*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49015 ***

VENÄLÄISTÄ RAKKAUTTA

Kirj.

Anton Tshehov


Venäjästä suomentanut Reino Silvanto



WSOY, Porvoo 1922.






SISÄLLYS:

 Arvoituksellinen luonne.
 Iso Volodja ja pikku Volodja.
 Ariadna.
 Vera.
 Volodja.
 Taudinpuuska.
 Huimapää.




Arvoituksellinen luonne.


Ensimäisen luokan rautatienvaunu.

Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu
sievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen,
hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussa
kädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta,
pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuu
kuin vene aallokossa. Hän on liikutettu... Toisella sohvalla, häntä
vastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiä
toimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija,
joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaan
eli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasi
suuren maailman elämää... Hän katselee naista kasvoihin, katselee
läheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä,
salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille... Tuon naisen
sielu oli kuin hänen kämmenellään.

-- Oo, minä pääsen perille teistä! -- virkkaa erinäisten toimien
virkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. -- Teidän
herkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista... Niin! Taistelu
on kammottava, hirvittävä, mutta... älkää masentuko! Te voitatte!

-- Kirjoittakaa minusta, Voldemar! -- sanoo nainen surullisesti
hymyillen. -- Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava... Ja
pääasia -- olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi...
Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni!
Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässä
keskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!

-- Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!

-- No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä.
Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta... ajan henki
ja seura... vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hän
joi, pelasi korttia... antoi lahjoa itseään... Ja äiti...
Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta,
ylenkatsetta... Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minun
täytyi tulla toimeen omin voimin... Nurinkurinen kasvatuslaitos,
roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi... Ja
taistelu... Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämää
ja omaa itseäni kohtaan?... Oh! Te olette kirjailija ja tunnette
naisia. Te ymmärrätte... Pahaksi onneksi on luonteeni hurja ja
tuhlaavainen... Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin!
Olla ihminen -- siinä näin onneni piilevän!

-- Te olette ihmeellinen! -- sopertaa kirjailija suudellen kättä
rannerenkaan kohdalta. -- En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä!
Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.

-- Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin
-- miksi ujostella? -- jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen.
Minä janosin jotakin tavatonta... epänaisellista! Mutta silloin...
silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali... Ymmärtäkää minua,
Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä!
En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa,
harjoittaa hyväntekeväisyyttä... Mutta miten minä kärsin, miten
sietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalin
syleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi.
Oli hetkiä... kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, että
ukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mieleni
mukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi... Minulla
on, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!

Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousi
itkuinen ilme.

-- Sitten ukko kuoli... Ja jätti minulle jonkun verran... Olen
vapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikö
totta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muuta
kuin päästää se vain sisälle, mutta... ei! Voldemar, kuulkaa,
minä rukoilen!... Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänen
elämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolesta
taistelemaan... olla onnellinen... levähtää... Mutta miten surkeasti,
ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinka
inhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minua
kohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana!
Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!

-- No, mitä?... Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?

-- Toinen rikas ukko...

Särkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailija
tukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuu
sielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu...
Ikkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa...





Iso Volodja ja pikku Volodja.


-- Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! --
sanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. -- Ajaja, odota, minä tulen sinun
viereesi istumaan!

Hän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänen
lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jotta
hän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.

-- Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, --
kuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. -- Olet
sinäkin aika lurjus!

Eversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänen
vaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itku
tavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hän
pelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaan
laittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisi
päässyt levolle.

-- Ptrr! -- huusi Sofia Lvovna. -- Minä tahdon ajaa!

Hän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta,
aina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että oli
mennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etuja
ja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hän
oli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassa
tullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään.
Viidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vielä
niin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiä
ja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todella
tuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhat
ja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksi
vuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kun
kerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaammin
elinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään,
vaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?

-- Oi armaani, kaunoiseni! -- ajatteli Sofia Lvovna.

Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, ettei
entisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänen
sielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli --
kuten tuttavallisesti sanotaan -- Volodja, jota hän vielä eilen
oli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänyt
nyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaa
tuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja se
hävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskua
suoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin,
että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Jos
olette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.

Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnan
silmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitä
erilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussut
sataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille -- sata, ja huomenna
hän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vain
tahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennen
häitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisen
pikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänen
elämässään!

Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh,
hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli Sofia
Lvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossa
sanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämä
ilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään ja
matkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka ei
löytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänellä
oli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsi
hänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimään
ihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista,
kurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihat
kasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.

Sofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellut
samassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskin
sotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissä
kuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista ja
hurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti.
Hän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa ja
valittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteli
väitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissa
eikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias.
Lapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta saman
katon alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessä
he kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kun
Volodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoi
Sofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi ja
rakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshin
kanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähes
nelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensä
rikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, että
Volodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa,
että hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestä
kalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa,
kuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntö
puoliääneen: "Suokaa anteeksi, en ole yksin".

Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa,
kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä.
Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä ja
jos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjan
mukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuin
Jagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi,
joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleet
milloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossa
he tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksi
Volodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.

Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessä
vielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita --
joksi häntä yleisesti sanottiin --, rouva Jagitshin serkku, yli
kolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineen
ja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassa
pakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi aina
huomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti,
oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkia
miten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltosti
ja mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksuja
aikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitä
omenia.

-- Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, -- hän kaivoi nenäänsä. -- Tuo
on todellakin tyhmää!

Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin ja
taloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensä
puoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätä
häntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantua
synkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää,
että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin,
jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa par
dépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaan
eikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa,
mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsi
Sofian -- ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavinta
hänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häiden
jälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan,
jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausia
hänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkään
reessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa ja
puristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä,
että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntä
sekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakin
huonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestään
kohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeyden
tunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajan
viereen, huutaa, viheltää...

Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainen
tornikello. Rita teki ristinmerkin.

-- Tässä luostarissa on meidän Oljamme, -- sanoi Sofia Lvovna, joka
myöskin teki ristinmerkin ja huoahti.

-- Minkätähden hän meni luostariin? -- kysyi eversti.

-- Par dépit, -- vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnan
ja Jagitshin avioliittoa. -- Nykyään on tuo par dépit niin muodissa,
kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroi
alati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä --
siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!

-- Se ei ole totta, -- sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensa
alas ja näyttäen kauniit kasvonsa. -- Ei se tapahtunut par dépit,
vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensä
tuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Ja
äiti kuoli surusta.

Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.

-- Ja siinä teki Olja oikein, -- hän lisäsi kolealla äänellä. -- Elää
kasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin Sofia
Lvovnan, -- sekin on arveluttavaa!

Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoi
tiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumus
valtasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:

-- Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä
Oljan!

Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja Sofia
Lvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämän
elämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajaja
pysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksin
luostarin portille.

-- Joudu, ole hyvä! -- huusi hänen miehensä hänelle. -- On jo myöhä!

Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkin
lehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänen
jalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsä
päällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä oli
hänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitten
eteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisi
katajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olento
avasi kovin syvään kumartaen... Kirkossa ei jumalanpalvelus ollut
vielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessa
sytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytytteli
kynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttareja
seisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossa
he tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", -- ajatteli Sofia
Lvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, --
ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noita
liikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntään
alkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisen
nunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi,
vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloin
pitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyi
luostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.

-- Olja! -- huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimatta
liikutukselta sanoa sanaakaan. -- Olja!

Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänen
kalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä -- kuten näytti
-- valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.

-- Ihmeen on Jumala tehnyt! -- virkkoi hän lyöden myöskin laihat,
kalpeat kätensä yhteen.

Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa,
että hänestä leviäisi viinin löyhkä.

-- Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, -- sanoi hän kuin nopeasta
käynnistä hengästyneenä. -- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!
Minä... minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?
Eikö sinun ole ikävä?

Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoi
hiljaisemmalla äänellä:

-- Meillä on tapahtunut suuria muutoksia... Sinähän tiedät, että olen
mennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankin
muistat hänet vielä... Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.

-- Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?

-- Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meille
pyhinä!

-- Tulen kyllä, -- sanoi Olja hymähtäen. -- Tulen toisena pyhäpäivänä.

Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaa
itkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:

-- Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskin
mukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinka
iloisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidän
luokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.

-- Lähdetään vaan, -- suostui Olja.

Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssa
ulko-ovea kohti.

-- Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? -- kysyi Olja, kun he
olivat tulleet ulos.

-- Sangen onnellinen.

-- Jumalan kiitos.

Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestä
ja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeat
kasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksen
ja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä ja
tullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovna
hänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeiset
kyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja hän
iloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yö
päättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetken
Oljan seurassa hän ehdotti:

-- Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajamme
kappaleen matkaa!

Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi -- pyhimykset eivät aja
kolmivaljakolla, -- mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutui
rekeen.

Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaen
parhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämmin
olla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut ja
millainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkein
ilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänen
suonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuotta
sitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraa
hohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle...

Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenen
minuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä.
Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.

-- Jumalan haltuun! -- sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvin
syvään.

-- Muista sitten tulla, Olja!

-- Tulen, tulen.

Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.

Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikävä
ja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeus
levisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestä
tuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaa
istumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, se
oli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukana
katosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hän
rakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, -- että kaikki oli
tyhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etuja
katsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkin
sanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealta
jäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsä
oli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikku
Volodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaa
kuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla,
niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätä
surkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.

Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa ja
peitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkää
eteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuska
valtasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat siellä
liikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalvelus
kestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sitten
keskipäivänpalvelus, rukoukset...

"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyy
ehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin tai
myöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kuten
Olja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikki
kysymykset... Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin on
hänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"

Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:

"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatella
sielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä ei
pelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissut
elämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa... niin... Mutta eiköhän
löydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaa
kuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se..."

Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.

-- Ei pidä ajatella tätä, -- kuiskasi hän. -- Ei pidä...

Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoa
kilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakin
ajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinen
ja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hän
kohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:

-- Volodja!

-- Mitä tahdot? -- kysyi mies.

-- En mitään.

Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojen
kuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivat
jälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaolo
ja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jotta
ei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vielä
elettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat,
että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jota
ei rakastanut -- ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan --
ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kuten
hänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensä
aikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmitti
oma itsensä!

-- Oho, joko nyt "pirinä" alkaa! -- sanoi Jagitsh korostaen
_nä_-tavun.

Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä.
Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, mutta
sen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoon
ja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoi
häntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaa
kannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen -- yllään
epoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen.
Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvon
tavoin.

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

-- Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! -- hän sanoi;
ja hetken kuluttua: -- Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaa
tohtori Salimovitsh telefoniin. -- Ja vielä hetken kuluttua: --
Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä,
isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin --
ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!... Mainiota... Kiitoksia vaan
sitten... Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsa
yli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään
-- hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivat
häntä, suutelivat häntä kädelle -- ja sanottuaan palaavansa
päivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshin
saapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleen
uuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja suki
hätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttä
ja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, että
rakastettu menisi matkoihinsa.

Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinen
kaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astui
vierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valitti
avosydämisesti hänen sairauttaan.

He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.

-- Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti
-- sanoi Sofia Lvovna. -- Ensin tuntui niin kiusalliselta, mutta
nyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saa
liikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinut
valita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseään
elävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaa
eikä elämää.

Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinen
ilme.

-- Te, Volodja, olette viisas mies, -- sanoi Sofia Lvovna. --
Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainen
enkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin saman
arvoista. Elämäni on raskasta, -- jatkoi hän hetken vaiettuaan. --
Neuvokaa nyt... Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edes
yksi sana.

-- Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!

-- Volodja, miksi halveksitte minua? -- kysyi Sofia Lvovna
vilkkaasti. -- Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas
keikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te
olette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu
milloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?

Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:

-- Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille
on konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?

-- No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen
nainen... Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut,
ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta
vuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen
kasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin
olisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te... (hänen
äänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut
ollessaan jo ikämies, ja te...

-- No, no, riittää, riittää, -- sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi
ja suudellen hänen molempia käsiään. -- Filosofoikoot ja todistakoot
Schopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä
kätösiä.

-- Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua
kiduttaa! -- sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin,
ettei pikku Volodja häntä uskonut. -- Jospa todella tietäisitte,
kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä
ajatellessani, -- sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella
hänen silmiinsä. -- Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei
valehdella, määrätä elämän tarkoitus...

-- No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!... En pidä siitä! --
sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. --
Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!

Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna
puolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas
puhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä
arvoituksen ja muuttua ihmiseksi.

-- Tara... ra... bumbia... -- alkoi pikku Volodja hyräillä
puoliääneen. -- Tara... ra... bumbia!...

Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä,
tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja
katseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia
kasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa...

-- Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, --
tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen
huulensakin häpeästä vapisivat. -- Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat
minua?

Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä
voinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli
sopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että
palvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään...

-- Oi kuinka sinä kiusaat minua! -- huudahti Sofia Lvovna.

Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi,
istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen
edessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja
sanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti
hänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:

-- Tara... rabumbia... Tara... bumbia!...

Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna
intohimoisesti:

-- Milloin? Tänään? Missä? -- ja hän nosti molemmat kätensä kohti
Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.

-- Tänään tuskin sopii, -- sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. --
Mutta ehkä huomenna.

Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan
luo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia
vainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään
tavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin
katuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä
hänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei
löytänyt mistään rauhaa.

Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisia
kaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiin
luostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasi
hänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisilla
ei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla ja
valehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa...

Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoi
taas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.

Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeen
kulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopa
tuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia ja
pikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan,
Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensä
ajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.

Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystytti
Oljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsi
samalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaista
luostarikammioon.

Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin,
että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.




Ariadna.


Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astui
sievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan.
Hän sanoi:

-- Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuu
saksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villan
hinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kun
me venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystä
naisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.

Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänä
palanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnyt
hänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, erään
naisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä,
jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi ja
tuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, mutta
hänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Ja
sitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoita
milloin appelsiineja naisten osastoon.

Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naiset
poistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni ja
jatkoi:

-- Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä
asioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä,
että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein
vaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä,
vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun
puhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä
korkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja
yksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että
olemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian
ihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi
tarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena
on: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta
milläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää
tämä keskustelu?

-- Ei, ei lainkaan.

-- Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, -- sanoi
matkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: -- Ivan Ilitsh
Shamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin
hyvin.

Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:

-- Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin
keskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi
mielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin
edespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me
olemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme,
että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään
lapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta
maailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin
rakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä
Venäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu,
aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja
niillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita,
runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista
on ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja
pitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta
se on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin
naisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja
käymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme
taas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että
naiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia,
kehittymättömiä, julmia -- että he sanalla sanoen eivät ole
ylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä
tyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin
napista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.

Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen
ympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä,
että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään
venäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa
ulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata,
että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui
itsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta
pitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.

Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi
hän näin:

-- Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo:
"siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itse
kertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikki
tähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan
kertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin
kysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?

Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:

-- Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen
pohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä
ihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla,
putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa
mielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja,
mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine
pajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja
harmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää,
tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee
hirviä.

Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olen
minä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen,
jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanan
kevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen ja
ruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoa
ja puro kohisee -- sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekee
mieli itkeä ja lujasti laulaa.

Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotka
yhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain.
Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, ja
tämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.

Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla,
harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiin
johonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se,
että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen,
hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshin
sisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jolla
oli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähde
keskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään,
ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransi
talonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muuten
hienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotka
keskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla.
Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokin
käsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua,
ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista,
ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiin
ihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän oli
pitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivät
omituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hän
ei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteli
yhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai --
pyysi anteeksi.

Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa,
etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, sillä
isäni oli professorina N:ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaa
maaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonen
jo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanut
koulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassa
rikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuani
häneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennen
kaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. -- Ariadna. Se sopi niin
mainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea,
solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevät
ja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen
-- kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet -- vaan Ariadnan
katseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.

Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, -- eikä toisin
olisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niin
voimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipä
yhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaan
tarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu,
vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hän
ongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanista
kasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkisten
luonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymy
ihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oli
ylevä sielu.

Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltään
yksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisesti
kuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisia
vivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisen
miellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uuden
hevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän se
tee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtori
vannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasi
Ariadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksen
katolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkin
markkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".

Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon,
mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikki
anteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar tai
Caesarin puoliso.

Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni,
naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia.
Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:

-- Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.

Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meille
ratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minun
ja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opetti
hänet ajamaan polkupyörällä -- se oli ukon mieliurheilua. Muistan,
miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle ja
minä autoin Ariadnan pyörälle... Minusta tuntui, että polttaisin
käteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minä
vapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnan
tietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähti
orhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisi
säpsähtänyt neidon kauneutta.

Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi
myötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut
ja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!

Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän
oli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut
hänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava,
jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän
oli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että
hänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi
tanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista,
omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita,
lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen
kauneuttaan ja pukujaan...

Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä
vain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja
Ariadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan...

Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui
yhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan,
niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen,
ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi
salassa.

Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas
Maktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli
antanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi
toisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin
kuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia
torakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi
naamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:

-- Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä,
tenhoavaa...

Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan
luotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista
ylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi
käy nuoruus.

Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä
rakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen
mies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman
valoja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani,
ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin
kuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän
valttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja
voitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja
suuteli -- tämä tapahtui eräänä iltana rannalla -- mutta minä näin
hänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan
uteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua,
minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:

-- Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!

-- Kuinka kummallinen te olette! -- sanoi hän ja läksi.

Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä
olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani
päättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme
ilmestyi nimittäin uusi henkilö.

Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri
Mihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja
palvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinen
laihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin
ainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja
kalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa,
joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty
leveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua
selvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin
"maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.

Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi
kaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta
uuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja
neljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissä
huoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä
naurettavaa.

Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa
neljänkymmenkahden ikäinen, -- sekin oli niin naurettavaa. Hänen
äitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi
käydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen
koira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa
kuukausittain 75 ruplaa.

Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista
"Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kulutti
paljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa
vuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta
päiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli
myöskin hyvin naurettavaa.

Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän
vaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla,
kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista,
ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin
itseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut
hänelle monta hauskaa tuttavuutta.

Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla
ollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen
hiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni
kaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti
enemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme
kertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti
vakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia,
ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa
vai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin
rattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä
lihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä
velanantajat olivat...

Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu,
sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen
huvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa,
hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerran
Ariadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä
osoittaen:

-- Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua
miellytä.

Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani
siten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:

-- Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?

En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskalla
tuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:

-- Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.
Ihmettelen, miksi haukottelette...?

Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitin
hämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.

-- En tiedä, -- huoahti hän. -- Minun mielestäni nainen on nainen ja
mies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kuten
sanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnon
lakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainen
tarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te,
mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta.
Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on sama
kuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistä
ja viljelyksistä.

Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämme
hiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.

-- Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! -- sanoi
hän. -- Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajia
sanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainen
ukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä lähes
kymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi?
Ariadna Grigorjevna, kumpi?

-- Te, tietysti, -- vastasi Ariadna hänelle.

Ja kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen,
jolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoi
silloin katsoen vihaisesti minuun:

-- Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan -- suokaa anteeksi --
tallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä!
Nainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hän
ei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.

Ariadna suuttui toden teolla ja jatkoi:

-- Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov ei
ole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi ja
hänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei ole
teidän kaltaisenne, hän on mies!...

Hänen äänessään oli katkera sointu.

Kerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää,
että jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteen
homehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakin
ulkomailla, esimerkiksi Italiassa.

-- Oi, Italia! -- huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyä
tuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä on
olla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!

Ariadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaan
oikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaa
ajatellessaan.

Ja sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoi
olla... Oi, Italia, ah, Italia... oi ja ah!... Ja sitä jatkui sitten
päivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääni
yli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, että
hän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisine
ulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enää
pidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämään
matkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästi
kasvojaan ja virkkoi:

-- Te olette varovainen kuin vanha akka!

Mutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdä
jotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaan
Italiaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.

Tunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. En
mustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaen
koetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken.
He tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään,
käyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.

Mutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli,
spiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken.
Hän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaan
ja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä,
jos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa hän
tunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.

-- Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässä
tulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovin
liikutettu! Selittäkää Jumalan tähden... en ymmärrä tästä yhtään
mitään!

Puhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensä
haisi keitetylle lihalle.

-- Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden,
-- jatkoi hän, -- mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hän
kunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta?
Ariadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkov
varusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, mutta
minusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta.
Hän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta hän
tekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaa
anteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!

Minä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsin
kipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitsh
vaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissa
kuin piiskan siimat.

-- Mitä voin tehdä? -- kysyin.

-- Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle... Ajatelkaa: mitä merkitsee
Lubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheata
tämä on, miten kauheata! -- jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. -- Ja
Ariadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja... ja
muut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti hänen
iso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtä
varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tulee
ruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä usein
esiin.

Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamulla
kirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sitten
riihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiä
sanomatta.

Nainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikki
on yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta,
ja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainen
sielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten,
että naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Miten
kauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoa
vastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuin
vihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi se
kuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkauden
kuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistöni
toimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellista
rakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaalla
innostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistä
aistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissa
sukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaen
osan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtä
luonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanamme
korvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minusta
tuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapa
meidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisen
elementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvun
huonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, että
rakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissä
olevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidät
alituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkin
parempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen ja
mies on mies.

Tiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että Ariadna
Grigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä koko
talven.

Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti
isälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja
kaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla
kirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti
lepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli
ollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli
etsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa,
saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain
kertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä
ollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.

Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui
hajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä
minua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli
minua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle
homehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen
alla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen
alle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen
kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".

Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka
yö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne",
"unohtamanne"... Miksi niin?... Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys,
pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista... Epätietoisuus kiusasi
minua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En
voinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.

Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana,
lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä
puissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista
nimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät
olleet kotona.

Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten
eräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet
selän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa
kuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin
ohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla.
Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko
englantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen
kenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut
sotilassoittokunta, ja soitto alkoi.

Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?

Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi
ainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata
päällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna
lukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten
housunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun
ja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka
tunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat"
(kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne
mennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä
pettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.

Abbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta
näkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan
meren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa
siintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema
olisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään
kömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat
rakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa
ei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja
valkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!

Kaupungissa on puisto, -- niitähän on nykyään jokaisessa
ulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön
vihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit,
sotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset
housunjuovat -- kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja
kuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan
täällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!

Matkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen
tullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja
kitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko
heidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten
riippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia
ovatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua
hotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta
korkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan,
näkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen
lauluja, rakastuvat sen naisiin...

Puistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi
kauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki
Lubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.

-- Miksi olette vihainen? -- kysyi Lubkov häneltä. -- Mitä olen
teille tehnyt?

Huomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan
heittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi
lujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi
tehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä:
Kuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.

Ariadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko
onkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme...

-- Miten hauskaa silloin totisesti oli, -- huoahti hän. -- Mutta ei
meidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas
ystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle.
Mutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.

Hän katseli minua kasvojaan rypistellen.

-- Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, -- jatkoi hän. -- Täällä pitää
olla comme il faut.

Sitten läksimme ravintolaan.

Ariadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi,
rakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut
seurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme
hyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana
päivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: "Tunnetun
professorin poika, meidän naapurimme." Ariadna puhui tämän perheen
kanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä
minuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi
ja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen
ainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.

-- Mutta minkälainen ihminen tätini on! -- huudahti hän yht'äkkiä
katsoen hymyillen minuun -- jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja
hän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!

Kysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:

-- Mistä tädistänne te äsken puhuitte?

-- Se oli vain hätävalhe, -- nauroi Ariadna. -- Heidän ei tarvitse
tietää, ettei minulla ole naisseuraa.

Hetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:

-- Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin
onneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.

Ariadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään
"hyvää yötä" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja
senvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua
mitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään
suhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja
kun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle
mielihyvällä.

Olimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin
kuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme
joka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.

Puistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen
ukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana
pienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa
paikassa istuutui panemaan "patiencea" kohautellen hermostuneesti
olkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.

Kotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien
tuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin
häpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia
työmiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua
ja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua
aamusta iltaan, joka päivä.

Se oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana
vaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata,
milloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti
morfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja
velkojiaan.

Sää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä
sähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta
kahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa,
Bolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen
hotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta,
lämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla
syömättä yhteisessä pöydässä.

Me söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä
oli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä.
Kuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja
pitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän
aikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä
jotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen
seurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa
ja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi
päivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti
minua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia
voidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: "Miten
ihanaa! Miten paljon ilmaa!"

Kuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme
vain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin
hypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja
ostimme paljon tarpeetonta tavaraa.

Samallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi
kylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin
kirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi
oli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja
syyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan
olimme joutua riitaan.

Isäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä;
Lubkov seurasi minua.

-- Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on
menneisyytensä, -- sanoi hän. -- Minun harteilleni on menneisyys
sälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus
olisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä...
Uskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia,
-- jatkoi hän alentaen ääntänsä, -- ja minun pitäisi lähettää
vaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse
täytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme
yhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen
eilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä
on? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä
ja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset
vuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä
todellakin on?

Tuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei
saattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys
kulki kautta ruumiini... Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin
heidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia...

-- On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, -- jatkoi
Lubkov, -- kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten... kuinka
vaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!

Laskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:

-- Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne
vain voivat pelastaa minut!

Annoin hänelle hänen pyytämänsä summan. Hän muuttui taas iloiseksi ja
alkoi nauraa setäänsä, joka ei ollut voinut salata hänen osoitettaan
hänen vaimoltaan.

Palattuani hotelliin kokosin matkakapineeni ja maksoin laskuni. Piti
vain sanoa vielä jäähyväiset Ariadnalle.

Koputin hänen ovelleen.

-- Entrez!

Ariadnan huoneessa vallitsi epäjärjestys kuten aamulla ainakin:
pöydällä teetarjotin, leivänpalasia, munankuoria. Ummehtunut,
hajuvedelle tuoksuva ilma täytti huoneen. Vuode oli siistimätön
ja saattoi selvästi huomata, että siinä oli maannut kaksi henkeä.
Ariadna oli itse vast'ikään noussut ja pukeutunut flanelliseen
aamunuttuun; hänen hiuksensa olivat kampaamattomat.

Minä tervehdin, istuin sitten hetken aikaa ääneti, kunnes hän oli
saanut tukkansa kammatuksi ja kysyin vihdoin koko ruumis vavisten:

-- Miksi... miksi kehotitte minun matkustamaan tänne ulkomaille?

Nähtävästi hän arvasi ajatukseni. Hän tarttui käteeni sanoen:

-- Tahdon, että olisitte täällä. Te olette niin puhdas!

Minä häpesin kiihtymystäni ja vavistustani. En voinut pidättää pientä
itkua puhkeamasta esiin. Menin sitten ulos sanaakaan sanomatta ja
istuin jo tunnin päästä rautatienvaunussa. Kuvittelin koko matkan
jostakin syystä, että Ariadna oli raskaana, ja hän inhotti minua.
Ja kaikki naiset, jotka näin joko vaunuissa tai asemasilloilla,
näyttivät minusta raskailta, ja olivat inhottavia, kurjia. Asemani
oli samallainen kuin ahnaan kiihkoisen saiturin, joka yht'äkkiä
saa tietää rahansa olevan vääriä. Kaikki ne puhtaat, suloiset
haaveet, jotka olivat niin kauan hyväilleet rakkauden lämmittämää
mielikuvitustani, kaikki suunnitelmani, toiveet, muistoni,
käsitykseni rakkaudesta ja naisesta, näyttivät nyt nauravan ja
ilkamoivan minulle.

-- Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen,
senaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon,
jokapäiväisen miehen kanssa? -- mietin kauhistuneena mielessäni.

-- Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? -- vastasin omiin
kysymyksiini. -- Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon
ketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi
hänen pitäisi olla avosydäminen minulle? -- Ja näitä ajatuksiani
haudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.

Vaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä
istui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi
johti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut
jalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli
ja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut
aamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas
mustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini
katsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.

Kotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen
pakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli
maalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On
niin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana,
kylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin
lämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä
maalaissaunassa... Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä,
sisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat
silloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja
suloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.

Sen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun
oli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika
kului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita
ruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!

Ennen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan,
sillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti
Kotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi
toisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut
suinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi
saada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä
ja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja
isoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin
tai myöhemmin ruhtinaan puoliso.

Meillä ruhtinas viipyi tavallisesti pitkän aikaa, keskipäivästä
aina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän
tyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin
katkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että
hänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut
syrjään ja kysyi puoliääneen:

-- Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve?
Luulen, että hän viihtyy siellä?

Tuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää
oli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen
tyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen
laulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää
jo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen
talonpoikaistyttö?

Mutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli
italialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat,
talonpoikaistyttö -- kaikki katosivat kuin savu.

Tällä kertaa Ariadna kirjoitti, että hän oli sanomattoman onneton.
Hän soimasi minua siitä, etten ollut ojentanut hänelle auttavaa
kättä, vaan heittänyt hänet vaaran hetkenä oman onnensa nojaan.
Koko kirje oli kirjoitettu suurella, hermostuneella käsialalla, se
oli täynnä korjauksia ja tahroja, ja saattoi huomata, että hän oli
kirjoittanut sen suuressa kiiressä ja että hän oli kärsinyt paljon.
Kirjeensä lopussa hän rukoili minua luokseen pelastamaan häntä.

Tempasin itseni taas irti ympäristöstäni ja matkustin muille maille.

Ariadna asui Roomassa. Saavuin hänen luokseen myöhään illalla, ja
nähdessään minut hän alkoi itkeä ja heittäytyi kaulaani. Hän ei
ollut lainkaan muuttunut talven kuluessa; oli yhtä nuori ja kaunis
kuin ennenkin. Söimme yhdessä illallisen ja ajelimme aina aamun
valkenemiseen saakka ympäri Roomaa, ja koko ajan hän kertoi elämänsä
vaiheita.

Kysyin, missä Lubkov oli.

-- Älkää puhuko siitä roistosta! -- huusi hän. -- Hän inhottaa ja
iljettää minua!

-- Mutta tehän rakastitte häntä, -- sanoin.

-- En milloinkaan! Ensi aikoina hän näytti hyvin omaperäiseltä ja
herätti myötätuntoisuutta -- siinä kaikki. Hän on hävytön, valtaa
naisen väkirynnäköllä, ja se tempaa mukaansa. Mutta älkäämme puhuko
hänestä. Se on surullinen lehti elämäni kirjassa. Hän on matkustanut
Venäjälle rahoja hankkimaan, ja minä sanoin hänelle, että hänen on
paras pysyä poissa täältä.

Ariadna ei asunut enää hotellissa, vaan yksityisessä huoneustossa,
jossa oli kaksi kylmästi ja uhkeasti sisustettua huonetta. Sellainen
oli hänen makunsa.

Lubkovin lähdettyä hän oli lainannut tuttaviltaan noin viisi tuhatta
frangia, ja minun tuloni oli todellakin hänen pelastuksensa.

Toivoin voivani viedä hänet maalle kotikyläämme, mutta en
onnistunutkaan siinä. Hän ikävöi tosin kotimaahansa, mutta muistot
eletystä köyhyydestä, puutteista, ruostunut katto veljensä talossa,
herättivät hänessä inhoa ja kauhua, ja esittäessäni kotimatkaa hän
puristi suonenvetoisesti käsiäni ja sanoi:

-- Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!

Silloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.

-- Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, -- sanoi Ariadna
puoleeni kumartuen. -- Te olette niin synkkä ja miettiväinen,
pelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati
seurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä
minulle!... Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!

Minusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin
kuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa
vartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja
ajatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, -- siihen ei ollut
helppo tottua!

Mutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi
selvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut
minua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan
rakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä
olin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä
kaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas
rakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain
muuta... Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme
myöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme
takaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme
kuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia,
ja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja
taidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas,
tämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan
luontaisia lahjoja tälle alalle.

Ariadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti
kahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä,
kalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin
hänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi
surullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia
ja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä
kavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta
siihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin
vaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan
tuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita,
kauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan
keskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä,
irvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai
herra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme,
ääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes
kerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut,
ettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko
Italiassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän
ei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista
luonnonlahjoista.

-- Te olette suurenmoinen taituri! -- sanoi hän suloisen laulavalla
äänellä. -- Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että
voitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.

Ja kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen "menestystä"
ja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain
tämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä.
Jos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja
siinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi
hän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota,
vangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen
vallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin,
tuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan
turnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle.
Hän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä
hänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle
kirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten
hän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa
Ariadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät,
orjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta
lumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä
kuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian,
koko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa
muodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon
väristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla
tuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua,
ja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona
ollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:

-- Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun
heti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!

Ajattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti
tekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet
kauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi
piehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?

Kolmea seikkaa Ariadna pelkäsi: kuukauden kolmattatoista päivää,
ilkeitä silmiä ja pahoja unia. Vapaasta rakkaudesta ja vapaudesta
yleensä hän jutteli kuin vanha, jumalinen nainen, ja väitti, että
Boleslav Markevitsh on Turgenjevia etevämpi. Mutta hän oli kavala ja
teräväkielinen kuin paholainen ja osasi käyttäytyä seuroissa kuin
sivistynyt ja edistystä harrastava henkilö ikään.

Ariadna saattoi ilon hetkellä loukata palvelijaa tai tappaa
hyönteisen; hän piti härkätaisteluista, luki mielellään murhista ja
suuttui, jos joku syytetty vapautettiin.

Elämämme kävi hyvin kalliiksi. Isä parka lähetti minulle eläkkeensä,
kaikki pikku tulonsa, lainasi minulle, mistä vain sai irti, ja
kun hän kerran vastasi "non habeo", lähetin hänelle epätoivoisen
sähkösanoman, jossa pyysin häntä panttaamaan maatilan. Hiukan
myöhemmin pyysin häntä hankkimaan jostakin rahoja toista kiinnitystä
vastaan. Hän täytti vähääkään vastustelematta molemmat pyyntöni ja
lähetti minulle kaikki rahat viimeiseen kopekkaan asti.

Mutta Ariadna halveksi elämän käytännöllistä puolta, hän välitti viis
kaikesta tästä, ja tuhlatessani tuhansia frangeja hänen mielettömiä
toiveitaan tyydyttääkseni ja valittaessani kuin vanha puu, lauleli
hän iloisin mielin: "Addio bella Napoli".

Kylmenin vähitellen häntä kohtaan ja rupesin häpeämään suhdettamme.
En pidä raskaudesta enkä synnytyksestä, mutta nyt haaveksin toisinaan
lasta, joka ainakin muodollisesti olisi voinut muuttaa elämäämme.

Jotten olisi perinpohjin kyllästynyt elämääni, rupesin käymään
museoissa ja taidekokoelmissa, aloin lukea kirjasia, söin vähän ja
lopetin juomisen. Pitkin päivää uuvutin siten itseäni, ja elämäni
tuntui jonkunverran kevyemmältä.

Mutta Ariadna kyllästyi minuun myöskin. Sattumalta kuuluivat ne
ihmiset keskisäätyyn, joiden parissa hänellä oli ollut hyvä menestys;
lähettiläitä ja salonkeja ei ollut enää; rahoja oli niukanlaisesti ja
se tuskastutti, vieläpä itkettikin häntä. Vihdoin hän sanoi, ettei
hänellä olisi mitään Venäjänmatkaa vastaan.

Ja niin me lähdimme matkalle. Viime kuukausina ennen lähtöä oli hän
kirjoitellut ahkerasti veljelleen; hänellä oli nähtävästi salaiset
aikomuksensa, mutta mitkä... Jumala ties. Olin jo aikoja sitten
väsynyt onkimaan hänen viekkaita ajatuksiaan.

Mutta me emme lähteneet maalle, vaan olemme nyt matkalla Jaltaan
ja sieltä Kaukasiaan. Hän ei viihdy nykyään enää muualla kuin
kylpypaikoissa, mutta tietäisittepä vain, miten minä vihaan näitä
kylpypaikkoja, miten ilma niissä on ummehtunut ja miten minua kaikki
hävettää niissä. Olisinpa nyt kotonani maalla, jossa saisin tehdä
työtä otsani hiessä voidakseni siten sovittaa erehdykseni! Nyt tunnen
itsessäni piilevän rajattoman voiman ja minusta näyttää siltä, että
panemalla nämä voimat liikkeelle voin lunastaa maatilan viidessä
vuodessa veloista vapaaksi.

Mutta asia on sekava. Me emme ole enää ulkomailla, vaan Venäjällä
ja on ajateltava laillista avioliittoa. Viehätys on tietysti jo
kadonnut, entisestä rakkaudesta ei ole enää hituistakaan jälellä.
Mutta olkootpa asiat miten tahansa, niin on velvollisuuteni naida
hänet.

       *       *       *       *       *

Shamohin, joka oli innostunut kertomuksestaan, ja minä menimme alas
ja jatkoimme keskustelua naisista.

Oli jo myöhä tavatessamme toisemme hytissä, jossa rupesimme levolle.

-- Toistaiseksi on nainen vain maaseudulla miehen tasalla,
-- puhui Shamohin. -- Siellä hänen ajatuksensa, tunteensa ja
aherruksensa askartelevat sivistysasioissa samalla innolla kuin
miehen. Mutta älykäs kaupunkilaisnainen on jo paljon jälempänä
häntä ja palaamassa jälleen entiseen alkuperäiseen tilaansa. Hän
on jo puoliksi ihmispeto, ja hänen ansiotaan on juuri se, että
ihmisneron valloituksista on mennyt niin paljon hukkaan. Nainen
häviää vähitellen naisena ja hänen sijalleen tulee naaras. Tämä
älykkään naisen jäännös uhkaa vakavasti kultuuria; peräytyessään
koettaa nainen kiinnittää miehen itseensä ja hidastuttaa siten tämän
edistystä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Minä kysyin: miksi tuomita kaikkia naisia yhden ainoan
mukaan... Ariadnan mukaan? Jo naisten pyrkimys sivistykseen ja
sukupuolten tasa-arvoisuuteen, mikä mielestäni on pyrkimystä
oikeudenmukaisuuteen, kumoaa jokaisen luulon taaksepäin kulkevasta
kehityksestä.

Mutta Shamohin tuskin kuunteli minua ja hymyili epäluuloisesti. Hän
oli jo kiihkeä, paatunut naisten vihaaja, ja olisi ollut turhaa
koettaa muuttaa hänen mieltään.

-- Riittää! -- keskeytti hän. -- Ellei nainen kerran pidä minua
tasa-arvoisena ihmisenä, vaan koiraksena, ja koettaa koko ikänsä
vain miellyttää minua, s.o. valloittaa minut, niin saattaako silloin
enää puhua naisen täysistä oikeuksista? Oi, älkää luottako heihin,
he ovat niin kovin viekkaita! Me miehet teemme työtä hankkiaksemme
heille vapauden, mutta he eivät välitä tästä vapaudesta, ovat vain
valittavinaan. He ovat niin äärettömän viekkaita!

Kinastelu ikävystytti minua, tahdoin nukkua ja käännyin seinään päin.

-- Niin, -- kuulin vielä, kun olin jo nukahtamaisillani. -- Niin! Syy
on kokonaan kasvatuksessamme, hyvä ystäväni. Kaupungeissa naisten
kasvatus rajoittuu pääasiallisesti siihen, että heistä koetetaan
muodostaa ihmispetoja, s.o. opettaa häntä miellyttämään koirasta ja
pitämään tätä vallassaan. Niin!

Shamohin huoahti.

Tyttöjä ja poikia on opetettava rinnan, jotta he saisivat olla aina
yhdessä, ja naisen kasvatuksen tulee olla sellainen, että hän miehen
tavoin tottuisi huomaamaan erehdyksensä, muuten hän luulee olevansa
aina oikeassa. Istutettakoon tyttöihin heidän vielä kapaloissa
ollessaan se käsitys, että mies ei ole vain pelkkä kavaljeeri ja
sulhanen, vaan läheinen, samanarvoinen ihminen kuin nainenkin.
Opetettakoon heitä ajattelemaan loogillisesti, älköönkä heille
vakuutettako, että heidän aivonsa painavat vähemmän kuin miehen ja
että he senvuoksi saavat olla välinpitämättömiä tieteitä, taiteita
ja yleensä kultuuria kohtaan. Suutarin tai maalarin oppipojalla
on myöskin pienemmät aivot kuin täysikasvuisella miehellä, mutta
hän ottaa kuitenkin osaa yleiseen olemassaolontaisteluun, hän
tekee työtä ja kärsii. On myöskin luovuttava tuosta tavasta vedota
fysiologiaan, raskaudentilaan ja synnytyksiin, sillä ensinnäkin:
nainen ei synnytä joka kuukausi, toiseksi: kaikki naiset eivät saa
lapsia ja kolmanneksi: maalaisnainen tekee peltotyötä vielä päivää
ennen synnytystä eikä kärsi siitä. Vallitkoon sitäpaitsi arkielämässä
täydellinen yhdenvertaisuus. Jos mies tarjoaa naiselle tuolin tai
antaa hänelle lattialle pudonneen nenäliinan, niin maksakoon nainen
takaisin samalla mitalla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos
hyvään perheeseen kuuluva tyttö auttaa ylleni päällystakin tai
ojentaa minulle lasillisen vettä...

Enempää en kuullut; minä nukahdin.

Seuraavana päivänä Sevastopolia lähestyessämme oli huono, sateinen
sää. Laiva keinui. Shamohin istui ääneti kanssani laivan kannella
syviin ajatuksiin vaipuneena. Teelle soitettaessa alkoi kannelle
laskeutua miehiä, kaulukset pystyssä, ja naisia, joiden kasvot olivat
unisen näköiset. Eräs naisista, nuori ja hyvin kaunis, sama, joka
Woloczyskassa oli suuttunut tullivirkamiehiin, tuli Shamohinin luo ja
sanoi tälle oikukkaan, hemmotellen lapsen tavoin:

-- Jean, lintusi on merisairas!

Jaltassa asuessani näin tämän kauniin naisen ratsastavan kahden
upseerin seurassa, jotka pysyivät töin tuskin hänen kintereillään. Ja
eräänä aamuna näin hänen istuvan meren rannalla yllään fryygialainen
päähine ja esiliina. Hän maalasi öljyvärietyydiä, ja jonkun matkan
päässä seisoi joukko ihmisiä häntä ihaillen.

Tutustuin sitten kerran tuohon naiseen. Hän puristi lujasti kättäni,
loi minuun ihastuneen silmäyksen ja kiitti hempeällä äänellä minua
siitä tyydytyksestä, jonka teokseni olivat tuottaneet hänelle.

-- Älkää uskoko, -- kuiskasi Shamohin minulle, -- hän ei ole lukenut
yhtään ainoatakaan teostanne.

Kävellessäni rannalla myöhemmin illalla, tapasin Shamohinin, joka
kantoi suuria hedelmä- ja herkkukääröjä.

-- Ruhtinas Maktujev on täällä! -- huusi hän iloisesti. -- Saapui
eilen Ariadnan veljen, spiritistin kanssa. Nyt ymmärrän, missä
asioissa Ariadna kirjoitteli niin ahkerasti veljelleen! Hyvä
Jumala, -- jatkoi hän kohottaen katseensa taivasta kohti ja
painaen kääröjä rintaansa vasten, -- jos hänen aikeensa ruhtinaan
suhteen onnistuisivat, olisin minä vapaa ja voisin matkustaa siinä
tapauksessa maalle isäni luo!

Ja Shamohin jatkoi kiireesti matkaansa.

-- Alan jo uskoa henkiin! -- huusi hän minulle taakseen katsahtaen.
-- Isoisä Hilarionin henki näyttää ennustaneen oikein! Oi, kunpa
asianlaita niin olisi!

Seuraavana päivänä matkustin Jaltasta, mutta sitä en tiedä, miten
Shamohinin romaani lienee loppunut.




Vera.


Ivan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltana
avasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänen
yllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinen
olkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa.
Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessa
paksu ryhmysauva.

Oven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov,
kaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen,
nukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäytteli
päätään.

-- Hyvästi, vanhus! -- huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampun
pöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoa
siirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmusten
rungoille.

-- Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! -- virkkoi
Ivan Aleksejevitsh. -- Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne,
herttaisuudestanne, rakkaudestanne... En unohda ikipäivinä teidän
vieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä,
te kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä... niin kelpo
ihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!

Tunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjev
puhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamalla
silmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmän
kuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettu
juomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.

-- Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! -- jatkoi Ognjev.
-- Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkunta
kertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne,
että tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässä
kiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta,
jota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankin
saanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Mutta
kyllä alkulauseessani kirjoitankin: "Pidän velvollisuutenani
lausua kiitokseni N:n kunnallishallinnon puheenjohtajalle,
herra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan".
Tilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaan
tervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmille
tuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidän
apuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaamme
jäähyväisiksi!

Juomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutua
alas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi:

-- Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?

-- Jumala ties! -- vastasi ukko. -- Luultavasti emme!...

-- Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskin
koskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!

-- Jättäisitte kirjanne tänne! -- huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. --
Miksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomenna
miehen tuomaan niitä!

Mutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänen
viinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen... Hän
kulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviä
ihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jää
muuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannalla
kurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samalla
kiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enää
pienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sitten
siintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavat
ihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavat
menneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiä
tähteitä.

Ivan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N:n pitäjässä
ja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hän
piti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänen
tyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina sen
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke,
puutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana... Mutta
kohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä on
muuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensä
hänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin -- ja kaikki
nämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.

"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! -- ajatteli Ognjev
astellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. -- Ei
mitään!"

Puutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksui
resedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat.
Pensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinen
utu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat,
jotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinen
toistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puiston
yläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkui
läpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinä
mustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev,
joka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuun
iltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossa
ymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisella
bengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kera
päästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.

Kun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luota
tumma varjo, joka tuli häntä vastaan.

-- Vera Gavrilovna! -- ilostui Ognjev. -- Te täällä? Ja minä kun
etsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset... Niin,
hyvästi siis, nyt minä lähden!

-- Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.

-- Kyllä nyt on jo aika!... Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sitten
vielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain...

Ognjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen,
joka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, mutta
sangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivat
paljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytysten
kaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat,
sellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joille
luonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisen
kevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev,
muistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatella
häntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta oli
syvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilman
hiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle,
ei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisin
riippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynellä
säällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassa
tai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailematta
sen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahti
jonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjev
juuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissa
ja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakin
sellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä,
kauneustunteensa menettäneissä naisissa.

Veran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännölliset
ja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvin
vähän naisia, piti häntä kaunottarena.

-- Huomenna matkustan! -- sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portin
luona. -- Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!

Samalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, ja
samalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraa
vieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.

-- Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, -- sanoi
Ognjev. -- Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidän
isäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenne
on kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiä
kunnon ihmisiä!

-- Minne te nyt matkustatte? -- kysyi Vera.

-- Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten
Pietariin töihin.

-- Entä sitten?

-- Sittenkö? Koko talven teen työtä ja keväällä matkustan jälleen
jonnekin maaseudulle kokoomaan aineksia tilastoani varten. No niin,
eläkää onnellisena, kauan... Tuskinpa enää koskaan näemme toisiamme.

Ognjev kumartui ja suuteli Veran kättä. Sitten hän sanattoman
liikutuksen valtaamana korjasi hartiavaippaansa paremmin ylleen ja
kirjoja mukavampaan asentoon, oli hetken vaiti ja virkkoi:

-- Miten paljon täällä onkaan sumua.

-- Niin on. Ettehän vain suinkaan unohtanut mitään?

-- Nähtävästi en mitään...

Ognjev seisoi hetken äänettömänä, kääntyi sitten kömpelösti
pikkuporttia kohti ja astui ulos puutarhasta.

-- Odottakaa, minä saatan teitä meidän metsäämme saakka, -- virkkoi
Vera astuen hänen jälkeensä.

He lähtivät astelemaan tietä pitkin. Nyt eivät puut sulkeneet enää
näköalaa ja saattoi nähdä taivaan ja kaukaisuuden. Koko luonto oli
ikäänkuin himmeän, läpikuultavan harson peitossa, josta sen kauneus
näytti iloisesti katselevan. Sumu, jota oli paikoin sakeasti, paikoin
ohuesti, lepäili epätasaisena pensaiden ja kuhilaiden yllä, harhaili
höytäleinä yli tien tai painui maahan ikäänkuin koettaen olla
sulkematta näköalaa. Sumuharson läpi näkyi aina metsään saakka koko
tie molemmin puolin kulkevine tummine ojineen ja pienine pensaineen,
jotka kasvoivat ojien vierillä ja estivät sumuhöytäleiden harhailua.
Puolen virstan päässä pikkuportista häämötti Kusnetsovin metsälohko.

"Miksi hän lähti kanssani? Varmasti hän on saatettava takaisin!"
-- ajatteli Ognjev, mutta silmäiltyään Veran kasvoja hän hymyili
hellästi ja sanoi:

-- Eipä haluttaisi lähteä täältä pois, kun sää on näin kaunis!
Ilta on todella romanttinen: kuu, hiljaisuus ja paljon muuta.
Tiedättekö mitä, Vera Gavrilovna? Olen elänyt jo 29 vuotta tässä
maailmassa, mutta minulla ei ole ollut ainoatakaan seikkailua. Koko
elinaikanani ei ainoatakaan romanttista tarinaa, niin että en tunne
lemmenkohtauksia enkä lehtokujia huokauksineen ja suuteloineen muuta
kuin kuulopuheelta. Luonnotonta! Istuessasi kaupungissa kammiossasi
et huomaa tätä puutetta, mutta täällä raittiissa ilmassa sen tuntee
voimakkaasti... Oikein harmittaa!

-- Miksi niin?

-- Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa tai
ehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka... Yleensä minulla on
vähän tuttavia enkä liiku juuri missään.

Nuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjev
katseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivät
keväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa,
jolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällä
hyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, ei
ennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiin
ja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensin
satakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä... Aika
kului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla...

Sitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänen
köyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapua
huhtikuun lopulla tänne N:n pitäjään, jossa luuli olon käyvän
ikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvan
tilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavin
kaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N:n
kaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon,
jossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiin
valoisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona.
Levähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnon
puheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin Gavril
Petrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjä
ja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivät
ilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioilla
hyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.

-- Hyvänen aika! -- ihmetteli Ognjev silloin, -- eihän täällä aina
saane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minun
tuloni tähden?

Odottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arasti
Kusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujosti
partaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt,
mitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistä
kunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänyt
hänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niin
Gavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaasti
silmäillä tulijan tilastovihkoja... Saman päivän illalla istui
Ivan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pian
väkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisia
kasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista,
uneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää,
kun hän tuntee loikoilemishalua... Ja uudet tuttavat katselivat häntä
hartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hän
ansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa...

Ongjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä,
kalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo,
joka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muisteli
kiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukarit
nyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään,
keskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivat
itsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään siten
pari kolme tuntia, nauroivat: "Piru ties, mistä tämä riita syntyi!
Alettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!"

-- Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimme
Shestovoon? -- kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessään
metsää. -- Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoin
viisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heitti
rahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistoja
täältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoon
syntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät ja
tunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tule
tänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmän
tilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet,
joissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia,
aina näyttäneet epäilyttäviltä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pieni
silta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit ja
heidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältä
saattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaan
siimekseen.

-- Nythän olemme jo sillalla! -- virkkoi Ognjev. -- Tästä kai
käännytte takaisin...

Vera pysähtyi ja hengähti.

-- Istukaamme, -- sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. --
Ennen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.

Ognjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoi
puheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut Ivan
Aleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanut
nähdä hänen kasvojaan.

-- Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, --
puhui Ivan Aleksejevitsh. -- Millaisia olemme silloin? Te olette
ehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan,
tarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme ja
muistelemme menneisyyttä... Me tunnemme nykyisyyden, se täyttää
meidät ja liikuttaa meitä... mutta silloin emme enää muista päivää,
kuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tällä
pienellä sillalla. Te tulette muuttumaan... Kuulkaa, muututtehan?...

Vera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.

-- Mitä? -- kysyi hän.

-- Kysyin teiltä juuri...

-- Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.

Nyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpea
ja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänen
huulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaan
riippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi... Nähtävästi
hän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaan
peittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävän
hänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiselta
olkapäältä toiselle...

-- Teidän on kaiketi kylmä, -- sanoi Ognjev. -- Eihän ole
terveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.

Vera vaikeni.

-- Mikä teitä vaivaa? -- hymähti Ivan Aleksejevitsh. -- Te vaikenette
ettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?

Vera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan,
tempasi yhtäkkiä kätensä pois.

-- Kauhea asema... -- kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. --
Kauhea!...

-- Miksi se niin kauhea on? -- kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen ja
ihmetystään salaamatta. -- Mitä tämä oikeastaan merkitsee?

Yhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen,
katseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:

-- Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh...

-- Kyllä minä kuuntelen.

-- Teistä tuntuu ehkä kummalliselta... te ihmettelette, mutta minusta
on kaikki yhdentekevää...

Ognjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.

-- Minä, tuota noin... -- alkoi Vera painaen päänsä alas ja
hypistellen liinansa pumpuloita. -- Nähkääs, minä... tuota noin...
tahdoin sanoa... Teistä tuntuu kummalliselta ja... typerältä, mutta
minä... en voi enää kauemmin.

Veran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi.
Tyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja
itki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä ja
tietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen.
Itkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.

-- Hyvänen aika, mitä nyt! -- jupisi hän hajamielisesti. -- Vera
Gavrilovna, miksi te nyt?... Armaani, oletteko sairas? Vai onko joku
loukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin...

Kun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroen
irroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensä
läpi ja virkkoi:

-- Minä... minä rakastan teitä!

Nämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivan
jokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyi
poispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukan
haihtunut, häntä alkoi pelottaa.

Surunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtö
ja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehden
tilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle.
Hän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa,
joka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltään
luoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuin
lyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.

"Mitä tämä on? -- kauhistui Ivan Aleksejevitsh. -- Mutta minähän
rakastan häntä... vai enkö? Siinäpä arvoitus!"

Mutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu,
hengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen Ivan
Aleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi,
innokkaasti.

Kuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofin
yksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanoja
ja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä ja
sen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuin
tukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, ja
puhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.

Itkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Vera
kertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä Ivan
Aleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät,
toimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja että
hän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; että
keväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä Ivan
Aleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niin
hänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänen
tyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoon
merkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista;
hänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.

Metsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivät
vaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussa
liikkui jotakin pahaa ja kummallista... Tunnustaessaan rakkautensa
Vera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev ei
tuntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaan
myötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, että
hänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjevia
kirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumus
objektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, mutta
joka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestä
tympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti ja
kuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oli
luonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja ja
totuuksia tärkeämpää... Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkei
ymmärtänytkään, mihin oli vikapää.

Ognjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt,
mitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen:
"en rakasta teitä", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, mutta
hän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkään
sydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt...

Hän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollut
suurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänen
kanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaan
ja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään...

-- Minä en voi jäädä tänne! -- sanoi Vera käsiään väännellen.
-- Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minulle
vastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa ja
päämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeita
ihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat!
He ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovat
kylläisiä eivätkä kärsi, taistele... Mutta minä tahdon juuri suuriin,
kosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstä
ja puutteista...

Tämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. Kun
Vera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa,
mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:

-- Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikka
tunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista... teidän
puoleltanne... tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyy
sanoa, että ... onni perustuu tasapainoon... se on, molemminpuoliseen
rakkauteen...

Mutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, että
tällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen,
että hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt... Vera osasi
kaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiä
muuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.

-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa.
-- Minä kunnioitan teitä niin paljon, että... kärsin siitä!...

Vera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansa
kohti. Ognjev seurasi häntä.

-- Ei tarvitse! -- sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. -- Älkää
tulko, minä menen yksin...

-- Eihän toki... pitäähän sentään saattaa...

Mitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta ja
typerältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hän
kiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöä
käytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoi
Veran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiä
pölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään,
mutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.

"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!" -- vakuutti hän itselleen
ja ajatteli samalla: -- "mutta koska minä oikeastaan rakastun
väkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista en
ole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan... Oh,
koiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!"

Vera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pää
painuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunut
hartiain kohdalta...

"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! -- ajatteli Ognjev
katsellessaan tytön selkää. -- Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaa
siihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässä
elämässä on runoutta, järkeä... Mutta miten typerä, järjetön minä
sentään olen!..."

Puutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, veti
liinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.

Ivan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteli
verkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päin
sen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veran
jälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt,
oli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niin
kömpelösti oli "kieltäytynyt." Ensi kerran elämässään hän tuli
kokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainen
hyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessa
asemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaan
lähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.

Hänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestä
tuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista,
läheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veran
mukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hän
niin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin.
Saavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoi
löytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää,
ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään.
Vilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevää
kylmäkiskoisuutta, jolla viisaat ihmiset niin usein kerskailevat,
eikä itserakkaan hölmön kylmyyttä, vaan aivan yksinkertaisesti
henkistä voimattomuutta, kykenemättömyyttä käsittää syvästi
kauneutta, varhaista vanhuutta, johon hänet oli vienyt kasvatus,
taistelu leipäkannikasta ja perheettömänä numeroidussa huoneessa
asuminen.

Sillalta hän lähti vitkaan, ikäänkuin vastenmielisesti astumaan
metsään johtavaa tietä pitkin. Täällä, missä puitten läpi hohtava
kuutamo räikeinä täplinä kuvastui tummaa, sakeata taustaa vasten,
jossa hän ei tuntenut mitään muuta kuin omat ajatuksensa, täällä hän
halusi hartaasti saada takaisin sen, mitä oli menettänyt.

Ja Ivan Aleksejevitsh kuvitteli mielessään, että hän oli palannut
vielä kerran takaisin. Yllyttäen itseään muistelmilla ja ajatellen
voimakkaasti Veraa hän riensi puutarhaan. Tiellä ja puutarhassa
ei ollut enää sumua, ja kirkas kuu paistoi kuin puhtaaksi pestynä
taivaalta. Idässä oli vielä hiukan usvaa ja taivas jonkun verran
synkkä... Ognjev kuvitteli astuvansa varovasti tummia ikkunoita
kohti. Heliotrooppi ja reseda tuoksuivat väkevästi... Karo heilutti
ystävällisesti häntäänsä, juoksi hänen luokseen ja haistoi hänen
kättään... Karo oli ainoa elävä olento, jonka hän näki kiertäessään
pari kertaa talon ympäri. Sitten hän pysähtyi Veran pimeän ikkunan
alle ja viitattuaan kädellä poistui raskaasti huoaten puutarhasta...

Tunnin kuluttua hän oli jo tuossa pienessä kaupungissa, jossa hän
majaili, ja kolkutti kasvot kuumina majatalon porttia, johon hän
väsyneenä nojasi. Jossakin kaukana haukkui koira ja ikäänkuin
vastaukseksi hänen kolkutukseensa alettiin kirkon luona soittaa
raskasta rautalevyä...

-- Yökaudet kuljeskelet pitkin... murisi porttia avatessaan majatalon
isäntä, jonka yllä oli kuin pitkä naisten paita. -- Parempi olisi,
jos rukoilisit Jumalaa ja heittäisit nuo yöjuoksusi...

Saavuttuaan sisälle huoneeseensa Ivan Aleksejevitsh laskeutui
vuoteelle ja tuijotti pitkän aikaa tuleen... Sitten hän ravisti
päätään ja alkoi laittaa tavaroitaan matkakuntoon...




Volodja.


Kesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja,
seitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihinin
huvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivat
kolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tuli
suorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomenna
voinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiin
koulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovin
heikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasi
hänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisia
ihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämän
sukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää,
etteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan.
Kerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoi
terassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikin
tavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hän
koskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllä
tilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päivä
Volodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo,
kuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden,
vakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltu
nainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden,
omansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan,
eikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurata
äitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.

Kolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisesta
vastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi... Hän
tunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun ja
vieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninen
ja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka,
punakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet aina
hymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan -- sen Volodja kyllä
tiesi -- mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta,
katsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohautteli
pyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaan
jonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin,
sulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansa
olisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä,
arkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerran
viikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin.
Kummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasi
tätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisin
kaupunkiin...

Istuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa ja
äitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan --
näin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa -- kuulla hänen äänensä,
vaatteittensa kahinan... Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisen
rakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hän
uneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista,
käsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa ja
rietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa...

-- Se ei ole rakkautta, -- arveli hän itsekseen. --
Kolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta... Se
on vain oikku... pieni oikku...

Ajatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo,
viiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutan
rinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeen
hän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisen
muodin mukainen puku...

Istuessaan kumartuneena lehtimajan hämärässä nurkassa ja juuri
kiihkeimmillään haaveillessaan, hän kuuli keveitä askelia. Joku kulki
verkalleen lehtokujaa pitkin. Askeleet hiljenivät pian ja lehtimajan
ovella väikkyi jotakin valkoista.

-- Onko täällä ketään? -- kysyi naisen ääni.

Volodja tunsi tämän äänen ja kohotti pelästyneenä päätään.

-- Kuka se on? -- kysyi Njuta astuen lehtimajaan. -- Ah, tekö täällä
olettekin, Volodja? Mitä te täällä teette? Mietitte? Mutta kuinka
saattaa tuolla lailla yhä vain miettimistään miettiä?... Siitä voi
tulla mielisairaaksi!

Volodja nousi ja katsoi hajamielisesti Njutaan, joka palasi juuri
uimahuoneelta. Njutan hartioilla oli hursti ja paksu, pehmeä
pyyhinliina, ja valkoisen huivin alta näkyi märkiä hiuksia, jotka
olivat imeytyneet kiinni otsaan. Hänestä huokui kosteata, viileätä
uimahuoneen ja mantelisaippuaan tuoksua. Hän oli hengästynyt nopeasta
käynnistä. Puseron ylin nappi oli auki ja nuorukainen saattoi nähdä
Njutan kaulan ja rinnan.

-- Miksi vaikenette? -- kysyi Njuta silmäillen Volodjaa. -- On
epäkohteliasta vaieta, kun nainen puhuu kanssanne. Millainen nahjus
te olettekaan! Ja yhä vain istua nökötätte, vaikenette, mietitte
kuin mikäkin filosoofi. Teissä ei ole lainkaan elämää eikä tulta!
Te olette vastenmielinen, suorastaan... Teidän iässänne pitää elää,
hyppiä, jutella, hakkailla tyttöjä, rakastua...

Volodja katsoi hurstia, jota valkoinen, lihava käsi kannatti, ja
mietti...

-- Vaikenee! -- ihmetteli Njuta. -- Tämä on kerrassaan ihmeellistä...
Kuulkaa, olkaa mies! Hymyilkää edes! Hyi, tuollainen vastenmielinen
filosoofi! -- alkoi hän nauraa. -- Mutta tiedättekö, Volodja, miksi
te olette tuollainen nahjus? Siksi, että te ette hakkaile naisia. Ja
miksette? Totta on, ettei täällä ole neitejä, mutta kuka estää teitä
hakkailemasta rouvia? Miksette välitä esimerkiksi minusta?

Volodja kuunteli ja silitti ohimojaan raskaitten, jännittäväin
ajatusten valtaamana.

-- Ainoastaan ylpeät ihmiset vaikenevat mielellään ja ovat yksikseen,
-- jatkoi Njuta vetäen hänen kättään ohimolta. Te olette ylpeä,
Volodja. Miksi katsotte noin alta kulmain? Suvaitkaa nyt katsoa minua
suoraan silmiin! Kas noin, filosoofi!

Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti
alahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.

-- Minä... minä rakastan teitä! -- sanoi hän.

Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.

-- Mitä minä kuulen?! -- hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä
laulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. -- Mitä? Mitä te sanoitte?
Toistakaa, toistakaa!...

-- Minä... minä rakastan teitä! -- toisti Volodja.

Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän
astui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät
samenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi,
pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.

-- Hyvä, hyvä! -- kuuli hän iloista naurua. -- Miksi vaikenette?
Odotan, että puhuisitte! No?

Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja
tämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa
hänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan
vyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta
Njuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset
näkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella
äänellä:

-- Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain
naisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne
ovat!... Pitää jutella, nauraa... Niin, Volodja, älkää ruvetko
möröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa
filosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!

Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja
jäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa
nurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran.
Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen
häpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili,
kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.

Hän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesi
ujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksi
säädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän,
ulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänyt
olevan siihen oikeutta.

Hän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleen
katsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.

"Pois täältä mitä pikimmin! -- ajatteli hän päähänsä tarttuen. --
Mitä pikimmin..."

Juna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo
8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisi
mielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.

Kellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsa
ilmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeasti
sisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.

Hän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyi
sitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. Rouva
Shumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.

Volodja kuunteli.

-- Minä vakuutan! -- sanoi Njuta. -- En uskonut silmiäni! Kun
hän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensä
vyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oli
omituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänen
kasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.

-- Todellako?! -- voihki Volodjan äiti nauraen. -- Todellako?! Kuinka
hän on isänsä kaltainen!

Volodja peräytyi ja juoksi ulos.

"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! -- kiusaantui
hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti.
-- Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti... Ja äiti nauroi... äiti!...
Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"

Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa
pitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.

-- Miksette tule ajoissa teetä juomaan? -- kysyi rouva Shumihin
ankarasti.

-- Anteeksi, minun... minun pitää matkustaa, -- mutisi Volodja
nostamatta katsettaan maasta. -- Äiti, kello on jo kahdeksan.

-- Matkusta yksin, poikaseni, -- sanoi äiti uupuneesti. -- Minä jään
tänne yöksi. Hyvästi siis!... Annahan, kun siunaan sinut...

Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen
virkkoi ranskaksi:

Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen... Eikö totta?

Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja
poistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo
pitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää
kauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.

Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja
alkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun
taakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea,
vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä
liikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli
seudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja
naisen vartalo, -- kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen
mieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin
aikaisemmin...

"Joutavaa... Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun
syleilin häntä, -- ajatteli Volodja. -- Se siis miellytti häntä. Jos
se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut..."

Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa
ollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin
typerästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus
uudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita
yksinkertaisemmin.

Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit
kävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi
Njutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin -- siinähän
tilaisuus!

"Käännyn takaisin, -- hän ajatteli, -- ja matkustan huomenna
aamujunalla... Sanon, että myöhästyin junasta."

Ja hän kääntyi takaisin... Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta
ja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun
Volodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat
he rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi
myöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain
aamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä
katsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen... Hänellä oli jo suunnitelmakin
valmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja
syleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken
selittämättä.

Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan
kävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen
saakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.

"Kuinka typerää tämä tällainen on! -- harmitteli Volodja maata
pannessaan. -- No, vähätpä siitä... odotan huomiseen... Huomenna taas
lehtimajassa."

Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret
kierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella
tutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä
erottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin,
vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu,
pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa
tänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei
ole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaan
virkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu
vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon
pääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi... Onhan niitä
virkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti...

Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja
Volodjan äiti astui huoneeseen.

-- Etkö sinä nuku? -- kysyi hän haukotellen. -- Nuku sinä vaan...
minä hetkeksi... Minä otan vaan tippoja...

-- Mitä niillä?

-- Lily-rouvaa taas puistattaa... Nuku, lapsukainen, sinulla on
huomenna tutkinto...

Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja
poistui.

-- Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! -- kuuli Volodja
hetken kuluttua naisen äänen. -- Tämä on convallariaa, mutta Lily
pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii...

Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut
ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.

-- Ymmärrättekö? Morfiinia! -- selitti Njuta kuiskaten. -- Nimilippu
on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää...

Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen
silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot
uniset, tummat hämärässä...

-- Eihän Volodja nukukaan... -- sanoi Njuta. -- Volodja, etsikää
sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa... Häntä
vaivaa aina jokin...

Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.

-- Etsikää, -- sanoi Njuta. -- Miksi seisotte siinä?...

Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi
liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja
vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä
aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän
syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja
hänen päätään alkoi huimata.

"Äiti on poistunut, -- ajatteli hän. -- Se on hyvä... hyvä..."

-- Ettekö jo?... -- kysyi Njuta pitkäveteisesti.

-- Kohta... Tässä taitaa olla morfiinia... sanoi Volodja luettuaan
erään pullon kyljestä nimilipun. -- Olkaa hyvä!

Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän
puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota
oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli
hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä
pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä
heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä
auringon valaisemalta taivaalta... Hurmaantuneena, koko ruumiinsa
vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa
syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:

-- Kuinka te olette...

-- Mitä?

Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..

-- Mitä? -- kysyi hän toistamiseen hymyillen.

Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin
lehtimajassa, hänen käteensä... Mutta Njuta katseli Volodjaa
hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.

-- Minä rakastan teitä... -- kuiskasi Volodja.

Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:

-- Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! -- sanoi hän
puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. -- Ei näy ketään...

Hän palasi.

Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja
hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi
onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä
ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki
tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme
vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea
tapahtunutta kohtaan.

-- Täytyy lähteä, -- sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. --
Kuinka ruma, kurja... hyi, mikä ilettävä otus!

Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä
puseronsa, askeleensa, äänensä!...

"Ilettävä otus... -- ajatteli hän Njutan mentyä. -- Olen todellakin
ilettävä... Kaikki on ilettävää..."

Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului
puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa... Ja
vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa.
Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa
on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla...?
Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset
milloinkaan puhuneet.

Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan...

"Mitä hän siinä... menköön hiiteen!" -- ajatteli Volodja.

Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan
tukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta
kalpeita kasvojaan hän ajatteli:

"Aivan oikein... Ilettävä otus".

Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut
tutkinnossa, virkkoi tämä:

-- Nukuin liian kauan... mutta älkää surko, näytän
lääkärintodistuksen.

Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja
kuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti,
ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin
kysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta
samosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä -- niiden
joukossa hänen äitinsäkin --, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät
kasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen
arkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.

Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut
ensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi.
Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa
oli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan
äänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen
hänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut
kiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen"
läsnäoloa.

Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset
muistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista,
omantunnonvaiva -- kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista,
synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää,
pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:

-- Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän
ikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa
pelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa... Se on vastenmielistä!
Minä en rakasta teitä... en rakasta!

Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään
pelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi
kauhistuneena:

-- Mitä sinä, hyvä ystäväni?!... Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole
nyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!

-- En rakasta... en rakasta! -- jatkoi Volodja hengästyen. --
Te olette epäsiveellinen, sieluton... Olkaa käyttämättä tuota
sadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?

-- Tule nyt järkiisi, lapseni! -- itki äiti. -- Kyytimies kuulee!

-- Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette
tuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että
minulla on tuollainen äiti... Kun toverini kysyvät jotakin teistä,
täytyy minun punastua.

Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi
Volodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä
vaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin,
junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä...
Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi,
että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa,
lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta... Hän tiesi
tämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan
tutkivasti häneen, kysyi:

-- Teillä on luultavasti hammassärky?

Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan,
aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta
hän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti
oli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi
ikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui
yksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja.
Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja
paitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli
täynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä
Volodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" -- niin sanottiin
suurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä
syömään ja iltaisin seurustelemaan.

Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen
ympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja
huoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut
omaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja
"yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt
kirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut
poissa... Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta
Mentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa
kanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista
tyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa
pitkin... Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja
valtameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei
onnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen
mielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni...

"Ei, täällä on kylmä", -- ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin
ylleen ja meni "yhteiseen".

Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä:
Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset
silmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava
ranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.

-- En ole tänään vielä syönyt päivällistä, -- sanoi Volodjan äiti. --
Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.

-- Dunja! -- huusi ranskalainen.

Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.

-- No, eihän sillä väliä ole, -- sanoi ranskalainen leveästi
hymyillen. -- Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!

Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun
päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa
musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja
kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.

-- Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni... -- selitti hän. -- Hänen
miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku.
Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb...

-- Äiti, se on valhetta! -- sanoi Volodja ärtyisästi. -- Miksi
valehdella?

Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä
kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei
ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui
siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä,
katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.

-- Te valehtelette! -- toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin
lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. -- Miksi
kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!

Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa,
ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.

"Minne mennä?" -- ajatteli Volodja.

Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas
muistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä... Hän
kulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja meni
sitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi
eetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä
tuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen.
Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen
"Figaro"... Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän
otti pöydältä revolverin...

-- Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! -- lohdutti
musiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. -- Hän on vielä niin
nuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien
rajoista mitään. Siihen pitää tottua.

-- Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! -- sanoi äiti
pitkäveteisesti. -- Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda
sille mitään. Olen niin onneton!

Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin
liipasimen tapaista ja painoi... Sitten hypisteli hän taas jotakin
ulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun
suustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän
ei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta...

-- Tämä on kaiketi nostettava... -- arveli hän. -- Niin, siltä se
näyttää...

Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoa
jostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä
ja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti... Jokin löi
kauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen
sekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu
ja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt
siihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä
häneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään
rotkoon.

Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi...




Taudinpuuska.


I.

Lääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulun
oppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristi
Vasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S:n
kadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen ja
lähti heidän mukanaan.

Vasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullut
heistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa,
missä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Hän
tiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömien
olosuhteiden pakosta -- huono seura, kelvoton kasvatus, puute
j.n.e. -- täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdasta
rakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidän
äitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiede
pitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikesta
tästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut.
He tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitä
suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovat
pelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisen
menneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä saman
arvoinen kuin muutkin pyhimykset.

Kun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä,
tai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän aina
kertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaa
etuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätä
vaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena,
vaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.

Vasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella.
Kun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanut
aivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nyt
olevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi,
maa, katot, puut, penkit bulevardilla -- kaikki oli niin pehmeätä,
valkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisilta
kuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi,
vaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herätti
mielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuo
ensi lumi.

    -- "Mua näille suruisille rannoille
    johtaapi tuntematon voima..."

alkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.

-- "Kas tuossa mylly..." -- jatkoi taiteilija, -- "rauennut se on..."

-- "Kas tuossa mylly... rauennut se on..." -- toisti medisiinari
kohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hän
vaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanoja
ja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijat
kääntyivät häntä katselemaan:

    -- "Vapaana kerran tässä voitti
    suloinen, vapaa rakkaus mun..."

Kaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltään
päällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. Kun
Vasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissa
korkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellen
kuin likinäköinen.

Medisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinä
siinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotu
juotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaiken
kansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!

-- Enhän minä mitään... -- sanoi Vasiljev nauraen. -- Olenko
kieltäytynyt?

Viinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan,
katseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä,
voimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinka
heidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävät
intohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heillä
seuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita,
hyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä,
kiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia,
rehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän,
Vasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, on
varovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.

Hän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänen
toverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Jos
oli juotava viinaa, -- hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi.
Jos tahtovat viedä hänet naisten luo, -- niin hän menee. Hän
tahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijain
puheisiin...

Nauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan,
-- toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiä
taiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikään
köyhä mies, vaikkakin kuului "boheemiin". Hän piti myöskin lumesta,
lyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä,
joita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmasta
ja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuin
neitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksi
kertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväällä
kirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.

    -- "Mua näille suruisille rannoille
    johtaapi tuntematon voima..." --

hän lauloi puoliääneen.

Eikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestä
tämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.

Vasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noin
kymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitä
käytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo,
kuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivät
kasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen,
jonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyy
valoa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: "Herran tähden, mitä te
teette! Sammuttakaa!" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta ja
mieltäkiinnittävää.


II.

Trubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivat
ripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.

Hän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistut
ja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa,
joka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi,
ikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätön
orkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:

-- Miten monta taloa!

-- Eihän tämä mitään ole! -- sanoi medisiinari. -- Lontoossa on
kymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.

Ajurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminä
kuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiä
kuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaan
kaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään... Ja tässä
välinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa,
kirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissa
ovissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta ja
surutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa ja
meluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaista
samanlaista välinpitämättömyyttä.

-- Alkakaamme alusta, -- sanoi taiteilija.

Toverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloi
heijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousi
keltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot
olivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvan
haju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johti
ovi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilija
pysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaa
huoneeseen.

-- Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! -- alkoi
taiteilija kumartaen teatraalisesti.

-- Havanna, tarakanna, pistoletti! -- jatkoi medisiinari painaen
lakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.

Vasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaa
teatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili,
tunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitä
seuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotias
tyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hame
ja rinnalla valkoisia nauhoja.

-- Miksi seisotte ovelia? -- kysyi tyttö. -- Riisukaa päällystakkinne
ja käykää saliin.

Medisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljev
seurasi heitä epävarmana.

-- Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! -- sanoi lakeija
ankarasti. -- Noin ei saa mennä sisään.

Paitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihava
ja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianon
vieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikä
kiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.

-- Missä muut neidit ovat? -- kysyi medisiinari.

-- Teetä juomassa, -- vastasi vaalea tyttö. -- Stepan, -- huusi hän
sitten, -- mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!

Hetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään oli
tulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia,
hänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkä
ja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla,
karkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljäs
tyttö, sitten viides...

Kaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestä
tuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämän
salin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoiset
nauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen ja
nuo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä,
hiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitä
oli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän ei
lainkaan huomannut.

Kaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia.
Eräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan -- tuo
pelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmeni
rumissa tauluissa, puvuissa... Tässä mauttomuudessa oli jotakin
luonteenomaista, omituista.

-- Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! -- ajatteli Vasiljev. -- Mikä
kaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisen
kiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin -- ostamaan elävän ihmisen
yhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston,
kauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, -- mutta tässä?...
Minkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten... ei pidä ajatellakaan
sitä!

-- Partaniekka, tilatkaa portteria! -- sanoi vaalea tyttö hänelle.

Vasiljev hämmästyi.

-- Mielelläni... -- vastasi hän kohteliaasti kumartaen. -- Mutta
suokaa anteeksi, hyvä neiti, minä... minä en juo.

Viittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseen
taloon.

-- Miksi tilasit portteria? -- kysyi medisiinari suuttuneena. --
Sinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät!
Vahvasti sinä elätkin!

-- Kun tyttö tahtoi... miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? --
selitti Vasiljev.

-- Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaan
pyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.

-- "Kas tuossa mylly, rauennut se on",... -- lauloi taiteilija.

He tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneet
saliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisen
sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat
hyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan ja
kulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: "Kuinka paljon on tavallisen,
yksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtalo
viskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitä
tehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä on
hänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täällä
palvelijana?"

Ja nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsa
ovenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä,
oli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonka
liivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikä
näyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänen
kasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaiset
kasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänen
kasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaat
silmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet ja
katse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kun
se on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauska
koskettaa tuon palvelijan tukkaa: -- mahtaakohan se olla karkea vai
pehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.


III.

Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja
muuttui luonnottoman vilkkaaksi.

-- Menkäämme toiseen paikkaan! -- komensi hän käsiään huitoen. --
Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!

Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana,
ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari
murisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui
kuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.

Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin.
Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia
kampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi
Vasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi
nimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla,
jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa
kehittynyttä.

Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät
hameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti
poskimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon
piti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi
tai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko
kadun yleinen sävy.

-- Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. -- Eivätkö he
todellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun
se on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin?
Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä
ympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka
tyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi
toki vieraiden opettaa heitä...

Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui
hänen viereensä.

-- Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? -- kysyi tyttö. -- Miksi
olette noin surullinen?

-- Minun on ikävä.

-- Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.

Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

-- Mihin aikaan menette levolle?

-- Kuudelta aamulla.

-- Entä koska nousette?

-- Kahden, kolmen tienoissa.

-- Mitä teette levolta noustuanne?

-- Juomme kahvia... ja seitsemältä syömme päivällistä.

-- Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?

-- Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän
emäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?

-- No... puhellakseni...

Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi
voimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö
hänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän
joutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai
oliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja
toivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan...

Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja
missä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän
ajatteli jotensakin kauan ja kysyi:

-- Kuinka vanha olette?

-- Kahdeksankymmentä vuotta, -- sanoi tyttö piloillaan, katsellen
suu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja
jaloillaan.

Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi
pitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.

Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen
tekisi, hymyili hän väkinäisesti.

Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut -- hänen
toverinsa, musikantit ja naiset -- eivät edes katsahtaneet hänen
vieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään
kuulleetkaan.

-- Tilatkaa Lafittea! -- toisti tyttö.

Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja
hän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan
kuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin
vasaralla lyöden: yks... kaks... kolme...

-- Lähtekäämme pois! -- sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.

-- Odota, minä lopetan ensin!

Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev
musikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.

Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka
Bazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin
mukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot
kasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin
älykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti
tunteellisesti.

Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet
tänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella
noita naisia katsellessaan?

Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä,
nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja
tylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi
he olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan.
Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen
mielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut
mitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin
ei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen
maailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi
aikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut
siitä, niin ei olisi uskonut...

Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja
lasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja
poistui huoneesta.

-- Odota, me tulemme kohta! -- huusi taiteilija hänen jälkeensä.


IV.

-- Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen
ensimäisestä seikkailustaan, -- kertoi medisiinari, kun he olivat
tulleet kadulle. -- Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen
konttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin
seitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät
myömällä saippuaa ja kynttilöitä.

-- Millä valloitti sankari tytön sydämen? -- kysyi Vasiljev.

-- Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru
ties!...

"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta"
-- ajatteli Vasiljev medisiinarista. -- Minä en vain osaa... -- Hyvät
herrat, nyt lähden kotia, -- sanoi hän ääneen.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja
kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes
ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos
sallitte.

-- No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni... -- valitti taiteilija
itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. -- Jatkakaamme
matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten
periköön... Lähde nyt mukaan, Grigoriants!

Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.

Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä
koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka
jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.

-- Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! -- sanoi Vasiljev, mutta riisui
kuitenkin palttoon yltään.

-- Mutta hyvä veli... -- sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle.
-- Älähän nyt juoni!... Gri... Gri... ole nyt toverillinen! Yhdessä
tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!

-- Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä,
inhottaa niin äärettömästi täälläolo.

-- Älä nyt, Grisha!... Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja!
Ymmärrätkös? Havaintoja!

-- Asioita pitää katsoa objektiivisesti, -- huomautti medisiinari
vakavasti.

Vasiljev astui saliin ja istuutui.

Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs
vanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset
silmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika
humalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat
näitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin
tuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen
kuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:

-- Tulipa tumma herra vieraaksi...

Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän
häpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut.
Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä
-- sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään -- vihasi näitä
naisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei
säälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.

"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, -- ajatteli hän.
-- He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta
ovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia
tuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta..."

-- Grisha, älä lähde pois, odota meitä! -- huusi taiteilija ja katosi
jonnekin.

Pian katosi medisiinarikin.

"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää
päinsä..." -- ajatteli Vasiljev edelleen.

Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä
syyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei
yksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien
kasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme.
Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä
-- siinä kaikki.

Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa
kanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta
liinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan
kahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit,
kahteen saakka nukkuminen...

Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä
älykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman
uneliaihin, väsyneihin kasvoihin... Tyttö ei ollut enää nuori;
oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui
nojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.

Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin
sattumalta hänen viereensä.

"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten
vähitellen vakavampaan..." -- ajatteli Vasiljev. -- Kuinka kaunis
puku teillä on! -- sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön
liivin liepeessä.

-- Niin on, -- vastasi tyttö veltosti.

-- Mistä kuvernementistä olette kotoisin?

-- Minäkö? Kaukaa olen... Tshernigovin kuvernementistä.

-- Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!

-- Ihanaa on siellä, missä emme ole.

"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", -- ajatteli Vasiljev. --
"Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi.
Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."

-- Onko teidän täällä ikävä? -- kysyi Vasiljev.

-- Ikävä... tietysti.

-- Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?

-- Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?

-- Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.

-- Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?

-- Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta
vaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen
on joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.

Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi
tarjottimella laseja ja soodavettä.

-- Tilatkaa portteria, -- sanoi hän ja haukotteli jälleen.

"Portteria... -- ajatteli Vasiljev. -- Mitä sanoisit, jos veljesi tai
äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa
saisit portteria, luulen..."

Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija
oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot
punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi
suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:

-- Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy
parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!

Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta
kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että
siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla
loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua...

Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja
kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta
itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä,
hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä
niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä
kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.

Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen
vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli
araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa,
hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota,
lyödä, loukata ilettävin sanoin...

Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin
portaita alas.


V.

Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen
tovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat
ja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä
vieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen
yläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos
katsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan
täynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan
ne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat
vielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä
Vasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa,
silmäripsiinsä... Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.

"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! -- ajatteli
Vasiljev. -- Kirotut olkoot nämä talot!"

Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita
alas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja
sydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä
kadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa
tovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.

Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt;
turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta
sen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa
kuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka
oli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata oli
keksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä
noitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.

"On olemassa pahetta, -- ajatteli Vasiljev, -- mutta syyllisyyden
tuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan,
poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä,
välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo,
personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja
etteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.

Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja
nauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi,
katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:

-- Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei
hätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!

Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä
viiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään
huitoen:

-- Seiso suorana vaan! Älä tärise!

Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.

Halki melun kuului taiteilijan ääni:

-- Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön!
Mokomia lurjuksia!

Medisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan
Vasiljevin hän sanoi levottomasti:

-- Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennä
kerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki!
Kuuletko? Jegor! -- huusi hän ovelle päin, -- Jegor!

-- Minä en salli, että naisia lyödään! -- kuului ylhäältä taiteilijan
pisteliäs ääni.

Joku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, joka
sieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.

Hän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkillä
ylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:

-- Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa,
humalaista naista! Äh, te...

-- Jegor!... Kuule, Jegor... -- alkoi medisiinari pyydellä. --
Minä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi!
Kunniasanani!

Taiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.

    -- "Mua näille suruisille rannoille
    johtaapi tuntematon voima..." --

alkoi medisiinari taas laulaa.

-- "Kas tuossa mylly..." -- yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua
-- "rauennut se on..." Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyt
tulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä ei
pääse mihinkään!

Vasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:

"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, että
prostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, tai
jos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitä
tavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverini
samanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuin
viikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat."

"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, mutta
eivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden ja
tylsämielisyyden valtaa? He juuri -- sen minä todistan. Missä siinä
on se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat?
Näitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavat
mieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannut
kerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita ja
löysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen,
-- sanoi toinen, -- annappas kun syömme sen.' -- 'Mitä sinä
ajattelet? -- kauhistui toinen. -- Oletko unohtanut, että tänään on
keskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat he
metsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkin
naisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoita
ja oppineita miehiä..."

-- Kuulkaa! -- sanoi hän kiivaasti ja terävästi. -- Miksi käytte
täällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiede
sanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan joko
keuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hän
kuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaan
eläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisi
sataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos te
eläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikin
kaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidän
osallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?... Eikö se ole
kauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!

-- Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, -- sanoi taiteilija
rypistäen naamaansa. -- Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvanan
pariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuria
ajatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, mutta
ihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihaten
ja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vielä
parikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossa
katseessasi on enemmän pahetta kuin koko S:n kadulla! Lähtekäämme,
Volodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinä
kaikki...

-- Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, -- sanoi medisiinari.
-- Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sille
mitään. Hyvästi!

Trubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.

Jäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealta
tuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurina
hiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen koko
maailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivat
kalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä.
Ohikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti.
Hänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialta
olisi häneen katsonut naisia, vain naisia...

"Nyt se alkaa... -- ajatteli hän. -- Taudinpuuska lähestyy..."


VI.

Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

-- He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! -- ajatteli hän.

Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli
olevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin
itse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä
kauhistutti häntä.

Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys
heti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan
koski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi
epätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin
päähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset,
jotka hän oli yöllä nähnyt.

Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin
hyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt
kuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.

Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan
kirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta
nurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka
oli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita
hyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja
uhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa
näitä naisia...

"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen
ryhmään", -- ajatteli Vasiljev.

Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä,
vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta
naisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko
tahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet
sitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen
haltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy
langenneena.

Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon
välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla
luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää,
kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin
kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän
kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen,
toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka
iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän
tienoissa.

Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia,
ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin
kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä
ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää
tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös
alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea
entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa
pelastuskeino.

-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen
vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen
kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä
inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija
voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo
naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi,
että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin,
smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi
tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten
ja varsovalaisten naisten mukana... Entä mitä olisi lontoolaisille
tehtävä? Ja hampurilaisille?

Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev
ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa
yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden
naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi
välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat,
tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan.
Pitää pelastaa miehet.

"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia... -- ajatteli Vasiljev. --
Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."

Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo
kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:

-- Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!

Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:

-- Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te
Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden
joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne
heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin...

Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi.
On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta
hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto
kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää
toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten
kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin
itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee
valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo
väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi,
mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys
tarttuu häneen, innostaa häntä...

En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja
koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen
kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi
puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat
häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän
istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan...

Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä
ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset,
hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret
painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja
ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että
hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät
kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä
lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen
apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin...

Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää,
lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen
pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi
rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen
kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää,
epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman
pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä
se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata
mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut
hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen
kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi.
Väitöskirja -- oivallinen teos -- jonka hän jo oli kirjoittanut,
ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus
-- kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi
katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin
ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo...

Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa,
olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti.
Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli
kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli
se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään,
toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme
päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.

Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella
huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan
neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli
käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista
suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä
paloi sietämätön sieluntuska.

Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.

-- Grigorij, oletko kotona? -- kysyi hän.

Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui
itsekseen:

-- Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.

Sitten hän lähti.

Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä
tuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi
tuska.

Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja
kauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi
huoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan
pitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein
askelin pitkin Sadovaja-katua.

Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet
hihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten
ryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin
Sadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle
portille, josta hän kääntyi Basmannajalle.

Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta
se ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja
harhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut
käynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten
virtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut
ikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella
tunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa
ja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä
alastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.

Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan,
levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin
alas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan
haavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla.
Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat
kauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki
pitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui
erääseen lehtoon, sieltä taas sillalle...

"Ei, kotiin, kotiin! -- ajatteli hän. -- Kotona on kai sittenkin
parempi olla..."

Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän
päällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä
pitkin -- väsymättä aina aamuun saakka.


VII.

Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna
Vasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta,
yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.

-- Jumalan tähden! -- parkui hän huomatessaan toverinsa. -- Viekää
minut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain
viipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!

Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin
hyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on
pysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi
rauhallisesti:

-- Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen
laatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.

-- Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!

-- Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.

Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja
taluttivat hänet kadulle.

-- Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun,
-- sanoi medisiinari matkalla. -- Hän on hyvin ystävällinen ja
ammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan
kokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.

-- Pikemmin, pikemmin!... -- kiiruhti Vasiljev.

Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset
ystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella
poskellaan.

-- Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne,
-- sanoi Mihail Sergeitsh. -- Olen iloinen, jos voin auttaa teitä.
No... olkaa hyvä ja käykää istumaan!...

Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja
siirsi esille paperossilaatikon.

-- No? -- alkoi hän polviaan silittäen. -- Ryhtykäämme asiaan...
Kuinka vanha olette?

Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän
tiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia,
oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä
ollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä,
äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin
äidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt
teatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi:

-- Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidän
äitinne intohimo?

Kului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhä
silitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.

-- Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, -- sanoi
Vasiljev, -- niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vai
ei. Se ei ole perinnöllistä.

Tohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitään
vikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.

Puolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät,
saattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta Mihail
Sergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainen
ilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannut
jokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastaukset
muistiin paperipalaselle.

Saatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteelliset
opintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipui
tohtori ajatuksiinsa.

-- Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman... -- sanoi
medisiinari.

-- Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minun
keskittämästä ajatuksiani, -- huomautti tohtori ja hymyili toisella
poskellaan. -- Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudin
vaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinen
rasitus... Niin, niin... Entä juotteko viinaa? -- virkkoi hän
Vasiljevin puoleen kääntyen.

-- Hyvin harvoin.

Parikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneen
selittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilija
ja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S:n kadulla.

Välinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä ja
tohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntui
Vasiljevistä erittäin kummalliselta...

-- Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, -- sanoi Vasiljev
itseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. -- Onko
prostitutsiooni pahe vai ei?

-- Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? -- sanoi tohtori
kasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissut
sellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.

-- Oletteko sielunparantaja? -- kysyi Vasiljev lyhyesti.

-- Olen kyllä.

-- Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! -- sanoi
Vasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen.
-- Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki on
ihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanut
kahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä,
että olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuoden
kuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä
välinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään,
pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!

Vasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään,
tovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt,
säälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliin
vaipuen.

Toverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näytti
täysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävän
itsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevin
luo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas oli
rauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvien
refleksejä j.n.e.

Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota,
rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa
hävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi
reseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia... Näitä aineita
hän oli ennenkin nauttinut.

Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille
jäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.




Huimapää.


I.

Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat
tuttavansa.

-- Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?... -- sanoi Olga
Ivanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut
selittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle
eikä mitenkään huomatulle miehelle.

Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään
nimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa
ylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti
osastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi
raitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen
yksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin
viisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä
olisi sanottavaa?

Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät
suinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin
suhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen
heistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa,
hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.

Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten
tunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen
lausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja,
hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan
lahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi,
vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla
mainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä
laatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen,
25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja
joka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän
korjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä
saattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään,
tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi,
ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo
yleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja
kertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari,
tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi
muinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla
ja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.

Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa,
joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan
jonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä
samallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä
seurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka
hän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva
hännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin
jonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai
taiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola...

Näyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa ja
hääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväällä
on täynnä kauniita, valkoisia kukkia.

-- Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikki
tapahtui? -- virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. -- No,
kuulkaahan sitten... Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isälläni
oli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parka
sitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä.
Sellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski... Ja te, herra
kirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää!
Suurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään en
nukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitin
tuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaa
tosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävi
toisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunnes
eräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua... Itkin koko
seuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kuten
näette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakin
voimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaa
hänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kun
hän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa... Rjabovski, mitä
sanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! -- huusi hän
miehelleen. -- Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi...
Kas niin... Olkaa ystäviä!

Dimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä
Rjabovskille ja sanoi:

-- Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot,
tein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidän
sukulaisianne?


II.

Olga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.

Heidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovna
koristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla,
jotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muitten
huonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisista
varjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista,
pienistä patsaista, valokuvista... Ruokahuoneen seinille hän liimasi
painokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaan
viikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustettu
ruokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, ja
verhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripusti
sänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksi
patsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuoren
pariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.

Kello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoa
tai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.

Kellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä ja
Dimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteen
ja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissa
ja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystä
puvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä ja
silkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä,
jotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota Olga
Ivanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo,
saadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutui
sopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tai
resettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkun
taiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuutta
tapaamaan -- kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vain
juttelemaan.

Ja kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaan
ja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen...

Ne, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi,
ottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivat
yksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteella
tulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. Olga
Ivanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaa
yksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästä
jotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin,
pukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaiken
taiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.

Mutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuin
siinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, ja
tulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkin
kuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan,
ennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsui
luokseen.

Jokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisia
ihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosi
heidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entiset
katosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, mutta
näihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhä
uusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä... Miksi?

Viiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa.
Dimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti ja
innosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensä
innokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.

-- Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, -- sanoi Olga
Ivanovna, -- mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaan
harrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.

-- En ymmärrä niitä, -- vastasi mies sävyisästi. -- Olen koko ikäni
harrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänyt
aikaa taiteisiin.

-- Mutta sehän on kauheata, Dimov!

-- Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkä
lääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin on
omansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minä
ajattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsä
taiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuria
rahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita,
mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.

-- Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!

Päivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sitten
teatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen.
Niin joka päivä.

Keskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin ei
pelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla.
Draamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi,
taidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnalla
oli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti,
muovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassa
keskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista ja
maalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkia
naisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä ja
typerinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä ei
aina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilme
kasvoillaan: "Se on hän!", tarkoittaen sanalla "hän" jotakin uutta
kuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänen
olemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautui
ruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan ja
sanoi käsiään hykertäen:

-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.

Kaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samat
ruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä tai
vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa ja
kaksi pulloa viiniä.

-- Rakas hovimestarini! -- huudahti Olga Ivanovna taputtaen
innostuksesta käsiään. -- Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyvä
herrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi!
Katsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilme
kaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!

Vieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aika
leppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivat
keskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.

Nuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kului
suloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollut
kuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan,
sairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettu
leikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänen
vuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkun
verran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoi
maalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parin
kolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydä
sairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.

-- Minulla on huono onni, kultaseni! -- virkkoi hän kerran
päivällispöydässä. -- Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitin
kaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.

Olga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollut
vaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.

-- Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.

Levottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin
Jumalaa.

Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.

Taas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti,
suruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillen
ja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!

Huhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista.
Kävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, ja
sitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkoja
Volgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaa
taiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksi
matkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletin
matkaa varten.

Melkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinka
hänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelle
työnsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristi
huulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten:

-- Kas vaan... Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei ole
iltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi...
ymmärrättekö... tuota noin... Ja mökki näyttää luhistuvan ja
valittavan kuin suuren painon alla... Tuohon nurkkaan on laitettava
hiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi... se on
verrattain hyvä.

Ja mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovna
häntä ymmärsi.


III.

Toisena helluntaipäivänä iltapäivällä Dimov osti herkkuja ja makeisia
ja matkusti maalle vaimonsa luo.

Hän ei ollut tavannut Olga Ivanovnaa kahteen viikkoon ja ikävöi
häntä kovasti. Istuessaan rautatievaunussa ja etsiessään sitten
kesäasuntoaan suuresta lehtimetsästä tunsi hän olevansa nälkäinen
ja väsynyt ja kuvitteli mielessään, kuinka hän söisi illallisensa
luonnon helmassa yhdessä vaimonsa kanssa ja menisi sitten levolle. Ja
hän katseli tyytyväisenä kääröänsä, jossa oli kaviaaria, juustoa ja
lohta.

Kun hän saapui kesäasuntoonsa, teki aurinko jo laskuaan. Iäkäs
palvelijatar ilmoitti, että rouva ei ole kotona, mutta palannee kohta.

Talo oli näköjään ruma ja siinä oli vain kolme huonetta, joiden katot
olivat matalat ja sanomalehdillä verhotut ja permannot epätasaiset ja
täynnä halkeamia.

Yhdessä huoneessa oli sänky, toisessa maalauskangasta, siveltimiä,
rasvaisia papereita, miesten päällystakkeja ja hattuja hujan hajan
tuoleilla ja ikkunoilla ja kolmannessa huoneessa Dimov näki kolme
tuntematonta miestä. Kaksi oli tummanverevää, parrakasta, mutta
kolmas oli aivan parraton ja lihava -- kaikesta päättäen näyttelijä.

Samovaari puhisi pöydällä.

-- Mitä haluatte? -- kysyi näyttelijä matalalla äänellä ja katsoi
Dimoviin vihaisesti. -- Olga Ivanovnaako etsitte? Odottakaa, hän
tulee kohta.

Dimov istuutui odottamaan. Toinen noista tummanverevistä miehistä
katsoi unisesti ja veltosti häneen, kaatoi itselleen teetä ja kysyi:

-- Tahdotteko kenties teetä?

Dimovin teki mieli sekä syödä että juoda, mutta säilyttääkseen
ruokahalunsa hän kieltäytyi teestä.

Pian senjälkeen kuului askelia ja tuttua naurua. Ovi lensi auki ja
sisään riensi Olga Ivanovna päässään leveälierinen hattu ja kädessään
värilaatikko. Hänen jälessään tuli iloinen ja punaposkinen Rjabovski
kantaen suurta päivänvarjoa ja kokoonpantavaa tuolia.

-- Dimov! -- huusi Olga Ivanovna ilosta juopuneena. -- Dimov! --
toisti hän laskien päänsä ja molemmat kätensä Dimovin rinnalle. --
Sinä täällä! Mikset ole käynyt pitkään aikaan? Mikset? Mikset?

-- Milloinka minä olisin joutanut tulemaan, hyvä ystäväni? Olen
melkein aina sairaaloissa, ja jos sattuu olemaan vapaata aikaa, niin
ei sovi junien kulku.

-- Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinusta
unta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinka
paljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minun
pelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetään
nimittäin täällä omituiset häät, -- jatkoi Olga Ivanovna nauraen
ja sitoen miehensä kaulaliinaa. -- Eräs täkäläisen rautatieaseman
nuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuori
mies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, on
jotakin voimakasta, karhumaista... Nuorena petoeläimenä voisi
hänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä ja
olemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään...
Hän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä.
Ajatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkosta
jalkaisin morsiamen kotiin... ymmärräthän... lehdot, lintujen
laulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjavia
täpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten... kerrassaan originellia,
ranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen ylleni
kirkkoon? -- kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme.
-- Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, ei
kukkia, ei hansikkaita... Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulit
juuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinun
pelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin ja
tuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen... se riippuu
ensimäisenä... Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa.
Toisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten alla
kukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minä
niistä sitten valitsen... Osta myöskin pari hansikkaita...

-- Hyvä on, -- sanoi Dimov. -- Matkustan huomenna ja lähetän ne
sinulle.

-- Huomenna? -- kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. --
Kuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello
9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyy
sen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaa
tänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt... Matkustajajuna
tulee tuossa tuokiossa asemalle... älä vaan myöhästy, ystäväni.

-- Hyvä on.

-- Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, -- sanoi Olga
Ivanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. -- Miksi minä, hölmö,
annoinkin kunniasanani sähköttäjälle?

Dimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästi
hymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksi
tummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.


IV.

Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla
kulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin
kohti ihania rantoja.

Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot
veden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan
veden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja
noitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki
puhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta
olemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua
muistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on
mitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja
sulautuva ikuisuuteen... Miksi elää?...

Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin
yön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon.
Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas,
rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla
ja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar,
ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä
avaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat...

Kun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, oli
hän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallista
soittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaan
peittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.

Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta
vasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan
valio... Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista,
uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa
miehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva
ihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan,
tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui
niin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta,
puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen
tenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis
ja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle
vieras elämänsä oli kuin linnun elämää.

-- Ilma viilenee, -- sanoi Olga Ivanovna värähtäen.

Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:

-- Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette
tänään niin lumoava?

Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme
oli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.

-- Minä rakastan teitä mielettömästi... -- kuiskasi Rjabovski, jonka
hengitys tuntui toisen poskella. -- Sanokaa sana vain, niin en tahdo
enää elää, heitän taiteen... -- virkkoi hän väkevän kiihtymyksen
vallassa. -- Rakastakaa minua, rakastakaa...

-- Älkää puhuko noin, -- sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. -- Se
on kauheata! Entä Dimov?

-- Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus,
rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole... Oh, minä en
tiedä... En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen...
yksi ainoa hetkinen!

Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella
miestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja
vieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä,
joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta... Ja todellakin:
mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä?
Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle,
yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen
osakseen jo oli tullut, -- ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot
käsiinsä. -- Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä
uhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun... Elämä on elettävä perin
pohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"

-- Mitä vastaatte? Mitä? -- mutisi taiteilija syleillen häntä ja
suudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti
työntää häntä luotaan. -- Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä
yö! Ihana yö!

-- Niin, mikä yö! -- kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen
kyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen,
syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.

-- Tulemme Kineshmaan, -- sanoi joku laivan toisella puolella.

Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.

-- Kuulkaa! -- sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien.
-- Viiniä, olkaa hyvä!

Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga
Ivanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja
sanoi raukeasti hymyillen:

-- Olen väsynyt.

Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.


V.

Syyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhain
aamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataa
tihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä.
Teetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus on
taiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollut
mikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, että
hän oli kyvykäs... Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaan
harjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänä
ikkunan luona ja katseli Volgalle.

Mutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä.
Kaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn.
Näytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matot
rannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaan
ja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan kevään
varalle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat:
"alaston, alaston!" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuli
ajatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä,
että tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmää
ja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen... Lyhyesti
sanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.

Olga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista,
vaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessa
tai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa,
ompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitä
mahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on jo
alkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov?
Kuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaan
joutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa,
ja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niin
lähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!

Matkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusi
mahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteasta
rantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä,
jota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästä
kylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoille
kunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niin
olisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!

-- Jumalani, -- voihki Rjabovski, -- koskahan aurinko alkaa
vihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kun
aurinko ei paista!...

-- Onhan sinulla tekeillä harjoitelma "pilvisenä päivänä", -- sanoi
Olga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. -- Muistathan... se,
jossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nyt
voisit valmistaa sen.

-- Äsh! -- murahti taiteilija. -- Valmistaa! Ette kai luule, että
olen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?

-- Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! -- huoahti Olga
Ivanovna.

-- Hm! sepä oivallista.

Olga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.

-- Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkun
syytä, mutta en itke sittenkään.

-- Tuhat syytä! -- huudahti Olga Ivanovna.

-- Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun,
-- sanoi hän nyyhkyttäen. -- Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän
rakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat
sitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja
sitten päässeet selville meistä.

-- Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. -- sanoi taiteilija
rukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, -- älkää kiusatko minua!
Enempää en teiltä pyydä!

-- Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!

-- Tämä on kiusallista! -- sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja
ponnahti ylös. -- Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi!
Jättäkää minut rauhaan!

-- No tappakaa, tappakaa minut sitten! -- kirkui Olga Ivanovna. --
Tappakaa!

Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.

Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui
nurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi
tahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen
ja lähti ulos.

Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna
sängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos
myrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet
kuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä
työhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja
nauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa
kuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä,
kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä
ahdisti.

Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin
valmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma
huoneessa muuttui savusta siniseksi.

Taiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaat
ja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan ja
lohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessa
on viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti,
viluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivat
pyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakat
papereita...

Rjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsa
pöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkille
ja sulki silmänsä.

-- Olen väsynyt... -- sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avaten
vaivoin silmäluomensa.

Hyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa oli
mennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntä
vaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoi
järjestää.

-- Mitä? -- kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esine
olisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. -- Mitä nyt? Jättäkää minut
rauhaan, minä pyydän.

Hän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänen
kasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.

Maalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, ja
Olga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen,
suurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaasti
syödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänyt
yksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämä
tuntui hänestä nyt kauhealta.

Olga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:

-- Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästä
voisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustan
tänään.

-- Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?

-- Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.

-- Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan... -- sanoi Rjabovski
lempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. --
Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen
täytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt
sitten... mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.

Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen
poskilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, -- kysyi
hän itseltään, -- että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa,
nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän
tunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.

-- Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, -- sanoi hän. --
Tuo mukanasi, mitä jää jälelle... Mutta muista minun poissaollessani
olla laiskottelematta, sureksimatta... ja tee työtä. Sinä olet minun
kelpo poikani, Rjabovski!

Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska
hän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla
muitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle.
Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.

Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna
kotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta
raskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä
ruokahuoneeseen.

Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki,
ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli
paistettu peltokana.

Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei
ilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja
voimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn
ja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa,
ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata,
varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen
kaikki, mitä oli tapahtunut.

Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän
polvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.

-- Mitä? Mitä nyt? -- kysyi Dimov hellästi. -- Oletko ikävöinyt?

Olga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestään
syyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntä
puhumasta totuutta.

-- Ei mitään... -- sanoi Olga Ivanovna. -- Minä olen niin...

-- Istukaamme, -- sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänet
tuolille. -- Kas niin... Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kai
nälissäsi, poloinen.

Olga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan,
mutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.


VI.

Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä
petetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin,
ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää
iloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut
olla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov
nimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen,
ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan
auki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta
viistään.

Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos
sydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit
ovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen,
avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi,
löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat
keskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga
Ivanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.

Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov
huoahti ja virkkoi hänelle:

-- Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.

Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua
ja alkoi tenoriäänellään laulaa:

-- "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"...

Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui
ajatuksiinsa.

Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän
heräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei
rakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos.
Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli
vienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä
Rjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski
valmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi
laatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen
työhuoneessaan, innostuivat. "Tämän -- niin ajatteli Olga Ivanovna
-- on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun
vaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja
olennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä
hukkaan."

Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli
tullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja
kysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis,
tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis -- tai ehkä vain
näytti siltä -- ja oli hyvällä tuulella.

Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui
ja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella
ja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja
vastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna
oli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi
kohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili,
kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:

-- Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on
oikein kauheata katsella sitä!

Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä,
säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli
Rjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä
ja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija
eksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.

Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä
nöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun
näyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.

Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän
jätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski
tulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli
ja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli
Olga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa.
Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita
ja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut
sopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki.
Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän
kautta pois.

-- Minne te lähdette? -- kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä
katsoen vihaisesti häneen.

Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen
tuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen
mustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.

Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle;
mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri
patjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin
vierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:

-- Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni... Ja miksi itkeä? Asiasta on
vaiettava... Ei saa antaa edes vihiä... Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut.

Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä
mustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian
vielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille
kasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt
Rjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen... Ensin
häntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui,
ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien
tuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät,
mistä oli kysymys.

Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:

-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!

Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan
taiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin
kanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen
liikkeen:

-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!

Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin
tuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat,
sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin
avautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin,
hymyili ja sanoi:

-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.

Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta
ei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä
myöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä
vuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta
ja nousi kahdeksan aikaan.

Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi
kuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki
ja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti
vaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa
loistivat.

-- Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, -- sanoi Dimov, istuutui
ja silitti polviaan.

-- Puolustitko voitokkaasti? -- kysyi Olga Ivanovna.

-- Tietysti! -- nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen
kuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja
järjesti tukkaansa. -- Tietysti! -- toisti hän. -- Tiedätkö, on
varsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian
yksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.

Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän
olisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että
tulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon
ja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä
yksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi
hän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.

Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.


VII.

Oli mitä levottomin päivä.

Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei
mennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella
sohvalla.

Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo
näyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen,
miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga
Ivanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi,
että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.

Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän
eteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden
kahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan
vilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka
oli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka.
Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga
Ivanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!

Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat
kätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja
sanoi väkinäisesti hymyillen:

-- Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?

Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä
hän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen,
kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja
irvisteli luultavasti vahingoniloisesti.

-- Toin teille erään harjoitelman, -- sanoi hän arasti hennolla
äänellä ja vapisevin huulin. -- Nature morte.

-- Kas vaan! Väriharjoitelma!... Taiteilija otti harjoitelman ja
katseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.

Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.

-- Nature morte... première sorte, -- jupisi taiteilija keksien
loppusointuja, -- escorte, fort, porte...

Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli
_hän_, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti,
iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä
matkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan
ymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä
taiteilijatar, vaan pieni matelevainen...

-- Minua väsyttää... -- virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti
harjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. --
Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna
harjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma... Eikö sellainen ala
ikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja
alkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta... Ettehän te mikään
taiteilijatar ole, vaan soittajatar... Mutta, tiedättekös, minä olen
kovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä...

Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen.
Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin
välttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski
palasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen
helpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että
maalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin
kovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!

Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli
edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja
koko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän,
julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä
Dimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti
entisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.

Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta
vierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.

Rjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar,
mutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski joka
vuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikä
jaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovski
sai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilija
sattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuota
hyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaiset
henkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.

-- Olga! -- huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.

-- Mitä tahdot?

-- Älä astu sisään... pysähdy ovelle... Näetkös, toissapäivänä
sairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissa
voimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.

Olga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä,
sukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kun
mahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin "Revisorissa".

Mutta nyt hän huudahti:

-- Osip, eihän se ole totta?

-- Lähetä pian, olen sairas... -- vastasi Dimov oven takaa, ja Olga
kuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. --
Lähetä pian! -- sopersi kolea ääni.

"Mitä tämä on? -- ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. --
Sehän on vaarallista!"

Ja hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitä
tehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näytti
kauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäät
pystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia...
Ja yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatonta
rakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossa
hänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovna
muisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerasti
ja kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aika
yöllä.


VIII.

Kun Olga Ivanovna aamulla kahdeksan tienoissa kampaamattomana,
rumana ja pää valvomisesta raskaana astui kasvoillaan syyllinen ilme
makuuhuoneesta, meni eräs mustapartainen herra, nähtävästi lääkäri,
hänen ohitsensa eteiseen. Tuoksui lääkkeille. Dimovin työhuoneeseen
johtavalla ovella seisoi Korosteljov, joka kierteli oikealla
kädellään vasenta viistä.

-- Hänen luokseen, suokaa anteeksi, ei saa mennä, -- ilmoitti hän
synkästi Olga Ivanovnalle. -- Tauti on tarttuva, ja miksi oikeastaan
mennäkään, sillä hän makaa kuumehoureessa.

-- Onko se todellakin kurkkumätää? -- kysyi Olga Ivanovna kuiskaten.

-- Ne, jotka henkensä uhallakin tahtovat ajaa jonkun asian voittoon,
pitäisi oikeastaan asettaa syytteeseen, -- jupisi Korosteljov
vastaamatta Olga Ivanovnan kysymykseen. -- Tiedättekö, kuinka hän
sai tartunnan ja sairastui? Viime tiistaina hän imi putkella eräältä
pojalta kurkkumätäeritteitä. Ja mitä hyötyä? Tyhmää ja varomatonta...

-- Onko se kovinkin vaarallista? -- kysyi Olga Ivanovna.

-- Kyllä, sanovat sen olevan laadultaan vaikeaa. Pitäisi lähettää
noutamaan Schreckiä.

Saapui pieni, punatukkainen, isonenäinen mies, joka puhui juutalaisen
tavoin, sitten pitkä, köyryselkäinen, arkkidiakoonia muistuttava
henkilö, sen jälkeen nuori, lihava, silmälaseja käyttävä... He olivat
lääkäreitä, jotka tulivat valvomaan toverinsa sairasvuoteen ääreen.

Kun Korosteljov oli suorittanut vuoronsa, ei hän mennyt kotiin, vaan
jäi tänne ja liikkui kuin varjo huoneesta toiseen. Palvelijatar
tarjosi lääkäreille teetä ja juoksi usein apteekkiin; kenelläkään ei
ollut aikaa siistitä huoneita.

Oli hiljaista ja alakuloista. Olga Ivanovna istui makuuhuoneessa
ajatellen, että Jumala rankaisi häntä nyt siitä, että oli pettänyt
miehensä. Mutta siellä sisällä makasi sohvalla ääneti ja valittamatta
olento, joka oli hyväntahtoisuudesta kieltänyt itsensä ja joka oli
liiallisen hyvyyden tähden ollut heikko ja vailla mielenlujuutta.
Ja jos se olento olisi valittanut, vaikkapa kuumehoureissa, niin
olisivat lääkärit saaneet tietää, ettei ainoastaan kurkkumätä
ollut syynä tautiin. Ja jos olisivat kysyneet Korosteljovilta --
hän tiesi kaikki -- niin ei tämä syyttä katsonut ystävänsä vaimoon
niinkuin vaimo olisi varsinainen rikollinen ja kurkkumätä ainoastaan
rikostoveri.

Olga Ivanovna ei muistellut enää kuutamoista iltaa Volgalla, ei
rakkaudentunnustuksia eikä runollista elämää maalaistuvissa, vaan
muisti yksinomaan, että hän tyhjän oikun ja ylimielisyyden tähden oli
vajonnut lokaan, josta ei ikänään enää voinut puhdistua...

-- Oh, kuinka kauheasti olen valehdellut! -- ajatteli hän muistellen
rauhatonta rakkaussuhdettaan Rjabovskiin. -- Kirottu olkoon se!...

Neljän tienoissa hän istui päivällispöydässä Korosteljovin kanssa.
Tämä ei syönyt mitään, joi vain punaviiniä ja istui synkkänä. Eikä
Olga Ivanovnakaan syönyt. Milloin hän rukoili ajatuksissaan ja
vannoi sanattoman lupauksen, että jos Dimov paranee, niin hän tahtoo
rakastaa tätä jälleen ja olla hänen uskollinen vaimonsa. Milloin hän
unohtui hetkeksi ja ajatteli katsoessaan Korosteljovia: "Eiköhän
mahda olla ikävää olla yksinkertainen, ei millään tavalla huomattu,
tuntematon henkilö, ja vielä noin ruma ja tavoiltaan omituinen?"
Milloin hänestä tuntui siltä, että Jumala tappaa hänet tällä hetkellä
siksi, ettei hän tartunnan pelosta ole käynyt kertaakaan miehensä
luona. Yleensä oli hänen mielialansa tylsän alakuloinen ja hän oli
vakuutettu siitä, että elämä oli jo pilalla eikä mikään ollut enää
autettavissa.

Alkoi hämärtää. Kun Olga Ivanovna astui vierashuoneeseen,
nukkui Korosteljov leposohvalla päänsä alla silkkipäällyksinen,
kultaompeleinen pielus. "Khi-pua... kuorsasi hän -- khipua..."

Ja lääkärit, jotka tulivat ja menivät, eivät näyttäneet huomaavan
epäjärjestystä, vierashuoneessa kuorsaavaa tuntematonta miestä,
maalauksia seinillä, huoneiden kummallista sisustusta eikä sitä, että
emäntä oli kampaamaton ja huolimattomasti puettu -- kaikki tämä ei
herättänyt tällä hetkellä vähintäkään mielenkiintoa. Eräs lääkäreistä
nauroi sattumalta jollekin ja se kuului niin kummalliselta ja
oudolta, että oikein värisytti. Kun Olga Ivanovna toistamiseen
meni vierashuoneeseen, ei Korosteljov enää nukkunut, vaan istui
tupakoimassa.

-- Hänellä on kurkkumätä nenäontelossakin, -- virkkoi tämä
puoliääneen. -- Ja sydämen toiminta on aika lailla heikentynyt. Hänen
tilansa on kovin huono.

-- Lähettäkää nyt heti noutamaan Schreckiä, -- sanoi Olga Ivanovna.

-- Hän kävi jo täällä. Hänpä se juuri huomasikin, että kurkkumätä oli
levinnyt nenään. Ja mitäpä Schreckistä! Ei hänkään sille enää mitään
mahda. Hän on Schreck, minä olen Korosteljov -- ja siinä kaikki.

Aika kului verkalleen.

Olga Ivanovna makasi pukeutuneena korjaamattomalla vuoteella ja
torkkui. Hänestä tuntui siltä kuin suuren suuri rautamöhkäle olisi
täyttänyt koko huoneuston ja että kaikkien mieli kävisi iloiseksi ja
hauskaksi, jos tämä rautamöhkäle saataisiin siirretyksi pois. Mutta
havahduttuaan hän muisti, ettei ollut kysymystä rautamöhkäleestä,
vaan Dimovin sairaudesta.

"Nature morte... -- ajatteli hän vaipuen jälleen unenhorroksiin, --
escorte, porte... Entä Schreck? Schreck... Greck... Wreck... Kreck...
Missähän ystäväni nyt ovat? Tietävätköhän, että meillä on suru?
Jumala, armahda... auta... Schreck... Greck..."

Ja taas tuo rautamöhkäle...

Aika kului hitaasti... mutta kello löi usein alikerrassa. Vähän väliä
kuului ovikellon soitto, lääkärit tulivat ja menivät... Palvelijatar
astui sisään tarjottimella tyhjä lasi ja kysyi:

-- Tahtooko rouva, että korjaan vuoteen?

Kun ei hän saanut vastausta, poistui hän. Kello löi alikerrassa...
Olga Ivanovna näki unessa, että Volgalla satoi... Taas tuli joku
makuuhuoneeseen, tulija tuntui olevan vieras... Olga Ivanovna
hätkähti, nousi istumaan ja tunsi Korosteljovin.

-- Paljonko kello on? -- kysyi havahtunut.

-- Noin kolme.

-- No... mitä?

-- Tulin sanomaan, että loppu lähenee...

Korosteljov nyyhki, istui sängyn laidalle toisen viereen ja pyyhki
kyyneleitä hihallaan. Olga Ivanovna ei käsittänyt heti, mutta hän
tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan ja teki hitaasti ristinmerkin.

-- Loppu lähenee... -- toisti Korosteljov hiljaisella äänellä ja
nyyhki taas. -- Kuolee sentähden, että uhrasi itsensä... Mikä tappio
tieteelle! -- sanoi hän katkerasti. -- Jos vertaamme häntä muihin,
niin hän oli suuri, harvinainen ihminen! Mitkä luonnonlahjat! Mitä
toiveita häneen kiinnitimmekään! -- jatkoi hän käsiään väännellen.
-- Hyvä Jumala, hänestä olisi tullut vielä niin oppinut mies, ettei
hänen vertaistaan olisi etsienkään löytänyt. Osjka Dimov, Osjka
Dimov, mitä sinä teit? Oh, hyvä Jumalani!

Korosteljov kätki epätoivoisena kasvonsa käsiinsä ja huojutti päätään.

-- Ja mikä siveellinen voima oli siinä miehessä! -- jatkoi hän
sitten innostuen yhä enemmän ja vihastuen jollekulle. -- Hyvä,
puhdas, rakastava sielu... ei ihminen, vaan kristalli! Hän palveli
ja kuoli tieteen hyväksi. Teki työtä kuin juhta, yöt ja päivät,
kukaan ei häntä säästänyt, ja nuori oppinut mies, tuleva professori,
oli pakotettu uhraamaan yönsä kirjallisiin käännöstöihin voidakseen
maksaa nuo tuollaiset... ilettävät rääsyt!

Korosteljov katsoi vihaisesti Olga Ivanovnaan, tarttui kaksin käsin
peitteeseen ja repi, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen.

-- Ei hän säästänyt itseään, eivätkä muutkaan säästäneet häntä... Ei
sen enempää siitä!

-- Harvoin sellaista miestä tapaa! -- kuului matala ääni
vierashuoneesta.

Olga Ivanovna palautti mieleensä koko avioelämänsä, alusta aina
loppuun saakka, kaikkine yksityiskohtineen ja yht'äkkiä hänelle
selvisi, että Dimov oli todellakin harvinainen ja muihin Olga
Ivanovnan tuttaviin verrattuna suuri ihminen. Ja muistettuaan, kuinka
isävainaja ja kaikki lääkärit olivat kohdelleet Dimovia, käsitti Olga
Ivanovna, että he kaikki olivat pitäneet hänen miestään tulevana
kuuluisuutena. Seinät, katto, lamppu ja lattiamatto näyttivät
pilkallisesti ilkkuvan hänelle, ikäänkuin sanoakseen:

-- Myöhäistä! Myöhäistä!

Itkien syöksyi Olga Ivanovna makuuhuoneesta, sivuutti vierashuoneessa
tuntemattoman henkilön ja riensi miehensä luo, joka makasi
liikkumattomana turkkilaisella sohvalla, vyötäisiin saakka
peitettynä. Kasvot olivat kovin kuihtuneet, laihtuneet ja muuttuneet
harmaankellertäviksi, kuten vainajalla; ainoastaan otsasta, mustista
kulmakarvoista ja tuosta tutusta hymystä saattoi tuntea, että se oli
Dimov.

Olga Ivanovna koetti hätäisesti hänen rintaansa, otsaansa ja käsiään.
Rinta oli vielä lämmin, mutta otsa ja kädet olivat jo kamalan
kylmät. Eivätkä puoliavoimet silmät katsoneet Olga Ivanovnaan, vaan
peitteeseen.

-- Dimov! -- huusi Olga Ivanovna. -- Dimov!

Hän tahtoi selittää miehelleen, että oli erehtynyt, ettei kaikki
vielä ollut mennyttä, että elämä vielä saattoi muuttua ihanaksi,
onnelliseksi, että hän on harvinainen, suuri, ylevä mies ja että hän
tahtoi kunnioittaa häntä koko ikänsä, rukoilla hänen puolestaan ja
tuntea pyhää pelkoa häntä kohtaan...

-- Dimov! -- huusi hän vetäen vainajaa olkapäästä eikä voinut uskoa,
ettei nukkuja enää koskaan heräisi. -- Dimov! Dimov, kuule!...

Mutta vierashuoneessa sanoi Korosteljov palvelijattarelle:

-- Menkää kirkonvartian luo ja kysykää, missä ruumiinpesijöitä asuu.
He kyllä pesevät ja pukevat vainajan ja toimittavat kaiken, minkä
tarve vaatii.








End of the Project Gutenberg EBook of Venäläistä rakkautta, by Anton Tshehov

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49015 ***