*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48971 ***

JUSSI PURANEN

Jutelma osuustoimintakauden esiajoilta

Kirj.

MAIJU LASSILA






Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.




I.


Oikeastaanhan tämä mauton kirja kuvailee _ainoastaan_ minua itseäni,
sitä sisintä minussa, sitä, jonka minä haluaisin, ja jota koetan
kieltää ihmisten edessä, kuten Pietari kielsi Mestarinsa. Vahinko vaan,
että meikäläinen, tämän Jussi Purasen jälkeläinen ei siinä isänsä
perussa, siinä jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin mitätön,
väljähtynyt jäte.

Sillä siinä oikeassa, alkuperäisessä Jussi Purasessa oli jotain, mitä
ei ole kaikissa. Hänen ulkonaisesta puolestansa saanee lukija
käsityksen, kun mainitsen, että siinä suhteessa olisi hänen nimeksensä
sopinut hänen ulko-olemustansa kuvaavana Jussi Pullinen -- toisten
mielestä myös Pakarainen. Hän oli tanakkatekoinen, niska oli luja,
jäykkä, ja pää, jonka takaraivo oli maailman lujarakenteisinta tekoa,
oli aikamoinen murikka, pyöreähkö, niin, hänen pääksensä kohtalaisen
säännöllinenkin, ei suhteettoman iso. Nenääkin oli kotitarpeeksi, ei
liiaksi, ja kaksi riviä lujia, tanakoita hampaita julisti metsän luomaa
tervettä, lujaa, jos kohta omituista sisua.

Ja juuri tämän henkisen puolensa, tämän lujan sisunsa johdosta oli
hänen nimenänsäkin kaikista ulkonaisista ominaisuuksista huolimatta
kuvaava nimi Jussi Puranen. Se nimi oli koko hänen henki-ihmisensä
ulkonainen symbooli, vertauskuva. Se ilmitoi ja kertoi, että hänen
henkensä oli voimallisinta, väärentämätöntä eripuraisuuden ja yleensä
kaiken puraisuuden henkeä, ja juuri näitä hänen henkisiä
ominaisuuksiansa yritetään tässä nyt heikoin voimin kuvata.

Mutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- ja
syntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotka
hänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaan
häntä täysin ymmärtää.

Jotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkille
perukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kuten
ihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, ei
äitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat he
keskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneet
siten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkille
perukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet ja
idut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin,
joutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuiden
asemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä,
karkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat he
kasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemme
Jussi Puranen.

Se Rämekorpi oli pohjaltansa synkkää, ja se oli syvää saloa, pettävää
suota ja lujaa korpea. Lujasti se piti kaikesta kiinni ennenkuin antoi.
Salakavalana väjyi sen suon kylmässä sydämessä halla. Mihinhän vain
veitsensä pisti, leipää siitä leikataksensa, aina oli siinä kivi
leipään leivottuna ja siihen sitä aina veitsensä iski. Ja sinne osuivat
nyt Puraset, olivat ilmaantuneet sinne yksitellen, toisiansa
tuntematta, näkemättä, keskinäisinä vihollisina.

Ne olivat asuneet siellä korven synkeydessä, kuin yksin, ollen siis
vailla lähimäisen apua, pakotettuina turvautumaan aina omaan itseensä.
Rämekorven luonto, sen salakavala kylmyys alkoi kehittää heidän
veressänsä piilevää epäluuloa.

Ja niin olivat heihin kehittyneet metsäihmisen voimalliset vaistot,
jotka kulkivat perintönä polvesta polveen. Kaikkialla vainusivat he
vaaraa, väijyvää karhua, kavalaa ilvestä tai äkkiä saapuvaa hallaa.
Itsepuolustusvaiston pakosta kulkivat he aina kuten karhun kiertäjät,
epäluuloisina, synkkinä, osaksi salaperäisinäkin, vainolaisten tavoin.
Metsäihmisen vaistot siten varmistuivat. Naapuria ei ollut, ei ollut
yhteiskuntaa, ja lähimäisrakkaus, luottavaisuus, kyky iloita lähimäisen
onnesta, löytää jalo, korkea tyydytyksentunne sen menestyksestä ja muu
semmoinen voi kehittyä ainoastaan yhteiskunnassa, joukoissa eläessä.
Heissä nämä korkeat lähimäisavut eivät voineet saada alkua ja kehittyä,
koska kerran lähimäistä ei ollut.

Ja sitä mukaa kehittyi heidän henkinen maailmansa. Samalla kun heidän
sieluunsa painui Rämekorven synkän, neitsyeellisenihanan luonnon
kauneudesta ihana kuva kuvan perästä, luoden _siinä suhteessa_ heidän
sieluihinsa kauneusmaailman, joka oli kadehdittavan ihana, täytti
heidän olemuksensa henkimaailmalla, jossa ihmeteltävä kauneus joskus
väreili hienona kuin sureksivan immen hapsi, joskus ilakoi huoletonna
kuin kutri tyttösen ohimoilla, tai välähteli ihanan, salaperäisen
synkkänä, kuin vetten sadut iltaunisen, viattoman lapsen mielessä, niin
samalla puuttui heiltä toisaalla jotakin: Heillä ei ei ollut
ihailtavaa, suurta ja voimakasta perkelettä, vaan ainoastaan
huonoperäinen metsähiisi, jonkunlainen miespuolinen kuppariakka, joka
kulutti aikansa ihmisten sairauksia puoskaroidessansa ja jonka ansat
olivat kuin viheliäisiä verkkorisoja. Heillä ei ollut juhlallista
helvettiä, vaan jonkunlainen manala, mitätön kuin navettarähjä,
semmoinen, jossa oikeastaan ei ollut mitään tuomioistuinta sen
kauhuksi, joka oli veljeänsä vastaan käynyt veristä sotaa. Vielä
vähemmän voi siellä joutua edesvastuunsa kautta puhdistumaan se, jonka
sydän ei ollut puhdas ja jalo lähimäistänsä vastaan.

Niin: kaikki semmoinen henkevä voi kehittyä ainoastaan siellä,
missä on jo lähimäinen kehittämässä lähimäisrakkautta ja
vastuunalaisuustunnetta. Yksinäiseltä, epäluulon myrkyttämältä
ihmiseltä puuttui se itu, joka olisi hänessä tuon suuren, voimallisen,
mieltä hurmaavan henkimaailman luonut ja kehittänyt.

Ja niin kehittyi heissä henki-ihminen Rämekorven luonnosta, henkinen
maailma oloista ja elämästä, ja se henkinen maailma loi vuorostansa
ihmistä, muodosti Purasta.

Näistä esi-isistä se polveutuu sankarimme Jussi Puranen. Pitkät
ajanjaksot olivat jo kuluneet. Kuulu Rämekorpi oli alkanut täyttyä
ihmisillä, niiden esi-Purasten jälkeläisillä. Oli jo syntynyt
yhteiskunta, oli alkanut muodostua yhteiskuntaihminen vaistoinensa.
Elettiin jo tämän kertomuksen ajoissa.

Mutta metsäihmisen luonto oli sitkeässä. Se oli veressä. Veren piti
jalostua, ja siihen menee vuosisadat, vuosituhannetkin. Entinen
metsäihmisen epäluuloinen vihollisuus jokaista vastaantulijaa vastaan
oli tosin jo heikentynyt, mutta ei lakannut. Se piili veressä
epäluulona, kateutena.

Ja siksipä katsoikin tämä pohjaltansa muutoin kunnon mies aina
epäluuloisena, kateellisena kaikkeen, mikä oli toisen. Hän ei voinut,
_ei voinut_ iloita lähimäisensä aaltoilevasta viljapellosta, ei sen
pientarella kukkivasta kukasta. Se näky vei ilot häneltä. Mieluummin
hän olisi nähnyt koko maan yhtenä ainoana autiona vainiona, jossa olisi
vain piipoittanut _hänen_ tähkäpäänsä, vaikkapa viheliäinenkin. Jos oli
toisin, koski se häneen ja hän vihastui sille, jonka kukkiva tähkäpää
oli häntä silmään pistänyt. Hän oli kaikessa kuin härkämullikka, joka
tahtoo yksin olla koko karjan kuninkaana.

Ja se ei kumminkaan ollut hänessä pohjaltansa varsinaista,
vapaatahtoista pahansuopuutta, häijyyttä, ilkeyttä. Ei ollenkaan. Se
oli vain niitä metsän peruja. Se oli vaistomaista, sairaloista,
semmoista, josta ei ihminen ole vastuunalainen. Se oli hänessä
luonnetta, omintakeisuutta, sitä joka eroitti hänet kaikesta muusta,
omaksi yksilöksensä, antoi hänelle elämisen oikeuden. Sen pääpiirteenä
oli se ihailtavan yksilöllinen eripuraisuus -- tai yleensä puraisuus --
joka juuri teki hänestä Jussi Purasen.

Ja kumminkin -- sitä ei hän itse tuntenut -- oli kaikki hänessä
pohjaltansa ihailtavaa, sillä kaikki oli hänessä tervettä, oikeaa
luonnontavaraa, tuoretta ja lujaa kuten kuusen pihkainen kuve. Siinä
oli voimaa ja tervettä luontoa. Hänen henkensä oli synkkä ja syvä kuin
Rämekorven pimeät suopurnut, ja se oli samalla lujaa, raakaa kangasta,
ja hänen sielunsa oli Rämekorven kovatekoista maankamaraa. Ainoastaan
pinnalta peitti hänen henkeänsä joku mehevä suo- tai kuiva
kangassammal, jossa kasvoi siellä täällä joku karu kanerva ja punoitti
joskus -- marja-aikana -- karpalo tai puola.

Sillä kuka voi sanoa, että semmoisessa ei olisi _jotakin_! ...
ihailtavaa, lujaa. Rämekorven luontoa, alkuperäisyyttä. Hän ei ollut
niin kuin meikäläinen, hänen jälkeläisensä, kehityksen väliasteella
oleva olento jommoiset eivät jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta
kuin surkeita henkisiä mahatautisia, semmoisia joiden pelkkä
näkeminenkin jo tappaa sielun, tekee silmän surulliseksi ja
murheelliseksi mielen. Ja jos hän puskikin, niin ei hän puskenut
vahinkoa tehdäksensä kuten jo me. Hän puski luonnonpakosta, siksi että
hänessä oli mullinhenkeä. Hän paisui toisen menestyksestä, myrtyi ja
puski kuten sonni, kun se omaa henkeänsä täynnä puskee kantoa, ei
tuhotaksensa sitä, vaan ainoastaan puskeaksensa siksi että henki, se
mullinhenki niin vaatii.

Ja sitte hänen henkiset kykynsä: Ne olivat ulkonaisen miehen mukaisia.
Hänen päässänsä kulkivat ajatukset lyhyinä, tylppinä, usein
verkkaisinakin kuin laiska aasi, joka malttaa eteensä katsoa. Mutta ne
kulkivat siellä lujina kuin piirrot kallion kylessä, varmoina kuin
härkä vaolla. Ajatusta itseään niissä oli tavallisesti vähä, mutta mikä
oli, se oli kallionuurna. Ja oli miten oli, se täytyy myöntää, että
älyä ja ajatuskykyä hänellä oli sittenkin aivan se määrä mitä
hänenlainen mies sitä tarvitsi. Sitä oli niinkin paljon, että hän sen
avulla jaksoi uskoa olevansa viisain mies maailmassa. Juuri sitä uskoa
jauhoi hänen päässänsä hyvin tunnettu n.s. Purassuvun älyjuhta,
ajatuskyky, suvun hidas, mutta voimallinen henkinen kyntöhärkä. Se oli
vain niin laiska heittiö, että tarvitsi seivästä luillensa, ennenkuin
pääsi jaloillensakaan kohoamaan, saati sitte liikkeelle lähtemään.

Ja se vaikutti, että sen isäntä Jussi Puranen myöhästyi kaikesta, mikä
tarjosi jotain himoittavaa. Mihin hän tulikin, sieltä olivat toiset jo
korjanneet sadon. Hän tuli aina sänkiäisille, harmistui ja myrtyi ja
antoi sisunsa paisua.

Mutta hän ei koskaan silloin kurittanut _omaa_, sitä hidasta
aivojuhtaansa. Ei. Hän myrtyi niille, jotka olivat sadon aikanansa
vieneet ja niin varmistui hänessä eripuraisuuden henki. Sillä siinä
vihaansa hautoessa ei hän joutunut tutkimaan sen syitä. Hidas älyhärkä
pysähtyi. Hän ei joutanut sitä ajamaan ylös, ja niin lepäili tuo
voimakas eläin, silmät muljollansa, kuin vihaisena, tuskin viitsien
märehtiäkään. Se lepäili siksi kunnes taas -- härkä herransa
myöhästytti.

No niin, semmoinen oli tämä Rämekorven metsäihmisen peru, tämä
ihailtavan omintakeinen pohjolan gentlemanni, josta nyt on puhe. Ja
jospa nyt, kun olemme jo saaneet kuvatuksi sen taustan, jota vastaan
katsottuna tämä luja- ja tanakkatekoinen yksilö näyttäytyy oikeassa
valossansa, tutustuisimme pikimältään hänen ajalliseen vaellukseensa.
Me tarkastamme, hänen _yhtä_ ainoaa, vallitsevaa piirrettänsä. Me
tarkastelemme, minkälainen hän oli häissänsä, emmekä sitä, miltä hän
näyttäisi esim. hautajaisissa.

Mutta sinä, lukija: elä myrkytä hetkiäsi näkemällä hänen tässä
kuvattuja ominaisuuksiansa huonossa, tympäisevässä valossa. Jussi
Puranen on tuottava sinulle luonnoniloa, jos sinulla vain on mielen
ylevyyttä, niin että voit nähdä kansan karkean kuoren alta kultaa, jos
sinussa on ylevyyttä, joka tunnustaa kaikki luonnollisen, luojan
luoman, jaloksi ja joka miehekkäällä nöyryydellä jättää kaiken syvimmän
sydämeen katsomisen sen asiaksi, joka yksin sydämeen asti näkee. Myönnä
vain se ja lisäksi totea se tosiasia, että sinä _itse_ et ole tätä
mautonta Purassukua, tätä varsinaista minun heimoani.

Vasta nyt me pääsemme varsinaiseen asian juoneen käsiksi.

Jo kuluneen hitaan, mutta lujan elämänsä aikana oli näet tämä
Rämekorven luonnossa syntynyt ja kehittynyt isäntämies ennättänyt
poimia lähimäisensä vainiolta monta tähkäpäätä, tehnyt ne itsellensä
katkeriksi, ja myrkyttänyt niillä monet ilopäivänsäkin.

Eräs semmoinen lähimäinen, joka ikäänkuin oli hänen ainaisena
kiusanansa, poikkitelana hänen tiellänsä, vieden muka kaikki hänen
nenänsä ohi, oli muiden muassa Antti Hyväkäs, Jo pikkupoikana oli siitä
heittänyt kiusan: Mäenlaskussa, sormikoukunvedossa, kaikessa, yksinpä
ilkitöissäkin oli se _hänen_ mielestänsä aina osannut menestyä paremmin
kuin hän. Hän tosin siinä luulossansa erehtyi. Hyväkäs ei itse asiassa
yleensä toisissa asioissa ollut hänenkään veroisensa, mutta hänen
epäluuloinen henkensä kuvitteli asian semmoiseksi, sillä se tarvitsi
sen kannon, jota puskiessa voi päästää mullinluontonsa ulos.

Mutta nyt ei siinä kyllin. Asiat pilaantuivat sitä mukaa kuin he
vanhenivat. Nuorena miehenä ollessa oli Antti Hyväkäs ollut aina hänen
tiellänsä naima-asioissa. Aina se oli ennättänyt ennen häntä. Koputtipa
hän mille aitan ovelle hyvänsä, niin ei koskaan tullut sieltä neitsyt
ylkää vastaan. Epäilyttävä hiljaisuus vain vahvisti sitä hänen
uskoansa, että Antti Hyväkäs se siellä punoo lemmenpaulaa.

Mutta sittekään! Koskaan ei hän älynnyt kiirehtiä ennen Hyväkästä.
Jokaiselle ovelle kolkutti hän vasta sitte kun kylä jo kertoi, että
Hyväkäs on jo sieltä valloittanut neitseen sydämen. Hän oli tässä
rakkaudenasiassakin se kointähti, joka aina nousi lemmentaivaalle
paistamaan liika myöhään, vasta sitte kun neito jo nukkui toisen
sylissä, eikä siis voinut enää ihailla hänen hohdettansa.

Ja silloin hän aina myrtyi muille, mullitteli kotiinsa sielu täynnä ja
sydämistyi Hyväkkäälle, joka oli tärvellyt häneltä tyttöonnen.
Lemmenkään asiassa -- sanoaksemme asian vielä uusin sanoin -- ei hän
ollut saanut alottelun henkeä, vaan jälkipahottelun ja kateuden lujan
hengen.

Mutta sitä henkeä olikin hän saanut kuusi leiviskää ja vielä monta
naulaa sen lisäksi eikä hän sitä herransa tavaraa maahan kaivanut.

Ja niin kului aika. Hän lisääntyi iässä, vaan ei viisaudessa.

Ja jotakin aivan samantapaista oli ollut sitte pitkin ikää, aikamiehenä
ollessa. Kerrankin oli Antti Hyväkkään halme kasvanut tattaria niin
tuhottomasti, että siitä oli puhuttu naapurikylässäkin, ja Antin maine
oli siten levinnyt ja hän jäänyt unohduksiin. Saakelin Hyväkäs! -- niin
hän ähki silloinkin. -- Miksi se siihen hakkasikin sen kaskensa!
Olisihan hän voinut siitä valita hyvän tattarimaan.

Ja yhä edelleen sattui satoja saman tapaisia tapauksia. Kerran oli
Antti Hyväkäs onnistunut pettämään mustalaisen hevoskaupassa niin
tyyten, että kohosi sen johdosta ihmisten silmissä aivan sankariksi.
Siis sekin! Siinäkin asiassa piti Hyväkkään olla ovela ja viedä aivan
nenän alta se, mikä oikeastaan tuntui kuuluvan hänelle. Vähätpä siitä
maallisesta edusta itsestänsä. Se muu, se selittämätön, se häntä
sapetti ja myrkytti häneltä elämän. Härkä, se äly, joka väänsi ratasta
hänen päässänsä, oli liika verkkainen työhärkä. Se kyllä väänsi
vankasti, selkä ojona, mutta pyörä pyöri liika hitaasti. Aina tuli
valmista liika myöhään. Siitä harmi, siitä kateus, ja niin kehkeytyi
hänessä puraisuuden henki lujaksi kuin luonnonvoima.

Ja juuri nämä viime ajat olivatkin olleet hänelle yhtenäistä
onnettomuutta. Aina oli mielen pakko mustua, aina onnisti jotakin
toista. Oli hänellä ennen toki ollut väliaikoja, mutta nyt oli koko
elämä kuin yhtä ainoaa tautia. Varsinkin oli Antti Hyväkäs nytkin ollut
tikkuna hänen silmissänsä, ja sen johdosta oli tuo hänen povessansa
kytevä voimakas metsäläisvaisto, kateus ja epäluulo kehkeytynyt
äärimäisillensä, sairaloiseksi, aivan tukehduttaen hänen kaikki muut
avunsa, haudaten sumuihinsa kaikki muut hänen luonteensa piirteet. Nyt
huokui hänen hengestänsä alkukorven voimakas henki kaikessa
luonnollisessa voimassansa.

Ja sitte nyt aivan näinä päivinä, joku kuukausi sitte, Antti Hyväkäs
oli nainut erään Pekka Kamalan tytön. Hän ei tosin tuntenut koko
tyttöä, ei Kamalan sukuakaan, joka asui toisessa kunnassa, kaukana,
jossain Parikkalan saloilla. Mutta tyttöä kehuttiin kauniiksi ja
rikkaaksi, ja Pekka Hyväkkään arvo nousi ja hänen arvonsa pysyi
ennallansa.

Ja kumminkin! Olihan hänkin leskimies, noin nelikymmenviisi-vuotias ja
lähes kymmenen vuotta leskenä ollut. Mutta kaikissapahan vain piti
Antti Hyväkkään viedä juuri _hänen_ osansa, löytää Ameriikka, joka oli
luotu juuri hänen löydettäväksensä! Se oli jo liikaa. Hänen luonnollaan
ei mies voinut moista sietää.

Ja miten monta aikaa hän nyt hautoi sitä vahinkoansa! Hän kulkea
muhitteli synkkänä kuin Pohjolan Kain, oli harvapuheisuutensa lisäksi
pisteliäs, kuin uhoitteleva, ja hänen povensa täyttyi vanhalla sapella.

Ja naapurit ja lähimäiset? Ne tietysti huomasivat hänen silmistänsä
tämän raiskan, joka nyt pimitti koko hänen näkövoimansa. Sen huomasivat
varsinkin kaikki malkasilmäiset rämekorpelaiset. Semmoiset huomasivat
sen juuri siitä syystä, että se oli heille tuttua -- omaa -- sillä
juoksihan heidänkin suonissansa sama eri- y.m. puraisuuden veri.

Ja nämä lähimäiset ne nyt taas alkoivat Rämekorven tavan mukaan nauttia
tuosta heikkoudesta: he alkoivat narrata Jussi Purasta. Olihan heillä
sopiva narraajakin, Änkkä-Antti. Miksi ei siis narrata? Tarvitsihan
Anttia vain hieman neuvoa, tai oikeastaan narrata se Jussille puhumaan,
mitä hänen suuhunsa oli valmiiksi pantu.

Se oli kesäistä aikaa. Änkkä-Antti oli Jussi Purasen töissä. Äänetön ja
synkkä oli tosin isäntä, soti usein tammaansa vastaan, kun ei ollut
muita, joille olisi voinut sisunsa purkaa, mutta pääsi toki joskus
syötyä, ruokalevolla lojuessa, puheenkin alkuun.

Ja se oli omituista keskustelua. Ei siinä voitukaan liikoja sanoja
tuhlata, sillä Änkkä-Antilla oli vastus kielestä, sen kankeudesta, ja
Jussi Purasella sydämestä: sydämessä asuva metsäpiru ei sallinut suun
puhua sydämen kyllyydestä.

Mutta mennä jurnusteltiin toki joku sana eteenpäin. Opetettu
Änkkä-Antti koki jauhaa sitä Hyväkkään naima-asiaa, joka nyt viimeksi
paisutti Jussia, ja itse asiassa oli Jussi Puranen itsekin halukas
siitä jotain kuulemaan, ja niin sukeutui keskusteluja. Änkkä-Antti
kerrankin koki selittää: "Ja ne sa, sa, sa, sa... sanovat." Sai hän toki
selitetyksi, että kyläläiset, naapurit, ne "sanovat" ja nauravat ja
ilkkuvat. Mutta mitä "sanovat"? Senkin hän onnistui kakistelemaan
kurkustansa, ilmoittaen niiden sanovan, että:

"Sinä et saa ak, kak, kak, ak, akkaa!"

Vai niin! myrtyi Jussi. Vai jo ne sillä asialla ilkkuvat ja nauravat!
Ja miksi hän ei saisi akkaa? Eikö hän ole yhtä rikas kun Hyväkäskin,
jopa rikkaampikin! Huomenna hän tiedusti Änkkä-Antilta sitä asiaa,
miksi kylä luulee, jotta hän ei saa akkaa.

Ja viattomana vastata änkytti tuhmahko mies, että:

"Sinä et saa akkaa sen vuoksi kun sinä olet ä, ä, ä, ä, äk... äksy."

Pahanilkinen siis! Ja että ne sillä asialla jo ilkkuvat ja pitävät
häntä pilkkanansa! Vai niin! Nähdäänhän, eikö hän saa, jos ottaa! Ja
syvällä povensa salaisuudessa vannoi hän vielä kerran näyttävänsä, että
kyllä ne muutkin kuin Hyväkäs... hänkin... Mutta miten ja millä
näyttää?

Tietysti hän ottaa eukon. Onhan hän sitä jo joskus ajatellutkin, ja
onhan esimerkiksi Pekka Tapetun leski jo hänen kanssaan vanhoja
tuttuja.

Tai toiselta puolen. Voisihan näyttää jollain muullakin tavalla. Välipä
sillä millä. Voisihan vaikka joskus Hyväkkään talon ohi ajaessaan lyödä
hevosensa aimo juoksuun ja siinä hurjassa menossa kärrinkorissa seisten
vaikka ärjäistä, että: Hei!

Hän oli näet itse asiassa vähällä tyydytetty. Metsän ihmisessä ovat sen
alkuperäiset piirteet oikeastaan lapsen piirteitä, viattomia,
pohjaltansa hauskojakin, jahka vain jaksamme nähdä niiden syvyyteen ja
ymmärtää niiden arvon.

Niin: ne ovat sittekin luonnon väärentämätöntä tavaraa, kultaa, joka on
aina painonsa arvoista.

Mutta se naimisasioissa "näyttäminen" johti hänet oikeastaan
avioliittoon -- elköön nyt vain kukaan kaunistelko itseänsä
väittämällä, että ainakin tämä on liiottelua, sillä tämä on tosiasia.
Viikon, toisenkin, oli hän kävellyt kuin kivi painona povessa ja
synkistynyt sitä mukaa, kun ihmiset kehuivat Hyväkkään nuorikkoa ja
myötäjäisiä. Se pilkkaava puhuminen painosti, yllytti, nosti luontoa,
ja niinpä oli hänessä kerran kypsynyt äkkiä synkkä päätös näyttää
Hyväkkäälle ja koko maailmalle, että saa se hänkin eukon.

Ja niin oli hän ottanut senkin askeleen. Hän oli sen rakkaudenkin
askeleen ottanut siekailematta, tarttunut siihenkin asiaan umpimähkään,
mutta kovin kourin kuten Rämekorven pakkanen tarttuu työhönsä
surkeilematta, niin että nurkat aivan sen käsissä paukkuvat. Yht'äkkiä
oli hän nainut Pekka Tapetun lesken Karoliinan. Tänä aamuna oli heidät
vihitty. Menoja säästääksensä oli hän käynyt pappilassa vihityttämässä,
ja aamusella varhain sinne lähtiessänsä oli hän hevosta valjastaessansa
uhitellut Hyväkästä, uhkaillut siinä itseksensä:

"Nähdäänhän, Hyväkäs, eikö tässä muutkin akkaa saa."

Ja hän oli sen nyt saanut. Nelikymmenvuotias nuorikko Karoliina jo
puuhaili emäntänä, järjesteli vihiltä tultua tupaa, ja kaikki meni jo
kuin vanha asia. Niin rutosti oli kaikki käynyt. Tuntui kuin ei olisi
tultukaan vihiltä, vaan palattu jostain työstä ja vaimo ryhtynyt
keskeytyneitä tupatöitä jatkamaan, miehen itsensä tupakoidessa työn
päälle.

Ja se kaikki oli aivan luonnollista, kun oli kysymys hänestä, Jussi
Purasesta. Tiedettiinhän näet aivan yleisesti että näiden äsken
vihittyjen tuttavuus oli jo vanha asia. Se ulottui aina Karoliinan
tyttöaikaan, vaikka Karoliina sillä välillä olikin syystä tai toisesta
joutunut Pekka Tapetun vaimoksi. Siksi oli rakkaus jo vanhaa tuttua.

Sillä Jussi Purasen metsäihmisvereenhän kuului sekin, se voimakas ja
luonnollinen metsänperu, että hän ei ollut rakkauden asioissa
vihkimisen suhteen aivan matemaattisen tarkka. Ei. Hänessä oli siinä
asiassa koko paljon kansallista, Lemminkäistä. Sitä oli miltei yli
kohtuudenkin, vaikkapa toiselta puolen hänen ulkomuotonsa kaikeksi
onneksi teki hänelle mahdottomaksi siveellisyysasiassa kohota tuon
yleisesti ihaillun Don Juanin tasalle, varsinaiseksi akkimukseksi.
Kaikesta tästä voi tutkija tulla vakuutetuksi, jos hän vain rehellisin,
uskaliain mielin nostaa sitä verhoa, jolla sisimmät asiat aina
peitetään, eikä hänen edes tarvitse tehdä pitkää tutkimusmatkaa
ulospäin, kauvas arkistoihin tai muinaismuistojen maille raukkana
kieltämään omaa vertamme, Lemminkäistä. Ei. Hän saa haluamansa oikeat
tiedot päinvastaiselta taholta, hyvin läheltä. Sillä mitenhän viisasta
liekin tämmöisiä vanhimpia perujansa piiloitella, ainakin siksi kun
aika on ne jalostanut, on sittekin myönnettävä, että ilman niitä ei
tämän pohjolan gentlemannin veri olisi ollut hänen omaansa, Jussi
Purasen voimakasta, tervettä metsäläisverta, vaan vierasta, jotain
väljähtänyttä heraa.




II.


Hän oli siis naimisissa.

Tavallisen käsityksen mukaan olisi hänen pitänyt olla onnellinen,
ainakin nyt, hääpäivänänsä, ilojen ja onnen päivänä. Mutta niin ei
käynyt. Lähimäisen luuloteltu menestys myrkytti nytkin hänen
elämänilonsa, herättäen hänessä sen ainaisen pimeän, synkän,
painostavan voiman: kateuden.

Liukas, kätevä Antti Hyväkäs oli näet näinä aikoina osunut sattumalta
joutohetkinänsä nahertelemaan erään pikkukorun, jota hän itse sanoi
onnenhyrräksi. Hän oli myös kuullut Karoliinan naimisiin menosta,
poikennut sen mökkiin, ja, leikkisä mies kun oli, oli hän tuon
pikkuisen "onnenhyrrän" antanut Karoliinalle kuin häälahjaksi. Hän
antoi sen mitään pahaa tai yleensä mitään tarkottamatta, kun se nyt
kerran oli sattunut taskuun jäämään, eikä ollut edes minkään arvoinen.
Salaperäiseksi tekeytyen oli hän sen käteen pistänyt ja leikkiä laskien
oli hän sitä tehdessänsä selittää hökeltänyt:

"Siin' on... siin' on, Karoliina, onnen hyrrä, joka pyörii jotta
hurisee, kun vain vähänkään tyhjä puhaltaa... Niin jotta -- taas oli
hän laskenut -- niin jotta, jos pysyt samalla tavalla sovussa miehen
kanssa kuin se hyrrä pysyy yhteishengessä sen tyhjän kanssa."

Ja Karoliina oli arvannut, että se on Antti Hyväkkään tavallista
leikkiä. Hän oli pistänyt tuon vehkeen myttyynsä, ja Hyväkäs oli
silloin sytyttäessään piippuansa vilkkaasti jatkanut:

"Kun vaan..."

Siinä oli hän aivan silmää hinkannut ja jatkanut leikkiänsä:

"Kun vain, Karoliina, olet miehellesi... tälle Purasen Jussille yhtä
kuuliainen ja nöyrä..."

Ja taas oli hän jotenkin iskenyt silmää, taas tehnyt jotain muuta
vilkasta, joka merkitsi että: Jos olet niin nöyrä miehellesi kuin tämä
onnenpyörä on sille tyhjälle, joka puhaltaa, niin että heti senkin
puhalluksesta alkaa hyrrätä jotta hyrisee, niin silloin on onnea
talossa eikä toraa koskaan, ei jouluherkuiksikaan.

Ja luonnollistahan se olikin ollut.

Mitään pahaa aavistamatta oli nyt Karoliina sattunut vihiltä tullessaan
kertomaan hänelle tämän onnenhyrräjutun ja se myrkytti koko hääpäivän.
Siis sattuikin taas Hyväkäs! Ei hän tullut sille mustasukkaiseksi.
Mustasukkaisuus olikin hänelle aivan vieras. Hän oli rakkauden asioissa
täysin vapaamielinen, alkuihminen. Hän oli siinä asiassa yhtä
suvaitseva kuin naurismaa-asiassa on vieraan naurismaan kävijä, joka
mahansa siitä täyteen saatuansa suo mielellänsä loput muille. Hän oli
siinäkin gentlemanni, metsäherra omalla tavallansa, hidas tosin, mutta
sitä varmempi unohtamaan Kyllikkinsä.

Mutta häntä alkoi vaivata se vanha tauti. Hän ei tiennyt, mikä
ihmekapine se onnenhyrrä oli. Mene tiedä minne saakka se nyt nostaa
Hyväkkään ja sen maineen! Se se alkoi häntä nyt vaivata ja herätellä
hänen povessansa piilevää metsän voimaa.

Ja oitis, jo paluumatkalla oli hän muuttunut. Aamusella ennen vihille
lähtöänsä oli hän käynyt lopettamassa paloaidan panon ja lähtenyt sitte
papin eteen työtamineissansa, silmiänsä pesemättä. Kasvoihin oli
nokisista aitapuista tarttunut jälkiä, joka ilmoitti, että hän
harjoittaa vielä kaskenpolttoa.

Semmoisena ajoi hän nyt kotiansa kohti työkärryissä. Karoliina istui
polvet pystyssä takapuolella, selin häneen, nyyttejänsä suojaillen, ja
hän itse sepäpuolella polvillansa. Ajatukset tekivät työtä hitaasti
kuin itsepäinen kyntöhärkä. Vakoa siinä kyllä jonkunverran tuli, mutta
ei mitään järin selvää. Hän hautoi sitä Karoliinan kertomaa asiaa.

Ja niin loppuikin puhelu jo paluumatkan alussa. Karoliina kyllä joskus
yritti, mutta miehen sisu ei antanut enää vastailla. Joskus hän jo
tapansa mukaan viskasi vihansa hevoseensa: nyhtäsi sitä ohjaksista
lujasti ja ärähti sille äksysti:

"Etkö siinä juokse... hyväkäs!" Niin toi hän nuorikkonsa kotiin. Hän
ajoi kuin puukuorman vetäjä, joka on jostain vastoinkäymisestä myrtynyt
ja ajaa kuormaansa kotiin äänettömänä, synkkänä kuten ruumiin vetäjä
ajaa kuormaansa kirkkomaalle.

Mutta päästiin sitä kuitenkin kotiin, ja nyt istuksi hän tupansa
sivuseinäpenkillä synkkänä, äänettömänä, kumarassa, sammunut piippunsa
ikenissä, vanhat lapikkaat ja työhousut jalassa, paitahihaisillansa,
työliivi vain päällä ja päässä se pimeä epäselvä painajainen. Eikä
siinä nytkään ollut edes pahansuopuuttakaan, ei rahtuakaan. Hänet oli
vain tuon lähimäisen menestyksen johdosta täyttänyt yhäti paisuva
mullinhenki. Metsäpiru asestautui: sarviutui hänessä. Miksi keksikin
Antti Hyväkäs taas senkin, sen hyrränkin! Miksi ei yhtä hyvin hän! Se
ajatus paisui ja pimeni nyt hänessä.

Mutta Karoliina ei sitä aavistanut. Hän hommaili ja aherteli kuin
konsanaan emäntä ja puheli välillä, saamatta tosin vastausta.

Vihdoin hän sai enimmät työt tehdyksi, tuvan kuntoon, ja kun nyt oli
hääpäiväkin, niin päätti hän hieman ikäänkuin levähtää ja puhua sanasen
siitäkin asiasta, vihkimisestä.

Ja nyt hän muistikin miten omituiselta oli tuntunut koko se meno: miten
juhlalliselta. Aivan oli korvissa humissut, kun pappi puhui, ja hän
seisoi sen edessä miehensä rinnalla. Hän istahti penkille, miltei
Jussin viereen, ja muisteli hänelle, puhelua alkaen:

"Oli se aika höyräys... tää vihkiminen!"

Mutta ei ääntänyt mies vastaan. Synkkänä katsoi lattiaan, kyynäspäät
polviin nojattuina, kylmille jäänyt piippu ikenissä. Karoliina jatkoi:

"Tokko sinä edes kuulitkaan, mitä se siinä luki?"

Se suututti miestä, tuntui jo miltei tungettelulta, mokoma tiedustelu.
Mutta hän ei ääntänyt. Syläistä suikkasi vain ja oli omaa synkkää
oloansa. Karoliina jatkoi muisteluansa siihen tapaan, vaikeni sitte
hetkiseksi, kun ei mies kuitenkaan äännähtänytkään, mietti jotain
välillä ja lisäsi sitte kuin itsekseen ja kuin oudostellen koko
vihkimistä:

"Kaikessa myllyssähän tuo saa ihminen olla jauhettavana... kun nyt
tässäkin vihkimisessä... Ja vielä vanhoilla päivillään!"

Ja sitte hän vaikeni asiasta. Ei hän edes oudostellut miehensä
vaikenemista. Mitäpä siitä! Olivathan he vanhat tutut. Hän ryhtyi
töihinsä ja hyräillä kiekutteli äskeistä vihkivirttä.

Mutta silloin alkoi muuttua miehen synkän mielen sävy. Äsken oli
Karoliinan puhelu suututtanut, tuntunut tungettelulta, nyt oli
päinvastoin. Hän toivoi Karoliinan jatkavan, että hän pääsisi alkuun ja
voisi purkaa sisunsa synkkyyden. Hän odotti sitä jatkoa ja synkkeni,
vihastui, kun sitä ei kuulunut. Hän oli taaskin oikkuinen lapsi.

Mutta turhaan hän odotti ja suotta hän hautoi. Karoliina vain aherteli
omissansa. Moinen huomaamattomuus alkoi jo kaivaa mieltä. Hän oli
valmis purkamaan sisunsa, mutta ei vain voinut vielä puheta, sillä hän
toivoi vieläkin Karoliinan alkavan puhelun.

Mutta turhaan. Aika kului. Vihdoin oli hän valmis, ei jaksanut enää
vaieta. Pistävästi, katse maassa, kuin itsekseen, murahti hän kuin
Karoliinan taannoiseen vihkimis-puheeseen vastaten:

"Ka mitäs häneen, myllyyn, sitte telläytyi... vihittäväksi... Kun sitä
nyt kuitenkin jo nau'ut!"

Hän aivan nautti pistostansa. Mutta Karoliinasta se oli vain tavallista
puhetta. Niinhän puhuttiin yleensä maailmassa. Hommaillessansa selitti
hän:

"Ka enhän minä sitä nau'u... Mutta muuten vain sanoin, kun se rovasti
sillä tavalla siinä saarnasi!"

Niin kuin se oli saarnannutkin. Erehdyksessä oli hän aivan niiannut.
Niin juhlalliselta oli kaikki tuntunut.

Ja sitte taas vaiettiin ja Jussi paisui, kun taaskaan ei päässyt sen
likemmä sitä sydämensä asiaa. Vaiettiin hetki jos toinenkin. Jo
yritteli Jussi jotain pistosta murahdella, kuten lapsi äitinsä
hemmotteluihin, ärsyttäessänsä. Mutta ei huomannut Karoliina niissä
vieläkään mitään outoa, mitään toran siementä. Talouspuuhatkin vielä
vetivät mieltä muuhun. Se kaikki taas paisutti miehen karvasta mieltä.

Ja silloin, kun ei muu näyttänyt tehoavan, päätti hän pistää aivan
myrkyllisesti, sillä "onnenhyrrällä" ja koko Hyväkkäällä. Hän
varustautui lähtemään ja murisi pisteliäästi, kuin äskeistä
myllypuhetta jatkaen:

"Ka mitäpäs tästä minusta... Toista se olisi ollut vihilläkin, jos
olisi ollut tää rikas Hyväkäs... onnenhyrrinensä."

Siinä se oli se isku! Aivan tuli nyt hieman helpompi olla. Hän nosti
oikean polvensa koukkuun, raapasi siitä pinnistyneestä pakarastansa
tulitikulla tulen aivan erityisellä kädenliikkeellä, sytytti piippunsa
ja työntyi ulos tuvasta.

       *       *       *       *       *

Ja nyt loisti hän ulkona kuuman kesäpäivän kirkkaassa valossa. Hänen
rauhansa oli rikottu, hääonnensa tomuksi lyöty. Hänen povessansa
asustava metsäpiru oli hävittänyt ne hääilojen jäännökset, jotka olivat
vielä säästyneet. Hän aivasteli. Aurinko paistoi silmiin ja pani hänet
aivastamaan voimallisen aivastuksen. Ja loppujen lopuksi ei hän tiennyt
mitä tehdä, mihin työhön ryhtyä, eikä hän sitä ajatellutkaan. Täynnä
omaa henkeänsä heittäytyi hän kaivonkannen viereen nurmikolle
päivänpaisteeseen mahallensa lepäämään ja ajatus, se päässä auraansa
vetävä kyntöhärkä, pysähtyi tyyten, vakokin meni tukkoon, ja hän vain
oli, ja aivoissa hautui se synkkä asia.

Mutta siinäkään hän ei saanut rauhaa. Tuli vieras, joka pilasi asiaa
edelleen, ärsytti suopurnun hengen hänessä yhä synkemmäksi.

Hänen häistänsä oli näet saanut kuulla n.s. Henttu-Leena, jolla oli
täysi syy olla kunniastansa hyvin arka, koska hänellä oli jo neljäs
avioton lapsi. Siksipä hän loukkautuikin aina, jos vain joku koski
siihen asiaan. Hän tuli nyt oikeastaan hääkahvien toivossa,
käsivarsilla viimesyntynyt jälkeläisensä, puolentoista-vuotias poika.
Karoliinakin osui vielä tulemaan ulos yhteen joukkoon, ja oitis alkoi
Henttu-Leena ajaa kahviasiaansa. Hän oudosteli: "Joko sinä, Karoliina,
menit naimisiin tämän Jussin kanssa?"

"Ka niinhän tuota tässä... tuli mennyksi!"

Leena siunaili sitä kyytiä, mutta lohdutteli toki asiansa eduksi,
Jussia miellyttääksensä:

"Mutta sittepähän olet sinäkin turvan takana, kun sait näin varakkaan
miehen!"

Niin koetti hän lypsää kahvit irti, mutta Karoliina ei kiirehtinyt. Hän
olisi näet suonut Leenan puhuvan enemmänkin hänen avio-onnestansa.
Kukapa nuorikko ei sitä toivoisi.

Ja Leena kiertelikin ja ajoi asiaansa. Lapsi käsivarrella hän siinä
oleili, lastansa joskus hyssytti ja taas puhui. Jussi Puranen vaikeni
kuin hauta.

Nyt höläytti Henttu-Leena muuttumalla yht'äkkiä:

"Niinhän se tääkin Hyväkkään Antti nai rutosti!"

Ja sitte sitä alkoi tulla. Karoliinakin sotkeutui puheluun ja hetken
kuluttua erehtyi Henttu-Leena omaa etuansa tarkottaen kehua
kujertelemaan:

"Ja hyvät hääthän se Hyväkäs piti... Ei siinä kahvia surtu, eikä
kuokkavierastakaan ylenkatsottu!"

Hänen sanoissansa oli asiaan kuuluva sävy. Välillä hyssytti hän
lastansa. Jussi oli saanut piston, ja pahaa aavistamatta osui Karoliina
myöntämään:

"Ka mikäs hällä on Hyväkkäällä kestitessä, kun on rikas mies!"

Jussi Puranen veti nenäänsä, yhä mahallansa lojuen ja ikäänkuin ei
olisi kuunnellut koko puhelua. Ei hän tiennyt, mikä häntä juuri nyt
niin ärsytti ja paisutti. Ei koskaan ennen ollut hän toki niin täydeksi
paisunut. Henttu-Leena jatkoi asiansa ajoa, kehuen asianomaisella
äänellä:

"Ollappa niitä vain semmoisia miehiä kuin Hyväkäs joka talossa, niin ei
olisi hätää tällä köyhälläkään eläjällä!"

Niin jatkui. Nyt vääntäytyi Jussi jo isäntämiehen tietoisuudella
kaivonkannen reunalle istumaan, painui siinä asemaansa ja hautoi jotain
pistävää sanottavaa. Henttu-Leena jatkoi nyt aivan hurskaalla mielellä:

"Kunpa Herra siunaisi... kunpa siunaisi Herra semmoista miestä kuin on
Hyväkkään Antti... Hys... hys... hys... hys!" lopetti hän lapsellensa
hyssytellen ja odotti.

Mutta nyt oli Jussi saanut tarpeensa Karoliinastansa ja Leenasta. Hän
oli löytänyt sen pistävän sanankin ja äännähti Leenalle myrkyllisesti:

"Kuka se on tään sinun nuorimman kakarasi isä?"

Se tehosi. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan nautti teostansa.
Hetkisen oli Henttu-Leena vaiti, ei löytänyt vastausta. Sitte lähti hän
astua repsuttamaan veräjää kohti, pysähtyi siinä veräjällä, kääntyi ja
kysyi hyvin ilkeällä äänellä:

"Eikös se tää Karoliina ollut tämän Jussi Purasen oma leski jo silloin
kun meni ensimäiselle miehellensä... sille Mikko Tapettu-vainaalle?"

Sen sanottuansa hän alkoi suuttuneena poistua reuhkaista lapsinensa.
Karoliinakin piti paraana lähteä askareillensa, ja Jussi jäi yksin.
Hänessä oli nyt jotain äärimäisen umpimähkäistä, metsää, isäntää,
jussi-puraisuutta, henkeä, joka ei tutki, vaan on vain omaa itseänsä.

Yhtä ja toista pientä tässä välillä kyllä tapahtui, mutta jääkööt ne
kertomatta. Kaikki ne vain täydensivät hänen tilaansa.

Viimein alkoi hän kopistella yhtä ja toista tehtävää, mutta ei mikään
sujunut. Aurinko paahtoi punottavaa niskaa ja ikään kuin ärsytti häntä.
Hän unohti jo itse asiankin, sen joka oli hänet myrryttänyt, ja oli
vihainen aivan umpimähkään, kuten tuhannesti ennenkin oli laita ollut.

Mutta lopulta hoksasi haa toki tehtävän: Olihan palonkyntö kesken.
Mitäs muuta siis! Hän otti suitset ja lähti hakemaan hevosta metsästä,
lähteäksensä lopettamaan kynnön. Kaikki tapahtui kuin umpimähkään,
puoli-uhmaten.

       *       *       *       *       *

Mutta tänä päivänä vainosi häntä joku säälimätön kohtalo. Se vainosi
häntä kuten härkätaistelussa punaista vaatetta huiskuttelevat
ärsyttäjät vainoavat härkää. Minne se yrittääkään, niin oitis
huiskahtaa siellä tuo ärsyttävä väri.

Kun hän nyt tietä pitkin astua pullitteli, lyöttyi hänen matkaansa,
aivan sattumalta, loismies Mikko Pitkänen, mies, joka oli ulkonaisesti
hänen vastakohtansa: pitkä ja laiha kun nälkävuosi. Se asettui
rinnalle, harppaili laihoilla, pitkillä koivillansa ja jo alkoi puhua
sieltä korkeudestansa. Nenäänsä puhua honisuttaen kysyi hän:

"Oletko sinä mennyt naimisiin?"

Jussi Puranen myönsi sen vaitiololla. Pitkänen ymmärsi sen, katsoi alas
Jussiin ja arvella honotti:

"Olisi minunkin mentävä naimisiin... Kun saisi sopivan akan."

Myrtynyttä Jussia tympäsi nyt koko tämä loismies. Että se vielä siihen
isäntämiehen rinnalle!... Ja sitte vielä sekaantuu sen asioihin!...
Että rohkeneekin!

Niin saapuivat he Höijerisen veräjälle. Ynseänä jäi Jussi siihen
seisomaan kyynäspäin veräjään nojaten ja antoi piippunykerön riippua
ikenissä.

Mutta Mikko Pitkänenkin pysähtyi. Se suututti Jussia ja hän olisi
sanonut jotain puraisevaa, mutta pää ei jaksanut sitä synnyttää.

Ja silloin osui Mikko pilaamaan asiaa: Oikeastaan hän yritti olla
Jussille mieliksi, kehaista hänen Karoliinansa tyttöaikaista
menneisyyttä, sen puhtautta, miten se oli säilynyt, ainakin mitä Antti
Hyväkkääseen tulee. Siinä tarkotuksessa hän siinä puhellessansa hönäsi
muun muassa:

"Hyväkäs sanoi jotta olisi hän päässyt silloin tyttärenä ollessa
Karoliinan aittaan, mutta ei hän huolinut."

Siinä se nyt siis taas oli. Vähemmästäkin olisi synkistynyt
Purasen-lainen mies. Hän vaikeni, sillä hän valmisteli. Aivohärän
jäntereessä oli jo voimaa ja sen silmätkin olivat jo mullollansa, mutta
se ei vaan ehtinyt päästä liikkeelle siellä päässä. Pahaa aavistamatta
jatkoi laiha loismies: Jussia miellyttääksensä morkkasi hän Hyväkästä:

"Se Hyväkäs olikin kova tyttömies poikamiehenä!"

Mutta Hyväkkään kehumiseksi käsitti Jussi sen. Aivohärkä otti siis
väärän askeleen. Se repäsi toki jo sanottavaa irti. Ja kun toinen vielä
jatkoi, oli hän valmis.

Katsetta maasta nostamatta, kuin syrjään puhuen, isäntämiehen
ynseydellä sanoi hän purevasti, loismies Pitkäsen köyhyyttä ja
laihuutta halveksuen:

"Sinä sitä kohta taidat synnyttää nälkävuoden... kun on tuo mahasi
siihen nälkäsuuntaan päin raskaana..."

Se auttoi. Ei kukaan ollut vielä Pitkästä niin myrkyllisillä hampailla
puraissut. Jussi aivan nautti tuosta puraisustansa. Hetken kuluttua
alkoi laiha Pitkänen harppailla pois koko tämän vastanaineen
lähettyviltä.

Hyvän tovin oleili hän vielä siinä veräjään nojautuneena, eikä
ajatellut mitään selvää. Lähti toki viimein liikkeelle ja asia paisui
hänessä. Karoliinakin tuntui syylliseltä, tai oikeastaan juuri se.
Miksi sekin Hyväkkään pauloissa ja puolella!

Ei ihme, että hänen aivoissansa alkoi muodostua ja kasaantua jotain
semmoista ajatuksentapaista kuin että "minä se olen isäntä talossa."

"Nähdäänhän!" pääsi häneltä jo kerran ääni. Hän astua purasi edelleen
polkua pitkin. Luonto nousi Karoliinaa vastaan. Nyt hän jo uhmaili,
tosin umpimähkään, kuin näyttääksensä:

"Vaikka ero tulisi koko akasta ja vielä tänä päivänä, niin nähdään se!"

Se oli käsittämätöntä hänenkin mielentilaksensa. Ei hän vielä koskaan
ennen ollut näin pahaksi, näin yliluonnollisesti myrtynyt.

Niin astua pullitteli hän nyt suitset olalla polkua myöten. Tie kulki
Koupolan salokylän läpi, ohi Suolasen siistin talon. Aurinko paahtoi,
että aivan niskaa poltti. Se ikäänkuin lisäsi ärtyisyyttä, pisteli
häntä, eikä se ärtymys lauhtunut, vaikka hän välillä poikkesi jo
Suolasen talossa ryyppäämässä raikasta lähdevettä.

Niin saapui hän keskikylän raitille, ja siinä sattui tapaus, joka olisi
muualla maailmassa mahdoton, mutta joka mauttomuudestansa huolimatta on
Jussi Purasen maassa niin tosi, että kaikki sen sankaritkin -- paitsi
tietysti mustalaiset -- ovat Rämekorven kirkonkirjoihin merkityt.

Siinä näet liittyi häneen tiellä kolme miltei täysikasvusta
joutilasmiestä, Joutavainen ja Tyhjänen ja Pyllynen, kaikki noin
20-vuotisia. Joutavainen oli ammatiltansa, arvoltansa kuten
nimeltänsäkin ja kaikilta muiltakin meiningeiltänsä ainoastaan nenänsä
kaivelija, toiset eivät edes sitäkään. He olivat siis semmoista
Rämekorven ja koko maailman liiallista rikkautta, näennäisesti
tarpeetonta ylellisyystavaraa, joiden häviäminen sittekin olisi
korvaamaton vahinko, sillä juuri ne ne antavat kyläteillemme ja
raiteillemme oman, kotoisen leiman, tekevät ne miellyttäviksi,
tutuiksi, kuten pankolla venynä kissa ja kaikki se, mikä on meille jo
pienestä lähtien kuin ihana uni vereen painunut, tekee tuvan
kodikkaaksi, semmoiseksi, joka luo mieleen rauhaa ja sieluun ikäänkuin
autuudentunteen.

He yhtyivät yhdeksi joukoksi oikeastaan vasta tämän Koupolan metsäkylän
kauppiaan Otto Salmisen oivallisen kaupan edustalla. Siinä he
pysähtyivätkin kuin tupakoimaan, seisoskellen lahonneen virstapatsaan
ympärillä tienristeyksessä, jonka keskellä tuo hylkypatsas törötti.
Siinä he hieman juttelivatkin. Jussi Puranen oikeastaan enimmäkseen
ähki, toisten häntä narratessa. He kehuivat muun muassa hänen
hevostansa. Se tuntui hyvältä. Sitte alkoivat he kehuksia miestä
itseänsä, ensin hyväksi ruoskamieheksi, hevosen kurittajaksi. He
ilmoittivat:

"Jos sinä vetäseisit piiskalla vaikka miten laiskaa hevosta, niin
hytkähtää sen pitäisi!"

Ja miksikäs ei! Se jo aivan paisutti muutoinkin täyttä henkeä.

Ja juuri silloin sattui ohi kulkemaan eräs mies. He huomasivat sen
vasta takaapäin, mutta se näytti Antti Hyväkkäältä. Ainakin takin
paikatusta selkämästä päättäen oli se hän. Jussi Puranen ikäänkuin
kuohahti. Ei häntä ollut koskaan ennen niin kaivellut kuin nyt. Ja kun
äskeinen kehuminenkin oli vielä luontoa nostanut, ei hän voinut enää
itseänsä hillitä, vaan äännähteli ynseästi kuin yksikseen, mutta toki
niin että ohi menijäkin kuulisi:

"Onnenhyrrä!... On niitä nyt osattu tehdä kummenpiakin!"

Siinä oli ajatuksena juuri se, että jos _hän_ sen tekisi, niin...
näkisihän että se olisi toista.

Toiset vähän arkailivat. Näyttääksensä, että eivät he ole osalla,
kaiveli Joutavainen sormellansa nenäänsä ja Pyllynen tikulla patsaan
rakoa.

Mutta ei kulkija näyttänyt kuulevan ja moinen kuulemattomuus sekä
suututti että myös samalla rohkaisi, nosti luontoa. Miten kansallinen
piirre tämä onkaan Rämekorven maassa! Entistä kovempiäänisenä ynseili
jo Puranen menijän jälkeen:

"Mistä lie toisen katolta varastettu väkkärä koko hyrrä!"

Se tuntuikin hänestä varmalta, sillä sairas etsii lohdutusta kaikesta.
Ähäh siis! Mutta ei näyttänyt menijä vieläkään hoksaavan, että hänelle
se on tarkoitettu.

"Saakeli!" pääsi silloin jo murahdus Puraselta ja hän lähti
astua pullittelemaan perästä, ja toiset, nämä kolme maailman
ylellisyystavaraa, seurasivat häntä.

Ja niin astuskeltiin autiota, pölyistä tietä myöten ja luonto kypsyi.
Nyt jo Puranen päästi puoli ärjäisemällä rämekorpelaisen hihkaisunsa:
"Hyväkäs!"

Se aivan nosti miehenluontoa! Siinä tuntui olevan voimaa, uljuutta, ja
miten tuttua se kaikki oli siellä, missä on ihmisillä joskus liikaa
aikaa. Mutta ei! ei värähdä menijä. Mokomakin! Jussi menetti jo
varovaisuutensakin ja ärjäsi kuin juopunut:

"Hih!"

Ja toiset aikoivat häneen yhtyä. Mutta juuri silloin ajaa pauhasi
paikalle kokonainen remuava kuormallinen Rämekorven mustalaisia, tulla
remuten yhtäkkiä vastaan tienpolvessa, siinä missä tie kääntyy räätäli
Rinteelle päin. Laiha koira syöksyi tiepuolesta niiden kimppuun. Eräs
mustalainen ruoski hevostansa, toiset ruoskillansa hosuivat heihin
tarrautunutta, rähisevää koiraa. Ei auttanut muu kuin raivautua
tiepuoleen, pois moisten menijäin jaloista. Kuorma ajoi ohi. Tie jäi
tyhjäksi. Tietämättänsä oli mustalaisjoukko siten ruoskimalla raivannut
tietä korkeammalle sivistykselle ja gentlemanniudelle.




III.


Vihdoinkin pääsi Jussi niin pitkälle, että tamma oli aisoissa.
Yksinäisyydessä kynti hän nyt paloansa mäkirinteellä. Polttavan kuuma
ilma, joka oli aivan sulattaa, lisäsi mielen ärtyisyyttä. Se ikäänkuin
paistoi hänen sisuansa, kuten uuniin pantua leipää, ja sisu, jonka
äskeinen maantiekohtaus oli juuri paisuttanut yli reunojen, alkoi
kypsyä liiaksi.

Mutta onneksi oli toki hänen tammansa vihainen: se viuhautteli
häntäänsä, iukui jos asia niin vaati, tapaili puraista, jopa tiukan
tullessa potkaistakin. Sen oli kehittänyt semmoiseksi juuri se ainainen
taistelu, jota sen oli täytynyt käydä äksyä isäntäänsä vastaan. Ei niin
että Jussi olisi ollut tammallensa pohjaltansa kiusaava isäntä.
Päinvastoin. Hän syötti sitä hyvästi, ei säästänyt kauroja, sillä
tamman piti olla paremmassa lihassa kuin Hyväkkään ja muiden hevosten.

Mutta hän oli nyt kauvan ollut naimaton mies ja maailma häntä murjoi,
eikä ollut vaimoa, eikä muuta kenelle purkaa sisuansa, ja siksipä oli
hän sen aina purkanut tammallensa. Siitä se oli johtunut se alinomainen
sota, ja tästä tamman vihaisuudesta oli Jussi Puraselle nyt se hyöty,
että hän sai sen kautta tilaisuuden purkaa liikaa sisuansa tätä
taisteluun aina altista työtoveriansa kohtaan.

Työn alku oli kyllä ulkonaisesti jotakuinkin rauhallinen. Jussi Puranen
vain ähähteli joskus vihaisesti. Mutta sikäli kuin kyntö jatkui ja
kuumuus yltyi, paisui myös Jussin vihainen povi. Kun aura tarttui
juuriin, ärähti hän jo kirosanan ja kiskoi auraa irti täysin voimin
uhkaillen auralle synkkänä:

"Vaikka kädet revetkööt olkapäistä irti, niin lähteä sinun pitää
juuresta irti... tökerö!... Hä-häh!" lopetti hän ärjästen, hihkaisten
hevosensa taas käyntiin. Aurinko nousi yhä ylemmä. Hiki valui virtana.
Nokisista palopuista olivat nokeutuneet kyntäjän hikiset kasvot ja
vaatteet, niin että hän näytti miltei neekeriltä ja päivänsavu oli jo
tuketa silmät.

Ja sitä mukaa yltyi hänen mielensä ärtyisyyskin. Nyt hän soimasi ja
haukkui hevostansa. Kerta, kun tämä tuskastuneena pysähtyi kuopimaan
turvallansa vuohistaan, ei hän enää sitä sietänyt, vaan antoi tammalle
patukkaa ja kiroili:

"Häh!... Joko siinä happanamaan seisahdut... Kaakki!"

Mutta silloin viuhautti tamma häntäänsä, luimisti vihaisesti ja kiskasi
auraa niin rajusti, että juuret katkeilivat ratisten, aura kimposi
koholle palosta ja tamma alkoi harppailla vakoa pitkin aika roimin
askelin. Jussi Puranen koki hanttuuttaa perästä, aurasta kiinni pitäen,
sitä takaisin kiskoen ja sadatellen:

"Prtuu!... Prtuu, paholainen... Hähäh!" ärjäsi hän taaskin,
karjaisemalla aivan, kun tamma ei totellut.

Ja tamma pysähtyikin, puistalti äkäisenä päätänsä ja alkoi päristellä
ja kuopia kuin paarmojen käsissä tepastellen. Jussi Puranen menetti
malttinsa. Äkäisesti tökkäsi hän auran paloon kiinni, mennä kaapasi
nopeasti tamman eteen, ja ollen jo kuin sokeana vihasta, löi sitä
nyrkillä otsaan, ärjäisten:

"Saakelin koni!"

Mutta silloin suuttui tamma ja yritti puraista, lekauttaen samalla
takapuoltansa ikäänkuin potkaisua varten. Alkoi tavallinen ilmisota,
tammalle ennestäänkin jo niin tuttu taistelu. Jussi väisti puraisun.
Hän sieppasi kyntövitsansa, asettui loitomma tamman eteen, hieman
syrjään ja uhkaili:

"Saakeli vie, jos tällä patukalla vetäsen, niin sinun pitää tietää,
kuka minä olen."

Tamma aivan kurotti kaulaansa jo, yrittääkseen siepata hänet
hampaisiinsa, väläytti hampaitansa ja yritti taaskin potkaista,
lekauttaen takapuoltansa. Jussi väisti nytkin, mutta jatkoi entistä
ankarampana, tosissaan tenäten, selitellen oikeuksiansa:

"Sinä muista, että minä olen isäntä talossa... Minä omistan koko tämän
verotalon, ja vaikka annan sinut tappaa, niin kellään ei ole mitään
sanomista, sillä minun ovat talon kiinnekirjat... Kuuletko!" ärjäsi hän
lopuksi ja uhkasi patukalla. Nyt tamma jo yritti hyökätä päälle, mutta
aura oli niin lujassa kannossa kiinni, että se esti. Jussi yltyi. Hän
myskysi jalkaa polkien, tosissaan vannoen:

"Se pitää nähdä, kun minä kerran tallissa voitelen sinut tällä
patukalla!... Niin tokkohan silloin iukaiset... Prtu-so!" karjasi hän
taas lopuksi ja yritti lyödä syrjästä käsin.

Mutta nyt tuskastui tammakin lopullisesti. Se koki saada komentelevan
miehen hampaisiinsa. Mutta aura piti kiinni. Jussi väistyi syrjään ja
korvat luimussa pyöri tamma perästä, niin että kiinni tarttunut aura
kääntyi kuin olisi pyörinyt navan päässä, ja niin pyörittiin ja
metelöittiin keskellä nokista palorinnettä. Se näky oli aivan komea.

"Minä olen isäntä!... Prtu-so!" karjui Jussi ja sipasi jo syrjästä
tamman kupeeseen patukalla.

Mutta silloin iukasi tamma, luimisti suuttuneena, ja viuhautti
häntäänsä sekä yritti aivan karkaamalla hyökätä päälle.

"Sa... saakeli!" raivostui siitä Jussi ja syrjään väistyen sipasi
uudestaan tamman kuvetta vitsalla. Mutta nyt oli tamman mitta täysi. Se
potkasi niin että jalat sattuivat auran-ojasten poikkipuuhun. Siitä se
aivan raivostui, iukasi, potkasi uudestansa ja riuhtasi auraa
semmoisella voimalla, että kainalovitsat rusahtivat poikki, sahrat
irtaantuivat aisoista, koko aura hajosi pirstaleiksi, ja täyttä ravia
painoi nyt sydämistynyt hevonen tyhjien aisojen kanssa paloa pitkin,
loikkasi matalan veräjän yli ja läksi täyttä laukkaa painamaan kotia
kohti. Pulleahko Jussi Puranen juosta väänsi perästä, äsyten kiireessä:

"Prtuu!... Prtuu, paholainen!... Ptruu, sen vietävä!"

Turhaa. Veräjän luona hän pysähtyikin äkkiä, hengästyneenä, kirosi ja
vannoi:

"Mäne vaivatta!... Juokse nyt vaikka maailman loppuun... mokomakin
konkari!"

Hengästyneenä, suuttuneena paiskasi hän hattunsa maahan. Ja vasta nyt
hän huomasi tajuisesti, että oli kuumuudesta aivan tukahtumaisillansa.
Hiki valui pitkin ihoa. Niska oli punaiseksi palanut. Hän äkämystyi
auringolle: itsepintaisena istahti hän paksun puuntyven päälle,
paraaseen paahteeseen, niska aurinkoa kohti, ja vannoi myrtyneenä
auringolle:

"Paahda nyt!... Porota niin jotta saat kyliäsi!... Vaikka koko niska
polta!"

       *       *       *       *       *

Hän istuu kauvan. Aurinko paahtoi aivan kuin uhalla. Vihan ja mielen
myrteymän umpimähkäiseen paljouteen hukkuivat jo sivuasioiden
yksityiskohdat: tamma, aurinko, Karoliina, koko maailma. Hän tajusi
vain himmeästi, että hänelle on tapahtunut joku paha, jonka johdosta
hän on nyt täysi. Tai oikeastaan ei se ollut enää mitään tajuntaakaan,
vaan jotain vaistoa, kuin savuihin tukahtunutta, ja se umpimähkäisyys
tavallaan hieman helpotti hänen oloansa.

Mutta vihdoinkin nousi hän ja lähti astua väännättelemään tietä pitkin
kotiinsa päin. Se tie oli oikeastaan hänen yksityinen metsätiensä,
vaikka hän oli sallinut naapuriensakin sitä käyttää oikotienänsä.

Sillä oikeastaanhan hän ei ollut kitsas, ei paha naapurille. Monesti
oli hän muun muassa kuvitellut, miten mukava olisi, jos hän olisi
oikein rikas isäntä ja Hyväkäs ja muutkin, mutta ainakin Hyväkäs,
köyhiä. Ison jyväkuorman päällä loikoen ajaisi hän kylläisellä
hevosella pitkin kylätietä myllyynkin. Hevosensa pysäyttäisi köyhän
Hyväkkäänkin tuvan edessä, viskaisi ynseästi, välinpitämättömästi, kuin
ohimennen, täyden jyväpussin kuormasta Hyväkkäälle, äännähtäisi:
"tuoss'on sullekin!" Ja miten Hyväkäs silloin hämmästyisi, varsinkin
kun näkisi, että pussissa on parasta ruista.

Mutta hän ei olisi siitä tietääkseenkään. Mötköttäisi vain jyväkuorman
päällä, nykäisisi lihavan hevosen käyntiin, ja hevonen nyhtäisisi
raskaan kuorman liikkeelle niin että syvä, silmää hivelevä kuoppa vain
painuisi lihavaan lautaseen, mutta kuorma ei tuntuisi sen perässä.
Semmoista ja paljon muuta hyvää oli hän usein uneksinut.

Mikä autuus olisikaan olla kylän ainoa kunnon isäntä, se joka voi ja
tahtoo jokaista auttaa ja johon kaikki alati hengessä katsovat!

Mutta nyt ajoi se metsäpiru hänestä hetkiseksi sen hyvän hengen. Antti
Hyväkäs oli näet aikoinansa laittanut laulunkin, kuten Rämekorven
laulumailla oli tapa. Sitä laulua oli laulettu kylällä ja monesti oli
se seikka nostanut Jussissa mustan havenen.

Ja eikös juuri nyt taas aseta kohtalo niin, että tuo vanha, ja muilta
unohtunut laulu nousee haudastansa ja täyttää hänet pimeällä hengellä.
Hartikaisen aikamies poika, Pekka, ajoi näet tätä samaista tietä
myöten. Kuului jo kärrien rätinää. Kohta ilmestyi ajaja näkyviin.
Työkärrien korissa seisten hoputti hän hevostansa juoksuun. Huono
kärrinkori reuhkasi. Kärrit hypähtelivät kuopikkaalla tiellä. Pekka
veteli hevostansa ohjaksien perällä selkään ja lauloi sitä Hyväkkään
laulua:

    "Rimparill' on rimmut
    ja ramparill' on rammut
    ja herrasmampsellilla."

Se puhkasi Jussin paiseen. Topakasti pysähtyi hän keskelle tietä ja
varotti uhkaavasti:

"Elä aja, kuule, päälle Hartikaisen poika!"

"Hei!" hihkasi vain Pekka, joka ei kärrien rätinältä kuullut varotusta,
löi hevostansa ja luullen Jussi Purasen aikanansa raivautuvan pois
tieltä, lasketteli tätä kohti.

Mutta ei, Puranen seisoi uhallakin paikallansa ja uhitteli:

"Ajappas päälle, tokko uskallat!"

"Pois tieltä!" hihkasi Pekka ja oli jo lähellä päälle ajaa.

"Koitappas!" uhkui vain Puranen tanakkana, rauhallisena seisten.

Ja nyt tapahtui onnellinen kohtaus, joka pelasti Purasen joutumasta
hevosen jalkoihin: Viisas hevonen näet pysähtyi niin äkkiä
töksähtämällä, että Pekka menetti tasapainonsa ja suistui hevosen
lautasen yli suin-päin tielle...

"Vieläkö ajat päälle!" nautti silloin Puranen voitostansa. Pekka
kirosi, hypähti pystyyn, syöksyi kuin pyörryksissä Jussi Purasen
kimppuun ruoska ojona:

"Sen perhana... Annanko tuosta!"

"Lyö... Lyö vain, jos luulet kukkarosi kestävän!" ähki Jussi Puranen
tietoisena siitä, että hän on tien isäntä. Tyynenä, sydän täynnä saneli
hän:

"Et taida tietää, kuka se on tämän tien isäntä... Niin että ajat kuin
vierasta tietä myöten", lopetti hän kuin ilkkuen, kutitellen.

Pekka älysi asian, ja se häntä aluksi hieman masensi. Tien isännän
rauhallisilla eleillä kopeloi nokinen Jussi Puranen tupakkavehkeitä
taskustansa, puhalsi piippua selväksi ja lisäsi pistävästi, sillä
Hyväkkään laululla pistäen:

"Taitaisi sinun kannattaa teettää omakin tie... Kun niin reilusti
kerran laulella kannattaa!"

Mutta vähitellen selviytyi Pekka ennallensa ja rupesi kerskumaan
vastaan. Sukeutui pieni, omituinen kinastelu. Jussi Puranen ähisi,
sydän täynnä, rauhallisena pysytellen, tietoisena isännyydestä. Pekka
joutui lopulta alakynteen ja rupesi koraamaan asemaansa ylimalkaisella
pöyhkeilyllä. Ruoska kädessä kehui hän:

"Saakeli soikoon, kun minä tuolla tammalla laskettaisin sileää tietä
myöten, niin ei siinä sinun tammasi saisi hajustakaan kiinni."

"Mhyy!" äännähti täysinäinen Jussi Puranen, kokien olla
välinpitämättömänä ja pysytellä tupakanpanoasiassa. Pekka vahvisti
kehuen uljaasti:

"No et kyllä pysyisi... Ja jos lasketteleisin tuolla tammalla vaikka
seinää kohti, niin puhki seinänkin se lentäisi kuin lintu!... So
tamma!" kiivastui hän lopuksi ja löi tammaa nyrkillänsä lautaselle.

Niin oli tämä tapaus heidät uudestasynnyttänyt. He kinastelivat
tosissaan kuten konsanaan luonnonlapset.




IV.


Jotenkuten selvisi toki äskeinen selkkaus. Pitkän kinastelun loputtua
hyppäsi Hartikaisen Pekka kärreihinsä, löi hevosta ja hihkasi. Karrien
korit reuhkasivat hevosen ravatessa täyttä ravia ja Pekka hoilasi taas
samaista Antti Hyväkkään rallia "Rimpariir on rimmut".

Ja entistä mustempi ajettuma vaivasi nyt Jussi Purasen mieltä.
Äänettömänä, synkkänä ja nokisena astua purasi tämä Pohjolan
gentlemanni nyt tietä pitkin ukko Hartikaisen taloa kohti, kostamaan
ukolle, ja sitä tietä Hyväkkäälle. Hän päätti kieltää ajamasta hänen
tietänsä myöten. Housujen takapuolet vain veppasivat tasaisesti,
säännöllisesti, kun tämä Rämekorven metsien syvyydestä ilmestynyt
olento astua pyöritteli metsätietä myöten Hartikaisen taloa kohti.

Niin työntyi hän Hartikaisen tupaan äänettömänä, sydän täysinäisenä,
kasvot tahraisina ja istahti, hieman ikäänkuin ähkyen, täynnä
_isännän-henkeä_. Ukko Hartikainen hakkasi tupakkaa. Kun vieras oli jo
tovin istunut, alotti Hartikainen puhelun tiedustelemalla, hokien:

"Kuuluuko sitä vielä mitä?... Kuuluukos... kuuluukos sitä mitä,
Jussi-kuoma?"

Ei antanut Purasen sisu vastata. Päästäksensä siitä tehtävästä, otti
hän lattialta tikun ja kaiveli sillä hammastansa, sylkäsi sitte ja
viskasi samalla tikun pois. Ukko Hartikainen ei oikeastaan
odottanutkaan vastausta, sillä tupakanhakkuu kiinnitti hänen
ajatuksensa. Hetken kuluttua rupesikin hän siinä työnsä lomassa
puhelemaan, virkkaen kuin ohimennen arvelemalla:

"Vai ei sinulle mitään niin kuin ota ja kuulu?"

Hän hämmenteli hakkauksiansa ja ryhtyi sitte vilkkaasti puhelemaan:

"Minulle tässä sen sijaan otti ja sattui sitäkin kuulumista hyväkästä,
kun... kun se näet tää Hyväkkään... tuon Antti Hyväkkään härkä-mullikka
otti ja niin kuin suuttui."

Siis taaskin Hyväkäs! Taaskin Hartikainen kopisteli välillä
tupakka-pölkkyä, jatkoi työtään ja vilkastuen jatkoi:

"Niin tää syötävä... tää Hyväkkään mullikka kun otti ja heittäytyi
vihaiseksi ja kun yht'äkkiä otti ja hyökkäsi minun päälleni... Siinä
Timoskan veräjän kohdalla hyökkää ja meinaa... puskea, meinaa tää
Hyväkkään mullikka... Mutta minä ojaan."

Hän oli siinä työssään yhtenä puheen vilkkautena, toisteli hokien ja
jatkoi:

"Ojaan... ojaan minä..."

Vieras tuskin viitsii kuunnella; niin on ynseä.

Toinen jatkaa:

"Hyppään vesiojaan pitkäkseni ja arvelen... tälle niin kuin mullikalle
arvelen, jotta puske nyt, jos sinun niin kuin mielesi tekee... Onko
sinua, Jussi, milloinkaan mullikka puskenut... tahi niin kuin
hätyyttänytkään?" käänsi hän äkkiä puheen.

Mutta Jussi ei äännä. Kumarassa istuu ja sammuksissa oleva piippunysä
lerppuu taas kylmillään ikenissä. Hartikainen jatkaa:

"Ei siitä sen ruojan puskemisesta mitään iloa niin kuin olisikaan...
niin kuin tään härän puskemisesta tarkotan, ja siksi minäkin ojaan."

Ei hän ajatellut puheen sisältöä, mutta antoi vaan tulla. Hän jatkoi
kuin härän menoa ja asiaa oudostellen:

"Entäs tää mullikka... tää Hyväkkään mullikka ryökäle, mitä tekee
silloin!... Kun minä virun ojassa, niin tää ottaa ja suuttuu yhä
julmemmin ja möyryää ja rupeaa puskemaan kantoa... niin kuin tään minun
sijasta rupeaa kantoa puskemaan."

Hän olisi kertonut tämän asian aivan yksityiskohtia myöten loppuun
asti, jos työtä olisi jatkunut. Mutta tupakat olivat jo kylliksi
hienot. Hän alkoi koota niitä seulaan, ryhtyi seulomaan ja lopetti
kertomuksen typistämällä sen lyhyeksi ilmoitukseksi:

"Ja siinä hän sitte mullikka vain möyryää ja puskee sitä kantoa..."

Jussi Puranen veti hieman sieramiinsa ja tunsi henkisesti paisuvansa,
eikä siis voinut ääntää. Hartikainen lopetti jo seulomisenkin, pani
tupakkaa ja kysyi äkkiä:

"No entäs kuin se on se sinun tamma?... Vieläkö hän yhä niin kuin
iukuu?"

Päästäksensä vastaamasta ryhtyi Jussi Puranen selvittelemään
piippuansa, puhaltaen posket pullollaan sen hikireikää auki.
Hartikainen sytytti silloin piippunsa ja jatkoi:

"Iukuihan se tämäkin meidän tamma nuorempana ollessaan, mutta se tää
meidän poika... tää Pekka, antoi sille sitte niin kuin ruoskaa."

Näin olisi jatkunut asiasta toiseen menoa, eikä Jussi Puranen olisi
ehkä jaksanut voittaa itseään ja päästä puheen alkuun. Nyt sattui toki
tulemaan talon emäntä, joka käski Hartikaisen mennä veräjiä tukkeamaan,
etteivät lehmät pääsisi peltoihin. Hartikainen johtui silloin
kyselemään vaimoltansa yhtä ja toista lehmistä, joten Jussi Puranen sai
aikaa hautoo puheen alkua.

Mutta vaikea vain oli se alku. Tuskin siitä olisi tullut mitään, jos ei
Hartikainen olisi jo valmistautunut lähtemään. Silloin täytyi Purasen
voittaa itsensä. Hän imasi savut, sylkäsi, kumartuen syvään, ja
murahti:

"Ja joutaisipa se poikasi tekemään oman tiensäkin..."

Hän lapautti välillä lapikkaittensa pohjilla lattiaa, puhalsi savua
sieramistansa ja jatkoi äskeistä lausetta:

"Kun kerran joutaa hevosta piiskaamaan ja laulamaan rekilauluja."

Ukko Hartikainen ei älynnyt asiaa, mutta tokasi jotain sanoaksensa:

"Ka joutaisipa hän tehdä... Mutta kun tässä on tämä sinun tie... tämä
oikotie, tarkotan, niin hitto hänestä koko tiestä... Uudesta tiestä,
tarkotan, hitto... Vai kuin sinä Jussi arvelet... siitä asiasta niin
kuin?"

Jussi Puranen ähki sanottavaa synnyttää vääntäen. Ei tahtonut tulla.
Hartikainen puuhaili ja aikoi jo lähteä sanoen jäähyväiseksi:

"Ka... no!"

Silloin oli pakko jatkaa. Jussi tuijotti lattiaan ja murisi:

"Ei tässä kukaan ole luotu pitämään toisille hollitietä... Niin jotta
laita oma tiesi!"

Hartikainen pysähtyi. Vähä vähältä pääsi hän Jussi Purasen
jurnutuksesta asian perille ja alkoi sovitella, selittäen: "Elä,
veikkonen, turhia ala!... Ei tää tie ajaessa kulu, ei hän myös niin
kuin lyhene... Niin kuin esimerkiksi tää leipä, jos häntä otat ja syöt,
niin hän, leipä, ottaa ja kuluu... ja loppuukin, kun häntä oikein
syöt... Mutta tää tie, aja häntä jos kuin, niin ei ota ja lyhene, eikä
kapene... tää sinunkaan tiesi tarkotan, ei lyhene ei niin kapene."

Silloin Jussi Puranen katsahtaa muljautti häneen ja murahti:

"Ka aja sitte Hyväkkään tietä myöten... Kun et omaasi viitsi tehdä!"

Hartikainen joutui ymmälle. Hän koki tiedustaa:

"Senkö Antti Hyväkkään?"

Jussi Puranen mietti mitä vastata. Hartikainen jouti siis jatkamaan
halveksivasti:

"Ei, veikkonen, hänellä... tällä Antti Hyväkkäällä, ole mitään tietä...
Ei hänestä ole koko miehestä muuta kuin housujaan kannattamaan... siitä
Antti Hyväkkäästä."

Hän aivan vilkastui toista morkatessaan ja sovintoa hieroen tarjosi:

"Paa, veikkonen, tästä tupakkaa... Pane palamaan hakkajaisia ja anna
tien olla ennallaan... Ei tää siinä vanhene ei rumene... Pane palamaan,
pane!"

Mutta ei. Jussi Puranen ei huolinut tupakasta. Hänen henkensä ei
sietänyt nyt sovintoa. Se synnytti jotain vaikeaa, umpimähkäistä. Nyt
sai hän toki jo toistetuksi pisteliään murahduksen:

"Aja, aja häntä sitte Hyväkkään tietä... niin sittepähän näet."

Hartikainen joutui aivan pulaan. Tie oli hänelle välttämättömän
tarpeellinen, ja ennen oli Jussi itsekin aivan käskenyt sitä
käyttämään. Olipa joskus sitä korjaillutkin aivan häntä varten. Mutta
nyt! Mikä menikin miehen päähän! Hätäillen, kuin oudostuneena, hoki
Hartikainen ihmettelyä:

"Elä veikkonen!... Elä nyt, veikkonen, joutavia!"

Mutta ei mikään auttanut. Taipumaton kuin paha taipumus oli Jussi. Eikä
edes selittänyt asian syytä, kun Hartikainen koki taivutella ja
sovitella:

"Elä... elä nyt, Jussi veikkonen"; raapi hän jo korvallistansakin.

Ja niin jäi Hartikainen tiettä. Eikä Jussi Puranen itsekään nyt edes
erityisemmin nauttinut voitostansa ja voimastansa. Hän oli vain
ennallansa täysi, ja niin työntyi hän ulos ovesta ja läksi
paluutaipaleelle.




V.


Ja nyt oli hän omaa itseänsä, lujaa luonnon luomaa Jussi Purasta aivan
täydellisesti. Hän oli sitä niin ihailtavan täydellisesti kuin luotu
luonto on omaa itseänsä kokonansa, arastelematta, tosin tajuttomasti,
mutta samalla ikäänkuin riemuitsevin mielin.

Siinä välillä, Hartikaiselta lähdettyään, poikkesi hän kotiinsa. Sinne
veti häntä oikeastaan päivällisaika, jonka tulon hänen vatsansa aina
ilmoitti säännöllisesti kuin tarkin kello. Karoliina oli jo laittanut
ruuan: pöydällä oli kaksi aimo leipää, oli voitakin, ja piimää oli
vallan yletön pytty. Onhan nyt hääpäivä! niin oli Karoliina arvellut.

Mutta ei mies työntynytkään pöydän taakse. Penkillä istui täynnä omaa
henkeänsä. Eikä ihme, että hän oli tässä sieluntilassa. Olihan koko
maailma nyt noussut häntä vastaan. Tapaukset kotona, Henttu-Leena,
Mikko Pitkänen, auringon paahde palolla, samoin vastaan taisteleva oma
tamma, Hartikaisen poika ja muu kaikki oli häntä ikäänkuin härnännyt,
kasannut kiven kiven päälle.

Eikä Karoliinakaan arvannut ruveta häntä lauhduttamaan, sillä ei hän
huomannut mitään erikoista, vaikka kyllä Jussin äskeinen, vihiltä
tultua tapahtunut poislähtö oli tuntunut hieman omituiselta. Hänen
päässänsä pyöri yhä tuo vihkimistoimitus, ja kun mies oli kotvasen
synkkänä istunut, koetti hän alkaa sen kanssa puhelun, kysyen pyttyjä
pestessään:

"Paljonko se pappi vielä otti tästä vihkimisestä?"

Ei vastausta. Jussin sielusta nousi taas se musta piru, se Hyväkkään
"onnenhyrrä" ja muu. Juuri se "onnenhyrrä" se nyt siinä kummitteli.
Karoliina jatkoi työtänsä, muisti ensimäisen vihkimisensä Pekka Tapetun
kanssa ja puheli:

"Se Tapettu-vainaa se kävikin sen vihkimisen maksamassa päivätöillä...
Kaksi päivää teki sille entiselle rovastille."

Ei ääntä avio-miehen suusta. Karoliina huuhtoi pyttyjä ja nurkui kuin
yksin puhuja:

"On noita rahan reikiä jos mille pipille ja papille!... Ikään kuin
näille köyhän penneille ei olisi parempia tarpeita!"

"Ka!" yritti jo Jussi jollain pistää, mutta ei ollutkaan valmista
sanaa, ja asia töksähti siihen yhteen sanaan. Karoliinakin lähti ulos.
Sekin häntä suututti. Miksi ei Karoliina voinut häntä johtaa puheeseen
kiinni, vaikkapa ärsyttämällä johtaa!

Mutta oitis palasi Karoliina.

Hän oli ulkona tullut ajatelleeksi tätä Jussin "kah"-sanaa, tuli
uteliaaksi, kuten konsanaan vaimo ja tiedusti palattuansa:

"Mitä sinä arvelit sanoa?... Kun jo sanoit: 'Kah'."

Ja nyt olikin Jussi jo valmiimpi ja alkoi vääntää: Härnäävästi,
pistävästi jauhoi hän:

"Ka, kukas se käski tähän köyhyyteen työntäytyä... kun tässä niin
kurjaa on."

Siitä se alkoi sukeutua: Karoliina alkoi haistaa, että siinä on toran
alkua. Olihan hän vanha aviovaimo, asiaansa tottunut, eikä siis
hämmästynyt.

Ja niin kehittyi ensimäinen aviotora, hitaasti, mutta sitä varmemmasti.
Jussi ähki sisällisesti, kuin sanoja synnyttäen, jurnutti sanan,
toisen, kerrallaan, pistelevästi, katkerana. Karoliina oli vain ymmällä
aiheesta, koki alussa malttaa, mutta härnäytyi vähitellen. Jos hän
olisi arvannut mennä, taputtaa Jussia poskelle, mairitella -- mutta ei
vain muiskata, herra paratkoon! -- niin olisi mies kai sulanut kuin
äksy lapsi. Mutta ei. Olihan hänessäkin toki Rämekorven henkeä, ainakin
pohjalla. Se taas kaiveli Jussin mieltä. Siis ei vaimokaan! Oma
vaimokin vetämässä maailman kanssa yhtä köyttä häntä vastaan!

       *       *       *       *       *

Ja niin oltiin lopulla ilmijuonittelussa. Päivällinen oli syömättä.
Jussi pisteli jo Hyväkkäällä, sen onnenhyrrällä. Karoliina alkoi luulla
miehen epäilevän häntä aviorikoksesta ja oudosteli äkkiä toraillen:

"Mitä paholaista se nyt tuosta Hyväkkäästä jauhaa!... Joko se nyt
luulee minun sen hännässä lentävän!"

Kaikesta muusta toki voitiin syyttää Jussia, mutta ei vain
mustasukkaisuudesta. Mutta nyt, kun Karoliina osui sitä arvelemaan,
_tekeytyi_ hän mustasukkaiseksi, sillä silloin oli oiva aihe jurnuta ja
pistellä.

Ja hän pisti, pisti niin myrkyllisesti, ja Karoliina oli jo menettää
malttinsa ja kehui entistä miesvainajaansa, kerskuen:

"Oltiin tuossa Tapetunkin kanssa jo lähes kaksikymmentä vuotta yksissä
leivissä, eikä tuo vielä moista... kun tää jo ensi päivänä!"

Mutta eihän se parantanut asiaa. Päinvastoin. Se oli Jussille kuin
voitto. Ilkeästi pisti hän:

"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin
olisit ollut tähän tulematta."

Ja voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi
housuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa,
nousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:

"Kun... kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka
Hyväkkään jälestä!"

Entistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten,
aikoen mennä aitaa korjaamaan.

Ja aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin
tulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi
kuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan
Hartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi
nauttien:

"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa
kivikko-ahoja myöten."

Hiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat.
Suolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi
ilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:

"Laulakoon... laulakoon vain Hartikaisen poika... Kylläpähän, kun
kärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen,
älyää mitä se muksu maksaa."

Hän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja
jatkoi ilkkumistaan vannoen:

"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja
kuka ei."

Tiellä osui nyt tulemaan vastaan Hartikaisen lehmikarja. Etumaisena
kulki hatasarvi Sarvikki. Hänet huomattuansa pysähtyi koko karja ja
alkoi katsella töllistellä häntä kuin jotain outoa olentoa. Sarvikki
seisoikin vielä aivan keskellä tietä.

Ja silloin päätti Jussi Puranen, että hän ei anna nyt perää, ei koko
maailmallekaan. Tai oikeastaan hän ei päättänyt mitään, vaan meni vain
ja antoi aivohärän olla jouten. Hammasta purren astui hän Sarvikkia
kohti ikäänkuin ei tiellä olisi ollut mitään. Itsekseen, ajatuksissaan
lienee hän siinä astuessaan uhitellut:

"Puske nyt, jos uskallat."

Rauhallisena painoi hän hatasarvea kohti ja uhitteli jo tajuttavammin:

"Vaikka työnnä sarvesi mahan läpi, niin jotta suolet vuotavat, niin en
väistä!"

Ja hän olisikin astunut Hartikaista, lehmiä ja koko maailmaa uhalla
Sarvikin sarviin. Mutta viime tingassa hämmästyi Sarvikki, puhahti ja
syöksyi kuin kummitusta pakoon tiepuoleen. Koko karja seurasi sen
esimerkkiä. Hännät vain heilahtelivat, kun lehmät luikahtelivat tieojan
yli metsään. Siellä pysähtyivät ne ja kääntyivät töllistelemään tätä
omituista vaeltajaa, joka jatkoi matkaansa ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Niin saapui hän Timoskan veräjälle, jossa Hyväkkään mullikka oli
ahdistanut Hartikaista. Siinä se nytkin söi tämä yleensä pelätty
äkäinen mullikka veräjänkorva-aholla, mieli paisuksissa, ylpeillen
karjan isännyydestänsä.

Siinä pysähtyi Jussi Puranen. Lehmien kanssa sattunut kohtaus hautui
hänen mielessänsä kypsimmällänsä ja johti hänen ajatuksensa kiintymään
Hartikaisen kertomukseen äkäisestä mullista. Oitis alkoi hän itsekseen
juonitella:

"Luulikohan Hartikainen sitte jotta meidän mullikka ei hänen laista
miestä ojaan kupertaisi... Kun se sillä mullikallaan kehui!"

Ja niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen,
ja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:

"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän."

Hän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää
säikyttääkseen vihaisen:

"Häh!"

Mutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto
siitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs
jo kohona.

Ja muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että
sammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä
puolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä
lähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin
kulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja
sokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:

"Nyt... Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!"

"Hä-häh!" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että
tanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan
kohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta
jolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs
kohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä
vähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko
rusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän
reunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat
paukkuivat poikki ja metsä ryski.

"Häh!" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja
ärjäsi minkä jaksoi uuden:

"Hä-äh!"

Silloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka
kurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta
monien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa
riensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan
seipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos
suustansa:

"Me... me... me... metsääkö sinä hu... hu... hu... hutkit?"

Jussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä
peliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu
vihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä
hetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän
kivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti
kertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:

"Olin o... oo... oo... o... ongella ko... koko pä... pä... pä...
pä-päi... päivän... Pä... pä... pä... päivän!" korjasi hän vielä viime
sanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen
halveksivana:

"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin."

Tietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.

"Mi... mi... mi... mi... mitä!" änkkäsi hän jo uhkaavana, aivan
oudostuneena. Mutta Jussi ei voinut hänelle antaa sopimattomaan aikaan
tuloa anteeksi, ja matki ylenkatseellisesti:

"Ka si, si, si, si, si, sitä!"

Nousi kinastelu. Mielet kuumenivat. Jussi Puranen pisteli sanoilla
synkkänä. Vihdoin suuttui Änkkä-Antti, niin että kirosi:

"Pa... pa... pa... pa... pa... paholainen!"

"Ja emälampaankin saparon alta sitä tulla papattaa tuommoista papua",
pisti Jussi siihen entistä ilkeämmin ja myrkyllisemmin. Änkkä-Antti
siitä kiivastui lopullisesti, sieppasi miltei tyhjän kalasäkkinsä
olallensa ja lähti pois nopeasti, säkki suorana selässä, uhitellen
lähtiessänsä:

"Minä lähden po... po... po... po... po... pois!"

"Popota, popota vain matkaasi!" ärsytti siihen Jussi Puranen ynseänä,
halveksivasti, täyttyi ylenkatseesta ja kuului vieläkin äännähdys,
Rämekorven kansallisin, äärimäisen ynseyden ilmaisu ja sitte istui hän
taas sisukkaana, niin täysinäisenä kuin synnin tähden ahdistuksiin
joutunut ihmismieli.

Tovin istui hän niin, nousi sitte hänkin, viskasi seipään kauvas
ryteikköön ja lähti astua mullittelemaan kotiansa kohti.

       *       *       *       *       *

Päivä alkoi jo kallistua iltaa kohti. Rämekorven suopurnut huoahtelivat
jo viileyttä. Hongikossa soi kaiku heleämpänä, iltapäivän äänellä.
Varikset näyttivät mietiskelevämmiltä ja suot autiommilta, kun hän
painoi kotiansa kohti.

Ja mitä likemmä mökkiänsä hän saapui, sitä täydellisemmin hän
äkämystyi. Hän äkämystyi jo kaikille sekaisin, puolueettomasti. Kerta
toki jaksoi hän vielä erottaa vaimonsa Karoliinan muista: Kotiveräjällä
hän näet muisti sen aamupäiväisen kertomuksen siitä "onnenhyrrästä",
sydäntyi siitä häneen ja vannoi Karoliinaa uhkaillen:

"Mutta yritähän nyt, kun olet jo vihitty, niin näet, kuka se on vaimon
pää ja kuka se on Jussi Puranen tässä talossa!"

Eikä sisu tahtonut antaa mennä oitis tupaan. Hän puuhaili hetkisen
pihalla, ikään kuin toivoen Karoliinan tulevan häntä kutsumaan,
vaikkapa kahvia juomaan. Hän odotti sitä kuten lapsi äitinsä
sovitteluja, odotti, mutta turhaan.

Vihdoin hän läksi tupaan. Karoliina veisteli siellä pärehalosta
sytykelastuja. Jussi Puranen katsahtaa muljautti tuohon
vankanpuoleiseen pärehalkoon, ja sekö vai muu lie vaikuttanut häneen
niin tyynnyttävästi, että hän istahti äänettömänä penkille, samalle
paikalle josta oli lähtenyt, ja painui entiseen asentoonsa.




VI


Oikeastaan hänellä, hääpäivän sankarilla, oli nyt jo nälkä. Olihan
päivällinenkin jäänyt syömättä ja odotti yhä pöydällä, ja nyt oli jo
illallisen aika. Mutta ei hän vain voinut työntyä pöydän taakse.
Semmoinen tuntui samalta kuin tunnustaa itsensä, oma sisunsa
voitetuksi. Samapa sitte, oliko voittajana oma vaimo tai muu maailma.
Ei liioin Karoliinan sisu antanut kehoittaa häntä syömään.

Mutta torailu oli hiljaksensa edistynyt, Jussiltahan se tosin kävi ylen
hitaasti, mutta toki siksi, että vireillä pysyi. Ja minkä se
hitaudessansa menetti, sen voitti se katkeruudessansa. Kyntöhärkä teki
aivoissa lujaa työtä.

Ja aivan itsestänsä oli se tora alkanut. Jussi jauhoi mukamas äskeistä
aviorikosasiaa. Karoliina puolustautui ja Jussi antoi vastoin parempaa
tietoansa hänen olla juuri siinä luulossa, että hän oli mustasukkainen.
Olihan silloin niin otollinen tilaisuus jauhaa Hyväkkäästäkin.

Ja lopulta tuskastui jo Karoliina tyyten, Kuka nyt voikaan moista
kestää koko päivän. Vanha, totuttu aviotapa oli hänellä apuna. Hän pani
jo kovan lujaa vastaan. Kerran hän jo riiteli ja paasasi hyvän tovin
aivan kovana ja lopetti pauhaten:

"Sattuuhan tuota nyt riitaa ja toraa elämässä jokaiselle, mutta kun
nyt satuttaa sen juuri täksi vihkimispäiväksi, jota ei ole toki
mustalaisenkaan almanakassa torapäiväksi merkitty!"

Niin todellakin, ynseänä lisäsi hän halveksuen:

"Niin, tämä nyt vasta mies on!"

Ja hän ryhtyi karttaamaan ja karttasi suutuksissaan, niin että piinahka
oli revetä kartoista irti. Hetkisen hautoikin Jussi nyt ääneti. Ei
löytänyt sanoja. Mutta sitte alkoi hän taas jauhaa, kuin itseksensä
puhuen, jurnaten yhä samaa.

Silloin leimahti Karoliina. Hän viskasi kartat nurkkaan niin että
sinkosi, nousi uhkaavana ja saneli:

"Pahan hengen turjake!"

Hän astui miestänsä kohti ja vannoi:

"Sanoppas nyt vielä, jotta minä olisin Hyväkkään kelkassa...
mokomankin... pty-hui... mokomankin" -- taas hän sylkäsi -- "mokomankin
_rallattaja_-ketaleen, jota ei kunnon akka korjaisi ei naurismaan
aidaltakaan... Pty-hui, en paremmin sano!"

       *       *       *       *       *

Oikeastaanhan todellakin on niin, että nämä aviolliset riitapäivät
ilmestyvät aivan itsestänsä, odottamatta, kuten purkupäivät. Ne
kestävät aikansa, tavallisesti yhden päivän, ja painuvat pois yhtä
huomaamatta kuin ilmestyvätkin, kuten paha ilma menee ohi. Ei niitä
todellakaan ole merkitty almanakkaan, ei mustalaisenkaan almanakkaan.
Kukapa avio-onnea maistanut jo ei tätä kaikkea tietäisi. Kukapa ei
olisi kokenut näiden päivien puhdistavaa voimaa.

Niin alkoi painua tämäkin torapäivä. Nyt, kun kaikki oli Jussi
Purasessa huipussansa, alkoi se lakastua, väsyä, kuin lapsen
juonittelu. Sitä lakastumista edisti, tai oikeastaan sen pani alkuun,
Karoliinan äskeinen syleksiminen, kun se halveksi Hyväkästä. Se oli
Jussille joku lohdutus. Olihan hän nyt toki löytänyt lähimäisen
vainiosta rikkaruohon eikä täysinäistä tähkäpäätä. Lisäksi oli
illallinenkin syömättä ja vatsa muistutti, että leppymisen ajalla oli
jo kiire.

Mutta hän ei vain päässyt sovinnon alkuun.

Ja Karoliina oli sillä välin paistanut makkarat. Hänkin oli äskeisen
kohtauksen jälkeen alkanut paljon lauhtua, pani makkarat pöydälle aivan
sysäämällä ja äyskäsi:

"Siinä on... Ala siinä märehtiä!"

Mutta ei. Nälkäisellä Jussi Purasella ei näyttänyt olevan ruokahalua.
Karoliina kävi ulkona, pauhaili ja uudisti, nyt jo kovaäänisesti
ärjäisten:

"Etkö sinä kuule!... Jotta ala syödä tellätä siinä!"

Turhaan. Karoliina puuhaili taas hyvän tovin ja nyt hän suuttui ja
riiteli:

"Vai mahako sinulta jo putosi... kun et ala sitä rumpuasi täyttää?"

Ja kun Jussi ei vieläkään hievahtanut, teki Karoliina ruton lopun,
ilmoittaen lyhyesti:

"No, kun et syö niin ole syömättä!... Kaikkia turjakkeita tässä vielä
ruusaamaan ja rukoilemaan!"

Ja hän ryhtyi karttaamaan rauhallisena, aivan kuin tavallisissa
oloissa. Se käänne oli Jussi Puraselle odottamaton. Hän ei tiennyt
miten päästä alkuun ja saada riita oikealle, sopuun johtavalle tolalle.
Sitä hän hautoi nyt ja syventyi yhä synkemmäksi. Hän odotti, että
Karoliina ehkä sittenkin vielä alkaisi riitelyn itse, mutta turhaan.

Vaimo pysyi nyt päätöksessänsä.

       *       *       *       *       *

Niin istui hän: äänetönnä, täysinäisenä, noin tunnin verran ja koetti
voittaa itsensä, päästäksensä juonittelun alkuun. Ei koskaan ollut se
alku vielä tuntunut niin vaikealta kuin nyt. Hän ähki ja puhki, mutta
turhaa tuntui kaikki olevan.

Mutta muukaan ei auttanut. Muuta pelastusta ei ollut. Kokoontunut
henkinen aines vaati poispääsyä. Pakahtuman täytyi puheta.

Ja nyt se puhkesi: Jussi Puranen katsahtaa muljautti pöydällä olevaan
ruokaan ja pisti vaimoansa ilkeydellä:

"Ka syöttäisit sitä Hyväkästä... Kun sen onnenhyrräkin kerran on niin
rakas!"

Vasta silloin hoksasi Karoliina, mistä koko tämä hääriita oli alkunsa
saanut. Nopeasti etsi hän Antti Hyväkkään "onnenhyrrän" ja äsysi
oudostuneena:

"Tuostako se nyt sitte onkin koko päivän jauhanut sitä pirunmyllyään...
en paremmin sano!"

Hän viskasi kapineen Jussin eteen ja ynseili:

"Siinä tuo nyt on... Tavallinen väkkärä!... No, jo on mies!"

Ja todellakin! Se oli tavallinen pikku väkkärä. Mutta se oli osunut
Hyväkkäältä tulemaan niin herkkä, että pyöri pienemmästäkin tuulen, sen
"tyhjän" henkäyksestä, jäänyt sattumalta taskuun ja siten tullut
annetuksi Karoliinalle.

Ja siinä se nyt oli koko "onnenhyrrä" Ynseänä halveksi Karoliina
toistamiseen:

"Siinä tätä on mies! Kun otappa jo nyt jo väkkärästäkin!"

Ja nyt istui tämä Pohjolan omaitsensä hieman miltei nolona,
kyynäspäihinsä nojaten, selkä pitkänä aivan ja väkkärä nyt melkein
siinä nenän alla. Salavihkaa väänsi hän siihen aina jonkun silmäyksen,
sylkäsi pitkän tupakkasylyn.

Ja nyt odotti hän myös jotain lisää, niin että pääsisi jatkamaan ja
siten tyhjentymään, sulamaan. Hän odotti sitä vaistomaisesti, luonnon
pakosta.

Mutta ei Karoliina jaksanut. Silloin toivoi hän, että tultaisiin vaikka
kutsumaan Hyväkkään talkoihin, jotka olivat huomenna. Saisihan siitä
puheenaiheen, joka avaisi tien.

Mutta ei tultu. Häntä alkoi painostaa. Lopulta ei ollut muuta neuvoa
kuin yrittää taas päästä puheen alkuun jurnuttelulla, kuin ärsyttäen;
siinä ärsytyksessä oli nyt tosin jo sovinnon henki.

Mutta me jätämme sen kuvailun. Sillä kukapa meistä ei omasta
kokemuksestaan tietäisi, miten vaikea on meidän karkoittaa
metsäpirumme, silloin kun mieli tekee se pois ajaa, kun nälkäinen vatsa
huutaa sen häätämistä. Me jätämme sen kuvailun siitäkin syystä, että
tuommoinen sisimpien taistelujemme paljastaminen ei meitä miellytä,
vaan saa meidät kieltämään oman itsemme, huudahtamaan: herra, en tunne
minä tätä mautonta miestä, enkä tiedä mitäs sanot.

Ja aivan oikein: kernaammin toki n.s. omaitsensä, vaikkapa Sisilian
camorristi, tai Neapelin lazzaroni kuin tämmöinen sitäkin omaaitseämme
likeisempi lähimäinen, meikäläinen metsäpiruansa vastaan taisteleva
mauton Jussi Puranen.

Mutta pieni jälkiriita tuosta sovintoon pyrkimisestä toki sukeutui.
Vihdoin kyllästyi Karoliina tyyten koko asiaan. Oli jo maatamenon aika.
Hän oli läpeensä väsynyt. Ruoka oli pöydällä koskemattomana.

Ja silloin päätti hän ja lausui kuin itsekseen rutosti:

"Ja se tässä sinun kanssasi riidelköön koko yön!... Makaamaan rupean ja
jurnuta nyt siinä yksinäsi vaikka tuomiopäivään asti!... Mokomakin
luojan mieliharmi!"

Ja oitis valmisti hän vuoteen ja laskeutui levolle, kuten aivan
tavallisissa oloissa. Jussi Puranen näki nyt asian sotkeutuvan ja
kiirehti saamaan siihen semmoisen käänteen, että Karoliina ennen maata
menoa houkuttelisi hänet ainakin syömään. Siinä tarkotuksessa vetäytyi
hän penkille mahallensa, muka nukkumaan, toivoen Karoliinan rupeavan
häntä säälimään ja nähdessään hänen rupeavan nälkäisin mahoin
makaamaan, rukoileisi hänet syömään.

Hän odotti. Ei. Karoliina oli jo alushameisillansa. Silloin koki hän
johtaa asiaa. Penkillä mahallaan lojuen hän siinä jurnusi
tarkoituksella:

"Osaisi ne nyt muutkin väkkärän tehdä ... eikä vain Hyväkäs!"

Ei vastausta. Karoliina tekeytyi jo nukkuvaksi. Jussi yritti vieläkin,
jurnuten:

"Ei tuossa mikään konsti olisi... Yhden väkkärän teossa."

Kaikki turhaa. Karoliina kaivautui peitteen alle. Jussia suututti. Hän
yritti vieläkin, jurnuten, sovintoa hieroen:

"Mutta tottapa sitä ei silloin miestään rakasta, kun ei ole siitä
tietävinäänkään."

Niin. Totisesti hän sanoi niin. Karoliina käänsi kuvetta, niin että
tuli selin häneen. Hän oli kuin lyöty. Hän aavisti, jo että hän joutuu
tappiolle. Vielä hän toki yritti, pistellen:

"Mutta mitä häntä sitte minusta huolitkaan... kun kerran toinen on niin
imelä!"

Siinä oli jo semmoista nurkuvaa, että miksi olet kylmä? Miksi et
rakasta? Kultani! Ja hän muljautti, nähdäksensä vaikutuksen. Hän
näkikin sen: Karoliina peittäytyi umpikorviin ja kuului jo nukkuvan
säännöllinen kuorsaus.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli hän yksin, hylättynä. Se metsäpirukin oli jo riisunut
sarvensa hänessä. Hän väänsi silmää Karoliinaan. Se näytti nukkuvan.
Varovasti, ettei vain vaimo heräisi, otti hän väkkärän, tarkasti sen,
puhalsikin siihen. Todellakin! Miten herkkä se oli hänenkin
hengellensä, puhalluksellensa! Oitis mukautui, alkoi pyöriä. Hiljaa
pisti hän sen paikoillensa ja vaikeni. Eihän olisi ollut kenelle
juonitellakaan.

Siinä se siis oli nyt koko asia! Miten kaikki oli tapahtunut, miten hän
oli johtunut hääpäivänsä myrkyttämään, sitä ei hän tutkinutkaan. Aina
hän tämmöisissä tapauksissa armahti sitä hidasta älyjuhtaansa: ei
ruvennut sitä turhilla kysymyksillä vaivaamaan, ei sälyttämään sen
harteille sitä kuormaa, jota se ei kuitenkaan olisi kunnolla kantaa
voinut.

Ja mitäpä tutkimista siinä olisi ollutkaan, sillä luonnonihminen on
kaikessansa viaton, ihailtava nurjissa puolissaankin.

Kauvan istui hän, syleksi, tupakoi, suli. Hiiret nakertelivat jo
öisissä askareissansa. Lutikat ja russakat puuhailivat yötöissänsä.
Ulkona äännähteli ruisrääkkä. Oli jo puoliyö, tämän liedon Lemminkäisen
lemmenmaailman salatuin, runollisin hetki. Häntä alkoi vaivata nälkä.

Karoliina kääntyi toiselle kupeelle ja kuorsasi sikeässä unessa. Jussi
Puranen kuunteli ja tarkkasi, onko uni jo niin todellista, raskasta,
että Karoliina ei heräisi, jos hän nyt niinkuin varkain söisi.

Ja siinä istuessa, kun tarkkaaminen käänsi ajatukset pois siitä
synkästä asiasta, ja kodin, sen russakoiden ja lutikoiden ja hiirien
tuttu, veriin painunut rauhallinen yönrunous vaikutti, suli mieli
lopullisesti. Sappi vuoti jo rauhallisesti ja alkoi helpoittaa. Hän
tuli vakuutetuksi, että Karoliina makaa tosissaan, tarttui tuppeensa,
työntyi pöydän taa, söi tukevasti, riisuutui, pani mällin, sylkäsi ja
laskeutui hiljaa levolle, kupsahti nukkumaan oman Karoliinansa viereen,
sen selän taa.

       *       *       *       *       *

Rämekorven yllä kaareili kesäyön taivas rauhallisena. Tähdet nukkuivat
sen sineen uponneina. Kelmeä kuu sieltä vain heijasti hiljaa.

Ja nyt nukkuessansa näki nokinen Jussi Puranen omituisen unen: Hänen
tupansa katolla pyöri riuvussansa se "onnenhyrrä", Hyväkkään keksimä
väkkärä. Se pyöri niin tuhannen vinhasti ja niin herkästi, että tuulipa
jos mistä, niin aina se osasi asettua sen kanssa yhteistyöhön, vaikka
itse olikin niin vääräsukainen.

Ja pyöriessänsä käytti se jotain omituisia rattaita ja pyöritti kiviä,
ja niiden kivien välistä valui jyviä, parasta ruista hänen aittaansa,
niin että kaikki täyttyi, Ja alkoi jo hukuttaa ruistulvaan koko talon.
Hän aivan hätääntyi ja huusi monille työmiehillensä korkealla rikkaan
isännän äänellä:

"Tehkää helvetissä uusia aittoja ja sukkelaan, tahi tähän rukiin
paljouteen pakahtuu!"

Ja miehet tottelivat. Uusia aittoja nousee ahot täyteen. Väkkärä, se
"onnenhyrrä", pyörii yhä vinhemmin, aivan vimmatusti. Se pyörii
iloisena, riemastuneena kuin rallattava tyttö, ja rukiin tulo on ihan
jumalaton.

Ja sitte muuttui uni. Hän on olevinansa jo tulevassa elämässä,
taivaassa, on rikas, ruista ovat sadat aitat täynnä. Hän on juuri
syönyt vahvan aterian, ruishuttua jumalattoman ison vadillisen ja ison
pytyllisen piimää, ja ajaa nyt siellä taivaassa myllyyn. Se jyväkuorma
on iso, oikea vuori. Siinä on satoja säkkejä, ja hevonen on sitä mukaa.
Hän loikoi sen jyväkuorman päällä mahallansa, tyytyväisenä, kuten rikas
isäntä ainakin. Kylläiset pakarat ovat siellä takapuolella rinnatusten,
tyytyväisinä kuten kaksi syötettyä porsasta, jotka makaavat
ruokalepoansa vierekkäin, sovinnossa. Ja samoin elelee hänkin
sovinnossa Antti Hyväkkäänkin kanssa ja juuri siksi on hänellä nyt
henkisestikin niin hyvä olo.

Niin ajaa hän Hyväkkäänkin talon ohi. Sen väki on ulkona.
Välinpitämättömästi potkaisee hän silloin kuormasta niille jyväsäkin...
kolmannen... hyvin monta... kuin ohimennen, mahallaan lojuen, hevosen
jatkaessa kulkuaan... Kengän kärellä vain nykäisee säkit putoamaan.
Hyväkkään väki rientää niitä korjaamaan, on kiitollinen ja hän on
autuas, kun on saanut tehdä hyvää.

Ja silloin alkavat enkelit veisata, katsovat hänen hyvää työtänsä ja
hänen jyväkuormaansa, ja se huriseva väkkärä paistaa nyt suuressa
korkeudessa kirkkaana autuudentähtenä.

Siihen veisuuseen hän heräsi ja mietti unenpöpperössä ollen tätä
omituista untansa. Hän mietti sitä epäselvästi, kunnes taas nukkui.

Mutta aamulla, kun hän heräsi ja muisti unensa ja tuo väkkäräjuttu
tuntui nololta, voitti hän luontoansa sen verran, että pääsi jo puheen
alkuun ja silloin käski hän Karoliinan mennä Hyväkkään talkoihin
auttamaan naapuria.

Se oli ensimäinen oire. Ja niin alkoi tästä osuustoiminnan, yhteis- ja
heimoushengen terveestä, voimakkaasta sinapinsiemenestä kasvaa se
yhteistoiminnan puu, jonka ennustetaan tulevan suurimmaksi kaalien
seassa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48971 ***