*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48979 ***

KUOLLEISTA HERÄNNYT

Seikkailukertomus eli etsijän tarina


Kirj.

MAIJU LASSILA



Otava, Helsinki, 1916.






I.


Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina
päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat
käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren
laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään
ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla
ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden
hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan
mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja
sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen
höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen
kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan
reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta,
sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen
raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen
mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan
ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi
nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo
sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua
hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa
painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja
Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut
jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten
kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina
kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä
ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja
kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen
satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi
vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien
joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä
harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös
sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli,
että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on
jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka
vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli
jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli
kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin
edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä
elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi
sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut
korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä
usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin
hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka
paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet
einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin
suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen
ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen
tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt,
oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa
syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin
ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja
puheli vain siitä:

"Se on miten lautakunta päättää."

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja
koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena
talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta.
Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman
liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin
ainoastaan poliisin välityksellä.

       *       *       *       *       *

Niin, poliisin.

Sillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää
mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran
viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta
putkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa
kertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.

Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli
Nuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä
passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa
kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä
poliisikamarin suojiin. Harmitti se. "Halvatun jätkä! En paremmin
sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita
se kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan
käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat vain että:

"Jönni on taas itseään kannatuttamassa."

Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli,
tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut
konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius,
Nepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen,
tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt
odotti.

Mutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen
jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus
sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty
ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että
rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka
Jönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta,
punnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta
painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:

"Paljonko on nyt?"

       *       *       *       *       *

Se siitä.

Jönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos
Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla
lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen
Jönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä
kaimanaan.

Siitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa
koko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko,
kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli
siitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.

Mutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien
aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten
hänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä
miellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen
lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina -- tietysti juomarahan
toivossa -- ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili
tyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä
kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.

"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin
kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.

Mutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain
kuin arkaileva ja vastaili:

"Ka... Miten vaan herra komersrootti tykkää."

Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se
Jönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen
myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään
kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi
konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.

"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin
ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.

Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä
johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan
mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean
silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle
aivan heltyneenä, liikutettuna:

"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."

Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan
näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki
salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.

"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi.
Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi
rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien
tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen
Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.

"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon
lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg
luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä
kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä
kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin,
suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman
seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan
saattanut.

Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen
arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja
silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista
uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.

Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui
tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui
niin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin
puettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan
juhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut
ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen
Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli
pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä
mennä suoraan sitä tapaamaan.

Mutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.
Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.

"Nuutinen!... Nuutinen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä.

Nuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa
taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä
ihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi
hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.

Mutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi
ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin
moisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei
ollut huomaavinaankaan.

"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jönni lähennellä.

"Mene hiiteen!" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki
arvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi
umpimähkään, kuin toraileva, tenätä:

"Elä sinä ylpeile, Nuutinen... Häh... Nuuuu-tinen."

Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän
nukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn
siihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna,
kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä
putkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli
rauhallisesti:

"Ka... Nuutinenko sinä olet?"

Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan
Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä
harmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:

"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!" Se oli tosi
harmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli
jo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia
loppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi
Nuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat
häntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä
painostaan peräsi:

"Paljonko on nyt?"

Mutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen
vain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:

"Sama kuin ennen."

Hän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan
Jönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi
poliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön
tavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista
tuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen
painatuttaa nuo sormimerkit.

Mutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni
alkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta
kuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.

"Tuohon!" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti,
tiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.

"Onkohan se mikä paperi?" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi
kerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:

"Ei se sormiasi syö."

Tuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa
epäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta
väänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja
äyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:

"Nyt saat mennä!"

Jönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin
tiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki
otettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen
eteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:

"Ei sine saa teelle lurkki!"

Ja niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.

       *       *       *       *       *

Mutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta
Jönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse
asiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin
siellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin
se, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin
poistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.

Ja niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille
puhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän
puheli tosissaan, erosta heltyneenä:

"En minä sinua, Jönni, silti", puheli hän heltyneenä, "en minä sinua
silti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa,
aina kantaa".

Se oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä,
äskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan
äänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi
painua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi,
puhellen samalla puolustuksekseen:

"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää
kanneksia."

Jönni heltyi lopen.

"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa", puheli hän ja lisäili:

"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa."

He joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä
rohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:

"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari
tahtoi sormet paperin päälle?"

Nuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:

"Noo... Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä... Se poliisilaitoskin
yhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla", innostui hän aivan
selittämään.

Ja niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli
varma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.

Mutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen
alttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset
kuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille
lopuksi Nuutisesta:

"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies."




II.


Kauppaneuvos Lundbergin, eli Lumperin ukon, ja poliisi Nuutisen lisäksi
oli Jönnillä kolmaskin vanha tuttu ulkopuolella ammattikunnan. Se oli
jätkien kesken tunnettu Makkara-Liisan nimellä. Hän oli torimatami,
makkarakauppias. Häneltä ostivat jätkät aina makkaransa. Hän oli
lihava, pyylevä muija, oikea emäntä matamiksi.

Mutta hänen ja Jönnin välillä oli iäti ollut kinaa, josta ei tiennyt,
oliko se rakkautta vaiko vihaa. Jönni kun hänelle päästi aina väliin
jonkun jätkäsukkeluuden, niin hän siitä harmistui ja haukkui Jönniä, ja
niin oli heidän välillään pysynyt vireillä tuo omituinen "suhde" ties
herra jo kuinka monet vuodet. Toiset jätkät kun sitten vielä leikkiä
laskeakseen Liisalle vihjasivat, että Jönni on hänen sulhasensa, niin
hän siitä joskus ihan myrtyi.

Mutta Jönni oli tunnettu siitä, että hän oli, kuten virressä lauletaan,
"hidas vihaan" eikä halukas vaivaamaan itseään muistossa pitämisellä.
Nytkin hän poliisikamarista pääsynsä jälkeen niihin ukko Lundbergin
lahjoittamiin herrastamineihin, silinteriin ja rokkiin puettuna
jätkytteli Liisan myöntipöydän luo makkaraa ostamaan. Ei Liisa ollut
häntä koskaan moisessa puvussa nähnyt ja niinpä oitis siinä toisille
jätkille Jönniä haukkuakseen tuosta näystä ihan vihoissaan ja tosissaan
äkäili:

"Kehnoakohan se nyt kujeilee!"

Mutta Jönni kotiutui, lausui jo Liisalle jätkäkohteliaisuudenkin, sen
lihavuudesta, imarrellen:

"Sinä, Liisa, sitä olet oikea emäakka... Ihan kuin ruustinna."

Vilpittömänä imarteluna hän sen leikin lojautti, mutta Liisa suuttui
siitä silmittömäksi. Hän siinä toisten jätkien kuullen haukkui Jönniä
nyt suut ja sieraimet täyteen, riidellen:

"Mikäs sinä sitten luulet olevasi Herran edessä... Jos taivaallisista
asioista kerran puhe tulee", kiivastui hän alkamaan ihan
raamatullisesta alusta, kuohtui ja haukkumalla kinasi äkäisesti:

"Jätkä sinä olet, etkä mikään ihminen", haukkui hän, aherti myyntiä
vihaisesti, myrtyi ja lisäili ynseästi:

"Ei jätkällä ole ylösnousemustakaan, sillä jätkällä ei ole sielua."

Ja miten olikaan, niin hän tuli tällä kertaa haukkuneeksi Jönniä niin
pahasti, että Jönni alkoi jo pahastua. Hän jo alkoi sanoa vastaan,
hidasteli ja aivan kuin torasi:

"Kehnoako sinä Liisa tuolla tavalla leikittelet! Kiellät koko
olemuksen!"

Mutta Liisa vain kiihtyi ja haukkui:

"Sonni sinä olet!... Simpsonni ja härkä sinä olet", pisteli hän jo
vihan vallassa, ärtyisästi, sillä Jönnin Simpson-nimelläkin.

Ja niinpä he erosivatkin nyt suorastaan vihamielisinä,
aavistamattakaan, että heidän välillensä oli kohtalo pian punova
lemmenpaulan.

Mutta jo seuraavana päivänä ehti hidasajatuksinen Jönni muistelemaan
Liisan riitaa, ja häntä ihmetytti se. Ja kun hän silloin istuksi ja
ruokki taas pululintujaan leivänmurusilla ja siihen osui tulemaan
Hankku jätkä ja kysäisi että "pulujako sinä, Jönni, syötät?" niin Jönni
sen myönnettyään arveli:

"Ja sitä minä tässä mietin, että mistähän se Makkara-Liisa minuun eilen
niin pahasti torautui, että kielsi ylösnousemuksenkin ja sielun."

       *       *       *       *       *

Hankku jätkä oli Jönnin paras ystävä. Se oli kahdestikin pelastanut
Jönnin varmasta kuolemasta. Jönni oli juovuspäissään horjahtanut
sataman laiturilta mereen, ja Hankku oli silloin oman henkensä uhalla
vetänyt hänet kuiville. Siitä oli Jönni tullut hänelle kiitolliseksi
kuten altis lapsi, ja heidän ystävyytensä oli vilpitön.

"Sinä, Hankku, olet kahdesti vetänyt minut kuivalle telakalle", puheli
hän siitä aina satamamiehen vertauksella, eikä hän ollut koskaan
jättänyt Hankkua kuivin suin, jos hänellä itsellään sattui ryyppy
olemaan.

Ja siitä ukko Lundbergin lahjoittamasta arpalipusta hän oli jo jutellut
toisille jätkille, ja he olivat sen johdosta nyt johtuneet puhumaan jo
rikkaudesta. Oli helteinen satamapäivä. He istuksivat rannassa
tavaraläjän reunassa laatikoilla ja tavarapakoilla ja pohtivat
rikkauden arvoa. Ei Jönni luottanut erin onneensa, mutta viehättyi
kuitenkin rikkaudesta ja puheli:

"Miljuneerina se olisi jo lysti elää."

Sen myönsivät toiset ja he ihastuivat niin, että jo milteipä kadehtivat
Jönniä sen tulevan suuren voiton, kahdenkymmenentuhannen vuoksi. Joku
jo tiesi ilmoittaa rohkaisevan:

"Lotterissahan se kuuluu tää rikas Härkmannikin ensimäisen miljuunansa
voittaneen."

Ja se innostutti Jönniä.

"Minä eläisin miljuunalla jo ihan kehvelisti", viehättyi hän
kehaisemaan. Ja kun hän sitten itsensä hyvätuuliseksi ryypiskeltyänsä
johtui taas Hankulle siitä sen pelastustyöstä puhelemaan, niin hän
lupasi:

"Mutta jos lotterissa onnistaa, niin et tarvitse sinäkään, Hankku,
kuivin suin kitua."

Ja Hankku uskoi sen. Hänestä tuntui, kuin olisivat jo nuo ryypyt
varmat, aivan suussa. Hän aivan esteli:

"Mitä sinä minusta rupeaisit juottamaan... Pane vain rahat pankkiin ja
anna kasvaa korkoa."

Mutta hän oli hyvillään, kun Jönni sittenkin lupasi ja aivan kuin
vannoi jakavansa tasan.

"Mikä kerran lotterissa tulee, niin antaa sen myös mennä", hän aivan
tenäten ja jykevästi vahvisti, ja he tulivat yhäkin läheisemmiksi
ystävyksiksi.

       *       *       *       *       *

Mutta sitten tapahtui odottamattomia.

Sillä se Lundbergin ukon lahjoittama Jönnin arpalippu oli nyt voittanut
kahdentuhannen markan pankkitalletustodistuksen. Pösön eukko, joka oli
sanomalehdestä asian tarkastanut, oli ilmoittanut sen Jönnille.

Mutta silloin alkoi Jönni epäillä koko juttua. Hän ei jaksanut uskoa,
että hänestä olisi tullut mies, jolla on kaksituhatta markkaa. Hän
alkoi epäillä ukko Lundbergia, luuli sen tehneen hänestä pilaa koko
tuolla arpalippuasialla. Hän hautoi asiaa vaitiololla, kävi aivan
epäluuloisen näköiseksi. Varsinkin kun se ukko Lundberg oli semmoinen
kitupiikki.

Ja lopulta se epäluulo vaivasi häntä niin, että hän ei voinut olla
menemättä Lundbergin konttoriin asiaa peräämään. Varovasti pysähtyi hän
siellä miltei ovipieleen, vaikka aina ennen oli rohkeasti kuten omaan
liikkeeseen tullut, yskähteli ja mulkoili epäluuloisena, kuten aina se,
joka varoo ettei häntä enää petettäisi.

Sillä sitä hän todellakin aivan huomaamattansa varoi ja oli varuillaan
ja siksi yskähteli ja mulkoili. Konttoriväkikin sen huomasi.

"Mitäs se Jönni nyt noin mulkoilee?" tervehti häntä sen johdosta jo
konttoristi, työssään tilikirjoineen ahkerasti puuhaten.

Ja silloin Jönni yhäkin epäluuloisempana varoen ilmoitteli:

"Sitä minä tässä vain että ... eiköhän se teidän patruuna minua
jutkauttanut?"

Ja kun konttoristi peräsi asiaa, niin hän selitti:

"Kun se antoi arpalipun ja se nyt voitti kaksituhatta markkaa... Niin
kyllä kai se häjyyksissään sen eikä oikeassa pelissä?"

Ja ne saivat hänelle moneen kertaan vakuuttaa ja selittää, että asia on
oikea, että arpa on voittanut ja hänellä on kaksituhatta markkaa ja
että asia ei siis ole kuria ja narria. Vielä poistuessaankin hän
epäluuloisena jäähyväisiksensä puheli:

"Jos tuo sitten lie..."

Ja yhäkin puoli-epäluuloisena silmäyksiä muljautellen hän lisäsi:

"Minä vain sitä epäröin, että kurillaankohan tuo kauppaneuvos
jymäytti... Sillä ei se kai tosissaan jätkämiehelle kahdentuhannen
laakia lykännyt."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt hän jo uskoi. Oli saanut ne kaksituhattansa pankista ja
puheli itsekseen:

"Uskoo tään jo nyt?"

Ja oitis alkoi hän aivan tietämättään pullistua. Hän oli menossa
satamaan, etsimään ammattikuntaansa, sillä hän aikoi sitä kestitä. Oli
toriaika.

Ja silloin hän muisti taas sen tuonnoisen kinansa Makkara-Liisan kanssa
ja ihan kostaakseen, näyttääkseen, että on sitä hänelläkin, hän nyt
kiersi siltä ostamaan makkaraa, valitsi ääneti, Liisan ynseydestä
mitään välittämättä palan, viskasi sen punnittavaksi ja äänsi
käskevästi:

"Mittaa tuo!"

Markka kymmenen penniä se maksoi. Ääneti työnsi Jönni, tavaran
saatuaan, tuhatmarkkasen Liisan myöntilaudalle ja odotti vaikutusta,
tekeytyen kuin asia olisi aivan tavallinen.

Liisa oli ällistyä. Ei tiennyt aluksi mitä ajatella, mutta sitten
hoksasi hän kuulleensa jotain huhua Jönnin voitosta, huomasi nyt
joutuneensa siinä silloisessa riidassa tappiolle, katsoi Jönnin isoon
rahaan pitkään, neuvottomana ja voitettuna ja lopulta, tappiostaan
lopen harmistuneena, vihaisesti äsähti:

"Mikäs sinä luulet olevasi! Kun siinä ylpeilet!"

Sillä arvasi hän, että Jönni nyt tällä ylpeilyllään kostaa siitä
riidasta. Mutta Jönni nautti asiasta jätkän tyyneydellä. Liisa äsyili,
harmistui yhä enemmän ja siinä äkeänä touhutessaan jo odottavalle
Jönnille aivan kiukuissaan rähähti:

"Eikö sinulla enää sopivampaa ja jämptiä rahaa ole?"

"Ka", oleili Jönni tyynenä, rahan turviin päässeenä, kaivoi toisen
tuhatmarkkasen myöntilaudalle ja lisäili:

"Jos sitten tämä on sopivampi... Ja jämptimpi."

Liisan harmi syveni.

"Et sillä vielä lennä... Rikkauksillasi et taivaaseen lennä. Ei sitä
niin ylettömästi ole", riiteli hän tappiostaan ja Jönnin ylpeydestä
harmistuneena. Ja touhuten rahan vaihtoon lähtöä hän tyynenä
muljoilevalle Jönnille ynseästi jatkoi, torasi uhittelevaa:

"On niitä nyt suurempiakin rikkaita nähty, mutta eivät ne rahan päältä
ylpisty. Mutta jätkästä tulee jo tuhannen takia öykkäri."

Hidaspuheinen Jönni ei nyt olisi viitsinytkään hänen kanssaan
tavallisesta asiasta suoranaisesti riitasille ruveta. Raha paisutti.
Sen sijaan hän riiteli kautta rantain, kuin toisesta asiasta toraten.
Kun näet Liisa viipyi rahanvaihtomatkalla, niin hän palattua sille ihan
kuin tosi harmissa torasi:

"Se on kehnoa", riiteli hän, "että ei saa kontanttiaan rikotuksi, vaan
pitää odottaa ja aikaa hukata!"

Se oli sitä heidän välillään jo vuosikausia jatkuneen omituisen kinan
jatkoa. Molemmilla oli nyt jo tosi torat käsillä:

"Kuolla sitä rikkaankin pitää!" rähähti Liisa jo, taas siihen asiaan
johtuen -- ties miten.

Mutta Jönnikin oli pisteliäällä päällä. Makkaraa rikkaan miehen eleillä
taskuunsa työntäen hän siitä Liisan kuolemapuheesta johtui häntä
pistelemään makkarakaupalla, sillä, että Liisa möi härän lihasta ja
härän suolista tehtyä n.s. härkämakkaraa, jota itse valmisti.

"Se on rikkaan kuolema toista", alkoi hän verkkaan ja jatkaa jätkytti:

"Makkarakauppa, Liisa veikkonen, on vasta pikku kauppaa. Niin että
siinä kaupassa on porvari ainoastaan se joka syö, vaan ei se joka myö."

Liisa oli harmista haleta. Kasvot vihasta punaisina hän rähähti
kiivaasti:

"Luuletkos sinä sitten ylösnousemisessa tuhansien auttavan!"

Ja niin erosivat he nyt aivan vihamiehinä. Vielä Jönnin poistuttuakin
Liisa siinä makkaroitaan läjään kasaillessaan Jönnin ylpeydestä ja
tuhatmarkkasmahtavuudesta harmistuneena itsekseen ääneen ynseili:

"Lossaa olla... Vaikka ei vielä rikas eikä mikään, niin jo lossaa!"

Mutta sitten alkoi hän ajatella ja muistella. Hän oli kuullut Jönnillä
olevan arpalipun, joka voi voittaa kaksikymmentätuhatta, ja oitis alkoi
nyt mieli muuttua. Ensin hän tuli uteliaaksi, lähti peräämään asiaa
toiselta, läheiseltä torieukolta, jonka piti tietää Jönnin asiat. Hän
urkki asian viekkaasti, kierrellen, tekeytyi ja ynseili eukolle:

"Ylpeilee Jönni jätkä rikkauksillaan, vaikka ei ole miehellä markkaa
taskussa."

Ja eukko tarttui koukkuun. Oli väärin kuullut Jönnin voittaneen ei
kaksi, vaan kaksikymmentä tuhatta ja ilmoitti tuon liioitellun
tietonsa. Mutta Liisa masentui tappiostaan, kävi sitten kateelliseksi
ja ynseili halveksien:

"No ei hän sillä vielä miljoonia keri."

Kateellisuuttansa peittääksensä hän niin ynseästi vihoitteli ja
halveksui. Mutta kohta alkoi mieli muuttua. Hän muisti jo kuinka jätkät
olivat häntä aina piruuttaneet Jönnillä, sanoneet sen morsiameksi, ja
kuinka Jönni oli siihen aina hymyillyt, niin että suu venyi aivan yli
naaman.

Ja eikös ollakaan, niin hän alkoi nyt lauhtua Jönnille ja arvella, että
jospa tuo nyt niin kävisikin. Ei tuo kaksikymmentätuhatta olisi
pahitteeksi, ja Jönni oli hyväluontoinen mies. Sitä asiaa hän siinä
kauppapuuhissaan jo vakavana hautoi.

       *       *       *       *       *

Mutta Jönni oli löytänyt ammattikuntansa ja kestitsi sitä oluella ja
makkaralla. Hänen asuntonsa oli kaupungin äärimmäisillä liepeillä. Se
oli yksinäinen huone, tai oikeammin huone-vainaja, kaikissa suhteissa
hänelle sopiva. Kun ei kukaan muu siitä huolinut, niin talonomistaja
oli vuokrannut sen Jönnille viidestä markasta kuussa, vaikka siinä oli
ihan erityinen eteinenkin, laudoista kyhätty vanha suojus. Laatikko
pöytänä, pari pölkkyä istuimina -- siinä huonekalusto.

Mutta iloa ja riemua siellä nyt oli. Erityisesti halusi Jönni nyt
kestitä vanhaa ammattitoveriaan, sitä pelastajaansa, Hankku nimistä
jätkää.

Niin iloittiin ja meluttiin Jönnin onnesta ja Jönniä ylistettiin jo
humaltumisen alussa.

"Jönni on oikea toveri eikä kuten porvari", kehuivat miehet. He
humaltuivat. Alettiin jo puhua n.s. syvällisiä. Ensin he, siitä Jönnin
Simpson-nimestä johtuen, puhuivat kaikille humalaisille miehille --
niin herroille kuin jätkillekin -- omituista laskettelua raamatun
pyhistä miehistä, ensin Simpsonista, sitten Bileamista ja ukko
Noaakista ja lopulta jo tietysti Batseebasta. Siitä johti yhä hämärtyvä
ja suloisesti raukeava ajatus muihin pyhimyksiin. Hankku näet jo
arveli:

"Mutta oli se profeetta Muhamettikin viisas mies."

Puhuttiin nyt siitä suut hymyssä. Kaikki he olivat omalla tavallaan
perillä senkin opista. Siitä opista hyvätuuliseksi tulleen Hankun kieli
jo hieman sammalsi, kun hän selitykseksi ihmetteli:

"Kun Turkin sulttaanillekin näet määräsi kolmetuhatta emäntää. Niin
että siinä joukossa on miehelle leipomista jos leipojaakin!"

Jönni innostui moisesta. Oitis johtui hän asian johdosta muistamaan
Makkara-Liisan, jopa kinansakin sen kanssa. Se asia heräsi hänen
sielussaan hereille kuin loikoileva jätkä, ja hän jo väänsi
sukkeluudeksi, arveli:

"Mutta Makkara-Liisan se sulttaani jos vielä naisi, niin silloin olisi
ukolla jo muija."

Ei hän tajunnut, laskiko tuon jätkäsukkeluuden kostoksi Liisalle sen
riitelystä vaiko tehdäkseen sulttaanista pilaa näin selän takana.
Viinoja oli jo päässä. Hän lisäsi:

"Siinä eukossa on läjä akkaa."

Ja he innostuivat kuin pienoiset, ryypiksivät, tekivät Liisasta pilaa
ja sulttaanista vieläkin enemmän. Huone-vainaja oli savua sakeana.
Jönnin humaltuneessa päässä elähtelivät jo oudot ajatukset,
jätkämäisinä tosin, s.o. verkkaisina ja hitaina kuten makuulta
herätessään sorkkiaan oikoileva laiska jätkä. Hänen mieltänsä alkoi
kiinnittää se sulttaanin vaimojen paljous, profeetta Muhametin oppi,
josta hän vasta nyt ensi kertaa kuuli. Sitä sulttaanin emäntäpaljoutta
hän jo siinä ihasteli, lausua lätkäytti toisille:

"Mutta on siinä silloin todellakin jo miehellä muijaa. Kun on
kolmetuhatta... Sappermentti!"

Ja he innostuivat ja ihastuivat sitä mukaa kuin kemut jatkuivat. He
puhuivat Turkin sulttaanin kustannuksella monta rasvaista viisautta ja
nauttivat siitä, että saivat tuon ison herran kustannuksella hänestä
nyt niin lasketella. He nauttivat siitä kuten aina viattomat lapset,
jopa niin, että heille itselleen oli jo itse asiassa tulla surku tuota
sulttaani parkaa, jonka nyt täytyi niin kovasti heidän hampaissaan
kärsiä. Välillä he toki aina, varsinkin ryypätessä, muistivat ylistää
Jönniä. Hankku puheli nytkin silmää lipaten:

"Jönnistä voi vielä vääntyä miljoonamies."

Se todistettiin todeksi. Tosin juomapuheilla, ilolla, hälyllä. Hankku
jatkoi:

"Ja silloin sitä jo kelpaa elää! Voi ihan Turkin sulttaanin tavoin
rehkimään ruveta."

Näin jatkui yli puoliyön. Jönniä alkoi juominen jo väsyttää. Kaikki
sekoittui päässä. Hän alkoi jo torkkua ja painui nukuksiin. Hankku koki
repiä häntä hereille, tolkuttaen:

"Jönni!... Elä hiivatissa, Jönni!... Nukutko sinä jo?"

Ja Jönni virkosikin vielä puoleksi, nosti päätä, koki päästä tajuihinsa
ja tapaili:

"Sitä minä vain siitä Nuutisesta... Kun se paperille... puumerkin."

Mutta siinä hän jo lopen väsyi ja nukahti. Seuruekin oli tyyten
väsynyt. Ken hiipi ulos ja huilaili kadulla, ken sisälle nukahti. Jönni
kuorsasi jo sikeänä kuin hirsi. Alussa hän yritti nähdä unia
Muhametista, mutta sekin loppui alkuunsa, ja pian hän nukkui saman
Simpsonin voimalla, jonka voimalla hän hereillä ollessansa --
edellyttäen että ruokaa riitti -- söi.




III.


Nyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä
välillä.

Ja nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä
kauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana,
rokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät
jätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin,
pääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus
niin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain
mulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: "Mitäs Jönni
nyt?"

Mutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän
rohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:

"Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan", pyyhkäisi
suunsa hihalla ja selitti:

"Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!"

Mutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi
kaimansa Jönnin onnesta.

"Se oli hyvä lotti... yksi hyvä lotti", vastaili hän tilikirjojensa
äärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää,
niin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne
juovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle,
ostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.

"Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti",
tiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli
kymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä
taskussa. Hän kehaisi:

"Mutta nyt minulla jo on miljoona... Ja enemmänkin on!"

"Sappernaakeli!" pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta
ajatellessa huudahdus, ja hän lisäili:

"Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!"

Ei hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.

Mutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja
selitti:

"Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso
kivimuuri... Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa."

Jönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei
tiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa
hän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään
ja ennusti:

"Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos
sinä vaan spekuleeraat ja et juo."

Hän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut
paperin puhki katsoa ja vahvisti:

"Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja
et juo. Yksi miljoona sinulla on."

Jönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.

"Vai mitä, Jönni?" jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.

Ja silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun
ei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin
hän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen
vastaili:

"Ka sitä minä tässä vain arvelin... Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin
talosta puhui... että siinä talossa se on tiili toisensa päällä."

Mutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä.
Hän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai
vallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin
hän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin
hän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut,
mutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän
ei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä,
sitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo
kitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi
häneltä ryyppyjä tiukkaamaan.

Ja niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui
Riekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:

"Pistoovaatko, Jönni? Häh?"

Mutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan
ja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta
päästäksensä:

"Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin... sattui hallissa Pollarin
Jori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti
Polarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?"

Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa
tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi
raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden
vuoksi puhua siitä, arvellen:

"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten
kutsuttukin."

       *       *       *       *       *

Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt
oli hän -- tosin vieläkin väärin -- kuullut muiltakin, että Jönni muka
on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen
sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan
kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että
hänellä on kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä
Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo
avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo
saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä
oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.

Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt
taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse,
niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni
näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:

"Sanoo... Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo."

Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova,
viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta
Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi
arvannut, vaan oudosteli:

"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?"

Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän
yhäkin hymyilevämmin mairitteli:

"Mhyy... Vai mitä se Liisa..."

Luuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen
kuhertelevan:

"Mutta Jönni se vain sanoo... Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään
ja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo."

Mutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan
lempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan
kuherrukseen vastaukseksi puheli:

"Sinä, Liisa, vain räpiset."

Mutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt
niin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti
satamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla
ruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä
sitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi
että: "Kyyhkysiäkö sinä ruokit?" niin hän vain vastaili että:

"Eipä tässä mitä."

Ja ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:

"Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä
oli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä."

Mutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:

"Se on akkaväen tapa semmoinen... Että suu on aina niinkuin
viekoitteleva veräjä."

Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan
Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut
lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku
raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:

"Onhan siinä muijaa... Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!"

Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja
hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui
hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella,
pulujensyottöpuuhissaan puhellen:

"Onhan siinä Liisassa akkaa... Kokonainen valtakunta!"

       *       *       *       *       *

Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä
puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin
läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin
aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.

Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin
puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa
mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei
se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.

Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan,
ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja
vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne
miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja
ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa,
häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa,
niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.

Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki
hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla
siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.

       *       *       *       *       *

Ja nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan
paraillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja
pelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin
huomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin
uusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni
aavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan
näyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa
valkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina
vilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.

Ja äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko
miehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja
ajatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän
tiennyt mistä alkaa sille puhua.

Mutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa.
Jönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä
puheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo
alkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa.
Peruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan
Hankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.

       *       *       *       *       *

Ja silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison
perunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten,
ja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin
eikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista
juopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:

"On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää... Kun on
kolmetuhatta."

Hän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä
kaikkea pureksien jatkaa jötkötti:

"Se ukko ei jouda enää kuhnimaan... Ja pitää olla leveä sänky... jos
mieli kaikki muijat viereensä latoa."

Ja hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois
pullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän
sen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka
suussa kavalasti arvella jysäyttäen:

"Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko."

Ja hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi
sen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti.
Estääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja
viina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä
haukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:

"Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi,
mutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana."

Sen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta
sopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.

       *       *       *       *       *

Mutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen
juuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa
kiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet
johtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin
kun hän sen pelasti.

Ja silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä
houkuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo
vetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:

"Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi
huollettavana."

Ja hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa
tirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on
tyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:

"Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy."

Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä
harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.

"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin", jatkoi
Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.

Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi.
Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun
ansion epäsi, kieltäen:

"Kukas sinun käski vetää!"

Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi
ynseän:

"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä."

Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle
Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti
puolusti:

"Elä helkkarissa, Jönni!... Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta
miestä!"

Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä,
että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon
tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin
Hankkua vastaan puheli, alkaen:

"Sinä vain loriset."

Ja saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:

"Ei jätkää maksa merestä vetää."

Ja ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin
jatkoi:

"Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että:
lykkyä tykö... Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!"

Hankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä
hän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:

"Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!... Eihän sinulla ole enää
sieluakaan!".

Mutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut
Hankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle,
koppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan
ilkkuvaa:

"Ann', anna mennä vaan!... Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano
vain että lykkatil!"

Ja sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan
pelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään
kadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen
ilkkui:

"Lykkatil!... Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!"




IV.


Kiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili
asioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva
maatila.

Ja olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen
puolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli
ilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti
kolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin
ostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten
varattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo
kaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa,
valehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.

Varsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain
sanottu, että "metsä on hyvä", mutta Naukkarinen innokkaana ja
taitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään
arviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:

"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan
hinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää
satatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään."

Hän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli
vakavana, mietiksien asiaa --. varsinkin juuri sitä metsäasiaa --
jykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan
tuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut
käsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän
viattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:

"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos,
rikastui."

Ihan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo
kavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja
imien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:

"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina
Rovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan."

Se meni ääneti kuuntelevaan Jönniin. Naukkarinen yskiksi tekoyskän,
puhalteli savuja, vaikka ei niitä pätkästä suuhun herunut, ja alentaen
ääntään vieläkin tavallisemmaksi ja pätkää sormin laitellen hän jatkoi,
valehteli:

"Senkin Tiippanaisen talon osti... Maksoi vajaan kolmekymmentätuhatta,
mutta paljaalla metsällä korjasi ensimäisen miljoonansa."

       *       *       *       *       *

Ja silloin Jönni alkoi höltyä. Hänelle kangastivat vain isot metsät ja
miljoonat.

"Ka", puheli hän jo, jatkaen:

"Pianhan se miljoona karttuu, kun se kerran vyörymään rupeaa...
Niinkuin nyt tällekin kauppaneuvos Lumperille."

Niin oli siis asia valmis. Hän maksoi käsirahan, ja nyt Naukkarinen
antoi talon osoitteen. Rahat saatuansa hän sitä yhäkin ylisti.

"Siitä sinäkin korjaat vain rahaa!" oli hän aivan innostuvinaan ja nyt
jo ilmaisi senkin miten vähän tarvitaan käteistä.

"Ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia", kehaisi hän.

Mutta Jönni raapaisi silloin niskaansa ihan vaistomaisesti. Hän jaksoi
käsittää, että hänellä oli ainoastaan kaksituhatta ja nyt oli jo
niissäkin aimo lovi. Miljoonat tuntuivat jo himmenevän. Hän jo peräsi:

"Miten? Niin että sanoiko se komersrootti, että ainoastaan
kaksikymmentätuhatta kontanttia?"

Ja saatuaan myöntävän vastauksen hän tuntui aivanpa vain painuvan
entistäkin jykevämmäksi, istui, vaikeni. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
jo menettänyt ne miljoonat, jotka juur'ikään niin lähellä helisivät.
Käsirahatkin, viisikymmentä markkaa, tuntuivat menneen turhaan, kuten
veteen viskatut.

Naukkarinen koki vielä yksin puhella puhetta vireille, mutta alkoi
lopulta siihen väsyä ja toivoi jo Jönnin lähtevän, että pääsisi hänestä
eroon.

Niin jatkui Jönnin pitkä ja jymeä äänettömyys hyvät ajat. Lopulta
Naukkarinen ikäänkuin häntä puheeseen, poislähtöönkin herättääkseen
äkkiä muun puheensa lopuksi kysäisi:

"No?... Mitäs nyt arvelette kaupasta?"

Ja Jönni heräsikin siihen, tajusi tilansa, mutta salasi raha-asiansa ja
vastaili:

"Eipä tässä erikoista."

Sitä sanoessaan hän virkistyi poislähtöpuuhiinkin ja samalla lopetti,
arvellen:

"Arvelin vain sitä, että ei se olisi hätäkään elää ja rikastua, jos
olisi kylliksi sitä kontanttia."

       *       *       *       *       *

Mutta Jönnissä ne nyt ahertelivat Makkara-Liisankin ajatukset. Hän oli
alkanut yhä vakavammin ajatella sitä Jönnille vaimoksi menoa. Oli
ryhtynyt jo asiaa valmistamaankin: palkannut Nukurin Kaisan siitä
Jönnille puhumaan.

Ei tosin vielä ihan suoraan, sillä ei se tuntunut aivan soveliaalta, se
että morsiamen puolelta kosia ja jo alunpitäen suoraan. Kiertoteitä
kaarrellen hän neuvoi Kaisaa pitämään asiaa vireillä ja vihjepuheilla
Jönniä taivuttamaan.

Mutta Liisan sisar Mari oli vastaan. Hän oli naimisissa toisen luokan
räätäliinestarin kanssa, ja siksi ei hänen mielestänsä soveltunut, että
sukulaiseksi olisi tullut jätkä.

"Mitä sinä nyt jätkälle!" torui hän ja halveksui siitä Jönnille
menosta.

Mutta Liisa siitä jo ihan kimpaantui. Hän rähähti siskolleen äkäisesti:

"Onko se sitten jätkä sen pahempi kuin muu mies!... Sielu se silläkin
on!"

Ja myöhemmin, kun hän tapasi puhemiehensä Nukurin Kaisan ja sille
asiastaan taas puhui, niin hän, ikäänkuin sisarelleen riitelyä jatkaen,
ynseili:

"Kahdenkymmenentuhannen jätkä vastaa tusinan semmoisia herroja, joilla
on kukkaro aina nurin."

Sillä yhäkin hän uskoi väärin ne Jönnin jo lovilaitaiset
kaksituhatta kahdeksikymmeneksituhanneksi. Hän puuhaili makkaroiden
keittämistouhussa ja aivan kuin harmissaan nurkui, jopa toraten ja
riidellen jatkoi:

"Hyvä kun edes jätkänkään saa tällä iällä!... Vanha toriakka, joka on
jo lihonutkin ja levennyt, niin että on kuin hyvä läjä!"

Ihan hän halveksui itseään, tuli itselleen ja olemukselleen
katkeraksikin, sieppasi äkeästi makkarakattilan tulelta, kaataakseen
siitä keittoveden pois, ja sitä vihaansa ynseänä ja katkerana
halveksuen jatkoi:

"Kuku tässä enää tai kalise, niin et sillä viserryksellä enää jätkää
parempaa paulaasi puno."

Nukurin Kaisa myönteli sen todeksi, imeksi nysästä savuja ja lopulta
aivan ynsäsi:

"Ja kunhan on mies."

       *       *       *       *       *

Ja niinpä puhuikin hän nyt jo Liisan puolesta kautta rantain Jönnille
asiasta. Oli tullut sen asuntoon, juuri Jönnin murkinoidessa, tupakoi
ja kehui kavalasti Liisaa. Jönni ei alussa arvannut mitään. Aika
menikin pureksiessa.

"Onhan se Liisa leveä laitos", myönteli hän toki, suu muonaa täynnä.
Kaisasta se tuntui hyvältä enteeltä. Hän alkoi puhella yhä rohkeammin.
Lopulta hän jo, sakeat savut imaistuaan, miltei järkiään meni asiaan,
arvellen:

"Ja menisi tuo sinullakin, Jönni, jo akka... Kun on rikkauttakin
siunannut, niin menisi."

Jönni murti ruokaa yhä ahnaammin, hitaasti tosin. Mutta kun Kaisa yhä
vain jatkoi, niin hän jo aterian lopulla alkoi aavistaa asiassa olevan
rakkauden vireillä ja peräsi:

"Niin että mitä sinä, Kaisa, sillä oikeastaan meinaat? Kun sitä Liisaa
nyt noin tunnustat?" Kaisasta tuntui asia silloin jo olevan niin
hyvällä tolalla, Jönni siksi valmis, että hän voi ruveta jo suorastaan
muka estelemään.

"En mä hänestä mitään", kierteli hän, lapautti huulin savut ja lisäili
viekasta:

"Minä vain sitä arvelin, että jos tuo on ollakseen, niin olkoon!...
Naimisiin meno... jos on ollakseen, niin olkoon!"

Ja silloin selvisi asia Jönnille lopullisesti. Hän lopetti suurustelun,
työnsi puukon tuppeen, nousi hitaasti, puuhaili ja lopulta sanan alkuun
hitaasti ehdittyään puheli Kaisalle:

"Sitähän minä jo siitä Liisasta arvelin, kun se niin suu veräjällään
silloin torilla siitä tuhatmarkkasesta hymyili, että sillä on, eukolla,
jo vähän toisenlaiset kotkotukset."

Ja kuinka ollakaan, niin välähti hänen päässään oitis se vanha jätkien
kesken yleinen usko, että Liisalla on muka kaksikymmentätuhatta, ja
silloin alkoi hänelle taas uudestaan maailma kirkastua. Sen Naukkarisen
neuvoman tilan osto käy siis kuitenkin mahdolliseksi, ja Jöns
Lundbergin miljoneerikohtalo on siis hänellekin nyt sittenkin avoinna.

       *       *       *       *       *

Niin alkoi asia edistyä. Liisa puuhasi nyt jo kuin olisi kaikki ollut
päätetty. Nyt hän oli vartavasten tullut Jönnin luo, oli tullut
suorastaan hellyttämään Jönniä ja kiirehtimään lopullista päätöstä.

Ja kuten silloin torilla, niin turvautui hän nytkin hempeyteensä,
maireuteensa, kuten aina nainen miestä hellyttäessään. Jönni puuhasi
taas Naukkarisen puheille lähtöä, pukeutui ja valmistautui, ja Liisa
alkoi nytkin sillä silloisella torihempeydellä toistellen sitä
leikkisänä, maireasti hymyillen:

"Niin... Sa-anoo vain Jönni... että ota tuosta tuhatmarkkasista --
sa-anoo...!"

Mutta Jönni menikin nyt rutosti aivan asian ytimiin. Aikaakaan siinä
kun ei nyt liikoja ollut. Sitä Jöns Lundbergin rokkia ylleen kiskoen
hän äkkiä puheli:

"Sano vain, Liisa, suoraan että..."

Että mennään naimisiin -- aikoi hän sanoa, mutta hoksasikin siinä olla
varova, käänsi puheen äkkiä toiseksi, kysäisten:

"Niin että kuinkas paljon sinulla on sitä kontanttia?"

Liisa aivan kainosteli köyhyyttänsä. Mutta laskien Jönnin rahat
kaksituhatta kymmenkertaiseksi sai hän, niihin omat kaksituhattansa
lisäämällä, sievoisen summan, selittäen:

"Paljonkos niitä nyt minulla on!"

Aivan hänen äänensä aleni. Hän lisäsi:

"Sinun rahojesi kanssa tulisi kuitenkin hyvästi kaksikymmentäkaksi
tuhatta."

Ja se varmisti Jönnissä sen väärän luulon, että Liisalla on
kaksikymmentätuhatta. Tyytyväisenä hän siis nyt kuin Liisaa
lohduttaakseen puheli:

"No... Kontanttiahan se on jo sekin."

Ja ilman sen enempiä oli siinä kauppa päätetty. Jönni nyt jo aivan
varoitti:

"Mutta sinä, Liisa, et saa nyt enää huikennella ja olla toisen perään."

Ja Liisa aivan kimpaantui ja vannoi:

"Kun kerran tälle iälle olen jo kiusaukset kiertänyt, niin elä luule,
että nyt lankean."

Hän aivan ylpistyi siveellisyydestänsä ja kehui, tenäsi:

"En ole horjahtanut... Yli neljäkymmentä vuotta olen jo Herran avulla
tanakasti seissyt kaikkia viettelyksiä vastaan."

Jönnikin siitä jo sai halun todistaa siveellisyydestään. Yhä lähtöä
puuhaten hän puheli:

"Mutta enpä sitä minäkään horju."

Hän kuraisi vyöremelin tiukemma ja lisäsi:

"Leskeksikin jos milloin jään, niitä siitä saat olla huoleti, että
toista en enää sinun virkaasi hoitamaan ota!"

Ja hän aivan heltyi, kuten aina rakkauden asiassa. Kun Liisa siinä
hymyili ja hempeili ja puheli sitä ainaista "sanoo", niin hän
ruokakuppejaan korjaillessaan puheli:

"Me, Liisa, olemme niinkuin pulukyyhkyset."

Hän muisti, miten hän kerran oli niiden ainaisten ystäviensä huomannut
pesineen vinnille vanhaan kalossiin, jossa emä hautoi. Siitä hän johtui
jatkamaan, runoillen:

"Vaikka meillä ei olisi muuta kuin kenkäraja, niin siihenkin me teemme
pesän, kun rakkaus alkaa meissä naputtaa."

Ja Liisankin mieli siitä jo yleni, ja he olivat kuin kaksi rakastavaa
lasta. Ihan oli Liisan silmäkulmaan liikutuksen kyynel kihota, kun hän
vastaili heltyneenä, tapaillen:

"Niin... Sanoo... Vaikka ei olisi kuin kenkäraja nyt..."

Ja niinpä ryhtyikin hän jo oitis puuhaamaan sen uneksimansa oikean
kaupan avaamista. Aluksi hän ostaa Moilasen makkara- ja herkkukaupan --
siitä kun vaatikin omistaja käteistä ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta.
Mutta silloin riiteli hänelle taas sisar:

"Senkö pahusta sinä siitä ostat!"

Ja harmistuneena, äkeänä hän jatkoi:

"Jätkän saat mieheksesi, niin se syö muutamassa viikossa kaupastasi
kaikki herkut."

Ja Liisa alkoi asiaa arvella. Hän huomasi sisaren puhuneen oikein ja
siksipä hän rupesi Pösön kanssa hieromaan kauppaa sen omistamasta
nahkakaupasta. Ei tuota siinäkään tarvinnut käteistä yli
kahdenkymmenentuhannen, niin että kaikki näytti onnistuvan nyt hyvin.

Sillä Jönni ei ollut hänelle puhunut mitään talonostopuuhistaan.
Aikoipa suorastaan yllättää Liisan: tehdä kaupat ja puhua asiasta vasta
sitten kun voitot ovat jo varmat.

Eikä Liisakaan arvannut nyt vielä puhua Jönnille omista
osto-asioistansa, ja niin valmistuivat nyt kahdet kaupat.

Mutta Jönni alkoi jo varustaa taloutta. Hän osti sängyn, oikein kahden
hengen sängyn, jopa hyvän. Maksoi sata markkaa. Osti myös yhtä ja
toista muuta semmoista, jota tarvitaan kahden lempivän elämässä.

Mutta Liisan ja Pösön nahkakaupan kauppaa välitti taas Naukkarinen, ja
Liisa oli maksanut hänelle jo käsirahat, viisikymmentä markkaa, ja
hänestä tuntui, kuin hän jo olisi ison kauppiaan ja porvarin emäntä, ja
hän suorastaan jo rakasti Jönniä.




V.


Oli kulunut joku päivä.

Nyt valmistautui Jönni talonostomatkalle lähtemään. Yhäti oli häntä
näinä viime aikoina kiusannut ja suututtanut se, että ammattikunta
tulee häneltä ryyppyjä vartomaan. Varsinkin se ainainen Hankku häntä
suututti yöt jos päivätkin, ja hän varoi ja kiersi sitä minkä voi.

Ja nyt se samainen Hankku tulla vääntäytyi aivan siihen läksiäisille,
juuri kun Jönni oli pukeutumistoimissa. Tavallista pahemmin suututti
Jönniä nyt tuo pelastaja. Sen kun viskasikin siihen juuri sillä
hetkellä, jolloin oli matkalle lähdön johdosta siitä eroon
pääsemäisillään. Tuntui kuin se olisi tullut nyt juomaan kaikki
talonostoon tarvittavat rahat. Siitä erikoisempi harmi.

       *       *       *       *       *

Ja niinpä alkoikin hän oitis Hankulle suorastaan juonitella. Kavalasti
tosin, tekeytyen muka tavallisin äänin puhuvaksi. Pukeutumistouhussa
ollen hän nytkin rajoitetun puheenaiheen miehenä johtui alottamaan
juonittelun vanhasta aiheesta, alkaen:

"Sinä, Hankku, puhuit silloin Turkin sulttaanista, mutta ei se sinun
tietosi ollut oikea."

Kintturemelejä hän kopisteli ja leveästi ilmoitti:

"Turkin sulttaanilla on valtakunta hallittava... Niin että elä luule,
että se joutaa semmoisen akkaliudan kanssa kuhnustamaan ja eukkojen
jälissä juoksemaan."

Hän oli sen tietonsa tekaisemalla tekaissut, mutta aivan tosissaan hän
sen sittenkin oli ilmoittavinansa. Hankku uskoi olevansa tarkasti
perillä muhametin uskosta ja alkoi väittää vastaan. Hän koki selittää
asiaa ja lisäili:

"Mutta sinä, Jönni, et ole siitä perillä... Et tiedä, että sulttaanilta
vaatii sitä usko."

Hän selitti sitä tosi hartaudella. Mutta Jönniä vain yhä pahemmin
harmitti. Ainoastaan vaivoin jaksoi hän vihastumisensa aivan
ylettömäksi pääsemästä hillitä.

"Kehnoako sinä uskosta tähän sotket!" pääsi häneltä lopulta kuitenkin
äkeä oikaisu, ja eväitä kokoellen hän jatkoksi ynseili jo vihaisena:

"Sinä vain kalastat uskolla."

Se oli häneltä jo ilmi-riitaa. Hän puuhasi hitaasti, jykevästi ja
jatkoi halveksuvaa:

"Minä olen jo uskon hylännyt... Niin että kun ihminen kerran kuolee ja
luut lahovat, niin ei se enää ylös nouse."

Hän riiteli sitä jo ihan hartaasti. Ja Hankkukin siitä kiihtyi omaansa
puoltamaan. Hän yritteli väittämään, että ylösnousemus on, mutta Jönni
harmistui siitä lopen ja riiteli, ilkkui:

"Koetahan!... Koetahan ylösnousta, tokko onnistuu!"

Ja ettei vain Hankku ehtisi ryypyistä puhua, hän sitä kyytiään siinä
kiirehtiessään jatkoi:

"Mutta sen sijaan kummittelee kuoltua... Voi esimerkiksi juopon miehen
eteen ilmestyä kuollut, ja silloin siinä on jo kiikissä mies."

Ja hän riiteli ja peloitteli kummituksella kuin mikäkin. Hankku koki
siinä väittää vastaan, mutta Jönni vain yltyi ja tenäsi:

"Koetahan eikö kummittele!"

Se oli jo aivan haukkumista, se vihainen, äkeä ääni ja muu. Hankku
siitä jo ihan oudostui ja masentui, ja kun vielä kina jatkui, niin hän
jo Jönniä tavallaan nuhdellakseen ja soimatakseen väitti:

"Sinä, Jönni, sorrat!"

Ihan hän oli ihmeissään Jönnin jumalattomuudesta ja oudosta vihasta ja
jatkoi:

"Sinä olet jo oikea porvari... Kun rikastuit, niin porvariksi pahenit!
Ja kiellät ylösnousemuksenkin ja sielun."

Tuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.

Mutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi
ylösnousemiseen.

"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain
maata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku", ilkamoi hän kuin uhalla ja
sitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.

Ja niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä
vihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan
raapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:

"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin
porvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun."

Mutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko
uskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun
Hankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän
mieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja
kaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.

       *       *       *       *       *

Se oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä
suorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin
mieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä
vakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni
oikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun
lisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi
lähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.

Ja niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:

"Hankku siinä... Puhui uskosta!" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui
oitis ja jatkoi:

"Minä uskon uskonasioissa ainoastaan sen, että sittenpähän näkee kun
kokee, mutta Hankku sotkee siihen ylösnousemuksen ja Turkin
sulttaanin."

Ja niin johtui hän Turkin sulttaanin vaimoasioista omaan asiaansa,
peräsi Liisan uskollisuutta ja vakaata aikomusta. Liisa siitä
epäluulosta lopulta ihan jo kimpaantui ja milteipä äkeästi äsähti:

"En minä mikään mormooni ole."

Ja Jönni heltyi taas, uskoi ja alkoi sovitella puhettaan:

"Minä vain vakuuden vuoksi."

Ja alkaen rauhoittua hän selitti:

"Naisen rakkaushan näet on yleensä häviävää niinkuin saunan löyly...
Kun sitä -- löylyä tarkoitan -- lyöt, niin sitä on, mutta itsestään ja
huomaamatta se myös haihtuu."

Ja taaskin hän vakuutti omaa uskollisuuttansa, vakuutti vilpittömästi,
ja mielikin kävi ihan vakaaksi, kun hän puheli:

"Minä olen ankara etsimään."

Valitsemaan, hakemaan oikeaa ankara, hän tarkoitti, ja mieliala vakaana
jatkoi:

"Ikäni olen tässäkin asiassa etsinyt. Vaikka se on hitaasti käynyt. Kun
ei ole sattunut sopivaa löytämään."

Hän muisteli niitä asioitansa ja selitti:

"Ensin -- nuorena arvelin sitä Kipsisen tyttöä, mutta se oli
heiluluontoinen. Sitten sitä Kurvan leskeä Maijaa ja sen jälkeen
Änkkä-Leenaa, mutta Maija kun oli kierosilmä ja Leena änkytti pahasti,
niin eihän siitä mitä tullut."

Eikä Liisa nyt tullut mustasukkaiseksi, vaan puuhasi hellin mielin, ja
samoin ilmoitti Jönnikin:

"Mutta kehenkään minä en ole kajonnut."

Viaton hän tunsi olevansa rakkauden asioissa, ja se oli myös tosi. Hän
oli nyt varma Liisan uskollisuudesta ja niin lähti matkalle, maatilan
ostoon, saapui rautateitse Tampereelle, josta oli vielä pitkät
maamatkat Punturin taloon.

       *       *       *       *       *

Ja täällä Tampereella hän tutustui nyt oitis Antti Pitkäseen. Tästä
Pitkäsestä ei taas oltu aivan varmoja mikä hän oli miehiään, yhdet
pitivät häntä jätkänä, toiset halunkkina. Hän oli jumalattoman pitkä ja
laiha, nimensä mukaan oikea pitkänen. Torilla hän liikuksi väkijoukossa
kuin majakka. Kaiken yli näkyi laihan ja pitkän Pitkäsen pää. Hän oli
lapsuudestansa lähtien ollut n.s. heikko, juonut sen minkä oli saanut,
elätellyt itseään kuin taivaan lintu jollain eikä millään. Joskus hän
aherti jätkänä satamassa, toiste valitteli vaikka minkälaisia asioita,
hankki viinoja, puuhasi huijarien asioilla, rehellisesti tosin,
olematta itse osalla missään. Hän oli itse asiassa vilpitön lapsi kuten
Jönnikin, viinan lapsi, pitkä taivaan lintunen, joka on viaton kaikissa
teoissansa. Tampereen poliisille hänestä oli aina ollut työtä ja vaivaa
aivan sama määrä kun Jönnistä Helsingin poliisille.

Ja niin joutui Jönni hänen tuttavaksensa kapakassa. Pitkäsen pituus ja
laihuus kun herätti hänen huomiotansa, niin hän uteliaana kuin lapsi
lyöttäytyi hänen seuraansa tervehtien:

"Sinussa näkyy olevan pituutta paksuuden kustannuksella ihan Porvoon
metrillä mitaten."

"Ka, onhan tätä", myönsi Antti itsekin, ja niin olivat he tutut ja
Jönni jo kysyi:

"Oletko sinä mitä väkeä? Niin että et suinkaan porvari?"

Ja Antti kertoili nyt niistä monista kirjavista elinkeinoistansa ja
ilmoitti:

"Minä olisin jo rikas mies, jos en joisi."

Ja niin johtui hän juttelemaan, kuinka hän oli viime viikollakin
eräälle Hattulan talonisännälle, Tahvo Pännärille, neuvonut metsän
ostajan, täällä Tampereella toimivan, äsken perustetun Metsäyhtiö
nimisen osakeyhtiön, ja kuinka Pännäri oli saanutkin metsänsä sille
yhtiölle myödyksi ja maksanut hänelle neuvojaisiksi viisi markkaa ja
pullon viinaa. Jönni hoksasi heti, että hänelle on miehestä hyötyä.
Naukkarinenhan oli puhunut, että Punturin talon metsällä voi ansaita
sadat tuhannet, ja nyt löysi hän Antti Pitkäsen välityksellä tuon
samaisen metsänostajankin jo ajoissa. Heistä tuli oitis hyvät ystävät,
oikea taivaan lintuspari. Jönni otti Antilta tuon metsäyhtiön
osoitteen, juotti häntä ja puheli jo asioistansa, ilmoitti:

"Minäkin olin alkuaan rutiköyhä, mutta sitten rikastuin. Ensin
lotterilla kaksituhatta ja kohta sen jälkeen naimiskaupalla
kaksikymmentätuhatta, ja nyt se jo menee. On jo iso metsäkin
myötävänä."

Sitä Liisan asiata hän sillä naimakaupalla tarkoitti ja niillä Liisan
rahoilla ostettavan Punturin tilan metsää sillä metsällä. Hän altistui
uudelle ystävällensä, avasi sille sydämensä, kertoili:

"Minä olen ikäni etsinyt. Ensin yhtä ja sitten toista. Mutta minä olen
tällä haavaa yksinomaan rikkauden perään." Rikkautta etsimässä, hän
tarkoitti. He istuksivat Tampereen satamassa, ja Jönnin mieleen
kuvastuivat siellä Helsingin satamat ja torit. Köyhää tämä kaikki
täällä oli niiden rikkaaseen runsauteen nähden. Hän aivan kaihoili
noita ainaisia olosijojansa, kaihoili kuin lapsi, oli ensi kertaa
sieltä poissa. Hän mietiksi hetken, mieli painui muistoista aivan
runolliseksi, ja niinpä hän alkoi äkkiä Antille puhella:

"Israeelin lapset söivät mannaa korvessa", alkoi hän. Mutta ei siitä
sen pitempää sitä sekoittamatonta raamattua tullut, vaan hän kuin
toisin puhuen lisäsi:

"Mutta minä olen aina enemmän sen opetuksen puoleen, että... mikä
turulla tulee, sen pitää myös turulla mennä." Toreja, niitä Helsingin
toreja ja satamia hän sillä raamatullisella turulla tarkoitti, niistä
ja niiden elämästä runoili.

Ja Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli
jäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän
veltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin
miettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa,
niin hän äkkiä puheli:

"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan... Sitä jo silloin
eläisi." Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni
puolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia
niin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän
miehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.

Niin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti,
eivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän
kohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että
he tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä
seikkailuansa.

Mutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli
Antti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui
muistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään
huijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan
osui lausumaan:

"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi."

Ja hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa
laihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta
iloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:

"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka."

       *       *       *       *       *

Mutta suollamme kertomusta edelleen.

Sillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville
tiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos
Jöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka
painosti kiinnityslainan lisänä.

Ja niinpä olikin Jöns Lundbergin konttorista, kun oli saatu kuulla
tilan olevan myötävänä, tiedusteltu Punturilta kirjeellisesti sen
hintaa. Punturi oli vastannut. Hinta ei tosin tuntunut Lundbergista
kohtuuttomalta, mutta sittenkin hän oli jättänyt asian silleen. Hän
toivoi, että Punturi raha-asioissa vaikeuksiin jouduttuaan laskee itse
hintaa.

Mutta Punturi käsitti asian toisin. Kun siitä ei sen enempää kuulunut
eikä tullut kieltäytymiskirjettä, luuli hän, että asia on vain
viivästynyt viikon, toisen, ja niinpä hän joka päivä odotti, että
Lundbergin liikkeen puolesta tullaan kauppa päättämään. Itse hän ei
Lundbergia tuntenut, mutta oli kuullut paljon puhuttavan sen
itaruudesta. Varsinkin sitä, että tuo upporikas kauppaneuvos piti
vaatteensa kuluiksi, olivat liikkeen työnjohtajatkin maakunnissa
nauraneet ja kansallisen tavan mukaan koristaneet asian aivan huikeilla
liioitteluilla, kuten aina tämmöisissä asioissa. Olipa menty niinkin
pitkälle, että oli ukon housuista tehty pilkkalaulu, joka kierteli
maakunnassa ja maalasi nuo housut suorastaan rutalehousuiksi, vaikka ne
todellisuudessa olivat ainoastaan nukkavierut, hieman kuluneet, mutta
silti ainakin velkaisen miehen housuiksi säädylliset.

Ei siis ihme, että Punturin väellä oli kauppaneuvoksesta, varsinkin sen
pukuasioista, kerrassaan omituinen ennakkokäsitys.

       *       *       *       *       *

Ja nyt sitten saapui Jönni, istahti, pani tupakaksi ja oleili. Hänen
omituinen olemuksensa ja varsinkin pukunsa, jätkänhousut, jätkänkengät,
silinterihattu ja vanha herrasrokki, herättivät oitis huomiota. Punturi
tupakoi ääneti ja alkoi aavistella, että vieras on itse kauppaneuvos
Lundberg eli Lumperi, niinkuin hänen nimensä täälläkin, näin
kansallisilla seuduilla kuului. Muukin väki vaikeni ja oleili kuin
arkaillen, siivoillen huonetta noin rikkaan vieraan ja velkojan vuoksi.

Niin vaiettiin. Jönni oli jo saanut tupakan kuntoon ja alotti nyt
puhelun arvellen aluksi:

"On tässä iso tupa."

"Ka", vastaili kumarassa, vakavana tupakoiva Punturi lisäillen:

"Onhan tässä näihin asti sopinut elämään."

Ja niin alkoi puhe mennä väännätellä. Vähä vähältä väänsi Jönni tarinaa
asiaansa kohti ja lopulta kysäisi suoraan:

"Jaa niin että myötävänäkö tää talo on?"

Hinnasta huolehtiva Punturi alkoi silloin tietysti aluksi hidastella,
milteipä kiellellä.

"Ei tässä niin myöntihalujakaan ole... Paitsi minkä tää akkaväki on
ruvennut vähän siitä puhumaan", väänsi hän kuin muina miehinään, Mutta
kun Jönni jatkoi, oli hän taipuvinaan ja lopulta jo kysäisi:

"Kukas tää vieras on?"

Ja Jönni alkoi selittää. Miten liekin ollut, niin johtui hän aivan
vaistomaisesti nyt vetoamaan isoisiin tuttavuuksiinsa, kauppaneuvos
Jöns Lundbergiin. Hän kysäisi:

"Tunnetteko kauppaneuvos Lumperin Helsingistä?"

Tietysti Punturi sen myönsi, ilmoittaen:

"Tokihan me kauppaneuvos tunnetaan... Korvakuulolta nimittäin."

"No", ilmoitti siihen Jönni, varmasti kuin iskien. Hän aikoi ilmoittaa
olevansa tuon kauppaneuvoksen kaima, mutta miten ollakaan niin
ajatustyö kääntyikin omavaltaisesti uusille urille. Hän pysähtyä
töksähti sen johdosta tuohon "no" sanaan ja jatkoi toisin äänin, kuin
toisesta asiasta puhellen:

"Mutta mitäpä niistä... Kauppaneuvoksista ja muista... Samoja
kuolevaisia me kaikki täällä ajassa olemme."

Mutta Punturi ymmärsi nyt lopullisesti asian niin, että Jönni on
kauppaneuvos Lundberg. Häntä miellytti se, että tuo samainen
kauppaneuvos vielä noin vaatimattomasti puhui arvonimestänsäkin. Ei
todellakaan ole ukko ylpeä! Hän aivan heltyi, imeksi nysää entistä
väkevämmin ja puheli:

"Ka, eipähän ne arvonimet auta, kun tulee aika Herran eteen astua."

Emäntäkin ja koko väki kuunteli jo hartaana, kuten kirkkoväki. Punturi
imaisi savut ja lisäsi:

"Mutta ne pienet rikkaat tahtovat aina sillä arvollaan ja kullallaan
loistaa."

Jönniä ylistääkseen hän niin puhui. Ja niin alettiin nyt Jönniä kestitä
ja pitää hyvänä, kuten aina upporikasta, talon velkojaa ja ostajaa,
jota on jo kauan odotettu. Jönni siinä puhellessa innostui jo
kehaisemaan omia satamajätkän olojansa. Kun näet Punturi puhui
maalaisoloistansa, taloudestansa, niin hän siihen ilmoitti:

"Meillä siellä kaupungissa sen sijaan vain laivat seilaavat ja lastia
puretaan lastin perään, niin että makasiinit vain pieniksi käyvät."

"Ka", ymmärsi Punturi "kauppaneuvoksen" puhuvan omista laivoistaan ja
lasteistaan ja lisäsi aivan nöyränä:

"Sitä kun Herra on kelle siunannut, niin sitä on."

Ja talossa elettiin ja oltiin nyt aivan varpaisillaan tämän upporikkaan
liikemiehen edessä, miehen, jonka laivat seilaavat ja puretaan lastia,
niin että isotkin makasiinit pieniksi käyvät.




VI.


Oli päästy kauppa-asiassa jo niin pitkälle, että Punturi näytti
Jönnille tilan maita, varsinkin metsiä. Hän kierrätteli parhaimmissa
hirsimetsissä ja koki kavalasti kehua.

"Herran avulla on tässä eletty", tekeytyi hän aivan hurskaaksi ja
jatkoi:

"Ja sikäli on metsäkin säästynyt, niin että ei ole maa paljas."

Ei Jönni tietysti metsistä suuria ymmärtänyt, mutta tekeytyi sittenkin
asiantuntijaksi, ettei Punturi voisi pettää. Herkästi kuten lapsi uskoi
hän Punturin kaikki puheet, varsinkin kun mies tuntui hurskaalta.
Asiantuntijana esiintyäkseen hän myönteli:

"Onhan tässä puun puolta."

Ja se rohkaisi Punturia. Nyt hän uskalsi jo kehua, valehdellen:

"Ka tuonne satatuhatta runkoa voi olla. Kun tarkkaan lukee."

Sillä kyllä hän itse tiesi, että asia ei ollut tosi, mutta hyvällä
omallatunnolla hän voi selitykseksi lisätä:

"Ei ole tullut luetetuksi... Kun ei ole erin myöntihaluakaan ollut."

Mutta Jönni pani sen satatuhatta visusti mieleensä, vaikka kyllä näön
vuoksi kiisti vastaan, kehaisten:

"Metsäkaupoissa minua ei petetä."

Eikä Punturi sanonut aikovansakaan pettää, vaan selitti:

"Ja mitenkäpäs tässä pettäminen lykästäisikään. Kun on joka runko
nähtävänä."

Ja epäilykset poistaakseen hän taas hurskaaksi heittäytyen lisäili:

"Ja toisekseen niin... Ei sitä ihminen panisi sieluaan menemään
muutaman puunrungon takia... Valehtelemalla nimittäin muutaman rungon
lisää. Se ei kuitenkaan iankaikkisuudessa auta."

Niin saapuivat he tilan rajalle. Siihen kuului selvästi viereisen
maatilan ison Pauhukosken kohina. Matkailijatkin sitä koskea kävivät
katsomassa. Ja niinpä johtui Punturin mieleen kysäistä:

"Eikö mentäisi koskea katsomaan?... Se kun on tässä likellä."

Tietysti Jönni halusi. Hän käsitti, että koski on Punturin maatilalla.
Koskelle tultua hän aivan hämmästyi sen kuohua ja pauhua. Helsingissä
syntyneenä ja ikänsä eläneenä hän ei ollut tätä ennen ainoaakaan koskea
nähnyt.

"No jopa on vettä!" pääsi häneltä huudahdus, ja Punturi selitteli:

"Kyllähän sillä koskella rahaa lähtee, jos ostaja sattuisi. Tuonne yli
parikymmentä tuhatta hevosvoimaa on." Jönni ihastui lopen. Vaikka hän
ei ymmärtänytkään koskista ja hevosvoimista, niin hän kiihtyi uskomaan
tässäkin olevan hänelle aarteen, ja ettei se menisi sivu suun ja ettei
Punturi alkaisi hintoja lisätä, hän silloin oitis alkoi taas kiistää
vastaan, ynseillen:

"Kosket, veikkonen, eivät maksa nykyään mitään."

Ja tehoa lisätäkseen hän aivan keksi valheen, puhellen:

"Komersrootti Pösölläkin on myötävänä puolta isompi koski kuin tämä,
mutta ei pääse eroon koko tavarasta."

"Ka... Se on miten kellekin lykästää ja sattuu", arveli siihen Punturi,
ja he lähtivät takaisin kotiin kauppoja edelleen hieromaan.

Ja olivatkin ne kauppapuheet jo vähin erin alkuun päässeet. Punturi oli
epäillyt, uskaltaisiko hän Jönnille tarjota ryypyt, mutta kun Jönni ei
siitä pahastunut, niin hän rohkaistui niin, että tarjosi monetkin.
Siinä oli hänellä kavaluuttakin seassa: hän toivoi kaupan luistavan
paremmin, jos saa ostajan juotetuksi humalaan.

Ja samoihin aikoihin saapui taloon vieraaksi agronoomi Paapuri. Sillä
oli lähistöllä oma talo, isot viljelykset. Oli kuullut Jönnin tulosta
Punturin taloa ostamaan, ja hänellekin oli kerrottu Jönnin olevan
itsensä kauppaneuvos Lundbergin. Hänkin oli kuullut, moneenkin kertaan,
ne kansalliset liioittelut tuon upporikkaan kauppaneuvoksen
omituisuuksista, ja niinpä tulikin hän osaksi uteliaisuudesta, osaksi
halusta saada tutustua tuohon suurrikkaaseen omituiseen herraan.

Mutta Jönni oli Punturin viinasta jo sievoisessa humalassa, ei tosin
pilalle asti, mutta kuitenkin rohkealla puhetuulella. Punturi oli siitä
hyvillään ja koki tarjoilla lisää. Puheltiin jo osaksi humalaisia.
Punturi, joka koki varoa itseänsä humalaiseksi juomasta, ettei kaupassa
pettyisi, johtui taaskin, ostajaa mielillä pitääksensä, ylistämään sen
vaatimattomuutta. Hän tupakoi vakavana puhellen:

"Menen vieläkin siihen titteliasiaan... Kun sanotte, että... luusta ja
lihasta se on kauppaneuvoskin tehty."

Sitä Jönnin vaatimattomuutta hän aikoi ylistää, mutta rohkealle päälle
itsensä ryypiskellyt Jönni silloin innostui ja ynseili umpimähkäistä:
"Mitä ne tittelit!"

Hän huudahti sen jo kuten hujutuulella, ja miten liekin siitä
tittelistä päähän osunut jätkälle tuttu sananparsi, niin hän humalaisen
tavoin jatkoksi huudahti:

"Tittelit pois!"

Ja juuri silloin astui sisään agronoomi Paapuri. Punturi aikoi hänet
esitellä Jönnille ja alottikin jo, yrittäen:

"Jos minä saisin esitellä."

Mutta Jönni, joka ei olisi esittelyistä mitään ymmärtänytkään, osuikin
silloin asian pakoittamana poistumaan tuvasta, ulkona käymään, ja niin
jäi esittely kesken. Sillä välin puheli Punturi agronoomille asioista:

"Kauppaneuvos Lumperi on Helsingistä. Tuli tähän talon ostoa
hieromaan... Vaikka ei tässä erin haluakaan ole."

Mutta Jönnin humaltuvaan päähän oli jäänyt öhöttämään se jätkämäinen,
mitään merkitsemätön huudahdus: "tittelit pois!" Ulkona se huudahdus
paisui siellä päässä paisumistaan, kuten humala, paisui aivan
riemukkaaksi ajatukseksi, ja semmoisena hihkaisuhaluisena hän nyt
palasi takaisin, hymyili leveästi, kuten aina moista hihkaisemaan
aikova humaltunut. Punturi ryhtyi nyt uudestaan esittelemisyritykseensä
ja alkoikin jo, mutta ei päässyt loppuun. Sillä kun agronoomi
varustautui Jönniä tuon esittelyn mukaan tervehtimään, niin humaltunut
Jönni älysi hänen aikovan tervehtiä, löi ilman sen enempiä vankasti
kättä tervehdykseksi, ja päässä kun oli se paisunut huudahdus, niin
toisti samalla tuon juuri agronoomin tulon edellä hihkaisemansa:

"Tittelit pois!"

Hänen naamansa oli yhtenä hymynä. Agronoomi oli oudostua. Mutta Jönni
tenäsi toistamiseen humaltuvan umpimähkäistä:

"Minä sanon aina ja heti suoraan että: tittelit pois!"

Se tuli ihan tiukasti.

Ja silloin agronoomi hoksasi siinä olevan toden tekeillä: hän uskoi
kauppaneuvos Lundbergin sittenkin, ilman mitään kursailuja, esittelevän
itsensä nyt hänen kanssansa sinuksi. Aivan hän siitä kunniasta
kainostui ja tapaili:

"Olen iloinen kunniasta... Minun nimeni on Sulo."

Mutta kun hän oli nuorempi mies ja lisäksi arvoltaan vähempi kuin rikas
kauppaneuvos, niin hän heti vaatimattomasti lisäsi:

"Ehkä minä, nuorempana miehenä, saan kuitenkin setää sanoa sedäksi.
Eikä suorastaan ristimänimeltä kutsua."

Mutta Jönni oli jo välinpitämätön kaikesta ja vastaili:

"Sano! Sano vain! Sano sedäksi tai enoksi, mutta pääasia vain että:
tittelit pois!" lasketteli hän taaskin samaisen reilun jätkämäisyyden.
Agronoomi jopa ihastuikin "kauppaneuvoksen" reilusta vaatimattomuudesta
ja oitis lyöttäytyi sen ystäväksi. He ryypiskelivät jo siinä yhdessä,
ja Jönni oli jo unohtaa talonkaupatkin. Alussa agronoomi tietysti
hieman kainosteli. Sillä vaikka olikin jo heitetty tittelit pois, juotu
veljenmaljat, niin sittenkin hän vanhan kauppaneuvoksen suhteen
ujosteli. Hän alkoi puhua varovasti. Hän oli talonpojan poika ja koki
siis aina esiintyä hienosti sivistyneenä herrana, oppineena ja
semmoisena. Siinä mielessä hän nytkin alkoi puheen kysäisten Jönniltä:

"Setä siis on affeerimatkoilla? Talon ostossa?"

Jönni piti jykevästi pulloa silmällä.

"Mitäpäs näistä ahveereista", yritti hän vastata, mutta kun hän siinä
keskeytti, niin Punturi hänen puolestaan jatkoi:

"Sitä kun kellä on rahaa, niin sen pitää reistata."

Niin jatkui kaupan teko, tinkiminenkin jo alkoi. Punturi koki jo
kaikella kaupantekoon kuuluvalla ulkokullaisuudella olla vakaa ja
hurskas, että sanat uskottaisiin. Hän kehui metsää ja lisäili:

"Ja metsän myötyään saa vielä maalla, jos sen palstoittaa ja myö
palstatiloina, ainakin koko hinnan... Viisikymmentätuhatta." Ei hän
uskonut niin viisaan liikemiehen kuin tämän "kauppaneuvoksen" sitä
uskovan, mutta siksipä hän valehtelikin hyvällä omallatunnolla, uskoen
"kauppaneuvoksen" ymmärtävän sen kuuluvan asiaan. Hän siis vielä
lisäsikin, valehteli:

"Minä jo sitä yritinkin ja oli laskut, mutta jäi sitten. Varojen
puutteessa. Ja kun tää kauppakin oli jo tulossa."

Jönni pani kaikki visusti mieleensä.

"Ei se palstoittaminen kannata", väitti hän jo oitis vastaan, kun luuli
taas Punturin kokevan häneltä kiskoa ja hintaa nostaa. Mutta sitten hän
taas johtui muistamaan, että hän oikeastaan tinki näitä kauppoja niihin
Liisan tuhansiin luottaen, ja sen muistettuaan hän kävi hetkeksi
ikäänkuin ajattelevaksi ja puheli:

"Nämä ovat yleensä huonoja raha-aikoja. Tavaraa on paljon, mutta raha
lymyää."

Häntä aivan harmitti se rahan lymyäminen ja hän lisäsi:

"Kontanttia sitä kun kellä on järkiään pöytään lyödä, niin siinä ei
myöjä pitkälle potki... Tahi ostaa toiselta."

Omien varojensa vähyyttä hän oikeastaan sillä nurkui, mutta agronoomi
ja Punturi käsittivät hänen niillä kerskuvan, luulivatpa Jönnin jo
uhittelevan, alkavan hintaa polkea.

"Ka, eipä tässä meillä mitä vastaan potkimista olekaan. Kun on kerran
tavara nähty", koki Punturi siis jouduttaa kauppaa, mutta agronoomi
sotki sitten, alkoi näet puhua yleisistä asioista:

"Nämä ajathan, nämä nyt ovat epävarmoja", alkoi hän oppineen eleillä ja
lisäili:

"On sentään ilahduttavaa, että setä vielä näissäkin konjunktuureissa
uskaltaa yrittää ja spekuleerata."

Jönni ei siitä erikoisia ymmärtänyt ja vielä vähemmin välitti koko
puheesta. Hän eli omia elojaan. Agronoomi johteli puhetta, rohkaistui,
otti ryypyn, toisen, ilostuikin. Nyt hän jo alkoi puhua politiikasta,
kysäisten äkkiä Jönniltä:

"Mutta à propos! Mitä mieltä setä muutoin on näistä meidän nykyisistä
poliittisista oloistamme? Ja sanokaamme koko politiikasta yleensä?"

Ja Jönni oli nyt valmis vastaamaan vaikka mihin.

"Politiikka on aina politiikkaa", lasketteli hän vastauksen, ja kun
päässä yhä oli sopiva määrä viinaa ja hän luuli taas yritettävän häntä
puijata ja hintaa kiskoa, niin hän kerskasi:

"Mutta minua ei politiikassa petetä."

Hän istui selkä ojona kuin lankku ja todistaakseen, miten taitava hän
on politiikassa, alkoi hän kertoa siitä, kuinka Hankku jätkäkään ei
ollut onnistunut häneltä kieräilyllään ryyppyjä puijaamaan. Hän puheli:

"Hankku siinä lähtiessä..."

Toiset tietysti luulivat Hankun olevan jonkun merkkimiehen. Jönni
jatkoi:

"Rupesi kärttämään ja aikoi vain omaan suuhunsa kuitata, mutta minä
sanoin: elä politikoi!"

Hän huudahti sen "elä politikoi!" taas kuten sen "tittelit pois!" Ja
kuulijatkin älysivät siinä olevan puheen oikeasta politiikasta eikä
Hankun viinavaanimisista, kun Jönni jatkoi, puhua mäikäili:

"Rupesi puheilla sotkemaan asiaan Turkin valtakunnankin olot, mutta
minä iskin vain siihenkin että: elä politikoi! Eivät ne Turkin
valtakunnan olot kuitenkaan tähän sovellu."

Sen myönsi agronoomikin, selittäen:

"Turkki on vasta viime aikoina päässyt perustuslailliseen
valtiomuotoon, niin että on suorastaan hullunkurista sotkea sen
poliittiset olot meikäläisiin."

Sen myönsi Punturikin, ja viinasta voimistunut Jönni
tuli yhä rohkeammaksi siinä hänen pettämistään koskevassa
varovaisuus-asiassansa. Siinä mielessä hän kerskasi:

"Jos minua kauppapolitiikassakin ruvetaan pettämään, niin minä sanon
niinkuin Hankullekin, että ei se ole Turkin sulttaanin politiikassakaan
niin."

Ja agronoomi joutui jo aivan tiedoissa alakynteen. Hän puheli:

"Minä, suoraan sanoen, en niitä eri maitten kauppa- ja
talouspoliittisia oloja tarkemmin tunne. Minun spesiaalialaani kun
kuuluvat, kuten setä tietää, etupäässä agronoomiala, agrikultuuri ja
sen sivuhaarat."

Ja niin oli nyt Jönni aseman herra. Agronoomi käsitti, että niin suuren
liikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin täytyi pakostakin olla
selvillä eri maiden kauppapoliittisista oloista.

       *       *       *       *       *

Mutta lopulta alkoi Jönniä ikäänkuin väsyttää, niin että puhelu oli
hetkiseksi käydä harvasanaisemmaksi. Viinaväsymystä se oli. Punturi
erosi silloin hetkiseksi, ja hänen poistuttuaan lyöttyi Jönni nyt
puhumaan agronoomille asioistaan kuin salaisuuksista.

Siitä Pauhukoskesta hän aikoi puhua. Hän muljautti epäluuloisen
silmäyksen jo poistuneen Punturin osalle ja sen muljautettuaan
ilmoitteli salaisuutta kuiskivan äänellä ja eleillä agronoomille:

"Minulla olisi iso koski myötävänä... Etkö sinä sattuisi tietämään
ostajaa?"

Ja se sattui oikealta kysytyksi. Agronoomi luuli "kauppaneuvoksen"
tarkoittavan jotain muuta koskea, omaansa, eikä Pauhukoskea, ja kun hän
oli äskettäin kuullut erään tamperelaisen yhtiön ostelevan koskia, niin
hän ilmoitti sen ostajaksi.

"Sedän pitää niille tarjota", puheli hän. Jönni tarttui oitis asiaan
niin hanakasti, että äskeinen humalaväsymys haihtui. Pauhukoski tuntui
jo ihan omalta.

"Paljonkohan nuo maksaisivat semmoisesta koskesta, jossa ryöppyää jo
parikinkymmentätuhatta hevosvoimaa?... Oikeaa konivoimaa?" peräsi hän
jo agronoomilta. Agronoomi tietysti tiesikin koskien hinnat osapuilleen
ja vastaili:

"Kyllä ne semmoisesta koskesta voivat maksaa ainakin miljoonan...
Lasketaan näet jopa sata markkaa hevosvoimalta. Jos ei ylikin."

Jönni oli selvetä humalastaankin. Niin häntä asia ihastutti.
Kauppaneuvos Jöns Lundbergin ennustukset ja hänen omat unelmansa
näkyivät siis ihan yhtäkkiä toteutuvan. Hän kiiruhti päättämään
kauppoja, ettei Punturi ehtisi saada vihiä tamperelaisesta
koskenostaja-yhtiöstä, alkaisi perääntyä tai korottaa hintaa. Heti
Punturin palattua hän sille nyt rutosti ilmoitti:

"No olkoon menneeksi, Punturi!... Minä maksan viisikymmentätuhatta,
niin että kaksikymmentätuhatta tulee kontanttia, ja läimäytä nyt kättä
päälle."

Se oli Punturille ja hänen väellensä juhlahetki. Aivan hartain mielin
hän vastaili:

"Ka... Mitä tää eukko sanonee."

Ja emännänkin mieli ihan yleni. Jumalisella alistuvaisuudella hän
ilmoitteli nöyrästi:

"Mitäpä tästä minusta."

Mutta oitis hän nöyrin mielin lisäsi:

"Jos se kerran on taivaallisen Isän tahto, että myödä, niin mitäpä
siinä minua enää... Tottapahan Hän armossaan sitten valmistaa kerran
kodin taivaassa."

Ja niin oli kauppa päätetty. Punturi hoksasi ilmoittaa, että hänen on
ensin käytävä tuomarilta tai kruununvoudilta hakemassa tilan
rasitustodistus, sitä kiinnityslainaa koskeva. Oli jo eilen yrittänyt,
mutta tuo virkamies oli ollut matkoilla. Palaa vasta torstaina. Silloin
siis voidaan kauppakirja allekirjoittaa. Pauhukoskesta erikoisemmin
huolehtien Jönni nyt vielä lopuksi agronoomin ja muiden vierasten
miesten kuullen Punturia vannottaakseen tenäsi:

"Niin että tila on nyt siitä hinnasta peruuttamattomasti mennyt
metsineen päivineen... niin maineen kuin vesineenkin?"

"Ka", myönsi Punturi, ja vieläkin vannotti Jönni:

"Niin että vedetkin joka tippaa myöten. Lirisköön sitä vaikka missä?"

Senkin vahvisti Punturi juhlallisesti, vieläpä lisäili:

"Paitsi se vesi mikä on pilvissä. Sitä nimittäin en mene takaamaan,
sillä se riippuu Hänestä, jonka edessä me kaikki olemme ainoastaan
vaivaisia syntisiä."

"En minä siitä vedestä välitäkään... Minä tyydyn siihen, mikä alempana
lirisee", oikaisi Jönni, ja emäntä lisäili nöyrästi, hurskaasti
oikaisten:

"Tottapa sitä pilvissäkin olevasta vedestä oma osansa vuotaa... Sillä
antaa se Herra sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin."

Ja niin yritteli puhe painua suorastaan jumaliseksi. Kaupasta
herkkyivät talonväen mielet. Eikä ihmekään. Isien vanha peru oli
mennyt. Hurskaana, nöyrtyneenä lisäili Punturi vaimonsa puheeseen:

"Ka, onhan tässä eletty Hänen turvissaan... Poutaa on ollut ajallansa
ja ajallansa on taas pihauttanut vettä."

Oli painaa kaikkien mielet jumalisiksi.

"Ka se on Luojakin vaihtelevainen. Väliin on poutapäällä, väliin taas
heittäytyy sadetuulelle tai muuten ärtyy ja alkaa vettä ropsia", puheli
jo epäjumalinen Jönnikin, heittäytyen hänkin ulkokullatuksi. Punturin
mieli yleni lopen taivaallisiin. Aivan hän, mielen ollessa nyt
herkkynyt, oli kiitollinen Herralle ja lisäili:

"Kunpa vaan me osaisimme sitten Hänelle aina vesipisaroistakin vaikkapa
edes kiitosvirren veisata. Niin että olisi sikäli itsellä rauha."




VII.


Oikeastaan Jönni oli hyvilläänkin siitä, että kaupan lopullinen
päättäminen lykkäytyi muutamiksi päiviksi, varsinkin kun hän taas
muisti, että hänellä ei ollut vielä niitä käteisiä, kahtakymmentä
tuhatta.

Ja nyt hän muisti sen Antti Pitkäsen neuvoman tamperelaisen metsäyhtiön
ja oitis huomasi voivansa raha-asioistakin selvitä ilman niitä Liisan
tuhansia. Hän päätti näet myödä metsän yhtiölle heti kun tila on
ostettu, ja nythän se oikeastaan oli jo ostettu. Kauppakirjan
allekirjoittaminen oli enää ainoastaan muodollinen asia.

Ja niinpä päätti hän nyt tällä välin pistäytyä kaikessa hiljaisuudessa
Tampereella myömässä metsän. Vieläkin enemmän veti häntä sinne halu
myödä tuo niin tavattoman kallis Pauhukoski sille agronoomin neuvomalle
yhtiölle. Agronoomillakin osui virkamatka nyt Tampereen kautta, ja hän
pyysi saada tulla matkaan.

"Sedän ei pidä pahastua, että minä näin seuraan pyrin", pyyteli hän
toki anteeksi. Jönni vastaili omaan tapaansa, ja niin tuli heistä
matkatoverukset.

Mutta Punturi lähti kiirehtimään tarpeellisia papereja. Samalla
matkalla hän päätti käydä vaimonsa syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa
päättämässä talonkaupat. Tilan hinnasta karttuneella ylijäämällä,
niillä käteisenä maksettavilla kahdellakymmenellätuhannella, hän näet
oli päättänyt ostaa kaupunkitalon vapautuakseen siten maanviljelijän
monista puuhista ja huolista.

"Ei se hääviä ole. Kitua ja yrittää näissä nykyisissä talontöissä",
puheli hän vaimollensa, kuin sovitellen. Yhäkin näet oli mieli
liikutettu kaupan vuoksi, sillä sittenkin oli tuo esi-isien peru ollut
rakas. Nyt, sen jo myötyänsä, tunsivat he sen arvon entistä syvemmin,
ja siitä omituinen, jopa alakuloinen mieliala ja tämä sovitteleva,
nöyrtynyt puhe. Vaimo puuhasi askareitaan hiljaisena, mieli omituisena.
Hänenkin povensa ääni käski lausumaan vuorostaan miehelle sovittavan
sanan, ja niinpä hän, kuin itsekseen nurkuen ja nöyrtyen, siinä
puuhaansa syventyneenä puheli:

"Mitäpäs näistä, ajallisista... Paistaahan se Herran päivä, meni minne
meni."

Ja niin oli talossa kuin joku entisyyden hautajaisten jälkeinen
hiljainen, juhlaisa hetki.

       *       *       *       *       *

Mutta Jönni ajaa könötti nyt agronoomin kanssa Tamperetta kohti. He
ajoivat kestikievarikyydillä, ja jo ensimäisessä kievarissa Jönni
yritti siinä agronoomin nähden maksaa kyydin tuhatmarkkasella, sillä
toinen niistä oli vielä eheä.

Mutta kyytimies oudostui, sylkäisi, pyyhkäisi sitten suunsa ja oudosti
katsahtaa muljauttaen kysäisi:

"Eikö ole pienempää?"

"No etkös sinä siitä saa?" oli Jönni suuttuvinaan, mutta kyytimieskin
oli oikea kyytimies ja vastaili nysä ikenessä, ilkeyksissään:

"Saataisiin, mutta ei iletä ainutta ottaa."

Hän aivan nautti siitä viisaasta pistoksestansa. Oli kerrankin saanut
herroja pistää aivan häijysti. Mutta Jönni ei sitä erin älynnyt.
Oli hyvilläänkin, kun sai siten tilaisuuden näyttää vielä
viisisatasensakin, ja kun ei kyytimies siitäkään saanut urakkaa, niin
hän jo hoksasi käyttää asiaa hyväksensä, tiuskaisten:

"No ole sitten ilman! Kun ei raha kelpaa!"

Mutta agronoomi riensi avuksi, maksoi omistansa. Ja jos hän olisikin
ennen epäillyt sitä, että Jönni on kauppaneuvos Jöns Lundberg,
niin ainakaan ei nyt, nähtyään miten isoja rahoja Jönnillä on
pikkuasioissakin liikkeellä. He ajoivat taas kyytikärryissä edelleen,
vetäjänä laiha koni. Kuorma tuntui olevan moiselle liika raskas, ja
kyytimies pani sen tämän ylettömän jykevän jätkän eikä hevosen syyksi
ja oli sen vuoksi ynseäkin Jönnille, vaikka vaikeni, salasi ynseytensä.
Jo pitkin matkaa oli palvelushaluinen agronoomi kokenut puhua yhdestä
jos toisestakin hienosta asiasta, kuten aina tekee mies, joka kokee
peittää isänsä hajua. Nyt hän jatkoi. Hän puhui sivistyksestä, puhellen
muun muassa:

"Olemme vielä hyvin paljon jälellä siinäkin asiassa... Kulttuurissa
nimittäin."

Jönnin sotki lopullisesti se hänelle outo "kulttuuri" sana. Hän peräsi:

"Niin että mitä sinä sillä tarkoitat?" Sitä "kulttuuri" sanaa hän
tahtoi tiedustaa, mitä se merkitsee. Mutta agronoomi ei aavistanut
sitä, luuli hänen tiedustavan asiaa kokonaisuudessaan ja selitteli,
tapaillen:

"Tarkoitan vain sitä, että meiltä... kuinkahan sanoisin... Että meiltä
puuttuu vielä sangen paljon yhtä ja toista."

"Kontanttia meiltä puuttuu", tarttui siihen Jönni jätkän tukevuudella
ja jatkoi:

"Mutta jos meillä on kontanttia mitä läjäyttää pöytään, niin heltiää
vaikka mitä!"

Ja agronoomi tajusi, että ei hänen sovi ruveta kiistämään upporikasta
setää vastaan. Hän alkoi siis sovittaa ajatuskantaansa Jönnin äskeisten
iskusanojen mukaiseksi, myönnellen:

"Myönnän kyllä, että setä on oikeassa. Sillä rikkaushan se on sittenkin
kaiken kulttuurin pohja ja tuki."

Ja hän altistui niin, että alkoi aivan nurkua suomalaisen kansan
saamattomuutta.

"Tällä meidän kansalla", puheli ja selitteli hän, "tällä meidän
kansalla ei ole, kuten esimerkiksi englantilaisilla, affeerikykyä.
Kykyä ansaita ja rikastua", selitteli hän aivan käsin ja elein. Ja
Jönnikin nyt yhtyi siihen, ynseillen jätkämäisesti:

"Senkö kykyä tässä on! Rikastumisesta kun on puhe!"

Ja hän todisti sen ihan tuoreella esimerkillä, kehaisten:

"Suomalainen ei kykene tuhatmarkkasta rikkomaankaan. Mitä sitten jos
pitäisi se koota ja ansaita!"

Agronoomille niistä sanoista kajasti tarmo. Ne tuntuivat n.s.
merkkisanoilta. Hän pani ne mieleensä, ihastui yhäti setään ja nyt
jatkoi kulttuurista uudella otteella, asian Jönnin oikaisun mukaiseksi
sovelluttaen. Hän puhui ja selitteli pitkälti. Jönni vaikeni, istuksi
kuten aina jykevä jätkä ja hautoi erästä omaa asiaansa puheesta mitään
välittämättä. Hänen istuinlihaksiaan tuntui näet kutkuttavan, ja hän
oli aivan huomaamattansa painunut sen tajuamaan, ja se asia valtasi
hiljaa koko hänen ajatuskykynsä, niin että hän oli kahden vaiheilla:
longottautuako ja raapaista vaiko ei. Agronoomi selitteli yhäkin
henkisen kulttuurin ja aineellisen varallisuuden keskinäistä suhdetta.

"Justeeratakseni siis ajatukseni täsmälliseksi myönnän", puheli hän,
"myönnän, että koettaa pysyttää kulttuuria köyhissä oloissa on samaa
kuin istuttaa pitoihin kutsutut vieraat ihan tyhjien ruokakuppien
ääreen... Aikansa istuttuaan ne nälkää pakoon häviävät."

Jönni istui hyvin laiskan ja synkeän näköisenä mötkylänä, selkä
pitkänä, koko mies isona kuin koko maailma, ja hautoi sitä omaa
salaista asiaansa. Agronoomi innostui ja jatkoi:

"Mutta olla vaan kylliksi rikkautta, niin kyllä olisi muutakin.
Kulttuuria kuten kaikkeakin."

Jönnin mieltä syventi se oma asia yhäkin. Hän oli vaipunut sitä
miettimään.

"Vai mitä?" peräsi agronoomi, tahtoen nyt hänen mielipiteensä kuulla.

Ja silloin heräsi Jönni, tai oikeastaan se hänessä koko puheen ajan
hautunut oma asia, ajatus, heräsi hänessä eloon kuten makuulta
havahtunut härkä kömpii jaloilleen, ja miten liekin ollut, niin hän
vastaukseksi agronoomin kysymykseen johtui ilmoittamaan sen oman
hautomansa asian, puhellen:

"Ka sitä minä tässä vain arvelen, että mikähän tuolla minun lonkallani
on, kun sitä niin ylettömästi kutkuttaa ja kupisuttaa! Onkohan siellä
mikä?"

Hän puhui sen tosissaan, vilpittömästi, kuten aina sydämensä asian. Nyt
hän vielä lisäsi:

"Sitä jo kupisutti siellä Punturin talossa ja aina pitkin matkaa,
vaikka minä en ole viitsinyt sen takia vaivautua."

Eikä agronoomi siitä pahastunut. Rikkaan helsinkiläisen lausumana se
tuntui ihailtavalta kansanvaltaisuudelta. Siinä ei ollut ylpeyttä.
Läheiset esi-isät heräsivät agronoomissa. Hänestä tuntui -- oikeastaan
ainakin -- hyvältä, kun oli saanut tuntea niistä nyt tuulahduksen, niin
huolellisesti kuin hän ulkonaisesti niiden hajuja peittelikin. Hän
hymyili, innostui jo yhtymään "kauppaneuvoksen" kansanomaiseen leikkiin
sillä semmoiseksi hän sen ymmärsi -- leikinlaskulla kehoittaen:

"No mitäpäs siinä sitten! Setä ottaa ja raapaisee!"

Mutta Jönni vastaili laiskasti:

"Joutaa kupisuttaa! Ei sitä terve ihminen viitsi vaivata itseään vähien
vaivojen takia. Ennen sen kärsii!"

Sillä nyt, kun Punturin viinojen humalat alkoivat selvetä, oli häntä
alkanut väsyttää, niin että hänet oli vallannut jätkille ajoittain
ominainen laiskuuden tauti.

Mutta kyytimies oli alkanut Jönnin äskeisestä kupisuttamispuheesta
aavistella, että tuo herra ei ole ihan ylhäisiä, varsinkin kun sen
housut ja kengät eivät ole sopusoinnussa muun puvun, vaan itsensä
miehen kanssa, ja hän tuli yhä penseämmäksi sen ylettömän raskauden
vuoksi ja vaikeni mieli ilkeänä.

Mutta eräässä ylämäessä hän jo purkautui. Kun konille oli kuorma ylen
raskas, laskeutui hän itse kärrin vierelle kävelemään. Koni nyhti
kuormaa selkä ojona. Vastaan ajoi toinen, kyydistä palaava mies,
huomasi näyn ja puheli kyytimiehelle:

"Huonostipa se sinun ruuna nyt nyhtää."

Ja silloin vastasi mies, Jönnin raskautta, isoa kokoa ilkeästi
tarkoittaen:

"Ka... Kun on kuormassa kokonainen valtakunta eläimineen."

Hän pisti niillä eläimillä myrkyllisesti niitä Jönnin kupisuttajia ja
oli olevinaan viaton. Mutta agronoomi huomasi molemmat yhdistetyt
pistokset ja ollen rikkaalle sedälle altis alkoi torua kyytimiestä,
puhellen:

"Sinun, mies, pitäisi tietää, mitä kestikievariasetus matkustajien
kohtelusta säätää." Mies ei ollut kuulevinaankaan. Käveli vain nysä
ikenessä, ilkeänä. Agronoomi puheli nyt Jönnille:

"On, näkyy, pahasuinen mies."

Ja nyt älysi ja huomasi Jönnikin, että mies oli sillä valtakunnalla
tarkoittanut hänen jykevää, isoa olemustansa. Mutta ei hän siitä
tietysti pahastunut. Ylpistyikin ja kehaisi äänekkäästi:

"Aja sinä vain, mies. Sillä kellä on rahaa, sen kannattaa olla
olemukseltaankin iso."

Ja agronoomikin siitä nyt tajusi, millä ponnella voi puhua oikea iso
pohatta, ja nyt jos koskaan hän oli valmis myöntämään, että
kulttuurikin on lujalla pohjalla ainoastaan silloin, kun perustuksena
on varallisuus, taloudellinen hyvinvointi.




VIII.


Tampereelle tultua oli agronoomi telefoonissa ilmoittanut sille
koskiyhtiölle Jönnin tulosta. Hän koki näet olla avulias rikkaalle
sedälle. Hän ilmoitti tulijan olevan kauppaneuvos Lundbergin
Helsingistä.

Ja yhtiön konttorissa tunsivatkin agronoomin ja siispä uskoivat oitis
hänen puheensa. Olivat he kuulleet kauppaneuvos Lundbergistakin paljon
puhuttavan, tiesivät sen olevan upporikkaan, mutta itaran ja omituisen
ukon, vaikka eivät häntä näöltään tunteneetkaan, ja niinpä odottivat
nyt hänen tuloansa aivan miehissä. He tiesivät Lundbergin alkaneen
katupojasta, ilman sivistystä, joten hänen tapansa olivat yleensä
karut, koristelemattomat. Niistähän puhuttiin paljon kaskujakin,
liioitteluja, kuten housuistakin.

Mutta sillä välin poikkesikin Jönni hieromaan sen metsäyhtiön kanssa
metsäkauppoja. Hän ilmoitti ostaneensa Punturin talon ja alettiin
sovitella:

"Siinä on metsä!" kehui hän jo rohkeasti ja ilmoitti:

"Runkopuita on hyvä joukko yli sadantuhannen."

Mutta metsäherrat ja paholainen ovat ainoat, joita ei voida pettää,
koska ne itse ovat pettäjiksi luodut. Ja niinpä alkoivat nytkin jo
vetkuttaa Jönniä vastaan. He kyllä uskoivat asian todeksi, vieläpä
huomasivat, että Jönni on oikea saalis, yksinkertaisimmista
yksinkertaisin, jota on helppo kyniä, se kun ei itse näy ymmärtävän
metsän arvoa. He aivan ihastuivat saaliista, alkoivat yhäkin tuhmaa
sokaistaksensa vätystää vastaan, väittäen sen runkopuu-puheisiin
kielteisesti:

"Runkopuuta... Se riippuu siitä, mitä runkopuulla tarkoitetaan."

Jönni vainusi heidän rupeavan vätkyttämään ja hintoja alentamaan ja oli
sitä estääkseen jo kimpaantuvinaan, ynseillen:

"Ettekös te nyt sitä tiedä? Mikä on runkopuu?"

Ja itse hän selitti, lisäten:

"Puu kuin puu!"

"Puu kuin puu!" myönsivät ne kyllä, mutta sitten selittivät:

"Me olemme tällä alalla spesialisteja ja tiedämme, että metsäasioissa
ei esiinny semmoista termiä kuin runkopuu. Sillä oikeastaan on
jokaisella puulla runko ja siis myös jokainen puu on runkopuu!"

"Niinhän se pitääkin!" kiihtyi jo Jönni, jota vaivasi ahneus. Mutta
taas alettiin sovitella. Herrat lupailivat maksavansa arvopuusta niin
ja niin paljon rungolta ja selittivät, että jos metsässä todellakin on
satatuhatta arvopuuta, niin he voivat maksaa noin neljännesmiljoonan,
jopa ehkä ylikin.

Mutta he sanoivat ensin lukevansa metsän. Jönni siitä kiihtyi.
Neljännesmiljoona oli jo kuin hyppysissä ja nyt taas keksivät koukun.

"Ostakaa huntturiltaan!... Mitä se lukien paranee!" ynseili hän ja
lisäili:

"Mitä useamman luet, sitä enemmän niitä vain on."

Mutta ei se auttanut. Herrat kyllä sanoivat lukemattakin ostavansa,
mutta sittenkin ensin käyvänsä metsän muutoin, silmämäärällä
arvioimassa. Jönni alkoi kiihtyä. Hän vainusi jo koukkua: tahtovat vain
hintaa polkea. Lopulta hän jo epäluuloisena milteipä riidellen äkäili:

"Te vain vätkytätte. Niinkuin yleensä kaikki herrat tekevät."

Sukeutui jo aivan kuin pieni kina. Herrat kokivat puhdistautua ja
selittää asiaa ja lopuksi aivan vihastuneen ilmeillä vakuuttivat:

"Ei tässä meillä mitään politiikkaa ole."

Siinä oli kyllä jo tavallaan tosi kiivastumista. Jönni muljautti jo
hyvin epäluuloisena kuin iso härkä ja ollen varuillaan kalliin metsänsä
puolesta hän alkoi uhitellen antaa tietää, että on turhaa yrittää häntä
pettää.

"Tottapahan sitten näkyy!" ilmoitti hän siinä mielessä, lisäten:

"Sillä politiikka puskee aina ainoastaan omaa itseään."

Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa
miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa
käsirahoina osan hinnasta.

Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma. Yhtiö
puolestaan kirjoitti virkailijoilleen, käski keskeyttää työt muualla ja
joutua lukemaan Punturin tilan metsää, ja Jönni lähti nyt koskikaupasta
sopimaan. Kun hän sinne mennessänsä kulki Tampereen kauppatorin halki,
näki hän Antti Pitkäsen pään olevan korkealla väen yli koikkumassa,
ihastui, riensi luo ja aivan innostui ja jälleennäkemisen ilosta
huudahti tervehdykseksi jätkämäisen:

"Kussa minä olen, siellä olet myös sinä!"

Hänen ilonsa ja antaumuksensa oli vilpitön. Eikä syyttä: tavata tuttu
vieraassa kaupungissa. Antti katsoi häneen korkeudestansa ja myönsi:

"Niinpähän taas satuttiin."

Ja Jönni innostui yhäkin ja lisäsi tukevasti:

"Ja kussa minä vastakin olen, siellä pitää myös sinun oleman."

Hän koki sillä olla viisas, jätkä-viisas, ja nautti noista
vertaukseilisista puheistansa, aavistamattakaan vielä, että heidän
todellakin pitää olla yhteisessä haudassakin.

Ja nyt hän vielä muisti Punturin puhuneen, että tilalla voi metsän
myytyään vielä saada viisikymmentätuhatta, kun sen myö palstatiloina.
Hän huomasi nyt voivansa taas koota rahaa ja kun tiesi Antin puuhaavan
kauppa-alalla, niin ryhtyi taas häntä puheilla avuksensa kalastamaan.
Hän alkoi:

"Olisi talo myötävänä... Jos hänet palstoittaisi."

Ja taas tiesi Antti neuvoa avun. Hän kun ahertikin jos missä asioissa.
Hän neuvoi erään n.s. "liikkeen", joka välitti maatilojen kauppaa.
Jönni meni sinne, toimitti asiansa ja ilmoitti:

"Ikään ostin ja möin metsän, niin joutaisi maakin mennä."

Ja kun hän muisti ne Punturin valeet, niin hän niiden mukaan sanasta
sanaan, ainoastaan summaa suurentaen, valehteli:

"Sadaksituhanneksi on arvioitu. Kun palstoittaa."

Ja liike otti välittääkseen asian. Hän antoi tilan osoitteen ja
valtakirjan, joka oikeutti liikkeen hänen puolestaan tekemään kaupan
valmiiksi, jos saa satatuhatta. Palkkiokseen määräsi liike
kaksituhatta, mutta ne oli maksettava vasta sitten, kun kauppa on
valmis, ja iloisin mielin lähti Jönni nyt koskiyhtiöön koskeansa
myömään.

Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui liikkeen konttoriin sen asiamies
Pekuri, joka etsi ostajia. Se sai huolekseen kalastaa nytkin ostajia.
Hän olikin kuullut kauppaneuvos Lundbergin aikoneen ostaa Punturin
talon -- hänhän tiesi kaikki tämmöiset asiat -- ja niinpä päätti käydä
sille tarjoomassa. Valtakirjassa oli tietysti Jönnin oikea nimi, Jönni
Lumperi, ja alla puumerkki ja tämä seikka aiheutti sittemmin pienen
selkkauksen.

Sillä Pekuri sai kuulla kauppaneuvos Lundbergin olevan nyt Tampereella
hotellissa agronoomi Paapurin seurassa ja hän päätti onkia hänet
sieltä. Hänen oli kyllä määrä huomenaamulla lähteä kauppaamaan
Ala-Pitkä nimistä Häkkisen maatilaa asessori Rumpuliinille, joka häntä
sitä varten odotti; hän näet tarvitsi noin kahdensadantuhannen markan
arvoisen maatilan, ja Ala-Pitkä oli juuri sen hintainen. Mutta Pekuri
heitti nyt asian huolet. Jönnin antama valtakirja siirrettiin hänen
nimellensä, ja niin oli hän nyt oikeutettu myömään Jönnin tilan. Hän
tiesi myös, että tuon tilan virallinen nimi ei ole "Punturin talo",
jota nimeä Jönni oli käyttänyt ja jolla nimellä se yleensä kulki, vaan
"Isolohkon emätila", kuten sen nimi kuului asiakirjoissa.

Pekuri tunsi kaikki maatila-asiat visusti. Ja niin lähti hän nyt
myömään valtakirjan nojalla tilaa valtakirjan antajalle ja siis tilan
omistajalle samalla.

       *       *       *       *       *

Koskiyhtiössä Jönnin asia alkoikin luistaa toisin. Siellähän luultiin
Jönniä kauppaneuvokseksi, eikä kuten metsäherrat joksikin, ties miksi.
Oudostelivat he tosin Jönnin olemusta ja asua. Tultua eivät häntä
oikeaksi arvelleetkaan, vaan yrittivät kohdella töykeästi kuten aina
jätkää.

Mutta jo ennen alkua kirkastui heille asia, kun Jönni kysäistä
väännälti:

"Täälläkö ne ovat koskenostaja-herrat?"

Ja oitis notkistuivat konttoristien selät, sillä he huomasivat
seisovansa kauppaneuvos Lundbergin edessä.

"Jahah!" riensi konttoripäällikkö Kahilainen vastailemaan, jatkaen:

"Meille on agronoomi Paapuri suvainnut jo tulostanne ilmoittaa."

Ja aivan tulisella kiireen touhulla hän koki valmistaa Jönnille parasta
nojatuolia istuimeksi, viittoen:

"Suvaitkaa."

Ja kun Jönni istahdettuaan asetti silinterihattunsa lattialle
eteensä, luuli Kahilainen sen olevan heille ilkeän vihjauksen
epäkohteliaisuudesta, siitä, että ei oltu riennetty kuulua vierasta
riisuutumispuuhissa auttamaan, kuten olisi pitänyt. Hän aivan harmistui
erehdystänsä, riensi itse ottamaan Jönnin silinterin, samalla anoen:

"Suokaa anteeksi!... Se oli epähuomio!"

Ja sitä menoaan hän huikkasi juoksupojan viemään silinterin eteisen
naulaan. Äskeistä harmillista laiminlyöntiään koki Kahilainen nyt
korvata sitä suuremmalla kohteliaisuudella. Hän tarjosi paraat sikarit,
kumarteli ja pyyteli. Jönni oli yhäkin harmissaan niille metsäherroille
ja niinpä hän sikaria kömpelösti käsitellen alkoi puhua juttuella,
selittäen:

"Olin tässä metsäkauppoja yrittämässä, mutta sattui sellaiset
juutalaiset, että aikoivat ensin rasvata liukkaaksi ja sitten nielaista
koko miehen."

"Jaa", yritteli Kahilainen arvokkaan alistuvasti ja kokien järjestellä
pöydällä olevia papereja selitteli:

"Meidän liikemiestenkin kesken ilmenee joskus... jopa useinkin
alhaistakin moraalia."

Hän puhui kasvojen eleetkin harvinaisen vakavina. Tämän suurrikkaan
olemus vaikutti. Sen edessä oli huolehdittava oman liikkeenkin
arvokkuudesta. Kaikki oli aivan vaistomaista. Hän jatkoi:

"Moraalia", tapaili hän, jatkaen: "Sillä niinsanottu ylempi eli
korkeampi moraali voi liikemaailmassakin kehittyä ja pysyä ainoastaan
suuren varallisuuden turvissa. Pienellä pääomalla toimivan täytyy aina
pääoman puutetta korvata huonolla liikemoraalilla."

Jönni kyllä kuuli hänen puhuvan, mutta siinäpä se sitten koko saalis
olikin. Se vieraskielinen "moraali" sana näet vei pois sen, minkä muut
sanat antoivat. Mutta hän oli tyytyväinen siihenkin saaliiseensa.

Mutta samalla heräsi hänessä jo edeltäpäin epäluulo näitäkin herroja
kohtaan. Luulevat kai häntä tuhmaksi ja yrittävät taas vätkyttää ja
hintaa polkea. Varovaisuussyistä hän sen vuoksi oitis vihjasi, että on
turhaa yrittää häntä pettää. Siinä mielessä hän rohkeasti valehteli:

"Mutta minä sanoin niille heti, että viisaan pettäminen ei kannata,
sillä se on niin kallista ja turhaa työtä, että se vie nurin. Niin että
sitä pitää katsoa miten ketäkin nykäisee. Tuhmaa toisin ja viisasta eri
lailla."

"Jaa", tapaili Kahilainen, Niin kuulun liikemiehen kuin kauppaneuvos
Lundbergin lausumana tuo Jönnin äskeinen mietelmä tuntui sisältävän
liike-elämän jonkun salaisen viisauden. Aivan se pani punnitsemaan
asiaa, minkä siinä ennätti, ja siinä mielessä hän vastaukseksi tapaili:

"Se on liike-elämässä niin että... kuhunkin asiaan ja henkilöön on
suhtaannuttava objektiivisesti... sen laadun ja sen semmoisen mukaan,
eikä jotain yleistä perussääntöä noudattaen. Ja esimerkiksi antamalla
subjektiivisille tunteilleen valtaa."

       *       *       *       *       *

Ja niin alkoi puhe sujua ja johduttiin jo koskiasiaan.

"Meille kyllä agronoomi Paapuri suvaitsi jo asiasta telefoonissa
ilmoittaa", selitti Kahilainen, kun Jönni alkoi asiastansa puhua. Ja
Jönni ilmoitti nyt:

"Se olisi se julman iso Pauhukoski nyt menossa."

"Jassoo!" selvisi asia Kahilaiselle. He tunsivat Pauhukosken. Olivat
tiedustelleet sitä ostaaksensakin, mutta omistaja, ulkomaalainen
Gesellschaft sitä jo sitä asiaa varten, ei ollut suostunut kauppaan.
Kahilainen hoksasi Jönnin, "kauppaneuvoksen", nyt ostaneen kosken
tuolta yhtiöltä ja puheli:

"Olette siis äsken ostanut sen?"

Jönni myönsi, selitti:

"Ostin sen metsätkin siitä, niin koski tuli yhdessä rysyssä ja joutaisi
nyt mennä. Koko hyvä."

Kahilainen ihastui. Hän aikoi jo tiedustaa hintaa, mutta Jönni ehti
ennen, peräten:

"Paljonko löisitte pöytään semmoisesta?"

"Jaa", tapaili Kahilainen miettivänä. Hän käsitti kauppaneuvos
Lundbergin olevan koskiasioissakin perillä eikä siis yrittänytkään
omaksi edukseen turhaa puhua. Sen sijaan hän selitteli:

"Kuten tiedätte, niin hevosvoima arvioidaan nykyään noin sadaksi
markaksi teollisuuden palveluksessa, niin että sen mukaan se tekisi
Pauhukoskelle tuonne kaksi miljoonaa... jopa ylikin."

Mutta sitä menoaan hän myös jatkoi, selitti:

"Mutta kuten tiedätte, niin ajat ovat nykyään huonot ja epävarmat. Voi
kulua vuosikymmeniä, ennenkuin kosken voi realiseerata... uusia
tehdasliikkeitä nykyään kun ei uskalleta perustaa, joten siis on
otettava huomioon suuret korkotappiot pääomalle."

Jönnin päässä alkoi pyöriä sekaisin miljoonien monet huikeat summat.
Mutta oitis kävi hän taas epäluuloiseksi, muljautti ja puheli
ynseillen:

"Huonot ajat!"

Sillä se tuntui vain koukulta. Hän jatkoi:

"Se on vain joutavaa päpätystä. Koko se puhe huonoista ajoista
yleensäkin. Mutta toiset vain elävät huonolla ajalla, kun ovat
huomanneet, että huono aika elättää paremmin kuin hyvä."

Ja kun Kahilaisen silmä vältti, löysi hän lattialle pudotetun
konttoristien sikarinpätkän, pisti sen kiireesti salavihkaa mälliksi
poskeensa ja sitä menoaan jatkoi:

"Minä olen jo ikäni elänyt ja olen jo nähnyt pirua jos paholaistakin,
mutta huonoa aikaa en ole nähnyt... En huonoa aikaa enkä hyvää akkaa.
Sillä aika kuin aika."

Kahilainen ihastui kuulun kauppaneuvoksen tarmosta. Hän tapaili
vastaukseksi:

"Jaa. Se on totta."

Sillä todellakin hän nyt taas huomasi "kauppaneuvoksen" sanoissa
piilevän liikeneron salaisuuden, tarmon, joka ei säiky aikaa, kääntää
kaikki ajat omaksi hyväksensä, varsinkin huonon. Hän koki toki
selittää:

"Mutta toisen, vähemmän tarmokkaan, lannistaa aika, kun taas toinen
lannistaa ajan... sanokaamme sitten, että lannistaa sen puoleen tai
toiseen, hyväksi tai huonoksi, mutta kuitenkin itselleen aina
edulliseksi."

Mutta sitten hän ilmoitti suoraan, että yhtiön osakasten kesken on jo
ennenkin ollut hiljaista puhetta Pauhukoskesta ja että silloin oli
arvioitu voitavan siitä maksaa miljoona, sekä tarvittavasta
maa-alueesta eri hinta. Jönni ihastui jo siitäkin ja riensi vastaamaan:

"No voihan tuota jo siitäkin alkaa tinkimisen."

Niin alkoi kauppa valmistua. Näin isossa asiassa täytyi kuitenkin
hankkia osakkeenomistajat päättämään. Kahilainen lupasi voivansa ne
saada koolle jo ensi perjantaiksi ja silloin voidaan kauppa päättää.
Kaikki soveltui nyt Jönnille. Talonkauppahan valmistuu edellisenä
päivänä. Hän tajusi todellakin olevansa jo miljoneeri, kuten se oikea
kauppaneuvos Lundberg oli ennustanutkin. Niissä toiveissa lähti hän nyt
luovailemaan edelleen. Poistuessa hänelle kumarrettiin ja anottiin
anteeksi, ja hän tunsi jo olevansa täysi pohatta.




IX.


Koskiyhtiön konttorissa oli nyt puuhaa ja touhua kuten kaikkialla
Jönnin jälillä. Osakkeenomistajia haalittiin perjantaiseen kokoukseen
kutsuin jos kirjeinkin. Kauppa olikin yhtiölle toivottu.

Ja samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi
sen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta
Jönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä
kuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi
avata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut
huoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa
rahat ja voi ostoksensa maksaa.

Ja vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli
puhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan
sisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja
puolusti Jönniä.

"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole", puheli hän, imaisi
tupreat sauhut ja lisäili:

"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret... Se vain
että jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista... Herrat taas syövät
rasvaista ja puhuvat laihaa... Muiden kuullen laihaa", oikaisi hän.

"Niin. Rasvaista syö", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä
merkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa
alkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli
miestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:

"Luojan luomiahan ne ovat nekin... Se on Hän armossaan säätänyt niin,
että niitäkin pitää olla."

Aivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:

"Sillä... Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin
ei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä."

Hän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:

"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää."

Ja niinpä alkoikin hän jo valmistaa pikku myötäjäisiä sisarellensa, ja
Liisan elämä kirkastui siinäkin suhteessa jo kirkkaaksi kuin päivässä
kiiltävä vaski ja kupari. Sisaren mieskin jo taipui, unohti
räätälimestariarvonsa ja hyväksyi Jönnin langoksensa, puhellen:

"No olkoon tuo nyt sitten vaikka jätkä... Kun hänellä kerran kontanttia
jo on."

       *       *       *       *       *

Mutta jatkamme..

Koskiyhtiöstä lähdettyänsä Jönni meni lupauksensa mukaan tapaamaan
uutta veljeään agronoomia. Se näet odotteli häntä hotellissa, riensi
aivan vastaan eteiseen ja he alottivat hauskat kemut.

Sillä Jönni tajusi nyt olevansa miljoonamies. Hän käsitti, että nyt
hänen jo kannattaa elää ja ryypiskellä kuten tulee. Aluksi hän alkoi
kehua kaupoillansa, viisaudellansa, puhellen äkkiä:

"Minä en yleensä kärsi politiikkaa asiassa."

Niitä hinnanpolku-yrityksiä hän tarkoitti, ryyppäsi ja jatkoi:

"Yrittivät politiikalla asiassa kieroilla, mutta minä puraisin
vastapolitiikalla politiikan pään poikki ja näytin, että politiikalla
ei oikeastaan ole muuta tarkoitusta ja tehtävää kuin puraista
itseltään... politiikalta pää poikki."

Hän istui raskaana, niin että oli kuin tuoli ruskaisi alla.

"Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taaskin sen, että agronoomi
huomasi puheen suureksi viisaudeksi. Hän koki sitä punnita, vastaillen:

"Niinpä se taitaa olla."

Ja edelleen hän johtopäätöksiä tehden jatkoi:

"Joten siis myös politiikkaa ei olisi, jos ei olisi alkupolitiikkaa."

Ja sitä mukaa kuin he humaltuivat, kävivät he myös yhä ja yhä
läheisemmiksi ja kielevämmiksi samalla. Nyt Jönni jo alkoi kehua
miljoonillaan. Hän alkoi kerskata:

"Minä olen kova poika kaiken päälle, kun kerran yritän."

Uskoi sen! Hän jatkoi:

"Minä kun aloin, niin ei ollut kuin kaksi tuhatta... Tai oikeastaan ei
ollut mitään, kun ihan ensimäinen alku otetaan, mutta nyt minä jo
pyöritän miljoonia."

Ja kun agronoomi silloin yritteli ylistää hänen tannoaan ja taitoaan,
niin hän keskeytti ja ynseästi kehaisten oikaisi:

"Ei veikkonen!"

Ja hän selitti humalaisen voimalla ja rohkeudella:

"Ei siinä syrjäasioita tarvita... viisautta eikä muutakaan. Sillä jos
on vain miehellä oikea politiikka, niin se..."

Hän aivan yltyi, korotti ääntä ja kehui:

"Se kun onni silloin kerran potkaisee perään, niin senkuin ala vain
syödä rasvaista ja juoda konjakkia ja pyörittää miljoonia, ja sitten se
on kauppaneuvos valmis."

Ja lopulta hän, yhä humaltuen, alkoi puhua rasvaisia. Agronoomiinkin
tarttui se henki. "Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taas
siinäkin niin, että hän riisuutui kaikesta vieraasta ja oli taas kunnon
isänsä hyvä, rehellinen poika. Aivan hän tunsi vaistomaista iloa siitä
vapaudesta, rehellisyydestä. Kun Jönni nyt osui päästämään aika leveän
jätkämäisyyden, niin agronoomi siitä kansanomaisuudesta aivan ihastui
ja päästi vastarasvaisuuden aika lihavan, helmen semmoisen, jommoisia
puhutaan ulkonaisesti siveässä herrasseurassa ainoastaan siellä --
mutta siellä aina ja kaikkialla -- missä vain tiedetään seinän olevan
kylliksi paksun. Mieli siitä kaikesta aivan riemastuneena agronoomi nyt
Jönnille todisti:

"Minä luotan sedän auktoriteettiin... Minä uskon kaikki sedän sanat,
sillä setä on viisas mies."

Ja vaikka tuo vieras "auktoriteetti" sana olikin pahana hierimenä
hutussa, niin sittenkin ymmärsi Jönni ajatuksen ytimen, tajusi
kohonneensa tähän arvoon miljooniensa turvin ja vastaili:

"Ka... Se on niin, että ruoka arvioidaan aina sen makuiseksi ja
arvoiseksi, minkähintaisessa hotellissa se syödään. Niinkuin myös akka
on aina ainoastaan pukunsa arvoinen."

       *       *       *       *       *

Ja samaa taas kauan, humalan yhä löylyä lyödessä. Tietäen kauppaneuvos
Lundbergin vanhaksipojaksi agronoomi nyt äkkiä kysäisi:

"Ja setäkö on vielä poikamies?"

Jönni myönsi sen, mutta lisäsi jyrkästi:

"Mutta nyt pitäisi saada akka ja ihan rutosti."

Hänen sekavaan päähänsä näet valahti se muisto, tai oikeammin se
aavistus, että kaikki riippuu sittenkin niistä Liisan kuvitelluista
tuhansista. Mutta eikös agronoomin päähän, saatuaan nyt tiedon Jönnin
odottamattomasta naimahalusta, pälkähtänyt eräs asia.

Hän ehdotti Jönnille rikkaan morsiamen. Aivan riemastuneella äänellä
hän ilmoitti:

"Mutta minäpä neuvon sitten sedälle sopivan ja rikkaan lesken. Ja
rupean vielä itse puhemieheksi", kiirehti hän innoissaan. Se leski oli
hänen tuttunsa, talonemäntä. Syrjäiset, ja kaikki yleensä, arvioivat
hänen omaisuutensa ainakin puoleksi miljoonaksi. Ja vaikka leski ei
ollutkaan mikään runojen enkeli, vaan ainoastaan tavallinen
kunniallinen eukko, kuten yleensä kaikki naiset, niin sittenkin oli
hänellä ollut kosijoita jos kuin monet.

Mutta leski oli antanut kaikille rukkaset. Hänen mielestään olivat
kaikki tarjokkaat liian nuoria, huikentelevaisia. Hän pelkäsi niiden
tuhlaavan hänen rikkautensa ja odotti vakavaa ja varakasta. Agronoomi
hoksasi, että Jönni on kuin häntä varten luotu.

"Se on Kourun leski. Puolen miljoonan omistaja", kehui hän jo Jönnille.
Aluksi Jönni silloin kyllä muisti kihlatun Liisansa ja kuunteli
kehumisia ääneti, mutta vähä vähältä ne kehumiset, se puolen miljoonan
omaisuus ja muu alkoi häntä pehmeäksi hautoa. Ja kun agronoomi yhä ja
yhä vain jatkoi, niin hän jo lopulta äkkiä kysäisi:

"Onko se minkälainen akka?"

Ja hyvälle tuulelle itsensä ryypiskellyt agronoomi alkoi kehuksia.

"Terve leski", ilmoitti hän kerskuisasti ja selitti: "Tuommoinen pullea
ja hyvässä lihassa oleva, mutta ei silti mikään esteettisesti liialla
lihavuudella pilattu."

Ja asiaa lesken hyväksi todistaakseen hän vetosi sen moniin
kosijoihinkin, päättäen:

"Niin että, kuten setä näkee, niin ei sillä ole ollut kosijoista
puute."

Mutta silloin alkoi Jönni ikäänkuin tinkiä, väittäen:

"Se nyt ei vielä suuriakaan merkitse, jos on naisella kosijoita. Sitä
voi rikas nainen rakkauden asiassa rahan päältä ponnistaa." Ja paljon
muutakin hän jo humalan voimalla puhui, mutta siitä ei sovi tässä
kertoa ja loruilla.

Mutta ennenkuin yö oli puolessa, oli hän jo taipunut. Hän unohti Liisan
ja lupasi naida tuon Kourun lesken Marian. Seuraavana aamuna agronoomi
selvittyään soitti telefoonissa Kourun taloon, puhui leskelle asian
suoraan.

Ja emäntä lupaili jo järkiään. Ei hän olisi voinut uneksuakaan
saavansa sulhaseksensa semmoista kuin kokonaista Helsingin kuulua
kauppaneuvosta, ja niin kangasti nyt Jönnille taas uusi miljoona
entisten lisäksi, ja häntä vei näissä kaikissa asioissa ikäänkuin joku
voimakas virta.

       *       *       *       *       *

Oikeastaanhan nyt oli huonot raha-ajat. Ahdasta kaikkialla.

Ja niinpä yhtyi hotellissa juopotellessa Jönnin ja agronoomin seuraan
eräs semmoinen ahtaiden aikojen uhri. Se oli agronoomin tuttu,
virastaan eronnut eversti Porhola. Hän oli aikoinaan rikastunut
naimisella, ostanut Hämeestä isot tilukset ja Lyttykosken tehtaat.

Mutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti.
Oli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten
rikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman
tietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia,
s.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 %
veloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia,
mutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty,
mutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset
siinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän
pikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin
paraadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän
Helsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan
tuntenut.

Ja nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi
olivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:

"Setä Lundberg Helsingistä", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti
antaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava "kauppaneuvoksen"
kanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:

"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!"

"Tittelit pois!" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti
Porholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan
humalassa, niin heille alkoi iloinen olo.

Ja siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä
kipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista
raha-ajoista, puheli:

"Nyt on kovin... niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole
missään."

Mutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:

"Se kolahtaa vain köyhään."

Ja hän kehaisi:

"Minulla sen sijaan on kohta miljoona, jota en tiedä mihin säilyyn
panna."

Siitä se alkoi. Eversti huomasi "kauppaneuvoksen" ilmoittavan itsellään
olevan sijoitettavana miljoonan liikoja rahoja ja alotti oitis
lainailupuheet. Agronoomi siinä vielä rupesi avustamaan.

"Minä voisin lainata sedältä... Minä maksaisin isomman koron kuin
pankki", puheli eversti Jönnille. Niin hän kuin agronoomikin luulivat
Jönnin tuntevan everstin asiat. Mitenkä nyt ei niin iso liikemies
tuntisi kaikkia Suomen liikkeitä, saati niin suurta asiaa kuin everstin
miljoonaliikettä. Eivät he siis niitä sen enemmän selitelleetkään.

Ja humalaista, ahneeksi käynyttä Jönniä huikaisikin se iso korko. Hän
taipui oitis. Ylvästyikin, kun voi luvata lainan niin isoiselle kuin
sotaherralle.

"Paljonko sinä tarvitseisit?" kysyi hän, ja kun kuuli, että ainoastaan
neljännesmiljoonan, niin hän kehaisi:

"Minulla olisi vaikka miljoona... Pari päivää kun vain odotetaan, niin
että saadaan puumerkit paperin päälle."

Ja niin oli eversti pelastettu. Hän oli onnellinen ja tilasi samppanjaa
ja kaviaaria, ja nyt alkoivat oikeat miljoonamiesten juomingit ja
ylensyömingit ja kaikki mikä rikkaiden asiaan ja menoon kuului.
Alettiin jo sopia ja tinkiä koroista.

"Kuusi korkoa minä maksaisin sedälle", alkoi eversti sen asian itse,
mutta Jönni vaati tiukasti seitsemää.

"Seitsemän tai sitten: sapaas!" tenäsi hän. Eversti koki pitää
puoliaan, selitteli, että ei kannata niin paljoa maksaa, sillä
liike-elämän pääehtona on huokea korko, selitteli hän. Hän tehdä
tuhersi laskuja paperille, näytti niitä Jönnille ja selitteli:

"Jos setä suvaitsee."

Hän selitteli:

"Hoitokustannukset noin paljon... Korko noin monta prosenttia...
Kuoletus... prosenttia, sanokaamme neljä... Omat menot vielä...
prosenttia... no puoli... Setä näkee, että se on liikaa. Kuusi. Jaa,
setä."

Mutta kun Jönni ei hellittänyt, niin hän sittenkin suostui, vaikka näön
vuoksi väkisteli. Ja he vahvistivat kaupan kättä lyöden. Ja he elivät
nyt yhä rennommin. Agronoomi jo esteli sitä tuhlausta, sanoi:

"Eiköhän tuo jo vältä."

Mutta Jönni oli nyt jo miljoonamiehen päällä, ei surkeillut rahaa ja
tenäsi:

"Miljoonamiehellä ei saa olla kukkaroa, vaan ainoastaan rahaa...
Muutoin sitä ei tunneta."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli jo selvitty.

Oikeastaan olisi agronoomi halunnut lähteä Jönnin puhemieheksi Kourun
leskeä Mariaa kosimaan, mutta ei nyt virkatoimiltaan joutanut. Sinne
Kourun taloon kun olikin vielä yli sata kilometriä matkaa, niin ei sitä
ennättänyt. He sopivat siis niin, että Jönni käy nyt ensin yksin,
ainakin tutustumassa.

"Hän on tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen ihminen. Niin että
sedän ei tarvitse turhia ujostella", neuvoi ja rohkaisi agronoomi
Jönniä.

Eikä Jönni yleensä nykyään liikoja ujostellutkaan. Huomattuaan kuinka
häntä hotellissakin palveltiin ja kumarreltiin, tajusi hän yhä jo
voimallisemmin miljoonamiesarvonsa. Nytkin, ulkona käydessä, olivat
viinurit hänelle kumarrelleet ja availleet ovia, ja hänestä tuntui se
kaikki niin omituiselta ja ihmeelliseltä, että hän ei voinut olla siitä
agronoomille sanaa sanomatta, vaan puheli äkkiä:

"Se tuo rikas tunnetaan muiden menoista."

Siitä, että muut sitä kumartavat ja palvelevat, tarkoitti hän sanoa ja
sitä vieläkin selvemmäksi selittääkseen jatkoi:

"Tarkoitan että sen näkee tässä elämässä heti, että kun on miehen
taskussa kontanttia ja kilisevää, niin sen karva alkaa heti toisten
silmissä kiiltää."

Sen myönsi agronoomikin, puhellen:

"Se on niin että raha on kaiken perustus... Tai oikeastaan raha ja
yleensä kaikki niinsanotut hyödykkeet... kuten talousopissa kaikkia
rahanvastineita nimitetään", syventyi hän taas tieteelliseksi.

Mutta sitten tuli taas eversti Porhola. Hän ei uskaltanut nyt päästää
kynsistään "kauppaneuvosta", jossa hänelle oli pelastus. Hän tiesi jo,
että Jönni on lähdössä kosimaan Kourun rikasta leskeä, ja kun hänen
itsensäkin piti mennä tehtaillansa käymään ja tie sinne kulki aivan
Kourun talon ohi, niin hän pyysi saada viedä sinne "kauppaneuvos"-sedän
omilla vaunuillaan, komealla parivaljakollansa. Tietysti Jönni suostui,
ja sovittiin vain lähtöajasta.

       *       *       *       *       *

Mutta kaupungille pistäytyessään Jönni joutui uusille urille, vaeltaen
yhä ja yhä likemmäksi hautaa ja ylösnousemustansa kohti. Ollen aikeissa
lähteä sitä rikasta Kourun leskeä kosimaan hän päätti ostaa puhtaan
paidan, aikaa kun ei ollutkaan päällä olevaa pesettää. Vanha tottumus
veti häntä tietysti torille. Sieltähän sai huokealla.

Ja Tampereen tori taas, kuten tietty, on maankuulu huijareistaan.
Alussa ne kyllä eivät kiinnittäneet Jönniin erikoisempaa huomiota,
sillä tarkalla vainulla he olivat huomaavinaan, että ei moisesti
puettua kannata ruveta puijaamaan, sillä ei sillä mitään ole. Muutoin
he kyllä huomasivat Jönnin, kuten koko toriväkikin, sillä Jönni oli
silinterihattunsa ja muun vuoksi joka suhteessa kerrassaan uutta ja
omintakeista.

Mutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän
kanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli
silloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä
ensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis
Jönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi
kysyen:

"Mistäs isäntä on kotoisin?"

Jönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen
kuultuaan riensi oitis kysymään:

"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika
Milkko?... Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä
ole sen koommin kuulunut."

Ei Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:

"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä."

Ja huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta
vainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin
paarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat
jouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari
Antti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva.
Se asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti
ja kysyi sitten Jönnilta suoraan:

"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?"

Jönni myönsi olevansa jätkä.

"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla
rykiä", puheli hän viattomasti.

Antti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa
oikein ja puheli:

"Sitähän minä jo arvelin." Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla
vainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän
kotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja
tuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:

"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan."

       *       *       *       *       *

He olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit
juottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa
Jönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo
remunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha
jätkä taas vapauteensa.

"Vai akan ottoon sinä", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:

"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan
löytämään."

Siitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan.
Kun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä
jatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden
morsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien
morsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin
päähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai
vallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:

"Minä neuvon rikkaan."

Mutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati "kaupanvälittäjäisiä" ja kehaisi:

"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle."

Ja niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään
Liisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.

Ja silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa
akan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: "Antti
on rakastunut. Sille pitää hommata akka." Oitis he ilmoittivatkin Antin
olevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua
Anttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.

"Se on salarikas", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan
välityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin
välittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä
kiitollisuudesta.

Niin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla
pidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka
tarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo
kulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut
kauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi
tuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo
riideltykin ja oltu vähällä tapella.

Ja niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin.
Huomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä
kosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti
silmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen.
He urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä
miehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että
määrättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat
toisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi
silloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.

Mutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja
virantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti
Pitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.




X.


Mutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa
kauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli
ja puheli:

"Suokaa anteeksi, että rohkenin... Mutta minulla olisi tarjona
maatila."

Ja hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.

"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta
omistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta",
lasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä
korviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta
omistajan rahapulan vuoksi.

"Se on Isolohkon emätila", selitteli Pekuri kuin vuotava virta,
kumarteli ja anoi:

"Suokaa anteeksi että rohkenen!" Hän eli ja toimi:

"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa... Suokaa anteeksi."

Ja Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän
olevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni
ryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi
hän nyt hyötyä -- omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa
maatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa
tilaansa, valehteli aluksi:

"Kyllä minä sen tilan tunnen." Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:

"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi... Ei minua kaupassa petetä."

"Suokaa anteeksi!... Suokaa anteeksi!" eli ja paloi kumarteleva
Pekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi
"kauppaneuvoksen" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi
morkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin
kauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin
tuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään
valehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.

"Suokaa anteeksi... Suokaa anteeksi." Mutta epäluuloinen Jönni hänelle
niistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin
aikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli:

"Minua ei nyrjäytetä!" Ei kaupassa petetä, tarkoitti hän ja kehaisi:

"Minä käyn omallani kauppaa."

"Suokaa anteeksi." Ja epäluuloinen ja ahne Jönni kinasi ja riiteli
aivan vihaisena, ja Pekuri kumarteli ja pyyteli ja selitteli, että
myöjä on suuressa rahapulassa ja että siis sopii nyt sen köyhyydellä
hyötyä. Jönni suuttui tuolle myöjällekin -- s.o. itselleen --, oli
todellakin valmis rikastumaan sen köyhyydellä, omalla köyhyydellänsä,
ja sadatteli siis myöjää -- itseänsä:

"Semmoisen miehen, jolla on rahapula, ei olisi pitänyt alunpitäinkään
lähteä talonkauppoihin, vaan pysyä jätkänä!"

"Suokaa anteeksi."

Mutta ei aikaakaan niin Jönni jo osti tuon oman tilansa, maksoi siitä
satakymmenen tuhatta, eli siis ainoastaan kymmenentuhatta enemmän kuin
oli itse samasta tilasta muilta vaatinut. Ne kymmenen liikaa tuhatta
jäivät tietysti välitysliikkeen hyväksi.

Niin oli sovittu kauppa sikäli valmiiksi, että Pekurin oli määrä tulla
ensi perjantaina allekirjoittamaan kauppakirja omistajan -- Jönnin --
puolesta. Hän laski siksi saavansa jo tuon tilansa metsästä rahat
metsäyhtiöltä. Niillä rahoilla hän varustausi ostamaan sitten tuon
samaisen tilansa.

"Minulla on kaikki kuin hyllyllä", kehaisi hän rahoistaan Pekurille,
sopiessaan että maksaa perjantaina. Ei hän osannut aavistaakaan, että
hänellä ovat maatilatkin kuin hyllyllä, s.o. päälletysten, eikä
huiskinhaiskin ja vieretysten kuten muilla, epäsäännöllisillä
liikemiehillä.

"Minä olen liikeasioissa järjestyksen mies", kehui hän Pekurille
jäähyväisiksi. Ja kun agronoomi ennen virkamatkalle lähtöänsä vielä
pistäysi hotellissa "kauppaneuvos"-setää tapaamassa, niin Jönni alkoi
sille näistä uusista kaupoistansa. Häntä harmitti Pekuri, se kun oli
niillä kavalilla kumarteluillaan aikonut häntä pettää. Hän alkoi siitä
miehelle harmistuneena selittää agronoomille asiaa, alkaen:

"Pekuri tässä kävi ja yritti." Pettää yritti, aikoi hän selittää, mutta
ei siitä sen valmiimpaa tullut, vaan hän käänsi ja kehaisi:

"Minä sanoin hänelle heti, että: minä käyn omallani kauppaa."

Ja siinä olikin sikäli totta, että hän, kuten lukija on jo huomannut,
osti omaansa ja ainoastaan vierasta möi. Agronoomi ei tiennyt kaupasta
mitään, ei siis ymmärtänyt mitä Jönni tarkoitti, ja peräsi siis:

"Jaa mitä, setä?"

Mutta Jönni lauhtuikin jo Pekurille. Häntä näet laiskotti nyt se
eilinen ylellinen elämä. Ei hän nyt siis viitsinyt olla Pekurille
suuttunut, ei selitellä, vaan käänsi kuin toiseksi ja selitteli
veltosti:

"Eipä tässä mitä."

Haukotutti. Haukoteltuaan hän jatkoi:

"Ostotuulella tässä vain olin ja kasasin jo tavaraa tavaran päälle",
kehui hän niistä maatilojensa ostoista ja niiden tilojen luvusta.

Ja Pekurikin oli tyytyväinen. Siitä kymmenentuhannen voitosta tuli
toinen puoli hänen, toinen liikkeen osaksi. Ei hän ollut koskaan moista
saalista vetänyt. Hän riemastui niin, että panttasi polkupyöränsä
sadasta markasta ja piti ystävillensä isot pidot, joissa pidettiin
monta innostunutta puhetta liikeneron kunniaksi.

"Ainoastaan kansallisen liikemiesluokan luominen voi tämän rakkaan
isänmaamme pelastaa", puhui eräskin ja jatkoi innoissaan:

"Ja kuinkahan tavarankasaajiksi meitä liikemiehiä haukutaankin, niin
muistakoot ne ilkeät haukkujat myös sen totuuden, että niiden korkeiden
tavarakasojemme vierellä on hyvä elää, ja että me myös joskus
riepoitammekin, emmekä aina vain kasaa."

Ja he huusivat monikertaisen eläköönhuudon myöskin suurimmalle
tavarankasaajalle, maatilojen päälletysten pinoojalle, poissa olevalle
Jönnille. Ja Pekuri ei voinut huomenna lähteä päättämään Rumpuliinin
kanssa sitä Ala-Pitkän talon kauppaa, kuten oli määrä -- ei voinut,
koska hänen polkupyöränsä oli pantissa ensi perjantaihin asti, jolloin
hän sen voi Jönnin rahoilla lunastaa ja suorittaa tuon Rumpuliinin
asian.

       *       *       *       *       *

Ja yhtä rennosti eli Jönnikin nyt, taas satatuhantisen liiketoimilla
ansaittuansa. Hän tilasi vieläkin pullon samppanjaa. Agronoomista
tuntui, kuin hän käyttäisi "kauppaneuvoksen" vieraanvaraisuutta liiaksi
hyväkseen, ja niinpä hän jo sitä samppanjan ostoa esteli.

"Sedältä menee paljon rahaa", puheli hän. Mutta Jönni oli oikealla
miljoonamiehen päällä ja kehaisi:

"Sitä pitää miljoona ei ainoastaan koota, vaan myös riepoittaa... Ettei
taapeli nouse liika korkeaksi."

Ja niin he taas ryypiksivät ja puhuivat nyt miljoonista yleensä.
Agronoomi arveli, että miljoonakin on helppo menettää, mutta Jönni,
joka oli nyt reilulla tuulella miljooniensa vuoksi, kehaisi:

"Ei veikkonen."

Ja hän ylpeili:

"Miljoonan menettäminen on vaikea asia, sillä se on ensin ansaittava...
Ennenkuin kykenee sen menettämään."

Ja taas se tuntui agronoomista erinomaiselta, ja Jönni nousi hänen
silmissänsä kuin torni. Mutta Jönni juopui ja jatkoi reilusti. Hän ei
surrut, puheli:

"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa... Ensin kadottaa, sillä muutoin
ei olisi etsimistä."

Hän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:

"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Sillä hän jättää
silloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut
on." Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian
viinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin
lapsena puhella:

"Kaanaan häissä", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo
väsytti. Hän tapaili, jatkoi:

"Siellä olivat ne viina-altaat... Kun se ylkä sitä tarvitsi."

Mutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen -- mihin,
samapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:

"Mutta minä en horju... Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen,
mutta en horju."

Ja niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan
ihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman
väsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä
maatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.

"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata", kehui hän.

Ja eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei
tiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon
emätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa,
oli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta
oitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa
hänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten,
jolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli
kauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin
sitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä
ole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän
vain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää
raha-asian. Aika kun olikin täpärällä.

       *       *       *       *       *

Sillä oikeastaanhan oli asia niin, että Rumpuliini, joka oli leskimies,
kosi samaista Kourun leskeä kuin Jönnikin, vaikka ei agronoomi sitä
tiennyt. Mutta leski epäili, kun Rumpuliinilla oli ainoastaan
satatuhatta. Hän olisi halunnut ainakin kahdensadantuhannen miehen.

Ja juuri siksi oli Rumpuliini päättänyt ostaa maatilan, hankkia
satatuhatta lainaksi ja sillä lailla keinotella itseänsä jotenkuten
puolta rikkaammaksi Marin silmissä. Hän oli tiedustellut lainaa
Tiurusen välityskonttorin välityksellä. Ja Antti Pitkänenkin tiesi sen
asian. Nyt hän taas tiedusteli telefoonissa asiaa Tiuruselta, mutta ei
siellä ollut vielä lainanantajaa tiedossa. Antti Pitkänen oli
konttorissa, ja hänelle sanoi silloin Tiurunen:

"Hankipas, Antti, nyt oikea ökä-rikas, joka lainaa toiselle rikkaalle
satatuhatta, niin alkavat sinulle oikein makian viinan päivät."

Hän sanoi sen oikeastaan leikillä, sillä ei hän luullut Antin
semmoiseen kykenevän. Mutta kun hän sille muutenkin aina leikkiä puhui,
niin tuli sanoneeksi.

Ja tämä se sotki. Jönni oli näet lähtenyt taas kävelylle ja tapasi
Antin, ja kun oli Isolohkon emätilalla niin paljon voittanut, niin
lahjoitti hänelle kymmenen markkaa ja sanoi:

"Minulla on."

Hän innostui puhumaan rikkauksistansa, kertoili kuinka oli satoja
tuhansia lainannut everstille ja lisäili kehaisten:

"Ja vielä olisi lainata... Vaikka miten paljon."

Ja silloin Antti muisti Rumpuliinin asian. Ei hän kyllä sen nimeä ollut
konttorissa kuullut, vaan ainoastaan sen, että mies on rikas. Hän
ryhtyi oitis välittämään. Jönni tinki aluksi, sanoi:

"En minä köyhälle lainaa. Ainoastaan pohatalle."

Mutta Antti, joka oli konttorissa kuullut tuon lainanottajan olevan
rikkaan, meni takuuseen Rumpuliinin puolesta ilmoittaen:

"Minä takaan, että se on rikas." Se muutti asian. Jönni jo puheli:

"Kyllä rikkaalle sopii lainata." Hän päätti lainata Rumpuliinille
niistä rahoista, jotka saa häneltä siitä Isolohkon emätilasta, innostui
asiastansa ja puheli:

"Rikas tarvitsee aina toisen rikkaan apua. Sen auttajaksi ei köyhä
kykene." Hän käski Antin toimittaa tuo rikas lainanottaja siksi
määrätyksi päiväksi hotelliin, ja kun konttorissa kuulivat Antti
Pitkäsen rikkaan lainanneen everstillekin satoja tuhansia, niin he
luulivat asian oikeaksi ja ilmoittivat Rumpuliinille, ja niin oli
Rumpuliini pelastettu. Hän oli nyt varma Kourun lesken lemmestä, ja
siten tuli Jönni miljoonillansa hankkineeksi itselleen vaarallisen
kilpakosijan.

Mutta ei hän sitä tiennyt. Hän ryypiksi Antin kanssa jäähyväisryyppyjä
ja puheli sille humalaisia.

"Minulla on aina oikea talouspolitiikka", johtui hän agronoomin puheita
muistellessaan ilmoittelemaan.

"Minä en kokoa miljoonaa taivasta varten. -- Vaan otan siitä prosentin
aikanaan."

Ja Antti veltostui menemään mukana taivaallisiin. Viinakin tuo kun
vielä häntä veltosti. Hän mukaili:

"Ka... Eihän se siellä enää auta."

Eipä kyllä. Jönni jatkoikin kuin autuudenasialle heltyneenä, puhellen:

"Minä sanon sielulle: Sielu, sanon minä: kun loistat miljoonan
vieressä, niin elä ole hidas, eläkä ylpisty Jönnin vatsalle, vaan
muista sitäkin köyhää."

Hän suli tuolle köyhälle aivan armeliaaksi, suli vilpittömästi, puheli
totuudessa, viinan liikuttamana. Hän toisti vieläkin:

"Sillä minulla on miljoona-asiassa oikea talouspolitiikka: otan
ainoastaan prosentin ja annan pääoman olla vapaudessa... Ettei sielu
siihen kiintyisi", selitti hän ja lisäsi:

"Sillä henki pitää olla vapaa... Miljoona maailmalla liikkeessä, että
henki on vapaa."

Ja heitä molempia väsytti, ja Antin pää nuokkui pitkän, laiskan kaulan
päässä, ja he olivat kuin kaksi unelmiinsa nukahtavaa omituista lasta.




XI.


Eversti Porhola oli tällä välin sopinut velkojiensa kanssa, saanut
akordin. Tietysti velkojat luottivat asiaan, kun kuulivat sen takana
olevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin.

Ja niinpä ajoi hän nyt Jönnin kanssa komeissa vaunuissansa
tehtaillensa, kyyditsi Jönniä morsiamen luo. Eversti koki olla hänelle
mieliksi, jutteli siinä vaunuissa ajaessaan jo elämästään,
sotaretkistään. Hän oli nuorena luutnanttina ollut Turkin sodassa ja
puheli siitä. Jönni johtui niistä turkkilaisista pubeista muistamaan ne
Turkin sulttaanin avioasiat ja kinansa niistä Hankun kanssa. Hän tuli
uteliaaksi, halusi selvyyttä. Hän alkoi jo, puheli:

"Siitä se Turkin sulttaanista Hankkukin kinasi."

Mutta kun hän epäili sen valehdelleen sen vaimopaljouden, niin hän
varovaisuussyistä keskeytti ja käänsi epääväksi:

"Mutta minä sanoin hänelle, ettet sinä tunne sulttaanin oloja."

"Jaa kuinka?" tarttui eversti, ja Jönni selitti:

"Niistä sen sulttaanin eukkoasioista se vain siinä kinasi ja oli
tuntevinaan ne."

Ja eversti innostui, selitteli:

"Jaa!... Ne ovat omituisia. Ne haaremiasiat."

Luuli hän Jönnin ne tuntevan ja jatkoi:

"Kolmetuhatta vaimoa täytyy olla."

"Sappermentti!"

Nyt hän uskoi.

"Mutta mitähän tuo niin monella tekee?" ihmetteli hän herttaisesti.
Eversti koki selittää:

"Jaa... Se on... uskonnollinen traditsiooni ja... sanokaamme ehkä,
kuinka sanoisin, hovietiketti ja... Niin, hovietiketti", loppui
häneltäkin ränsistyneen everstin henkinen varasto. Jönni ymmälle:

"Jaa etiketti?" puheli hän, mutta eversti alkoi selitellä haaremin
oloja, kuvaili sen loistoa, ylellisyyttä, kalleutta.

"Seinillä", puheli hän, "seinillä gobeliinit... kalliit venetsialaiset
peilit... Sanalla sanoen Luxus... die Pracht: ylellisyys ja loisto."
Jönni syventyi sitä ihmeissään miettimään kuin jykevä kangas. Ei hän
siitä mitään erin selvää käsittänyt. Kuunteli vain ja oli kuin ymmällä.
Eversti jatkoi, selitteli, että se kaikki on turhaa varojen tuhlausta.

"Köyhä valtakunta", moitti hän tuhlausta ja selitti:

"Meidän täytyisi oppia elämään varojemme mukaan. Vähätpä siitä, mitä
etiketti vaatii. Vai mitä, setä?" käänsi hän siinä äkkiä kysymykseksi.

Ja silloin heräsi Jönni niistä jykevistä ajatuksistaan ja vastaili:

"Ka sitäpä minä tässä vain arvelin, että on se sulttaani jyry ukko. Kun
sillä on semmoinen etiketti ja niin monta muijaa."

Ei hän jaksanut sitä muijapaljoutta käsittää ja jatkoi:

"Siinä pitää ukolla olla jo leipääkin monta kakkua päivässä, jos mieli
moinen muijaliuta leivässä pitää."

"Jaa... jaa", myönteli ränsistynyt eversti. Mutta kuinka ollakaan, niin
Jönni kävi kateelliseksi sulttaanille sen onnesta ja hekumasta ja siinä
mielessä hän nyt puheli:

"Se ukko on osannut etsiä! Niin että ei tarvitse tyhjin suin olla ja
rannalla ruikuttaa. Kun on osannut oikein vuovata."

Ja hänen kävi kateeksi sekin, että sulttaanin kannattaa niin
loistavasti elää. Hän kadehti sitä kuin lapsi ja puheli:

"Sillä miehellä on miljoonamiehen luonto." Ja kun eversti sen myönsi,
niin Jönni yhäkin syventyen kateudessansa kehaisi nyt itseänsä:

"Mutta niin on minullakin ollut. Miljoonamiehen luonto jo lapsesta
pitäen." Hän puheli sitä innolla ja antaumuksella, selittäen:

"Lapsesta pitäen en ole surkeillut rahaa ripottaessani miljoonamiehen
hurskaudella, vaan olen elänyt aina niin komeasti kuin kukkaro
kannattaa ja sanonut, että joka ei kylvä, sillä ei ole mitä niittää."

"Jaa", tapaili tihrasi eversti ja selitti:

"Se on totta... Että rahan pitää antaa aina olla liikkeessä."

Ja niin ajoivat he vaunuissa Kourun lesken maille. He olivat sopineet
niin, että Jönni tuo everstille rahat kotiin määrättynä päivänä, ottaa
velkakirjan, ja niin on asia valmis.

       *       *       *       *       *

Kourun leski, Maria, olikin jo odottanut sulhasen tuloa. Kaikki oli
pesty ja puhdistettu, ja oli varattu juhlaruuat, kuten aina rikasta
helsinkiläistä sulhasta odottaessa. Siveänä naisena hän oli kutsunut
luoksensa, n.s. esiliinaksensa, erään tutun talon tyttären, neiti
Riipiön, ettei maailma voisi sanoa hänen ennen aikojaan mitään
sopimatonta tehneen. Hänkin oli agronoomilta ja muiltakin kuullut tuon
rikkaan sulhasensa omituisuuksista ja odotti uteliaana.

Ja nyt ajoivat komeat vaunut kartanolle. Mari tunsi everstin ja
aavisti, että silinterihattuinen herra sen vieressä on hänen
sulhasensa. Koko talo joutui varpaisilleen, ja morsian aivan hermostui.

Mutta kartanolta pyörsivät vaunut pois. Eversti lähti jatkamaan
matkaansa, ja Jönni vääntäytyi yksin ovea kohti. Morsian joudutti
palvelustytön ovia availemaan. Jönni johdettiin vierashuoneeseen,
emäntä, morsian, tuli tervehtimään, niiasi syvään, kainosteli, ja Jönni
tervehdykseksi peräsi:

"Tässäkö se asuu se Kourun leski?"

"Minähän se olen", kainosteli emäntä. Jönni kakisteli ja ilmoitteli:

"Agronoomi Paapurin kanssa siinä kun miljoonakauppojen harjakkaisia
vähän kuittailtiin, niin se tuli maininneeksi, että minun sopisi käydä
talossa."

"Terve tuloa!" toivotti emäntä ujona. Neiti Riipiökin oli käynyt jo
uteliaana niiaamassa ja oudosteli sittemmin emännälle ihastellen:

"Herra isä miten vaatimaton! Miljoonamies ja käy paikkahousuissa ja
tuommoisissa kengissä! Ihan kuin jätkä."

Mutta emäntä tiesi sen jo ennalta. Agronoomi oli hänelle telefoonissa
kaikki selittänyt.

"Ilmankos sillä miljoonia olisikaan!" puolusti hän Jönniä ja puuhaili
jo päivällistä, parasta mitä voi, ja puheli neiti Riipiölle:

"Ken on verassa, se on velassa. Kenen housut taas sarkaa, sillä ei
rahasta arkaa."

Tunsi hän nykyajan. Miten moni isäntä olikaan näilläkin seuduin verassa
komeillessaan kontunsa ja kaikkensa kuitannut.

"Ei se elämä ole meille silkissä ja sametissa tanssimista", jatkoi hän
neiti Riipiölle vakavana. Ilmankos ajoikin mies nyt semmoisten isojen
herrojen kuin everstien seurassa. Sitä se saituus tekee. Niin hän
puheli.

       *       *       *       *       *

Mutta sillä välin oli Jönni tarkastellut ja silmäillyt taloa ja sen
aloja ja oli välillä puhettakin yritetty, vaikka morsian kyllä
ujosteli. Nyt oli päivällinen valmis. Jönni istutettiin yksin syömään.
Morsian ja muut vain palvelivat.

Ja Jönni söi nyt tavallisella jättiläismäisellä ruokahalulla. Olikin
nämä kaksi päivää elänyt pelkällä juopottelulla, niin että kyllä nyt
ruoka maistui.

Varsinkin näin kovin herkullinen ateria. Hän alkoi ja aivan
peloittavalla otteella, ja pian tyhjeni lautasellinen, toinenkin.
Ensimäisenä hän hautasi maukkaat kinkkuleikkeleet, pitäen samalla jo
toista leikkelelautasta silmällä, syrjäsilmäyksin, kuten härkä
puskettavaksi aikomaansa, ja varustautui jo kosimaan. Kun morsian siinä
nöyränä ja kainona aherti ja palveli, niin hän mietti vain puheen
alkua, johdantoa. Ahnas syöminen tahtoi kyllä sotkea, mutta suurella
ponnistuksella sai hän kuitenkin johdannon alkupäästä kiinni. Pitäen
nyt makkaraleikkelelautasta silmällä hän näet yhtäkkiä ilmoitti:

"Oli se se profeetta Muhamettikin oikea jymyprofeetta! Kun teki
semmoisen uskon!"

Historialliseksi keskusteluksi sen emäntä käsitti ja oppimattomuuttaan
ujoillen vastaili:

"Niin... Kerrotaanhan siitä historiassa... Vaikka eipä tuota
meikäläisen aika anna myöten historiaankaan sen syvemmin perehtyä."

Hän puuhaili ruokakaapista astioita. Jönni ahtoi suunsa jälleen
täyteen, nielaisi ja nyt uutta herkkua härkämäisesti silmällä pitäen
jatkoi:

"Minulle taas on se historia niin selvä, että kun Hankku aikoinaan
vänäsi, että se on usko, joka panee Turkin sulttaanin pitämään monta
emäntää, niin minä hänelle suoraan sanoin, että se ei ole usko, vaan
se, että sulttaanin, jolla on miljoonia, kannattaa niin elää."

Ja taas ahdettuaan ja taas nielaistuaan hän lisäsi:

"Sillä jos sitä uskon nimissä semmoista yrittäisi, niin siitä joutuisi
sulttaanikin pian käpälistään kiinni."

"Eihän se anna Herra itseään pilkata", myönteli siihen emäntä
vaatimattomasti. Ja yhä ruokaa vajottaen lisäili Jönni:

"Niin että minä sanoin Hankulle silloin että ei se sinun
historiantaitosi lyö yhteen." Ja muistaen everstin puheesta kaksi sanaa
hän nyt ruokaa ahmien toi ilmi oman, oikean tietonsa, ilmoittaen:

"Sulttaanilla on siinä vain etiketti. Luksus ja etiketti siinä on eikä
usko." Morsian nöyrtyi jo sulhasen vieraskielisten sivistyssanojen
vuoksi yhäkin. Ei niitä hänenmoinen tiennytkään, ei ymmärtänyt.
Vähäiseksi hän nyt itsensä tunsi.

Silloin neiti Riipiö taas tuli uteliaana ja katkaisi Jönnin
kosintapuheet hetkiseksi.

       *       *       *       *       *

Mutta vain hetkiseksi. Oitis hänen poistuttuansa ryhtyi Jönni
jatkamaan. Nyt hän lähti jo asiaa läheisemmältä otteella, ilmoittaen
rutosti:

"Ja on sitä siellä Helsingin torillakin sitä väkeä... Kun on toisinaan
tori mustanaan ja toista tulee ja toista menee, niin että se on
kuhina."

Ja saatuaan taas ruokapaljoudet alas nielaistuksi hän asiaa yhä läheten
jatkoi:

"Niin että on siinä ollut ämmäväellä puuhaa. Saada semmoinen
kansanpaljous aikaan!"

Aivan hän tosissaan sitä ihmetteli. Emäntäkin nyt yhtyi, puhellen
ujona:

"Onhan siellä Helsingissä väkeä. Kun täältä maaltakin kaikki vain sinne
rientävät, niin että et kohta palvelusväkeä saa!"

Mutta ei Jönni siitä puheesta suuria huolinut. Hän ei hellittänyt enää
otteestansa, vaan suu täynnä jatkoi:

"Mutta niinhän se on alussa säädettykin, että sitä pitää lisääntyä ja
täyttää maata. Muutoin ei olisi esimerkiksi keisarilla kylliksi
sotamiehiä eikä savotoissa työväkeä."

Emännästä se Jönnin alistuminen tuntui hurskaudelta.

"Ka... Ne ovat Herran säätämiä. Ne asiat", vastaili hän yhtä hurskaasti
ja nöyrästi. Jönnin mieli heltyi taas kuten aina rakkauden asiassa. Hän
jo puheli:

"Ja niin sen pitää ollakin!" Suun hän vain nieli tyhjäksi ja jatkoi
aivan runollisesti:

"Sillä jos kerran pulukyyhkysetkin tekevät pesän vaikka vanhaan
kenkärajaan, niin ei se ole silloin mies eikä mikään, jos ei -- ainakin
rahan lellipojaksi päästyään -- kerran elämässään kuherra ja täytä
sydämensä aivoituksia."

Hän oli unohtaa jo ruuan herkullisuudenkin ja lisäsi:

"Sillä me emme tiedä, milloin se kuolema kolkuttaa... Niin että jos me
emme ajoissa toteuta sydämemme aikomuksia ja tyydy vaikka kenkärajaan,
niin ne meidän sydämemme aivoitukset pannaan käyttämättöminä
kenkärajaan. Ja silloin se on jo myöhä."

Emäntä oli sisällisesti aivan itkeä. Niin se nyt puhe hellytti. Hän
tapaili:

"Ka... Etsikkomme aikahan meidän kaikkien täytyy tuntea... Ennenkuin
kirves pannaan puun juurelle."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt huomasi Jönni, että hänen on paras lopettaa aterioiminen,
sillä kaikki astiat olivat jo kertaan tyhjennetyt. Hän nousi,
varustautui loppuotteeseen aivan syöneen voimilla, pyyhkäisi suunsa ja
äkkiä alkoi:

"Sitähän minä tässä oikeastaan asiaa lähdin... Kun se agronoomi siitä
puhui."

Emäntä arvasi, aivan nöyrtyi. Jönni jatkoi:

"Sillä tehtävähän se kuitenkin on. Sekin teko!"

Mutta sitten hän äkkiä kysäisikin:

"Niin että puoli miljoonaako sinulla on?"

Emäntä myönteli, puhellen:

"Perunkirjoituksen mukaan, niinhän niitä pitäisi olla... Ja ainahan tuo
Herra armossaan antanee, ja lie siunannut ja antanut korkojenkin siihen
lisäksi karttua."

Sen myönsi Jönnikin nyt, vieläpä lisäsi:

"Vaikka oikeastaan se Herra ensin tahtoo nähdäkseen miehen pankkikirjan
ja siunaa sitten suuremmat korot sille, jolla on isompia summia
pankissa."

Sen hän tiesi. Tukevasti, aivan iskien hän lisäsi:

"Sillä se on viisas ukko. Se yläilmojen ukko." Ja nyt alkoi hän puhua
omista rikkauksistaan, ilmoittaen:

"Minä jo ensimäisessä metsäkaupassa tienasin tuonne ylikin
kaksisataatuhatta ja nyt tässä koskikaupassakin nyhtäsin puhtaaksi
miljoonan."

Hän uskoi sen kaiken todeksi ja kehaisi:

"Ja alkaessa ei ollut muuta kuin kaksi kättä ja niissä viisi näppiä
kummassakin. Kunnes sitten lotterissa työnsi lykyn."

Oli häntä siis onnistanut, siunannut. Hän tunnustikin sen, puhellen:

"Sillä kun se todellakin rupeaa siunaamaan, niin se siunaa
surkeilematta. Sillä Herrakaan ei siunaa ihan omistaan, vaan toisen
taskusta toiselle. Niin että Herran siunaus on niinkuin kaksiteräinen
miekka."

Ei emäntä jaksanut nyt mitään syvällisiä tutkia ja käsittää, vaan
myönteli nöyrästi:

"Kunpa vain osaisimme itsekukin sen miekan alle oikein ja taidolla
asettua. Niin ei olisi itkua eikä kipua meillä."




XII.


He olivat jo sopineet asian valmiiksi. Emäntä kuitenkin lykkäsi
kihlauksen ensi sunnuntaiksi. Perheessä näet noudatettiin visusti
vanhoja hyviä tapoja. Vanhempien, jos olivat elossa, piti olla
tyttärensä kihlajaisissa, ja ennen ensi sunnuntaita eivät vanhukset,
isä ja äiti, ehtisi tulla.

Ja Jönnille se sopi nyt hyvin. Hän laski ehtivänsä tällä välin päättää
ensin morsiamensa Liisan myöntikaupan, sitten koskenmyöntikaupan ja
vahvistaa talon ostokaupan. Ehkäpä vielä ehtivät arvioida metsänkin, ja
niin on sekin kauppa lukossa. Hyvästellessään hän vielä vannotti uuden
morsiamensa, peräten:

"Niin että sitä minä vieläkin tässä arvelin... Että kyllä kai se
puumerkki pitää?"

Ja morsian myönti sen nöyrästi ja puhui taas sanan uskonasioistakin.
Mieli kun nyt oli niin herkkynyt, niin siksi hän niistä asioista
sanasen sanoi.

"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme", puheli hän,
puuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi
hänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan
jo runoili:

"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä
mitään Simpsoneja." Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei
hän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:

"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen
ruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo
mennä."

Hän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa,
puhellen:

"Minä en koskaan kahdelle hymyile."

Ja niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin
omaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen
elämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut
Simpson, joka löysi kimalaispesän.

       *       *       *       *       *

Ja ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä
vastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa
he pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai
toisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille
sitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat.
Heillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli
muinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus
huijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä
oli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen
joukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt
pannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä
viinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He
harjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka
kätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö
huonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut
pellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.

Mutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo
kosimismatkoistansa, alkoi, puheli:

"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen." Hän kerskasi sille käyneensä
lyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun
rikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat
hiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja
nuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo
nyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen
alussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia:

"Se tuhlaajapoika", alkoi hän, sillä mieli oli johtunut siihen
suurtuhlaajaan tästä humuelämästä. Hän ryyppäsi kuin tuhlaajapojan
elämää paheksuen ja lisäsi:

"Mutta se mies eli siivottomasti. Se tuhlaajapoika." Sen myönsivät
huijaritkin, ja Jönni oli jo yhä valmiimpi ja rupesi elämään
siivottomasti. Joi ja mässäsi huijarisakin kanssa ja löi korttia. Sitä
tehdessään hän vieläkin jatkoi tuhlaajapojan elämän soimaamista
puhellen siitä:

"Ilmankos sitten joutui maatöihin! Kun niin hurjasti miljoonaansa
liikutti." Hän runoili sitä tosissaan, miljoonakohtalostaan jo ensi
ryypyistä heltyneenä, ja selitti:

"Miljoonasta ei ole hurttiluontoiselle miehelle kauaksi aikaa
tupruuttamista... Jos sen liika aikaiseen alkaa."

"Ei ole... Ei ole", vakuutti huijarijoukko juopottelevan joukon
rähinällä, ja Jönni järkeili tuhlaajapojasta:

"Mutta jos hän olisi antanut miljoonan olla isänsä taskussa tai
pankissa kiertämässä, niin hän ei olisi sen menettämisen vuoksi
joutunut maatöihin, vaan olisi kuollut miljoonamiehenä."

Ja samaa pitkälti. Jönni juopui, vakuutti, että hän ei mene
tuhlaajapojan tavoin tuhlaamaan omaisuuttansa, miljoonaansa, naisväen
seurassa, vaan myö entisetkin naisensa:

"Se Liisa joutaa nyt mennä", kerskui hän jo humalaisena, morsiamellansa
kauppaa hieroen. Ja he tinkivät jo Liisan hinnasta. Huijarit näyttivät
isoja rahatukkujaankin, niin että Jönni näki, että on niillä pojilla
millä nuo välittäjäistuhannet maksaa. Jönni oli jo hyvällä tuulella, ja
hänen rahoissansa oli taas uusi ja iso lovi.

Mutta ei hän hellittänyt, vaan eli vain siivottomasti kuten
tuhlaajapojasta oli sanonut, ja lopulta jo kinasi siitä Liisan
myönnistä:

"Kun minä kerran tuhlaamaan rupean, niin tuhlaan muijan ennen muita...
Vähemmän on sitten eukko ristinä maailmassa."

Hän oli jo kohtuuttoman juopunut, ja hän jo reuhasi. Siitäkin
tuhlaajapojasta hän yhä turisi. Nyt hän retusi taaskin sen miljoonasta,
turisten:

"Sillä miljoonaa ja kaunista vaimoa ei pidä käsiinsä ottaa... Tahi ne
lentävät... Käsistä pois... Käsistä pois!" hihkaisi jo jätkämäisyyden,
kuten silloin agronoomille sen: tittelit pois!

       *       *       *       *       *

Ja samassa talossa osui nyt vierailemaan isännän tuttu, Sipilä.
Hän palasi veljensä kanssa Tampereelta, kumpikin omaa hevostansa
ajaen. Hänkin oli Tampereelta ostanut joitakin tehtäviä varten
limonaadipullollisen tuota samaista rikkihappoa, jota oli Tanakalla.
Kun se, kuten jo sanottu, oli kirkasta kuin viina tai limonaadi,
talletti hänkin pullon Rouvarin kamarin kaappiin, ettei joku sitä saisi
käsiinsä ja erehdyksessä ryyppäisi. Tuo happohan näet, kuten
mainittiin, on mitä ankarinta ja tulisinta myrkkyä. Rouvarin vieraana
hän sen kamarissa oleilikin, kun taas huijarit elelivät omissa
erikoisissa huoneissansa.

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoi Jönnin viimeinen tuhat huveta. Hän pelasi korttia, joi ja
juotti. Riitti hänellä. Pian oli miljoonat taskussa. Hän ei surkeillut.

Ja niin retkuteltiin sitä kauppaa ja pehmitettiin Jönniä. Lopulta Jönni
humaltui jo hyvin pahasti. Sipilä varasi poislähtöä, kopisteli jo
rikkihapolla täytetyn limonaadipullon kaapista isännän kamarin pöydälle
valmiiksi ja poistui nyt vain hevosta juottamaan. Kamari jäi tyhjäksi.

Ja silloin lähti humalainen Jönni seurueestansa kävellä hoippumaan,
kädessä limonaadipullo puolillaan vielä viinaa. Hän hoippui
umpimähkään, tietämättä minne. Eteenpäin vain.

Niin osui hän isännän kamarin ovelle, sysäsi sen auki, työntyi sisälle,
horjui, ryyppäsi loput pullosta, pisti tyhjän pullon pöydälle ja jäi
istua tuijottamaan aivan älyttömänä, tajuttomanakin. Pää vain riippui
nuokuksissa kuin putoava leiviskä. Hetkisen kuluttua tuli kamariin
Sipilän toinen veli, huomasi veljensä nostaneen rikkihappopullon jo
pöydälle ja aivan kirosi sen varomattomuutta.

"Olisi voinut humalainen juoda!" kauhistui hän itsekseen, kopasi pullon
taskuunsa, poistui ja hän lähti ennen veljeään ajamaan kotiaan kohti.
Jönni nuokkui vielä tovin, putosi sitten lattialle ja jäi siihen
tunnottomana makaamaan. Örisi vain oudosti, kuten aina ylettömästi
ottanut.

       *       *       *       *       *

Ja nyt palasi se ensimäinen Sipilä myrkkypulloaan noutamaan. Hän sai
käsiinsä Jönnin tyhjän limonaadipullon, luuli sitä omaksensa, hoksasi
lattialla örisevän miehen erehdyksissä, viinan himossa, ryypänneen
myrkyt ja nyt örisevän kuolintoreissa. Häneltä pääsi kauhun kirous.

Ja oitis huusi hän kaikki avuksi. Nousi hätä, hälinä, huuto. Kaikki
kauhistuivat. Oltiin ihan neuvottomia hädästä. Joku jo soimasi Sipilää.

"Kuka nyt niin varomattomasti liikutteleekin! Semmoista myrkkyä!"

Sipilä hätäytyi. Voivat syyttää häntä oikeudessa kuoleman tuottamisesta
varomattomuudella.

"Mistäs minä sen arvasin!" puolustautui hän peloissaan. Jönniä alettiin
herätellä ja repiä, mutta se vain örisi.

"Ei se enää virkoa", päätteli jo eräs toivottomana. Alettiin valella
kylmällä vedellä. Jönni vain örisi ja korisi.

Mutta kylmästä vesisuihkusta hän toki virkosi ja kohottautui jo
istumaan. Älytön hän vielä oli.

"Sinäkö se joit myrkyn?" koki jo Rouvari häneltä tiedustaa. Jönni ei
älynnyt. Katsoi vain tyhmästi.

"Myrkyn joit!" ilmoitti hänelle nyt pelästynyt Sipilä ihan korvaan
huutaen.

"Häh?" örisi jo Jönni älyttömänä. Sipilä näytteli hänelle silloin sitä
tyhjää limonaadipulloa ihan nenän edessä heilutellen ja huusi yhäkin
lujemmin korvaan:

"Joit myrkyn!"

"Häh?"

"Myrkyn joit... Se ei ollut viinaa, vaan myrkkyä... Rikkihappoa!" huusi
Sipilä nyt aivan karjumalla korvaan. Huijarit kuulivat melun ja huudon
ja tulivat peräämään mikä on hätänä.

"Jätkä on juonut rikkihappoa ja kuolee", selitti vapiseva emäntä.

Ja silloin pelästyi huijarijoukko. He eivät tienneet hapon olevan
Sipilän, luulivat Jönnin saaneen käsiinsä heidän rikkihappopullonsa. He
riensivät tarkastamaan kaapin alusta. Pullo oli poissa.

Ja nyt tuli heille hätä. He luulivat joutuvansa kiinni miehen
myrkyttämisestä. Ennestään kun jo olivatkin poliisille jos mistä
tunnettuja, niin ei ihme, että pelko kävi koko joukon läpi. He
kokosivat kiireesti kampsunsa ja niin lähtivät karkuteille. He olivat
varmat syyllisyydestänsä ja siitä, että joutuvat, jos kiinni saadaan,
linnaan miesmurhasta, eivätkä he ymmärtäneet miten Jönni oli tuon
pullon käsiinsä saanut. He piilottelivat metsissä ja kokivat päästä
jotenkuten salaa pois koko Tampereen tienoilta.

       *       *       *       *       *

Mutta lopulta selvisikin Jönni tajuamaan sen, että hän on juonut
erehdyksessä myrkkyä. Hän kauhistui, ihan selvisi kauhusta.

"Oliko se piru myrkkyä?" kysyi hän, silmät kauhusta pyöreinä.

"Oli. Sinä kuolet nyt", vakuutti Rouvari.

Ja silloin pääsi Jönnilta karkeaakin karkeampi kauhun kirous:

"Voi p--kele!"

Humala selvisi kuin puhallettu sauhu. Hän luuli jo tuntevansa kamalaa
polttoa sisälmyksissään ja kiroili kauhuissaan:

"Nyt otti paholainen!"

Hän alkoi huutaa ja voivotella sitä sisälmyksiensä polttoa. Itse
asiassa olivatkin Kourun emännän monet herkut pilanneet Jönnin niihin
tottumattoman vatsan, joten siis kipua oli, todellistakin. Miehet
päivittelivät, raapivat päitään ja tuskailivat. Eukot siunailivat ja
hätäilivät. Koko talo oli nurin.

Mutta apua täytyi saada. Tulisella kiireellä lähdettiin Jönniä viemään
lääkärin apua saamaan Tamperetta kohti. Kun sairaan kanssa ei tietysti
voinut ylen kovasti ajaa, lähetettiin toinen hevosella ajaja edeltä
ajamaan, noutamaan lääkäriä jo vastaan. Jönnille valmistettiin vuode
kärreihin, kannettiin mies siihen pitkäkseen, ja niin lähdettiin
menemään, Jönnin yhä vain kauhuissaan voivotellessa.

       *       *       *       *       *

He olivat päässeet vasta parinkymmenen kilometrin päähän Tampereelta,
kun se edeltä-ajaja toi lääkäriä vastaan. Kun sairasta ei voitu etemmä
enää viedäkään, se kun yhä kauheammin niitä polttojaan valitti, niin
poikettiin tienvarrella olevaan Pinturin taloon. Pyydettiin isännältä
lupaa saada jättää sairas hoidettavaksi, selitettiin asia ja odotettiin
vastausta.

Mutta Pinturi epäröi:

"Kuka se sitten kulungeista vastaa?" peräsi hän varovasti. Ei tietty
onko Jönnilla rahoja. Sairas virui yhä ulkona kärreissä.

Mutta lääkäri alkoi pakoittaa virkamahtinsa avulla:

"Hengenhädässä olevalta ei saa kieltää suojaa. Siitä rankaisee laki",
selitti hän. Emäntä, joka oli kristiliismielinen, heltyikin ja puheli
miehelleen:

"Anna niiden nyt jättää! Sieluhan se on silläkin sairaalla."

Niin kannettiin jykevä Jönni toiseen tupaan ja asetettiin vuoteeseen.
Lääkäri tiedusti asian, ja kuultuaan Jönnin juoneen kokonaisen
pullollisen niin ankaraa myrkkyä, ilmoitti isännälle ja muille lyhyesti
tiedemiehen kuivuudella:

"Ei siitä sitten enää eläjää tule."

Häntä vain ihmetytti se, että Jönni oli näinkin kauan kestänyt. Mutta
nähtyään Jönnin voimallisen, raavaan olemuksen hän luuli senkin
käsittävänsä, puhellen:

"Siliä on niin voimakas ruumis, että se näkyy kestävän ihmeesti."

Hän neuvoi vain juottamaan Jönnillä maitoa -- ei piimää -- niin paljon
kuin se juo.

"Se lievittää tuskia ja polttoa, mutta ei se sekään enää mitään auta",
puheli hän lääkärin kuivalla, määräävällä äänellä.

Ja nyt ryhtyivät he peräämään Jönniltä kuka hän on, mitään hänen
toivottomasta tilastaan vielä puhumatta. Jönnillä, jätkämiehenä, oli
tietysti papinkirja taskussa. Lääkäri tarkasti sen, huomasi Jönnin
jätkäksi, kävi heti välinpitämättömäksi ja äänsi tylysti:

"Jassoo! Se olikin vain jätkä!"

Viis hän siitä. Hän puheli väelle:

"Olihan se toki onni, että ei sattunut sen häävimpi mies."

Ja silloin he alkoivat uudelleen harkita sitä maksu-asiaa. Lääkäri jo
peräsi Jönniltä: "Onko sinulla rahoja?"

Oli niitä vielä yli viidensadan. Se kirkasti asian. Pinturi suostui nyt
ottamaan Jönnin hoitoonsa, sillä kyllä niissä rahoissa oli liikaakin.
Poistuessaan kehoitti lääkäri kylmästi:

"Toimittakaa se sitten kiireesti hautaan. Myrkkyyn kuolleet mätänevät
pian. Varsinkin näin kesäkuumalla."

Ja kohta Pinturi lähettikin Koposen tilaamaan haudan Tampereen
maaseurakunnan hautausmaalta. Hautajaispäiväkin määrättiin, Jönnille
mitään puhumatta, Pinturi antoi Koposelle säädetyn haudankaivusumman,
kymmenen markkaa, ja niin joutui asia.

Mutta matkalla Koponen tapasi Rinnin pojan Jaskan, joka kertoi huomenna
menevänsä Tampereelle. Hän jätti siis asian sen toimeksi. Säästyi siten
itseltä aika, kun Jaska lupasi toimittaa asian markasta. Hän itse oli
ottanut viisi. Jäi siis hyvä voitto.

Mutta kun hautaa tilatessa joskus, silloin kun epäiltiin kuoleman
syytä, vaadittiin lääkärin todistus, oli lääkäri sen, asian
muistettuaan, lähettänyt Pinturille. Hän todisti siinä Jönnin kuolleen
myrkytykseen. Paperi tuli vasta haudantilaajan lähdettyä ja niin se jäi
lähettämättä, mutta ei sitä haudankaivaja ollut vaatinutkaan, vaan oli
luvannut kaivaa ilman mitään.

       *       *       *       *       *

Lääkärin aikana oli Jönni rauhoittunut, sillä hän toivoi siltä apua.
Sen poistuttua hän alkoi taas huolestua ja kyseli mitä se lääkäri
sanoi. Mutta Pinturi neuvotteli ensin vaimonsa kanssa, sillä ei
tiennyt, olisiko oikein ilmaista totuus. Se voisi vain pahentaa asiaa.

Mutta kristillismielinen emäntä ajatteli toisin. Hänen mielestään piti
asia ilmoittaa Jönnille, että se tietäisi valmistaa sielunsa. Pinturi
palasi silloin Jönnin luo ja ilmoitti rauhallisesti:

"Kyllä se kuuluu sanoneen niin, että ei sinusta enää eläjää tule..."

Ja silloin kauhistui Jönni lopen ja alkoi karjua kuin ahdistettu peto.
Hänen silmänsä kiiluivat kauhusta pyöreinä. Hän koki kömpiä ylös ja
raivosi:.

"Senkö helvettiin minä sitten joudun!"

Turhia olivat kaikki lohdutukset. Turhaan puhui emäntä Sanasta. Jönni
ei kuunnellutkaan.

"Voi sun paholainen!" karjui hän aivan kiroillen kuten mieletön. Emäntä
oli menehtyä.

"Onhan se toki ylösnousemus", koki hän lohduttaa, mutta Jönni kauhistui
siitä yhäti ja karjui:

"Senkö hiiteen sitä sitten enää nouset!... Kun olet ruumiskirstussa
kerran haudanpohjaan vajotettu!"

Ne kokivat riennättää hänelle maitoa, mutta ei hän ollut huolia. Vasta
itsensä väsyksiin asti raivottuaan hän alkoi raueten tyyntyä ja
houkuteltuna ryyppäsi maitoa.

"Lääkäri luuli, että se ehkä voi vielä pelastaa... Tai ainakin
lievittää", narrasi häntä emäntä juomaan kuten lasta.

Ja se alkoikin auttaa. Jönni alkoi toivoa maidosta pelastusta ja joi
nyt kuin ahnas härkä. Hän tyhjensi pytyn toisensa jälkeen, varsinkin
kun maito oli hänelle suorastaan herkkua. Ei hänen ollut kannattanut
sitä monestikaan maistaa. Hän joi ja joi ja vaati lisää ja oli juoda
koko ison talon maidot.

Ja sitä mukaa kehittyi sitten muu meno. Tupa oli jo oikea sairashuone.
Alkoivat suuret puhtaanapitohuolet, Menehtyneenä valitti jo hurskas
emäntä:

"Pytyllähän tuon jo saa kantaa ulos... koko miehen."

Mutta nyt lohdutti isäntä vuorostaan häntä puhellen:

"Pitäähän meidän, kristittyjen, senverran lähimäistämme auttaa... Sillä
tuleehan siitä palkka... Kun sillä on kerran rahoja."

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoivat asiat sotkeutua lopen. Oli kierrätetty nimismiehelle
tieto, että Pinturin talossa on kuolemaisillaan mies, joka on
myrkytetty Rouvarin huonomaineisessa talossa.

Nimismies riensi asiaa verekseltään tutkimaan, kyseli asiaa Sipilältä,
joka oli Jönniä kyydinnyt lääkärille eikä vielä ollut lähtenyt talosta.
Se alkoi kierrellä. Pelkäsi joutuvansa syytteeseen ja selitteli Jönnin
olleen huijarien kanssa juopottelemassa, salasi peloissaan sen oman
rikkihappopullonsa ja arveli:

"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä." Hän tunsi huijarit, luetteli
niiden nimet.

Ja nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli
niiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma
todistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei
tahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista
entisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin
tehdä rikos.

Ja niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän
telefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja
kaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen
vangitsemista varten.

Mutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman
syyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan
kauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä
jaksanut keksiä.

Ja lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen
selvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä,
umpimähkäisesti:

"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!"

Hän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:

"Soh, koni!... Ann' tipahtaa vain! En putoa!"

Ja niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan
synkeänä kotiansa kohti.

Mutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin
varmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa:
Seuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä
murtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat
anastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta.
Huijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä
oloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan.
Hovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien
kiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava
ilmoitus:

"Kolmensadan markan palkinto luvataan sille, joka saa kiinni sen
tunnetun huijarijoukon, joka myrkytti Rouvarin talossa erään
tuntemattoman helsinkiläisen miehen ja kohta sen tehtyään teki
murtovarkauden hovineuvos Pöksyliinin asunnossa."

Ja nyt toimi poliisi. Muita innokkaampana puuhasi salapoliisi
Hytinen. Hänen raha-asiansa olivat rempallaan. Oli äsken menettänyt
korttipelissä rahansa, ja parin viikon päästä oli lunastettava eräs
vekseli. Tästä palkinnosta hän nyt pelastusta toivoi. Kerroimme tämän
välillä. Nyt siirrymme taas Jönnin kuolinkamppailua tarkastamaan.

       *       *       *       *       *

Se oli jo vakavuuden hetki Pinturin talossa. Mutta lopulta alkoi Jönni,
lopen väsynyt kun jo olikin, tyyntyä, nöyrtyä, alistua kuoleman edessä,
jopa valmistuakin siihen. Emäntä oli taas puhunut hänelle Sanasta, ja
kun Jönni jo alkoi tyyntyä, veisasi hän sen kuullen virren. Hän koki
herättää häntä synnintuntoon.

Ja Jönni alkoikin siihen herätä. Hän puheli jo vakavana:

"Minä vaelsin liika pöyhkeästi ylpeyden tiellä."

Näitä äskeisiä ylpeitä retkiään hän siten jo alkoi katua. Kuoleman
vakavuus astui eteen yhä suurempana. Pinturi tupakoi kumaraisena,
ääneti, vakavana. Hänkin mietiksi sitä kuoleman suurta asiaa. Jönni
huohotti vaikeasti ja jatkoi:

"Se on suuri asia, se kuolema... Kun se alkaa meille ovissa kolista."

Emännässä heräsi syvä sääli. Hän puuhaili, hoiti ja koki lohduttaa,
puhellen kuin menehtyneenä:

"Kyllä sen senkin Herran avulla voittaa... On tuota Hänen avullaan
voitettu elämässäkin monet maalliset vaivat."

Mutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:

"Ne ovat vähäisiä... ne elämän vaivat... tämän suuren vaivan rinnalla."

Ja Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman
suuruudesta:

"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden
rinnalla."

Ja erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut
ylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut
ostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:

"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa
soimata ja sanoa, että: Jönni!... Jönni hoi", aleni hänen äänensä aivan
haikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin
sitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.

       *       *       *       *       *

Ja siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän
kanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti.
Ensi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä
olikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä
Tampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.

Ja nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta,
mutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus
olisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan -- vai muutenko
lie osunut -- muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli
kirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli
tehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei
tietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille
50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin
rahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.

Ja sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain
yhä vaivasi ja nuhteli häntä.

Ja niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän
testamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja
muut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä
kotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin.
Testamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo
hautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis
ilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin
kuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran
sanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.

       *       *       *       *       *

Ja niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin
lehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje
pantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt
hän jo peräsi:

"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?"

Ja kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:

"Ei yli yön kestä... Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä",
ilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan
Hankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.
Hän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:

"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu -- sanoin minä
-- elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti."

Kaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä
seistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:

"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole
niinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin
sulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se
vain siinäkin veti. Syntinen luonto veti."

Pinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana:

"Ka... Parempihan meille on siinäkin asiassa astiamme Paavalin tavoin
pyhänä ja kunniassa pitää."

Ja samaa pitkälti. Lopulta saapui pappi, lohdutti, puhui armosta,
kehoitti katumaan. Jönni katui toistamiseen, myönsi langenneensa sekä
ylpeyden että ahneuden syntiin, mutta sanoi katuvansa nyt niitä. Hän
selitti:

"Minä rupesin rikkauden himossa reistaamaan ja jupileeraamaan, mutta
sitten tulikin tämä kuolema ja tarttui kärrin pyörään ja sanoi että:
Jönni! Jönni hoi!"

Hän sai lohdutuksen. Pappi poistui hiljaa. Tuotiin jo arkku. Jönniä
väsytti. Alkoi unettaa.

"Se on jo kuoleman rauhaa", puheli hän. Hän joi vieläkin pytyllisen
maitoa ja niin nukahti viattomasti. Makea maito siellä vatsassa
lisäsikin unen suloisuutta.

Alkoivat valvojaiset. Tiedettiin, että Jönni ei enää unesta herää.
Emännän avuksi oli tullut kaksi uskonsisarta, ja he valvoivat halki yön
kaiken, Pinturi neljäntenä, yhä vain vartoen Jönnin lähtöä. He
veisasivat tuontuostakin, yhteensä kaksitoista virttä. Heistä tuntui
Jönnin hengitys yhä vain heikkenevän. Milloin hyvänsä siis lakkaa.

Niin päästiin aamuun, Jönni vain nukkui, nukkui sikeämpääkin
sikeämpänä. Eräs vaimoista jo oudosteli:

"Onpa se todellakin sitkeähenkinen... Kuten tohtori sanoi. Kun näin
kauan kestää."

Mutta Pinturi selitti vakaana:

"Jätkämies... Ne, jätkät, ovat yleensäkin kovia kestämään. Eivät ne
ensi iskusta tipahda."

Mutta silloin ajaa lennätti taloon tulista vauhtia Sipilän veli, se
joka vei myrkkypullon kotiin. Se ajoi ilmoittamaan miten asia on: että
Jönni ei ole maistanut tippaakaan myrkkyä ja että kuoleman vaara on
siis jo ohi.

"Ei siinä nyt ole enää mitään hengenvaaraa... Se on jo ohi",
rauhoitteli Sipilä. Siunailtiin.

"Repikää vain mies hereille!" kehoitti Sipilä. Alettiin herätellä.
Jönni olikin jo kyllikseen nukkunut. Hän heräsi virkeänä, katsoi
oudostuneena, kun huomasi vielä elävänsä, ja nyt ilmoitti Pinturi:

"Se kuuluukin olleen paljasta viinaa, se jota joit... Myrkkypullo on
löydetty täytenä."

Jönni ei ollut ymmärtää, ei uskoa korviaan. Hän vääntäytyi sängyn
reunalle istumaan, kuunteli siinä kertomuksen asiasta ja nyt jo uskoi.
Hän nousi ja arveli, oudosteli tyynenä:

"Sitähän minä jo arvelin ja epäilin, että viinaltahan se maistui, eikä
miltään myrkyltä."

Kaikki ihmettelivät ja siunailivat yhäkin, ja Sipilä puheli Jönnille
osanotolla:

"Se olisikin ollut sinulle kova kolaus. Jos olisit kuollut."

"Mutta Herra toki pelasti", lisäsi siihen hurskas emäntä.

Mutta ei Jönni nyt enää välittänyt hurskauksista. Hän jo kuoputteli
kupeitaan ja puuhaili, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Se
jumalattoman pitkä ruumisarkku kun siinä lojotti ja hän muisti sen
olevan häntä varten, niin hän oitis ryhtyi sitä visusti tarkastelemaan,
suinaili lautojen liitteet visusti ja arveli:

"Huonotekoinen se on koko roju... Nurkatkin on liitetty vain ruuveilla
eikä hokkisalvoimella." Hän muisti jo hinnankin, puheli: "Neljäkymmentä
markkaa jo olisi ollut liikaa moisesta laivasta. Niin nylkäsi
viisikymmentä."

Mutta eniten häntä harmitti arkun yletön pituus. Hänenkin mittaiselleen
siinä oli lähes puoli metriä liikaa. Hän harmitteli:

"Siihenhän mahtuisi jo kaksi pitkää roikaletta perätysten."

Häntä ei miellyttänyt enää koko arkku. Hän jatkoi:

"Tanssisaliksikohan tuo kehno tämmöisen pitkän pytingin minulle tulevaa
elämää varten rakensi."

Ihan hän mittasi arkun ja ilmoitti:

"Kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä!"

Häntä alkoi harmittaa koko asia. Arkkua syrjemmä asetellen hän jatkoi:

"Juoksuharjoituksia siinä olisi sopinut ajan kuluksi pitämään... Siellä
toisessa elämässä."

Kunpa pääsisi eroon, saisi rahansa takaisin. Hän ryhtyi hieromaan
kauppoja: tarjosi mestarille arkkua takaisin alennetulla hinnalla.
Mutta se ei huolinut sitä hinnalla millään.

"Kauppa kuin kauppa", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää
arkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin
työtä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen,
paineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:

"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja."

Mestari siitä loukkaantui ja ärähti:

"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!
Tai ihan pankkiholvi muurata!"

Ja tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:

"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti
pääset."

Se oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli
sovitellen:

"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä
majaa... Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa."

Ja niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa.
Hän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja
niin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä
se koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle
maailman miljoonat, rikkaus ja onni.

Ei hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin
vakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä
ruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä
arkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt
johtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä.
Lopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: "olisi se ollut kova kolaus",
jo ajomiehellekin äkkiä puheli:

"Olisi se todellakin ollut minulle aika isku... se kuolema."

Mies imaisi savut, sylkäisi ja varustautui myöntämään, mutta kun hän
hidasteli, niin Jönni ehti ennen, jatkaen:

"Se on saakelin vakava ja iso asia, se kuolema. Kun sitä läheltä
katsot."

Ajomieskin nyt jo joutui puhekuntoon ja arveli:

"Onhan se paljon mukavampi ja väljempi... Istua siinä oman iäisen
majasi kannella... Kuin jos olisit jo sisälle päässyt."

Ja syläistä ruikattuaan hän selittävästi lisäsi:

"Se ei sattunut vielä olemaan sinun hetkesi... Täältä erota!"

Mutta Jönni oli nyt jo penseä koko kuolemalle ja ynseili:

"Senkö kehno minut ennen aikaani tappaisi."

Hänessä sai taas vallan elämänhalu ja -usko, ja hän selitti:

"Kauppaneuvos Lumperikin jo ennusti minulle, että minä en kuole ennen
kuin on miljoona taskussa."

Ja kun hän nyt muisti sen turhan hätänsä kuolemaa pelätessänsä, niin
hän puheli:

"Minä jo silloin sanoin sielulleni että: Sielu! Elä ole niinkuin
vasikka, joka jo ensimäisen paarman pyrähtäessä nostaa häntänsä
pystyyn, vaan ota itsestään Jönnista esikuva ja seiso selkäranka
lujana."

Hän uskoi nyt kohtaloonsa ja vakuutti:

"Sillä ihminen ei voi kuolla, ennenkuin ikä on lopussa ja tilikirjat
niin selvät, että meno- ja tulopuoli lyö pennilleen yhteen... Muutoin
pitäisi palata takaisin tiliään täyttämään. Niin että sitä olisi
niinkuin vasikka, joka paarmaa pakoon syöstessään jättää
vasikan-juomansa juomatta, ja sitten huomattuaan palaa ja juo,.. Ja ei
ihmissielulle sovi semmoinen... Kahtaanne-kulku."

"Ka", myönsi kyytimies nysä ikenessä ja lisäsi laiskasti:

"Yhtäännepäinhän se kuuluu sillä hollivälillä kestikievarikyyti olevan
vielä järjestetty... Niin että siinä on puutteellisuus hollioloissa."

Ja niin ajoi Jönni ruumisarkkunsa kannella istuen Tamperetta kohti.
Matkalla he tapasivat Rinnin jo täyskasvuisen pojan, Jaskan, joka oli
menossa Jönnille hautaa tilaamaan. He ottivat pojan kärriin, istuivat
nyt kolmin ruumiskirstun kannella, niin haudattava kuin haudan
tilaajakin. Jaska ei tiennyt kuka Jönni oli, silmäili ruumisarkkua ja
puheli:

"On siinä kokonainen Noaakin arkki."

Ja sitten hän johtui puhumaan omista matkoistaan, siitä, että on
menossa eräälle vainajalle hautaa tilaamaan. Hän alkoi:

"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut... Minä olen menossa sille
haudan tiluuseen."

"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu", myönsi Jönni,
tietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika
jatkoi:

"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista."

"Ka. Lämpimät ilmat", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:

"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia... Naukku suussa on
viimeisenkin virtensä veisannut", soimasi hän tuon vainajan Jönnin --
syntistä elämää, ja Jönni myönsi:

"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin." Hän myönsi sen
alttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:

"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja
kolise... Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja
kuuntelee suuren tuomarin sanoja."

Niin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui
miljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle.
Vasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa,
ruumiskirstunsa, rahaksi.

Mutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman
todistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.

"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi
puhe." Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää... jos olisi tarvis
ollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon
todistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja
vaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Jönnin kirje, testamentti ja muu saapui Helsinkiin
toveri-jätkille, niin he surivat Jönnin kuolemaa, kuten aina paraan
toverin. Kuultuaan, että Jönni haudataan Tampereelle, kokosivat he
kymmenen markkaa, lähettivät ne Tampereelle puuseppä Piriselle ja
tilasivat siltä senhintaisen ristin Jönnin haudalle. Pirisen itsensä
piti käydä se oitis haudalle pystyttämässä, ja ristiin piti kirjoittaa
sanat: "_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää
Rauhassa ylösnousemiseensa asti_."




XIII.


Niillä Jönnin entisillä jälillä oli nyt hölyä ja mölyä. Koskiyhtiön
osakkaat olivat rientäneet koolle, toiset jo ennen aikojaan, sopimaan
pankkien kanssa raha-asioista. Kyseessähän oli suuret summat, miljoona.
Asia olikin jo sikäli kunnossa, rahasopimus valmis.

Mutta sitten täytyi heidän vielä telefoonissa tiedustaa erästä tätä
kauppaa koskevaa yksityisseikkaa itseltään myöjältä, kauppaneuvos Jöns
Lundbergilta. Soitettiin, alettiin puhua. Ukko Lundberg ei ollut
ymmärtää mitään ja kirosi:

"Kuka saatana se on joka puhuu?"

Ja toiset kokivat vieläkin selittää, mutta ukko kirosi jo hyvin
tukevasti ja riiteli:

"Minä olen kauppaneuvos Jöns Lundberg enkä minä ole myönyt mitään
koskea."

Ei hänellä mitään koskea ollutkaan. Ällistyttiin. Pyydettiin anteeksi.
Soitettiin sille ulkomaalaiselle yhtiölle, joka omisti Pauhukosken, ja
sieltä selittivät herrat, että eivät he ole koskeaan myöneet kellekään,
eivätkä myökään.

Ja nyt alettiin koskiyhtiössä kiroilla. Kahilainen olikin suorastaan
poissa suunniltaan. Hän pelkäsi jo menettävänsä paikkansa.
Telefoneerattiin agronoomille. Se vakuutti puhuneensa totta eikä
ymmärtänyt mitään. Hän soitti kauppaneuvos Lundbergille Helsinkiin ja
sai vastaukseksi:

"Kauppaneuvos Lundberg."

Agronoomi ihastui niin, että ei tuntenut ääntä vieraaksi, vaan
vastaili:

"Jahah!... Tämä on agronoomi Paapuri... Hyvä päivää, setä!"

"Mikä saatanan setä?" ärähti jo ukko. Agronoomi koki selittää:

"No eikö setä muista?... Kun täällä Tampereella... yhdessä juotiin
ja... minä hankin sedälle morsiamen?"

"Häh?" kiivastui ukko. Agronoomi koki vieläkin, huutaen:

"Agronoomi Paapuri se on, joka puhuu."

"Mikä saatanan Paapuri?..."

Ja hän kirosi ja lausui haukkumasanan ja uhkasi ilmoittaa asian
poliisille, jos vielä uskalletaan hänen kanssaan ilveillä. Agronoomilta
oli mennä pää sekaisin. Hän lähti peräämään asiaa Punturilta.

       *       *       *       *       *

Mutta sama epäselvyys sielläkin. Punturi oli, pitäen taloaan
lopullisesti myötynä, ostanut puolestaan kaupunkitalon Hämeenlinnasta.
Nyt saapuivat ne metsäyhtiön lähettämät metsänlukijat, ja asia
sotkeutui yhäti. Lukijat arvioivat metsän jo yhdellä silmäyksellä
korkeintaan kahdenkymmenentuhannen arvoiseksi ja telefoneerasivat
asioista yhtiön konttoriin.

Ja nyt alkoivat siellä kiroilut ja manailut. Jönni oli heille
aiheuttanut satojen markkojen turhat menot ja vetänyt nenästä. Punturi
kävi peräämässä asiaa kauppaneuvos Lundbergin työnjohtajalta, joka nyt
oleili naapurikylässä, ja sai tietää, että Lundbergin konttorissa ei
tiedetä koko ostoasiasta mitään. Luulevat jonkun veijarin liikkuvan
liikkeen nimessä yksinkertaisia petkuttamassa ja on ilmoitettu asiasta
jo poliisillekin. Eikä kukaan osannut aavistaakaan kuka tuo veijari
oli. Kaikista vähimmin olisi voitu aavistaa sen olevan Helsingin
jätkiä, Jönnin.

Ja silloin alkoi Punturi siunailla.

"Otapas ja sokaise viisas ihminen! En paremmin sano!" manaili hän
harmistuneena. Hän oli joutunut nyt pahaan pulaan siinä kaupunkitalon
ostoasiassa.

"Niin pimittipähän kehno älyn", toisteli vieläkin Punturi, harmista ja
vihasta sekavana, ja emäntä puheli:

"Minä jo vähän arvelin, että se ei ole oikea kauppaneuvos... Kun söikin
kuin paras jätkä!"

Agronoomi oli noloakin nolompi. Hän koki selittää:

"Minut sotki se auktoriteetti. Kauppaneuvoksen auktoriteetti."

Ja samaa edelleen, kaikkialla. Punturi synkistyi tyyten, tupakoi kuin
pimeys ja lopulta vannoi:

"Se on tää yleinen villitys. Sosialistinen turmelus, joka panee ihmiset
kiertämään ruojan töillä. Jätkinä jos petkuttajinakin!"

Mutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia
joutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he
tienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät
viisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei
jouduttaisi tyhmäin kirjoihin.

       *       *       *       *       *

Tampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon
pihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä
tuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin
päättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.

Mutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis
riemastuneena:

"Täällä on nyt se veijari!"

Ja kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen
ryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:

"Sinä saatanan lurjus!... Mutta minä sinut pehmitän!"

Käsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään
tajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen
huusi vielä jälestä:

"Linnaan minä sinut, roikale, panetan."

Hän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla
päähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi
silloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin
nopean, kimakan kirkaisun:

"Hunsvotti!"

Hän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja
sitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä
poistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä.
Mieli masentui.

Niin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen
ruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo
täydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen,
ja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:

"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi
on mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen
kyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli
tiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin
nähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan
tilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan."

Jönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.

"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa
erehtyi", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman
osuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta
myönteli:

"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi."

Ja vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan
kuin tuota ukkoa pilkaten lisäsi:

"Sillä ukolla on ollut pää oikea pähkinä."

Mutta ei kyytimies liikoja huolinut koko jutusta. Häntä laiskotti.
Savut imaistuaan hän toki veltosti arveli:

"Mutta oli se ukolle koko vahinko... Meni miljoona sivu suun!"

Jönni aivan raapaisi niskaansa, ja vaistomaisesti häneltä pääsi
harmittelu:

"Oli, kehno vie, se napsu!... Köyhälle ukolle!" Häntä harmitti. Hän
istuksi, mietiksi. Nyt hän puheli:

"Olisi pitänyt, kun vierasta möi ja kauppa oli jo valmis... niin hänen
olisi pitänyt keksiä keino, jolla olisi saanut sen kaupan
lailliseksi... Että se olisi pitänyt." Ei hän muuta neuvoa nyt
keksinyt, ja lisäsi:

"Se tuli siinä hänelle pukki."

"Ka", myönsi kyytimies ja lisäsi:

"Äly petti!"

"Petti tuo juutas", harmistui Jönni, mutta sitten alkoi alistua ja
puheli:

"Kun meillä on jalkoja kaksi, mutta ainoastaan yksi äly, niin siinä ei
ole kenen kanssa neuvotella, kun on apu tarpeen."

Mutta mitäpä se surren parani. Kyytimies kopisteli jo paluumatkalle
lähtöä. Täytyi siis nostaa ruumiskirstu kuormasta pois. Siinä
puuhatessaan virkistyi laiska kyytimies sen verran, että viitsi, nysä
ikenessä, ilmoittaa Jönnille:

"Samoin näkyy olevan aviisissa kertomus siitä, että sinä joit myrkkyä
ja kuolit."

Lääkäri näet oli antanut sen uutisen sanomalehdelle, varmana siitä,
että Jönni ei enää virkoa. Se asia ei kuitenkaan Jönnin mieltä
kiinnittänyt. Arkkua toisesta päästä alas nostaessaan hän vain siihen
arveli:

"Vähänkös ne sanomalehdet muuta joutavaa soittavat!"

Niin erosi hän kyytimiehestänsä, sitoi nuoralla arkun selkäänsä ja
kantoi sen kaupaksi kauppatorille.

       *       *       *       *       *

Ja eilen oli sitten Jönnin ystävää ja seuraajaa sulhasen virassa Liisan
suhteen kohdannut pieni onnettomuus. Hän oli taas juopuneena joutunut
poliisiputkaan ja nukahtanut siellä hiljaa iäiseen uneen. Poliisi
Timpuri siitä ilmoitti poliisikomisariukselle, ja komisarius siihen
sanoi tyynesti:

"No olipa se toki onni! On sitä vähemmän vaivaa ja vastusta, kun on se
poissa."

Ja kun Antilla ei ollut varoja, ei omaisia, oli hänelle
poliisilaitoksen puolesta hankittu ruumisarkku, ja hän lepäsi siinä nyt
puolipimeässä putkassa, odotellen viimeiselle retkelle lähtöänsä,
samoihin aikoihin kun Jönni koki kaupata omaa ruumisarkkuansa Tampereen
kauppatorilla.

       *       *       *       *       *

Mutta samoihin aikoihin paljastui toinen aivan samantapainen rikos,
kuin tämä Jönnin kauppahuijaus, aivan hämmästyttävän julkea huijaus.
Joku veijari oli tunnetun miljoonaliikkeen nimessä aivan äskettäin
myönyt aivan tällä tavoin kaupunkitaloja, koskia, isoja metsiä, jopa
pari tehdastakin Ruotsissa ja viime päivinä jo Oulussakin ja sen
lähiseuduilla ja siten petkuttanut pari miljoonaa. Asia paljastui juuri
tänään.

Ja oitis huomasi poliisi, että tässä oli kysymyksessä suurhuijaus,
oikea n.s. kansainvälisen huijarijoukon julkea petkutus. Petkutetut jo
raivostuivat, niin koski- kuin metsäyhtiö, niin eversti Porholan
nenästä vedetyt velkojat kuin myös kauppaneuvos Lundberg. Jönniä ei
kukaan osannut epäillä.

Ja niinpä herrat yhdessä lupasivat sanomalehti-ilmoituksella tuhannen
markan palkinnon sille, joka saa tuon huijarin kiinni. Koskiyhtiön
herrat kiroilivat, kun eivät silloin Jönnin toistamiseen käydessä
olleet häntä vanginneet. Olivat, kuten jo sanottu, kiihtymyksessään
pitäneet asiaa vähäisenä ja kokeneet painaa hiljaisuudellakin, etteivät
joutuisi naurun alaisiksi.

Ja niinpä etsi poliisi nyt tuota suurhuijaria, Jönniä, kaikin voimin.
Erityisemmin oli asiaan innostunut samainen salapoliisi Hytinen, joka
niiden kolmensadan toivossa etsiskeli niitä samaisen Jönnin
murhaajiakin. Ei hän tuntenut Jönniä, ei tiennyt mitään senkään
myrkyllä murhatun jätkän virkoamisesta, siitä kun ei ollut pantu
uutista sanomalehtiin, ja niin sai tuo etsitty ja samalla murhattu
Jönni rauhassa kaupitella nyt omaa ruumisarkkuansa Tampereen torilla.

       *       *       *       *       *

Mutta se ruumiskirstun myöminen oli vaikea.

"Tämä on meille ainoa tarpeellinen... tämä iäinen maja", kehui hän
tavaraansa saadakseen tuon ainoan tarpeellisen kaupaksi. Mutta ei siitä
ainoasta tarpeellisesta ottanut kukaan huoliakseen. Arkun ostajia kyllä
oli, mutta kaikki vieroivat niin pitkää.

"Eihän niin pitkä arkku mahdu helvettiinkään", puheli eräskin ostaja.
Eräs aikoi ostaa sen vaatekaapiksi, laittaa kannen saranoilla
kääntyväksi oveksi, mutta kun Jönni tahtoi viittäkymmentä markkaa, niin
hän alkoi perääntyä, sillä hän oli arvellut viittä markkaa. Jönni koki
silloin kehua tavaraansa. Hän näytteli, ylisti:

"Tää on lujatekoinen arkku."

Ja näytellen laitojen liitteitä hän jatkoi:

"Näissäkään ei ole käytetty vanhanaikaisia salvaimia, vaan oikeaa
ruuvirautaa. Niin että se pitää." Hän kehui sitä hartaasti ja
selitteli:

"Tämä maja meillä pitää olla luja, sillä tämä on pitempiaikaista
asumistarvetta varten... Ja remontti on siellä vaikea."

Mutta ei mies sittenkään enää tarttunut, vaan alkoi poistua, selittäen:
"Olkoonhan nyt sentään ostamatta. Lapset pelkäävät moista lotjaa."
Jönni oli jo suuttua ja soimasi miestä sen poistuessa, riidellen:

"Sinä lähdet päämäärääsi pakoon."

Mies kääntyi, suuttui Jönnin riitelystä. Sukeutui pieni kina.

"Etkös sinä sitten lähde!" ynseili mies hänelle, mutta Jönni tenäsi,
riiteli:

"En... Minä en päämäärääni pakene, vaan ainoastaan muutan maalia...
Että saa uuden kurssin."

Paikalle saapui nyt se Rinnin Jaska. Oli tilannut Jönnille haudan ja
puheli:

"Rupesi ensin kysymään lääkärin todistusta, mutta suostui sitten ilman,
kun minä sanoin, että se jo haisee." Jönnin mieltä tuo asia, oman
ruumiinsa mätäneminen, kiinnitti niin, että hän ryhtyi antamaan
neuvoja, millä se mätänemiseltä suojella. Hän puheli Jaskalle:

"Sano että nostavat jääkellariin... Tai panevat vain jäätä rinnan ja
vatsan päälle, niin se heittää haisemisen eikä mätäne." Hän neuvoi sitä
tosissaan. Mutta Jaska ei ollut niin murheissaan syntisen jätkän
ruumiista ja epäsi:

"Happaneehan se kuitenkin... Niin että sama tuo jos jo alkaa." Ja
Jönnikin siihen lopulta taipui ja yhä arkkunsa myöntipuuhissa ahertaen
myönsi Jaskalle:

"Ka, eipähän sitä enää pelasta. Kun on jo niin pitkällä, että haisee."
Ja hän kävi ynseäksikin koko vainajalle ja penseili:

"Niin että anna ruojan rauhassa haista. Kun kerran kuoli, niin ann'
mennä, niin on yhtä vähemmän."

Vähät hän nyt välitti kuolleista. Häntä kiinnittivät elämän hommat:
ruumisarkkunsa myönti ja muu. Hän muisti taas molemmat morsiamensakin,
Liisan ja Kourun lesken, ja puheli Jaskalle:

"Minulla on tässä naimakaupatkin tekeillä. Niin että ei tässä liikene
aikaa surra yhden jätkän kuolemisia. Toisia ne ämmät ja maailma
tekevät. Kun vain avioliitosta huolen pitää."

Hän oli nyt hyvillään siitä, että Liisan myönti oli taannoin jäänyt
kesken, sillä tuskinpa hänen enää kannatti Kourun leskeä yrittää, kun
miljoona-asia oli niin huonosti luonnistanut.

Ja hän puuhasi elämän touhussansa, kauppasi ainoaa tarpeellistansa ja
puheli Jaskalle:

"Meidän on pidettävä maailmassa huolta vatsasta, eikä leivästä... Sillä
jos vatsa on poissa, niin mihin sitten leipä pannaan."

Mutta myömättä se arkku sittenkin jäi. Sen sijaan kotiutui hänen
seuraansa torilta nyt Tampereen jätkäväkeä. Ne kutsuivat hänet,
toriajan loputtua, matkaansa kaupungin lähimetsään. Jönni suostui
ilolla, sitaisi arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin.

"Arvelin tämän rojun myödä torilla, mutta ei tuo luontunut", puheli
Jönni uusille tovereillensa arkustansa. He joivat ja viettivät vapaata,
kesäistä, herkullista jätkäelämäänsä. Aluksi he joivat siivolla, ja
Jönni kertoili kuolemastansa ja kuinka oli siitä pelastunut, oli siitä
pelastumisestansa hyvilläänkin ja puheli:

"Saa toki tuon kirstun kaupatuksi... Niin että ei mennyt mistiin." Eikä
hän muusta suurta välittänytkään, nyt kun jätkäelämä taas hurmasi. Hän
puheli arkustansa:

"Se kapine on tarpeeton tavara ihmiselle... Kun saisi narratuksi jonkun
sen ostamaan." Mutta Riesa jätkä, joka oli kuullut hänen äsken torilla
kehuvan tuota samaista arkkuaan ainoaksi tarpeelliseksi, muistutti
häntä siitä ja kehoitti:

"Muista lupauksesi."

Mutta ei Jönni. Hän kinasi vastaan ja selitti:

"Liikeasioissa pitää puhua aina tilanteen mukaan... Ja elämässä
esiintyä semmoisena kuin tarve kulloinkin vaatii." Heidän välillänsä
sukeutui ruumisarkun tarpeellisuudesta ensin järkeily. He pohtivat sitä
asiaa aivan tosissaan, useimmat Jönniä vastaan. Jönni piti puoliaan,
kinasi:

"Jos sinä pysähdyt itsellesi ruumisarkkua haalimaan... etkä
raha-arkkuun pantavaa... niin miljoona laulaa sivu suun."

Hän kinasi sitä suurella hartaudella, väittelystä kiihtyneenä, ryypiksi
ja tenäsi:

"Mutta minä annan miljoonan suuhun laulaa... Enkä kiinnitä sitä pääomaa
ruumiskirstuun."

Ja niin kehittyi kinasta tora, torasta riita, johtuen asiasta toiseen,
sikäli kuin humalluttiin. Väiteltiin siitä, mihin on edullisinta
miljoona sijoittaa. Jönni jo suuttui ja kiisti:

"Minä tiedän sen asian paremmin... Sillä minä olen jo miljoonia
liikuttanut."

Se oli jo vilpitöntä riitaa. Jönni toraili ynseänä:

"Ihmisellä pitää olla selvillä miljoonan sijoitusasia... Muutoin hän on
niinkuin mies, joka rupeaa rahaa kokoamaan, ennenkuin on hankkinut
kassakaapin, mihin ne rahat panna."

Lopulta kiehahti asiasta jo pienoista tappeluakin. Tappelu johtui
etupäässä siitä, että Jönni kehui miljoonia liikuttaneensa ja toiset
kinasivat halveksuvasti vastaan. Jönni humaltui taas ylettömästi ja
nukahti lopulta ruumisarkkunsa vierelle, silinteri siihen
korvalliselle, pään viereen vierähtäneenä. Hän nukkui rauhallisesti
kuten lapsi, ja siinä olivat häneltä hävinneet viimeisetkin pennit.
Jälellä oli miljoonaomaisuuksista ainoastaan oma iäinen maja,
ruumiskirstu.

       *       *       *       *       *

Ja juuri niinä aikoina saapui poliisi metsää jätkistä puhdistamaan,
kuten tapa oli. Ne toiset kyllä osasivat paeta aikanaan, mutta Jönni
jäi saaliiksi.

Ja niin täytyi poliisin hakea hevonen ja kärrit. Tajuton Jönni
nostettiin arkkuunsa, silinteri pantiin päähän. Olikin siinä arkussa
pituutta. Ja niin ajettiin poliisikamariin. Oudostelivat ne poliisit
tätä löytöänsä, ruumisarkkua ja muuta.

"Kukahan tuo ruoja on?... Kun on lähtenyt semmoisen kammionsa kanssa
kuleksimaan", ihmetteli eräs poliiseista, mutta toinen, tottuneempi,
lisäsi:

"Vähänköpäs sitä muuta ihmettä maailmassa tapaa."

Mutta poliisikamarissa olivat nyt kaikki kopit täynnä. Ainoastaan yksi
tyhjenemässä. Sielläkin oli kyllä ruumis. Sen samaisen Jönnin
virantoimittajan Antti Pitkäsen pitkä ruumis. Mutta kun se oli jo pantu
arkkuun ja odotettiin vain hevosta, joka tulisi ja lähtisi viemään
hautaan, niin voi kyllä toisen sinne jo sijoittaa.

Eikä siis ollut muuta neuvoa kuin nostaa Jönni samaan koppiin. Koppi
oli miltei pimeä, sillä siinä, kuten tietty, oli akkunana ainoastaan
pieni reikä, ettei siitä pääsisi karkaamaan. He nostivat Pitkäsen arkun
syrjemmä seinäviereen ja asettivat arkussaan humalaisena, tajuttomana
nukkuvan Jönnin keskilattialle.

"Tottapahan siinä kun selviää, niin alkaa herätä, ja ajaa sen sitten
arkustaan pois", puheli poliisikomisarius, joka siinä asiaa järjesteli.
Poliisin poistuttua saapui mies, joka oli kutsuttu naulaamaan Pitkäsen
arkun kansi kiinni. Hän huomasi vain keskilattialla olevan arkun, nosti
siinä pimeässä kannen sijoillensa ja niin ruuvasi Jönnin arkun kannen
kiinni, sylkäisi, otti työaseensa, poistui, ja ulos päästyään ilmoitti
odottaville ruumiin vetäjille:

"Valmis on. Senkuin soita!"

Ja ruumiin ottajat saapuivat. He kyllä huomasivat senkin Pitkäsen arkun
ja arvelivat:

"Kumpikohan se näistä on?"

Mutta yksi, joka tiesi Pitkäsen jumalattoman pitkäksi mieheksi, hoksasi
oitis ja sanoi Jönnin arkusta:

"Kyllä se tämä on. Tämä arkku on pitempi,.. Se Pitkänen kun oli niin
pitkä kuvatus."

He nostivat Jönnin rattaille, ja niin oli Jönni nyt valmis vaeltamaan
hautaansa kohti.

       *       *       *       *       *

Kun ruumis oli kannettu ulos, käski poliisikomisarius erään poliisin
puheilleen:

"Jos siistitte vähän sitä koppia, josta ruumis vietiin. Ja sitten
valelkaa kylmällä vedellä sitä ruumiskirstussa siellä nukkuvaa
humalaista. Ehkä se siitä herää ja tointuu."

Ja poliisi haparoi pahimpia pehkuja lattialta pois, nouti sitten
kauhallisen kylmää vettä, avasi Pitkäsen arkun kannen, valoi veden
kuolleen kasvoille ja puheli:

"Etkö sinä rietas ikään jo selvitä ala!"

Ja huomattuaan, että ei vesi vielä auta, hän poistui ja selitti
komisariukselle:

"Ei siihen vielä vesi vaikuta. Se ukko on ottanut semmoiset humalat."

Komisarius oli hieman ärtyisällä tuulella. Häntä jo tuskastutti koko
moinen asia, ja niinpä hän nyt ärtyisänä noin-vain käski:

"Antaa sen sitten nukkua, kunnes nälkä herättää!"

Siksipä lukittiinkin vain kopin ovi ja jätettiin mies rauhassa
selviämään, nukkumaan kunnes nälkä jalkeille ajaa. Mutta kun
Tampereenkin poliisilaitoksella oli nyt päätetty ruveta ottamaan
rikollisista, niitä irti päästäessä, sormenpäänjälet, niin komisarius
päätti alkaa nyt tästä Antti Pitkäsestä. Hän puheli poliiseille:

"Kun se sitten selviää, niin painattaa sillä paperille ne sormenjälet,
ennenkuin laskee irti. Niin tuntee sitten kun se taas aikansa
kierreltyään tänne uudestaan joutuu."

Ja sitten soitettiin yhä ja yhä uudestaan niistä Jönnin huijauksista
metsäyhtiössä ja muualla ja tiedusteltiin, eikö miestä ole jo tavattu.
Komisarius ryhtyi nyt järjestämään tuon huijarin, Jönnin, kiinniottoa.
Mene tiedä mitä rikoksia sen jäliltä paljastuu. Hän käski ja neuvoi
etsiviäänkin:

"Koettaa siltä nyt tuketa kaikki tiet, että ei pääse rajan yli...
Lähettää sähkösanoman Viipurin ja Tornion poliiseille ja
rannikkokaupunkeihin. Tottapahan sitten pysyy."

Ja niin tukettiin nyt Jönniltä kaikki tiet, eikä hänellä siis ollut
enää pienintäkään mahdollisuutta karata siitä haudasta, johon oli
menossa.




XIV.


Poliisi Nuutinenhan -- se Jönnin ainainen kantaja -- oli, kuten lukija
jo tietää, saanut poliisinviran täällä Tampereella. Aluksi oli hänelle
annettu vapaa väliaika yksityisten asioittensa järjestämistä varten.
Vasta tänään alkoi hänen virkatoimensa.

Ja omituista kyllä sattui hänen ensimäiseksi virkatehtäväkseen sen
pitkän Antti Pitkäs-vainajan hautaaminen. Se kun, kuten jo sanottu, oli
aivan varaton, niin täytyi haudatakin poliisilaitoksen kustannuksella,
kun kerran oli sen suojassa kuollut. Nuutinen määrättiin olemaan
hautajaisissa läsnä poliisilaitoksen puolesta.

Ja lisäksi sattui niin, että samainen Antti Pitkänen oli Nuutisen
lapsuudentoveri, entinen hyvä ystävä, niin vastakkaisille aloille kuin
he olivatkin joutuneet: Nuutinen järjestyksen pitäjäksi ja Pitkänen sen
rikkojaksi, kohoten siis Pitkänen tavallaan Nuutisen työnantajaksi.
Arkku oli jo rattailla poliisikamarin pihalla. Siellä odotti joukko
vainajan entisiä tovereita, saattaakseen pitkän Antin hautaan. Heihin
yhtyi nyt laitoksen edustaja Nuutinen. Hän oli juur-juuri kamariin
saapunut, ei siis ollut nähnyt Jönnin tuontia, ei aavistanut Jönnin
olevan Tampereellakaan, saati sitten poliisilaitoksen suojassa, vielä
vähemmin suorastaan ruumisarkussa, jota saattamaan hän nyt lähti. Hän
uskoi jo Helsingissä sanoneensa ikuiset jäähyväiset tuolle ainaiselle
kiusanhengelleen Jönnille, jota oli saanut ikänsä kantaa.

Ja kohta poliisikamarin seuduilta pois päästyä ajoi vainajaa vastaan
sen morsian, Kourun leski, neiti Riipiön kanssa. Hän ei tiennyt tällä
välin tapahtuneista asioista mitään. Agronoomikaan ei ollut ilennyt
hänelle niistä telefoonissa puhua. Hän valmisti vain häitänsä.

Mutta kun hän oli hurskasmielinen, oli hän lähtenyt Tampereelle,
laskeakseen siellä seppeleen miesvainajansa haudalle. Jumalinen mieli
vaati niin tekemään näin kihlajaisaikana. Hän ajoi sitä seppelettä
tilaamaan ja joutui siten ajamaan sulhasensa ruumista vastaan. Hän
tunsi Nuutisen ja kysäisi siltä, ketä siinä haudataan.

"Erästä jätkää vain", vastasi Nuutinen ystävästänsä Antti Pitkäsestä.
Morsian ei sen enempiä kysellytkään. Hän vihasi jätkiä, ne kun olivat
usein, kuleksiessaan, olleet hänen talonsa vaarana. Edelleen ajaessaan
hän sen vuoksi puhelikin vainajasta, sulhasestansa, neiti Riipiölle:

"On Herra osunut oikeaan, kun semmoisen pois kutsui. Eikä kunnon
miestä."

Hurskaasti hän sen puhui ja hyvässä tarkoituksessa, sillä hänen
mielensä oli puhdas sulhasensa vuoksi. Hän vielä jatkoi:

"Minä en ymmärrä semmoisia ihmisiä, jotka unohtavat itsensä ja Herran
niin, että rupeavat jätkän kanssa yleensä mihinkään seurusteluunkaan."
Hän tunsi ylenneensä rikkaan sulhasensa, kauppaneuvoksen vuoksi, sen
morsiameksi jouduttuansa, ja senkin vuoksi hän johtui näin puhelemaan.

Mutta vakaana vaelsi hänen sulhasensa ruumiskuorma hautausmaata kohti,
ja hän ajoi toisaalle joutuaksensa tuon sulhon morsiameksi.

       *       *       *       *       *

No niin.

Se oli tyyni, helteinen elokuun päivä. Ajaja istuksi sevillä arkun
päässä, ja Nuutinen käveli kuorman vieressä vakaana, virkapuvussa,
miekka vyöllä. Laiskahko koni käveli hiljaa. Nuutinen johtui
muistelemaan tätä ystävä-vainajaansa. Mieli kävi vakavaksi. Oli niin
kuuma, että hiotti.

Niin saapuivat he jo kaduilta metsäiselle taipaleelle. Saattajat
kävelivät jälessä. Torkkuvan ajomiehen päässä oli kehkeytynyt joku
laiska puhehalu. Sitä tyydyttääkseen hän lopulta kääntyi taapäin,
silmäili pitkää arkkua ja nysä ikenessä lerpallaan arveli:

"On siinä aika pitkä roju... Tää ruumiskirstu." Nuutinen heräsi
ajatuksistaan ja puheli vastaan, ilmoitellen:

"Se oli Antti-vainaa pitkä mies."

Ajomiehen päähän jäi kuvastamaan se arkun tuhoton pituus. Hän kuunteli
laiskana. Nuutinen jatkoi, kuin toisteli:

"Pitkä, mutta muutoin kunnon mies oli vainaja."

Mutta oitis hän lisäsi:

"Hänelläkin kyllä... tällä arkussa olevalla vainajalla... oli omat
pienet vikansa, mutta kukapas meistä sitten ihan enkeli on."

Mutta ajajan päässä kuvastui vain se pitkä arkku. Taas hän silmäsi sitä
ja toisteli:

"Pitkä, pitkä on hylky... Siinä sopii jo sorkkiaan oikomaan."

Ja samaa edelleen. Nyt hän arveli:

"Mutta lähtöpä tuo on hänellekin tullut... Vaikka oli niin pitkäksi
virunut."

Nuutinen aivan huokasi ystävänsä puolesta ja toisteli:

"Lähtö!... Lähtö tuli... Ei palaa enää se, joka on näille matkoille
joutunut."

Ja niin johtui puhe kuoleman vakavuuteen, sitten kuolinasioihin
yleensä. Matkan jatkuessa muisti ajomies sanomista lukemansa
kertomuksen Jönnin kuolemasta, myrkyn juomisesta. Hän mainitsi siitä
Nuutiselle, ihmetellen:

"Oli siinä luja jätkä. Ryyppäsi limonaadipullollisen ja sittenkin vielä
kesti yöhön asti. Ennenkuin raajansa luovutti."

       *       *       *       *       *

Ja silloin alkoi Nuutinen kertoilla, että tuo niin surullisella tavalla
kuollut jätkä Jönni Lumperi on hänelle liiankin tuttu. Hän kertoi,
kuinka hänkin oli saanut sitä kantaa kesät jos talvetkin, ja lisäsi:

"Mutta nyt on hänkin jo sitten saanut iäisen levon."

Hän puhui sitä vakain mielin, surikin Jönniä, joka oli tuon levon
saanut. He saapuivat jo hautausmaalle. Nuutinen jatkoi:

"Muuten kunnon mies oli hänkin... Jönni Lumperi vainaja... Aivan yhtä
kunnon mies kuin tää vainaja tässä arkussa... Paitsi että hänelläkin,
ukko rukalla, oli se yksi paha vika."

Mutta kaikki hän antoi Jönnillekin anteeksi. Arkkua rattailta ulos
nostaessa ja kantoliinoja valmiiksi varatessa hän vieläkin kertoili
niistä Jönnin monista kannattamisista. Kantajat olivat jo valmiit,
kullakin kantoliinansa pää olalla. Nuutinen varasi omaa liinaansa
valmiiksi ja ollen jo valmis nostamaan arkun olkansa varaan jatkoi,
lisäillen:

"Mutta nyt sitten ei hänkään, Jönni, enää itseään kannatuta."

Oltiin valmiit.

"No!" komensi Nuutinen, kohautti kantoliinansa ja niin lähti kantamaan
Jönniä vieläkin kerran.

"Ne ovat ihmeellisiä yleensä nämä ihmisten retket", puheli Nuutinen
siinä kantaessaan ja muistaessaan sekä ystävänsä Pitkäsen että myös
Jönnin outoa kohtaloa ja kuolemaa.

       *       *       *       *       *

He olivat jo laskeneet Jönnin hautaan, ja pappi alotti toimituksensa.
Nuutinen paljasti hartaasti päänsä, kun pappi heittää ropsautti arkun
kannelle ensimäisen lapiollisen multaa.

"Maasta olet sinä tullut."

Mutta se arkun kannelle viskatun mullan kolina herätti Jönnin. Hän
huomasi olevansa pimeässä. Päähän iski ajatus, että hän on tavallisessa
paikassa: poliisiputkassa. Mutta kun hän ei voinut nousta, säikähti hän
ja luuli putkassa olevan häkää. Hän luuli olevansa jo pyörryksissä ja
siksi ei voivansa enää nousta, ei liikkua. Kauhuissaan alkoi hän
silloin huutaa:

"Täällä on häkää!... Poliisi!... Poliisi hoi!" karjui hän apua. Kaikki
kauhistuivat. Jönnistä tuntui, kuin hän haparoisi ja löisi putkan ovea,
kun hän jyskytti arkun kantta ja karjui:

"Pellit auki!... Sukkelaan pellit auki!... Täällä on niin paksu häkä,
että sormi ei sierameen sovi!"

"Mitä ihmettä tämä on?" siunaili pappi. Nuutinen oli neuvoton. Jönni
aivan raivosi:

"Sukkelaan!... Sukkelaan pellit auki...' Tahi täällä piru ottaa!"
karjui hän arkussa kuin peto.

"Se oli valekuollut", hoksasi silloin pappi ja käski haudankaivajan
hypätä hautaan ja pujottaa nopeasti kantoliinat takaisin arkun alle,
että voi nostaa ylös. Haudankaivaja puuhasikin jo haudassa kuin
tulipalossa, pujotteli liinoja. Jönni yltyi jo kiroilemaan, potki
"putkan seiniä" ja löi nyrkillä "ovea".

"Saatanan poliisi!" kiroili hän kiukuissaan.

"Elä huuda! Kyllä täältä vielä pääset", komensi jo haudankaivaja
liinoja jouduttaen. Jönni siitä vain yltyi ja uhkaili:

"Tiedänhän minä sen, että kyllä täältä, mokomastakin putkasta, aina
pois pääsee, vaikka karkaamalla, jos ei ole häkää, mutta nyt on häkää!
Kuin helvetissä!"

Mutta jo olivat liinat kunnossa. Nostettiin. Arkku kohosi keinuen,
Jönni siitä hätäytyi lopen ja raivosi:

"Se jo keinuu.... Koko selli heiluu jo silmissä!... Poliisi!...
Paholaisen laitos koko tämä poliisitalo!" kiroili hän. Saatiin arkku
ylös. Tulisella kiireellä väännettiin ruuvit auki ja avattiin kansi.
Jönni nousi, silinteri yhä päässä, arkkuunsa istualleen ja katsahteli
kuin älytön. Ensimäisenä pääsi silloin Nuutiselta karkea:

"Jönni p--kele!... Sinäkö se taas!... Kannatit, ruoja!"

Mutta Jönni ihastui oitis Nuutisen nähtyään.

"Ka!... Nuutinen!" pääsi häneltä. Hän unohti sen ilon takia kaikki,
kömpi pois arkusta ja peräsi Nuutiselle oudostellen:

"Mitenkäs sinä, Nuutinen, olet tänne joutunut?"

Sillä ei hän tuon jälleennäkemisilon takia ollut ehtinyt huomata
sitäkään, mitä oli ollut tekeillä. Hän jatkoi, puheli Nuutiselle kuin
tavallista asiaa viattomasti selittäen:

"Minä tässä vähän... kun sattui sopiva sakki, puliveerasin ja
kuittailin olutta, niin ovat tainneet taas minut korjata talteen."

       *       *       *       *       *

Mutta sitten alkoi asia selvitä. Nuutinen telefoneerasi
poliisikamariin, ja siellä tarkastettiin asia ja selitettiin erehdys.
Jönnikin sai nyt jo kaikesta tiedon.

"Se olit sinä, Jönni, nyt jo vähällä mennä... Antti Pitkäsen asemesta",
ilmoitti hänelle Nuutinen. Jönni oudostui:

"Elä perhana!" kauhistui hän ja peräsi ihmeissään:

"Kehnoko se semmoisen erehdyksen pykäsi?"

Hänelle selitettiin asia. Hän kuunteli kertomusta ihmeissään ja
päivitteli:

"No jopa olivat hylyt tehdä erehdyksen... Oikean päävirheen."

Hänelle selvisi jo, mikä vaara häntä oli uhannut. Hän käveli haudan
reunalle, katsoi jo ihmetellen sen syvyyttä ja koko asiaa, peräsi:

"Ja tuonneko ne aikoivat minut sitten syöstä?"

"Ka... Niinpä sitä!"

Jönni raapaisi niskaansa ja päivitteli:

"Mutta se olisi ollut minulle kolaus."

Ja nyt hän sai kuulla olleensakin jo siellä haudassa ja saaneensa jo
ensimäisen lapiollisen hautajaismultaakin arkullensa.

"Kylläpä oli silloin jo täpärällä", päivitteli hän sen kuultuansa. Hän
aivan innostui jo siitä täpäryydestä ja kehaisi:

"Siinä ei olisi enää tarvinnut liikoja laiskotella, kun olisi jo ollut
tie ylöspäin tukossa."

Hän syventyi asiaan lopen ja aivan kuin päivitteli:

"Olisi vain vaikka lyhkäisetkään uniluurit vielä ottanut, niin et
potkisi enää, ihminen, näillä main."

Hän puuhasi asiassa kuten tavallisessa, otti seipään, mittasi haudan
syvyyden ja sylin seivästä sitten mittaillen arveli:

"Hyvästi kaksi metriä syvä kuoppa!"

Kaiken kauhean hän nyt käsitti ja siunaili:

"Sieltä et, ihminen, olisi enää lentoon lähtenyt... Kun olisi semmoinen
multakerros päälle mätetty!" Ja viskaten mittaseipään pois hän äkkiä
kysäisi haudankaivajalta:

"Paljonko saat tuommoisen haudan kaivamisesta?"

"Ka, siinä viiden markan korvilla", arveli kaivaja vastaukseksi, ja
Jönni asiaa punniten arveli:

"No, onhan tuo hyvä palkkakin."

Mutta asiaa tarkemmin punnittuaan hän kuitenkin oikaisi:

"Mutta on siinä tuommoisessa kuopassa kaivamistakin... Niin että ei
siitä vielä miljoonapäiväpalkkoja heru."

Ja niin oli hän jo tyyten unohtanut asian ja aherti tavallisia.
Poliisikamarista oli luvattu kiireesti lähettää oikea ruumis, Pitkänen.
Pappi, Nuutinen ja kaikki jäivät sen tuloa odottamaan.

Jönni oli tyytyväinen pelastumisensa johdosta. Hän tunsi arkun
omaksensa, kopisteli jo sitä ja puheli:

"Ostin tuon kojun äsken... Jos häntä sattuisi kuka vielä semmoistakin
mööpeliä tarvitsemaan, niin arvelin että myön:"

Nuutinenkin, siinä odotellessaan, pääsi jo puheeseen käsiksi ja kysyi
Jönnilta oudostellen:

"No etkös sitä oikeastaan sinäkin, Jönni, jo kertaan kuollut?... Kun
siitä sanomissa kirjoittivat?"

Mutta Jönni oikaisi, selitti:

"Se silloin erehtyi tohtori. Se kun ei näy herrojenkaan äly olevan
erehtymätön."

Hän kertoi tapauksen ja lisäili kerskaten:

"Mutta kyllä sitä silloinkin jo silmät kiiluivat päässä ja tuppi vain
vapisi sielun vyöllä."

Hän aivan yltyi kehumaan, kerskuen:

"Siinä kun ihminen seisot ja vapiset kuoleman edessä ja tulet
ajatelleeksi, että mikähän piru tässä nyt sielun perii, niin luonto
tahtoo vapista, ja kysytään miestä, jos mieli kestää."

Hän eli jo omaa elämäänsä, huolehti maallisesta. Hän kopisteli
arkkuansa syrjemmä ja kyseli jo, eikö joku haluaisi sitä ostaa. Hän
tarjoili sitä Nuutisellekin.

"Minä itse en sitä mööpeliä enää tarvitse", selitti hän ja lisäili:

"Minä sinulle, tutun kauppaan, möisin puolesta hinnasta... Sata markkaa
itse maksoin", valehteli hän. Ei Nuutinen sanonut niin pitkää
tarvitsevansa. Tuotiin jo oikea ruumis. Sen arkkua rattailta alas
nostaessaan puheli ajomies:

"No tämä ei enää herää. Poliisikamarissa sanoivat, että nyt saatte olla
varmat, sillä kylmällä vesisuihkullakin koetettiin virottaa, mutta ei
tärähtänyt. Niin että nyt se pitää."

Ja Jönnikin puuhaili apuna arkkua nostettaessa ja puheli vainajasta:

"No, nyt hän pääsee minun vuoteelleni. Viransijaiseksi."

He hautasivat Pitkäsen hartaasti. Jönni lapioi apuna hautaa -- omaa
hautaansa -- umpeen, teki työtä uskollisesti.

Mutta kun hauta oli jo umpeen luotu, pisti hänelle päähän kysäistä:

"Kuka siihen nyt joutui? Minun viransijaisekseni?"

"Se oli eräs Antti Pitkänen", selitti Nuutinen. Jönni aivan hölmistyi
kuultuansa viransijaiseksensa joutuneen saman Antin, jolle hän oli
aikonut myödä morsiamensa ja joka siis jo eläessään oli ollut
tulemaisillaan hänen virkansa perijäksi.

"Vai se pitkä Antti se nyt joutui minun leposijoilleni", ihmetteli hän.
Aivan hän heltyi, heitti haudalle n.s. kepeät mullat ja puheli:

"Antti oli kunnon mies. Minkä otti, niin sen täytti."

Mutta mitäpä siinä enää suru auttoi. Hän nosti taas arkun selkäänsä, ja
niin lähdettiin paluumatkalle poliisikamaria kohti. Jönniähän täytyi
siellä taas asetusten mukaan tutkia ja käsitellä, punnita jos
mitatakin. Nuutisen kanssa, sen rinnalla arkku selässä kävellen, hän jo
valmistautui puheisillekin. Arkku kun tuntui hieman epämukavalta
taakalta, niin tuli ajatelleeksi, että jos olisi rikas, niin ajaisi
hevosella, ja niinpä johtui siitä alkamaan, puhellen Nuutiselle äkkiä:

"Miljuneerinä se olisi hyvä elää."

"Ka", tapaili Nuutinen jotain sanoakseen, ja Jönni kehitti ajatuksen
loppuun, puhellen:

"Siitä vain tulin arvelleeksi, että silloin ei tarvitseisi taakka
selässä marssia eikä rannassa jätkänä olla, vaan eläisi niin että
heliseisi."

Mutta oitis hän unohti nyt miljoona-asiansakin, muisti taas vaaransa,
ja siinä arkku selässä Nuutisen rinnalla astuksiessaan vieläkin
päivitteli, oudosteli:

"Mutta oli, totta vie, jo täpärällä, että ei kokonaan mennyt!"




XV.


Mutta jatkamme.

Poliisikamarissa herrat tutkivat visusti Jönniä, kyselivät millä
asioilla hän vaeltaa.

Mutta Jönni alkoi kieräillä. Ei hän halunnut niin salailla rikoksiansa,
mutta kun asia tuntui nololta, kun sanomalehdissäkin sillä ilveilivät,
niin ei hän halunnut suoraan puhua, vaan selitteli:

"Oli vain rahoja taskussa, niin yritin, että eikö tuo kieriessään
kasvaisi."

Hän selitti, kuinka oli arpajaisissa voittanut kaksituhatta, ja poliisi
huomasi asian oikeaksi, ja Jönni nyt selitti:

"Mutta eihän se mitä kasva." Hän rohkaistui, ja kun ne yhä tutkivat,
niin hän selitti:

"Arvelin niillä etuilla, että jos nuo miljoonaksi paisuisivat... Kun se
kauppaneuvoskin sitä ennusti." Poliisia oikeastaan huvitti Jönnin
hurskas usko liikemiesneroonsa. He puhelivat, ja Jönni valitti:

"Se on vaarallista rahojen kanssa liikuksia... Kun olet itse muassa."

Hän tarkoitti oikeastaan sitä, että kun on itse rahojen mukana
maailmalla, niin joutuu ne menettämään.

"Kiusauksia kun on näet monta", puheli hän lisäten:

"Niin sitä joudut vähä liiemmälti pölisyttämään ja silloin se on kohta
kuitti."

Ja niinpä ei poliisi osannut aavistaakaan, että tuo suurveijari, jota
nyt etsittiin, on Jönni. He vain huomasivat Jönnin yrittäneen omilla
rahoillansa jotenkuten miljoonaa etuilla, ja Jönni valitteli yhäkin
asiaansa ja puheli:

"Se on tiukalla miljoona... Niin iso raha kuin miljoona", selitti hän.
Poliisiherroja huvitti yhäti tuo Jönnin vilpitön puuha ja koko Jönni.

"Oli jo tulossa... ihan nenän edessä, mutta sitten nykäisikin ja
pyöräytti pois."

Ja herrat kehoittivat Jönniä heittämään kaikki enemmät yritykset.
Nuutinen vielä lohdutteli, puheli tosissaan:

"Pitäähän sitä täällä maailmassa olla muitakin. Eikä vain paljaita
miljoneereja... Ja ei se siltä ole ihminen sen halvempi Herran edessä."

Ja Jönni alistuikin nyt siihen. Arvelihau vain:

"Ka minäpä vain luulin ja yritin. Kun tuo on muillekin kerran
luonnistunut."

Ja niin selvisi asia. Poliisimestarikin hymyili. Hän mielistyi Jönniin,
varsinkin kun se ei vaatinut heille rangaistusta niin törkeästä
erehdyksestä, virkavirheestä, vaan kuittasi kaiken ilmaiseksi.
Juomarahan hän antoi Jönnille, kokonaisen markan.

Mutta samalla ryhtyivät poliisilaitoksen virkamiehet neuvottelemaan
mitä tehdä. Tapaus oli heille ikävä virkavirhe, ja hämminki oli suuri.
Paras koettaa salata kaikki.

Mutta asiansa nyt selvitettyään nosti Jönni arkun taas selkäänsä ja
lähti poliisiherrojen neuvoa noudattaen paluumatkalle Helsinkiä kohti.

"Elä, Nuutinen, pahaa tykkää!" puheli hän Nuutista taas hyvästellessään
aivan liikutettuna ja lisäili:

"Minä annan aina sinulle sen tunnustuksen, että sinä olet oikea mies ja
kärsit ja korjaat lähimäistäsi, silloin kun sille on tarpeen apu."

"Ka... Mitäpä niistä!" heltyi taas tällä eron hetkellä Nuutinenkin ja
lisäili:

"Korjasihan se syntinen samarialainenkin Jerikon tiellä ryövätyn ja
kantoi majaan. Eikö silloin paljon enemmän me, jotka olemme
kristityltä."

Ja jos olisi sopinut, niin heiltä olisi molemmilta aivan kyynel
silmäkulmaan kihahtanut, ja he erosivat nyt maailman parhaina
ystävyksinä.

Mutta niitä Jönnin murhaajia, huijarijoukkoa, etsi poliisi yhäkin. Nyt
ei vielä uskallettu Tampereen poliisikamarista oitis ilmoitella, että
Jönni onkin löydetty elävänä. Pelättiin näet jouduttavan syytteeseen
virkavirheestä, siitä, että on laitosta hoitaessa osoitettu niin
törkeää huolimattomuutta, että on yritetty haudata elävä mies kuolleen
asemesta. Siitä olisi joutunut viralta pois. Siispä neuvoteltiin,
koettiin keksiä pelastusta, lykätä selityksen julkaiseminen, ja niin
sai elävä Jönni nyt yhäkin vaeltaa kuolleitten kirjoissa, ja poliisi
etsi hänen murhaajiansa yhtäällä, samalla kun se etsi häntä itseänsä
elävien mailla elävänä huijarina, ja hän itse ei tiennyt asiasta
mitään.

       *       *       *       *       *

Tampereella oli äskettäin puhjennut iso lakko. Sen johdosta olivat
siellä viinakaupat kiinni. Viinan salamyöjät kiskoivat siis jopa
kaksitoista markkaa pullolta, ja kiitti jos silläkään enää sai.

Lisäksi vaivasi Jönniä nyt jo elatuksen murhe. Ei ollut matkarahoja, ei
ruokaa. Ainoastaan se poliisimestarin antama markka taskussa, sekin
vain hetken. Nyt ei mitään. Ruumisarkkua ei huolinut kukaan.

Hän joutui siis pieneen pulaan. Matkarahat ansaitaksensa hän
etsi jo työtä, oli valmis rikkuriksikin. Hän ilmoittautui
työnvälityskonttorissa, ja kun puuseppä Pirinen oli sieltäkin
tiedustellut väkeä, niin lähetti konttori Jönnin oitis Piriselle
työhön. Mutta kun hän oli sinne matkalla, tuli vastaan Tampereen
maaseurakunnan haudankaivaja. Se ei tuntenut Jönniä, kun Jönni oli
haudattu kaupungin hautausmaahan. Hänenkin väkensä oli lakossa, ja
työllä oli kiire. Varsinkin se Rinnin pojan Jaskan tilaama Jönnin hauta
olisi nyt pitänyt saada kaivetuksi, sillä huomiseksi oli tilattu ja
huomenna olivat hautajaiset.

Ja niinpä hän alkoikin värvätä Jönniä rikkuriksi haudan kaivuun. Jönni
esteli, ilmoitti jo lupautuneensa Piriselle, mutta haudankaivaja alkoi
vaatia ja tahtoa ja selitti:

"Tällä työllä on kiireempi kuin Pirisen. Kesäaikana rupeaa ruumis
mätänemään."

Ja silloin Jönni suostui, lähetti vain Piriselle sanan, että hän tulee
myöhemmin, ja puheli haudankaivajalle:

"Pitää sitä kuollutta semmoisessa kiireessä auttaa. Kun on jo
mätänemistilassa."

Hän oli oikeastaan iloinen, kun sai nyt puutteessa ollessaan työtä, ja
puheli siinä kaivaessaan haudankaivajalle:

"On se hyvä, että rikkaita kuolee... Saa toki köyhä haudankaivussa
työtä."

Hän puhui sen kiitollisin mielin ja aherti nyt tuona rikkaana
työnantajanansa ja sen köyhänä työntekijänä samalla. Hän kaivoi kuin
karhu ja jatkoi puhelua, selitellen:

"Sillä rikkaan velvollisuus on antaa köyhälle työtä." Hän puhui
työansioista. Ja kun oli lakko eikä oltu edeltäpäin sovittu
kaivupalkasta, niin hän alkoi nyt johtaa keskustelua semmoiseksi, että
haudankaivaja heltyisi ja maksaisi hänelle hyvän palkan. Hän alkoi
laajalti, lapioi ja ensi otteeksi puheli:

"Mutta työnantajan on teetettävä hyödyllistä työtä... josta on vielä
toivo. Maatöitä ja semmoisia." Työnantajaa, s.o. omaa itseään, hän koki
panna pussiin, hellyttää sen liikojakin maksamaan.

"Ka", myönsi haudankaivaja, ja Jönni teki voimalla tuota hyödyllistä
maatyötä, "josta on vielä toivo" ja jota hän työnantajana itsellään,
työnpuutteeseen joutuneella, teetti. Hän koki johtua siihen kipeään
palkka-asiaan ja jo alkoi:

"Ja palkkaa maksaessa ei pidä työnantajan pussin suuta kiinni kuroa."

Runsaasti pitää maksaa, hän puheli. Hän puhui sitä jo aivan
tosihartaudella, kuin raamatun mies. Tietämättä itse olevansa tuo
samainen työnantaja hän koki pehmittää sen sydäntä Herran Sanalla
puhellen sille haudankaivajan välityksellä:

"Sillä mihinkäpä sitä työnantajakaan säästäisi? Että työntekijällensä
vääryyttä palkan maksussa tekisi."

Se oli jo tosijumalisuutta, vaikka sen siemenenä olikin ollut kavaluus:
halu pettää työnantaja, oma itsensä, pehmittämällä sen sydän. Hän
lisäsi siitä työnantajasta:

"Ei sitä hänkään täällä iäistä asuntoa ja majaa rakenna. Niin että mitä
sitä tavaraa säästää."

Ja hurskas haudankaivajakin kiintyi Jönnin raamatulliseen puheeseen.
Jönni selitteli talousoppiaan edelleen, puhui toistamiseen siitäkin,
että rikkaiden pitää antaa köyhille työtä, mutta viisaasti: teettää
hyödyllistä maatyötä. Ja silloin haudankaivaja, kirkollisena miehenä,
tuli siitä maatyöstä sanoneeksi:

"Ka maatöihinhän se Herra lähetti tuhlaajapojankin... Kun se menetti
miljoonan... Vaikka ei ollut sitä ansainnut."

Ja Jönni myönsi sen, jatkoi maatyötänsä ja puolusteli nyt
tuhlaajapoikaa, puhellen siinä kovasta työstä:

"Mutta hänen ei olisi silloinkaan pitänyt lannistua elatuksenmurheesta
eikä malttaa mieltänsä... Sillä parempi on tyhjä vatsa kuin
murheellinen mieli."

Ja niin kaivoi hän iäistä asuntoa itsellensä. Kaivoi omaa hautaansa,
kaivoi sitä kiireesti, pelastaakseen ruumiinsa mätänemiseltä. Hän loi
multaa hiki hatussa kuin karhu, syveni yhä syvemmä kuoppaan. Kymmenen
markkaa hän oli itse sen kaivusta silloin maksanut, kun rahat lähetti,
ja ansaitsi niistä omistansa nyt toki työllään neljä markkaa takaisin.

"Selvitäänhän sitä asiassa ilman lakkoakin", puheli hän vielä noita
palkkarahoja saadessansakin, jatkoi äskeistä puhettansa työnantajain ja
työntekijäin välisistä oloista, puhui rahastakin, selitti nyt
talouspolitiikkaansa puhellen:

"Kun meillä on työoloissakin viisas politiikka työnantajan ja -tekijän
puolelta, niin se käy samaan pussiin... Eikä toinen petä ja sorra
toistaan." Haudankaivaja myönsi sen todeksi, sillä lakko suututti
häntäkin, ja Jönni vakuutti:

"Minä olen aina tasapuolinen asiassa... Niin että en tässäkään asiassa
astu toisen enemmän kuin toisenkaan varpaille, en työnantajan
enkä -tekijän."

Ja vasta nyt hän johtui ottamaan selvää tuosta työnantajasta.
Haudankaivaja kun näet ihmetteli että: "pianpa se valmistui", niin hän
hikisenä vastaili:

"Koin jouduttaa, ettei ennättäisi ruumis mädätä... Kun sillä sanoit
niin kiiruun jo olevan."

Ja nyt hän uteliaana jo kysäisi:

"Kenenkäs tähteet ne tähän nyt pannaan?"

"Ka", vastaili haudankaivaja, selittäen: "Kuuluu, kuolleen eräs
jätkä... Kuuluu eläneen syntistä elämää ja joutuneen sen uhriksi. On
suullaan juonut itsensä kuoliaaksi." Hän tarkoitti sitä Jönnin myrkyn,
juomista. Ja kun Jönni ei sitä tiennyt ja halusi sanoa sanan
haudankaivajankin mieliksi, niin hän arveli:

"Kylläpä oli sitten oikea roikalejätkä." Hän kun ei osannut arvata,
että se roikale on hän.

"Ka", myönsi hurskas haudankaivaja ja ilmoitti:

"Jönni Lumperi sen nimi kuuluu olleen."

"Häh", ihmetteli Jönni hölmistyneenä, mutta haudankaivaja selitti:

"Rinnin poika sen kävi jätkän huoltajien puolesta tilaamassa. Kuuluu
kuolleen myrkkyyn."

Asia selvisi Jönnille, mutta hän itse sekoittui ja selitti:

"Minä olen itse se sama jätkä."

Mutta nyt sekoittui haudankaivaja, ei ollut uskoa ja peräsi:

"Mitenkäs sinä sitten vielä haudankaivutöissä pärjäät?"

Ja Jönni koki selittää:

"Se oli vain pieni mulkkaus... Hautasivat minut Antti Pitkäsen sijasta
kaupungin hautausmaahan, mutta sain toki vielä ajoissa pellit auki ja
niin toki pelastuin iäisestä elämästä."

Haudankaivaja luuli häntä hulluksi, tai sitten ilvehtijäksi, ja ihan
vihasteli:

"Mitä sinä joutavia puhua tökötät! Kuolema on vakava asia."

Mutta silloin saapui paikalle kaupungin hautausmaalta mies, joka oli
nähnyt Jönnin hautaustoimitukset ja puheli:

"Ka täälläkös tää on tuokin Jönni... Joka piti Antti Pitkäsen hautaa
vuokra-asuntonaan. Ja sitten nousi ylös."

Ja niin selvisi asia haudankaivajallekin, ja hän siunaili Luojan
viisasta järjestystä, joka pelastaa vielä haudastakin. Ja kun hän
sitten silmäili Jönnin tuhottoman tervettä olemusta, niin hän uskoi,
että se ei ole vielä mätänemistilassa, ja silloin hän Jönnillekin
puheli:

"No... Kyllä nyt ei olisi ollut ruumiisi mätänemisen vuoksi kiirettä.
Sillä ennen tää hauta mätänee, ennenkuin noin terve ruumis."

Mutta Jönni istuksi hautansa reunalla puupölkyllä mietteissänsä.
Hänestä oli tämä kaikki niin kovin ihmeellistä, että ei tiennyt mitä
ajatella, mitä sanoa. Tuskin hän kuuli enää haudankaivajan puhettakaan
ja heräsi vasta kun se häneltä peräsi:

"Vai mitä?"

Siitä hän heräsi ajatuksistaan ja puheli vakaana:

"Sitä minä tässä vain arvelin, että jos kuka tuohon kuoppaan joutuu,
niin sille eivät enää pulukyyhkyset kujerra."

Ja hurskas haudankaivaja heltyi hänelle ja puheli:

"Se on Herra sinulle armonsa osoittanut. Hän avasi haudan, ja niin sinä
heräsit ylös kuolleista."

Jönni kuunteli sitä kaikkea, kuten oli aina Helsingissä kuunnellut
hautauskellojen raskaasti kumahtelevaa soittoa. Hän laski retkiänsä,
muisti miljoonapuuhansa johtaneen hänet näin täpärälle, lähelle
kuolemaa, ja puheli vakaana:

"Se on miljoona kaksiteräinen ase... Kun sitä lähdet liikuttamaan, niin
se voi panna miehen omaa kuoppaansa kaivamaan ja sanoa että:
pankpruutti... Pankpruutti ja vararikko."

Ja hän lähti hyvin vakaana hautausmaalta ja niin ohjasi kulkunsa
puuseppä Pirisen luo. Oitis hänen poistuttuansa saapui hänen hurskas
morsiamensa Kourun leski neiti Riipiön seurassa laskemaan seppeleensä
miesvainajansa haudalle. Sen hauta oli aivan tämän hänen sulhasensa
Jönnin avoimen haudan lähellä. Hän teki toimituksensa, pysähtyi
katsomaan sulhasensa hautaa ja puheli mieli vakaana neiti Riipiölle:

"Puolisonkohan lienee vaiko isän Herra joltain kutsunut? Kun on hauta
avoin."

Sillä ei hän sulhasensa asioista vieläkään mitään tiennyt, vaan
valmisti häitänsä. Hän oli hurskaan morsiamen mielialalla ja jatkoi
vainajasta, jota hauta odotti:

"Herra on armossaan tehnyt hänestä iäisen sulhon."

Ja niin hän poistui, iäisen sulhon morsiamena, odottamaan ja
valmistamaan häitänsä tuon samaisen iäisen sulhon kanssa.

       *       *       *       *       *

Ja Pirinen odottikin jo Jönniä. Jönni työntyi työhuoneeseen, selitti
asiansa.

"Olin välillä maatöissä", peitteli hän sitä oman hautansa kaivamista,
samalla selittäen viivästymistänsä. Pirinen, ollen työpuuhissa ja
työkomennossa, mittaili miestä silmälasiensa takaa epäilevin katsein ja
kysäisi:

"Osaatkos sinä tehdä työtä? Näytät vähän siltä."

Siltä, että et osaa. Eläissään pidellyt, mutta sittenkin otti Pirinen
hänet ainakin koetteeksi, vieläpä juuri tuon Jönnin rehellisen
tunnustuksen vuoksi. Nimeäkään edes kysymättä hän pani miehen tekemään
sitä omaa hautaristiänsä. Samalla hän puheli:

"Se tulee jätkän haudalle. Niin että ei sen tarvitse häävi olla. Kunhan
on vähän sinnepäin."

Eikä Jönnikään kysellyt sen enempää tuon jätkän nimeä tai muuta, ja ei Jönni kerskunutkaan, ilmoitti rehellisesti,
että ei hän ole höylää
niin joutui hän nyt jo vainajana tekemään omaa hautaristiänsä. He
sopivat urakkapalkan. Viisi markkaa lupasi Pirinen maksaa.

Ja tulikinhan siitä jommoinenkin, varsinkin kun mestari itse autteli.
Kun risti oli valmis, tarkasteli Pirinen sen visusti ja alkoi tavallaan
moitiskellakin puhellen:

"No!... Ei siitä todellakaan erin häävi tullut." Mutta Jönni luuli
hänen sillä moittimisella aikovan tinkiä palkan alennusta ja riensi
oitis vastaamaan:

"Kyllä se jätkämiehen haudalle välttää. Hyvä kun semmoisenkin saa."

Mutta Pirisestä se tuntui aivan jumalattomuudelta, moinen ynseys
kuollutta kohtaan, ja hän ihan nuhteli Jönniä.

"Ihminenhän se on jätkäkin kuoltuansa", puheli hän vakaana, ja Jönnikin
siitä nöyrtyi, mutta puolustautui toki, selittäen:

"Mutta ei sitä jätkänkään sovi tavaraa haudalleen koota. Tai hajoaa
miljoona täällä ajassa jo ennen kokoontumistansa."

Eikä Pirinen tinkinytkään alennusta. Hän veti vain hienoa maalia puuhun
ja kirjoitti paksuilla kirjaimilla ne tilauksessa määrätyt sanat:
_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi_ j.n.e. Kun kaikki oli
valmis, käski hän Jönnin viedä tuon ristin hautausmaalle ja kysyä
haudankaivajalta hautaa. Hän neuvoi:

"Näytä vain tämä ristin kirjoitus ja kysy, missä on semmoisen jätkän
hauta, ja kun löydät, niin pystytä siihen. Sano vain, kun kysyy nimeä,
että: lue tästä", toisti hän vieläkin varmuuden vuoksi, tökäten
sormellaan kirjoitukseen, ja katsoi silmälasiensa ylitse siinä
työtamineissaan ja jo puuhissaan Jönniä silmiin pitkästi.

Hän arveli Jönnin kuitenkin unohtavan vainajan nimen, jos hän sen
sanoin ilmoittaa, ja siksi hän sen neuvoi tuon kirjoituksen avulla.
Kirjoitusta taas ei Jönni osannut lukea.

Ja niin lähti hän nyt hautaristi olalla kävellä jutkuttamaan
hautausmaalle, pystyttääkseen siellä ristin omalle haudallensa, kooten
siten tavaraa haudallensa, vaikka oli sanonut, että sitä ei sovi tehdä,
jos mieli miljoona ajassa koossa pitää.

       *       *       *       *       *

Mutta haudankaivaja itse ei ollut hautausmaalla. Oli vain renki. Jönni
näytti hänelle ristin kirjoituksen ja kysyi:

"Missä semmoinen lepää?" Renki silmäili kirjoituksen, ei tiennyt asiaa
ja kysyi siis telefoonissa hautausmaan konttorista. Ne selittivät
hänelle Jönnin omituisen kuoleman. Hän tuli telefooniputkasta ulos ja
ilmoitti Jönnille lyhyesti:

"Se nousi jo ylös."

Jönni ei ollut ymmärtää, hölmistyi ja peräsi:

"Häh?" Ja hän koki vieläkin selkeämmin kysyä, peräten:

"Kuka se oli semmoinen hätähousu, jolla oli niin kiire ylösnousta? Että
ei malttanut ristiäänkään odottaa?"

Mutta renki oli tavallaan ylpeä arvostaan ja lukutaidostaankin ja
ilmoitti:

"Etkö sinä sitä näe? Onhan siinä ristissä selvästi kirjoitettu että:
_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi_..." Ja että asia tulisi vieläkin
selvemmäksi, hän selitti:

"Se on se sama jätkä, joka humalapäissään teki jo yhden huvimatkan
sinne pimeyden valtakuntaan."

Ja nyt Jönni hoksasi ja tapaili ihan hämillään:

"Onko tämä asia jo niin pitkällä?"

Ja kun selvisi, että on, niin aivan päivitteli:

"Kato tuota nikkari Pirisen pahusta, kun lähetti minut pystyttämään
ristiä omalle haudalleni!"

"Ka", kävi renki jo välinpitämättömäksi ja lisäsi:

"Sittenpähän olisit tiennyt, että se on... Kun olisit omin käsin sen
pystyttänyt."

Mutta Jönni nosti taas tavaran olallensa ja lähti kantamaan ristiänsä.
Hän kantoi sitä halki kaupungin Pirisen asuntoa kohti. Joukko
katupoikia yhtyi takana seurueeksi. Heitä huvitti tämä omituinen
ristiänsä kantava mies. He kulkivat liutana jälestä ja lukivat ääneen
rististä sen taaksepäin, heihin päin käännettyä kirjoitusta: "_Tässä
lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa
ylösnousemiseensa asti_."

Kun hän palasi Piriselle, asetti hän ristin seinää vasten ja ilmoitti:

"Tämä olikin minun risti."

Pirinen katsoi häneen ihmeissään. Mutta nyt hän hoksasi jo kuulleensa
vihiä siitä, että poliisit olivat olleet erehdyksissä vähällä haudata
maailman terveimmän elävän miehen kuolleen asemesta. Oitis selvisi
hänelle asia, ja hän peräsi ihmeissään:

"Häh?... Vai sinäkös se olitkin se sama Lumperi?... Joka nyt jo: lepää
Rauhassa ylösnousemiseensa asti?" Jönni myönsi sen, tunnusti jo
levänneensä Rauhassa ja lisäsi:

"Mutta onneksi tuli vielä sille armovuodelle aikoinaan keyri... Niin
että pääsi vielä rokuliin."

Mutta ei Pirinen ottanut häneltä ristiä pois, vaan lupasi:

"Vie veikkonen koko ristisi hiiteen!... Eläkä nyt vasta enää syntiä
tee, niin että joudut toistamiseen semmoiselle tielle." Hän suhtautui
jo Jönniin aivan osanotolla ja puheli hänelle vakavana:

"Se on Herra sinut kuolleista herättänyt. Elä nyt enää riko." Jönni oli
jo heltynyt koko asiasta ja Pirisen hurskaista neuvoista ja oli
vakaalla mielellä. Pirinen nyt lohdutteli, puheli hurskaasti:

"Herra kyllä armossaan johtaa meille kuolemankin elämäksi ja hyödyksi."

"Ka", myönsi Jönni ja huomattuaan Pirisen puhuneen oikein hän
vilpittömästi puheli:

"Olihan siitä sekin hyöty, että sai nyt rahan puutteeseen satuttuaan
työtä... Niin haudankaivussa kuin ristityössäkin. Niin että ei siinä
Herran armossa vikaa ole."

Se tuli aivan kuin itsestään rehellisenä tunnustuksena,
kiitollisuudesta, kun oli työtä saanut. He erosivat hurskain mielin
kumpikin, ja Jönni lähti nyt kantamaan ristiänsä, ensin yömajaan ja
sitten sieltä Helsinkiänsä kohti. Yömajaan risti olalla rientäessänsä
hän kohtasi ajuri Purusen, joutui sen kanssa juttusille ja selitti:

"Ristiä tässä kannan..."

Ja peitelläkseen, että se on hänen oma ristinsä, hän lisäsi:

"Yksi on joutunut taas ristin alle."

Mutta Purunen oli juur'ikään kuullut vihiä Jönnin äskeisestä
kuolleista-nousemisesta, ja kun ei Jönniä tuntenut, niin tuota
herännyttä tarkoittaen vastaili:

"Eräs toinen jätkä taas kuuluu äskettäin päinvastoin päässeen ristin
alta pois."

Mutta ei Jönni sitä ymmärtänyt, ja niin he erosivat.

Se yömaja, johon Jönni nyt yöpyi, oli niiden hänen "murhaajiensa"
salainen piilopaikka, sillä he olivat liitossa sen isäntäväen kanssa.
Kun heidän oli täytynyt asioittensa vuoksi hiipiä Tampereella
käväisemään, olivat he piiloutuneet samaisen isäntäväen kamariin.
Sieltä heitä ei voinut poliisi etsiä.

Ja sen kamarin viereiseen kojuun sijoittui nyt Jönni tavaroinensa,
arkkuinensa. Hän oli jo riisuutunut paitasilleen ja valmistautui
levolle.

Mutta salapoliisi Hytinen, joka etsiskeli sekä Jönniä että Jönnin
murhaajia, veti tavallisesti nuottaa yömajoista. Siellä hän lyöttäytyi
tutuksi epäiltävien henkilöiden kanssa, urkki niiltä asioita kavalilla
puheilla ja oli siten vetänyt jo monet oivat apajat.

Ja nyt työntyi hän Jönnin kojuun ja herkesi tuttavaksi, alkoi puhella.
Mutta kun hän huomasi Jönnillä olevan niin vakavat matkatavarat kuin
ruumisarkun, ei hän sitä epäillytkään veijariksi. Luuli vakavaksi
isäntämieheksi, varsinkin kun pukukaan ei nyt näin paitasillaan ollessa
herättänyt huomiota. He juttelivat yhtä ja toista.

"Ruumiskirstun tässä ostin... Sitä aina tarvitsee semmoistakin
soutovenettä", puheli hän Hytiselle. Ja Hytinenkin kävi moisesta
asiasta vakavaksi ja puheli:

"Ka niinpä sitä... Itsekunkin täytyy siinä veneessä kerran purjehtia."

Ja hän johtui kuin johtuikin puhelemaan siitä asiastansa, siitä, että
ajaa takaa veijareita:

"Erästä suurhuijaria ja sitten erään jätkän tappajia", puheli hän.
Huijarijoukko kuuli joka sanan ohuen seinän läpi. Eivät he aavistaneet
murhaamansa Jönnin siellä olevan, mutta Hytisen he tunsivat äänestä ja
kuuntelivat hiljaa kuin hiiret. Hytinen kertoili siitä suurrosvosta --
Jönnista -- että se on tehnyt kepposiaan Ruotsissa ja jos missä,
Oulussakin, ja yritellyt täälläkin, joten siis Jönni ei mitenkään
osannut aavistaa, että se on hän, sillä ei hän ollut Ruotsissa eikä
Oulussa käynytkään.

Ja miten olikaan, niin Hytinen mieltyi Jönnin rehelliseen olemukseen
niin, että lupasi hänelle osan palkkiosta, jos hän voi antaa edes
jotain luotettavaa vihiäkään noista etsittävistä. Suurrosvosta -- s.o.
Jönnistä -- hän lupasi antaa viisikymmentä markkaa ja huijarijoukosta
-- Jönnin murhaajista -- kymmenen. Hän selitteli tuon huijarijoukon
tuntomerkit, mutta ei Jönni siitä selityksestä huomannut, että joukko
on sama, joka hänet murhasi. Sen jälkeen selitteli Hytinen sen
suurveijarin -- Jönnin -- tuntomerkit, sikäli kuin koskiyhtiö y.m.
olivat kertoneet. Hän selitti:

"Iso jättiläinen... Oikea härkä. Ja ulkomuodoltaan enemmän eläimen kuin
ihmisen näköinen."

Tiesi sen. Hän jatkoi, haukkui:

"Arka ja siisti mies jo säikähtäisi, jos niin julman näköinen rosvo
vastaan tulisi. Ja syö, kuuluu, kuin kehno."

Jönni kuunteli vakavana kuin härkä. Hytinen kertoili tuon suurhuijarin
urotöistä Oulussa, ja Jönnistä ne tuntuivat muistuttavan hänen omia
puuhiaan täällä. Hän alkoi kiintyä asiaan. Kävipä jo kateelliseksikin,
kun kuuli tuon toisen onnistuneen kaupoissaan hyvin, ansainneen
miljoonia, ja hän itse oli vain menettänyt. Hän kuunteli vaiti. Nyt
Hytinen kertoi:

"Ruotsissa on myönyt valtion maita miljoonalla, Oulussa ne isot
Riettukosken tehtaat ja lisäksi taloja ja jos mitä vierasta ja niin on
kieraissut kaksi miljoonaa."

"Vie saakuri!"

Jönni huudahti sen ihastuneena ja kateellisena samalla. Hytinen
innostui, huudahteli:

"Suurrosvo! Oikea miljoonarosvo!"

Jönni mietti vakaana.

"Vai mitä, isäntä?" peräsi Hytinen.

Ja silloin Jönni ikäänkuin heräsi ja ilmoitti:

"On sitä miestä lykästänyt!... Kun kieritti kaksi miljoonaa ihan
vieraalla!"

Ja hän aivan masentui omasta huonosta onnestansa ja puheli
kateellisena, alakuloisena:

"Minä taas vaikka miten vuovaan, niin ei luonnu. Takapakkia vain
antaa."

Hän puheli sen lapsen herttaisella kateudella. Harmitti se, kateeksi
kävi, kun toista oli onnistanut ja itseään ei. Kuin masentunein mielin
hän jatkoi, selitti:

"Minä tässä äsken löysin koskia ja jos mitä." Hän puheli niistä
mieliala maassa, jatkaen:

"Yritin äsken isoja kauppoja ja vuovasin sekä puutavaran että
vesivoiman päälle, mutta ei vain lykkyä tykö lykännyt."

Ei. Huonosti oli kaikessa onni pidellyt.

"Ei jäänyt muuta kuin risti kantaakseni", nurkui hän osaansa.
Hytinenkin hänelle heltyi. Mutta ei hän näissä hänen vilpittömissä
puheissaan, koskien ja muiden löytämisissä, hoksannut sen etsimänsä
asian piilevän eikä hän ollut Jönnille noista hänen asioistansa
puhunutkaan, joten siis Jönnillä ei yhäkään ollut vihiä, että hän itse
on tuo kadehtimansa miljoonarosvo. Kaikki oli häneltä mennyt. Arkku ja
risti oli enää jälellä.

Mutta sitten muisti hän toki ne Liisansa tuhannet, ne kaksikymmentä
luuloteltua. Olivathan ne jälellä. Hän sai niiltä toivoa ja puheli:

"Mutta minulla... vaikka onkin paljon mennyt... on toki vielä
kaksikymmentätuhatta kontanttia."

Seinän takana urkkivat huijarit, ne Jönnin murhaajat, kuulivat sen.
Kaksikymmentätuhatta. He hoksasivat siinä olevan heille rikkaan isännän
kynittäväksi.

"Siinä on rasvainen lintu", supisi jo Antti Tanakka toisille, ja he
alkoivat miettiä koukkua. Hytinen teki jo lähtöä. Hän puheli sanasen
siitä murhatusta jätkästä, Jönnistä, puhellen:

"Se jätkä kuuluu jo haudatun... jonka ne murhasivat."

Ja Jönni oivalsi nyt asian. Hän luuli Antti Pitkästä siksi murhatuksi
jätkäksi ja ilmoitti:

"Kyllä minä tunsin sen."

"Soo!"

Hytinen kiintyi siitä asiaan, peräsi tuntomerkkejä kysyen:

"Minkä näköinen tuo oli ulkomuodoltaan?"

Ja Jönni selitti:

"Ulkomuodoltaan oli oikein kunnon mies." Hän muisteli Anttia,
tuttavuuttaan sen kanssa, ja puheli:

"Viinojakin kerran ryypittiin yhdessä, ja miehessä ei ollut vikaa."

Ja oitis johtui hän siitä muistamaan nykyisen viinakiellon, ja puhe
kääntyi siihen. Jönni olisi halunnut niillä ristinsä teolla ja hautansa
kaivamisella ansaitsemillansa markoilla ottaa ryypyn ja valitti
Hytiselle:

"Nyt ei saa mistään."

Mutta telefoonissa kutsuttiin Hytistä kotiinsa, ja niin oli jo pakko
erota. Hytinen vakuutti vieläkin maksavansa luvatun palkinto-osuuden,
ja Jönni alkoikin jo miettiä salapoliisiksi antautumista.

       *       *       *       *       *

Hytisen poistuttua alkoivat huijarit onkia Jönniä saaliikseen, luullen
häntä yhäkin rikkaaksi isännäksi, se kun olikin kehaissut itsellään
olevan kaksikymmentätuhatta. Mutta puheille ei sopinut mennä, sillä
käytävässä oli aina ihmisiä. Voi joutua kiinni.

Mutta he keksivät keinon. Kuultuaan Jönnin olevan viinan puutteessa
koputtivat he seinään ja kysyivät:

"Isäntä hoi! Haluaisitko sinä ostaa viinaa?"

Jönni myönsi. Huijarit ilmoittivat:

"Meillä on."

Jönni ihastui. Miehet silloin selittää kuiskivat:

"Mutta sitä ei uskalla täällä myödä."

Ja he neuvoivat:

"Tule Hämeenlinnaan vievää tietä myöten. Toisen virstapatsaan kohdalta
poikkea polkua myöten oikealle metsän läpi, niin tulet suoraan palaneen
mökin saunalle... Me menemme sinne ja sieltä saat. Tule huomenna
puoliyön aikaan."

Ja he lupasivat:

"Saat kahdella ja puolella markalla pullon, ja Tampereella voit sen
myödä viisitoista markkaa pullo ja ryypyttäin myödessä ylikin."

Jönni ihastui, lupasi. Hänellä oli viisi markkaa. Voi ostaa kaksi
pulloa, ja voitto on niistä 25 markkaa, Ja lisäksi, jos onnistuu sen
huijarijoukon ja itsensä sen suurhuijarinkin vielä löytämään, niin on
Hytiseltä 60 markkaa taskussa.

Ja niinpä hän huomenna, odotellessaan seuraavan sydänyön tuloa
lähteäkseen silloin sieltä metsäsaunalta viinoja ostamaan, käveli ja
kierteli torilla ja kaduilla, pitäen silmällä etupäässä sitä
suurhuijaria, sitä julman rosvon näköistä miestä. Hän etsi nyt -- omaa
itseänsä.




XVI.


Mutta nyt alkoi Helsingin prokuraattorinvirastosta kuulua kummia.
Pappi, joka hautasi Jönnin, tapasi junassa, matkalla ollessaan,
prokuraattorinviraston virkamiehen Pötyrin. He olivat vanhoja
koulutovereja.

Ja niinpä alkoi pappi hänelle jutella tuosta Jönnin ihmeellisestä
hautauksesta. Hän puheli:

"Tampereella sattui nyt omituinen ja oikeastaan kamala tapaus."

Joku tervehtijä keskeytti. Siitä eroon päästyään hän jatkoi:

"Niin... Keskeytti siinä tuttava." Ja nyt hän jatkoi:

"Aioin sinulle kertoa siitä tapauksesta... Poliisilaitos kun näet
menetteli niin huolimattomasti, että hautasi elävänä erään
helsinkiläisen jätkän Jöns Lundbergin... Eli Jönni Lumperin, niinkuin
sitä kuuluttiin sanottavan."

Mutta juna pysähtyi silloin asemalle. Papille tuli tulinen kiire
poistua. Hän tempoi monia myttyjään käsiinsä, hyvästeli monet tavarat
ja mytyt kainalossa kuin tulipalossa:

"No... Terve nyt sitten vain!" Sitä menoaan hän poistui viime tingassa,
junan jo liikkeelle lähtiessä.

Mutta Pötyrille jäi kertomus mieleen. Hän ilmoitti sen
prokuraattorinvirastossa, ja kun kertoja oli niin luotettava kuin
pappi, alettiin oitis tutkia asiaa. Kyseltiin telefoonissa Tampereen
poliisilaitoksesta.

"Tämä on prokuraattorinvirastosta", alkoivat he telefoonissa.
Komisarius hätäytyi. Hän vastaili kierrellen:

"Se nyt vain niin että... Siinä lie ollut joku pieni erehdys", kieroili
hän, ja kun ne yhä vain jatkoivat kyselyä, niin hän lopulta jo aivan
kuin tuskastuneena ilmoitti:

"Jaa... Minä nyt en voi sitä tässä pitemmältä selittää... Ennenkuin
tulee poliisimestari itse ja sanoo, mitä on vastattava."

Hän sanoi niin, että saisi aikaa neuvotella, sopia mitä on vastattava,
miten selitettävä. Mutta se kieräily tuntui prokuraattorin herroista
epäilyttävältä. Ilmeisesti piili asiassa rikos.

Ja niinpä antoikin samainen virasto asiassa seuraavan päätöksen:

"Koska on ilmennyt seikkoja, jotka antavat aihetta otaksua, että
Tampereen poliisilaitos on tehnyt rikoslain alaan kuuluvan teon sikäli,
että se on elävänä haudannut satamamies Jöns Lundbergin, eli myös Jönni
Lumperin, ja koska sanottu poliisilaitos on sillä menettelyllään voinut
aiheuttaa vainajalle kuoleman, niin katsoo prokuraattorinvirasto
oikeaksi, asiaa kaikin puolin harkittuaan, määrätä, että kyseessä oleva
vainaja, satamamies Jöns Lundberg, on asian lähempää selvitystä varten
Helsingin poliisilaitoksen toimesta ja Tampereen poliisilaitoksen
tietämättä, ettei se voisi ryhtyä varokeinoihin rikoksensa
peittämiseksi, heti ylös kaivettava ja toimitettava jo monesti
mainitussa vainajassa, Jöns Lundbergissa, asetuksen mukainen lääkärin
toimittama leikkaus."

"Prokuraattorinvirastossa...", aika ja paikka j.n.e.

Ja nyt sattui niin, että Helsingin poliisiksi oli Nuutisen sijalle
tullut Pekka Malinen Kotkasta. Hänet lähetettiin kiireesti Tampereelle
toimittamaan tuo haudan avaaminen. Hän ei tuntenut Jönniä, mutta sääli
silti miestä, kun kuuli hänen kohtalonsa.

       *       *       *       *       *

Ja samoihin aikoihin levisi huhu, että ne ulkomailla, Ruotsissa y.m.
petkutetut olivat luvanneet tämän tamperelaisen suurhuijarin -- Jönnin
kiinniottajalle puolen miljoonan palkinnon. Olivat olleet varmat, että
mies on sama, joka petkutti heidät. Jönni oli kuullut siitä Tampereen
jätkiltä, jotka ovat mestareita liioittelussa.

Ja niinpä hän nyt innolla ryhtyi etsimään tuota petkuttajaa eli
itseänsä. Siinä puuhassa hän tapasi erään jätkämiehen, Pekka Kopurin.
He tutustuivat, ja Jönni kertoili asiansa.

"Etsin salapoliisin apuna isoa syntistä", puheli hän aivan ylpeänä
arvostansa. Eikä aikaakaan, niin hän jo pyysi Kopurilta apua, kysyi:

"Jos sinä sattuisit tuntemaan?" Hän luetteli ne Hytiseltä kuulemansa
tuntomerkit.

"Jo hahmoltaankin oikea murhamies. Ja syö kuin härkä", selvitti hän
asian lopullisesti.

Ja nyt sattui niin omituisesti, että Kopuri oli niiden jätkien
tovereita, joiden kanssa Jönni silloin vielä elossa ollessaan
ruumiskirstuineen joi ja tappeli metsässä. Ne olivat kuvailleet
Kopurille Jönnin ulkomuodoltaan juuri semmoiseksi, kuin Jönni nyt
itsekin itsensä kuvasi, ja olivat hänet ristineet arviolta Jössiksi. Ja
kun Jönni, kuten jo tietty, oli heille kerskunut liikuttaneensa
miljoonia ja tuntevansa siis kassakaappiasiat, ja Kopuri kun oli sen
kaiken heiltä kuullut, niin eikös hänen päähänsä iskenyt se usko, että
tuo samainen Jössi on se veijari.

"Se on Jössi... Minä olen kuullut siitä", ilmoitti hän oitis. Ja
kuultuaan niistä isoista palkinnoista suostui hän oitis Jönniä
poliisitoimessa avustamaan, ja niin kulkivat he nyt kahden miehen
voimalla, pitivät kaikkia silmällä, kiersivät katuja. Jönni innostui
poliisitoimeensa lopen.

"Se on humalapäissään kehunut miljoonan päältä pelanneensa", kertoili
Kopuri siitä Jössistä, s.o. Jönnistä. Jönni innostui ja uhkasi:

"Mutta nyt on Jössi kiipelissä." Tuntui kerrassaan suurenmoiselta
toimia poliisina. Siinä kesäkuumia katuja hikipäin kierrellessään hän
puheli Kopurille Jössistä:

"Ei se enää meistä pääse."

Hän uskoi salapoliisitaidostaan jo suuria, kuten aina alkava innoissaan
tekee, ja jatkoi:

"Taitava poliisi pitää aina lurjuksen itseään likinnä... Ettei se
livahtaisi." Sen myönsi Kopurikin oikeaksi, ja aavistamatta, että tällä
salapoliisi Jönnillä oli se etsittävä lurjus liikakin likellä, hän
lisäili:

"Ainoastaan tuhmahan se etäältä etsii. Lähtee vettä etemmä
kalamatkalle... Kun kuitenkin on likempää helpompi löytää." Hän jutteli
sitä tavallisella asiaan kuuluvalla hartaudella, ja he syventyivät
siinä kierrellessään juttelemaan salapoliisifilosofiaa puoleen jos
toiseenkin, ja se kaikki innostutti Jönniä yhäti. Hän jo kehaisi:

"Minä olen poliisiasiassa ja -fundeeringissa aina sitä mieltä, että
ainoastaan se poliisi on oikea, joka osaa pitää lurjuksen likellä, niin
että se on tarpeen tullen saatavissa. Niin että on kaikki tavarat
tallella kuin kotona."

Ja niinpä etsi hän nyt itseänsä aivan hikipäin. Hän kuleksi torit ja
kadut ja piti kaikkia silmällä. Mutta ei vain näkynyt ketään kylliksi
roiston näköistä.

Sattui siinä sentään potkaisemaan toisenmoinen onni. Puikurin ukko oli
kuollut, ja kun oli lakko eikä saanut haudankaivajaa, niin leski
päivitteli sitä Tirkkosen kartanolla. Jönni osui sen kuulemaan, ja kun
hänellä itsellään oli maaseurakunnan hautausmaalla tarpeeton hauta,
niin hän möi sen leskelle kolmesta markasta ja joi rahat.

Mutta ei se leski kuitenkaan saanut hänen hautaansa, kun ei ollut
huomannut ottaa kirjallista todistusta siitä, että oli sen ostanut, ja
niin jäi hauta edelleenkin Jönnille, vaikka hän sen olikin jo juonut.

       *       *       *       *       *

Niissä ahkerissa itsensä etsimispuuhissa ahertaessa tapasi Jönnin se
helsinkiläinen poliisi Malinen, joka oli prokuraattorinviraston
määräyksestä tullut häntä haudasta pois kaivattamaan ja lääkärillä
leikkauttamaan. Kun ei ollut saanut lakon vuoksi muualta miehiä hautaa
auki kaivamaan, etsi hän niitä nyt Tampereen kaduilta. Ei saanut.
Kaikki olivat lakossa. Hän oli jo tuskastua.

Mutta lopulta hän nyt tapasi tämän omaa itseänsä salapoliisina etsivän
Jönnin ja kyseli hänen toimiansa.

"Eipä tässä mitä", ilmoitteli siitä Jönni ja kertoili:

"Hytinen pyysi apunaan etsimään sitä suurta rosvoa, niin kiertelen
tässä nyt muun työn puutteessa salapoliisina sitä veijaria etsimässä",
selitteli hän alttiisti ja lisäsi:

"Sitä pitää ihmisen henkensä elatukseksi kaikkinaisissa puuhissa
heilua." Mutta kun tuo Jönnin nykyinen työ ei Malisesta tuntunut erin
kiireelliseltä, niin hän nyt ehdotti:

"Minulla olisi tärkeämpi ja kiireellisempi työ... Olisi ruumis
kaivettava haudasta."

Hän lupasi kymmenen markkaa haudan avaamisesta, ja Jönni, joka oli
neljästä kaivanut oman hautansa, ihastui, jätti tuon suurhuijarin
etsimisen ja lähti nyt avaamaan sen hautaa -- omaa hautaansa. Mennessä
hän puheli poliisi Maliselle siitä salapoliisitoimestansa:

"Se on epävarmaa semmoisen veijarin löytäminen meikäläiselle... Mies
kun kuuluu olevan niin ovela piilottautumaan."

Sen myönsi Malinenkin, ja Jönni jatkoi:

"Sitä semmoista suurinta hunsvottia ei arvaa kukaan etsiä sieltä, missä
se on."

Totta hän puhui. Ei hänkään ollut arvannut etsiä sitä etsimäänsä
suurinta hunsvottia sieltä, missä se oli: omasta itsestänsä. Vieläkin
hän kateellisena lisäsi, aivan kehaisi:

"Mutta sen jos löytäisi ja tekisi vaarattomaksi, niin sitä olisi jo
ihmisillä rauha."

"Ka. Niinpä se", myönsi poliisi Malinen. He saapuivat jo hautausmaalle.
Haudankaivaja oli matkoilla. Hänen tointansa hoiti sijainen, joka ei
ollut nähnyt Jönniä, kun se kuolleista heräsi.

"Missähän täällä on se elävänä haudatun hauta?" kävi Malinen sijaiselta
tiedustamassa. Tämä näytti Antti Pitkäsen haudan ja puheli:

"Tähän ne ovat sitä yrittäneet."

Ja Malinen viittasi Jönniä tulemaan työhön, ja Jönni alkoi kaivaa
itseään ylös haudasta. Vaikka hänellä oli huono muisti, niin hän muisti
Antti Pitkäs-vainajan asian ja puheli:

"Näille seuduinhan se äskettäin Antti Pitkänenkin haudattiin."

Mutta ei hän osannut luulla, että Antin hauta on juuri se, jota hän
avaa. Hän oli siihen etsimistyöhönsä, salapoliisitoimensa johdosta, nyt
lopen innostunut, tarttui lapioon ja niin alkoi nyt etsiä itseänsä
Antti Pitkäsen haudasta. Hän lapioi ja lapioi ja siinä lapioidessaan
innostui taas siinä vieressä vartovalle Maliselle puhumaan
etsimisestänsä. Hän alkoi:

"Liisa siinä lähtiessä kun puhui."

Hän muisti eronhetken, jatkoi, kehui:

"Minä sanoin silloin Liisalle että: minä olen kova etsimään."

Malinen kuunteli noin-vain, mitään ymmärtää haluamatta. Jönni kaivoi,
etsi itseänsä, puheli:

"Sitä kun ei hellitä, niin löytää", tenäsi hän. Ja hauta syveni.

"Eikö sitä jo löydy?" peräsi Malinen etsittävästä aarteesta, Jönnistä.
Kohta kolahtikin lapio arkkuun ja Jönni ilmoitti:

"Jo löytyi... Jo kolahti." Pian paljastui arkku. Hän väänsi sen
hartiavoimalla pystyyn haudanreunaa vasten, tarttui arkun alapäähän ja
työnteli hikipäin arkkua ylös haudan reunalle. Nostaen siten
itseään ylös haudasta haudan reunalle, hän yhäkin sitä rakasta
etsimispuhettansa jatkaen nyt, tuon etsityn itsensä löydettyään,
lisäsi:

"Joskus voi kyllä etsiessään erehtyä ja löytää väärän, mutta onhan
kuitenkin työ toimitettu."

Ja hän nousi nyt itse -- jo toistamiseen tuosta samaisesta haudastansa
ja lopetti äskeisen puheensa, järkeillen:

"Ja tavaraahan se on vääräkin tavara... Sama tuo siis mitä löytää."

Hän istahti hikisenä arkun kannelle ja puheli nyt poliisi Maliselle
tuossa arkussa nukkuvasta:

"Eipä saanut sekään kauan rauhassa levätä."

Ja nyt hän hoksasi jo uteliaana perätä:

"Mitä varten tätä oikeastaan etsittiin? Niin että piti vielä ylös
nostaa?"

"Ka", selitti poliisi, ilmoittaen: "Se on vähän hämärä asia. Täytyy
leikata, että näkee onko se oikein kuollut."

"Ka. Samapa tuo, mitä varten. Pääasia vain että löytyi. Arkku
maanpovesta", tyytyi Jönni selitykseen.

Mutta rattaat jo saapuivat. Jönni raahasi arkun niihin, he ajoivat
leikkaushuoneelle, ja siellä Jönni nosti itsensä nyt leikattavaksi.
Saapui jo lääkärikin. Malinen oli kyllä tilannut piirilääkäri Tiinusen,
mutta kun se aivan inhosi näitä kuolleiden leikkaamisia, ja kun hänen
vieraaksensa oli osunut Riihimäen lääkäri Puttilainen, niin hän oli
palkannut sen sijastansa, maksanut sille sata markkaa. Puttilainen oli
suostunut ilolla. Sadalla markalla voi saada kaksitoista litraa
konjakkia.

Sillä vaikka viinakaupat olivat kiinni, suostui Poijari myömään hänelle
ne kaksitoista litraa tutun kauppaan. Hän maksoi rahat, paketti
laitettiin valmiiksi, ja hän lupasi lähettää miehen sitä noutamaan. Nyt
hän oli jo saapunut leikkaushuoneelle Jönniä leikkaamaan, ja odotettiin
vain apumiehen, kaupungin rankkurin Hesa Ruokan tuloa. Siinä
odotellessaan lääkäri näki Jönnin, huomasi hänet joutilaaksi, hoihkasi
ja käski mennä viemään sen hänen konjakkipakettinsa Poijarin kaupasta
rautatielle ja panna pikatavarana menemään.

"Kysy vain tohtori Puttilaisen konjakkipakettia", neuvoi hän, antoi
markan vaivoista ja niin lähetti konjakkiasioillensa saman Jönni
Lumperin, jota nyt varustautui leikkaamaan, Jönni sai Maliselta maksun
itsensä haudasta kaivamisesta ja varustautui nyt lähteäkseen niillä
rahoilla ostamaan metsäsaunalta viinaa, sitten kun oli toimittanut
leikkaajansa konjakkiasiat.

Mutta Antti Pitkänen leikattiin nyt Jönninä. Hänen huomattiin kuolleen
sydänhalvaukseen, ja lääkäri todisti:

"Että satamamies Jöns Lundberg kuin myös Jönni Lumperi Helsingin
kaupungista on kuollut sydänhalvaukseen, sen todistan lääkärivalalla ja
tällä valallisella velvoituksella, niin totta kun Jumala minua
auttakoon sielun ja ruumiin puolesta."

Aika, paikka ja nimi.

Todistus lähetettiin prokuraattorinvirastoon.

Tampereen poliisiherrat eivät tienneet menoista mitään, neuvottelivat
vain mitä vastata prokuraattorinvirastolle ja olivat tuskaisia.

Kunnes sitten saapui poliisi Malinen, ilmoitti tutkineensa asiaa
prokuraattorin käskystä ja huomanneensa, että poliisilaitos on aivan
viaton.

Se oli suuri riemu. Poliisimestari ihastui Maliseen niin, että kehoitti
häntä tulemaan poliisiksi Tampereelle. Malinen suostui ilolla, ja hänet
ylennettiin Tampereella oitis konstaapelista komisariukseksi.

       *       *       *       *       *

Mutta seuraamme Jönnin retkiä.

Olikin jo yö. Hän otti arkun selkäänsä, köyttäen sen nuoravyöllä
vyötäisille kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti yösydännä
viinasaunalle.

Ja helposti hän löysikin tien saunalle, joka oli jo pitkät ajat ollut
huijarien lymypaikkana. Ne olivat jo ehtineet sinne, löivät korttia ja
johtuivat puhumaan asiastaan. Paha omatunto heillä oli, varsinkin kun
eivät olleet tahallaan murhanneet. Yön hiljaisuudessa tietysti hiipi
semmoiseen mieleen asiaa muistellessa äänetön pelkokin.

Ja juuri sitä aavemaista pelkoa haihduttaakseen he löivät
korttia kynttilän himmeässä valossa aivan remuisasti. Puhuivat
Jönni-vainajastakin sen vuoksi ynseällä uhmalla.

"Meni kun meni", uhitteli eräs, ja Tanakka lisäsi uhmaavan:

"Ei ilmesty enää!"

"Nakki!"

"Tikki!"

"Pietti!"

"Hei vaan!"

Mutta juuri silloin kiskaistiin ovi auki ja ovessa seisoi murhatun
Jönnin kolea hahmo, silinteri päässä, risti olalla ja ruumisarkku
selässä. Miehet tyrmistyivät kauhusta.

Ja hetki vain, niin he ryntäsivät suinpäin ovesta ulos, aivan
äänettöminä, kauhun lyöminä, ja sitä suoraa metsään, eikä Jönni heistä
enää jälkeäkään nähnyt. Metsässä he pysähtyivät, katsoivat.

Mutta kauhu vain yltyi, kun he näkivät haamun yön puolipimeässä yhäkin
häämöittävän saunan ovella, nuo peloittavat matkatavarat selässä,
ja katsovan heihin päin ja lopulta kumartuvan ja työntyvän
kirstuselkäisenä matalasta ovesta saunaan. He syöksyivät pakoon koko
metsästä, lähtivät taivaltamaan Hämeenlinnaa kohti.

Mutta Jönni oli heidät tuntenut, tarkasti saunan, löysi pöydälle
jääneet korttirahat 49 mk. 95 penniä, korjasi ne taskuunsa, sillä hän
piti ne ominansa, kun huijarit olivat häneltä puijanneet monia satoja,
ja etsi viinoja.

Mutta ei hän niitä löytänyt, sillä ne olivat metsässä piilossa. Hän
lähti lähimmälle asemalle ja varustautui kotimatkallensa -- lopultakin.

Mutta Hämeenlinnassa joutui huijarijoukko oitis kiinni ja teljettiin
tutkintoa odottamaan poliisilaitoksen isoon koppiin koko joukko, sillä
ei ollut erityiskoppeja, mihin ripotella mies kuhunkin, ja Jönni etsi
nyt heitä ahkerasti kuten omaa itseänsäkin ja toivoi saalista heistä.




XVII.


Nyt oli hän siis kotimatkalla. Hän oli pannut ristin ja arkun
pakaasiin. Arkku olikin hänelle arvokas omaisuus. Ei siitä raskinut
luopua. Mene tiedä osuu vielä voitolla myömään. Ainakin saa omansa.
Juna, paikallisjuna, meni ainoastaan Hämeenlinnaan asti. Siinä täytyi
pysähtyä, odottaa toista junaa. Hän otti tavarat pakaasista, ja niin
jäi arkkukin mukaan Hämeenlinnaan.

Mutta Hämeenlinnassa seurustui häneen taas huijareita. Huomasivat
Jönnilla olevan rahoja, houkuttelivat hänet juomaan.

Ja niinpä hän nyt ryypiksi loput rahansa, ne huijareilta omistansa
saadut. Hän kertoili tovereilleen ihmeellisistä seikkailuistaan. Kun
hän kertoili siitä hautauksestaan, niin alkoivat juopottelutoverit
kinata ja väittää, että hän on ollut todellakin kuollut ja herännyt
ja noussut ylös kuolleista. Aluksi Jönni epäili, mutta lisää
humalluttuansa hän alkoi jo taipua hiljaa uskomaan. Juopottelutoverit
kun ihan vannoen vannoivat tietävänsä asian niin olevan. Nyt Jönni jo
puheli:

"Jokohan tuo on niin, että minä olin jo siellä asti?... Pimeyden
valtakunnassa?" Hän muisti, että sitä samaa oli hänelle vakuuttanut
sekä hurskas haudankaivaja että jumalinen puuseppä Pirinen.

"Kyllä kai se sitten oli niin. Että se jo haisi iäisyydelle", myönteli
hän jo. Ne toverit aivan vannoivat asian niin olevan. Sanoivat ihan
poliisilta saavansa todistuksen siitä, että hän oli ollut tosikuollut.

Ja nyt muisti Jönni puhuneensa Hankulle ynseästi ylösnousemuksesta. Hän
mainitsi siitä.

"Se oli kosto. Herra näytti, sillä sitä ei saa kieltää", selittivät
silloin veijarit. Jönni alkoi jo tosissaan uskoa. Ensin hän uskoi
voidakseen asialla ylpeillä, mutta siitä kehittyikin hiljaa oikea usko.
Hän pelkäsi Herran todellakin kostaneen hänen ynseät puheensa,
näyttäneen, että on se ylösnousemus, vaikka hän sen Hankulle ylpeästi
kielsi. Taikauskoinen mieli alkoi hedelmöidä. Tosin hän tuon
ylösnousemisensa uskoi rehdisti ainoastaan n.s. heikkoudenhetkinään,
s.o. juopottelujensa alkuhetkillä, jolloin mieli oli sekava ja altis ja
halu kertoilla ihmeistänsä sen mukainen -- kertoilla niistä omiksi
nautinnoikseen. Veijarit pitivät häntä puhetuulella, kyselivät:

"Minkälaista siellä oli?"

Ei Jönni ollut ihan selvillä.

"Ei se niin kauheaa ollut kuin luullaan, sillä minä en ollut vielä ihan
perillä asti", puheli hän mutta oikaisi:

"Mutta häkää jo oli siinäkin. Ihan päätä pyörrytti!"

Veijarit olivat kauhistuvinaan ja huudahtelivat:

"Mitä sitten, jos joutuu ihan sinne peräsopukkaan!"

Ja samaa pitkälti. Mutta kun Jönni juopui, alkoi hän jo kerskua
urhoollisuudellansa, jota oli osoittanut siellä manalassa. Hän kehui:

"Sielu kyllä jo rupesi vapisemaan, mutta minä sanoin sille: Sielu! Ota
kuraasia! Ei tämä ole muuta kuin ruunun laitos. Ruunun puolesta vain
avataan ilmaventtiilit ja otetaan ulkosalpa ovesta, niin senkuin ota
hynttyysi ja käy!" Hän kertoi sitä juopuneen alttiilla hartaudella ja
kehaisi:

"Minä aina tiukasta paikasta päästyäni ennustan sen asian oikein."

Niin kehittyi Jönnin taikauskoisessa sielussa yhä ja yhä syvempi usko
siihen, että hän on ollut pimeyden valtakunnassa ja noussut ylös
kuolleista.

Ja illalla hänet korjattiin juopuneena putkaan, missä hänet
sijoitettiin niiden murhaajiensa viereiseen yksinäiseen pieneen
koppiin.

Mutta huijarit huomasivat jonkun sinne tuoduksi ja huomattuaan Jönnin
aamusella jo olevan hereillä ja tietämättä taas, että se oli Jönni,
ryhtyivät he pyytämään sitä avustamaan karkaamisessa. He naputtivat
seinään ja kysyivät:

"Mistä syystä sinä olet siellä?... Varkaudestako?"

"En minä mistään syystä... Viinoja vain ryypiksin, niin väsyin",
puhdistautui Jönni tietämättä kuka kyseli. Miehet puolestaan
ilmoittivat:

"Meillä taas ei ole mitään syytä täällä olla... Ei humalaakaan." Ja he
alkoivat hieroa seinän läpi kauppaa. Lupasivat hänelle sata markkaa,
jos hän ensi yönä puoliyön aikaan pujottaa heille kopin pikku akkunan
rautaristikkojen läpi tiirikan. Jönni ihastui, lupasi, jäi päiväksi
Hämeenlinnaan, hankki viimeisillä penneillänsä tiirikan ja odotti
sydänyötä.

       *       *       *       *       *

Ja nyt sattui omituinen juttu. Punturi oli joutunut Jönnin
asioitsemisien takia asioissaan ahtaalle, varsinkin kun oli sitoutunut
ostamaan sen kaupunkitalon. Pulassaan hän päätti lähteä Helsinkiin
kauppaamaan maatilaansa velkojalleen, sille oikealle kauppaneuvos
Lundbergille.

Niin ajoi hän junassa. Hän oli murtunut ja masentunut. Mikko Pukari,
hämeenlinnalainen jätkämies, istui hänen vierellänsä, vaikka eivät he
tuttuja olleet. Punturia tervehti eräs sen tuttu ja rupesi puheisille.
Punturi puhui surullisena.

"Helsinkiin tässä olen matkalla", kuuli Mikko Pukari hänen tutullensa
selittävän. Ja kun puhe jatkui hitaasti, niin tuttu kysäisi Punturilta:

"Mitäs sinä nyt niin allapäin olet?"

Ja vaivoin selitti Punturi:

"Ka."

Hän puhui kuin taakan alla, lisäili:

"Sotkeennuin siihen isoon huijausjuttuun ja nyt olen helisemässä."

Hän aivan vaikeni, lisäili:

"Ei tiedä mihin hiileen tässä enää puhaiseekaan."

Saavuttiin juuri Hämeenlinnaan, Mikko Pukarin oli poistuttava junasta
eikä hän siis ehtinyt kuulla jatkoa. Mutta myöhemmin, kuultuaan
kerrottavan tuosta isosta huijausjutusta, hän arvasi, että huijari oli
juuri tuo Punturi. Olihan se itse tunnustanut juttuun sekaantuneensa ja
olevansa nyt helisemässä. Hän aivan harmitteli, kun ei ollut silloin
tiennyt asiaa, että olisi voinut toimittaa miehen poliisin käsiin.

       *       *       *       *       *

Mutta jatkamme.

Tiirikan hankittuansa, ja kun oli aikaa, lähti Jönni taas kiertämään ja
etsimään lukkojen taakse sitä huijarisakkia, jota hän aikoi tuolla jo
taskussaan olevalla tiirikalla sieltä lukkojen takaa pois avustaa.
Vieläkin ahkerammin hän kuitenkin etsi sitä suurhuijaria, omaa
itseänsä.

Ja eräs jo näyttikin tuolta kuululta veijarilta. Se oli Hesa Ruokka.
Sama Hesa Ruokka toimi kaikissa töissä, joihin oli vaikea muita saada,
Hän oli lääkärin apulaisena kuolleita leikatessa, toimi rankkurina, jos
minä.

Ja niinpä oli hänet haettu lääkärin avuksi Jönniäkin leikkaamaan, ja
hän oli sitä sahaillut Jönnin viruessa pöydällä Antti Pitkäsen
haahmossa. Nyt hän oli tullut asioilleen Hämeenlinnaan. Jönni hoksasi
hänet kadulla. Mies näytti hänestä sen suuren veijarin näköiseltä, ja
kun hän ei tiennyt, että se on hänet äsken sahaillut ja leikellyt, niin
alkoi hän sitä vaania saaliiksensa, kuleksi jälestä, piti silmällä.
Suuret rahat tuntuivat jo olevan kuin taskussa. Hän innostui yhäti
salapoliisitoimeensa.

Mutta Hesa Ruokka ei osannut aavistaakaan, että hänen jälissään
kummittelee sama Jönni Lumperi vainaja, jonka hän oli eilen sahaillut
ja paloitellut, ja että se vielä kaiken lisäksi kokee saada hänet
lukkojen taakse. Hän oli Jönnin leikkauksella ansainnut kymmenen
markkaa ja lähti nyt kapakassa ne juomaan.

Ja Jönni seurustui siellä hänen toverikseen ja alkoi urkkia. Hesa
Ruokka mieltyi mieheen, tarjoili ryyppyjä, ja niin ryypiksivät nyt
leikattu ja leikkaaja veljenmaljoja, kuittailivat viinana
leikkausrahoja.

       *       *       *       *       *

Ja nyt jo alkoi itseänsä etsivä Jönni taitavilla salapoliisipuheiila
urkkia, johtaa miestä koukkuun. Hän kysäisi aluksi:

"Kuka sinä olet?"

Hesa Ruokka mainitsi nimensä. Jönni heittäytyi nyt kavalasti
hurskaaksi, puhui synnin kauheudesta ja lisäsi:

"Mutta sitä pelastuisi syntinenkin rangaistuksesta, jos itse
rehellisesti tunnustaisi, jos on mitä takana. Sillä armo on suuri."

Eikä Hesa väittänytkään vastaan. Hän oli jo hieman juopunut, nauraa
hihitti ja myönteli:

"Niin, niin... Sitä pelastuu... Ottipas... Jopas otti", puheli hän
omintakeista. Jönni koki olla yhäkin taitavampi salapoliisi ja jatkoi:

"Ja ajallisestakin rangaistuksesta pääsee puolella, jos itse
tunnustaa... Niin että jos esimerkiksi tulisi vuosi linnaa, niin pääsee
puolella, jos katuu ja tunnustaa järkiään."

"Niin, niin... Jopas otti... Oo-otti!" nauraa hihitti Hesa viatonta
iloansa ja katsoa tihrasi suu ja silmät hymyssä Jönniä silmiin.

Ja sitten taas samaa. Jönni koki Herran Sanalla pehmittää sitä
suurveijaria -- itseään jota hän nyt Hesan hahmosta etsi ja siinä
Sanalla paransi. Ja kun hänestä tuntui, että Hesa on jo kypsi
tunnustamaan, niin hän kysäisi:

"Et suinkaan sinä ole se miljoonarosvo, joka on Tampereellakin
yrittänyt vieraalla tavaralla miljoonia kasata?"

Mutta Hesa epäsi:

"Johaan nyt minä!" Ja hän nikotteli ja selitti:

"Minä olen tavallisia hamppareja. Hihi-hihi, hihi", nauraa hihitti hän
tihruisena ja selitteli nyt toimiansakin, puheli:

"Eilen sahasin tohtorin apuna yhden täältä rauhaan päässeen, niin sain
kymmenen, ja sitä tässä nyt solutetaan."

Mutta Jönni epäili. Hän väitti:

"Kun et vain puheillasi armoa kiertäisi?" Ei Hesa sanonut kiertävänsä,
ja kun ei aavistanut Jönnin häneltä pahassa mielessä utelevan ja
urkkivan, niin hän ryhtyi kertoilemaan tuosta leikkaustoimituksesta,
jutteli:

"Jönssi Lumperkki kuuluu olleen mies. Joka paloiteltiin." Jönni ei
arvannut, että tuo paloiteltu Lumperkki on juuri hän, ja kun ryypykset
nousivat päähän, niin he kävivät läheisemmiksi ja puheliaammiksi ja
Hesa selitteli vainajasta:

"Pieniksi paloiteltiin... Siitä miehestä ei tule enää kokonaista
tuomiopäivänäkään." Jönni alkoi jo taipua uskomaan, että on erehtynyt.
Mieli kiintyi Hesan kertomukseen. Hän jo kysäisi siitä leikatusta:

"Taisi olla hunsvottimiehiä?"

Hesa selitti, että se seikka ei ollut käynyt lääkärin tutkimuksessa
selville, mutta lisäsi:

"Mutta poliisi sanoi, että mies oli tuottanut poliisille harmia. Ja
että on siis hyvä, että ei enää kokonaisena kävele." Jönni taipui
uskomaan.

"Jouti sitten mennä", ynseili hän jo. Hesan viinat olivat hänelle
tavallaan kuin lahjuksia, jotka houkuttelivat hänet asiassa Hesan
puolelle, ja kun hän oli kavaluudessaan jumaliseksi tekeytynyt, niin
hän sen vaikutuksesta vielä puheli siitä vainajastakin:

"Se on hänkin armon unohtanut... Ei ole muilta etsimisiltään joutanut
sitä asiaa harrastamaan."

Se oli oikeastaan häneltä jo vilpitöntä, vaikkapa ohimenevää
jumalisuutta. Sillä vaikka hän olikin kavaluudessaan hurskaaksi
tekeytynyt, niin eikös sittenkin se hurskaus syventynyt hetkiseksi
syvemmäksi, varsinkin kun tuo vakava kuolema herätti sääliä Lumperkki
parkaa kohtaan. Ja niinpä hän nyt vielä tuon paloitellun miehen --
itsensä kohtaloa päivitteli, puhellen:

"Mutta niinpä saakin mies nyt viimeiselle tuomiollekin tullessaan
itseänsä palasina säkissä kantaa."

Se oli jo todellista osanottoa ja hurskautta. Hesakin heltyi ja todisti
vainajasta:

"Ka, niinkuin jo sanoin niin... lurjusmiehiä kuuluu olleen mies."

Ja muistaen ne Jönnin äskeiset armopuheet hän lisäili:

"Niin että ei ole todellakaan itse aikanaan tunnustanut ja katunut,
että olisi rangaistus-taksvärkistä päässyt puolella."

Niin tuli heistä ystävykset. Nyt Jönni jo selitti asiansa, sen, että
etsi salapoliisina tuota suurveijaria. Hän pyysi Hesaa avuksensa. Tämä
suostui, ja niin he lähtivät yhdessä. Jönni innostui puhelemaan
etsijätoimistaan, palkkioistansa. Hän selitti:

"Yhdestä huijarisakista minulle on luvassa kymppi."

Ja muistettuaan sen tiirikka-satasensa hän puheli:

"Ja toisesta sakista minä ansaitsen pienellä kalulla sata markkaa. Niin
että ne kaksi asiaa tekevät jo sata kymmenen."

Ei hän sitä tiirikka-asiaansa sen selvemmäksi selittänyt, mutta
ilmoitteli tuon sakin tuntomerkit, sakin, josta hän koki hyötyä
kahdella niin vastakkaisella tavalla yhtä aikaa, ja pyysi pitämään
sitäkin joukkoa silmällä. Ja kun se tiirikka-asia kuitenkin tuntui
hänestä hieman omituiselta, semmoiselta, jota on paras salailla tai
ainakin paras siitä ainoastaan hämärästi puhua, niin hän kuin
omaatuntoaan rauhoittaakseen ja siltä puolustautuakseen ja samalla
asiata hämärällä verhotaksensa lisäili:

"Sitä pitää ihmisen moninaisia toimia... Kun on kerran etsimään ja
harrastamaan luotu."

Ja niin etsi hän nyt lukkojen taakse samaista sakkia, jota varustautui
sieltä lukkojen takaa vapauttamaan, ja vielä innokkaammin he etsivät
häntä itseänsä, sitä paloiteltua Jönni Lumperia. Jönni teki hartaasti
työtä, puheli siitä veijarista. Hän koki puheellaan innostuttaa Hesaa
työhön ja todisti siitä etsittävästä veijarista, itsestänsä:

"Se tuntuu aina kuin olisi se lurjus jo ihan lähellä, mutta ei sitä
vain sen lähemmäksi pääse."

Niin tuli jo ilta. He tapasivat Mikko Pukarin, joka oli kuullut
Punturin äskeiset puheet junassa. Ruokka oli Pukarin tuttu. He
pysähtyivät juttusille, tulivat selittäneeksi poliisitoimensa,
etsivänsä sitä tamperelaista huijaria.

Ja silloin Pukari muisti kuulleensa Punturin sanoneen sotkeutuneensa
isoon huijausjuttuun ja oitis ilmoitti:

"Se huijari meni junassa Helsinkiin... Itse puhui toverilleen, että hän
on sekoittunut siihen isoon huijausjuttuun ja on helisemässä."

Ja silloin välähti taas Jönnille toivo. Hän varustautui rientämään
Helsinkiin veijaria kiinniottamaan, ja niin joutui nyt petkuttaja
petkuttamaansa poliisina takaa-ajamaan ja kiinniottamaan. Sen
satamarkkasensa hän kuitenkin halusi ennen lähtöään tiirikalla ansaita
ja varustautui nyt yön tultua retkille. Ruokalle hän erojaisiksi
vakuutti:

"Kyllä se suurin lurjus ei ole nyt etäällä meistä... Se kieppuu jo
silmissä."

"Jopaan... Jopaan kieppuu", hykerti ja nauraa hihitti Ruokka saaliista
ihastuneena. Jönni jatkoi. Hän lupasi taas Ruokalle osan palkintoa, jos
vain auttaa, että saa tuon veijarin lukkojen taakse, ja puheli:

"Kun se on linnassa, niin meidän kelpaa jo elää. Ei ole puutetta eikä
vaivaa." Raha kuvasteli taas miljoonina mielessä ja tuntui jo pussissa
olevan. Hän kävi aivan runolliseksi. Siinä niitä Hesan hänen
leikkaamisellaan ansaitsemien rahojen loppuja ryyppiessään hän jo alkoi
aivan runoilla, puheli:

"Raamatussa puhutaan niistä, jotka turulla soittavat." Se tuntui
hänestä ihanalta, se turulla huolettomana soittaminen. Semmoisena sitä
oli hänkin ikänsä turulla murheettomana soittanut ja siksi hän rakasti
jätkän elämää, vaikka oli nyt vierähtänyt siitä hetkiseksi pois, ei
tosin nytkään itse asiassa pois, mutta kuitenkin näennäisesti pois. Hän
jatkoi, runoillen:

"Mutta itseämme meidän ei pidä koskaan kadottaa. Ei etsiessäkään."

Se oli semmoista, jonka voi täydellisesti ymmärtää ainoastaan hän itse.
Hän ryyppäsi ja jatkoi:

"Sillä kun meillä vain on henki altis, niin ei sitä silloin kysy mitä
sitä etsii, vaan uskoo, että tottapahan Herra huolen pitää niin, että
löytää itsekukin lopulta sen oman ja oikean hautansa eikä joudu toisen
tiloille."

"Ka... Herrahan se aina rinnustimen aukaisee, kun on aika ihmisen
valjaista päästä", painui ryypiksivä Hesakin jo hartaalle mielialalle.
Jönni heltyi miljoonatoiveistaan ja ruumiinsa leikkuulla ansaituista
viinoista ja turulla soittavien huolettomien vapaudesta ja
runollisuudesta lopen, ikävöi hyvää Helsinkiään ja puheli:

"Kaikki muu menköön aikanaan... Sekä ruumis että miljoonat, kunhan vain
altis henki jää... Niin että emme itseämme kadota."

Ja niin hän erosi leikkaajastansa ja lähti edelleen tuota kadonnutta
omaa itseänsä etsimään. Lähti henki alttiina ja niinkuin se, joka
huoletonna turulla soittaa.

Ja nyt oli yösydän. Oli pilvistä, puolipimeää. Pohjoisesta tuleva juna
lähti kello yksi yöllä. Hän päätti matkustaa sillä, sitten kun on tuon
tiirikan satamarkkasesta myönyt. Ollakseen valmis junalle hän nyt
puoliyön aikana nosti taas majapaikassaan arkun selkäänsä ja ristin
olalleen ja niin kömpi salaa poliisivankilan sovitun akkunan alle.




XVIII.


Ja huijarit odottivat. Kun Jönni naputti seinään, riensivät he aukosta
tiirikkaa ottamaan.

Mutta taas he näkivät kauhunäyn: taas Jönni arkku selässä ja risti
olalla yön pimeydessä häämöittämässä! He kyyristyivät ja vaikenivat
kuin hiiret, ja turhia olivat Jönnin kaikki naputtelut.

Hänen täytyi poistua ilman satamarkkasta. Poistuessaan hän
kurottautui ja pisti hänelle tarpeettomaksi käyneen tiirikan hiljaa
akkunanreunalle, ristikon väliin. Pelästynyt, kyyristynyt joukko, joka
ei uskaltanut katsahtaa sinnepäinkään, ei sitä huomannut, ja niin meni
tiirikka turhaan.

Mutta Jönni riensi kirstu selässä asemalle ja sai siellä kerjätyksi
matkarahat Riihimäelle asti, Tampereella ostettu piletti kun oli
juopotellessa kadonnut.

Mutta huijarijoukko oli masentunut. Omatunto alkoi puhua. Jönnin
kamala, kolea haamu häämöitti yhä silmissä.

Ja niinpä he keskellä yötä kutsuivat papin, tunnustivat sille monet
syntinsä ja lupasivat tulla hyviksi kristityiksi. Pappi heltyi,
lohdutti. Viimeiseksi he tunnustivat sen kamalimman rikoksensa, että
olivat murhanneet Jönnin.

"Mutta se tapahtui vahingossa", ilmoittivat he.

Mutta pappi oli jo kuullut koko Jönnin jutun, tiesi miesten olevan
siihen syyttömiä ja selitti heille koko asian. Miehet kuuntelivat
ihmeissään. Heille selvisi jo sekin Jönnin aaveen arvoitus. He
vaikenivat hyvin omituisesti.

"Niin johtaa Herra asiat hyviksi, kun vain Hänen puoleensa käännymme",
puheli pappi lohdutusta. Antti Tanakka oli kuunnellut jo hyvin
synkeänä. Pappi selitti murhatusta -- Jönnistä:

"Kuuluu täällä Hämeenlinnassa eilen kuleksineen ruumiskirstu selässä,
sitä kaupittelemassa."

"Saatana!" kirosi silloin Antti Tanakka synkeänä, itsekseen.

Mutta pappi jatkoi vain omaansa, rauhoitti, lupasi armoa.

"Kun meillä ovat kerran armon avaimet luvassa, niin meillä on kaikki.
Niin vapaus kuin muukin", puhui hän lohtua ja lopuksi kysäisi:

"Vai kuinka, rakkaat veljet?"

"Ka", tapaili siihen Antti Tanakka synkeänä, harmistui ja lisäsi:

"Sitä minä vain tässä arvelin, että olisi pitänyt ottaa mieheltä se
tiirikka."

Mutta ei pappi siinä mitään erikoista huomannut, liikutettu kun oli
miesten täydellisestä kääntymisestä.

"Jaa kuinka, rakas veli?" kysäisi hän kyllä sitä tiirikka-asiaa, mutta
silloin sotki varovainen Tanakka oitis, puhellen:

"Niistä minä vain armon avaimista vertauksilla puhuin. Kun pastori
niistä puhui... Arvelin, että olisi pitänyt jo aikanaan ne tiirikat
varata."

Ja pappi uskoi ja iloitsi ja puhui armon ja lohdutuksen sanoja.

Mutta hänen lähdettyään kehittyivät sitten asiat Hämeenlinnan
poliisilaitoksen vankilassa nopeasti. Kun huijarit olivat jo
tunnustaneet ja tulleet kristityiksi, ei heitä erin tarkasti vartioitu.
Eivät ne synnintuntoon tulleet kuitenkaan karkaa -- niin arveltiin.

Mutta he, kuten lukija kai jo huomasi siitä, että Tanakka kirosi, että
olisi sittenkin pitänyt siltä kummitukselta se tiirikka ottaa,
olivatkin asiasta oikean tiedon saatuaan paaduttaneet taas sydämensä ja
suunnittelivat pakoa. Olikin tilaisuus, kun ei vartioitu.

Ja eivätkös he silloin akkunaa tarkastellessaan huomanneet sitä Jönnin
siihen pistämää tiirikkaa. Se oli ilon hetki. Oitis työhön.

Ja nyt he alkoivat äänekkäästi ja hartaasti veisata, jopa väliin ääneen
rukoillakin ja anoa armoa. Sillä välin puuhasi Antti Tanakka sillä
Jönnin tiirikalla lukkoja ja laitoksia auki. Veisuun ja rukouksen melu
esti minkään rapinan kuulumasta ja epäluulon heräämästä. Vanginvartija
Huttunen puheli veisuun kuullessansa vartija Tuirulle:

"Kylläpä niistä tuli hurskaat." Ja he uskoivat sen rehellisesti, sillä
olihan tunnustus ollut vilpitön ja syy, joka sen oli aiheuttanut,
luonnollinen. Ja niin jatkui rauhassa vapautustyö, eikä aikaakaan, kun
he jo olivat vapaalla jalalla. Antti Tanakka silloin puheli:

"Ei se pappi todellakaan turhia höpissyt. Kun sanoi, että meillä on
vapaus ja kaikki, kun vain ovat armon avaimet käsissä."

Ja he ajoivat Riihimäelle samassa junassa, jossa Jönnin morsian, Kourun
leski, matkusti Helsinkiin ostamaan kihlajais- ja häätavaroitansa,
sillä hän ei vieläkään tiennyt sulhasensa asioista mitään pahaa.

Mutta huijareita kun nyt ruvettiin takaa-ajamaan, niin heille luettiin
suurimmaksi rikokseksi heidän hurskautensa. Luultiin heidän sen
keksimällä keksineen päästäksensä sen turvin karkuun, ja vartija
Tiipinen puheli ihmeissänsä:

"Ja kenenkähän profeettansa tuo Herra sitten lähettikään heille
tiirikan tuomaan?"

Ei sitä tietty. Ei osattu aavistaakaan, että se profeetta oli hurskaan
Kourun lesken iäinen sulho, miljoonamies Jönni Lumperi.

       *       *       *       *       *

Ja nyt sitten Tampereella haudattiin Antti Pitkäsen paloiteltuja
jäännöksiä uudestaan. Malinen oli jättänyt sen tehtävän valtuuttamansa
Jussi Impisen huoleksi. Ei siitä asiasta ollut silloin Tampereen
poliisilaitoksessa sen parempaa selkoa, sillä Malinen ei ollut
selostellut asiaa, kun oli luullut kaiken olevan muutoinkin selvää.

Mutta kun lakko yhäkin jatkui, täytyi Impisen pyytää poliisilaitokselta
ruumiin kantajia. Sieltä lähetettiin poliiseja, ja taas joutui Nuutinen
kantajaksi. Arkkua kantaessa hän haudan luo jouduttua silloin kysäisi
Impiseltä:

"Ketä tässä nyt oikein kannetaan?"

Ja Impinen tiesi. Hän selitti:

"Eräs helsinkiläinen jätkäpä se vain on... Jönni Lumperi kuuluu
nimeltään olevan."

Ja silloin kirosi taas Nuutinen karheasti ja päivitteli:

"Minä jo pitkin matkaa arvelin, että kunhan vain ei nytkin olisi se
paholainen laatikossa!"

Ja kun he laskivat arkun haudan reunalle, niin hän kertoili, kuinka oli
ihan samaa Jönniä kantanut, ja kiukuitsi:

"Koskapa tuosta pirusta eroon pääsee!"

Mutta Impinen vakuutti, että kyllä nyt, selitti että Jönni on leikattu.
Mutta sittenkin intti harmistunut Nuutinen:

"Kyllä se vielä kappaleinakin liikkeelle lähtee, ja senkuin ala kantaa.
Niin että sen miehen kyllä aina etsimättä löytää." Hän kyllä uskoi
Jönnin nyt tällä välin oikein kuolleen, mutta sittenkin häntä jo
suututti asia.

Kun hän sitten haudalta palasi, tapasi hän Hytisen. Se salaili
puuhiansa sen palkinnon vuoksi, mutta vihjaili nyt siitä kuitenkin
Nuutiselle:

"Minä etsin erästä aika lintua. Mutta sitä hylkyä vain ei ole helppo
löytää ja lukkojen turviin panna."

Mutta Nuutinen oli ärtynyt ja vastaili:

"Minä taas en pääse eräästä linnusta eroon... Jos minne kierrät, niin
se on ensimäisenä edessä."

Eikä kumpikaan aavistanut puhuvansa samasta Jönnistä, sillä kukapa
olisi voinut luulla ihmisellä olevan kaksi niin vastakkaista
löytymisominaisuutta.

Mutta nyt oli Nuutisen lähdettävä virka-asialle Riihimäelle. Siellä
olivat Jönnin vapauttamat huijarit tehneet pienen kolttosen.

He näet murtautuivat sillä Jönnin tiirikalla lääkäri Puttilaisen
kellariin ja veivät sieltä ne kaksitoista litraa konjakkia, jotka Jönni
oli vienyt asemalle sillä aikaa kun Puttilainen itse häntä leikkasi.
Kolttosta tehdessään ne vielä puhuivat kerrassaan kauheaa Jumalan ja
hänen pyhän Sanansa pilkkaa. Antti Tanakka näet sanoi:

"Saadaan tässä kääntymisen päälle heti ehtoollisviinat." Maksuksi he
jättivät ainoastaan sen Jönnin hankkiman tiirikan. Asiasta oli
telefoonissa ilmoitettu lääkäri Puttilaiselle itselleen -- se kun
Jönnin leikkaajaisia juodessaan oli viivästynyt Tampereella -- ja
Puttilainen pyysi Tampereen poliisilaitosta tutkimaan asiaa. Siihen
suostuttiin ja Nuutinen määrättiin matkustamaan Riihimäelle tutkimaan
asiaa.

       *       *       *       *       *

Kun hän oli asemalla lähdössä, tapasi hänet lääkäri Puttilainen. He
tunsivat toisensa, Puttilainen oli näet ylioppilasaikoinaan asunut
Nuutisen luona. Oli iloinen, kun sai konjakkinsa varkaan etsijäksi
Nuutisen. He puhelivat. Puttilainen selitti:

"Leikkasin äsken erään Jönni Lumperi nimisen helsinkiläisen jätkän."
Vasta nyt sai Nuutinen tarkemmin kuulla Jönnin leikkauksesta.
Puttilainen lisäsi:

"Sydänvika oli ollut miehessä... Sydän oli heikontunut ja tehnyt
stopin."

Ja taas heltyi Nuutinen onnettomalle ystävällensä ja puheli hänestä
lääkärille vakaana:

"Ka... Hänkin kun rakasti sillä sydämellään tätä maailmaa liiaksi, niin
ei ihme, että sydän jo väsähti ja toppasi lopulta."

Mutta eivät he junan lähdön vuoksi ehtineet sen pitemmältä jatkaa.
Junassa muisteli Nuutinen Jönniänsä, suli hänelle lopen, varsinkin sen
leikkauksen takia, ja kertoili toisille asiaa ja puheli:

"Vainaja olisi ollut säällinen mies, jos hänellä ei olisi ollut niin
liika hyvä sydän tätä maailmaa kohtaan."

Kuulijoihinkin tarttui vakava mieliala. Muistettiin kuolema, elämän
pettävät ilot. Nuutinen jatkoi Jönnistä:

"Oli kuin lapsi... Ikänsä kaiken vain turulla huoletonna soitti. Mutta
siellä hän on nyt, vainaja."

Ja hänen surunsa oli syvä, ja niin lähestyi hän Riihimäkeä.

       *       *       *       *       *

Mutta samoihin aikoihin kerjäili Jönni Riihimäellä matkarahoja
Helsinkiin. Eivät tahtoneet ihmiset hänelle antaa, ja hän oli jo
allapäin. Seuraan lyöttäytyi Tovilainen, kyseli, puheli. Jönni kertoili
etsivänsä suurta veijaria, ja Tovilainen, joka oli kuullut siitä
Tampereen huijarista, ihastui ja puheli:

"Se mies oli oikea miljoonamies. Osasi miljoonia pölisyttää."

Hän ihaili miestä tosissaan, tupakoi ja jatkoi, kehui:

"Se oli liikemies! Osasi herrojakin huulesta vetää." Ja taas tuli Jönni
kateelliseksi tuolle suurelle liikemiesnerolle ja puheli Tovilaiselle:

"Kunpa Herra olisi minullekin antanut niin terävän partaveitsen päähän,
niin en tässä nyt matkalantteja muilta anoisi."

Hän kadehti sitä taas kuin lapsi ja puheli:

"Minulle taas on Herra antanut miljoonamiehen lahjoista ainoastaan sen
puolen, että osaan miljoonan menettää. Liikuttaa miljoonaa niinpäin."

Mutta saapui juna. Rumpuliini palasi Viipurista, oli saanut sieltä
rahansa irti ja riensi nyt lainaamaan Jönnilta ne toiset tarvittavat
sata tuhatta ostaaksensa niillä sitten häneltä sen Isolohkon emätilan.
Oli viivähtänyt matkalla ja lähettänyt sähkösanoman, että nyt hän
tulee.

Jönnin oleskelu ja olemus oli Riihimäellä herättänyt epäluuloja. Kai se
hän on ne konjakit varastanut. Ruumiskirstunsa ja ristinsä oli Jönni
vienyt metsään. Häntä pidettiin silmällä ja odotettiin Nuutisen tuloa.

Mutta ei Jönni sitä aavistanut. Hän pyysi matkustavalta
Rumpuliiniltakin lanttia. Tämä silmäili häntä tutkivin katsein, sillä
hän oli varova, kun oli yli satatuhatta taskussa. Mies näytti
epäilyttävältä. Hän jo kysäisi:

"Et suinkaan sinä keljumiehiä ole?"

Jönni epäsi, selitti rehellisesti:

"Tilankauppoja keinottelin, niin lykästi niin taapäin, että solahti
kaikki."

Rumpuliini suli miehen kohtalosta.

"Ai-jai-jai", säälitteli hän ja neuvoi, varoitti:

"Tilakeinottelua ei pidä yrittää. Se on vaarallista peliä tuhmalle.
Ai-jai."

Hän selitti sitä asiaa pitkälti, osanotolla ja lisäsi:

"Minäkin olen tilanostossa varova... Hy-yvin varova", vakuutti hän
heltyneenä, ja kun Jönnilta kysyi, miten hän oli noissa kaupoissa
häviöön joutunut, niin Jönni selitti:

"Siinä tuli sekä ostaessa että myödessä pukki."

"Jaa, jaa, jaa", surkutteli Rumpuliini, ja Jönni selitti:

"Jos olisi kaikki käynyt laskujen mukaan, niin minä parast'aikaa
riepoittaisin miljoonia, mutta laskuissakin tuli pukki."

"Jaa... jaa, jaa." Pani se Rumpuliininkin arvelemaan näin ison
kauppansa edellä, ja vahingoistansa masentunut Jönni jatkoi:

"Sitä olet ihminen miljoonaa hankkiessasi, jos on oikea miljoonaluonto,
niinkuin kana: kun toisesta päästä minkä syöt, niin entinen jo toisesta
päästä munana muiden suuhun tipahtaa. Ja niin käy kaikki vain läpi kuin
kestikievarissa."

"Jaa", mietiksi Rumpuliini hyvin vakavana, kun Jönni vielä selitti:

"Oli kaksikin tilaa taapelissa, mutta sitten tuli pysty."

Ja Rumpuliini heltyi lopen. Hän näki miehen silinteristä ja
herrasrokista, että se on parempiakin päiviä nähnyt. Kun hän itse aikoi
ostaa tuon Isolohkon emätilan ja oli lakko ja työväestä puute, niin hän
miestä auttaaksensa lupasi antaa sille kymmenen markkaa matkarahoiksi,
kehoitti tulemaan ylihuomenna Tampereelle hotellista häntä kysymään ja
puheli:

"Minä ostan silloin eräältä pohatalta ison hovin ja saat siellä työtä,"
Varovaisuuden vuoksi hän kuitenkin kysäisi:

"Kai sinä olet maatyötä tehnyt? Niin että osaat."

Ja nyt Jönni epäröi, sanoako suoraan vaiko valehdella. Oitis hän
kuitenkin muisti tehneensä hautansa kaivajana ja avaajana "maatyötä".
Ja se pelasti. Hän ilmoitti rohkeasti:

"Minä olen tehnyt maatyötä sekä työnantajana että -tekijänä." Hän
rohkaistui nyt siitä niin, että vielä selitti:

"Totuutta puhuessa meidän täytyy ensin etsiä oikea perustus ja vasta
sen päälle kasata muuta." Ja kun hänestä tuntui, että oli valheessaan
onnistunut, ja että siis oli jo luja pohja, niin hän vieläkin
rohkaistuen lisäsi:

"Sillä kun on kerran onnistunut huoneelle laskemaan hyvän perustuksen,
niin harjahirsi saa jo olla heiluvampaa." Ei Rumpuliini niissä
vertauksissa mitään erikoista huomannut. Hän päinvastoin niistä mieltyi
mieheen, niin että päätti hänet sittemmin ottaa tuolle Isolohkon
emätilalle tilanhoitajaksi. Entinen työnantaja kun mies kerran oli
maatöiden alalla, niin osaa hän johtaa, niin hän arveli. Kun hän ne
kymmenen markkaa Jönnille matkarahoiksi antoi, niin hän niiden vähyyttä
puolustaakseen selitti:

"Antaisin enemmän, mutta minulla on tilan oston takia isoja rahan
tarpeita." Hän muisti, että hänen on tuolta pohatalta, Jönniltä,
käytävä vielä lainaamassa satatuhatta, ennenkuin kykenee siltä tuon
tilan ostamaan, ja lisäsi:

"Täytyy itsenikin eräältä rikkaalta lainata." Jönni alistui ja toisti
taas ne Antti Pitkäselle lausumansa sanat, puhellen:

"Niinhän minä kerran jo Antti Pitkäselle sanoin että: rikkaiden pitää
olla vuorovaikutuksessa, sillä ainoastaan rikas voi toista rikasta
auttaa." Hän puhui sen tosissaan, tietämättä, että tässä oli tuo hänen
ennustuksensa täydellisesti toteutunut, sillä nyt lähti Rumpuliini
häneltä lainaamaan niitä sataatuhatta.

Ja niin sai tuo "pohatta" matkarahat ja hankkiutui metsään
ruumiskirstunsa ja ristinsä luo odottamaan lähtevää junaa.
Hyvästellessänsä hän taas muisti sen etsittävänsä ja puheli
Rumpuliinille toivorikkaana:

"Mutta on minulla vielä yhdessä toivo... Kun saisin sen miehen selän
nähdä ja saisin sen kolttosistaan kiinni, niin minulla olisi
loppuiäkseni sekä kortteeri että ruoka."

"Jaa, jaa", puheli siihen Rumpuliini osanotolla, luuli miehen
tarkoittavan petkuttajaansa, eikä itseään, ja kehoitti yrittämään.

Ja Jönni yritti, etsi itseään, piti silmällä, osti sitten makkaraa,
syötti sillä ne ruumiinsa palaset ja, kuten sanottu, lähti kirstunsa ja
ristinsä luo metsään.

       *       *       *       *       *

Ja juuri niihin aikoihin saapui Nuutinen. Jönnin silmälläpitäjät
selittivät hänelle asian, ja niin lähti Nuutinen miesjoukon kanssa
etsimään varasta metsästä. Puttilainen itse oli Hämeenlinnassa. Hänelle
ilmoitettiin sinne telefoonissa, että varasta etsitään metsästä, jossa
hänen on huomattu piileksivän.

Ja niin heidän eteensä sukelsikin tiheästä kuusikosta outo näky: Jönni
istui ruumiskirstunsa harjalla, risti puuta vasten pystyssä, ja
paikkaili kenkiään.

"Jönni p--kele!... Taasko sinä kuolleista heräsit!" kirosi silloin
Nuutinen. Mutta taas Jönni ihastui jälleennäkemisestä ja puheli:

"Minä jo kaipailinkin, että missähän se Nuutinen nyt huitoo, kun sitä
ei enää missään näy."

Ja hän alkoi puhella kuten tavallisia jutellen, selitteli:

"Kenkiäni tässä arvelin paikata." Mutta Nuutinen suuttui häneen nyt
tosissaan. Harmitti häntä ja jo hän aivan haukkui:

"Kenkiäsi", haukkui hän ynseästi ja soimasi: "Niitä omia palasiasi sinä
olet siinä kokoon suutaroinut. Ennen kenkiäsi." Hän tarkoitti sitä,
että kun Jönni oli palasiksi leikattu, niin hän on nyt ruumiskirstunsa
kannella istuen ja risti puuta vasten pystyssä suutaroinut ne lääkärin
leikkelemät palasensa kokonaiseksi ja ryhtynyt sitten kenkiään
paikkaamaan. Jönni koki häntä sovitella, puheli:

"Olethan sinä ennenkin minua kärsinyt."

Mutta nyt ei Nuutinen kärsinyt. Hän haukkui Jönniä tosi vihassa niistä
sen miljoonaretkistä ja soimasi, että: "senkö miljoneeri sinusta
tulisi, jätkästä", ja riiteli, aivan karjaisemalla ärjäisi:

"Hellitä jo!"

Heitä pois ne miljoneeripuuhat ja tyydy olemaan jätkä, soimasi hän.
Jönni suuttui nyt lopultakin, ja he riitelivät siitä asiasta tiukasti.

"Mitä sinä, Nuutinen, ymmärrät!" riiteli Jönni vastaan ja uhitteli:

"Mutta enpäs hellitä!"

Uhallakin hän nyt sanoi yrittävänsä. Ei hän olisi muutoin, mutta kun
Nuutinen niin haukkui, niin hän ärtyi ja riiteli, uhkaili:

"Se on taistelu... Niin että toinen tai toinen!" Hän riiteli sitä taas
lapsen kaikella alttiudella ja uhkasi:

"Joko jätkä tai miljoneeri... Mutta ennen en hellitä."

Mutta pian selvisi toki, että Jönni oli varkauteen viaton. Nuutinen
toimitti hänet aivan kädestä pitäen junaan ja lähetti Helsinkiin, ja
vieläkin Jönni, ollen saaliistansa varma, erotessa vakuutti:

"Mutta minä en kuole, ennenkuin miljoona on selvä."

Mutta nyt tutki Nuutinen sitä varkausasiaa. Hän tarkasti kellarin,
josta viinat oli viety. Sieltä hän löysi sen tiirikan, jonka Jönni oli
jättänyt vankilan akkunalle. Huijarit olivat avanneet sillä oven.
Tiirikassa oli sen hämeenlinnalaisen sepänliikkeen nimi, josta se oli
ostettu. Siinä oli hänellä hyvä johtolanka. Hän lähti Hämeenlinnaan
tiedustamaan tuosta sepänliikkeestä, minkälainen mies sen oli ostanut,
ja niin hän joutui sittenkin Jönnin jälille ja alkoi taas kiroilla ja
manaili:

"Ilmankos ei kestä haudassakaan... Kun on aina tiirikat taskussa, että
saa auki iäisyydenkin ovet, ja niin ilmestyy aina minulle."

Ja silloin huomasi hänet hotellin akkunasta lääkäri Puttilainen,
hoihkasi luokseen ja peräsi:

"Se kai löydettiin se varas metsästä? Kuka se oli?"

Ja Nuutinen selitti:

"Se oli se sama Jönni Lumperi, jonka tohtori oli sitä ennen leikannut."
Puttilainen ei ollut häntä ymmärtää, luuli Nuutisen tekevän pilaa ja
torui:

"Mitä se Nuutinen nyt ilveilee."

Ja heidän välillänsä sukeutui aivan kina. Puttilainen löi jo
leikkausveitsen pöytään ja sanoi kiivaasti:

"Tässä on se veitsikin, jolla minä sen leikkasin! Uskooko nyt
Nuutinen?"

Mutta Nuutinenkin kiihtyi virkataitonsa puolesta, löi Jönnin tiirikan
pöytään ja kinasi:

"Mutta tässä on se tiirikka, jolla sama Jönni Lumperi sen jälkeen avasi
kellarinne ja vei konjakit... Uskokaa nyt jo, tohtori!"

Ja he joutuivat asiasta ymmälle eivätkä voineet sitä mitenkään
selittää. Lääkäri Puttilainen käveli mietteissänsä, kohautteli
olkapäitänsä ja äänteli:

"Jaa... Jaa..."

Ja niin täytyi Nuutisen taas lähteä Jönnin jälille Helsinkiä kohti,
johon oli hänet käsistänsä päästäessään Riihimäeltä lähettänyt.
Matkalla hän kertoili asian Jussi Tiupalle ja päivitteli harmistuneena
Jönnin kujeista ja menoista:

"Mutta se ei ihmisestä jätkä lakkaa, jos siitä ei tule miljoneeri."

Sillä hän ei ollut siinä kiivauksissaan muistanut Riihimäellä tutkia
tätä Jönnin uutta ylösnousemusta. Ja sekin seikka lisäsi epäselvyyttä.

Niinpä hän nyt junassa ajaessaan tuli asiaa miettineeksi poikin ja
pitkin, ja kun hän ei tuntenut sitä Antti Pitkäs-vainajan
leikkaamisasiaa, vaan luuli Jönnin leikatuksi, niin alkoi hänestä asia
tuntua kerrassaan jo oudolta.




XIX.


Mutta Helsingissä oli nyt surua Jönnin ystävien kesken. Sanomissa oli
jo kuolinilmoitus ja lisäksi sitten kertomus Jönnin surullisesta
lopusta, myrkyn juomisesta. Liisa näki nyt toiveensa raukeavan. Hän
itki Jönniä.

"Hyvä mies hän olisi ollut", puheli hän puhemieseukollensa. Se
lohduttamaan.

"Onhan se vielä ylösnousemus", puheli hän savut imaistuaan, lohduttaen:

"Niin että taivaan ilossa saatte... Niinkuin toisenne kohdata."

Todellisella osanotolla hän sitä lohtua lupaili. Mutta silmiään
kyynelistä kuivaten haikaili Liisa:

"Sinne on pitkä matka vielä... Taivaan iloon."

Rakkauttakin hän nyt kaipasi, avio-onnea ja lempeä, ja puheli:

"Sitä kun olet, nainen, niinkuin lämpömittarin elohopea: et sitä
itsestäsi riipu, vaan nouset ja lasket sen mukaan miten se ulkoa
lämmittää."

Puhemieseukonkin mieli herkkyi. Hän puheli:

"Niin, kylki... Kylki se on meillä kullakin ja..."

Savut hän välillä puhalsi sieraimitse ja lopetti:

"Kuvetta se kylki viereensä vaatii... Se on Herran tahto, niin pienessä
kuin suuressakin."

Ja Liisa itki, ja hän huomasi rakastaneensa Jönniä jo pitkät ajat ja
suri nyt sen surullista poismenoa, suri vilpittömästi, kuten aina
morsian sulhasensa poismenoa. Aivan hän valmisti pienet hautajaiset,
kutsui niihin vieraiksi puhemieseukon ja sisarensa miehineen. Oltiin
hautajaismielellä. Erikoisemmin suri Liisa sitä, että Jönni oli juuri
nyt pois temmattu. Hän haikaili, puheli:

"Juuri kun oli pelastumisensa tielle lähtenyt ja alkanut uuden elämän,
niin pitikin Herran hänet pois kutsua!"

Sisaren mies, räätälimestarikin siitä heltyi ja mietteisiinsä
syventyneenä, vakaana puheli:

"Ne ovat monimutkaisia. Nekin Herran aivoitukset. Kuten meidän ihmisten
tietkin."

Ja niinpä tuntui Jönni-vainaja nyt jo aivan perheen omaiselta,
langolta. Häntä surtiin vilpittömästi. He söivät hautajaisaterian,
puhuivat kuoleman vakavuudesta ja veisasivat monta hurskasta
hautajaisvirttä.

       *       *       *       *       *

Riihimäeltä päästyään Jönni ajeli nyt junassa Helsinkiä kohti.

Ja siinä ajaessa johtui hän muistamaan sen Pinturin antaman
lääkärintodistuksen. Hän kaivoi sen povitaskusta, ja kun ei itse siitä
mitään ymmärtänyt, ojensi sen vastapäätä istuvalle miehelle ja kysyi:

"Mitähän tässä on?"

Mies silmäili sen ääneti. Siinä todistettiin Jönnin kuolleen
myrkytykseen. Asiaa sen enempää Jönnille selittämättä ojensi tuo
tuntematon todistuksen hänelle takaisin ja luullen Jönnin tarvitsevan
sitä vainajalle hautaa tilatessaan, ilmoitti:

"Tämä on vietävä papin kansliaan."

Juna saapui Oulunkylään. Miehellä oli kiire poistua, ja asia jäi
silleen.

Mutta Jönni ymmärsi, että hänen on tuo todistus vietävä todellakin
papin kansliaan, todistaakseen että hän on vironnut, elää vielä. Sitä
kai se Pinturikin oli silloin jo sanonut että: "Se olisi ollut vietävä
pappilaan."

Ja niinpä lähti hän oitis Fredriksbergiin saavuttuaan näyttämään
itseään papeille. Hän tuli Söörnäisten seurakunnan kansliaan ja ojensi
papille tuon paperin. Pappi silmäili sen ääneti, merkitsi vainajan
kuolleeksi, ojensi paperin takaisin ja sanoi lyhyesti:

"Näyttää vain haudankaivajalle."

Sillä hän luuli Jönnin olevan tuolle vainajalle hautaa tilaamassa.
Jönni oli jo poistua, kun pappi silloin äkkiä hoihkasi:

"Vartoopas vähän!" Jönni pysähtyi. Pappi arvasi hänen tarvitsevan
vainajalle ruumisarkun, ja kun Kontiaisen ruumisarkkukauppa oli hänelle
luvannut pienen prosentin jokaisesta ruumisarkusta, jonka voi papin
suosituksella myydä, ja kun se liike oli vielä kristillismielinen, niin
hän ojensi Jönnille sen ilmoituskortin, jossa suositeltiin liikkeen
ruumisarkkuja y.m. hautaustarpeita.

"Tässä olisi... Eräs kortti", sanoi hän lyhyesti, kortin Jönnille
ojentaen. Jönni pisti sen poveensa ja haikaili lähteä myömään
ruumisarkkuansa. Ei hän ymmärtänyt, mikä kortti se oli ja miksi pappi
sen hänelle antoi.

Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui prokuraattorinvirastosta toinen
lääkärintodistus, jossa saman Jönnin todistettiin kuolleen
sydänhalvaukseen. Pappi puheli silloin:

"Sepä mies on tehnyt kuolemasta lujaa. Kun kuoli myrkytykseen ja sitten
sydänhalvaukseen."

Mutta ei auttanut muu kuin merkitä kirkonkirjaan molemmat kuoleman syyt
ja lääkärien todistukset. Papin poistuttua puheli silloin
salaepäjumalinen kirjuri:

"Se mies ei varmaankaan herää kuolleista tuomiopäivänäkään. Kun teki
niin lujaa ja perinpohjaista työtä, että kuoli kahdesti."

Samoihin aikoihin aherteli Jönni ruumiskirstuaan pois pakaasista.
Siellä Fredriksbergissä lyöttäytyi hänen seuraansa joukko tuntemattomia
sakilaisia. He loittonivat metsään, ja siellä vieri päivä erinäisissä
toimissa. Jönni näet innostui niille siellä kertomaan siitä
tamperelaisesta suurveijarista, joka oli Ruotsissa ja Oulussa puijannut
miljoonia. Hän kertoi sitä alttiisti, kuten lapsi, joka kertoilee
satua, ja huudahti kateellisena:

"Sitä miestä lykästi. Suuri lurjus oli ja Tampereellakin yritti
miljoonia kootessaan ihan tehdä tuhottomia, mutta lykästi vain
sittenkin veijaria." Mutta kun hän oli sille nyt tuosta lykästämisestä
kateellinen, kun ei hänelle itselleen ollut lykästänyt, niin hän
kostaaksensa lisäsi:

"Mutta paha omatunto hänellä nyt toki on. Ja pelko että joutuu ruunun
leipiin."

Niin kului päivä. Vasta pimeän tultua alkoi hän hommata maja-pahaseensa
lähtöä, viipyi vielä asemalla ja vasta tuossa puoliyön seudussa kohotti
arkun selkäänsä, pitkin selkää, sitaisi sen nuoravyöllä vyötäisen
kohdalta kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti pimeähkössä
yöhämärässä kävelemään majaansa kohti.

Mutta asian tälle kannalle kehityttyä oli prokuraattorinvirasto
asetuksen mukaan julistanut Jönnin erityisellä päätöksellä kuolleeksi.
Hän oli nyt kaikissa suhteissa niiden lakien ulkopuolella, jotka on
säädetty elossa olevia varten.

       *       *       *       *       *

Ja suri se Jönnin ammattikuntakin parhaansa poismenoa. Hankku oli
saanut jo kirjeen ja testamentin. Hän isännöi tuon testamentin nojalla
jo Jönnin huonevainajassa kuten aina isäntä.

Niinpä hän oli jo myönyt kaikki Jönnin perut. Senkin Jönnin ostaman
sadan markan aviosängyn. Huone oli jo tyhjä. Ainoastaan se pöydän
virkaa toimittava laatikko ja istuimet, puupölkyt, olivat jälellä.

Ja nyt he joivat siellä Jönnin hautajaisia, koko ammattikunnan
ydinjoukko. Oli jo yö. Huone, joka oli päivälläkin pimeähkö, sen pienen
akkunapahasen ruudut kun olivat päreillä ja rievuilla paikatut, oli nyt
jo pimeä kuten aina yöllä. Pöydällä palaa kärysi viheliäinen lamppu
vaivaisena kuten rakkauttaan ruikuttavan laulu. Sakea tupakan savu
lisäsi pimeyttä. Akkunaton eteinen oli aina aivan pimeä.

Ja he joivat ja puhuivat vainajasta hyvää. He joivat jo Jönnin
tavaroilla saatujen viimeisiä. Ylistivät Jönniä ylettömästi:

"Hän oli oikea... Ei mikään porvari rikkaanakaan", puhelivat he. Puhe
johtui sitten Jönnin surulliseen kuolemaan, siitä kuolemaan yleensä.

"Ei... Ei palaa enää Jönni", puheli eräs kuin Jönniä kaivaten. Se oli
selvä.

"Eihän sitä sieltä enää entisille koivilleen nouse", toisti toinen.

Ryypittiin lisää. Humaltuneet mielet olivat alttiit kuoleman
vaikutelmille puoleen jos toiseenkin.

"Ylösnousemusta että on, sanotaan", alkoi nyt Hankku siitä Jönnin
puheesta johtuen ja kysäisi äkkiä:

"Mutta onkohan tuota? Sitä kuolleen ylösnousua?"

Arveltiin. Toiset myönsivät, toiset kielsivät. Alkoi pieni kinastus.

"Senkö lemmolle sitä sieltä enää nousisi... Kun on jo koko maailmasta
kuitti", kiivastui vihdoin eräs. Virisi siinä jo rähinä.

Mutta päätökseksi alkoi väsyä se, että ei sitä ylösnousemusta ole.

"Mikä kerran meni, niin vedä vaan risti päälle!" ynseili eräs.
Kankkukin taipui nyt niin uskomaan ja arveli:

"Muutenhan se olisikin vain kahtaannepäin kulkua... Joutavaa
reissuamista ensin sinne ja sieltä takaisin."

Ja Hankun sana tehosi loppuihinkin. Taas päätettiin, että Jönnin päälle
saa vetää ristin.

"Kuitti on Jönni jo nyt", todisti eräs. Hankku muisti nyt Jönnin
silloin äkäillessään väittäneen, että kummittelee. Hän kertoi sen,
selitti:

"Sanoi että kuollut voi... esimerkiksi juoppoa kun Herra rankaisee,
nousta haudastaan ja astua syntisen eteen ja ottaa sitä nokasta kiinni
ja sanoa että tällä tavallako sinä muljaat ja tuhlaat."

       *       *       *       *       *

Ja miten ollakaan, niin se kummitus-asia oli, varsinkin näin pimeän
aikaan, yösydännä ja vielä kuolleen kotona koko joukon toista kuin se
ylösnousemus-asia. Yksi ja toinen jo vilkaisi ovea kohti, jonka takana
oli pimeä eteinen.

Mutta he tekeytyivät ynseiksi sillekin uskolle. He yltyivät juomaan,
kokien juuri sillä vaimentaa sitä kamalaa uskoa ja salata sitä
toisiltaan.

Niin alkoi oikea mässäys ja rähinä. Nyt he jo, sitä outoa tunnetta
voittaakseen ja toisiltaan salatakseen, puhuivat aivan pilkkasanoja.

"Kyllä vaan olisi Jönnikin retkillä!... Jos nousisi haudasta ja lähtisi
reissuun sitä varten, että vanhaa ryyppyveljeään muistuttamaan siitä
asiasta!" ivaili eräs, ja Hankku päätteli:

"Rauhassa saadaan ryypätä... Ei Jönni enää niskaan hyppää."

       *       *       *       *       *

Mutta silloin kuului pimeästä eteisestä outoa kolinaa. Kaikki
vaikenivat, katsahtivat oveen. Ovi avautui, ja siihen ilmestyi
silinteri päässä Jönnin jykevä hahmo, pitkä ruumisarkku pitkinpäin
selässä ja olalla risti.

Karkea kirous pääsi silloin jokaiselta, ja karjuen kuten aina
kauhunlyömät syöksyivät kaikki suinpäin ulos kojusta, läpi pimeän
eteisen, ollen tallata toinen toisensa, jopa Jönninkin, joka pelastui
nyt kuolemasta ainoastaan siten, että ulos karkaava jätkälauma syöksi
hänet arkkuineen syrjään.

Se oli rymy. Jotenkuten kauhustaan toinnuttuaan riensivät jotkut
ilmoittamaan asiasta matkan päässä passissa seisovalle poliisille ja
vaatimaan sitä ottamaan asiasta selvän.

Ja passissa oleva poliisi oli juuri varkain käynyt läheisen
passipoliisin luona, ja he olivat puhuneet Jönnin kuolemasta. Sillä
poliisi Malinen oli tuonut leikkauspöytäkirjan ja muut paperit.
Molemmat he tunsivat Jönnin ja olivat asiasta nyt puhuessaan sanoneet:

"No nyt ei sekään enää anna vaivaa."

Ja heti heidän erottuaan saapuivat kauhistuneet jätkät toisen, poliisi
Matikaisen luo, kertoivat Jönnin kummittelevan asunnossaan ja vaativat
ottamaan selvää.

Ja poliisin täytyi. Ties jos on rikos tekeillä. Mutta hänkin alkoi
arastua, kutsui sen toisen poliisin mukaansa. Asia tuntui oudolta.
Hehän olivat juuri puhuneet Jönnin kuolemasta, ja nyt ilmoittivat
jätkät tuon samaisen Jönnin kummittelevan elävänä, vaikka on kahdesti
haudattu, välillä leikattu. Ei ihme, että he alkoivat arastella. He
saapuivat Jönnin asunnolle varovasti, sisällisesti arkoina, aivan kuin
hiipien.

Niin saapuivat he eteisen ovelle. Siinä he molemmat taas pysähtyivät.
He paljastivat miekkansa valmiiksi, hiipivät hiljaa kuin hiiret eteisen
läpi ja yhtäkkiä kiskaisivat oven auki.

Mutta Jönni istui silinteri päässä rauhallisesti ruumisarkkunsa
kannella keskellä puolipimeää huonetta, söi juustoa ja ryypiksi
hautajaisoluensa loppuja, olutpullo kädessä, ja puheli poliiseille
tyynenä:

"Kukahan rietas se on täällä isännöinyt, niin että on vienyt koko
kapitaalin. Niin sängyt kuin kaikkikin!" Poliisit oudostuivat. Toinen
jo kiroili:

"Etkös sinä jo kerran kuollut?"

Jönni epäsi ja luullen sen lääkärintodistuksen vain todistavan,
että hän on parantunut, haroi hän sen taskustaan, todistaakseen
elossa-olonsa sillä, ojensi paperin poliisille ja käski:

"Lue tuosta."

Ja poliisi luki:

    "Että satamajätkä Jönni Lumperi eli Jöns Lundberg Helsingin
    kaupungista on kuollut myrkytykseen ja oikeutettu haudattavaksi,
    sen todistan jo ennen vannotulla lääkärin valalla kuin myös
    tällä valallisella velvoituksella niin totta kuin Jumala minua
    auttakoon sielun ja ruumiin puolesta. Aika ja paikka.

                                           Nils Anselm Hypén.
                                              Lääkäri."

"Häh?" oudostui Jönni, ja poliisi selitti:

"Tässä todistetaan, että sinä olet kuollut ja valmis haudattavaksi."
Molemmat puolet olivat ymmällä. Alkoivat pitkät selittelyt. Mutta
sittenkin se jäi heille epäselväksi.

Mutta Jönni nousi, tarjosi poliiseille ryypyt ja puheli
ruumisarkustaan:

"Olin vain siellä matkoilla vähäsen kauppa-asioissa, niin ostin tuon
irtaimiston sitä varten, että möisin hänet... Jos joku sattuisi
semmoisen taloustavaran puutteeseen."

Poliisitkin olivat toki jo rauhoittuneet. Peräilivät kyllä yhäkin niitä
Jönnin matkoja, mutta Jönni selitteli viattomasti:

"Kauppaneuvos Lumperihan se tässä vain äsken kehoitti onnea koettamaan,
niin yritin ja lähdin reissuun, mutta eihän se mitä onnistunut. Aina
pimeyden valtakuntaa myöten sain vain turhaa koluta."

Poliisit poistuivat ja miettivät asiaa. He aikoivat tietysti kertoa
kaikki poliisikamarissa, mutta kun heillä ei ollut huomenna siellä
virka-asioita, jäi ilmoitus tuonnemmaksi, ja se seikka aiheutti sitten
uuden selkkauksen.

       *       *       *       *       *

Mutta samoihin aikoihin oleskeli Jönnin toinen morsian, Kourun leski,
Helsingissä niitä rakkaustavaroitansa häitä ja kihlajaisia varten
ostamassa. Samalla oli hänellä pankkiasioita toimitettavana.

Ja nyt hän joutui sisällisesti pulaan. Teki näet mieli käydä kuulua
sulhastansa tervehtimässä, mutta siveänä ja hurskaana naisena ei
tiennyt, olisiko se aivan sopivaa. Hän mietti ja mietti. Rakkaus veti.

Mutta eräs toinen pankki oli nyt korottanut talletuskorkonsa puolta
prosenttia korkeammaksi sen pankin korkoa, jossa hän talletti isoja
rahojansa, ja tuon toisen pankin tuttu virkamies oli häntä kehoittaen
kehoittanut muuttamaan rahansa heidän pankkiin. Sitä asiaa punnitessaan
sai leski nyt sopivan asian käydä sulhastansa kauppaneuvos Lundbergia
tervehtimässä, neuvotellakseen hänen kanssaan asiasta. Tuntuipa kuin
olisi hän velvollinenkin näin suuressa ja tärkeässä asiassa
neuvottelemaan sulhasensa kanssa, varat kun olivat jo tavallaan
yhteisiä ja sulhanen suuri liikemies. Hän siis pukeutui ihanaksi kuten
aina rikas morsian ja lähti juhlallisin mielin tuolle tervehdysmatkalle
sulhasensa, oikean kauppaneuvoksen luo.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli kauppaneuvoksenkin talossa kiusaa Jönnin liiketoimista.
Punturi oli saapunut maatilaansa myömään, ja hänen puheistaan oli
kauppaneuvos tuon petkuttajan tuntomerkkejä kyselemällä alkanut epäillä
veijariksi kaimaansa Jönniä, ja lopulta hän oli asiasta varmakin.

Ja silloin hän, aina ärtyisä ukko, raivostui Jönnille ihan
tavallistansa ylettömämmin, ties miksi. Äkeällä päällä ollessansa hän
yleensä kiukutteli koko konttoriväellensä, mutta varsinkin
emännöitsijällensä, Emännöitsijä taas oli ikänsä talossa palvellut ja
tunsi ukon. Kun muu väki noiden ukon kiukuttelujen aikana aivan hiipi
varpaillansa, niin riiteli hän rohkeasti, jopa usein tiukastikin
vastaan, ja ukko oli silloin aina kiroillut kaikkia naisia ja manannut
emännöitsijän vastaan-riitelyistä:

"Tuommoisia ne naiset ovat."

Siksi hän olikin sanonut pysyvänsä niistä erossa, elävänsä
vanhanapoikana. Nyt hän oli alkajaisiksi konttorissa kiroillut Jönniä,
ja konttoriväki oli arvannut jatkon tulevan heidän osalleen ja he
tekivät työtä kun kuumeiset. Hiljaa, niin että kuului vain kynän
rapina.

Ja sitten oli ukko purkautunut emännöitsijälle ja oli kehkeytynyt
riitaisuus, jota oli jo kestänyt oikeastaan lähes kaksi päivää. Ukko
oli ärtynyt ja riidellyt ruuastakin, ja emännöitsijä kiihtyi siitä
suorastaan tiukaksi ja uhitteli kuin omalle miehellensä.

"Se on sinun syy. Kaikki on sinun syy", kiukustui siitä ukko
riitelemään ruokapöydässä umpimähkään ja tenäsi:

"Että kaikki on talossa nurin, se on sinun epäjärjestyksesi syy."
Emännöitsijä oli aivan punaisena uhmasta ja uhitteli vastaan:

"Nähdäänhän kenen on syy!" Hän uhkasi jo erota talosta, ei tosissaan,
vaan riidelläkseen ja uhatakseen, poistui keittiöön ja päivitteli
siellä ukosta palvelijoille vihaista:

"Niin tää nyt vasta isäntä on! Alkaa jätkän juoksuista kiukun!"

Mutta silloin lennätti hänelle konttoristineiti sanomalehden, jossa
kerrottiin Jönnin kuolema, ja supisi tulisella kiireellä asian.
Emännöitsijä silmäili lehden, ylvästyi voitostansa ihan muhkeaksi ja
semmoisena viedä ryöhyytti voitokkaana lehden ukon eteen ruokapöytään
ja aivan ilkkuen ilmoitti:

"Lukee nyt! Kuollut tuo on koko jätkä."

Ja sitä menoa ylpeänä ja ynseänä takaisin keittiöön. Yksin jäänyt ukko
silmäili kertomuksen ensin nopeasti, luki sen sitten hyvin visusti ja
aivan jäi miettimään.

Ja miten ollakaan, niin hän heltyi kaimansa kuoleman johdosta.
Varsinkin kun se oli kuollut niin surullisella tavalla, myrkytykseen,
kauheita kipuja kärsien. Hän tutki ja tutki kertomusta siinä
ruokalautanen edessä, ruokaliina ryntäillä.

"Ai-jai!" puheli lopulta itsekseen, tyyten sulaneena. Hän leppyi jo
emännöitsijällekin, hoihki sille keittiöön:

"Jenny Susanna hoi!" hoihki hän, mutta emännöitsijä oli nyt voitostansa
ynseä ja ylpeä, ei ollut kuulevinaankaan kutsua ja saapui vasta tovin
kuluttua, silloinkin muka muulle asialle.

"Tämä on surullinen kuolema! Yksi kauhea ja surullinen kuolema", puheli
silloin lopen sulanut ukko, mutta vaimon sitkeydellä jatkoi
emännöitsijä nyt jo teennäistä ynseänä oloansa, asetteli astioita
kaappiin, ei ollut ukon puhelua kuulevinaankaan ja ynseili:

"Rouva teidän pitäisi ottaa, kauppaneuvos, niin oppisitte olemaan
turhista suuttumatta", ynseili hän vain. Ukko oli sula kuin vaha. Hän
huokasi ja lupaili nöyränä:

"Ei, Jenny Susanna. Minä ei ota koskaan frouva!"

Hän aivan huokasi, korjasi ruokaliinan paremmin ryntäillensä ja
varustautui leikkaamaan paistia.

Mutta samassa riensi konttorineiti ja ilmoitti sulhastaan tapaamaan
tulleesta Kourun leskestä:

"Täällä on eräs rouva Kouru, joka tahtoo tavata kauppaneuvosta."

"Mikä rouva?" katsahti häneen ukko, ja neiti ilmoitti:

"Sanoo olevansa kauppaneuvoksen morsian."

Ukko oli kirota. Hän luuli jonkun tulleen hänestä pilaa tekemään ja
riensi ruokaliina ryntäillä opettamaan sitä.

Mutta ovella hän pysähtyi. Oli aikonut vieraalle pilantekijälle aivan
kirota, mutta kun huomasi sen olevan arvokkaan emännän, niin ei voinut.
Hän aivan hölmistyi, jäi katsomaan leskeen kuin ihmeeseen eikä tiennyt
mitä sanoa.

"Häh?" sai hän siinä pulassa vain kysytyksi. Leski selitti:

"Jos minä saisin tavata sulhastani, kauppaneuvos Lundbergia." Taas ukko
sanattomana katsomaan. Emännöitsijä odotti uteliaana, aivan ihmeissään.

"Va faan?" kääntyi lopulta ukko häneltä ihmeissään kysymään, ja kun
emännöitsijä ei tiennyt vastata, kääntyi hän taas lesken puoleen ja
ilmoitti:

"Minä olen kauppaneuvos Lundberg."

Ja nyt molemminpuolinen vaitiolo. Ovella seisova ukko katsoa tuijotti
vain ymmällä leskeen.

"Puhutteko te ruotsia?" peräsi hän jo, luullen lesken sen hänen
ruotsalaisen "va faan"-kirouksensa ymmärtäneen. Leski alkoi jo
aavistella, että asiassa on jotakin vinossa.

"Pyydän anteeksi", puheli hän jo hämillään.

Konttoriin ehätti samassa liikkeen juoksupoika ja ilmoitti tavallaan
riemuissaan:

"Nyt se Jönni jätkä tulee."

Ja ennenkuin ehdittiin tointuakaan, työntyi Jönni asioitansa
selvittelemään ovesta. Uusi ällistys.

"Häh?" pääsi taas hämmästyneeltä ukolta, ja hän jäi nyt katsoa
tuijottamaan kuolleeseen Jönniin oudostuneena, kuten äsken yhteiseen
morsiameensa. Jönni huomasi lesken, oivalsi asian ja mulkoili hyvin
omituisesti.

"Saatans Jönni!" pääsi lopulta ukolta rehti kirous, ja hän alkoi
nimitellä Jönniä jätkäksi. Sillä aikaa hävisi Kourun leski kenenkään
huomaamatta kuin varjo tai sadun henki. Jälelle jäi vain kaksi
piintynyttä vanhaapoikaa, ja nyt alkoi pitkä tilinteko. Tuo tilinteko
tuli ukon puolelta alkuvaiheiltaan ankaraksi, varsinkin sen vuoksi,
että hän oli tämän morsiamensa odottamattoman ilmestymisen johdosta
joutunut nyt uudestaan raivoisaksi, vaikka ei hän tosin Jönnistä
ehtinyt vielä aavistaa niin suuria, että se olisi siinäkin ollut
pelissä, esiintynyt hänen nimissään arvokkaiden naisten kevytmielisenä
viettelijänä ja hurmaajana.

       *       *       *       *       *

Mutta emme ryhdy sen tilinteon vaiheita kuvailemaan, varsinkin kun ukko
käytti siinä monta omituista sanaa. Ajan kanssahan kaikki tietysti
selvisi. Mainitsemme vain nyt jo kertomuksen juoneen nähden etukäteen
sen, että aikansa Jönnille kiroiltuaan ukko lopulta taas tuolle
kaimallensa lauhtui ja kaiken lopuksi sitten jo ryhtyi siltä tyynesti
asiaa kyselemään ja tutkimaan kaikella oikean liikemiehen tarkkuudella.

Ja kaikesta sitten perille päästyään hän lopulta suorastaan taas heltyi
Jönnille. Se Jönnin miljoneeriksi yrittäminen häntä aivan liikutti
lopulta. Oli sitä hänkin aikoinaan yrittänyt, ja miten ollakaan, niin
hän suli huomatessaan jätkässäkin tuulahduksen sitä miljoneerihenkeä,
joka oli ollut koko hänen oman elämänsä sisällyksenä. Hän kestitsikin
Jönniä ja siitä sen miljoneeriksi yrittämisestä loppujen lopuksi jo
huvitettunakin puheli Jönnille:

"Se oli ajattelematon yritys."

Arvasi sen. Hän lisäsi:

"Ei sinusta tule enää miljoneeriä." Jönni uskoi sen nyt, kun
kauppaneuvos vakuutti. Hän vastaili:

"Kyllähän se kauppaneuvos tietää... Kun on kokemusta."

Ja hän rohkaistui nyt ukon hyvyydestä, ja hänessä heräsi taas se jätkän
ainainen juomarahahenki. Siinä hengessä eläen hän jo ryhtyi selittämään
ja lieventämään tätä erehdystänsä sillä kuolleistaheräämis-asiallansa,
ilmoittaen hyvän lapsen vilpittömällä kavaluudella:

"Siinä toisessa elämässäkin jo elin... Pimeyden valtakunnassa." Ja kun
ukko kyseli, niin hän kertoili kuolleista heräämisestänsä yhä
rohkeammin, kuten aina se, joka seikkailuistansa puhuessaan innostuu
niitä lisäämään ja liioittelemaan. Ukko suli lopen. Juttu osaksi
huvittikin, herätti myös sääliä, osanottoa.

"Ai-jai, Jönni!"

Jönni mulkoili ja selitti toimessaan:

"Ne sotkivat minut Antti Pitkäsen kanssa, niin että olin jo vähällä
mennä muljahtaa."

"Jaa, jaa, jaa, jaa", puheli kauppaneuvos siitä sotkemisesta lisäillen:

"Sitä sotkeutuu. Ihmisen ja ihmisen välillä ei ole iso ero."

Ja hän lupasi nyt maksaa Jönnille eläkkeen, kymmenen markkaa kuussa, ja
varoitti, ettei Jönni nyt enää sotkisi itseään ja häntä toisiinsa. Hän
huomasi sen "sotkeutumisen" johtuneen hänen nimensä väärinlausumisesta
ja selitti:

"Minun ja sinun välillä on ero."

Ja hän selitti:

"Se ero, että Lundberg ja Lumperi... B ja d on erona meidän välillä."

Jönni kuunteli visusti ja jykevänä kuin hirsi. Ukko kävi niin
toverilliseksi, että alkoi jo kertoa siitä oudosta morsiamensa
ilmestymisestä, vieläkään tietämättä sitä salaisuutta, että Jönni oli
hänelle tuon lesken suloistuttanut. Hän alkoi:

"Minulle siinä eräs... hullu vaimoko lie ollut... Morsiameksi riiasi."

Mutta se oli Jönnille arin asia koko jutussa, se, että hän oli ollut
niin lempeillä retkillä. Vanhanapoikanahan hän sitä ujoili toisen
vanhanpojan edessä ja vielä enemmän muista hyvin ymmärrettävistä
syistä. Hän mulkoili epäluuloisena, kierteli, puheli:

"Ka, se on nainen rakkaudessaan sokea." Ja sanatkin ja vertaukset hän
löysi ja jatkoi:

"Sokea, niin että miehen lähellä kukoistaa kelle hyvänsä... Niinkuin
esplanaadin sireeni, joka kukoistaa lämpimälle, kunhan se vain on
lämmintä... Olipa se sitten touko- tai kesäkuun lämmintä."

"Jaa, jaa", mietiksi ukko. Jönni tunsi pelastuneensa. Erottiin. Jönni
kävi noutamassa ruumiskirstunsa ja lähti sitä myömään. Talon talonmies
oli ollut matkoilla, ei tiennyt Jönnin paluusta mitään. Oli vain
kuullut sen kuolleen ja uskoi niin.

Ja silloin saapui poliisi Nuutinen, tuli suoraan Jönnin asunnolle ja
aikoi vangita. Mutta kun Jönni oli poissa, ruumiskirstuansa myömässä,
ja ovi kiinni, peräsi hän miestä talonmieheltä. Se taas, luullen Jönnin
kuolleeksi, ilmoitti:

"Se on jo taivaassa."

Niinpä lähti Nuutinen poliisikamariin ja puhui asiansa. Mutta sinnekin
oli jo saapunut prokuraattorinviraston virallinen ilmoitus Jönnin
kuolemasta, ja komisarius ilmoitti:

"Se on nyt jo paremmilla markkinoilla." Nuutinen kävi ymmälle. Hän
selitti vielä äsken nähneensä Jönnin Riihimäellä, mutta silloin hänelle
näytettiin tuo prokuraattorinviraston todistus. Hän luki, epäili ja
ihmetteli:

"Sehän nyt on ihmeiden ihme." Hän alkoi ihan kiistää vastaan. Ja
lopulta sukeutui aivan kina.

"Minä sen paremmin tiedän", suuttui näet Nuutinen. Mutta kun se tuntui
komisarius Pökeröstä turskilta puheelta, näin esimiehen edessä, niin
hän suuttui ja komensi Nuutiselle:

"Ei täällä saa kinata."

Mutta komisarius Lepuri toki ryhtyi sovittelemaan ja tyynnyttelemään,
puhellen Nuutiselle:

"Konstaapeli Nuutinen on nähnyt Riihimäellä kummituksia." Ja kun
Nuutinen vaikeni, niin hän aivan lohdutellen vakuutti:

"Kyllä Nuutinen saa uskoa, että se on kuollut." Nuutinen poistui.
Käytävässä tuli vastaan Punturi ja, luullen Nuutisen olevan Helsingin
poliiseja, selitti etsivänsä erästä Jönni Lumperia.

"Se on jo kuollut", ilmoitti hänelle nyt Nuutinen. Punturi masentui.
Hän alistui kuitenkin kohtaloonsa ja puheli:

"Minkäpäs sille sitten enää voi."

Ja luullen Jönnin olevan nyt jo iäisessä vaivassa hän kostonhaluisena
Nuutiselle lisäili:

"Mies kun on semmoisessa paikassa, että ei sen puheille pääse kunnon
poliisi, vaan ainoastaan kelju... Jolla on itsellään helvettiin
piletti."

Hän poistui allapäin. Nuutinen ei tiennyt miten selittää tämä ihme. Hän
lähti mietteissänsä kauppatorille, joka kihisi väkeä täynnä.

Ja silloin hän eräässä väkijoukossa äkkiä huomasi Jönnin kauppaavan
ruumiskirstua.

"Jönni!" huudahti hän. "Taasko sinä olet torilla soittamassa...
Taivaassa jo sanottiin sinun olevan."

"Ka... Nuutinen", ihastui Jönni ja puheli tyynesti:

"Täällähän sitä sinäkin taas huilaat."

Ja taas alkoi Nuutinen häntä soimata ja haukkua ja sanoi hänen
kuolleen, mutta Jönni oikaisi:

"Näithän sinä itse, että minä heräsin kuolleista."

Ja jokapäiväisiin asioihin oitis mennen hän tavallisilla puheilla
jatkoi, selitti:

"Tuntui tämä ruumislotja liialta mööpeliltä, niin palasin tätä
myömään."

Mutta nyt ei Nuutinen sietänyt mitään, vaan haukkui vain ja riiteli, ja
kun muisti ne Punturin sanat, että Jönniä hakemaan ei enää pääse kunnon
poliisi, vaan kelju, niin hän ihan ärjäisi:

"Olenko minä sitten kelju... Että sinut piti vieläkin nähdä."

Hän oli aivan suunniltaan. Jönni kyllä koki häntä sovitella, puheli:

"Ystävyksiä meidän pitää olla... Ja aina yhdessä... Sillä eihän
poliisiakaan olisi, jos ei olisi jätkää."

Mutta ei se auttanut. Nuutinen ei nyt välittänyt niistä, ennenkuin oli
kaikki visusti tutkinut, ja niin selvisi Jönnin ihmeellinen asia
sellaisena kuin se tässä on kerrottu. Kun Jönnin huomattiin eläneen ja
toimineen ja kuolleen niin monena, niin poliisimestari hänelle sanoi:

"Sinuahan on ollut kokonainen lauma... Kun on riittänyt niin moneen
kuolemaankin." Mutta Jönni vastasi siihen vain että:

"Monenahan me ihmiset yleensäkin olemme. Aina varallisuutemme ja
tilanteen mukaan." Ja hän lisäsi:

"Eihän maailmassa ole ollut ihan yksinään muut kuin Aatami. Jolla ei
ollut kenen silmissä ja kukkarolla olla ja elää monena."

Mutta sitten he leppyivät hänelle, kun poliisiherroille selvisi kaikki,
se, että Jönni on kuolleista herännyt, ja hänen miljoonapuuhansa, ja
niin ne siitä hänen heräämisestään sanoivat:

"No... Hän hoksasi tulla aikanaan litviikille."

Ja heille selvisi Jönnin liikemiesnero ja he puhelivat:

"Se on todellakin liikemies: ei jäänyt odottamaan epävarmaa litviikkiä
taivaassa, jolloin voi olla jo kassa tyhjä, vaan hoksasi, että paras on
ottaa palkka oitis ja nauttia se jo täällä. Sillä miehellä on
miljoonamiehen äly."




XX.


Ja nyt alkoi Jönnin elämä valua entiseen uomaansa. Hän möi jonkun ajan
kuluttua ruumisarkkunsa, joi rahat ja alkoi taas tasaisesti ennallaan
elää.

Mutta sitten alkoivat ne metsäyhtiön herrat vaatia Jönnille
rangaistusta ainakin petosyrityksestä. Heille kun se oli aiheuttanut
menoja. Mutta kun he yrittivät, niin huomattiin Jönnin olevan lain
mukaan kuolleen, ja lakimiehet ilmoittivat:

"Ei kuollutta voi oikeudessa vioistaan syyttää. Laki ei sitä salli."

Ja kun prokuraattorinviraston päätöksestä, joka on korkein, ei voinut
vedota, niin täytyi luopua asiasta ja Jönni jäi kuolleeksi.

Mutta siitä hänelle koitui harmia. Toveritkin näet sillä aina
härnäsivät ja sanoivat lastin purattajille että:

"Ei kuollutta saa työssä pitää. Siitä on sakko."

Siitä pula. Elävän oikeudet voi kuolleeksi julistetulle myöntää
ainoastaan hallitsija, jos sitä anotaan, mutta se olisi maksanut sata
markkaa.

Mutta taas auttoi kauppaneuvos kaimaansa, maksoi nuo sata markkaa, ja
Jönni anoi hallitsijalta saada vielä elää ja saikin sen oikeuden
armosta. Sitä päätöstä hän nyt uskollisesti odotteli.

Ja sitten heltyi kauppaneuvos kaimansa kohtaloista vielä niin, että
puheli:

"Sinä, Jönni, pelastit henkesi suuresta vaarasta. Sinun pitää saada
hengenpelastusmitali."

Ja hän hankki sen mitalin Jönnille, Voi hän, vaikutusvaltainen pohatta
kun oli. Mutta Jönni esteli. Hän puheli:

"Hankulle se sopisi paremmin. Hän pelasti minut kahdesti."

Ja kauppaneuvos hankki hengenpelastusmitalin Hankullekin, ja he kävivät
molemmat mitali rinnassa ja olivat ylpeät siitä.

Ja silloin hän joi oman itsensä. Kun näet tuntui, että on
hengenpelastusmitalin saamisen johdosta välttämättömästi pidettävä
pidot, eikä ollut rahoja, niin hän keksi keinon: kun yliopistoon
ostettiin ruumiita leikkausta varten, niin hän möi ruumiinsa siellä
leikattavaksi kuoleman jälkeen, koska jo oli kerran ennenkin leikattu.

"Kun kerran tuli juoduksi kirstu, niin menköön sisuskin kuoren mukana",
puheli hän kauppaa tehdessään. Hän sai sata markkaa ja piirsi
puumerkkinsä kauppakirjaan. Ja piti komeat pidot, päätti joka pennin.
Ja niin ei hänellä, niin paljon kuin olikin etsinyt, ollut kuollessaan
enää omaa ruumistakaan. Sitä hengenpelastusmitalinsa kemuissa
juodessaan ja muistaessaan, että oli ruumiinsa myönyt yliopistolle, hän
puheli:

"Sielläpähän on yliopistossa sitte opissa. Niin että osaa sen kurssin
käytyään tulevassa elämässä olla ja elää paremmin kuin täällä osasi."

Ja silloin, kekkerien jälkipäivänä, saapuivat paperit, joissa Jönnille
myönnettiin hallitsijan armosta oikeus vielä elää. Mutta kun ne olivat
saapuneet, sanoivat toverit:

"Se tuli nyt jo liika myöhään... Kun sinä jo möit ruumiisi, niin
sinulla ei ole nyt ruumista millä elää."

Ja Jönni myönsi asian niin olevan ja siksipä hän ei vienytkään enää
papereita papinkansliaan, että hänet olisi voitu merkitä elossa
olevaksi, ja niin kulki hän papinkirjoissa edelleenkin kahdesti
kuolleena ja oli siitä iloinenkin, sillä hänen ei nyt tarvinnut maksaa
henkirahaa, kun hänellä oli ainoastaan henki, vaan ei ruumista. Ja nyt
kun kaikki oli mennyt, puheli hän miljoonamiehenä olostansa, muisteli:

"Miljoonia sitä minäkin jo liikutin." Ja kun sitä asiaa toverit
pohtivat, niin hän alistui tuloksiinsa tyytymään, puhellen:

"Samahan se kummin päin miljoonaa liikuttaa: kokoaako vaiko riepoittaa,
yhtä hyvin sitä on miljoonamies."

Ja hän aivan selitti:

"On se laivamieskin laivamies, seilasi etelää tai pohjaa kohti." Ja kun
hän ei itseänsä kiinniottaessaan ollut itsellänsä voinut ansaita sitä
puolta miljoonaa, niin hän tyytyi ja selitti:

"Sainhan minä sillä -- veijarilla -- toki sitten kiinnisaatuani
yliopiston palkinnon, sata markkaa." Ja toverit myönsivät, että hän on
ollut taitava etsijä, ovela salapoliisi ja reilu miljoonamies miljoonaa
riepoittaessa, jota todisti sekin, että hän oli saanut sen niin
tarkkaan riepoitetuksi, että ei ollut enää omaa ruumistakaan, miltä
kuolla ja mistä ruunulle henkiraha maksaa.

Mutta sitä hautaristiänsä ei Jönni missään vaiheessansa juonut, kuten
oli nyt kuolemansa jälkeen ruumiskirstunsa ja kaiken muun ryypännyt.
Hän säilytti sen visusti Hankkua, pelastajaansa varten, johon hän oli
nyt entistä alttiimmin kiintynyt, ja kun Hankku sitten kuoli, niin hän
pystytti ristinsä niine kirjoituksinensa, niin että siinä ilmoitettiin
Hankusta: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi, Kuoli Herrassa ja
lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."

Mutta sikäli hän oli muuttunut, että ei kieltänyt enää ylösnousemusta,
kävi kirkossa ja ehtoollisella. Vakavana syötteli hän nyt ystäviänsä,
pulukyyhkysiä, joihin hän oli nyt kiintynyt entistä hellemmin, ja
todisteli siitä miljoneeriksi tulosta muille että:

"Se on vaikea asia... Kun sitä ei nuorena ole alottanut jo
kymmenvuotiaasta, kuten kauppaneuvos Lumperi."

Tosissaan hän sitä puhui ja varoitti:

"Ei pidä yrittää miljoneeriksi! Siinä voi tulla köyhälle konkurssi."

Hän muisti, miten kovalle se oli ottanut, kun hän sitä yritti, ja hän
selitti:

"Jos on miehellä oikein miljoonamiehen luonto, niin miljoona ei ennätä
läpikään käydä... Menee jo ennen kuin on tullut."

       *       *       *       *       *

Ja sitten tapahtui yhä ja yhä uutta, joka ikuistutti Jönnin, tuon
taivaanlintusen, suorastaan kuolemattomaksi.

Sillä Janne Limperi oli kuullut Jönnin vaiheista ja ihastunut niihin ja
hänen elämänaatteeseensa. Hän oli etsinyt Jönnin, hurmautunut hänen
vaiheistansa ja tuosta hänen vapaasta elämänaatteestansa, kuten aina
salapoliisiromaania lukiessa ja kuten ihastutaan kaikesta iäisestä.
Kurillaan hän sen kaiken tosin alkuaan teki, mutta leikistä tulikin
sittemmin tosi.

Ja niinpä osti hän Jönniltä sen nimen käytettäväksensä Jönnin kuoleman
jälkeen. Hän maksoi siitä kolme markkaa ja Jönni joi ne. Sittemmin
Janne vajosi Jönnin jälille ja oli Jönnin kuollessa jo valmis nimeä
perimään, ja toverit sanoivat Jönnille, että hän joutuu nyt
taivaanvaltakunnassa irtolaiseksi, kun hänellä ei ole nimeä.

Mutta ei Jönni hätäytynyt. Hän puheli:

"Minä rupean siellä etsiväksi poliisiksi ja etsin oman nimeni. Kun olen
jo ajassa siihen toimeen harjaantunut." Ja niin oli hän varannut
itsellensä taivaanvaltakunnassa jo vakinaisen viran, ja siitä toimesta
kirjoitetaan vielä monta ihmeellistä kirjaa. Janne Limperi harjoitteli
itseään Jönnin toimeen Kotkassa, jossa poliisit häntä kantoivat, kuten
Nuutinen Jönniä, ja hän oli jo muuttanut nimensäkin Janne Limperistä
Jönni Lumperiksi, jonka nimen oli Jönnilta ostanut.

Ja kun toverit johtuivat puhumaan Jönnille siitä, että hän on
salapoliisina etsinyt omaa itseänsä, niin hän selitti:

"Johan minä sitä silloin aina sanoin, että se veijari pyörii varmasti
ihan minun silmissäni, vaikka minä en sitä vain huomaa."

Ne toiset kyllä aina pyrkivät tekemään pilaa ja sanoivat:

"No nyt sinä sitten löysit itsesi... Sen suurhuijarin."

Mutta ei Jönni siitä pahastunut, vaan puheli tosissaan, vakaana:

"Ka sitä ei ihminen löydä omaa itseäänkään, jos ei sitä ahkerasti ja
kaikilla kujeilla ja keinoilla etsi." Ja varmasti hän lisäsi:

"Mutta minä kun etsin, niin nyt minä tiedän, että minä olen se. Näen
kuin peilistä. Ja mitä sitä muuta tarvitseekaan."

Ja silloin toverit hänelle taas filosofeerasivat, tekivät
hyväntahtoista pilaa. Kun hän etsiessään oli oman ruumiinsakin jo
juonut, niin he nyt puhelivat:

"Ja nyt kun sinä löysit oman itsesi ja sait vielä sen lisäksi armossa
luvan elää, niin sinulla ei ole enää omaa ruumista, millä elää ja
juoda, ja minkä rinnassa henkesipelastusmitalia pitää... Kun jo möit
ruumiisi yliopistolle ja joit. Eikä nimeäkään ole."

Sen myönsi Jönni ja selitti vakaana:

"Ka ne ovat etsiessä... niin itseään kuin muutakin arvokasta katoavaa
etsiessä menneet kaikki... Niin ruumis kuin muukin."

Mutta ei hän surrut. Olihan hänellä toki oman henkensä pelastusmitali,
jos kohta sitä täytyi nyt kantaa vieraalle myödyn ruumiin rinnassa,
mutta hän alistui ja puheli:

"Henkihän se on kuitenkin enemmän kuin ruumis. Ja ruoka tarpeellisempi
kuin itse vatsa." Ja kun joskus kevytmieliset häntä härnätessään
häneltä vieläkin kysyivät: "Onko Jönni jo löytänyt itsensä?" niin hän
ei suuttunut, vaan vastasi:

"On." Ja koska hän oli sen Jönnin itsensä jo juonutkin, niin hän
selitti:

"Löysin ja join suuhuni hautoineen päivineen. Niin että nyt on Jönni
lurjus varmojen lukkojen takana."

Ja aivan toisti, vakuutti:

"Niin että se on minussa. Se lurjus... Minussa sisällä."

Ja hän oli ylpeä siitä, että oli ollut niin taitava salapoliisi,
saattanut etsimänsä lurjuksen niin lujaan linnaan ja niin varmojen
telkien taakse. Liisa häntä kyllä kerran nuhteli siitä, että hän kaikki
oli juonut ja tuhlannut, soimaten:

"Mikä miljoneeri siitä semmoisesta tuhlaajapojasta tulee!... Joka juo
ja tuhlaa ruumiskirstunsakin ja itsen ja nimensäkin." Mutta Jönni vain
vastaili raamatun sanoilla:

"Joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Ja Isällä ei miljoona lopu...
Kun on semmoisen miljoona-Ukon poika." Ja siltä isältänsä hän sanoi
perineensä sen miljoonamiehen luonnonkin ja tuhlaajaluonnon.

"Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa", puheli hän.

Mutta kauppaneuvos Lundbergista hän puhui aina suurella hartaudella ja
oli ylpeä siitä, että on sen kaima. Varsinkin kuukauden viime päivänä,
eläkkeen saatuaan ja sillä itsensä sopuhumalaan ryypittyänsä, hän siitä
jutteli. Samalla hän varoitti häntä ja tuota upporikasta toisiinsa
sotkemasta, kuten ihmiset olivat silloin tehneet. Hän ilmoitti:

"Minun ja kauppaneuvos Lumperin välillä on ero."

Hän muisti senkin eroituksen, selittäen:

"P ja t on meidän välillä erona."

Ja vieläkin useammin hän puheli siitä kuolleista ylösnousemisestansa.
Se usko syventyi hänessä yhäti varsinkin sen lääkärintodistuksen takia.
Ja jos joku asiaa epäili, kun hän sitä kertoili, niin hän näytti tuon
todistuksen ja luetutti epäilijälle sanat: "on kuollut ja oikeutettu
haudattavaksi" j.n.e. Ja jos vieläkin joku epäili, niin hän neuvoi
kysymään prokuraattorinvirastosta, jossa oli virallistakin virallisempi
lääkärintodistus siitä, että hän on kuollut sydänhalvaukseen ja
leikattu ja haudattu ja noussut ylös kuolleista. Ja kun hän satamassa
jollain laatikolla, säkillä tai muulla hengenpelastusmitali rinnassa
istuksien syötteli pulukyyhkysiänsä, ja Nikolain-kirkon kellojen kumea
ääni vapisi kaupungin yllä raskaana, silloin hän muisti aina, kuinka
mukavasti sielu oli heilunut, silloin kun hän nousi ylös, ja hän oli
silloin aina uudestaan tuntevinaan saman suloisen tunteen, nousevansa
heiluvassa sellissä, kirkonkellojen kumistessa ylös korkeuksia kohti.

Ja sitten kuoli hänkin, vielä kerran. Kun Riukku jätkä meni silloin
papinkansliaan siitä ilmoittamaan ja kanslian kirjurina oleva mies
aikoi merkitä miehen kuolleeksi, huomasi hän ihmeekseen sen jo olevan
kaksinkertaisen vainajan ja ilmoitti Riukulle:

"Sehän on jo monta vuotta sitten kuollut. Jopa kahteenkin kertaan!
Ensin myrkytykseen ja sitten sydänhalvaukseen."

Alkoivat pitkät selvittelyt. Riukku ilmoitti:

"Se silloin vielä heräsi kuolleista ja pelastui."

Kirjuri oli ymmällä, kyseli virastoista, jos mistä. Lopulta selvisi
asia. Kun hän silloin merkitsi Jönnin kolmannen kerran kuolleeksi, niin
hän puheli äkeästi:

"Se mies näkyy tekevän kuolemista ammattityönään! On kuoltuaan
leikeltykin ja sahattu ja paloiteltu ja yhä vain kuolee!"

Ja hän kysyä äyhkäsi Riukulta aivan äkeästi:

"Tokko se on eläissään muuta tehnytkään kuin kuollut ja yhä ja yhä vain
uudestaan kuollut?"

"Ka... Onpa sitä jo siinäkin työtä kerrakseen... Varsinkin jos ottaa
huomioon työn laadun ja raskauden... Ei sitä monikaan ota
ammattityökseen. Varsinkin kun on niin huono palkka ja epäterveelliset
ja kosteat asunto-olot, eikä rokulia työn jälkeen tuntiakaan, ja
litviikkipäivä vielä epävarma", vastaili kirjurin vihasta häjyyntynyt
Riukku ilkeyksissään, ja kirjuri äkämystyi Riukun pisteliäästä
puheesta, niin että soimasi vihaisesti:

"Sano nyt jo sille, että heittää moisen ammatin hiiteen. Ja alkaa
lopultakin jo muuta työtä hapuilla, ettei taas joudu sahattavaksi."

Ja hän kysyä äsähti lyhyesti, tiukasti:

"Milloin se haudataan?"

"Ka... Kun on ensin sahattu", selitti Riukku asian, Jönni kun oli näet
ruumiinsa jo myönyt ja juonut, ja silloin äsysi kirjuri kuin
harmissaan:

"Mhy! Paholainen!"

Ja kuin vihastunut hän jatkoi, tenäsi:

"Sahuuttaa vain ja sahuuttaa itseään. Ja kuolee ja taas sahuuttaa ja
taas kuolee, eikä vain saa henkeä pois itsestään... On siinä oikea
hengenpelastaja!"

Ja Riukku ilmoittikin Jönnin sillä ansainneen mitalin.

"Kuolleista heräämisellä", selitti hän ja lähti Jönniä sahuuttamaan.

Mutta Liisa pesi Jönnin ruumiin ja itki häntä, ja kun hänet oli sitten
kauppakirjan mukaan taas sahattu ja leikelty, niin toverit toimittivat
nuo paloitellut jäännökset hautaan. Kun Jönnillä itsellänsä ei ollut
varoja, koska "miljoona oli kuollessa selvä", kuten hän oli Riihimäellä
Nuutiselle uhannutkin, täytyi hänet haudata poliisilaitoksen varoilla.

Ja nyt oli Nuutinen eilen palannut Helsinkiin virkaan. Hän joutui taas
Jönniä kantamaan. Entinen Janne Limperi, se Jönnin nimen ostaja, oli
sekin nyt sattunut tulemaan Kotkasta Helsinkiin, mutta oli Jönniä
surressaan juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt saattajaksi.
Vainaja haudattiin Malmille Hankun viereen. Ensi aluksi olivat toverit
aikoneet siirtää ristin hautojen keskivälille, jakaa sen kahtia, siinä
kun olikin Jönnin nimi eikä Hankun. Mutta sitten he kuitenkin olivat
hankkineet Jönnille erityisen ristin, johon oli kirjoitettu:

"_Tässä lepää Se Oikia jönni lumperi, joka nousi jo ylös Kuolleista ja
Löysi itsensä. Haudattiin tovereilta ijankaikkisesti_."

Ja kun he sitten Jönnin haudattuansa sen pystyttivät haudalle, niin he
uskoivat Jönnin joutuneen lujempien lukkojen taakse kuin silloin ensi
kerralla, jolloin hän vielä kuolleista heräsi. He puhelivat:

"No nyt ei Jönni enää nouse ylös."

Siitä he olivat varmat. Ja kun he nyt Jönnin majassa istuivat hänen
hautajaisiansa, puhuivat he taas siitä ylösnousemus-asiasta. Se Jönni
kun olikin heidät silloin ylösnoustuaan niin pahasti peloittanut. He
puhelivat vakavina. Jönnin peruilla ei saanut enää ryyppyjäkään.
Paljasta kuivaa piippua poltellen he hieman happamina muistelivat
asioita, ja vaikka mielet olivatkin vakavat, niin olivat he nyt
kuitenkin varmat siitä, että nyt ei Jönni enää ota arkkua selkäänsä ja
tule heitä säikyttämään, kuten teki silloin kun kuolleista heräsi.

Ja Nuutinen oli nyt Jönnin haudan umpeen luotua vierittänyt haudalle
kiven ja sanonut hänkin:

"Tottapahan nyt lopultakin jo kestät." Hän oli vihdoinkin siitä varma
ja poliisikamariin palattuansa puheli komisariukselle:

"No lopultakin toki pääsi yhdestä eroon. Nyt ei nouse."

Mutta ei komisarius joutanut siinä työkiireessä kuulemaan mitä hän
puhui, vaan ilmoitti:

"Yömajasta soittivat äsken, että siellä eräs jätkä, joku Jönni Lumperi,
on taas juonut itsensä avun tarpeeseen... Jos konstaapeli Nuutinen
menee sen kantamaan tänne."

Ja silloin tyrmistyi Nuutinen niin, että ei huomannut kirotakaan, vaan
päivitteli:

"Se mies on ikuinen jätkä... Se ei tee muuta kuin kuolleista herää...
Kun olet sen hautaan kantanut, niin et ennätä kotiin, kun jo tuodaan
sana, että se on humalaisena avun taipeessa."

Ja muistaessaan, että Jönni oli jo kahdesti leikeltykin, hän ihan
harmistuneena lisäsi:

"Vaikka olisi jo keitettykin ja syöty, niin huomenna sen edestäsi
löydät ja senkuin ala kantaa."

Ja mennessään hän vielä manasi:

"Se mies on ihan varmasti taas minun kannettavakseni kuolleista
herännyt."








End of the Project Gutenberg EBook of Kuolleista herännyt, by Maiju Lassila

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48979 ***