*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48905 ***

AURINGON POIKA

Seikkailuja Etelämerellä


Kirj.

JACK LONDON


Suomennos



Otava, Helsinki, 1919.






SISÄLLYS:

   I. Auringon poika.
  II. Aloysius Pankburnin sisu.
 III. Fuatinon pirut.






I

AURINGON POIKA.




1.


_Willi-Vaw_ oli ankkurissa rantasärkkäin ja ulkosärkkäin välisessä
väylässä. Viimeksimainituilta kuului heikon mainingin kohina,
mutta niiden suojaama vesi oli sadan yardin leveydeltä rannan
korallihiekalle asti sileää kuin lasi. Kapeassa ja matalassa
väylässä oli aluksen ankkuriketjua ulkona sadan jalan verran.
Ruosteisena kiemurteli höllällä oleva ketju jättiläiskäärmeen
lailla elävää korallipohjaa pitkin useasti itsensä yli kulkien ja
päättyen lopulta jouten lojuvaan ankkuriin. Iso kariturska pistäytyi
ruskean täplikkäänä vuoroin korallien suojaan ja sieltä pois. Muita
kaloja, oudonmuotoisia ja -värisiä, uiskenteli välinpitämättömästi
kalahainkin kavalasti ohi uidessa, silloin turskat nopeasti
pujahtivat piiloonsa.

Keulakannella oli toistakymmentä mustaa miestä teakpuisen reelingin
raaputtamistouhussa. Ne olivat siihen työhön kömpelöitä kuin
apinat. Olivatkin hyvin apinamaisia, aivan kuin jotakin isoa
esihistoriallista apinalajia. Niiden silmissä oli apinan surumielinen
ilme, ja puvuttomina ne olivat alastomampia kuin mikään apina. Mutta
koristeltuja ne olivat enemmän kuin apinat konsanaan. Lävistetyistä
korvista roikkui lyhyitä savipiippuja, kilpikonnankuorirenkaita,
puunkappaleita, ruosteisia nauloja ja tyhjiä kiväärin patruunia.
Winchester-pyssyn kaliberin suuruinen reikä oli pienin niiden
korvissa; suurimmat olivat tuumia läpimitalleen, ja joka korvassa
oli kolmesta puoleen tusinaan reikiä. Nenän läpi oli pujotettu
siloitetusta luusta tai kivettyneestä simpukankuoresta tehtyjä
puikkoja. Erään rinnalla riippui valkoinen ovenripa, toisella
kahvikupin korva ja kolmannen rinnalla herätyskellon messinkiratas.
He pakisivat omituisella falsettiäänellä eivätkä yhteensä tehneet
enempää työtä kuin yksi valkoinen merimies.

Perässä, aurinkokaton alla, oli kaksi valkoista miestä. Kummallakin
oli yllään kuuden pennyn aluspaita ja miehustalla kangaskappale.
Vyössä revolveri ja tupakkamassi. Hiki oli heidän pintaansa
muodostanut myriadeja vesihelmiä. Siellä täällä oli hikivirtoja,
jotka tipahtelivat kuumalle kannelle ja haihtuivat miltei heti.
Laiha, tummasilmäinen mies pyyhki otsaltaan sormiinsa hikeä ja
pudisti sitä kädestään väsyneesti kiroten. Uupuneena ja toivottomana
hän katseli merelle päin yli ulkoriuttojen ja sitten rannikon
palmujen latvoihin.

"Kello on jo kahdeksan, puolipäiväksi tulee helvetin kuuma", hän
valitti. "Tulisi edes se siunattu tuuli. Eihän täältä päästä
ollenkaan lähtemään."

Toinen, solakka saksalainen, jolla oli oppineen kookas otsa ja
veltostuneen heikko leuka, ei välittänyt vastata. Hän tiputteli
kiniinijauhetta savukepaperiin. Pyöritteli sitä puolensataa graania
suppiloon ja kaatoi kurkkuunsa nieleksien sen ilman vettä.

"Olisipa vähän whiskyä", sanoi edellinen mies huohottaen, noin
neljännestunnin väliajan jälkeen.

Ja sama aika kului, ennenkuin saksalainen vastasi välinpitämättömänä:

"Olen kuumeessa ja ihan lopussa. Jätänpä sinut, Griffiths, kun
päästään Sydneyhin. Enkä lähde enää tropiikkiin. Olisipa minun ollut
tiedettävä tämä, kun kontrahdin kirjoitin."

"Eipä ole sinusta ollut paljoa perämieheksi", vastasi Griffiths,
liian kuumissaan voidakseen puhua kiivaasti. "Kun kuulivat Guvutun
rannalla, että olin ottanut sinut, nauroivat kaikki. 'Mitä,
Jacobsenin?' sanoivat. 'Et voi piilottaa pisaraakaan, et viinaa etkä
karbolihappoa, jota hän ei nuuskisi käsiinsä.' Ja kyllä oletkin
maineesi ansainnut. Enpä ole itse saanut ryyppyäkään, sinä kun
kiskoit naamaasi koko varaston."

"Jos olisit kuumeessa niinkuin minä, niin ymmärtäisit", vikisi
perämies.

"Enpä minä sitä itke", vastasi Griffiths. "Jospa vain jumala
lähettäisi ryypyn, tai tuulen, tai mitä tahansa. Huomenna se tulee
minun kuumekohtaukseni."

Perämies tarjosi hänelle kiniiniä. Pyöritellen itselleen
viidenkymmenen graanin annoksen hän heitti sen suuhunsa ja nieli
kuiviltaan.

"Herra jumala!" hän huokasi. "Minä uneksin maasta, jossa ei olisi
kiniiniä. Helvetillistä ainetta! Olen sitä aikoinani nieleskellyt
tonnimääriä."

Taas tähyili hän taivaalta tuulen merkkejä. Tavalliset purjetuulen
pilvet olivat näkymättömissä, ja aurinko, vielä alhaalla meridiaaniin
kiipeämismatkallaan, muutti kaikki pilvet hehkuvaksi pronssiksi. Sen
kuuman ihan näki samoin kuin tunsi nahassaan, ja turhaan Griffiths
etsi helpotusta rannalle päin tähyämällä. Valkoinen ranta häikäisi
pistävästi hänen silmiään. Palmut, aivan liikkumattomina, kuvastuivat
latteina taajan viidakon virkistämätöntä vihreää vasten ja näyttivät
korttikuvilta. Pienet mustat pojat, jotka leikkivät alastomina
auringon ja hiekan hehkussa, ärsyttivät aurinkokipeää miestä. Hän
tunsi helpotusta, kun eräs niistä juostessaan kompastui haaleaan
veteen.

Keulasta kuuluva huudahdus saattoi miehet katsomaan merelle päin.
Läheisen niemekkeen takaa tuli neljännesmailin päässä pitkä musta
kanootti näkyviin.

"Gooma-poikia lahden takaa", arvasi perämies.

Muuan mustista tuli perään päin, astellen kuumaa kantta pitkin kuin
se ei olisi polttanut ensinkään. Tämäkin ärsytti Griffithsiä, ja hän
sulki silmänsä. Mutta hetipä ne taas avautuivat.

"Valko herra olla gooma-poika kanssa", sanoi musta.

Molemmat miehet olivat samassa jalkeilla ja tuijottivat kanoottiin
päin. Perässä näkivät he valkoisen miehen pettämättömän
sombrero-hatun. Nopea hätäännys näkyi perämiehen kasvoilla.

"Se on Grief", sanoi hän.

Griffiths katsoi kauan, sitten pääsi häneltä kiukkuinen kirous.

"Mitä se täällä tekee?" kysyi hän perämieheltä, pistävältä mereltä ja
taivaalta, auringon säälimättömältä helteeltä ja koko tulikuumalta,
liikkumattomalta kaikkeudelta, johon hänen kohtalonsa oli kytkeytynyt.

Perämies nauraa hihitti. "Sanoinhan, ettet siitä pääse", sanoi hän.

Mutta Griffiths ei kuunnellut.

"Ja niin rikas kuin onkin, tulee hän tänne kuin verojen ryöstäjä."
Hän purki sisuaan, miltei raivosta suunniltaan. "Hänellä on
lastittain rahaa, hän on täynnään rahaa, hän halkeaa rahaansa.
Hänhän myi Yringa-plantaasinsa kolmestasadastatuhannesta punnasta.
Bell kertoi ollessamme viime kerran päissämme Guvutulla. Miljoonia
ja miljoonia hänellä on, ja kuin Shylock hän velkoo minulta summaa,
jolla voisi piippunsa sytyttää." Hän käännähti perämieheen päin.
"Sanoithan sinä. Mutta sano taaskin. Mitä sinä taas sanoitkaan
hänestä?"

"Minä sanoin, että huonosti tunnet hänet, jos luulet pääseväsi
Salomonin-saarilta hänelle maksamatta. Tämä Grief on piru itse, mutta
hän on suora mies. Minä tiedän. Minähän sanoin, että hän saattaa
heittää tuhannen menemään huvikseen, mutta tappelee kuuspennisestä
kuin haikala ruosteisesta rasiasta. Minä sanon, että tiedän.
Antoihan hän 'Balakulansa' Queenslandin lähetysasemalle, kun ne
menettivät 'Evening Starinsa' San Cristobalissa -- ja 'Balakula'
oli kolmentuhannen punnan laiva, jos se oli penninkään arvoinen.
Ja pieksihän hän Strothersin pyörryksiin kahden punnan ja kymmenen
shillingin erotuksen takia, kun Strothers vielä yritti sysätä sitä
hänen tiliinsä."

"Iskeköön jumala minut sokeaksi", kirosi Griffiths voimattomassa
raivossa... Perämies jatkoi esittelyään:

"Minä sanon, että vain suora mies voi hänet voittaa, mutta eipä
ole Salomoneilla sitä miestä, joka sen tekisi. Meikäläiset eivät
hänelle mahda mitään. Olemme siksi mädät läpeensä. Sinulta jäi
kaksitoistasataa guineaa maksamatta hänelle. Maksa, niin että pääset
hänestä rauhaan."

Mutta Griffiths puri hampaansa yhteen ja veti ohuet huulensa tiukasti
niiden päälle. "Minä näytän hänelle", mutisi hän -- enemmän itselleen
ja auringon hehkuvalle tulipalolle kuin perämiehelle. Hän kääntyi ja
oli lähteä alas, mutta kääntyi takaisin taas. "Kuule, Jacobsen. Hän
ei ennätä tänne neljännestuntiin. Oletko sinä minun mieheni? Pysytkö
sakissa?"

"Totta kai. Olenhan juonut sinun whiskysi. Mitä aiot tehdä?"

"En aio tappaa häntä, jos se ei ole tarpeellista. Mutta minä en
maksa. Ymmärrätkö?"

Jacobsen kohautti olkapäitään, tyynesti mukautuen kohtaloonsa, ja
Griffiths meni kannen alle.




2.


Jacobsen seurasi silmin kanootin tuloa matalain särkkäin takaa. Se
poikkesi niiden aukosta sisään. Griffiths tuli kannen alta oikeassa
peukalossa ja etusormessaan musteen tahroja. Viidentoista minuutin
kuluttua tuli kanootti laivan viereen. Sombrero-päinen mies nousi.

"Halloo, Griffiths", sanoi hän. "Halloo, Jacobsen." Käsi laivan
laidalla sanoi hän miehilleen: "Pojat, seis nyt."

Hänen heittäytyessään ylös yli laidan ja astuessaan kannelle näkyi
hänen näennäisesti painavassa ruumiissaan kissamaisen notkeuden
ilmaus. Kuten toisetkin oli hän vähissä vaatteissa. Halpa aluspaita
ja valkoinen vaate lonkilla eivät peittäneet kaunisrakenteista
ruumista näkymästä. Hänellä oli vankat lihakset, mutta ei hän ollut
mikään lihasrykelmä. Ne olivat pehmeästi kaartuvat, ja liikkuessaan
liukuivat ne pehmeästi ja solevasti joustavan, päivettyneen pinnan
alla. Hehkuvat auringot olivat paahtaneet hänen kasvonsakin tummiksi
kuin espanjalaisen. Keltaiset viikset tuntuivat olevan vieraassa
ympäristössä, ja kirkkaansiniset silmät panivat niihin katsojan
vavahtamaan. Oli vaikea uskoa, että tämän miehen pinta oli kerran
ollut vaalea.

"Mistä teidät tuuli toi?" kysyi Griffiths käsiä puristettaessa.
"Luulin teidän olevan Santa Cruzissa."

"Minä olin siellä", vastasi äskentullut. "Mutta purjehdimme nopeasti.
_Wonder_ on tuolla Gooman poukamassa tuulta odottamassa. Bushmannit
kertoivat täällä olevan kuunarin, ja minä pistäysin katsomaan. Mitäs
kuuluu?"

"Eipä paljoa. Kopra-kasat miltei tyhjät eikä puolta tusinaa
norsunluupähkinöitä. Naiset ovat kaikki kuumeessa, eivätkä miehet
saa niitä raahatuksi takaisin suolle. Sairasta väkeä. Pyytäisin
ryypyille, mutta perämies on ennättänyt juoda jo viimeisenkin pullon.
Tulisi vain tuulta."

Grief katseli tiukan huolettomasti kumpaakin ja nauroi.

"Minulle tämä tyven teki hyvää", sanoi hän. "Pääsinhän teitä
tapaamaan. Päällysmieheni kaivoi esille sen teidän pienen lappunne,
ja minä otin sen mukaan."

Perämies hiipi hiljaa pois jättäen laivurin katsomaan kiusaajaansa
silmiin.

"Ikävä kyllä, Grief, hiton ikävä", sanoi Griffiths, "mutta minulla ei
ole sitä rahaa nyt. Saatte antaa minulle vähän aikaa vielä."

Grief nojasi kajuutan ovenpieltä vasten, kasvoillaan kiusaantuneen
hämmästyksen merkit.

"Sehän on helvetti", sanoi hän. "Kuinka ihmiset oppivat täällä
Salomoneilla valehtelemaan. Ei ole totuutta heissä. Sekin kapteeni
Jensen. Olisin voinut vannoa, että hän on rehellinen mies. Vain viisi
päivää sitten hän sanoi minulle -- tahdotteko tietää mitä hän sanoi?"

Griffiths nuoleksi huuliaan. "Antakaa tulla."

"Niin, hän kertoi teidän myyneen -- myyneen kaiken pois ja tekevän
lähtöä Uusille-Hebrideille."

"Helvetin vale", kiljaisi Griffiths. Grief nyökkäsi.

"Sitähän minäkin. Olipa sillä otsaa kertoa, että oli ostanut
kaksi asemaa teiltä -- Maurin ja Kahulan. Oli maksanut teille
seitsemäntoistasataa kultasovereignia kimpsuista ja kampsuista,
tynnyreistä, hyvästä tahdosta, kauppatavarasta, krediitistä ja
koprasta."

Griffithsin silmät kapenivat ja välähtivät. Liike oli tajuton, ja
Grief huomasi sen, silmissään välinpitämätön ilme.

"Ja Parsons, asiamiehenne Hickimawilla, kertoi Fulcrum-yhtiön
ostaneen teiltä sen aseman. Mitä varten hän olisi valehdellut?"

Griffiths, auringon ja kuumeen vallassa ollen, räjähti. Hänen
henkensä kaikki katkeruus kohosi hänen kasvoilleen ja veti hänen
suunsa vinoon.

"Kuulkaas nyt, Grief, mitäs tässä näytellään? Te tiedätte, ja minä
tiedän, että te tiedätte. Pysytään sillä pohjalla. Minä _olen_ myynyt
ja _teen_ juuri lähtöä. Mitä aiotte tehdä te?"

Grief kohautti olkapäitään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt
päättäväisyyden vivahdustakaan. Hänen ilmeensä oli ihan neuvoton.

"Ei täällä ole lakia", julisti Griffiths etunsa. "Tulagi on
sadanviidenkymmenen mailin päässä. Minulla on selvät paperit ja
olen omalla aluksellani. Ei mikään estä minua lähtemästä. Ei teillä
ole oikeutta estää minua sillä syyllä vain, että olen teille jonkun
lantin velkaa. Ja, hitto vieköön, ette te minua pidätäkään. Pistäkää
se piippuunne."

Tuskaisen hämmästyksen ilme Griefin kasvoilla syveni. "Ette kai
tarkoita, että aiotte petkuttaa minulta ne kaksitoistasataa,
Griffiths?"

"Juuri sen aion tehdä, vanha rehju. Eikä siinä auta kovat sanat.
Tuuli on tulossa. Teidän on paras kiivetä yli laidan, ennenkuin
lähden, tai jää kanoottinne alle."

"Tosiaankin, olette melkein oikeassa. En voi teitä pidättää." Grief
tavoitti laukkua, joka riippui hänen revolverivyönsä vierellä, ja
veti esille joitakin ryppysiä virallisennäköisiä papereita. "Mutta
ehkäpä tämä pidättää teidät. Siinä on töskää _teidän_ piippuunne.
Polttakaa pois vaan."

"Mitä siinä on?"

"Amiraliteetin tuomio. Uusille-Hebrideille pako ei teitä pelasta.
Tämä voidaan panna täytäntöön missä vain."

Griffiths epäröi ja nielaisi katsottuaan asiakirjaan.

Otsa rypyssä harkitsi hän tätä asiain uutta käännettä! Sitten, äkkiä,
hän katsahti ylös ja sanoi oikoisesti:

"Olittepa ovelampi kuin luulinkaan, mies. Saitte minut satimeen.
Minun olisi pitänyt tietää eikä yrittää peijata teitä. Jacobsen
sanoi, etten voisi. Ei uskonut häntä. Mutta hän oli oikeassa, ja
oikeassa olette tekin. Minun rahani ovat tuolla alhaalla. Tulkaa
sinne ja teemme välit selviksi."

Hän lähti kajuutan ovelle päin, astui sitten sivuun ja laski
vieraansa edelle, samalla katsahtaen merelle päin, missä nouseva
tuuli juuri pani merenpinnan tummana karehtimaan.

"Vetäkää ankkuri kireälle", sanoi hän perämiehelle. "Nostakaa purjeet
ja olkaa valmiit lähtöön."

"Oh, enpä välitä, vaikka jäinkin kiinni likaisen tempun
yrittämisestä", sanoi Griffiths ylimielisesti.

Istahtaessaan perämiehen makuulaverille kajuutassa pienen pöydän
ääreen huomasi Grief revolverinperän pistävän esille pieluksen alta.
Pöydällä, joka riippui saranain varassa seinästä, oli kynä ja paperia
sekä kulunut lokikirja.

"Olen ollut tropiikissa liian kauan. Olen sairas mies, kirotun
sairas mies. Ja whisky ja aurinko ja kuume ovat tehneet minut
moraaliltanikin sairaaksi. Ei ole mitään liian alhaista minulle
nyt; ymmärränpä hyvin, miksi neekerit syövät toisiaan ja ottavat
toisiltaan pään ja muuta sellaista. Voisin tehdä niin itsekin. Niinpä
pidänkin yritystäni päästä teille tuota pikku summaa maksamasta
varsin vähäpätöisenä temppuna. Tahtoisinpa tarjota teille ryypyt."

Grief ei vastannut, ja toinen oli touhuissaan yrittäen saada auki
isoa ja moninaarmuista kassa-arkkua. Kannelta kuului falsettiäänisiä
huutoja ja pyöryköiden kitkunaa sekä mäjähdyksiä mustain merimiesten
kiskoessa ylös isoapurjetta ja halkaisijaa. Grief katseli isoa
torakkaa, joka asteli likaisella maalauksella. Griffiths kirosi ja
kantoi kassa-arkun portaille paremmin nähdäkseen. Hänen seisoessaan
näin, selin vieraaseensa kumartuneena yli kassa-arkun, hänen
kätensä äkkiä ampuikin käsiksi pyssyyn, joka oli asetettu portaiden
vierustalle, ja samassa hän pyörähti ympäri.

"Älkääpäs liikahtako nyt", komensi hän.

Grief hymyili, kohotti kulmakarvansa kujeellisesti ja totteli. Hänen
vasen kätensä oli vuoteella, oikea nojasi pöytään. Hänen revolverinsa
riippui oikealla puolella näkyvissä. Mutta hän muisti sen toisen,
vuoteella olevan revolverin.

"Hoh!" irvisteli Griffiths. "Kaikki te olette Salomonin-saarilla
saanut hypnotisoiduiksi, ettepä minua. Nyt heitän teidät ulos
aluksestani vangitsemiskäskyinenne, mutta sitä ennen on teidän
tehtävä jotakin. Nostakaa ylös tuo lokikirja."

Toinen katsahti uteliaana lokikirjaan, mutta ei liikahtanut.

"Minä sanoin teille, Grief, että minä olen sairas mies; ja minä voin
ampua teidät yhtä helposti kuin tapan torakan. Nostakaa ylös tuo
lokikirja, sanon minä."

Sairaalta hän näyttikin; laihat kasvot vääntyivät hermostuneesti
kuvastaen hänessä kiehuvaa raivoa. Grief nosti kirjan sivuun. Sen
alla oli paperiarkki, jolle oli jotakin kirjoitettu.

"Lukekaa se", komensi Griffiths. "Lukekaa ääneen."

Grief totteli; mutta hänen lukiessaan alkoivat hänen vasemman kätensä
sormet hyvin hitaasti ja kärsivällisesti hiipiä pieluksen alla olevaa
asetta kohti.

"_Willi-Vaw-aluksella Bombi Bightissä, Annan saarella,
Salomoneilla_", hän luki. "_Tietäkööt kaikki tämän kautta, että minä
täten kuittaan, saatuani täyden arvon, kaikki saatavat, mitä Harrison
J. Griffiths on minulle ollut velkaa, ja on hän tänään maksanut
minulle kaksitoistasataa puntaa sterlinkiä_."

"Tuo kuitti kädessäni", irvisteli Griffiths, "ei teidän
amiraliteetintuomionne ole sen paperin arvoinen, mille se on
kirjoitettu. Kirjoittakaa alle."

"Ei siitä mitään hyvää lähde, Griffiths", sanoi Grief. "Pakonalaisena
allekirjoitettu paperi ei ole lain edessä pätevä."

"Mikä teitä sitten estää kirjoittamasta?"

"Oh, eipä mikään, säästäisin vain teiltä kiusoja olemalla
kirjoittamatta."

Griefin sormet olivat päässeet revolveriin asti, ja hänen puhuessaan
sekä leikkiessään oikealla kädellä kynällä alkoi vasen käsi hiljaa
ja huomaamattomasti vetää sitä lähemmä. Kun hänen kätensä vihdoin
tarttui siihen, pitkä keskisormi liipasimella ja etusormi sylinterin
ympärillä, ihmetteli hän, kuinka voisi onnistua vasemman käden
pika-ammunnassa.

"Älkää minusta huoliko", ivaili Griffiths. "Muistakaa vain, että
Jacobsen todistaa nähneensä minun maksavan teille rahat. Kirjoittakaa
siis, kirjoittakaa täysi kuittaus ja alle David Grief ja päivämäärä."

Kannelta kuului purjenuora-pyöryköiden kolina ja reivinuorain ratina
purjeita vasten. Kajuutassakin tuntui, kuinka _Willi-Vaw_ kallistui,
kääntyi tuuleen ja nousi pystyyn. David Grief yhä viivytteli.
Keulasta kuului halkaisijan koukkujen kilke, pieni alus kallistui
taas, ja kajuutan seinän takaa kuului veden solina.

"Joutukaa nyt, ankkuri on nostettu", huusi Griffiths.

Pyssyn suu oli suoraan Griefiä kohti ojennettuna neljän jalan
päässä, kun hän päätti toimia. Pyssy heilahti Griffithsin pitäessä
tasapainoa vihurin epätasaisesti heilautellessa alusta. Grief käytti
sitä hyväkseen, oli kirjoittavinaan, ja samassa räjähti toimintaan
kuin kissa. Samalla kuin hän kumartui alas ja lennähti eteenpäin,
lensi hänen vasen kätensä pöydän alitse esiin, ja niin tarkka oli
sormen painallus liipasimeen, että luoti lähti juuri revolverin suun
kohotessa eteenpäin. Mutta eipä ollut hidas Griffithskään. Hänen
aseensa suu tipahti kyyristyneen miehen mukaisesti, ja yht'aikaa
laukesivat pyssy ja revolveri.

Grief tunsi luodin raapaisevan hartiaansa ja tiesi itse ampuneensa
ohi. Hänen vauhtinsa toi hänet Griffithsin eteen, ennenkuin toista
laukausta ennätettiin ampua, ja hän sulki tämän syliinsä puristaen
molemmat pyssyä pitelevät kädet itseään vasten. Revolveri oli yhä
hänen kädessään, ja hän ohjasi sen suun toisen vatsaa vasten.
Kiukuissaan hän jo kohotti hanaa, kun kiukkunsa laantuikin ja hän
hillitsi itsensä. Ulkoa kuului hänen gooma-poikiensa suuttuneita
huutoja.

Kaikki kävi sekunnissa. Pysähtymättä hän kohotti Griffithsin
syliinsä ja kiiti tämä mukanaan kannelle. Hän tuli häikäisevään
päivänpaisteeseen. Musta mies seisoi irvistellen peräsinrattaan
ääressä, ja _Willi-Vaw_ kallistui tuulessa ja kiiti eteenpäin. Hänen
Gooma-kanoottinsa oli jäämässä nopeasti jäljelle. Grief käänsi
päänsä. Keskilaidalta juoksi perämies revolveri kädessä häntä kohti.
Kahdella loikkauksella, sylissään yhäkin avuton Griffiths, Grief
hyppäsi mereen.

Toisiinsa kietoutuneina miehet menivät veden alle; mutta Grief,
nostaen polvensa nopeasti toisen rintaa vasten, irroitti syleilyn
ja painoi toista alas. Molemmat jalat Griffithsin hartioilla hän
potkaisi tämän vielä syvemmälle ja kohosi itse pinnalle. Tuskin oli
hänen päänsä pistänyt esille vedestä, kun läiskäys veden pinnassa
ja toinen jalan päässä hänen päästään ilmaisi, että Jacobsen osasi
käyttää revolveria. Ei ollut aikaa ampua kolmatta laukausta, sillä
täytettyään keuhkonsa ilmalla sukelsi Grief jälleen. Veden alla hän
ui, kunnes näki yllään kanootin ja poreita synnyttävät melat. Kun hän
nousi siihen, käänsi _Willi-Vaw_ tuuleen.

"Washee-washee!" huusi Grief pojilleen. "Pojat, nyt pian rantaan."

Kaikessa häpeämättömyydessään hän käänsi selkänsä taistelulle ja
kiiti suojaa hakemaan. _Willi-Vawin_ täytyi ensin ottaa kapteeninsa
ylös, ja siinä se menetti aikaa. Kanootti kiiti täyttä vauhtia päin
rantaa, ja sen väki kaapaisi kivakasti yli sannan kohti puiden
suojaa. Mutta ennenkuin he ennättivät sinne, pöllähti santa heidän
edessään kolmasti. Sitten he sukelsivat viidakon kätköön.

Grief seurasi silmillään tarkasti, kuinka _Willi-Vaw_ laski ulos
väylästä ja sitten hellittäen purjeet lähti etelää kohti. Ja
sen kadotessa niemen taa oli latvapurje kohotettu. Muuan hänen
gooma-pojistaan, lähes viidenkymmenen ikäinen mies, jonka pinta oli
täynnä hirveitä ihotautien ja tappeluiden haavoja ja arpia, katsoi
häntä silmiin ja irvisti.

"Helkkari", selitti mies, "vieras kapteeni teille kiukku".

Grief nauroi ja johti joukkonsa rantaan kanootille.




3.


Kuinka monta miljoonaa David Griefillä oli, sitä ei kukaan
Salomonin-saarilla tietänyt, sillä hänen omaisuuttaan oli kaikkialla
pitkin eteläistä Tyyntämerta. Samoalta Uuteen-Guineaan ja
pohjoiseen päiväntasaajalle asti oli hänen plantaasejaan. Hänellä
oli helmenpyyntilupia Paumotu-saarilla. Vaikka hänen nimeään ei
näkynytkään, oli hän se saksalainen yhtiö, joka kävi kauppaa
ranskalaisilla Marquesas-saarilla. Kauppa-asemia hänellä oli joka
saariryhmällä, ja niiden väliä kulkivat hänen lukuisat laivansa.
Hän omisti asemia niin kaukaisia ja pieniä, että pienimmät kuunarit
ja jahdit kävivät niiden yksinäisten asiamiesten luona vain kerran
vuodessa.

Sydneyssä, Castlereagh-kadun varrella, olivat hänen konttorinsa
erään talon kolmannessa kerroksessa. Mutta harvoinpa hän
siellä oli. Mieluimmin hän näet kierteli saarilla etsien uusia
rahansijoituspaikkoja, tarkastellen ja ravistellen hereille
vanhoja sekä eläen seikkailuja ja hauskuuksia tuhansissa oudoissa
tilanteissa. Hän osti suuren _Gavonne_-höyryn hylyn pilahinnalla ja
onnistui saamaan sen ylös -- mahdottomana pidetty temppu, joka teki
puhdasta neljännesmiljoonan. Lusiadeille hän istutti ensimmäisen
kumipuun kaupantekotarkoituksessa, ja Bora-Boralta hän poisti
etelämeri-puuvillan ja pani iloiset saarelaiset työhön kaakaota
viljelemään. Hän se otti haltuunsa hylätyn Lallu-Ka'n saaren ja vei
sinne polyneesialaisia Ontong-Javan korallisaarelta sekä istutti
neljätuhatta acrea kookospuita. Tahitin sotaiset heimot hän lepytti
ja sieppasi suuren osan Hikihun fosfaattisaaresta.

Omat laivat hankkivat hänelle värvättyä sopimustyöväkeä, kuljettivat
Santa Cruzin poikia Uusille-Hebrideille, uushebridiläisiä Bankeille
ja Malaitan ihmissyöjiä Uuden-Georgian plantaaseille. Tongasta
Gilberteille ja kaukaisille Lusiadeille hänen pestauslaivansa
"kampasivat" saaria työväkeä hakien. Hänen aluksensa kyntivät kaikkia
valtameriä. Kolme hänen höyrylaivaansa suoritti säännöllisiä vuoroja
saarten välillä, mutta niissä hän ei juuri välittänyt matkustella,
vaan mieluummin käytti vapaampaa ja alkuperäisempää purjealusta.

Vähintään neljänkymmenen ikäinen hän oli, mutta näytti tuskin
kolmikymmenvuotiaalta. Rannallamaleksijat muistivat vielä hänen
tulonsa saarille parikymmentä vuotta sitten, jolloin keltaiset
viiksenhaivenet työntyivät silkkisinä hänen huulestaan. Toisin kuin
muut valkoiset miehet hän oli tropiikissa siitä syystä, että hän
piti siitä. Hänen ihonsa suojaavat pigmentit olivat mainiot. Hän oli
syntynyt aurinkoon. Yksi kymmenentuhannen joukossa hän oli, mitä tuli
auringonpaahteen kestämiseen. Näkymättömät ja nopeat valonsäteet
eivät häneen pystyneet. Muut valkoiset miehet olivat onnettomia.
Aurinko pisti läpi heidän ihonsa, raadellen ja tuhoten kudoksia ja
hermoja, kunnes heidän ruumiinsa ja sielunsa oli sairas; ja silloin
he heittivät kymmenet käskyt hiiteen, vajosivat petomaisuuteen,
joivat itsensä aikaiseen hautaan tai mellastivat niin pirullisesti,
että sotalaivoja täytyi lähettää heitä kurissa pitämään. Mutta David
Grief oli oikea auringon poika ja menestyi kaikissa toimissaan. Hän
vain ruskettui vuosien vieriessä, mutta hänen ihonsa ruskeassa hohti
kultainen vivahdus kuin polyneesialaisten pinnassa. Hänen siniset
silmänsä säilyttivät sinensä, hänen viiksensä pysyivät keltaisina,
ja kasvojen piirteet olivat sellaiset kuin ne olivat olleet
vuosisatoja hänen englantilaisessa rodussaan. Ja englantilainen
hän oli vereltään, mutta ne, jotka luulivat tietävänsä, väittivät,
että hän ainakin oli Amerikasta syntyisin. Eikä hän toisten lailla
tullut Etelämereltä hakemaan rahoja omaan "kotilieteen ja satulaan",
vaan toi ne mukanaan. Paumotu-saarille oli tullut. Pienoisella
kuunarijahdilla, sen isäntänä ja omistajana hän tuli nuorukaisena
romanttisia seikkailuja etsimään tropiikin aurinkoisilta teiltä. Ja
tuli hirmumyrskyssä, jonka jättiläisaallot heittivät hänet jahteineen
päivineen kookosviidakkoon kolmensadan yardin päähän rannasta. Kuusi
kuukautta myöhemmin pelasti hänet helmenpyytäjäkutteri. Mutta aurinko
oli mennyt hänen veriinsä. Tahitissa hän ei noussutkaan laivaan
kotiin lähteäkseen, vaan osti kuunarin, täytti sen kauppatavaralla ja
rihkamalla sekä lähti risteilemään vaaralliselle Arkipelagille.

Ja samalla kuin kultainen kullanvälke imeytyi hänen pintaansa,
virtasi se ulos hänen sormenpäistään. Kosketuksellaan hän loi
kultaa. Mutta hän pelasi peliä, ei kullan takia, vaan pelin. Se oli
miesten peliä, raakaa leikkiä ja kiivasta kisailua seikkailijain
kanssa, jotka olivat hänen omaa vertaan ja puolen Euroopan
verta ja muun maailman verta, ja se oli hurjaa peliä; mutta sen
yläpuolella oli hänen ihastuksensa kaikkeen, mikä muodostaa
etelämereläisen merenkulkijan elämän: särkkäin tuoksu; eläväin
korallien loppumattomat ihmeet peilikirkkaissa laguuneissa; roihuavat
auringonnousut räikeine väreineen, jotka säännötön taituruus oli
esille loihtinut; palmutupsuiset saarennot turkoosisyvyyksien
yllä; purjetuulen vilvoittava viini; aaltoilevan meren vyörynä;
kannen kohoilu hänen jalkainsa alla ja yllään pingoitettu kangas;
kukkakiehkuraiset ja kullanvälkkeiset Polyneesian miehet ja neidot,
puolittain lapsia ja puolittain jumalia; jopa Melaneesian ulvovat
villit, päänpyytäjät ja ihmissyöjät, puolipirut ja täyspedot.

Ja niin tämä auringon suosikkipoika, monien miljoonaan mies, pelkästä
yltäkylläisen voimansa ja elämänilonsa pakosta pelasi peliään
Harrison J. Griffithsin kanssa mitättömistä lanteista. Tämä oli hänen
intohimonsa, päähänpistonsa, hänen itsensä ja hänen aurinkoisen
voimansa ilmaus; leikki, pila, jossa henki oli pelin riemun panttina.




4.


Aikaisin aamulla kulki _Wonder_ lähellä Guadalcanarin rantaa.
Se liikkui hitaasti rantatuulen nukahtavan huokunan vetämänä.
Idästä nousevat pilvet lupasivat kaakkoispasaadin nousua vanhoine
vihureineen ja sadekuuroineen. Edellä, samaa rantaväylää, purjehti
pieni alus. Se ei ollut _Willi-Vaw_, ja _Wonderin_ kapteeni Ward
ilmoitti merilasejaan laskiessaan sen nimeksi _Kauri_.

Grief, joka juuri nousi alhaalta, huokasi: "Olisipa se ollut
_Willi-Vaw."_

"Ette tahtoisi myöntää hävinneenne", nauroi toverillisesti Denby,
päällysmies.

"Enpä tietenkään." Grief pysähtyi ja nauroi herttaisesti. "Sainpa
tuntea, mikä raakalainen se Griffiths on, ja kieropa se osasi olla
eilen. 'Kirjoita', sanoi, 'kirjoita täysi kuittaus ja päivämäärä'.
Ja Jacobsen, se pieni rotta, oli sen perhanan puolella. Puhdasta
merirosvousta, ihan kuin Bully Hayesin päivinä."

"Jollette olisi isäntäni, niin tahtoisinpa hieman valistaa teitä",
sanoi kapteeni Ward.

"Sylkekää suustanne mitä mielessänne on", kehoitti Grief.

"Niin rikkaan kuin teidän on hullua panna sellaisten verojen takia
henkensä vaaraan. Miksikä te siihen rupesitte?"

"Totta puhuen, en minä tiedä, kapteeni. Tekee vain mieli. Ja voitteko
te ilmoittaa parempaa tekojenne vaikutinta?"

"Kyllä te päästänne pääsette jonakin kauniina päivänä", mörisi
kapteeni vastaukseksi astuessaan kompassin luo ja katsoi ilmansuunnan
Guadalcanaria peittävistä pilvistä juuri esille pistäytyvään niemeen.

Maatuuli ponnisteli viimeiset voimansa, ja _Wonder_, liukuen
nopeasti edelleen, pääsi _Kaurin_ rinnalle ja alkoi pyrkiä edelle.
Tervehdyksiä lenteli edestakaisin, sitten David Grief huusi:

"Onko nähty _Willi-Vawia_?"

Kapteeni paljasjaloin ja hattureuhka päässä, haalistuneet
lava-lava-housut nuoranpätkällä köytettyinä ja tupakkasylkiä yli
laidan roiskautellen vastasi:

"Nähty on. Griffiths oli ankkurissa Savo'ssa viime yönä, otti sikoja
ja jamssijuurta ja täytti vesisäiliöitään. Näytti olevan pitkälle
matkalle lähdössä, mutt'ei sanonut. Haluaisitteko tavata?"

"Kyllä. Mutta jos tapaatte ennen, niin älkää sanoko, että olette
nähnyt."

Kapteeni nyökäytti päätään mietiskellen ja käveli omaa kanttaan
eteenpäin pysyäkseen nopeamman aluksen rinnalla. Huusi sitten:

"Kuulkaas! Jacobsen sanoi, että tänä iltana tulevat Gaberalle. Ovat
siellä yötä ja ottavat makeita perunoita."

"Gaberallahan on ainoat johtotulet Salomoninsaarilla", sanoi Grief,
kun olivat päässeet ohi. "Niinkö, kapteeni?"

Kapteeni nyökkäsi.

"Ja juuri niemen tällä puolen on kehno ankkuripaikka?"

"Ei ole ankkuripaikkaa. Pelkkiä koralliriuttoja ja matalikkoja sekä
hitonmoinen aallokko. Siihenhän _Molly_ pirstautui kolme vuotta
sitten."

Grief katseli hetken eteensä ilmeettömin silmin, kuin tutkien jotakin
sisäistä ilmestystä. Sitten siristyivät hänen silmänsä ja keltaiset
viikset kohosivat hymyyn.

"Me menemme ankkuriin Gaberaan", sanoi hän. "Ajakaa lähelle sitä
pientä tämänpuoleista poukamaa. Ohimennen jätätte minut veneessä
vesille. Kuusi poikaa ja pyssyt. Palaan ennen aamua."

Kapteenin kasvot ilmaisivat epäluuloa, joka läheni moitetta.

"Pieni pila vain", selitti Grief kuin puolusteleiva koulupoika, jonka
vanhempi on tavannut koirankurin teosta.

Kapteeni Ward mörisi jotakin, mutta Denby oli valmiina.

"Otatteko minut mukaan?"

Grief nyökkäsi suostumukseksi.

"Ottakaa myös kirveitä ja vesureita", sanoi hän. "Sekä muutamia
kirkkaita lyhtyjä. Ja katsokaa, että niissä on öljyä."




5.


Tuntia ennen auringonlaskua _Wonder_ sivuutti pienen poukaman.
Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot alkoivat kohoilla. Riutta kuohui jo
valkeana, mutta tuulen yllä oli vesi vain tummunut. Kun kuunari
kohosi päin ja otti tuulen halkaisijan taa, työntyi vene ulos. Siihen
hyppäsivät vyöhousuiset Santa Cruzin pojat kullakin kädessään pyssy.
Denby, lyhdyt kädessä, hyppäsi perään. Grief pysähtyi laivan laidalle.

"Antakaa pimeä yö, kippari", hän pyysi.

"Saatte", vastasi kapteeni. "Ei tule kuuta eikä pilviä. Mutta
tuuliaisia tulee."

Ennustus kohotti Griefin kasvoille riemun, joka kultasi
päivänpaahtaman pinnan. Hän hyppäsi Denbyn rinnalle.

"Heittäkää irti", käski kapteeni. "Vetäkää isopurje kireälle, pyörä
ympäri. Noin. Sitä suuntaa nyt!"

_Wonderin_ purjeet täyttyivät, ja se lähti kiertämään Gaberaan,
veneen kiitäessä kuuden airon vetämänä ja Griefin perää pitäessä
rantaa kohti. Taitavasti hän ohjasi ahdasta, mutkittelevaa väylää
pitkin, jota isompi alus ei olisikaan voinut kulkea, kunnes
särkät ja matalikot olivat meren puolella ja he laskivat tyynenä
loiskuttelevalle rannalle.

Seuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja
viidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.

"Kaataa tämä puu, tämä puu", neuvoi hän mustia. "Ei kaataa se puu",
sanoi hän päätään pudistaen.

Lopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty
pitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt
sytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.

"Tuo ulommainen on liian korkealla." David Grief tarkasteli sitä
kriitillisesti. "Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby."




6.


_Willi-Vaw_ halkoi aaltoja "luu hampaissa", sillä haihtuvan
aallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat
isoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa.
Jacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet
kannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle,
Griffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen,
korvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän
äänen mukaan he ohjasivat.

Tuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti
viidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen
kallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.

"Amboy-niemi", sanoi Griffiths. "Vettä kyllin. Mene sinä rattaan
ääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä."

Juosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista,
perämies vapautti mustan peräsimestä.

"Mikä suunta?" kysyi Griffiths.

"Etelä, puoli länteen."

"Anna mennä lounaiseen. Joko on?"

"Oikein on."

Griffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa _Willi-Vawin_
suuntaan.

"Vielä puoli-länteen."

"Puoli-länteen - on."

"Pidä siinä."

"Siinä on." Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. "Pitää tämä
suunta", hän varoitti. "Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää."

Hän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni
pilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.

"Pidä silmällä isoapurjetta", huusi Griffiths perämiehen korvaan,
samalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi
vettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta.
Haalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen
nilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä
harusköydet vastasivat kuorossa _Willi-Vawin_ kallistuessa yhä
enemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.

"Alas isopurje", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen
sivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.

Jacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten
alas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun.
Perämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä
nyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.

Tuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti _Willi-Vaw_
eteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä
läpi vaakasuorassa vihmovan sateen.

"Kyllä ollaan tolalla", sanoi Griffiths. "Tämä sade ei kestä
kauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua
kolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä.
Sitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita."

Puolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen
väsyneiden silmäinsä työn.

"Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje
ja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään."

Perällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa,
kunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi
niitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan
kauempaa -- kuten oli määräkin, Gaberalta.

Hän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta
voimainsa takaa, kun _Willi-Vaw_ törmäsi. Samassa isomasto rasahti
poikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti
kiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin
ja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen
_Willi-Vaw_ työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen
salmeen niiden takana.

Griffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena,
hiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran
hän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa
yllä ja aivan linjassa.

"Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera", sanoi hän. "Mutta mikä
helvetti tämä sitten on?"

Vaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään,
nukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen
loisketta.

"Mitä täällä on tapahtunut -- maanjäristyskö?" kysyi Griffiths.
"Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut
ankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?"

Vene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä
valossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa
edessä ja David Griefin sitä pitelemässä.

"Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut", nauroi Grief. "Gabera on
tuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne
kaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne,
saatte sen takaisin."

"Tekö tämän teitte?" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen
raivon vallassa. "Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut
haaksirikkoon, ja..."

"Pysykää alallanne!" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. "Minä
pyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä."

Griffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti -- häntä
inhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti
kaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen,
kultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla
keinoillaan.

"Jacobsen", sanoi hän, "avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle -- tälle
verenimijälle -- kaksitoistasataa puntaa".






II.

ALOYSIUS PANKBURNIN SISU.




1.


Niin nopea kuin silmänsä olikin havaitsemaan, milloin seikkailu
odotti, ja niin varustautunut kuin olikin siihen, että jokin
odottamaton olio hyppäisi päin silmiä lähimmän kookospuun takaa, ei
David Grief tuntenut mitään erikoista, kun näki Aloysius Pankburnin.
Se tapahtui pienellä _Berthe_-höyryllä. Jättäen kuunarinsa tulemaan
jäljessä oli Grief lähtenyt oikotietä Raiateasta Papeeteen. Kun hän
ensi kerran näki Aloysius Pankburnin, oli tämä jotenkin päihtynyt
herrasmies ryyppäämässä yksinäistä "cocktailiaan" pienessä välikannen
baarissa parturihytin vieressä. Ja kun Grief lähti parturista puolta
tuntia myöhemmin, roikkuili Aloysius Pankburn edelleen kapakassa
yksikseen ryyppäillen.

Nyt on niin, ettei ihmisen ole hyvä yksin ryypiskellä, ja
Grief teroitti huomionsa lyhyen silmäyksensä ajaksi. Hän näki
hyvärakenteisen nuoren miehen, näytti olevan kolmissakymmenissä,
kaunispiirteinen, hyvinpuettu, ja joka ilmeisesti maailman
kirjoissa luettiin gentlemannien luokkaan. Mutta ryyppyä
kallistavan, tutisevan, haparoivan käden värivivahteesta ja silmien
hermostuneesta, harhailevasta ilmeestä Grief luki piintyneen
alkoholistin pettämättömät merkit.

Aterian jälkeen hän näki Pankburnin kannella, missä tämä kaiteeseen
nojaten ja jonkun matkan päässä lähekkäin istuvan miehen ja naisen
hämäriin hahmoihin tuijotellen itki päihtyneen tavoin.

"Ei mitään itkemistä", sanoi Grief ystävällisesti.

Pankburn katsoi häneen vuodattaen syvän itsesäälin kyyneleitä.

"Kovaa tämä on", nyyhki hän. "Kovaa, kovaa. Tuo mies on
taloudenhoitajani. Maksan hänelle hyvän palkan. Ja noin hän sitä
ansaitsee."

"No miks'ette sitä lopeta?" neuvoi Grief.

"En voi. Tuo nainen voisi sulkea whiskyni lukon taa. Hän on
hoitajattareni."

"Erottakaa hänet sitten ja juokaa päänne poikki."

"En voi. Tuolla miehellä on rahani, eikä hän antaisi kolikkoakaan
ryyppyyn."

Tämä surullinen mahdollisuus toi uuden kyyneltulvan. Griefin
harrastus heräsi. Monien merkillisten kohtaustensa joukossa ei
hänellä ollut tällaista muistissaan.

"Heidät palkattiin pitämään minusta huolta", vollotti Pankburn,
"estämään minua ryyppäämästä. Ja noin ne työtään tekevät,
helluttelevat vain pitkin laivaa ja antavat minun juoda itseni
kuoliaaksi. Se ei ole oikein, sanon minä. Ei ole. Heidät lähetettiin
mukaani nimenomaan siksi, etteivät antaisi minun ryypätä, kun vain
annan heidän olla rauhassa. Jos siitä huomautan, uhkaavat he, etten
saa pisaraakaan. Mitä minä piruparka teen? Minun kuolemani tulkoon
heidän päälleen, niin juuri. Lähdetään alas."

Hän irroitti kätensä kaiteesta ja olisi kaatunut, jollei Grief olisi
tarttunut hänen käsivarteensa. Hänessä näytti tapahtuvan muutos, hän
jäykistyi, työnsi leukansa uhkaavasti eteenpäin, ja silmissä välkähti
tuikea ilme.

"Mutta enpä annakaan niiden tappaa itseäni. Saavatpa nähdä. Tarjosin
niille viisikymmentätuhatta -- sitten myöhemmin, tietysti. Nauroivat.
Eivät tiedä. Mutta minä tiedän." Hän tapaili taskuaan ja veti esille
esineen, joka välähteli himmeässä valaistuksessa. "Eivät tiedä tämän
merkitystä. Mutta minä tiedän." Hän katsahti Griefiin äkkiä epäillen.
"Mitäs arvelette? Mitä?"

David Grief kuvitteli, kuinka tuo alkoholistituhokas pistäisi
kuoliaaksi sangen rakastettavan parin vaskinaulalla -- sillä vanha
laivanaula oli hänen kädessään.

"Äitini luulee minun täällä parantuvan juopottelusta. Ei tiedä. Minä
lahjoin lääkärin määräämään minut matkalle. Kun pääsemme Papeeteen,
ostan taloudenhoitajani kuunarin ja me lähdemme purjehtimaan. Mutta
he eivät aavista. He luulevat juopuneen höperöivän. Mutta minä
tiedän. Minä vain. Hyvää yötä, herra. Menen nukkumaan, jollette -- te
tule ryypylle. Lähtöryyppy."




2.


Seuraavalla viikolla Grief näki Aloysius Pankburnin monissa
merkillisissä tiloissa Papeetessa. Ja jokainen muukin tuon pienen
saaripääkaupungin asukas näki saman; sillä ei vuosikausiin sen
rannikolla eikä Lavinan majatalossa ollut mokomia skandaaleja
tapahtunut. Kerran juoksi Aloysius Pankburn keskellä päivää
pelkissä uimahousuissa pitkin pääkatua Lavinan talosta uimarantaan.
Hän nyrkkeili kapakassa _Berthen_ lämmittäjän kanssa ja sai päin
naamaansa. Hän yritti mielettömästi hukuttautua kahden jalan lampeen
ja hyppäsi mainiosti 50 jalan korkeudelta _Mariposan_ rikistä
mereen. Osti kutteri _Toeraun_ mielettömän kalliista hinnasta.
Mutta taloudenhoitaja julisti kaupan mitättömäksi. Hän osti kaiken
tavaran sokealta pitaaliselta ukolta ja myi leipää, hedelmiä,
paratiisinviikunoita ja makeita perunoita niin halvalla, että
santarmit oli kutsuttava hillitsemään alkuasukkaiden rynnäkköä. Kolme
kertaa santarmit vangitsivatkin hänet yleisen häiriön tekijänä,
ja kolme kertaa täytyi taloudenhoitajan keskeyttää rakastelunsa
maksaakseen siirtomaahallinnon tuomitsemat sakot.

Sitten _Mariposa_ purjehti San Franciscoon, ja sen perhehytissä
olivat talouden- ja sairaanhoitaja, nuorikkoparina. Ennen lähtöään
oli taloudenhoitaja huolekkaasti antanut kahdeksan viiden punnan
seteliä Aloysiukselle, josta oli hyvin aavistettavana seurauksena,
että tämä muutamia päiviä myöhemmin heräsi rahattomana ja sangen
lähellä juoppohulluutta. Lavina, kuulu hyväsydämisyydestään
Etelä-Tyynenmeren retkujen ja roikaleiden kesken, hoiti häntä hyvin,
koskaan antamatta hänen palaavan tajunsa ymmärtää, ettei ollut rahaa
eikä sen hoitajaa laskuja suorittamassa.

Muutamana iltana vähän myöhemmin David Grief, lojuessaan _Kittiwaken_
peräkansikatoksen alla silmäillen Papeeten lehden laihoja palstoja,
äkkiä kavahti pystyyn ja hieraisi silmiään. Uskomatonta, mutta totta!
Etelämeren vanha romanttisuus ei siis vielä ollut kuollut!

Hän luki: "_Halutaan maksaa puoli osuutta viiden miljoonan frangin
aarrekätköön matkasta tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle ja saaliin
kuljetuksesta. Kysykää Hullua Lavinan luona_."

Grief katsoi kelloaan. Vasta kahdeksan.

"Herra Carlsen", sanoi hän hehkuvaan piippuun päin. "Kutsukaa
valasveneen miehistö. Menen maihin."

Norjalaisen perämiehen karhea ääni kuului keulasta päin, ja pian
lakkasi puoli tusinaa rapa-saarelaista laulamasta sekä laittoi veneen
kuntoon.

"Tulin katsomaan sitä Hullua, herraksi sitä kai sanotaan", sanoi
David Grief Lavinalle.

Hän näki nopean harrastuksen emännän silmissä, kun tämä käänsi päänsä
ja sanoi jotakin alkuasukkaalle läpi kahden huoneen ja keittiön.
Muutaman minuutin päästä kömpi värillinen tyttö esille ja pudisti
päätään. Lavinan pettymys oli ilmeinen.

"Te olette _Kittiwakella"_, sanoi hän. "Minä kerron hänelle, että te
kävitte kysymässä."

"Se on siis _hän?"_ kysyi Grief.

Lavina nyökkäsi.

"Toivon, että voisitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, kapteeni Grief.
Minä olen vain hyväluontoinen nainen. En tiedä. Mutta hänestä voi
pitää, ja ehkäpä hän puhuu totta, en tiedä. Te kyllä ymmärrätte. Ette
ole niin pehmeä hupsu kuin minä. Sekoitanko cocktailin?"




3.


Taas kuunarinsa kannella ja lepotuolissa torkkuillessaan kolmen
kuukauden vanhaa aikakauskirjaa selaillen kuuli David Grief
huohottavaa, sekavaa ääntä laidan takaa. Hän avasi silmänsä.
Chileläisestä risteilijästä, neljännesmailin päästä, kuului kahdeksan
helähdystä. Puoliyö. Laidan takaa kuului loiskahdus ja sama ääni
taas. Se oli kuin sammakon kurnutusta, johon sekoittui itsekseen
itkevän ja avaruuksille surujaan kertovan miehen nyyhkytystä.

David Grief hypähti alalaidan ääreen. Vellottu vedenpinta väreili
fosforivaloisena. Kumartuen alaspäin sai Grief kätensä miehen
kainalokuoppaan, ja vetäen ja kiskoen ja nopeasti otteita siirtäen
hän kiersi kannelle Aloysius Pankburnin alastoman olemuksen.

"Ei ollut lanttiakaan", selitti tämä. "Täytyi uida, enkä löytänyt
portaitanne. Hullua kylläkin. Antakaa anteeksi. Jos annatte vaatteen
vyötäisilleni ja hyvän ryypyn, tunnen taas itseni. Olen herra Hullu,
ja te olette kapteeni Grief, joka kävitte minua kysymässä. Ei, en
ole päissäni. Eikä vilustakaan. Ei tämä ole värisemistä. Lavina
antoi minulle vain kaksi ryyppyä tänään. Olen kauhujen rajalla vain,
siinä koko juttu, ja aloin jo nähdä pikku äijiä, kun en löytänyt
portaitanne. Jos viette minut kannen alle, olen hyvin kiitollinen. Te
yksin vastasitte ilmoitukseeni."

Hän värisi surkeasti lämpimässä yössä, ja hytissä piti Grief huolta
siitä, että jo ennenkuin hän sai pyytämänsä pyyhkeenkään, hänellä oli
kädessään lasi puolillaan whiskyä.

"No, antakaa kuulua", sanoi Grief saatuaan vieraansa paitaan ja
housuihin. "Mitä ilmoituksenne merkitsee? Minä kuuntelen."

Pankburn katsahti whiskypulloon, mutta Grief pudisti päätään.

"All right, kapteeni, vaikka vakuutankin kaiken jäljelläolevan
kunniani kautta, etten ole päissäni -- en rahtuakaan. Siis, minä
kerron teille, se on totta, ja minä kerron lyhyeen, sillä tiedän
teidät toimen ja tarmon mieheksi. Myös on kemianne hyvä. Teille ei
alkoholi ole koskaan ollut miljoona matoa kalvamassa joka solua. Ette
ole ollut helvetissä. Minä olen siellä nyt. Kärventymässä. Kuulkaa
siis.

"Äitini on elossa. Englantilainen. Olen syntynyt Austraaliassa.
Opiskellut Yorkissa ja Yalessa. Olen maisteri ja luonnontieteiden
tohtori, mutta nyt olen retku. Juoppo. Olen ollut atleetti.
Olen sukeltanut satakymmenen jalkaa. Minulla on ollut monta
amatööriennätystä. Olen kala. Opin heittoveto-uinnin [= krooli]
ensimmäisten joukossa cavilleilta. Olen uinut aallokossa
kolmekymmentä mailia. Toinenkin rekordi on. Olen niellyt whiskyä
enemmän kuin kukaan ikäiseni mies. Olen valmis varastamaan teiltä
kuuspennisen saadakseni ryypyn. Ja lopuksi: puhun teille totta.

"Isäni oli amerikkalainen. Annapolista. Meriupseeri. Sisällissodassa.
V. 1866 hän oli _Suvaneen_ luutnanttina. Kapteeni oli Paul Shirley.
Laiva otti hiiliä eräällä Tyynenmeren saarella, jota en välitä
mainita. Se on nyt erään vallan suojeluksessa. Silloin ei ollut,
ja jääköön mainitsematta. Rouvalla, erään yleisen laitoksen
kapakkapöydän takana isäni näki kolme kuparinaulaa -- laivanauloja."

David Grief hymyili tyynesti: "Voin sanoa teille sen hiiliaseman ja
myöhemmin tulleen suojelusvaltion nimet."

"Ja naulat?" sanoi Pankburn yhtä tyynesti. "Ne ovat minun hallussani
nyt."

"Varmaankin. Ne olivat saksalaisen Oscarin kapakassa. Pinu-Pini'ssä.
Johnny Black toi ne sinne kuunaristaan sinä iltana kuin kuoli.
Hän tuli juuri lännestä päin pitkältä matkalta. Oli pyydellyt
merimakkaroita ja tehnyt santelipuukauppaa. Koko rannikko tuntee
tarinan."

Pankburn pudisti päätään. "Jatkakaa", pyysi hän.

"Se tapahtui ennen minun aikaani tietysti", selitti Grief. "Kerron
vain kuulemiani. Sitten tuli Ecuadorin risteilijä lännestä,
kotimatkalla. Sen upseerit huomasivat naulat. Johnny Black oli
kuollut. He saivat käsiinsä hänen perämiehensä ja lokikirjansa.
Lähtivät länttä kohti. Kuuden kuukauden kuluttua, taas kotiin päin
tullen, se pysähtyi Pinu-Piniin. Eivät olleet löytäneet, ja juttu
tuli tunnetuksi."

"Kun kumoukselliset marssivat Guayaquiliin", puuttui puheeseen
Pankburn, "niin hallituksen upseerit, pitäen sen asemaa toivottomana,
siirsivät valtiorahaston, noin miljoonan dollaria kultaa, Englannin
rahana kylläkin, amerikkalaiseen _Flirt_-nimiseen kuunariin. Oli
määrä paeta päivällä. Kapteeni livahti ulos yöllä. Jatkakaa."

"Vanha juttu", jatkoi Grief. "Ei ollut muuta alusta satamassa.
Upseerit eivät päässeet pakoon. Heidän täytyi tapella ja he
pitivätkin kaupungin. Rohjas Salced suoritti nopean marssin
Quitoon. Vallankumous oli kukistettu, ja Ecuadorin ainoa risteilijä
lähetettiin ajamaan takaa _Flirtiä_. Saavuttivat sen Banks-ryhmän ja
Uusien-Hebridien välillä. Kapteeni oli kuollut edellisenä päivänä --
mustanveden kuume."

"Entä perämies?" tiukkasi Pankburn.

"Hänet olivat alkuasukkaat tappaneet viikkoa aikaisemmin eräällä
Banksin saarella, kun hän oli vettä noutamassa. Ei ollut
merenkulkutaitoisia muita. Miehiä kidutettiin. Vastoin kansainvälisiä
lakeja. He halusivat tunnustaa, mutt'eivät voineet. He kertoivat
kolmesta naulasta sen saaren rannalla, mutta eivät tienneet, missä
se saari on. Kaukana lännessä, sen vain tiesivät. Jutulla on nyt
kaksi muotoa. Toinen kertoo niiden kaikkien kuolleen kidutukseen.
Toinen, että henkiinjääneet ripustettiin raa'an nokkaan. Ainakin tuli
risteilijä takaisin ilman rahoja. Johnny Black toi ne kolme naulaa
Pinu-Piniin ja jätti ne Oscarille, mutta mistä hän ne löysi, sitä hän
ei koskaan kertonut."

Pankburn katsoi hartaasti pulloa. "Vain kahden sormen verran",
vikisi hän. Grief mietti ja kaatoi laihan ryypyn. Pankburnin silmät
säkenöivät, ja hän pääsi taas elämisen alkuun.

"Ja nyt minä voin kertoa puuttuvat yksityisseikat", sanoi hän.
"Johnny Black kertoi kyllä. Hän kertoi isälleni. Kirjoitti Levukasta,
ennenkuin tuli Pinu-Piniin kuolemaan. Isäni oli pelastanut hänen
henkensä remuisena yönä Valparaisossa. Kiinalainen helmenpyytäjä,
Torstai-saarilta, hakien uusia alueita Uuden-Guinean pohjoispuolella,
teki kauppoja kolmesta naulasta neekerin kanssa. Johnny Black osti
ne kuparin painosta. Hän ei uneksinut, enempää kuin kiinalainenkaan,
mutta palatessaan hän pysähtyi pyytääkseen haukannokka-kilpikonnan
juuri sillä rannalla, missä sanoitte _Flirtin_ perämiehen tapetun.
Mutta häntä ei oltukaan tapettu. Banks-saarelaiset pitivät häntä
vankina, ja hän oli kuolemaisillaan leukaluunmyrkytyksestä, jonka oli
saanut nuolesta. Ennen kuolemaansa hän kertoi jutun Johnny Blackille.
Tämä kirjoitti isälleni. Hän oli henkihieverissä -- syöpä. Isäni,
_Perryn_ kapteenina, sai naulat Oscarilta kymmenen vuotta myöhemmin.
Ja isäni viimeisen tahdon ja testamentin mukaan sain ne minä. Minulla
on tiedossani sen saaren leveys- ja pituusaste, missä ne naulat
oli puuhun isketty. Ne ovat nyt Lavinalla. Leveys- ja pituusaste
päässäni. Mitäs arvelette?"

"Merkillistä", aprikoi Grief. "Miks'ei isänne itse niitä hakenut?"

"Ei tarvinnut. Peri sedältään omaisuuden. Erosi laivastosta,
hullaantui sairaanhoitajattareen Bostonissa, ja äitini sai eron.
Hänkin peri noin 30,000 dollarin tulot ja muutti Uuteen-Seelantiin.
Minut jaettiin, niin että olin puolen aikaani Uudessa-Seelannissa,
toisen puolen Yhdysvalloissa, kunnes isäni kuoli viime vuonna. Nyt
olen äitini kokonaan. Isä jätti minulle rahansa -- joukon miljoonia
-- mutta äitini on pannut minut holhouksen alaiseksi juopottelun
takia. Olen varsin merkitseväin summain mies, mutta en saa kajota
muuhun kuin mitä minulle tiputellaan. Mutta ukko, joka oli saanut
kuulla ryyppimisestä, jätti minulle ne kolme naulaa ja numerot.
Jätti ne lakimiestensä kautta, joita äiti ei tuntenut; sanoi että
ne olivat paremmat kuin henkivakuutus, ja että jos minulla oli
selkärankaa hakea ne, sain juoda elämäni loppuun saakka. Miljoonia on
holhoojillani ja kapoittain kultaa äidilläni, ja ne ovat minun, jahka
hän ensin joutuu ruumiinpoltto-uuniin, ja sillä välin minä kerjään
Lavinalta ryyppyjä. Helvetti, eikö niin? -- kun ajattelette janoani."

"Missä saari on?"

"Kaukana."

"Nimi?"

"Eikö hiidessä, kapteeni Grief. Te teette helpolla puolen miljoonaa.
Te purjehditte minun ohjeitteni mukaan, ja kun ollaan merellä,
ilmoitan, en ennen."

Grief kohautti olkapäitään ja jätti sen asian.

"Nyt saatte ryypyn ja pääsette maihin", sanoi hän.

Pankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen,
sitten nuolaisi huuliaan ja antautui.

"Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt."

"Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?"

Pankburn katsoi pulloa.

"Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni."

"Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen
saaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin."

"Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen
Barbour-saareksi."

"Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä", sanoi Grief. "Tiedän.
Uuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka
varsin hyvä silloin, kun _Flirt_ iski naulat puuhun ja kiinalainen
niistä kauppaa teki. Höyrylaiva _Castor_, joka värväsi työläisiä
Upolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta
sitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli
sen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä
ja sikoja -- siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet
pahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä
sitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi
olikaan?"

Hän meni kirjakaapille, otti esille "Etelä-Tyynenmeren Hakemiston" ja
selaili sen lehtiä:

"Tässä. Francis eli Barbour", luki hän. "Alkuasukkaat sotaisia
ja petollisia -- melaneesialaisia -- ihmissyöjiä. Valaan
pyydystäjä _Western_ tuhottu -- se sen nimi oli. Kareja, niemiä,
ankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai
on, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova
rantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen." Grief katsoi Pankburniin.
"Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa."

"Lähdettekö?" tiukkasi toinen kiihkeästi.

Grief nyökäytti päätään: "Näyttää huomioon otettavalta. Jos olisi
ollut puhe sadoista miljoonista, en olisi puuttunut siihen. Me
lähdemme huomenna, mutta yhdellä ehdolla. Te olette minun ehdottoman
käskyvaltani alainen."

Vieras nyökkäsi iloisena ja hartaasti.

"Se merkitsee: ei ryyppyäkään!"

"Kova laki", vikisi Pankburn.

"Se on ehtoni. Olen lääkäriä kylliksi pitääkseni huolta siitä, ettei
tule vaaraa. Ja teidän on tehtävä työtä -- kovaa työtä, merimiehen
työtä. Teidän on suoritettava säännölliset vahtivuorot ja kaikki,
mutta te syötte ja nukutte tällä puolella."

"Täytyy suostua." Pankburn ojensi kätensä vahvistaakseen sopimuksen.
"Kunhan ei olisi kuolemaksi?"

David Grief kaasi runsaat kolme sormellista lasiin ja ojensi:

"Täss' on viimeinen ryyppy. Ottakaa."

Pankburnin käsi ojentui puolitiehen. Äkkiä hän päättäväisyyden
puuskassa pysäytti sen, veti olkansa taapäin ja kohotti päänsä.

"Jos en otakaan", sanoi hän, -- mutta himon voittamana tarttui
kiihkeästi lasiin kuin peläten, että se otettaisiin pois.




4.


On pitkä matka Seurasaarilla olevasta Papeetesta Pienelle
Korallimerelle -- 150:nneltä läntiseltä pituusasteelta 150:nnelle
itäiselle -- korpin tietä sama kuin Atlantin poikki. Mutta
_Kittiwake_ ei kulkenut niin suoraan kuin korppi lentää. David
Griefin monet asiat mutkistivat suuntaa useasti. Hän pistäytyi
katsomassa, saisiko asumattomalle Rose-saarelle kookosplantaasin.
Sitten hän kävi Tui Manuan puheilla Itä-Samoalla ja järjesti juonen,
jonka kautta oli pääsevä osalliseksi kauppamonopoliin tuon kuolevan
kuninkaan kolmella saarella. Apialta hän otti mukaansa useita
asioitsijoita ja lastin kauppatavaraa Gilberteille. Hän pistäytyi
Ontong-Javan riutoilla, tarkasti Ysabelissa olevat plantaasinsa
ja osti maita koillisen Malaitan suolavesipäälliköiltä. Ja tätä
mutkittelevaa tietä matkattaessa hän muokkasi miestä Aloysius
Pankburnista.

Tämä janosuu sai tehdä tavallisen merimiehen työt, vaikka asuikin
perällä. Hän sai seista peräsinrattaalla ja olla tähystämässä, vetää
köysiä ja purjeita, jopa suorittaa likaisimpia ja raskaimpiakin
töitä. Silmukkalaudalla heiluen hän raaputti mastoja ja liukui alas.
Kivellä hangatessaan kantta ja kitatessaan hän kehitti veltostuneita
lihaksiaan. Kun _Kittiwake_ oli ankkurissa ja sen alkuasukasmiehistö
puhdisti sen kuparipohjaa kookosluudilla sukeltaen veden alle,
lähetettiin Pankburn vuorollaan sinne myös niin usein kuin toisetkin.

"Silmäilkää itseänne", sanoi Grief. "Olette kaksin verroin
miehistynyt laivaan tulonne jälkeen. Ette ole saanut ryyppyäkään,
ette ole kuollut, ja myrkky on kokolailla haihtunut ruumiistanne. Työ
sen tekee. Se voittaa sairaanhoitajattaret ja taloudenhoitajat. Täss'
on, jos janottaa. Imaiskaa tuosta."

Muutamalla paksuselkäisen veitsensä iskulla Grief lohkaisi
kolmikulmaisen kappaleen juotavasta kookospähkinästä. Ohut raikas
neste, hieman maidonkarvainen ja poreileva, kuohui reunoille.
Kumartuen otti Pankburn tuon luonnonkupin ja kumosi sen sisällyksen
kurkkuunsa. Hän joi useita sellaisia joka päivä. Musta stuuartti,
kuusikymmenvuotias uushebridiläinen, ja hänen yhdentoista-ikäinen
apulaisensa Lack-saarilta pitivät huolta siitä, ettei varasto päässyt
loppumaan.

Pankburn ei vastustanut kovan työn teettämistä. Hän ahnehti työtä, ei
koskaan välttänyt sitä ja aina ennätti alkuasukasmerimiesten edellä
komennusta täyttämään. Mutta sankarillisesti oli hänen kärsittäväkin
sinä aikana, jolloin ajoi alkoholia ruumiistaan. Vielä sittenkin, kun
myrkyn viime tippa oli erinnyt, pysyi himo kuin päähän iskeytyneenä.
Jopa hän kunniasanallaan päästessään maihin Apiassa aikoi lopettaa
kapakkain liikkeen kaatamalla naamaansa niiden varastot. Ja niin
löysi David Grief hänet kello 2 aamulla Tivolista Charley Robertsin
ulosheittämänä häiritsevän käytöksen takia. Aloysius kertoi entiseen
tapaansa tähdille surujaan. Samalla hän laulun tahdissa heitteli
korallinkappaleilla Charley Robertsin ikkunoita rikki osaten
ihmeteltävän hyvin. David Grief otti hänet mukaansa, mutta ei ottanut
käsitelläkseen ennen seuraavaa aamua. Se tapahtui _Kittiwaken_
kannella, eikä se ollut lastentarhaleikkiä. Grief löi häntä paljain
rystysin ja nyrkein -- antoi hänelle pahimman selkäsaunan, minkä hän
elämässään oli saanut.

"Sielusi terveydeksi, Pankburn", noin hän iskujaan säesti. "Äitisi
iloksi. Jälkeentulevaistesi siunaukseksi. Koko maailmalle hyödyksi,
ja kaikkeudelle ja kaikelle tulevalle ihmiskunnalle. Ja nyt alamme
alusta taas, että läksyt kalloon tarttuisivat. Saat tässä sielusi
terveydeksi; tässä äitisi takia; tässä vielä aavistamattomain lastesi
hyväksi, joiden äitiä olet heidän tähtensä rakastava, ja rakkauden
takia, joka on oleva ominaisuutenasi, kun minä sinut koulustani
lasken. Ja nyt, niele lääkkeesi. Tätä riittää. Mutta se oli vasta
alkua. Monta muuta järkisyytä on, joita nyt käyn selittämään."

Ruskeat merimiehet ja mustat laivapalvelijat sekä kokki katselivat
irvistellen. Eikä pistänyt heidän päähänsä tutkistella valkoisten
miesten salaperäisiä tapoja ja käsittämättömiä menoja. Perämies
Carlsen oli täydelleen isäntänsä menettelyn kannalla, ja Albright,
päällysmies, vain kiersi viiksiään hymyillen. He olivat meren miehiä.
Elivät karkeaa elämää. Ja alkoholikysymykseen suhtautumisessa he
olivat käyneet kurssin, jota tohtorikouluissa ei opeteta.

"Poika! Sanko raitista vettä ja pyyhe!" komensi Grief lopettaessaan.
"Kaksi sangollista ja kaksi pyyhettä", lisäsi hän käsiään silmäillen.

"Olettepa te siisti", sanoi hän Pankburnille. "Taas olette kaiken
turmellut. Olin jo saanut myrkyn lähtemään teistä. Ja nyt sitä
höyryää joka lävestä. Alusta on taas alettava. Herra Albright! Tuolla
rannalla on vanhaa ketjua. Hakekaa sen omistaja, ostakaa se ja tuokaa
tänne. Sitä on kai sataviisikymmentä syltä. Huomisaamuna alat hieroa
siitä ruostetta. Kun se on tehty, kiillotat sen hiekkapaperilla.
Sitten maalaat. Etkä muuta työtä tee, ennenkuin se ketju on niin
siisti kuin uusi."

Aloysius Pankburn pudisti päätään.

"Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani.
Olen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut
maihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua."

"Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy
aluksella."

"Minä panen teidät tästä syytteeseen!" kirkui Aloysius. "Te ette voi
minua pidättää."

"Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan", vastasi Grief. "Ja sen
sanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä
vain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta
hinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen,
vaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa
pukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright,
tuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene
noutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää
menettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa
hänelle ryyppy -- pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen."




5.


Lopun aikaa, minkä _Kittiwake_ oli Apiassa, kilkutti Aloysius
Pankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko
pitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi
hiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa
jalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja
sileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut
toisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:

"Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos
haluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista
pisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni
otitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi.
Minä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet
ovat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä
pääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä
kolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne."

Grief riemuitsi.

"Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte
päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten,
ehkä..."

Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli
ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:

"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."

Grief nyökäytti päätään.

"Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten
sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän
itseäni edelleen."

Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.
Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."

Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.

"Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se
tapahtui ainaiseksi".




6.


Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen
puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta,
tuli _Kittiwaken_ näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko.
Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän
tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään
nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana
ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti _Kittiwake_ kapeaan ja syvään
vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti,
ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin
tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea
juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston"
tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.

Sen päivän he pysyivät _Kittiwakella_ ja odottivat vielä seuraavaan
iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän
merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai
papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa
siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen
viidakkoon.

"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.

Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei
saisi lainaksi pikku venettä.

"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja
lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette,
herra Carlsen?"

Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.

Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse
hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen
dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille
asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui
peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat
vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä
hiljaisuus vallitsi.

"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä
niitä", kuiskasi Albright.

Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he
tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa.
Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon.
Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan.
Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia
kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin
apinoita.

Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta
mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina
tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli
rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti
toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha,
silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan
vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi
häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja.
Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi
puolipökertyneinä pinnan alla.

"Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt
ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle
silmäpuoli-peikolle."

Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin
tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa
ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät
vireestä ja nuolet pistettiin viineen.

"Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin
laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra
Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on
kanootti."

Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille
yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli
laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat
kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä
lastillinen."

Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta
salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä
oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta,
joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita
ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta
kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta
kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset.
Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista
tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten
välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä,
mutta selvästi tunnettava.

"Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että
nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He
ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois.
Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan
vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan.
Pennyjä yksin halutaan."

Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta
pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David
Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista
antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut
ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli
tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta
suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.

"Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä.
"Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.
He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he
piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! --
Poika! -- Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."




7.


Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi
kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut
rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti
kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli
oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä
miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin
silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi
tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi
ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat
dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen
neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.

"Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun
toinen laatikko sahattiin kahtia.

Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa
jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että
kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja
lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää
haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."

Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka
Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä,
ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina
nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava
menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi,
oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat
viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa,
kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat
valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä
penny-aarteesta.

Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku
penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli
tuhansin dollarein.

Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma
oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä.
Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät
ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin.
Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän
valistunut.

"Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta",
sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat
metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme
kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne
itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."

"Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei
kauppasieluni siedä."

"Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs
sanotte?"

"Hyvä on."

Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä.
"Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet
valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."

Hän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa
tupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen
villin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto
odottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä _Kittiwaken_
keula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten
häntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää,
että hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.

"Poika! -- Juomapähkinä", sanoi Pankburn.

"Siis Sydneyhin mennään", sanoi Grief. "Mihinkäs te sitten?"

"Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta", vastasi
Pankburn. "Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan
holhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja
minulle makseta. Näytän niille."

Hän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi
ne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.

"Hohoi! -- Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa", huusi Carlsen
perästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.

Pankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella
rapa-merimiehen tarttui köyteensä.






III.

FUATINON PIRUT.




1.


Etelämerellä risteilevistä kuunareistaan, jahdeistaan ja
kuttereistaan piti David Grief enimmin _Rattlerista_. Se oli
jahdintapainen 90 tonnin kuunari, niin nopeakulkuinen, että se oli
tullut kuuluisaksi entispäivinä salakuljettaessaan opiumia San
Diegosta Puget-salmelle, rosvotessaan hyljevarastoja Beringin merellä
ja kuljettaessaan aseita Kaukaiseen Itään. Se oli ollut harmin ja
närkästyksen aihe valtion virkamiehille, mutta merimiesten ilo ja
valmistajainsa ylpeys. Vielä nyt, neljänkymmenen vuoden kuluttua,
se oli yhä sama vanha _Rattler_, joka kykeni kiitämään samalla
ihmeellisellä tavallaan, joka pakotti merimiehet näkemään, että he
uskoisivat, ja aiheutti äkäisiä yhteentörmäyksiä sanoin ja käsin
kaikilla satamarannikoilla Valparaisosta Manillan lahteen asti.

Tänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui
kepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon
tuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen
luona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen
vastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä
ihastusta alukseensa.

"Kylläpä on komea tämä, Taute", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin
hyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.

"On se, isäntä", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä.
"Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.
Meillä Raiatealla on sen nimenä _Fanauao_."

"Päivässä syntynyt", käänsi Grief sen lempinimityksen. "Kuka sen
nimen antoi?"

Vastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief
tarkisti myös katsettaan.

"Maata", sanoi Taute.

"Niin on; Fuatino", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä
tähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. "All right. Ilmoitan
kapteenille."

_Rattler_ liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin
tuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys
kuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.

"Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena
yönä", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä
sitoi rattaansa kiinni.

Rattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa
yrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi
troopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä.
Etukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan
kohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni,
perämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan
tupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon
kuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista
Motuaron kanssa.

"Ovatpa ne romanttista joukkoa", sanoi Brown, perämies. "Yhtä
romanttista kuin valkoiset."

"Yhtä romanttista kuin Pilsach", nauroi Grief, "ja se merkitsee
jotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?"

"Yksitoista vuotta", murisi kapteeni.

"Kerrohan", pyysi Brown. "Sanovat ettei hän siitä pitäen ole
Fuatinolta lähtenyt. Onko totta?"

"Totta", mörisi kapteeni. "Rakastaa vaimoaan -- sitä pientä töpykkää.
Varastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa
-- hollantilainen."

"Saksalainen", oikaisi Grief.

"Samaa väkeä", kuului vastaus. "Mereltä meni hyvä mies sinä yönä,
jona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että
ne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli
naikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa
pitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt
sen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä
puhki levy tai pari."

"Jatkahan juttua", pyysi Brown.

"Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä.
Ei tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin
ruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen,
kukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski
lähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru.
Siinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme
pentua -- ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten
fonografi ja miljoonan verran levyjä."

"Teitte siis hänestä kauppamiehen?" kysyi perämies Griefiltä.

"Mitä muuta olisin voinut tehdä? Fuatino on rakkauden saari
ja Pilsach on rakastaja. Tuntee myös alkuasukkaat -- parhaita
kauppamiehiäni. Vastaa puheensa. Saat huomenna nähdä hänet."

"Varo itseäsi, nuori mies", uhkasi kapteeni Glass perämiestään.
"Oletko romanttinen? Jos olet, niin laivalla pysyt. Fuatino on
romanttisen hulluuden saari. Jokainen on pihkaantunut johonkin.
Lemmestä ne elävätkin. Se on kookosmaidossa, ilmassa, meressä. Saaren
historia viime kymmentuhatvuotisajalta on pelkkiä rakkaustarinoita.
Minä tiedän. Olen puhutellut vanhoja miehiä. Ja jos tapaan sinut
samoamasta rantaa pitkin käsi jonkun kädessä, niin..."

Hänen äkillinen keskeytyksensä saattoi toiset katsahtamaan häneen.
Käänsivät sitten silmänsä hänen katseensa suuntaan ja näkivät laivan
laidalle ilmestyneen ruskean käden ja käsivarren, lihaksisen ja
märän. Sen rinnalle ilmestyi pian toinen. Seurasi pää, vetehisen
hiusten ympäröimä, sitten mustasilmäiset kasvot, joilla leikki
ikimetsän naurun jälki.

"Herra jumala", henkäisi Brown. "Ahtiko siellä..."

"Metsänpeikko", sanoi Glass.

"Mauriri", sanoi Grief. "Veriveljeni maan pyhän tavan mukaan. Hänen
nimensä on minun, minun nimeni hänen."

Laidan yli kohosivat leveät ruskeat hartiat ja mahtava rinta,
ja ilman näkyvää ponnistusta heilahti komea vartalo kannelle
kolahdustakaan aiheuttamatta. Brown, jonka olisi pitänyt olla muualla
eikä saarelaislaivan perämiehenä, oli haltioissaan. Kaikki mitä hän
oli kirjoista lukenut, vakuutti Ahdin astuneen alukselle. "Mutta
surumielinen vetehinen", päätteli nuorukainen tuon kellanruskean
luonnonjumalan astuessa David Griefiä kohti, joka istui kädet
levällään.

"David", sanoi David Grief.

"Mauriri, Suuri Veli", sanoi Mauriri. Ja sitten he veriveljeyttä
luvanneiden miesten tavan mukaan nimittivät edelleen toisiaan omalla
nimellään. Myös puhuivat he Fuatinon polyneesialaiskieltä, ja Brown
saattoi vain arvailla.

"Pitkä uintimatka, _talofa"_, sanoi Grief toisen istuessa vettä
valuen.

"Monia päiviä ja öitä olen tähystänyt tuloasi, Suuri Veli", vastasi
Mauriri. "Olen istunut Isolla Kalliolla, jossa olen dynamiitin
vartijana. Minä näin sinun tulevan salmen suuhun ja sitten katoavan
pimeään. Minä tiesin sinun odottavan aamuun ja lähdin. Meillä on
asiat hullusti. Mataara on pitkät päivät ikävöiden itkenyt tuloasi.
Hän on vanha vaimo, ja Motuaro on kuollut, ja hän on suruissaan."

"Menikö hän Naumoon kanssa naimisiin?" kysyi Grief tavan mukaan
pudistettuaan päätään ja huoattuaan.

"Kyllä. Ja vihdoin he pakenivat vuohien luo, kunnes Mataara antoi
anteeksi ja he palasivat elämään hänen luokseen Isoon Taloon. Mutta
hän on nyt kuollut, ja pian kuolee Naumookin. Huonosti ovat asiamme,
Suuri Veli. Pori on kuollut, ja Tati-Tori, ja Pegtoo, ja Nari, ja
Pilsach, ja muut."

"Pilsachkin", huudahti Grief.

"Tautiko tuli?" "Paljon on tapettu. Kuule, Suuri Veli.. Kolme viikkoa
sitten tuli outo kuunari. Isolta Kalliolta näin sen latvapurjeet.
Veneillään vetivät sitä satamaan, mutta kun eivät tunteneet isoa
väylää, törmäsivät usein kariin. Nyt sitä rannalla korjataan.
Paikkaavat katkenneita laitalankkujaan. Kahdeksan valkoista miestä
niitä on. Kaukaa etäisiltä saarilta on niillä naisia mukana. Ne
puhuvat meidän kielemme tapaista kieltä, mutta toisenlaista. Voimme
ymmärtää niiden puhetta. Kertovat että sen kuunarin miehet ovat
heidät varastaneet. Emme tiedä, mutta ne laulavat ja tanssivat ja
ovat iloissaan."

"Entä miehet?" keskeytti Grief.

"Ranskaa puhuvat. Tiedän siitä, kun sinun kuunarillasi oli kauan
sitten ranskalainen perämies. Kaksi on päällikköä ja ne ovat
toisenlaisia kuin muut. Niillä on siniset silmät kuten sinulla
ja ne ovat piruja. Toinen on suurempi piru kuin toinen. Ne kuusi
muuta miestä ovat piruja nekin. Ne eivät maksa meille jamssi- eikä
taro-juurista eikä leipähedelmistä. Ne ottavat meiltä kaikki, ja jos
valitamme, tappavat ne. Niin tappoivat Porin, Tati-Torin ja Pegtoon
ja muut. Emme voi taistella, kun ei ole pyssyjä, vain pari kolme
vanhaa.

"Rääkkäävät myös naisiamme. Niinpä tappoivat Motuaron, joka puolusti
Naumoota, kun olivat ottamassa häntä laivaansa. Sen takia Pilsachkin
tapettiin. Niiden päällikkö, Pääpiru, ampui hänet veneeseen, ja
vielä ampui kaksi kertaa, kun hän yritti rannalle. Pilsach oli urhea
mies, ja Notutu istuu nyt majassaan ja itkee lakkaamatta. Monet ovat
pelästyneet ja paenneet vuohien luo. Mutta vuorilla ei ole ruokaa
kaikille. Eivätkä miehet enää tahdo lähteä kalaan eivätkä tee työtä
puutarhoissaan, kun pirut ottavat heiltä kaikki. Ja me olemme valmiit
taistelemaan.

"Suuri Veli, me tarvitsemme pyssyjä ja paljon ampumavaroja. Minä
annoin sanan, ennenkuin lähdin uimaan, ja miehet odottavat. Ne
valkoiset muukalaiset eivät tiedä tulostanne. Anna minulle vene ja
pyssyt ja minä menen takaisin ennen auringon nousua. Ja kun tulet
huomenna, odotamme käskyjäsi valmiina tappamaan ne miehet. Ne ovat
tapettavat. Suuri Veli. Olet aina ollut meidän vertamme, ja miehet
sekä naiset ovat rukoilleet monia jumalia, että tulisit. Ja sinä
tulit."

"Minä tulen veneeseen mukanasi", sanoi Grief. "Ei niin, Suuri Veli",
vastasi Mauriri. "Sinun on oltava kuunarillasi. Sitä muukalaisemme
pelkäävät, eivät meitä. Meillä on oleva pyssyt eivätkä he tiedä. Kun
näkevät teidän laivanne tulevan, niin he pelästyvät. Lähetä tuo nuori
mies veneessä."

Ja niin Brown, täynnä romantiikkaa ja seikkailua, joista oli lukenut,
mutta joita ei ollut koskaan elänyt, asettui veneen perätuhdolle.
Lastattuaan pyssyjä sekä ampumavaroja lähti se neljän raiatealaisen
soutamana ja kullanruskean vetehisen ohjaamana läpi tropiikin öisen
pimeän kohti Fuatinon puolisatumaista lemmensaarta, jonka olivat
vallanneet kahdennenkymmenennen vuosisadan merirosvot.




2.


Jos vedetään viiva Marshall-ryhmään kuuluvasta Jaluitista
Salomonin-saarten Bougainvilleen, ja jos tämän viivan ajatellaan
leikkaavan toisella asteella päiväntasaajasta Karolina-saarten
Ukuorista tulleen viivan, niin sillä kohdalla kohoaa Fuatinon korkea
saari yksinäisenä aurinkoisesta merestä. Sen asukkaat ovat sukua
hawaiilaisille, samoalaisille ja maoreille, ja se muodostaa kiilan
kärjen, jonka Polyneesia on työntänyt kauas länttä kohti Melaneesian
ja Mikroneesian väliin.

Ja tämä Fuatino kohosi David Griefin eteen seuraavana aamuna kahden
mailin päässä suoraan nousevaa aurinkoa kohti. Sama vieno tuuli
puhalsi, ja _Rattler_ liukui sileää vedenpintaa pitkin vauhdilla,
joka olisi ollut varsin riittävä saarelaiskuunarille, vaikka tuuli
olisi ollut kolminkertainenkin.

Fuatino ei ollut muuta kuin muinainen tulivuori, jonka jokin
luonnonmullistus ikiaikoina oli työntänyt esille merenpohjasta.
Sen länsiosa, murtunut ja vedenpinnan lähelle alennut, oli itsensä
kraaterin aukko, joka muodosti sataman. Täten oli Fuatino resuisen
hevosenkengän näköinen aueten länttä kohti. Ja sen kantapuolen
aukkoa kohti kulki _Rattler_. Kapteeni Glass, kiikari kädessä ja
tarkaten välillä omatekoista karttaa, joka oli levitetty kajuutan
kannelle, oikaisihe kasvoillaan puolittain huolestunut, puolittain
välttämättömyyteen alistuva ilme.

"Nyt se tulee", sanoi hän. "Kuume. Sen piti tulla vasta huomenna. Se
käy aina kovin kiinni, herra Grief. Viiden minuutin päästä on pääni
sekaisin. Saatte itse ohjata aluksen satamaan. Poika! Laita vuode.
Paljon peitteitä. Täytä kuumavesipullo. On niin tyyni, herra Grief,
että pääsette salmen varppaamatta. Ottaa vain tuulta kylliksi ja
antaa liukua. Tämä on ainoa alus Etelämerellä, joka sen tempun tekee,
ja tehän sen tunnette. Ison Kallion sivua voi sipaista, kun vain
puomia pitää silmällä."

Hän oli puhunut nopeasti, kuin päihtynyt, alkavan malarian iskujen
sekoittaessa hänen aivojaan. Kun hän kompuroi ovea kohti, olivat
hänen kasvonsa purppuraiset ja täplikkäät, silmät tuijottivat
lasimaisina, kädet värisivät ja hampaat löivät loukkua puistatuksissa.

"Kaksi tuntia kuluu, ennenkuin saan hien lähtemään", lausui hän
muikeasti irvistäen. "Ja sitten vähän lisää, niin olen kunnossa taas.
Minä tunnen sen perhanan minuutilleen. Ottakaa..."

Ääni haihtui heikkoon mutinaan hänen kellahtaessaan kajuutan
vuoteelle ja isännän astuessa johtoon. _Rattler_ oli juuri salmen
suulla. Tuon hevosenkenkäsaaren kantapäinä oli kaksi tuhannen jalan
korkuista vuorta, kumpikin miltei irtaantunut saaren rannasta,
kiinnikkeenä vain kapea kannas. Näiden välillä oli puolen mailin
salmi, jonka eteläreunasta lähtevä koralliriutta miltei kokonaan
sulki. Pohjoiskoron laiditse kulki väylä, josta kapteeni oli puhunut.
Tässä kohti pyyhkäisi isonpurjeen puomi miltei kalliota, ja Grief
voi alahangan puolelta nähdä pohjan kahden sylen syvyydestä painuvan
jyrkästi alaspäin. Laivavene valmiina köydessä virran ja tuulen
häiriöiden varalta, ja käyttäen hyväkseen vienon vihurin painoa,
hän keikautti _Rattlerin_ tuuleen ja sivuutti riutan varppaamatta.
Vähäinen raapaisu kuului, mutta niin pehmeä, ettei se kuparia
rikkonut.

Hänen eteensä aukeni Fuatinon satama. Se oli ympyriäinen lahti, viisi
mailia halkaisijan kohdalta, reunustoinaan valkeat korallirannat,
joilta lähtien vihannat rinteet kohosivat kohti tulivuoren karua
huippupuolta. Jokainen epätasaisen laavan kohoke ja halkeama tarjosi
jalansijan kiipeäville, hiipiville viiniköynnöksille ja puille --
vehmaalle kasvullisuudelle. Ohuita vesiputouksia, jotka olivat miltei
kuin sumuverhoja, syöksyi ja leijaili satoja jalkoja korkeilta
törmiltä alas. Ja paikan tarumaisuutta kohotti vielä lämmin, pehmeä
ilma, joka oli raskasta keltakukkaisen _cassi_'n tuoksusta.

Keveitä, häilyviä tuulia vastaan luovaillen _Rattler_ pyrki satamaan.
Kutsuen veneväen kannelle tutkisteli Grief rannikkoa laivakiikarilla.
Elämää ei ollut näkyvissä. Seutu uinui troopillisen auringon kuumassa
hehkussa. Ei ollut tervehdyksen merkkiäkään. Pohjoisrannan ylävällä
rantatörmällä, missä kookospalmut siimestivät kylää, hän näki kanojen
mustat kaulat vajoissaan. Rannalla oli outo kuunari. Ei näkynyt
liikettä sen kannella eikä ympärillä. Vasta viidenkymmenen yardin
päässä rannasta Grief laski ankkurin neljänkymmenen sylen syvyydellä.
Vuosia sitten oli hän yrittänyt pohjaa keskivaiheilta löytämättä sitä
kolmensadankaan sylen päästä -- kuten tulivuoren kraaterista sopi
odottaa. Ankkuriketjun ratistessa hän näki joukon alkuasukasnaisia
nousevan toisen kuunarin kannelle. Ne olivat komeita, kuten ovat
aistillisen Polyneesian naiset, pukuina vain kukkia. Myös näki hän,
mitä he eivät nähneet, kuinka kyyryinen mies livahti alukselta
rantahiekalle ja pujahti pensaikkoon.

Sillä välin kuin purjeita pantiin kokoon, varakatto levitettiin
ja köydet vyyhdittiin satamassaolon tapaan, käveli David Grief
kantta pitkin ja katseli turhaan nähdäkseen elämän merkkejä muualta
kuin tuolta toiselta kuunarilta. Kerran vain hän kuuli kaukaisen
pyssynlaukauksen Ison Kallion suunnalta päin. Muuta ei kuulunut, ja
hän arveli jonkun metsästäjän ampuneen vuohen.

Toisen tunnin lopussa alkoi kapteeni Glassin väristys helpottaa
huopavuoren alla ja hän hikoili hirvittävästi.

"Puolessa tunnissa olen all right", sanoi hän heikosti.

"Hyvä on", sanoi Grief. "Paikka on kuollut, ja minä menen maihin
tapaamaan Mataaraa päästäkseni selville tilanteesta."

"Ne ovat kieroa sakkia; pitäkää silmänne auki", varoitti kapteeni.
"Jos ette tunnin kuluttua palaa, niin lähettäkää sana."

Grief asettui peräsimeen ja neljä raiatealaista airoihin. Rannalle
päästen katseli hän oudostellen toisen laivan naisia. Hän heilautti
kättään, ja he vastasivat nauraa kikatellen.

"_Taloja_", sanoi hän.

He ymmärsivät tervehdyksen, mutta vastasivat: "_iorana_", ja hän
tiesi heidän olevan Seurasaarilta.

"Huahine", mainitsi eräs hänen miehistään saaren nimeksi. Grief
kysyi, mistä he tulivat, ja kikattaen ja nauraen he vastasivat:
"Huahine."

"Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta", sanoi Grief hiljaa
tahitilaiskielellä. "Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä
ajattelette? Eikö se ole _Valetta?"_

Noustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät
miehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.

"_Valetta_ se on", sanoi Taute. "Sen mastonpää katkesi seitsemän
vuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa
lyhyempi. Tämä se on."

"Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen
Raiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä
kaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille,
niin älkää aloittako mellakkaa."

Joukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa
pitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella.
Kookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa
ollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan
toisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen,
sokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja
vapisi kauhusta, kun hän puhutteli. "On kuin rutto olisi raivonnut",
ajatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi
hävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä,
ei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia.
Ovella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar.
Tämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina
lomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta
osoittamaan.

"Ja he ovat ottaneet Naumoon", lopetti hän. "Motuaro on kuollut.
Kansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole
ketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun
valkoiset veljesi ovat piruja."

"Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara", lohdutti Grief. "Ovat rosvoja
ja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä..."

Hän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen
sen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt
liipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen
eteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi
olion samaksi, joka oli pujahtanut maihin _Valettasta_, mutta
vasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen
halkinaisten huulten höpinä merkitsi.

"Pelasta minut, herra, pelasta", vaikeroi mies englanninkielellä,
vaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. "Minä tunnen
sinut. Pelasta."

Ja hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin
Grief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.

"Tunnen sinut", sanoi Grief. "Sinä olit kokkina Papeeten
ranskalaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten. Sinua sanottiin
Jänishuuleksi."

Mies nyökkäsi innokkaasti. "Olen nyt _Valettan_ kokki", höpisi hän ja
suunsa vääntyi hänen yrittäessään hallita sen viallisuutta. "Tunnen
sinut. Näin hotellissa. Näin Lavinassa. Näin sinut _Kittiwakella_.
Näin sinut _Mariposan_ laiturilla. Olet kapteeni Grief ja pelastat
minut. Nämä miehet ovat piruja. Tappoivat kapteeni Dupuyn. Panivat
minut tappamaan puolet miehistöstä. Kaksi ampuivat raakapuilta,
loput vedestä. Tunsin kaikki. Varastivat tytöt Huahinelta. Ottivat
vankilaväkeä Noumealta. Rosvosivat kauppiailta Uusilla-Hebrideillä.
Tappoivat kauppiaan Vanikorilla ja varastivat sieltä kaksi naista.
Ne..."

Mutta Grief ei kuullut enää. Puiden lomitse kuului rannalta
pyssyjen pauketta, ja hän lähti juoksemaan sitä kohti. Merirosvoja
Tahitilta ja vankeja Uudesta-Kaledoniasta. Olipa siinä hirtehissakki
ahdistamassa hänen kuunariaan. Jänishuuli seurasi yhä änkyttäen
juttujaan näiden valkoisten pirujen teoista.

Ampuminen lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, mutta Grief
juoksi edelleen. Päässä kiersivät oudot aavistukset. Äkkiä hän polun
käänteessä näki Mauririn, joka juoksi häntä kohti rannalta.

"Suuri Veli", huusi mies. "Tulin myöhään. Olivat jo ottaneet sinun
kuunarisi. Tule. Sillä nyt ne etsivät sinua."

Hän lähti kulkemaan ylöspäin polkua pitkin. "Missä Brown on?" kysyi
Grief. "Isolla Kalliolla. Kerron sitten. Tule!" "Entä venemieheni?"

'Mauriri oli hengästynyt. "Ne ovat vieraassa kuunarissa naisten
kanssa. Niitä ne eivät tapa. Tarvitsevat merimiehiä. Mutta sinut
tappavat. Kuule!" Vesiltä kuului murtuneen tenorin ääni laulavan
ranskalaista metsästyslaulua. "Saapuvat juuri rannalle. Ovat ottaneet
kuunarisi -- näin itse. Tule!"




3.


Vaikkakaan David Grief ei ollut arka hengestään eikä nahastaan, ei
hän ollut turhan itsepintainen. Hän tiesi, milloin tapella ja milloin
juosta, ja että nyt oli aika juosta, sitä hän ei rahtuakaan epäillyt.
Ylös polkua, ohi sen vanhan miehen, ohi kyyryissään istuvan Mataaran
hän seurasi Mauriria. Ja kintereillä seurasi Jänishuuli kuin koira.
Jäljeltäpäin kuului takaa-ajajain huutoja; mutta Mauriri johti hurjaa
vauhtia. Leveä polku kapeni, käännähti oikealle ja nousi ylöspäin.
Viimeinen ruokomaja sivuutettiin, ja taajojen _cassi_-viidakkojen
sekä suurten kultavaapsahais-parvien läpi kohosi tie jyrkästi,
muuttuen sitten vuohipoluksi. Osoittaen ylöspäin vulkaanisen kallion
paljaita hartioita kohti Mauriri viittauksella näytti, missä polku
kulki avopaikan poikki.

"Tuon takana olemme turvassa, Suuri Veli", sanoi hän. "Valkoiset
perkeleet eivät koskaan uskalla sinne, sillä me voimme vyöryttää
sieltä isoja kiviä tulijoita vastaan, eikä muuta polkua ole. Tähän he
aina pysähtyvät ja ampuvat meidän mennessämme tuolla yli kallion. --
Odota ja tule nopeasti kun tulet", varoitti Mauriri lopuksi.

Hän lennähti päivänvaloon, ja samassa kuului useita pyssynlaukauksia.
Luoteja sateli hänen ympärillään, ja kivitomua pöllähteli, mutta
hän pääsi vahingoittumattomana yli. Grief seurasi, ja niin läheltä
sipaisi luoti, että sen paine tuntui hänen poskellaan. Ei sattunut
Jänishuuleenkaan, vaikka tämä kulki hitaammin yli avokohdan.

Lopun päivää he makasivat ylempäin kukkuloiden laavalla, missä
_taroa_ Ja _papaiaa_ kasvaa pengermillä. Siellä myös Grief laati
suunnitelmansa ja tutustui tilanteeseen.

"Olipa huono onni se, että juuri tänä yönä nuo valkoiset pirut saivat
päähänsä mennä kalastamaan. Oli pimeä, kun tulimme salmesta. He
olivat veneissä ja kanooteissa. Pyssyt niillä on aina mukanaan. Yhden
raiatea-miehen ampuivat. Brown oli hyvin urhea. Me pyrimme niiden
ohi lahden perälle, mutta ne pääsivät väliin ja me ajauduimme Ison
Kallion ja kylän välimaille. Me pelastimme pyssyt ja ampumavarat,
mutta veneen ne saivat. Pääsivät siten perille sinun tulostasi. Brown
on tällä puolen Ison Kallion, pyssyt ja ampumavarat mukanaan."

"Mutta miks'ei hän mennyt yli Ison Kallion minua varoittamaan, kun
tulin?" arvosteli Grief.

"Eivät tunne tietä. Vain vuohet ja minä tunnemme. Ja sen unohdin,
sillä ryömin läpi viidakon päästäkseni rannalle ja uidakseni
luoksesi. Mutta ne pirut olivat viidakossa ampuen sieltä Browniin ja
raiatea-miehiin päin; ja minua ne ahdistivat päivännousuun saakka, ja
koko aamun ajelivat vielä alamailla. Sitten tulit sinä kuunarillasi,
ja ne odottivat, kunnes menit maihin, ja minä livahdin pois läpi
viidakon, mutta sinä olit jo maissa."

"Sinä ammuit sen laukauksen?"

"Niin, varoittaakseni sinua, mutta ne olivat viisaita eivätkä
ampuneet takaisin, ja se oli viimeinen patruunani."

"Kerroppas nyt sinä, Jänishuuli", käski Grief _Valettan_ kokkia.

Tämän puhe oli pitkä ja kiusallisen yksityiskohtainen. Vuoden ajan
oli hän purjehtinut Tahitin ja Paumotun vesillä _Valettalla_. Vanha
Dupuy oli omistaja ja kapteeni. Viime matkalleen oli hän ottanut
perämieheksi ja lastauspäälliköksi kaksi muukalaista Tahitilta.
Näiden nimet olivat Raoul van Asveld ja Carl Lepsius. Vei myös yhden
muukalaisen asiamiehekseen Fanrikille.

"Ne kaksi olivat veljeksiä, sen tiedän, sillä olen kuullut niiden
puhelevan pimeässä kannella, milloin eivät luulleet kenenkään
kuulevan", selitti Jänishuuli.

_Valetta_ purjehti Ala-saarten kautta kokoillen helmiä ja
raakunkuoria Dupuyn asemilta. Frans Amundsen, kolmas muukalainen,
tuli Fanrikille Pierre Gollardin tilalle, joka tuli laivaan
palatakseen Tahitiin. Fanrikin alkuasukkaat sanoivat, että hänellä
oli helmiä jätettävinä Dupuylle. Ensi yönä Fanrikilta lähdettäessä
kuului ampumista kajuutasta. Sitten heitettiin Dupuyn ja Pierre
Gollardin ruumiit mereen. Tahitilaiset miehet pakenivat etukanssiin
ja olivat siellä syömättä kaksi vuorokautta. Raoul van Asveld pani
myrkkyä ruokaan, jota pakotti Jänishuulen keittämään ja viemään
sinne. Puolet merimiehistä kuoli.

"Pyssy oli minua kohti ojennettu, herra; mitä saatoin tehdä?" vikisi
Jänishuuli. "Niistä toisista kiipesi kaksi rikiin ja ammuttiin
sieltä. Fanriki oli kymmenen mailin päässä. Muut hyppäsivät yli
laidan lähtien uimaan. Nekin ammuttiin. Vain minä jäin henkiin ja ne
kaksi pirua; sillä minut ne tarvitsivat keittäjäkseen. Samana päivänä
ne palasivat Fanrikille ja hakivat Frans Amundsenin, sillä hän oli
yksi heistä."

Sitten seurasi kuvaus Jänishuulen painajaiskokemuksista kuunarin
pitkällä purjehduksella länttä kohti. Hän oli ainoa elävä todistaja,
ja ne olisivat tappaneet hänet, jollei hän olisi ollut kokki.
Noumealta oli viisi vankia liittynyt niihin. Jänishuulta ei koskaan
laskettu maihin, ja Grief oli ensimmäinen valkoinen, jota hän oli
päässyt puhuttelemaan.

"Ja nyt he tahtoisivat tappaa minut", sopotti hän, "sillä ne
arvaavat, että minä olen kertonut teille. Enpä minä silti pelkää,
vaan haluan olla rinnallanne, herra, ja kuolla kanssanne."

Vuohi-Mies nousi ja pudisti päätään sanoen Griefille: "Makaa täällä
ja lepää. Pitkä uinti on edessä tänä yönä. Ja tämän kokin minä vien
nyt ylemmä, sinne missä veljeni elävät vuohien luona."




4.


"Onpa hyvä, että uit kuin miehen tuleekin, Suuri Veli", kuiskasi
Mauriri.

Laavarinteeltä he olivat laskeutuneet lahden pohjukkaan ja
pistäytyneet veteen. He uivat pehmeästi, läiskyttämättä, Mauriri
edellä. Kraaterin mustat seinät kohosivat heidän kummallakin
puolellaan, niin että näytti kuin he olisivat uineet suuren maljan
pohjalla. Yllä pilkisti kappale tähtitaivasta. Edessään saattoivat he
nähdä tulen, joka oli _Rattlerin_ merkkinä, ja sen kannelta kuului
välimatkan pehmentämättä virren sävel, jota soitti Pilsachille aiottu
fonografi.

Uimarit painuivat vasemmalle, erilleen anastetusta kuunarista. Naurua
ja laulua kuului alukselta virren jälkeen, ja sitten alkoi fonografi
taas soittaa. Grief irvisteli itsekseen, kun yli pimeitten vetten
kaikuivat "Oi johda, tähti kirkas" virren sävelet.

"Meidän on uitava reitille ja noustava Isolle Kalliolle", kuiskasi
Mauriri. "Ne pirut ovat alarannalla. Kuulehan!"

Puoli tusinaa pyssynlaukausta kuului epäsäännöllisin väliajoin, ja ne
todistivat, että Brownin hallussa oli yhä Iso Kallio ja että rosvot
olivat vallanneet kapean kannaksen.

Toisen uimatuntinsa lopulla he pääsivät Ison Kallion uhkaavannäköisen
rantajyrkänteen varjoon. Mauriri, tiensä tuntien, ohjasi halkeamalle,
jota myöten heidän oli kiivettävä sata jalkaa ylöspäin kapealle
sakaralle.

"Odota tässä, minä menen Brownin luo", sanoi Mauriri. "Aamulla
palaan."

"Minä tulen mukaasi, veli", sanoi Grief.

Mauriri nauroi pimeässä.

"Et sinäkään, Suuri Veli, voi sitä tehdä. Minä olen Vuohi-Mies,
ja vain minä koko Fuatinolla voin mennä yli Ison Kallion yöllä.
Sitäpaitsi -- ensi kerranpa minäkin menen. Ojenna kätesi. Tunnetko?
Täällä on Pilsachin dynamiittivarasto. Makaa tiukasti vuorta vasten
ja voit nukkuakin. Nyt menen."

Ja korkealla rantakuohun yläpuolella, kapealla sakaralla
dynamiittitonnin vierellä nojasi Grief poskensa käsivarttaan
vasten ja nukkui. Aamulla, kun Mauriri johti hänet yli Ison
Kallion kukkulan, Grief ymmärsi, miks'ei hän yöllä olisi voinut
siitä kulkea. Vaikka oli merimiehenä tottunut korkealla oloon ja
vaaralliseen kiipeilyyn, hän ihmetteli, että voi liikkua siellä
kirkkaalla päivälläkään. Oli paikkoja, joissa hänen oli aina Mauririn
yksityistarkan ohjauksen mukaan heittäydyttävä käsilleen yli
satajalkaisten kuilujen, kunnes sai kiinni vastapäisestä seinästä ja
voi vetää jalkansa perässään. Niinpä oli kerrankin kymmenen jalan
hyppäys yli viisisatajalkaisen ammottavan kuilun tyhjyyden, ja sitten
toiselle puolelle sylen matka pikkuruiselle jalansijalle. Ja kylmästä
päästään huolimatta hän horjahti sakaralla ja näytti menettävän
tasapainonsa. Silloin Mauriri, joka näki hänen kaatuvan, heilautti
ruumiinsa yli kuilun ja ohimennen pukkasi häntä selkään kirkastaen
hänen jo hämärtävät aivonsa. Silloin ja sen jälkeen hän käsitti
täydelleen, miksi Mauriria sanottiin Vuohi-Mieheksi.




5.


Ison Kallion puolustuksella oli hyvät jos heikotkin puolensa.
Hyökkäystä vastaan voi kaksi miestä pitää siellä puoliaan
kymmentätuhatta vastaan. Se myös hallitsi tietä avoimelle merelle.
Kuunarit, Raoul van Asveld ja hänen kurkunkatkaisijajoukkueensa,
olivat pussissa. Grief, joka oli laahannut sen dynamiittitonnin
ylemmä, oli herrana. Sen hän näytti eräänä aamuna, kun kuunarit
yrittivät merelle. _Valetta_ johti, ja sitä hinasi vene, vangittujen
fuatinolaisten soutamana. Grief ja Vuohi-Mies katsoivat suoraan alas
turvallisen kalliovarustuksen takaa kolmesataa jalkaa korkealta.
Pyssyt oli heillä vieressään sekä hehkuva päre ja iso kimppu
dynamiittipuikkoja, sytytyslangat ja nallit paikoillaan. Kun vene oli
alla, pudisti Mauriri päätään.

"Ne ovat veljiämme, emme voi ampua."

_Valettan_ keulassa oli useita Griefin omia merimiehiä. Peräsimessä
myös. Rosvot olivat kannen alla tai toisella kuunarilla, paitsi
yhtä, joka seisoi keskilaivalla pyssy kädessä. Suojanaan oli hänellä
Naumoo, kuningattaren tytär, jota piti aivan lähellään.

"Se on itse pääpiru", kuiskasi Mauriri, "ja hänen silmänsä ovat
siniset niinkuin sinunkin. Kas, hän pitää Naumoota, niin ettemme
voisi ampua häntä."

Heikko tuuli ja nousuvesi vaikuttivat sen, että kuunarin matka
edistyi hitaasti.

"Puhutteko englanninkieltä?" kysyi Grief. Mies sävähti, kohotti
pyssynsä ylöspäin ja katsoi.

"Kyllä. Mitä haluatte?"

"Palatkaa tai minä räjäytän kuunarinne", varoitti Grief. Hän puhalsi
päreeseen ja kuiskasi: "Käske Naumoon irroittautua hänestä ja juosta
perään."

_Rattlerilta_ paukahteli pyssyjä, ja luodit kimmahtelivat kalliota
vasten. Van Asveld nauroi halveksuen, ja Mauriri sanoi jotakin
naiselle maankielellä. Grief näkikin tämän kiskoutuvan irralleen
miehestä. Samassa hän sytytti langan, hypähti kallionreunalle ja
pudotti dynamiitin. Van Asveld taisteli saadakseen tytön taas
valtoihinsa. Vuohi-Mies tähtäsi odottaen tilaisuutta ampua.
Dynamiitti putosi kannelle ja vierähti koloon. Van Asveld näki sen ja
juoksi tytön kanssa perälle henkensä edestä. Vuohi-Mies ampui, mutta
luoti vain repäisi särön laivan laidasta, _Rattlerista_ käsin kiihtyi
tuli, ja kalliolla olevat miehet kyyristyivät suojaan. Mauriri aikoi
kurkistaa, miten oli käynyt, mutta Grief pidätti häntä.

"Sytytyslanka oli liian pitkä", sanoi hän, "toiste tiedän paremmin".

Kului puoli minuuttia, ennenkuin räjähdys tuli. Vähään aikaan he
eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, sillä _Rattlerilta_ ampujat
pitivät yllä kiihkeää tulta. Sitten, luodin usein läheltä sipaistua,
Grief uskalsi kurkistaa. _Valetta_, jonka etukansi ja reuna olivat
poissa, upposi juuri ajautuen satamaa kohti takaisin. Miehet ja
huahine-naiset, jotka olivat olleet kajuutassa, kiipesivät juuri
_Rattlerille_, johon olivat uineet. Fuatinon miehet, jotka olivat
venettä soutamassa, irroittivat köyden ja soutivat hurjasti
etelärantaa kohti.

Niemen rannasta kuuluva neljän pyssyn ampuminen osoitti, että Brown
oli miehineen päässyt tunkeutumaan viidakon läpi rantaan. Luodit
lakkasivat satamasta kalliolle, ja Grief ja Mauriri ryhtyivät
ampumaan. Mutta he eivät voineet satuttaa ketään, sillä _Rattlerin_
miehet ampuivat kansikajuuttain suojasta, tuulen ja nousuveden
painaessa kuunaria lahteen takaisin. _Valettasta_ ei näkynyt
merkkiäkään, se oli uponnut kraaterin syvään veteen.

Nyt teki Raoul van Asveld kaksi temppua, jotka osoittivat hänen
tarkkuuttaan ja kylmäverisyyttään ja joita Griefin täytyi ihailla.
_Rattlerin_ pyssytulella Raoul pakotti pakenevat fuatinolaiset
palaamaan ja antautumaan. Ja samalla hän lähetti puolet
kurkunkatkaisijoistaan veneellä maihin estämään Brownia pääsemästä
kannasta pitkin pääsaarelle. Ja pitkin aamupäivää jatkuva ampuminen
kertoi Griefille, että Brownin täytyi painautua toiselta puolen
takaisin Isolle Kalliolle.

Asema oli siis muuttumaton, paitsi että _Valetta_ oli menetetty.




6.


Ison Kallion heikkoudet puolustusasemana olivat melkoiset. Ei ollut
ruokaa eikä vettä. Useina öinä ui Mauriri yhden raiatea-miehen
seurassa lahden perukkaan eväitä noutamaan. Sitten tuli yö, jona
valoja vilkkuili vesillä ja laukauksia ammuttiin. Sen jälkeen
tutkittiin Ison Kallion rantapuolet yhtä tarkoin.

"Onpa tämä omituinen asema", huomautti Brown, joka nyt sai maistaa
kaikkia niitä seikkailuja, joita oli uskonut Etelämerellä vielä
tarjoutuvan. "Me olemme saaneet otteen emmekä voi hellittää, ja
Raoulilla on ote eikä hänkään voi hellittää. Hän ei pääse pois, ja
meidän on näännyttävä nälkään häntä pidättäessämme."

"Jos tulisi sade, niin vuorenkourut täyttyisivät", sanoi Mauriri,
kun he olivat olleet vedettä ensimmäisen vuorokautensa. "Suuri Veli,
tänä iltana sinä lähdet kanssani vettä noutamaan. Se on voimakasten
miesten työtä."

He ottivat mukaansa neljänneksen vetoisia kookoskuoria, jotka
saattoi tiiviisti sulkea, ja Mauriri johti Griefin alas Ison Kallion
niemenpuoleiselta sivulta veden rajaan. He uivat rannasta sadan jalan
päähän. Saattoivat väliin kuulla airon kolahduksen tai melan satunnan
veneen laitaa vasten tai näkivät tulitikun välähdyksen vartioveneissä
olevain miesten sytyttäessä piippuaan tai paperossiaan.

"Odota tässä", kuiskasi Mauriri, "ja pidä näitä leilejä".

Samassa hän sukelsi. Grief näki hänen fosforivälkkyvän jälkensä
katoavan syvyyteen. Pitkän minuutin kuluttua Mauriri pujahti äänettä
vedenpintaan hänen viereensä.

"Kas tässä. Juo."

Leili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu
suolameren syvyydestä. "Se virtaa maalta", selitti Mauriri.

"Pohjastako pulppuaa?"

"Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla.
Viisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle,
että tunnet sen kylmyyden."

Useita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain
tapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla
ja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan
värisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta
vuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis
vesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen
fosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli
pinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä
niitä yhden kerrallaan.

"Haikaloja", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.

"Hoh", kuului vastaus. "Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme
niiden veljiä."

"Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä."

"Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä."




7.


Viikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin
leilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä
kärsittiin janoa Isolla Kalliolla.

"Täytyy uskaltaa", sanoi Grief. "Tänä iltana menen vettä noutamaan
Mautaun kanssa. Huomisiltana, veli, menet sinä Tehaan kanssa."

Kolme neljännestä ennätti Grief saada, kun tiikerihait tulivat ja
karkoittivat heidät rantaan. Kuusi oli heitä, ja päiväannos, joka
heidän kunkin osalle tuli, oli tropiikin kuumuudessa riittämätön
miehen ruumiille. Seuraavana päivänä Mauriri ja Tehaa palasivat
mitään saamatta. Ja sitä seuraavana sai Brown täyden käsityksen
janosta, kun huulet rakoilevat, suuhun kokoontuu limaa ja se tuntuu
liian ahtaalta paisuvalle kielelle.

Grief lähti illalla Mautaun kanssa vettä noutamaan. Vuorotellen
he sukelsivat syvälle läpi suolaveden viileään, makeaan veteen
asti juoden kyllikseen leilien täyttyessä. Oli Mautaun vuoro
sukeltaa viimeisiä leilejä täyttämään, ja tähystäen alas näki Grief
merikummitusten välkkeen ja fosforikimmellyksen, joka lähti taistelun
melskeestä. Hän ui yksin rantaan, jättämättä kuitenkaan kallista
vesitaakkaansa.

Ruokaakin oli vähän. Mitään ei kalliolla kasvanut, ja sen
rinteet, joiden laidoissa oli raakkuja vedenrajassa, mihin meren
kuohu ulottui, olivat liian jyrkät kiivetä. Sieltä täältä,
mikäli halkeamia pitkin päästiin lähelle, koottiin joitakin
simpukoita ja pyydystettiin merisiilejä. Väliin saatiin ansaan
joitakin fregattilintuja ja muita merilintuja. Saatiinpa kerran
fregattilintusyötillä koukkuun haikin. Ja sen jälkeen tarkasti
vartioitua haikalanlihaa syöttinä käyttäen pyydystettiin sitä lisää.

Vedestä kuitenkin oli suurin puute. Mauriri rukoili Vuohi-Jumalalta
sadetta, Taute rukoili lähetyssaarnaajain jumalaa, ja kaksi
hänen saarelaistoveriaan huusi avukseen pakanuusaikansa vanhoja
jumaluuksia. Grief irvisteli ja harkitsi. Mutta Brown, silmät päässä
harrottaen, kieli mustana esiin pistäen, kiroili. Varsinkin kirosi
hän fonografia, joka vilpoisina hämärähetkinä veivasi ilmoille
virrensäveliä _Rattlerin_ kannelta. Varsinkin eräs virsi, joka alkoi
sanoilla "Oi, murheen, riemun tuolla puolen", sai hänet raivoon. Se
näytti olevan noiden merirosvojen lempilaulu, sillä he soitattivat
sitä yhtenään. Brown saattoi nälkäisenä ja janoisena, puolittain
poissa suunniltaan, makailla kalliolla kuunnellen _ukulelen_ ja
kitaran soittoa ja huahine-naisten _hula-_ ja _himine_ lauluja.
Mutta kun Kolminaisuuden kuoron sävelet kaikuivat yli vetten, hän
hurjistui. Eräänä iltana viritti taas koneen särkynyt tenori virren:

    Oi, murheen, riemun tuolla puolen
          mä kohta oon.
    Oi, onnen', tuskan', hymyn', huolen'
    mun päättyy, Herrassa kun kuolen.
          Siell' kohta oon,
          mä kohta oon.

Silloin Brown nousi. Uudelleen ja taas uudelleen hän sokeassa
raivossa tyhjensi kiväärinsä patruunavaraston kuunaria kohti.
Vastaukseksi kuului miesten ja naisten naurua ja laukausten
kajahtelua kannakselta, mutta se särkynyt tenori lauloi yhä ja Brown
ampui, kunnes virsi loppui.

Sinä yönä Mauriri ja Grief palasivat mukanaan vain yksi leilillinen
vettä. Kuuden tuuman pituudelta oli nahka poissa Griefin ihosta;
sen oli raapaissut haikalan lasipaperipinta hänen väistäessään sen
hyökkäyksen.




8.


Erään päivän aamuna, ennenkuin helle oli vielä täydessä voimassaan,
tuli neuvottelutarjous Raoul van Asveldilta.

Brown toi sanan tähystyspaikalta sadan metrin päästä. Grief paistoi
juuri nuotiolla haikalan palasta. Viimeinen vuorokausi oli ollut
onnekas. Leviä ja merisiilejä oli saatu. Tehaa oli onkinut haikalan,
ja Mauririn oli onnistunut pyydystää nuori mustekala läheltä
dynamiittivarastoa. Olivatpa he hämärässä saaneet tuoduksi kahden
uimamatkan vesileilit, ennenkuin tiikerihait olivat ennättäneet
paikalle.

"Hän sanoi haluavansa tulla juttelemaan kanssanne", sanoi Brown.
"Mutta minä tiedän, mitä se peto tahtoo. Haluaa nähdä, kuinka likellä
nääntymistä me olemme."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi Grief.

"Ja sitten me tapamme hänet", sanoi Vuohi-Mies.

Grief pudisti päätään.

"Mutta hän on miesten tappaja, Suuri Veli, peto ja perkele", pani
Vuohi-Mies vastaan.

"Häntä ei ole tapettava, veli. Ei ole meidän tapanamme rikkoa
sanaamme."

"Se on tuhma tapa."

"Se on kuitenkin meidän tapamme", vastasi Grief painavasti, kääntäen
haikalanpalasta hiilillä ja pannen merkille Tehaan nälkäisen katseen
ja nuuskivan nenän. "Äläpäs tee noin, Tehaa, kun se Iso Piru tulee.
Ole sen näköinen, kuin sinä ja nälkä olisitte vieraat toisillenne.
Kas tässä, keitä merisiilit sinä, ja sinä, Suuri Veli, valmista
tuo kummituksesi. Me pyydämme Ison Pirun juhlaamme. Älkää säästäkö
mitään. Keittäkää kaikki."

Ja yhä lihaa paistaen Grief nousi, kun Raoul van Asveld asteli
leiriin mukanaan iso intiaanilaisterrieri. Raoul ei tehnyt sitä
erehdystä, että olisi kättään tarjonnut.

"Halloo", sanoi hän. "Olen kuullut teistä."

"Toivonpa etten olisi teistä koskaan kuullut mitään", vastasi Grief.

"Samapa tuo", kuului vastaus. "Ensin luulin olevani tekemisissä
tavallisen kauppakapteenin kanssa. Siksi saitte minut rysän perään."

"Ikävä myöntää, että minä en osannut antaa teille täyttä arvoa",
irvisteli Grief. "Minä pidin teitä varastelevana rantalaivurina enkä
ymmärtänyt teitä todella älykkääksi merirosvoksi ja murhamieheksi."

Raoulin päivettyneen pinnan alle lehahti kiukun punastus, mutta hän
hillitsi itsensä. Hänen silmänsä kiertelivät katsellen ruokavarastoja
ja täysiä vesileilejä, vaikka hän salasikin sen yllätyksen,
jonka ne hänelle tuottivat. Hänen vartalonsa oli pitkänsolakka,
kaunismuotoinen, ja Grief arvioi kasvoja tarkastellen hänen
luonnettaan. Hänen silmänsä olivat tarkat ja kiinteät, mutta hieman
liian lähellä toisiaan - ei aivan lähellä, mutta niin kuitenkin, että
ne häiritsivät leveän otsan, voimakkaan leuan ja kulmien sopusointua.
Voimaa, sitä uhkuivat hänen kasvonsa, ja kuitenkin havaitsi Grief
niiden ilmaiseman vajavuuden.

"Me olemme kumpikin voimakkaita miehiä", sanoi Raoul kumartaen. "Sata
vuotta sitten me olisimme taistelleet valtakunnista."

Nyt oli Griefin vuoro kumartaa: "Mutta nyt me koetamme rikkoa niiden
valtakuntain siirtomaalakeja, joiden kohtaloja me sata vuotta sitten
olisimme saattaneet ohjata."

"Roskaa kaikki", sanoi Raoul istahtaen. "Jatkakaa ateriaanne. Älkää
häiriintykö."

"Ettekö tekisi seuraa?" pyyteli Grief. Toinen katsoi häneen tiukasti,
suostui sitten. "Olen hikinen, saanko peseytyä?" Grief nyökkäsi ja
käski Mauririn tuoda leilin. Raoul katsoi Vuohi-Miehen silmiin, mutta
ei nähnyt muuta kuin ikävystyneen haluttomuuden ilmeen, kun kallis
vesi vuoti maahan.

"Koirani on janoinen", sanoi Raoul.

Grief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.

Taas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää
mitään.

"Ikävä kyllä, ei ole kahvia", pyyteli Grief anteeksi. "Saatte juoda
paljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten
tarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt
ole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet
pyydystämään."

Ruokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja
naulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.

"Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen
ruokajärjestykseen", huokasi hän nojautuen selkäkenoon.
"Maistuisivatpa nyt _Rattlerin_ säilykkeet, mutta tämä roska..." Hän
heitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. "Mutta kaipa
tähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu."

Raoul nauroi ilkeästi. "Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja", sanoi
hän merkitsevästi.

"Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni
enkä aio hellittää."

"Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!" kiljaisi
Raoul.

"Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa." Grief katseli
vierastaan vakavasti. "Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja
olenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta
te olette -- kuinka sanoisin -- anakronistinen ilmiö, ajastanne
myöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta
puolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte
kuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino
välttää sitä, mikä on tuleva."

Keskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo
vahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet
kestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä
luulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin
hän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi
hänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.




9.


"Nyt me näemme nälkää, veli", sanoi Grief, "mutta on parempi näin
kuin että näkisimme nälkää päiväkausia. Tuo Iso Piru, syötyään
täällä ja juotuaan hyvää vettä kanssamme kyllikseen, ei aio viipyä
enää kauan Fuatinolla. Jo huomenna hän yrittää lähteä. Tänä yönä
sinä ja minä makaamme Kalliolla, ja Tehaa, joka ampuu hyvin, makaa
seurassamme, jos hän uskaltaa yli Kallion."

Tehaa oli ainoa raiatealaisista, joka voi kulkea tuon vaarallisen
tien, ja aamulla oli hänkin kalliomuurin suojassa satakunta jalkaa
oikealla Griefistä ja Maurirista.

Ensi varoitus oli pyssyjen pauke kannakselta, jossa Brown kahden
raiatealaisen seurassa ilmoitti peräytymisen seuraten piirittäjiä
viidakon läpi rannalle. Kallionkielekkeen takia ei Grief voinut nähdä
mitään tuntiin, mutta silloin ilmestyi _Rattler_ yrittäen merelle.
Kuten ensi kerrallakin hinasivat kuunaria vangitut fuatinolaiset
venettä soutaen. Mauriri antoi Griefin ohjeitten mukaan neuvoja
heille veneen hitaasti liukuessa ohi. Griefin vierellä oli useita
kääröjä dynamiittia, sytytyslangat hyvin lyhyellä.

_Rattlerin_ kansi oli täynnä väkeä. Keulassa seisoi pyssy kourassa
raiatealaisten joukossa hirtehinen, jonka Mauriri sanoi olevan
Raoulin veljen. Peräsinrattaassa oli toinen. Häneen tiiviisti
köytettynä oli Mataara, vanha kuningatar. Toisella puolella
perämiestä, kädestä kytkettynä, oli kapteeni Glass. Ja keskilaivalla
oli taaskin Raoul ja häneen kiinteästi sidottuna Naumoo.

"Hyvää huomenta, herra David Grief", huusi Raoul.

"Minähän varoitin teitä, että vain kaksoisraudoissa te lähdette tältä
saarelta", murisi Grief synkeästi.

"Ette voi tappaa kaikkea väkeänne, jotka ovat kannella."

Kuunari oli miltei aivan kohdalla liikkuen eteenpäin pienin
sysäyksin, soudun mukaan. Soutajat hidastuttivat soutuaan sitä
keskeyttämättä, ja heti ojentui heitä kohti keulamiehen pyssy.

"Heitä, Suuri Veli!" huusi Naumoo fuatinolaiskielellä. "Minä
olen täynnä surua ja haluan kuolla. Hänen veitsensä on valmiina
leikkaamaan köyden poikki, mutta minä pidän hänestä tiukasti kiinni.
Älä pelkää, Suuri Veli. Heitä heitä kohti, ja hyvästi."

Grief viivytteli, laski sitten päreen, jolla oli aikonut sytyttää
langan.

"Heitä!" kehoitti Vuohi-Mies.

Vieläkin Grief viivytteli.

"Jos ne pääsevät merelle, Suuri Veli, kuolee Naumoo kumminkin. Ja
siellä ovat kaikki muutkin. Mitä merkitsee hänen henkensä niin monen
henkeä vastaan?"

"Jos te heitätte dynamiittia tai ammutte laukauksenkaan, niin tapamme
kaikki kannella olevat", huusi Raoul. "Minäpä voitin sinut, David
Grief. Sinä et voi tappaa näitä ihmisiä, mutta minä voin. Suusi
kiinni!"

Viime sanat hän lausui Naumoolle, joka huusi omalla kielellään ja
jota Raoul ravisti niskasta saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta
silloin tyttö kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja katsoi
rukoilevasti ylös.

"Heittäkää, Grief, ja olkoot nuo kirotut. Ne ovat verisiä murhamiehiä
ja niitä on kajuutta täynnään", huusi kapteeni Glass.

Hirtehinen, joka oli sidottu kuningattareen, käännähti puoliksi
uhatakseen kapteenia pyssyllään, kun Tehaa piilopaikastaan laukaisi.
Pyssy putosi miehen kädestä, ja kasvoillaan ällistynyt ilme hän
vaipui kannelle kaataen mukanaan vanhan kuningattaren.

"Hei, käännös!" huusi Grief.

Kapteeni Glass ja kanakkimies käänsivät peräsimen, ja _Rattlerin_
keula törmäsi päin kalliota. Keskilaivalla Raoul yhä rinnusteli
Naumoon kanssa. Hänen veljensä juoksi keulasta häntä auttamaan,
eivätkä Tehaan eikä Vuohi-Miehen laukaukset häneen osuneet. Kun
Raoulin veli asetti pyssyn suun Naumoon kylkeä kohti, sytytti Grief
päreestä sytytyslangan. Ja juuri kun hän molemmin käsin heitti alas
ison dynamiittikäärön, kuului pyssyn laukaus. Naumoo kaatui kannelle
samalla kertaa kuin dynamiitti putosi. Tällä kertaa oli sytytyslanka
kohdallaan. Räjähdys tapahtui sinä hetkenä, jolloin dynamiitti putosi
kannelle, ja se osa kantta katosi vieden mennessään Naumoon, Raoulin
ja hänen veljensä.

Kuunarin kylki oli myös särkynyt, ja se alkoi upota. Keulasta
sukelsivat veteen kaikki raiatealaiset merimiehet. Kapteeni Glass
otti potkulla päin naamaa vastaan kajuutasta esiin ryntäävän
hirtehisen, mutta ne törmäsivät hänen ylitseen polkien hänet alleen.
Miehiä seurasivat huahine-naiset, ja kun ne hyppäsivät yli laidan,
upposi _Rattler_ tasaisesti Ison Kallion vierelle, ja näkyviin jäivät
raakapuut.

Alas katsellen saattoi Grief nähdä mitä vedessä tapahtui. Hän näki
Mataaran sylen syvyydessä irrottautuvan kuolleesta merirosvosta
ja uivan pinnalle. Kun hänen päänsä kohosi vedenpintaan, näki hän
kapteeni Glassin uppoamassa -- tämä kun ei osannut uida. Ja silloin
kuningatar, niin vanha eukko kuin olikin, mutta saarelainen, ui kohti
ja laahasi uppoavan miehen raakapuille.

Viisi päätä, vaalakkaa ja ruskeaa, näkyi vedenpinnalle kohoavain
mustain polyneesialaispäiden joukossa, ja Grief pyssy kädessä odotti
tilaisuutta ampua. Vuohi-Mies laukaisi ensin, ja yksi mies upposi.
Mutta raiatealaismiehille, jotka olivat isoja ja voimakkaita,
puoliksi kaloja, oli kostontilaisuus annettu. Nopeasti sukeltaen he
kävivät kaulankatkaisijain kimppuun, ja ylhäältäpäin nähtiin, kuinka
rosvot hukkuivat kuin koiranpennut.

Kymmenessä minuutissa oli kaikki ohi. Huahine-naiset, yhäkin nauraen
ja kikattaen, pitivät kiinni veneen laidoista. Raiatealaismerimiehet,
määräystä odottaen, olivat raakapuiden vierellä, mistä kapteeni Glass
ja Mataara pitelivät kiinni.

"Vanha _Rattler_-parka", valitti kapteeni.

"Ei sinnepäinkään", sanoi Grief. "Viikon kuluessa me sen nostamme,
panemme uuden keskikannen, ja sitten lähdemme." Ja kuningattarelle
hän sanoi: "Kuinka voit, sisareni?"

"Naumoo on mennyt, ja Motuaro, mutta Fuatino on meidän taas. Tämä
päivä on suuri. Sana lähetettäköön kaikelle kansalleni, niille, jotka
ovat vuorilla vuohien luona. Ja tänä iltana, taas kerran, me juhlimme
ja iloitsemme Isossa Talossa."

"Kyllähän se tarvitsikin uudet kansipalkit", sanoi kapteeni Glass.
"Mutta kronometrit ovat epäkunnossa loppumatkan."






IV.

LEIKINLASKU NEW GIBBONILLA.




1.


"Milteipä pelkään viedä teitä New Gibbonille", sanoi David Grief.
"Vasta kun te ja brittiläiset annoitte minulle vapaat kädet ja
jätitte paikan rauhaan, voitiin saavuttaa tuloksia."

Wallenstein, saksalainen asiamies Bougainvillestä, kaatoi kurkkuunsa
pitkän kulauksen soodawhiskyä ja hymyili.

"Me kohotamme teille lakkiamme, herra Grief", sanoi hän hyvällä
englanninkielellä. "Ihmeitä te olette tehnyt tuolla pirunsaarella.
Emmekä me halua siihen sekaantua. Sillä pirunsaari se on, ja vanha
Koho on itse pääpiru. Me emme koskaan tulleet hänen kanssaan toimeen.
Valehtelija hän on eikä ole typerä. Musta Napoleon, päitä katkova,
ihmissyöjä Talleyrand. Muistanpa, kun kuusi vuotta sitten tulin
sinne brittiläisellä risteilijällä. Neekerit livistivät pensaikkoon
tietysti, mutta tapasimmepa muutamia, jotka eivät päässeet. Yksi
niistä oli hänen viimeinen vaimonsa. Oli ollut kaksi päivää ja kaksi
yötä käsivarrestaan riippumassa auringonpaisteessa. Ja kaulaansa
myöten raikkaaseen virtaan upotettuina oli kolme muuta naista. Niiden
luut oli ruhjottu ja nivelet katkottu. Kuuluvat siten käyvän mureiksi
syödä. Olivat vielä hengissä. Ihmeteltävä elinvoima. Vanhin pysyi
hengissä lähes kymmenen päivää. Niin, sellaista on Kohon ruokahalu.
Villipeto hän on. Sitä vain emme käsitä, kuinka te hänet rauhoititte."

"Enpä sanoisi juuri sitä, että hän on rauhoittunut", vastasi Grief.
"Vaikka hän väliin tuleekin ja syö kesynä kädestämme."

"Niin paljoa emme me risteilijöillämme saavuttaneet. Eivät
saksalaiset eivätkä englantilaiset koskaan saaneet häntä käsiinsä. Te
olitte ensimmäinen."

"En ollut; McTavish oli ensimmäinen", selitti Grief.

"Ahaa, muistanpa, se on pieni kuiva skottilainen." Wallenstein
maisteli whiskyään. "Metelinpaikkaajaksihan ne häntä sanovat, eikö
niin?"

Grief nyökkäsi.

"Kerrotaan että te maksatte hänelle palkan, joka on suurempi kuin
minun tai täkäläisten brittien?"

"Pelkäänpä niin olevan asian", myönsi Grief. "Mutta, loukkaamatta
ketään, hän on sen ansainnut. On aina siellä, missä meteliä on.
Suorastaan tietäjä. Hänpä hankki minulle aseman New Gibbonilla. On
nyt Malaitalla plantaasia perustamassa."

"Ensimmäistä?"

"Ei ole koko Malaitalla kauppa-asemaakaan. Työläisten värvääjät
pitävät vielä kannellista venettä lukon takana ja vanhaa piikkilankaa
aidanlaitana. Tuolla onkin uudistilamme. Puolessa tunnissa ollaan
siellä." Hän ojensi merikiikarin vieraalleen. "Bangalon [engl.
bungalow] vasemmalla puolella ovat venekodat. Taempana ovat parakit.
Oikealla kopra-kasat. Jo on kuivamassa joku määrä. Koho on jo niin
sivistynyt, että panee kansansa tuomaan pähkinöitä. Ja tuossa on
joensuu, missä ne naiset olivat pehmenemässä."

_Wonder_ kiiti levitetyin purjein suoraan ankkuripaikkaa kohti.
Laiskasti se kohoili ja laski sileiden takamaininkien työntelemänä.
Monsuuniajan loppu oli käsissä, ja ilma oli täynnä tropiikin
paksua tuoksua, taivas muodottomien pilvien liekehtivänä massana.
Epätasainen maa oli pilvimöykkyjen ja vihurinpuuskausten hämärässä,
ja sen niemekkeet ja huiput näkyivät tummina näiden takaa. Väliin
läpäisi kimppu auringonsäteitä pilven, ja tuskin mailin päässä
purkautui pilvi rankkasateeksi.

Tämä oli New Gibbonin kostea, vehmas metsäläissaari, viidenkymmenen
mailin päässä Choiseulista tuulen alla. Maantieteellisesti se kuului
Salomonin-saariin. Valtiollisesti halkaisi Saksan ja Britannian
vaikutuspiirin raja sen kahtia, ja se oli kahden kauppa-asiamiehen
yhteisen hallinnon alainen. Mutta siihen nähden oli hallinto olemassa
vain noiden valtain siirtomaahallitusten papereissa.

Todellista hallintoa ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan.
Entisajan trepanginpyytäjät olivat purjehtineet sen ohitse.
Santelipuunkauppiaat olivat ankarain kokemusten jälkeen jättäneet
sen rauhaan. Pestauslaivat eivät koskaan olleet sieltä saaneet
yhtään työläistä värvätyksi, ja kun kuunari _Dorset_ meni kaikkine
miehineen, annettiin saaren olla aloillaan. Myöhemmin oli eräs
saksalainen yhtiö yrittänyt kookosviljelyksiä siellä, mutta
siitä oli ollut luovuttava, kun muutamat johtajat ja koko joukko
sopimustyöläisiä olivat menettäneet päänsä. Eivät olleet Saksan eikä
Britannian risteilijät saaneet noita mustia metsäläisiä järkiinsä.
Neljä kertaa olivat rauhalliset lähetysseurat yrittäneet saaren
rauhallista valloitusta, ja neljä kertaa olivat taudit ja verilöylyt
karkoittaneet heidät sieltä. Enemmän risteilijöitä, enemmän
rauhoitusta oli seurannut, mutta turhaan. Ihmissyöjät olivat aina
piiloutuneet metsiinsä ja nauraneet räjähteleville shrapnelleille.
Kun sotalaivat lähtivät, oli helppo rakentaa jälleen poltetut
ruohotalot ja laittaa kotanuotiot vanhaan tapaan.

New Gibbon oli suuri saari, sataviisikymmentä mailia pitkä ja
puolen sen mitan levyinen. Sen tuuliranta oli kallioinen, vailla
ankkuripaikkoja ja lahtia sekä sotaisten heimojen asuma -- ainakin
oli ollut, kunnes Koho oli noussut ja, kuten Kamehameha, aseitten
voimalla ja melkoisella valtiotaidolla yhdistänyt suurimman osan
heimosta liittoon. Hänen politiikkansa, ettei mitään kanssakäymistä
valkoisten kanssa, oli aivan oikea, kun katsoi asiaa hänen kansansa
elämisen kannalta; ja viimeisen risteilijän jälkeen oli hän saanut
pitää päänsä, kunnes David Grief ja McTavish, Metelinpaikkaaja,
olivat tulleet sille autioksi jätetylle rannalle, jossa oli ollut
saksalaisten bangalo ja parakit sekä lukuisat englantilaiset
lähetystalot.

Seurasi sotia, valerauhoja ja taas sotia. Tuo kuivettunut pikku
skotti osasi kyllä nostaa metelin niinkuin sen paikatakin, ja
tyytymättä vain siihen, että piti rannikkoa hallussaan, hän toi
Malaitalta viidakkoväkeä ja tunkeutui saaren sisäosien sianpoluille.
Hän poltti kyliä, kunnes Koho väsyi niitä uudelleen rakentamaan,
ja kun hän sai käsiinsä Kohon vanhimman pojan, pakotti hän vanhan
päällikön neuvotteluun. Silloin McTavish myös määräsi päätaksan.
Jokaista väkensä menettämää päätä kohti hän uhkasi ottaa kymmenen
Kohon miesten päätä. Kun Koho oppi ymmärtämään, että skotti oli
mies pitämään sanansa, saatiin ensimmäinen tosi rauha aikaan.
Sillä välin oli McTavish rakentanut bangalon ja parakit, raivannut
puhtaaksi viidakon rannalta ja istuttanut kookokset. Sitten hän oli
mennyt paikkaamaan meteliä, joka oli syttynyt Tasmanian särkillä,
missä musta rutto oli puhjennut ja pantu Grief-pirun poppamiesten
viljelysten syyksi. Kerran Vuodessa oli hänet kutsuttu takaisin
järjestämään tolalleen New Gibbonin asioita; ja Koho, maksettuaan
kaksisataatuhatta kookospähkinää pakkoveroa, päätti, että on halvempi
pitää rauhaa ja myydä pähkinöitä. Olivat myös hänen nuoruutensa
hehkut sammumassa. Hän oli vanhentunut ja ontui toista jalkaansa,
jonka pohkeen Lee-Enfield -kiväärin luoti oli puhkaissut.




2.


"Tunsinpa pojan Hawajilla", sanoi Grief, "sokeritilan johtajan, joka
käytti vasaraa ja kymmenen pennyn naulaa".

He istuivat laajalla kuistilla ja katselivat, kuinka Worth, New
Gibbonin asemanhoitaja, paikkasi sairaita. Ne olivat Uuden-Georgian
poikia, kymmenkunta, ja se, jolla oli hammas kipeä, oli jätetty
viimeiseksi. Worth oli juuri ensi yrityksessään epäonnistunut.
Hän pyyhki hikeä otsaltaan toisella ja heilutti pihtejä toisella
kädellään.

"Ja murti useammat kuin yhdet leuat", lausui hän irvistäen.

Grief pudisti päätään. Wallenstein hymyili ja kohotti kulmakarvojaan.

"Ei kertonut sitä", selitti Grief. "Vakuutti onnistuvansa aina ensi
yrityksellä."

"Näinpä kuinka siinä meneteltiin ollessani toisena perämiehenä
hedelmälaivalla", alkoi kapteeni Ward. "Äijä käytti tilkitysnuijaa ja
teräksistä maalspiikiä. Kyllä hänkin hampaan ensi iskulla irti otti,
se on varma."

"Mutta minulla on pihdit", mutisi Worth irvistäen ja pisti ne mustan
suuhun. Hänen vetäessään örisi mies ja kohosi ylös. "Tulkaapas
pitämään sitä asemillaan", pyysi toimessa oleva.

Grief ja Wallenstein tarttuivat mustanahkaa kummaltakin puolelta.
Tämä vuorostaan tappeli vastaan, niin että hammas kalisi pihtejä
vasten. Koko ryhmä häilähteli sinne tänne. Moinen liike hehkuvassa
kuumuudessa kohotti hien otsalle. Mustakin hikoili tuskan hikeä.
Hänen tuolinsa kaatui. Kapteeni Ward keskeytti kätensä liikkeen, joka
juuri oli viemässä ryyppyä suuhun, ja yllytti rohkeuteen. Worth pyysi
avustajiaan pitämään lujasti kiinni, puristi sitten hampaan pihtiin,
niin että se nirskui, ja yritti nyhtäistä.

Kukaan heistä ei huomannut pientä mustaa miestä, joka nilkutti ylös
portaita heitä katsellen. Koho oli vanhoillinen. Hänen isänsä eivät
olleet vaatteita käyttäneet eikä hänkään, ei nauhan leveätä. Monet
reiät nenässä ja huulissa ja korvissa kertoivat koreiluhalusta, jo
ammoin sitten kuolleesta. Korvalehtien reiät olivat revenneet, mutta
niiden muistona oli kuivettuneen lihan riekaleita, jotka roikkuivat
olkapäille asti. Nyt hän harrasti vain hyötyä, ja eräässä hänen
oikean korvansa puolestakymmenestä pikkureiästä roikkui savipiippu.
Vatsan ympäri oli kiinnitetty halpa kauppavyö, jonka tekonahan ja
ihon välissä oli pitkän veitsen paljas terä. Vyössä riippui bambuinen
areka-pähkinä ja läkkilaatikko. Kädessä oli lyhytpiippuinen,
isoreikäinen sniderpyssy. Hän oli kuvaamattoman likainen ja isojen
arpien merkitsemä; pahin niistä oli Lee-Enfield-luodin jättämä, joka
oli pyyhkäissyt puolet pois toisesta pohkeesta. Sisäänpainunut suu
osoitti, että vain joku hampaista oli jäljellä. Kasvot ja ruumis
olivat kuihtuneet, mutta hänen mustat, nappimaiset silmänsä, pienet
ja lähekkäin olevat, olivat hyvin kirkkaat, mutta levottomat ja
pälyilevät, enemmän apinan kuin ihmisen silmät.

Hän katseli ja irvisti kuin pieni, viisas apina. Hän tunsi
luonnollista iloa nähdessään toisen kärsivän, sillä hänen maailmansa
oli kärsimysten maailmaa. Hän oli siitä osansa saanut ja toisille
paljoa suuremman osan vuorostaan antanut. Kun sitten hammas heltisi
leuasta ja pihdit kilahtivat toista hammasta vasten hermoja
vihlaisevasti, kipinöivät vanhan Kohon silmät ilosta ja hän katseli
nauttien mustaa, joka kiemurteli kuistin lattialla molemmin käsin
päätään pidellen ja hirveästi voihkien.

"Taitaa pyörtyä", sanoi Grief kumartuen uhria katsomaan. "Kapteeni
Ward, antakaahan sille ryyppy. Ja paras on teidänkin ottaa, Worth;
värisettehän kuin lehti."

"Minäkin taidan ottaa", sanoi Wallenstein pyyhkien hikeä otsaltaan.
Hänen silmänsä näkivät Kohon varjon maassa, ja sitä seuraten kohosi
hänen katseensa vanhaan päällikköön itseensä. "Halloo, mikäs tämä on?"

"Halloo, Koho!" sanoi Grief tuttavallisesti, mutta tiesi, ettei ollut
kättä tarjottava.

Kohon _tambo_, poppamiehen jo hänen syntyessään antama taika, oli
sellainen, ettei koskaan pitänyt hänen lihansa sattua valkoisen
miehen lihaan. Worth ja _Wonderin_ kapteeni Ward tervehtivät
myös Kohoa, mutta Worth murahti nähdessään sniderin, sillä hänen
tambojaan oli, että ei yhdenkään tilalla käyvän viidakkolaisen
ollut lupa kantaa asetta. Pyssyillä oli näet paha tapa tällaisissa
tilaisuuksissa laueta varsin köykäisesti. Johtaja löi kätensä yhteen,
ja musta palveluspoika, San Cristobalista värvätty, tuli juosten.
Worthin antaman merkin mukaisesti hän otti vieraan pyssyn ja vei sen
sisähuoneisiin.

"Koho", sanoi Grief esittäen saksalaisen, "tämä herra Bougainvillestä
-- hitto vie -- suuri herra paljon".

Koho, muistaen useiden saksalaisten risteilijäin käynnin, hymyili
silmissään ikäväin muistojen välkähdys.

"Älkää antako kättä, Wallenstein", varoitti Grief. "_Tambo_,
tiedättehän." Sitten Koholle: "Hitto vie, sinä lihava taas. Pitää
ottaa uusi Mary, vaimo, eh?"

"Minä vanha jo", vastasi Koho, väsähtäneesti päätään heiluttaen.
"Ei minä huoli Mary. Ei minä huoli _kai-kai_ [= ruoka]. Minä kuolla
kohta." Hän loi merkitsevän katseen Worthiin päin, jonka pää oli
taapäin painunut pitkän ryypyn takia. "Minä huoli rommi."

Grief pudisti päätään. "Tambo se musta mies."

"Hän musta mies, ei tambo", vastasi Koho osoittaen voihkivaa
työläistä.

"Hän mies sairas", selitti Grief.

"Minä mies sairas."

"Sinä mies valehdella", nauroi Grief. "Rommi tambo, aina tambo. Nyt,
Koho, puhua tämä suuri herra kanssa."

Wallensteinin ja vanhan päällikön kanssa hän istuutui neuvottelemaan
valtion asioista. Koho sai kehumista siitä, että oli pitänyt rauhaa,
ja vanhuuden raihnaisuuttaan osoittaen hän toivoi ikuista rauhaa.
Sitten keskusteltiin saksalaisen viljelysaseman perustamisesta
rannikolle kahdenkymmenen mailin päähän. Maa oli tietenkin ostettava
Koholta ja hinta määrättiin tupakassa, veitsissä, napeissa,
piipuissa, kirveissä, delfiininhampaissa ja näkinkuorirahassa --
kaikessa muussa paitsi rommissa. Keskustelun aikana Koho vilkuili
ikkunaan päin, jonka takana näki Worthin sekoittavan lääkkeitä
ja asettavan hyllylle. Näki hän myös johtajan lopettavan työnsä
ottamalla ryypyn skottilaista. Koho pani pullon tarkasti merkille.
Ja vaikka hän keskustelun jälkeen roikkuili vielä tunnin siellä, ei
sattunut tilaisuutta, jolloin ihmisiä ei olisi ollut huoneessa. Kun
Grief ja Worth istahtivat puhumaan keskenään, heitti Koho toivon.

"Minä mennä kuunari", hän ilmoitti, kääntyi ja nilkutti ulos.

"Suuri on mahtavien alennus", nauroi Grief. "Ajatellapa, että tämä
oli kerran Koho, verisin murhaaja koko Salomonin-saarilla. Kaiken
elämänsä on hän tehnyt pilkkaa kahdesta maailman suurvallasta. Ja nyt
hän menee kerjäämään Denbyltä ryyppyä."




3.


Viimeisen kerran _Wonderin_ päällysmies teki pilkkaa alkuasukkaasta.
Hän oli isossa kajuutassa merkitsemässä listalle, mitä tavaroita
vietiin veneellä maihin, kun Koho kiipesi alas portaita ja asettui
istumaan häntä vastapäätä pöydän ääreen.

"Kyllä minä pian kuolla", ilmoitti vanha päällikkö. Kaikki lihan
nautinnot olivat hyljänneet hänet. "Minä ei huoli Mary. Minä ei
huoli kai-kai. Minä paljon sairas. Minä kuolla pian." Pitkä ja
ikävä väliaika, jonka kuluessa hänen kasvonsa ilmaisivat syvää
huolestumista vatsan takia, jota hän taputteli ilmein kuvaten sen
tuskia. "Vatsa paljon sairas." Taas hän odotti, odotti, että Denby
ehdottaisi jotakin. Sitten tuli pitkä, väsynyt huokaus ja: "Minä
tahto rommi."

Denby nauroi sydämettömästi. Tuo vanha ihmissyöjä oli ennenkin inunut
häneltä ryyppyjä, mutta Griefin ja McTavishin määräämistä tamboista
oli ankarin se, ettei New Gibbonin alkuasukkaille saanut antaa
alkoholia.

Pahinta oli, että Koho oli päässyt sen makuun. Nuorempina päivinään
hän oli tutustunut humalan autuuteen, Silloin kun rosvosi kuunari
_Dorsetin_. Mutta onnettomuudeksi hän oli oppinut sen tuntemaan
yhdessä koko kansansa kanssa, eikä varasto ollut pitkälle riittänyt.
Kun hän sitten johti alastomat heimolaisensa tuhoamaan saksalaista
viljelysasemaa, oli hän viisaampi ja varasi kaikki juomat itselleen.
Seurauksena oli ollut hirvittävä sekamelska, jossa toistakymmentä
juomaa teki palvelusta, kiniinillä terästetystä oluesta absinttiin
ja aprikoosiviinaan asti. Se humala oli kestänyt kuukausia, ja
sellaisen janon se jätti, ettei se ikinä sammunut. Herkkänä
alkoholille villikansain tapaan koko hänen elimistönsä huusi nyt
sitä. Se himo kuiskutti hänelle korvaan ihania tunnelmia, korvissa
sihisi ja soi, aivoissa kierteli lämpimiä ja ihania mielijohteita,
koko olemuksen valtasi hyvinvoinnin ja onnen tunne. Ja vanhuutensa
ikävystyksessä, jolloin naiset ja syömingit eivät häntä huvittaneet
ja vanhat vihat olivat unohtumassa, hän kaihosi yhä uudelleen sitä
elähdyttävää tulta, joka lähti pullojen nesteistä -- kaikenlaisten
pullojen -- sillä hyvin hän ne muisti. Hän saattoi istua tuntikausia
auringonpaisteessa, väliin torkahdellen, murhein miettimässä sitä
hummausta, jonka oli saanut nauttia silloin, kun saksalainen asema
oli hävitetty.

Denby oli ystävällinen. Hän tutki vanhuksen tautia ja tarjosi tälle
pastilleja lääkelaatikostaan, monenlaisia pillereitä ja viattomia
kapseleita. Mutta Koho kieltäytyi lujaluontoisesi. Hän oli kerran
puraissut _Dorsetista_ löytämäänsä kiinakapselia. Myös oli kaksi
hänen sotilaistaan maistanut valkoista jauhetta ja kuollut nopeasti
hirveihin tuskiin. Ei, lääkkeisiin hän ei luottanut. Mutta pullojen
nesteet olivat leiskuavia elonantajia ja untenluojia. Eipä ihme, että
valkoiset miehet pitivät niitä niin suuressa arvossa ja kieltäytyivät
niitä antamasta.

"Rommi hyvä tavara", hän kehuskeli yhä uudelleen, selvästi ja
vanhuksen väsyneellä kärsivällisyydellä.

Ja silloin Denby teki erehdyksensä ja suunnitteli pilan. Hän kiersi
Kohon taa, avasi lääkelaatikon kaapin ja otti esille sinappiesanssia.
Oli vetävinään korkin auki ja juovinaan. Kuvastimesta hän näki,
kuinka Koho puoliksi häneen päin kääntyneenä piti häntä silmällä.
Denby maiskutti huuliaan, karautti kurkkuaan mielihyvissään ja
pani pullon takaisin. Jättäen kaapin oven lukitsematta palasi hän
paikoilleen ja sopivan väliajan kuluttua meni kannelle. Kajuutan
oven lähimailta hän kuunteli. Vähän ajan päästä kuului alhaalta
hirvittävä, kuristava, vinkuva yskä. Hän hymyili itsekseen ja
palasi hiljalleen kajuuttaan. Pullo oli paikoillaan hyllyllä, ja
vanhus istui äskeisessä asennossaan. Denby ihaili hänen rautaista
itsehillintäänsä. Suu ja huulet ja kieli ja kaikki aistimet olivat
tulen polttamina. Jonkun kerran mies vetäisi henkeään tai yskähti
pakosta kyynelten väkistenkin kieriessä hänen silmistään poskia
alas. Tavallinen mies olisi tunnin ainakin yskinyt ja kakistellut.
Mutta vanhan Kohon kasvot olivat julman päättävät. Hän käsitti, että
hänestä oli tehty pilkkaa, ja hänen silmiinsä tuli vihan ja kiukun
ilme, niin alkuperäinen, niin hirvittävä, että se pani kylmät väreet
karsimaan Denbyn selkäpiitä. Koho nousi arvokkaasti.

"Minä mene nyt", sanoi hän. "Kutsu vene otta minä."




4.


Nähtyään Griefin ja Worthin lähtevän ratsastamaan tiluksille istahti
Wallenstein arkihuoneeseen öljyämään ja puhdistamaan automaattista
pistooliaan. Pöydällä hänen edessään oli välttämätön skottilaispullo
ja lukuisia soodapulloja. Vieressä oli vaillinainen pullo, jossa oli
whiskyn leima, mutta joka sisälsi hevoslinjamenttia. Worth oli sitä
sekoittanut eikä muistanut panna pulloa pois.

Akkunan läpi Wallenstein näki Kohon tulevan polkua pitkin.
Ukko nilkutti nopeasti, mutta kuistille päästyään hän malttoi
mielensä ja astui arvokkaasti sisään. Hän istuutui katsomaan
pistoolinpuhdistusta. Vaikka suu ja huulet ja kieli olivat tulessa,
ei hän siitä merkkiäkään antanut. Viiden minuutin kuluttua hän sanoi:

"Minä tahto rommi. Rommi hyvä."

Wallenstein hymyili ja pudisti päätään, ja sitten hänen mieleensä
juolahti pila, joka oli oleva viimeinen hänen elämässään. Noiden
pullojen yhtäläisyys se siihen aiheen antoi. Hän laski hajalle otetun
pistoolinsa pöydälle ja sekoitti itselleen pitkän ryypyn. Seisoen
pöydän ja Kohon välissä hän vaihtoi pullot, tyhjensi lasinsa ja
oli sitten etsivinään jotakin sekä lähti huoneesta. Ulos hän kuuli
syljeskelemistä ja yskinää; mutta hänen tullessaan sisään istui vanha
päällikkö entisellä paikallaan. Mutta linjamentti oli vähentynyt ja
näkyi, että sitä oli liikutettu.

Koho nousi, löi kätensä yhteen, ja kun poika tuli, antoi hän merkin,
että halusi pyssynsä. Poika toi aseen ja tavan mukaisesti lähti
vieraan edellä sitä viemään ulos. Vasta portin ulkopuolella hän antoi
sen omistajalleen. Virnistellen itsekseen katseli Wallenstein vanhaa
päällikköä tämän nilkuttaessa rantaa pitkin joelle päin.

Muutamia minuutteja myöhemmin pannessaan pistoolia kokoon kuuli
Wallenstein kaukaisen paukauksen. Hetkisen ajatteli hän Kohoa,
mutta se ajatus häipyi hänen mielestään. Worthilla ja Griefillä oli
pyssyt matkassaan ja he ampuivat arvatenkin kyyhkysiä. Wallenstein
nojautui taapäin tuolillaan, naureskeli, väänsi keltaisia viiksiään
ja torkahti. Hän heräsi Worthin kiihtyneeseen huutoon:

"Soita iso kello, pian! Soita kuin helvetti!"

Wallenstein kiiti kuistille nähden samassa johtajan hyppäävän
hevosensa selästä ja yli matalan aidan sekä lentävän Griefin perään,
joka ratsasti hurjasti edellä. Kovaääninen räiske ja kookospuiden
välitse kohoava savu kertoivat asian. Venehuoneet ja parakit olivat
tulessa. Iso tilankello soi lujasti saksalaisen juostessa rantaa
kohti, ja hän näki veneiden nopeasti lähtevän kuunarilta.

Parakit ja venehuoneet, olkikattoiset ja kuivat kuin taula, olivat
tulen vallassa. Grief tuli keittiöstä kantaen jalasta alastonta
mustaa lasta. Sen pää oli poissa.

"Keittäjä on tuolla sisällä", sanoi hän Worthille. "Hänen päänsä on
mennyt myös. Oli liian painava, ja minun oli jouduttava."

"Tämä on minun syyni", sanoi Wallenstein. "Vanha Koho sen teki. Mutta
minä annoin hänen ryypätä Worthin hevoslinjamenttia."

"Luulenpa, että hän on matkalla viidakkoon. Oliver on tuolla joella.
Kun hän vaan ei tapaisi häntä."

Johtaja nelisti pois puiden lomitse. Muutamia minuutteja myöhemmin
parakkien romahtaessa he kuulivat hänen huutavan ja menivät
sinnepäin. Joen törmällä he tapasivat hänet. Hän istui yhä hevosensa
selässä ja tuijotti kalmankalpeana maahan. Siinä oli nuoren
apulaisjohtajan Oliverin ruumis, vaikka sitä oli vaikea tuntea, sillä
pää oli poissa. Mustat työläiset tulivat hengästyneinä juoksustaan
työmailta ja joukkoutuivat ruumiin ympärille. Griefin johdolla he
laittoivat paarit vainajalle.

Wallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat
silmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva
viha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti
siepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.

"Ei mitään sellaista", sanoi Grief jyrkästi. "Malttakaa mielenne,
mies. Älkää olko hullu."

"Mutta annatteko hänen paeta?" huusi saksalainen hurjana.

"Hän on paennut. Viidakko alkaa tästä juuri. Kas tuosta hän on
kahlannut yli joen. Hän on jo sianpoluilla. Sama kuin hakea neulaa
heinäsuovasta, ja jos seuraisimme häntä, saattaisivat jotkut hänen
nuoret miehensä yllättää meidät, Sitäpaitsi ovat polut ansoja
täynnään -- tiedättehän, teräviä piikkejä, myrkytettyjä okaita ja
muuta samanlaista. McTavish ja hänen viidakkomiehensä vain voivat
siellä liikkua, ja viime kerrallakin menetti hän siellä kolme
miestään. Palataan taloon. Ensi yönä kuulette torvisimpukkain ja
sotarumpujen äänen ja koko helvetin olevan valloillaan. Ne eivät
hyökkää taloon, mutta pidä väki koossa sen likellä, Worth. Tulkaa."

Palatessaan polkua pitkin he tapasivat mustan, joka inisi ja itki
ääneensä.

"Suu kiinni sinä", huusi Worth. "Mikä melu tämä?"

"Se mies Koho tappa kaksi mies", vastasi musta ja vetäisi sormellaan
kuvaavasti kaulaansa.

"Se on tappanut lehmätkin", sanoi Grief. "Ette saa maitoa vähään
aikaan. Lähetän joitakin Ugista."

Wallenstein oli lohduton, kunnes Denby tuli rannalta ja tunnusti
sinappijutun. Saksalainen kävi sen takia miltei iloiseksi, vaikka yhä
väänteli viiksiään kiivaasti ja noitui Salomonin-saaria kirouksilla,
jotka olivat kotoisin neljän kielen varastoista.

Seuraavana aamuna nähtiin _Wonderin_ mastonhuipusta, että viidakko
oli täynnä merkkitulia. Mäeltä mäelle ja taajan viidakon läpi näkyi
savupatsas toisensa takana. Kaukaiset kylät, McTavishin kaukaisimpien
retkeilyjen rajan takaisilta vuorilta, yhtyivät tähän merkinantoon.
Joen takaa kuului torvien hirveä räikinä, ja mailien päästä kaikui
suurten sotarumpujen jymy -- ne olivat isoja, onttoja puunrunkoja,
tulella koverrettuja ja kivi- sekä raakunkuori-aseilla. Kaavittuja.

"Niin kauan ei ole hätää, kun pysytte lähellä taloa", selitti
Grief aseman johtajalle. "Minun on lähdettävä Guvutuun. Eivät ne
hyökkää avoimella kentällä. Pidä työläiset lähellä taloa. Ei tehdä
uutisraivausta niin kauan kuin tätä kestää. Ne tuhoavat jokaisen
eristyneen joukon. Ja mitä tapahtuukin, älä lähde niiden jäljestä
viidakkoon. Jos lähdet, niin Koho saa sinut. Odota McTavishia.
Lähetän hänet ja joukon Malaitan metsäläisiä. Hän vain voi tunkeutua
sinne. Siis, siihen asti jätän Denbyn luoksesi. Jääthän? McTavish
tulee _Vandalla_ ja sillä pääset takaisin _Wonderille_. Kapteeni Ward
selviää kyllä nyt ilman sinua."

"Aioin itse esittää sitä", vastasi Denby. "En aavistanut tällaista
saattavan syntyä pienestä pilasta. Tavallaan pidän itseäni
syyllisenä."

"Vastuussa olen minäkin", keskeytti Wallenstein.

"Mutta minä aloitin", sanoi päällysmies.

"Ehkä aloititte, mutta minä jatkoin."

"Ja Koho päätti", sanoi Grief.

"Joka tapauksessa jään minäkin", sanoi saksalainen.

"Arvelin teidän tulevan Guvutulle mukanani", sanoi Grief.

"Niin oli aikomukseni. Mutta tämä on minun asiani, osaksi, ja minä
olen tehnyt tuhmuuksia. Minä jään auttamaan asiain selvittämistä."




5.


Guvutulta Grief lähetti täydet tiedot McTavishille juuri Malaitalle
lähtevän pestauslaivan mukana. Kapteeni Ward purjehti _Wonderilla_
Santa Cruzin saarille, ja Grief lainasi veneen ja mustan miehistön
brittiläiseltä sekä souti kanaalin poikki Guadalcanariin tutkimaan
Penduffrynin takamaita.

Kolme viikkoa myöhemmin hän purjenuorat vapaina ja iloisen vihurin
puhaltaessa saapui läpi koralliriuttavyön Guvutun ankkuripaikan
tyyneen veteen. Satama oli miltei tyhjä. Vain pieni alus oli lähellä
rantaa. Grief tunsi sen _Vandaksi_. Se oli nähtävästi juuri tullut
Tulagi-väylää pitkin, sillä sen musta miehistö oli vielä purjeiden
kimpussa. Veneen saapuessa sen vierelle ojensi McTavish itse kätensä
auttaakseen hänet kannelle.

"Mikäs on?" kysyi Grief. "Etkö ole vielä lähtenyt?"

McTavish nyökkäsi. "Jo palannut. Kaikki hyvin aluksella."

"Entäs New Gibbonilla?"

"Mikäli minä näin, puuttui maisemasta joitakin röyhelöitä."

Hän oli kuin kylmä liekki, pieni kuin Koho, naama kuiva,
mahonginvärinen, ja siinä pienet, ilmeettömät, siniset silmät, jotka
olivat enemmän näverinkärkien kuin skottilaismiehen silmäin näköiset.
Peloton ja innostumaton mies, johon eivät taudit, ei ilmanala eivätkä
mielialat pystyneet; hän oli laiha ja katkera ja kuolettava kuin
käärme. Grief huomasi, etteivät uutiset voineet olla hyviä.

"Sylkäise ulos mitä tiedät", sanoi hän. "Mitä on tapahtunut?"

"Kirous ja kuolema, kun ei osata olla leikkimättä pakananeekerien
kanssa", kuului vastaus. "Kallista lystiä. Tule alas, Grief. Paras
kun saat ensin pitkän lasin käteesi."

"Miten sinä asiat selvitit?" kysyi isäntä heidän päästyään kajuuttaan.

Pieni skottilainen pudisti päätään. "Ei siellä ollut mitään
selvitettävää. Riippuu siitä, miten asiaa katsotaan. Voisi sanoa,
että kaikki oli selvitetty, täysin selvitetty, ennenkuin sinne
saavuinkaan."

"Entä plantaasi, mies? Plantaasi?"

"Ei ole mitään plantaasia. Vuosien työ mennyt hukkaan. Siinä ollaan
taas, mistä aloitimme, mistä lähetyssaarnaajat aloittivat, mistä
saksalaiset aloittivat -- ja mihin he lopettivat. Ei ole kiveä kiven
päällä laiturissa. Talot ovat mustana tuhkana. Joka puu on poikki
hakattu, ja villisiat kaivavat jamssijuuria ja makeita perunoita. Ja
ne Uuden Georgian pojat, hyvää sakkia kymmenen kymmentä, ja hyvät
rahat maksoivat. Ei yhtään ole jäljellä sitä tarinaa kertomassa."

"Entä Worth? Ja Denby? Ja Wallenstein?"

"Selko on tehtävä niistäkin. Katsohan."

McTavish veti esille riisimatosta tehdyn säkin ja tyhjensi sen
sisällyksen lattialle. David Grief kauhistui, sillä hänen edessään
oli kolmen hänen New Gibbonille jättämänsä miehen päät. Wallensteinin
keltaiset viikset olivat menettäneet ylpeän kaarteensa ja retkottivat
ylähuulen päällä.

"En tiedä, kuinka kaikki on käynyt", jatkoi skottilainen kuivasti.
"Mutta pelkäänpä niiden lähteneen viidakkoon sen vanhan saatanan
jäljessä." "Ja missä on Koho?" kysyi Grief. "Viidakossa ja päissään
kuin pääpiru. Siksi sainkin nämä päät. Hän oli niin päissään, ettei
seisoallaan pysynyt. Selässään retkottivat häntä pois kylästä,
kun ryntäsin sinne. Ja jos vapautat minut noista päistä, olen
kiitollinen." Hän vaikeni huokaisten. "Kaipa haluaisivat oikeat
hautajaiset ja päästä maahan. Mutta minun mielestäni tulisi niistä
mainiot näyte-esineet. Jokainen hyvä museo maksaisi niistä satasen
kappaleelta. Ota toinen ryyppy. Hieman kalpea. -- Älä tätä nyt
tunnollesi ota, vaan päätä antaa tiukat ohjeet, ettei näiden
neekerien kanssa saa laskea leikkiä. Siitä koituu aina meteliä, ja se
tulee hiton kalliiksi."






V.

PIENI TILINTEKO SWITHIN HALLIN KANSSA.




1.

Heittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään,
heilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti
kannelle.

"Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow", sanoi hän huolestuneen
näköiselle nuorelle perämiehelle. "Jos meritiede mitään merkitsee,
niin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen
yli purjehtineet -- tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi
olla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen
unohtanut läksyni."

"Kyllä se on kronometrissä vika", vakuutti perämies isännälleen.
"Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin."

"Niin", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, "ja missä viivamme
yhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä
sen vian täytyy olla -- lieneekö haka päässyt irti."

Hän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen,
_Toby-Sedän_, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan
solmua.

"Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja
luovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla
mitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä
tuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan
Leu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet."

Leveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli
hollantilaismallinen _Toby-Setä_ hitain, turvallisin ja varmin
kuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä
Banks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen
alkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun
tonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman
kuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan
_Tobyn_ puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen
ensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin
olevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.




2.


Ei näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna.
Painava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset
tuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas,
pidettiin _Toby-Setää_ tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää
päivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä
pilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada
selkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen.
Tullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi
29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä
synkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli
jonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön
esimiehenä.

"Iso ilma tulee", sanoi hän. "Viis kuus kertaa olen ollut mukana."

Grief nyökkäsi. "Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari --
pohja putoo."

"Varmasti", vahvisti tongalainen. "Helvetisti puhaltaa vielä."

Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.

"Jo alkoi", sanoi hän; "29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin.
Löyhkäävän tukahduttava ilma -- mitä?" Hän pyyhkäisi otsaansa
molemmin käsin. "Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee
aamiaisestaan."

Jackie-Jackie irvisti. "Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos
pyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta _Toby-Setä_ all
right. Se menee läpi mistä vaan."

Kului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari
laski 29.70:een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa
sitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti
käsiään.

"Kun on tullakseen, niin tulkoon!" hän huudahti. "Mitä hiton
narrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti.
Hauska asema -- eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen
tullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa."

Taivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan
sisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet
muodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella,
missä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja
yhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin
kohoiluin.

"Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä", mutisi perämies ja sylkäisi
inhonsa yli laidan. "Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin
sairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi."

Kuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes
oli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi
tuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli "Myrskysääntöjä", jännittäen
silmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa
tuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin
nopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä
esiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.

Kello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45:een, kun
tuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta
se repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja
_Toby-Setä_ teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.

"No eikö tuon enempää", virnisteli Snow. "Ja sellaisten valmistusten
jälkeen."

"Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian,
saatte nähdä."

Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja
_Toby-Setä_ paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli
kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli,
ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen
kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita
veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui
vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin.
Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.

"Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme
menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin.
Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään
enää -- ja valmistautukaa kääntämään."

Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi _Toby-Setä_
pohjoiseen kohti myrskyä.

"Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin
kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me
saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme.
Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä,
kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas.
Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."

"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana
aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton
kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin
mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka
tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani
päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."

Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten
ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä
vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat
laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat
hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi
tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin,
patsaiksi meren ylle.

"Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua.
Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää
silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös
kahdeksan soiton aikaan."

Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana
vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen
kuunarin. _Toby-Sedän_ painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä
he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen,
pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia
kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: _Emily L_. N:o 3.

"Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä
vesillä asiaa, sitä en käsitä."

"Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "_Sophie Sutherland_ ja
_Herman_ olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta
kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä
selviää, ettei ollakaan perillä."




3.


Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että
tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli _Toby-Sedän_
miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno
tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta
tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä
havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta
kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.

"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella",
huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan.
"Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei
saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa
tehtävä tässä on..."

"Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.

Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä
ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.

"Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme
mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea
tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja
menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."

"Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta
näkyy kookospalmuja -- jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."

Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka
kohosivat merestä.

"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten.
Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen
kulmaan joudutaan."

Kun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin
lähellä, ja vaikka _Toby-Setä_ olikin hidas purjehtija, kohosi matala
maa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut
osoittivat koralliriutan piirin.

"Kaunis on", huomautti perämies. "Täydellinen ympyrä... Näyttää
olevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla
väylää... Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö."

He lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun
ilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta
ilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.

"Arvaanpa aatoksenne", sanoi Grief perämiehelleen.

Snow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja
vaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.

"Ajattelette, että väylä on luoteessa", jatkoi Grief. "Kaksi kaapelia
leveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä
koirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä."

"Niin _oli_ aatokseni", myönsi Snow.

"Ja tuossa on aukko kuten tuleekin..."

"Ja kolme palmua", Snow miltei kuiskasi, "ja koirapalmut. Jos vielä
on tuulimylly saarella, on tämä -- Swithin Hallin saari. Mutta ei voi
olla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt."

"Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?" kysyi
Grief.

Snow myönsi. "Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta
rosvousta. Ostin Sydneyssä _Cascaden_ hylyn kotoa saaduilla
perintörahoilla."

"Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?"

"Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin.
Sitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi
vielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki
Swithin Hall -- oli silloin Honolulussa -- muuta kuin meni suoraa
päätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta
vain hylky ja kone jäi minulle _Cascadesta_. Se oli ollut arvokkaassa
silkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä
tiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria
puhdasta."

Snow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan
päin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.

"Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut
korkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja
jotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat
kuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin
hiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla
Uusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä
kauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan
Tannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle
plantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin _Toby-Sedälle."_

"Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?" Snow pudisti päätään.

"Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly."

Riuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui
taajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen
tuulimylly.

"Ei näytä olevan ketään kotona", sanoi Grief, "muuten vaikka voisitte
karhuta".

Perämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä
puristuivat.

"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin
minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa.
Toivonpa hänen olevan kotona."

"Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen.
"Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."

"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi
ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan
purjehtivat Gilberteiltä -- ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin
lienee tullut."

"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä
purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä.
Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra
Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä
länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa
ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"

"Yhdeksän syltä."

"Antaa mennä, Snow."

_Toby-Setä_ pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet
putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston
purjenuoran kimppuun.




4.


Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi
perämiehensä kanssa maihin.

"Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan
hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka
tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on
täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka
kaukana olekaan. Haistakaahan."

Outo oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain
arkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan,
sisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan
matoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä
ja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka
yli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula
lankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin
avulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi
säteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.

"Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!" huudahti
hän painallettuaan nappulaa. "Ja verhottu valo?"

Peitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä
kiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän
kiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella
maulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli
kuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat
edustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark
Twain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja
Paul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja
Schopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä
sekä Forelia. Woodruffin "Rotujen leviäminen" oli hänen käsissään,
kun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.

"Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!" hän
huudahti. "Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että
minun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita.
Äsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta
kilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!"

Griefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui
ilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki
rautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin.
Leposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta,
espanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja,
alassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän
ollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief
vetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow
tuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän
riepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja
teki mykänmerkkejä.

"Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta", sanoi perämies.
"Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?"

"Nukkuvan prinsessan. S--sht! Nyt tulee joku."

"Jos se on Hall", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.

Grief pudisti päätään. "Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se
on Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme."

Ovi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä
pitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen
vilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän
ojensi kätensä.

"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää,
kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."

"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän
kättä lyödessään.

"Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä
Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä
koskaan ovat saarellani käyneet."

"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut
kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief.
"Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."

"Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.

"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota
sitten vain kookospuiden nousua vedestä."

"Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.

"Anstey -- Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla
_Toby-Sedällä_ Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta
etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin
minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."

Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut
äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että
täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin
Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja
naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut
tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin
petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden
todellisen taustan.

"Mitäs te minun kokilleni teette -- omanneko mennyt ja veisitte
tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos
illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan
kutsua teidät -- päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen
vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse
nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy.
Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira -- sukellusjoukon mukana --
simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."




5.


Snow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi
vastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka
hänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet
kanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa
perämies odotti häntä.

"Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella",
sanoi Grief päätään pudistellen. "En saa selville, mitä se on, mutta
tunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?"

Snow pudisti päätään.

"Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia
kirjoja", selitti Grief vakaumuksella. "Eikä hän ole sitä valaistusta
laitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta
on karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten
-- Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne --
oikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin
ruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia,
joilla on revolverit vyössä -- merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat
naapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee
koko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista
rotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme
härkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa,
Sevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.

"Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin
soittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten:
nainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa.
On kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä
johtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi perämies. "Ei ole pistänyt päähäni
sitä ajatella."

"Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät
häntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään."

"Mitä aiotte tehdä?"

"Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja
sieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan
olleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin."




6.


Seuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin
aamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille.
Olivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti,
että niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli
ja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta
Gorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.

Hetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan,
teki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä
tuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen
palveluksessaan meren eri äärillä.

"Älä sano niille kuka minä olen", sanoi Grief Tahitin kielellä.
"Oletko ollut laivoillani?"

Mies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti
ääntäkään päästää, kuului "suus kiinni". Sen sanoi Watson, joka
asettui perätuhdolle.

"Anteeksi", sanoi Grief. "Minun olisi pitänyt tietää."

"Oh, all right", keskeytti Hall. "Niitä on vain kielletty
lörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa
kurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä."

Grief nyökkäsi ymmärtävästi. "Tunnen ne kyllä -- laiskoja sikoja.
Kohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ
irti."

"Mitä te niille puhuitte?" kysäisi Gorman järeästi.

"Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on
sukellettava."

"Paksulta niitä on", kävi Hall asiaan. "Kymmenen sylen syvällä ollaan
nyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla
katsomaan?"

Puolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa.
Iltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa,
luki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen
jälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin
ei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine
erinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun.
Tämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä.
Hänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.

Palattuaan _Toby-Sedälle_ Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili
tälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla
sekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi.
Pudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.

"Merkillinen paikka", ilmoitti hän. "Valkoinen mies siellä koko aika.
Iso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen
mies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies
vahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois."

"Perhana!" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen.
"Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat
kanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään."

Snow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.

"Arvaanpa!" hän huudahti.

"Ja minä sanon sen", jatkoi Grief. "Arvaatte, että _Emily L._ oli
näiden kuunari?"

"Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää
sukeltajia tai eväitä tai kumpiakin."

"Niin arvelen minäkin." Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua
levolle. "Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia.
Outoja ovat näillä vesillä."

Taaskin Snow vihelsi.

"Ja _Emily L_. on mennyt kaikkineen", hän sanoi. "Me tiedämme sen. Ja
he ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa
heidät käsiinsä simpukkoineen."

"Tai ne ottavat hänen kuunarinsa."

"Toivonpa niiden tekevän sen!" mutisi Snow kostonhimoisesti. "Jospa
joku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan.
Ottaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä."




7.


Viikko kului, jonka lopussa _Toby-Setä_ taas oli merikunnossa. Sillä
aikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin
pitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon
rukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.

"Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin", hän vihdoin
sanoi. "En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita
pituusastetta."

Hall kieltäytyi nauraen.

"Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi
Uuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan."

"Ja te olette myös niin hyvä merimies", sanoi Grief, "että tiedätte
minun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen
leveysastetta pitkin".

Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai
nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan
pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen
tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi.
Ihmetteli komeaa saalista.

"Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että
useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme
saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta
yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti
olevan täysi -- siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista
moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."

Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista
tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla
yli siitä.

"Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä
suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.

"Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me
lähdemme aamun koitossa."

"Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief
näki tyytyväisen vilahduksen.

"Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa
teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen
heltyvän."

Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti
hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja
tarinoiden.

"Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan.
"Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"

"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall
huolettomasti.

"Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman
helmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin
virheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri
maksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet
saaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan
on litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa
niiden hinta." Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä
yhteen.

"Olette oikeassa", hän myönsi. "Kyllä ne tuossa satasen tuhatta
vastaavat."

"Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?" jatkoi Grief. "Omanne ja
miestenne sekä sukeltajain ajan?"

"Viisituhatta kai siihen menee."

"Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta."

"Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?"

"Niin, minä vain tässä..." Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa.
"Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos
antaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta
dollaria -- tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette
raataneet kovin."

Lihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä
sammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun
jälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen
vaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:

"Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?"

Grief sytytti sammuneen sikarinsa.

"Miten tässä aloittaisin", hän sanoi. "Tämä tilanne on hieman --
tuota noin -- hieman nolo -- teille. Nähkääs, minä koetan olla
kohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa
noita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja
kulunne."

Äkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.

"Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa", hän mutisi. Toivo
vilahti vielä hetkiseksi. "Te kai laskette leikkiä. Mistä minä
tiedän, että te olette Swithin Hall?"

Grief kohautti olkapäitään. "Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa
makua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa
sekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella."

"Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen?
Tiedättekö senkin?"

"En", vastasi Grief vapaasti. "Mutta haluaisin tietää."

"Se ei kuulu teille."

"Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän
kyllä saan nimenne tietää."

"Mikä sen nimi sitten on?"

"_Emily L._"

"Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja."

"Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne
minun aarteilleni?"

"Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa."

"Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?"

"Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen
pienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?"

"Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte _Emily L:n_ hinnaksi?"

"Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän
rosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi
pohjan."

"On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt
arvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan
viisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne." Grief
nousi ja otti häneltä revolverin. "Pieni varovaisuustoimenpide,
kapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja
saatan hänet luoksenne."

"Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää", sanoi
kapteeni Raffy, kun vene saapui _Toby-Sedän_ kylkeen. "Mutta varokaa
Gormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen
sanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä -- te olette
tavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat."

"Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow.
Täällä on naapuri, jonka otatte haltuunne -- kapteeni Raffy. Minä
menen maihin hänen vaimoaan hakemaan."




8.


David Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan
isossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö.
Rouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen
omansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta
Watson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy
ampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on
turha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa
perämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy
oli kytketty kajuutan pöytään.

Grief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:

  Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista
  helmistä (arviolta) ............................ 100,000 doll.

                                             Summa 100,000 doll.

Swithin Hall maksava:

  Herbert Snowille, "Cascaden" lastista
  helmissä (arviolta) ............................. 60,000 doll.
  Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta ............. 7,500  "
  Kapt. Raffylle, korvausta kuunari "Emily L":stä .. 7,500  "
  Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä
  (arv.) ........................................... 1,100  "
  Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ............   480  "
  Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi
  Swithin Hallin venettä ...........................     9  "
  Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän
  laatikossa (arv.) ............................... 23,411  "

                                             Summa 100,000 doll.

                          Kuitataan.

Grief pysähtyi ja lisäsi alle:

    Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin
    "Fyysillisten ilmiöiden lait", Zolan "Paris" ja Mahanin "Aasian
    pulmat". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David
    Griefin konttorista Sydneyssä.

Hän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven
ja asteli veneensä luo rantaan.






VI.

YÖ GOBOTOLLA.




1.


Gobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät
tulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin,
valkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on
posti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole
viittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain
ympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston
postikeskus.

Elämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä
ilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia
kuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla,
voi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei
kiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia
väliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä
kohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto
harjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita.
Goboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat
janoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät
eivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.

Goboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja
sille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin
hiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä
on parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone
ja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He
muodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta
aina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä
liiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet
selville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin
tehtävänä on johtaa tarjoilua. Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä
kaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä
kaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon.
Goboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät
taas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.

Hieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen
väliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään
loma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin
tai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina
kookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja -- janoa.

Työ on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin
verraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia
miehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen;
sitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan
kuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett,
Goboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän
oli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen
konttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja
panivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja
lähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.

Eipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja
vaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat
tai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton
laki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja
kengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun
kapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista
Knickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja
aluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet
pysäytettiin rannalle. Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä,
sillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä
kokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja
kun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny
Bassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan
talosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina
vuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat
yhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät
korkeampaa kastia.




2.


Tänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin
ja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn
ja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle.
Jokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey,
liikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni
Stapler, työläisten pestauslaivasta _Merrystä_; Darby Shryleton,
plantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen
helmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja
Alfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.

Ensin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat,
mutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan,
valaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän
korvennettuihin mahoihinsa.

Kahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka
merkitsi laivan saapumista.

"David Grief", sanoi Peter Gee.

"Mistä te tiedätte?" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti
halventamaan puolirotuisen tietoja. "Luulette puijaavanne vierasta.
Mutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan
nimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka
tunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä."

Peter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.

"Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä", huomautti
McMurtrey säveästi.

Tuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti
oli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa
häntä vastaan ja ollut yleensä raaka.

"Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä", oli Andrews arvellut.
"Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä."

"Taitaa niin olla", oli McMurtrey myöntänyt, "mutta me emme voi
sallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on
valkoisempi kuin kukaan valkea mies".

Tässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli
harvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa.
Tosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä
kiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä
huolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman
sivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä
kuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän
gentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen.
Ei harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä
tappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.

Kapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: "Muistanpa, kun
vaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti,
että minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella
aluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa.
Hän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat
jäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä
sitä johdin."

Deacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun:
"Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen
mainitsitte?"

"Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin", vastasi Peter Gee.
"Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja."

"Sitähän minäkin", ilkkui Deacon. "Selitys, mikä ei mitään selitä, on
helppo."

"Kuka tulee bridgeen?" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen
kysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. "Pelaattehan,
Peter?"

"Tottahan hän nyt, kerskailija", ehätti Deacon. "Tämä humpuuki alkaa
kyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte
itsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte,
kuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin."

"Minusta bridge on parempi", vastasi Peter. "Ja mitä siihen toiseen
asiaan tulee, niin se oli äänestä päättäen pieni alus; ei pilliä, ei
sireeniä. Se tuli likelle rantaa -- isot jäävät kauemmaksi. Sitten on
väylä mutkikas. Näillä mailla ei ole värväys- eikä kauppakapteenia,
joka uskaltaisi tulla pimeässä. Ei kukaan muukalainen ainakaan
uskaltaisi. Kaksi poikkeusta oli. Mutta Margonvillen teloitutti
Fidshi-saarten korkea oikeus, niin että jäi vain David Grief. Yöllä
tai päivällä, missä ilmassa tahansa hän sen tien kulkee. Tämän kaikki
hyvin tuntevat. Jos nyt Grief olisi muualla, olisi sitä voinut
yrittää joku hurjapää nuorukainen. Mutta minä en sellaista tunne eikä
kukaan muukaan. Sitten, David Grief on näillä vesillä, purjehtien
_Gungalla_, jonka on määrä pistäytyä täällä matkalla Karo-Karoon.
Kolme päivää sitten puhuttelin David Griefiä Sandfly Passagella.
Hän oli juuri sijoittamassa välittäjää uudelle kauppa-asemalle. Hän
ilmoitti menevänsä Babolle ja tulevansa sitten tänne. Hänellä on
ollut riittävästi aikaa. Kuulen ankkurin rasahtavan. Kuka muu kuin
David Grief olisi tulossa! Tunnen _Gungan_ kapteenin Donovanin ja
tiedän, että hän ei tulisi väylästä pimeällä, jos ei omistaja olisi
laivalla. Jonkun minuutin kuluttua astuu David Grief tuosta ovesta
sisään ja sanoo: 'Guvutussa juodaan ryyppyjen välilläkin.' Siitä lyön
viisikymmentä puntaa vetoa."

Deacon oli täksi kertaa nolattu. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen.

"Vastauksen saitte", nauroi ystävällisesti McMurtrey. "Ja minä panen
hänen vetoonsa lisäksi muutaman sovereignin."

"Bridgeä! Kuka rupeaa?" kysyi kärsimättömästi Eddy Little. "Käykää
tänne, Peter."

"Te muut saatte pelata", sanoi Deacon. "Me pelaamme hänen kanssaan
pikettiä."

"Minä pelaan bridgeä mieluummin", sanoi Peter Gee suopeasti.

"Ettekö pelaa pikettiä?"

Helmenostaja nyökäytti päätään.

"No tulkaa sitten. Ehkä voin osoittaa ymmärtäväni peliä paremmin kuin
ankkureita."

"Oh, vai niin..." alkoi McMurtrey.

"Te voitte pelata bridgeä", keskeytti Deacon. "Me pelaamme pikettiä."

Vastahakoisesti Peter Gee taipui peliin, jonka tiesi tulevan ikäväksi.

"Yksi kerta vain", sanoi hän nostaessaan.

"Paljonko?" kysyi Deacon.

Peter Gee kohautti olkapäitään. "Kuinka tahdotte."

"Sata ylös -- viisi puntaa peli."

Peter Gee suostui.

"Kaksinkertaisella panoksella kymmenen, tietysti."

"All right."

Toisen pöydän ääressä pelattiin bridgeä. Kapteeni Stapler, joka ei
ollut kortinlyöjä, katseli ja täytteli pitkiä skottilaislaseja, jotka
olivat kunkin oikealla puolella. McMurtrey seurasi huonosti salatulla
tarkkuudella pikettipöydän tapahtumia. Muitakin englantilaisia
huoletti tuon austraalialaisen käytös, ja kaikki he pelkäsivät
hänen tekevän jotakin varomatonta. Että hän kiihotti itseään tuota
puoliveristä vastaan ja että räjähdys voi tulla milloin tahansa, se
oli kaikille selvillä.

"Toivonpa Peterin häviävän", sanoi McMurtrey matalalla äänellä.

"Ei häviä, jos on hiukankin onnea", vastasi Andrews. "Hän on
piketissä ihan tietäjä. Olen kokenut."

Deaconin ärtyisyys osoitti Peter Geen olevan voitolla.
Austraalialainen käytteli lasiaan taajaan. Oli menettänyt ensi pelin
ja oli juuri menettämässä toisen, kun ovi avautui ja David Grief
astui sisään.

"Guvutussa ryyppäävät ryyppyjen välilläkin", hän lausui, ennenkuin
tervehti isäntääkään. "Halloo, Mac! Laivurillani on tuolla veneessä
silkkipaita, kravatti ja tenniskengät, kaikki täydelliset, mutta
hän pyytää, että lähettäisitte hänelle housut. Minun ovat liian
pienet, mutta teidän sopivat. Halloo, Eddy! Kuinka voi ngari ngari?
Liikkeelläkö, Jack? Ihme tapahtunut. Ei kukaan kuumeessa eikä kukaan
huomattavan humalassa." Hän huoahti. "Mutta onpa yö vasta alulla.
Halloo, Peter! Saitteko sen ison ryöpyn niskaanne tuntia jälkeen
lähtönne? Me saimme heittää toisen ankkurin."

Sill'aikaa kuin hänet esiteltiin Deaconille, lähetti McMurtrey pojan
viemään housuja, ja kun kapteeni Donovan hetken kuluttua astui
sisään, oli hän moitteettomassa valkoisen miehen asussa -- Goboton
mittojen mukaan.

Deacon menetti toisen pelin, ja sisunpurkaus julisti sen maailmalle.
Peter Gee sytytti savukkeen ja oli rauhallinen.

"Mitä? -- vai te luovutte pelistä, kun olette voitolla?" ärsytti
Deacon.

Grief kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja McMurtrey tulkitsi
muristen tyytymättömyyttään.

"Johan se tuli täyteen", sanoi Peter Gee.

"Kolme siihen kuuluu. Minun työni. Tulkaa."

Peter Gee tuli, ja kolmas peli alkoi.

"Pentu -- sietää opetuksen", mutisi McMurtrey Griefille. "Lopetetaan,
pojat. Tekeepä mieleni pitää silmällä tuota nulikkaa. Jos hän
käy kovin koppavaksi, heitän hänet rannalle -- huolimatta yhtiön
ohjeista."

"Kuka hän on?" tiedusteli Grief.

"Jäi viime höyrystä. Yhtiön määräys on kohdella häntä hyvin. Katselee
plantaasin paikkaa rahoja sijoittaakseen. -- Kymmenentuhannen
punnan paperi sillä on yhtiöltä. Päässään näkyy olevan 'Austraalia
valkoisille'! Luulee saavansa olla törkeä, kun on pintansa valkea ja
isänsä oli ylisyyttäjä. Siksi nokkii Peteriä, joka taas viimeisenä
rettelöön antautuu, kuten tiedätte. Piru vieköön yhtiön. En minä ole
ruvennut tähän toimeen imettääkseni sen pankkitileillä varustettuja
pentuja. Täyttäkää lasinne, Grief. Tuo mies on tuhannen tulimmainen."

"Ehkä vain nuori", huomautti Grief.

"Ei kestä päihtymystään -- se on selvä." Isäntä osoitti ilmein
inhoaan. "Jos se kohottaa kätensä Peteriä vastaan, niin minä pieksän
hänet."

Helmenostaja levitti kortit pöydälle ja nojasi taaksepäin. Oli
voittanut kolmannen pelin. Silmäsi Eddy Littleen ja sanoi:

"Olen valmis tulemaan bridgeen."

"En minä toki peliä karttaisi", intoili Deacon.

"Vai niin. Minä en nyt välitä", sanoi Peter Gee yhtä tyynenä kuin
tavallisesti.

"Tulkaa vain peliin", penäsi Deacon. "Vielä kerta. Ette voi viedä
rahojani noin. Olen menettänyt viisitoista puntaa. Kaksinkertainen
tai loppu!"

McMurtrey aikoi keskeyttää, mutta Grief pidätti häntä silmin.

"Mutta vain sillä ehdolla, että se on viimeinen", sanoi Peter Gee
kokoillen kortteja. "Minun työni kai. Siis viisitoista puntaa. Joko
maksatte minulle kolmekymmentä tai tulee tasapeli?"

"Niin on, poikaseni. Joko menee tasan tai minä maksan kolmekymmentä."

"Jokos kiihdytään", muistutti Grief vetäen esille tuolin.

Toiset olivat myös sen pöydän ympärillä, ja Deaconia kohtasi taas
kova onni. Selvää oli myös, ettei hän sitä tyynesti kestänyt. Hän
kiroili, noitui ja manasi järkähtämätöntä pelikumppaniaan. Vihdoin
Peter Gee lopetti, ennenkuin Deaconilla vielä oli viittäkymmentä
pistettä. Tämä tuijotti sanattomana vastapelaajaansa.

"Taisi tulla pietti", sanoi Grief.

"Kaksinkertainen", myönsi Peter Gee.

"Ei sitä tarvitse minulle opettaa", kähisi Deacon. "Olen opiskellut
laskuoppia. Olen teille maksava viisikymmentäviisi puntaa. Tuoss'
on." Se tapa, millä hän heitti yhdeksän viiden punnan seteliä
pöydälle, oli jo loukkaus itsessään. Peter Gee oli sitäkin tyynempi,
ei osoittanut pienintäkään hermostumisen merkkiä.

"Teillä on pirunmoinen onni, mutta te ette osaa korttia pelata, sen
sanon", jatkoi Deacon. "Kyllä minä voisin teille pelaamista opettaa."

Puolirotuinen hymyili ja nyökkäsi myöntävästi kääriessään rahat
kokoon.

"On muuan pelilaji, kasino -- olettekohan siitä koskaan kuullut
puhuttavan -- lasten leikkiä."

"Olen nähnyt sitä pelattavan", mutisi puolirotuinen ystävällisesti.

"Vai niin", kahahti Deacon. "Ehkäpä luulette osaavanne sitä
pelatakin?"

"Ei, enpä tietenkään. Ei taida olla päätä siihen."

"Se on miesten peliä, kasino", sanoi Grief innostuen. "Minä pidän
siitä paljon."

Deacon ei ollut häntä huomaavinaan.

"Minä pelaan teitä vastaan kymmenen guineaa peli -- kolmekymmentäyksi
pistettä", haastoi Deacon Peter Geelle. "Ja näytän, kuinka vähän te
kortinpelistä tiedätte. Tul' pois!"

"Ei kiitos", vastasi puoliverinen. "Odottavat tuolla bridgeen."

"Niin, tulkaa nyt mukaan", pyysi Eddy Little hartaasti. "Tulkaa että
päästään alkuun."

"Vai pelkäätte pikku kasinoa", irvisteli Deacon. "Kai oli rahamäärä
liian korkea. Minä suostun pelaamaan pennyistä -- tai lanteista --
jos haluatte."

Tuon miehen käytös oli loukkaus heitä kaikkia vastaan. McMurtrey ei
voinut pidättäytyä kauempaa, vaan sanoi: "Lopettakaa jo, Deacon. Kun
hän ei tahdo pelata, niin jättäkää hänet rauhaan."

Deacon kääntyi raivoisana isäntäänsä vastaan; mutta ennenkuin hän
ennätti purkaa kiukkuaan, astui Grief esiin ja sanoi: "Haluaisin
pelata kasinoa kanssanne."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Oh, en paljoa, mutta haluaisin opetella."

"Hyvä, mutta minä en aio antaa opetusta penneillä tänä yönä."

"Se on all right", vastasi Grief. "Kyllä minä voin pelata miltei
mistä summasta tahansa -- järjen rajoissa tietysti."

Deacon yritti iskeä tämän tunkeilijan maahan yhdellä iskulla. "Pelaan
sata puntaa pelin, jos teille sopii."

Grief loisti riemusta. "Mainiota, aloitetaan."

Deacon hätkähti. Hän oli luullut murskaavansa gobotolais-kauppiaan
heti tuollaisella esityksellä.

"Luetaanko tasalaskut?" kysyi Grief.

Andrews oli tuonut hänelle uuden pakan.

"Ei tietenkään", vastasi Deacon. "Noloa peliä se."

"Sepä hyvä, en minäkään pidä nolosta pelistä."

"Vai ette, no sittenpä sanon jotakin. Pelataan viisisataa puntaa
peli."

Taas sai Deacon kömmähtää, sillä Grief kortteja sekoittaen sanoi:
"Suostutaan. Padat ensin ulos, tietysti, sitten pikku ja iso kasino
ja ässät bridgen arvojärjestyksessä. Niinkö?"

"Olettepa te leikkisiä täällä", nauroi Deacon, mutta nauru oli
väkinäistä. "Mistä minä tiedän, saanko rahat?"

"Yhtä vähän minä tiedän teistä. Mac, kuinka suuri on luottoni täällä?"

"Niin suuri kuin ikinä haluatte", vastasi yhtiön edustaja.

"Te vastaatte siitä mieskohtaisesta?" tiukkasi Deacon.

"Varmasti", vastasi McMurtrey. "Luottakaa siihen. Yhtiö hyväksyy
hänen papereitansa teidän talletustodisteenne määrään ja yli sen."

"Ottakaa", sanoi Grief, asettaen kortit Deaconin eteen. Tämä
viivytteli vielä ja katsoi epäröiden toisten kasvoihin. Kaikki
nyökäyttivät päitään.

"Te olette kaikki minulle tuntemattomia", väitti Deacon. "Mistä minä
tiedän? Paperille kirjoitettu ei aina ole rahaa."

Silloin Peter Gee veti lehtiön taskustaan ja lainasi McMurtreyltä
säiliökynän. Sanoi: "Minä en ole ostanut vielä, niin että tilini
on koskematon. Minä siirrän sen teille, Grief. Viisitoistatuhatta.
Tuossa."

Deacon silmäsi paperiin sen mennessä hänen ohitseen ja sanoi: "Onko
se hyvä?"

"Yhtä hyvä kuin teidänkin", vastasi johtaja. "Yhtiön paperit ovat
aina hyvät."

Deacon nosti, sai korttinsa ja asetti ne. Mutta onni oli yhä
vastainen ja hän hävisi.

"Uusi peli", sanoi hän. "Ei sovittu siitä, kuinka monta, ettekä te
voi jättää minua hävinneeksi."

Grief sekoitti ja ojensi kortit.

"Pannaan peliin tuhat", sanoi Deacon, menetettyään toisen pelin. Ja
kun oli mennyt ne kaksi puolituhantista samaa tietä, ehdotti hän
kahtatuhatta.

"Sarja kohoaa nopeasti", muistutti McMurtrey ja sai halveksuvan
silmäyksen palkakseen. Mutta johtaja intti yhä: "Älkää kohottako
tuossa tahdissa, jos ette tahdo olla hullu."

"Kuka tätä peliä pelaa?" heitti Deacon isännälleen. Ja Griefille
sanoi hän: "Olette saanut kaksituhatta. Panetteko kaksituhatta
peliin?"

Grief nyökkäsi, ja neljäs peli alkoi. Deacon voitti. Tuollaisen pelin
kohtuuttomuus oli kaikille selvä. Vaikka Deacon oli menettänyt kolme
peliä neljästä, ei hän ollut menettänyt yhtään rahaa. Lapsenkin
laskutavan mukaan hän aina voittaessaan sai menettämänsä rahat
takaisin. Nyt hän näytti haluavan lopettaa, mutta Grief ojensi
hänelle korttipakan.

"Mitä?" huusi Deacon. "Vieläkö haluatte?"

"En ole vielä saanut mitään", heitti Grief. "Siitä viisisatasestako
aloitetaan?"

Häpeä äskeisen johdosta lienee aiheuttanut sen, että Deacon sanoi:
"Ei, pannaan rahat. Ja sitten. Eikö 31 pistettä ole liian pitkä?
Riittää kai 21 -- jollei ole teille liian nopeata?"

"Siitähän tulee pieni sievä peli", suostui Grief.

Taas uudistui sama temppu. Deacon menetti kaksi peliä, kohotti
panoksen kaksinkertaiseksi ja pääsi tasalle taas. Mutta Grief oli
kärsivällinen, vaikka sama uudistui usean kerran seuraavan tunnin
aikana. Sitten tapahtui mitä hän odotti -- Deaconin menestysten
sarjat pitenivät. Tämä kahdisti panoksen neljääntuhanteen ja hävisi,
kohotti kahdeksaan ja hävisi ja ehdotti sitten kuuttatoista.

Grief pudisti päätään. "Ette voi. Teillä on vain kymmenentuhannen
tili yhtiön kanssa."

"Tarkoitatteko, ettette anna minulle enää tilaisuutta?" kysyi Deacon
käheänä. "Aiotteko jättää pelin saatuanne minulta kahdeksantuhatta?"

Grief hymyili ja pudisti päätään. "Se on rosvousta, selvää
rosvousta", jatkoi Deacon. "Te otatte rahani ettekä sitten suostu
jatkamaan."

"Te olette väärässä. Minä olen aivan valmis tulemaan peliin
kanssanne. Teillä on kahdentuhannen punnan edestä tilaisuutta vielä."

"Ne pelataan sitten", sanoi Deacon. "Te nostatte."

Peli pelattiin ääneti, lukuunottamatta ärsyttäviä huomautuksia
ja kirouksia, joita Deacon heitteli. Ääneti katselijat täyttivät
korkeita whiskylasejaan ja maistelivat niistä. Grief ei välittänyt
vastapelaajansa purkauksista, vaan keskitti huomionsa peliin.
Hän pelasi tosissaan, ja viisikymmentäkaksi korttia oli mielessä
pidettävänä, ja hän piti. Kun viimeistä jakoa oli päästy kaksi
kolmannesta, laski hän kätensä.

"Kortit kiertävät minut pois", sanoi hän. "Minulla on
kaksikymmentäseitsemän."

"Mutta jos erehdytte", uhkasi Deacon kasvot kalpeina ja vääntyneinä.

"Sitten lienen menettänyt. Luetaan."

Grief ojensi hänelle pinkkansa, ja Deacon totesi laskelman värisevin
sormin. Hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin ja tyhjensi lasinsa. Hän
katseli ympärillään olevien kasvoihin, joissa ei myötätuntoa ollut
havaittavissa.

"Luulenpa, että on lähdettävä ensi höyrylaivalla Sydneyhin", sanoi
hän ja ensi kerran oli hänen puheensa tyyni ja kerskailematon. --
Grief sanoikin toisille jäljestäpäin: "Jos hän olisi ruikuttanut tai
ulvonut, en olisi antanut hänelle sitä viime satsia. Mutta kun hän
otti lääkkeensä kuin mies, niin täytyi."

Deacon silmäsi kelloonsa, teeskenteli väsynyttä haukotusta ja alkoi
nousta.

"Odottakaas", sanoi Grief. "Vieläkö haluatte yrittää?"

Toinen painui takaisin tuoliinsa, yritti puhua, mutt'ei voinut,
nuolaisi kuivia huuliaan ja nyökäytti päätään.

"Kapteeni Donovan purjehtii päivänkoitossa _Gungalla_ Karo-Karoon",
aloitti Grief näennäisen huolettomasti. "Karo-Karo on hietarengas
meren keskellä, ja siellä on joku tuhat kookospuita. Pandanus kasvaa
siellä, mutta makeita perunoita ei voi kasvattaa eikä taro-juurta.
Siellä on noin 800 alkuasukasta, kuningas ja kaksi pääministeriä,
jotka kolme viimeksimainittua ovat ainoat pukuja käyttävät siellä.
Se on pieni jumalan hylkäämä maailmankolkka, ja kerran vuodessa
lähetän kuunarin sinne Gobotosta. Juomavesi on suolansekaista, mutta
vanha Tom Butler on siellä elellyt toista kymmentä vuotta. Hän on
ainoa valkoinen mies siellä, ja hänellä on venekuntana viisi Santa
Cruzin poikaa, jotka menisivät tiehensä ja tappaisivat hänet, jos
voisivat. Siksi heidät onkin sinne lähetetty. Mutta karata ne eivät
voi. Hänellä on aina riittämiin visaisia juttuja plantaaseilta.
Lähetyssaarnaajia ei ole. Kaksi samoalaista opettajaa nuijittiinkin
kuoliaaksi rannalla, kun ne muutamia vuosia sitten sinne yrittivät.

"Ihmettelette kai, mihin tällä kaikella tähtään. Mutta
kärsivällisyyttä. Kuten sanoin, lähtee kapteeni Donovan vuotuiselle
matkalleen Karo-Karoon aamunkoitossa. Tom Butler on vanha ja käy
voimattomaksi. Olin aikonut siirtää hänet Austraaliaan, mutta
hän haluaa elää ja kuolla Karo-Karolla, ja ensi vuonna kai se
tapahtuukin. Hän on vanha jörö. Nyt on aika lähettää joku hänen
työhönsä valmistumaan. Mitähän te pitäisitte siitä toimesta? Kaksi
vuotta olisi teidän oltava siellä.

"Älkäähän huoliko! Odottakaa, kunnes lopetan. Olette koko illan
toistanut juttua siitä, että haluatte saada tilaisuuden koettaa.
Ei se mitään koetusta ole, kun pelaa menemään omaisuutta, jota
kootakseen ei ole hikeään vuodattanut. Minulle menettämänne summan
olitte perinyt isältänne tai joltakin muulta, joka sen oli kaapinut
kokoon. Mutta kaksi vuotta kaupanhoitajana Karo-Karolla, kas se olisi
jotakin! Minä panen peliin teiltä voittamani kymmenentuhatta teidän
kahta vuottanne vastaan Karo-Karolla. Jos voitatte, on raha teidän.
Jos häviätte, lähdette aamunkoitossa Karo-Karolle. Tätä voi sanoa
tosi-tilaisuudeksi. Pelataanko?"

Deacon ei voinut puhua. Hänen kurkussaan oli kuin iso möhkäle, mutta
hänen päänsä nyökkäsi myöntävästi, ja hän ojensi kättään kortteja
kohti.

"Vielä yksi seikka", lisäsi Grief. "Voin parantaa ehtojakin. Jos
häviätte, on kaksi vuottanne minun -- tietysti ilman palkkaa. Mutta
minä maksan palkan. Jos työnne tyydyttää, jos noudatatte ohjeita,
niin maksan viisituhatta puntaa vuodessa näiltä vuosilta. Raha
sijoitetaan yhtiölle maksettavaksi teille korkoineen, kun aika on
täysi. Kelpaako?"

"Se on liikaa teiltä", änkytti Deacon. "Tavallisestihan kaupanhoitaja
saa 10-15 puntaa kuussa."

"No, koetetaan sitten", sanoi Grief. "Mutta ennenkuin aloitamme,
sanelen minä muutamia ohjeita. Nämä teidän on kerrattava joka aamu
näiden kahden vuoden kuluessa -- jos häviätte. Ne ovat tarkoitetut
sielunne terveydeksi. Kun olette ne kerrannut seitsemänäsatana ja
kolmenakymmenenä Karo-Karon päivänä, niin uskonpa niiden pysyvän
päässänne. Lainatkaahan kynäänne, Mac. Kas niin..."

Hän kirjoitti tasaisesti ja nopeasti jonkun minuutin ja luki sitten
ääneensä seuraavaa:

"Minun on muistettava, että mies on yhtä hyvä kuin toinenkin, paitsi
milloin hän pitää itseään parempana.

"Vaikka olisin kuinka juovuksissa, en saa lakata olemasta
gentlemanni. Se on, minun on käyttäydyttävä ihmisiksi. Huom.!
Muutamien on paras olla juopumatta.

"Kun pelaan miesten peliä miesten seurassa, niin minun on pelattava
kuin mies.

"Hyvä voimasana oikein ja harvoin käytettynä, on varsin vaikuttava.
Kovin taaja kiroileminen pilaa kiroilemisen. Huom.! Kiroileminen ei
muuta korttien asemaa eikä vaikuta tuulen puhaltamiseen.

"Ei ole miehellä lupaa alentaa arvoansa. Kymmenentuhatta puntaa eivät
tuota sellaista oikeutta."

Hänen alkaessaan lukea oli Deacon kalpea kiukusta. Sitten kohosi
niskasta kasvoille punastus, joka loppua kohti kävi yhä tummemmaksi.

"Siinä on kaikki", sanoi Grief taittaessaan paperin kokoon ja
asettaessaan sen pöydälle. "Vieläkö olette valmis peliin?"

"Minä olen sen ansainnut", mutisi Deacon murtuneena. "Olen ollut
aasi. Herra Gee, ennenkuin tiedän, voitanko vai häviän, pyydän
anteeksi. Ehkä oli whisky tekijänä, en tiedä, mutta haaska minä olen,
moukka, tolvana -- mitä nimiä kehnoudella on."

Hän ojensi kätensä, ja puolirotuinen puristi sitä iloisesti.

"Minä sanon, Grief", hän julisti, "poika on all right. Peruuttakaa se
temppu ja unohtakaamme koko juttu."

Grief aikoi ryhtyä väittelyyn, mutta Deacon huusi: "Ei, sitä en
salli. En minä peräänny. Jos on tullakseen Karo-Karo, niin tulkoon.
Ei siitä sen enempää."

"Oikein", sanoi Grief ja alkoi sekoittaa. "Hän on oikeaa lajia
menemään Karo-Karoon, eikä se tee hänelle pahaa."

Peli oli kiivas ja kireä. Kolme kertaa he tulivat tasalleen.
Viidennen ja viimeisen pelin alkaessa Deacon tarvitsi kolme pistettä
päästäkseen pois ja Grief neljä. Edellinen ei enää kiroillut eikä
metelöinyt ja pelasikin parhaan pelinsä koko iltana. Saipa vielä
molemmat mustat ässät ja herttaässänkin.

"Voitteko luetella käsissäni olevain neljän kortin nimet?" kysyi hän
viime pelin lähetessä loppuaan.

Grief nyökkäsi. "Luetelkaa."

"Patasotilas, patakakkonen, herttakymppi ja ruutuässä", vastasi Grief.

Deaconin takana olevat ja hänen kortteihinsa katsovat eivät ilmettä
muuttaneet. Mutta luettelo oli sattunut kohdalleen.

"Luulenpa, että pelaatte kasinoa paremmin kuin minä", myönsi Deacon.
"Minä voin luetella vain kolme teidän korteistanne: sotilas, ässä ja
iso kasino."

"Väärin. Ei ole viittä ässää pelissä. Olette saanut kolme, ja neljäs
on kädessänne."

"Totta tosiaan", myönsi Deacon. "Minähän sain ne kolme. Mutta minäpä
saan 'kortit'. Enkä muuta tarvitse."

"Minä annan teidän pelastaa pikku kasinon" -- Grief laski. "Niin, ja
ässän myös, ja sittenkin teen kortit ja sen ison kasinon. Pelatkaa."

"Kas niin, ei kortteja ja minä voitan", huudahti Deacon, kun pelasi
viimeisen korttinsa. "Minulla on pikku kasino ja neljä ässää. Vain
iso kasino ja padat auttavat teidät kahteenkymmeneen."

Grief pudisti päätään. "Erehdys, pelkään minä."

"Ei ole", vakuutti Deacon varmasti. "Minä laskin joka kortin, jonka
sain. Siinä kyllä olin oikeassa. Minä olen kuudessakolmatta kuten
tekin."

"Laskekaa vielä", sanoi Grief.

Huolella ja hitaasti, vapisevin sormin laski Deacon ottamansa kortit.
Niitä oli viisikolmatta. Hän ojensi kätensä, otti pöydältä Griefin
kirjoittamat säännöt, taittoi paperin ja pisti sen taskuunsa. Sitten
hän tyhjensi lasinsa ja nousi. Kapteeni Donovan katsoi kelloonsa,
haukotteli ja nousi myös.

"Joko lähdette laivalle?" kysyi Deacon.

"Kyllä", kuului vastaus. "Mihin aikaan lähetän veneen teitä
noutamaan?"

"Minä lähden mukaanne. Otamme tavarani _Billystä_ ohimennen. Piti
lähtemäni sillä Babiin huomenna."

Deacon puristi kaikkien käsiä saaden ilmeiset onnentoivotukset.

"Pelaako Tom Butler korttia?" kysyi hän Griefiltä.

"Erakkopeliä", kuului vastaus.

"No, minä opetan hänelle kaksoiserakkoa." Deacon kääntyi ovea kohti,
missä kapteeni Donovan odotti, ja lisäsi huoaten: "Ja pelkäänpä, että
hän nylkee minua, jos pelaa niinkuin te muut saarelaiset."






VII.

AURINGON SULAT.




1.

Fitu-Ivan saari oli viimeinen riippumaton polyneesialainen alue
Etelämerellä. Kolme seikkaa oli sen aiheuttanut. Ensimmäiseksi ja
toiseksi sen erillisyys ja kansan sotaisuus. Mutta ne eivät sitä
olisi pelastaneet, jollei olisi sattunut niin, että Japani, Ranska,
Iso-Britannia, Saksa ja Yhdysvallat havaitsivat sen yht'aikaa.
Käyttäytyivät kuin katupojat lantista riidellessään. Näiden viiden
vallan sotalaivat tunkeutuivat saaren satamaan samalla kertaa, ja
sota uhkasi. Aamiaisensa ääressä sai maailma lukea palstamäärin
tietoja Fitu-Ivasta. Kuten eräs merimies siihen aikaan sanoi,
joutuivat niiden kaikkien jalat samaan aikaan siihen kaukaloon.

Ja niin pääsi Fitu-Iva sillä kertaa yhteisholhouksestakin, ja
kuningas Tulifau, eli maan kielellä Tui Tulifau, jakoi edelleen
alempaa ja ylempää oikeutta talossa, jonka hänelle oli Kalifornian
punapuusta rakentanut sydneyläinen kauppalaivuri. Ei ollut Tui
Tulifau vain kuningas jokaista tuumaa myöten, vaan hän oli myöskin
kuningas joka sekuntinaan. Kun hän oli hallinnut 58 vuotta ja 5
kuukautta, oli hän ainoastaan 58 vuotta ja 3 kuukautta vanha,
s.o. hän oli hallinnut kuudetta miljoonaa sekuntia kauemmin kuin
oli hengittänyt, sillä hänet oli kruunattu kaksi kuukautta ennen
syntymäänsä.

Hän oli kuninkaallinen kuningas, kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja
olematta erikoisen lihava hän painoi 320 naulaa. Mutta se ei ollut
tavatonta Polyneesian kantakirjoissa. Sepeli, hänen kuningattarensa,
oli kuusi jalkaa kolme tuumaa ja painoi 260 naulaa, kun taas tämän
veli, Uiliami, joka komensi armeijaa pääministerin toimen välitöiksi,
oli häntä tuumaa pitempi ja painoi puolensataa naulaa enemmän. Tui
Tulifau oli iloinen sielu, aika syömäri ja juomari. Iloisia sieluja
olivat hänen kansansakin jäsenet, paitsi vihassa, jolloin saattoivat
heitellä kuolleita sikojakin päin niitä, joihin suuttuivat. Mutta
tarpeen tullen he osasivat tapella kuin maorit, kuten nahassaan
saivat tuntea merirosvomaiset santelipuunkauppiaat ja entisajan
"mustalinnut".




2.


Griefin kuunari _Cantani_ oli sivuuttanut satamansuun Patsaskalliot
kaksi tuntia sitten ja liukui satamaan nukahtavan tuulen viime
vireillä. Ilta oli viileä, tähtikirkas, ja laivaväki vetelehti,
odotellessaan etananvauhtinsa vievän heidät perille ankkuripaikkaan.
Willie Smee, päällysmies, nousi kanssista juhlapuvussa. Perämies
vilkaisi hänen paitaansa, joka oli hienointa ja valkeinta silkkiä, ja
irvisti.

"Tanssiinko heti?" kysäisi Grief.

"Ei", sanoi perämies. "On pihkaantunut Taituaan."

"Johan nyt", intti Willie.

"No sitten se on pihkaantunut sinuun, ja juttu on sama", nauroi
perämies. "Et ole puolta tuntia maissa, ennenkuin on kukka korvasi
takana, seppele päässäsi ja Taitua kainalossasi."

"Mustasukkainen", heitti Smee. "Itse ottaisit, jos saisit."

"Minulla ei ole tuollaista paitaa. Mutta lyönpä puoli kruunua vetoa,
ettei sinulla ole tuota, kun tältä saarelta lähdetään."

"Ja jos ei Taitua sitä saa, niin Tui Tulifau saa", varoitti Grief.
"Paras olisi olla näyttämättä hänelle tuota paitaa, tai se on mennyt."

"Niin onkin", yhtyi kapteeni Boig, käännähtäen tähyämästä rannan
tulia. "Viime käynnillä hän sakotti erästä kanakki-miestäni ottamalla
vyön ja tuppiveitsen." Hän kääntyi perämieheen: "Saatte laskea
ankkurin, Mash. Ei kovin paljon kettinkiä. Ei näy tuulta nousevan, ja
aamulla on muutettava kopra-kasojen luo."

Hetkeä myöhemmin ankkuri putosi ratisten. Vene oli laskettu laivan
vierelle, ja siihen astuivat rannalle-menijät. Paitsi kanakkeja,
joilla oli kaikilla halu maihin, oli veneessä vain Grief ja Smee.
Pienen korallikivilaiturin päässä viimeksimainittu mutisten jotakin
selityksen tapaista erosi isännästään ja katosi palmukujalle.
Grief lähti päinvastaiselle taholle vanhan lähetyskirkon ohi.
Täällä rannan hautojen keskellä, ahuihin ja lava-lavaan puettuina,
kukitettuina ja seppeleissä, suuria fosforiloistoisia kukkia tukassa,
tanssi nuorukaisia ja neitoja. Sitten hän kulki ohi himine-talon,
jossa vanhuksia istui pitkässä rivissä veisaamassa unohdettujen
lähetyssaarnaajain opettamia virsiä. Hän kulki myös ohi Tui Tulifaun
palatsin, jossa valoista ja melusta päättäen tavalliset illatsut
olivat käynnissä. Sillä Etelämeren iloisista saarista oli Fitu-Iva
iloisin. Siellä juhlittiin syntymiä ja kuolemia, sekä kuolleita että
syntymättömiä.

Grief kulki kukkien ja saniaisten reunustamaa polkua. Ilma oli täynnä
tuoksuja, ja tähtiä tähystäessään näki mango-hedelmiä, komeita
avocado-puita ja tupsuisia palmuja. Vähän väliä oli ruohotaloja.
Ääniä ja naurua kuului läpi pimeän. Veden yllä ilmaisivat vilkkuvat
tulet ja laulun kaiku, että kalastajat tulivat työstään.

Vihdoin astui Grief pois polulta ja kompastui pariin sikaan,
jotka röhähtivät paheksumisensa hänelle. Avoimen oven kautta hän
näki majaan, jossa kymmenkunnan maton muodostamalla kasalla istui
kookas, vanhahko alkuasukas. Aika-ajoin hän koneellisesti raapaisi
reittään kookos-kuiduista tehdyllä kärpäsläpsällä. Nenällä oli isot
silmälasit, ja hän luki kirjaa, jonka Grief tiesi englanninkieliseksi
raamatuksi. Mies oli Jeremia, hänen kauppa-asiamiehensä, profeetan
mukaan nimensä saanut.

Jeremia oli helakanvärisempi kuin fitu-ivalaiset, sillä hän
oli täysiverinen samoalainen. Lähetyssaarnaajain kouluttamana
maallikko-opettajaksi oli hän palvellut hyvin läntisillä
ihmissyöjäsaarilla. Palkinnoksi oli hänet lähetetty Fitu-Ivan
paratiisiin, jossa kaikki olivat tai olivat olleet hyviä
käännytettyjä. Hänen tehtävänään oli pakanuuteen takaisin taipuvain
uskossa pitäminen. Mutta onnettomuudekseen oli Jeremia saanut liian
hyvän kasvatuksen. Vankka Darwinin kirja, mariseva akka ja kaunis
fitu-ivalainen leski olivat saattaneet hänen uskonsa horjumaan. Itse
asiassa ei hän ollut uskoa hylännyt. Darwinin vaikutus oli ollut
vain henkisesti uuvuttava. Mitä varten yrittää ymmärtää tätä sangen
monimutkaista ja pulmallista maailmaa, varsinkin kun oli naimisissa
marisevan akan kanssa? Kun Jeremian työn tulokset alkoivat näyttää
heikoilta, uhkasi johtokunta lähettää hänet takaisin saarille, ja
hänen akkansa kieli kävi samassa suhteessa terävämmäksi.

Tui Tulifau oli ystävällinen kuningas, jota kuningatar, milloin mies
oli tavallista enemmän juovuksissa, kuului pieksävän. Valtiollisista
syistä -- kuningatar oli kuninkaallista sukua ja hänen veljensä
armeijan päällikkö -- ei kuningas voinut hänestä erota, mutta
Jeremialle hän saattoi antaa erokirjan, ja heti tämä kävi käsiksi
liike-elämään ja otti sydämensä valitun. Riippumattomana kauppiaana
hän epäonnistui, pääasiassa kuninkaan tuhoisan suojeluksen takia.
Jos ei antanut iloiselle hallitsijalle luottoa, seurasi siitä
takavarikko; jos taas antoi luottoa, seurasi varmasti vararikko.
Rannalla viettämänsä joutilaan vuoden jälkeen tuli Jeremiasta
Griefin asiamies ja hän oli toistakymmentä vuotta kunnialla hoitanut
tehtäviään, sillä Grief oli osoittautunut ensimmäiseksi, joka ei
antanut luottoa kuninkaalle ja haki ulos saatavansa, jos jolloinkin
antoi.

Jeremia katsoi painavasti yli lasiensa sisään astuvaa isäntäänsä,
pani painavasti merkin raamattunsa väliin ja nosti sen sivulle ja
pudisti painavasti Griefin kättä.

"Olipa hyvä, että tulit persoonallisesti."

"Kuinka hitossa olisin muuten voinut tulla?" nauroi Grief.

Mutta Jeremia ei ollut leikkisällä tuulella eikä ollut huomaavinaan
pilaa.

"Liikeasema saarella on sangen vakava", sanoi hän hyvin
juhlallisesti, venyttäen monitavuisia sanoja. "Minun tilikirjani
osoittaa huonoa tulosta."

"Eikö kauppa käy?"

"Päinvastoin. Mainiosti kävisi. Hyllyt tyhjinä. Mutta..." Hänen
silmänsä välähtivät ylpeästi. "Mutta hyvä joukko on tallellakin
varastossa; olen pitänyt sitä tarkasti lukossa."

"Oletko antanut Tui Tulifaulle liiaksi luottoa?"

"Päinvastoin. Ei mitään luotonantoa. Ja kaikki vanhatkin velat on
maksettu."

"Nyt en ymmärrä sinua, Jeremia", tunnusti Grief. "Mitä kaikki tämä
merkitsee? -- Tyhjät hyllyt, ei luottoa, tilit tasatut, varasto
lukossa -- mitä?"

Jeremia ei vastannut. Mattojen reunan alta hän veti esille ison
kassalaatikon. Grief pani merkille, ettei se ollut lukittu.
Samoalainen oli aina huolellisesti vartioinut rahalaatikkoa. Laatikko
näytti olevan täynnä paperirahaa. Hän otti päällimmäisen ja ojensi
sen:

"Tuossa on vastaus."

Grief silmäsi varsin hyvin tehtyä seteliä. "_Fitulvan ensimmäinen
kuninkaallinen pankki maksaa tästä vaadittaessa yhden punnan
sterlinkiä_", luki hän. Keskellä oli alkuasukasnaama. Alareunassa
Tui Tulifaun nimikirjoitus ja sen vierellä: "_Falualea, Rahaston
kansleri_."

"Mikä piru tämä Fulualea on?" tiuskaisi Grief. "Fidshi-saarten kieltä
-- merkitsee 'auringon sulat'."

"Niin juuri. Se merkitsee 'auringon sulat'. Tuollaisen nimen on se
hävytön juonittelija ottanut. On tullut Fidshiltä kääntämään tämän
saaren ylösalaisin -- liikeasioissa tarkoitan."

"On kai niitä ovelia Levukan poikia, arvaan ma."

Jeremia pudisti päätään vakavana. "Ei, tämä on valkoinen mies ja
roikale. Saavuttaakseen katalat tarkoituksensa on hän ottanut
jalon ja kajahtavan fidshiläisen nimen ja vetänyt sen lokaan. Hän
on juottanut Tui Tulifauta. Hän on juottanut häntä hyvin paljon.
Hän on pitänyt häntä juovuksissa kaiken aikaa. Ja siitä palkaksi
on hänestä tehty rahaministeri ynnä muuta. Ja hän on pannut näitä
vääriä papereita liikkeelle ja pakottanut kansan ottamaan niitä
vastaan. Hän on säätänyt varastoveron, kopraveron ja tupakkaveron.
Sitten on satamamaksuja ja säännöttelyjä ja koko joukko muita veroja.
Mutta kansaa ei ole verotettu -- kauppiaita vain. Kun kopra-vero
säädettiin, alensin minä ostohintaa vastaavassa määrässä. Silloin
kansa alkoi murista, ja Auringon Sulat sääsi vanhan hinnan, kieltäen
ketään sitä alentamasta. Minulle hän tuomitsi sakkoa kaksi puntaa
ja viisi sikaa -- hyvin tunnettua oli näet, että minulla oli
viisi sikaa. Ne näette tilikirjoihin vietyinä. Hawkins, joka on
Fulcrum-yhtiön asiamies, sai ensin maksaa sakkona sikoja, sitten
viinaa, ja kun hän yhä edelleen piti suurta ääntä, tuli armeija
ja poltti hänen varastonsa. Kun minä kieltäysin myymästä, sakotti
Auringon Sulat minua jälleen ja uhkasi polttaa varaston, jos vielä
niskoittelisin. Niin myin kaiken, mitä hyllyillä oli, ja tuossa on
laatikko täynnä arvotonta paperia. Minä ottaisin hyvin pahakseni,
jos te maksaisitte minun palkkani paperissa, mutta oikein se olisi,
vallan oikein. -- Mitä on nyt tehtävä?"

Grief kohautti olkapäitään. "Täytyy tavata ensin tämä Auringon Sulat
ja tutkia tilanne."

"Sitten on paras tavata hänet pian", neuvoi Jeremia. "Muutoin hän
ennättää säätää koko joukon sakkoja teille. Niin hän haalii kokoon
kaiken rahan koko valtakunnasta. Hänen hallussaan onkin kaikki,
paitsi mitä ovat maahan kaivaneet."




3.


Palatessaan samaa tietä Grief näki palatsin edustalla olevain
lamppujen valossa lyhyen, pyylevän herrasmiehen, sileänaamaisen,
jäykistämättömään valkopukuun puetun. Oli juuri lähdössä; kukoistavan
näköisenä hän astui, ja tutulta näytti hänen kylläinen käyntinsä.
Grief tunsi hänet heti. Kymmenkunnassa Etelämeren satamassa hän oli
tuon tavannut ennen.

"No, tavattiinpa taas, Cornelius Deasy!" huudahti hän.

"Ja ihan itse Grief, kas perhana", kuului vastaus, kun kättä lyötiin.

"Jos tulette alukselle, on siellä iiriläistä pullossa", lausui Grief.

Cornelius veti hartiansa taapäin ja otti jäykän asennon. "Ei käy nyt,
herra Grief. Vanhat tavat jääneet. Hänen armollisen majesteettinsa,
kuningas Tulifaun rahaministerinä ja ylituomarina, paitsi milloin
kuningas itse hoitelee oikeuden kalpaa..."

Grief vihelsi hämmästyneenä. "Vai te se olette Auringon Sulat!"

"Minä käytän maankielistä nimitystä", oikaisi toinen. "Fulualea,
jos suvaitsette. Kun en ole vanhoja hyviä aikoja unohtanut, on
ikävä esiintyä viran puolesta. Mutta teidän on maksettava lailliset
tullit kuten muidenkin kauppiaiden, joiden tarkoituksena on jaloilta
polyneesialaisilta metsäläisiltä haalia voittoja -- missä olinkaan?
Niin, tehän olette rikkonut säännöksiä. Ehdoin tahdoin olette tullut
Fitu-Ivan satamaan auringonlaskun jälkeen sytyttämättä laitatulia.
Älkää keskeyttäkö. Omin silmin näin. Josta rikkomuksesta suoritatte
sakkoa viisi puntaa. Onko teillä viinaa? Se oli vakava rikos. Eipä
ole sopivaa panna satamamme merimiesten henkiä alttiiksi jonkun
öljyhiukkasen takia. Johan kysyin: onko teillä viinaa? Kysyn
satamamestarina."

"Koko joukko velvollisuuksia on hartioillanne", irvisteli Grief.

"Valkoisen miehen taakka. Kaupparosvot ovat osanneet nylkeä
Tui Tulifauta, hyväsydämisintä hallitsijaa, joka Etelämeren
valtaistuimilla on istunut ja kuninkaallisesta leilistä rommia
särpinyt. Siksi minä, Cornelius -- tai Fulualea, oikeammin -- olen
täällä oikeutta vartioimassa. Niin ikävä kuin onkin, täytyy minun
satamamestarina langettaa teidät syylliseksi karanteenisäännösten
rikkomiseen."

"Karanteeni?"

"Sellainen on satamatohtorin määräys. Ei mitään kanssakäymistä
väestön kanssa, ennenkuin laiva on hyväksytty. Ajatelkaa, kuinka
onnetonta olisi, jos sallisimme tuottaa tänne tuhkuria tai
hinkuyskää. Kukapa suojaa jaloa, luottavaa polyneesialaista? Minä,
Fulualea, Auringon Sulat, suoritan tätä tärkeää tehtävää."

"Kuka piru täällä on satamatohtorina?"

"Minä, Fulualea. Teidän rikoksenne on vakava. Sakoksi määrätään viisi
laatikkoa ensiluokkaista Hollannin viinaa."

Grief nauroi herttaisesti. "Kompromissataan, Cornelius. Tulkaa
kuunarille ryypylle."

Auringon Sulat hylkäsi tarjouksen ylväästi. "Tämä on lahjomisyritys.
Minulle ei tule mitään. Tyydyn suolaan-leipääni. Ja miksi ette
esittänyt laivapapereitanne? Tullipäällikkönä minä määrään teille
sakkoa viisi puntaa ja kaksi lisälaatikkoa viinaa."

"Kuulkaas nyt, Cornelius. Leikki aikanaan, mutta tämä menee liian
pitkälle. Ei tämä ole mikään Levuka. Minun tekisi mieleni kajauttaa
teitä kuonoon. Ette te minua keritse."

Auringon Sulat astui taapäin levottomana. "Älkää yrittäkö
väkivaltaa", uhkasi hän. "Oikein sanoitte, Tämä ei ole Levuka.
Ja muistakaa myös, että Tui Tulifau ja kuninkaallinen armeija
takanani voin teidät keritäkin. Te maksatte sakot heti, tai minä
takavarikoin laivanne. Ette ole ensimmäinen. Tulihan se kiinalainen
helmenostajakin, Peter Gee. Livahti satamaan rikkoen kaikkia
säännöksiä ja nosti metelin muutamista pikku sakoista. Ei, ei
luvannut maksaa, mutta sitä hän saa nyt rannikolla miettiä."

"Ette kai tarkoita..."

"Kyllä minä tarkoitan. Korkean virkani nimessä minä takavarikoin
hänen kuunarinsa. Viides osa kuninkaallisesta armeijasta on nyt sitä
vartioimassa. Se myydään jonakin päivänä tällä viikolla. Siinä on
kymmenen tonnia simpukankuoria, ja miks'en minä voisi myydä sitä
teille viinasta! Voin luvata pilkkahinnalla. Kuinka paljon teillä
sitä olikaan?"

"Vieläkö enemmän te sitä haluaisitte?"

"Miks'en? Tui Tulifaun tarpeiksi. Loma-aikansa tässä täytyy touhuta
hänen varastojaan täydentäen, sillä hän käyttelee niitä varsin
vapaasti. Koko joukko päälliköitä maleksimassa ympärillään. Ikävää
tämmöinen. Aiotteko maksaa sakot, herra Grief, vai onko ryhdyttävä
tepsivämpiin toimenpiteisiin?"

Grief käännähti kärsimättömästi kantapäillään. "Te olette päissänne,
Cornelius. Ajatelkaa ja tulkaa järkiinne. Vanhat rähjäys-ajat ovat
menneet näiltäkin meriltä. Ette voi moisia temppuja enää tehdä."

"Jos on aikomuksenne mennä aluksellenne, niin säästän teiltä sen
vaivan. Minä tunnen tuon lajin. Aavistin niskoittelunne. Ja ryhdyin
sen johdosta toimenpiteisiin. Rannalla tapaatte miehenne. Alus on
takavarikoitu."

Grief käännähti, vielä puoliksi uskoen, että toinen puhui leikkiä.
Fulualea vetäytyi taas taapäin säikähtyneenä. Pimeässä ilmestyi hänen
vierelleen iso mies.

"Sinäkö siellä, Uiliami?" sanoi Fulualea. "Täällä on toinen
merirosvo. Ole apunani vankan kätesi voimalla, jättiläisveljeni."

"Terve, Uiliami", sanoi Grief. "Mistä alkaen hallitsee Fitu-Ivaa
levukalainen vedenvietävä? Hän sanoo, että minun alukseni on otettu
takavarikkoon. Onko totta?"

"Totta on", kumisi Uiliamin syvästä rinnasta. "Vieläkö teillä on
sellaisia silkkipaitoja kuin oli Willie Smeellä? Tui Tulifau haluaisi
sellaisen. On kuullut siitä puhuttavan."

"Kaikki", keskeytti Fulualea, "paidat ja kuunarit, ne kuuluvat
kuninkaalle".

"Rohkeastihan te kahmitte, Cornelius", mutisi Grief. "Tämähän on
selvää merirosvousta. Te kaappasitte alukseni antamatta minulle
tilaisuutta..."

"Tilaisuutta? Vast'ikäänhän te kieltäydyitte maksamasta sakkojanne."

"Mutta silloinhan se jo oli kaapattu."

"Niin olikin. Enkö minä tiennyt, että te kieltäytyisitte? Selvä
peli eikä mitään vääryyttä tehtynä. Oikeus, se kirkas tähti,
jonka hohtavan alttarin ääressä Cornelius Deasy -- eli Fulualea,
oikeammin -- aina palvoo... Laittakaapa luunne täältä tai lähetän
palatsikaartin kimppuunne. Uiliami, tämä on hurja mies. Kutsu kaarti."

Uiliami puhalsi pilliä, joka kookosrihmassa riippui hänen
paljaalla rinnallaan. Grief tavoitti kiukkuisesti Corneliusta,
mutta tämä livahti Uiliamin kookkaan olemuksen taa. Toistakymmentä
polyneesialaista, seitsemättä jalkaa mitaltaan, tuli juosten
palatsitietä ja asettui komentajansa taakse.

"Saatte mennä, herra kauppias", määräsi Cornelius. "Kohtauksemme
on päättynyt. Huomenna käsittelemme oikeudessa tätä juttuanne.
Te tulette täsmälleen kello 10 palatsiin vastaamaan syytöksiin
väkivallasta, loukkaavasta ja rikollisesta puheesta, hyökkäyksestä
ylintä virkamiestä vastaan tarkoituksella haavoittaa, ruhjoa ja
rampauttaa, karanteenirikoksesta, satamasäännösten rikkomisesta ja
törkeästä tullipetoksesta. Aamulla, hyvä herra, aamulla istutaan
oikeutta, silloin kuin leipähedelmä putoaa. Ja herra armahtakoon
teidän sieluanne."




4.


Ennen oikeuden istunnon alkua pääsivät Grief ja Peter Gee Tui
Tulifaun puheille. Kuningas lojui puolenkymmenen päällikön seurassa
matoilla avocado-puitten varjossa palatsin puistossa. Vaikka oli
aikainen aamu, olivat palatsitytöt jo täydessä toimessa kaadellen
viinaryyppyjä. Kuningas ilmaisi ilonsa nähdessään vanhan ystävänsä
Davidin ja oli pahoillaan, että oli joutunut riitaan uusien
määräysten takia. Mutta hän vältti visusti keskustelua niistä
asioista. Kaikki kiristyksen alaisiksi joutuneiden kauppiaiden
vastalauseet hän huuhtoi alas tarjoamalla viinaa.

"Ottakaa ryyppy", kuului hänen yhä uudistuva vastauksensa, vaikka
kerran häneltä pääsi huomautus, että Auringon Sulat oli ihmeellinen
mies. Eivät olleet palatsin asiat olleet koskaan niin hyvällä
kannalla. Ei koskaan ollut niin paljoa rahaa ollut valtiorahastossa
eikä niin paljoa viinaa liikkeellä. "Hyvin olen mielistynyt tähän
Fulualeaan", päätti hän. "Ottakaa ryyppy!"

"Täytyy päästä irti tästä ryypyttelemisestä", kuiskasi Grief Peter
Geelle, "tai olemme pian käkinä mekin. Tietysti tässä voidaan syyttää
murhapoltosta, harhaoppisuudesta, kaatuvataudista tai mistä vain, ja
täytyy olla täydellä järjellään."

Heidän lähtiessään kuninkaan kartanoista näki Grief vilahdukselta
Sepelin, kuningattaren. Sepeli silmäili sivultapäin kuninkaallista
puolisoaan ja tämän ryyppytovereita, ja hänen kasvojensa ilmeen
nähtyään Grief oli menettelytavasta selvillä. Mitä tehtävissä
olikaan, tämän kautta se oli tapahtuva.

Suuren palatsin toisessa kulmauksessa istui Cornelius oikeutta. Hän
oli aloittanut aikaisin, koskapa Griefin ja Peter Geen tullessa oli
Willie Smeen asia jo päätöksessä. Läsnä oli myös koko kuninkaallinen
armeija, paitsi mitä oli takavarikoituja aluksia vartioimassa.

"Astukoon vastaaja esille", sanoi Cornelius, "ja kuulkoon
tuomioistuimen kohtuullisen ja oikean tuomion hänen asemassaan
olevalle miehelle sopimattomasta käytöksestä. Vastaaja selittää,
ettei hänellä ole rahaa. Hyvä. Ikävä kyllä ei meillä ole vankilaa.
Sen takia ja vastaajan köyhyyden johdosta päättää oikeus, että hän
sakkonaan suorittakoon valkoisen silkkipaidan, samanlaisen kuin on
hänen yllään juuri nyt."

Cornelius viittasi muutamille sotilaille, jotka johtivat merimiehen
puun taa, ja kun hän sieltä palasi, oli mainittu vaatekappale hänen
yltään kadonnut ja hän istahti Griefin viereen.

"Mistä olit syytettynä?" kysyi Grief.

"Hitto vie jos tiedän. Mitä rikoksia te olette tehnyt?"

"Seuraava juttu", sanoi Cornelius kaikkein ylilaillisimmalla
äänellään. "David Grief, vastaaja, nouskaa seisomaan. Oikeus on
tutkinut asiaa ja lausuu seuraavan tuomion... -- Suu kiinni!" ärjäisi
hän, kun Grief yritti keskeyttää. "Ei ole oikeuden tarkoituksena
laskea ylimääräistä kuormaa vastaajan hartioille, ja oikeus käyttää
tilaisuutta varoittaakseen vastaajaa sopimattomasta käytöksestä.
Avoimesta ja julkisesta satamasäännösten rikkomisesta, karanteenin
laiminlyömisestä ja laivausmääräysten huomioonottamattomuudesta
julistetaan täten hänen kuunarinsa _Caritani_ takavarikoiduksi ja
myydään Fitu-Ivan hallituksen laskuun julkisella huutokaupalla
kymmenen päivän kuluttua tästä päivästä, kaikkine varustuksineen ja
lasteineen. Mieskohtaisista rikoksista, väkivaltaisesta käytöksestä
ja katumetelistä sekä maan lakien julkeasta halveksimisesta vastaaja
vetäköön sakkoa sata puntaa ja viisitoista laatikkoa viinaa. En kysy
teiltä, onko teillä mitään sanottavaa. Mutta tahdotteko maksaa? Se on
kysymys."

Grief pudisti päätään.

"Sillä välin", jatkoi Cornelius, "olette julistettu vangituksi. Ei
ole vankilaa, mihin teidät sulkisi. Vielä on oikeuden tietoon tullut,
että aikaisin tänä aamuna on vastaaja omavaltaisesti ja laittomasti
lähettänyt kanakkimiehensä kalastamaan aamiaiseksi. Tämä on
tunkeutumista Fitu-Ivan kalastajaväen oikeuksien alalle. Kotimaista
tuotantoa on suojattava. Tätä rikosta oikeus pitää erittäin vakavana,
ja jos sitä vielä yritetään uusia, niin rikkoja ja hänen kaikki
toverinsa tuomitaan pakkotyöhön tämän kaupungin katujen parempaan
kuntoon saattamiseksi. Oikeuden istunto on päättynyt."

Heidän lähtiessään palatsista Peter Gee nyhjäisi Griefiä kylkeen,
että tämä katsoisi, kuinka Tui Tulifau rötkötti matolla ja merimiehen
silkkipaita vyötti hänen lihavuuttaan.




5.


"Selvä juttu", sanoi Peter Gee heidän neuvotellessaan Jeremian
talossa. "Deasy on saanut kootuksi melkein kaiken rahan. Pitäessään
kuningasta jatkuvasti päihtyneenä hän kaappaa meidän aluksemme. Niin
pian kuin saa asiansa kuntoon, hän pistää pillit pussiin ja lähtee
joko teidän laivallanne tai minun."

"Hän on katala olento", selitti Jeremia, vaikeni puhdistaakseen
lasejaan ja jatkoi sitten: "Hän on roikale ja kiristäjä. Häntä
pitäisi iskeä kuolleella sialla."

"Oikein sanottu", sanoi Grief. "Häntä on iskettävä kuolleella sialla.
Jeremia, enpä hämmästyisi, jos te olisitte se mies, joka häntä
läimäyttää sillä kuolleella sialla. Valitkaakin hyvin kuollut. Tui
Tulifau on rantavarastossa, avauttamassa skottilaislaatikkoani.
Minäpä pistäyn sill'aikaa palatsissa punomassa keittiöpolitiikkaa
kuningattaren kanssa. Laittakaa te hyllyillenne tavaraa varastosta.
Minä myyn teille, Hawkins. Lähtekää kaikki kauppaamaan, myykää
paperista vain. Minä korvaan tappiot. Jollen erehdy, on täällä kolmen
päivän kuluessa kansankokous tai vallankumous. Te, Jeremia, lähetätte
lähettejä ympäri saaren kalastajille ja maanviljelijöille sekä
vuorten vuohimetsästäjillekin ilmoittamaan, että kolmen päivän päästä
on kokous."

"Entä sotilaat?" kysyi Jeremia.

"Minä pidän niistä huolen. Eivät ole saaneet kahden kuun palkkaa.
Sitäpaitsi Uiliami on kuningattaren veli. Älkää panko hyllyille
paljoa kerrallaan. Niin pian kuin sotilaat tulevat paperirahoineen,
lakatkaa myymästä."

"Silloin ne polttavat varastot", sanoi Jeremia.

"Polttakoot. Kuningas Tulifau maksaa, jos polttavat."

"Maksaako hän paidastanikin?" kysyi Willie Smee.

"Se on teidän keskinäinen asianne", vastasi Grief.

"Paita alkaa jo revetä selästä", valitti mies. "Huomasin sen, kun
hän ei vielä ollut sitä pitänyt yllään kymmentä minuuttia. Ja minä
kun maksoin siitä kolmekymmentä shillinkiä ja kerran vain sain pitää
päälläni."




6.


"Oikein puhut, David", sanoi kuningatar Sepeli. "Tämä Fulualea on
tuonut hulluuden mukanaan, ja Tui Tulifau hukkuu viinaan. Jos hän ei
hyväksy suurta kansankokousta, niin pieksän häntä. Häntä on helppo
pieksää, kun hän on päissään."

Hän kohotti nyrkkinsä, ja niin suuret olivat hänen amatsonisuhteensa
ja sellainen hänen ilmeensä, että Grief ymmärsi kokouksen tulevan
kutsutuksi. Siinä määrin oli Fitu-Ivan kieli Samoan kielen tapaista,
että hän puhui sitä kuin alkuasukas.

"Ja sinä, Uiliami", sanoi hän, "olet huomauttanut, että sotilaat ovat
vaatineet rahaa sekä kieltäytyneet ottamasta Fulualean tarjoamia
papereita. Käske heidän ottaa paperia ja pidä huolta, että saavat
palkkansa huomenna."

"Miksi rettelöidä?" vastusti Uiliami. "Kuningas on hurmaavassa
humalassa. Paljon rahaa on rahastossa. Ja minä olen tyytyväinen.
Talossani on kaksi laatikkoa viinaa ja paljon tavaraa Hawkinsin
varastosta."

"Mikä sika sinä olet, veljeni", räjähti kuningatar. "Eikö David ole
puhunut? Eikö sinulla ole korvia? Kun viinat ja tavarat ovat sinulta
kuluneet eikä tule enää kauppiaita satamaan, ja Auringon Sulat on
purjehtinut Levukaan vieden mennessään kaiken rahan Fitu-Ivalta,
mitä silloin teet? Ja rahaa on vain kulta ja hopea; paperi on
pelkkää paperia. Minä sanon sinulle, että kansa napisee. Ei ole
kalaa palatsissa. Jamssijuuret ja makeat perunat näyttävät kadonneen
maasta, sillä niitä ei tule. Vuorelaiset eivät ole lähettäneet yhtään
villivuohta viikkoon. Vaikka Auringon Sulat pakottaa kauppiaita
ostamaan kopraa vanhaan hintaan, ei kansa myy, sillä eivät halua
paperirahaa. Tänäänkin olen lähettänyt lähettejä kahteenkymmeneen
taloon. Ei ole munia. Onko Auringon Sulat tukkinut kanat? En tiedä.
Tiedän vain, että munia ei ole. Hyvä se, että ne, jotka paljon
juovat, syövät vähän, sillä muutoin olisi palatsissa nälkä. Sano
sotilaillesi, että ottavat palkkansa. Ottakoot sen paperirahassa."

"Ja muista", varoitti Grief, "että vaikka kaupoissa myydään tavaraa,
niin sotilaiden tullessa papereineen niitä ei oteta vastaan. Ja
kolmen päivän päästä on kansankokous, ja Auringon Sulat on oleva niin
kuollut kuin kuollut sika on."




7.


Kokouspäivänä oli saaren kansa kokoontunut pääkaupunkiin. Kanooteilla
ja veneillä, jalan ja aasinselässä olivat saaren viisituhatta
asukasta tulleet. Välipäivinä oli tapahtunut yhtä ja toista.
Ensiksikin oli kauppiaiden tyhjiltä hyllyiltä myyty paljon tavaraa.
Mutta kun sotilaat tulivat, ei heille myyty, vaan käskettiin
pyytämään Fulualealta rahaa. "Eikö niissä papereissa sanota",
selittivät kauppiaat, "että niistä maksetaan vaadittaessa rahaa?"

Vain Uiliamin vankka auktoriteetti oli estänyt varastojen
polttamisen. Yksi Griefin kopra-kasoista meni kyllä savuna ilmaan,
ja Jeremia kirjoitti sen kuninkaan tilille. Jeremiaa itseään oli
myös ahdisteltu ja töykitty ja hänen silmälasinsa rikottu. Willie
Smeen rystysistä oli nahka poissa. Sotilaat olivat toinen toisensa
jälkeen asettaneet leukansa sen eteen. Kapteeni Boig oli saanut
samanlaisia muistoja. Peter Gee oli päässyt vahingoittumattomana,
koska hänen nyrkkinsä tielle oli osunut leipävasuja eikä nyrkkejä.
Tui Tulifau, Sepeli vierellään ja ympärillään päälliköt, istui
kokouksen esimiehenä palatsin aitauksessa. Hänen oikea silmänsä ja
leukansa olivat turvoksissa, kuin nekin olisivat tehneet tuttavuutta
jonkun nyrkkien kanssa. Palatsissa kuiskailtiin, että Sepeli oli
pannut toimeen perhekohtauksen. Kuningas oli ainakin selvänä, ja
hänen rasvansa pullotti elottomana Willie Smeen silkkipaidassa.
Hirveä jano häntä vaivasi, ja hänelle tarjottiin yhtenään tuoreita
juomapähkinöitä. Aitauksen ulkopuolella, sotaväen vartiota pitäessä,
olivat kansanjoukot. Vain alipäälliköt, kylätytöt, hienosto ja
puhujat virka-apulaisineen oli päästetty aitaukseen. Cornelius Deasy,
kuten suositun ja korkea-arvoisen virkamiehen sopi, istui lähellä
kuningasta. Kuningattaren vasemmalla puolella, Corneliusta vastapäätä
ja edustamainsa valkoisten kauppiaiden ympäröimänä, istui Jeremia.
Laseitta hän tirkisteli likinäköisesti rahaministeriin päin.

Vuoroonsa puhuivat tuulenpuoleisen kylän puhuja, tuulenalapuolen
puhuja ja vuorikylien puhujat, kukin alempiarvoisten puhujain ja
päällikköjen kannattamina. Heidän puheensa koski samaa asiaa. He
napisivat paperirahan takia. Liike-elämä oli lamassa. Ei enää
savustettu kookos-kopraa. Kansa oli epäluuloista. Niin pitkälle oli
tultu, että jokainen halusi maksaa velkansa, mutta kukaan ei huolinut
maksusta. Velanantajat välttivät velallista. Raha oli huonossa
arvossa. Hinnat kohosivat, ja tavaraa oli vähän. Kolminkertaisen
hinnan sai maksaa kanasta. Tulevaisuus näytti pimeältä. Merkkejä ja
enteitä alkoi näkyä. Rotat uhkasivat. Sato oli huono. Omenat olivat
pieniä. Paras tuulirannan avocado oli salaperäisesti menettänyt
lehtensä. Mango-hedelmät olivat mauttomat. Mato söi taimet. Kalat
olivat paenneet, ja paljon tiikerihaikaloja oli tullut rannoille.
Villihanhet olivat lentäneet pääsemättömille vuorille. Taro-juuresta
tehty "voi" oli hapantunut kitkeräksi. Vuoristossa kuultiin
salaperäisiä ääniä; aaveet liikkuivat öisin; muuan Puna-Punan nainen
oli isketty sanattomaksi, ja viisijalkainen vuohi oli syntynyt Eihon
kylässä. Ja että kaikki tämä oli johtunut Fulualean oudosta rahasta,
se oli kyläkokousten vankka vakaumus.

Uiliami puhui armeijan puolesta. Hänen miehensä olivat tyytymättömiä
ja kapinallisia. Vaikka kauppiaita oli kuninkaallisella määräyksellä
käsketty ottamaan vastaan seteleitä, niin he kieltäytyivät. Hän ei
osannut sanoa, mutta siltä näytti, kuin Fulualean oudolla rahalla
olisi osansa tässä.

Jeremia esiintyi sitten kauppamiesten puhujana. Kun hän nousi,
nähtiin, että hänen jalkainsa välissä oli iso ruokavasu. Hän puhui
kauppiaiden tuomista kankaista, niiden moninaisuudesta, kauneudesta
ja kestävyydestä, joka ilmeisesti voitti fitu-ivalaisten _tapan_,
mikä oli rapeaa ja haurasta. Ei kukaan enää sitä käyttänyt. Mutta
vain sitä oli ollut, ennenkuin kauppiaat tulivat. Ja sitten oli
sääskiverkkoa, jota sai pilahinnalla, mutta jota fitu-ivalainen
kutoja ei tuhanteen vuoteen osaisi valmistaa. Vielä puhui hän
pyssyjen, kirveiden ja teräksisten ongenkoukkujen verrattomista
ominaisuuksista sekä neuloista, langasta ja puuvillaisesta
kalastusrihmasta eikä unohtanut valkoisia jauhoja eikä paloöljyä.

Hän puhui pitkään ja laveasti, todisti ensiksi ja toiseksi ja lisäksi
vielä, osoitti mitä merkitsi järjestys ja sivistys. Hän väitti, että
kauppias on sivistyksen edustaja ja että häntä on turvattava, koska
hän muutoin ei tulekaan. Lännessä päin oli saaria, joilla kauppiaat
olivat turvatta. Mikä oli seuraus? Kauppiaita ei käynyt, ja kansa eli
kuin villit elukat. Ei ollut vaatteita, ei silkkipaitoja (tällöin
hän muljautti merkitsevästi kuninkaaseen päin), ja ihmiset söivät
toisiaan.

Nämä Auringon Sulkain paperit eivät olleet rahaa. Kauppiaat tietävät,
mikä on rahaa, eivätkä sitä halua. Jos Fitu-Iva yhä vaatii, että
sitä oli otettava, niin he lähtevät eivätkä koskaan palaa. Ja sitten
fitu-ivalaiset, jotka olivat unohtaneet _tapan_ valmistuksen, saivat
juosta pitkin saartaan alastomina ja syödä toisiaan.

Paljon muutakin hän puhui, puhui täyden tunnin todistellen ja aina
palaten siihen, millaisia saarelaiset olisivat, jos kauppiaat
lakkaisivat tulemasta. "Ja sinä päivänä", päätti hän, "millä nimellä
mainitaan fitu-ivalaisia maailmassa? _Kai-kanak_ -- ihmissyöjä -- on
oleva heidän nimensä. Kai-kanak! Kai-kanak!"

Tui Tulifau puhui lyhyesti. Asia oli esitetty, sanoi hän, kansan,
armeijan ja kauppiaiden kannalta. Nyt oli aika Auringon Sulkain
esittää asia puolestaan. Ei voitu kieltää, että hän oli saanut
ihmeitä aikaan rahajärjestelmällään. "Monasti on hän minulle
selittänyt, miten se toimii", päätti Tui Tulifau. "Se on hyvin
yksinkertainen selitys. Ja nyt hän on sen esittävä teille."

Tämä on valkoisten kauppiaiden juonia, sanoi Cornelius. Jeremia
puhui oikein valkoisten jauhojen ja öljyn siunauksista. Eivät
fitu-ivalaiset halua tulla kai-kanakeiksi. Fitu-Iva haluaa
sivistystä, yhä enemmän ja enemmän sivistystä. Siitä oli kysymys, ja
hän käski heidän seurata tarkoin hänen todisteluaan. Paperiraha oli
korkeamman sivistyksen tunnusmerkkejä. Siksi hän, Auringon Sulat,
oli sen maahan tuonut. Ja siksi sitä kauppiaat vastustivat. He eivät
tahtoneet, että Fitu-Iva sivistyisi. Miksi he tulivat yli aavan
valtameren tavaroineen Fitu-Ivalle? Hän, Auringon Sulat, oli sanova
sen. Hän oli sanova sen päin silmiä heille tässä kansankokouksen
edessä. Näiden kauppiaiden maissa oli kansa niin sivistynyttä,
ettei se antanut heidän kiskoa niin suuria voittoja kuin he
fitu-ivalaisilta kiskoivat. Jos nämä sivistyisivät, niin loppuisi
kauppiaiden kaupanteko. Silloin saattaisi jokainen fitu-ivalainen
tulla kauppiaaksi, jos halusi.

Siksi valkoiset kauppiaat taistelivat paperirahaa vastaan, jonka hän,
Auringon Sulat, oli tuonut. Miksi oli hänen nimensä Auringon Sulat?
Siksi, että hän oli Valon Tuoja tuolta Pilventakaisista Maista.
Paperiraha oli valoa. Valkoisten kauppiaiden rosvoukset eivät voisi
menestyä valossa. Siksi he taistelivat valoa vastaan.

Hän tahtoi todistaa sen Fitu-Ivan hyvälle kansalle, ja hän tahtoi
todistaa vastustajiensa suulla. Oli hyvin tunnettu asia, että
korkean sivistyksen maissa oli käytännössä paperiraha. Ja hän kysyi
Jeremialta, eikö ollut niin.

Jeremia ei vastannut.

"Te näette", jatkoi Cornelius, "hän ei vastaa. Hän ei voi kieltää
totuutta. Englanti, Ranska, Saksa, Amerikka, kaikki suuret
Papalangi-maat ovat panneet toimeen paperirahajärjestelmän. Se
toimii. Vuosisadasta vuosisataan se toimii. Minä haastan sinut,
Jeremia, rehellisenä miehenä, joka kerran olit harras työn mies
Herran viinamäessä, minä haastan sinut vastaamaan: Voitko väittää,
ettei suurten Papalangi-maiden rahajärjestelmä toimi?"

Jeremia ei voinut kieltää, ja hänen sormensa hypistelivät
hermostuneesti vasua, joka oli hänen polviensa välissä.

"Te näette, että niin on kuin sanoin", jatkoi Cornelius. "Jeremia
myöntää sen. Siksi minä kysyn teiltä, koko Fitu-Ivan kansalta,
miksi, jos se järjestelmä on hyvä Papalangi-maille, se ei olisi hyvä
Fitu-Ivalle?"

"Ei ole tämä järjestelmä sama", huusi Jeremia. "Auringon Sulkain
paperi on erilainen kuin suurten maiden paperi."

Että Cornelius oli tältä varalta varustautunut, oli ilmeistä. Hän
kohotti näkyville fitu-ivalaisen setelin, jonka kaikki tunsivat.

"Mikä tämä on?" hän kysyi.

"Paperia, pelkkää paperia", oli Jeremian vastaus.

"Entä tämä?" Cornelius kohotti näkyville Englannin Pankin setelin.

"Tämä on englantilaista paperirahaa", hän selitti kokoukselle
ojentaen sen Jeremian tarkastettavaksi. "Eikö ole totta, että tämä
paperi on Englannin rahaa?"

Jeremia nyökkäsi myöntäen.

"Sinä sanoit, että Fitu-Ivan raha on pelkkää paperia. Entä tämä
Englannin raha? Mitäs tämä on?... Vastaa rehellisenä miehenä...
Kaikki odottavat sinun vastaustasi, Jeremia."

"Se on -- se -- on --" tapaili ällistynyt Jeremia sekä änkytti ja
sammalsi avuttoman näköisenä.

Kaikkien kasvoilla oli ilme, joka sanoi, että he olivat tulleet
vakuutetuiksi. Kuningas taputti ihastuneena käsiään ja mutisi:
"Selvää, hyvin selvää."

"Te näette, hän myöntää sen itse." Voitonvarmuus soi Deasyn äänessä
ja näkyi hänen asennostaan. "Hän ei tiedä niillä eroa olevan. Eikä
eroa olekaan. Tämä on rahan arvo. Tämä on raha itse."

Sillä välin Grief kuiskaili Jeremian korvaan, ja tämä nyökäytti
päätään ja alkoi puhua.

"Mutta hyvin tunnettu asia kaikille Papalangeille on, että Englannin
hallitus maksaa kovaa rahaa setelistään."

Deasyn voitto oli nyt täydellinen. Hän kohotti ylös fitu-ivalaisen
setelin.

"Eikö tähänkin ole niin kirjoitettu?"

Taaskin Grief kuiskaili.

"Ettäkö Fitu-Iva myös maksaa kovaa rahaa?" kysyi Jeremia.

"Niin on kirjoitettu."

Kolmannen kerran Grief kuiskasi.

"Vaadittaessa?" kysyi Jeremia.

"Vaadittaessa", vakuutti Cornelius.

"Siinä tapauksessa minä vaadin kovaa rahaa nyt", sanoi Jeremia
ja veti pienen setelipinkan vyönsä alta. Cornelius silmäili sitä
pikaisesti arvioiden.

"Hyvä, minä suoritan siitä kovaa rahaa. Paljonko?"

"Ja me näemme, kuinka järjestelmä toimii", julisti kuningas ottaen
osaa ministerinsä voittoon.

"Te kuulitte kaikki! -- Hän antaa kovaa rahaa nyt!" huusi Jeremia
kuuluvasti kansalle.

Samalla hän upotti molemmat kätensä vasuunsa ja veti sieltä esille
koko joukon setelipinkkoja. Hänen kohottaessaan vasunsa kantta levisi
yli kokouksen omituinen lemu.

"Minulla on tässä", julisti Jeremia, "tuhat kahdeksankolmatta puntaa,
kaksitoista shillinkiä ja kuusi pennyä. Ja tähän pussiin saa panna
rahat."

Cornelius säpsähti. Hän ei ollut odottanut sellaista summaa, ja
joka taholla pitkin kokousta näkivät hänen hätääntyneet silmänsä
päälliköiden ja puhujain vetävän esille setelipinkkoja. Armeija,
kädessään kahden kuun palkat, alkoi painua kokouksen keskustaa kohti,
ja joka taholta tulvi kansaa seteleineen aitaukseen.

"Vai olette te järjestänyt pankkipaniikin", sanoi hän moittien
Griefille.

"Tässä olisi pussi, mihin pistää sitä rahaa", toisti Jeremia.

"Täytyy lykätä nyt", sanoi Cornelius epätoivoisesti. "Ei nyt ole
pankkiaika."

Jeremia silmäsi seteleihin. "Ei näissä puhuta mitään pankkiajasta.
Sanotaan 'vaadittaessa', ja nyt minä vaadin."

"Anna niiden tulla huomenna, oi Tui Tulifau", vetosi Cornelius
kuninkaaseen. "Huomenna ne saavat."

Tui Tulifau alkoi miettiä asiaa, mutta hänen puolisonsa silmäsi
häneen ja tämän voimakas käsivarsi jännittyi nyrkin puristuessa. Tui
Tulifau koetti olla sitä huomaamatta, mutta ei voinut. Hän yskähteli
hermostuneena.

"Me tahdomme nähdä sen järjestelmän toimivan", ratkaisi hän. "Kansa
on tullut kaukaa."

"Vaaditko minua maksamaan nämä hyvät rahat pois?" mutisi Deasy hiljaa
kuninkaalle.

Sepeli kuuli sen ja ärähti niin kiukkuisesti, että kuningas säikähti
ja vetäytyi vaistomaisesti poispäin hänestä.

"Älä unohda sikaa", kuiskasi Grief Jeremialle, joka nousi.

Käskevällä kädenliikkeellä hän tyynnytti äänten nousevan kohun.
"Vanha ja kunniakas Fitu-Ivan tapa oli", sanoi hän, "että kun joku
todistettiin ilkityöntekijäksi, hänen raajansa lyötiin nuijalla
poikki ja hänet pantiin matalaan veteen haikalain ruoaksi. Ikävä
kyllä tämä tapa on nyt poissa käytännöstä. Mutta onpa meillä toinen
vanha ja kunniallinen tapa. Kaikki sen tunnette. Kun joku on
todistettu varkaaksi ja valehtelijaksi, on häntä lyötävä kuolleella
sialla."

Hän pisti oikean kätensä vasuun, ja silmälasien puutteesta huolimatta
löytyi sieltä pian kuollut sika, joka kiiti suoraa päätä Deasyn
kaulaa kohti. Ja sellaisella voimalla sattui heitto, että hän kaatui
istuvasta asennosta kyljelleen. Ennenkuin hän pääsi ylös, oli Sepeli,
sadankuudenkymmenen naulan painoiselle naiselle odottamattoman
nopeasti, iskenyt hänen kimppuunsa. Toisella kädellä hän kahmaisi
miestä kauluksesta kiinni ja toisella sieppasi sian sekä antoi
hänelle hyvän saunan koko kuningaskunnan ääneensä osoittaessa
suosiotaan.

Tui Tulifaulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvää naamaa
suosikkiaan löylytettäessä, ja hänen lihakasansa röhötti taapäin
matoilla hytkyen valtavan naurun pinteissä.

Kun Sepeli heitti sekä sian että miehen, otti tuulenpuolen puhuja
raadon käsiinsä. Cornelius oli kavahtanut käpälilleen ja alkanut
juosta, mutta pakaroille sattunut raato sai hänet kompastumaan. Kansa
ja armeija yhtyivät nyt riemuiten leikkiin. Mihin rahaministeri
kääntyikään, joka taholta iski häntä sianraato. Hän loikki kuin
säikähtynyt jänis avocadojen ja palmujen keskellä. Käsin ei häneen
koskettu, ja hänen vainoojansa väistyivät hänen edestään. Mutta yhä
he ahdistivat ja koko ajan lenteli sika niin nopeasti kuin kädet sen
ennättivät siepata.

Kun ajo häipyi rantatien mutkan taa, johti Grief kauppiaat
kuninkaalliseen rahastoon, ja päivä oli loppuun kulunut, kun
viimeinen fitu-ivalainen seteli oli vaihdettu kovaan rahaan.




8.


Hämärän pehmoisen viileyden levitessä yli maan meloi mies
viidakosta _Cantania_ kohti. Ruuhi oli hylätty ja vuotava kaukalo,
ja hän pysähtyi vähän väliä sitä tilkitsemään. Kanakki-merimiehet
virnistelivät iloisesti hänen saapuessaan aluksen vierelle ja
vaivalloisesti noustessaan yli laidan. Hän oli liassa ja loassa ja
näytti olevan puolipökerryksissä.

"Saisinko puhutella teitä, herra Grief?" sanoi hän surullisena ja
nöyrästi.

"Istukaa tuulen alle ja kauemmaksi", vastasi Grief. "Vielä
kauemmaksi. No niin."

Cornelius istahti laivan laidalle ja piteli päätään molemmin käsin.

"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Minä haisen niinkuin äskeinen
taistelutanner. Päätäni särkee armottomasti. Niskani on kuin
poikki. Kaulanikama poissa sijoiltaan. Hampaat irrallaan suussa.
Korvissani surisevat ampiaiset. Olen ollut kuin maanjäristyksessä ja
rutossa, ja taivaasta on satanut sikoja." Hän huokasi ja kurkkunsa
korisi. "Kauheat ovat kuoleman näyt. Eivät runoilijat ole osanneet
sellaista uneksia. Joutua rottain syötäväksi, kiehua öljyssä tai
roikkua villihevosten hännässä -- ei se olisi hauskaa. Mutta joutua
sianraadolla kuoliaaksi piestyksi!" Hän värisi kauhusta. "Se käy
yli inhimillisen mielikuvituksen." Kapteeni Boig niisti nenäänsä
kuuluvasti, siirsi telttatuolinsa kauemmaksi ja istahti taas.

"Te kai matkustatte Japaniin, herra Grief", jatkoi Cornelius. "Ja
kaksi pyyntöä minä haluaisin teille esittää: että pääsisin mukaan
ja että saisin sitä vanhaa skottilaista ryypyn, jonka hylkäsin sinä
iltana kuin maihin tulitte."

Grief löi kätensä yhteen ja käski mustan kokkipojan tuoda saippuaa ja
pyyhkeitä.

"Menkää keulaan ja puhdistautukaa ensin", sanoi hän. "Poika tuo
housut ja paidan. Mutta ennenkuin menette -- selittäkääpäs, kuinka
rahastossa oli enemmän rahaa kuin oli teidän liikkeelle panemianne
seteleitä."

"Minulla oli omaa rahaa ryhtyessäni tähän seikkailuun."

"Me olemme päättäneet panna odotusrahat ja tappiot Tui Tulifaun
maksettaviksi", sanoi Grief. "Erotuksen saatte takaisin. Mutta
kymmenen shillinkiä vedetään pois."

"Mitä varten?"

"Luuletteko kuolleita sikoja kasvavan puussa? Kymmenen shillinkiä
siitä kuolleesta siasta on viety kirjoihin."

Cornelius kumarsi myöntyvästi ja sanoi väristen: "Olen kiitollinen
siitä, ettei se ollut viidentoista eikä kahdenkymmenen shillingin
sika."






VIII.

PARLAYN HELMET.




1.


Peräsimessä oleva kanakki kiersi ratastaan nopeasti, ja _Malahini_
puski suoraan tuulen silmään ja kohosi tasakölilleen. Isopurje
tyhjeni, sen reivinuorat rapsuttivat ja puomiköydet siirtyivät, ja
pian se kallistui toiselle kyljelleen tuulen täyttäessä purjeen
jälleen. Vaikka aamu oli aikainen ja tuuli navakka, olivat
kannella oleskelevat viisi valkoista miestä vähissä pukimissa.
David Grief ja hänen englantilainen vieraansa, Gregory Mulhall
olivat vielä yöpukimissa, paljaat jalat pistettyinä kiinalaisiin
työtohveleihin. Kapteeni ja perämies olivat ohkaisissa aluspaidoissa
ja purjekangashousuissa, päällysmiehen pitäessä käsivarrella
aluspaitaansa, jota ei näyttänyt välittävän vetää päälleen. Hiki
helmeili hänen otsallaan, ja hän näytti tarjoavan paljasta rintaansa
kuin janoissaan tuulelle, joka ei antanut viileyttä.

"Painostavaapa on näin tuuliseksi", selitti hän.

"Ja mitä se tekee lännessä? Sitä en jaksa käsittää", jatkoi Grief
ylimalkaista tarinoimista.

"Ei se pitkää aikaa kestä eikä ole kauan ollutkaan siellä", sanoi
Hermann, hollantilainen perämies. "Koko yön on vain kiertänyt kaikkia
suuntia -- viisi minuuttia siellä, kymmenen täällä, tunnin jossakin
päin ja neljänneksen toisaalla."

"Jotakin on tekeillä, tekeillä on", vaakkui kapteeni Warfield
levittäen partaansa molempain käsien sormilla turhaan antaakseen
viileyttä kaulalleen. "Vuorokauden on ilma ollut hulluna. Ei ole
ollut oikeata pasaadia kolmeen viikkoon. Sekaisin kaikki. Ilmapuntari
hypähteli illalla auringon laskiessa, ja samoin taaskin, vaikka
sanovat, ettei se merkitse mitään. Vaikkapa vain, mutta minulla on
ennakkoluuloni. Käy hermoille, nähkääs. Niin se juonitteli silloin
kun menetimme _Lancasterin_. Olin laivapoikana vasta, mutta hyvin
sen muistan. Aivan uusi nelimastoinen teräsalus, ensi matkallaan.
Ukon sydämen se mursi. Oli ollut neljäkymmentä vuotta sillä yhtiöllä.
Kovin hupeni mies ja kuoli seuraavana vuonna."

Tuulesta ja aikaisesta huolimatta oli helle tukahduttava. Tuuli
kuiski vilpoisuutta, mutta ei antanut sitä. Olisi saattanut puhaltaa
Saharasta, paitsi että oli niin märkää. Ei sumua, ei huurua, ei
merkkiäkään, mutta etäisyys teki sellaisen vaikutuksen. Ei ollut
oikein pilviäkään, mutta taivaan peitti kuin ohut verho, jonka läpi
ei aurinko jaksanut paistaa.

"Valmiit", komensi kapteeni hitaan terävästi. Ruskeat
kanakki-merimiehet, miehusvyö pukunaan, siirtyivät velton nopeasti
köysien ääreen.

"Tuuleen."

Peräsinmies käänsi rattaansa ilman innostusta, ja _Malahini_ kääntyi
kauniisti tuuleen.

"Hitto vieköön, tämä on komeaa", kehui Mulhall. "Enpä tietänyt teidän
Etelämeren kauppiaiden purjehtivan jahdeilla."

"Tämä on Gloucesterin kalastaja alkujaan", selitti Grief; "ne ovat
kaikki jahteja rungon ja purjeiden puolesta".

"Mutta tästähän pääsisi suoraan sisään, miks'ette anna mennä?"
arvosteli englantilainen.

"Koettakaapa, kapteeni Warfield", kehoitti Grief. "Näytetään miltä
laguuninsuu tuntuu pakovedellä."

"Tiukasti tuuleen", käski kapteeni.

"Tiukasti tuuleen", kertasi kanakki hellittäen puolen puolaväliä.

_Malahini_ oli juuri kapean aukon kohdalla, joka johti isoon,
soikeaan laguuniin. Riutta oli kuin kolmesta muodostumassa olevasta
yhteen kyhätty, ilman väliseiniä. Kookospalmuja kasvoi ryhmissä
saarella, mutta paikoitellen oli hiekka liian alavaa niille, ja
näillä kohdin näkyi puiden lomitse laguunin tyyni pinta kuin
laikahteleva kuvastin. Useita neliömaileja oli vettä laguunissa,
ja koko massa purkautui tämän ainoan aukon kautta ulos, jossa sen
takia olikin kuin virran ryöppy. Sen kuohuihin sattuessaan heilahti
_Malahini_ joka kerta tolaltaan ja painautui kulkuväylältä sivuun.
Pääsi jo pistäymään syvälle, kun pistävät korallikarit pakottivat
kääntymään. Toisella puolen tempasi virta sen mennessään ja kiidätti
merelle takaisin.

"Nyt taitaa olla aika koetella sitä uutta ja kallista konetta",
virnisteli Grief hyväntahtoisesti. Kone oli kipeä kohta kapteenille.
Hän oli sitä ruinannut niin kauan, että oli saanut Griefin suostumaan.

"Kyllä se vielä itsensä maksaa", vastasi kapteeni. "Odottakaahan
vain."

Grief osoitti pientä kutteria, joka pyrki heidän perässään saarelle.
"Panenpa vetoa viiden frangin kappaleen, että tuo pieni _Nuhiva_
menee edellämme sisään."

"Varmasti", myönsi kapteeni. "Sillä on voimakas kone. Me olemme kuin
linjalaiva sen rinnalla, eikä ole kuin neljäkymmentä hevosvoimaa.
Sillä on kymmenen ja on tuollainen kaukalo. Se voisi luistaa yli
helvetin vaahdon, mutta eipä se sittenkään tätä virtaa voita.
Kymmenen solmua se nyt tekee."

Ja kymmenen solmun vauhdilla _Malahini_ kallistellen kiiti merelle.

"Puolessa tunnissa tuo helpottaa -- sitten päästään", sanoi kapteeni
Warfield, vähän ärtyneenä, kuten näkyi seuraavista sanoista. "Ei
hänellä ole oikeutta sitä Parlayksi nimittää. Se on amiraliteetin
kartoissa ja ranskalaisissa Hikihoho. Bougainville sen löysi ja
nimitti alkuasukkaitten lailla."

"Mitäpä nimestä", sanoi päällysmies, käyttäen tilaisuutta puheen
ajaksi vielä viivytellä paitansa ylle vetämistä. "Tuossa se nyt
on viivytellä paitansa ylle vetämistä. Tuossa se nyt on nokkamme
edessä, ja ukko Parlay on siellä helmineen."

"Kuka ne helmet on nähnyt?" tiedusti Hermann katsoen kutakin
vuoroonsa.

"Tunnettu juttu", vastasi päällysmies. Lisäsi sitten peränpitäjään
kääntyen: "Tai-Hotauri, mitäs tiedät Parlayn helmistä?"

Kanakki, mielissään ja itsetietoisena, alkoi puhua:

"Minun veli kaivaa Parlaylle monta kuukautta. Paljon puhuu helmi.
Hikihoho hyvä helmipaikka."

"Eivätkä helmenostajat ole koskaan saaneet häntä helmistään
luopumaan", selitti kapteeni.

"Kerrotaan, että hatullinen hänellä niitä oli Armandea varten, kun
hän purjehti Tahitille", jatkoi päällysmies puhetta. "Siitä on
viisitoista vuotta, ja hän on siitä saakka yhä kartuttanut varastoaan
-- simpukoita on kasannut myös. Niitä on satoja tonneja. Laguuni
lienee nyt puhtaaksi pyydystetty. Ehkäpä sen takia on kuuluttanut
huutokaupan."

"Jos hän todella myy, tulee tästä vuoden suurin helmikauppa
Paumotulla", sanoi Grief.

"No mutta mikä tämä vanha rantamaleksija on?" kysyi kuumasta ja
muusta ärtyneenä kapteeni. "Mikä se helmijuttu on? Miksi siitä niin
salaperäisesti puhutaan?"

"Hikihoho on Parlayn", vastasi päällysmies. "Hänellä on suuri
helmivarasto, säästetty vuosien vieriessä, ja viikkoja sitten
hän lähetti sanan, että myy ne huomenna. Katsokaahan noita
kuunarinmastoja laguunin puolella."

"Kahdeksan niitä näkyy", sanoi Hermann. "Mitä tekemistä niillä
olisi mokomalla riutalla?" jatkoi päällysmies. "Ei siellä ole
kuunarinlastia kopraa vuodessa. Ne ovat kaikki tulleet huutokauppaa
varten. Ja siksi tuo _Nuhivan_ pahainenkin tuolla aaltoja vastaan
tappelee, vaikk'en tiedä mitä sekin aikoo ostaa. Narii Herring --
puoliverinen Englannin juutalainen -- omistaa sen, ja muuta hänellä
ei olekaan paitsi julkeutta, velkoja ja whiskylaskuja. Hänellä on
velkaa niin paljon, ettei ole Papeetessa yhtään kauppiasta, jonka etu
ei olisi kytketty hänen menestykseensä. Ne jättävät hänelle väliin
jotakin kaupattavaa. Täytyy. Ja se sitä pystyssä pitää. Minä en ole
kenellekään velkaa. Mikä on siitä seuraus? Jos kaadun kouristuksissa
maahan, niin saan siihen kuolla. Eivät menettäisi mitään. Mutta Narii
Herring -- jos hän sattuisi? Parastaan tekisivät. Liian paljon on
hänessä rahaa kiinni, että antaisivat hänen kuolla. Kotiinsa veisivät
ja käsin hoitelisivat. Sen sanon, että laskujensa kunniallisesta
maksamisesta ei ole mitään hyötyä."

"Mitä tällä Näriin jutulla on tekemistä tämän asian kanssa?" kysyi
tiukasti englantilainen. Kääntyen Griefiin hän sanoi: "Mitä lorua
tämä helmijuttu on? Kertokaahan alusta."

"Saatte auttaa minua", varoitti Grief toisia, aloittaen. "Vanha
Parlay on originaali. Sen verran kuin minä olen häntä nähnyt, on
hän vähän hassahtava. Mutta juttu on seuraava: Hän on täysverinen
ranskalainen. Sanoo tulleensa Pariisista. Puhetapansa on aivan
pariisilaista. Tuli jo entispäivinä. Teki kauppaa ja kaikkea mitä
muuta tehtiin. Niin joutui Hikihoholle. Tuli kauppaa tekemään,
silloin kun se oli pääasia. Satakunta paumotulaisrääsyä eleli
saarella. Meni naimisiin kuningattaren kanssa -- maan tapa. Kun tämä
kuoli, oli kaikki hänen. Kohtasi rokko ja jäljelle jäi kymmenkunta.
Hän teetti niillä työtä ja ruokki ne ja oli kuningas. Ennen
kuolemaansa antoi kuningatar hengen tyttärelle. Armande. Kolmen
vanhana hänet lähetettiin Papeeten luostariin. Seitsemän-kahdeksan
ikäisenä lähetti isä hänet Ranskaan. Alatte ymmärtää asemaa. Ylhäisön
paras luostari ei ollut liian hyvä paumotulais-saaren kuninkaan
ja kapitalistin tyttärelle, eikä Ranskan maassa pidetä värirajaa
selvillä. Häntä kasvatettiin prinsessana ja hän oppi käyttäytymään
sellaisena. Hän luuli myös olevansa täysivalkoinen eikä aavistanut
onnettomuutta.

"Nyt tulee tragedia. Ukko oli aina ollut vähän kaistapäinen ja oli
näytellyt itsevaltiasta Hikihoholla niin kauan että ei ymmärtänyt,
mitä vikaa olisi kuninkaassa -- tai prinsessassakaan. Kun Armande oli
kahdeksantoista, kutsui ukko tytön kotiin. Hänellä oli rahaa kauhat
ja kaukalot täynnä, kuten Yankee-Bill sanoisi. Rakennutti Hikihohoon
komean päärakennuksen ja hienon bangalon Papeeteen. Ja olisi hän
päänsä pitänyt, huolimatta Papeeten kanoista ja mörökölleistä, jollei
sattunut hirmumyrsky. Sinä samana vuonna kai Manu-Huhi sortui ja
yksitoistasataa hukkui?"

Toiset nyökkäsivät, ja kapteeni sanoi: "Olin _Magpiellä_ silloin,
ja maihin se meni kaikkine väkineen neljännesmailin kookoslehtoon
Taiohae Bayssa -- joka lienee myrskyiltä suojatuimpia satamia."

"Well", jatkoi Grief. "Parlay ukko joutui siihen ryöppyyn
helmikappoineen ja tuli Papeeteen kolme viikkoa liian myöhään. Hänen
täytyi korjauttaa kuunarinsa ja rakennuttaa puoli mailia tietä, että
sai sen vesille.

"Ja kaiken aikaa oli Armande Papeetessa. Kukaan ei käynyt häntä
tervehtimässä. Ranskalaisen tavan mukaan hän kävi tuliaiskäynneillä
kuvernöörin ja satamalääkärin luona. Ne ottivat vastaan, mutta niiden
eukko-kanat eivät olleet kotona, eivätkä ne vastavierailulle menneet.
Tyttö oli niin julistettu säädyn ulkopuolelle, ettei ollut koskaan
osannut moista uneksiakaan. Ja näin hienolla tavalla ne saattoivat
siitä hänelle tiedon. Ranskalaisella risteilijällä oli iloinen
luutnantti. Hän menetti tytölle sydämensä, mutt'ei päätään. Voitte
arvata minkä vaikutuksen tämä kaikki teki nuoreen neitoseen, joka
oli hieno, kaunis, kasvatettu kuin ylimys, parhaalla ranskalaisella
tavalla, mitä rahalla voi ostaa. Ja voitte ymmärtää lopunkin." Hän
kohautti olkapäitään. "Bangalossa oli japanilainen palvelija. Hän
näki. Sanoi, että niin kävi kuin samurain tosihengessä. Otti tikarin
-- ei mitään hätäilyä, ei iskua, ei kiirettä kuolemaan -- otti
tikarin, asetti kärjen tarkasti sydäntä kohti ja molemmin käsin,
hitaasti ja varmasti, painoi.

"Ukko Parlay saapui sitten helmineen. Yksi ainoa niistä maksoi
kuusikymmentätuhatta. Peter Gee näki sen ja sanoo tarjonneensa niin
paljon. Ukko meni vähäksi aikaa sekaisin. Panivat pakkopaitaan
klubissa pariksi päivää..."

"Vaimonsa setä, vanha paumotulainen, auttoi hänet vapaaksi", selitti
päällysmies.

"Ja sitten alkoi ukko tehdä tiliä", jatkoi Grief. "Ampui kolme luotia
siihen luutnantti-lurjukseen..."

"Ja se oli sairaana kolme kuukautta", tiesi kapteenikin.

"Heitti viinilasin kuvernöörin naamaan; taisteli kaksintaistelun
tohtorin kanssa; pieksi palvelijat; tuhosi sairaalan; ruhjoi kaksi
kylkiluuta ja solisluun sairaanhoitajalta, ja pääsi pakoon, peräytyi
kuunarilleen revolveri kummassakin kädessä, uhaten poliisipäällikköä
ja santarmeja, sekä purjehti Hikihohoon. Eikä sittemmin ole sieltä
lähtenyt."

Päällysmies nyökkäsi. "Siitä on jo viisitoista vuotta. Eikä hän ole
jalallaan maalle astunut."

"Ja on lisännyt helmiään", sanoi kapteeni. "Vanha hullu. Ihan
pintaani karmii. Ihan kuin suomalainen."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mulhall.

"Noituu ilmoja vain -- uskovat alkuasukkaat. Kysykää Tai-Hotaurilta.
Hei, Tai-Hotauri, vanha Parlay tietää ilmat?"

"Suuri ilmapiru olla", vastasi kanakki. "Tiedän. Tahto iso tuuli, iso
tuuli tulla. Ei tahto tuuli, ei tulla tuuli."

"Vanha velho siis", sanoi Mulhall.

"Ei ole onni ne helmet", juorusi Tai-Hotauri päätään merkitsevästi
väännellen. "Sanoo myydä helmet. Paljo tulla kuunari. Hän teke iso
ilma, kaikki kuolla, kas. Kaikki meidän miehet sano niin."

"Tuulispäiden aika on parhaillaan", sanoi kapteeni jörösti. "Eivät
ole aivan kaukana oikeasta. Jotakin nyt on tekeillä, ja paremmalta
tuntuisi nahassani, jos _Malahini_ olisi tuhannen mailin päässä
täältä."

"Ukko on tosiaankin hieman hullu", päätti Grief. "Olen koettanut
päästä hänen katsantotapansa perille. Se on -- hm -- hieman sekava.
Kahdeksantoista vuoden aikana hän keskitti kaiken Armanden ympärille.
Nytkin hän vielä on puolet ajastaan siinä uskossa, että Armande ei
vielä ole palannut Ranskasta. Siksi hän on säilyttänyt helmensä. Ja
valkoisia hän vihaa kaiken aikansa. Hän ei koskaan unohda, että ne
tappoivat tytön, vaikka hän aika-ajoin unohtaakin, että tyttö on
kuollut. Hei! Missäs tuuli on?"

Purjeet lekottelivat vapaina, ja kapteeni murahteli tyytymättömänä.
Tuulen lakatessa kävi helle yhäkin sietämättömämmäksi. Hiki purkautui
esille heidän kasvoistaan, ja vuoroonsa he hengähtivät syvään,
vaistomaisesti, enemmän ilmaa ahmaistakseen.

"Tuossa tulee taas kahdeksan pisteen veto. Purje yli! Hei!"

Kanakit juoksivat täyttämään kapteenin käskyä, ja viisi minuuttia
kuunari oli aivan väylän suussa ja voittikin virtaa hieman. Sitten
puuska hellitti ja tuuli kääntyi entiselle tolalleen, niin että taas
oli puolta vaihdettava.

"Tuossa se _Nuhiva_ taas tulee", sanoi Grief. "On saanut koneensa
kuntoon."

"Onko kunnossa?" kysyi kapteeni portugalilaiselta puoliveriseltä,
jonka pää ja hartiat pistivät esille kapeasta luukusta kajuutan oven
lähellä.

"Kyllä", vastasi poika pyyhkien kasvojaan rasvaisella rääsyllä.

"Ann' mennä sitten."

Koneenkäyttäjä katosi koppiinsa, ja hetken päästä kuului sieltä
moottorin sylkytystä. Mutta kuunari ei jaksanut pysyä edellä. Pieni
kutteri teki kolme jalkaa heidän kahta jalkaansa kohti ja oli pian
pyrkimässä edelle. Vain alkuasukkaita oli kannella, ja perää pitävä
mies heilautti heille pilkallisesti jäähyväisiksi kättään.

"Se on Narii Herring", kertoi Grief Mulhallille. "Tuo iso mies
rattaan ääressä -- uskaliain ja häikäilemättömin roikale Paumotulla."

Viisi minuuttia myöhemmin kuului _Nuhivan_ kannelta sen oman
miehistön riemuhuuto. Kone oli mennyt rikki ja alus jätätti.
_Malahinin_ merimiehet juoksivat laidalle ja hurrasivat ohi
mentäessä. Tuuli oli kääntämässä pikku kutteria, joka luu hampaissa
kääntyi menemään pakoveden suuntaan.

"Kyllä se tuntuu kone olevan", tunnusti Grief, kun laguuni aukeni
heidän eteensä ja he suuntasivat kulun ankkuripaikalle.

Kapteeni Warfield oli ilmeisesti hyvillään, vaikka hän vain
murahtelikin: "Vielä se itsensä maksaa, älkää huoliko."

_Malahini_ kulki pienen laivaston keskivaiheille, ennenkuin sai
tilaisuuden kääntyä ankkuriin.

"Tuoss' on Isaacs _Dollyllä_", esitteli Grief kättään tervehdykseksi
heilauttaen. "Ja Peter Gee _Robertalla_. Eipä pysyisi poissa
tämänlaisesta helmikaupasta. Ja tuolla on Franchini _Cactuksella_.
Ukko Parlay saa hintansa."

"Eivät ole vielä konettaan korjanneet", mörisi iloisesti kapteeni
Warfield katsellen väylälle päin, josta puiden takaa näkyivät
_Nuhivan_ purjeet.




2.


Parlayn talo oli kaksikerroksinen rakennus, Kalifornian laudoista
rakennettu, katto galvanoitua peltiä. Pienellä riutalla se oli niin
muodottoman suuri, että näytti oudolta kasvannaiselta. _Malahinin_
väki kävi kohteliaisuusvierailulla heti ankkuriin päästyä. Muitakin
kapteeneja ja ostajia oli isossa huoneessa tutkimassa huomenna
huutokaupalla myytäviä helmiä. Paumotulais-palvelijat, Hikihohon
synnynnäisiä ja omistajan sukulaisia, kaatoivat whiskyä ja absinttia
laseihin. Ja joukossa liikuskeli Parlay itsekin lörpötellen ja
irvistellen, ollen kerran niin komean miehen kuihtunut raunio enää.
Silmät olivat syvällä päässä ja kuumeiset posket syvillä kuopilla.
Tukka näytti tulleen takkuina esille, ja parta riippui tupsuna.

"Hitto vie", mutisi Mulhall. "Pitkäsäärinen Napoleon III, mutta
leivottuna, poltettuna ja kartena vain. Jopa on hintelä. Eipä ihme,
että päätään noin kääntelee. Täytyyhän pitää tasapainoa."

"Tulee tuuli", oli ukon tervehdys Griefille. "Annattepa arvon
helmille, kun tällaisena päivänä tulitte niitä noutamaan."

"Manalaan niitä hakemaan kannattaisi mennä", nauroi Grief iloisesti
ja katsahti pöytään, missä tavara oli.

"Jotkut ovat jo sen matkan niiden takia tehneet", kotkotti Parlay.
"Katsokaapas tuota." Hän osoitti isoa, puhdasta, pähkinänkokoista
helmeä, joka oli erillään säämiskäkappaleella. "Tarjosivat
kuusikymmentätuhatta Tahitilla. Yhtä paljon tarjoavat huomenna, jos
ei tuuli heitä vie. Sen löysi serkkuni, naimisen kautta serkkuni.
Alkuasukas, nähkääs. Oli myös varas. Kätki sen. Se oli minun. Toinen
serkku -- olemme täällä kaikki sukua -- tappoi hänet sen takia ja
pakeni kutterilla Noo-Naulle. Ajoin takaa, mutta Noo-Naun päällikkö
oli hänet jo sen takia tappanut. Ohoi, tuolla pöydällä on kuolleita
edustettuna. Otetaanpas lasi, kapteeni. En muista nähneeni. Olette
tulokas saarilla?"

"Kapteeni Robinson _Robertolta_", esitteli Grief.

Sillä välin oli Mulhall puristanut kättä Peter Geen kanssa. "En
ikänäni ole nähnyt näin paljon helmiä", sanoi hän.

"En minäkään yht'aikaa", myönsi Peter Gee. "Minkä arvoisiksi nuo
arvaisi?"

"Viisi-kuusikymmentätuhatta puntaa -- meille ostajille. Pariisissa
--" hän kohautti olkapäitään ja nosti silmäluomensa osoittaen siten
summan arvaamattomuutta.

Mulhall pyyhkieli hikeä silmistään. Kaikki hikosivat ja huohottivat
kovin. Ei ollut jäätä juomain mukana, ja ne oli nieltävä haaleina.

"Niin, niin", kotkotteli Parlay. "Monta kuollutta on tuossa pöydällä.
Tunnen nuo helmet, joka-ikisen. Katsokaas noita kolmea! Mainiosti
yhteen sopivat, vai mitä? Muuan sukeltaja Pääsiäissaarilta haki
ne minulle viikon aikana. Seuraavalla viikolla vei hai häneltä
käsivarren. Verenmyrkytys teki lopun. Ja tuo iso muodoton --
jos siitä huomenna saan kaksikymmentä frangia, olen iloinen --
kaksikymmentäkaksi syltä syvältä se on tuotu. Mies oli Raratongalta,
löi kaikki sukellusennätykset. Toi sen kaksikolmatta syltä syvältä.
Ja samalla pakahtuivat hänen keuhkonsa, tai hän sai kouristuksen,
kuoli kahden tunnin kuluttua. Kuoli kiljuen. Mailien päähän se
kuului. Oli voimakkain alkuasukas, minkä olen nähnyt. Puolikymmentä
sukeltajistani on kuollut kouristukseen. Ja useampia on kuoleva,
useampia on kuoleva."

"Mitäs siinä vaakutte, Parlay", sanoi muuan kapteeneista. "Ei nyt
tuulta tule."

"Jos olisin voimakas mies, en saisi koukkua irti kyllin pian
lähteäkseni", piipitti ukko vanhuksen falsettiäänellä. "Jos olisin
nuori mies, viinin maku vielä suussani. Mutta ette lähde te. Kaikki
jäätte. Enkä neuvoisi lähtemäänkään, jos luulisin teidän aikovan. Et
saa korppeja lähtemään haaskalta. Ottakaa ryypyt, uljaat merimiehet.
Well, well, mitä ihminen uskaltaakaan pienten osteripisarain
vuoksi. Tuossa ne ovat, kalleudet, huutokauppa huomenna, täsmälleen
kymmeneltä. Ukko Parlay myy loppuun, ja korppikotkat ovat koossa.
Ukko oli aikoinaan voimakkaampi mies kuin yksikään heistä, mutta
näkee vielä useimpain heidän kuolemansa."

"Se taitaa olla vanha kiero sälli", kuiskasi _Malahinin_ päällysmies
Peter Geelle.

"Mitä sitten jos tuuleekin", sanoi _Dollyn_ kapteeni. "Ei Hikihohoa
koskaan ole puhtaaksi vienyt."

"Sitä enemmän syytä pelätä, että nyt menee", vastasi kapteeni
Warfield.

"Enpä luottaisi siihen."

"Kukas vaakkuu nyt", varoitti Grief.

"Enpä halusta menettäisi sitä uutta konetta, ennekuin se on itsensä
maksanut", vastasi kapteeni Warfield jurosti.

Parlay asteli ihmeen ketteränä huoneessa olevan joukon keskitse
ilmapuntarin luo.

"Katsokaahan, uljaat merimiehet", hän huudahti innokkaasti.

Lähin mies katsahti lasiin. Hänen kasvoillaan näkyi heti tehdyn
havainnon vaikutus.

"Pudonnut kymmenen." Siinä hänen ainoat sanansa, mutta kaikki kasvot
kävivät huolestuneiksi, ja jokainen näytti aikovan rientää katsomaan.

"Kuulkaa", komensi Parlay. Hiljaisuuden tultua kuului ulkorannan
veden kohina kuin entistä kovempana. Uhkaavana.

"Hyökyaaltoja", sanoi joku, ja kaikki kokoontuivat ikkunain
ääreen. Harvojen kookosten lomitse he katselivat merelle. Sarjana
syöksyivät hyökyrivit korallirantoja vasten. Muutaman minuutin ajan
he katselivat harvinaista näytelmää ja puhelivat matalin äänin, ja
niiden hetkien aikana kävi kaikille selväksi, että aaltojen koko yhä
kasvoi. Tuo aaltojen kohoileminen kuolemantyvenessä oli kammottava,
ja tiedottomasti alenivat äänet hiljaisiksi. Vanha Parlay säikytti
heidät äkillisellä vaakkunallaan.

"Vielä on aika päästä vesille, uljaat merimiehet. Menkää venein yli
laguunin."

"All right, vanha mies", sanoi Darling, _Cactuksen_ nuori perämies.
"Etelään päin on tuuli. Me emme siitä saa pihaustakaan."

Helpotuksen henkäys kävi läpi huoneen. Keskustelu alkoi taas, ja puhe
kävi äänekkäämmäksi. Useat ostajat palasivat pöydän ääreenkin helmiä
arvioimaan. Parlayn kimakka kotkotus kävi kovemmaksi. "Hyvä on",
hän rohkaisi. "Vaikka maailmanloppu olisi käsissä, niin kauppaa te
teette."

"Me ostamme nämä huomenna siitä huolimattakin", vakuutti Isaacs.

"Sen kaupan teette sitten helvetissä." Epäuskoisen naurun hohotus
säesti ukon puhetta. Hän kääntyi kiukkuisena Darlingiin päin.

"Milloin ovat teidänkaltaiset lapset oppineet myrskyn merkkejä
tuntemaan? Ja kuka se mies on, joka on pannut merkille tuulispäiden
suunnan Paumotulla? Minä purjehdin näillä vesillä ennenkuin
vanhinkaan teistä oli henkeään vetäissyt. Minä tiedän. Itään
päin tekevät tuuliaiset niin laajan kaaren, että jälki on kuin
suora viiva. Länteen tekevät äkkimutkan. Muistelkaa karttojanne.
Kuinka tapahtui, kun 91:n hirmumyrsky vei Aurin ja Hiolaun? Kaari,
poikaseni, kaari! Tunnin, kahden, ehkä kolmenkin päästä tulee tuuli.
Kuulkaas tuota!"

Vavahdus väräytti koko riutan perusteita. Talo liikahti.
Alkuasukaspalvelijat, pullot käsissään, painuivat kokoon kuin
turvaa etsien ja tuijottivat kauhuisin katsein ulos, missä valtava
hyökyaalto huuhteli kaukana maalla olevaa kopra-kasaa. Parlay katsoi
ilmapuntariin ja virnisteli vierailleen. Kapteeni Warfield astui
katsomaan.

"26.75", luki hän. "Taas laskenut viisi lisää. Hyvä jumala. Tuo vanha
perkele on oikeassa. Tulee se, ja minä lähden laivalle."

"Pimeäksi vetää", kuiskasi Isaacs.

"Jupiter auta, niin on kuin näyttämöllä", sanoi Mulhall Griefille,
kelloaan katsoen. "Kello on kymmenen aamupäivällä, ja on pimeä kuin
hämärissä. Valot himmenevät ja murhenäytelmä alkaa. Missä on ääniään
vaimentava musiikki?"

Vastaukseksi järkäytti taloa ja riuttaa toinen jattiläishyöky.
Kuin pakokauhun vallassa juoksivat kaikki ovelle. Valjussa valossa
näyttivät heidän kasvonsa aavemaisilta. Isaacs huohotti kuin
hengenahdistuksen helteen painon alla.

"Mihinkäs kiire?" ivaili Parlay poistuvia vieraitaan "Ottakaahan
lähtöryyppy, uljaat miehet." Kukaan ei häntä huomannut. Heidän
lähtiessään simpukankuoripolkua painaltamaan rantaa kohti pisti hän
päänsä ulos ovesta ja huusi: "Älkää unohtako, herrat, että kello
kymmenen täsmälleen huomisaamuna vanha Parlay myy helmensä."




3.


Rannalla oli alkanut outo näytelmä. Vene toisensa jälkeen kiskaistiin
kiivaasti vesille ja ne painoivat suoraa päätä aluksiaan kohti. Yhä
pimeämmäksi oli käynyt ilma. Tyyni oli yhä painostava, ja hiekka
vavahteli heidän jalkainsa alla hyökyjen törmätessä ulkoriuttaa
vasten. Narii Herring asteli jouten hiekalla. Hän naureskeli
kapteenien ja kauppiaiden kiirettä. Lähellä olivat kolme hänen omaa
kanakkiansa ja Tai-Hotauri.

"Veneeseen ja airo käteen"; komensi kapteeni Warfield
viimeksimainittua. Tai-Hotauri läheni kaartaen, Narii Herringin ja
hänen kanakkiensa katsellessa neljänkymmenen jalan päästä.

"En ole enää palveluksessanne, kapteeni", sanoi Tai-Hotauri
röyhkeästi ja ääneen. Mutta hänen kasvonsa pettivät ja katumuksen
vilahdus näkyi kasvoilla. "Erottakaa minut, kapteeni", pyysi hän
nopeasti kasvojensa taas ilmaistessa jotakin. Kapteeni otti onkeensa
ja kävi toimeen. Hän kohotti äänensä ja nyrkkinsä. "Mene tuohon
veneeseen, tai minä kolistan sinusta seitsemän kelloa ulos."

Kanakki vetäytyi taaksepäin, ja Grief astui väliin tyynnyttämään
kapteeniaan.

"Minä menen _Nuhivalle"_, sanoi Tai-Hotauri liittyen toiseen sakkiin.

"Tule takaisin tänne", uhkasi kapteeni.

"Hän on vapaa mies, kapteeni", sanoi Narii Herring. "Hän on ollut
minulla ennenkin ja tulee nyt takaisin."

"Tulkaa pois, täytyy mennä alukselle", sanoi Grief. "Tulee pimeä."

Kapteeni myöntyi, mutta veneen edetessä hän heristi perässä seisoen
nyrkkiään rannalle päin. "Tästä teemme vielä tiliä, Narii", hän
huusi. "Olette ainoa mies sakista, joka varastaa toisten miehiä." Hän
istahti ja mutisi: "Mikähän sille Tai-Hotaurille tuli? Jotakin hän
hankitsee, mutta mitä?"




4.


Veneen tullessa _Malahinin_ viereen he kohtasivat Hermannin
huolestuneen katseen. "Pohja putoo ilmapuntarista", ilmoitti hän.
"Kyllä nyt tulee tuuli. Heitin tyyrpuurin ankkurin."

"Heitetään isokin", komensi kapteeni Warfield astuen johtamaan. "Ja
vetäkäähän tämä vene kannelle; sitokaa se kiinni pohja ylöspäin."

Kaikkien kuunarien kannella oli kiireistä touhua. Ankkuriketjut
kalisivat, toinen toisensa jälkeen ne vetivät ensin sisään, sitten
heittivät toisen ankkurin. Ne, joilla kuten _Malahinilla_ oli kolmas
ankkuri, varustautuivat sen heittämään, kun näkyisi mistä päin tuuli
tulisi.

Hyökyaaltojen möyrinä kasvoi yhä, vaikka laguuni oli peilikirkas.
Elon merkkiäkään ei rannalla, missä Parlayn talo kohosi hiekasta.
Veneet, kopra- ja simpukankuorikasat näyttivät oman onnensa nojaan
jätetyiltä.

"Kahdesta sentistä minä nostaisin ankkurit ja lähtisin", sanoi Grief.
"Tekisin sen joka tapauksessa, jos olisi avoin meri. Mutta nuo
pohjoisen ja idän riutat sulkevat meidät pussiin. Täällä on sittenkin
parempi mahdollisuus selvitä. Mitä tuumaatte, kapteeni?"

"Olen samaa mieltä, vaikka laguuni ei olekaan mikään myllylampi
tuulenpitoa varten. Ihmettelenpä mistäpäin se aikoo tulla. Halloo.
Tuolla menee jo yksi Parlayn kopra-kasoista."

He näkivät ruohopeitteisen kasan kohoavan ja hajoavan, samalla kuin
hyökyaalto nuolaisi hiekan sen harjalta sileäksi ja syöksyi eteenpäin
laguuniin.

"Yli pärskähti", huudahti Mulhall. "Siinä on alkua kyllä. Taas
tulee." Ja kasan jätteet lentelivät nyt rantahiekalle. Kolmas aalto
työnsi niitä eteenpäin laguunia kohti.

"Jos tulisi tuuli, olisi viileämpi" mutisi Hermann. "Ei voi
hengittää. Kuuma on. Olen kuiva kuin uuni."

Hän iski auki kookospähkinän isolla puukollaan ja tyhjensi
sisällyksen suuhunsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, pysähtyen sitten
taas katsomaan erään Parlayn simpukkakasan menoa. Ilmapuntari osoitti
nyt 29.50.

"Ollaan aika lähellä alimman paineen keskustaa", sanoi Grief
reippaasti. "En ole koskaan mennyt tuuliaisen silmän läpi ennen.
Siitä tulee kokemus lisää teillekin, Mulhall. Ja ilmapuntarin
kiireestä päättäen tulee siitä iso kylläkin."

Kapteeni mörisi, ja kaikkien silmät kääntyivät häneen päin. Hän
katseli kaukolaseilla pitkin laguunia kaakkoon.

"Tuolta se tulee", sanoi hän hiljaisesti.

Ei tarvittu enää laseja ilmiön näkemiseksi. Oudonkirjava kelmu näytti
vedetyn yli laguunin. Sen rinnalla, yhtä nopeana, kulki palmujen
kumarrus rannalla ja lentävien lehtien ryöppy. Tuulen etupäässä oli
terävä nauha tummaa, tuulista vettä. Sen edellä joitakin tuulen
heittämiä täpliä. Sen takana näytti olevan neljännesmailin laajuinen
palsta tyyntä. Sitten seurasi tumma, tuuliväreinen aaltoliike, ja sen
takana kuohui laguuni valkoisessa vaahdossa.

"Mikä tuo tyyni paikka on?" kysyi Mulhall.

"Tyyntä se on", vastasi kapteeni.

"Mutta se kiitää yhtä nopeasti kuin tuulikin."

"Sen täytyy, sillä muutoin sen tuuli valtaisi. Tuo on kaksipäinen.
Savailissa näin kerran tuollaisen. Räiskis. Iski ensin. Sitten aivan
tyyni. Sitten toinen isku. Hei, pitäkää kiinni nyt. Tässä se tulee.
Katsokaa _Robertaa!"_

Lähinnä tuulen puolella oleva _Roberta_ ajautui löysin kahlein kylki
edellä kuin korsi. Sitten sen ketjut kiristyivät, ja retkahtaen se
pysähtyi tuuleen kääntyen. Kuunari kuunarin jälkeen, _Malahini_
muiden mukana, kiiti nyt tuulen käsissä ja pysähtyi ankkuriketjujensa
mitan päähän. Mulhall ja useat kanakit eivät pysyneet jaloillaan,
kun tempaus tuli. Ja sitten tuuli loppui. Kiitävä tyyni paikka oli
heidän kohdallaan. Grief sytytti tulitikun, ja suojaamaton liekki
paloi lekottaen tyynessä ilmassa. Hämärä oli hyvin tumma. Yhä alemma
laskenut pilvi näytti nyt olevan aivan meren yllä.

Toisen tuuliaisen tullen kiristyivät jo _Robertan_ ketjut ja sitten
aluksen toisensa jälkeen, nopeassa tahdissa. Valkoinen meri kuohui
pieninä sylkyryöppyinä. _Malahinin_ kansi värisi miesten jalkain
alla. Kiristetyt purjenuorat taputtivat taajaan mastoja, ja kuin
väkevän käden pudistamana alkoi koko riki hurjasti rummuttaa. Oli
mahdoton hengittää tuuleen päin seisten. Mulhall, joka oli kyykyllään
toisten mukana kajuutan takana, havaitsi tämän. Hänen keuhkonsa
pakkautuivat äkkiä niin täyteen ilmaa, että hän oli vähällä tukehtua,
ennenkuin pääsi käännähtämään selin.

"Uskomatonta", hän änkytti, mutta kukaan ei kuullut.

Hermann ja useita kanakeita mateli keulaa kohti heittämään kolmatta
ankkuria ulos. Grief nyhjäisi kapteenia kylkeen ja osoitti
_Robertoa_. Se painautui heitä kohti. Warfield painoi huulensa
Griefin korvaan ja huusi: "Me ajaudumme myös."

Grief juoksi peräsinrattaaseen ja käänsi sen nopeasti ohjaten
_Malahinia_ satamaa kohti. Kolmas ankkuri piti, ja _Roberta_ meni
ohitse perä edellä kymmenkunnan yardin päässä. He heilauttivat
kättään Peter Geelle ja Robinsonille, jotka miehineen olivat keulassa
touhuissaan.

"Ne iskevät ketjut poikki", huusi Grief. "Yrittävät ulos. Täytyy.
Ankkurit liukuvat."

"Me pysymme nyt", kuului huuto vastaan. "Tuolla menee _Cactus. Misiä_
kohti. Se tekee niistä selvän."

_Misi_ olisi pysynyt, mutta kun tuli lisäksi _Cactuksen_ paino,
oli se liikaa, ja toisiinsa tarttuneet kuunarit liukuivat edelleen
kuohuvaa vedenpintaa pitkin. Miesten nähtiin niillä iskevän
ja riuhtovan saadakseen ne erilleen. _Roberta_, ankkureistaan
päässeenä, tervakangas nokassa, kiiti väylää kohti, joka oli laguunin
luoteispäässä. He näkivät sen pääsevän sinne ja kiitävän merelle.
Mutta _Misi_ ja _Cactus_ eivät selvinneet toisistaan, vaan ajautuivat
rannalle puolen mailin päähän väylän suusta.

Tuuli vain kiihtyi ja kiihtyi yhä. Sen täyttä painoa vasten oleminen
vaati täydet miehen voimat ja muutaman minuutin vastatuuleen
konttaaminen kannella väsytti miehen tyyten. Hermann ja kanakit
olivat alinomaa touhussa sitoen köysiä ja köyttäen yhä uusia
peitteitä purjeiden turvaksi. Tuuli repeli heidän ohuita paitojaan
hajalle. He liikkuivat hitaasti, kuin ruumiinsa olisivat painaneet
tonneja, koskaan hellittämättä kätensä otetta, ennenkuin toinen oli
tanakasti kiinni. Köyden vapaa pää pysyi vaakasuorana ilmassa, ja kun
mutka läiskähti, lensi pää irralleen.

Mulhall viittasi rannalle. Ruohopeitteiset kasat olivat kadonneet, ja
Parlayn talo huojui kuin juopunut. Kun tuuli puhalsi pitkin saarta,
olivat mailimäärät kookospuita olleet talon turvana. Mutta yli
rysähtävät hyökyaallot kaivoivat pois sen perusteita ja repivät sitä
kappaleiksi. Se oli jo hiekkavallin laidalla, ja sen loppu näytti
olevan käsissä. Siellä täällä oli ihmisiä, jotka olivat sitoneet
itsensä kookospuihin kiinni. Puut eivät heiluneet eivätkä reutoneet.
Tuulen kaareksi painamina ne pysyivät siinä asennossa ja värisivät.
Niiden alla hiekalla kuohui hyökyjen valkoinen ryöppy.

Iso aalto hyökyi jo pitkin laguuniakin. Sillä oli kymmenen mailin
matkalla hyvä tila kohota, ja kuunarit keikauttivat peränsä ja
sukelsivat siihen. _Malahinin_ emäpuu oli jonkun kerran vilahtanut
näkyviin, ja laitoja myöten täyttyi kansi vedellä.

"Nyt on koneenne aika", huusi Grief, ja kapteeni kapusi konehuoneen
luukulle antaen touhuissaan komennuksiaan.

Koneen käydessä täyttä vauhtia käyttäytyi _Malahini_ paremmin. Se
kyllä edelleen ryyppäsi laineet kannelleen, mutta sen ankkurit eivät
temponeet niin kiukkuisesti. Mutta eipä saanut kone ankkuriketjuja
hellittämään. Sen neljäkymmentä hevosvoimaa saattoivat parhaimmillaan
vain keventää ankkuriketjujen kiristystä.

Mutta yhä kiihtyi tuuli. Pieni _Nuhiva_, joka oli lähellä ja
likempänä rantaa, kone yhä epäkunnossa ja kapteeni maissa, näytti
olevan lujilla. Se syöksyi niin syvälle veteen, että he ihmettelivät,
vieläkö se sieltä selviää. Kello kolmen aikaan iltapäivällä se jäi
aallon alle niin pitkäksi aikaa, ettei ennättänyt ylös, ennenkuin
toinen sen peitti, ja se jäi pohjaan.

Mulhall katsoi Griefiin. "Paikat pettäneet", huusi tämä. Kapteeni
Warfield viittasi _Winifrediin_, pieneen kuunariin, joka heidän
ulkopuolellaan sukelteli ja tempoili, ja huusi Griefin korvaan. Sanat
tulivat väliaikain päästä tuulen vihurien lomassa.

"Vanha mätä... Ankkurit pitää... Mutta pysyykö koossa... Vanha kuin..."

Tunnin kuluttua Hermann osoitti sitä. Keula mastoineen oli mennyt,
ankkurit repineet kölin irti. Se kääntyi kyljelleen, kellahti ja
painui päälleen sekä alkoi ajautua tuulen mukana.

Jäljellä oli vain viisi alusta, ja vain _Malahinilla_ oli kone.
Peläten _Nuhivan_ tai _Winifredin_ kohtaloa kaksi niistä seurasi
_Robertan_ esimerkkiä iskien ketjut poikki ja laskien ulkoväylää
kohti. _Dolly_ ensin, mutta sen tervapurje meni riekaleiksi ja se
murskautui riutan rantaa vasten lähelle _Misiä_ ja _Cactusta_.
Antamatta tämän peloittaa itseään irroittautui _Moana_ ja sai saman
kohtalon.

"Hyvä kone tämä, vai mitä?" huusi kapteeni Warfield herralleen. Grief
ojensi kätensä ja puristi kapteenin kouraa. "Se maksaa itseään",
huusi hän takaisin. "Tuuli kiertää etelän puolelle, ja asemamme
taitaa helpottaa."

Hitaasti ja säännöllisesti, mutta yhä kiihtyen tuuli kiersi etelään
ja lounaiseen, kunnes jäljelläolevat kolme kuunaria osoittivat
suoraan rantaa kohti. Parlayn talon raunio painautui laguuniin,
heitä kohti. _Malahinin_ ohi kulkien se iski _Paparaan_, joka oli
neljännesmailin päässä. Sen keulapuolella syntyi aika touhu, ja
neljännestunnin kuluttua meni talo edelleen, mutta vieden mukanaan
_Paparan_ etumaston ja keulapuun.

Rannanpuolella heistä oli _Tahaa_, solakka ja jahtimainen alus, mutta
liian painavilla mastolaitoksilla varustettu. Sen ankkurit pitivät
yhä, mutta kapteeni koetti vähentää tuulen painoa katkaisuttamalla
mastot.

"Onpa se hyvä kone", onnitteli Grief kapteeniaan. "Se vielä meille
tikkumme pelastaa."

Kapteeni pudisti päätään epäilevästi. Laguunin aallokko kyllä aleni
tuulen kääntyessä, mutta he alkoivat tuntea ulkomeren hyökyjen painoa
niiden syöksyessä yli riutan. Monta puuta ei enää ollut jäljellä.
Toisista oli jäänyt kanto, toiset olivat tempautuneet irti juurineen.
Erään puun, jossa kolme henkeä roikkui, he näkivät katkeavan
keskipaikalta ja kiitävän tuulen mukana laguuniin. Kaksi erkani siitä
uiden _Tahaahan_. Pian sen jälkeen, hämärän tullessa, toinen niistä
heittäytyi mereen ja ui _Malahinia_ kohti valkoisena kuohuvassa
aallokossa.

"Tai-Hotauri", sanoi Grief. "Nyt saadaan uutisia."

Kanakki tarttui keulapuun nuoriin, kiipesi yli laidan ja mateli
peräpuolelle. Sai aikaa hengähtää ja sitten hän kajuutan suojassa
katkonaisin sanoin ja enimmäkseen merkein kertoi tarinansa.

"Narii ... kirottu rosvo ... tahtoo varastaa ... helmet ... tappaa
Parlayn ... mies tappaa Parlayn ... ei tiedä kuka ... kolme kanakkia,
Narii ja minä ... viisi hernettä ... hattu ... Narii sanoi yksi
herne musta ... ei tiedä ... se tappaa Parlayn ... Narii kirottu
valehtelija ... koprakasa ... pimeä ... kaikki saa musta herne ...
iso tuuli ... ei tilaisuutta ... kaikki puuhun ... ei niillä helmillä
onnea ... minähän sanoin ... ei onnea."

"Missä Parlay?" huusi Grief.

"Puussa ... kolme hänen kanakkia samassa puussa. Narii ja kanakki
toisessa puussa... Minun puu puhalsi helvettiin ... tulin tänne."

"Missä helmet ovat?"

"Puussa Parlaylla. Ehkä Narii saa ne."

Grief kertoi korvaan huutaen kullekin Tai-Hotaurin tarinan. Kapteeni
Warfield oli etenkin kiihtynyt. Hän kiristeli hampaitaan. Hermann
toi alhaalta lyhdyn, joka heti sammui. Kompassilamppu paloi sentään
monien yritysten jälkeen.

"Mainio yötuuli", ulvoi Grief kapteenin korvaan. "Ja yhä! parantaa."

"Paljonko on?"

"Sata mailia tunnissa ... kaksisataa ... en tiedä ... kovemmin kuin
koskaan olen nähnyt."

Yli riutan syöksyvät hyökyaallot kohottivat yhä korkeammalle laguunin
merenkäynnin. Hirmumyrsky oli ryöpyttänyt liikkeelle meren sadat
legioonat, ja ne voittivat pakovedenkin. Ja heti kun vuoksi tuli,
kohosivat aallot huomattavasti. Kuu ja tuuli kokosivat Etelämeren
vedet Hikihohon riutan kimppuun. Kapteeni palasi konehuoneesta tuoden
tiedon, että koneenkäyttäjä oli pyörtynyt.

"Ei voi keskeyttää koneen käyntiä", päätti hän avuttomasti.

"All right", sanoi Grief. "Tuokaa hänet kannelle. Minä menen tilalle."

Konehuoneen luukku oli tukittu ja pääsy sinne avattu kajuutasta.
Kuuma ja kaasuhöyryt olivat tukahduttavat. Grief tutki nopeasti
koneen ja pienen huoneen sisustuksen. Sitten hän sammutti lampun,
paitsi mitä näki sikarin hehkulla, joita loppumattomasti poltteli,
sytyttäen ne kajuutassa. Vaikka olikin tyynimielinen, alkoi hän
pian odottaa vaikutuksia siitä, että oli tungettuna pieneen
huoneeseen konehirviön kanssa, joka jyskytti ja nyyhki ja änkytti
pimeässä. Alastomana miehustaan asti, rasvan ja öljyn vallassa,
aluksen kallistellessa saatuja haavoja ja mustelmia täynnä, pää
kaasujen hajun huumaamana hän teki työtä, tuntimääriä hoitaen ja
hyväillen, kiroten ja siunaten konetta ja kaikkia sen osia. Sytyttäjä
alkoi pettää. Polttoaine ei ollut hyvää. Ja sylinterit alkoivat
liiaksi kuumeta. Kajuutassa pidetyssä neuvottelussa puoliverinen
koneenkäyttäjä pyysi ja rukoili, että pysäytettäisiin kone puoleksi
tunniksi; täytyisi jäähdyttää ja puhdistaa. Kapteeni vastusti.
Koneenkäyttäjä vannoi, että se pysähtyy kuitenkin ja kokonaan.
Grief, tuijottavin silmin, rasvassa ja haavoissa, kiljui ja komensi.
Mulhall, päällysmies ja Hermann pantiin siivilöimään gasoliinia.
Konehuoneen lattiaan hakattiin reikä, ja kanakki ammensi sieltä vettä
sylintereille Griefin alinomaa rasvatessa koneen käyntiosia.

"En tietänyt teidän olevan gasoliinintuntijan", ihmetteli kapteeni,
kun Grief tuli kajuuttaan hengittämään vähemmin myrkyllistä ilmaa.

"Minä uin gasoliinissa", purki hän hampaittensa lomitse. "Minä syön
sitä."

Mitä muita käyttötapoja hän sille olisi keksinyt, siitä ei
saatu tietoa, sillä samassa miehet ja gasoliinit lennähtivät
keulanpuoleista seinää vasten _Malahinin_ sukeltaessa syvälle. Useita
minuutteja he pystyyn pääsemättä kieriskelivät ympärinsä, lentäen
seinästä seinään. Suurten hyökyjen käsissä alus ryski ja ritisi ja
käyttäytyi hurjasti veden painon alla. Grief pysytteli konekopissaan,
ja kapteeni odotti tilaisuutta päästäkseen kannelle. Puolen tunnin
kuluttua hän vasta pääsi.

"Vene mennyt", raportteerasi hän. "Kaikki mennyt paitsi kansi ja
luukut. Ja jos ei kone olisi ollut käynnissä, olisimme menneet mekin.
Pitäkää käynnissä vain."

Puolen yön aikaan olivat koneenkäyttäjän pää ja keuhkot sen verran
höyryistä puhdistuneet, että hän voi astua Griefin tilalle, joka meni
kannelle päätään ja keuhkojaan selvittämään. Hän liittyi kajuutan
turvissa pysytteleväin joukkoon. Se oli ainoa suojaisa paikka, ja
yhtenä kasana siinä oltiin, köysillä vielä kytkettyinä. Jotkut olivat
kapteenin kutsusta pistäytyneet kajuutassa, mutta paenneet sieltä
höyryjen takia. _Malahini_ sukelsi vähän väliä, ja he hengittivät
ilmaa ja pärskettä ja vettä.

"Saittepa ilman, Mulhall", huusi Grief vieraansa korvaan. Tämä
kurkkuaan kakistellen voi vain nyökäyttää päätään. Laitareiät olivat
ennättäneet tyhjentää vettä kannelta. Kuunari ryyppäsi sitä toisen
laidan yli ja sitten toisen; aluksen sukeltaessa vesi keulasta
sisään tullen syöksyi yli kajuutan ja sen suojassa olevain sekä meni
menojaan yli perälaidan.

Mulhall näki hänet ensin ja osoitti Griefille: Narii Herring
kyykisteli siinä, mihin lampun himmeä valo sattui. Oli aivan alaston,
vain paljas veitsi vyön alla. Kapteeni Warfield irroitti siteensä ja
kömpi toisten yli hänen luokseen. Hänen lampun valossa välähtävät
kasvonsa olivat kiukkuiset. Näkivät hänen puhuvan. Hän osoitti
yli laidan. Narii ymmärsi. Hänen valkoiset hampaansa paljastuivat
iloiseen ja ivalliseen nauruun, ja hän nousi, komea mies.

"Se on murhaa", huusi Mulhall Griefille.

"Hän on murhannut Parlayn."

Hetken oli kansisyvennys vedestä tyhjänä, ja _Malahini_ kohosi
tasakölilleen. Narii yritti kävellä laitaa pitkin, mutta tuuli heitti
hänet alas. Hän tavotti käsin, haparoi ja katosi pimeään, ja kaikki
tiesivät hänen menneen yli laidan. _Malahini_ sukelsi syvälle ja
heidän selvittyään vesihuuhteesta huusi Grief Mulhallin korvaan: "Ei
se huku. On Tahitin kala-mies. Ui yli laguunin ja nousee riutalle,
jos on riuttaa enää."

Viisi minuuttia myöhemmin, heidän taas sukeltaessaan, tupsahti heidän
niskaansa ruumiskasa. He pysäyttivät sen ja veden mentyä tutkivat.
Parlay makasi siinä selällään kaksi kanakkiserkkuaan vierellään.
Kaikki alastomina ja verisinä. Yhden kanakin käsivarsi riippui
katkenneena. Toisen päässä oli iso verihaava.

"Nariiko tämän teki?" kysyi Mulhall.

Grief pudisti päätään. "Ei, sen he ovat saaneet iskiessään alusta
vasten."

Yht'äkkiä jokin pysähtyi, ja he jäivät ällistyttävään epävarmuuteen.
Oli vaikea käsittää, ettei ollut tuulta. Kuin miekalla lyötynä se
oli katkaistu. Kuunari keikkuili yhä, ja taas he voivat kuulla
ankkuriketjujen tempoilun. Ja ensi kerran kuulivat he veden roiskunan
kannelta. Koneenkäyttäjä pysäytti propellin ja seisautti koneen.

"Olemme kuolleessa keskuksessa", sanoi Grief. "Hetken. Se tulee taas
niin kovana kuin koskaan." Hän katsoi ilmapuntariin. Luki: "29.32."
Ei voinut hän hetkessä hillitä huutamaan tottunutta ääntään, vaan
puhui niin että toisten korvia vihloi.

"Kaikki kylkiluut poikki", sanoi päällysmies, tunnustellen Parlayn
kylkiä. "Hengittää yhä, mutta menoa se on."

Vanhus korisi, liikautti toista kättään ja avasi silmänsä. Niissä
välähti tuntemisen ilme.

"Uljaat herrat", hän kuiskasi. "Älkää unohtako ... huutokauppa ...
kello kymmenen ... helvetissä."

Hänen silmänsä sulkeutuivat. Mutta hän voitti hajoittavat voimat
vielä hetkeksi voidakseen päästää vaakkuvan ivanaurun.

Taas pääsivät hirmuhenget raivoamaan. Tuuli vinkui jälleen, ja
_Malahini_ lähti kovasti kallistuen kylki edellä liukumaan, kunnes
ankkuriketjut kiristyivät ja se järähtäen pysähtyi melkein pystyyn
kohoten. Kone pantiin käymään jälleen.

"Luoteessa", huusi kapteeni Griefille, kun tämä tuli kannelle.
"Siirtyi kahdeksan piirua kuin ammuttu."

"Narii ei nyt pääse yli laguunin."

"Sitten hän tulee tänne takaisin."




5.


Myrskykeskuksen mentyä alkoi ilmapuntari kohota. Yhtä nopeasti
heikkeni tuuli. Kun se oli enää vain ulvovana vihurina, kohosi kone
paikoiltaan, eroitti pohjalevynsä neljänkymmenen hevosvoiman viime
ponnistuksella ja kallistui kyljelleen. Vesisuihku kohdistui siihen,
ja höyry kohosi pilvenä. Koneenkäyttäjä valitti suruaan, mutta Grief
heitti koneen jätteisiin hyväilevän katseen ja meni kajuuttaan
puuvillanöhdällä kuivaamaan rasvoja pinnaltaan.

Aurinko oli korkealla, kun hän tuli kannelle ommeltuaan kiinni
yhden kanakin päähaavan ja pantuaan sijoilleen toisen käsivarren.
_Malahini_ oli aivan lähellä rantaa. Keulassa oli Hermann miehistön
kanssa selvittelemässä ankkuriketjuja. _Papara_ ja _Tahaa_ olivat
menneet, ja kapteeni tutki laseilla riutan toista laitaa.

"Ei tikkuakaan jäljellä niistä", sanoi hän. "Niin käy, kun ei ole
koneita. On tietenkin heittänyt ne yli, ennenkuin iso tuulenvaihdos
tapahtui."

Rannikolla, missä Parlayn talo oli ollut, ei ollut sen merkkiäkään.
Kolmensadan yardin alueella, mistä meri oli hyökynyt, ei ollut
puunkantoakaan. Kauempana oli joitakin palmuja ja eripituisia
kantoja. Yhden elävän palmun latvassa sanoi Tai-Hotauri näkevänsä
jotakin elävää. _Malahinilla_ ei ollut veneitä, ja he seurasivat
silmin häntä hänen uidessaan rannalle ja astellessaan puun luo. Kun
hän palasi, auttoi hän yli laidan nuoren tytön, joka oli kuulunut
Parlayn huonekuntaan. Ensinnä tyttö ojensi kovin rytistetyn kopan.
Siinä oli kissanpoikia -- kaikki kuolleita, paitsi yksi, joka vikisi
ja ojenteli käpäliään.

"Halloo", sanoi Mulhall. "Kukas tuolla on?" Pitkin rantaa kävellen
tuli mies. Hän asteli vapaasti kuin aamukävelyllään. Kapteeni
Warfield kiristeli hampaitaan. Mies oli Narii Herring.

"Halloo, kapteeni", huusi Narii laivan kohdalle päästyään. "Saanko
tulla aamiaiselle?"

Kapteenin kasvot ja niska alkoivat paisua käyden purppuranpunaisiksi.
Hän yritti puhua, mutta ääni kähisi vain.

"Kahdesta sentistä -- kahdesta sentistä..." sai hän sammalletuksi.








End of the Project Gutenberg EBook of Auringon poika, by Jack London

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48905 ***