*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49189 ***

VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA

Kolmen englantilaisen löytöretkiä Afrikassa
Tohtori Fergussonin muistiinpanoista


Kirj.

JULES VERNE


71:nnestä alkuperäisestä painoksesta
suomensi Samuli S.


Franskan Akatemian palkitsema teos.



Otava, Helsinki, 1903.

K. Malmström'in Kirjapaino, Kuopio, 1903.






     _Franskan opetus-asiain ministerin hyväksymä.
     Otettu koulu- ja kansankirjastoihin.
     Parisin kaupungin valitsema palkintokirjoiksi_.




ENSIMMÄINEN LUKU

Innostavan puheen päätössanat. -- Tohtori Samuel Fergussonin
esittäjäiset. -- "Excelsior". -- Tohtorin muotokuva, täysikokoa. --
Voitettu fatalisti. -- Päivälliset _Traveller's club'issa_. --
Monilukuiset maljat.


_The Royal Geographical Society of London_ (Lontoon Kuninkaallinen
Maantieteellinen Seura) piti 14 p:nä tammikuuta 1862 istuntoa
huoneustossaan, Waterloo place 3. Esimies, sir Francis M... piti Seuran
monilukuisille jäsenille puheen, tiedoksi antaen erään tärkeän seikan.
Puhetta keskeytettiin tuon tuostakin kätten taputuksilla.

Tämä mehukas palanen kaunopuheliaisuutta päättyi vihdoin muutamiin
korkealentoisiin lauseisin, joissa isänmaallisuus innostellen
hulvahteli.

-- Englanti on aina astunut kansain etunenässä -- ainahan ne kansat
toistensa etunenässä astuvat -- retkeilijäinsä rohkeuteen nähden,
maantieteellisten löytöjen alalla. (_Äänekkäitä myöntymyksiä_.) Tohtori
Samuel Fergusson, yksi sen mainehikkaita poikia, ei ole syntyperästänsä
syrjäytyvä. (_Kaikilta haaroin_: Ei! ei!) Jos tämä yritys onnistuu
(_onnistuit se!_), on se täydentävä ja toisiinsa sitova afrikalaisen
kartologian hajanaiset tiedot (_innokkaita mieltymyshuutoja_); ja jos
se karille käy (_ei koskaan! ei koskaan!_), on se ainakin luettava
uskaliaimpain yritysten joukkoon, mitä ihmisnero milloinkaan on
keksinyt. (_Mitä kiihkeimpiä tömistyksiä_.)

-- Eläköön! eläköön! -- huusivat läsnäolijat, näitten kiihoittavain
sanain sähköttäminä.

-- Eläköön pelvoton Fergusson! -- äänsi muuan kokouksen puheliaimmista
jäsenistä.

Innostuneita huutoja kajahteli kajahtelemistaan. Fergussonin nimi oli
kaikkien suussa. Koko istuntosali joutui siitä haltioihinsa.

Ja kumminkin siellä oli läsnä koko joukko noita, aikoinaan reippaita,
vaikka nyt jo vanhettuneita, väsähtyneitä, pelvottomia matkustajia,
kuumaveristä väkeä, jotka olivat vaellelleet kaikissa viidessä
maan-osassa. Kaikki he, suuremmissa tai vähemmissä määrin,
ruumiillisesti tai henkisesti, olivat pelastuneet ken haaksirikoista,
ken tulipaloista, ken Indiaanien tomahawkeilta, ken villien
sotatapparoilta, ken kidutuspylväistä, ken Polynesian ihmissyöjäin
hampaista! Mutta nyt, sir Francis M...:n puheen aikana, heilläkin sydän
sykähteli, ja varma on, ett'ei Lontoon Kuninkaallisen Maantieteellisen
Seuran istunnoissa ollut miesmuistiin pidetty näin loistavaa puhetta.

Mutta innostus ei Englannissa pysähdy pelkkiin sanoihin. Se lyö rahaa
nopeammin kuin "The Royal Mint'in" (valtion rahapajan) kone. Heti
paikalla nostettiin kysymys siitä, miten suurella summalla Seura ottaa
avustaakseen tohtori Fergussonia, ja summa nousi 2500 puntaan (= 62.500
Suomen markkaan). Summan suuruus oli yrityksen tärkeyden mukainen.

Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia
virallisesti esitetä Seuralle.

-- Tohtori on Seuran käskettävissä, -- vastasi sir Francis M...

-- Astukoon sisään! -- huudettiin, -- astukoon sisään! Onhan hauska
omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.

-- Kunhan ei vaan, -- virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, --
kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!

-- Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! -- huudahti muuan
äreä ääni.

-- Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, -- vastasi muuan lystikäs jäsen
tässä vakavassa Seurassa.

-- Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, -- virkkoi sir Francis M...
tyyneesti.

Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa,
osoittamatta vähintäkään hämmästystä.

Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja
muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi
miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet
säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin
ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät
silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen
kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja
jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän
konsanaankin.

Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin
epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.

Eläköön-huutoja ja kättentaputuksia kesti yhä edelleen, kunnes tohtori
Fergusson miellyttävällä viittauksella pyysi saada äänenvuoroa. Hän
astui hänelle määrätyn istuimen ääreen, nosti sitten järkähtämätönnä,
tarmokkain katsein, oikean kätensä etusormen taivasta kohti, avasi
suunsa ja lausui tämän ainoan sanan:

-- Excelsior! (Ylemmäs!)

Kun herrat Bright ja Cobden aikoinaan tekivät kuuluisia
interpellationejansa parlamentissa, kun lord Palmerston ennen vanhaan
vaati ylimääräisiä varoja Englannin kallioitten linnoittamiseksi, eivät
heidän puheensa milloinkaan saavuttaneet niin repäisevää menestystä.
Sir Francis M...:n puhe oli menettänyt sen rinnalla koko loistonsa.
Tohtori esiintyi nyt kerrassaan ylevänä, suurena, vähin sanoin oikeaan
osaavana. Hän oli sanonut kohdalleen:

-- Excelsior!

Vanha sotalaivan kapteeni, tehtyään jo sydämessään sulat sovinnot tämän
oudon miehen kanssa, vaati, että _Proceedinys of the Royal Geographical
Society of London_ (Seuran Tiedon-annot) julkaisisivat tohtori
Fergussonin puheen sanasta sanaan.

Mutta ken oli tämä tohtori, ja millaiseen uhkayritykseen hän nyt oli
antaumassa?

Fergusson oli uljaan merikapteenin poika, joka pienestä pitäin oli
ollut isänsä kanssa merimatkoilla, tottuen jo aikaisin merielämän
vaaroihin ja seikkailuihin. Tässä kelpo pojassa, joka ei milloinkaan
ollut tiennyt, mitä pelko onkaan, ilmeni jo aikaisin vilkas äly,
etsijän oveluus, huomattava taipumus tieteellisiin töihin. Hän oli
lapsesta saakka ollut harvinaisen taitava selviämään pulista ja
pälkähistä. Ei hän ollut joutunut neuvottomaksi milloinkaan, ei edes
esimmäistä kahveliakaan käyttäessään, missä lapset tavallisesti hiukan
kömmeltyvät.

Ennen pitkää alkoivat häntä innostaa kertomukset uljaista yrityksistä
ja merimatkoista. Kiihkeästi hän seurasi löytöretkiä, joita tehtiin
19:nen vuosisadan alkupuoliskolla. Hän uneksi sellaista kunniaa, jota
olivat osakseen saaneet Mungo-Parkit, Brucet, Cailliét, Levaillantit,
eikä, luullakseni, Robinson Crusoe eli Aleksander Selkirk ollut hänen
mielestänsä yhtään himmeämpi maineelleen kuin muutkaan. Kuinka hauskoja
hetkiä hänellä olikaan ollut Robinsonin kanssa tuolla Juan Fernandezin
saarella! Useissa kohdin tuon haaksirikkoisen merimiehen mietteet
olivat hänen mielestään kohdallaan semmoisinansa; vuoroin hän pohti
hänen aikeitaan ja yrityksiään; välisti hän olisi tehnyt toisin,
paremminkin kenties, ainakin yhtä hyvin! Mutta se on varma, ett'ei hän
milloinkaan olisi lähtenyt pois tuosta herttaisesta saaresta, jossa hän
oli ollut niin onnellinen kuin kuningas alamaisia vailla ... ei, vaikka
hänestä olisi luvattu tehdä meriministeri!

Isä, lukenut mies itsekin, koetti kaikin tavoin kehittää poikansa
vilkasta älyä vakavilla opinnoilla hydrografiassa, fysikassa ja
mekanikassa, hankkien hänelle myös tietoja kasvi-, lääke- ja
tähtitieteen alalla.

Kapteenin kuollessa oli Samuel Fergusson vasta kahdenkolmatta vuoden
vanha, mutta oli jo ennättänyt tehdä matkan maan ympäri. Nyt hän astui
Englannin indialaisen armeijan insinöörikuntaan ja otti urheasti osaa
useampaan taisteluun, mutta tämä sotamiehen elämä ei häntä
miellyttänyt: käskijän toimesta hän varsin vähän välitti, eikä
käskettävänäkään oleminen ollut hänestä hauskaa. Hän otti eronsa ja
läksi, puoleksi metsämiehenä, puoleksi kasvien tutkijana, retkeilemään
pohjoiseen, kulki siten poikki Indian niemen Kalkuttasta Suratiin
saakka. Se oli vaan tuommoinen harrastajan huviretki.

Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni
Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista
sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.

Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti,
löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle
retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.

Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset
eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja
kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa
tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat
pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu;
hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä
yöstä tahansa.

Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina
1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen
Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia
havainnoita.

Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollut _Daily Telegraphin_
toimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen
penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen
päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä
tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen
yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä
Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edes
_The Royal Polytechnic Institution'in_ (Kunink. Polyteknillisen
Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.

Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan
probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut,
maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on
tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos
tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet,
kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.

Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän
kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä
oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen,
löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.

Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut
Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin
vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja,
niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli
asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri,
mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää
päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven
kauneudesta.

Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään
useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin
nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä
luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista
laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.

-- En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. -- Niin hänen oli tapa
sanoa usein.

Ei siis kummastelle kukaan, että hän niin kylmäverisesti vastaan-otti
Kuninkaallisen Seuran kättentaputukset. Hänessä ei ollut halpamaista
ylpeyttä, ja vielä vähemmin hän oli turhamainen. Seuran esimiehelle
tekemänsä ehdotus oli hänen mielestään varsin yksinkertainen, eikä hän
siis huomannut sen suunnattoman valtavaa vaikutustakaan.

Istunnon jälkeen saatettiin tohtori _Traveller's Club'iin_, Pall Mali
kadun varrella. Siellä pidettiin uhkeat juhlat hänen kunniakseen.
Kaikki, mitä tarjottiin, oli määrälleen ja mitalleen kunniavieraan
arvon mukaista, niinpä sampikin illallispöydässä ei ollut täyttä
kolmeakaan tuumaa lyhempi kuin itse Samuel Fergusson.

Monilukuisia maljoja juotiin kuuluisain Afrikassa-kävijäin muistoksi
ja onneksi. Ja se tapahtui oikeaan englantilaiseen tapaan:
aakkosjärjestyksessä. Ja niin tuli juoduksi kokonaista 130 maljaa.
Viimeksi esitettiin malja tohtorille Samuel Fergussonille, jonka
yritys, ennen kuulumaton, oli yhdeksi kokonaiseksi sitova näitten
retkeilijäin työt ja täydentävä afrikalaisten löytöjen suuren sarjan.




TOINEN LUKU

_Daily Telegraphin_ kirjoitus. -- Tieteellisten aikakauslehtien kiista.


Seuraavana päivänä, numerossaan tammikuun 15:ltä, julkaisi _Daily
Telegraph_ seuraavan kirjoituksen:

"Afrika on vihdoinkin paljastava suunnattomain kätköjensä salaisuuden.
Uuden-aikainen Oidipos on selittävä sen arvoituksen, jonka perille
kuudentoista vuosisadan oppineet eivät ole päässeet. Niilin lähteitten
etsimistä, _fontes Nili quœrere_, pidettiin ennen muinoin mielettömänä
yrityksenä, pilventakaisena utukuvana.

"Tohtori Barth kulki Denhamin ja Clappertonin raivaamaa tietä hamaan
Sudaniin saakka; tohtori Livingstone uudisti monta kertaa pelvottomia
tutkimusretkiänsä Hyvän Toivon niemestä alkaen aina Zambezin
vesistöille asti; kapteenit Burke ja Speke pääsivät Suurien järvien
rannoille, -- ja näin on nykyaikaisella sivistyksellä nyt kolme tietä
avoinna. Niitten yhtymäkohta, jonne ei vielä yhdenkään matkustajan ole
onnistunut päästä, sijaitsee itse Afrikan sydämessä. Sitä kohti ovat
kaikki voimat jännitettävät.

"Näitten tieteen uljaitten etuvartijain töihin on rohkealla
yrityksellään tuova täydennyksen tohtori Samuel Fergusson, jonka
kauniista tutkimusretkistä lukijamme usein ovat saaneet tietoja.

"Mainittu pelvoton löytöretkeilijä aikoo kulkea Afrikan yli
ilmapallossa idästä länteen. Mikäli tietoomme on tullut, on tämän
hämmästyttävän retken lähtökohtana oleva Zanzibarin saari. Missä kohdin
retki päättynee, sen tietää Sallimus yksin.

"Tämän tieteellisen löytöretken ehdotus tehtiin eilen virallisesti
Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, joka yrityksen
kannattamiseksi määräsi 2500 puntaa.

"Me aiomme antaa lukijoillemme tarkkoja tietoja tästä retkestä, jolla
maantieteen aikakauskirjoissa ei vertaista ole."

Kirjoitus herätti, kuten kyllä arvaa, suunnatonta huomiota. Ensi alussa
nousi kovia epäilyksen myrskyjä. Koko tohtori Fergusson, väitettiin, ei
ole muuta kuin onnenonkija, oikeata amerikkalaista Barnumin keksintöä.
Ensin hän muka on toiminut Yhdysvalloissa ja tullut sieltä Britannian
saarille "affäärejä" tekemään.

Ivallinen vastaus Daily Telegraphin kirjoitukseen oli luettavana
helmikuun numerossa Geneven Maantieteellisen Seuran "Bulletins'ejä". Se
teki sukkelaa pilaa Lontoon Kuninkaallisesta Seurasta, Traveller's
Clubista ja sadunomaisen pitkästä sammesta.

Mutta silloin herra Petermann tukki kerrassaan suun tältä
geneveläiseltä aikakauslehdeltä Gothassa ilmestyvissä
"Mittheilungen'eissaan" (Tiedon-annoissa). Herra Petermann tunsi
personallisesti tohtori Fergussonin ja meni takaukseen uljaan ystävänsä
järkähtämättömästä rohkeudesta.

Ei aikaakaan, niin ei epäilyksillä enää ollut sijaa pienintäkään.
Matkan varustuksiin ryhdyttiin Lontoossa; Lyonin silkkitehtaissa
teetettiin ilmapalloa varten niin tärkeät päällyskankaat; Englannin
hallitus antoi tohtorin käytettäväksi "Resolute" nimisen
kuljetus-höyrylaivan, kapteeni Pennet.

Piakkoin alkoi julkisuudessa kuulua rohkaisevia ääniä, onnitteluja.
Parisin Maantieteellinen Seura julkaisi Bulletins'iensä joka numerossa
tarkkoja tietoja yrityksen yksityiskohdista; Malte-Brunin "Nouvelles
Annales" painatti huomattavan kirjoituksen tästä asiasta; "Zeitschrift
für allgemeine Erdkunde" nimisessä aikakauslehdessä osoitti tohtori
W. Koner sitovalla tavalla, kuinka puheen-alainen tarkoitus todella on
saavutettavissa, mitä menestymisen mahdollisuuksia sillä on, mitä
vastuksia se saa kestää, ja kuinka äärettömän monta etua tällaisella
halki ilmain tehtävällä retkellä on puolellaan. Lähtökohtaa vain
kirjoittaja ei hyväksynyt. Hänen mielestään olisi siinä kohden
sopivampi eräs pieni, Masuah niminen satama Abessiniassa, josta James
Brucekin vuonna 1768 oli lähtenyt liikkeelle, Niilin lähteille
pyrkiessään.

"North American Review" oli hieman harmissaan siitä, että juuri
Englannin osaksi niin suuri kunnia on tulemassa. Se otti leikin
kannalta koko tohtorin yrityksen, arvellen, että eikö tohtorin sopisi
tulla tuhahtaa Amerikkaan asti, kun kerran niin hyvään vauhtiin pääsee.

Sanalla sanoen, ei ollut sitä sanomalehteä eikä aikakauskirjaa, ei
tieteellistä, ei jumaluus-opillistakaan, joka ei olisi pohtinut tätä
kysymystä puolelta ja toiselta.

Suuria vetoja lyötiin Lontoossa ja koko Englannissa seuraavista
seikoista: 1:ksi) onko tohtori Fergussonia olemassa todella vai eikö;
2:ksi) tuleeko koko matkasta mitään vai eikö tule; 3:ksi) onnistuuko se
vai eikö; 4:ksi) palajaako hän vai jääkö sille tielle. Suuria summia
pantiin vetoon, aivan kuin Derbyn kilpa-ajoissa.

Ja niinpä kaikkien, uskovaisten ja uskomattomain, tyhmäin sekä
viisasten, silmät olivat kiinnitettyinä tohtori Fergussoniin. Hän oli
päivän leijona, aavistamattakaan, millainen harjakaula hänestä oli
tullut. Mielellänsä hän antoi tarkkoja tietoja retkistänsä. Hän oli
luonnollisin ihminen maailmassa eikä lainkaan sellainen saavuttamaton
kuin moni muu hänen asemassaan. Jo siinä yksikin karaistu seikkailija
tuli tarjoutumaan osalliseksi hänen yrityksensä vaaroihin sekä
kunniaan, mutta hän hylkäsi tarjoukset, syytä sen lähemmin
selvittämättä.

Monilukuiset ohjattavain ilmalaivain keksijät esittivät hänelle
koneitansa, mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Jos ken tiedusti, oliko
hän tässä suhteessa itse keksinyt jotain, ei hän ruvennut lähempiin
selityksiin. Hän ryhtyi vain entistä innokkaammin varustelemaan
matkaansa.




KOLMAS LUKU.

Tohtorin ystävä. -- Mistä saakka heidän ystävyytensä oli alkanut. --
Dick Kennedy Lontoossa. -- Ehdotus, jota ennen ei ole tehty, mutta joka
ei mieltä tyynnytä. -- Sananlasku, joka ei juuri lohduta. -- Muutama
piirre Afrikan martyrologiasta. -- Ilmapallon edut. -- Tohtori
Fergussonin salaisuus.


Tohtori Fergussonilla oli ystävä, ei kumminkaan hänen toinen minänsä,
_alter ego_, sillä eihän ystävyyttä saata olla olemassa kahden ihan
yhtäläisen olennon välillä.

Mutta jos heillä olikin erillaisia ominaisuuksia, omia taipumuksia
kummallakin, jospa olivatkin eri temperamenttia niin toinen kuin
toinenkin, niin yksi sydän oli sittenkin Dick Kennedyllä ja Samuel
Fergussonilla, eikä siitä ollut haittaa lainkaan. Päinvastoin.

Dick Kennedy oli Skotlantilainen sanan täydessä merkityksessä:
avomielinen, päättäväinen, itsepäinen. Hän asui lähellä Edinburgia,
pienessä Leithin kaupungissa, joka oikeastaan oli tuon vanhan _Auld
Reekiën_ (Vanhan Savupesän)[2] esikaupunki. Välistä hän kalasteli,
mutta ennen kaikkea hän oli innokas metsämies. Hänen tarkkuudestaan
luodikolla ampumisessa kerrottiin merkillisiä asioita: hän osaa kyllä
ampua luodin kahtia veitsen kärkeen, mutta ei siinä kyllä; hän ampuu
sen kahteen niin yhtä suureen palaseen, ett'ei punnitessa huomaa
erotusta ensinkään.

Kooltaan Dick Kennedy oli 2 tuumaa neljättä kyynärää (= 183 cm),
liikkeet vapaat ja miellyttävät; voimia kuin Herkuleella; iho päivän
paahtama; silmät mustat ja vilkkaat; koko olennossa luonnollista,
päättävää rohkeutta ja samalla jotain hyvää ja ehjää, -- sellaisena
esiintyi eduksensa Skotlantilainen.

Ystävykset olivat tutustuneet toisiinsa Indiassa, saman rykmentin
palveluksessa. Dickin pyydystellessä tiikereitä ja norsuja, pyydysteli
Samuel kasveja ja hyönteisiä. Kumpikin saattoi sanoa olevansa
perehtynyt asiaansa, ja tohtorinkin saaliiksi tuli monasti harvinainen
kasvi, jonka hankkiminen kysyi yhtä paljon vaivaa kuin parin
norsunhampaankin saanti.

Siitä saakka kuin he olivat palanneet Englantiin, olivat he usein
olleet toisistaan erillään, tohtorin viipyessä kaukaisilla retkillä,
mutta kotia palattuansa tohtori aina meni ystävänsä luokse, ei
itselleen mitään vaatimaan, vaan tarjoamaan omaa itseänsä seuraksi
ystävälleen Skotlantilaiselle viikon tai parin päiviksi.

Dick haasteli menneistä asioista, Samuel suunnitteli tulevaisia; toinen
katsoi eteenpäin, toinen taakse, Fergusson levotonna, vilkkaana,
Kennedy tyyneenä, rauhallisena.

Palattuansa Tibetistä, ei tohtori pariin vuoteen puhunut sanaakaan
uusista löytöretkistä, Dick arveli ystävänsä matkailuhalun laimenneen
ja seikkailujanon sammuneen. Siitä hänelle suuri mielihyvä. Eikä siinä,
arveli hän, lopuksi olisi hyvin käynytkään, sillä eipä kokenutkaan
matkustaja aina selviä ihmissyöjäin ja metsänpetojen hampaista. Kennedy
kehoitti senvuoksi Samuelia asettumaan rauhaan: olihan hän sitä paitsi
tehnyt tieteen tähden jo tarpeeksi ja ihmiskunnan kiitollisuutta
ansaitaksensa jo liiaksikin.

Tohtori ei tuohon vastannut mitään. Hän mietiskeli itsekseen ja ryhtyi
sitten tekemään salaisia laskuja, istuen yöt umpeen numeroitten
ääressä, kokeillen kummallisilla koneilla, joita ei ymmärtänyt yksikään
muu. Se vaan oli selvää, että jotain suurta sen miehen aivoissa pyörii.

-- Mitä hautoneekaan taas? -- kyseli Kennedy itseltään, ystävän
lähdettyä tammikuun keskivaiheilla hänen luotansa Lontoosen takaisin.

Eräänä aamuna hän sai sen tietää _Daily Telegraphista_.

-- Hyvä isä! -- huudahti hän. -- Hulluhan se on! Ihan mieltä vailla!
Vai ilmapallolla Afrikan yli! Tätä nyt vielä puuttui! Sitäkö hän nyt on
miettinyt kaksi pitkää vuotta!

Ja näin puhuessaan kunnon Dick puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja pui
niillä päätään varsin tuntuvalla tavalla.

Hänen emännöitsijänsä, vanha Elspeth, yritti väittämään, että tuo
kaikki lienee juttuja vaan.

-- Vai juttuja vainen! -- huudahti Dick Kennedy. -- Kyllä minä tunnen
hänet. Tämä on niin hänen kaltaistaan. Vai ilmojen halki sitä nyt
lähdetään! Mies kadehtii jo taivaan lintujakin! Mutta siitä ei tule
mitään; minä estän moisen matkan! Anna hänelle vaan täysi valta, niin
kuuhun hän vielä lähtee!

Samana iltana riensi Kennedy, puoleksi levotonna, puoleksi toivotonna,
General Railwayn asemalle, ja huomenissa hän saapui Lontoosen.

Kolmen neljännestunnin perästä hän tuli ajurinvaunuissa tohtorin talon
edustalle, Soho square, Greek street. Hän kiirehti portaita ylös ja löi
viisi iskua oveen ja löikin niin, että kuului.

Fergusson itse avasi oven.

-- Dick? -- virkkoi hän, liiaksi hämmästymättä.

-- Dick kyllä, -- vastasi toinen.

-- Kuinka, ystävä hyvä? sinäkö Lontoossa, talvisen metsästyksen aikaan?

-- Ni-in.

-- Ja mitäs tänne läksit?

-- Tekemään tyhjäksi kauhean suunnatonta hullun-yritystä.

-- Hullun-yritystäkö? -- kysäisi tohtori.

-- Onko siinä perää, mitä tässä lukee? -- vastasi Kennedy, vetäen
esille yhden numeron _Daily Telegraphia_.

-- Vai niin! sitäkö sinä? Ne sanomalehdet ne ovat sellaisia
suupaltteja. Mutta painahan puuta, Dick.

-- En. Onko sinulla toden perästä aikomus lähteä tuolle retkelle?

-- On kyllä. Varustukset ovat jo hyvällä alulla ja minä olen...

-- Missä ne on ne sun varustuksesi? Minä lyön ne palasiksi, murskaksi
murennan!

Kunnon Skotlantilainen joutui ihan vihan vimmaan.

-- Älähän hätäile, ystävä hyvä, -- puhui tohtori. -- Minä käsitän sun
suuttumuksesi. Sinä olet pahoillasi siitä, ett'en ole antanut sinulle
tietoja uusista aikeistani.

-- Kauniita aikeita!

-- Minulla on ollut niin paljo työtä, -- jatkoi Samuel, keskeytyksestä
välittämättä, -- ett'en ole ennättänyt. Mutta ole rauhassa; en minä
olisi lähtenyt, kirjoittamatta sinulle...

-- Minä annan palttua...

-- Sillä minulla on aikomus ottaa sinut mukaan.

Skotlantilainen hypähti niin, että kauriskin olisi kadehtinut.

-- Vai niin! -- sanoi hän. -- Sinä tahdot siis, että kytkisivät meidät
kumpaisenkin Bedlamin hulluinhuoneesen!

-- Olen ollut aivan varma sinusta, Dick; olen valinnut juuri sinut ja
hyljännyt monta muuta.

Kennedy oli hetken aikaa kuin huumauksissaan.

-- Jos otat kuunnellaksesi minua kymmenisen minuttia, -- virkkoi
tohtori levollisesti, -- niin kiität minua.

-- Kuules, puhutko sinä oikein täyttä totta?

-- Puhun.

-- Mutta jos en minä lähde mukaan?

-- Lähdet kyllä.

-- Mutta jospa en lähde sittenkään?

-- Sitten lähden yksinäni.

-- Istutaanpas, -- sanoi metsästäjä, -- ja haastellaan tyyneesti.
Kosk'et sinä todellakaan laske leikkiä, niin kannattaahan tästä
keskustella.

-- Keskustellaan aamiaispöydässä, ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan, rakas Dick.

Ystävykset istuivat pienen pöydän ääreen vastatusten, kasallinen
voileipiä ja suunnaton teekeittiö edessään.

-- Kuules nyt, rakas Samuel! -- puhui metsästäjä. -- Sinun aikeesihan
on mieletön, sula mahdottomuus; ei siinä ole pontta eikä perää.

-- Perästä kuuluu, kun on koetettu.

-- Mutta sitä ei saa ruveta koettamaankaan, ei yrittämäänkään.

-- Miks'ei, jos sais kysyä?

-- Entäs vaarat, entäs esteet kaikenlaiset?

-- Esteet, -- vastasi Fergusson vakavasti, -- esteet on keksitty vain
ehkäistäviksi, ja mitä taas vaaroihin tulee, niin ken saattaa
kerskailla siitä, ett'ei häntä vaarat uhkaa? Vaaroja on elämässä
kaikkialla: saattaa olla vaarallista istahtaa oman pöytänsä ääreen tai
panna hattunsa pöydälle. Ja sitä paitsi on parasta pitää se, kuin
tapahtuva on, jo tapahtuneena ja nähdä tulevissa vain nykyisyyttä,
sillä tulevaisuus ei ole muuta kuin palanen hiukan loitolla olevaa
nykyisyyttä.

-- Kas niin, -- virkkoi Kennedy, olkapäätään kohauttaen. -- Fatalisti
sinä olet kuin oletkin!

-- Niin olen, mutta tämän sanan hyvässä merkityksessä. Älkäämme ennalta
pohtiko, mitä kaikkea muka kohtalo on meille määrännyt. Emme koskaan
saa unohtaa sattuvaa sananlaskua: ei puuhun hirtettävä veteen huku!

Mitäpä tähän osasi vastata! Kennedy se kumminkin löi lautaan kokonaisen
sarjallisen todistuksia, joita on helppo arvata, mutta joita tässä
kävisi pitkäksi luetella.

-- Mutta, -- virkkoi hän hetken kuluttua, -- jos sinä tahdot
välttämättömästi kulkea Afrikan halki, jos et muuten luule olevasi
onnellinen, niin miks'et mene tavallista tietä?

-- Miksikö en? -- vastasi tohtori, vilkastuen; -- siks' että kaikki
tähän-astiset yritykset ovat jääneet kesken. Siks' että Murgo-Parkista,
joka murhattiin Nigerin varsilla, Vogeliin asti, joka joutui tuhon
omaksi Wadaissa, -- Oudneysta, joka kuoli Murmurissa, Clappertonista,
joka kuoli Sakatussa, Maizaniin asti, joka hakattiin palasiksi, --
Tuaregien tappamasta majori Laingista, hampurilaiseen Roscheriin, joka
sai surmansa alussa vuoden 1860, -- pitkin aikaa on monilukuisia uhreja
merkitty Afrikan martyrologian kirjoihin! Siks' että on mahdoton kestää
taistelussa elementtejä, nälkää, janoa, kuumetta, metsänpetoja ja vielä
petomaisempia alkuasukkaita vastaan. Siks' että mitä ei saa tehdyksi
yhdellä tavalla, siihen on ryhdyttävä toisesta päästä! Ja vihdoin siks'
että mistä ei lävitse pääse, siitä on kuljettava sivuitse tahi päästävä
ylitse.

-- Jospa ei olisi muuta kuin päästä ylitse, mutta kulkea ylitse!

-- No niin! -- puhui tohtori aivan kylmäverisesti, -- mitäs minä
empisin? Ymmärräthän, että minä olen pitänyt varani, jott'ei minun
palloni pääse putoamaan maahan, ja jos sittenkin niin kävisi, niin
joutuisinhan vain samallaisiin oloihin kuin muutkin retkeilijät, mutta
minun palloni ei petä, sitä ei tarvitse luulla.

-- Päinvastoin, se on hyvinkin luultava.

-- Ei ole, rakas Dick. Toivoakseni minun ei tarvitse erota siitä,
ennenkuin olen saapunut Afrikan länsirannalle. Sen kanssa on kaikki
mahdollista, ilman sitä minä olen kaikkien niitten vaarain ja
vastuksien alainen, jotka sellaista retkeilijää luonnollisestikin
kohtaavat; sen kanssa ei minua ahdista ei helle, ei tulvat, ei myrskyt,
ei samum, ei epäterveellinen ilmasto, ei metsänpedot. Jos minun on
liian kuuma, silloin kohoan korkeammalle; jos on vilu, laskeun alemmas;
tulee vuori vastaan, minä purjehdin sen päällitse; tulee kuilu, kuljen
yli; sattuu virta, siitä poikki; raju-ilma, minä väistän sen;
vuorivirta, minä pyhkäisen sen pinnoitse kuin lintu! Minä kuljen
väsymättä; minä pysähdyn, vaikk'en lepoa tarvitsekaan! Minä
liihoittelen uusien kaupunkien ylitse! Minä lennän myrskyn siivin,
milloin ylä-ilmoissa, milloin parikymmentä metriä lähellä maanpintaa,
ja maailman suurimmasta kartastosta aukenee eteeni Afrikan lehti
täydessä laajuudessaan!

Kunnon Kennedyn mieli rupesi vilkastumaan, vaikka tämä hänen eteensä
loihdittu kuva hieman pyörryttikin häntä. Hän katseli Samuelia ihaillen
ja samalla peljätenkin; hän tunsi jo leijailevansa avaruudessa.

-- Maltas nyt, rakas ystävä, maltas pikkuisen. Sinä olet niinmuodoin
keksinyt keinon, jolla palloa ohjataan?

-- En. Se on tuulen pieksämistä.

-- Mutta sittenhän sinä joudut...

-- Minne sallimus saattaa, mutta idästä länteen kumminkin.

-- Kuinka niin?

-- Käyttämällä hyväkseni pasaadituulia, jotka aina puhaltavat yhtäänne.

-- Niin vainenkin, -- puheli Kennedy, mietiskellen, -- pasaadituulia...
tietysti ... tarpeen tullessa sopii ... siinä on jotain...

-- Vai jotain? Ei, ystävä hyvä; siinä on kaikki. Englannin hallitus on
antanut käytettäväkseni kuljetuslaivan, ja siitäkin on suostuttu, että
kolme, neljä laivaa tulee risteilemään Afrikan länsirannalla niihin
aikoihin, jolloin otaksun palajavani retkeltäni. Kolmen kuukauden
kuluttua viimeistäänkin olen Zanzibarissa; siellä pallo täytetään, ja
sieltä me sitten lähdemme.

-- Me, -- virkkoi Dick.

-- Olisiko sinulla sitten vieläkin jotain sanomista? Puhu, ystäväni
Kennedy!

-- Jotainko? Minulla on tuhat vastaväitettä. Sanos muun muassa yksi
asia: jos sinä aiot nähdä seutuja, jos aiot pallollasi laskeutua
mielesi mukaan, niin sehän on mahdollista vain kaasua menettämällä;
tähän asti ei ole muita keinoja keksitty, ja sepä se juuri on estänyt
pitkiä ilmamatkoja tekemästä.

-- Rakas Dick, minä sanon sinulle yhden ainoan asian: min'en menetä
kaasua rahtuistakaan, en ainoatakaan atomia.

-- Ja pallo laskeutuu mielesi mukaan?

-- Laskeutuu.

-- Mitenkä se käy päinsä?

-- Se on minun salaisuuteni, ystävä Dick. Luota minuun, ja olkoon minun
tunnussanani sinunkin: "Excelsior!"

-- Olkoon menneeksi "Excelsior!" -- vastasi metsämies, vaikk'ei osannut
sanaakaan latinaa.

Mutta Dick Kennedy päätti sittenkin kaikilla mahdollisilla keinoin
estää ystäväänsä lähtemästä. Hän oli olevinaan yhtä mieltä hänen
kanssaan ja tyytyi vaan pitämään asiain kulkua silmällä. Samuel
puolestaan ryhtyi varustuksiansa valvomaan.




NELJÄS LUKU

Tutkimuksia Afrikassa.


Se ilmaviiva, jota myöten tohtori Fergusson aikoi kulkea, ei ollut
vedetty sattumoisin. Hän oli vakavasti tutkinut lähtökohtaa, eikä
ollutkaan syyttä suotta päättänyt nousta ilmaan Zanzibarin saarelta,
joka sijaitsee lähellä Afrikan itärantaa, 6:nella asteella eteläistä
leveyttä, toisin sanoen 430 maantieteellistä peninkulmaa (795
kilometriä) päiväntasaajan eteläpuolella.

Tältä saarelta oli äskettäin lähtenyt se retkikunta, jonka määränä oli
kulkea Suurten järvien kautta etsimään Niilin lähteitä.

Kohdallaan lienee tässä tehdä selvää, mitkä entiset tutkimukset tohtori
Fergussonilla oli aikomus yhdistää. Tutkimusretkistä ovat tärkeimmät:
tohtori Barthin v. 1849 ja luutnanttien Burtonin ja Speken v. 1858.

Tohtori Barth, Hampurista, oli hankkinut maanmiehellensä Overwegille ja
itselleen luvan liittyä Sudaniin lähetettyyn Englantilaisen
Richardsonin retkikuntaan.

Tämä laaja seutu sijaitsee 15:nen ja 10:nen asteen välillä pohjoista
leveyttä. Sinne pyrkijän täytyy siis kulkea päälle 1500 peninkulmaa
(noin 2800 km)[3] Afrikan sisämaihin.

Siihen saakka tämä seutu oli ollut tunnettuna ainoastaan Denhamin,
Clappertonin ja Oudneyn retkistä, 1822-1824. Richardson, Barth ja
Overweg, aikoen tunkeutua kauemmas, saapuvat Tunisiaan ja Tripoliin,
kuten heidän edelläkävijänsäkin, ja ennättävät Murzukiin, Fezzanin
pääkaupunkiin.

Sieltä lähtien he eivät kulje suoraan etelään, vaan kääntyvät länteen
Ghatia kohti, saatuansa, vaikk'ei ilman vaikeuksia, oppaiksensa
maan-asukkaita, Tuaregeja. Kestettyänsä lukemattomia rosvojen
hyökkäyksiä, ahdistuksia, jopa aseellistakin vastarintaa, heidän
karavaaninsa saapuu vihdoin Asbenin avaraan keitaasen. Siellä tohtori
Barth eroaa seuralaisistaan, poikkeaa Aghadesin kaupunkiin ja liittyy
jälleen retkikuntaan, joka sitten saapuu Damergun maakuntaan. Siellä
nämä kolme matkustajaa hajaantuvat eri haaroille, ja Barth lähtee Kanon
kaupunkiin päin, jonne hän vihdoin pääseekin, monta kovaa koettuansa ja
melkoisia lunnaita suoritettuansa.

Kovasta kuumeesta huolimatta, hän lähtee sieltä maaliskuun 7:nä, yksi
ainoa palvelija mukanaan, määränänsä Tshad järvi, jonne vielä on 650
kilometriä. Hän etenee nyt itään päin ja tulee Zuricolan kaupunkiin
laajassa Bornun valtakunnassa, joka on ydinkohta keskisessä Afrikassa.
Siellä hän saa tiedon, että Richardson on, väsymyksestä ja puutteista
nääntyneenä, kuollut. Hän saapuu sitten Bornun pääkaupunkiin, Kuukaan,
järven rannalla, ja vihdoin huhtikuun 14:na, siis 12 ja puoli kuukautta
Tripolista lähdettyänsä, Ngornun kaupunkiin.

Seuraavana vuonna maaliskuussa tapaamme hänet Overwegin seurassa
löytöretkillä Adamauan kuningaskunnassa järven eteläpuolella. Sieltä
hän vihdoin saapuu Jolan kaupunkiin, vähän etelämpänä 9:nettä astetta
pohjoista leveyttä. Se oli äärimmäinen kohta etelässä, johon tämä uljas
retkeilijä pääsi.

Palattuansa viiden kuukauden perästä Kuukaan, hän lähtee itää kohti
ja saavuttaa vihdoin retkensä itäisimmän kohdan, Masenjan kaupungin,
17° 20' itään Greemvichistä.

Seuraavana vuonna 1852 marraskuussa, toisenkin matkatoverinsa,
Overwegin, kuoltua, hän tunkeutuu länteen käsin, käy Sokotossa, kulkee
Niger virran poikki ja saapuu Timbuktun kaupunkiin, jossa on pakotettu
viipymään kokonaista kahdeksan kuukautta, alttiina sheikin
ahdistuksille, huonolle kohtelulle ja kaikenlaiselle kurjuudelle. Mutta
kristittyä ei ajan pitkään suvaita kaupungissa; Fullanit uhkaavat
surmata hänet. Silloin hän lähtee Timbuktusta maaliskuussa 1854,
pakenee rajalle ja viettää siellä kolmeneljättä vuorokautta,
kaikinpuolista puutetta kärsien, kunnes marraskuussa saapuu Kanon
kaupungin kautta Kuukaan, josta lähtee kulkemaan Denhamin jälkiä.
Vihdoin hän palajaa Tripoliin elokuun lopulla 1855 ja sieltä Lontoosen
6:na syyskuuta, kumppaleistaan yksin jäljelle jääneenä.

Tällainen oli uljaan Barthin retkeily.

Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti kirjaansa, että Barth oli
pysähtynyt 4:nelle asteelle pohjoista leveyttä ja 17:nelle asteelle
itäistä pituutta.

Katsokaamme nyt, mitä luutnantit Burton ja Speke saivat aikaan
Itä-Afrikassa.

Niiliä ylös oli kulkenut useampiakin retkikuntia, mutta ei ollut
yhdenkään onnistunut päästä tämän virran salaperäisille lähteille.
Saksalaisen lääkärin Ferdinand Wernen kertomuksen mukaan muuan
Mehemed-Alin suojelema retkikunta tunkeusi v. 1840 Gondokoroon asti,
4:nen ja 5:nen asteen välillä pohjoista leveyttä.

Savoijalainen Brun-Rollet, joka oli nimitetty Sardinian konsuliksi
Itä-Sudaniin, läksi v. 1855 Kartumista Jakub nimisenä kauppamiehenä
ostelemaan gunimia ja norsunluuta ja pääsi Beleniaan saakka, 4:nen
asteen toiselle puolelle, mutta palasi sairaana Kartumiin ja kuoli
siellä 1857.

Ei lääkintölaitoksen ylipäällikkö Egyptissä, tohtori Peneykään, joka
pienellä höyrylaivalla pääsi astetta etelämmäs Gondokoroa ja palasi
Kartumiin, jossa kuoli nääntymyksistä, -- ei venetialainen Miani,
joka kiersi putoukset Gondokoron eteläpuolella, päästen 2:selle
leveys-asteelle, -- ei maltalainen kauppias Andrea Debono, joka
tunkeusi vielä kauemmas ylös Niiliä myöten, -- ei kenkään heistä
saavuttanut tuota saavuttamatonta kohtaa.

Guillaume Lejean tuli v. 1859 Franskan hallituksen lähettämänä Punaisen
meren yli Kartumiin, astui siellä laivaan, mukanaan yksikolmatta henkeä
laivaväkeä ja kaksikymmentä sotamiestä, kulkeaksensa ylös Niiliä, mutta
hän ei päässyt Gondokoroa kauemmas, jouduttuaan tuhansiin vaaroihin
keskellä neekereitä, jotka olivat ilmikapinassa.

Mutta ainapa vaan tuolta kovan onnen rajapyykiltä ovat matkustajat
kääntyneet takaisin. Keisari Neronin lähettiläät etenivät ennen muinoin
9:nelle leveyspiirille: kahdeksantoista vuosisadan ponnistuksilla ei
siis päästy kuin 5 tai 6 astetta kauemmas, s.o. 550-670 kilometriä!

Moni matkustaja on koettanut päästä Niilin lähteille Afrikan itärannan
puolelta.

Niinpä vuosina 1768-1772 Skotlantilainen Bruce läksi Masuahista,
Abyssinian satamasta, kulki Tigreen yli, kävi Aksumin raunioilla, näki
Niilin lähteet siellä, missä niitä ei ollutkaan, eikä saavuttanut
mitään vakavaa tulosta retkellänsä.

Vuonna 1844 tohtori Krapf, anglikaanisen kirkon lähetyssaarnaaja,
perusti lähetys-aseman Monbaziin, Zanguebarin rannalla, ja löysi,
yhdessä pastori Rebmannin kanssa, 560 kilometrin päässä rannasta kaksi
vuorta, nimittäin Kilimandsharon ja Kenian, joilla myöhemmin kävivät
Heuglin ja Thornton.

Vuonna 1845 Franskalainen Maizan nousi yksinänsä maihin Bagamajossa,
Zanzibarin vastapäätä, ja saapui Dejela-Mhoraan, jossa heimonpäällikkö
kidutti hänet hirvittävällä tavalla kuolijaksi.

Vuonna 1859 elokuussa pääsi muuan nuori hampurilainen Roscher
arabialaisten kauppiaitten karavaanissa Njassan järvelle saakka, jossa
hänet, hänen maatessansa, murhattiin.

Vuonna 1857 läksi kaksi upseeria bengalilaisesta armeijasta, luutnantit
Burton ja Speke, Lontoon Maantieteellisen Seuran lähettäminä, tutkimaan
Suurten järvien alueita. He suuntasivat kulkunsa Zanzibarista suoraan
länteen.

Neljä kuukautta kestettyään sanomattomia vaivoja, sittenkuin heidän
tavaransa oli ryöstetty ja kantajat heiltä murhattu, he vihdoin
saapuivat Kazehiin, kauppiaitten ja karavaanien yhtymäkohtaan. He
olivat nyt keskellä Kuunvuorien seutua. Sieltä he keräsivät varsin
kallis-arvoisia tietoja maan-asukasten tavoista, hallituksesta,
uskonnosta sekä eläin- ja kasvikunnasta ja käänsivät sitten kulkunsa
ensimmäistä Suurta järveä, Tanganajikaa kohti, 3:nen ja 8:nen asteen
välillä eteläistä leveyttä. Sinne he saapuivat 14:nä helmikuussa 1858,
kohdattuaan rannoilla useampia heimoja, enimmäkseen ihmissyöjiä.

He palasivat kesäkuun 20:na Kazehiin. Burton oli matkan vaivoista niin
nääntynyt, että jäi sinne useammaksi kuukaudeksi sairastamaan. Sillä
välin vaelsi Speke lähes 600 km pohjoiseen päin aina Ukereuen järvelle
saakka, jonka hän sai näkyviinsä elokuun 3:na, mutta ainoastaan sen
eteläpään, 2° 30' eteläistä leveyttä.

Hän palasi Kazehiin elokuun 25:nä ja läksi yhdessä Burtonin kanssa
Zanzibariin, saapuen sinne maaliskuussa seuraavana vuonna. Nämä uljaat
retkeilijät palasivat sitten Lontoosen. Parisin Maantieteellinen Seura
antoi heille silloin vuotuisen kunniapalkintonsa.

Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti, ett'eivät he olleet päässeet
kauemmas 2:netta astetta eteläistä leveyttä eikä 29:nettä astetta
itäistä pituutta.

Nyt oli siis Burtonin ja Speken sekä Barthin tutkimukset yhdistettävä,
toisin sanoen oli kuljettava suunnaton ala, joka täyttää kolmattatoista
astetta.




VIIDES LUKU

Kennedyn unelmia. -- Personallisia pronomineja monikon nominativissa ja
genitivissä. -- Dickin viittauksia. -- Kävelyretki Afrikan kartalla. --
Minkä verran alaa on harpin kärkien välillä. -- Todellisia retkikuntia.
-- Speke ja Grant. -- Krapf, Decken, Heuglin.


Tohtori Fergusson joudutti tehokkaasti lähtönsä valmistuksia. Itse hän
johti ilmapallonsa rakentamista, teettäen tavallisuudesta poikkeavia
muodostuksia, joita hän kumminkin piti aivan salassa.

Jo aikaa sitten hän oli ruvennut tutkimaan arabiankieltä ja erillaisia
sen puolen murteita. Hyvän kieliaistinsa avulla hän edistyikin varsin
nopeasti.

Hänen ystävänsä, metsästäjä, ei luopunut hänestä hetkeksikään, peljäten
kaiketi, että toinen lähtee tiehensä, sanaakaan hänelle sanomatta.
Kennedy piti siinä tarkoituksessa hänelle varsin vakuuttavia puheita,
joilla ei ollut yhtään vakuuttavaa vaikutusta Samuel Fergussoniin, ja
puhkesi väliin pateetillisiin rukouksiinkin, joista toinen tunsi sangen
vähän liikutusta. Dick huomasi ystävän liukuvan häneltä ihan sormien
välistä.

Skotlantilais-parkaa kävi todellakin sääli. Pintaa hänellä kauhusta
karmi joka kerta kuin hän loi silmänsä taivaan kupua kohti; maatessaan
hän tunsi päätä viepoittavaa huojuntaa, ja öisin hän aina oli
putoavinansa jostain hirmuisen korkealta.

Meidän täytyy lisätä, että hän näitten kauheain painajaisten alla
kerran, mitäpä kaksi, pudota romahti vuoteestaan lattialle. Siinä hän
sai aika kuhmun otsaansa, ja sen hän ensi työkseen näytti
Fergussonille.

-- Niin, niin, -- virkkoi hän säveästi, -- kolme jalkaa korkealta vaan,
ja sittenkin tämmöinen makkara! Aatteles sitä paikkaa!

Tämä viittaus, haikeamielisyyttä täynnään, ei tehnyt tohtoriin mitään
vaikutusta.

-- Emme me putoa, -- virkkoi hän.

-- Mutta jos pudotaan?

-- Eikä pudota.

Se oli selvää puhetta se, eikä Kennedyllä ollut siihen mitään
sanomista.

Mikä Dickiä varsinkin pyrki saattamaan epätoivoon, oli se, että toinen
näkyi unohtaneen olemattomiin koko hänen oman personallisuutensa:
Samuel näkyy pitävän ihan peruuttamattomana tosiasiana sitä, että Dick
Kennedystä tulee hänelle matkakumppali. Siinä ei muka epäilemistäkään.

Samuel käytti sietämättömän väärällä tavalla personallista pronominia
monikon nominativissa:

-- "Me" pääsemme ... "me" olemme valmiit silloin ja silloin ... "me"
lähdemme silloin ja silloin.

Entäs genitivissä sitten:

-- "Meidän" pallomme ... "meidän" gondolimme ..., "meidän" nousumme...

Dickiä puistutti, vaikka olikin päättänyt olla lähtemättä mukaan. Hän
ei vaan hennonnut kovin paljoa vastustella ystäväänsä. Myönnettäköön
sekin, että hän, oikein itsekään tietämättänsä miksi, oli kaikessa
hiljaisuudessa tuottanut Edinburgista valikoiman vaatteita ja
parhaimmat metsästyspyssynsä.

Eräänä päivänä hän tuli siihen vakaumukseen, että, jos oikein hyvin
käy, niin saattaa onnistumisen mahdollisuuksia olla yksi tuhannesta.
Silloin hän oli suostuvinaan tohtorin aikeisin, mutta koetti saada
matkaa siirretyksi tuonnemmas ja keksi sitä varten verukkeita jos minkä
kaltaisia. Hän myönsi, että kyllähän tällainen retki on varsin
hyödyllinen ja tarkoituksen-mukainen... Mutta ... onkohan tuo Niilin
lähteitten selville saaminen oikeastaan tarpeellista?... Onkohan noista
ponnistuksista todellakin hyötyä ihmiskunnalle?... Ja ... kun oikein
tarkoin miettii ... jos nuo Afrikan raa'at heimot tulevat sivistyksestä
osallisiksi ... ovatkohan ne sen onnellisempia silti?... Ja onkohan se
niin varmaa, ett'ei sivistystä ole ollut olemassa siellä ennenkuin
Europassa?... Kenties... Ja mitäs sitä nyt oikeastaan hätäilee
vielä?... Afrikan poikki päästään joskus kyllä, jopa vähemmälläkin
onnenkaupalla... Kuukauden perästä, kuuden kuukauden kuluttua, vuoden
päästä viimeistäänkin joku retkeilijä sinne aivan varmaan saapuu.

Seuraus tällaisista viittauksista oli aivan päinvastainen kuin oli
aiottu, ja tohtori se kuohahteli maltitonna.

-- Tahdotko sinä sitten, kovan onnen mies, tahdotko sinä, väärä ystävä,
että joku toinen saisi tämän kunnian? Pitäiskö minun kavaltaa koko
menneisyyteni, peräytyä turhanpäiväisten vastuksien edestä ja
pelkurimaisilla epäröimisillä palkita kaikki se, mitä minun hyväkseni
ovat tehneet sekä Englannin hallitus että Lontoon Kuninkaallinen Seura?

-- Mutta... -- virkkoi Kennedy, joka jo oli kovasti perehtynyt tämän
avukon käyttämiseen.

-- Mutta, -- keskeytti tohtori, -- etkö sinä tiedä, että tämän retken
on määrä kilpailla muitten, jo olemassa olevain, yritysten kanssa? Etkö
sinä tiedä, että uudet tutkijat par'aikaa lähenevät Afrikan keskustaa?

-- Jos vaikka...

-- Kuuntele minua, Dick, ja luo silmäsi tähän karttaan.

Dick loi nureksimatta.

-- Lähdepäs nyt ylöspäin Niiliä myöten, -- sanoi Fergusson.

-- Lähdetään, -- vastasi Skotlantilainen nöyrästi.

-- Tule Gondokoroon asti.

-- Tultiin.

Ja Kennedy ajatteli, kuinka onkaan mukava tuommoinen matka -- kartalla.

-- Panes nyt, -- jatkoi tohtori, -- panes nyt tämän harpin toinen pää
tuohon Gondokoroon, jonka kautta rohkeimmatkaan töin tuskin ovat
päässeet kulkemaan.

-- Jo panin.

-- Hae nyt rannalta Zanzibarin saari, 6:nella asteella eteläistä
leveyttä.

-- Täss' on.

-- Lähde nyt kulkemaan tätä leveyspiiriä pitkin Kazehiin saakka.

-- Siell' ollaan.

-- Nouses nyt 33:tta pituuspiiriä myöten aina Ukereuen järven
eteläpäähän, siihen kohtaan, missä luutnantti Speke pysähtyi.

-- Jo tultiin! Pikkuisen vielä, niin minä pulahdan järveen.

-- Kas niin. Tiedätkös sinä, mitä rannoilla asuvain heimojen puheista
sopii otaksua?

-- Mitäpäs minä...

-- Sitä, että tämä järvi, jonka eteläpää sijaitsee 2° 30' eteläistä
leveyttä, ulottuu puolikolmatta astetta päiväntasaajan toiselle
puolelle.

-- Soo-o!

-- Ja järven pohjoispäästä lähtee virta, joka ehdottomasti yhdistyy
Niiliin, elleihän ole Niili itse.

-- Sehän on merkillistä.

-- Panehan nyt harpin toinen pää tuohon Ukereuen järven pohjoispäähän.

-- Pantiin, ystävä hyvä.

-- Kuinka monta astetta on nyt harpin haarain välissä?

-- Tuskin kahtakaan.

-- Ja tiedätkös, Dick, miten pitkä matka se on?

-- En ensinkään.

-- Tuskin 220 kilometriä, toisin sanoen ei mitään.

-- Eipä juuri.

-- Tiedätkös, mitä tällä haavaa on tekeillä?

-- En suuriks' surmiksenikaan.

-- Kuulehan siis! Maantieteellinen Seura on havainnut peräti tärkeäksi,
että tämä järvi, jonka Speke oli vilaukselta nähnyt, saataisiin
tutkituksi. Seuran toimenpiteitten kautta on luutnantti, nykyjään
kapteeni Speke liittynyt yhteen kapteeni Grantin kanssa, joka palvelee
indialaisessa armeijassa. Heidän johtonsa alla on nyt monilukuinen ja
runsailla raha-avustuksilla varustettu retkikunta. Heidän määränsä on
kulkea Ukereuen järvelle saakka ja siitä Gondokoroon asti. Varoja on
heillä kuudettatuhatta puntaa, ja Kapin kuvernööri on antanut heidän
käytettäväkseen hottentottilaisia sotamiehiä. Matkalle he läksivät
lopulla lokakuuta vuonna 1860. Sillä välin sai Englantilainen John
Patherick, Englannin konsuli Kartumissa, ulkomaitten ministeriöstä
seitsemänsataa puntaa. Hänen tulee toimittaa Kartumissa höyrylaiva,
varustaa se runsailla muonavaroilla ja lähteä sillä Gondokoroon,
vastaan-ottamaan sinne saapuvaa Speken karavaania.

-- Hyvin harkittu, -- arveli Kennedy.

-- Huomaat nyt, että meidän täytyy kiirehtiä, jos mieli päästä osalle
näistä tutkimustöistä. Mutta ei siinä kaikki. Sillä välin kuin toiselta
puolen niin varmoin askelin astutaan Niilin lähteitä etsimään, samoaa
muitakin matkustajia Afrikan sydämeen.

-- Jalkaisinko? -- kysäisi Kennedy.

-- Jalkaisin, -- vastasi tohtori, salaviittauksesta välittämättä. --
Tohtori Krapf aikoo tunkeutua länteen Djob virtaa myöten, joka
sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella. Paroni Decken on lähtenyt
Monbazista, nähnyt Kenian ja Kilimandsharon vuoret ja kulkee Afrikan
keskustaa kohti.

-- Ja jalkaisin vaan?

-- Jalkaisin vaan tai muulin seljässä.

-- Se on minusta yhdentekevä, -- virkkoi Kennedy.

-- Ja vihdoin, -- jatkoi tohtori, -- Heuglin, Itävallan sijaiskonsuli
Kartumissa, on varustanut ylen tärkeän retkikunnan. Sen lähinnä
tehtävänä on lähteä hakemaan Vogelia, joka v. 1853 oli lähetetty
Sudaniin tohtori Barthin apulaiseksi. Hän läksi vuonna 1856 Bornusta,
päättäen saada tutkituiksi Tshad järven ja Darfurin väliset
tuntemattomat seudut. Mutta siitä pitäin ei ole miestä näkynyt. Huhu
tiesi hänen tulleen mestatuksi Wadain kuninkaan käskystä; mutta toinen
huhu kertoi hänen olevan vaan vankina Warassa. Kaikki toivo ei
niinmuodoin ole mennyt. On muodostettu komitea, Sachsen-Coburg-Gothan
hallitseva prinssi esimiehenä ja ystäväni Petermann sihteerinä.
Kansallisella keräyksellä on hankittu varoja retkikunnan kannattamista
varten. Heuglin läksi liikkeelle Masuahista kesäkuussa, ja samalla kuin
hänen tehtävänänsä on haeskella Vogelia, on hänen tutkiminen koko
Niilin ja Tshadin välinen seutu, toisin sanoen yhdistää kapteeni Speken
ja tohtori Barthin tutkimukset. Ja silloin on Afrika käyty idästä
länteen.[4]

-- No niin! -- lausui Skotlantilainen, -- koska tämä kaikki käy niin
mainiosti lukkoon, niin mitäs meillä on siellä tekemistä?

Tohtori Fergusson ei vastannut mitään; olkapäitään vaan kohautti.




KUUDES LUKU

Verraton palvelija. -- Hän erottaa Jupiterin kuut. -- Dickin ja Joen
kinastus. -- Epäilys ja usko. -- Punnitus. -- Joe saa puolicrownin.


Tohtori Fergussonilla oli palvelija, aina altis toimimaan, kun Joen
nimi mainittiin, erinomainen mies. Hän oli kiintynyt herraansa
rajattomalla uskollisuudella ja kunnioituksella. Hän arvasi isäntänsä
tahdon jo puolistakin sanoista, jotka aina lausuttiin järkevästi. Se
oli Caleb,[5] joka ei ollut jöröjukka, vaan myötäänsä mainiolla
tuulella. Hiukan parempi vielä, niin mies olisi ollut pilalla.
Fergusson jätti hänen huostaansa kaikki jokapäiväisen elämän huolet, ja
oikein hän siinä tekikin. Harvinainen, rehellinen Joe! Palvelija, joka
tilaa teille päivällisen, ja jolla on sama maku kuin teilläkin; joka
pakkaa teidän matkalaukkunne ja muistaa panna sukkia ja paitoja; jolla
on hallussaan teidän avaimenne ja teidän salaisuutenne eikä käytä
väärin kumpiakaan!

Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen
mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä
määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi
tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli
kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän
määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli
mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka
olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa
muuttanut.

Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin
oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä.
Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli
retkeltään palannutkin -- uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä
kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä
mukaan hänkin.

Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli
älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä
voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat
koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan.
Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja,
-- se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.

Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden
veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja
ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti
omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena
hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli
kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan
tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.

Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas
kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä,
oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea,
erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista
tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen
enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin
kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla
käyttää silmiänsä.

Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä
kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija
lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman
molemmanpuolisia myönnytyksiä.

Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä
ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi
olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani,
ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.

-- No niin, mr Kennedy?[6] -- virkkoi välisti Joe.

-- Mitäs nyt, poikaseni?

-- Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä
kuuhun.

-- Sinä tarkoitat: Kuunvuorien seutuun, ja sehän ei kovin kaukana ole;
vaikka vaarallista se on sekin.

-- Vaarallista, niinkö? Sellaisenko miehen kanssa kuin tohtori
Fergusson?

-- Enhän minä tahtoisi sinun tuulentupiasi hajoittaa, Joe parka, mutta
hänen yrityksensä on suoraan sanoen mielettömän mietteitä; lähdöstä ei
tule mitään.

-- Vai niin soo? Ette siis ole nähnyt hänen ilmapalloansa Mittchellin
tehtaassa Boroughissa?[7]

-- Eikä tee mielikään.

-- Sitten teiltä jää paljo kaunista näkemättä, mr Kennedy. Se vast'on
nätti kapine! Se se sitten korea kupu! Entäs gondoli! Siinä meidän
vasta tulee lysti olla!

-- Aiot siis todellakin mennä mukaan?

-- Minäkö? -- vastasi Joe vakaumuksella, -- minä menen hänen mukaansa,
minne hän vaan tahtoo! Sitä tässä nyt vielä oltiin vailla, että minä
päästäisin hänet menemään yksin, kun yhdessä on jo vaellettu halki
avaran maailman! Ja kukapa häntä kannattelisi, kun hän on väsynyt? Kuka
hänet lujalla kädellään auttaisi hyppäämään kuilun yli? Kuka häntä
hoitaisi, jos hän kääntyisi sairaaksi? E-hei, mr Kennedy! Joe on aina
oleva paikallansa tohtori Fergussonin luona elikkä, paremmin sanoen,
ympärillä.

-- Kelpo poika!

-- Sitä paitsi, tulettehan tekin mukaan, -- virkkoi Joe.

-- Epäilemättä, -- vastasi Kennedy. -- Minä nimittäin seuraan teitä,
estääkseni viimeisiin asti Samuelia tekemästä mointa hupsuntyötä! Minä
seuraan häntä hamaan Zanzibariin asti, jotta sielläkin vielä ystävän
käsi pääsisi ehkäisemään mielettömän aikeen toteutumista.

-- Te ette ehkäise yhtään mitään, mr Kennedy, älkää pahaksi panko. Ei
minun isäntäni ole mikään yltiöpää; hän miettii tyyten, ennenkuin
toimiin ryhtyy, ja kun hän kerran minkä päättää, niin siitä ei häntä
hittokaan saa luopumaan.

-- Perästä kuuluu.

-- Turhia toiveita! Eikä teidän lähtönne sitä paitsi tuulen pieksämistä
olisi. Niin innokkaalle metsästäjälle kuin te, on Afrika merkillinen
maa, ja niinpä ei teillä ole miltään puolelta syytä katua matkaanne.

-- Eipä suinkaan, varsinkaan, jos tuo visapää viimeinkin tulee
järkiinsä.

-- Mutta asiasta toiseen! -- virkkoi Joe. -- Tiedättehän te, että
tänään on se punnitus?

-- Mikä punnitus?

-- Niinpä niinkin: tohtori, te ja minä, me punnitaan kaikki kolme.

-- Niinkuin jockeyt.

-- Niinkuin jockeyt, mutta olkaa rauhassa, ei teitä ruveta
laihduttamaan, vaikka painaisittekin liian paljon. Teidät otetaan
mukaan sellaisena kuin olette.

-- Min' en mene punnittavaksi, -- sanoi Skotlantilainen päättävästi.

-- Mutta, mister, se taitaa olla tarpeellista hänen konettansa varten.

-- Tulee se toimeen ilmankin.

-- Jopas nyt! Mutta jos laskut ei pidä kutiaan, niin nousematta meiltä
jää.

-- Enhän minä, tonttu olkoon, sen parempaa tahdokaan!

-- Saadaanpas nähdä, mr Kennedy: tohtori tulee heti kohta hakemaan
meitä.

-- Min'en lähde.

-- Ettehän toki tahtone tehdä hänelle sitä mielipahaa?

-- Teen kuin teenkin.

-- No niin, -- virkkoi Joe nauraen. -- Näin te puhutte nyt, kun tohtori
ei ole saapuvilla, mutta kun hän seisoo teidän edessänne kasvoista
kasvoihin ja sanoo: "Dick", (älkää pahaksi panko) "Dick, minun pitää
saada tietää täsmälleen, kuinka paljon sinä painat", silloin te
lähdette kuin lähdettekin.

-- En lähde.

Samassa tuli tohtori työhuoneesensa, jossa tätä keskustelua oli
pidetty, ja katsahti Kennedyyn, joka ei näkynyt olevan kovinkaan
hyvällä tuulella.

-- Dick! -- virkkoi tohtori; -- tulepas Joen kanssa; minun pitää saada
tietää, kuinka paljon te painatte kumpikin.

-- Mutta...

-- Saat pitää hatun päässäsi. Tule.

Ja Kennedy läksi.

He menivät kolmisin Mittchellin tehtaasen, jossa seisoi jo varalta niin
sanottu pikavaaka. Tohtorin täytyi todellakin tietää matkatoveriensa
painot, osataksensa sovittaa ilmapallonsa kantavuuden. Hän asetti
Dickin seisomaan, vaakalaudalle. Toinen kävi siihen vastustelematta,
puhuen puoliääneen:

-- Oli menneeksi, oli menneeksi; eihän tällä ole mitään merkitystä.

-- Sata viisikymmentäkolme naulaa,[8] -- lausui tohtori, merkiten sen
muistikirjaansa.

-- Olenko minä liian raskas?

-- Ette suinkaan, mr Kennedy, -- pisti Joe väliin, -- ja minähän sitä
paitsi olen köykäinen; se tasoittaa, se.

Näin sanoessaan, Joe asettui riemumielin metsästäjän sijalle, ja oli
innoissaan vähällä kaataa koko vaa'an kumoon.

-- Sata kaksikymmentä naulaa, -- merkitsi tohtori.

-- Sepä se! -- virkkoi Joe, myhähtäen mielihyvissään. Miksikä hän
myhähti? Ei hän tiennyt itsekään.

-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Fergusson.

Hän kirjoitti oman nimensä kohdalle 135 naulaa.

-- Kolmisin me painamme yhteensä noin 400 naulaa, -- sanoi hän.

-- Kuulkaas, tohtori! -- virkkoi Joe. -- Jos tarvitaan, niin kyllä minä
otan laihtuakseni parisen kymmentä naulaa: olen jonkun aikaa syömättä.

-- Tarpeetonta, poikaseni, -- vastasi tohtori. -- Saat syödä ihan
ehdoltasi. Ja täss' on sulle puoli-crown:[9] pane pohjalastia, minkä
miellyttää.




SEITSEMÄS LUKU

Mittaus-opillisia numeroita. -- Pallon tilavuus. -- Kaksinkertainen
pallo. -- Päällys. -- Gondoli. -- Salaperäinen laitos. -- Ruokatarpeet.
-- Lopullinen summa.


Tohtori Fergusson oli jo kauan aikaa askaroinut matkansa
erikoisseikkain valmistelemisessa. Sanomattakin on selvä, että pallo,
tuo merkillinen kulkuneuvo, joka oli häntä kantava kautta ilmain, oli
hänen alituisen huolenpitonsa esineenä.

Ensinnäkin, jott'ei pallo tulisi koolleen kovin suureksi, hän päätti
täyttää sen vetykaasulla, joka on 14 ja puoli kertaa keveämpi ilmaa.
Tämä kaasu, jota on helppo valmistaa, on antanut parhaimmat tulokset
ilmapalloilla tehdyissä kokeiluissa.

Tarkoilla laskuilla oli tohtori saanut selville, että pallolla tulee
olemaan neljäntuhannen naulan kuormitus. Oli siis laskettava, kuinka
paljon voimaa pallolla pitää olla, kantaakseen tätä painoa, toisin
sanoen pallon tilavuus.

Neljäntuhannen naulan painoa vastaa 44'847 kuutiojalan tila ilmaa,[10]
toisin sanoen: 44'847 kuutiojalkaa ilmaa painaa noin 4000 naulaa.

Jos nyt pallon tilavuus tehdään 44'847 kuutiojalan suuruiseksi, ja tämä
tila täytetään ilman asemesta vetykaasulla, joka, ollen 14 ja puoli
kertaa keveämpi ilmaa, painaa ainoastaan 276 naulaa, niin jää
tasapainon voittamiseksi 3724 naulaa. Tämä erotus pallon sisältämän
kaasun ja ympärillä olevan ilman painossa -- siinä juuri ilmapallon
kohoamis-voima.

Jos palloon pannaan äskenmainittu määrä 44'847 kuutiojalkaa kaasua,
niin täyttyy se kokonaan, mutta näin ei saa tapahtua, sillä sitä myöten
kuin pallo nousee yhä ohuempiin ilmakerroksiin, pyrkii pallossa oleva
kaasukin laajenemaan ja saattaisi pian halaista pallon kehyksen.
Siksipä täytetään pallosta vain kaksi kolmas-osaa.

Mutta tohtori -- erääsen laitokseen nähden, jonka hän yksin tunsi, --
oli päättänyt täyttää pallonsa vaan puolilleen ja, koska sen oli määrä
vetää 44'847 kuutiojalkaa kaasua, tehdä sen melkein kahta vertaa
tilavammaksi.

Hän oli valinnut pallollensa pitkullaisen muodon, joka on havaittu
sopivimmaksi. Vaakasuora läpimitta oli oleva 50 ja pystysuora 75
jalkaa.[11] Siitä oli tuleva niinmuodoin sferoidi, tilavuudelleen
pyöreissä luvuissa 90 tuhatta kuutiojalkaa.

Jos tohtori Fergusson olisi saattanut käyttää kahta palloa, olisi hänen
retkensä onnistuminen ollut sitä varmempaa, sillä jos toinen sattuisi
ilmassa oltaessa halkeamaan, niin saattaisi, pohjalastia vähentämällä,
pysyä ainakin toisen avulla ylhäällä. Kahden pallon hoitaminen kävisi
kumminkin peräti vaikeaksi, niiden nousuvoima kun on aina pysytettävä
yhtäläisenä.

Kauan aikaa tätä seikkaa mietittyänsä, Fergusson viimein keksi
nerokkaan sovittelun, joka teki mahdolliseksi yhdistää kahden pallon
edut ja välttää niiden tuottamat haitat: hän rakennuttaa kaksi
erikokoista palloa ja panee ne sisäkkäin. Ulkopuolinen pallo saa sen
koon kuin edellä on mainittu. Sisäpuolinen pallo on oleva noin 45
jalkaa poikkipuolin ja 68 jalkaa pitkinpäin. Viimeksi mainittu on siis
tilavuudelleen oleva vain 67'000 kuutiojalkaa; se on asuva sitä
ympäröivässä aineessa; erityisen läpän kautta on palloilla oleva yhteys
keskenään.

Tästä laitoksesta oli oleva se etu, että jos tarvitsee laskeumista
varten vähentää kaasua, niin sitä päästetään ulos isommasta pallosta,
ja vaikkapa se pitäisi kokonaankin tyhjentää, niin on pienempi vielä
koskematonna; silloin saattaa irroittaa ulommaisen päällyksen pois,
turhanpäiten painamasta, jolloin toinen, jäljelle jäänyt, pallo ei ole
niin tuulen heiteltävänä kuin puolilleen täytetyt pallot tavallisesti
ovat.

Ja jos niinkin sattuisi, että ulkopuolinen pallo repeää, niin on toinen
varalta jäljellä.

Kumpikin pallo tehtiin lyonilaisesta, ristiinkudotusta, guttaperkalla
imetetystä taftasta. Tällainen gummihartsinen kangas on täydellisesti
ilmanpitävä; siihen ei pysty hapot eikä kaasut. Pallon yläpäähän
pantiin tafta kaksinkertaisena, sillä kohdalla kun on kovin puristus
kestettävänä.

Tämä päällys saattaa pitää kaasua kuinka kauan hyvänsä. Ykdeksän
neliöjalkaa taftaa painoi puoli naulaa. Kun nyt ulommaisen pallon
pinta-ala oli noin 11'600 neliöjalkaa, niin painoi sen päällys lähes
650 naulaa. Sisimmäisen pallon päällys, pinta-alalleen 9200
neliöjalkaa, ei painanut kuin 510 naulaa, päällykset siis yhteensä 1160
naulaa.

Gondolia kannattava verkko tehtiin erittäin lujista hamppuköysistä;
molemmat läpät valmistettiin mitä suurimmalla huolella, niistä kun
kokonaan oli riippuva pallon hoito.

Gondoli, muodolleen pyöreä ja viisitoista jalkaa läpimitassa, punottiin
pajuista, lujitettiin ohuilla rautavanteilla ja varustettiin
alapuolella kimmoavilla jousilla, täräysten lieventämiseksi. Gondoli
verkkoineen ei painanut kuin 280 naulaa.

Sitä paitsi teetti tohtori neljä läkkilaatikkoa, seinät kahden linjan
(5 millimetrin) paksuisia; laatikoitten välillä kulki hanoilla
varustettuja putkia. Tästä laitoksesta nousi letku, noin 2 tuumaa (5
cm) läpimitassa, päättyen kahteen eri pitkään haaraan, niistä suurempi
25 ja pienempi vaan 15 jalkaa pitkä.

Läkkilaatikot sijoitettiin gondoliin siten, että ottivat niin vähän
tilaa kuin suinkin mahdollista. Letku, joka oli tuleva käytäntöön vasta
myöhemmin, kääräistiin erilleen. Samoin myös erittäin vahva Bunsenin
sähköpatteri. Tämä kone oli niin nerokkaasti kokoonpantu, ett'ei se
painanut kuin kuusisataa naulaa, siihen lukien 25 gallonia (112 litraa)
vettä erityisessä laatikossa.

Matkalle oli otettava seuraavat instrumentit: kaksi barometria, kaksi
termometriä, kaksi kompassia, sekstantti, kaksi kronometriä,
keinotekoinen horisontti ja altazimuti kaukaisten ja saavuttamattomain
esineitten mittaamista varten. Greenwichin tähtitorni oli tarjoutunut
tohtorin käytettäväksi. Tämä ei kumminkaan aikonut tehdä fysillisiä
kokeita; hän tahtoi vaan aina olla selvillä matkansa suunnasta ja
tärkeitten jokien, vuorten ja kaupunkien asemasta.

Hän varustihe kolmella, tarkoin koetetulla rauta-ankkurilla sekä
keveillä ja samassa lujilla silkkisillä nuoraportailla, joitten pituus
oli 50 jalkaa.

Hän laski myös tarkoin elintarpeitten painavuuden. Mukaan oli otettava
teetä, kahvia, korppuja, suolalihaa ja pemmikania, erästä valmistetta,
joka sisältää runsaasti ravintoaineita, mutta ottaa vähän tilaa. Paitsi
riittävää määrää viinaa, oli mukaan otettava kaksi laatikollista vettä,
22 gallonia (99 litraa) kummassakin.

Näitten eri tarpeitten kuluminen oli vähitellen keventävä ilmapallon
kantamaa painoa. Huomattava nimittäin on, että pallon tasapaino ilmassa
on äärettömän herkkä: melkein mitätön painon vähennys saattaa vaikuttaa
peräti tuntuvia siirtymisiä.

Eikä unohtanut tohtori telttaakaan, joka oli kattava yhden osan
gondolia, eikä peitteitä, ainoita makuutarpeita matkalla, eikä
metsästäjän pyssyjä eikä kruuti- ja luotivarastoa.

Tässä yhteenveto hänen laskuistaan:

    Fergusson ................. 135 naulaa
    Kennedy ................... 153   "
    Joe ....................... 120   "
    Ensimmäinen pallo ......... 650   "
    Toinen pallo .............. 510   "
    Gondoli verkkoineen ....... 280   "
    Ankkurit, instrumentit,
    pyssyt, peitteet, teltta, . 190   "
    erillaiset esineet
    Liha, pemmikani, korput,
    tee, kahvi, viina ......... 386   "
    Vesi ...................... 400   "
    Kalusto ................... 700   "
    Vedyn paino ............... 276   "
    Pohjalasti ................ 200   "
                      Yhteensä 4000 naulaa

Siinä luettelo siitä neljäntuhannen naulan painosta, jonka tohtori
Fergusson aikoi kohottaa ilmoihin. Pohjalastia ei tarvinnut kuin
kaksisataa naulaa, "odottamattomain tapausten varalta", sanoi hän,
arvellen, että hänen keksimänsä laitos on tekevä sen tarpeettomaksi.




KAHDEKSAS LUKU

Joen merkitys. -- "Resoluten" päällikkö. -- Kennedyn arsenaali. --
Sijoitukset. -- Jäähyväis-päivälliset. -- Lähtö helmikuun 21:nä. --
Tohtorin tieteelliset esitelmät. -- Duveyrier, Livingstone. --
Ilmapurjehduksen yksityisseikkoja. -- Kennedy saatettu vaikenemaan.


Helmikuun 10:nä olivat varustukset melkein päättyneet. Pallot olivat
aivan valmiit ja sisäkkäin. Tehtiin koetus puristetulla ilmalla, ja
havaittiin ne erittäin lujiksi.

Joen riemulla ei ollut ääriä ensinkään. Myötäänsä hän kulki Greek
streetin ja Mittchellin tehtaan väliä, aina touhussa, mutta aina
hilpeällä mielellä, kernaasti kertoillen heidän matkastansa, vaikk'ei
häneltä tiedusteltukaan, ylpeänä ennen kaikkea siitä, että pääsee
herransa mukaan. Luulenpa kuin luulenkin, että ilmapallon näyttäminen,
tohtorin aatetten ja aikomusten selitteleminen, tilaisuuden hankkiminen
näkemään häntä avonaisessa akkunassa tahi ulkona kadulla, -- että se
tuotti tuolle kunnon pojalle muutamia puolicrowneja. Ja kenpä häntä
siitä moittisi! Olihan hänellä oikeus käyttää hiukan hyödykseen
aikalaistensa ihmettelyä ja uteliaisuutta.

Helmikuun 16:na _Resolute_ kävi ankkuriin Greenwichin kohdalle. Se oli
kahdeksansadan tonnin vetoinen propellilaiva, nopeakulkuinen ja oli
käynyt viemässä muonavaroja sir James Rossin retkikunnalle
polariseuduissa. Kapteeni Pennet kuului olevan miellyttävä mies, jossa
tohtorin matka herätti erittäin suurta intressiä, ja joka tohtoria
kohtaan oli jo kauan aikaa tuntenut kunnioitusta. Tämä Pennet oli
enemmän tiedemies kuin soturi, vaikka hänen laivassaan olikin neljä
vanhan-aikuista tykkiä. Pahaa ne eivät kumminkaan olleet tehneet vielä
kellenkään; niitten oli yksinomaisena määränä pitää pauhua vain
kaikkein rauhallisimmassa tarkoituksessa.

_Resoluten_ ruoma oli laitettu sellaiseksi, että ilmapallon saattoi
sijoittaa siihen, ja helmikuun 18:nä pallo vietiinkin laivaan, mitä
suurinta varovaisuutta noudattaen. Se laskettiin peräosaan, suojaan
kaikilta sattumuksilta. Gondoli esineineen, ankkurit, köydet,
ruokatarpeet, vesiarkut, jotka oli määrä täyttää Zanzibarissa, kaikki
ne lastattiin laivaan Fergussonin oman valvonnan alla.

Niinikään otettiin laivaan kymmenen tonnia rikkihappoa ja kymmenen
tonnia romurautaa vetykaasun valmistamista varten. Siinä oli jo
enemmänkin kuin tarvittiin, mutta täytyihän olla mahdollisten
vahinkojenkin vara. Kaasunkehitys-laitos, johon kuului kolmekymmentä
tynnyriä, pantiin ruoman pohjalle.

Nämä lähtöhankkeet päättyivät 18:na helmikuuta illalla. Kaksi mukavasti
sisustettua hyttiä oli valmiina tohtori Fergussonia ja hänen ystäväänsä
Kennedyä varten. Viimeksimainittu, joka yhä vannoi, ett'ei hän lähde,
nousi laivaan, mukanaan kokonainen arsenaali ampuma-aseita: kaksi
mainion tarkkaa, takaa-ladattavaa kaksipiippuista pyssyä ja verraton
karhiini, Purdey Moore et Dickson'in tehtaasta Edinburgissa:
moisella luikulla Kennedy häikäilemättä lennättää kauriin silmään
luodin kahdentuhannen askelen päästä. Lisäksi oli hänellä kaksi
kuusipiippuista Coltin revolveria odottamattomain sattumusten varalta.
Kruutisarvet, patronat, lyijyt ja luodit, riittävissä määrin kaikkia,
eivät painaneet yli sen kuin tohtori oli määrännyt.

Kolme retkelle-lähtijää nousivat laivaan helmikuun 19:nä. Kapteeni ja
upseerit ottivat heidät vastaan suurella kunnioituksella. Tohtori oli
kylmä kuin ainakin, mielessään vaan retki; Dick oli hieman levoton,
mutta ei näyttänyt olevansa niitä miehiäkään; Joe kulki keikutellen ja
kompia ja sanansutkauksia lasketellen. Hänestä tulikin oikea
huvimestari matrossien kajutassa, jossa hänellekin oli varustettu oma
koju.

Helmikuun 20:na piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura suuret
jäähyväis-päivälliset tohtori Fergussonille ja Kennedylle. Kapteeni
Pennet upseereineen oli läsnä tällä aterialla, jossa vallitsi ilo ja
vilkkaus, ja jossa maljoja juotiin yksi toistaan mielistelevämpi, ja
terveyttä ja pitkää ikää toivotettiin niin runsaasti, että kukin
läsnäolija saattoi olla vakuutettu elävänsä ainakin sata vuotta. Sir
Francis M..., juhlassakin esimiehenä, johti puheita hillityllä
liikutuksella, mutta täynnä arvokkaisuutta.

Dick kävi kovin hämille, kun hänenkin osallensa tuli aimo palanen näitä
maljan-ääreisiä onnitteluja. Sittenkuin oli juotu "pelvottoman
Fergussonin, Englannin kunnian, onneksi", piti myöskin juotaman "yhtä
uljasmieliselle Kennedylle, hänen rohkealle matkatoverilleen".

Dick punastui korviaan myöten, mutta sitä pidettiin vaatimattomuuden
merkkinä. Kättentaputukset kajahtivat kahta äänekkäämmin. Dick punastui
entistä enemmän.

Jälkiruuan aikana saapui kuningattaren lähettiläs: kuningatar lähettää
tervehdyksensä molemmille matkustajille ja toivottaa heidän
yrityksellensä menestystä.

Ja tähän piti taas juoda maljoja "Hänen Herttaiselle Majesteetillensa".

Puolen-yön aikana, liikuttavain jäähyväisten ja lämpimäin
kädenpuristusten perästä, läsnäolijat hajaantuivat.

_Resoluten_ venheet olivat odottamassa Westminsterin sillan luona.
Kapteeni vieraineen ja upseereineen astui venheisin, ja nopeasti ne
läksivät viiltämään alas Thames jokea Greenwichiin päin.

Kello yhden aikana makasivat laivalla kaikki.

Huomenissa, helmikuun 21:nä, kello kolme aamulla alkoivat kattilat
kihistä; kello viisi nostettiin ankkuri, ja propellinsa työntämänä
läksi _Resolute_ painamaan Thamesin suuta kohti.

Sanomattakin on selvä, että keskustelujen aineena laivassa oli
yksinomaa tohtori Fergussonin retki. Jo pelkästään hänen personansa ja
äänensä herätti sellaista luottamusta, ett'ei vähän ajan perästä
kukaan, paitsi Skotlantilaista, rahtustakaan epäillyt hänen hankkeensa
onnistumista.

Pitkäin joutohetkien aikana piti tohtori upseereille täydellisen
luentosarjan maantieteessä. Viimeisten neljänkymmenen vuoden
löytöretket Afrikassa alkoivat innostaa näitä nuoria miehiä. Fergusson
kertoi heille Barthin, Burtonin, Speken, Grantin retkistä. Hän kuvaili
heidän eteensä tämän salaperäisen tienoon, jonne tiede nyt pyrkii
tunkeutumaan joka puolelta. Pohjoisessa oli nuori Duveyrier käynyt
tutkimassa Saharaa ja tuonut Parisiin mukanansa Tuaregien päällikön.
Franskan hallituksen toimesta valmisteltiin par'aikaa kahta
retkikuntaa, joista toinen lähtee pohjoisesta päin, toinen lännestä,
jonka jälkeen he yhtyvät Timbuktussa. Etelässä uupumaton Livingstone
eteni yhä päiväntasaajaa kohti ja oli, vuodesta 1862 alkaen, kulkemassa
Mackensien kanssa ylös Rovoonia virtaa. Ennenkuin yhdeksästoista
vuosisata päättyy, lausui tohtori Fergusson, on Afrika varmaankin
paljastava ne salaisuudet, joita se on helmassansa kätkenyt
kuusituhatta ajast'aikaa.

Kuulijain mielenkiinto kohosi kiihkeimmilleen varsinkin silloin kuin
hän rupesi kertomaan heille retkensä valmistusten yksityisseikoista.
Heidän teki mielensä tarkastaa, pitävätkö hänen laskunsa paikkaansa; he
väittelivät keskenään, ja mielellänsä tohtori otti osaa heidän
väittelyihinsä.

Yleensä he hämmästyivät sitä, että hän ottaa verraten vähäisen määrän
ruokavaroja. Eräänä päivänä muuan nuori upseeri tiedusteli tätä seikkaa
tohtorilta.

-- Ja sekö kummastuttaa teitä? -- kysäisi tohtori.

-- Kummastuttaa niinkin.

-- Mutta kuinka kauan te sitten luulette matkani kestävän?
Kuukausmääriä, niinkö? Suuri erehdys. Jos sitä kovin kauan kestäisi,
niin me olisimme hukassa, me emme pääsisi perille. Eihän Zanzibarista
Senegalin rannalle ole kuin 6500 kilometriä, sanokaamme vaikka 7000.
Jos nyt lukee 38 km tunnissa -- mikä ei vielä vastaa junainkaan
nopeutta meillä, -- niin ennättäisi Afrikan poikki seitsemässä
vuorokaudessa, kulkien yöt päivät.

-- Silloinhan te ette ennättäisi nähdä mitään, ette tehdä
maantieteellisiä havainnoita ettekä tutkia seutuja.

-- Mutta, -- vastasi tohtori, -- koska pallo on minun vallassani, koska
minä nousen ja lasken mieleni mukaan, niin minä pysähdyn, milloin
hyväksi näen, varsinkin milloin liian kovat ilmavirrat uhkaavat temmata
minut mukaansa.

-- Ja niitä teidän tiellenne kyllä sattuu, -- virkkoi kapteeni Pennet.
-- On orkaaneja, jotka kulkevat 450:kin kilometriä tunnissa.

-- Sepä se, -- vastasi tohtori. -- Moisella vauhdilla pääsisi Afrikan
poikki kahdessatoista tunnissa: heräisi Zanzibarissa ja laskisi levolle
Saint-Louisissa.

-- Mutta, -- arveli muuan upseeri, -- saattaako pallo seurata mukana
sellaisessa vauhdissa?

-- On niinkin sattunut.

-- Ja pallo kesti?

-- Vallan hyvin. Se tapahtui Napoleonin kruunauksen aikaan, v. 1804.
Ilmassa-purjehtija Garnerin laski Parisissa kello yksitoista illalla
pallon, johon oli kultaisilla kirjaimilla merkitty: "Parisi, 25 p.
frimaire kuuta v. XIII, jolloin Hänen Pyhyytensä Pio VII kruunasi
keisari Napoleonin". Seuraavana aamuna kello 5 Roman asukkaat näkivät
saman pallon leijuvan Vatikanin yli campagnalla ja laskevan vihdoin
Braccianon järveen. Niinmuodoin, hyvät herrat, pallo kestää sellaisen
vauhdin.

-- Pallo kyllä, entäs ihminen? -- uskalsi Kennedy virkkaa.

-- Ihminen myöskin, sillä liikkumatonhan pallo on sitä ympäröivään
ilmaan nähden, toisin sanoen: eihän se ole pallo, joka eteenpäin
kiitää, vaan itse ilmakehys sen ympärillä; saatte huoleti sytyttää
kynttilän gondolissa: liekki ei lävähdäkään. Jos Garnerinin pallossa
olisi ollut mukana purjehtija, ei hän olisi tuosta vauhdista kärsinyt
vähääkään. Enkä minä sitä paitsi aio koetella sellaista vauhtia, vaan
milloin minun sopii yöksi tarttua kiinni puuhun tai johonkin muuhun
esineesen, en ole suinkaan käyttämättä tilaisuutta hyödykseni. Mitä
taas ruokavaroihin tulee, niin onhan meillä niitä kahdeksi kuukaudeksi,
ja mikäpäs estäisi meidän taitavaa metsästäjäämme hankkimasta meille
metsänriistaa riittävästi, maissa käydessämme!

-- Niitä mestarilaukauksia, mr Kennedy! -- huudahti muuan nuori
midshipman, kateellisin silmin katsellen Skotlantilaista.

-- Puhumattakaan siitä, -- lisäsi toinen, -- että tähän huviin liittyy
vielä suuri kunnia.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi metsästäjä, -- teidän mielistelynne ovat
hyvin liikuttavia ... mutta ohitse ne minusta menevät.

-- Mitenkä? -- huudettiin joka puolelta, -- ettekö sitten mene mukaan?

-- En mene.

-- Ettekö aio seurata tohtori Fergussonia?

-- En ainoastaan ole seuraamatta häntä, vaan minä läksin tänne,
pysäyttääkseni hänet vielä viimeisessä silmänräpäyksessä.

Kaikkien katseet kääntyivät tohtoriin.

-- Älkää kuunnelko häntä, -- virkkoi tohtori tyyneesen tapaansa. --
Siitä asiasta ei maksa kiistellä hänen kanssaan; hän tietää kyllä
lähtevänsä.

-- Pyhän Patrikin kautta! -- huudahti Kennedy, -- minä vannon...

-- Älä vanno, ystävä Dick; sinut on mitattu ja punnittu, sinut,
niinkuin sinun kruutisi ja pyssysi ja luotisikin; emme siis puhu siitä
sen enempää.

Ja todellakin: siitä hetkestä, hamaan siihen asti kuin tultiin
Zanzibariin, ei Dick avannut suutansakaan. Ei hän puhunut tästä asiasta
eikä mistään muustakaan. Hän vaipui äänettömäksi.




YHDEKSÄS LUKU

Capin ympäri. -- Kokassa. -- Joen esitelmä kosmografiassa. --
Ohjattavat pallot. -- Ilmavirtain etsimisestä. -- _Heureka_.


_Resolute_ kulki nopeasti Hyvän Toivon nientä kohti. Ilma pysyi
kauniina, vaikka merellä kävi kova aallokko.

Maaliskuun 30:nä, seitsemänkolmatta päivää Lontoosta lähdön jälkeen,
kohosi taivaanrannassa näkyviin Pöytävuori, Capin kaupunki, joka
sijaitsee kukkulaisen amfiteatterin juurella, näkyi jo merikiikareihin,
ja pian laski _Resolute_ ankkurinsa sen satamaan. Sinne ei kapteeni
pysähtynyt muuta kuin hiiliä ottamaan, mikä oli yhden päivän asia.
Huomenna käännyttiin jälleen etelää kohti. Nyt oli kierrettävä Afrikan
eteläisin niemi ja laskettava Mozambikin salmeen.

Joe ei ollut ensimmäisellä merimatkallaan. Pian hän oli täälläkin kuin
kotonaan. Kaikki pitivät tuosta avomielisestä ja hilpeäluontoisesta
miehestä. Suuri osa hänen isäntänsä mainetta heijasteli hänestäkin.
Häntä kuunneltiin kuin mitä oraakelia, eikä hän erehtynyt sen enempää
kuin muutkaan ennustajat.

Sillä välin kuin tohtori piti esitelmiänsä upseereille, istui Joe
kokassa ja luennoitsi historiasta omalla tavallaan, ja sitä tapaahan ne
ovat noudattaneet suurimmatkin historioitsijat kaikkina aikoina.

Keskusteltiin tietysti ilmapurjehduksesta. Joella oli ensi alussa työ
ja tekeminen, saadessaan noita härkäpäitä käsittämään tämän hankkeen
merkitystä, mutta siitä kerran selville päästyä, yltyi merimiesten
mielikuvitus Joen kertomuksista niin, ett'eivät he enää pitäneet
mahdottomana mitään.

Häikäisevän puhelias kertoja vakuutteli, että tämän matkan perästä
tehdään monta muuta. Tämä on vasta ensimmäinen numero kokonaisessa
sarjassa ihan yli-inhimillisiä yrityksiä.

-- Nähkääs, hyvät ystävät, kun kerran on päässyt tällaisen reissaamisen
makuun, niin ei muut meiningit enää kelpaakaan. Ja niinpä sitä ensi
kerralla ei kuljetakaan poikkipuolin, vaan pusketaan suoraan yhä
ylöspäin.

-- Jaa kuuhunko, vai? -- kysäisi yksi kuulijoista ihmeissään.

-- Vai kuuhun! -- arveli Joe; -- ei maar; se on liian tavallista;
kaikkihan ne nykyjään kuuhun kulkevat. Sitä paitsi, siellä ei ole
vettä; sitä pitäisi raahata sinne mukaan suunnattomat määrät, ja
ilmaakin pitäisi viedä lasipurkeissa, jos mieli hiukankaan hengittää.

-- Mahtaiskohan siellä olla katajaviinaa? -- kysäisi muuan, joka
suuresti harrasti tätä juomaa.

-- Ei tippaakaan, poikaseni. Ei; kuusta me viis. Me lähdetään noihin
ihaniin tähtiin, suloisiin planettoihin, joista isäntä niin usein on
puhunut. Ensi aluksi pistäytään tervehtimässä Saturnoa...

-- Niin sitäkö, jolla on se rengas? -- kysyi puosmanni.

-- Vihkimäsormus justiin. Ties vaan, minne siltä muija lie saanut!

-- Ettäkö ihan niin korkealle? -- virkkoi muuan typertynyt kokkipoika.
-- Kyll'on koko hiivatti, se teidän isäntä!

-- Hiivattiko! On se vähän parempikin.

-- Entäs Saturnon jälkeen? -- tiedusti muuan kaikkein maltittomimpia.

-- Jaa senkö? No sitten käydään Jupiterissa. Se se vasta hassu maa:
vuorokaus ei kestä siellä kuin yhdeksän ja puoli tuntia; laiskurien
luvattu maa. Mutta vuoden pituus on sen sijaan kaksitoista ajast'aikaa,
ja sehän on vallan edullista niille, joilla ei ole enää kuin kuusi
kuukautta tallusteltavana tässä matoisessa maailmassa. Se jatkaa ikää,
nähkääs.

-- Kaksiko toista vuotta! -- huudahti kokkipoika.

-- Jaa-a, poikaseni. Siinä maassa sinä tähän aikaan vielä imeä
jollittaisit, ja tuo mies tuossa, jolla on jo kuudeskymmen meneillään,
olisi siellä puolen viidettä vanha paitaressu.

-- Se ei pidä kutiaan, -- huusi koko kokkapuoli yhdestä suusta.

-- Puhdas tosi, -- sanoi Joe vakavasti. -- Mutta minkäs minä sille? Kun
sitä vaan elelee ikänsä kaiken eikä opi mitään, niin typeränä pysyy
kuin pässi. Pistäytykääs Jupiterissa, niin saatte nähdä.

Ja hänelle naurettiin, mutta puoleksi uskottiinkin, ja hän jutteli
heille, kuinka Neptunossa varsinkin merimiehiä suositaan, ja kuinka
Mars tähdessä sotamiehet ovat olevinaan niin suuria herroja, että
lopulti ihan vihaksi pistää. Mitä taas tulee Merkurioon, niin se se on
vihoviimeinen paikka: ei kuin varkaita vaan ja kauppamiehiä, ja niin
toistensa näköisiä, ett'ei tahdo osata erottaa kuka on mikä. Ja
Veneristä hän vihdoin loi heidän eteensä oikein ihastuttavan kuvan.[12]

-- Ja kun me tullaan takaisin tuolta reissulta, niin sitten meidät
koristetaan Etelän ristillä, joka kimaltelee siellä hyvin korkealla
Pilvien Pitäjän napinlävessä.

-- Ja sen te olette hyvin ansainneetkin, -- sanoivat merimiehet.

Ja näin ne kuluivat hilpeissä haasteluissa nuo pitkät puhteet Resoluten
kokassa. Ja sillä välin tohtorin opettavaiset keskustelut jatkuivat
jatkumistaan.

Eräänä päivänä nostettiin kysymys ohjattavista ilmapalloista, ja
tiedusteltiin tohtorin mielipidettä tästä asiasta.

-- En usko, -- sanoi hän, -- ohjattavain ilmapallojen mahdollisuutta.
Minä tunnen kaikki, mitä tässä tarkoituksessa on koetettu ja ehdotettu,
mutta käytännöllistä tulosta ei ole koskaan saavutettu. Arvaatte kyllä,
että minä olen tätä asiata miettinyt, se kun on juuri minulle niin ylen
tärkeä, mutta min'en ole kyennyt kysymystä ratkaisemaan millään
nykyisen mekanikan tarjoamilla keinoin. Pitäisi keksiä aivan
erinomaisen voimakas ja samalla äärettömän keveä mootori. Sitä paitsi
on tähän saakka koetettu saada ohjatuksi gondolia eikä palloa. Ja se on
ollut erehdystä.

-- Mutta -- väitettiin -- ilmapallon ja laivan välillä on sentään
paljon yhtäläistä, ja laivaahan käy ohjaaminen mielensä mukaan.

-- Yhtäläisyyttä, -- vastasi tohtori, -- on peräti vähän tai ei
ensinkään. Ilma on verrattavasti ohuempaa kuin vesi, johon laiva ei
vajoo kuin puoliväliin, jota vastoin ilmapallo ui kokonaan ilmassa ja
pysyy liikkumattomana ympärillä olevan aineen suhteen.

-- Teidän mielestänne siis aerostatinen tiede on sanonut viimeisen
sanansa.

-- Ei suinkaan! ei suinkaan! Täytyy keksiä toisia keinoja, ja kosk'ei
ole opittu palloa ohjaamaan, täytyy pysytellä edullisten ilmavirtain
piirissä. Mitä korkeammalle nousee, sitä tasaisemmiksi ilmavirrat
käyvät, yhä liikkuen yhteen suuntaan. Ei niitten tiellä ole laaksoja
eikä vuoria, jotka tekevät maanpinnan epätasaiseksi, ja siinähän,
niinkuin tiedätte, on pääsyy tuulien vaihteluun ja niitten suunnan
muuttelemiseen. Kun kerran näistä vyöhykkeistä on selvillä, niin ei
tarvitse muuta kuin saattaa pallo siihen virtaan, mikä milloinkin on
edullista.

-- Mutta sittenhän, -- virkkoi kapteeni Pennet, -- sittenhän täytyisi
myötäänsä nousta ja laskea. Ja se se vaikeinta, hyvä tohtori.

-- Miksikä niin, kapteeni hyvä?

-- Käsittäkää minut oikein: se on oleva vaikeata ja hankalaa ainoastaan
pitemmillä retkillä eikä pienillä huvimatkoilla ilmassa.

-- Ja mistä syystä, jos suvaitsette?

-- Ettehän te voi kohota muutoin kuin vähentämällä painolastia ettekä
laskea muutoin kuin menettämällä kaasua, ja näin ollen teiltä loppuu
pian sekä kaasut että painolastit.

-- Siinäpä se asian ydin onkin, rakas kapteeni! Siinä ainoa vaikeus,
jonka voittamiseen tieteen tulee pyrkiä. Ei ole päämääränä pallon
ohjaaminen, vaan pallon kohottaminen ja laskeminen, niin ett'ei kaasu
vähene, kaasu, joka on sen voima, sen veri, sen sielu, jos niin sopii
sanoa.

-- Te olette oikeassa, hyvä tohtori. Mutta tätä kysymystä ei ole vielä
ratkaistu; se keino on vielä keksimättä.

-- Suokaa anteeksi, se on keksitty.

-- Kuka sen on keksinyt.

-- Minä.

-- Tekö?

-- Enhän minä toki muutoin olisi uskaltanut lähteä yrittämään Afrikan
poikki ilmapallolla. Neljänkolmatta tunnin kuluttua ei minulla olisi
kaasua yhtään.

-- Mutta ettehän tästä puhunut mitään Englannissa?

-- En. En tahtonut aiheuttaa asiasta yleistä keskustelua. Se olisi
ollut mielestäni hyödytöntä. Minä tein valmistavia kokeita salassa ja
olen varsin tyytyväinen. Sen enempiin toimiin ei minun tarvinnut
ryhtyä.

-- No niin! Saako udella salaisuuttanne?

-- Se on pian selitetty; se onkin varsin yksinkertainen asia.

Kuulijakunnan tarkkaavaisuus oli kohonnut korkeimmilleen, ja tohtori
alkoi tyyneesti seuraavaan tapaan.




KYMMENES LUKU

Entisiä kokeita. -- Tohtorin viisi arkkua. -- Hormi. -- Uuni. --
Käyttämistapa. -- Varma menestys.


"On usein, hyvät herrat, koeteltu keksiä keinoja, joilla pääsisi
kohoamaan ja laskemaan, kaasua tai pohjalastia vähentämättä.
Franskalainen ilmassa-purjehtija Meunier luuli saavuttavansa tämän
puristamalla ilmaa pallon etuosassa. Belgialainen, tohtori von Hecke
koetti siipien ja leyhyttimien avulla saada aikoin kohtisuoraa
liikettä, mutta se olisi useimmissa tapauksissa ollut riittämätöntä.
Käytännölliset tulokset näistä kokeista olivat kaikkea merkitystä
vailla.

"Minä päätin ryhtyä tähän asiaan suoremmin. Ensinnäkin jätän
pohjalastin kokonaan syrjään. Se saattaa olla tarpeen ainoastaan
pakkotilassa, esimerkiksi, jos koneistoni sattuisi särkymään tai minun
täytyisi silmänräpäyksessä kohota ylös jonkun odottamattoman esteen
tieltä.

"Minun keinoni, jolla saan pallon kohoamaan tai laskemaan, on
yksinkertaisesti vain kaasun ohentaminen tai tihentäminen, muuttamalla
pallossa olevan kaasun lämpötilaa. Ja tämän tarkoitukseni perille minä
pääsen näin:

"Laivaan tuotiin, niinkuin huomasitte, gondolin mukana useampia
arkkuja, joitten merkitystä ette tunne. Näitä arkkuja on viisi.

"Ensimmäisessä arkussa on noin 115 litraa vettä, johon minä lisään
muutaman pisaran rikkihappoa, enentääkseni sähkön johtumista siinä.
Tämän veden minä jaan alkuaineksiinsa voimakkaalla Bunsenin patterilla.
Vedessä, niinkuin tiedätte, on kaksi volymia vetyä ja yksi volymi
happea.

"Viimeksi mainittu nousee, patterin vaikutuksesta, positivisen polin
kohdalla toiseen arkkuun. Kolmas arkku, tämän yläpuolella ja kaksi
kertaa tilavampi, vastaan ottaa negativisen polin kohdalta vedyn.

"Kaksisuisten hanain kautta nämät kaksi arkkua ovat yhteydessä
neljännen arkun kanssa, jonka nimi on seoksen arkku. Siinä nämä kaksi
vedestä hajonnutta kaasua yhtyvät. Tämä seoksen arkku vetää noin
puolitoista kuutiometriä.

"Tämän arkun yläosassa on platinasta tehty, hanalla varustettu putki.

"Huomaattehan jo, hyvät herrat: apparaatini on vain puhallusputki, jota
minä lyhyyden vuoksi sanon hormiksi, happi- ja vetykaasua varten. Se
kehittää enemmän lämpöä kuin sepän ahjo.

"Ryhdyn nyt selittämään apparaatini toista osaa.

"Ilmapalloni on hermeetisesti suljettu. Sen alaosasta lähtee kaksi
rinnakkaista putkea, jotenkin lähellä toisiaan. Toisen alkupää on
vetykaasun ylimmissä kerroksissa, toisen keskellä alimpia kerroksia.

"Näissä putkissa on aina vähän matkan päässä toisistaan lujia
kautshukki-niveleitä, jotka antavat perää pallon heilahdellessa.

"Ne jatkuvat kumpikin gondoliin asti, päättyen sylinderimäiseen,
rautaiseen arkkuun, jonka nimi on lämpöarkku. Sen kumpaisessakin päässä
on luja laatta, samasta metallista tehty.

"Pallon alaosasta lähtevä putki menee tähän sylinderiin pohjalaatan
kautta, muodostaen sen sisässä ruuvimaisen letkun, jonka päällekkäiset
renkaat ulottuvat melkein yli koko arkun korkeuden. Ennenkuin letku
lähtee sylinderistä ulos, menee se pieneen suippoon eli kooniin, jonka
kupumainen kovera asema on alaspäin.

"Tämän koonin kärjestä jatkuu nyt toinen putki, joka, niinkuin jo
sanoin, päättyy pallon ylimmäisiin kaasukerroksiin.

"Pienen suipon pohjakupu on tehty platinasta, jott'ei sulaisi hormin
vaikutuksesta, sillä tämä sijaitsee rautaisen sylinderin pohjalla,
keskellä ruuvimaista letkua, ja sen liekin pää koskettaa hiukan tätä
kupua.

"Tiedättehän, hyvät herrat, mitä on kaloriferi eli putkiuuni, jolla
huoneita lämmitetään. Tiedätte myös, mitenkä se vaikuttaa. Huoneen ilma
kulkee uunin putkien kautta ja tulee ulos lämminneenä. Minun vast'ikään
selittämäni laitos, ei, suoraan sanoen, ole muuta kuin kaloriferi.

"Ja kuinkas siinä nyt käy? Kun hormi on sytytetty, lämpenee vety
ruuvimaisessa letkussa ja suipossa ja nousee putkea myöten ilmapallon
yläkerroksiin. Alempi osa letkua tyhjenee ja imee kaasua pallon
alemmista kerroksista; tämä lämpenee, nousee ylös ja saa myötäänsä
uutta vetyä sijaansa. Putkissa ja letkussa kulkee siis erittäin nopea
virtaus; pallosta lähtenyt kaasu palajaa lämminneenä sinne takaisin.

"Kaasun volymi lisääntyy jok'ainoalta lämpöasteelta 1/480:lla
osallansa. Jos minä kohotan lämpömäärän 18:lla asteella,[13] niin
laajenee vety ilmapallossa 18/480:llä eli 45 kuutiometrillä. Se lykkää
siis edestään 45 kuutiometriä ilmaa, ja siten kasvaa pallon
kohoamisvoima 72 kilolla. Sen saavuttamiseksi pitäisi siis vähentää
sama määrä pohjalastia. Jos minä nostan lämpömäärän 180:lla
asteella,[14] niin kaasun volymi tulee 180/480 entistänsä suuremmaksi;
se lykkää silloin tieltään 450 kuutiometriä ilmaa, ja pallon nousuvoima
kasvaa 720 kilolla.

"Huomaatte siis, hyvät herrat, kuinka helppo minun on saada melkoisia
muutoksia aikaan tasapainossa. Ilmapallon volymi on laskettu niin, että
se ilmamäärä, minkä pallo, puolilleen täytettynä, lykkää tieltänsä,
painaa juuri yhtä paljon kuin pallon päällys ynnä gondoli
matkustajineen ja kaikkine esineineen. Puolillaan se leijaa ilmassa
kokonaan tasapainossa: ei nouse eikä laske.

"Päästäkseni nousemaan, minä sytytän hormin ja korotan kaasun
lämpötilan korkeammaksi ympärillä olevaa lämpöä. Tämän lisälämmön
vaikutuksesta kaasu ohenee ja laajenee ja paisuttaa pallon entistä
suuremmaksi, ja pallo nousee sitä ylemmäs, mitä enemmän minä ohennan
kaasua.

"Laskeutuminen saadaan aikoin tietysti siten, että hormin synnyttämä
lämpö vähenee, ja kaasu pääsee jäähtymään. Nouseminen on siis oleva
paljoa nopeampaa kuin laskeuminen. Mutta tämähän on varsin onnellinen
seikka: minulla ei ole milloinkaan oleva syytä laskeutumaan nopeasti;
pikainen nouseminen sitä vastoin on oleva tarpeellista esteitten
väistämiseksi. Vaarathan ovat alhaalla eikä yläilmoissa.

"Sitä paitsi, kuten jo olen sanonut, on minulla mukana joku määrä
pohjalastia, jota vähentämällä pääsen nousemaan vieläkin nopeammin, jos
tarvitaan. Venttili pallon yläosassa on yksinomaa hätäventtili.
Pallossa on aina oleva sama määrä kaasua. Lämmön muutokset, jotka minä
saan aikaan kaasussa, riittävät sinänsä vaikuttamaan pallon nousemista
ja laskemista.

"Ja nyt, hyvät herrat, lopuksi vielä eräs yksityisseikka.

"Vedyn ja hapen palaminen hormin päässä synnyttää pelkkää vesihöyryä.
Sen vuoksi olen varustanut rautaisen sylinderin alapohjan
pääsyventtilillä, joka aukenee vähintäin kahden atmosferin painosta.
Saavutettuaan siis tämän ponnistusvoiman, lähtee höyry itsestään ulos.

"Ja tässä nyt tarkkoja numeroita.

"Sadan kahdentoista litran määrä vettä, alkuaineksiinsa hajoitettuna,
antaa 90 kiloa happea ja 12 kiloa vetyä. Tämä vastaa atmosferin
puristuksessa 50 kuutiometriä edellistä ja 100 kuutiometriä
jälkimmäistä, yhteensä 150 kuutiometriä seosta.

"Hormin hana, kokonaan avattuna, käyttää 720 dm3 tunnissa, palaen
vähintänsä 6 kertaa niin kovalla liekillä kuin suuret katulyhdyt.
Keskimäärin, ja pysyäkseni jotenkin alhaalla, en tule polttaneeksi kuin
240 kuutiometriä tunnissa. 112:lla litralla vettä saatan siis purjehtia
ilmassa 630 tuntia, toisin sanoen hiukan enemmän kuin 26 vuorokautta.

"Mutta koska minun sopii laskea maahan milloin tahdon ja uudistaa
vesivarastoani, niin saattaa matkani aika jatkua äärettömiin.

"Siinä nyt salaisuuteni, hyvät herrat. Se on yksinkertainen eikä saata,
enempää kuin muutkaan yksinkertaiset asiat, olla onnistumatta. Kaasun
oheneminen ja tiheytyminen, -- siinä minun keinoni. Ei se vaadi
hankalia leyhyttimiä eikä mekanillista mootoria. Kalofireri, joka saa
aikoin muutoksia lämpötilassa, hormi, joka uunia lämmittää, eiväthän ne
ole hankalia eivätkä painaviakaan. Minun on luullakseni onnistunut
yhdistää kaikki vakavat ehdot asian menestymiselle."

Tähän päätti tohtori Fergusson puheensa, ja kuulijat taputtivat hänelle
hartaasti käsiään. Ei ollut kellään mitään muistuttamista. Kaikki oli
ennalta harkittu, visusti punnittu.

-- No niin, -- virkkoi kapteeni; -- saattaa se sentään olla
vaarallista.

-- Mitäpä siitä! -- vastasi tohtori; -- kunhan vaan on sovelias
käytettäväksi.




YHDESTOISTA LUKU

Tulo Zanzibariin. -- Englannin konsuli. -- Maan-asukasten
vastenmielisyys. -- Kumbenin saari. -- Sateen hankkijat. -- Pallon
täyttäminen. -- Lähtö huhtikuun 18:na. -- Viimeiset jäähyväiset. --
"_Victoria_".


Kestävä myötäinen tuuli oli jouduttanut _Resoluten_ matkaa päämäärää
kohti. Mozambikin salmesta kuljettiin varsin tyyneellä ilmalla.
Merimatka oli hyvä enne ilmamatkalle. Jokainen toivoi jo pian päästävän
perille, ja jokaisen teki mieli olla apuna tohtori Fergussonin
lopullisissa valmistuksissa.

Vihdoin, huhtikuun 15:nä, saatiin näkyviin Zanzibarin kaupunki, joka
sijaitsee samannimisellä saarella. Kello 11 aamupäivällä laskettiin
ankkuri sen satamassa.

Zanzibarin saari on Mascatin imanin eli sulttanin, Franskan ja
Englannin liittolaisen, aluetta ja on kieltämättä kauniin hänen
siirtomaistaan. Satamassa käy suuret määrät laivoja naapuriseuduista.

Afrikan manteresta erottaa saarta salmi, joka leveimmältä kohdaltaan on
ylinnä 55 kilometriä.

Zanzibar käy vilkasta kauppaa gummilla, norsunluulla ja semminkin
mustilla ihmisillä, sillä siellä pidetään suuria orjamarkkinoita. Sinne
kerääntyy tätä ihmistavaraa saaliina sodista, jota sisämaan ruhtinaat
lakkaamatta käyvät keskenään. Tämä kauppa kukoistaa pitkin
etelärannikkoa aina Niilin leveys-asteille saakka, ja G. Lejean on
nähnyt sitä harjoitettavan julkisesti Franskan lipun suojeluksen alla.

Heti kuin _Resolute_ oli saapunut satamaan, tuli Zanzibarissa oleva
Englannin konsuli laivaan, tarjoutuen avustamaan tohtoria, jonka
hankkeista Europan sanomalehdet olivat jo kuukauden päivät antaneet
tarkkoja selityksiä. Mutta tähän saakka hän oli kuulunut epäuskoisten
taajoihin riveihin.

-- Minä olen epäillyt, -- lausui hän, ojentaen kättä Samuel
Fergussonille, -- mutta nyt en epäile enää.

Hän avasi oman kotinsa ovet tohtorille, Dick Kennedylle ja tietysti
uljaalle Joellekin.

Konsuli ilmoitti saaneensa muutamia kirjeitä kapteeni Spekeltä. Nälkä
ja pahat säät olivat tuottaneet kauheita kärsimyksiä kapteenille, ja
hänen seuralaisilleen, kunnes he viimeinkin olivat saapuneet Ugogon
maahan. Heidän kulkunsa oli ollut sanomattoman vaikeata, ja nyt he
olivat sitä mieltä, ett'ei heiltä pitkään aikaan ole odottaminen mitään
tiedon-antoja.

-- Moisten vaarain ja puuttetten alaisiksi ei meidän tarvitse joutua,
-- virkkoi tohtori.

Kolmen matkamiehen tavarat siirrettiin konsulin taloon. Päätettiin
nostaa pallo Zanzibarin rannalle. Siihen oli sopiva paikka
signaaliriu'un lähellä, erään suunnattoman laitoksen juurella, jossa
oli oleva suojaa itätuulilta. Tämä laitos, ylössuin käännetyn tynnyrin
muotoinen, -- Heidelbergin kuuluisa oluttynnyri oli tämän rinnalla
mitätön pytty vain -- toimitti linnantornin virkaa: sen yläpäässä oli
vartijoina belutshilaisia keihäsmiehiä, laiskaa ja kirkuvaa linnuetta.

Mutta siitä hetkestä saakka kuin pallo oli kannettu maihin, oli konsuli
huomannut maan-asukasten aikovan panna kaikin voimin koko yritystä
vastaan. Ei ole mitään niin sokeata kuin hurja fanatismi. Tieto siitä,
että tänne on saapunut muuan kristitty, joka aikoo nousta yläilmoihin,
oli saanut mielet kuohuksiin. Neekerit, Arabialaisiakin kiihkeämmät,
olivat tässä hankkeessa näkevinään vihamielisiä yrityksiä heidän
uskontoansa vastaan. Nyt sitä aiotaan, niin he kuvailivat mielessään,
käydä auringon ja kuun kimppuun. Ja näitähän taivaankappaleita
afrikalaiset heimot pitävät jumalallisessa kunniassa. Päätettiin siis
vastustaa tällaisia pyhyyttä solvaavia hankkeita.

Konsuli, saatuaan tästä tiedon, keskusteli tohtorin ja kapteeni
Pennetin kanssa. Jälkimmäinen ei tahtonut välittää uhkauksista, mutta
tohtori sai hänet kuulemaan järkevää puhetta.

-- Lopulti me kumminkin saamme aikeemme perille, -- sanoi hän, -- itse
imanin linnueestakin saamme apua, jos tarvitaan, mutta, kapteeni hyvä,
vahinko ei tule kello kaulassa, yksi ainoa paha kolaus saattaisi tehdä
pallolle sellaisen vaurion, että koko yritys olisi auttamattomasti
hukassa. Täytyy siis toimia hyvin varovasti.

-- Mutta mitäs tehdä? Jos laskemme maihin Afrikan rannalle, niin samat
on meillä edessä haitat sielläkin! Minkäs tässä tekee?

-- Asia on kyllä autettavissa, -- vastasi konsuli. -- Katsokaas noita
saaria tuolla sataman ulkopuolella. Laskekaa pallo maihin johonkin
niistä ja asettakaa laivamiehet vartijoiksi, silloin ei ole teillä
mitään vaaraa peljättävänä.

-- Sehän mainiota! -- virkkoi tohtori, -- ja siellä saamme kaikessa
rauhassa valmistukset loppuun.

Kapteeni suostui. _Resolute_ läheni Kumbenin saarta. Huhtikuun 16:na
aamulla vietiin pallo turvaan, keskelle metsän-aukiota, pitkäin puitten
väliin.

Kaksi 24 metrin pituista mastopuuta lyötiin maahan jonkun matkan päähän
toisistaan. Päihin oli kiinnitetty kinungit eli plokit, joitten kautta
palloa kävi vetäminen köydestä ylös. Ensi alussa se oli aivan tyhjä.
Sisäpallo oli kiinnitetty ulkopuolisen yläosaan, jotenka pallot saatiin
yht'aikaa ylös molemmat. Kumpaisenkin pallon alasuuhun kiinnitettiin
torvi, jota myöten vetykaasun oli määrä nousta niihin.

Huhtikuun 17:s kului pantaessa kuntoon kaasunvalmistuslaitosta. Siihen
kuului kolmekymmentä tynnyriä, joissa romuraudan liukeneminen
miedonnetussa rikkihapossa synnytti vetyä. Tämä vety, kuljettuaan ensin
puhdistuslaitosten kautta, kerääntyi keskisäiliöön ja siitä sitten
johtoputkia myöten palloihin. Tällä tavoin tuli kumpaankin palloon
säädetty määrä kaasua, johon tarvittiin 8400 litraa rikkihappoa, noin
7 tonia rautaa ja 4400 litraa vettä.

Pallon täyttäminen alkoi seuraavana aamuna kello kolmen tienoissa ja
kesti lähes 8 tuntia. Huomenissa huojui pallo sirosti verkkoverhossaan
gondolinsa yläpuolella, johon oli pidäkkeeksi pantu koko joukko
hiekkasäkkejä. Ohennuslaitos asetettiin suurella huolella gondoliin, ja
pallosta lähtevät putket kiinnitettiin sylinderimäiseen rauta-arkkuun.

Ankkurit, köydet, instrumentit, peitteet, teltta, elintarpeet, aseet,
-- kaikki sijoitettiin määrätyille paikoilleen; vesitynnyrit
täytettiin. Sata kiloa pohjalastia viidessäkymmenessä säkissä pantiin
gondolin pohjalle, niin kumminkin, että olivat aina käsillä.

Nämä valmistukset päättyivät klo 5:n maissa. Vartijat pitivät
yhtämittaa vahtia saaren ympärillä, ja _Resoluten_ venheitä souteli
koko ajan salmessa.

Neekerit ne yhä edelleen osoittivat vihaansa kirkumisilla ja
irvistyksillä, hyppien ja heiluen. Velhot häärivät hurjistuneitten
joukossa, yllytellen kiihkoa; muutamat yltiöpäät koettivat uimalla
päästä saareen, mutta heidät häädettiin helposti pois.

Silloin alkoivat loitsut ja taikatemput. Sateentekijät, jotka väittävät
vallitsevansa pilviä, manasivat rajumyrskyjä ja "kivisateita"[15]
avukseen. Sitä varten kerättiin kattilaan kaikkien erillaisten puitten
lehtiä ja pantiin ne kiehumaan hiljaisella tulella, sillä välin kuin
velhot teurastivat lampaan, pistämällä pitkän äimän elukan sydämeen.
Mutta kaikista menoista huolimatta taivas pysyi vain kirkkaana, ja
hukkaan meni uhrilammas ja ilmaiseksi irvistykset.

Neekerit aloittivat silloin hurjat juomingit, päihdyttäen itseänsä
"tembo" nimisellä, kokospähkinöistä laitetulla väkevällä viinalla tai
erittäin juovuttavalla oluella, nimeltä "togva". Heidän laulunsa,
huomattavaa melodiaa vailla, mutta varsin tarkkarytminen, kajastelivat
vielä myöhään yöhönkin.

Kello kuuden tienoissa illalla kokoontuivat matkustajat viimeisille
yhteisille päivällisille kapteenin ja upseereiden pöytään. Kennedy,
jolta ei kukaan enää kysellyt mitään, jupisi partaansa jotain, mitä ei
kukaan ymmärtänyt. Fergussonia hän ei päästänyt näkyvistään.

Päivällisillä oli peräti alakuloista. Ratkaisevan silmänräpäyksen
läheneminen herätti kaikissa tuskallisia mietteitä. Millainen onkaan
näitten uljaitten matkamiesten kohtalo oleva? Kohdannevatko enää
milloinkaan ystäviänsä? Istunevatko enää koskaan kotilieden ääressä?
Jos kulkuneuvo pettää, miten heidän käy villien heimojen luona noissa
aavoissa seuduin, erämaissa äärettömissä?

Tällaisia kysymyksiä oli noussut ennenkin, silloin tällöin,
kiinnittämättä kumminkaan sen suurempaa huomiota puoleensa. Nyt ne
valtasivat kaikkien kiihoittuneen mielikuvituksen. Tohtori Fergusson,
kylmänä ja huoletonna, kuten konsanaankin, koetti puhella milloin
mistäkin, mutta ei sittenkään tämä tarttuva apeus ottanut hajotakseen.

Koska peljättiin jonkunlaisia mielen-osoituksia tohtoria ja hänen
seuralaisiansa vastaan, nukkuivat kaikki kolme yönsä _Resolutella_.
Kello kuusi aamulla he jättivät hyttinsä ja siirtyivät Kumbenin
saarelle.

Pallo huojueli hiljalleen itätuulen heijailemana. Hiekkasäkkien
asemasta oli nyt kaksikymmentä laivamiestä pitelemässä palloa kiinni.
Kapteeni Pennet upsereineen olivat läsnä tämän juhlallisen lähdön
hetkellä.

Nyt astui Kennedy suoraan tohtorin luokse ja otti häntä kädestä,
sanoen:

-- Sinä lähdet siis todellakin, Samuel?

-- Lähden, rakas Dick.

-- Olenhan tehnyt kaiken voitavani, estääkseni sinua lähtemästä?

-- Olet.

-- Siis on omatuntoni siihen nähden rauhassa, ja minä lähden mukaan.

-- Siitä olin varma, -- virkkoi tohtori, ja hetkisen liikutuksen ilme
elähti hänessä.

Viimeisten jäähyväisten hetki lähestyi. Kapteeni ja upseerit syleilivät
sydämellisesti näitä rohkeita matkustajia, unohtamatta Joetakaan,
riemuitsevaa miestä. Jokainen läsnäolijoista tahtoi puolestaan puristaa
tohtori Fergussonin kättä.

Kello yhdeksän astuivat kolme matkakumppalia gondoliin. Tohtori sytytti
horminsa, saadakseen aikaan nopean kuumenemisen. Pallo, oltuaan maassa
täydellisessä tasapainossa, alkoi moniaan minutin perästä kohota.
Merimiesten täytyi hieman hellittää köysiä. Gondoli nousi viisi, kuusi
metriä.

-- Hyvät ystävät! -- huudahti tohtori kahden ystävänsä keskestä, ottaen
hatun päästään, -- antakaamme meidän ilmalaivalle onnea tuottava nimi!
Olkoon sen nimenä _Victoria!_

Voimakkaat huudot vastasivat:

-- Eläköön kuningatar! Eläköön Englanti!

Pallon nousuvoima se kasvoi kasvamistaan. Fergusson, Kennedy ja Joe
viittasivat vielä viimeisiä jäähyväisiä ystävilleen.

-- Köydet irti! -- huusi tohtori.

_Victoria_ kohosi nopeasti ylä-ilmoihin, ja _Resoluten_ neljä tykkiä
alkoivat jymäytellä kunnialaukauksia.




KAHDESTOISTA LUKU

Matka salmen yli. -- Mrima. -- Dickin puheliaisuus ja Joen ehdotus. --
Kahvi-resepti. -- Uzaramo. -- Onneton Maizan. -- Dutumin vuori. --
Tohtorin kartat. -- Yötä nopali-puussa.


Ilma oli kirkas, tuuli kohtalainen. _Victoria_ nousi melkein
kohtisuoraan ylös 450 metriä. Sen osoitti barometrin nousu: 45 mm.[16]

Tässä korkeudessa alkoi tuntuvampi ilmavirta kuljettaa palloa lounaista
kohden. Mikä suurenmoinen näköala aukeni nyt matkustajain silmäin
eteen! Zanzibarin saari esiintyi kokonaisuudessaan silmän nähdä ja
siinsi tummempana pilkkuna suunnattoman suurella kartalla; maat
näyttivät monivärisiltä kuosikuvilta; suuret puuryhmät tiesivät metsiä
ja rikeikköjä.

Ihmiset näyttivät pieniltä kuin hyönteiset. Eläköönhuudot ja kirkumiset
kuolehtuivat vähitellen ilmaan; tykkien paukaukset vain värähtelivät
pallon alimmissa onteloissa.

-- Kaunista tämä on, on vainenkin! -- huudahti Joe, ensimmäisenä
katkaisten äänettömyyden.

Kukaan ei vastannut. Tohtorilla oli tekemistä, tarkastellessaan
barometrin eläyksiä ja merkitsemällä eri vaiheita pallon nousussa.

Kennedy katseli, eikä tahtonut hänellä riittää silmää, nähdäkseen
kaikkea.

Auringon säteet edistivät hormin vaikutusta; kaasun oheneminen
lisääntyi, ja _Victoria_ nousi 750 metrin korkeuteen.

_Resolute_ näytti nyt enää pieneltä ruuhelta, ja Afrikan ranta kuulsi
lännessä suunnattomana, vaahtoisana juovana.

-- Ettehän te puhu mitäkään! -- virkkoi Joe.

-- Me katselemme vaan, -- vastasi tohtori, ojentaen kiikariansa
mannerta kohti.

-- Minunpa tekisi mieli haastella.

-- Oli menneeksi, Joe! Puhu minkä miellyttää.

Ja Joe puhkesi kokonaiseen tulvaan kaikenlaisia äänenmukaisia
huudahduksia. Ohhoh ja ahhah ja hei -- semmoista kuului häneltä
myötäänsä.

Meren yli kuljettaissa, näki tohtori parhaaksi pysytellä näin
korkealla. Hänen sopi täten nähdä rantaa laajemmalti. Lämpömittari ja
ilmapuntari, jotka riippuivat avonaisen teltan sisäpuolella, olivat
lakkaamatta hänen silmäinsä alla. Toinen barometri oli ripustettu
teltan ulkopuolelle, käytettäväksi vahtivuorojen aikana yöllä.

Kahden tunnin kuluttua oli _Victoria_, kulkien noin 15 kilometriä
tunnissa, saapunut mannermaan kohdalle. Tohtori päätti lähestyä maata
ja vähensi horminsa liekkiä. Pian oli pallo laskeunut 90 metrin päähän
maasta.

Nyt oltiin Mriman kohdalla. Se on nimenä tällä osalla Afrikan
itä-rantaa. Taajat rivit mangliapuita olivat sen suojana merta vasten.
Pakoveden aikana näkee niitten paksut juuret, Indian valtameren
jäytämät. Hietasärkät, jotka ennen aikaan olivat muodostaneet
rantajuovan, ryhmäilivät taivaanrannassa, ja luoteessa kohotti Ngurun
vuori korkeata huippuansa.

_Victoria_ kulki erään kylän ylitse, joka tohtorin kartan mukaan oli
Kaolen kylä. Koko väestö oli kokoontunut kedolle, ja siellä ne
kirkuivat vihasta ja pelvosta. Nuolia sinkosi turhaan tätä ilmojen
kummitusta kohti, joka majesteetillisesti leijui kaiken tuon
voimattoman riehunnan yläpuolella.

Tuuli kuljetti palloa etelään päin, mutta se ei tehnyt tohtoria
levottomaksi. Siten hän päinvastoin pääsi seuraamaan kapteenien
Burtonin ja Speken kulkemaa tietä.

Kennedyn kieli oli nyt käynyt yhtä ketteräksi kuin Joenkin. He
kestitsivät toisiansa ihmettelyn huudahduksilla.

-- Palttua minä omnibus-vaunuille! -- virkkoi yksi.

-- Palttua minä höyrylaivoille! -- toisti toinen.

-- Palttua minä rautateille, -- vahvisti Kennedy; -- niitä myöten
kulkee maat ja manteret, näkemättä yhtään mitään!

-- Ilmapallo, se se on poikaa! -- vakuutti Joe; -- siinä kulkee niin,
ett'ei tiedäkään, ja luonto se noin vaan levittelekse silmäin edessä!

-- Mikä ihana kuva! Mikä lumoava näky! On kuin näkis unta rippumatossa!

-- Oisko ruveta murkinoimaan? -- virkkoi Joe, jota raikas ilma jo
hyvinkin hiukaisi.

-- Se oli hyvä ajatus, poikaseni!

-- Hui hai! Pian on murkina pyöräytetty: korppuja ja lihasäilykkeitä.

-- Ja kahvia minkä vaan mieli tekee, -- lisäsi tohtori. -- Saat lainata
hiukan kuumuutta minun hormistani. Riittää sitä siinä. Ja näin ei
meidän tarvitse peljätä tulipaloa.

-- Se olisikin kauheata, -- arveli Kennedy. -- On niinkuin olisi meillä
kruutikellari tuossa päämme päällä.

-- Ei ihan niin, -- vastasi Fergusson, -- mutta vaikkapa kaasu
syttyisikin, niin se palaisi verkalleen, ja me laskisimme maahan, mikä
olisi varsin harmillista. Mutta olkaamme rauhassa: pallo on suljettu
hermeetisesti.

-- Ruualle siis! -- virkkoi Kennedy.

-- Kas tässä, hyvät herrat! -- sanoi Joe. -- Ja haukatessani minä
keitän teille kahvia, josta ei liene kiitokset kaukana.

-- Tosiasia on se, -- kertoi tohtori, -- että Joella, tuhansien hyväin
avujen ohella, on merkillinen taito keittää tätä herkullista juomaa.
Hän sekoittaa siihen erillaisia tuotteita, joita hän ei ole milloinkaan
tahtonut ilmoittaa.

-- No niin, tohtori hyvä, koska nyt ollaan täällä näin korkealla, niin
saatanhan ilmoittaa teille reseptini. Se on vain sekoitus yhtäsuurista
osista mokkaa, bourbonia ja rio-nunezia.

Tuokion kuluttua ilmestyi kolme höyryävää kuppia, ja siihen päättyi
ravitseva murkina, jota oli höystänyt pöytäkumppalien hilpeä mieliala.
Senjälkeen ryhtyi kukin omaan tarkastus-tehtäväänsä.

Seutu näytti olevan erinomaisen hedelmällistä. Kapeita polkuja kierteli
sinne tänne, pujahdellen tuuheisin lehtoihin. Kuljettiin lihavuutta
tiukkuvien peltojen yli, joissa kasvoi tupakkaa, maisia, ohraa; siellä
täällä näkyi laajoja riisivainioita, korret suorina ja purppuraisessa
kukassa. Näkyi lampaita ja vuohia korkeissa, pylväitten päälle
rakennetuissa karsinoissa, siten turvassa leopardien hampailta.
Monilukuisissa kylissä sai _Victorian_ ilmeneminen huutoja ja
hämmästystä aikaan, ja tohtori Fergusson pysyttelihe, varovaisesti
kyllä, ulkopuolella nuolten kantamaa. Asukkaat kerääntyivät lähekkäin
rakennettujen majojensa ympärille, kauan aikaa lähetellen ylös
voimattomia sadatuksiansa.

Puolenpäivän tienoissa huomasi tohtori, karttaa tutkittuansa, että nyt
oltiin Uzaramon maan kohdalla.[17] Ikäänkuin leikitellen leijui
_Victoria_ kokosmetsäin, melonitarhojen ja pumpulipensastojen yli. Joen
mielestä tämä tämmöinen rehevä kasvullisuus oli niinkuin ollakin pitää,
koska tämä kerran Afrikaa on. Kennedy näki jäniksiä ja peltopyitä,
jotka olivat vain pyssynlaukausta vailla, mutta turhaan olisi kruutia
kulunut, saalis kun olisi sittenkin jäänyt maalle maan hyväksi.

_Victoria_ kulki nyt 22:n kilometrin nopeudella tunnissa ja oli
saapunut Tundan kylän kohdalle, 88° 20' itäistä pituutta.

-- Juuri täällä, -- kertoi tohtori, -- sairastuivat Burton ja Speke
kovaan kuumeesen ja luulivat retkensä jo jäävän sikseen. He olivat
silloin vasta vähän matkan päässä merenrannasta ja olivat kumminkin
ennättäneet kokea kovaa ja kärsiä puutteita ihan nääntymykseen asti.

Näissä seuduin raivoaa todellakin alituinen malaria. Tohtorin täytyi,
välttääkseen sitä, kohota korkeammalle, ylemmäs niitä miasmoja, joita
polttavan auringon säteet nostavat tästä vesiperäisestä maasta.

Välisti nähtiin karavaani levähtämässä jonkun "kraalin" (kylän)
kohdalla, odotellen illan viileyttä, päästäkseen taas jatkamaan
matkaansa. Nämä kraalit ovat laajoja aloja, aitain ja dshunglien
keskessä, joissa kauppamiehet hakevat suojaa ei ainoastaan rajuilta
pedoilta, vaan myöskin senpuoleisten rosvojoukkojen hyökkäyksiltä.

Pallosta nähtiin, kuinka maan-asukkaat läksivät juoksemaan eri
haaroille, huomattuansa _Victorian_. Kennedy tahtoi nähdä heitä
lähemmälti, mutta tohtori pani kerrassaan vastaan.

-- Päälliköt tuolla ovat varustetut musketeilla, ja pallo olisi heidän
luodeilleen varsin mukava pilkku.

-- Panisiko luodinreikä pallon vajoamaan? -- kysäisi Joe.

-- Ei heti, mutta vähitellen repeäisi reikä suuremmaksi ja päästäisi
kaiken kaasun ulos.

-- Sitten on paras pysytellä kunnioittavan matkan päässä noista
pahuksista. Mitähän ne mahtavat ajatellakaan, nähdessään meidän näin
leijailevan ilmassa? Ihan varmaan niiden tekee mieli kumartaa meitä
jumalinaan.

-- Kumarrelkoot vaan, mutta loitompaa, -- vastasi tohtori. --
Katsokaas, nyt muuttaa maa jo muotoansa. Kyliä on yhä harvemmassa;
mangometsät ovat loppuneet; niiden kasvuraja on tällä leveyspiirillä.
Maa alkaa käydä mäkiseksi. Niistä päättäen ei ole vuoriseutu kaukana.

-- Olenpa todellakin näkevinäni -- virkkoi Kennedy -- kunnaita tällä
puolen.

-- Lännessä ... ne ovat ensimmäisiä Urizaran harjuja, Dutumi vuori
kaiketikin. Sen takana saamme toivoakseni suojaa yöksi. Pannaanpas
hormi toimimaan tehokkaammin: meidän täytyy pysytellä 150-200 metrin
korkeudessa.

-- On se sentään verraton vehe tuo teidän vehe, -- puheli Joe; -- ja
niin on näet helppo käsitelläkin: hanaa väänsi vaan, niin jo elähti!

-- Täälläpä tuntuu oikein hyvältä, -- virkkoi Kennedy, pallon noustua
ylemmäs, -- auringon säteet tuolla alempana heiastelivatkin punaisesta
hiekasta niin, että jo alkoi vihaksi pistää.

-- Voi mainioita puita! -- huudahti Joe. -- Luonnollistahan tämä on,
mutta kyllä ovat uhkeita! Parikymmentä tuollaista, niin siinähän koko
salo!

-- Ne ovat baobabpuita, -- selitti tohtori Fergusson. -- Katsokaas
tuossa yksi, jonka tyvi saattaa olla noin 30 metriä ympäri mitaten.
Kenties tämän samaisen puun juurella sai surmansa Franskalainen Maizan
vuonna 1845, sillä me olemme juuri Deje-la-Mhoran kylän kohdalla, jonne
hän oli uskaltanut yksinään. Tämän seudun päällikkö otti hänet kiinni
ja sitoi baobabiin, ja siinä tämä julma neekeri vähitellen silpoi
häneltä jäsenet, sotalaulujen raikuessa, viilteli sitten hänen
kaulaansa, taukosi hetkeksi hiomaan tylsynyttä veistään ja sitten
pikemmin nykäisi irti kuin leikkasi onnettomalta pään! Mies parka oli
kuudenkolmatta vanha!

-- Eikö Franska kostanut mointa julmaa tekoa? -- kysyi Kennedy.

-- Franska vaati hyvitystä. Zanzibarin sahib teki, mitä suinkin voi,
saadakseen murhamiehen käsiinsä, mutta turhaan.

-- Minua ei haluttaisi pysähdellä matkan varrella, -- arveli Joe. --
Olis ihan vissiin viisainta nousta vielä ylemmäs, uskokaa minua,
tohtori.

-- Kyllä, Joe; sitä suuremmasta syystä, kun Dutumin vuori kohoilee
edessämme. Elleivät laskuni petä, niin kuljemme sen yli ennen kello
seitsemää illalla.

-- Emmekö matkusta öiseen aikaan? -- kysyi metsästäjä.

-- Emme, mikäli mahdollista on. Varovaisuutta ja valppautta noudattaen,
ei siinäkään mitään vaaraa olisi, mutta eihän siinä kyllin, että kulkee
Afrikan ylitse; pitäähän sitä nähdäkin.

-- Tähän asti ei meillä ole ollut valittamisen syytä, tohtori.
Viljavinta ja hedelmällisintä maata koko maailmassa eikä suinkaan
mikään korpi ja erämaa. Juttuja laskettelevat ne maantiedon
kirjoittajat!

-- Älä hätäile Joe; perästä kuuluu.

Puolivälissä seitsemän illalla oli _Victoria_ Dutumin vuoren edessä.
Sen yli päästäksensä, täytyi pallon nousta enemmän kuin 900 metrin
korkeuteen, ja sitä varten ei tohtorin tarvinnut lisätä lämpöä kuin
18:lla asteella.[18] Olisi sopinut sanoa pallon olevan hänellä käden
kääntämissä. Kennedy ilmoitti hänelle, milloin mikin este oli edessä,
ja pallo kiiti aivan lähitse vuoren huipun yli.

Kello kahdeksan se laskeutui vuoren toisella rinteellä, joka ei ollut
niin jyrkkä. Ankkurit heitettiin gondolista, ja yksi niistä tarttui
suunnattoman nopalipuun oksiin. Joe laskihe köyttä myöten alas ja
kiinnitti ankkurin suurella huolella. Hänelle viskattiin silkkiset
nuoraportaat, ja niitä myöten hän kiipesi kerkeästi ylös jälleen. Pallo
pysyi melkein liikkumatta, suojassa kun oli itätuulelta.

Illallinen valmistettiin, ja hyvän loven tekikin eväihin ilmamatkan
kiihoittama ruokahalu.

-- Minkähän verran lienemme kulkeneet tänään? -- kysyi Kennedy, niellen
arveluttavan suuria paloja.

Mitattuansa kartaltaan, tohtori huomasi pallon kulkeneen kaksi
leveys-astetta eli 220 km.

Päätettiin jakaa yö kolmeen vartioon, niin että yksi erältänsä pitäisi
muitten turvallisuudesta huolta. Tohtori otti valvoakseen kello
yhdeksästä, Kennedy puoliyöstä ja Joe kello kolmelta aamua.

Ja niinpä Kennedy ja Joe kietoutuivat vaippoihinsa, asettuivat telttaan
ja nukkuivat rauhassa sill'aikaa kuin tohtori Fergusson piti vahtia.




KOLMASTOISTA LUKU

Ilma muuttuu. -- Kennedyn kuume. -- Tohtorin rohdot. -- Maamatka. --
Imengen jokilaakso. -- Eubehon vuori. -- 1800 metrin korkeudessa. --
Päivä lepoa.


Yö kului levollisesti, mutta lauantai-aamuna Kennedy, herättyänsä,
valitti väsymystä ja vilunpuistutuksia. Ilma muuttui. Taivas peittyi
paksuihin pilviin ja näytti hankkivan uutta vedenpaisumusta.
Alakuloista seutua tämä Zungomeron maa: siellä sataa myötäänsä, paitsi
kenties parin viikon aikana tammikuun keskivaiheilla.

Ankara sade yllättikin pian matkamiehet. Heidän allansa muodostui
silmänräpäyksessä vuolaita vuorivirtoja, "nullah" nimisiä, kerrassaan
turmellen tiet, jotka muutoinkin ovat vaikeat kulkea, niitten varsilla
kun kasvaa okaisia pensaita ja jättiläismäisiä lianeja. Tuntui aivan
selvästi rikkivedyn höyryjä, joista kapteeni Burton puhuu
muistelmissaan.

-- Hän sanoo, -- alkoi tohtori, -- ja oikeassa hän on, että luulisi
täällä olevan raadon joka pensaan takana.

-- Ilkeätä seutua kerrassaan, -- vahvisti Joe, -- ja näyttääpä siltä
kuin mr Kennedy ei olisi oikein ramussaan täällä vietetyn yön perästä.

-- Enkä olekaan, -- vastasi metsästäjä; -- minussa on kova kuume.

-- Eikä kummakaan, ystävä Dick. Me olemme joutuneet seutuun, joka on
epäterveellisimpiä koko Afrikassa, mutta emmepä aio täällä viipyäkään.
Matkaan!

Vikkelä Joe irroitti ankkurin ja nousi taas nuoratikkoja myöten
gondoliin. Tohtori ohensi kaasua, ja _Victoria_ läksi liikkeelle,
navakan tuulen kiidättämänä.

Moniaita majoja näkyi tässä ruttoperäisessä usmassa. Seudun ulkonäkö
muuttui. Afrikassa sattuu usein, että pienet, terveydelle vahingolliset
alat ovat rajakkain erittäin terveellisten seutujen kanssa.

Kennedy oli ilmeisesti sairas, ja kuume runteli hänen lujaa
ruumistansa.

-- Ei tässä sentään olisi tilaisuutta ruveta sairastamaan, -- virkkoi
hän, kietoutuen vaippaansa ja asettuen telttaan.

-- Malttia hiukkanen vaan, ystävä Dick, -- vastasi tohtori Fergusson,
-- heti kohta olet terve.

-- Tervekö! Kuules, Samuel! Jos sinulla on matka-aptekissasi jotain
rohtoa, joka nostaa minut jälleen pystyyn, niin määrää heti paikalla.
Minä nielaisen ne silmät ummessa.

-- On minulla parempaakin, Dick. Saat sellaista kuumelääkettä, joka ei
maksa mitään.

-- Millaista se sitten on?

-- Varsin yksinkertaista. Noustaan vaan ylemmäs näitä pilviä, ulommas
tätä ruttoperäistä ilmaa. Maltahan kymmenen minuttia vaan, kunnes kaasu
on ohennut.

Ei kulunut kymmentäkään minuttia, niin olivat matkailijat päässeet
kosteasta vyöhykkeestä.

-- Hetkisen kuluttua tunnet, mitä puhdas ilma ja päivänpaiste saa
aikaan.

-- Sepä rohtoa se, -- virkkoi Joe. -- Ihmeellistä!

-- Ei ensinkään! Varsin luonnollista.

-- Niinpä niinkin. Sitä en epäile.

-- Minä lähetän Dickin raittiisen ilmastoon. Niinhän Europassa aina
tehdään.

-- Mutta tämä pallohan on oikea paratiisi, -- virkkoi Kennedy, ollen jo
koko joukon parempi.

-- Sitä kohti se ainakin vie, -- vastasi Joe vakavasti.

Omituista oli nähdä tällä haavaa paksuja pilviparvia gondolin
alapuolella; niitä vyöryi toistensa päälle ja kasaantui mahtavissa
valonvaihteissa, heiastellen auringon säteitä. _Victoria_ nousi 1200
metrin korkeuteen. Lämpömittari oli hiukan laskenut. Maata ei näkynyt
enää. Noin sadan kilometrin päässä kohotteli Rubehon vuori kimaltelevaa
huippuansa. Siinä oli Ugogon maan raj'a, 36° 20' itäistä pituutta.
Tuuli puhalsi 35 km nopeudella tunnissa, mutta matkustajat eivät tätä
nopeutta tunteneet, eivät edes mitään nykäystäkään. Oli kuin eivät
liikkuisikaan.

Kolmen tunnin perästä oli tohtorin ennustus käynyt toteen. Kennedy ei
tuntenut enää vilunväreitä ja murkinoitsi hyvällä ruokahalulla.

-- Kinini ei ole tämän rinnalla mitään, -- virkkoi hän mielissään.

-- Jaa-a, -- vakuutti Joe, -- tänne minä muutan kuin muutankin
vanhoilla päivilläni.

Kello kymmenen tienoissa aamulla ilma kirkastui. Pilvet hajaantuivat;
maa tuli näkyviin. _Victoria_ laski hiljalleen alas. Tohtori Fergusson
koetti päästä sellaiseen ilmavirtaan, joka kulkisi koilliseen, ja
sellaisen hän kohtasikin 180 m päässä maasta. Seutu kävi epätasaiseksi,
jopa vuoriseksikin. Zungomeron maa alkoi kadota itään viimeisine
kokospuineen, joita tällä leveyspiirillä kasvaa.

Vähän ajan perästä alkoi vuorenselänteitä näkyä yhä tarkempina
piirteineen. Muutamia huippuja kohosi siellä täällä. Täytyi yhtämittaa
varoa teräviä suippoja, joita näkyi kohoilevan odottamatta.

-- Ihan ollaan keskellä tyrskyjä, -- sanoi Kennedy.

-- Ole rauhassa, Dick; emme me niihin kolahda.

-- Verratonta reissaamista kerrassaan, -- arveli Joe. Ja merkillisen
ovelasti tohtori ohjailikin palloansa.

-- Jos meidän pitäisi matkustaa maitse tämän alavan seudun kautta, --
sanoi hän, -- niin saisimme kahlata epäterveellisessä rämeikössä. Siitä
pitäin kuin Zanzibarista läksimme, olisivat jo puolet vetojuhdista
nääntyneet. Me olisimme pelkkiä haahmoja vaan, epätoivoa rinta täynnä.
Me olisimme alituisissa rettelöissä oppaitten ja kantajain kanssa,
heidän rajattoman raa'an kohtelunsa alaisia. Päiväs-aikaan kostea,
sietämätön, tukeuttava ilma; öisin usein tavaton kylmyys ja eräänlaiset
kärpäset, jotka pistävät paksuimmankin kankaan läpi niin kipeästi, että
on hulluksi tulla! Puhumattakaan sitten metsänpedoista ja hurjista
raakalaisheimoista!

-- Ei maksa yrittää, ei sitä vartenkaan! -- arveli Joe vilpittömästi.

-- Min'en liioittele, -- vastasi tohtori Fergusson, -- sillä kun lukee
näihin seutuihin uskaltaneitten matkustajain kertomuksia, niin kyyneliä
kiertyy silmään.

Kello yhdentoista paikoilla kuljettiin Imengen jokilaakson ylitse.
Hajanaiset heimot näillä ylängöillä ne turhaan uhkailivat aseillansa
_Victoriaa_. Se saapui vihdoin viimeisille pengerryksille tällä puolen
Rubehon vuorta.

Matkustajat saivat tarkan selon tämän maan orografillisesta
rakenteesta. Näitten kolmen vuorenhaaran välillä, joista Dutumi
muodostaa ensimmäisen pengerryksen, kulkee pohjoisesta etelään laajoja
laaksoja. Selänteet ovat muodostuneet pyöreäpäisistä suipoista, ja
niitten välillä on paateroita ja röykkiöitä tuhkatiheässä. Jyrkimmät
rinteet viettävät Zanzibariin päin; läntiset rinteet ovat vain kaltevia
ylänköjä. Notkot ovat mustaa ja hedelmällistä multaa, jossa rehottaa
upea kasvullisuus. Useampia jokia juoksee itäänkäsin, laskien Kinganin
järveen, jonka rannoilla kasvaa suunnattoman pitkiä sykomoreja,
tamarindeja, kurpitseja ja palmuja.

-- Huomio! -- lausui tohtori Fergusson. -- Me lähenemme Rubehon vuorta,
jonka nimi merkitsee: "Tuulten kulku". Paras on kulkea sen teräväin
särmäin yli jotenkin korkealta. Jos karttani on tarkka, täytyy meidän
kohota yli 1500 metrin.

-- Tuleeko meidän useinkin nousta niin korkealle?

-- Harvoin. Afrikassa vuoristot ovat matalampia kuin Europassa ja
Aasiassa. Mutta _Victoria_ osaa kaikissa tapauksissa päästä niitten
ylitse.

Vähän ajan perästä kaasu oheni lämmön vaikutuksesta, ja pallo alkoi
huomattavasti nousta. Vedyn laajenemisesta ei ollut mitään vaaraa,
sillä nythän se täytti vasta kolme neljännestä pallon avaraa sisustaa.
Barometri laski lähes 20 cm; se tiesi noin 1800 jalkaa nousua.

-- Vieläkö sitä kauankin tätä vauhtia mennään? -- kysäisi Joe.

-- Maan ilmakehä on 13000 m paksu. Suurella pallolla pääsisi hyvinkin
korkealle. Niin tekivät Brioschi ja Gay-Lussac, mutta heiltäpä alkoikin
verta tirskua suusta sekä korvista. Hengitys kävi vaikeaksi. Muutamia
vuosia jälkeenpäin kaksi pelvotonta Franskalaista, Barrai ja Bixio,
rohkenivat hekin yläkerroksiin, mutta pallo heiltä halkesi...

-- Ja putosivat maahan? -- kysäisi Kennedy kerkeästi.

-- Tietysti, mutta putosivat, niinkuin tiedemiehet putoavat: ehjinä
aivan!

-- Niin no, hyvät herrat, -- virkkoi Joe, -- teillä on valta tehdä
samallainen keikaus, mutta mitä minuun, moukkamieheen, tulee, niin minä
mieluummin pysyisin siinä kultaisessa keskivälissä: en liian korkealla,
vaan en aivan alhaallakaan. Ei saa olla kovin kunnianhimoinen.

Parintuhannen metrin korkeudessa on ilman tiheys jo huomattavasti
vähentynyt; ääni kulkee työläästi, ja puhe kuuluu epäselvemmin. Esineet
näkyvät himmeästi. Silmä näkee vaan suuria epämääräisiä ryhmiä; ihmisiä
ja eläimiä ei erota enää ensinkään; tiet ovat rihmasia, järvet
ropakoita.

Tohtori ja hänen seuralaisensa tunsivat olevansa abnormisessa tilassa.
Kiivas ilmavirta kiidätti heitä karujen vuorten yli, joitten huipuilla
laajat lumijoukot hämmästyttivät silmää; niitten röyhyinen muoto
todisti luomisen ensi päiväin aikuista vetten työtä.

Aurinko heloitti zenitissä; sen säteet lankesivat kohtisuoraan näille
autioille vuorenhuipuille. Tohtori teki tarkan piirroksen tästä
vuoristosta, jossa on neljä melkein suoraa seljännettä, niistä
pohjoisin pisin.

Kotvasen kuluttua _Victoria_ laskeusi alas Rubehon vuoren vastakkaisen
rinteen kohdalla. Siinä kasvoi metsää, joitten puut olivat erittäin
tummanvehreitä. Tohtori päästi pallon lähemmäs maata, ankkurit
heitettiin ulos, ja yksi niistä tarttui pian tuuhean sykomorin oksiin.

Joe laskeusi kiireesti puuhun ja kiinnitti ankkurin. Tohtori jätti
horminsa toimimaan, ylläpitääkseen pallossa jonkun verran nousuvoimaa,
joka kannatti sitä ilmassa. Tuuli oli äkkiä tyyntynyt melkein kokonaan.

-- Otas nyt, ystävä Dick, kaksi pyssyä, -- virkkoi Fergusson, -- toinen
itsellesi ja toinen Joelle, ja koettakaas saada meille päivälliseksi
muutamia viipaleita antilopin paistia.

-- Metsälle! -- huudahti Kennedy.

Hän astui nuoraportaita myöten alas. Joe oli heilautellut itseään
oksalta oksalle ja seisoi nyt maassa häntä odottamassa, jäseniään
oikoen. Gondoli oli nyt kevennyt kahden miehen painolla, ja siksipä
saattoi tohtori sammuttaa horminsa kokonaan.

-- Älkää vaan lentäkö tiehenne, tohtori! -- huusi Joe.

-- Ole huoleti, poikaseni; minä olen tanakasti kiinni. Järjestelen
täällä sill'aikaa muistiinpanojani. Pitäköön teitä metsä miehinään, ja
olkaa varovaisia. Sitä paitsi pidän minä täältä seutua silmällä, ja jos
hiukankin epäiltävää huomaan, niin laukaisen karbiinin. Se on oleva
teille palajamisen merkkinä.

-- Selvä on, -- vastasi metsästäjä.




NELJÄSTOISTA LUKU

Gummipuu-metsä. -- Sininen antilopi. -- Palajamisen merkki. --
Odottamaton hyökkäys. -- Karjenje. -- Yö ylä-ilmoissa. -- Mabunguru. --
Jihue-la-Mkoa. -- Vesivarasto. -- Tulo Kazehiin.


Karu, päivän polttama seutu, maaperä kuumuudesta halkeillutta savea,
näytti erämaalta. Siellä täällä näkyi karavaanien jälkiä sekä ihmisten
ja eläinten vaalenneita luita, puoleksi kalutuita ja sekaisin samassa
tomussa.

Astuttuaan puolisen tuntia, Dick ja Joe joutuivat gummipuu-metsään.
Siellä he liikkuivat, tarkasti tähystellen, sormi liipaisimella: ties
mitä tässä saattaakaan kohdata. Olematta varsinainen metsämies, oli Joe
kumminkin varsin ovela tuliluikun käyttämisessä.

-- Tuntuu varsin hauskalta astua maan pinnalla, mr Kennedy, vaikk'ei
tässä kovin mukava olekaan kävellä, -- virkkoi hän, kompastellen
kvartsikiviin, joita oli tuhkatiheässä.

Kennedy viittasi kumppaliaan olemaan ääneti ja pysähtymään. Tässä
täytyi tulla toimeen ilman koiria, ja niin näppärä kuin Joe olikaan,
puuttui häneltä kumminkin lintu- ja jäniskoiran vaisto.

Eräässä joen uomassa, jossa vielä juoksi jonkun verran vettä, oli
kymmenkunta antilopeja janoaan sammuttamassa. Somat elukat, vaaraa
vainuten, näyttivät käyvän levottomiksi. Jok'ainoan härppäyksen perästä
kaunis pää kohosi kiireesti, ketterin sieraimin haistellen ilmaa tuulen
alta.

Kennedy kiersi muutamain tiheitten pensaitten taakse, Joen pysyessä
liikahtamatta. Päästyään pyssynkantaman päähän, hän laukaisi. Parvi
katosi samassa silmänräpäyksessä, mutta koiras, saatuaan luodin lavan
alle, kaatui hengetönnä maahan. Kennedy kiiruhti saaliinsa luo.

Se oli komea eläin, siniharmaa, vatsa ja koipien sisäpuoli
lumivalkoiset.

-- Kelpo laukaus! -- huudahti metsästäjä. -- Tämä on varsin harvinaista
antilopi-lajia. Toivoakseni saan siitä taljan valmistelluksi niin, että
sen saattaa täyttää.

-- Ettäkö vainenkin?

-- Tietysti. Katsos nyt tuota komeata karvaa.

-- Mutta tohtoripa ei huoli tuommoisesta liikalastista.

-- Sin'olet oikeassa, Joe. Mutta on se sentään harmillista, kun täytyy
kokonaan hyljätä näin kaunis elukka!

-- Kokonaanko! Ei maar, mr Dick. Me otamme siitä kaikki ravitsevaiset
hyvät puolet, mitä siinä on, ja, jos sallitte, niin leikkaan ja
viiltelen tässä yhtä hyvin kuin arvoisain teurastajain oltermanni
Lontoossa konsanaankin.

-- Tee niin, ystäväni. Ja tiedäthän, ett'en minä, niinkuin metsästäjä
ainakin, ole huonompi saalista nylkemään kuin kaatamaankaan.

-- Siitä olen varma, mr Dick, ja rakentakaas nyt, älkää pahaks panko,
kolmen kiven kiuas; kuivia puita tässä on yltäkyllin. Minä pyydän
sitten vain saada käyttää teidän kuumia hiiliänne.

-- Sitä ei tarvitse kauan odottaa, -- vastasi Kennedy.

Hän ryhtyi heti laittamaan kiuastansa, ja muutaman minutin perästä
valkea siinä jo palaa leimusi.

Joe oli leikellyt antilopista kymmenkunnan kylkiviipaletta ja
mehukkaimpia paloja lanteista, ja pian ne olivat muuttuneet maukkaiksi
halstaripaisteiksi.

-- Tästä tulee ystävä Samuel hyvilleen, -- virkkoi metsästäjä.

-- Tiedättekös, mr Kennedy, mitä minä tässä mietin?

-- Työtäsi kaiketi, biffejäsi.

-- Kaikkea muuta. Minä ajattelen, että minkähän näköisiä me ollaan, jos
emme palloa enää paikoillaan tapaakaan!

-- Oli sekin ajatus! Tohtoriko jättäisi meidät muka?

-- Eikä. Mutta jos ankkuri olisi pettänyt?

-- Mahdotonta. Mutta mikäpäs häntä sittenkään estäisi laskemasta alas?
Hänhän hallitsee niin täydelleen palloansa.

-- Entäs jos tuuli kantais hänet pois, eikä hän pääsisikään meidän
luoksemme?

-- Lakkaa nyt jo kuvittelemasta; ei tuo ole ensinkään hauskaa.

-- Niin, niin, mister; kaikki, mikä maailmassa tapahtuu, on
luonnollista. Ja koska tapahtua saattaa mitä hyvänsä, niin sopiihan
ajatellakin, että mitä hyvänsä...

Samassa kajahti laukaus.

-- Kuulitteko? -- virkkoi Joe.

-- Se on minun karbiinini. Minä tunnen paukauksesta.

-- Meille merkki!

-- Meitä uhkaa joku vaara!

-- Meitä taikka häntä, -- arveli Joe.

-- Matkaan!

Metsästäjät sieppasivat kiiruimman kaupassa saaliinsa ja läksivät
takaisin, oppainaan Kennedyn tänne tullessa karsimat oksat. Rikeiköltä
he eivät voineet nähdä palloa. Kaukana siitä eivät kaiketikaan olleet.

Kuului toinen laukaus,

-- Kiire on, -- virkkoi Joe.

-- Niin, ja taas laukaus.

-- Tuo on niinkuin puolustautumista.

-- Joutuun!

He juoksivat, minkä suinkin jaksoivat. Ennätettyään metsän laitaan, he
näkivät ensinnäkin _Victorian_ olevan paikoillaan. Tohtori istui
gondolissa.

-- Mitäs tämä on? -- kysäisi Kennedy.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti Joe.

-- Mitä niin?

-- Tuolla alhaalla on koko joukko neekereitä piirittämässä palloa.

Ja todellakin: jonkun matkan päässä näkyi pari kolmekymmentä olentoa,
jotka tunkeilivat sykomorin juurella, viuhtoen käsillään, kiljuen ja
kepparoiden. Muutamat olivat parhaillaan kiipeämässä puun latvaan.
Ilmeinen vaara uhkasi.

-- Tohtori on hukassa! -- huudahti Joe.

-- Nyt, Joe, nyt kysytään mielenmalttia ja tarkkaa silmää. Neljä noita
mustia pahuksia me ainakin korjaamme. Eteenpäin!

Kilometrin verran he juoksivat tulista vauhtia. Silloin kuului
gondolista jälleen laukaus. Se sattui yhteen pakanaan, joka oli
kiipeämässä ankkuriköyttä myöten ylös. Hengetön ruumis alkoi
retkahdella alas oksalta oksalle, kunnes parinkymmenen jalan päässä
maasta jäi riippumaan, kädet ja jalat ilmassa.

-- Mutta! -- huudahti Joe pysähtyen, -- mikäs hitto sitä pitelee
kiinni, tuota konnaa?

-- Vähät siitä, -- vastasi Kennedy; -- juostaan, juostaan!

-- Kuulkaas nyt! -- huusi Joe, räjähtäen nauramaan. -- Hännästään,
hännästään se riippuu! Apinoitahan ne on, senkin marakatit.

-- Hyvä, ett'eivät ole ihmisiä, -- vastasi Kennedy, syösten keskelle
kirkuvia eläimiä.

Siinä oli joukko kynokefaloita, varsin kauheita ja petomaisia apinoita,
koirankuonon kaltaisine päineen hirveät nähdäkin. Pari laukausta teki
tehtävänsä, ja tämä kirkuva parvi hajosi, muutamia kumppaleitansa
vailla.

Kennedy nousi heti nuoraportaille; Joe kiipesi puuhun ja irroitti
ankkurin. Gondoli laskeutui hänen kohdalleen, ja hänen oli helppo astua
siihen. Hetkisen kuluttua _Victoria_ kohosi jälleen ja läksi
kohtalaisen tuulen viemänä kulkemaan itää kohti.

-- Sepä oli piiritys se! -- virkkoi Joe.

-- Me luulimme jo maan-asukasten käyneen sinun kimppuusi, -- sanoi Dick
tohtorille.

-- Kaikeksi onneksi ne olivat vain apinoita, -- vastasi tämä.

-- Kaukaa ei erotus ollut kovinkaan suuri, rakas ystävä.

-- Eikä läheltäkään, -- arveli Joe.

-- Oli miten oli, -- sanoi Fergusson, -- tästä apinain hyökkäyksestä
olisi saattanut olla varsin arveluttavia seurauksia. Jos ankkuri niiden
alituisista kiskomisista olisi hellittänyt, niin ties minne tuuli olisi
minut vienytkään.

-- Mitäs minä sanoin, mr Kennedy?

-- Oikeassa olit, Joe, mutta se ei estänyt sinua kumminkaan
valmistamasta antilopin biffiä, joitten näky kiihotti minussa heti
ruokahalua.

-- Ei ihme, -- sanoi tohtori, -- sillä antilopin liha on herkkua.

-- Sopii koettaa, tohtori; pöytä on katettu.

-- Totta maarian, -- virkkoi Dick, -- noissa viipaleissa on
metsänriistan tuore tuoksu, jota ei ole halveksiminen.

-- Jaa-a! Antilbpin lihaa minä aina tahtoisin syödä päiväini loppuun
asti, -- puhui Joe, suu täynnä ruokaa, -- varsinkin, kun palan
paineeksi saa härpätä lasillisen grogia.

Joella oli pian valmiina tuo juoma, ja mielihyvällä sitä nautittiin.

-- Tähän asti kaikki hyvin, -- virkkoi Joe.

-- Vallan hyvin, -- vahvisti Dick.

-- No niin, mr Kennedy, vieläkö kadutte sitä, että läksitte mukaan?

-- Olisinpa mielinyt nähdä sen, joka olisi ruvennut minua estelemään!
-- vastasi metsämies, kasvot tuikeina.

Nyt oli kello neljä iltapäivällä. _Victoria_ oli kohdannut nopeamman
ilmavirran. Maa yleni vähitellen, ja pian osoitti barometri oltavan 450
m ylempänä merenpintaa. Tohtorin täytyi ylläpitää jotenkin voimakasta
kaasun ohenemista, jonka vuoksi hormi oli yhtämittaa käynnissä.

Kello seitsemän tienoissa _Victoria_ liiteli Kanjemen jokilaakson
kohdalla. Tohtori tunsi tämän tuoksi 20 kilometrin laajuiseksi
uutismaaksi. Tuollahan sen monet kylät baobabien ja melonipuitten
suojassa. Siellä asuu yksi Ugogon maan sulttaneja. Sivistys siellä
kenties ei ole kokonaan takapajulla, sillä harvoin siellä enää
myöskennellään oman perheen jäseniä. Ihmiset ja elukat siellä kumminkin
vielä elävät yhdessä pyöreissä, heinäruon näköisissä majoissa.

Kanjemen perästä alkoi maa olla autiota, louhikkoista, mutta tunnin
kuluttua tuli taas näkyviin hedelmällinen alanko, jossa jälleen rehevä
kasvullisuus vallitsi. Oltiin lähellä Mdaburua. Tuuli tyyntyi sitä
mukaa kuin ilta joutui, ja ilma näytti uupuvan uneen. Tohtori haeskeli
ilmavirtoja ylempää sekä alempaa, mutta turhaan. Nähdessään luonnon
olevan näin tyyneen, hän päätti olla yötä ylhäällä ilmassa ja kohosi
varmemmaksi vakuudeksi 300 metrin korkeuteen. _Victoria_ oli
asemillaan.

Tuli yö, hiljainen, tähtikirkas.

Dick ja Joe oikaisivat itsensä rauhallisille sijoilleen ja vaipuivat
sikeään uneen. Tohtori oli vartiossa, johon puoliyön aikana astui
Skotlantilainen.

-- Herätä minut, -- sanoi tohtori, -- jos huomaat vähintäkin outoa.
Ennen kaikkea pidä silmällä barometriä. Siinä meillä ojennusnuora.

Yö oli kylmä. Erotus päivän ja yön lämpötilassa oli 15° C. Pimeän
tultua aloittivat yöllisen konserttinsa eläimet, jotka jano tai nälkä
oli ajanut tyyssijoilta. Sammakot kurnuttivat sopraanoansa; sitä säesti
shakaalien ulvonta, jalopeurain basson kannatellessa tämän elävän
orkestrin akkordeja.

Käytyään aamuvartioon, tohtori Fergusson katsoi kompassia ja huomasi
tuulen suunnan muuttuneen yöllä. _Victoria_ oli siirtynyt parin
tunnin kuluessa puoli sataa kilometriä koillista kohti, kulkien nyt
Mabungurun kohdalla. Tämä on louhista seutua, täynnään kiiltopintaisia
syeniti-lohkareita ja jyrkkärinteisiä kallioita; kaikkialla
suippomaisia massoja; siellä täällä suuret joukot puhvelien ja norsujen
valkoisia luita. Puita oli vähän; mutta idässä näkyi tiheitä metsiä ja
niitten helmassa muutamia kyliä.

Kello seitsemän aikaan tuli näkyviin pyöreä, lähes parin kolmen
kilometrin laaja vuori, muodoltaan kuin suunnaton kilpikonna.

-- Hyvällä ollaankin tiellä, -- sanoi tohtori Fergusson. -- Kas tuossa
Jihue-la-Mkoa, johon pysähdymme vähäksi aikaa. Minun pitää täydentää
vesivarastoa hormin syöttämistä varten. Koetetaanpa tarttua kiinni
johonkin.

-- Vähän on puita täällä, -- huomautti Skotlantilainen.

-- Koetetaan kumminkin. Joe, heitä ankkurit.

Pallo vähensi nousuvoimaansa ja läheni verkalleen maata; ankkurit
laahasivat, kunnes yhden haarukka tarttui kallion halkeamaan, ja
_Victoria_ pysähtyi.

Kartat osoittivat Jihue-la-Mkoan läntisellä puolella suuria lampia. Joe
laskeutui maahan yksinänsä, mukanaan noin 50 litraa vetävä tynnyri, ja
palasi vajaan tunnin kuluttua. Muuta merkillistä hän ei ollut nähnyt,
kuin suunnattomia norsun-hautoja. Vähällä hän oli itsekin joutua yhteen
sellaiseen, jossa näkyi puoleksi kaluttu luuranko.

Hän toi mukanaan eräänlaisia mispeleitä. Tohtori tunsi ne "mbenbu" puun
hedelmiksi, joita kasvaa viljalti näissä tienoin, ja joita apinat
syövät ahnaasti. Fergusson oli jo jonkinmoisella mallittomuudella
odotellut Joeta, sillä vähäinenkin viipyminen näissä vieraita
vierovassa maassa pelotti häntä.

Vesitynnyri saatiin helposti gondoliin, tämä kun oli melkein maan
tasalla. Joe irroitti ankkurin ja heilahti ketterästi gondoliin. Hormin
liekki suurennettiin, ja _Victoria_ kohosi ylös.

Nyt oltiin parin sadan kilometrin päässä Kazehista, joka on tärkeä
asutus Keski-Afrikassa. Ilmavirta kun kävi kaakosta, toivoivat he
ennättävänsä sinne päiväs-aikaan. Kuljettiinkin 25 kilometrin vauhdilla
tunnissa. Pallon hoito alkoi nyt tulla varsin vaikeaksi. Kovin
korkealle ei käynyt kohoaminen, ohentamatta kaasua suurissa määrin: maa
oli täällä itsekin jo noin 900 m ylempänä merenpintaa. Tohtori koetti,
mikäli mahdollista, olla lisäämättä kaasun ohennusta ja pysyttelihe
taitavasti erään varsin jyrkän rinteen kohdalla. Ja niin kiidettiin
Tembo ja Tura-Wells nimisten kyläin ylitse. Viimeksi mainittu kuuluu
Unjamvezin maahan, rehevään seutuun, jossa puut kasvavat tavattoman
pitkiksi, muun muassa kaktus-kasvitkin suunnattoman kookkaiksi.

Kello kahden tienoissa, kauniilla säällä, polttavan auringon alla
liihoitteli _Victoria_ Kazehin kaupungin kohdalla, 650 km päässä
merenrannasta.

-- Me läksimme Zanzibarista kello 9 aamulla, -- sanoi tohtori,
katsellen muistiinpanojansa, -- ja kahdessa päivässä olemme, poiketen
puoleen ja toiseen, ennättäneet yli 900 km. Kapteenit Burton ja Speke
viipyivät samalla matkalla puolen viidettä kuukautta!




VIIDESTOISTA LUKU

Kazeh. -- Meluisat markkinat. -- _Victorian_ ilmauminen. -- Wangangat.
-- Kuun pojat. -- Tohtorin kävelyretki. -- Väestö. -- Kuninkaallinen
tembe. -- Sulttanin vaimot. -- Kuninkaallinen päihtymys. -- Joeta
kumarretaan. -- Mitenkä kuussa tanssitaan. -- Käännös. -- Kaksi kuuta
taivaalla. -- Jumalien suuruuden epävarmuus.


Kazeh, tärkeä paikka Keski-Afrikassa, ei ole mikään kaupunki.
Sielläpäin ei kaupunkeja sanan täydessä merkityksessä olekaan. Kazeh ei
sekään ole kuin suuri joukko laajoja painanteita. Siellä sijaitsee
majoja, orjain mökkejä, ja niitten välissä pieniä pihoja ja
huolellisesti viljeltyjä puistoja. Ihastuttavassa rehevyydessä siellä
kasvaa sipuleja, batateja, munaomenia, kurpitseja, champignoneja.

Unjamvezy on nimenomaa Kuun maata, Afrikan hedelmällinen ja ihana
yrttitarha. Sen keskellä on Unjanembe, herttainen seutu, jossa työtöntä
elämää viettävät muutamat Omani perheet, Arabialaisia puhtainta rotua.

He ovat pitkin aikoja käyneet kauppaa Afrikan sisäosissa ja Arabiassa
gummilla, norsunluulla, kattunoilla ja orjilla. Heidän karavaaninsa
ovat kulkeneet ristiin rastiin näissä päiväntasaajan seuduissa, tuoden
vieläkin merenrannoilta ylellisyys- ja korutavaroita näille rikkaille
kauppiaille, jotka vaimojensa ja orjiensa keskuudessa viettävät tässä
ihanassa maassa peräti rauhallista, huoletonta elämää, myötäänsä
pitkällään, naurellen, poltellen tai maaten.

Näitten painanteiden ympärillä on monilukuisia maan-asukasten majoja,
laajoja kauppatoreja, hamppu- ja daturavainioita, upeita puita,
viileitä siimeistöjä, -- siinä Kazeh.

Siellä on karavaanien yleinen yhtymäkohta. Sinne niitä tulee etelästä,
kuljettaen orjia ja norsunluuta; samoin lännestä, kuormissaan pumpulia
ja lasitavaroita maan-asukkaille Suurten Järvien rannoilla.

Toreilla vallitsee alituinen häärinä, sanomaton melu ja pauhu:
kantajain huutoja, rumpujen pärinää, pillien papatusta, muulien
mölinää, aasien hirnuntaa, naisten lauluja, lasten kirkunaa, jemadarin,
karavaanin päällysmiehen, kepin-iskuja, jotka lyövät tahtia tässä
paimen-symfoniassa.

Siellä levittelekse hujan hajan, jopa miellyttävässäkin
epäjärjestyksessä räikeänvärisiä kankaita, lasihelmiä, norsunluita,
sarvikuonon hampaita, haikalan hampaita, mettä, tupakkaa, pumpulia;
siellä käydään peräti kummallista kauppaa, jossa kukin esine saa hintaa
sitä myöten, mitenkä se ostajan mielihalua kiihottaa.

Äkkiä koko tämä liike ja hälinä taukosi. _Victoria_ näkyi yläilmoissa.
Majesteetillisesti se siellä leijui, laskeutuen yhä alemmas, alati
pysyen pystysuorassa suunnassa. Miehet, naiset, lapset, orjat,
kauppiaat, Arabialaiset ja Neekerit, -- kaikki katosivat tembeihin
(kartanoihin) ja mökkeihin.

-- Rakas ystävä Samuel! -- virkkoi Kennedy, -- jos me yhä edelleen
saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi
kauppaliittoja tämän väen kanssa.

-- Ja tässähän, -- arveli Joe, -- tässähän olis kaupat hyvin selvät.
Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua
kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.

-- No niin! -- sanoi tohtori. -- Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään,
mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.

-- Luuletteko niin, tohtori?

-- Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian
lähelle. _Victorialla_ ei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole
turvassa luodeilta eikä nuolilta.

-- Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näitten
Afrikalaisten kanssa?

-- Jos käy laatuun, niin miks'ei? -- vastasi tohtori. -- Kazehissa
oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä
villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni
ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan
yrittää.

Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnitti _Victoria_
ankkurinsa puun latvaan lähellä toria.

Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti
väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja",
joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He
kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista
heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja,
täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, -- kaikki tuo epäsiistiä,
niinkuin opinmiehillä konsanaankin.

Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja
lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja
kädet kurottautuivat taivasta kohti.

-- Siten on heillä tapana pyytää hartaasti, -- sanoi tohtori Fergusson.
-- Ellen erehdy, on meillä varsin tärkeä tehtävä suoritettavana.

-- Ottakaa te se suoritettavaksenne tohtori, -- virkkoi Joe.

-- Pianpa taitavat, poikaseni, tehdä sinustakin jumalan.

-- Olkoon menneeksi, tohtori; suitsutuksesta minä tykkään hyvin paljon.

Samassa yksi velhoista, joku "Mjanga", viittasi kädellään, ja koko melu
vaikeni heti kohta. Hän lausui muutamia sanoja matkamiehille, mutta
aivan oudolla kielellä.

Tohtori Fergusson, ymmärtämättä hänen puhettaan, heitti hänelle
umpimähkään muutamia arabialaisia sanoja, ja heti hänelle vastattiin
samalla kielellä.

Puhuja puhkesi nyt kukitettuun, korvaa hivelevään sanatulvaan. Tohtori
sai pian selvän, että _Victoriaa_ pidetään suorastaan taivaan kuuna
omassa personassaan ja luullaan tämän suloisen jumalattaren suvainneen
lähestyä kaupunkia kolmen poikansa kanssa, eikä ole moista kunniata
tämä auringon lempimä maa ikipäivinä unohtava.

Tohtori vastasi suurella arvokkaisuudella, että Kuulla on tapana kerran
tuhannessa vuodessa tehdä valtakunnassansa kiertomatka, tuntien
itsessänsä tarpeen lähemmältä näyttäytyä kumartajillensa, ja pyysi,
ett'eivät he pelkäisi väärinkäyttävänsä Kuun jumalaista läsnäoloa, vaan
rohkeasti ilmoittaisivat tarpeensa ja toivomuksensa hänelle.

Velho puolestansa julisti, että sulttani, "Mvani", joka oli sairastanut
monta ajast'aikaa, oli rukoillut taivasta avukseen ja kehoittaa nyt
Kuun poikia saapumaan luoksensa.

Tohtori ilmoitti nämä kutsut kumppaleilleen.

-- Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? -- kysyi metsästäjä.

-- Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on
tyyni, ei tuulen henkäystäkään; _Victorialla_ ei ole vähintäkään
vaaraa.

-- Mutta mitäs sinä aiot tehdä?

-- Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä
selviän.

Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:

-- Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut
meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!

Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja
koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.

-- Hyvät ystävät, -- puhui tohtori seuralaisilleen, -- meidän on oltava
varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin
äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa
pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen
ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta
jääköön nuoraportaitten juurelle.

-- Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? -- kysäisi
Kennedy.

-- Mitenkä, tohtori? -- huudahti Joe. -- Ettekö ota minua mukaan
perille asti?

-- En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren,
Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko
suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin
paikallanne, niinkuin olen määrännyt.

-- Koskas niin tahdot... -- virkkoi metsästäjä.

-- Pidä huolta kaasun ohennuksesta.

-- Pidän kyllä.

Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.

-- Kas, kas! -- virkkoi Joe. -- Minun mielestäni he ovat hiukan
vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.

Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään.
Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista
oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein
arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan
piiriin hänen ympärillensä.

Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja
uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista
tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes
kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla
vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.

Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään,
pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.

Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä
tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko
saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä
Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin
verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki
näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat
koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset
tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut
välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti
sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.

Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja
suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta
tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa
pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä
piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa
riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä
räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia,
euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä
sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.

Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi
siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen
häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen
majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä
heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila
pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä
korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi
nyrkeillään olkansa takaa.

Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat
tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät
solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään
kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä
iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman
veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen
viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.

Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan
kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden
ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan
toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia,
ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo
oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää
saaneet häntä pystyyn.

Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana
kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai
tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei
useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja
tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.

Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla
kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos,
suunnaten kulkunsa _Victoriaa_ kohti. Kello oli silloin kuusi illalla.

Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten
juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen
hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii.
Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei
yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka
eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille
varsin miellyttävästi.

-- Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on
koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.

Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään
"mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran
tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa
tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli
kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut
sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen
viehättäväksi hymyksi.

Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen
ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.

-- Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä.
Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.

Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja
kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin
käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin
ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes
häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä
kuussa käy.

Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti
jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät
unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja
niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä
on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi
Joe tohtorin.

Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja
päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria,
ahdistaen ja uhkaillen häntä.

Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani
pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä
käsissä?

Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen.
Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina
matkaan milloin hyvänsä.

Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä
remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän
kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.

-- Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, -- virkkoi tohtori. -- Älä
koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!

-- Mutta mitäs tämä merkitsee? -- kysyi Joe, nousten gondoliin.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Kennedy, karhini kädessä.

-- Katsokaa! -- vastasi tohtori, viitaten taivaanrantaan.

-- Mitäs siellä?.

-- Mitäkö? Kuu!

Ja todellakin: kuu nousi siellä mahtavana, tulipunaisena pallona
tummasta sinestä. Se oli todellakin kuu! Kuu ja -- _Victoria!_

Joko on olemassa kaksi kuuta tahi ovat muukalaiset valhettelijoita,
pettureita, vääriä jumalia!

Näihin mietteisin oli joukko luonnollisestikin tullut. Siitä äkkinäinen
käänne asioissa.

Joelta pääsi väkistenkin leveä nauru. Kazehin väestö, nähdessään
saaliinsa olevan karkaamaisillaan tiehensä, alkoi huutaa ja kirkua.
Jouset ja musketit kohosivat palloa kohti.

Mutta äkkiä yksi velhoista viittasi. Aseet hervahtivat. Hän kiipesi
puuhun, aikoen tarttua ankkuriköyteen kiinni ja vetää koko vehkeen
maahan.

Joe sieppasi kirveen.

-- Joko mä? -- kysyi hän.

-- Malta! -- vastasi tohtori.

-- Mutta tuo neekeri?

-- Kukaties meidän onnistuu pelastaa ankkuri, ja sitä minä tahtoisin.
Katkaista ennättää aina.

Puuhun noustuansa, alkoi velho katkoa oksia, ja siten pääsi ankkuri
irralleen; pallo ponnahti äkkiä ylös ja velho jäi ankkurin haarain
väliin, ja niinpä hän, ratsain tämän uuden-aikaisen orhiin seljässä,
läksi ylä-ilmoihin.

Väkijoukko hämmästyi sanomattomasti, nähdessään yhden wagangoistaan
pyrähtäneen avaruuteen.

-- Eläköön! -- huusi Joe, kun pallo suurella voimalla kiiti ylös.

-- Hyvin hän pysyy, -- virkkoi Kennedy; -- pieni huvimatka ei tee
hänelle haittaa.

-- Joko ma päästän sen alas yhdellä iskulla? -- kysäisi Joe.

-- Hyi sinua! -- vastasi tohtori. -- Lasketaan hänet hiljalleen maahan.
Ja luulenpa, että miehen taikavoima, tällaisen seikkailun perästä,
nousee aivan suunnattomiin hänen aikalaistensa silmissä.

-- Jumalan ne siitä kerrassaan tekaisee! -- arveli Joe.

_Victoria_ oli noussut 300 metrin korkeuteen. Neekeri piteli kauhealla
voimalla köydestä kiinni. Hän ei puhunut mitään; silmät vaan
tuijottivat miehen päässä, pyöreinä kauhusta ja hämmästyksestä.
Hiljainen länsituuli kuljetti palloa kaupungin ylitse. Puolen tunnin
perästä huomasi tohtori oltavan erämaan kohdalla. Silloin hän laimensi
liekkiä, ja pallo laski lähelle maata. Viiden, kuuden metrin päässä
neekeri hyppäsi alas, putosi seisovilleen ja läksi juoksemaan Kazehiin
päin. _Victoria_ kohosi kevenneenä jälleen ylä-ilmoihin.




KUUDESTOISTA LUKU

Hirmumyrskyn oireita. -- Kuun maa. -- Afrikan mantereen tulevaisuus.
-- Viimeisten päiväin kone. -- Maisema auringon laskun aikaan. --
Kasvi- ja eläinkunta. -- Hirmumyrsky. -- Tulivyöhyke. -- Tähtitaivas.


-- Sellaista se on, -- virkkoi Joe, -- kun luvatta ottaa ollakseen Kuun
poikia! Tuo kiertolainen tuolla oli saattaa meidät koko pahaan
piehkmään. Eihän vaan liene, tohtori hyvä, se teidän lääkäritaitonne
joutunut jollain viisiä häpeään?

-- Niin vainenkin, -- jatkoi metsästäjä, -- millainen mies se Kazehin
suittani oli?

-- Vanha, puolikuollut juoppo, -- vastasi tohtori. -- Vahinko ei ole
suuri, vaikka mies kuoleekin. Mutta sen opin tästä nyt saimme, että
kunnia on maailmassa hyvin huojuvaa laatua, ja ett'ei sen makuun ole
kovinkaan pyrkiminen.

-- Sitä hullumpaa! -- arveli Joe. -- Minusta se oli hyvinkin lystiä.
Muut mua kumartavat! Ja minä olen muitten epäjumalana ihan mieltäni
myöten! Mutta minkäs sille tekee! Kuu nousi ja kovin nousikin
punaisena, ja se tietää sitä, että se oli äissään.

Näitten ja samanlaisten puhelujen aikana, jolloin Joe tutkiskeli tätä
öisen taivaan valoa ihan uudelta kannalta, alkoi pohjoiselle taivaalle
kokoontua paksuja pilviä, raskaita, pahaenteisiä. Navakka tuuli
kiidätti _Victoriaa_ pohjoiskoillista kohti 150 metrin korkeudessa
maasta. Yläpuolella oli ilma kirkas, mutta tuntui raskaalta.

Pallon asema oli kello kahdeksan maissa illalla 32° 40' itäistä
pituutta ja 4° 17' eteläistä leveyttä. Lähestyvän myrskyn vaikutuksen
alaiset ilmavirrat kuljettivat sitä 65 kilometrin vauhdilla tunnissa.
Heidän allansa kiiti Mfuton aaltomaisia, hedelmällisiä tasankoja.
Ihmeteltävä näky.

-- Olemme keskellä Kuun maita, -- sanoi tohtori Fergusson, -- ja tämän
nimensä nämä seudut saivat jo muinaisuudessa, siitä syystä kaiketikin,
että täällä on kaikkina aikoina kumarrettu kuuta. Tämä on todellakin
verratonta seutua, ja sen rehevämpää kasvullisuutta tuskin tapaa
missään.

-- Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, -- virkkoi Joe, --
niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän
noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?

-- Ja kukapas osaa sanoa, -- vastasi tohtori, -- ett'ei tämä maa vielä
joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties
siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään
asukkaitansa.

-- Luuletko niin? -- kysyi Kennedy.

-- Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun
kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä.
Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan,
kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy,
tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa
Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa
lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan,
nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta
vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat
vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna
vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima,
-- kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä.
Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni
kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta
vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on
teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen
määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä,
missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla
ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille
ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen
syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot
puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan
olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka
ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa,
elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa
tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.

-- Jaa-a! -- arveli Joe, -- sitä olis hauska nähdä!

-- Nousit liian varhain, poikaseni.

-- Sitä paitsi, -- virkkoi Kennedy, -- kyllä vainenkin se on oleva
ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen!
Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen
itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu
sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen
miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!

-- Ja siihen minä lisään, -- sanoi Joe, -- ett'ei Amerikkalaiset
suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!

-- Saattaa olla, -- vastasi tohtori. -- Nehän ovat suuria
kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja
tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella
sitä.

Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta,
kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset
puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, -- kaikki sai osansa
tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi
suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt,
läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat
loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin:
suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille
luonnollisiksi valleiksi.

Kotvasen kuluttua tuli näkyviin Malagazari, suurin Tanganajika järveen
laskeva virta, käärmeillen laajain, vihantain ketojen poikki ja
vastaan-ottaen monilukuisia puroja, joita oli syntynyt tulvain aikana,
tai joita läksi saviperäiseen maahan kaivetuista lammikoista.
Yläpuolelta katsottuina ne näyttivät koskiverkolta, joka oli levinnyt
yli koko läntisen osan seutua.

Kyttyräselkäisiä eläimiä käveli sakeilla nurmikoilla, välisti
kokonaan kadoten pitkään ruohoon. Raikastuoksuiset metsät näyttivät
jättiläismäisiltä kukkavihkoilta, mutta näihin kukkavihkoihin kätkeytyi
jalopeuroja, leopardeja, hyenoja, tiikereitä suojaan päivän viimeisiltä
helteiltä. Välisti huojutteli viidakko latvojaan: norsu kulki siellä,
ja paukahdellen puut katkeilivat sen hampaitten nykiminä.

-- Mikä metsästysmaa! -- huudahti Kennedy innoissaan; -- työnnä kuula
metsään ihan umpimähkään: aina se arvoisensa otuksen löytää. Eikö
sopisi hiukan yrittää?

-- Ei sovi, ystäväni Dick; yö lähenee, pelottava yö; rajumyrskyn se tuo
mukanaan. Rajumyrskyt ovat hirvittäviä näissä seuduin, missä maaperä on
kuin suunnaton sähköpatteri.

-- Se on aivan totta, tohtori, -- virkkoi Joe. -- Helle on ihan
tukauttava, tuulta ei ensinkään; sen tuntee, että jotain on tulossa.

-- Ilma on sähköä täynnä, -- vastasi tohtori. -- Jok'ainoa elävä on
herkkä tällaiselle säälle, joka käy elementtien taistelun edellä, ja
minun täytyy tunnustaa, ett'en ole tätä milloinkaan tuntenut niin
suurissa määrin kuin nyt.

-- No niin, -- sanoi metsästäjä; -- eikös siinä tapauksessa olisi paras
laskeutua maahan?

-- Päinvastoin, Dick; minun mielestäni on edullisempi kohota
korkeammalle. Pelkään vaan, ett'ei nämä risteilevät ilmavirrat veisi
minua syrjään.

-- Aiotko siis poiketa siitä suunnasta, joka meillä on ollut rannasta
saakka?

-- Jos suinkin kävisi mahdolliseksi, -- vastasi Fergusson, -- niin
siirtyisin pohjoisemmaksi seitsemän, kahdeksan astetta; koettaisin
päästä sille leveydelle, jossa otaksutaan Niilin lähteiden olevan.
Kenties saamme nähdä jälkiä kapteeni Speken retkikunnasta tai vaikkapa
Heuglinin karavaanistakin. Jos laskuni pitävät ryhtiä, on meidän
asemamme nyt 32° 40' itäistä pituutta, ja mieleni tekisi nousta
päiväntasaajan toiselle puolelle.

-- Katsos! -- huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, -- katsos noita
virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja
katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!

-- Tukehtuuhan ne! -- virkkoi Joe. -- Kyllä tämä sittenkin on nättiä
kulkua... Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan
matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee
yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!

-- Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää
käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä
matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä
palasina.

-- Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon
sitomaan, -- arveli Joe. -- Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa
ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.

Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi
ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi
vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on
menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin
puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.

Kello yhdeksän aikaan illalla oli _Victoria_ liikkumatta Msenen
kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan.
Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin
säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä
tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja
suunnattomia euforbioita.

-- Ihan tässä tukehtuu, -- virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada
keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. -- Emmehän me enää
liikukaan. Eikö laskeuta maahan?

-- Entäs myrsky? -- sanoi tohtori jotenkin levotonna.

-- Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on
edessä?

-- Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin
korkealla.

-- Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän
pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko
yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.

-- Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.

-- Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! -- arveli Joe. -- Se ois vienyt
meidät kauas myrskyn käsistä.

-- Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara.
Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät
pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon.
Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan,
saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.

-- Mitäs me siis teemme?

-- Täytyy pidättää _Victoriaa_ maan ja taivaan uhkaamain vaarain
keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja
pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.

-- Valvotaan yhdessä, -- virkkoi metsämies.

-- Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä
herätän teidät, jos tarvis vaatii.

-- Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte
levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?

-- Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me
olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin
olemme huomenna aivan samalla paikalla.

-- Hyvää yötä sitten, tohtori.

-- Hyvää yötä, jos hyväksi hyvennee.

Kennedy ja Joe kietoutuivat peitteisinsä. Tohtori jäi yksinään
valvomaan avaruudessa.

Pilvijoukot ne sillä välin laskeusivat huomaamatta alemmas. Alkoi lyödä
yhä pimeämmäksi. Musta kupu painui maanpallon ylitse, ikäänkuin
runnellakseen sen kokonansa. Äkkiä välähti pimeydestä räikeä salama,
viiltäen ilmojen kautta, eikä ennättänyt se vielä sammua, niin täräytti
kauhea pamaus taivaan avaruudet.

-- Ylös! -- huusi Fergusson.

Toiset heräsivät tähän kauheaan jyrinään ja olivat valmiita.

-- Laskeutuuko pallo?

-- Ei; se ei kestäisi siellä. Meidän täytyy kohota, ennenkuin pilvet
tihenevät vedeksi ja tuuli pääsee valloilleen.

Ja hän pani horminsa toimimaan voimakkaasti.

Myrskyjen synty tropillisissa seuduissa on yhtä rajua kuin niitten
voimakin. Toinen salama repäisi taivaan ja sitä seurasi välittömästi
parikymmentä samallaista. Taivas oli kirjavanaan sähköliekeistä, jotka
välähtelivät paksujen sadepisarain alla.

-- Myöhästyimme, -- virkkoi tohtori. -- Nyt meidän täytyy kulkea
tulivyöhykkeen läpi pallolla, joka on täynnä syttyvää ainetta.

-- Maahan! maahan! -- toisti jälleen Kennedy.

-- Salaman iskun mahdollisuus on oleva melkein yhtä suuri, ja maassa
piankin puitten oksat repisivät pallon rikki.

-- Jo noustaan, tohtori!

-- Nopeammin, vielä nopeammin! Ekvatoriaalimyrskyjen aikana ei näissä
tienoin Afrikaa ole harvinaista lukea 20-30 salamaa minutissa. Taivas
on sanan täydessä merkityksessä ylt'yleensä tulessa, ja jyrinää kuuluu
myötäänsä.

Tuuli alkoi pauhata kauhealla raivolla tässä kuumentuneessa ilmassa. Se
kieputti hehkuvia pilviä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että suunnattomasta
ventilistä puhaltaa ilmaa tähän tulipaloon.

Tohtori Fergusson piti hormiansa täydessä voimassa. Kaasu oheni, ja
pallo kohosi. Polvillaan keskellä gondolia piteli Kennedy kiinni teltan
liepeistä. Pallo pyöri ja kieppui niin, että matkustajat tunsivat
päätänsä pyörryttävän, joka hetki peljäten pahinta. Pallon verhoon
ilmaantui syviä kuoppia, joihin tuuli hyökkäili vimmatulla voimalla,
painaen palloa niin, että tafta vonkui sen kynsissä. Kovan pauhinan
perästä alkoi rankka raesade piestä _Victoriaa._ Tämä nousi vaan
nousemistaan, tulisten salamain myötäänsä nuoleskellessa sen pintaa; se
oli täydessä tulessa.

-- Jumala armahtakoon meitä! -- lausui tohtori Fergusson. -- Me olemme
nyt Hänen kädessänsä. Hän yksin voi auttaa meitä. Olkaamme valmiit
kohtaamaan mitä hyvänsä, tulipalonkin. Kenties putoaminen ei ole oleva
huimaa.

Tohtorin ääntä kumppalit tuskin kuulivatkaan, mutta he näkivät hänen
tyynen olentonsa salamain valossa. Hän tarkasteli Pyhän Elian
fosforoivia tulia pallon verkossa. Tämä huojui ja heittelihe, mutta
nousi yhä korkeammalle. Neljännestunnin kuluttua se oli noussut
raivoavan pilvivyöhykkeen yläpuolelle; sähkö-ilmiöt löivät nyt
leikkejänsä alapuolella, niinkuin suunnaton ilotulitus-kruunu, joka oli
sidottu gondoliin.

Siinä yksi suurenmoisimpia näkyjä, mitä luonto saattaa ihmiselle
tarjota. Alhaalla myrsky, ylhäällä taivas tähtikirkas, tyyni, äänetön,
kylmä, ja kuu heittämässä levollisia säteitänsä noihin vimmastuneisin
pilviin.

Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta.
Kello oli nyt yksitoista illalla.

-- Jumalan kiitos! -- sanoi hän; -- nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt
vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.

-- Se oli kamalaa, -- virkkoi Kennedy.

-- Niin, niin, -- arveli Joe; -- mutta olihan siitä vaihetustakin
matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn
korkeammalta kannalta. Se oli somaa!




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuunvuoret. -- Vehreä valtameri.


Maanantai-aamuna kello kuuden paikoilla aurinko kohosi taivaanrannasta.
Pilvet hajosivat, ja raitis tuuli valpastutti ensimmäisiä aamun
välkähtelyjä.

Raikastuoksuinen maa tuli jälleen näkyviin. Pallo, pyöriskeltyään
vastakkaisten ilmavirtain käsissä paikoillansa, ei ollut paljoakaan
poikennut suunnastansa. Tohtori jätti kaasun tiheytymään ja laskeutui
hiljalleen alas, pyrkien pohjoisemmas kulkevaan ilmavirtaan. Kauan hän
haeskeli turhaan; tuuli kuljetti häntä länttä kohti, kunnes näkyviin
tulivat kuuluisat Kuunvuoret, jotka puoliympyränä reunailevat
Tanganajika järven päätä. Niitten seljänne, melkein kauttaaltaan yhtä
korkea, siinsi sinisenä taivaanrannassa kuin mikä linnan muuri. Ja sen
muurin ylitse eivät Keski-Afrikan tutkijat olleet päässeet. Muutamilla
yksityisillä kukkuloilla kuulsi ikuinen lumi.

-- Nyt, -- sanoi tohtori, -- nyt ollaan tutkimattomassa seudussa.
Kapteeni Barke tunkeusi kyllä kauas länttä kohti, pääsemättä
kumminkaan näille kuuluisille vuorille saakka; hän kielsi koko niitten
olemassa-olonkin, väittäen niitten olevan vain Speken mielikuvituksen
luomaa. Meillä, hyvät ystävät, ei saata enää olla siitä asiasta
epäilystä.

-- Kuljemmeko me niitten ylitse? -- kysyi Kennedy.

-- Emme, jos Jumala suo. Toivon kohtaavani sellaisen tuulen, joka vie
minut suoraan päiväntasaajaa kohti. Tarpeen tullen jään odottamaankin,
ja _Victoria_ saa tehdä laivan lailla: käydä ankkuriin vastatuulessa.

Pianpa tohtorin ennustukset toteutuivatkin. Koeteltuaan eri korkeuksia,
läksi _Victoria_ kohtalaisella nopeudella kulkemaan koilliseen.

-- Nyt on meillä hyvä suunta, -- sanoi tohtori, tarkastellen
kompassiansa; -- me kuljemme, tuskin kuuttakymmentäkään metriä
korkealla. Kaikki asianhaarat ovat edulliset uuden seudun tutkimiselle.
Kapteeni Speke, lähtiessään etsimään Ukereuen järveä, kulki idemmäs,
suorassa viivassa Kazehista.

-- Kuljemmeko kauankin tätä suuntaa? -- kysyi Kennedy.

-- Kenties. Meillähän on tarkoituksena päästä Niilin lähteitten
seutuun, ja matkaa on toistatuhatta kilometriä siihen äärimmäiseen
kohtaan, jonne pohjoisesta päin tulleet tutkijat ovat tunkeuneet.

-- Eikös ensinkään käydä maissa, -- kysäisi Joe, -- jotta sais edes
jalkojansa oikaista?

-- Kyllä. Pitäähän meidän sitä paitsi säästää eväitä, ja matkan
varrella saat sinä, uljas Dick, hankkia meille tuoretta lihaa.

-- Milloin vaan suvaitset, rakas ystävä.

-- Vettä pitää meidän niinikään saada lisää. Ties, jos tässä vielä
jouduttanee vedettömiin maihin. Ei varassa vaaraa.

Puolenpäivän aikaan oli _Victorian_ asema 29° 15' itäistä pituutta ja
3° 15' eteläistä leveyttä.

Ne heimot, joita asuu päiväntasaajan tienoissa, näyttävät olevan hiukan
sivistyneempiä. Heillä on hallitsijoina itsevaltiaita, joitten
despotismi on rajaton. Tiheimmässä näitä heimoja asuu Karagwahin
maakunnassa.

Päätettiin laskeutua maahan missä ensinnä sopiva tilaisuus ilmaantuu.
Pysäys oli kestävä jonkun aikaa, sillä pallokin oli huolellisesti
tarkastettava. Hormin liekki vähennettiin. Ankkurit heitettiin ulos, ja
pian ne alkoivat vetää pitkin suunnattoman prerian korkeata heinikkoa.
Ylhäältä katsottuna tuo preria näytti nurmikolta, mutta ruoho tässä
nurmikossa oli kolmatta metriä pitkää.

_Victoria_ liihoitteli jättiläismäisenä perhosena näitten ruohojen yli,
niitä taivuttamatta. Estettä ei missään. Se oli yhtä ainoata vehreätä,
tyrskytöntä valtamerta, tuo ruohikko.

-- Kyllä me saamme tällä tapaa kulkea kauan aikaa, -- virkkoi Kennedy;
-- ei yhtään puuta, mihin tarttua kiinni. Taitaa jäädä metsälle
menemättä.

-- Maltahan toki, rakas ystävä. Et sinä kumminkaan osaisi metsästellä
tuossa, missä ruoho on pitempi sinua itseäsi. Kyllä meille vielä sopiva
paikka löytyy.

Todellakin ihanata kulkua, oikeata purjehdusta tällä merellä, niin
vehreällä, melkein läpikuultavalla, jossa tuuli synnytti vienoja
väreitä. Gondoli oli nimensä mukainen: se näytti halkovan laineita; se
vaan erotusta, että mitä loistavimman värisiä lintuja tuon tuostakin
pyrähteli kirkuen lentoon korkeasta ruohikosta; ankkurit ne upposivat
tähän kukkajärveen, jättäen kuni alus jälkeensä vanaveden, joka pian
täytti vakonsa jälleen.

Äkkiä tuntui pallossa ankara nykäys. Ankkuri oli kaiketi käynyt kiinni
jonkin kätkössä olleen kallion halkeamaan.

-- Kiin'ollaan! -- virkkoi Joe.

-- Niin ollaan! Heitä portaat, -- käski metsästäjä. Tuskin oli nämä
sanat lausuttu, kun kimeä kiljaus kajahti ilmassa. Se sai aikaan
seuraavia katkonnaisia huudahteluja matkustajain keskuudessa.

-- Mitäs tämä on?

-- Omituinen ääni!

-- Maltas! Mehän kuljemme eteenpäin!

-- Ankkuri helti!

-- Ei hellinnyt; -- vastasi Joe, vetäen köydestä, -- lujassa istuu!

-- Sitten kulkee kallio mukana.

Ruoho näkyi liikahtavan laajalta alalta, ja kohta sen jälkeen kohosi
siitä näkyviin joku pitkä, kiertelevä esine.

-- Käärme! -- huudahti Joe.

-- Käärme! -- toisti Kennedy, siepaten karbiininsa.

-- Ei olekaan! -- virkkoi tohtori. -- Se on norsun kärsä

-- Norsuko, Samuel!

Ja samassa Kennedy tähtäsi.

-- Älähän vielä Dick, älähän vielä.

-- Norsu hinaa meitä, totta tosiaankin!

-- Ja oikeata suuntaa, Joe, oikeata suuntaa.

Norsu juoksi jotenkin kiivasta vauhtia. Se saapui pian avonaiselle
paikalle, jossa se tuli kokonaan näkyviin. Mahtavasta koosta huomasi
tohtori sen urosnorsuksi erinomaista rotua. Sillä oli kaksi vaaleata,
kauniisti kaareutuvaa torahammasta, kumpikin lähes 2,5 m pitkä.
Ankkurin haarat olivat lujasti tarttuneet niitten väliin.

Turhaan koetteli eläin kärsällänsä irtaantua nuorasta, joka kiinnitti
sitä gondoliin.

-- Eteenpäin! Ann' soittaa! -- huusi Joe riemuissansa, kiihoitellen,
minkä suinkin osasi, tätä kummallista kuljettajaa. -- Kas tässä taas
uudensorttinen reissutapa. Viis nyt enää hevosista! Norsu se olla
pitää.

-- Mutta minnekäs se meidät vie? -- kysäisi Kennedy, käännellen
pyssyänsä, joka poltti hänen hyppysiään.

-- Sinne se vie, minne tahdomme päästäkin, rakas Dick. Vielä hiukan
malttia!

-- Whiggamore! Whiggamore! niinkuin talonpojat Skotlannissa sanovat, --
huusi ihastunut Joe. -- Eteenpäin! Ann' pyyhkäisee!

Norsu alkoi nelistää kiivaasti, heitellen kärsäänsä puoleen ja toiseen
ja loikatessaan nykien palloa ankarasti. Tohtori seisoi kirves kädessä,
valmiina hakkaamaan köyden poikki, milloin tarvis vaatii.

-- Mutta, -- virkkoi hän, -- ankkurista emme luova, ennenkuin
viimeisessä hädässä.

Tätä menoa kesti lähes puolentoista tuntia. Eläin ei näkynyt väsyvän
ensinkään. Nämä merkilliset paksunahkaiset saattavat katkaista aimo
taipaleita, joutuen yhdessä ainoassa päivässä tavattoman pitkäin
matkain päähän, niinkuin valaskalatkin, joitten kaltaisia ne ovatkin
sekä koon että nopeuden puolesta.

-- Ihanhan, -- virkkoi Joe, -- ihanhan tämä on, niinkuin olis keihäs
isketty valaskalan niskaan, ja meidän käy justiin kuin valaanpyytäjäin.

Mutta maaperä muuttui, ja silloin täytyi tohtorinkin saada kulkutapa
toisellaiseksi.

Tiheä kamaldori-metsä näkyi neljän viiden kilometrin päässä pohjoiseen.
Siellä täytyy pallon päästä kuljettajastaan.

Kennedyn toimeksi annettiin pysäyttää norsu. Hän ojensi karbiininsa,
mutta ampuma-asema oli epäedullinen. Ensimmäinen, päähän tähdätty luoti
litistyi; norsu ei ollut siitä millänsäkään; pamaus pani sen vaan
jouduttamaan juoksuansa, jonka nopeus oli nyt kuin nelistävän hevosen.

-- Pakana! -- ärjäisi Kennedy.

-- Silläpä on kova pää! -- arveli Joe.

-- Koetetaanpa suippoluodeilla hartiain väliin, -- virkkoi Dick,
huolellisesti ladaten karbiininsa ja lauaisten.

Eläin päästi kauhean huudon, mutta riensi edelleen.

-- Jahkas minä, -- lausui Joe, siepaten pyssyn hänkin, -- jahkas minä
tulen avuksi; ei tästä leikistä muutoin loppua tule.

Kaksi luotia kävi eläimen kylkeen.

Norsu pysähtyi, kohotti kärsänsä ja läksi sitten voimainsa takaa
juoksemaan metsää kohti, suurta päätään heitellen ja veren virratessa
haavoista.

-- Jatketaanpa tulta, mr Dick.

-- Ja yhtämittaista, -- liitti tohtori; -- ei ole enää kuin puolisataa
metriä metsään.

Kymmenen laukausta kajahti vielä. Norsu teki huiman hyppäyksen; gondoli
ja pallo rasahtivat kamalasti ... olisi luullut, että kaikki tyyni
repesi rikki; täräyksessä kirposi kirveskin tohtorin kädestä ja putosi
maahan.

Tila alkoi käydä kamalaksi. Lujasti kiinnitettyä ankkurin köyttä oli
mahdoton päästää auki, eivätkä siihen pystyneet matkamiesten
puukotkaan. Metsä tuli yhä lähemmäs, kunnes eläin sattui nostamaan
päänsä ja sai samassa luodin silmäänsä. Se pysähtyi, horjahti, polvet
notkahtivat, ja kylki kääntyi metsästäjää kohti.

-- Nyt luoti sydämeen, -- sanoi hän, ladaten pyssyänsä viimeistä
kertaa.

Norsu päästi surkean kuolinhuudon, nousi hetkiseksi pystyyn, kärsäänsä
heiluttaen ja kaatui sitten koko painollaan toisen torahampaansa
päälle, joka katkesi. Norsu oli kuollut.

-- Hammas katkesi! -- huudahti Kennedy. -- Englannissa olisi siitä
maksettu 35 guineaa sadalta naulalta (noin 20 mk kilolta).

-- Ettäkö? -- virkkoi Joe, laskeuten köyttä myöten maahan.

-- Turhia huolia, rakas Dick! -- lausui tohtori. -- Emmehän toki
tulleet tänne norsunluun kauppiaina! Vai rikastuaksemmeko tänne
läksimme?

Joe tarkasti ankkuria. Se oli lujasti kiinni ehjässä hampaassa. Samuel
ja Dick laskeutuivat hekin maahan; pallo, kaasua puolillaan, leijui
kaatuneen eläimen yläpuolella.

-- Kaunis eläin! -- huudahti Kennedy. -- Kyllä on kokoa! En moista ole
koskaan Indiassakaan nähnyt.

-- Eikä kummakaan, hyvä ystävä. Keski-Afrikan norsut ovat kaikkein
kauniimmat. Anderssonit ja Cummingit ovat niin paljon pyydystäneet
niitä Kapmaan seuduissa, että ne siirtyvät nyt päiväntasaajaa kohti. Me
saamme niitä vielä useinkin nähdä suurissa laumoissa.

-- Mutta kunnes se tapahtuu, -- virkkoi Joe, -- niin eihöhän meidän
passaisi maistaa tätä? Minä otan laittaakseni mehukkaan aterian, jonka
tämä tässä saa pistouvata. Mr Kennedy menee metsästämään tunniksi tai
pariksi. Tohtori tarkastaa _Victorian_, ja sill'aikaa minä kokitan.

-- Hyvin harkittu, -- vastasi tohtori. -- Tee niin.

-- Ja minä, -- sanoi metsästäjä, -- otan kahden tunnin loman, jonka Joe
on suvainnut myöntää minulle.

-- Lähde vaan, ystävä hyvä, mutta muista olla varovainen. Älä mene
liian kauas.

-- Ole huoleti.

Ja Dick läksi pyssy olalla metsään.

Joe ryhtyi toimiin. Hän kaivoi maahan runsaan puolen metrin syvyisen
haudan ja täytti sen kuivilla oksilla, joita oli maassa, norsujen
raivaamissa aukoissa, missä norsujen jälkiä näki useissa kohdin.
Täytetyn kuopan päälle hän laittoi vielä yhtä korkean rovion ja pisti
sen tuleen.

Sitten hän astui norsun luokse, joka oli korkeintaan parinkymmenen
metrin päässä metsänlaidasta, irroitti vikkelästi kärsän, joka oli yli
puolen metriä paksu juuresta, valitsi siitä herkullisimmat palat ja
liitti niihin vielä hohkaisen sorkan. Nämä ovat todellakin parhaita
paloja norsussa, samoin kuin bisonissa kyttyrä, karhussa kämmen tai
metsäsiassa pää.

Kun rovio oli palanut sekä pinnalta että kuopan pohjaa myöten, raivasi
hän tuhat ja hiilet pois, jolloin siinä oli varsin kova kuumuus. Sitten
hän kääräisi lihapalat raikkaasti tuoksuaviin lehtiin, pani ne haudan
pohjalle ja peitti kuumalla tuhalla. Lopuksi hän laittoi uuden rovion
tämän päälle, ja kun se oli palanut loppuun, oli liha kypsää.

Senjälkeen hän nosti lihat haudasta, asetti herkulliset palaset
vehreille lehdille ja kattoi päivällispöydän ihanalle nurmikolle, kävi
gondolista korppuja, viinaa, kahvia ja ammensi raitista ja kirkasta
vettä läheisestä purosta.

Mieluista oli katsella tätä ateriaa, mutta, arveli Joe, olematta silti
sen ylpeämpi, vielä mieluisampi sitä on syödä.

-- Hauska matka kerrassaan: ei siinä väsy, eikä siinä ole vaaroja, --
puheli hän. -- Ateriat aikoinaan! Vuode aina valmiina! Vielä vai tässä
mitä muuta? Ja tuo mr Kennedy kun ei olis tahtonut tulla mukaan
ensinkään!

Tohtori Fergusson puolestaan tarkasti pallonsa mitä huolellisimmin. Se
ei näkynyt saaneen mitään vammaa myrskyssä. Tafta ja gummi olivat
säilyneet merkillisen hyvin. Ottaen lukuun maan korkeuden ja pallon
nousuvoiman, tohtori huomasi mielihyväkseen, että kaasumäärä oli
pysynyt entisellään; päällys oli ilmanpitävä, kuten ennenkin.

Vasta viisi päivää sitten olivat matkamiehet lähteneet Zanzibarista;
pemmikani oli vielä koskematta; korppuja ja lihasäilykkeitä oli vielä
pitkäksi aikaa; ei tarvinnut uudistaa kuin vesivarastot.

Putket olivat hyvässä kunnossa; gumminivelten avulla ne taipuivat,
vaikka palloa olisi käännellyt mihin suuntaan hyvänsä.

Tarkastuksen päätettyänsä rupesi tohtori järjestämään muistiinpanojaan.
Hän teki varsin onnistuneen piirroksen tästä seudusta: avara preria
perällä, kamaldori-metsä edessä ja pallo suunnattoman norsun kohdalla
ilmassa.

Kahden tunnin perästä Kennedy palasi, tuoden tullessaan vyöllisen
lihavia peltopyitä ja oryksin takakoiven. (Oryksit ovat erästä
kaurislajia, joka kuuluu ketterimpiin antilopeihin). Joe otti
pitääkseen huolta tästä muonavaraston lisäyksestä.

-- Pöytä on katettu! -- julisti hän niin heleällä äänellä kuin suinkin
osasi.

Ja matkustajat istahtivat vehreälle nurmikolle. Norsun sorkka ja kärsä
saivat ylistyksiä osakseen. Juotiin Englannin onneksi, niinkuin tapa
on, ja tämä ihana seutu sai nyt ensi kertaa tuta hienojen havannain
tuoksua.

Kennedy söi ja joi neljän miehen verot ja haasteli lakkaamatta. Hän oli
hurmaunut ja esitti täyttä totta ystävällensä tohtorille, että
asetuttaisiin asumaan tähän metsään, rakennettaisiin siihen lehdistä
maja ja pantaisiin pohja ja perustus afrikalaisten Robinsonien
dynastialle.

Ehdotus jäi huomioon ottamatta, vaikka Joe tarjoutuikin suorittamaan
siinä Perjantain osan.

Seutu näytti niin rauhalliselta ja asumattomalta, että tohtori päätti
olla yötä maassa. Joe rakensi ympärille nuotiopiirin, mikä on
välttämätön varokeino petoja vastaan. Ympärillä hiiviskelikin hyenoita,
kuguareja ja shakaleja, norsunlihan hajua vainuten. Kennedyn piti
useampia kertoja lauaista karbiininsa liian rohkeita kuokkavieraita
kohti, mutta yö kului sen suuremmitta kohtauksitta.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Karagwah. -- Ukereuen järvi. -- Yötä saaressa. -- Päiväntasaaja. --
Järven poikki. -- Vesiputoukset. -- Maisema. -- Niilin lähteet. --
Bengan saari -- Andrea Debonon kirjoitus. -- Englannin lippu.


Huomenissa kello viideltä ruvettiin jälleen hankkiutumaan matkalle. Joe
oli kaikeksi onneksi löytänyt kirveen ja katkaisi sillä norsulta
hampaat. _Victoria_ päästettiin irti ja läksi viemään matkamiehiä
koillista kohti 33 kilometrin nopeudella.

Tohtori oli edellisenä iltana huolellisesti laskenut pallon aseman
tähtien korkeuden mukaan. He olivat nyt 2° 40' päiväntasaajan
alapuolella, s.o. 160 maantieteellisen peninkulman (= 300 km) päässä
siitä. Kuljettiin useampain kyläin ylitse, välittämättä huudoista ja
kirkumisista, joita _Victoria_ väestössä herätti. Vihdoin, Tengan
tienoilla, kohdattiin ensimmäiset haarat Karagwahin vuoriseljännettä,
jotka Fergussonin mielipiteen mukaan lähtevät Kuunvuorista. Vanha
tarina, joka tietää Niilin lähteiden olevan näissä vuorissa, oli
suunnilleen oikeassa, koskapa ne koskettavat Ukereuen järveä, jota on
otaksuttu Niilin lähtökohdaksi.

Kuljettuansa yli Kafuro nimisen laajan alueen, jossa oleskelee
sikäläisiä kauppamiehiä suurissa määrin, huomasi tohtori vihdoin
taivaanrannassa tuon niin paljon etsiskellyn järven, johon kapteeni
Speke oli saapunut 3:na elokuuta 1858.

Samuel Fergusson tunsi liikutusta: olihan hän saapumaisillansa yhteen
matkansa tärkeimmistä kohdista. Silmä yhä kiikarissa, hän ei jättänyt
tarkastamatta ainoatakaan kohtaa tässä mystillisessä seudussa. Ja
tällaista hän siinä huomasi:

Maaperä hänen alapuolellansa kauttaaltansa kuihdutettua; muutamia
alankoja vain viljelyksessä. Maanlaatu, jossa oli keskikorkuisia mäkiä,
kävi järveä kohti yhä tasaisemmaksi; riisipeltojen sijaan alkoi tulla
ohravainioita. Siellä kasvoi ratamoja, joista valmistetaan seudun
viiniä, ja "mvani" nimisiä metsäkasveja, joitten hedelmiä käytetään
kahvin verosta. Puolensataa pyöreätä mökkiä, kukkivine olkikattoineen,
-- siinä Karagwahin pääkaupunki.

Selvään näkyi hämmästyneitä ihmisiä, kaunista rotua, tummankeltaisia
iholtaan. Tavattoman lihavia naisia liikkui vainioilla, ja tohtori
hämmästytti kumppaleitaan kertomalla, että tähän lihavuuteen, jota
pidetään suuressa arvossa, on syynä pakollinen piimän nauttiminen.

Puolenpäivän aikana oli _Victorian_ asema 1° 45' eteläistä leveyttä.
Tunnin perästä pallo oli saapunut järven kohdalle.

Kapteeni Speke oli antanut tälle järvelle nimeksi Njanza Victoria.[19]
Tällä kohtaa sen leveys oli 150 km. Sen eteläpäässä oli kapteeni
löytänyt joukon saaria, jotka hän nimitti Bengalin arkipelagiksi. Hän
jatkoi tutkimuksiansa hamaan Muanzaan, järven itärannalla, jossa
sikäläinen sulttani osoitti hänelle ystävällisyyttä. Hän otti tästä
osasta järveä kolmiomittaukset, mutta kosk'ei hänellä ollut
käytettävänänsä venhettä, ei hän päässyt kulkemaan järven yli eikä
käymään Ukereuen suurella saarella. Tämä saari, jossa hallitsee kolme
sulttania, on tiheästi asuttu. Matalan veden aikana se muodostaa vain
niemimaan.

_Victoria_ saapui tälle järvelle paljoa pohjoisemmassa, tohtorin
suureksi mielipahaksi, hänen kun oli mielensä tehnyt saada määrätyksi
järven sisemmätkin rajapiirteet. Rannat, joissa kasvaa okaista
viidakkoa ja tiheätä rikeikköä, peittyivät sanan täydessä merkityksessä
suunnattomain ja tiheäin moskitoparvien ruskean harson taakse. Seutu
näytti asumattomalta ja mahdottomaltakin asua. Virtahepoja loikoi
laumottain kaislistoissa tai sukelteli järven kuultavaan veteen. Länttä
kohti aukeni järveä laaja selkä; sitä olisi sopinut sanoa mereksi.
Järven vastakkaiset rannat ovat niin kaukana toisistaan, että
kulkuyhdistys niitten välillä käy vaikeaksi; sitä paitsi raivoaa näissä
korkeissa ja laajoissa vesistöissä usein ankaria myrskyjä.

Tohtorin oli vaikea ohjata pallon kulkua. Hän pelkäsi joutuvansa liian
kauas itään, mutta kaikeksi onneksi alkoi ilmavirta viedä häntä
pohjoista kohti, ja niinpä _Victoria_ kello kuusi illalla saapui erään
pienen, aution saaren kohdalle, 0° 30' leveyttä ja 32° 51' pituutta,
neljänkymmenen kilometrin päässä rannasta.

Matkustajain sopi nyt tarttua ankkurillaan kiinni puuhun, ja kun
illemmalla tuulikin tyyntyi, olivat he levollisesti yhdessä kohdin.
Maahan laskeumista ei ollut ajatteleminenkaan, sillä täällä, niinkuin
Njanzankin rannoilla, suunnattomat parvet moskitoja peittivät maan
paksuna pilvenä. Joe, joka oli pistäytynyt puussa, palasi gondoliin
täynnä moskitojen puremia, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. Sehän
on, arveli hän, moskitojen puolesta vallan luonnollista.

Tohtori ei kumminkaan ollut niin suuri optimisti, vaan laski köyttä
niin pitkältä kuin laatuun kävi, päästäkseen näistä armottomista
itikoista, joitten ilkeä surina alkoi jo kuulua yhä lähempänä.

Tohtorin laskujen mukaan oli järven korkeus meren pinnasta sellainen
kuin kapteeni Speke oli ilmoittanut, nimittäin 1100 metriä.

-- Kas nyt sitä ollaan saaressakin, -- virkkoi Joe, raapien itseänsä
armottomasti.

-- Pian sen käväisisi ylt'ympärikin, -- arveli metsästäjä, -- mutta
eihän siinä, paitsi noita armaita kämäräisiä, näy yhtään elävää
olentoa.

-- Nämä saaret, -- puhui tohtori, -- joita järvessä on niin viljalti,
eivät oikeastaan ole muuta kuin pohjaan vajonneitten mäkien huippuja.
Hyvä toki, että juuri saaressa saimme yösijan, sillä järven rannoilla
asuu julmia heimoja. Pankaa maata te, koskapa taivas lupaa meille
rauhallista yötä.

-- Etkös sinä aio tehdä samoin, Samuel?

-- En; en saisi unta silmääni. Ajatukset ajavat unen pois. Huomenna,
hyvät ystävät, jos tuuli on myötäinen, kuljemme suoraan pohjoista kohti
ja löydämme kenties Niilin lähteet, saamme selville tuon upiumpean
salaisuuden. Näin lähellä tuon suuren virran lähteitä on minun mahdoton
nukkua.

Kennedy ja Joe, joille tieteelliset tutkimukset eivät niin suurta
huolta tuottaneet, nukkuivat piankin sikeään uneen, tohtorin
suojeluksen alla.

Keskiviikkona, huhtikuun 23:na, _Victoria_ nosti ankkurinsa. Taivas oli
harmaissaan. Yö ei hevin mielinyt hellitä järven vesiltä, jotka oli
kiedottu sakeaan usmaan. Vihdoin kumminkin raikas tuuli puhalsi pois
tämän harson. Heiluttuaan ensin kotvan aikaa puoleen ja toiseen, läksi
_Victoria_ vihdoin kulkemaan suoraan pohjoista kohti.

Tohtori Fergusson taputti riemuissaan käsiänsä.

-- Hyvällä ollaan tiellä! -- huudahti hän. -- Tänään saamme nähdä
Niilin, tänään tai emme milloinkaan! Hyvät ystävät! Nyt kuljetaan
päiväntasaajan poikki. Nyt siirrytään meidän pallopuoliskoon.

-- Ohoh! -- virkkoi Joe. -- Ihanko se päiväntasaaja on justiin tässä?

-- Juuri tässä, poikaseni.

-- Siinä tapauksessa, älkää pahaksi panko, pitäisi minun mielestäni
vähän niinkuin huiskauttaa.

-- Olkoon menneeksi lasi groggia! -- vastasi tohtori nauraen. -- Sinun
tapasi oppia kosmografiaa ei ole hulluimpia.

Ja tällä tapaa vietettiin _Victoriassa_ linjan yli kulkua.

Pallo joutui joutumistaan eteenpäin. Lännessä näkyi matala ja
tasaisenläntä rannikko; perällä kohosivat Ugandan ja Usogan ylängöt.
Tuulen nopeus nousi hyvin korkealle: kuudettakymmentä kilometriä
tunnissa.

Njanzalla pauhasivat vaahtopäiset aallot. Muutamista suvantojen
mainingeista päättäen oli järvi varmaankin sangen syvä.

-- Tämä järvi -- sanoi tohtori -- on korkean asemansa kautta
nähtävästikin Itä-Afrikan jokien luonnollinen vesisäiliö. Taivas korvaa
sille sateessa sen, minkä se menettää jo'issa tapahtuvan haihtumisen
kautta. Minä pidän varmana, että tässä juuri on Niilin lähde.

-- Pianhan se saadaan nähdä, -- virkkoi Kennedy.

Kello yhdeksän tienoissa alkoi läntinen ranta lähetä. Se näytti
asumattomalta ja metsäiseltä. Tuuli kääntyi hiukan itään, ja silloin
tuli toinenkin ranta näkyviin. Se kaartelihe, kunnes vihdoin päättyi
tylsään kulmaan, asemana 2° 40' pohjoista leveyttä. Korkeat vuoret
kohottelivat alastomia huippujansa tällä rannalla Njanza järveä, mutta
niitten välillä muodostui syvä ja avara aukko, johon vedet kuohuillen
purkautuivat.

Yhä pitäen huolta pallonsa kulusta, tohtori tarkasteli seutua ahnain
silmin.

-- Katsokaas! -- huudahti hän. -- Katsokaas, hyvät ystävät!
Arabialaisten kertomukset olivat sittenkin tosia. Ne ovat puhuneet
joesta, jota myöten Ukereuen järvi purkaa vetensä pohjoiseen, ja tämä
joki on olemassa, ja me seuraamme sitä, ja sen juoksu on yhtä nopeata
kuin meidän kulkummekin! Ja tuo vesipisara, joka tuossa jalkaimme alla
kiitää, yhtyy varmaan välimeren aaltoihin! Tämä on Niili!

-- Niili se on! -- toisti Kennedy, Fergussonin innostuksen valtaamana.

-- Eläköön Niili! -- huudahti Joe, joka mielissään ollessaan oli valmis
huutamaan eläköötä mille hyvänsä.

Suunnattomat kalliot ympäröivät siellä täällä tämän salaperäisen virran
uomaa. Vesi vaahtoili; tuon tuostakin muodostui vuolaita paikkoja ja
koskia, jotka vahvistivat tohtorin otaksumisia. Ympäröiviltä vuorilta
syöksyi monilukuisia virtoja, vaahtoellen juoksussaan; silmä olisi pian
lukenut niitä satasen. Maasta pulppuili yksinäisiä suonia, ne juoksivat
ristiin rastiin, yhtyivät, kilpailivat nopeudessa ja vihdoin kaikki
valuivat tähän alkavaan jokeen, joka pian muodostui virraksi,
suljettuaan ne kaikki syliinsä.

-- Niili se on kuin onkin, -- puheli tohtori varmuudella. -- Sen nimen,
niinkuin sen juoksunkin alkuperä, on innostuttanut tiedemiehiä. Sitä on
johdettu kreikan- ja koptin- ja sanskritinkielestä.[20] Mutta vähät
siitä, koskapa sen on vihdoinkin täytynyt ilmi saattaa lähteittensä
salaisuudet.

-- Mutta, -- sanoi metsästäjä, -- mistäs sen tietää, että tämä ja
pohjoisesta tulleitten tutkijain löytämä virta on sama?

-- Siitä saamme, -- vastasi tohtori, -- aivan varmat, vastustamattomat,
kieltämättömät todistukset, jos vaan tuuli on tunninkaan ajan vielä
myötäinen.

Vuoret alkoivat hälvetä, ja näkyviin tuli monilukuisia kyliä, sesami-,
durrah- ja sokeriruoko-vainioita. Asukkaat näillä seuduin näyttivät
kiihkoisilta, äreiltä; heissä vallitsi enemmän viha kuin taikausko;
pallolla kulkijoissa he vainusivat pikemmin muukalaisia kuin jumalia.
Heidän mielestänsä ken Niilin lähteelle saapuu, se aikoo heiltä jotain
varastaa. _Victorian_ täytyi pysytellä musketin kantaman ulkopuolella.

-- Tässä käy maahanlasku vaikeaksi, -- virkkoi Skotlantilainen.

-- Entä sitten? -- tokaisi Joe; -- näille maan-asukkaillehan siitä
suurempi vahinkoa: eivät saa seurustella meidän kanssamme.

-- Minun täytyisi kumminkin laskeutua maahan, -- sanoi tohtori, --
vaikkapa vain neljännestunniksi, sillä muutoinhan ei meillä ole mitään
todistuksia löydöistämme.

-- Onko se aivan välttämätöntä, Samuel?

-- Aivan välttämätöntä, ja me laskeudumme, vaikkapa täytyisi käyttää
ampuma-aseitakin.

-- Se sopii, -- virkkoi Kennedy, hyväillen karbiiniansa.

-- Min' olen valmis, tohtori, milloin vaan tahdotte, -- sanoi Joe,
varustautuen taistelemaan.

-- Eipä olisi ensi kertaa, -- sanoi tohtori, -- kun tieteen täytyy
käyttää aseita. Niinhän kävi eräälle franskalaiselle oppineelle, joka
oli mittaamassa maan meridiania Espanjan vuoristoissa.

-- Ole huoleti, Samuel; luottaos vaan kahteen henkivartijaasi.

-- Joko nyt, tohtori?

-- Ei vielä. Meidän täytyy nousta ylemmäskin, saadaksemme ehjän kuvan
tästä maasta.

Vetykaasu oheni, eikä kulunut kymmentäkään minuttia, niin jo
liihoitteli _Victoria_ 750 metrin korkeudessa.

Sieltä he näkivät tiheän verkon jokia, jotka laskivat suureen virtaan.
Enin osa tuli lännestä, monilukuisten mäkien välitse, hedelmällisten
vainioitten poikki.

-- Tästä ei ole enää kuin 160 km Gondokoroon, -- sanoi tohtori, mitaten
kartaltansa, -- eikä kymmentäkään km siihen kohtaan, johon pohjoisesta
tulleet retkeilijät ovat päässeet. Nyt lähenemme varovasti maata.

_Victoria_ laski seitsemättä sataa metriä.

-- Nyt, ystävät, olkaa valmiit kaiken varalta.

-- Valmiit ollaan, -- vastasivat Dick ja Joe.

-- Hyvä!

_Victoria_ kulki samaa suuntaa kuin virta, tuskin kolmeakaan kymmentä
metriä korkealla. Niili oli tällä kohtaa 100 m leveä. Meluten hääräili
kansa kylissä. Toisen asteen kohdalla virta muodostaa noin 3 m korkean
vesiputouksen ja on siis venekululle sopimaton.

-- Kas tuossa Debonon mainitsema vesiputous, -- huudahti tohtori.

Virta leveni tästä alkaen. Ahmimalla katseli tohtori monilukuisia
saaria siinä. Hän haeskeli nähtävästikin jotain tunnusmerkkiä, mutta
turhaan.

Muutamia neekereitä tuli veneessä pallon kohdalle, mutta laukaus
Kennedyn pyssystä, vahingoittamatta ketään, pakotti heidät kiiruimman
kaupassa rientämään rantaan.

-- Onnea matkalle! -- toivotteli Joe; -- en minä heidän sijassaan enää
toista kertaa yrittäisi. Pintaa minulla karmisi, kun tuossa tuommoinen
hirviö ampua jysäytteleisi.

Tohtori sieppasi kiikarinsa ja ojensi sen erästä saarta kohti keskellä
virtaa.

-- Neljä puuta! -- huudahti hän; -- näettehän, tuolla! Neljä yksinäistä
puuta kasvoi todellakin saaren korkeimmalla kohdalla.

-- Se on Bengan saari! -- lisäsi hän. -- Juuri se!

-- Entä sitten? -- kysäisi Dick.

-- Siinä käymme maihin, jos Jumala suo.

-- Mutta siinä näkyy olevan asukkaita, tohtori!

-- Joe on oikeassa. Ellen erehdy, on tuolla parikymmentä musta-ihoista
koolla.

-- Me ajamme ne pakoon. Se on helposti tehty, -- vastasi Fergusson.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi metsästäjä.

Aurinko oli nyt zenitissä. _Victoria_ läheni saarta.

Neekerit, Makado heimoa, pitivät ankaraa melua. Yksi heistä alkoi
heiluttaa kaarnasta tehtyä päähinettään. Kennedy tähtäsi siihen,
laukaisi, ja päähine särkyi säpäleiksi.

Seurauksena oli yleinen pako. Neekerit syöksivät virtaan ja uivat
maihin. Kummaltakin rannalta alkoi nyt tulla luoteja rakeina, ja nuolia
vinkui tuiskuna, mutta ne eivät ylettyneet palloon asti. Ankkuri
tarttui kiinni kallion halkeamaan. Joe laski köyttä myöten alas.

-- Portaat! -- huusi tohtori. -- Tule mukaan, Kennedy! -- Mitä sinä
aiot?

-- Lähdetään maahan; minä tarvitsen todistajaa.

-- Täss' olen.

-- Joe, pidä tarkkaa vahtia.

-- Olkaa huoleti, tohtori; saatte luottaa minuun.

-- Tule, Dick! -- sanoi tohtori, astuen jalkansa maahan.

Hän vei ystävänsä muutamien saaren niemestä pistäväin kallioitten
luokse. Siellä hän haeskeli kotvan aikaa, penkoen pensastossa kätensä
veriin.

Äkkiä hän tarttui Kennedyn käsivarteen.

-- Katsos! -- sanoi hän.

-- Kirjaimia! -- huudahti Kennedy.

Ja todellakin! Kalliossa näkyi kaksi kiveen hakattua kirjainta. Siinä
luki selvään:

      A.D.

-- A.D., -- toisti tohtori, -- Andrea Debono! Sen matkustajan
nimimerkki, joka pääsi kaikkein kauemmaksi ylös Niiliä.

-- Se on päivän selvä, ystävä Samuel.

-- Oletko vakuutettu siitä nyt?

-- Niili tämä on! Kuka saattaisi sitä enää epäillä?

Tohtori katsahti vielä viimeisen kerran näihin kallisarvoisiin
alkukirjaimiin, ja merkitsi kirjaansa tarkalleen niiden muodon ja
mitat.

-- Ja nyt palloon! -- virkkoi hän.

-- Ja joutuun, sillä tuolla on muutamia neekereitä tulemassa takaisin
virran poikki.

-- Vähät me enää heistä! Jos tuuli veisi meitä vielä moniaan tunnin
pohjoista kohti, niin saapuisimme Gondokoroon, jossa saisimme puristaa
maanmiestemme kättä.

Kymmenen minuttia senjälkeen kohosi _Victoria_ majesteetillisesti ylös.
Menestyksen merkiksi levitti tohtori lipun, jossa oli Englannin
vaakuna.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Niili. -- Vapiseva Vuori. -- Kotimaan muistoja. -- Arabialaisten
kertomuksia. -- Njam-njam. -- Joen älykäs mielipide. -- _Victoria_
luovii. -- Pallomatkoja. -- Rouva Blanchard.


-- Mikä suunta meillä on? -- kysyi Kennedy, nähdessään tohtorin
tarkastelevan kompassia.

-- Pohjoisluode.

-- Peijakas! Eihän se pohjoinen ole, se!

-- Ei olekaan, Dick, ja tuskin me Gondokoroon pääsemmekään, ikävä
kyllä. Mutta olemmehan sentään yhdistäneet idästä ja lännestä tehdyt
löydöt toisiinsa. Ei siis ole syytä valittaa.

_Victoria_ joutui vähitellen yhä kauemmas Niilistä.

-- Vielä viimeinen silmäys, -- lausui tohtori, -- tähän
saavuttamattomaan leveyspiiriin, jonka poikki eivät rohkeimmatkaan
löytöretkeilijät ole milloinkaan päässeet! Täällä ne nyt asuvat nuo
heimot, joitten luona ei kukaan vielä ole käynyt.

-- Siis, -- virkkoi Kennedy, -- meidän löytömme osoittavat todeksi sen,
mitä tiede on edellyttänyt, niinkö?

-- Kerrassaan. Valkoinen Niili, Bar-el-Abiad, lähtee järvestä, suuresta
kuin meri. Siinä sen lähde. Runollisuus täten kyllä joutuu tappiolle.
Ennen vanhaan otaksuttiin kernaasti tämän virtain kuninkaan lähtevän
taivaasta. Vanhat nimittivät sitä okeanoksi (valtamereksi), eikä ollut
sekään ajatus kovin kaukana, että Niilin lähteenä olisi itse aurinko!
Mutta tuosta täytyy kuin täytyykin tinkiä pois yhtä ja toista ja aika
ajoin hyväksyä, mitä tiede opettaa. Kenties ei aina ole maailmassa
oleva oppineita; runoilijoita ei ole milloinkaan puuttuva.

-- Vieläkin näkyy koskia, -- huomautti Joe.

-- Ne ovat Makedon koskia, 3:nella asteella. Aivan oikein! Jospa toki
olisimme päässeet seuraamaan Niilin juoksua vielä moniaan tunnin!

-- Ja tuolla edessä päin näkyy vuoren huippu, -- sanoi metsästäjä.

-- Se on Logwekin vuori, arabialaisten Vapiseva Vuori. Koko tämän
seudun on tutkinut Andrea Debono, joka täällä matkusti Latif Effendin
valenimellä. Koska Niilin läheiset neekeriheimot käyvät alituista
hävityssotaa keskenänsä, niin arvaatte, mitä vaaroja hänellä myötäänsä
oli voitettavina.

Tuuli alkoi kuljettaa _Victoriaa_ luoteista kohti. Välttääksensä
Logwekin vuorta, täytyi sen hakea eteläisempää ilmavirtaa.

-- Hyvät ystävät, -- lausui tohtori seuralaisilleen, -- nyt me
aloitamme varsinaisen kulkumme Afrikan poikki. Tähän saakka olemme
parhaasta päästä seuranneet edeltäjäimme jälkiä. Ja eihän meiltä ole
rohkeutta puuttuva?

-- Ei koskaan! -- huudahtivat Dick ja Joe yht'aikaa.

-- Matkaan siis, ja tulkoon taivas avuksemme!

Kello kymmenen illalla saapuivat matkustajat kuilujen, metsien ja
hajallaan olevain kyläin ylitse Vapisevan Vuoren kohdalle ja sivuttivat
sen loivia rinteitä.

Tänä merkillisenä päivänä, huhtikuun 23:na, olivat he viidessätoista
tunnissa, navakan tuulen kiidättäminä, kulkeneet lähes 600 kilometriä.

Mutta tämän viimeisen osan matkaa he suorittivat painostavissa
tunnelmissa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi gondolissa. Löydötkö ne
niin valtasivat tohtorin mielen? Tätä matkaako tuntemattomain seutujen
kautta mietiskelivät toiset? Oli siinä kumpaakin, ja lisäksi muistui
tässä vielä niin elävästi mieleen Englanti ja kaukaiset ystävät. Joe
oli yksinään filosofi, johon ei ikävä pystynyt: hänen mielestänsä oli
ihan luonnollista, ett'ei heillä ollut isänmaata mukanaan siitä
hetkestä kuin se oli heistä jäänyt. Hän kunnioitti kumminkin Samuel
Fergussonin ja Dick Kennedyn äänettömyyttä.

Kello kymmenen illalla kävi _Victoria_ ankkuriin vastapäätä Vapisevaa
Vuorta.[21] Syötiin vahva illallinen ja nukuttiin, yhden aina vuoroonsa
valvoessa.

Huomenissa he heräsivät hilpeällä mielellä. Ilma oli kaunis ja tuuli
edullinen. Joen iloisuuden höystämä aamiainen saattoi heidät kaikki
mitä parhaimmalle tuulelle.

Seutu, jonka kautta he nyt kulkivat, oli alalleen valtavan suuri,
Kuunvuorista Darfurin vuoriin, siis likipitäin yhtä suuri kuin Europpa.

-- Nyt kuljemme kaiketikin siinä osassa maata, jonka otaksutaan olevan
Usogan kuningaskuntaa. Geografit ovat väittäneet, että Keski-Afrikassa
on laaja alanko, suunnaton sisäjärvi. Saadaan nähdä, onko siinä perää.

-- Millä tavoin siihen luuloon on tultu? -- kysyi Kennedy.

-- Arabialaisten tarinain nojalla. Arabialaiset kertoilevat paljon
kukaties liiaksikin. Muutamat matkustajat ovat Kazehissa tai
Suurten järvien seuduilla kohdanneet sisämaasta tuotuja orjia, ja
tiedustelleet heiltä heidän maansa oloja sekä sitten näistä
moninaisista tiedon-annoista kutoneet kokoon arvelunsa. Joka
tapauksessa on niissä jonkun verran perää, niinkuin Niilin lähteitä
koskevista tarinoista näkee.

-- Se on varma se, -- vastasi Kennedy.

-- Näitten tiedon-antojen mukaan on koetettu tehdä karttojakin. Minä
aion matkallani noudattaa yhtä niistä ja tehdä siihen oikaisuja tarpeen
mukaan.

-- Lieneekö koko tämä seutu asuttua? -- kysyi Joe.

-- Epäilemättä, mutta kehnoa on asutus.

-- Jotain sellaista minäkin arvelin.

-- Nämä hajanaiset heimot ovat tunnetut yhteisellä nimellä Njam-Njam,
joka ei ole muuta kuin onomatopojetinen sana; se matkii puremisen
ääntä.

-- Mainiota: njam-njam! -- virkkoi Joe.

-- Joe rukka! Jos sinä olisit välittömänä aiheena tämän sanan
sepustukseen, niin kenties ei asia niin mainiota olisikaan.

-- Kuinka niin?

-- Näitä heimoja pidetään ihmissyöjinä.

-- Ettäkö?

-- Aivan varmaan. Luultiin ensin, että tänpuoleisilla ihmisillä on
häntä, niinkuin nelijalkaisilla, mutta pian huomattiin, että tuohon
erehdykseen oli syynä heidän pukunsa, jona he käyttävät eläinten
vuotia.

-- Sitä pahempi, sillä häntä on mainio konsti, jolla huiskia moskitoja.

-- Mahdollista kyllä; mutta hännät on vietävä satujen alalle, niinkuin
koiranpäätkin, joita matkustaja Brun-Rollet väitti olevan muutamilla
heimoilla, mutta totta on valitettavasti ainakin näitten heimojen
julmuus. Ihmisenlihalle he ovat erittäin ahnaita.

-- Älkööthän vaan kovin himoitko minun personaani.

-- Sepä se! -- virkkoi metsästäjä.

-- Niin justiin, mr Dick! Jos minä joskus joutuisin syötäväksi, kun
eväät ovat ihan viimeisensä veisanneet, niin tapahtukoon se sitten
teidän eduksenne ja tohtorin eduksi. Mutta ruokkia omalla itselläni
noita murjaaneja, -- hyi! Ihan minä kuolisin häpeästä!

-- Hyvä se, uljas Joe! -- virkkoi Kennedy. -- Pidä sanas, jos kohdalle
sattuu.

-- Altis aina, hyvät herrat.

Iltapäivällä peittyi taivas kuumaan usmaan, jota nousi maasta. Tuskin
erotti esineitä alhaalla. Peljäten samalla, että pallo saattaisi
tärähtää johonkin aavistamattomaan vuoren huippuun, päätti tohtori
pysähtyä.

Yö kului ilman muuta, vaikka tässä synkässä pimeydessä täytyikin olla
kahta vertaa valppaampi kuin muulloin.

Seuraavana aamuna puhalsi passaadi- eli monsuni-tuuli erittäin rajusti.
Se temmelsi pallon alimmaisissa poimuissa, kovasti pieksäen sitä
jatkosta, jonka kautta ohennusputket kulkivat. Täytyi sitoa niitä
lujemmalle, ja sen toimen suoritti Joe varsin vikkelästi, samalla
tarkastaen pallon alasuuta ja huomaten sen aivan ilmanpitäväksi.

-- Se on meille erinomaisen tärkeä seikka, -- sanoi tohtori. --
Ensinnäkin meiltä ei mene kallista kaasua hukkaan; toiseksi emme jätä
peräämme tulen-arkaa jälkeä, joka lopulti saattaisi syttyäkin.

-- Siitäpä tulisi kovat kolttoset matkamiehille, -- arveli Joe.

-- Ja silloin suin päin maahan, niinkö? -- kysäisi Dick.

-- Ei sentään niin. Kaasu palaisi verkalleen, ja me
laskeutuisimme vähitellen. Samallainen seikka sattui franskalaiselle
ilmassa-purjehtijalle, madame Blanchardille. Heitellen ilotulia ilmaan,
hän tuli sytyttäneeksi pallonsa, mutta hän ei heti syössyt alas ja
olisi kaiketi jäänyt henkiinkin, ellei gondoli olisi iskenyt
savupiippuun ja heittänyt häntä maahan.

-- Toivotaan, ett'ei sellaista meille satu, -- lausui metsästäjä. --
Tähän saakka ei tämä matka minun mielestäni ole ollut yhtään
vaarallista, enkä minä ymmärrä, mikä meitä estäisi pääsemästä matkamme
perillekin.

-- En minäkään, ystävä hyvä. Tapaturmiin on sitä paitsi aina ollut
syynä purjehtijain varomattomuus tai vaillinaiset laitokset. Useammasta
tuhannesta ilmassa-purjehduksesta ei ole kahtakymmentäkään tapaturmaa,
joista kuolema olisi ollut seurauksena. Yleensä on maahan laskeuminen
ja nouseminen pahimman vaaran alaista. Ja siksipä meidän täytyy
sellaisissa tapauksissa olla peräti varovaisia.

-- Nyt olisi murkinan aika, -- virkkoi Joe; -- meidän täytynee tyytyä
säilykelihaan ja kahviin, kunnes mr Kennedy hankkii meille tuoreempaa
muonaa.




KAHDESKYMMENES LUKU

Taivaallinen puteli. -- Viikuna-palmut. -- Mammut-puut. -- Sodanpuu. --
Siivekäs valjakko. -- Kahden heimon taistelu. -- Teloitus. --
Jumalainen väliintulo.


Tuuli yltyi ankaraksi ja epäsäännölliseksi. _Victoria_ kulki todellakin
luovimalla, sitä kun heitteli milloin pohjoiseen, milloin etelään. Se
ei kohdannut pysyvää ilmavirtaa.

-- Kiivaasti me kuljemme, mutta emme juuri eteenpäin pääse, -- virkkoi
Kennedy, -- huomaten magnettineulan niin usein muuttavan suuntaa.

-- _Victorian_ nopeus on ainakin 55 km tunnissa. Kumartukaas laidan
yli, niin huomaatte kuinka nopeasti maa pakenee aitamme. Tuo metsä,
katsokaas, näkyy rientävän meitä kohti!

-- Tuossahan jo metsänrinne, -- virkkoi Kennedy.

-- Ja tuossa kylä, -- tokaisi Joe vähän ajan perästä. -- Kyll' ovat
ällistyneen näköisiä neekerit tuolla.

-- Vähemmästäkin, -- vastasi tohtori. -- Franskalaiset, nähtyään ensi
kertaa ilmapalloja, alkoivat ampua niitä, pitäen niitä kummituksina;
sallittakoon siis Sudanin neekerien avata silmänsä selkoseljälleen.

-- Peiakas! -- sanoi Joe, pallon kulkiessa erään kylän kohdalla 30
metriä maanpinnasta. -- Minäpäs otan ja heitäu heille tyhjän putelin.
Jos se tulee ehjänä alas, niin ihan vissiin ne rupeavat kumartamaan ja
pokkuroimaan sitä; jos se menee rikki, niin taikakaluiksi he ottavat
palaset.

Näin sanottuaan hän heitti alas pullon, joka tietysti särkyi tuhansiksi
sirpaleiksi. Neekerit katosivat päistikkaa majoihinsa, huutaen ja
parkuen.

Vähän tuonnempana huudahti Kennedy:

-- Katsokaas tuota kummallista puuta; eri laatua latva ja eri laatua
tyvi.

-- Jaa-a! -- arveli Joe. -- Maa se tääkin: puut kasvaa päällekkäin.

-- Se ei ole muuta kuin viikunapuu, jonka runkoon on joutunut
ruokamultaa. Jonakin kauniina päivänä tuuli kantoi siihen palmupuun
siemenen; se juurtui, ja palmu kasvaa kuin kasvaakin.

-- Kerrassaan sukkela konsti, -- sanoi Joe. -- Ja sen minä vien
mukanani Englantiin. Aatelkaas, kun tuommoisia puita lähtee lykkäämään
Lontoon parkeissa, puhumattakaan siitä, että sillä viisillä saa
hedelmäpuita kaksin verroin; puistot ei levene, vaan nousee, ja se on
varsin edullista pikku viljelijöille.

Tässä tuokiossa täytyi _Victorian_ nousta ylemmäs, päästäkseen metsän
yli, jossa kasvoi 90 m pitkiä puita, satavuotisia banaaneja.

-- Kuinka komeita puita! -- huudahti Dick. -- En tiedä mitään niin
kaunista kuin nuo uljaat metsät. Katsohan, Samuel.

-- Näitten banaanien pituus on todellakin ihmeteltävä, hyvä ystävä,
mutta ei se olisi mitään hämmästyttävää Uuden maan-osan metsissä.

-- Mitenkä? Onko olemassa vielä pitempiäkin puita?

-- On niinkin, niin sanottuja "mammouth trees" (mammut- eli
jättiläispuita). Niinpä on Kaliforniassa löydetty 135 m pitkä cedri. Se
ulottui siis korkeammalle parlamentin tornia Lontoossa ja Egyptin
korkeintakin pyramidia. Tyvi oli 36 m ympäri mitaten ja vuosirenkaat
tiesivät sen eläneen 4000 vuotta.

-- Jopa tuo sitten niin merkillistä, tohtori hyvä! Kun on elänyt
nelisen tuhatta vuotta, niin jo vainenkin siinä ajassa on ennättänyt
venyä.

Mutta tämän keskustelun aikana oli metsä jo jäänyt jäljelle, ja
näkyviin tuli suuri ryhmä majoja, joita seisoi piirissä. Keskellä oli
yksinäinen puu. Joelta pääsi huudahdus:

-- Jos tuokin tuossa on neljätuhatta ajast'aikaa moisia kukkia
kasvatellut, niin en ainakaan minä sitä kiitä enkä kehaise.

Ja hän osoitti tavattoman suurta sykomoripuuta, jonka ympärillä oli
niin suuria kasoja ihmisenluita, että sen runkoa tuskin näkyikään.
Kukat, joista Joe oli puhunut, olivat vasta katkaistuja ihmisenpäitä,
jotka olivat kiinni puun runkoon iskettyjen puukkojen päissä.

-- Ihmissyöjäin sodanpuu! -- virkkoi tohtori. -- Indiaanit irroittavat
päänahan, neekerit koko pään.

-- Mikä missäkin muotina, -- arveli Joe.

Mutta jo katosi puukin verisine päineen näköpiiristä. Kauempana aukeni
toinen näky, yhtä inhottava sekin. Puoleksi kalutuita ruumiita ja
luurankoja loikoi hiekassa; ihmisen jäseniä siellä täällä, ja kaikki
tuo hyenain ja shakaalien laidunmaana.

-- Nuo ovat epäilemättä pahantekijäin ruumiita. Samoin tehdään
Abyssiniassakin: pahantekijät heitetään ulos petojen tapettaviksi ja
raadeltaviksi.

-- Eipä se ole paljoa julmempaa kuin hirttäminenkään, -- virkkoi
Skotlantilainen. -- Saastaisempaa vaan, siinä kaikki.

-- Etelä-Afrikassa -- vastasi tohtori -- tyydytään siihen, että
pahantekijä lukitaan elukoinensa, jopa perheineenkin, omaan majaansa,
se sytytetään, ja kaikki palaa poroksi yht'aikaa. Tämä on julmuutta,
mutta minä olen samaa mieltä kuin Kennedykin, että hirttäminen on yhtä
barbaarista, vaikk'ei niin julmaakaan.

Joen erinomaisen tarkat silmät huomasivat kaukaa parven petolintuja
leijailevan ilmassa.

-- Ne ovat kotkia! -- huudahti Kennedy, katseltuaan kiikarilla, --
komeita lintuja, joitten lento on yhtä nopeata kuin _Victorian_ vauhti.

-- Taivas meitä varjelkoon niitten hyökkäyksiltä! -- lausui tohtori. --
Ne ovat pelottavampia kuin metsän pedot ja villit heimot.

-- Joutavia! -- vastasi metsästäjä. -- Me hajoitamme ne
pyssynlaukauksilla.

-- Soisinpa kernaasti, ystävä hyvä, ett'ei meidän tarvitsisi ryhtyä
sinun ehdottamaasi keinoon. Pallon päällys ei kestäisi ainoatakaan
nokan-iskua niiltä. Kaikeksi onneksi luulen _Victorian_ pikemmin
pelottavan heidät pois kuin vetävän luokseen.

-- Mutta nyt, -- virkkoi Joe, -- nyt iskee mieleeni muuan ajatus, ja
tänään minulla niitä onkin tusinoittain. Jos olisi ottaa kiinni
muutamia noista, valjastaa gondolin eteen ja anna mennä sitten kautta
ilmojen!

-- Ehdotus on tehty vakavassa mielessä, -- vastasi tohtori; -- minun
luullakseni se on vaan hiukan epäkäytännöllinen niin itsepäisiin
eläimiin nähden.

-- Kyllä ne tottuis, -- arveli Joe. -- Ei niitä ohjattaisikaan
kuolaimista, vaan silmälappujen avulla, jotka vähentäisivät niiltä
näön. Kun vetäis kiinni toisen lapun, niin ne lentäis oikeaan tai
vasempaan, ja kun nykäisis kiinni kumpaisetkin, silloin ne pysähtyis.

-- Eiköhän tuuli sentään liene parempi sinun siivekästä valjakkoasi,
Joe! On se paljoa taatumpi, ja sen elatuskin huokeampaa.

-- Olkoon niin, tohtori; mutta oma pää minulla vaan on tässäkin
asiassa.

Oli puolipäivä. Jonkun ajan perästä väheni _Victorian_ vauhti
hiljaiseksi. Maa vieri verkalleen sen alta, ei paennut enää.

Äkkiä kajahti huutoja ja kirkunaa matkustajain korviin. He kumartuivat
laidan yli ja huomasivat avonaisella tantereella varsin hämmästyttävän
näyn.

Kaksi heimoa taisteli keskenään vimmatulla raivolla, ampuen kokonaisia
nuolipilviä toisiansa kohti. Taistelijoissa oli semmoinen into surmata
vihollisiansa minkä vaan ennättivät, ett'eivät he lainkaan huomanneet
_Victorian_ tuloa. Heitä oli noin kolmesataa toistensa kimpussa, ja
mellakka oli hirvittävä. Useammat heistä, haavoitettuina itsekin,
tarpoivat verilätäköissä, -- inhottava näky.

_Victorian_ tultua näkyviin, taistelu taukosi hetkeksi; huuto kasvoi
kahta kauheammaksi; muutamia nuolia lauaistiin gondolia kohti, ja yksi
tuli niin lähelle, että Joe sai sen kädellään kiinni.

-- Ylemmäs! -- huudahti Fergusson silloin, -- ylemmäs niitten kantamaa!
Ei vähintäkään varomattomuutta!

Verilöyly jatkui taas puolella ja toisella; tapparat ja keihäät tekivät
kamalaa työtään. Heti kuin joku oli kaatunut, hakkasi voittaja häneltä
pään poikki, ja naiset, jotka nekin olivat joukossa, kantoivat veriset
päät kasoihin taistelutanteren laidoille, usein taistellen keskenänsä
näistä inhottavista voitonmerkeistä.

-- Hirvittävä näky! -- huusi Kennedy, kauhistuneena sisimpiänsä myöten.

-- Ilkeätä väkeä! -- arveli Joe. -- Mutta sittenkin, pankaas noitten
päälle univormut ja muut muntierit, niin samallaisia ne ois justiin
kuin muukin sotaväki.

-- Minun olisi hirmuinen halu sekaantua taisteluun, -- lausui
metsästäjä, heiluttaen karbiiniansa.

-- Älä millään muotoa! -- vastasi tohtori kiireesti; -- pitäkäämme
huolta vaan siitä, mikä meitä koskee. Tiedätkös sinä, kumpiko puoli
heistä on oikeassa, kumpi väärässä, ryhtyäksesi Sallimuksen tehtäviin?
Parasta on, kun pakenemme pois tästä kamalasta näytelmästä. Jos suuret
sotapäälliköt voisivat katsella taistelutannerta, niinkuin me nyt, niin
kenties veri ja taistelu ei enää olisikaan heille niin kovin mieluista.

Toisella taistelujoukolla oli johtajana muuan jättiläisen kokoinen
mies, voimat kuin Herkuleella. Toisella kädellään hän syöksi keihäänsä
vihollisten sankkaan parveen, ja tappara toisessa hän teki suuria
aukkoja siihen. Äkkiä hän heitti verisen keihäänsä kauaksi ja ryntäsi
haavoitetun vihollisensa kimppuun. Yhdellä ainoalla iskulla hän hakkasi
häneltä käsivarren poikki, sieppasi sen käsiinsä ja alkoi ahmia sitä
suun täydeltä.

-- Senkin peto! -- huudahti Kennedy. -- Nyt ei minua enää mikään
pidätä.

Ja neekeri vaipui maahan, saatuaan luodin otsaansa.

Kauhea hämmästys valtasi nyt tuon kaatuneen jättiläisen johtamat
joukot; tämä yliluonnollinen kuolema hervautti heidät, sytyttäen sitä
vastoin viholliset uuteen intoon. Hetkisen kuluttua oli puolet
taistelevia paennut sotatanterelta.

-- Ylemmäs! -- sanoi tohtori. -- Uusi ilmavirta vienee meidät kauemmas
tästä. En jaksa enää katsella tätä.

Nouseminen ei kumminkaan käynyt niin nopeasti, ett'eivät matkamiehet
vielä olisi ennättäneet nähdä, kuinka voittajaksi jäänyt heimo hyökkäsi
kaatuneitten ja haavoitettujen kimppuun, keskenänsä otellen tästä vielä
lämpimästä saaliista ja sitten ahnaasti hurmien sitä.

_Victoria_ nousi. Hurjan joukon huudot seurasivat sitä vielä muutaman
silmänräpäyksen. Vähitellen se poistui ja katosi etelään. Verinen
tanner katosi näkyvistä.

Maanlaatu oli vaihettelevaista. Useampia virtoja juoksi itään päin. Ne
laskivat kaiketikin Njun järveen tai olivat Gazellien virran lisäjokia,
joista Lejean on antanut huvittavia tietoja.

Yön tullen heitti _Victoria_ ankkurinsa, 27° itäistä pituutta ja 4° 20'
pohjoista leveyttä, kuljettuansa sinä päivänä 280 km.




YHDESKOLMATTA LUKU

Kummallista melua. -- Yöllinen hyökkäys. -- Kennedy ja Joe puussa. --
Kaksi laukausta. -- "Auttakaa! auttakaa!" -- Vastaus omalla kielellä.
-- Pelastuksen suunnitelma.


Yö oli erittäin pimeä. Tohtori ei osannut sanoa, missä ollaan. Ankkuri
oli tarttunut puuhun, jonka rajapiirteitä tuskin erotti pimeässä.
Tapansa mukaan aloitti hän vartionsa kello 9:stä illalla, ja puolen-yön
aikana astui Dick hänen sijalleen.

-- Pidä vaari, Dick; pidä tarkka vaari kaikesta.

-- Onko mitään erityistä?

-- Ei, mutta olin kuulevinani kumeita ääniä alhaalta; en tiedä
ensinkään, minne tuuli on meidät kantanut. Ei haittaa, vaikka olisimme
hiukan liiaksikin varovaisia.

-- Petojen ääniä lienet vain kuullut.

-- En; ne kuuluivat ihan toisellaisilta. Jos mitä vähänkin huomaat,
niin herätä meidät heti.

-- Ole huoleti.

Kuunneltuaan tarkasti vielä kerran, mutta mitään huomaamatta, tohtori
kääriytyi vaippaansa ja nukkui heti.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli aivan tyyni. _Victoria_,
kiinni yhdessä ainoassa ankkurissa, ei liikahtanutkaan.

Kennedy nojautui kyynäspäihinsä, niin että saattoi yhä pitää hormia
silmällä, ja katseli ulos pimeyteen. Hän tarkasteli taivaanrantaa ja,
niinkuin levottomain ja jotain aavistavien ihmisten aina käy, oli
välisti näkevinään valojen tuikahtelevan. Kerran hän oli huomaavinaan
ne 40-50 metrin päässä, mutta se oli vaan kuin salaman väläys, joka ei
enää uudistanut.

Se oli kaiketi sellaisia valon-ilmiöitä, joita välisti tulee silmään
pilkkopimeässä.

Tohtori rauhoittui, jääden epämääräisten mietelmäinsä valtaan. Äkkiä
kajahti ilmassa räikeä sihaus.

Oliko se metsän-elävä vai öinen lintu, vai ihmisenkö lienee lähtenyt
huulilta?

Kennedy, käsittäen aseman vakavuuden, oli herättämäisillään muut, mutta
päätti sitten, että, oli ne ihmisiä tai eläimiä, ulkopuolella
ampumamatkaa ne kumminkin vielä ovat. Hän tarkasti vaan aseensa ja
alkoi taas yökiikarilla tähystellä ympärilleen.

Vähän ajan perästä hän oli näkevinään epämääräisiä muotoja, jotka
hiipivät puuta kohti. Samalla pilkisti kuunsäde pilvenraosta salaman
nopeudella, ja sen valossa hän näki joukon olentoja hääräilevän
pimeässä.

Seikkailu kynokefalojen kanssa johtui hänelle mieleen. Hän laski
kätensä tohtorin olkapäälle. Tämä heräsi heti.

-- Hiljaa, -- sopotti Kennedy; -- puhukaamme kuiskaamalla vain.

-- Oletko huomannut jotain?

-- Olen. Herätetään Joe.

Joen herättyä, Skotlantilainen kertoi näkemänsä.

-- Joko taas niitä pahuksen marakatteja? -- kysyi Joe.

-- Mahdollista kyllä; mutta varovaisia meidän pitää olla.

-- Joe ja minä, -- sanoi Kennedy, -- laskemme nuoraportaita myöten
puuhun.

-- Ja sillä välin minä pidän huolta, että pääsemme nousemaan heti kuin
tarvis vaatii.

-- Hyvä on.

-- Lähdetään, -- virkkoi Joe.

-- Älkää käyttäkö asetta, ennenkuin viimeisessä hädässä, -- sanoi
tohtori. -- Tarpeetonta on ilmoittaa _Victorian_ läsnäoloa näissä
seuduissa.

Dick ja Joe vastasivat viittauksella. Kuulumattomasti he laskeusivat
puuhun ja asettuivat paksujen oksain haarukkaan, johon ankkuri oli
tarttunut.

Muutaman minutin ajan he kuuntelivat äänettöminä ja liikahtamatta.
Äkkiä kuului pieni rasaus puun kuorta vasten, ja Joe tarttui Kennedyä
käteen.

-- Kuulitteko?

-- Kyllä. Se lähenee.

-- Jos se ois käärme? Tuo sihaus, minkä kuulette...

-- Ei! Se kuului enemmän ihmis-ääneltä.

-- Soisinpa kernaammin, että olisivat neekereitä, -- arveli Joe; -- en
minä noista vongertajista oikein tykkää.

-- Häly enenee, -- virkkoi Kennedy kotvasen kuluttua.

-- Enenee. Ne kapuavat puuhun.

-- Pidä varasi tältä puolen; minä vartioin tältä.

-- Kyllä.

He asettuivat kumpikin eri kohtaan, paksuille oksille, joita läksi
suoraan tästä baobabiksi sanotusta metsästä. Täällä, tuuheitten lehväin
välissä, oli pilkkosen pimeä, mutta kumminkin kallistui Joe Kennedyn
korvaan, osoitti tyvemmäs ja kuiskasi:

-- Neekereitä.

Muutamia matalalla äänellä lausutuita sanoja kuului matkustajille asti.

Joe ojensi pyssynsä.

-- Malta, -- sanoi Kennedy.

Villejä oli todellakin noussut puuhun. Niitä tulla kihisi joka
puolelta, kiertyen oksalta oksalle kuin matelijat ja, kohoten
verkalleen, mutta varmasti. Sitä paitsi ilmoitti heidän lähestymistään
kitkerä haju, lähtien paksusta rasvasta, jolla heidän ruumiinsa oli
voideltu. Kaksi päätä tuli vihdoin Kennedyn ja Joen näkyviin melkein
niitten oksain tasalle, missä he istuivat.

-- Huomio! -- sanoi Kennedy. -- Nyt!

Ukkosena pamahti kaksi laukausta, ja heti sen jälkeen kuului
tuskanhuutoja. Silmänräpäyksessä oli koko joukkio kadonnut.

Mutta kesken melua ja pauhinaa kajahti outo, odottamaton huuto.
Ihmis-ääni oli aivan selvään lausunut nämä sanat franskankielellä:

-- A moi, à moi![22] (Auttakaa, auttakaa!) Hämmästyneinä kiipesivät
Kennedy ja Joe gondoliin.

-- Kuulitteko? -- kysäisi tohtori.

-- Tietysti, kuulimme tuon käsittämättömän huudon: A moi! à moi!

-- Franskalainen noitten raakalaisten käsissä!

-- Matkustaja!

-- Kenties lähetyssaarnaaja!

-- Onnetonta! -- huudahti Kennedy. -- He surmaavat hänet! He kiduttavat
häntä!

Turhaan koetti tohtori salata liikutustaan.

-- Ei epäilemistäkään, -- sanoi hän. -- Joku onneton Franskalainen on
joutunut näitten villien kynsiin. Mutta me emme lähde täältä, ennenkuin
olemme koettaneet mitä suinkin mahdollista on, pelastaaksemme hänet.
Pyssyjen laukauksista hän on arvannut odottamattoman, itse taivaan
lähettämän avun olleen lähellä. Me emme anna tämän viimeisen toivon
tulla häpeään. Onko se teidän mielipiteenne?

-- On, Samuel, ja olemme valmiit tottelemaan sinua.

-- Miettikäämme sitten, mitä on tehtävä. Huomenissa koetamme saada
hänet pois.

-- Mutta kuinka saada nuo konnat pakosalle!

-- Siitä kiireestä päättäen, -- virkkoi tohtori, -- jolla he saivat
jalat allensa, he eivät tunne ampuma-aseita; meidän on siis käyttäminen
hyödyksemme heidän hämmästystään. Mutta meidän täytyy odottaa
päivännousua ja asettaa pelastustoimet paikkaa myöten.

-- Poloinen ei liene kaukana, -- virkkoi Joe, -- sillä...

-- A moi! à moi! -- kuului entistä heikompi ääni.

-- Senkin korvennettavat! -- huusi Joe, vavisten. -- Mutta jos he
ottavat hänet hengiltä jo tänä yönä?

-- Kuuletko, Samuel? -- lausui Kennedy, tarttuen tohtoria käteen; --
jos he surmaavat hänet tänä yönä?

-- Se ei ole luultava, hyvät ystävät. Villit tappavat vankejansa
keskellä päivää. Heillä täytyy olla auringonpaistetta.

-- Jos käyttäisin pimeätä hyödykseni, -- virkkoi Skotlantilainen, -- ja
hiipisin tuon onnettoman luokse?

-- Minä tulen mukaan, mr Kennedy!

-- Malttakaa mieltänne, ystävät! Tuo aikomus osoittaa, että teillä on
sydän oikealla kohdallaan ja mieli urhoollinen, mutta te saatatte
meidät kaikki vaaraan ja kenties vaan teette pahaa hänelle, joka meillä
on aikomus pelastaa.

-- Kuinka niin? -- vastasi Kennedy. -- Villithän ovat säikäyksissään,
hajallansa! He eivät palaja enää.

-- Dick, minä rukoilen sinua, tottele minua nyt. Toimeni tarkoittaa
yhteistä parasta. Jos joutuisit itsekin kiinni, silloin olisit hukassa.

-- Mutta tuo onneton, joka odottaa, joka toivoo! Ei kukaan vastaa
hänelle. Ei kukaan riennä häntä auttamaan! Hän luulee kuulleensa
väärin!...

-- Saattaahan hänelle antaa vakuutuksen siitä, -- virkkoi Fergusson.

Ja seisovillaan pilkkopimeässä hän pani kätensä torveksi suun eteen ja
huusi voimakkaasti muukalaisen omalla kielellä:

-- Ken lienettekään, olkaa rohkeilla mielin! Kolme ystävää valvoo
parastanne!

Kauhea ulvonta vastasi tohtorin sanoihin, kaiketi tukauttaen
kuulumattomiin vangin vastauksen.

-- Ne tappavat hänet! Ne tappavat hänet! -- huusi Kennedy. -- Meidän
väliintulomme joudutti vaan hänen teloituksensa hetkeä! Täytyy ryhtyä
toimiin!

-- Mutta mihinkä, Dick? Mitä sinä aiot tehdä tässä pimeässä?

-- Voi, jos valkenisi -- huudahti Joe.

-- Niin, ja jos valkenis? -- kysyi tohtori omituisella äänellä,

-- Silloin tietäisin, Samuel, mitä tehdä, -- vastasi Skotlantilainen.
-- Astuisin maahan ja pyssynlaukauksilla hajoittaisin nuo konnat.

-- Ja sinä, Joe? -- kysyt Fergusson.

-- Minä tekisin viisaammin, tohtori. Minä antaisin vangille merkin
paeta suostuttuun suuntaan..

-- Ja mitenkä antaisit tämän merkin?

-- Tämän nuolen avulla, jonka sain lennosta kiinni, ja jonka päähän
pistäisin pienen lapun, tai suorastaan puhuisin hänelle matalalla
äänellä; eihän ne neekerit meidän kieltä ymmärrä.

-- Eivät käy päinsä teidän aikeenne, hyvät ystävät. Kaikkein vaikeinta
tuon onnettoman on päästä pakenemaan, vaikkapa hänen onnistuisikin
saada petetyksi vartijainsa valppaus. Mitä sinuun tulee, Dick, niin
kenties sinun aikeesi voisi onnistua, jos olisi rohkein mielin käyttää
hyödykseen sitä hämmästystä, minkä laukaukset saavat aikaan. Mutta
ellei se onnistuisi, niin hukassa olisit, ja meillä olisi yhden sijassa
kaksi pelastettavana. Ei! Meidän täytyy koota kaikki edut puolellemme
ja toimia toisin.

-- Mutta toimia heti! -- virkkoi metsästäjä.

-- Kenties! -- vastasi tohtori, pannen painoa tälle sanalle.

-- Mutta, hyvä tohtori, voitteko te hajoittaa tämän pimeyden?

-- Kuka tietää, Joe!

-- Jaa-a, jos sen tekisitte, niin minä sanoisin, että te olette
maailman viisain mies.

Tohtori oli hetken aikaa vaiti. Hän mietiskeli. Levottomin silmin
katselivat häntä toiset. Tämä jännittävä hetki oli saattanut heidät
kiihkoisaan tilaan. Kotvasen kuluttua lausui Fergusson:

-- Minun ajatukseni on seuraava. Meillä on vielä 90 kiloa pohjalastia,
sillä hiekkasäkithän ovat vielä koskematta. Kaiketikin tuo vanki,
nääntynyt ja väsynyt mies, painaa yhtä paljon kuin jompikumpi meistä.
Meidän on siis vielä noin 25 kiloa heitettävä ulos, päästäksemme
nousemaan pikemmin.

-- Mikä on siis aikomuksesi? -- kysyi Kennedy.

-- Katsos, Dick; myönnäthän, että jos meidän onnistuu saada vanki
gondoliin, ja jos minä heitän sen verran pohjalastia ulos kuin hän
painaa, niin on pallon tasapaino entisellään. Mutta jos minä sitten
tahdon äkkiä kohota ylemmäs, päästäksemme näistä neekereistä, täytyy
minun käyttää tehokkaampia keinoja kuin hormi; niinmuodoin, heitettyäni
ulos pohjalastia ylijäämän pois, pääsen varmasti nousemaan suurella
nopeudella.

-- Se on selvä se.

-- Niin kyllä, mutta on siinä yksi epäkohta: voidakseni sittemmin
laskeutua alemmas, pitäisi minun vähentää kaasua samassa suhteessa kuin
pohjalastia on heitetty. Kaasu on kyllä kallista ainetta, mutta sitähän
ei auta surkeilla, kun kysymyksessä on ihmishenki.

-- Sinä olet oikeassa, Samuel; meidän täytyy panna altiiksi kaikki,
pelastaaksemme hänet.

-- Ryhdytään toimiin siis. Asettakaa kaikki säkit gondolin laidalle
sillä tapaa, että ne saattaa heittää pois yht'aikaa.

-- Ja tämä pimeys?

-- Se pitää piilossa meidän valmistuksiamme ja hälvenee, kun ne ovat
selvillä. Pitäkää aseet saatavilla. Kenties tarvitaan laukauksia. Ja
niitähän saadaan karbiinista yksi, kahdesta pyssystä neljä, kahdesta
revolverista kaksitoista, yhteensä seitsemäntoista laukausta
neljänneksen minutin kuluessa. Mahdollista sekin, että tämä jyrinä on
tarpeetonta. Oletteko valmiit?

-- Valmiit ollaan, -- vastasi Joe.

Säkit pantiin laidalle, aseet kuntoon.

-- Hyvä on, -- sanoi tohtori. -- Pitäkää nyt tarkka vaari. Joen tulee
heittää pohjalasti ja Dickin tehtävänä on nostaa vanki gondoliin, mutta
ei saa tehdä mitään, ennenkuin minä annan käskyn. Joe, mene päästämään
ankkuri ja nouse nopeasti gondoliin.

Joe laskeutui köyttä myöten ja palasi muutaman silmänräpäyksen perästä.
_Victoria_ leijui jälleen vapaana ilmassa, melkein yhdessä kohdin.

Sillä välin tarkasti tohtori seoksen arkun ja huomasi siinä olevan
riittävissä määrin kaasua hormin tulta varten, jotenka Bunsenin
pattereita ei tarvitse käyttää pitkään aikaan veden hajoittamiseksi.
Hän irroitti molemmat johtolangat, huolellisesti eristetyt, otti
vihdoin matkalaukustansa kaksi teräväpäisiksi vuoltua hiilenpalasta ja
kiinnitti ne johtolankain päihin.

Käsittämättä mitään ja sanaakaan sanomatta katselivat toiset häntä.
Valmistukset päätettyänsä, tohtori astui keskelle gondolia, otti
hiilenpalaset käteensä, yhden kumpaankin, ja pani kärjet vastakkain.

Silloin syntyi räikeä ja häikäisevän kirkas valo hiilenkärkien väliin;
suunnaton sähkövalo-kimppu mursi sanan täydessä merkityksessä yön
pimeyden.

-- Voi, tohtori!... -- yritti Joe huutamaan.

-- Ei sanaakaan! -- virkkoi Fergusson.




KAHDESKOLMATTA LUKU

Sädekimppu. -- Lähetyssaarnaaja. -- Siepattu valovyöhykkeesen. --
Lazaristi-pappi. -- Vähä toivoa. -- Tohtorin huolenpito. --
Kieltäymyksen elämä. -- Tulivuoren yli.


Fergusson heitteli sädekimppuansa avaruudessa puoleen ja toiseen,
kunnes se pysähtyi erääsen kohtaan, mistä kuului kauhistuksen huutoja.
Kumppalit katsahtivat sinne kiihkein silmin.

Baobab, jonka kohdalla _Victoria_ leijui melkein yhdessä kohdin,
kasvoi keskellä aukiota. Ympärillä levittelihe sesami- ja
sokeriruoko-vainioita, ja niitten välillä näkyi puolensadan verran
mataloita, suippopäisiä majoja. Niitten lähellä tungeskeli taajoin
joukoin neekereitä.

Parin kolmenkymmenen metrin päässä pallosta seisoi maahan lyöty pylväs.
Sen juurella loikoi ihmis-olento, noin kolmenkymmenen vuoden iässä,
mustatukkainen, puoleksi alastonna, laiha, verta vuotavia haavoja
täynnään, pää painuksissa rinnalla. Vähäinen ala lyhempiä hivuksia
päälaella osoitti tonsuuria, joka ei vielä kokonaan ollut kasvanut
umpeen.

-- Lähetyssaarnaaja! Pappi! -- huudahti Joe.

-- Voi poloista! -- toisti Kennedy.

-- Me pelastamme hänet, Dick, -- lausui tohtori. -- Me pelastamme
hänet.

Sanomattakin on selvä, että kauhea hämmästys valtasi neekerit, kun
näkivät ylhäältä moisen suunnattoman pyrstötähden, perässään kirkas
valojuova. Heidän kirkumisiaan kuullessansa, nosti vanki päänsä. Hänen
silmissään elähti toivo ja, täydelleen ymmärtämättä, mitä hänen
ympärillään tapahtuu, hän kurotti kätensä odottamattomain pelastajainsa
puoleen.

-- Hän elää! Hän elää! -- huudahti Fergusson. -- Jumalan kiitos! Villit
ovat aivan suunniltaan säikäyksestä. Me pelastamme hänet! Olettehan
valmiina, ystävät?

-- Olemme, Samuel, olemme.

-- Joe, sammuta hormi!

Tohtorin käsky täytettiin. Vieno, tuskin huomattava tuulenhenki
huojutti hiljaa _Victoriata_ vangin kohdalla, samalla kuin pallo,
kaasun tihetessä, verkalleen laski alemmas. Kymmenisen minuttia se
uiskenteli kirkkaissa valoaalloissa. Fergusson käänteli säteikköänsä,
työntäen väkijoukkoihin tuon tuostakin räikeän valonhulvauksen. Villit,
sanomattoman kauhun vallassa, katosivat vähitellen majoihinsa, ja pian
oli pylvään ympäristö aivan tyhjänään ihmisistä.

Gondoli läheni maata. Muutamat rohkeimmista villeistä, huomatessaan
olevansa menettämäisillään uhrinsa, palasivat kirkuen takaisin. Kennedy
sieppasi pyssynsä, mutta tohtori kielsi laukaisemasta.

Pappi oli polvillaan, hän kun ei enää jaksanut pysyä pystyssä. Hän oli
irrallaan pylvään juurella, sillä villitkin olivat huomanneet
tarpeettomaksi sitoa häntä kiinni. Samassa kuin gondoli laskeutui
maahan, sieppasi Kennedy häntä vyötäisistä ja nosti gondoliin, ja
samassa Joe heitti ulos pohjalastia. Tohtori odotti pallon nousevan
tavattomalla voimalla, mutta, kohottuaan metrin maasta, se pysähtyi.

-- Mikäs meitä pitelee? -- huudahti hän, ja hänen äänessään helähti
palanen säikäystä.

Muutamia neekereitä juoksi lähemmäs, rajusti kiljuen.

-- Kas! -- huusi Joe, kurottautuen laidan yli. -- Yksi noita peiakkaan
murjaaneja on tarttunut gondolin pohjaan.

-- Dick, Dick! -- huusi tohtori. -- Vesiarkku!

Dick ymmärsi ystävänsä tarkoituksen. Hän nosti yhden vesiarkuista, joka
painoi lähes 50 kiloa, ja heitti sen laidan yli.

_Victoria_ keveni täten äkkiä ja ponnahti satasen metriä ylä-ilmoihin,
väkijoukon raivotessa. Heiltähän oli vanki karannut, päässyt tuonne
häikäisevään valoon.

-- Eläköön! -- huusivat tohtorin kumppalit. Äkkiä ponnahti pallo
jälleen, kohoten nyt enemmän kuin 300 metrin korkeuteen.

-- Mitäs tämä merkitsee? -- kysyi Kennedy, ollen vähällä mennä kumoon.

-- Eipä niin mitään, -- vastasi tohtori tyyneesti. -- Tuo konna vaan
helti meistä.

Joe kurottautui samassa ja ennätti vielä nähdä, kuinka villi, kädet
haarallaan, pyöriskeli ilmassa ja vihdoin musertui maata vasten.
Tohtori irroitti nyt johtolangat erilleen, ja syvä pimeys vallitsi
jälleen. Kello oli 1 yöllä.

Pyörryksissä ollut Franskalainen avasi vihdoin silmänsä

-- Te olette pelastettu, -- sanoi tohtori hänelle.

-- Pelastettu, -- vastasi toinen englanninkielellä, murheellisesti
myhähtäen, -- pelastettu julmasta kuolemasta. Minä kiitän teitä,
veljet, mutta minun päiväni ovat luetut, jopa hetkenikin; minulla ei
ole enää pitkiä aikoja elettävinä.

Väsyneenä hän jälleen vaipui horroksiin.

-- Hän kuolee! -- huudahti Dick.

-- Ei kuole, -- vastasi Fergusson, kumartuen hänen ylitsensä; --
viedään hänet telttaan.

He laskivat hiljaa vuoteelle tämän laihtuneen, nääntyneen olennon,
täynnä naarmuja ja yhä vieläkin verta vuotavia haavoja, raudan tai
tulen julmia jälkiä. Tohtori pesi haavat ja pani niitten päälle
nenäliinasta nyhtämäänsä nöyhdettä, menetellen siinä taitavasti ja
varmasti kuin lääkäri. Senjälkeen hän otti matka-aptekistaan
vahvistavia rohtoja ja kaasi niitä muutaman tipan papin huulille.

Nuo sääliä herättävät huulet liikahtivat heikosti, ja töin tuskin tuli
kuuluviin sanat: Kiitos! kiitos!

Tohtori huomasi täydellisen rauhan olevan sairaalle välttämätöntä. Hän
veti kiinni teltan uutimet ja palasi palloansa hoitamaan.

Ilmapallo, joka uuden tulokkaansa tähden oli kevennetty noin 40:llä
kilolla, pysyi ylä-ilmoissa ilman hormin apua. Aamun sarastaessa alkoi
hiljainen ilmavirta kuljettaa sitä länsiluodetta kohti (WNW). Tuon
tuostakin Fergusson kävi peräämässä sairaan tilaa.

-- Säilyyköhän meille tämä taivaan lähettämä matkatoveri? -- puhui
Skotlantilainen. -- Onko sinulla yhtään toivoa?

-- Kyllä, Dick; hyvällä huolenpidolla ja tässä puhtaassa ilmassa hän
toipuu.

-- Onpas se mies saanut kestää yhtä ja toista! -- sanoi Joe
liikutettuna. -- Uskokaapas vaan, että hänen työnsä on kysynyt enemmän
rohkeutta kuin meidän, hän kun on ypö yksinään uskaltanut noitten
villien joukkoon!

-- Se on varma se, -- vastasi metsästäjä.

Tohtori ei sallinut koko päivässä häiritä kovaonnisen unta. Se oli
pitkää horrostilaa, jota silloin tällöin keskeyttivät tuskan
valitukset, synnyttäen levottomuutta tohtorissa.

Illan pimeässä kävi _Victoria_ ankkuriin, ja yön aikana, Joen ja
Kennedyn vuoroansa hoidellessa sairasta, piti tohtori kaikkien
yhteisestä turvallisuudesta huolta.

Huomis-aamuna oli _Victoria_ kääntynyt hiukan länteen. Kaikki ennusti
ihanaa, kirkasta päivää. Sairas jaksoi puhua hiukan paremmalla äänellä.
Teltan uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti aamun
raikasta ilmaa.

-- Kuinka jaksatte? -- kysyi Fergusson häneltä.

-- Kenties paremmin, -- vastasi toinen. -- Mutta enhän vielä ole teitä,
ystävät hyvät, nähnyt kuin unen horroksissa. Tuskin tiedän itsekään,
mitenkä tämä kaikki on käynyt! Sanokaa ketä te olette, jotta liittäisin
teidän nimenne viimeiseen rukoukseeni.

-- Me olemme Englantilaisia, -- vastasi tohtori. -- Me olemme
ilmapallolla kulkemassa Afrikan poikki, ja matkalla oli meillä onni
pelastaa teidät.

-- Tieteellä on sankarinsa, -- virkkoi sairas.

-- Mutta uskonnolla on marttyrinsä, -- vastasi Skotlantilainen.

-- Oletteko lähetyssaarnaaja? -- kysyi tohtori.

-- Olen pappi Lazaristien lähetystoimessa. Taivas lähetti teidät
luokseni, ja taivas olkoon kiitetty! Minun henkeni oli jo valmis
uhrattavaksi. Mutta te tulette Europasta. Kertokaa Europasta,
Franskanmaasta! En ole saanut sieltä tietoja viiteen vuoteen.

-- Viisikö vuotta näitten villien seassa! -- huudahti Kennedy.

-- He ovat pelastettavia sieluja hekin, -- virkkoi nuori pappi, --
tiedottomia, villejä veljiämme, jotka uskonto yksin voi opettaa ja
sivistää.

Lähetyssaarnaajan toivomuksen mukaan, haasteli Fergusson hänelle kauan
aikaa Franskanmaasta.

Sairas kuunteli hartaasti, kyyneleitä vuodattaen. Tuon tuostakin mies
parka puristi milloin Kennedyn, milloin Joen kättä kuumeisilla
käsillänsä. Tohtori tarjosi hänelle muutaman kupillisen teetä, jotka
hän mielihyvällä joikin. Hän voimistui sen verran, että jaksoi hiukan
kohottautua, ja myhähti, nähdessään kohoavansa niin kirkasta taivasta
kohti. -- Te olette uljaita matkustajia, -- puheli hän, -- ja teidän
rohkea yrityksenne onnistuu; te näette jälleen vanhempanne, ystävänne,
isänmaanne, te...

Hän ei jaksanut sen enempää, vaan oikaisihe jälleen ja makasi muutamia
tunteja melkein luonnotonna Fergussoniin nojaten. Tämä ei voinut
hillitä liikutustaan. Hän huomasi sairaan olevan viimeisillään. Pitääkö
heidän niin pian jälleen menettää hänet, jonka he ovat pelastaneet
teloitukselta? Hän sitoi uudelleen marttyrin kamalat haavat ja oli
pakotettu käyttämään suurimman osan vesivarastoansa hänen polttavain
jäsentensä viivoitukseksi. Hän osoitti sairasta kohtaan mitä hellintä
ja taitavinta huolenpitoa, ja hänen käsivarsillansa sairas vähitellen
alkoi toipua, vaikk'ei elämä enää ottanutkaan palataksensa.

Tohtori kuunteli hänen elämänsä tarinaa, jota toinen kertoi
katkonnaisin sanoin.

-- Puhukaa äidinkieltänne, -- virkkoi tohtori, -- minä ymmärrän sitä,
ja teidän itsennekin on helpompi.

Lähetyssaarnaaja oli syntyisin Aradonin kylästä, Bretagnessa. Pienestä
pitäin paloi hänen mielensä päästä papiksi. Tähän kieltäymysten elämään
hän liitti vielä elämän täynnä vaaroja, ruveten saarnaajaksi
Lazaristien lähetystoimeen. Kahdenkymmenen vuoden vanhana hän jätti
isänmaansa ja nousi Afrikan epäystävälliselle rannalle. Ja siitä saakka
hän oli, vastuksia voittaen, puutetta kärsien, vaeltaen ja rukoillen,
ennättänyt vähitellen niitten heimojen luokse, jotka asuvat ylisen
Niilin lisäjokien varsilla. Kaksi pitkää vuotta hänen uskontoansa
hyljittiin, hänen hartauttansa ylenkatsottiin, hänen rakkaudentöitään
käsitettiin väärin. Muuan heimo, Njambarran julmimpia, otti hänet
vangiksi, ja siinä hän sai kestää mitä raainta kohtelua. Mutta yhä hän
opetti, neuvoi, rukoili. Tämä heimo hävitettiin, ja jo luultiin
hänenkin saaneen surmansa niissä taisteluissa, joita senpuoleiset
heimot myötäänsä käyvät keskenänsä, mutta hän eli eikä kääntynyt
takaisin, vaan jatkoi matkaansa, evankeliumia saarnaten. Hänen
rauhallisin aikansa oli se, jolloin häntä pidettiin hulluna. Opittuansa
maan kieltä, hän saarnasi edelleen. Kului vielä kaksi vuotta. Silloin
hän saapui näitten raakalaisten juo, yli-inhimillisen, Jumalasta
lähtevän voiman innostamana. Vuoden päivät hän oli asunut tämän
Njam-Njamien sukuisen heimon, Barafrin, luona, joka on mitä raa'impia.
Kuningas oli kuollut muutama päivä sitten. Tämä odottamaton
kuolemantapaus pantiin hänen syyksensä, ja siksi he päättivät tehdä
hänestä vikauhrin. Neljäkymmentä tuntia oli jo kestänyt hänen
kidutustansa, ja -- tohtori oli arvannut oikein -- hänen oli
määrä kuolla auringon valossa puolenpäivän aikana. Kuultuaan
pyssynlaukaukset, hän oli vaistomaisesti huutanut: A moi! à moi! Hän
oli luullut näkevänsä unta, kunnes oli ylhäältä kuullut rohkaisevia
sanoja.

-- Enkä minä sure -- lisäsi hän -- tätä elämää, joka pian loppuu;
elämäni on Herran oma.

-- Toivokaa vielä, -- puheli tohtori; -- olemmehan me teidän luonanne;
me pelastamme teidät kuolemasta, niinkuin pelastimme teidät
teloittajainnekin käsistä.

-- En pyydä taivaalta niin paljoa, -- vastasi pappi, kohtaloonsa
tyytyen. -- Kiitetty olkoon Jumala, joka ennen kuolemaani soi minulle
sen riemun, että saan puristaa ystäväin kättä ja kuulla kotimaani
kieltä!

Lähetyssaarnaaja hervahti jälleen. Näin kului päivä toivon ja pelvon
välillä. Kennedy oli levoton, Joe pyhkäisi tuon tuostakin silmiänsä
salavihkaa.

_Victoria_ eteni verkalleen. Tuulikin näytti säälivän sen kallista
kantamusta.

Illemmalla ilmoitti Joe näkevänsä lännessä suunnattoman laajan valon.
Pohjoisemmassa olisi saattanut pitää sitä revontulina. Koko taivas
näytti liekehtivän. Tohtori alkoi huolellisesti tarkastella tätä
ilmiötä.

-- Se ei saata olla muu kuin suitsuava tulivuori, -- virkkoi hän.

-- Mutta tuuli kantaa meitä sen kohdalle, -- arveli Kennedy.

-- Mitäs sitten! Me kuljemme sen yli tarpeeksi korkealta.

Kolmen tunnin kuluttua oli _Victoria_ keskellä vuoriseutua. Sen asema
oli 24° 15' pituutta ja 4° 42' leveyttä. Pallon edessä kuohutteli
tulinen krateri parhaillaan ylös sulanutta laavaa, heitellen samalla
kiviä korkealle ilmaan; hehkuvat virrat valuivat häikäisevinä koskina,
-- komea näky ja samalla kamala, sillä tuuli kantoi muuttumattomalla
nopeudella palloa tätä tulikuumaa ilmakerrosta kohti.

Tätä vastusta ei käynyt kiertäminen; se oli voitettava. Hormi pantiin
täyteen liekkiin, _Victoria_ nousi 1800 metrin korkeuteen, ja täten jäi
sen ja tulivuoren välille seitsemättä sataa metriä.

Tautivuoteeltaan saattoi kuoleva pappi katsella tätä tulista krateria,
jonka kidasta pauhaten purkautui tuhansittain häikäiseviä leimuja.

-- Kuinka tuo on ihanaa! -- virkkoi hän. -- Ja kuinka Herran voima on
ääretön kauheimmillaankin!

Kiehuva, liekehtivä laava verhosi vuoren kupeet todellakin tuliseen
hurstiin; pallon alaosa loisti kirkkaana illan pimeässä. Kuumuutta
hehkuva ilma kohosi gondoliin saakka, ja tohtori Fergussonin tuli kiire
joutua pois tästä vaarallisesta paikasta.

Kello kymmenen aikana illalla kimalteli vuori pelkkänä punaisena
pilkkuna taivaanrannassa, ja _Victoria_ jatkoi rauhallisesti matkaansa
entistä paljoa alemmassa ilmakerroksessa.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Joen suuttumus. -- Vanhurskaan kuolema. -- Kuivuus. --
Maahanpanijaiset. -- Kvartsijärkäleitä. -- Joen haaveiluja. --
Kallis-arvoinen pohjalasti. -- Kultavuorien löytö. -- Joen epätoivojen
alku.


Valtavan juhlallinen yö laskeusi maahan. Pappi nukkui rauhallista unta.

-- Hän ei heräjä enää! -- virkkoi Joe. -- Mies parka! Ikää tuskin
kolmeakaan kymmentä!

-- Hän sammuu meidän syliimme! -- sanoi tohtori epätoivoisena. --
Heikkoa on hengitys ja käy hetkestä hetkeen heikommaksi, enkä minä voi
tehdä mitään!

-- Senkin mustat konnat! -- ärjäisi Joe, joka tuon tuostakin sai
äkillisiä suuttumuksen puuskia. -- Ja niitä tämä Herran palvelija vielä
surkuttelee ja löytää anteeksiantamuksen sanoja mokomille!

-- Taivas on suonut hänelle ihanan yön, Joe, kenties hänen viimeisensä.
Ei hänen enää paljoa tarvitse kärsiä; hänen kuolemansa on oleva
rauhalliseen uneen uupumista vaan.

Kuoleva lausui muutamia katkonnaisia sanoja. Tohtori kumartui hänen
puoleensa. Hengitys alkoi käydä työlääksi; hän kaipasi raitista ilmaa.
Uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti tämän
läpikuultavan yön hiljaisia huhahduksia. Tähdet lähettivät hänelle
tuikahtelevaa valoansa, ja kuu kietoi hänet säteittensä valkoisiin
käärinliinoihin.

-- Ystävät, -- virkkoi sairas heikolla äänellä. -- Minun hetkeni lyö.
Jumala maksakoon teille minun kiitollisuuteni velan ja saattakoon teitä
turvalliseen satamaan!

-- Toivokaa vielä! -- puheli Kennedy. -- Tämähän on ohimenevää
heikkoutta. Ette te kuole! Saattaako kuolla näin ihanana suviyönä!

-- Kuolema tulee, -- vastasi lähetyssaarnaaja; -- minä tunnen sen!
Antakaa minun katsoa sitä kasvoista kasvoihin! Kuolema, iankaikkisuuden
alku, on vaan maallisten murheitten loppu. Nostakaa minut polvilleni,
veljet!

Kennedy nosti hänet. Oli sääli nähdä, kuinka nuo heikot jäsenet
notkahtelivat sairaan oman painon alla.

-- Laupias Jumala! -- lausui kuoleva. -- Armahda minua!

Hänen olentonsa kirkastui. Kaukana tästä maasta, jonka riemuja hän ei
ollut milloinkaan saanut maistaa, keskellä yötä, joka lähetti hänen
tykönsä hennoimmat valonsa, matkalla taivasta kohti, jonne hän kohosi
kuni ihmeen kautta... Hän näkyi jo elävän uutta elämää.

Hänen viimeinen liikkeensä oli siunaus ystäville. Hän vaipui Kennedyn
syliin, ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat silloin Skotlantilaisen
silmistä.

-- Kuollut, -- virkkoi tohtori, kumartuen hänen ylitsensä, -- kuollut!

Ja kuni yhteisestä suostumuksesta kolme ystävää polvistuivat hiljaiseen
rukoukseen.

-- Huomenna, -- virkkoi Fergusson vähän ajan kuluttua, -- huomenna me
hautaamme hänet tähän Afrikan maahan, jota hän on verellänsä
kostuttanut.

Huomenissa puhalsi tuuli etelästä, kuljettaen _Victoriaa_ hiljalleen
laajan vuoriseudun yli. Väliin sammuneita kratereita, vuoroin autioita
notkoja; ei vedenpisaraakaan näillä karuilla kallioilla; päälletysten
kasaantuneita paasia; erratisia järkäleitä, vaaleanvärisiä
mergelikuoppia, -- kerrassaan hedelmätöntä seutua.

Puolenpäivän tienoissa tohtori päätti vainajan hautaamista varten
laskeutua erääsen notkoon, keskellä plutonisia kallioita. Ympäröivissä
vuorissa oli oleva tarpeeksi suojaa, niin että hänen sopi laskea
gondolinsa ihan maahan asti; puuta ei ollut ainoatakaan, mihin käydä
ankkuriin.

Mutta koska hän, niinkuin hän oli Kennedylle selittänyt, oli uuden
tulokkaan tähden heittänyt pohjalastiansa pois, niin ei hän voinut
laskeutua muutoin kuin päästämällä vastaavan määrän kaasua pois. Hän
avasi ulkopuolisen pallon venttilin. Vetyä alkoi vuotaa ulos, ja
_Victoria_ laskeusi vähitellen notkoon.

Heti kuin gondoli oli tullut maahan, sulki tohtori venttilin. Joe
hyppisi alas, pidellen kumminkin toisella kädellään kiinni gondolin
ulkolaidasta. Toisella kädellään hän nosti siihen kiviä oman painonsa
verran, ja sitten, päästen nyt käyttämään kumpaakin kättänsä, hän
keräsi pian gondoliin kiviä puolen kolmatta sataa kiloa. Silloin sopi
tohtorin ja Kennedynkin astua ulos gondolista. _Victoria_ oli nyt
tasapainossa; sen nousuvoima ei jaksanut kohottaa gondolia ylös.

Joen nostamat kivet eivät ottaneet kovin paljoa tilaakaan, ne kun
olivat tavattoman raskaita, mikä hetkeksi veti tohtorin huomion
puoleensa. Maa oli täynnään kvartsi- ja porfyrijärkäleitä.

-- Sepä oli omituinen löytö, -- virkkoi tohtori itsekseen.

Sillä välin olivat Kennedy ja Joe lähteneet jonkun matkan päähän
etsimään sopivaa hautapaikkaa. Ankara oli helle tässä notkossa,
umpinaisessa kuin uuni: Puolipäivän aurinko paistoi siihen koko
terältänsä. Täytyi ensin raivata kiviä pois; sitten kaivettiin hauta,
niin syvä, ett'eivät pedot ulottuisi raastamaan ruumista.

Kunnioittavasti laskettiin siihen marttyrin ruumis.

Multaan kätkettiin sitten hänen maalliset jäännöksensä, ja
kivilohkareita kasattiin sen päälle hautakummuksi.

Tohtori seisoi mietteissään, liikahtamatta. Hän ei kuullut kumppaliensa
kutsuja; hän ei lähtenyt hakemaan suojaa päivän helteeltä.

-- Mitäs mietit, Samuel? -- kysyi Kennedy.

-- Kummallisia vastakohtia luonnossa; omituinen sattuma tämä.
Tiedättekö, millaiseen maahan tämä kieltäymysten ja puutetten mies sai
hautansa?

-- Mitä tarkoitat, Samuel?

-- Tämä pappi, joka oli tehnyt köyhyyden lupauksen, lepäjää nyt
kultakerroksissa.

-- Kultakerroksissako! -- huudahtivat Kennedy ja Joe.

-- Niin, -- vastasi tohtori tyyneesti. -- Nämä järkäleet, joita te
poljette jaloillanne kuin mitätöntä kiveä, ovat mitä kallis-arvoisinta
malmia.

-- Mahdotonta! mahdotonta! -- innosteli Joe.

-- Ei teidän kovinkaan kauan tarvitsisi tutkistella näitä kiviä, niin jo
löytäisitte kalliita kultamuruja.

Joe hyökkäsi kuin mielipuoli näitten hajallaan olevain palasten
kimppuun. Kennedy oli vähällä tehdä samoin.

-- Rauhoitu, hyvä Joe! -- virkkoi tohtori.

-- Vai rauhoitu tässä!

-- Mitenkä! Tuommoinen piitynyt filosofi!...

-- Hehheh, tohtori hyvä! Jopa olis sitä filosofiaa, joka kutiaan
pitäis!

-- Mutta mietihän toki. Mitäs me kaikella tuolla rikkaudella? Emmehän
me saata ottaa sitä mukaamme.

-- Emmekö saata? No nyt on kumma!

-- Tuo on hiukan liian raskasta meidän gondolille! Epätiedossa olin,
tokko ensinkään ilmoittaisin sinulle tästä löydöstä, sillä pelkäsin,
että sinun piankin tulee paha mieli.

-- Mitenkä! -- sanoi Joe. -- Ettäkö nämä aarteet jätettäis tähän! Onni
potkaisi meitä, potkaisi ihan tuossa justiin. Ja mekö palttua kaikelle
sille?

-- Ole varoillasi, hyvä ystävä. Joko kultakuume on saanut sinussa
vallan? Eikö tämä vainaja, jonka vast'ikään laskit maanpoveen, eikö hän
todista kaiken sen turhuutta kuin maallista on?

-- Totta se on kaikki tyyni, -- vastasi Joe, -- mutta kultaahan täss'
on! Mr Kennedy, ettekös te auta mua, niin keräisimme hiukan näitä
miljoneja?

-- Mitäs me niillä, Joe parka? -- virkkoi Skotlantilainen, jonka
väkisinkin täytyi naurahtaa. -- Emmehän me lähteneet tänne rikkautta
perään emmekä saa sellaista mukaankaan ottaa.

-- Nuo miljonat ne ovat hiukan raskasta tavaraa, -- sanoi tohtori; --
ei ne niinkään helposti taskuun mahdu.

-- Mutta, -- vastasi Joe, jouduttuaan jo kovin ahtaalle, -- eikös näitä
malmeja passaisi ottaa hiekan asemesta pohjalastiksi?

-- Sopii kyllä; minä suostun, -- sanoi Fergusson, -- mutta älä kovin
pahasti irvistä, kun matkalla heitämme muutamia satoja kiloja laidan
yli.

-- Satojako! -- toisti Joe, -- ja ihanko koko tämä ala on kultaa?

-- On niinkin. Siinä säiliö, jossa luonto on aarteitaan tallentanut
kautta vuosisatain siinä on millä rikastuttaa kokonaiset maat!
Australiat ja Kaliforniat yhtyneinä tässä kaukaisessa erämaassa.

-- Ja ettäkö kaikki tämä jää tänne turhanpäiten!

-- Kenties. Mutta oli miten oli; tiedätkös, mitä minä teen, sinua
lohduttaakseni?

-- Taitaa käydä vaikeaksi, -- virkkoi Joe murheellisena.

-- Kuulehan. Minä otan tarkat mitat tämän seudun asemasta ja annan ne
sinulle. Englantiin tultuasi ilmaiset asian ystävillesi, jos luulet,
että niin suuret kullan paljoudet voivat tehdä heidät onnellisiksi.

-- No niin, tohtori, oikeassapa lienette; minä tyydyn kohtalooni, sillä
mikäpäs tässä muukaan neuvoksi! Täytetään nyt vaan gondoli näillä
malmeilla. Mikä matkan perillä on jäljellä, niin sulaa voittoahan se
on.

Ja Joe ryhtyi työhön suurella innolla. Pian hän oli saanut kerätyksi
puolen tuhannen kilon verran kvartsipalasia, jotka sisälsivät runsaasti
kultasuonia.

Tohtori katseli häntä hymysuin, määräten sillä välin lähetyssaarnaajan
haudan asemaa. Se oli 22° 23' itäistä pituutta ja 4° 55' pohjoista
leveyttä.

Heitettyään sitten viimeisen silmäyksen siihen kivikasaan, jonka alla
nuori Franskalainen lepäsi, hän palasi gondoliin.

Hän olisi tahtonut pystyttää yksinkertaisen, karkeatekoisen ristin
yksinäiselle kummulle Afrikan erämaassa, mutta lähiseuduilla ei
kasvanut ainoatakaan puuta.

-- Jumala hänen hautansa kyllä tietää, -- sanoi hän.

Raskas aavistus alkoi hiipiä Fergussonin mieleen.

Hän olisi antanut suuret määrät tätä kultaa, jos olisi löytänyt hiukan
vettä. Hän oli gondoliin tarttuneen neekerin tähden heittänyt pois
yhden vesiarkun ja olisi nyt ottanut uutta vettä sijaan, mutta se oli
mahdotonta näissä karuissa seuduissa. Tämä ajatus saattoi hänet
levottomaksi. Hänen kun täytyy alinomaa pitää hormiansa käynnissä, niin
saattaa piankin juomavesi käydä vähiin. Hän päätti olla laiminlyömättä
pienintäkään tilaisuutta, missä saisi vesivarastonsa uudistetuksi.

Tullessaan gondolin luo, hän huomasi sen ahdetuksi kiviä täyteen. Hän
astui sisään, sanaakaan sanomatta. Kennedy asettui entiselle
paikallensa. Joe seurasi heitä, eikä malttanut olla heittämättä
kaipauksen silmäystä notkoon jääneisin aarteisin.

Tohtori sytytti hormin; kaasutorvi lämpeni, vety alkoi virrata moniaan
minutin perästä, kaasu oheni, mutta pallo ei liikahtanutkaan.

Joe huomasi sen ja kävi levottomaksi, mutta ei puhunut mitään.

-- Joe! -- virkkoi tohtori.

Joe ei vastannut.

-- Joe, kuuletkos!

Joe teki merkin, että kyllä hän kuulee, mutta ei oikein ymmärrä.

-- Tekisit minulle mielihyvän, -- sanoi tohtori, -- jos heittäisit
jonkun verran malmeja maahan.

-- Mutta, tohtori, sainhan minä luvan...

-- Ottaa pohjalastia, siinä kaikki.

-- Mutta...

-- Tahdotkos, että me jäisimme ikipäiviksi tähän erämaahan?

Joe katseli epätoivoisena Kennedyyn, mutta Skotlantilaisen kasvoilla
luki, ett'ei hän puolestaan voi mitään.

-- No, Joe?

-- Eihän se hormi nyt toimikaan! -- arveli Joe, mies itsepäinen.

-- Se on täydessä toimessa, niinkuin näet, mutta pallo ei liikahda,
ennenkuin vähennät hiukan pohjalastia.

Joe raapaisi korvallistaan, otti kvartsipalasen, kaikkein pienimmän,
punnitsi sitä, punnitsi uudestaan, hypitellen sitä käsissään. Se oli
parin kilon painoinen. Hän heitti sen maahan.

_Victoria_ oli yhä paikallaan.

-- No! Eik's nousta jo?

-- Ei vielä, -- vastasi tohtori. -- Heitä enemmän!

Kennedy nauroi. Joe heitti vielä kymmenkunnan kiveä. Pallo ei
liikahtanutkaan. Joe kalpeni.

-- Poika rukka! -- puhui tohtori. -- Me kolmisin painamme, ellen
erehdy, noin 180 kiloa. Sinun täytyy niinmuodoin heittää pois sama
verta.

-- Sata ja kahdeksankymmentä kiloa maalle maan hyviksi! -- parkaisi Joe
surkeasti.

-- Ja vähän päällekin, jotta pääsisimme nousemaan. Rohkeasti vaan!

Poloinen Joe huokasi syvään ja ryhtyi työhön. Tuon tuostakin hän
pysähtyi, kysäisten:

-- Johan se vetää!

-- Ei vielä, -- kuului aina sama vastaus.

-- No nyt se liikahti, -- sanoi Joe vihdoin.

-- Heitä vielä! -- toisti tohtori toistamistaan.

-- Mutta nouseehan se, nousee vissisti!

-- Heitä vielä! -- auttoi Kennedy.

Silloin sieppasi Joe epätoivoisena vielä yhden kiven ja viskasi sen
ulos.

_Victoria_ kohosi kolmisenkymmentä metriä ja oli kotvasen kuluttua,
hormin avustamana, kulkenut ympärillä olevain vuorten yli.

-- Nyt, Joe, -- virkkoi tohtori, -- nyt on sinulla vielä kyllälti
rikkautta jäljellä, jos vaan saamme sen perille asti säilymään.
Rikkaana miehenä elelet sitten loput ikääsi.

Joe ei vastannut mitään, vaan laskeutui hiljalleen pitkäksensä
malmikasansa päälle.

-- Katsos, Dick, -- puhui tohtori, -- tuollaista tuo metalli saa aikaan
parhaimmassa pojassa, mitä auringon alla on. Tuollaisen malmin löytö --
mitä kaikkia intohimoja maailmassa se on herättänytkään, mitä ahneutta,
mitä rikoksia! Se on kamalaa.

Illan suussa oli _Victoria_ kulkenut 160 kilometriä länteen. Se oli
silloin noin 2200 kilometrin päässä suoraa tietä Zanzibarista.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tuuli tyyntyy. -- Erämaan kynnyksillä. -- Vajaus vesivarastossa. -- Yöt
päiväntasaajalla. -- Samuel Fergussonin levottomuus. -- Pulmallinen
tila. -- Kennedyn ja Joen tarmokkaat vastaukset. -- Vieläkin yö.


Käytyään ankkuriin yksinäiseen ja melkein kuivettuneesen puuhun,
_Victoria_ vietti yönsä täydellisessä rauhassa. Matkustajat saivat
nauttia unta, jota he kipeästi kaipasivat. Viime päiväin tapaukset
olivat jättäneet heihin surullisia muistoja.

Aamun tultua taivas selkeni. Tuli helteinen päivä. Pallo nousi
ylä-ilmoihin. Useampain turhain yritysten jälkeen se kohtasi
ilmavirran, varsin hitaan tosin, joka rupesi kuljettamaan sitä luodetta
kohti.

-- Emme enää kulje eteenpäin, -- puheli tohtori. -- Ellen erehdy,
olemme suorittaneet puolet matkaamme melkein kymmenessä päivässä, mutta
tällä tapaa kulkiessa menee kuukausia, ennenkuin perillä ollaan. Ja
tämä on sitä harmillisempaa, kun meitä uhkaa vedenpuute.

-- Sitä löydetään kyllä, -- vastasi Dick; -- tottahan toki kohtaamme
jonkun joen tai puron tai lätäkön tässä avarassa maassa.

-- Toivon minäkin.

-- Eiköhän se ole tämä Joen lasti, joka meitä viivyttää?

Kennedy puhui tällä tapaa, kiusoitellakseen Joeta. Hän teki sen sitä
halukkaammin, koska hän itsekin eräänä hetkenä oli tuntenut samallaisia
mielihoureita kuin Joe, mutta kosk'ei hän tahtonut sitä näyttää, oli
hän olevinaan hyvinkin järkevä, pysyen yhä leikillisenä.

Joe heitti häneen murheellisen katseen. Tohtori ei vastannut mitään.
Hän ajatteli, salainen pelko mielessään, Saharan suunnattomia erämaita.
Viikkokausiin siellä karavaanit eivät kohtaa kaivoa, missä janoansa
sammuttaa. Ja niinpä hän mitä suurimmalla tarkkuudella tutkisteli
vähimpiäkin alennuksia maaperässä.

Nämä aavistukset ja viimeiset tapahtumat olivat tuntuvasti muuttaneet
heidän mielentilaansa. He puhuivat vähän. Sitä enemmän oli kukin
vaipunut omiin mietteisinsä.

Kunnon Joe oli muuttunut ihan toisellaiseksi siitä pitäin kuin oli
katseensa kääntänyt kullan pohjattomaan mereen. Ääneti ja ahnaasti hän
silmäili kivikasoja gondolin pohjalla, tänään arvottomia, huomenna
kalliita.

Nämä Afrikan seudut ne olivat omiansa herättämään levottomuutta. Maa
muuttui yhä enemmän erämaan luontoiseksi. Ei kylää, ei pieniä
majaryhmiäkään. Kasvullisuus hälveni hälvenemistään. Moniahta kitukasvi
siellä täällä, niinkuin Skotlannin kanervakankailla. Maaperä alkoi olla
valkoista hiekkaa ja piikiveä. Siinä ei kasvanut kuin mastiksi- ja
ohdakepensaita. Ja keskellä tätä hedelmätöntä, suunnatonta alaa
jyrkkiä, terävähuippuisia kukkuloita. Nämä merkit tuottivat
huolehtimisen aihetta Fergussonille.

Ei näkynyt karavaani milloinkaan kulkeneen tässä autiossa seudussa.
Olisihan muutoin leirin jätteinä ollut ihmisten tai elukkain
vaalenneita luita. Mutta ei niitäkään. Tuntui, että loppumaton hiekka
pian valtaa tämän lohduttoman tienoon.

Takaisin ei käynyt palajaminen, täytyi vaan mennä eteenpäin. Tohtori ei
parempaa toivonutkaan. Hän olisi suonut myrskyn tulevan, joka veisi
heidät pois koko tästä seudusta. Mutta ei hattaraakaan taivaalla!

Tämän päivän kuluessa ei _Victorian_ kulkema matka ollut kuin
puolisataa kilometriä.

Jospa toki olisi ollut vettä! Mutta sitä ei ollut jäljellä kuin 14
litraa! Fergusson pani syrjään 5 litraa, polttavan janon
sammuttamiseksi tässä tukahduttavassa, 50 asteen helteessä. Yhdeksän
litraa jäi sentään hormin varalta, mutta ei sekään voinut valmistaa
kuin 13 kuutiometriä polttokaasua, ja hormi tarvitsi tunnissa 240 dm3.
Saattoi siis vielä kulkea noin 54 tuntia. Ja tämä kaikki oli tarkkain
laskujen mukaista.

-- Neljäkuudetta tuntia! -- sanoi hän kumppaleilleen. -- Koska minä
olen päättänyt olla kulussa ainoastaan päiväs-aikaan, jott'ei ainoakaan
puro tai lähde tai ropakko jäisi meiltä yön pimeässä huomaamatta, niin
on meillä kolme ja puoli vuorokautta, joitten kuluessa meidän täytyy
löytää vettä, maksoi mitä maksoi. Olen katsonut velvollisuudekseni
antaa teille, hyvät ystävät, tiedon tästä vakavasta asemasta, sillä
minulla ei ole kuin yksi ainoa pieni astia juomavettä, niin että meidän
täytyy tyytyä niukkoihin annoksiin.

-- Määrää sinä annokset, -- vastasi metsästäjä, -- mutta onkohan meidän
vielä syytä joutua epätoivoon? Kolme päiväähän meillä vielä on, vai
kuinka?

-- Niin on, rakas ystävä.

-- Kolmessa päivässä keinot kyllä keksitään. Pidetään vaaria kahta
huolellisemmin kuin ennen.

Illallisella jaettiin juomavettä niukoin annoksin. Grogiin pantava
viinamäärä lisääntyi entistä suuremmaksi, mutta tätä juomaa oli
varominen, se kun enemmän kiihottaa kuin virvoittaa.

Gondoli oli yötä suunnattomalla tasangolla, jonka korkeus ei ollut kuin
240 m yläpuolella meren pintaa. Tämä seikka herätti tohtorissa jonkun
verran toivoa, hän kun muisti maantieteilijäin otaksuvan, että Afrikan
sydämessä on iso vesistö. Jos tällainen järvi on olemassa, niin
pitäisihän sen lähistölle saapua. Taivas se kumminkin pysyi vain
yhtämittaa entisellään.

Rauhallista, lukemattomin tähdin kimaltelevaa yötä seurasi yhä
yhtäläinen päivä ja yhtä ankara helle. Jo aamunkoitosta saakka oli ilma
polttavan kuuma.

Päivällisen aikana, jossa oli tarjona kuivaa lihaa ja pemmikania, oli
_Victoria_ tuskin päässyt muutamia kilometrejä eteenpäin.

-- Jokohan sitä ollaan puol'matkassa? -- kysäisi Joe.

-- Matkan pituuteen nähden kyllä, -- vastasi tohtori, -- mutta ei
aikaan, jos tuuli laimenee, ja sehän näkyy pyrkivän tyyntymään
kokonaan.

-- Niin, niin, -- arveli Joe, -- mutta eihän tässä mitä valittamisen
syytä. Hyvin täss'on selvitty tähän saakka, enkä minä suinkaan aio
joutua epätoivon valtaan. Kyllä vettä löydetään; muistakaa minun
sanoneeni.

Maisema alkoi aleta alenemistaan. Kultapitoisten vuorten aaltoilu kuoli
tasaiseksi tantereksi; ne olivat nääntyneen luonnon viimeisiä eläyksiä.
Upeitten puitten sijaan idässä ilmestyi jokunen kasvi siellä täällä;
muutamat viheriät kaistaleet kävivät vielä taistelua hiekan hyökkäyksiä
vastaan; suuret kalliopaadet, jotka olivat pudonneet kaukaisilta
vuorenhuipuilta ja tiellään särkyneet, törröttivät teräväsärmäisinä,
mutta pian nekin hienonevat hiekaksi, pölyksi tyyten.

-- Tuoss'on nyt Afrika, sellaisena kuin sitä mielessäsi kuvailit, Joe.
Ilmankos minä sanoin sinulle: malta aikaa!

-- Ihan oikein, tohtori. Tämä se on ainakin luonnollista! Hellettä ja
hiekkaa vaan. Mieletöntä olisi täältä muuta hakeakaan. Katsokaas, --
sanoi hän nauraen, -- min'en oikein luottanut niihin teidän metsiinne
ja prerioihinne. Jopa jotakin! Reissuta niin kauaksi, näkemään
samallaista maisemaa, minkä saa Englannissakin nähdä! Mutta nyt minä
ensi kertaa uskon olevani Afrikassa enkä ole yhtään pahoillani, että
saa sitäkin maistaa.

Illalla ilmoitti tohtori, ett'ei _Victoria_ ollut tänä helteisenä
päivänä päässyt eteenpäin kolmeakaan kymmentä kilometriä. Kuuma pimeys
kietoi sen vaippaansa heti kuin aurinko oli laskenut horisontin taakse,
jota tarkkana rajana reunusti suora viiva.

Huomenna, torstaina, oli toukokuun 1 päivä. Mutta päivä seuraa päivää
epätoivoisen yksitoikkoisena; aamu on edellisensä kaltainen; puolipäivä
lähettää yhä säteitänsä, ylenpalttisen runsaita, tyhjentymättömiä, ja
yö saentaa synkässä sylissään hajauneen lämmön, jonka seuraava päivä on
taas jälkeensä säätävä sitä seuraavalle. Tuulta tuskin tuntuu. Se on
pikemmin henkäystä kuin puhaltamista, ja pian kaiketi tämä huhauskin
kuolee pois.

Kukin tähysteli vuoroansa avaruuteen tämän loppumattonaan päivän
kuluessa, mutta turhaan: ei näkynyt mitään, mikä olisi herättänyt
toivoa. Maiseman äärimmäiset epätasaisuudet katosivat mailleen menevän
auringon valoon. Vaakasuorat säteet kulkivat pitkinä tulisina juovina
pitkin suunnatonta, tasaista tannerta.

Se oli erämaata.

Matkustajat olivat tänään kulkeneet tuskin viittäkäänkolmatta
kilometriä, käytettyään, niinkuin eilenkin, runsaasti 3,5 m3 palokaasua
hormia varten, ja vajaata kaksi litraa oli täytynyt käyttää polttavan
janon sammuttamiseen.

Yö oli rauhaisa, liiankin rauhaisa! Tohtori ei saanut unta silmäänsä.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Odottamaton pallo. -- Karavaanin jälkiä. -- Kaivo.


Huomenna -- taivas yhtä kirkas, ilma yhtä tyyni. _Victoria_ kohosi 150
metrin korkeuteen, mutta töin tuskin se sittenkään liikkui länttä
kohti.

-- Me olemme täydellisessä erämaassa, -- sanoi tohtori. -- Tuossa tuo
ääretön hiekkameri! Mikä outo näky! Mikä omituinen luonnon osittelu!
Miksikä toisaalla kasvullisuutta ylenmäärin ja toisaalla
hedelmättömyyttä aina äärimmäisiin, ja kaikki tämä samalla
leveyspiirillä ja samain auringon säteitten alla!

-- Tuo miksikä, rakas ystävä, -- vastasi Kennedy, -- se ei minun
rauhaani häiritse; syihin minä kiinnyn vähemmin kuin tosiasiaan. Se
_on_ niin, ja siinä se.

-- Sopiihan toki hiukan filosofioida, ystävä hyvä; siitä ei haittaa.

-- Filosofioidaan vaan; aikaa meillä on kyllä. Tuuli pelkää
puhaltaakaan, se nukkuu.

-- Ei tätä enää kauan kestä, -- virkkoi Joe; -- luulenpa näkeväni
pilventapaista idässä.

-- Joe on oikeassa, -- sanoi tohtori.

-- Oikeinkohan se on pilvi, joka tuo kelpo sateen ja tuulta meille
vastoin kasvoja?

-- Saadaan nähdä, Dick, saadaan nähdä.

-- Mutta tänäänhän onkin perjantai, -- sanoi Joe, -- enkä minä oikein
luota siihen päivään.

-- Niin, mutta tänään sinä pääset ennakkoluulostasi.

-- Hyvähän se olis, tohtori. Puh! -- liitti hän, pyhkien kasvojansa. --
Onhan se lämmin yks hyvä asia, talvella semminkin, mutta ei se liika
kesälläkään lihoita.

-- Etkö pelkää kuumuuden tekevän pallolle pahaa? -- kysäisi Kennedy
tohtorilta.

-- En. Guttaperkka, jolla tafta on kyllästetty, kestää hyvinkin kovaa
kuumuutta. Olen koetellut sitä spiraliputkella sisäpuolelta välisti
70:nkin asteen lämmöllä, eikä se ole ollut tietääkseenkään.

-- Pilvi! Oikea pilvi! -- huusi samassa tarkkasilmäinen Joe.

Taivaanrannasta kohosi todellakin verkalleen näkyviin taaja, ikäänkuin
pullistunut ryhmä. Se oli yhteenkasaantunut, muodolleen yhä muuttumaton
joukko pieniä pilviä, josta tohtori päätti, että sen kohdalla on aivan
tyyni.

Tämä paksu massa oli tullut näkyviin kello kahdeksan aikaan aamulla ja
vasta yhdentoista seuduissa ennättänyt auringon kohdalle, kätkien sen
kokonaan tiheän esirippunsa taakse. Samassa erkani pilven alimmainen
laita horisontista, joka nyt loisti täydessä valossa.

-- Tuo on yksinäinen pilvi, -- sanoi tohtori; -- siitä ei ole
suuriakaan odottaminen. Katsos, Dick, sillä on aivan sama muoto kuin
aamullakin.

-- Niin todellakin. Ei siinä ole vettä eikä tuulta, meille asti
ainakaan.

-- Sitä minäkin pelkään, se kun on erinomaisen korkealla.

-- Mitäpäs, jos lähtisimme hakemaan tuota pilveä, Samuel, joka ei tahdo
purkautua meidän ylitsemme?

-- En luule siitä hyötyä lähtevän, -- vastasi tohtori; -- menetämme
siten vaan polttokaasua ja vettä varsinkin. Mutta nykyisessä tilassa
täytyy koettaa kaikkea. Noustaan!

Tohtori työnsi täyden liekin johtoputken spiraleihin; syntyi kova
kuumuus, vety oheni, ja pallo kohosi ylös.

Noin 450 metrin matkassa maasta se kohtasi paksun pilvimassan ja
pujahti sen tiheään usmaan, pysytellen nyt tässä korkeudessa. Mutta
tuulta ei siellä ollut vähintäkään, ja itse tämä usmakin näytti olevan
kosteutta vailla: esineitten pinnalla tuskin huomasi ensinkään huurua.
_Victoria_ pääsi kenties hiukan vaan eteenpäin tässä verhossaan; siinä
kaikki.

Tohtorin parhaillaan pahoitellessa tätä mitätöntä tulosta, kuului äkkiä
Joen hämmästynyt huuto:

-- No nyt on kumma!

-- Mikä niin, Joe?

-- Tohtori! Mr Kennedy! Johan täm'on vihoviimeinen ihme!

-- Mutta mikä?

-- Emme olekaan enää yksin! Salajuonia! Meiltä on meidän keksintö
varastettu!

-- Joko mies on mieltä vailla? -- kysyi Kennedy.

Joe oli kuin itse kivettynyt typerrys!

-- Onkohan ankara helle saanut poika parassa mielenhäiriön aikaan? --
virkkoi tohtori, kääntyen häneen. -- Mitä sinä puhut?

-- Mutta katsokaa toki, tohtori! -- sanoi Joe, osoittaen erästä kohtaa
avaruudessa.

-- Pyhän Patrikin kautta! -- huudahti Kennedy. -- Mitäs tämä merkitsee?
Samuel, Samuel, tulehan katsomaan!

-- Minä näen, -- vastasi tohtori tyyneesti.

-- Toinen pallo! Ja muita matkustajia!

Ja todellakin! Puolensadan metrin päässä leijui ilmassa toinen pallo
gondoleineen ja matkustajineen. Se kulki tarkoin samaa suuntaa kuin
_Victoriakin_.

-- No niin, -- virkkoi tohtori. -- Ei muuta kuin annetaan sille merkki!
Ota lippu, Kennedy, ja näytetään sille Englannin värit.

Näytti kuin toisessa pallossa olisi ajateltu samaa, sillä samallaisella
lipulla vastattiin sieltä tervehdykseen. Ja samalla lailla käsi sitä
sielläkin liehutti.

-- Mitäs tämä oikeastaan merkitsee? -- kysäisi Skotlantilainen.

-- Mitä lienevätkään apinoita! -- huusi Joe. -- Ne matkii meitä.

-- Se merkitsee, -- virkkoi tohtori nauraen, -- että sinä itse liehutat
lippua, rakas Dick; toisin sanoen: me itse olemme tuossa toisessa
gondolissa! Tuo pallo ei ole mikään muu kuin meidän _Victoria_.

-- Vai niin, soo! -- sanoi Joe. -- Kaikella kunnioituksella, tohtori,
mutta ei se minuun tällä istumalla mene.

-- Nouse laidalle, Joe, ja huido käsilläsi, niin näet.

Joe totteli. Hän huomasi, kuinka toisessa gondolissa tehtiin ihan
samoja liikkeitä kuin hänkin.

-- Tämähän on kangastusta vain eikä mitään muuta, -- puhui tohtori; --
pelkkä optillinen ilmiö, joka riippuu ilmakerrosten epätasaisesta
tiheydestä; siinä kaikki.

-- Merkillistä! -- puhui Joe, yhä edelleen huitoen käsillänsä.

-- Omituista kerrassaan! -- sanoi Kennedy. -- Onpa hauska nähdä
_Victoriaa!_ Ja somallehan se näyttääkin, ja mikä majesteetillinen
ryhti!

Mutta kuva alkoi verkalleen hälvetä. Pilvet kohosivat yhä ylemmäs,
jättäen _Victorian_, joka ei yrittänytkään lähteä seuraamaan niitä.
Tunnin kuluttua oli lonka kokonaan haihtunut.

Tuuli tuntui tyyntyvän yhä enemmän. Epätoivoissaan laskeutui tohtori
jälleen lähemmäksi maata.

Pettyneinä vaipuivat matkustajat murheellisiin mietteisinsä jälleen.
Helle oli kauhea.

Kello neljän paikoilla Joe ilmoitti näkevänsä jotain, mikä kohoaa
suunnattoman hiekkalakeuden pinnasta. Pian huomattiin ne kahdeksi
palmuksi vähän matkan päissä.

-- Palmuja! -- sanoi Fergusson, -- mutta lienee siellä joku lähdekin,
kaivo!

Hän sieppasi kaukoputken: Joen silmät eivät olleet pettäneet.

-- Vihdoinkin! -- toisti tohtori toistamistaan. -- Vettä! vettä! Me
olemme pelastetut. Hiljaa me kuljemme, mutta eteenpäin sentään, ja me
saavumme lopulti sittenkin sinne.

-- No niin, tohtori! -- virkkoi Joe, -- ja eikös passaisi sillä välin
vähän ryypätä vettä? Ihan tässä tukehtuu.

-- Juodaan, poikaseni, juodaan.

Ei tarvinnut ketään kahdesti käskeä. Puoli litraa meni, ja jäljelle jäi
ainoastaan kaksi litraa kaikkiaan.

-- Hehheh! Se naula veti! -- sanoi Joe. -- Kyll' oli hyvää! Ei ole
Perkinsin olut milloinkaan maistunut niin viehättävän makealta.

-- Puutosten hyviä puolia, -- vastasi tohtori.

Kello kuuden aikana _Victoria_ leijui palmujen kohdalla. Ne olivat
kaksi laihaa, viheliäistä, kuihtunutta runkoa, lehtiä vailla, enemmän
kuolleen kuin elävän näköisiä. Fergusson katseli niitä kauhistuksella.

Niitten juurella näkyi puoliksi murenneita kaivokehyksen kiviä, jotka
nekin olivat auringon paisteessa ikäänkuin pölyksi palaneet. Ei ollut
niissä kosteuden merkkiäkään. Fergussonin sydäntä kouristi, ja hän oli
juuri ilmoittamaisillaan pelkonsa muille, kun kumppalien huudot äkkiä
vetivät hänen huomionsa puoleensa.

Länttä kohti silmän kantamattomiin kuulsi pitkä jono valkoisia luita,
ja luurangon jätteitä oli kaivon ympärillä: karavaani oli joskus
kulkenut tänne saakka, siitähän merkkinä tuo luilla laskettu rata;
heikoimmat olivat uupuneet yksi toisensa perään erämaan hiekalle;
lujimmat olivat saapuneet tämän kaivatun kaivon partaalle ja kuolleet
siinä kauhean kuoleman.

Kasvot kalpeina katsahtivat matkamiehet toisiinsa.

-- Emme laske alas tähän, -- puhui Kennedy. -- Lähdetään pois tämän
hirmuisen kuvan näkyvistä! Ei tässä ole veden pisaraakaan.

-- Ei, Dick! Meillä pitää olla puhdas omatunto, että olemme tehneet
minkä olemme voineet. Ja ykskaikkihan, missä me yön vietämme. Me
kaivamme tämän kaivon ihan pohjia myöten. Siinä on aikoinaan ollut
lähde; kenties sitä on osa jäljillä.

_Victoria_ laski maahan. Joe ja Kennedy nostivat oman painonsa veron
hiekkaa gondoliin ja astuivat maahan. He juoksivat kaivolle ja astuivat
sen sisään lahonneita portaita myöten. Lähde näytti kuivuneen jo vuosia
sitten. He kaivoivat kaivamistaan, mutta kosteutta ei ollut
merkiksikään.

Tohtori näki heidän jälleen nousevan ylös hikisinä, näännyksissä,
pölyisinä, mieleltänsä masentuneina, epätoivoissaan.

Tohtori ymmärsi heidän työnsä olleen turhaa. Hän oli odottanut sitä,
mutta ei puhunut mitään. Hän tunsi, että tästä puolin häneltä kysytään
tarmoa ja kestävyyttä kolmen miehen edestä.

Joe toi tullessaan kuivettuneen nahkaleilin. Suutuksissaan hän viskasi
sen keskelle luita.

Illallisen aikana ei puhuttu sanaakaan. Vastenmieliseltä tuntui heistä
ruoka.

Eivätkä he kumminkaan vielä olleet kokeneet täysin määrin janon tuskia.
Tulevaisuus se vasta oli, joka heitä hirvitti.




KUUDESKOLMATTA LUKU

45 asteen helle. -- Tohtorin mietteitä. -- Epätoivoinen etsintä. --
Hormi sammuu. -- 60 asteen kuumuus. -- Erämaa kaikessa
alastomuudessaan. -- Öinen kävely. -- Yksinäisyys. -- Tainnoksissa. --
Joen ehdotus. -- Vieläkin päivä.


_Victorian_ eilen kulkema matka oli hiukan yli 15 km, ja siihen oli
käytetty viidettä kuutiometriä polttokaasua.

Lauantai-aamuna antoi tohtori lähtömerkin.

-- Hormi ei jaksa toimia kuin kuusi tuntia enää, -- sanoi hän. -- Ellei
kuuden tunnin kuluessa ole löydetty kaivoa tai lähdettä, niin Jumala
yksin tietää, miten meidän käy.

-- Ei ole tänäänkään tuulesta tietoa, -- virkkoi Joe, mutta, nähtyään
tohtorin huonosti salatun mielipahan, lisäsi: -- kenties se päivemmällä
sentään nousee.

Turha toivo! Ilmassa vallitsi täydellinen tyyneys, juuri noita
tyventöjä, jotka tropillisilla vesillä kokonaan kahlehtivat
purjelaivoja. Helle oli sietämätön. Lämpömittari näytti varjossa,
teltan sisässä, 45 astetta C.

Joe ja Kennedy loikoivat vierekkäin, koettaen unohtaa tukalan tilansa
elleihän uneen, niin ainakin horrokseen. Pakollinen toimettomuus tuntui
kauhean tuskalliselta. Ihminen on sitä säälittävämpi silloin kuin hän
ei voi työllä tai jollain aineellisella toiminnalla karkoittaa
ajatuksiansa. Mutta tässä ei ollut mitään, mistä pitää huolta, ei
mitään, mitä yrittää. Tässä täytyi vaan alistua olojen alle.

Janontuska alkoi käydä kamalan tuntuvaksi. Viina ei sitä suinkaan
laimentanut, vaan päinvastoin lisäsi, ansaiten todellakin sen "tiikerin
maidon" nimen, minkä Afrikan luonnonlapset ovat tälle juomalle
antaneet. Vettä ei ollut jäljellä kuin puolen litran verran, sekin jo
peräti lämmintä. Kaihoavia silmäyksiä heitteli kukin noihin
kallis-arvoisiin pisaroihin, mutta ei yksikään rohjennut kostuttaa
niillä huuliansa. Puolinen litraa vettä keskellä erämaata!

-- Yksi ponnistus vielä! -- virkkoi tohtori itsekseen kello kymmenen
seuduissa aamulla. -- Pitää vielä kerran yrittää päästä ilmavirtaan,
joka kuljettaisi meidät täältä! Täytyy panna viimeisetkin altiiksi.

Ja toveriensa torkahdellessa hän nosti vedyn lämpötilan korkealle;
pallo pullistui ja nousi auringon kohtisuorain säteitten suuntaa.
Kolmestakymmenestä metristä ruveten hamaan puolentoista tuhannen metrin
korkeuteen hän tapaili ilmavirtoja, mutta turhaan: lähtökohta oli
muuttumatta ihan hänen alapuolellansa. Täydellinen tyyneys näkyi
ulottuvan niin korkealla kuin hengittämiselle soveliasta ilmaa riitti.

Vihdoin loppui vesi. Hormi sammui polttokaasun puutteessa. Bunsenin
patteri lakkasi toimimasta, ja kutistuen laskeusi _Victoria_ maahan,
siihen kohtaan, mihin gondoli oli jäljen jättänyt.

Oli puolipäivä. Mittaus osoitti 19° 35' itäistä pituutta ja 6° 51'
pohjoista leveyttä, noin 800 km Tshad järvestä ja kahdeksatta tuhatta
km Afrikan länsirannasta.

Pallon kosketettua maahan, heräsivät Dick ja Joe syvästä horroksestaan.

-- Pysäytäänkö? -- kysäisi Skotlantilainen.

-- Täytyy, -- vastasi Samuel koleasti.

Toverit ymmärsivät hänet.

Pantuansa palloon oman painonsa verran hiekkaa, astuivat matkustajat
maahan. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Useampaan tuntiin ei
puhuttu mitään. Joe valmisti illallisen, korppuja ja pemmikania, mutta
tuskin siihen kukaan kajosikaan. Suullinen kuumaa vettä päätti tämän
murheellisen aterian.

Yöllä ei valvonut kukaan eikä nukkunutkaan kukaan. Kuumuus oli
tukahduttava. Vettä oli pieni pullollinen enää. Tohtori pani sen
talteen, ja yhteisesti päätettiin kajota siihen vasta kaikkein
suurimmassa hädässä.

-- Minä tukehdun! -- huusi hetken perästä Joe. -- Kuumuus käy kahta
kauheammaksi! Mutta -- lisäsi hän, vilaistuaan lämpömittariin, -- eihän
kummakaan: 60 astetta!

-- Hiekka polttaa, niinkuin olisi uunista otettu, -- virkkoi
Skotlantilainen. -- Eikä pilven pilkkuakaan tulikuumalla taivaalla.
Hulluksihan tässä tulee!

-- Pois epätoivo! -- sanoi tohtori. -- Tällä leveydellä tulee
tällaisten helteitten jälkeen ehdottomasti myrskyjä, ja ne ilmestyvät
salaman nopeudella. Vaikka taivas on aivan kirkas, saattaa ilma
kokonaan muuttua vajaan tunnin kuluessa.

-- Mutta onko siihen mitään merkkiä? -- kysäisi Kennedy.

-- Minusta näyttää, -- vastasi tohtori, -- niinkuin barometri pyrkisi
hiukan laskemaan.

-- Taivas sen suokoon, Samuel, sillä me olemme hervahtaneet tähän kuin
siipirikkoiset linnut.

-- Sillä erotuksella vaan, rakas ystävä, että meillä on siivet eheinä,
ja toivoakseni me niillä lennämmekin vielä.

-- Tule, tuuli, tule vainenkin! -- huudahti Joe, -- ja vie meitä puron
varrelle, kaivon partaalle, ja kas silloin ei meiltä puutu yhtään
mitään. Muonaa meill' on piisalle asti, ja jos vaan vettä saatais, niin
vuottelishan tässä vaikka kokonaisen kuukauden! Mutta jano se on
hirmuinen asia.

Jano kyllä, mutta tuo lakkaamaton erämaan katseleminen, sekin masensi
mieltä. Ei missään ylännettä, ei hietakunnasta, ei piikiveä silmän
levähtää. Tämä tasaisuus käänsi mieltä ja sai aikaan pahoinvointia,
joka on tunnettu erämaan-taudin nimellä. Tuo järkähtämätön taivaan sini
ja keltainen, ääretön lakeus synnytti kauhistusta. Tulikuuma ilma
näytti väräjävän, kohoten ikäänkuin hehkuvasta liedestä; epätoivoiseksi
kävi mieli, tuota tyyntä äärettömyyttä katsellessa, eikä voinut
käsittää, miksikä tuossa milloinkaan mitään muutosta tapahtuisikaan,
sillä äärettömyyshän on laillansa iankaikkisuutta.

Poloiset matkustajat, vettä vailla tässä palavassa kuumuudessa,
alkoivat saada harhanäkyjä; silmät laajenivat, katse tympeytyi.

Yön tultua päätti tohtori ruveta taistelemaan tätä arveluttavaa
taipumusta vastaan nopealla astunnalla. Hän aikoi lähteä kävelemään
muutamaksi tunniksi tätä hiekkatannerta myöten, ei etsiäkseen mitään,
vaan astuakseen.

-- Tulkaa, -- sanoi hän tovereilleen; -- se tekee hyvää teidän, uskokaa
minua.

-- Mahdotonta, -- vastasi Kennedy, -- min'en jaksa astua askeltakaan.

-- Minä tässä kernaammin makailen vaan, -- virkkoi Joe.

-- Mutta uni tai lepo on teille turmioksi, hyvät ystävät. Teidän täytyy
vastustaa tätä horrostilaa. Tulkaa.

Saamatta kumppaleitaan liikkeelle, hän läksi yksinään läpikuultavaan,
tähtikirkkaasen yöhön. Ensimmäiset askelet olivat ylen raskaat; jalat
olivat kuin puutuneet.

Mutta pian hän huomasi harjoituksen olevan varsin hyödyllistä. Hän
astui muutamia kilometrejä länttä kohti ja tunsi mielensä virkistyvän,
kun äkkiä alkoi pyörryttää. Tuntui kuin katselisi hän alas syvään
kuiluun; polvet notkahtelivat; suunnaton autio hirvitti häntä; tuntui
kuin hän olisi keskipisteenä äärettömän suuressa ympyrässä, siis
olemattomana! _Victoria_ oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Sanomaton
kauhu valtasi hänet, tuon pelvottoman, uljaan matkustajan! Hän yritti
palata samoja jälkiä, -- mahdotonta! Hän huusi kumppaleitaan, mutta ei
edes kaikukaan vastannut, ja ääni hukkui avaruuteen, niinkuin hukkuu
kivi pohjattomaan kuiluun. Nääntyneenä hän laskeutui hiekalle, yksin,
erämaan kamalassa hiljaisuudessa.

Puoliyön aikana hän tuli tuntoihinsa. Uskollinen Joe kannatteli häntä
käsivarsillaan. Rauhatonna isäntänsä pitkällisestä viipymisestä oli Joe
lähtenyt hänen peräänsä, seuraten askeleita hiekassa, ja löysi hänet
tunnottomana.

-- Mikä teidän on, tohtori? -- kyseli hän.

-- Ei mitään, poikasena, ei mitään. Hetkellistä heikkoutta vaan, siinä
kaikki.

-- Niinpä niinkin; mutta nouskaahan; nojatkaa minuun, niin palajamme
_Victorialle_.

Joen taluttamana läksi tohtori takaisin.

-- Olipa tuo hiukan varomatonta, tohtori, ja vähän vaarallista kanssa.
Entäs, -- lisäsi hän naurahtaen, --. entäs kun ois tullut rosvoja!
Mutta leikit sivuun nyt, tohtori, puhukaamme vakavasti.

-- Puhu; minä kuuntelen.

-- Jotain tässä täytyy tehdä. Ei tämä tällainen asiain tila saata
kestää enää montakaan päivää, ja ellei tuulta saada, ollaan hukassa
jokainen.

Tohtori ei vastannut.

-- No niin, -- jatkoi Joe. -- Siksipä täytyy jonkun meistä uhrautua
muitten eduksi, ja sen teen luonnollisestikin minä.

-- Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä aiot?

-- Mull'on tuumat tuiki selvät: otan muonaa mukaan ja lähden astumaan
eteenpäin, kunnes saavun johonkin, ja johonkin kai sitä lopulti saapuu.
Jos sillä välin taivas suo teille myötätuulta, niin älkää minua
odotelko, vaan lähtekää. Jos minä puolestani päädyn johonkin kylään,
niin kyllä minä siellä selviän moniailla arabialaisilla sanoilla, jotka
te kirjoitatte minulle paperilapulle, ja sitten minä tuon teille apua
tai jätän nahkani pantiksi. Mitäs sanotte pojan meiningistä?

-- Mieletöntä, mutta todistaa sinun hyvää sydäntäsi, uljas Joe. Sin'et
saa jättää meitä. Se on mahdotonta.

-- Mutta, tohtori hyvä, jotain tässä tehdä pitää. Eihän teille siitä
mitään haittaa ole, sillä, minä sanon sen vielä, minua te älkää
vuotelko, ja hätätilassa minä kyllä pälkäistä pääsen.

-- Ei, Joe, ei! Me emme eroa! Se olisi tuskaa entisten lisäksi. Näin
piti tapahtua, niin oli kirjoitettu, ja kaiketi on niinkin kirjoitettu,
että sittemmin tapahtuu toisin. Siis odottakaamme kärsivällisesti.

-- Vuotellaan vaan, mutta yhden asian minä teille sanon: yhden päivän
minä vuotan vielä, en enempää. Tänään on sunnuntai, tai oikeastaan
maanantai, sillä kellohan on jo yksi jälkeen puoliyön. Ellei tiistaina
päästä lähtemään, niin minä yritän. Se on päätetty, ja siinä pysyn.

Tohtori ei vastannut.

Pian he saapuivat gondolinsa luokse, ja tohtori laskeusi Kennedyn
viereen. Tämä oli vaipunut täydelliseen äänettömyyteen, mutta unta se
ei ollut.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kauhea helle. -- Harhanäkyjä. -- Viimeiset vesipisarat. -- Epätoivon
yö. -- Itsemurhan yritys. -- Samum. -- Keidas. -- Jalopeurat.


Ensi työkseen tohtori huomis-aamuna katsoi barometriä: tuskin oli
elohopea-patsas liikahtanutkaan alaspäin.

-- Ei mitään, -- virkkoi hän, -- ei mitään

Hän astui gondolista ja tarkasteli säätä: sama helle, sama kirkkaus,
kaikki yhtä armotonta kuin ennenkin.

-- Pitääkö meidän joutua epätoivoon? -- huudahti hän. Joe ei puhunut
sanaakaan; hän kantoi aiettansa mielessään.

Kennedy nousi makuulta varsin huonovointisena. Hän näkyi olevan
arveluttavan kiihkoisessa tilassa. Jano tuotti hänelle kauheita tuskia.
Turtana oli hänellä kieli ja huulet, niin että hän tuskin kykeni
puhumaan kunnon sanaa.

Vielä oli jäljellä muutama tippa vettä. Kukin tiesi sen, kukin ajatteli
sitä, ja kunkin mieli paloi pullon puoleen, mutta ei kukaan uskaltanut
astua askeltakaan sitä kohti.

Nämä kolme toverusta, nämä kolme ystävystä katselivat toisiansa
jyräillen, eläimellisellä ahneudella, joka varsinkin ilmeni Kennedyssä.
Hänen luja ruumiinsa se ensimmäisenä oli nääntynyt näistä
sietämättömistä kärsimyksistä. Koko vuorokauden hän oli houreissaan.
Hän meni ja tuli, päästellen koleita huutoja ja pureskellen
nyrkkejänsä, valmiina katkaisemaan suonensa, juodakseen omaa vertaan.

-- Voi! -- huusi hän. -- Voi sua, janon maata! Epätoivojen maaksi sinua
pitäisi sanoa!

Ja sitten hän vaipui hervotonna maahan, eikä kuulunut hänen
tulehtuneilta huuliltaan muuta kuin korsahtelevaa hengitystä.

Illemmalla alkoi Joessakin ilmetä mielihoureita. Hänestä näytti tämä
laaja hiekkalakeus suunnattomalta lammelta, jossa vireili kirkas, heleä
vesi; montakin kertaa hän jo syöksi suinpäin tulista maanpintaa kohti,
juodakseen muka, mutta nousi joka kerta suu tomua täynnä.

-- Kirous! -- sanoi hän vimmoissaan. -- Sepä oli suolaista, se vesi.

Fergussonin ja Kennedyn viruessa pitkällään, liikahtamatta, syntyi
hänessä voittamaton himo päästä tyhjentämään vielä jäljellä olevat
vesipisarat pullosta. Ja himo oli miestä lujempi. Hän kulki gondolia
kohti, ryömien polvillaan, voimatta kääntää silmiään pullosta, jossa
tuota verratonta nestettä oli. Hän sieppasi sen vihdoin ja nosti
huulilleen.

Samassa kajahti sydäntä särkevä huuto: "Vettä! vettä!"

Se oli Kennedy, joka laahasi itseänsä hänen luokseen ja rukoili häntä
polvillaan, itkien.

Joe, itkien hänkin, ojensi hänelle pullon, ja Kennedy tyhjensi sen
sisällyksen viimeiseen tippaan asti.

-- Kiitos! -- sanoi hän.

Mutta Joe ei kuullut; hänkin oli vaipunut hiekalle.

Mitä tänä hirmuisena yönä tapahtui, siitä ei ole tietoa. Mutta tiistai
aamuna, yhä entisen helteen paahtaessa, poloiset tunsivat jäsentensä
kuivuvan pala palalta. Joe yritti nousta, mutta se oli mahdotonta. Hän
ei kyennyt panemaan aiettansa toimeen.

Hän katsahti ympärilleen. Gondolissa istui tohtori masentuneena,
käsivarret ristissä rinnalla, idiotin jäykkyydellä tuijottaen johonkin
luulottelemaansa kohtaan avaruudessa. Kennedy oli kauhea nähdä: hän
käänteli päätään puoleen ja toiseen kuin peto häkissänsä.

Äkkiä hänen katseensa sattuivat karbiiniin, jonka perä pisti näkyviin
gondolista.

-- Kas! -- parkaisi hän, kohottautuen pystyyn yli-inhimillisellä
voimalla.

Hän hyökkäsi kivärinsä luokse hurjalla kiivaudella ja ojensi sen suun
omaa suutansa kohti.

-- Mr Kennedy! Mr Kennedy! -- huusi Joe, rientäen hänen luokseen.

-- Pois! Tiehesi! -- raivosi Skotlantilainen.

Syntyi vimmaisa ottelu.

-- Pois! Taikka minä lyön sinut kuolijaksi! -- toisteli Kennedy.

Mutta Joe tarttui häneen lujasti kiinni. Ja näin he kamppailivat
minutin verran. Tohtori ei näkynyt huomaavan heitä. Kesken temmellystä
kiväri laukesi, ja silloin kavahti tohtori pystyyn, suoraan kuin
kummitus, ja katsahti ympärinsä.

Mutta äkkiä ... katsos, kuinka hänen katseensa elpyy, käsi ojennakse
taivaanrantaa kohti, ja äänellä, joka ei enää kuulu inhimilliseltäkään,
hän huutaa:

-- Tuolla! tuolla!

Niin tarmokas oli hänen huudahduksensa, että Joe ja Kennedy päästivät
toisensa irti ja käänsivät päänsä kumpikin.

Tasanko oli liikkeessä kuin meri, myrskyn raivostama. Hiekka-aallot
vyöryivät toistensa päälle sakeassa pölyssä; suunnaton hiekkapatsas
syöksi lounaasta sanomattomalla vauhdilla. Aurinko katosi paksun pilven
taakse, jonka suunnaton varjo ulottui hamaan _Victoriaan_ asti.
Hiekkajyväsiä liukui keveästi, niinkuin olisivat olleet nestettä, ja
tämä hietavuoksi se läheni lähenemistään.

Luja toivo elähti Fergussonin silmissä,

-- Samum! -- huusi hän.

-- Samum! -- toisti Joe, ymmärtämättä, mitä se on.

-- Sitä parempi! -- kiljaisi Kennedy toivottomalla raivolla. -- Sitä
parempi! Nyt kuollaan!

-- Sitä parempi! -- sanoi tohtori. -- Nyt alkaa päinvastoin elämä.

Hän rupesi nopeasti heittämään gondolista pohjalastina ollutta hiekkaa.

Kumppalit käsittivät hänet vihdoin ja riensivät hänen avukseen.

-- Ja nyt, Joe, -- virkkoi tohtori, -- viskaa maahan parikymmentä kiloa
sinun malmejasi!

Joe ei vitkaillut, vaikka ... tuokion verran hän tunsi jotain
kaipauksen tapaista. Pallo kohosi.

-- Kyllä olikin aika! -- huudahti tohtori.

Samum läheni todellakin salaman nopeudella. Hiukkanenkaan vielä, niin
olisi _Victoria_ ollut säpäleinä. Suunnaton hiekkapatsas oli vähällä
saavuttaa sen ja verhosi sen hiekkapilveen.

-- Vielä pois pohjalastia! -- huusi tohtori Joelle.

-- Tuossa! -- vastasi toinen, heittäen tavattoman suuren
kvartsijärkäleen laidan yli.

_Victoria_ kohosi nopeasti yläpuolelle hiekkapatsaan, joutui siellä
huimaan ilmavirtaan, ja läksi kiitämään sanomatonta vauhtia tämän
vaahtoavan meren ylitse.

Samuel, Dick ja Joe eivät puhuneet mitään. He tähystelivät, he
toivoivat, virkistyneinä jo raikkaasta tuulestakin.

Kello kolme myrsky lakkasi. Maahan laskeutunut hiekka muodosti
lukemattomat määrät pieniä kunnaita. Ilma oli tyyni kuin ennenkin.

_Victoria_ ei kulkenut enää eteenpäin, vaan leijui yhdessä kohdin
jonkun matkan päässä eräästä keitaasta, jossa kasvoi viheriäitä puita.
Se oli kuin tämän hiekkameren pintaan kohonnut saari.

-- Vettä! Siell'on vettä! -- huusi tohtori.

Samassa hän avasi venttilin ja päästi vetyä ulos. Pallo laskeutui
maahan parinsadan askelen päässä keitaasta.

Neljässä tunnissa pallo oli kulkenut 450 kilometriä. Pallo saatettiin
tasapainoon, ja Kennedy ja Joe hyppäsivät maahan.

-- Pyssyt! -- huusi heille tohtori, -- pyssyt mukaan ja olkaa
varovaisia!

Dick sieppasi karbiininsa, Joe toisen kaksipiippuisista. He kiiruhtivat
puihin saakka ja tunkeusivat vihantaan lehtoon, joka tiesi runsaita
vesilähteitä. He eivät välittäneet tiheästä töminästä ja tuoreista
jäljistä, joita näkyi siellä täällä kosteassa maassa.

Äkkiä kajahti kiljunta parinkymmenen askelen päässä heistä.

-- Se oli jalopeuran kiljuntaa! -- sanoi Joe.

-- Sitä parempi, -- vastasi metsästäjä kiihkoissaan. -- Nyt
taistellaan. Kun taistelu yksin enää on jäljellä, silloin on voimaa.

-- Olkaa varovainen, mr Kennedy, olkaa varovainen! Yhden hengestä
riippuu kaikkien henki.

Mutta Kennedy ei kuunnellut häntä. Hän kulki eteenpäin, palavin silmin,
hana vireillä, kauheana uhkarohkeudessaan. Palmun juurella seisoi
tavattoman suuri, mustaharjainen jalopeura hyökkäävässä asennossa.
Tuskin oli se huomannut metsästäjän, niin jo hyppäsi häntä kohti, mutta
ei ennättänyt vielä maahankaan, kun luoti jo lävisti siltä sydämen. Se
oli kuollut.

-- Eläköön! eläköön! -- huusi Joe.

Kennedy riensi kaivoa kohti, harppasi kosteita portaita myöten alas ja
laskeutui maahan raikkaan lähteen ääreen, johon hän ahnaasti painoi
huulensa. Joe seurasi hänen esimerkkiänsä. Kotvaan aikaan ei kuulunut
muuta kuin janoansa sammuttavain eläinten kielenmaiskutusta.

-- Olkaa järkevä, mr Kennedy! -- sanoi Joe, vetäen henkeänsä. -- Ei
liikaa näin ensi hätään!

Mutta Dick ei vastannut; hän joi juomistaan. Hän painoi päänsä ja
kätensäkin tähän suloiseen nesteesen; hän juovutti itseänsä.

-- Entäs tohtori Fergusson? -- virkkoi Joe.

Tämä ainoa sana sai Kennedyn jälleen järkiin. Hän täytti mukanaan
tuomansa pullon ja läksi rientämään ylös kaivon portaita. Mutta hänen
hämmästystään! Joku paksu, raskas esine sulki pääsyn. Joe, kulkien
Dickin jäljissä, oli pakotettu peräytymään hänkin.

-- Tie on suljettu!

-- Se on mahdotonta. Mitäs tämä oikeastaan on?

Dick ei ennättänyt lopettaa lausettansa, kun kauhea kiljunta ilmoitti,
minkä uuden vihollisen kanssa heillä on tekemistä.

-- Toinen jalopeura! -- sanoi Joe.

-- Naaras. Mutta maltas, sinä senkin peto! -- virkkoi metsästäjä,
kiireimmiten pistäen uuden panoksen kiväriinsä.

Tuokion kuluttua hän laukaisi, mutta petoa ei näkynyt.

-- Eteenpäin! -- huudahti hän.

-- Ei, mr Kennedy, ei! Peto ei kuollut; muutoinhan se olisi vierinyt
tänne saakka. Se on valmiina karkaamaan sen kimppuun, ken meistä
ensiksi astuu näkyviin. Ja hän olisi mennyttä miestä.

-- Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä? Lähteä meidän täytyy. Samuel
odottelee meitä.

-- Meidän pitää maanittaa peto. Ottakaas minun pyssyni ja ojentakaa
minulle karbiininne.

-- Mitäs aiot?

-- Saatte nähdä.

Joe riisui yltään liinaisen takkinsa, pisti sen kivärin päähän ja
ojensi sen syötiksi aukosta ulos. Raivostunut peto hyökkäsi sitä kohti,
mutta samassa Kennedy, ollen varoillaan, laukaisi ja mursi siltä lavan.
Möristen kaatui peto portaille, painaen allensa Joen. Tämä oli jo
tuntevinaan kauheain käpäläin iskevän häneen, mutta samassa pamahti
toinen laukaus, ja tohtori Fergusson ilmaantui aukolle, kädessään
pyssy, joka vielä savusi.

Joe kavahti seisovilleen, hyppäsi jalopeuran raadon yli ja ojensi
isännälleen vesipullon.

Panna pullo huulilleen ja tyhjentää se yhdessä hengenvedossa, -- se oli
Fergussonille yhden silmänräpäyksen toimi, ja nyt nämä kolme
matkustajaa kiittivät Jumalaa, joka oli heidät näin ihmeellisellä
tavalla pelastanut.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Ihana ilta. -- Joen keittiö. -- Väittely raa'an lihan merkityksestä. --
James Brucen historia. -- Nuotiolla. -- Joen unet. -- Barometri laskee.
-- Barometri nousee. -- Lähdön hankkeita. -- Myrsky.


Ilta vietettiin ihanain mimosain siimeksessä, ravitsevan aterian
jälkeen, jossa ei unohdettu teetä eikä groggiakaan.

Kennedy oli käynyt tämän pienen alueen ristiin rastiin, tutkien ja
tarkastaen pensaikot. Matkustajat olivat ainoat elävät olennot tässä
maallisessa paratiisissa. He kietoutuivat vaippoihinsa ja viettivät
rauhallisen yön. Äsken kestetyt tuskat ja vaivat oli unohdettu.

Huomenna, toukokuun 7:nä, paistoi aurinko jälleen koko terältä, mutta
sen säteet eivät voineet tunkeutua lehdistön tuuhean verhon lävitse.
Ruokavaroja kun oli riittävästi, päätti tohtori jäädä tänne odottamaan
sopivaa tuulta.

Joe oli siirtänyt sinne matka-keittiönsä ja vaipui nyt kulinaarisiin
keksintöihin, käyttäen vettä erinomaisen runsaalla kädellä.

-- Kuinka kummallisesti surut ja ilot seuraavatkaan toisiansa! --
puheli Kennedy. -- Tällainen runsaus äskeisen puutteen perästä! Tämä
ylellisyys tuon kurjuuden jälkeen! Voi sentään! Minähän olin vähällä
menettää järkeni.

-- Rakas Dick, -- puhui tohtori, -- ilman Joeta et istuisi tässä
keskustelemassa kaiken maallisen katoavaisuudesta.

-- Kunnon ystävä! -- lausui Dick, ojentaen kätensä Joelle.

-- Mitä turhia! -- vastasi Joe. -- Toiste maksatte takaisin, vaikka, mr
Kennedy, parempi ois, kun ei tilaisuutta siihen enää tulisi.

-- On se ihminen sentään raukka! -- virkkoi Fergusson: -- joutua
suunnilta pois niin vähästä!

-- Veden vähyydestä, tohtori; niin te kai meinaatte. Pitääpäs vainenkin
tuon elementin olla niin tärkeän ihmisen elämälle!

-- On niinkin, Joe. Nälkää jaksaa ihminen kärsiä paljoa kauemmin kuin
janoa.

-- Sen minä uskon, sillä hätätilassa sitä syö mikä kohdalle sattuu,
lähimmäisensäkin, vaikka kyllä luulis moisen aterian vielä kauan aikaa
pysyvän mielessä.

-- Villit eivät sitä viaksi lue, -- virkkoi Kennedy.

-- Villit, niin; mutta nehän ne muutoinkin popsivat raakaa lihaa, hyh!

-- Inhottavaahan se on, -- sanoi tohtori. -- Senpä vuoksi ei kukaan
ottanut uskoaksensakaan ensimmäisiä Afrikan-kävijöitä, he kun tiesivät
kertoa useampain heimojen syövän raakaa lihaa. Sitä pidettiin
mahdottomana. Tämä seikka saattoi James Brucenkin kerran kummalliseen
seikkailuun.

-- Jutelkaas meille, tohtori, miten hänen kävi. Meill'on tässä kyllä
aikaa kuunnella, -- sanoi Joe, mielihyvällä oikaisten itsensä pehmeälle
nurmikolle.

-- Kernaasti. -- Ja tohtori kertoi:

"James Bruce oli Skotlantilainen, Stirlingin kreivikunnasta. Vuosina
1768-1772 hän kulki koko Abyssinian halki aina Tjana järvelle saakka,
etsien Niilin lähteitä. Englantiin palattuansa hän julkaisi
matkamuistelmansa vasta v. 1790. Hänen kertomuksensa vastaan-otettiin
epäluuloilla, niinkuin luultavasti käy meidänkin. Abyssinialaisten
tavat näyttivät niin kokonaan toisellaisilta kuin ne, mihin Englannissa
oli totuttu, ett'ei kukaan ottanut häntä uskoakseen. Muun muassa oli
James Bruce kertonut Itä-Afrikan kansain syövän raakaa lihaa. Koko
yleisö nousi nyt häntä vastustamaan. Puhukoon mitä hyvänsä, lorua tuo
on sittenkin, arveltiin. Bruce oli jäntevä mies ja erittäin kiivas
kanssa. Nämä epäilykset ärsyttivät häntä sanomattomasti. Kerran,
eräässä suuressa seurassa Edinburgissa, rupesi muuan Skotlantilainen
jälleen, niinkuin siihen aikaan tavallista oli, ivaamaan Brucen
kertomuksia ja sanoi muun muassa, että juttu raa'an lihan syömisestä on
perätön ja mahdotontakin. Bruce ei puhunut mitään. Hän meni ulos ja
palasi hetken perästä, tuoden raa'an bifstekin, johon, afrikalaiseen
tapaan, oli riputettu suolaa ja pippuria päälle. 'Hyvä herra', sanoi
hän Skotlantilaiselle, 'epäilemällä minun kertomustani, te olette
syvästi loukannut minua; pitäessänne tätä tosiasiaa mahdottomana,
olette törkeästi erehtynyt. Osoittaaksenne sen nyt kaikille, te syötte
heti paikalla tämän bifstekin, taikka täytyy teidän tehdä tili
sanoistanne'. Toinen säikähti ja totteli, irvistellen tietysti. Silloin
virkkoi James Bruce varsin kylmäverisesti: 'Ellei asia olisi tottakaan,
niin olette te nyt, hyvä herra, todistanut, ett'ei se ainakaan
mahdotonta ole'".

-- Sattuvasti sanottu, -- arveli Joe. -- Ja jos Skotlantilainen tuosta
palasta sai vatsaväänteitä, niin se oli ihan kohdallaan. Ja jos, meidän
tultua Englantiin, eivät rupea uskomaan meitä...

-- Mitäs teet silloin, Joe?

-- Minä pakotan uskomattomat syömään _Victorian_ palasia, enkä pane
suolaa enkä pippuriakaan päälle.

Toiset nauroivat tälle Joen keksaisemalle keinolle. Ja näin kului päivä
hilpeisissä haasteluissa. Voimain karttuessa karttui toivokin, ja toivo
toi rohkeutta tullessaan. Menneisyys väistyi joutuisasti tulevaisuuden
tieltä.

Joe ei olisi koskaan tahtonut lähteä pois tästä ihanasta olinpaikasta.
Siinä hänen unelmainsa valtakunta. Siellä hänestä tuntui kuin olisi
kotona. Tohtorin piti tarkalleen ilmoittaa tämän paikan asema, ja
huolellisesti Joe kirjoitti muistikirjaansa: 15° 43' pituutta ja 8° 32'
leveyttä.

Siitä vaan oli Kennedyn mieli paha, ett'ei tämä metsä pienoiskoossa
antanut tilaisuutta otuksen pyytämiseen. Hänen mielestään olisi ollut
hauskempi, jos olisi ollut vähäsen petojakin täällä.

-- Mutta, hyvä ystävä, -- virkkoi tohtori. -- Entäs nuo kaksi
jalopeuraa?

-- Ah! -- sanoi Skotlantilainen, halveksien, kuten oikea metsästäjä
konsanaankin, kaatamaansa eläintä. -- Mutta noista päättäen saattaa
joka tapauksessa otaksua, ett'emme ole kovin kaukana hedelmällisemmistä
seuduista.

-- Huojuvaa todistusta tuo, Dick, sillä nämä pedot vaeltavat usein,
näljän tai janon ahdistamina, melkoisia matkoja. Parasta on, että ensi
yöksi panemme tulet palamaan.

-- Tässä helteessäkö? -- arveli Joe. -- Mutta pannaan, pannaan, jos
tarvis vaatii. Pelottaa vaan, ett'ei syttyis tuleen tämä paikka, josta
meillä on ollut niin paljo hyötyä.

-- Koetetaan pitää varalta, ett'emme saa tulipaloa aikaan, jotta
toisillakin olisi turvapaikka keskellä erämaata.

-- Koetetaan niinkin, tohtori. Mutta lieneekö tämä keidas tunnettu?

-- Aivan varmaan. Tässä pysähtyvät karavaanit, jotka tulevat
sisä-Afrikasta. Kohtaus heidän kanssaan ei taitaisi olla kovin hauska,
vai mitä, Joe?

-- Onkos täälläkin päin niitä Njam-Njamin pahuksia?

-- Epäilemättä. Se on yhteisenä nimenä kaikilla tänpuoleisilla
kansoilla, ja saman ilman-alan ihmisillä on tietysti tavatkin
samallaiset.

-- Huh-huh! -- sanoi Joe. -- Mutta luonnollistahan se on sekin. Jos
murjaaneilla olis tavat samat kuin gentlemaneilla, niin mitäs niitten
välillä sitten erotusta olisikaan?

Tämän varsin järkevän lauselman jälkeen alkoi Joe laitella nuotiotulia
yöksi, rakentaen ne niin pieniksi kuin suinkin mahdollista. Tämä
varokeino oli kaikeksi onneksi tarpeetonta, ja niinpä nukkui kukin
vuoronsa sangen rauhallisesti.

Ilma ei muuttunut huomennakaan; se pysyi itsepäisesti kirkkaana kuin
ennenkin. Pallo ei liikahtanutkaan, sillä ilmassa ei tuntunut
huhaustakaan.

Tohtori alkoi käydä levottomaksi: jos matka viivästyy tällä tavoin,
niin jäävät ruokavarat vähiin. Äsken oltiin nääntyä vedenpuutteesta;
täytyykö tästä puolin varoa nälkäkuolemaa?

Mutta hän rohkaisi taas mielensä, nähdessään elohopean hiukan laskevan
barometrissa. Ilma näytti selviä merkkejä piakkoin tapahtuvasta
muutoksesta. Hän päätti niin muodoin hankkia lähtöä, ollaksensa
valmiina nousemaan milloin hyvänsä. Vesiarkut täytettiin ääriään
myöten.

Pallo oli jälleen saatava tasapainoon, ja Joen täytyi uhrata tuntuva
määrä kalliita malmejansa. Terveyden mukana olivat entiset pyyteetkin
palanneet, ja jo hän siinä yhdenkin kerran irvisti, ennenkuin totteli
isäntänsä käskyä. Mutta tohtori todisti päivänselväksi, ett'ei pallo
jaksa kuljettaa niin raskasta painoa mukanaan, ja antoi hänen valita
kullan tai veden. Silloin ei Joe enää epäillyt, vaan heitti hiekalle
kokonaisen kasallisen kalliita paateroitaan.

-- Tuoss'on jälkeentuleville, -- virkkoi hän. -- Mahtaa ne hämmästyä,
kun tällaisessa paikassa löytävät moiset aarteet!

-- Mitähän, -- arveli Kennedy, -- mitähän, jos todellakin joku
tiedemies tutkimusretkillään löytää täällä tällaisia näytteitä?

-- Hämmästyy tietenkin, rakas Dick, ja julkaisee asiasta monta paksua
folio-nidosta! Jonakin kauniina päivänä saamme kenties mekin lukea
merkillisistä kultakerroksista keskellä Afrikan erämaita.

-- Ja siihen on Joe syypää.

Tuo ajatus, että hän kukaties tulee vetäneeksi jotain tiedemiestä
nenästä, oli poika paralle sangen lohdullista ja sai hänet
naurahtamaan.

Iltapuolen päivää tohtori turhaan odotteli sään muutosta. Lämpömittari
kohosi ja osoitti 65 astetta. Sitä olisi ollut mahdoton sietää muualla
kuin keitaan siimeksissä. Tulisena sateena paahtoi helle maata. Tämä
oli korkein astemäärä, mitä tähän saakka oli huomattu.

Joe laittoi nuotiot, niinkuin edellisenäkin iltana. Tohtorin ja
Kennedyn vartioilla ei tapahtunut mitään uutta. Mutta kolmen tienoissa
aamulla, Joen valvoessa, lämpö äkkiä aleni, taivas peittyi pilviin ja
pimeys sakeni.

-- Ylös! -- huusi Joe toisille. -- Ylös! Tuulee!

-- Vihdoinkin! -- sanoi tohtori katsahtaen taivaalle. -- Se on myrsky.
Palloon, palloon!

Olipa jo aikakin. Tuuliaispää tuiverteli palloa ja laahasi gondolia
pitkin hiekkaa. Jos olisi joku osa pohjalastia sattunut putoamaan ulos,
olisi pallo kohonnut ja kadonnut heiltä ainaiseksi.

Mutta nopeajalkainen Joe juoksi minkä jaksoi ja sai gondolista kiinni;
pallo laahusti hiekassa, niin että peljättävä oli päällyksen menevän
rikki. Tohtori asettui paikallensa, sytytti hormin ja heitti liian
pohjalastin maahan.

Viimeisen kerran he vielä katsahtivat keitaiden puihin, joita myrsky
taivutteli. Itätuuli tarttui palloon 60 metrin päässä maasta, ja he
katosivat yön pimeyteen.




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Hedelmällisten seutujen yli. -- Speken ja Burtonin löydöt toiselta ja
Barthin löydöt toiselta puolen yhtyvät.


Lähtöhetkestänsä asti kulki pallo suurella nopeudella. Ja kovin jo
matkustajat halusivatkin päästä pois erämaasta, jossa he olivat vähällä
olleet joutua turmion omiksi.

Kello yhdeksän paikoilla aamulla alkoi näkyä kasvullisuuden oireita:
muutamia yrttejä ikäänkuin uiskentelemassa tämän hiekkameren pinnalla,
ilmoittaen heille, kuten Kristoffer Kolumbolle aikoinaan, maan olevan
lähellä; viheriäitä taimia putkahteli arasti näkyviin piikiven välistä.

Mäkiä, toistaiseksi vielä matalia, aaltoeli taivaanrannassa, usmassa
epäselvinä rajapiirteineen; yksitoikkoisuus alkoi hälvetä.

Riemulla tervehti tohtori tätä uutta seutua. Hän oli matrossin lailla
märssykorissa huudahtamaisillaan:

-- Maa näkyy!

Tuntia myöhemmin ilmeni manner hänen silmiensä eteen, autiomaisena
kyllä vieläkin, mutta ei enää niin tasaisena, alastonna. Harmaata
taivasta vasten kuulsi muutamia puita.

Hetken aikaa vielä kuljettua, leveni heidän eteensä vähäinen järvi,
amfiteatterimaisesti mäkien ympäröimä, mäkien, sillä ne eivät vielä
olleet oikeutettuja kantamaan vuoren nimeä. Kaikkialla kierteli
hedelmällisiä laaksoja, joista mitä erillaisimmat puut kohottelivat
selvittämättömän pörröisiä latvojansa. Muita tiheämmässä kasvoi
elaispuu, joka lykkää okaisesta rungostaan 4,5 metriä pitkiä lehtiä.
Villapuu heitti tuulen kanneskella siementensä hienoa untuvaa;
pendanus, Arabialaisten "kenda", levitti balsamituoksuansa ilmaan aina
_Victoriaan_ asti. Papaia, palmumaisine lehtineen, sterculia, jossa
Sudanin pähkinät kasvaa, baobab ja banani täydensivät uhkuavan
kasvullisuuden näissä kääntöpiirien välisissä vyöhykkeissä.

-- Maa on verratonta, -- virkkoi tohtori.

-- Kas tuossa eläimiäkin, -- sanoi Joe; -- ei ne ihmisetkään enää kovin
kaukana liene.

-- Kuinka komeita norsuja! -- huudahti Kennedy. -- Eiköhän millään
keinoin pääsisi hiukan metsästämään?

-- Mutta mahdotonhan meidän on pysähtyä, hyvä Dick, kun vauhti on näin
kova. Ei, kestähän toki vielä Tantalon tuskia! Myöhemmin saat siitä
kyllä korvauksen.

Olipa siinä todellakin jotain, mihin innostua metsämiehen. Dickin sydän
pälpätti, ja kiihkoisena hän sormieli karbiininsa perää.

Seudun eläinkunta oli yhtä runsas kuin kasvikuntakin. Villi härkä
vieriskeli paksussa ruohikossa, kadoten siihen kokonaan; harmaita,
mustia ja keltaisia norsuja, mitä kookkainta lajia, kulki tuuliaispäänä
metsäin halki, taittaen, murtaen, musertaen ja jälkeensä jättäen
hävityksen huikean aukon. Mäkien metsäisillä rinteillä pauhasi
vesiputouksia, yhtyen pohjoiseen kulkeviksi virroiksi, ja niissä
virtahevot mellastivat, ja neljättä metriä pitkät merilehmät, ruumis
kalan-omainen, makailivat rannoilla, uhkuvin utarein.

Siinä harvinainen eläinkokoelma ihmeellisessä kasvitarhassa, jossa
lukemattomat linnut tuhansin värein välkkyivät kesken puunkokoisia
kukkakasveja.

Tästä upeasta luonnosta tunsi tohtori tämän seudun Adamauan
kuningaskunnaksi.

-- Mehän -- sanoi tohtori -- anastamme omaksemme nykyaikuisia löytöjä;
minä seuraan entisten retkeilijäin keskeyneitä teitä; varsin onnellinen
sattuma, ystävät hyvät. Meidän käy mahdolliseksi yhdistää Burtonin ja
Speken löydöt tohtori Barthin löytöihin. Me jätimme Englantilaiset ja
kohtaamme hampurilaisen ja pian olemme saapuneet äärimmäiseen kohtaan,
mihin tämä uskalias tiedemies pääsi.

-- Minusta tuntuu kuin noiden kahden löytöjen välillä olisi suunnaton
ala, siitä matkasta päättäen, minkä me olemme kulkeneet.

-- Se on helposti laskettu. Ota kartta ja katso, mikä pituus-asema on
Ukereuen järven eteläpäällä, johon Speke tunkeutui.

-- Melkein 37:nellä asteella.

-- Entäs Jolan kaupunki, jonka saamme nähdä tänään, ja johon Barth
saapui?

-- Noin 12:nella.

-- Välimatka siis 25 astetta eli, lukien 60 maantieteellistä
peninkulmaa astetta kohti, yhteensä 1500 maantieteellistä peninkulmaa
(2780 km).

-- Nätti matka, -- arveli Joe, -- varsinkin sille, joka meinaa sen
jalkaisin tallustella.

-- Ja se tulee sittenkin tehdyksi. Livingstone ja Moffat tunkeutuvat
sisämaata kohti. Njassan järvi, jonka he löysivät, ei ole enää kovin
kaukana Tanganajika järvestä, jonka Burton sai ilmi. Ennen 19:nen
vuosisadan loppua nämä suunnattomat alat saadaan aivan varmaan
tutkituiksi. Mutta -- lisäsi tohtori, katsahtaen kompassiin, -- mieleni
on paha, että tuuli kuljettaa meitä niin kovin kauas länttä kohti.
Olisin suonut pääseväni pohjoiseen.

Kaksitoista tuntia kuljettuansa oli _Victoria_ saapunut Nigritian
rajoille. Alkuasukkaat, Arabialaiset, paimentelivat siellä laumojaan.
Taivaanrannassa kohotti Atlas vuoristo korkeita kukkuloitaan. Tähän
vuoristoon, jonka korkeus lasketaan olevan noin 2500 metriä, ei ole
vielä Europpalaisen jalka milloinkaan astunut. Sen läntisiltä rinteiltä
lähtevät kaikki tänpuolisen Afrikan joet ja laskevat valtamereen.

Vihdoin tuli näkyviin varsinainen virta. Suunnattomista
muurahaispesistä sen lähistöillä arvasi tohtori sen Benuen virraksi. Se
on yksi niitä suuria jokia, jotka yhtyvät Nigeriin, tuohon
Arabialaisten "Vetten lähteesen".

-- Tämä virta, -- puhui tohtori, -- on vast'edes oleva luonnollisena
kulkuväylänä Nigritian sisämaahan. Yksi meidän uljaimpia kapteneitamme
on _Pleiad_ nimisellä höyryveneellä noussut aina Jolan kaupunkiin asti.
Nyt olemme, niinkuin näette, tunnetuissa seuduissa.

Suuret laumat orjia puuhasivat maanviljelystöissä. Siellä viljellään
sorgoa, erästä hirssilajia, joka on siellä pääviljana. Sanomattomalla
hämmästyksellä he katselivat _Victoriaa_, joka kiiti taivaalla kuin
mikä meteori. Illalla se pysähtyi 70 kilometrin päähän Jolan
kaupungista, mutta kaukana kohoilivat Mendif vuoren molemmat terävät
huiput.

Tohtori heitätti ankkurit, ja pallo tarttui kiinni pitkään puuhun. Kova
tuuli kieputti kumminkin _Victoriaa_, niin että se pyrki kallistumaan
vaakasuoraan asentoon, gondolissa olijoille peräti vaaralliseen.
Fergusson ei sinä yönä saanut unta silmäänsä. Monasti hän oli jo
hakkaamaisillann poikki köyden, päästäksensä raju-ilmaa pakoon. Myrsky
asettui vihdoin, eikä pallon heilunnat enää antaneet aihetta
levottomuuteen.

Huomenna oli tuuli heikompi, mutta se vei heitä loitommas Jolan
kaupungista. Tohtorin olisi kovin tehnyt mieli nähdä tätä Fullanien
uudesti rakentamaa kaupunkia, mutta täytyi pakostakin tyytyä
suuntautumaan pohjoiseen, hiukan itäänkin.

Kennedy ehdotti, että pysäyttäisiin tänne metsästämään, ja Joe
huomautti, että tuoreesta lihasta alkaa olla tuntuva puute, mutta
asukasten rajut tavat ja muutamat _Victoriaa_ kohti tähdätyt laukaukset
pakottivat tohtorin jatkamaan matkaa. Kuljettiin vieläkin erään tienoon
yli, murhain ja tulipalojen tienoon, jossa käydään alituista sotaa, ja
jossa ruhtinaat panevat valtakuntiansa altiiksi hirmuisissa
taisteluissa.

Tohtorin ponnistuksista huolimatta kiiti pallo suoraa päätä koilliseen,
Mendifin vuorta kohti, joka oli pilvien kätkössä. Näitten vuorten
korkeat kukkulat erottavat Nigerin jokilaakson ja Tshad järven alangon
toisistaan.

Pian tuli näkyviin Bagele ja sen kahdeksantoista kylää, jotka ovat
ryhmäyneet sen rinteille kuni lapsiparvi äitinsä ympärille. Viehättävä
näky niille, jotka näkivät kaiken tuon ylhäältä yht'aikaa. Notkoissa
rehoitti kaikkialla riisi- ja arakidi-vainioita.

Kello kolme oli _Victoria_ Mendif vuoren edessä. Sitä ei käynyt
kiertäminen; täytyi siis kulkea sen ylitse. Nostettuansa hormin lämmön
100 asteella, sai tohtori pallon kohoamaan 2700 metriä. Se oli korkein
nousu koko matkalla. Lämpö näissä yläisissä kerroksissa oli niin
alhaalla, että matkustajain täytyi turvata peitteisinsä.

Fergussonin tuli kiire laskeutua alemmas, pallon päällys kun uhkasi
haljeta. Hän ennätti sentään huomata vuoren olevan vulkaanista
alkuperää. Sen kraterit eivät nykyisin ole kuin syviä kuiluja enää.
Laajat kerrokset linnunjätteitä tekivät sen, että Mendifin rinteet
näyttivät kalkkikallioille. Siinä olisi riittänyt höystettä vaikka koko
Yhdistetyn Kuningaskunnan viljavainioille.

Kello viisi oli _Victoria_ päässyt suojaan etelätuulelta ja laskeutui
nyt verkalleen vuoren rinteitten yli ja pysähtyi avaraan metsän-aukioon
kaukana asutuista seuduista. Heti kuin gondoli oli kajonnut maahan ja
pallo huolellisesti kiinnitetty, hyppäsi Kennedy haulikko kädessä ulos
gondolista ja astui viettävälle tasangolle. Eikä pitkää aikaa
kulunutkaan, niin jo hän palasi, mukanansa puoli tusinaa sorsia ja
eräänlaisia bekkasiineja, jotka sitte Joe laittoi parhaan taitonsa
mukaan.

Ateria oli maukas, ja yö nukuttiin rauhassa.




KOLMASKYMMENES LUKU

Mosfeia. -- Sheikki. -- Denham, Clapperton, Oudney. -- Vogel. --
Loggumin pääkaupunki. -- Toole. -- Tyvenessä Keraakin kohdalla. --
Kuvernööri hovinsa kanssa. -- Hyökkäys. -- Murhapolton kyyhkyset.


Huomenna, toukokuun ll:nä, läksi _Victoria_ jälleen jatkamaan
monivaiheista matkaansa.

Tuuli kantoi heitä hiukan pohjoista kohti, ja niinpä kello yhdeksän
tienoissa tuli näkyviin Mosfeian suuri kaupunki, rakennettu kahden
vuoren väliselle ylängölle. Sen asema on kerrassaan valloittamaton.
Kaupunkiin kulkee yksi ainoa kapea, suon ja metsän välinen tie.

Heimon sheikki teki parhaallaan tuloansa kaupunkiin, räikeän
heleävärinen puku yllään, edellänsä torvensoittajia ja juoksijoita,
jotka taivuttelivat syrjään oksia hänen tieltään.

Tohtori laskeutui alemmas, tarkastellakseen lähemmältä näitä
maan-asukkaita; mutta mitä suuremmaksi pallo heidän silmissään kasvoi,
sitä ilmeisemmäksi kävi heidän kauhunsa, eikä aikaakaan, niin jo saivat
he jalat allensa tai karauttivat ratsuillaan pakoon.

Sheikki yksin ei liikahtanut. Hän sieppasi pitkän muskettinsa, veti
hanan vireille ja jäi odottamaan. Tohtori läheni viidenkymmenen jalan
päähän ja tervehti häntä arabiankielellä niin kovaa kuin jaksoi.

Nämä taivaasta tulleet sanat kuultuansa, sheikki hyppäsi ratsunsa
seljästä, heittäysi alassuin pölyiselle tielle, eikä hän tästä
nöyryyden asennosta noussut, vaikka tohtori koetti parastansa.

-- Yhä vieläkin, -- virkkoi Fergusson kumppaleilleen, -- yhä vieläkin
tuo väki pitää meitä yliluonnollisina olentoina, ja niin he ovat
tehneet hamasta siitä saakka kuin ensi kertaa näkivät Europpalaisia. Ja
kun tuo sheikki myöhemmin kertoo tästä kohtauksesta, on hän tietenkin
lisäävä siihen kaikenlaista arabialaisen mielikuvituksen luomaa.
Aatelkaas, mitä kaikkea meistä tarinat vielä kertovatkaan!

-- Tuo saattaisi olla harmillistakin, -- vastasi metsästäjä. --
Sivistyksen kannalta katsoen olisi meidän parempi käydä tavallisista
ihmisistä; neekerit saisivat silloin toisellaiset käsitykset
Europpalaisten voimasta.

-- Niin kyllä, hyvä ystävä, mutta mitäpäs me voisimme tehdä? Saisit
pitää paikkakunnan oppineille pitkiä selityksiä ilmapallon
mekanismista, eivätkä he käsittäisi sinua kumminkaan; jotain
yliluonnollista he siinä sittenkin otaksuisivat.

-- Tohtori! -- virkkoi Joe; -- te mainitsitte ensimmäisistä
Europpalaisista näissä seuduin. Ketä ne olivat, jos suvaitsette?

-- Me olemme, poikaseni, parast'aikaa majori Denhamin vaeltamilla
teillä. Mosfeiassa juuri hänet vastaanotti Mandaran sulttani.

-- Mikä mies se majori Denham oli?

-- Muuan uljas Englantilainen, joka vuosina 1822-1824 kapteeni
Clappertonin ja tohtori Oudneyn kanssa johti Bornuun lähetettyä
retkikuntaa. Lähdettyään maaliskuussa Tripolista, he tulivat Fezzanin
pääkaupunkiin Murzukiin ja saapuivat vuoden kuluttua Kuukan kaupunkiin
lähellä Tshad järveä, kulkien samaa tietä, jota myöten Barth myöhemmin
palasi Europpaan. Denham teki sieltä useampia retkiä Bornuun, Mandaraan
ja järven itärannoille. Sillä välin tunkeutuivat Clapperton ja Oudney
Sudaniin, hamaan Sakatuu'hun saakka. Sillä matkalla kuoli Oudney
väsymyksestä Murmurin kaupungissa.

-- Tämä osa Afrikaa, -- virkkoi Kennedy, -- lienee puolestaan vaatinut
monet uhrit tieteeltä?

-- Kyllä. Kovan onnen maata tämä on. Me kuljemme suoraan Bargimin
valtakuntaa kohti, jonka kautta Vogel v. 1856 kulki matkallansa
Wadai'hin. Mutta siellä hän katosi kuulumattomiin. Tämä nuori mies,
vasta 23 vuoden iässä, oli lähetetty toimimaan yhdessä tohtori Barthin
kanssa. He kohtasivat toisensa joulukuussa 1854. Silloin hän läksi
tutkimusretkilleen. Viimeisissä kirjeissään vuodelta 1856 hän ilmoittaa
aikovansa tunkeutua Wadaihin, jossa ei vielä yhtään Europpalaista
siihen saakka ollut käynyt. Hän näkyy päässeen pääkaupunkiin Waraan
saakka. Toiset kertovat hänen joutuneen siellä vangiksi; toisten mukaan
hän tapettiin siitä syystä, että oli noussut jollekin pyhälle vuorelle.
Kertomuksia matkustajain kuolemasta ei ole kumminkaan kovin herkästi
uskominen, niillä kun koetetaan estää heidän etsimisiänsä. Hyvin
mahdollista on, että Wadain sulttani pitää häntä vankinansa, toivoen
suuria lunnaita hänestä. Paroni Neimans yritti lähtemään Wadaihin,
mutta kuoli kesken hankkeitansa Kairossa 1855. Nyt tiedämme, että uusi,
Leipzigissä varustettu retkikunta, Heuglinin johdolla on kulkemassa
Vogelin jälkiä. Ennen pitkää saanemme varman tiedon tämän nuoren,
urhean matkustajan kohtalosta.[23]

Mosfeian kaupunki oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä. Mandaran
maa levittelihe nyt heidän allaan kaikessa hämmästyttävässä
rehevyydessään: akasia-metsiä, punertavia locusta-lehtoja, pumpuli- ja
indigo-vainioita. Shari virta vieritteli vuolaita vesiään, laskeakseen
150 kilometrin päässä Tshad järveen.

-- Katsokaas, -- puhui tohtori, näyttäen kumppaleilleen Barthin
karttoja, -- katsokaas, kuinka tarkkoja tämän tiedemiehen kartat ovat.
Me kuljemme suoraan Loggumin maakuntaa kohti ja saavumme kukaties sen
pääkaupunginkin, Kernakin, kohdalle. Siellä kuoli nuori Toole, vänrikki
Englannin armeijassa, joka vasta moniaan viikon oli ennättänyt
retkeillä yhdessä Denhamin kanssa. Tätä suunnatonta seutua sopii
todellakin sanoa Europpalaisten hautausmaaksi!

Muutamia 15 metrin pituisia kanotteja kulki Sharilla alas virtaa.
_Victoria_, joka nyt oli 300 metrin korkeudessa, veti varsin vähän
alkuasukasten huomiota puoleensa, mutta tuuli, tähän saakka jotenkin
navakka, alkoi hiljetä.

-- Jokohan meidät taaskin tapaa tyyni? -- virkkoi tohtori.

-- Välipä sillä, tohtori! Ei meitä nyt uhkaa veden puute eikä erämaan
elkeet.

-- Ei, mutta vielä julmemmat ihmiset.

-- Kas, -- huudahti Joe, -- tuollahan näkyy jotain kaupungin tapaista.

-- Se on Kernak. Tuulen viimeiset henkäykset työntänevät meidät sinne
saakka, niin että meidän sopii ottaa tarkka piirros kaupungista.

-- Emmekö laskisi hiukan lähemmälle sitä? -- kysyi Kennedy.

-- Se käy laatuun, Dick. Minä väännän hiukan hormin hanaa, ja pallo
laskee alemmas.

Puolen tunnin perästä pysähtyi _Victoria_ kokonaan, 60 metrin
korkeudessa.

-- Nyt on Kernak lähempänä meitä kuin Lontoo St. Paulin kirkontornin
huippua.

-- Mitäs varstain kalketta tuolta alhaalta kuuluu?

Joe katsoi tarkemmin ja huomasi suuren joukon kankureita kutoa
paukuttamassa, kangastukkeina paksuja hirsiä.

Loggumin pääkaupunki esiintyi silloin kokonaisuudessaan heidän aliansa
suurena asemapiirroksena. Se oli oikea kaupunki, talot rinnakkain
ja kadut tarpeeksi leveitä. Keskellä avaraa toria pidettiin
orjamarkkinoita. Ostajia oli runsaasti, sillä Mandaran naiset,
joilla on peräti pienet jalat ja kädet, ovat erittäin haluttua ja
kallis-arvoista tavaraa.

_Victorian_ ilmaantuminen näkyviin vaikutti samaan tapaan kuin monasti
ennenkin: ensin huutoja ja sitten kovan hämmästyksen; häärinä lakkaa,
työt jäävät kesken; melu vaikenee. Matkamiehet olivat kauan aikaa
yhdessä kohdin, eikä jäänyt heiltä huomaamatta ainoakaan yksityisseikka
tässä ihmisvilinässä. Laskeutuivatpa 18:kin metriä lähelle maata.

Silloin läksi Loggumin kuvernööri asunnostaan, liehuttaan viheriätä
lippuansa, perässään soittoniekat, jotka puhalsivat käheisin
puhvelinsarviin niin että olisi luullut heiltä keuhkojen halkeavan.
Väkijoukko kerääntyi hänen ympärilleen. Tohtori Fergusson yritti
puhutella heitä, mutta se ei onnistunut.

Nuo korkeaotsaiset, könkönenäiset ja kiharatukkaiset neekerit näyttivät
olevan uhkeata, älykästä väkeä, mutta _Victorian_ läsnäolo sittenkin
herätti heissä levottomuutta. Ratsumiehiä läksi täyttä laukkaa eri
haaroille, ja pian oli kuvernöörin sotaväki asettunut sotarintaan,
valmiina taistelemaan näin omituista vihollista vastaan. Joe koetti
heilutella jos minkin värisiä nenäliinoja, mutta turhaan.

Sheikki, hovinsa ympäröimänä, käski väkensä vaikenemaan ja piti puheen,
josta tohtori ei saanut mitään selvää. Se oli arabian- ja
bagirminkielen sekotusta. Viittausten kansainvälinen kieli ilmoitti
hänelle kumminkin, että matkamiehiä hartaasti pyydetään lähtemään
matkoihinsa. Ei olisi tarvinnut heitä kahdesti pyytää, mutta tyynen
tähden oli mahdoton lähteä. Pallo ei hievahtanutkaan, ja se saattoi
kuvernöörin aivan epätoivoon. Hoviväki alkoi huutaa ja kiljua,
saadakseen sillä tapaa tuon hirviön poistumaan.

Omituista joukkoa nuo hovimiehet, kullakin viisi kuusi kirjavaa paitaa
päälletysten yllään. Tavattoman suuri vatsa oli jokaisella; muutamilla
näytti olevan tekovatsakin. Kennedy ja Joe saivat kummaksensa kuulla
tohtorilta, että sillä tavalla siellä mielistellään sulttania. Mitä
pulleampi vatsa, sitä kunnianhimoisempi mies. Kaikki nämä lihavat
herrat viuhtoivat käsillään ja huusivat, liiatenkin yksi, joka oli
vähintäkin pääministeri, jos nimittäin lihavuus milloinkaan tässä
murheen laaksossa on arvoa ansainnut. Neekerilaumat yhtyivät
kirkumisillansa ministerien mölinään, apinain tavalla matkien heidän
viuhtomisiansa, jotenka kymmenentuhatta käsivartta huitoi yhdellä
lailla yhtämittaa.

Näihin hyödyttömiin pelotuksen ponnistuksiin liittyi muita, paljoa
arveluttavampia. Jousilla ja nuolilla varustettu sotaväki asettui
hyökkäysrintamaan, mutta samassa _Victoriakin_ poistui ja kohosi
kantaman yläpuolelle. Kuvernööri sieppasi musketin ja ojensi sen palloa
kohti. Mutta Kennedy oli pitänyt häntä silmällä, ja karbiinin luoti
musersi aseen kuvernöörin kädestä.

Tämä odottamaton isku sai aikaan täydellisen hämmennyksen. Jokainen
riensi kiiruimman kaupassa majaansa, ja koko iltapuolen näytti kaupunki
aivan autiolta.

Tuli yö. Ei tuulahdustakaan. Täytyi tyytyä pysymään yhdessä kohdin 150
metrin korkeudessa. Kaupungista ei näkynyt tulen tuikaustakaan. Kuolon
hiljaisuus vallitsi siellä. Tohtori päätti olla kahta varovampi
entistänsä. Tuossa rauhassa saattoi piillä joku salajuoni.

Ja oikeassa hän olikin. Sydän-yön aikana näkyi koko kaupunki lehahtavan
tuleen. Sadottain alkoi siellä lennellä tulisia kieliä niinkuin
raketteja.

-- Sepä merkillistä, -- virkkoi tohtori.

-- Mutta, Jumal' armahtakoon! -- vastasi Kennedy. -- Näyttää kuin tuo
tulipalo kohoaisi tänne ylös.

Ja todellakin, kesken huutoja ja muskettien pauketta, nousi tuo
tulimassa _Victoriaa_ kohti. Joe oli valmiina heittämään pohjalastia
ulos. Pian oli Fergusson saanut selityksen tähän ilmiöön.

Tuhansia kyyhkysiä, joitten purstoon oli sidottu palavia aineita, oli
ajettu _Victoriaa_ kohti. Säikäyksissään ne lensivät ylös, palavilla
purstoillaan viileskellen ilmaa ristiin rastiin. Kennedy alkoi ampua
niitä kaikilla pyssyillänsä, mutta mitä hän mahtoi tuolle
lukemattomalle joukolle? Jo kiiriskelivät kyyhkyset gondolin ja pallon
ympärillä, joitten seinät, heiastaen tuota yöllistä valoa, näyttivät
kietouneen tuliseen verkkoon.

Tohtori ei epäillyt enää. Hän heitätti ulos kvartsijärkäleen ja pääsi
ulkopuolelle näitten turmiollisten lintujen saavuttamaa. Kaksi tuntia
näkyi niitä vielä liitelevän eri suuntiin. Vähitellen niitten luku
pieneni, ja valot sammuivat.

-- Nyt saamme maata rauhassa, -- virkkoi tohtori.

-- Ei ollut hullumpi keino, näin villien keksimäksi! -- sanoi Joe.

-- He käyttävät varsin usein näitä kyyhkysiä, sytyttääkseen olkikattoja
vihollisten kylissä, mutta tällä kertaa lensi kylä kauemmas heidän
siivekkäitä polttajiaan.

-- Ilmapallon ei tarvitse peljätä vihollisia, ei kerrassaan
minkäänlaisia, -- sanoi Kennedy.

-- Ties kanssa! -- vastasi tohtori.

-- Ketä?

-- Varomattomia ihmisiä gondolissaan. Ja siksipä, ystävät, kaikkialla
valppautta, aina valppautta!




YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Lähtö yöllä. -- Kolmisin yhdessä. -- Kennedyn vaisto. -- Varokeinoja.
-- Shari virran juoksu. -- Tshad järvi. -- Vesi. -- Virtahepo. -- Luoti
turhaan.


Kolmen aikaan aamulla huomasi Joe, vartiolla ollessaan, kaupungin
vihdoinkin liikahtavan hänen allansa. _Victoria_ läksi jälleen
kulkemaan. Kennedy ja tohtori heräsivät.

Tohtori katsahti kompassiin ja näki mieliksensä tuulen vievän palloa
pohjoiskoillista kohti.

-- Meillä on onni mukana, -- virkkoi hän; -- kaikki meille onnistuu.
Tänään löydämme itse Tshad järvenkin.

-- Onko se laajakin? -- kysyi Kennedy.

-- Koko lailla, ystävä hyvä; pisin pituus ja suurin leveys on 220 km.

-- Onhan hiukan vaihtelua, kun pääsee leijumaan ison järvenseljän yli.

-- Minun mielestäni ei meillä ole ollut syytä valittaa matkan
yksitoikkoisuutta; olot ovat olleet mitä myötäisimmät.

-- Epäilemättä, Samuel; kärsimyksiä erämaassa lukuun-ottamatta, ei
meillä ole ollut mitään varsinaista vaaraa.

-- _Victoria_ on kunnostanut itsensä kerrassaan. Tänään on toukokuun
12:s, ja liikkeelle läksimme huhtikuun 18:na; olemme siis olleet
matkalla viisikolmatta päivää. Kymmenisen päivän perästä olemme
perillä.

-- Missä?

-- En tiedä ensinkään, mutta mitäpäs sillä väliä?

-- Oletpa oikeassa, Samuel; luottakaamme siihen, että Sallimus ohjaa
meitä oikeaan ja pitää meidät hyvässä terveydessä, niinkuin tähänkin
saakka. Ei todellakaan luulisi, että me olemme kulkeneet maailman
turmiollisimman seudun yli!

-- Eläkööt ilmamatkat! -- huudahti Joe. -- Tässä sitä nyt ollaan
viidenkolmatta päivän perästä, hyvissä voimin, hyvin on syöty, hyvin
levätty, vähän liiaksikin, sillä minulta alkaa koivet puutua ihan
pilalle, enkä minä tykkäis yhtään pahaa, jos täytyis lähteä astua
laputtelemaan parisen kymmentä kilometriä; norjenispahan.

-- Sitä huvia saat nauttia Lontoon kaduilla, poikaseni. Mutta sen
johdosta, että Joe mainitsi kävelyretkestään, tahtoisin huomauttaa,
kuinka tärkeätä on, että aina pysymme yhdessä. Jos jonkun meistä
ollessa maissa, _Victorian_ pitäisi äkkiä kohota, välttääkseen
odottamatonta vaaraa, ties yhtyisimmekö enää milloinkaan! Enkä minä,
suoraan sanoen, ole yhtään mielissäni, kun Kennedy lähtee
metsästysretkilleen.

-- Suonet minulle toki tämän mieliteon, ystävä hyvä. Eihän ole
haitaksi, jos eväitä karttuu. Ja sitä paitsi, lupailithan sinä minulle
ennen lähtöä aivan erinomaisia metsästysmaita, mutta tähän saakka olen
varsin vähän saanut aikaan Andersonien ja Cummingien toimialalla.

-- Mutta, rakas Dick, nyt joko muistisi pettää tai kainoutesi käskee
sinun unohtamaan urotyösi. Metsänriistasta puhumattakaan, on sinun
omallatunnollasi antiloopi, norsu ja kaksi jalopeuraa!

-- Mokomakin saalis Afrikassa, missä metsämies näkee pyssynsä suun
kohdalla kaikki luomakunnan eläimet. Kas! Kas tuossakin noita
giraffeja!

-- Nuoko giraffeja! -- arveli Joe, -- nyrkinkokoisia!

-- Siitä syystä, että olemme 300 metriä niitten yläpuolella. Läheltä
katsoen, huomaisit niitten olevan kolme kertaa niin pitkiä kuin sinä.

-- Ja mitäs sanot tuosta gazellilaumasta, -- virkkoi Kennedy, -- ja
tuosta strutsiparvesta, joka tuolla kiitää tuulen nopeudella?

-- Jaa, ettäkö strutseja elikkä niitä kamelikurkia? -- arveli Joe. --
Kanoja ne on.

-- Samuel! Emmekö pääsisi lähemmäs?

-- Lähemmäs pääsemme kyllä, mutta maahan emme laske. Ja miksipä ampua
noita eläimiä, joista sinulle ei olisi hyötyä vähintäkään? Jos olisi
tuhottavana jalopeura tai tiikeri tai hyena, niin käsittäisin; nehän
ovat ainakin vaarallisia petoja, mutta saada hengiltä antiloopi tai
gazelli pelkän metsä-innon tyydyttämiseksi, -- ei maksa vaivaa.
Laskemme nyt sentään, ystävä hyvä, kolmen, neljänkymmenen metrin päähän
maasta, ja jos sitten huomaat jonkun pedon ja työnnät luodin sen
sydämeen, niin minun on vallan hyvä mieli.

_Victoria_ laski verkalleen alemmaksi, pysytellen kumminkin turvallisen
matkan päässä. Tässä tiheään asutussa, oudossa maassa täytyi alati olla
varoillaan.

Pallo kulki nyt Shari virran suuntaa. Virran ihania rantoja verhosivat
tuuheat puut moninaisissa vivahduksissa; lianit ja köynnöskasvit
kimmurtelivat kaikilla haaroin, saaden aikoin mitä erillaisinta värien
välähtelyä. Krokodiilit lekottelivat päivänpaisteessa tai puikahtelivat
veteen ketterästi kuin sisiliskot. Kisaten ja temmeltäen nousi niitä
lukemattomiin vehreisin saariin, joita oli tiheässä keskellä virtaa.

Rehevänä ja vihannoivana kulki heidän alitsensa Maffatain maakunta.
Kello yhdeksän tienoissa aamulla matkamiehet saapuivat vihdoin Tshad
järven etelärannalle. Siinä oli nyt tuo Afrikan Kaspia, jonka
olemassa-oloa oli kauan aikaa luettu satujen maailmaan, tuo sisämeri,
jonka rannoille ovat päässeet ainoastaan Denhamin ja Barthin
retkikunnat. Tohtori koetti tehdä siitä tarkan piirroksen, joka jo koko
lailla erosi 1847 vuoden kartasta. Ja mahdotonta onkin saada
piirretyksi tämän järven karttaa. Sen rannat ovat liejuisia, melkein
läpipääsemättömiä rämeitä, joihin Barth oli vähällä heittää henkensä.
Vuosien vieriessä nämä rämeet, joissa kasvaa puolenviidettä metrin
pituista kaislaa ja papyrusta, muuttuvat järveksi nekin. Onpa rannalle
raketuita kaupunkejakin joutunut uposalle, niinkuin esimerkiksi Ngornu
v. 1856, ja nykyjään uiskentelee virtahepoja ja alligaatoreita niissä
paikoin, missä ennen kohoili Bornun asumuksia.

Tohtori tahtoi saada selville, onko järven vesi suolaista, niinkuin
kauan aikaa on väitetty. Laskeutumisesta ei nyt ollut mitään vaaraa, ja
niinpä gondoli lintuna pyyhkäisi järven pintaa puolentoista metrin
matkassa.

Joe laski pullon järveen ja täytti sen puolilleen. Matkailijat
maistoivat vettä: juotavaksi se ei juuri kelvannut; se maistui
lipeältä.

Tohtorin parhaillaan kirjoittaessa havainnoitaan muistiin, pamahti
pyssy hänen vieressään. Kennedy ei ollut malttanut hillitä intoansa,
vaan oli lennättänyt luodin tavattoman suureen, tyyneesti lekottelevaan
virtahepoon. Eläin katosi veteen, laukauksen kuultuaan, nähtävästi
vähääkään välittämättä Kennedyn suippoluodista.

-- Parempi ois ollut atraimen viisiin, -- virkkoi Joe.

-- Millä tavoin?

-- Ankkurilla vaan. Koukku kalaa myöten.

-- Todellakin, -- sanoi Kennedy, -- sepä kelpo keino...

-- Joka jää teiltä koettamatta, jos suvaitsette, -- vastasi tohtori. --
Saalis veisi meidät pian sinne, missä ei meillä enää olisi mitään
tekemistä.

-- Varsinkaan nyt, kun saatiin selvä, millaista vettä Tshadissa on.
Syödäänkö noita tuollaisia kaloja, tohtori?

-- Sun kalasi, Joe, on imettävä eläin, paksunahkaisten luokkaa. Sen
liha kuuluu olevan erinomaisen maukasta, ja on varsin haluttua
kauppatavaraa järven rannoilla.

-- Pahus sentään, kun ei se mr Kennedyn laukaus sen paremmin
onnistunut!

-- Virtahevossa ei ole arkoja kohtia muut kuin vatsa ja lapaluitten
väli. Dickin luoti ei tehnyt siihen naarmuakaan. Mutta jos seutu
näyttää sopivalta, niin pysähdymme järven pohjoisrannalle. Siellä on
Kennedylle tarjona täydellinen eläintarha, ja siellä hän saa yltäkyllin
korvausta vahingostaan.

-- Sehän hyvin passaa, -- sanoi Joe, -- että mr Kennedy lähtee
pyytämään virtahepoja. Kovin tekisikin mulla mieli maistaa tätä
uudensorttista lihaa, sillä onhan se vähän hassua popsia Afrikassa
kurppia ja muita peltopyitä ihan niinkuin Englannissa.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Bornun pääkaupunki. -- Biddiomahien saaret. -- Korppikotkat. --
Tohtorin levottomuus. -- Varokeinoja. -- Hyökkäys yläilmoissa. --
Päällys repeää. -- Putoaminen. -- Ylevämielinen uhrautuminen. -- Järven
pohjoisranta.


Tshadin rannoilta saakka kohtasi _Victoria_ ilmavirran, joka pyrki
viemään sitä lännemmäs. Muutamat pilvet laimensivat päivän hellettä,
joka muutoinkaan ei tuntunut kovin rasittavalta täällä, laajain vetten
yläpuolella. Mutta kello yhden tienoissa, kun pallo oli kulkenut vinoon
tämän järven-osan poikki, jouduttiin järvestä syrjään ja kuljettiin
sisämaahan päin noin 15 km.

Tohtori oli ensi alussa hiukan harmissaan tästä suunnan muutoksesta,
mutta ennen pitkää hänen tuli hyvinkin hyvä mieli, kun huomasi Kuukan,
Bornun kuuluisan pääkaupungin, ja ennätti katsella sitä jonkun aikaa.
Kaupungin ympärille oli rakennettu muurit valkoisesta savesta. Keskellä
Arabialaisten noppamaisia asuintaloja kohoili muutamia karkeatekoisia
moskeoita. Talojen pihoilla ja yleisillä toreilla kasvoi palmuja ja
kautshukki-puita, latvoissaan lehvät neljättäkymmentä metriä leveät.
Joe huomasi näitten suunnattomain päivänvarjostimien olevan
sopusoinnussa päivän helteen kanssa, ja teki sen johdosta varsin
järkeviä johtopäätöksiä Kaitselmuksen viisaista toimenpiteistä.

Kuukassa on oikeastaan kaksi eri kaupunkia, joita toisistaan erottaa
"dendal", leveä, lähes 600 metriä pitkä bulevardi, tällä haavaa täynnä
kansaa jalan ja ratsain. Toisella puolen levittelekse rikkaitten
kaupunki, korkeine, ilmavine rakennuksineen; toisella ahdistelekse
köyhäin kaupunki, viheliäinen ryhmä mataloita, suippopäisiä majoja,
jossa elostaa varaton väestö. Kuuka näet ei ole kauppa- eikä
tehdaskaupunkikaan.

Tuskin ennättivät matkustajat saada yleissilmäyksen tästä kaupungista,
kun uusi ilmavirta äkkiä sieppasi pallon ja alkoi kuljettaa sitä
jälleen Tshad järvelle päin. Tuulien äkkinäiset vaihtelut ovatkin hyvin
tavallisia näissä seuduissa.

Siellä oli uusi näky tarjona. Järvessä oli monilukuisia saaria, joissa
asuu Biddiomahi nimisiä, verenhimoisia merirosvoja, joitten läheisyys
on yhtä peljättävä kuin Saharan Tuaregien. Nämä villit varustautuivat
uljaasti vastaan-ottamaan _Victoriaa_ nuolilla ja kivillä, mutta pallo
oli ennen pitkää kulkenut saarten yli jättiläismäisenä turilaana.

Tarkasteltuaan taivaanrantaa, Joe kääntyi äkkiä metsästäjän puoleen,
virkkaen:

-- Totta maarian, mr Kennedy! Teillähän on myötäänsä mielessä se
metsästys ja kaikenlainen jahti, ja nyt ois hyvä tilaisuus.

-- Mitenkä niin, Joe?

-- Eikä tohtorikaan pane tällä kertaa vastaan?

-- Mutta mitä sinä tarkoitat?

-- Näettekös, kuinka tuolta kaukaa lähenee meitä parvi suuria lintuja?

-- Lintujako? -- virkkoi tohtori, siepaten kiikarinsa.

-- Minä näen ne, -- sanoi Kennedy, -- niitä on vähintänsä tusina.

-- Neljätoista, jos suvaitsette, -- vastasi Joe.

-- Jospa toki olisivat tarpeeksi vahingollista laatua, muutoin tohtori
hellyydessään taas laittaa esteitä tielleni.

-- Kernaammin näkisin noitten lintujen olevan meistä niin kaukana kuin
mahdollista.

-- Pelkäättekö, tohtori, tuota siivekästä laumaa? -- kysäisi Joe.

-- Ne ovat gypaeteja, Joe, suurinta lajia kondoreita eli korppikotkia,
ja jos ne hyökkäävät kimppuumme...

-- Mitäs sitten? Me puolustamme itseämme, Samuel! Onhan meillä tässä
kokonainen arsenaali heitä vastaanottamassa! Ja tokkopa ne kovinkaan
hirvittäviä lienevät?

-- Ei ole takeita, -- vastasi tohtori.

Kymmenen minutin perästä oli lintuparvi tullut pyssynkantaman päähän.
Rajusti rääkyen nuo neljätoista lintua lähestyivät _Victoriaa_, enemmän
ärtyneinä kuin säikähtäneinä sen läsnäolosta.

-- Kylläpäs ne kirkuu ja elämää pitää! -- virkkoi Joe. -- Ei näy
herrasväki tykkäävän, että heidän tiluksillaan liikutaan, ja että joku
toinenkin tässä uskaltaa lentää leyhytellä niinkuin nekin.

-- Kovin ovatkin tuikean näköisiä, -- virkkoi metsästäjä; -- ihan
pelottaisi, jos niillä olisi Purdey Mooren karbiinit kädessä.

-- Eivät ne sellaisia kaipaa, -- vastasi Fergusson, käyden hyvin
vakavaksi.

Korppikotkat kiersivät _Victorian_ ympärillä suunnattomissa, yhä
pienenevissä piireissä. Ne viiltelivät ilmaa hämmästyttävän huimasti,
syösten välistä alas nopeaan kuin tykinluoti ja äkkiä käännähtäen
jyrkästi toisaanne.

Tohtori oli rauhaton. Hän päätti kohota ylemmäs, päästäkseen kauemmaksi
näistä vaarallisista naapureista. Hän ohensi kaasun, ja pallo nousi
tuokion kuluttua.

Mutta korppikotkat eivät näyttäneet tahtovan luopua siitä, vaan
kohosivat myöskin.

-- Näyttää siltä kuin olisivat harmissaan, -- virkkoi Kennedy, siepaten
karbiininsa.

Linnut lähenivät todellakin, ja moni niistä lensi jo 15:nkin metrin
päähän, ikäänkuin ivaten Kennedyn asetta.

-- Minulla on hirveä halu lauaista!

-- Ei, Dick, älä millään muotoa! Me emme saa syyttä ärsyttää niitä. Se
olisi vaan niitten yllyttämistä hyökkäykseen.

-- Kyllä minä ne kurissa pidän.

-- Erehdystä, Dick.

-- Onhan meillä luoti kunkin varalle.

-- Mutta jos ne kohoaisivat pallon yläpuolelle, mitenkäs sinä osaisit
niihin? Ajattele, että sun edessäsi on lauma jalopeuroja maassa tai
hajikaloja ympärilläsi keskellä valtamerta! Meidän tilamme on yhtä
vaarallinen.

-- Puhutko täyttä totta, Samuel?

-- Puhun.

-- Odotetaan sitten.

-- Odotetaan. Ole valmiina, mutta älä laukaise, ennenkuin minä sanon.

Linnut ryhmäytyivät yhteen vähän matkan päässä. Erotti selvään niitten
paljaat kaulat, jotka paisuivat huudon ponnistuksissa, ja rustomaiset
heltat, punasinervine nystyröineen, jotka heiluivat vimmatusti. Nämä
gypaetit olivat erittäin kookasta laatua: ruumis puoltatoista metriä
pitkä. Valkoisten siipien alukset välkähtelivät päivänpaisteessa. Olisi
tehnyt mieli sanoa niitä siivekkäiksi hajikaloiksi, joitten kanssa
niillä muutoinkin oli kamalan paljo yhdennäköisyyttä.

-- Ne seuraavat meitä, -- sanoi tohtori, huomatessaan lintujen kohoavan
pallon mukana, -- ja vaikka me kohoaisimme kuinka korkealle hyvänsä,
aina ne pääsisivät meistä ohi.

-- Mutta mitäs tässä on tehtävä? -- kysyi Kennedy.

Tohtori ei vastannut.

-- Kuule nyt, Samuel, -- jatkoi metsästäjä. -- Niitä on neljätoista.
Meillä on seitsemäntoista laukausta, jos panemme kaikki aseet
liikkeelle. Eikö meillä siis ole toivoa saada ne tapetuiksi tai
karkoitetuiksi? Minä otan osalleni yhden joukon.

-- En epäile sinun taitoasi, Dick. Mikä niistä sinun pyssysi tielle
osuu, se on surman oma, siitä olen vakuutettu, mutta minä sanon vielä
kerran, että heti kuin ne ovat hyökänneet pallon yläosan kimppuun,
silloin et enää voi niitä nähdä. Ne repivät rikki päällyksen, joka
meitä pitelee, ja mehän olemme 900 metriä korkealla!

Tässä silmänräpäyksessä läksi yksi raivokkaimmista linnuista täyttämään
suoraa päätä _Victoriaa_ kohti, nokka ammollaan ja kynnet levällään,
valmiina iskemään, raastamaan.

-- Ammu! ammu! -- huusi tohtori.

Tuskin hän oli ennättänyt sanoa sen, niin hervahti lintu ja alkoi
kierien pudota alas avaruuteen.

Kennedy sieppasi toisen kaksipiippuisen. Joe tähtäsi toisella.

Pamauksesta säikähtyneinä hajosivat linnut hetkiseksi, mutta
hyökkäsivät jälleen hirvittävällä vimmalla. Kennedyn luoti katkaisi
lähimmältä kaulan. Joe ampui toiselta siiven rikki.

-- Yksitoista jäljellä enää, -- virkkoi hän.

Mutta silloin muuttivat linnut sotatapansa. Ikäänkuin yhteisestä
suostumuksesta ne kohosivat _Victorian_ yläpuolelle.

Kennedy katsahti Fergussoniin.

Tarmokas ja kylmäverinen tohtori kalpeni nyt. Tuokioisen aikaa vallitsi
kamala hiljaisuus. Ja sitten kuului vihlaiseva risahdus, niinkuin
silkkikangasta revittäessä. Gondolin pohja tuntui irtaantuvan.

-- Me olemme hukassa! -- huudahti Fergusson, vilkaisten barometriin,
joka nousi kiivaasti.

Senjälkeen hän heti lisäsi:

-- Pohjalasti ulos, joutuun!

Muutaman silmänräpäyksen perästä ei gondolissa ollut yhtään
kvartsijärkälettä.

-- Me putoamme yhä ... Ulos vesiarkut!... Joe, kuuletko?... Me
syöksemme järveen!

Joe totteli. Tohtori kumartui laidan yli. Järvi näytti tulevan häntä
kohti, niinkuin nousuvesi; esineet suurenivat suurenemistaan. Gondoli
ei ollut enää kuin 60 metrin päässä Tshadin pinnasta.

-- Ruokavarat! ruokavarat! -- huusi tohtori.

Ja ruoka-arkku katosi sekin alas.

Putoaminen ei ollut enää niin nopeata, mutta yhä vaan alemmas
laskeutuivat poloiset.

-- Heittäkää vielä! heittäkää vielä! -- huusi tohtori viimeisen kerran.

-- Vähänpä on enää heitettävää! -- virkkoi Kennedy.

-- Onpas! -- virkkoi Joe lyhyesti, tehden kiireesti ristinmerkin
rintaansa.

Ja hän katosi gondolin laidan yli.

-- Joe! Joe! -- huusi tohtori kauhistuen.

Mutta Joe ei voinut enää kuulla häntä. Kevennyt _Victoria_ kohosi
kohtisuoraan ylös kolmesataa metriä. Tuuli tarttui velttoon päällykseen
ja alkoi kiidättää palloa järven pohjoista rantaa kohti.

-- Hukassa on mies! -- virkkoi metsästäjä, viitaten kädellänsä
epätoivoissaan.

-- Hukassa, meitä pelastaakseen, -- toisti tohtori.

Ja nämä pelvottomat miehet tunsivat kahden suuren kyynelkarpalon
kiertyvän silmiinsä. He kumartuivat laidan yli, koettaen nähdä jotain
jälkeä Joe rukasta. Mutta liian kaukana he olivat jo.

-- Mitä tehdä nyt? -- kysyi Kennedy.

-- Laskeutua maahan heti kuin käy mahdolliseksi, Dick, ja odottaa.

Kuljettuansa toista sataa kilometriä, _Victoria_ laskeutui autiolle
rannalle, järven pohjoispäässä. Ankkurit tarttuivat matalanlaiseen
puuhun, ja Kennedy kiinnitti ne lujasti.

Tuli yö, mutta unta ei saanut sinä yönä silmäänsä kumpainenkaan.




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Harkintaa. -- _Victoria_ jälleen tasapainossa. -- Tohtori Fergussonin
uusia laskuja. -- Kennedyn metsästys. -- Tshad tutkittu tarkkaan. --
Tangalia. -- Takaisin. -- Lari.


Huomis-aamuna, toukokuun 13:nä, matkustajat ensi työkseen tarkastivat
rannan, johon olivat saapuneet. Se oli lujapohjainen kohta keskellä
suunnatonta suota. Ympärillä kasvoi silmän kantamattomiin kaislaa,
korkeata kuin Europassa puut.

Nämä rämeet tekivät _Victorian_ aseman turvalliseksi. Silmällä oli
pidettävä ainoastaan järvenpuolista rantaa. Suunnatonna levittelihe
vedenpinta varsinkin itää kohti. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään, ei
mannerta, ei saaria.

Ystävykset eivät olleet uskaltaneet ottaa puheeksi onnettoman
kumppalinsa kohtaloa. Kennedy rupesi ensinnä harkitsemaan asiata.

-- Kenties ei Joe sentään ole hukassa, -- virkkoi hän. -- Hän on
vikkelä poika ja verraton uimari. Me kohtaamme hänet jälleen, missä ja
miten, sitä en tiedä, mutta meidän täytyy puolestamme tehdä, minkä
suinkin voimme, jotta hän pääsisi gondoliin jälleen.

-- Jumala kuulkoon sinua, Dick! -- lausui tohtori liikutettuna. -- Me
teemme kaikki, mikä vain tehtävissä on, löytääksemme ystävämme jälleen.
Ensi aluksi on meidän ottaminen selvä siitä, missä ollaan. Mutta ennen
kaikkea meidän täytyy päästää _Victoria_ ulkopuolisesta päällyksestä,
se kun on nyt tarpeeton. Siten vähenee meiltä melkoinen paino, lähes
300 kiloa.

Tohtori ja Kennedy ryhtyivät työhön. Kovin vaikea oli heidän
tehtävänsä. Täytyi pala palalta irroittaa tämä peräti luja tafta,
leikellä se kapeisin kaistaleisin ja sitten vetää verkonsilmäin läpi.
Petolintujen repäisemä halkeama oli toista metriä pitkä.

Tätä työtä kesti neljä tuntia. Vihdoin oli päällysverho saatu kokonaan
irti. Sisäpuolinen pallo näkyi olevan aivan ehjä. _Victoria_ oli
vähentynyt viidennellä osallaan. Tämä erotus hämmästytti Kennedyä.

-- Riittääkö tämä pienempi pallo? -- kysäisi hän.

-- Ole huoleti, Dick. Minä saatan sen tasapainoon jälleen, ja jos
löydämme Joe paran, lähdemme taas jatkamaan matkaa kuin ennenkin.

-- Ellen erehdy, Samuel, olimme me pudotessamme jonkun saaren kohdalla.

-- Niin minäkin muistan. Mutta siinä, niinkuin muissakin Tshadin
saarissa, asuu epäilemättä tylyjä rosvoja. Nämä raakalaiset näkivät
varmaankin tapaturman, ja jos Joe joutuu heidän kynsiinsä, niin
kuinkahan hänen käy, ellei taikausko häntä turvaa!

-- Hänessä on miestä selviämään pulista, sen sanon vieläkin. Minä
luotan hänen taitoonsa ja älyynsä.

-- Toivon minäkin. Ja menepäs nyt, Dick, metsästämään lähiseuduille,
mutta älä poistu kovin kauaksi. Meidän täytyy saada ruokavaroja, joista
suurin osa heitettiin ulos.

-- Kyllä, Samuel. Vähän ajan perästä tulen takaisin.

Kennedy otti kaksipiippuisen ja läksi korkean heinikon kautta läheisiin
pensastoihin. Pian alkoi kuulua laukauksia: ne tiesivät metsästyksen
onnistuvan.

Sill'aikaa ryhtyi tohtori tarkastamaan gondoliin jääneitä esineitä ja
laittamaan toista palloa tasapainoon. Jäljellä oli vielä noin 15 kg
pemmikania, jonkun verran teetä ja kahvia, seitsemän litran verran
viinaa, tyhjä vesiarkku. Kuivattua lihaa ei ollut ensinkään.

Tohtori tiesi, että, menetettyänsä ensimmäisestä pallosta vedyn,
nousuvoima oli vähentynyt 400:lla kilolla. Tämä oli pantava
perustukseksi pienempää palloa varustettaessa. Uuden _Victorian_
tilavuus oli 1800 kuutiometriä ja sisälsi vetyä 900 kuutiometriä.
Ohennuslaitos oli hyvässä kunnossa, samoin patteri ja spiraliputki.

Uuden pallon nousuvoima oli niinmuodoin lähes 1360 kiloa. Matkustajat,
muonavarat, kalusto, 225 litraa vettä ja 45 kiloa tuoretta lihaa
tulevat painamaan yhteensä 1280 kiloa. Odottamattomain tapausten
varalta saattaa se siis ottaa pohjalastia 80 kiloa, säilyttääkseen
tasapainonsa ympäröivän ilman kanssa.

Tohtori ryhtyi toimiin näitten laskujen nojalla ja otti lisää
pohjalastia Joen painomäärän. Näihin valmistuksiin kului häneltä päivä
iltaan, kunnes Kennedy palasi. Metsästäjän oli onnistunut hyvin. Hän
toi kokonaisen kantamuksen hanhia, sorsia, tuppeloita, taveja ja
rantaraukkuja, ja rupesi valmistelemaan saalistansa. Hän rakensi
nuotion tuoreista oksista ja savusti vartaalla kunkin linnun erikseen.
Kaikki pantiin sitten varastoon gondoliin. Huomenna hänen oli määrä
hankkia vielä lisää.

Ilta yllätti matkamiehet kesken näitä toimia. Illalliseksi syötiin
pemmikania ja korppuja ja juotiin teetä. Väsymys oli antanut heille
ruokahalua ja antoi heille untakin. Kumpikin tähysteli vartiollaan ulos
pimeyteen ja oli jonkun kerran kuulevinaan Joen äänen. Mutta voi,
kuinka kaukana olikaan hän, jonka ääntä he olisivat suoneet kuulevansa!

Päivän koittaessa tohtori herätti Kennedyn.

-- Olen tässä kauan aikaa harkinnut, -- sanoi tohtori, -- mitä meidän
olisi tehtävä, löytääksemme kumppalimme.

-- Ehdota mitä hyvänsä, Samuel; minä hyväksyn sen. Puhu.

-- Ennen kaikkea on tärkeätä, että Joe saa meistä tiedon.

-- Epäilemättä. Eihän vaan tuo kunnon poika luule meidän jättäneen
hänet?

-- Hänkö? Hän tuntee meidät liian hyvin. Sellainen ajatus ei iskisi
milloinkaan hänen mieleensä, mutta hänen pitää saada tietää, missä me
olemme.

-- Millä tavoin?

-- Astumme gondoliin ja kohoamme ylös.

-- Mutta jos tuuli vie meidät toisaanne?

-- Sitä se kaikeksi onneksi ei tee. Katsos, Dick, tuuli kantaa meidät
järvelle, ja näinpä se seikka, joka eilen olisi ollut turmioksi, on
meille tänään edullinen. Meidän pyrintönämme on niinmuodoin oleva vain
pysytellä tämän laajan järven kohdalla koko päivä. Joe ei saata olla
huomaamatta meitä, sillä taivaalle hänen katseensa tietenkin on
kiinnitettynä yhtämittaa. Kenties onnistuu hänen antaa meille tietokin
olopaikastansa.

-- Jos hän vaan on yksin ja vapaana, niin sen hän tekee aivan varmaan.

-- Ja jos hän on vankina, -- jatkoi tohtori, -- niin hän huomaa meidät,
sillä maan-asukasten ei ole täällä tapana pitää vankejansa sulkeissa,
ja siten hän ymmärtää meidän olevan häntä etsimässä.

-- Mutta, -- virkkoi Kennedy, -- pitäähän ottaa lukuun kaikki
mahdollisuudet; jos siis meidän ei onnistu löytää mitäkään merkkiä
hänestä, jos emme ensinkään pääse hänen jäljillensä, kuinkas silloin?

-- Silloin koetamme palata järven pohjoisrannoille, pysyen näkyvissä
mikäli mahdollista. Siellä me odotamme, siellä me tutkimme ja
tarkastamme rannat, jonne Joe varmaankin on pyrkinyt, emmekä lähde,
ennenkuin olemme tehneet kaikki, löytääksemme hänet.

-- Lähdetään sitten, -- vastasi metsästäjä.

Tohtori merkitsi tarkasti tämän lujan maaperän, josta he nyt olivat
lähtemäisillään. Hänen laskujensa mukaan se sijaitsi Tshadin
pohjoisrannalla Larin kaupungin ja Ingeminin kylän välillä, joissa
kumpaisessakin paikassa majori Denham oli käynyt. Sillä välin kävi
Kennedy täydentämässä tuoreen lihan varastoja, mutta vaikka ympärillä
olevissa rämeissä näkyi sarvikuonojen, merilehmäin ja virtahepojen
jälkiä, ei hänen onnistunut kohdata ainoatakaan näistä suurista
eläimistä.

Kello seitsemän aamulla irrotettiin ankkuri puusta. Työ siinä oli ja
tekeminen, vaikka Joe sen aikoinaan suoritti vallan vikkelästi. Kaasu
oheni, ja _Victoria_ kohosi 60 metriä. Ensi aluksi se epäröitsi hiukan,
pyörien ympärinsä, mutta pian työnnähti siihen navakka tuuli ja läksi
kuljettamaan sitä 37 kilometrin nopeudella tunnissa.

Tohtori pysyttelihe 60-150 metrin korkeudessa. Tuon tuostakin Kennedy
aina laukaisi karbiininsa. Saarien kohdalla laskettiin lähemmäs maata,
usein, varomattomasti kyllä, liiankin lähelle, ja tähysteltiin
pensastoja ja rikeikkojä, jokaista siimeskohtaa ja kallion koloa, joka
olisi kelvannut lymysijaksi heidän toverilleen. He laskeutuivat välisti
vallan lähelle pitkiä ruuhia, joita liukui veden pinnalla. Kalastajat
hyökkäsivät silloin suinpäin veteen ja uivat maihin, selvään osoittaen
kauhua ja hämmästystä.

-- Ei näy mitään, -- virkkoi Kennedy, kun kaksi tuntia oli turhaan
etsitty.

-- Malta aikaa, Dick. Me emme saa lannistua. Emme liene loittona siitä
paikasta, missä Joe heittäytyi veteen.

Kello 11 oli _Victoria_ kulkenut 170 kilometriä. Silloin se kohtasi
uuden ilmavirran, joka käänsi sen suunnan melkein suorassa kulmassa ja
kiidätti sitä itää kohti toista sataa kilometriä. Matkamiesten kohdalla
oli nyt muuan erittäin suuri ja tiheästi asuttu saari, tohtorin arvelun
mukaan Farram, jossa on Biddiomahien pääkaupunki. Missä vaan pensas,
siitä he odottivat Joen kavahtavan pystyyn, hiipivän, huutavan avuksi.
Jos hän on vapaa, niin helposti he hänet korjaavat gondoliinsa; jos hän
on vankina, niin he pelastavat hänet samalla tavalla kuin
lähetyssaarnaajankin. Mutta ei mitään näkynyt, ei missään mitään
liikkunut! Tämä oli saattaa heidät epätoivoon.

Kello puoli kolmen tienoissa tuli _Victoria_ Tangalia nimisen kylän
kohdalle Tshadin itärannalla. Se oli äärimmäinen kohta, jonne Denham
oli löytöretkillään päässyt.

Tohtori alkoi käydä levottomaksi tästä tuulen yhä muuttumattomasta
suunnasta. Hän näki, että heitä työntää yhä kauemmas itään,
keski-Afrikaan päin, kohti äärettömiä erämaita.

-- Meidän täytyy välttämättömästi pysähtyä, jopa laskea maahankin. --
virkkoi hän. -- Joen tähden semminkin meidän on palajaminen järvelle,
mutta ennen kaikkea meidän täytyy kohdata päinvastainen ilmavirta.

Toista tuntia hän nousi ja laski erillaisissa ilmakerroksissa, mutta
myötäänsä vaan _Victoria_ ajautui mannerta kohti. Vihdoin, 300 metrin
korkeudessa, raju tuuli alkoi viedä sitä luoteesen päin.

Mahdotonta, että Joe olisi jäänyt johonkin saareen. Hän olisi
varmaankin jollain keinoin osannut antaa heille merkin. Kenties hänet
oli viety maihin... Näin mietiskeli tohtori, huomatessaan Tshadin
pohjoisen rannikon.

Luultava ei ollut, että Joe oli hukkunut. Oli sentään muuan hirveä
ajatus, joka tuon tuostakin sävähti Fergussonin ja Kennedyn mielessä:
näissä vesissä vilisee kaimaaneja![24] Mutta ei uskaltanut kumpikaan
lausua sitä julki. Tohtori virkkoi viimein:

-- Krokodiilejä ei täällä liiku muuta kuin manteren ja saarten
rannoilla. Joe, vikkelä mies, osaa kyllä välttää niitä. Sitä paitsi
eivät ne niin vaarallisia olekaan, ja Afrikalaiset uiskentelevat
rohkeasti näissä vesissä, yhtään pelkäämättä näitä petoja.

Kennedy ei vastannut. Hän oli kernaammin vaiti kuin ryhtyi
keskustelemaan näin kauheasta mahdollisuudesta.

Kello viiden tienoissa illalla tohtori ilmoitti Larin kaupungin olevan
näkyvissä. Keskellä siistejä ja hyvin hoidetuita pihoja sijaitsi
kaisloista punotuita majoja, ja niitten edustalla levittelihe
pumpulivainioita, joissa väestö parhaillaan oli työssä. Nämä majat,
joitten luku nousi puoleen sataan, oli rakennettu matalain vuorten
välisiin notkoihin. Tuuli kiidätti palloa kauemmas kuin tohtori olisi
suonutkaan, mutta se muuttui toistamiseen ja kuljetti sen jälleen aivan
samaan paikkaan, mistä oli lähdettykin, tuohon lujapohjaiseen, saaren
tapaiseen kohtaan keskellä suota. Ankkuri ei täällä tarttunut puihin,
vaan kaislakimppuihin, joihin oli takertunut paksulti suomutaa.
Tohtorilla oli työ ja tekeminen, saadessaan pallon pysymään yhdessä
kohdin, mutta yön tullen laimeni tuulikin, ja ystävykset valvoivat
yhdessä, melkein epätoivoisina.




NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Orkaani. -- Pakollinen lähtö. -- Ankkuri menetetty. -- Murheellisia
mietteitä. -- Päätös tehty. -- Tuuliaispää. -- Haudattu karavaani. --
Vastainen tuuli ja myötäinen tuuli. -- Etelään takaisin. -- Kennedyn
vartio.


Aamulla kello kolmen aikaan oli tuuli kiihtynyt ja puhalsi niin
rajusti, että _Victorian_ kävi vaaralliseksi olla maassa. Kaislat
raapivat sen päällystää, uhaten raastaa sen rikki.

-- Täytyy lähteä, Dick, -- sanoi tohtori; -- meidän on mahdoton olla
enää täällä.

-- Mutta Joe, Samuel?

-- Häntä en aio jättää, en suinkaan! Ja vaikka orkaani veisi minut
satoja kilometrejä pohjoiseen, niin minä palajan. Mutta täällä panemme
vaaran-alaiseksi meidän kaikkien kohtalon.

-- Lähteäkö ilman häntä! -- huudahti Skotlantilainen tuskissaan.

-- Luuletko sitten -- virkkoi Fergusson, -- ett'ei minunkin sydämeni
vuoda verta, kuten sinunkin? Välttämätöntä pakkoahan minä tottelen.

-- Käske; minä olen altis, -- vastasi Kennedy. -- Lähdetään.

Mutta lähtö oli ylen vaikeata. Ankkuri oli työntäynyt syvälle mutaan,
eikä ottanut lähteäksensä irti, ja pallo, huojuen sinne tänne, veti
köyttä yhä kireämmälle. Kennedy ei saanut sitä irti. Sitä paitsi oli
hänen ponnistuksensa vaarallistakin: _Victoria_ saattoi minä hetkenä
hyvänsä riuhtaista itsensä ilmaan ja jättää hänet.

Tätä välttääkseen, käski tohtori Kennedyn nousta gondoliin ja löi
ankkuriköyden poikki. _Victorian_ tempasi samassa 90 metrin korkeuteen,
jossa se alkoi heti liikkua pohjoista kohti.

Fergussonin ei auttanut muuta kuin antautua myrskyn valtaan. Hän pani
kätensä ristiin rinnalla ja vaipui murheellisiin mietteisin.

Hetken aikaa vallitsi gondolissa syvä äänettömyys. Vihdoin kääntyi
tohtori yhtä vaiteliaan Kennedyn puoleen.

-- Kenties olemme kiusanneet Jumalaa, -- virkkoi hän. -- Ei ollut
ihmisvoimissa lähteä tällaiselle retkelle.

Ja syvä huolen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

-- Moniahta päivä sitten -- vastasi metsästäjä -- me onnittelimme
toisiamme sen johdosta, että olimme välttäneet niin monta vaaraa! Kyllä
me vielä kaikki kolme saamme puristaa toistemme kättä.

-- Joe rukka! Kunnon poika, ylevämielinen, sydän uljas ja vilpitön!
Rikkaus sokaisi hänet hetkeksi, mutta sitten hän oli heti valmis
uhraamaan aarteensa! Ja _nyt_ hän on kaukana meistä, ja tuuli se
kiidättää meitä vimmatulla vauhdilla pois!

-- Otaksutaan, Samuel, että hän on saanut suojaa manteren puoleisten
asukasten luona. Miks'ei hänen siellä onnistaisi samoin kuin
muittenkin, jotka ovat heidän luonaan käyneet ennen meitä, niinkuin
Denhamin ja Barthin? Nehän pääsivät kotimaahansa.

-- Dick parka! Joe ei osaa lainkaan heidän kieltään! Hän on ypö
yksinään, apuneuvoja vailla! Sinun mainitsemasi matkustajat pääsivät
eteenpäin ainoastaan siten, että lähettivät heimojen päälliköille
runsaita lahjoja ja kulkivat aseellisen ja tällaisissa retkissä
karaistun saattoväen suojassa. Eivätkä hekään edes saaneet vältetyiksi
puutteita ja mitä ankarimpia kärsimyksiä! Mitästä sitten meidän
poloinen toverimme! Hirvittää, tuota ajatellessani, ja siinä yksi
suurimpia murheita, mitä milloinkaan on osakseni tullut.

-- Mutta me näemme hänet jälleen, Samuel.

-- Näemme niinkin, Dick, vaikkapa meidän täytyisi jättää _Victoria_,
jalkaisin palata Tshad järvelle ja tulla yhteyteen Bornun sulttanin
kanssa! Arabialaisille ei liene suinkaan jäänyt epäedullisia muistoja
ensimmäisistä Europpalaisista.

-- Minä seuraan sinua, Samuel, -- lausui Kennedy innokkaasti; -- saat
luottaa minuun. Jääköön vaikka koko tämä retki tekemättä. Joe on pannut
itsensä altiiksi meidän edestämme; meidän täytyy uhrautua hänen
tähtensä.

Tämä päätös rohkaisi heidän kumpaisenkin mieltä. Yhteinen aate antoi
heille voimia. Fergusson teki, mitä suinkin voi, päästäksensä
päinvastaiseen ilmavirtaan, joka veisi heitä lähemmäs Tshad järveä.
Mutta nyt se oli mahdotonta, eikä käynyt päinsä laskeutua maahankaan
tässä autiossa seudussa, varsinkaan semmoisen orkaanin raivotessa.

Täten kulki _Victoria_ Tibbujen maan poikki, kiiti Beladel-Djerid
nimisen, okapensaita kasvavan korpimaan yli Sudanin laidassa ja joutui
hiekka-aavikolle, jossa kaikkialla näkyi karavaanin jälkiä. Viimeinen
kasvullisuuden raja suli yhteen eteläisen taivaanrannan kanssa jonkun
matkan päässä tänpuoleisen Afrikan tärkeimmästä keitaasta, jonka
viisikymmentä kaivoa ovat upeitten puitten suojassa. Mutta siihen oli
mahdoton pysähtyä. Arabialaisten leiri, kirjavine telttoineen, kamelit,
kyyn-omaisine päineen hiekalla, -- kaikki tuo loi elämää tähän
yksitoikkoisuuteen, mutta tähdenlentona kiiti _Victoria_ kaiken sen
ohi, joutuen siten koko joukon toista sataa kilometriä kolmessa
tunnissa. Tohtori ei kyennyt ensinkään hallitsemaan sen kulkua.

-- Me emme voi pysähtyä! -- virkkoi hän; -- me emme voi laskea maahan!
Ei ainoatakaan puuta, ei törmää, ei kumpua! Jokohan vainenkin joudumme
Saharaan? Taivas on ilmeisesti meitä vastaan!

Lausuttuaan nämä sanat epätoivoisalla kiihkeydellä, hän äkkiä huomasi
pohjoisessa erämaan hiekan alkavan kohota paksuina pilvinä ja huimasti
kieppuen kulkevan vastatuulta.

Ja äkkiä kietoutui kokonainen karavaani vimmatun vihurin kiidättämään
hiekkapilveen. Se joutui epäjärjestykseen, se särkyi, se murtui.
Kamelit hajosivat eri haaroille, päästellen koleita valitushuutoja;
kirkuna ja parku kajahteli tuosta tukahduttavasta pölyusmasta. Joskus
joku kirjava vaate välkähti tuosta sekasorrosta, ja myrsky piti
kamalata ulvontaansa kesken tätä hävityksen kauhistusta.

Pian lyöttäytyi hiekka taajoiksi röykkiöiksi, ja siinä, missä vähän
aikaa sitten oli ollut yhtenäinen, tasainen aavikko, siinä kohoili yhä
vieläkin liikahteleva kunnas suunnattomana kumpuna hiekan peittämän
karavaanin haudalla.

Kalpeina katselivat tohtori ja Kennedy tätä hirmuista näytelmää. He
eivät kyenneet enää hillitsemään palloansa, joka pyöri vastakkaisten
tuulten raastamana, välittämättä kaasun erillaisista ohennuksistakaan.
Tähän pyörteesen jouduttaessa se kieppui huimaavaa vauhtia; gondoli
teki laajoja heilauksia. Teltan suojaan ripustetut instrumentit löivät
toisiinsa, niin että joka hetki pelkäsi niitten särkyvän, spiralin
putket taipuivat arveluttavalla tavalla, vesiarkut kolahtelivat
toisiinsa. Ystävykset eivät voineet kuulla toistensa ääntä, vaikk'ei
heidän väliänsä ollut metrinkään vertaa. Suonenvetoisesti he pitelivät
kiinni köysistä, pysyäkseen yhdessä kohdin hurjan orkaanin käsissä.

Kennedy tuijotti avaruuteen, sanaakaan sanomatta, hivukset hajallaan.
Tohtori oli saanut takaisin rohkeutensa, vaaran ollessa ylimmillään.
Hänen kasvojensa ilmeessä ei huomannut lainkaan ankaraa sisällistä
liikutusta, ei silloinkaan kuin _Victoria_, viimeistä kertaa
pyörähdettyänsä, äkkiä pysähtyi. Pohjoistuuli oli päässyt voitolle, ja
alkoi nyt kuljettaa sitä päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla, yhtä
kovaa vauhtia kuin silloinkin.

-- Minnekäs nyt kuljetaan? -- huusi Kennedy.

-- Sallimus meitä ohjatkoon, Dick. Minä tein väärin, epäillessäni sitä.
Se tietää paremmin kuin me, mitä me milloinkin tarvitsemme, ja niinpä
me jälleen kuljemme niitä seutuja kohti, joita emme enää luulleet
saavamme milloinkaan nähdä.

Tanner tuolla alhaalla, joka pohjoiseen mentäessä oli ollut niin
tasainen, niin yhtenäinen, oli nyt mainingeissa kuin meri myrskyn
jälkeen; pieniä, huojuvia mäkiä seisoi siellä täällä, ikäänkuin
rajapyykkeinä eri alueitten välillä. Tuuli puhalsi ankarasti,
kiidättäen _Victoriaa_ halki avaruuksien.

Pallo ei kumminkaan kulkenut aivan sitä kohti, mistä aamulla oli
lähdetty. Ja niinpä vielä kello yhdeksänkään aikana ei päästy järven
rantaan: yhä vaan oli erämaa heidän allansa.

Kennedy huomautti tuosta.

-- Vähät siitä, -- vastasi tohtori; -- pääasia on, että kuljemme
etelään. Me saavumme Bornun tai Wuddin tai Kuukan kaupunkiin, ja siellä
minä pysähdyn empimättä.

-- Kuinka vaan tahdot; minä suostun, -- vastasi Skotlantilainen; --
mutta suokoon taivas, ett'ei meidän tarvitsisi vaeltaa erämaan halki
tuon äskeisen karavaanin lailla. Se oli kamala näky!

-- Ja sellaista tapahtuu niin usein, Dick! Matkustus erämaassa on yhtä
vaarallista kuin valtamerelläkin purjehtiminen, vaikka toisella
tavalla. Erämaassa uhkaavat samat vaarat kuin merellä, hukkuminenkin,
jota paitsi siinä joutuu sietämättömäin kärsimysten ja puutetten
alaiseksi.

-- Minusta näyttää, kuin pyrkisi tuuli tyyntymään, -- virkkoi Kennedy.
-- Tomu ei ole enää niin sakeata, hiekka aaltoilee hiljemmin,
taivaanranta selkenee.

-- Sitä parempi. Meidän pitää tarkastella sitä kiikarilla. Emme saa
päästää näkyvistä ainoatakaan kohtaa.

-- Minä otan sen huolekseni, Samuel. Heti kuin huomaan ensimmäisen
puun, annan siitä tiedon sinulle.

Ja Kennedy asettui kiikari kädessä gondolin kokkaan.




VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Joen historia. -- Biddimoahien saari. -- Jumaloiminen. -- Uponnut
saari. -- Järven rannat. -- Käärmeitten puu. -- Jalkamatka. --
Kärsimyksiä. -- Moskitot ja muurahaiset. -- Nälkä. -- _Victoria_ näkyy.
-- _Victoria_ katoo. -- Epätoivo. -- Räme. -- Viimeinen huuto.


Miten oli tällä välin käynyt Joen?

Syöstyään mereen ja tultuansa taas pintaan, hän ensi työkseen katsahti
ylös. Hän näki _Victorian_ nopeasti kohoavan ilmaan, pienenevän
pienenemistään ja vihdoin, tuulen kuljettamana, katoavan pohjoiseen.
Tohtori ja Kennedy olivat niinmuodoin pelastuneet.

-- Olipa varsin onnellista, -- arveli hän, -- että minun päähäni iski
ajatus heittäytyä Tshadiin. Se se olisi johtunut mr Kennedynkin
mieleen, ja samoin hän olisi tehnyt, kuten minäkin, sillä onhan se ihan
luonnollista, että yksi uhrautuu kahden edestä. Se on niinkuin
nakutettu.

Päästyään tästä selville, alkoi Joe miettiä omaa kohtaloansa. Hän oli
keskellä suunnatonta järveä. Sen rannoilla asuu outoa kansaa, raakaa
kaiketikin. Siinä yksi syy lisää selviämään pulasta yksistään oman
itsensä varassa.

Ennen lintujen hyökkäystä -- ja nehän Joen mielestä käyttäytyivät,
niinkuin petolintujen tulee ja sopii, -- oli hän huomannut
taivaanrannassa saaren. Hän päätti siis pyrkiä sitä kohti, pannen
liikkeelle kaiken uimataitonsa ja heitettyään yltään liiemmat vaatteet.
Ei häntä ensinkään pelottanut kymmenisen kilometrin uimamatka.

Puolentoista tunnin perästä hän oli jo koko joukon lähempänä saarta.

Mutta sitä mukaa kuin hän läheni rantaa, alkoi muuan ajatus vallata
hänen mieltään, ensin ohimennen, sitten yhä ankarammin. Hän tiesi, että
rantavesissä vilisee suuria alligaatoreja, peräti ahnaita petoja.

Niin luonnollista kuin kaikki tässä maailmassa olikaan, täytyi hänen
väkistenkin joutua hämille. Hän pelkäsi, että valkoinen liha mahtaa
olla erittäin mieluista ruokaa krokodiileille, ja siksipä hän
liikkuikin erinomaisen varovasti, myötäänsä tähystellen ja vaanien. Ei
ollut enää kuin satakunta syltä vehreitten puitten reunailemaan
rantaan, kun äkkiä leyhähti räikeä myskinhaju.

-- Kas niin! -- virkkoi hän itsekseen. -- Tätähän minä juuri pelkäsin.
Kaimaanit eivät ole kaukana.

Hän sukelsi nopeasti, mutta törmäsi heti kohta johonkin tavattoman
suureen esineesen, jonka suomuinen pinta raapaisi häntä ohimennen. Nyt
luuli Joe olevansa hukassa ja alkoi uida epätoivoisalla kiireellä. Hän
nousi pintaan, hengitti hetkisen ja sukelsi jälleen. Neljänneksen
tuntia ahdisti häntä ankara tuska, jota ei koko hänen filosofiansakaan
kyennyt kukistamaan. Hän oli kuulevinaan, kuinka hänen takanansa
hirmuiset leuat loksahtelevat, sieppaamaisillaan hänet. Hän ui
vedenpinnan alla, tehden niin vähän melua kuin suinkin mahdollista,
mutta tunsi äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja sitten
keskiruumiisen.

Joe parka! Hänen viimeisenä ajatuksenansa oli tohtori. Hän alkoi
taistella epätoivon voimalla, tuntiessaan, ett'ei häntä kiskotakaan
pohjaa kohti, jonne krokodiilin on tapa viedä saalistaan, vaan pitkin
järvenpintaa. Tuskin hän oli ennättänyt vetää henkeänsä ja avata
silmänsä, niin jo näki edessään kaksi pikimustaa neekeriä. Nämä pitivät
lujasti kiinni hänestä, kirkuen varsin omituisesti.

-- Hehheh! -- pääsi Joelta ehdottomastikin; -- neekereitäkös nämä
krokodiilit olikin! Peiakas sentään! No sitä parempi! Mutta mitenkä ne
senkin pakanat uskaltavat uida tällaisissa vesissä?

Joe ei tiennyt, että saaristolaiset täällä, kuten mustaa ihoiset
monissa muissakin seuduin, uivat järvissä, vähääkään välittämättä
siitä, että niissä vilisee alligaatoreita. Tämän tienoon matelijat
ovatkin kuuluisat säveydestänsä.

Mutta eiköhän Joe joutunutkin vain ojasta allikkoon? Käyköönpä syteen
tai saveen, arveli hän ja salli neekerien kuljettaa itseänsä rantaan,
osoittamatta vähintäkään pelkoa.

-- Kaiketikin, -- ajatteli hän, -- nuo ihmiset näkivät _Victorian_
niinkuin minkä kummituksen kiitävän järven päällä ja huomasivat minun
putoamiseni, ja niinpä he nyt pitävät minua taivaasta tulleena
olentona. Ja pitäkööt vaan!

Näin hän mietiskeli, astuessaan keskelle suurta, pauhaavaa ihmisparvea,
jossa oli miestä ja naista kaiken-ikäistä, ei kumminkaan kaikenväristä.
Hänen ympärillään oli Biddiomahi-neekereitä, kiiltävän mustia iholtaan.
Eikä tarvinnut Joen ensinkään hävetä pukunsa köykäisyyttä, se kun oli
aivan paikkakunnan viimeisen muodin mukainen.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt oikein päästä selvillekään
tilastansa ja olostansa, hän huomasi heti, minkä jumalallisen
kunnioituksen esineeksi hän äkkiä oli joutunut. Tämä rohkaisi häntä,
vaikka mieleen johtuikin Kazehin tapahtumat.

-- Kyllä kai minusta taas joku epäjumala laitetaan, Kuun poika tai
jotain siihen sorttiin. Meneehän se paremman puutteessa mukiin sekin
ammatti. Pääasiana on vaan saada voitetuksi aikaa. Jos _Victoria_ tulee
uudestaan näkyviin, silloin minä käytän tätä uutta asemaani ja näytän
kumartajilleni, mitenkä sitä ihmeellisellä tavalla mennään oikein
pilviin.

Joen mietiskellessä kohtaloansa, tiheni väkijoukko tihenemistään hänen
ympärillään. Se lankesi maahan, se huusi, se tunnusteli häntä, se kävi
yhä tuttavallisemmaksi. Ja se laittoi hänelle juhlapidot, joissa
tarjottiin hapanmaitoa ja meteen survottua riisiä. Uljas Joe, aina
sovittautuen ajan ja olojen mukaan, herätti tässä kansassa korkeita
ajatuksia siitä, millä tavalla jumalat juhlallisissa tilaisuuksissa
ahmivat.

Illan tultua, saaren velhot ottivat häntä kunnioittavasti kädestä ja
veivät hänet eräänlaiseen, taikakaluilla koristettuun majaan. Ovella
ennätti Joe heitellä jotenkin levottomia silmäyksiä niihin luukasoihin,
joita kohoili tämän pyhäkön ympärillä. Tilaansa oli hänellä kyllä aikaa
mietiskellä myöhemminkin, sittenkuin olivat sulkeneet hänet majaan.

Sen iltaa ja osan yötäkin hän kuuli ulkoa juhlalauluja, rummutuksen
tapaista pärinää ja raudan räminää, sangen suloisia afrikalaisille
korville. Ulvovien kuorojen säestäessä kävi pyhän majan ympärillä
loppumaton karkelo kuperkeikkoineen ja irvistyksineen.

Joe saattoi kuulla tätä korvia särkevää pauhinaa seinäin läpi, jotka
oli tehty limakkaalla mudalla muuratuista kaisloista. Kaikissa muissa
tapauksissa hän olisi vilkkaalla osan-otolla seurannut näitä omituisia
juhlamenoja, mutta pian johtui hänen mieleensä varsin epähauskoja
ajatuksia. Niin hyvältä puolen kuin hänen tapansa olikin asioita
punnita, tuntui hänestä sentään vallan typerältä, jopa surulliseltakin
joutua kadoksiin tänne sydänmaan perukoille, villien ihmisten joukkoon.
Harvathan tänne asti uskaltaneista matkustajista ovat enää palainneet
isäinsä maahan. Ja sitä paitsi: lieneekö oikein luottamista tähän
jumaloimiseen, joka on hänen osallensa tullut? Hänellä oli täysi syy
epäillä kaiken maallisen kunnian turhuutta! Hän kyseli itseltään,
eiköhän jumaloiminen tässä maassa mene niinkin pitkälle, että
jumaloitava vihdoin pistetään poskeen! Niin synkältä kuin tulevaisuus
näyttikään, sai väsymys hänessä jonkun hetken kuluttua vallan, ja hän
vaipui syvään uneen, jota epäilemättä olisi kestänyt päivännousuun
asti, ellei odottamaton kosteus olisi saanut häntä hereille.

Ja tämä kosteus muuttui ennen pitkää vedeksi, ja tämä vesi kohosi pian
niin, että ulottui Joeta vyötäisiin saakka.

-- Mitäs tämä merkitsee? -- kysäisi Joe itsekseen. -- Tulvako? Vai
vesipyörre? Vai uusiko hengiltä-ottamisen tapa näillä neekereillä? En
totta maar minä rupea odottamaan, kunnes se kaulaan asti kohoaa!

Ja sen sanottuaan, hän ponnisti olkapäällään seinää vastaan. Se antoi
perää... Mutta missä hän olikaan nyt? Keskellä järvenselkää! Saarta ei
ollut olemassakaan! Se oli uponnut yöllä! Sen sijalla oli suunnaton
Tshad!

-- Ei tällainen maa passaa maanviljelykseen ensinkään, -- arveli Joe ja
pani taas liikkeelle uimataitonsa.

Muuan tavallisia ilmiöitä Tshad järvellä oli pelastanut kunnon Joen
vankeudesta. Täten on siellä monikin saari, joka näytti vankalta kuin
kallio, kadonnut olemattomiin, ja monasti ovat rannan asukkaat saaneet
vastaanottaa poloisia, jotka ovat pelastuneet näistä kauheista
katastrofeista.

Joe ei tiennyt tätä omituista seikkaa, mutta ymmärsi kumminkin käyttää
sitä hyödykseen. Hän huomasi ajelehtivan veneen ja saavutti sen pian.
Se oli isosta puunrungosta koverrettu ruuhi. Onneksi oli siinä pari
airojakin, ja Joe läksi liikkeelle, jotenkin vuolaan virran viemänä.

Pohjantähdestä hän mielihyväkseen huomasi kulkevansa pohjoista rantaa
kohti. Kello kahden aikaan aamulla hän nousi maihin eräälle niemelle,
jonka korkeat kaislat olivat harmillisia filosofillekin. Mutta lähellä
kasvoi ikäänkuin varta vasten puu, jonka oksilla oli hänelle leposija
tarjona. Joe kiipesikin siihen ja odotteli siellä päivänkoittoa,
sanottavaksi sulkematta silmiään.

Aamu tuli äkisti, niinkuin laita on näissä päiväntasaajan maissa. Joe
katsahti puuhun, jossa hän oli yönsä viettänyt. Outo, hirvittävä näky.
Oksat olivat sanan oikeassa merkityksessä niin täynnään käärmeitä ja
kameleontteja, ett'ei lehtiä niitten alta näkynyt. Olisi tehnyt mieli
sanoa sitä uudenlajiseksi puuksi, jossa kasvaa matelijoita. Heti aamun
tultua alkoi koko tämä joukko käännellä ja kiemuroida. Kauhun ja inhon
sekaisilla tunteilla hyppäsi Joe maahan kesken tuon ilkeän joukkion
sihinää ja sähinää.

-- Tuota en olisi ikipäivinä uskonut, -- virkkoi hän.

Joe ei tiennyt, mitä tohtori Vogel kertoo viimeisissä kirjeissään
omituisuuksista Tshadin rannoilla, joissa matelijoita on runsaammin
kuin missään muussa maassa.

Joe päätti vast'edes olla varovampi, ja läksi, aurinko oppaanaan,
kulkemaan koillista kohti. Huolellisesti hän vältti majoja ja mökkejä
ja luolia, sanalla sanoen kaikkea, missä saattoi olla tyyssijaa
ihmisrodulle.

Kuinka usein kohosikaan hänen katseensa ylös! Hän toivoi saavansa nähdä
_Victorian_, ja vaikka hän turhaan oli tähystellyt sitä koko päivän,
yhä samoillessaan eteenpäin, ei hän kumminkaan lakannut luottamasta
isäntäänsä. Kysyttiinpä melkoinen määrä luonteen tarmoa, kun osasi
pysyä tyyneenä näin tukalissa oloissa. Väsymyksen lisäksi tuli nälkä,
sillä kasvien juuret ja puun jälsi ja dum-palmun hedelmät eivät ajan
pitkään miehelle riitä ravinnoksi, ja kumminkin hän oli kulkenut,
laskunsa mukaan, neljä viisikymmentä kilometriä. Ruumis oli täynnä
kaislain, akasiain ja mimosain okien tekemiä naarmuja. Jaloista tihkui
verta... Näin ollen oli astunta peräti tuskallista. Hän jaksoi
kumminkin kestää nämä vaivat ja päätti olla yötä Tshadin rannoilla.

Siellä alkoivat häntä kiusata myriadit kaikenlaisia pistäviä
hyönteisiä. Kärpäset, moskitot, puolen tuuman pituiset muurahaiset
peittivät sanan täydessä merkityksessä koko maanpinnan. Parin tunnin
kuluttua ei Joen ylle enää jäänyt kuin moniahta tilkkunen hänen vähistä
vaatteistansa: hyönteiset olivat syöneet kaikki tyyni!

Yö oli kauhea. Väsynyt vaeltaja ei saanut rahtuakaan unta silmäänsä.
Metsäsiat, villit puhvelit, ajubat, eräs laji varsin vaarallisia
merilehmiä, temmelsivät pensaissa ja vedessä, metsänpetojen karjunta
kajahteli öiseen avaruuteen. Joe ei uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin
riitti hänessä tahdonlujuutta ja mielenmalttia kestämään tätä tukalaa
asemaansa.

Vihdoin koitti päivä, ja Joe nousi kiireimmän kaupassa. Ja aatelkaas
hänen hämmästystään, kun hän huomasi, mikä inhottava elävä oli maannut
hänen vieressään: toistakymmentä centimetriä leveä rupisammakko, joka
nyt katsoa muljotti häneen, silmät pullollaan! Joe tunsi mieltänsä
kääntävän ja ponnistaen voimiansa hän juoksi kiirein askelin ja
heittäysi järveen uimaan. Tämä lievensi hiukan kihellystä, joka oli
häntä vaivannut. Pureskeltuaan sitten muutamia lehtiä, hän läksi
jälleen jatkamaan matkaansa itsepäisesti ja uhalla, josta hän itsekään
ei ollut selvillä. Hän ei osannut tehdä tiliä teoistansa, ja sittenkin
hän tunsi itsessään voimaa, joka oli epätoivoa väkevämpi.

Vähitellen alkoi ankara nälkä vaivata häntä. Hänen vatsansa, joka ei
ollut niin tyynimielinen kuin hän itse, rupesi valittelemaan. Hänen
täytyi sitoa liaani vyötäisilleen. Onneksi toki hän saattoi sammuttaa
janoansa missä hyvänsä, ja, muistellessaan kärsimyksiä erämaassa, hän
piti nykyistä tilaansa suhteellisesti edullisena, kun ei tarvinnut
kestää samallaisia tuskia.

-- Missähän lienee _Victoria?_ -- ajatteli hän. -- Tuuli käy
pohjoisesta. Sen pitäisi tulla takaisin järven kohdalle! Tohtori on
epäilemättä asettanut pallon uudestaan tasapainoon, mutta siihen työhön
on riittänyt eilinen päivä. Ei siis ole mahdotonta, että... Mutta
annas, ett'en milloinkaan enää kohtaa häntä! Mitenkäs sitten? No niin,
jos minun onnistuu päästä johonkin suureen kaupunkiin järven rannalla,
silloin olen samassa tilassa kuin muutkin retkeilijät, joista tohtori
on puhunut. Miks'en minä selviäisi pulista ja pulmista yhtä hyvin kuin
hekin? Onhan heitä tullut takaisinkin, on, tonttu vie, niinkin!...
Rohkeasti eteenpäin. Joe!

Näin haastellen ja yhä eteenpäin astuen, huomasi pelvoton Joe
äkkiarvaamatta synkässä metsässä joukon neekereitä. Hän pysähtyi
ajoissa, niin ett'ei häntä nähty. Villit olivat myrkyttämässä nuoliansa
euforbian mehulla. Tätä työtä pidetään niissä seuduin varsin tärkeänä
ja toimitetaan jonkinlaisilla juhlallisilla menoilla.

Joe lymysi hiljaa, hengitystään pidätellen, tiheikköön, mutta siellä
hän tuli katsoneeksi ylös ja huomasi silloin latvain välitse
_Victorian_, ihan _Victorian_ lähenevän järven pintaa kohti,
kolmisenkymmentä metriä hänen yläpuolellansa. Ja hänen on mahdoton
astua näkyviin!

Kyynel vierähti silloin hänen silmästänsä, ei epätoivon, vaan
kiitollisuuden: tohtori ei ole unohtanut häntä, tohtori on etsimässä
häntä! Hänen täytyi odottaa mustain lähtöä; sitten hän pääsi
piilopaikastansa ja läksi juoksemaan rantaa kohti.

Mutta silloin _Victoria_ poistui kauemmaksi. Joe päätti jäädä sitä
odottelemaan: se tulee taas näkyviin ihan varmaan! Se tulikin, mutta
idempänä. Joe juoksi, viittoi, huusi... Turhaa kaikki! Kova tuuli
kiidätti sen pois vastustamattomalla nopeudella.

Ensi kertaa horjahti nyt poloisen tarmo sekä toivo. Hän huomasi
olevansa hukassa. Hän piti varmana, ett'ei tohtori enää palaja... Hän
ei rohjennut enää ajatella ... ei tahtonut enää harkita...

Mielipuolen lailla hän nyt, jalat verisinä, ruumis naarmuissa, vaelsi
vaeltamistaan sen päivää ja osan yötäkin. Hän laahasi itseänsä
eteenpäin milloin polvillaan, milloin kättensä nojassa... Ja tuossa
lähenee hetki, jolloin voimat pettävät ... hänen täytyy kuolla.

Tällä tavoin kulkiessaan, hän vihdoin joutui suohon. Niin hänestä
ainakin tuntui, sillä yö oli äkkiä hänet yllättänyt. Hän vajosi
äkkiarvaamatta syvään liejuun. Hän reuhtoi, hän ponnistelihe epätoivon
voimalla, mutta siitä huolimatta hän huomasi vajoavansa yhä syvemmälle.
Muutaman minutin perästä hän oli suossa vyötäisiään myöten.

-- Tämä siis on kuolemaa! -- virkkoi hän itsekseen, -- ja millaista
kuolemaa!

Hän taisteli vimmatusti, mutta ponnistukset ne vaan painoivat poloista
yhä syvemmälle hautaan, jota hän kaivoi itsellensä. Ei puun
palastakaan, mikä kannattaisi, ei kaislaakaan, mihin tarttua!... Hän
ymmärsi nyt viimeisen hetkensä tulleen... Hän ummisti silmänsä.

-- Tohtori! -- huusi hän. -- Tohtori! auttakaa!

Ja tämä yksinäinen, epätoivoinen, melkein sammunut ääni haihtui
yöhön...




KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Taaja ryhmä taivaanrannassa. -- Joukko Arabialaisia. -- Takaa-ajo. --
Se on hän! -- Pudonnut ratsun seljästä. -- Arabialainen kuristettu. --
Kennedyn luoti. -- Ovela liike. -- Siepattu lennosta. -- Joe
pelastettu.


Siitä saakka kuin Kennedy oli asettunut gondolin kokkaan tähystämään,
ei hän lakannut tarkastelemasta taivaanrantaa mitä huolellisimmin.

Jonkun ajan kuluttua hän virkkoi, kääntyen tohtoriin:

-- Tuolla, ellen erehdy, liikkuu joku ryhmä; ihmisiäkö lienevät vai
eläimiä; mahdoton on vielä erottaa. Joka tapauksessa ne liikkuvat kovaa
vauhtia, sillä paksu pölypilvi nousee heidän takanansa.

-- Eiköhän liene tulossa taas vastatuuli, -- sanoi Samuel, -- joka ajaa
meidät takaisin pohjoiseen?

Hän kohottautui tarkastamaan.

-- Tuskin vaan, Samuel, -- vastasi Kennedy; -- se on lauma gaselleja
tai metsähärkiä.

-- Kenties, mutta tuo ryhmä on vähintänsä viidentoista kilometrin
päässä meistä, enkä minä puolestani osaa kiikarillakaan erottaa mitään.

-- Min'en päästä sitä silmistäni missään tapauksessa. Siinä on jotain
eriskummallista, joka kiinnittää minun huomiotani. Välistä luulisi sitä
ratsuväen liikkeiksi. Ja niinpä se on kuin onkin. Ratsuväkeä ne ovat!
Katsos!

Tohtori tähysti tarkkaan.

-- Lienetpä oikeassa, -- virkkoi hän. -- Siinä on osasto Arabialaisia
tai Tibbuja. He kiitävät samaan suuntaan kuin mekin, mutta meillä on
nopeampi vauhti, ja pian me saavutamme heidät. Puolen tunnin kuluttua
saatamme varmasti sanoa, mitä ne ovat.

Kennedy katseli jälleen kiikarillaan. Ratsumiesten joukko alkoi näkyä
yhä selvemmin. Muutamat heistä erkanivat joukosta.

-- Tuo on ilmeisesti joko ratsuväen harjoitusliikkeitä tai metsästystä.
Tuo väki näkyy ajavan jotain takaa. Tekisipä mieli saada selvä tuosta.

-- Malta aikaa, Dick. Hetken perästä saamme ne kiinni, jopa
sivutammekin, jos vaan yhä jatkavat tätä suuntaa. Meillä on 35
kilometrin vauhti tunnissa; hevonen ei semmoista menoa koskaan kestä.

Kennedy tähystelemään jälleen. Muutaman minutin perästä hän virkkoi:

-- Ne ovat Arabialaisia, jotka ratsastavat täyttä laukkaa. Minä erotan
ne selvään. Niitä on puolensadan paikoilla. Burnuusit liehuvat
tuulessa. Tuo on ratsuväen harjoitusta; päällikkö ratsastaa etunenässä
noin sadan askelen päässä, muut seuraavat häntä.

-- Olkoot keitä hyvänsä, Dick; me emme heitä pelkää, ja jos tarvitaan,
niin kohoan ylemmäs.

-- Malta, Samuel, malta!

Tuokion kuluttua Kennedy jatkoi:

-- Jotain kummallista siinä sittenkin on. Ponnistuksista ja suunnan
muutteleimisesta päättäen tuo näyttää pikemmin takaa-ajolta kuin
seuraamiselta.

-- Oletko varma siitä, Dick?

-- Olen aivan varma. Se on metsästystä, mutta siinä metsästetään
ihmistä. Ei se ole päällikkö, vaan pakolainen, joka ratsastaa edellä.

-- Pakolainenko? -- huudahti Samuel kiihkeästi. -- Niin kyllä.

-- Emme jätä heitä näkyvistä.

Pian oli päästy 5 tai 6 kilometriä lähemmäs ratsastajia, jotka yhä
kulkivat huimaa vauhtia.

-- Samuel! Samuel! -- huudahti äkkiä Kennedy vapisevalla äänellä.

-- Mikäs on, Dick?

-- Untako tämä on vai täyttä totta?

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Maltas.

Ja Skotlantilainen pyyhkäisi pikimmältäin kiikarin laseja ja rupesi
uudestaan katsomaan.

-- No niin? -- kysyi tohtori.

-- Samuel! Se on hän!

-- Hänkö? -- huudahti toinen.

-- Hän! -- vastasi Dick.

Hänen ei tarvinnut sanoa nimeä.

-- Hän se on, ratsun seljässä! Tuskin sadankaan jalan päässä
vainoojistaan. Hän pakenee.

-- Se on todellakin Joe! -- virkkoi tohtori kalveten.

-- Hän ei voi nähdä meitä!

-- Hän on näkevä meidät! -- sanoi tohtori, vähentäen horminsa liekkiä.

-- Mutta miten?

-- Viiden minutin perästä me olemme viidentoista metrin päässä maasta,
viidentoista minutin kuluttua hänen kohdallaan.

-- Lauaistaan pyssy merkiksi hänelle!

-- Hän ei voi kääntyä takaisin. Häneltä on tie katkaistu.

-- Mitäs me teemme?

-- Me odotamme.

-- Odotamme... Entäs Arabialaiset?

-- Me saavutamme heidät. Me kuljemme heidän ohitsensa. Emmehän ole
heistä enää kuin parin kolmen kilometrin päässä. Kunhan vaan kestäisi
hänen ratsunsa!

-- Hyvä Jumala! -- parkaisi Kennedy.

-- Mitä nyt?

Kennedyltä oli päässyt epätoivon huuto, sillä hän oli nähnyt Joen
syöksevän maahan. Hänen ratsunsa oli nähtävästikin uupuneena kaatunut.

-- Hän on huomannut meidät! -- huudahti tohtori. -- Noustessaan hän
antoi meille merkin.

-- Mutta Arabialaiset saavat hänet kiinni! Miksi hän viivyttelee? Kas
uljasta poikaa! Eläköön! -- huusi metsästäjä, malttamatta enää pidättää
itseänsä.

Samassa kuin Joe oli noussut pystyyn, oli muuan huimimmista
ratsastajista saamaisillaan hänet kiinni, mutta Joe ponnahti pantterin
lailla syrjään, välttäen hänen iskunsa, ja hyppäsi samassa takaapäin
hänen ratsunsa lanteille, kouristi hermostunein käsin, rautaisin kourin
Arabialaista kurkusta, kuristi hänet, viskasi maahan ja ratsasti
hurjasti edelleen.

Arabialaiset päästivät kauhean huudon, mutta huimasti ratsastaessaan he
eivät huomanneet _Victoriaa_, joka seurasi viidenkymmenen askeleen
päässä heidän takanansa, tuskin kymmentäkään metriä maanpinnasta.
Pakolainen oli vain parisenkymmentä hevosen pituutta heistä edellä.

Yksi heistä joutui ilmeisesti yhä lähemmäs Joeta. Jo oli hän
lävistämäisillään hänet keihäällään, kun Kennedy, hana vireillä,
laukaisi, ja Arabialainen syöksi maahan. Joe ei kääntynyt,
pamauksenkaan kuultuansa, Yksi osa vainoojia pysähtyi ja lankesi maahan
kasvoilleen, huomattuansa _Victorian_; toinen osa jatkoi takaa-ajoa.

-- Mutta mitä Joe aattelee? -- huudahti Kennedy. -- Miks'ei hän
pysähdy?

-- Hän menettelee viisaammin, Dick. Minä ymmärrän hänen aikomuksensa.
Hän pysyttelekse _Victorian_ suunnassa ja luottaa meidän
älykkäisyyteemme. Kelpo poika! Me tempaamme hänet ihan heidän nenänsä
edestä! Ei ole kuin kaksisataa askelta väliä.

-- Mitäs on tehtävä?

-- Pane pyssy pois!

-- Poissa on.

-- Jaksatko pidellä 70 kiloa pohjalastia?

-- Enemmänkin.

-- Riittää siinäkin.

Ja tohtori latoi hiekkasäkkejä Kennedyn syliin.

-- Pysy nyt gondolin perällä ja ole valmiina heittämään säkit
yht'aikaa. Mutta, jos henkesi on sinulle kallis, älä heitä, ennenkuin
käsken.

-- Ole huoleti!

-- Muutoin menee Joe meiltä käsistä. Hän on hukassa silloin.

-- Luota minuun!

Pallo oli jo melkein ratsastajain kohdalla, jotka kiitivät höllin
suitsin Joen jäljissä. Tohtori seisoi gondolin kokassa, käsissään
nuoraportaat, valmiina heittämään ne alas tarpeen hetkenä.

Joen ja vainoojain väliä oli nyt noin 15 metriä. _Victoria_ pääsi
Arabialaisten edelle.

-- Huomio! -- sanoi tohtori Dickiile.

-- Huomio!

-- Joe! Pidä varasi! -- huusi tohtori kaikuvalla äänellänsä, heittäen
samassa portaat, joitten alimmat astimet ulottuivat maahan.

Tohtorin huudon kuultuaan, Joe käänsi päätään, vauhtiaan vähentämättä.
Nuoraportaat tulivat hänen kohdalleen. Hän tarttui niihin, ja samassa
huusi tohtori:

-- Dick, heitä!

-- Heitetty.

Ja _Victoria_, keventyen enemmän kuin Joen painolla, kohosi viisitoista
metriä ylös.

Joe piti lujasti kiinni nuoraportaista, vaikka ne heiluivatkin
hirvittävästi. Sitten hän teki Arabialaisia kohti kädenliikkeen, jota
ei sovi selittää, ja kiipesi ketterästi kuin klowni gondoliin, jossa
ystävät ottivat hänet avosylin vastaan.

Arabialaiset kirkuivat hämmästyneinä ja raivoissaan. Pakolainenhan oli
heiltä siepattu lennosta, ja yhä kauemmas eteni heistä _Victoria_.

-- Tohtori! Mr Kennedy! -- huudahti Joe.

Mutta sitten hän meni mielenliikutuksesta ja ponnistuksista
tainnoksiin.

-- Pelastettu! pelastettu! -- huusi Kennedy, melkein mieletönnä ilosta.

-- Siis kaikki hyvin! -- virkkoi tohtori kylmäverisenä jälleen.

Joe oli melkein alasti. Verta tihkuvat käsivarret ja ruumis täynnä
mustelmia kertoivat kyllä selvästi, mitä mies oli saanut kestää.
Tohtori sitoi hänen haavansa ja asetti hänet telttaan lepäämään.

Joe heräsi pian tainnoksistaan ja pyysi lasin viinaa, eikä tohtori
saattanut kieltää sitä häneltä, Joeta kun ei käynyt kohteleminen kuin
ketä hyvänsä muuta. Ryypättyänsä hän puristi ystäväinsä kättä ja sanoi
olevansa valmis kertomaan historiaansa.

Mutta hänen ei sallittu puhua mitään, ja pian poika parka vaipuikin
syvään uneen, jota hän jo kovin näytti tarvitsevankin.

_Victoria_ kääntyi silloin kulkemaan länttä kohti. Ankara tuuli
kuljetti sitä erämaan rintaa myöten, myrskyn taivuttamain tai
taittamain palmujen ylitse. Siitä saakka, kuin Joe oli otettu
gondoliin, oli _Victoria_ kiitänyt 370 kilometriä ja kulki illalla
kymmenennen pituuspiirin yli.




SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Länttä kohti. -- Joen heräjäminen. -- Hänen itsepäisyytensä. -- Joen
historian loppu. -- Tagelel. -- Kennedyn levottomuus. -- Pohjoiseen. --
Yö lähellä Agadesia.


Tuuli tyyntyi yöksi, ja niinpä _Victoria_ saattoi rauhallisesti pysyä
asemillaan, kiinnitettynä pitkään sykomoripuuhun. Tohtori ja Kennedy
pitivät vuoroin vahtia, jolla välin Joe nukkui yhtämittaa neljäkolmatta
tuntia.

-- Siinä lääke, jota hän parhaiten tarvitsee, -- sanoi Fergusson. --
Luonto pitää huolen hänen paranemisestansa.

Aamuisissa nousi tuuli jälleen, mutta puhalteli nyt kovin oikullisesti.
Milloin se heittäysi pohjoiseen, milloin etelään, mutta läksi vihdoin
viemään _Victoriaa_ länteen päin. Kartta osoitti pallon olevan nyt
Damergun kuningaskunnan kohdalla. Tämä on aaltoilevaa, erittäin
hedelmällistä seutua. Kylissä on majat punottu pitkistä kaisloista ja
asklepian oksista. Kaduilla näki kaikkialla vilja-aumoja pienillä
lavoilla, joissa ne olivat turvassa hiiriltä ja termiteiltä.

Pian saavuttiin Zinderin kaupungin kohdalle, joka on surullisen
kuuluisa laajasta teloitustoristaan. Sen keskellä kasvaa kuoleman puu.
Pyöveli vartijoitsee sen juurella, ja ken vaan puun varjoon astuu, se
hirtetään ehdottomasti.

Kompassiin vilaistuansa ei Kennedy malttanut olla sanomatta:

-- Kas niin, nyt kuljetaan jälleen pohjoista kohti.

-- Mitäpä tuosta! Jos se vie meidät Timbuktuun, niin ei meillä ole
syytä valittaa! Ei ole matkaa koskaan tehty tämän suotuisammissa
oloissa.

-- Eikä tän paremmassa terveydenkään tilassa, -- liitti Joe, pistäen
iloiset kasvonsa esiin teltan uutimien takaa.

-- Siinähän meidän uljas ystävämme! -- huudahti Skotlantilainen. --
Siinähän meidän pelastajamme! Kuinka jaksat?

-- Ihan niinkuin luonnollista on, mr Kennedy: niinkuin jaksaa pitääkin.
En ole koskaan voinut paremmin. Ei mikään virkistä ihmistä niin kuin
pikkuinen huvimatka, sittenkuin ensin on pistäynyt Tshad järvessä
ottamassa kelpo kylvyn. Eikö niin, tohtori?

-- Kunnon mies! -- vastasi Fergusson, puristaen hänen kättään. --
Kuinka paljon tuskaa ja levottomuutta tuotitkaan meille!

-- Entäs te! Luulettekos, että minä olin levollinen teidän
kohtalostanne! Kylläpä säikäytitte poika paran!

-- Emme me yksimielisiksi milloinkaan tule, Joe, jos sinä otat asiat
tuolta kannalta.

-- Putoaminen ei näy miestä muuksi muuttaneen, -- lisäsi Kennedy.

-- Sinun uhrautumisesi, poikaseni, oli ylevämielinen teko, ja se meidät
pelasti, sillä _Victoria_ oli putoamassa järveen, ja jos se kerran
sinne olisi joutunut, niin ei mikään olisi saanut sitä enää ylös.

-- Mutta jos minun uhrautumiseni, joksi te suvaitsette sanoa minun
kuperkeikkaani, pelasti teidät, niin eikös se pelastanut minuakin,
sillä tässähän sitä nyt ollaan yhdessä, terveinä joka mies? Niinmuodoin
ei ole olemassa mit'ikään, josta meidän tarvitsisi syyttää itseämme.

-- Ei siitä pojasta ikinä urkkaa saa, -- virkkoi metsästäjä.

-- Ja siksipä, -- vastasi Joe, -- on paras, ett'ei puhuta koko asiasta
mitään. Tehty mikä tehty. Oli hyvin tai pahoin, ei se siitään muutu.

-- Itsepäinen mies! -- naurahti tohtori. -- Kertonet toki historiasi
meille?

-- Jos mielitte kuulla! Mutta antakaas kun ensin paistaa pyöräytän
tämän lihavan hanhen, sillä mr Kennedy, näen mä, ei ole tällä välin
istunut ristissä käsin.

-- Tee niin, Joe!

-- No niin! Katsotaanpas, mitä tämä afrikalainen otus tykkää, kun
pääsee europpalaisiin vatsoihin.

Hanhi oli pian paistettu vartaalla hormin liekissä ja syötiin
vähitellen loppuun. Joe piti puoliaan, niinkuin konsanaankin mies, joka
ei ole ruokaa nähnyt moneen päivään. Teen ja groggin jälkeen hän alkoi
kertoa seikkailuistaan. Hän kertoi jonkunlaisella innostuksella, ottaen
kumminkin asiat tavanmukaiselta filosofilliselta kannaltansa. Tohtori
ei malttanut olla tuon tuostakin puristamatta hänen kättänsä,
huomatessaan tämän kunnon palvelijan huolehtineen enemmän isäntänsä
kohtaloa kuin omaansa.

Vihdoin tuli Joe kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän, ollessaan
suohon vajoamaisillaan, oli päästänyt viimeisen epätoivoisen huudon.

-- Luulin olevani mennyttä miestä, tohtori hyvä, -- jatkoi hän, -- ja
ajatukset ne lensivät teidän luoksenne. Rupesin ponnistelemaan minkä
jaksoin. Enkä tiedä itsekään, miten siinä lienen piehtaroinut, mutta
niin päätin, ett'ei miestä sentään noin vaan suohon syöstä. Ja siinäpä
äkkiä huomaan parin askelen päässä, arvatkaas minkä? Vastikään
katkaistun köydenpään. Ponnistan vielä viimeisetkin voimat ja saan
miten kuten siitä kiinni; minä vedän ... ei anna perää ... minä kiskon
yhä lujemmin, ja hetken perästä on jalkaini alla luja pohja... Ja
köyden toisessa päässä on -- ankkuri! ... Ja älkää pahaks panko, mutta
silloin minä sanoin, että tämä on se autuuden ankkuri. Tunsinhan minä
sen! _Victorian_ ankkureita! Te olitte olleet maissa siinä paikassa.
Köyden asennosta minä näin, minnepäin te olitte lähteneet, minä
riuhtaisin uudestaan ja pääsin viimein rämeiköstä. Läksin kulkemaan ja
vaelsin osan yötä yhä kauemmaksi järvestä. Vihdoin saavuin erääsen
aukioon keskellä suunnatonta saloa. Siinä oli aitaus, jossa hevoset
pureskelivat ruohoa, mitään pahaa aavistamatta. Elämässä on hetkiä,
jolloin joka ihminen osaa ratsastaa, eikös ole? Silmänräpäystäkään
vitkailematta, minä hypätä heilahdin yhden nelikoipisen selkään, ja
sitten aika kyytiä pohjoista kohti! En rupea kertomaankaan
kaupungeista, joita en nähnyt, enkä kylistä, jotka vältin. En
ensinkään. Viljavainioitten poikki sitä vaan kiidettiin, pensastoista
läpi ja aidoista yli. Minä kiihoitin ratsuani, minä yllytin, minä
ärsytin sitä! Jo loppui viljelty maa! Hyvä juttu! Erämaa edessä. Sehän
passaa! Siinähän paremmin näkee eteensä. Yhä toivoin saavani näkyviini
_Victorian_, mutta turhaan! Kolmen tunnin kuluttua tulla tuiskahdin
suoraa päätä erääsen arabialaiseen leiriin. Ja nytkös se otuksenajo
alkoi! Katsokaas, mr Kennedy, ei metsämies ymmärrä, millaista se ajo
oikein on, ennenkuin itse joutuu ajettavaksi! Vaikka parasta ois ett'ei
koskaan sitä koettais, jos suinkin laatuun käy, sen minä sanon.
Ratsu kaatuu mun altani; jo ovat pahukset ihan ottamaisillaan minut
kiinni ... minä väistän ... minä hyppään erään arabialaisen taakse
ratsun selkään... Enhän minä mitään pahaa meinannut, ja eihän tuo mies
toki vihaa pitäne siitä, että kuristin hänet kuolijaksi! Mutta minä
olin nähnyt teidät ja ... lopun te tiedätte. _Victoria_ kiitää
jäljissäni, ja te sieppaatte minut lennosta, niinkuin konstiniekka
sieppaa renkaan miekkansa kärkeen. Enkös ollut sitten oikeassa,
luottaessani teihin? Niin, niin, tohtori; katsokaas, kuinka kaikki käy
niinkuin huiluttaen vaan! Ei seikkaa sen luonnollisempaa. Minä olen
valmis uudistamaan koko tempun, jos siitä on jotain hyötyä teille. Ja
sitä paitsi, niinkuin jo sanoin, ei maksa vaivaa puhua siitä.

-- Kunnon Joe! -- lausui tohtori liikutettuna. -- Emme erehtyneet,
luottaessamme sinun älykkäisyyteesi ja sukkeluuteesi.

-- Hui-hai! Kun antaa mennä vaan, minne tapaukset vie, niin sitä
selviää niin... Varminta kaikista, nähkääs, on ottaa asiat juuri
sellaisinaan kuin ne ovat.

Tämän kertomuksen aikana oli pallo nopeasti kulkenut erään avaran maan
yli. Kennedy huomasi pian taivaanrannassa joukon majoja, järjestettyinä
jonkunlaiseksi kaupungin tapaiseksi. Tohtori tarkasti karttaansa ja
huomasi sen olevan Tagelel nimisen kauppalan Damergussa.

-- Tässä olemme Barthin kulkemalla tiellä, -- puhui hän. -- Täällä hän
erosi tovereistaan, Richardsonista ja Overwegista. Edellisen oli määrä
lähteä Zinderiin, jälkimmäisen Maradiin, ja muistattehan, että Barth
oli näistä kolmesta ainoa, joka palasi Europpaan.

-- Niinmuodoin, -- virkkoi Kennedy, katsellen karttaa, -- niinmuodoin
me kuljemme suoraan pohjoiseen!

-- Niin juuri.

-- Etkä ole milläsikään, Samuel?

-- Kuinka niin?

-- Tämä suuntahan vie meitä juuri Tripolia kohti suuren erämaan poikki.

-- Niin kauas emme joudu, ystävä hyvä; niin toivon kumminkin.

-- Mutta missäs aiot pysähtyä?

-- Kuulepas, Dick! Huvittaisko sinua nähdä Timbuktu?

-- Timbuktuko?

-- Tietysti, -- pisti Joe väliin. -- Käydä Afrikassa, näkemättä
Timbuktua, sehän olis ihan nurinkurista.

-- Sinä olisit viides tai kuudes Europpalainen, joka on käynyt tässä
salaperäisessä kaupungissa.

-- Olkoon menneeksi!

-- Sitten meidän täytyy päästä 17:nen ja 18:nen leveys-asteen välille
ja koettaa löytää sieltä ilmavirta, joka vie meidät länteen.

-- Vieläkö on pitkältikin kuljettava pohjoiseen?

-- Vähintänsä 275 kilometriä.

-- Käykää maata siksi aikaa, mr Kennedy, -- virkkoi Joe. -- Ja tehkää
te samoin, tohtori. Te tarvitsette kyllä lepoa, sillä minä olen
valvottanut teitä ihan armottomasti.

Metsästäjä oikaisihe vuoteelleen, mutta Fergusson, johon väsymys näkyi
varsin vähän pystyvän, pysyi paikallaan.

Kolmen tunnin perästä kulki _Victoria_ huimaa vauhtia erään vuorisen
seudun yli, jossa kohoili alastomia granittivuoria, muutamat yksinäiset
kukkulat 1200:kin metriä korkeita. Giraffeja, antiloopeja ja
kamelikurkia vilisi näissä metsissä, joissa kasvoi akasioita, mimosoja,
suaheja ja daadelipuita. Siinä maassa asuu Keluaseja, jotka pitävät
pumpuliharsoa kasvoillaan, niinkuin heidän vaaralliset naapurinsakin,
Tuaregit.

Kello kymmenen illalla, kuljettuansa kiivasta vauhtia 450 kilometriä,
_Victoria_ pysähtyi erään suurenlaisen kaupungin kohdalle. Kuun valossa
matkustajat näkivät yhden osan sitä; se oli puoliksi raunioina. Siellä
täällä välähteli moskeain minareeteja. Tähtimittausten mukaan huomasi
tohtori nyt oltavan Agadesin kohdalla.

Tämä kaupunki, aikoinaan suunnattoman laajan kaupan keskus, oli jo
tohtori Barthin käydessä siellä kokonaan rappiolla.

Pimeässä ei _Victoriaa_ huomattu, ja niinpä se asettui yöksi 3-4
kilometrin päähän Agadesin kaupungista, keskelle avarata
hirssivainiota. Yö kului rauhallisesti, ja aamun koittaessa kello
viiden aikaan, alkoi hiljainen tuuli heilutella palloa, painaen sitä
länteen, hiukan eteläänkin.

Fergusson kiirehti käyttämään hyödykseen tätä seikkaa. Pallo kohosi
nopeasti ja läksi liikkeelle auringon ensimmäisten säteitten lempeässä
valossa.




KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Nopeata kulkua. -- Viisaita päätöksiä. -- Karavaanit. -- Pitkällisiä
rankkasateita. -- Niger. -- Mungo-Park. -- Laing. -- Réné Caillié. --
Clapperton. -- Lander veljekset.


Toukokuun 17:s kului rauhallisesti, ilman mitään sanottavia sattumia.
Erämaa alkoi. -- Kohtalaisella tuulella kulki _Victoria_ lounaista
kohti, poikkeamatta puoleen tai toiseen. Sen varjo muodosti hiekalle
yhtämittaisen suoran viivan.

Tuuli kun oli sopiva, niin päätti tohtori kulkea läpi yön, varsinkin
kun oli kirkas kuutamo. _Victoria_ kohosi 150 metrin korkeuteen. Tämä
öinen matka, jonka kuluessa katkaistiin 110 kilometriä, ei olisi
häirinnyt lapsenkaan herkkää unta.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, muutti tuuli suuntaansa taas,
kuljettaen palloa luodetta kohti. Muutamia kaarneita lenteli ilmassa,
ja taivaanrannassa näkyi parvi korppikotkia, jotka kaikeksi onneksi
pysyttelivät loitolla.

Näitä lintuja nähdessään Joe onnitteli tohtoria sen johdosta, että tämä
oli keksinyt lähteä liikkeelle kahdella pallolla.

-- Missähän sitä oltaisiinkaan nyt yhdellä ainoalla? Tämä toinen pallo
se oli kuin venhe laivan perässä: siihen sitä haaksirikkoon jouduttua
sopii turvautua.

-- Oikeassa olet, hyvä ystävä, vaikka alankin olla hiukan levoton minun
venheeni tähden: ei ole se laivan veroinen.

-- Mitäs tarkoitat? -- kysäisi Kennedy.

-- Tarkoitan, ett'ei uusi _Victoria_ ole entisen veroinen. Lieneekö
kangas ollut liian kovan koetuksen alaisena, vai lieneekö spiraliputken
kuumuus sulattanut guttaperkkaa, varma on, että olen huomannut kaasun
haihtuvan. Tähän saakka siitä ei ole ollut haittaa, mutta varteen
otettava seikka se kumminkin on. Pallo pyrkii laskeutumaan, ja minun
täytyy yhä enemmän ohentaa vetyä.

-- Pahus! -- virkkoi Kennedy. -- Mikähän keino siinäkin auttaisi!

-- Ei mikään, rakas ystävä. Senpä vuoksi on paras jouduttaa matkaa,
pysähtymättä öiksikään.

-- Vieläkö ollaan kaukana rannasta? -- kysyi Joe.

-- Mistä rannasta, poikaseni? Ties minne meidät kohtalo vie! Sen vaan
saatan sanoa sinulle, että Timbuktu on vielä noin 750 kilometrin
matkassa länteen päin.

-- Milloinkahan osapuille ollaan siellä?

-- Ellei tuuli vie meitä kovin paljoa syrjään, niin saavumme sen
kohdalle tiistaina iltapuoleen.

-- Silloin, -- sanoi Joe, huomatessaan pitkän jonon elukoita ja ihmisiä
kulkea kimmurtelevan erämaan poikki, -- silloin olemme siellä ennen
tuota karavaania.

Fergusson ja Kennedy kurottautuivat ja huomasivat koko joukon
kaikenlaisia eläviä olentoja. Siinä oli pari sataa kamelia, niitä,
jotka kahdestatoista kulta-mutkalista (125 markasta) kulkevat Timbuktun
ja Tafiletin väliä, seljässä 250 kilon kuorma. Kullakin oli häntään
sidottu pieni pussi lannan kokoamista varten, joka on ainoa polttoaine
näissä seuduin.

Nämä tuaregilaiset kamelit ovat parhainta laatua. Ne jaksavat olla
kolme, jopa seitsemänkin päivää juomatta ja kaksi päivää syömättä.
Nopeudessa ne voittavat hevosen ja ymmärtäväisesti tottelevat khabirin,
karavaanin oppaan, ääntä. Ne ovat niissä seuduin tunnetut "meharin"
nimellä.

Tällaisia tietoja antoi tohtori, toisten kahden katsellessa tätä
miesten, naisten ja lasten paljoutta. Siinä he vaivalloisesti astuivat
puoleksi liikehtivässä hiekassa, jota hädin tuskin pitivät koossa
ohdakkeet, kuihtuneet kasvit ja vaivaiskasvuiset pensaat. Tuuli lakaisi
heidän jälkensä umpeen melkein heti.

Joe tiedusteli, millä tavoin Arabialaiset osaavat erämaassa pysyä
oikeassa suunnassa ja löytävät tien kaivoille näillä suunnattomilla
lakeuksilla.

-- Arabialaisilla -- puhui Fergusson -- on luonnostaan merkillinen
vaisto pysyä oikealla tiellä. Missä Europpalainen joutuisi aivan
eksyksiin, siinä he erehtymättä kulkevat eteenpäin: mitätön kivi,
mätäs, vivahdus hiekan värissä -- siinä heille jo varmat viitat. Öisin
he merkitsevät suuntansa pohjantähden mukaan. He eivät kulje enempää
kuin 3-4 kilometriä tunnissa ja lepäävät pahimman helteen hetket. Siitä
arvaa, kuinka pitkä aika heiltä kuluu matkalla Saharan poikki, jota on
seitsemättätoista sataa kilometriä.

Mutta jo oli _Victoria_ kadonnut hämmästyneitten Arabialaisten
näkyvistä. Lienevät kaiketikin kadehtineet sen nopeutta. Illalla se
kulki yli pituuspiirin 2° 20' ja eteni yön aikana vielä toista astetta.

Maanantaina muuttui ilma kokonaan, tuoden mukanaan ankaran sateen,
josta oli paljo haittaa matkamiehille, se kun suurissa määrin lisäsi
pallon ja gondolin painoa. Nämä alituiset sateet ovat synnyttäneet
näihin seutuihin laveita soita ja rämeitä, joissa paikoin kasvaa
mimosa-, baobab- ja tamarini-puita.

-- Piakkoin saamme nähdä Niger virran, -- virkkoi tohtori. -- Seutu
alkaa muuttaa muotoansa, ja se tietää suurten virtain läheisyyttä. Nämä
väylät ovat ensin tuoneet tullessaan kasvullisuuden, niinkuin tuovat
myöhemmin sivistyksenkin. Niinpä Nigerkin, 4600 km pitkä virta, on
sirotellut varsilleen Afrikan tärkeimmät kaupungit.

-- No ilmankos, -- pisti Joe väliin, -- ilmankos se entinen mies
ihmetteli sitä Luojan viisautta, että virrat pantiin kulkemaan justiin
niitten suurten kaupunkien kautta!

Puolenpäivän aikana kulki _Victoria_ erään kauppalan pahaisen yli,
jonka muodosti ryhmällinen varsin kurjia mökkejä. Se oli Gao, ennen
muinoin suuri kaupunki.

-- Tässä -- kertoi tohtori -- kulki Barth Nigerin poikki, palatessaan
Timbuktusta. Kas tuossa tuo muinaisajan suuri virta, Niilin
kilpakumppali, joka pakanallisen traditionin mukaan saa taivaasta
alkunsa. Samoin kuin Niili, on Nigerkin vetänyt kaikkina aikoina
maantieteilijäin huomiota puoleensa. Sen, niinkuin Niilinkin,
tutkiminen on kysynyt monilukuisia uhreja, jopa enemmänkin.

Leveänä vieritteli Niger jotenkin kiivaasti vesiään äyräittensä välitse
etelää kohti. Matkamiehet tuskin ennättivät panna sen omituisia
rajapiirteitä paperille.

-- Aikomukseni oli puhua teille jotain tästä virrasta, -- sanoi
Fergusson, -- mutta nyt se on jo kaukana meistä! Dhiuleban, Maijon,
Egirreun, Kvorran ynnä monen muun nimisenä se kulkee suunnattoman
laajan alan kautta, kilpaillen pituudessa itse Niilinkin kanssa. Nuo
eri nimet merkitsevät vain "virtaa" aina sen maan kielellä, mistä
kautta se kulkee.

-- Onko Nigerin lähteet löydetty? -- tiedusteli Joe.

-- Jo aikaa sitten, -- vastasi tohtori. -- Monilukuiset matkustajat
ovat käyneet tutkimassa Nigeriä ja sen lisäjokia. Mainittakoon heistä
vain huomattavin: Mungo-Park, Walter Scottin ystävä, Skotlantilainen
hänkin. Lontoon Afrikalaisen Seuran lähettämänä hän lähtee retkelleen
v. 1795, saapuu Bambarraan, näkee Nigerin, kulkee erään orjakauppiaan
seurassa 900 kilometriä Gambian rannoille ja palajaa Englantiin v.
1797. Hän lähtee uudelleen v. 1805, saapuu toistamiseen Nigerin
rannalle, mutta silloin on väsymys, puutteet, paha kohtelu, huonot säät
ja epäterveelliset seudut niin vähentäneet hänen joukkonsa, että
neljästäkymmenestä Europpalaisesta on hengissä enää yksitoista. Siitä
huolimatta hän vaeltaa vielä toista vuotta, kunnes saapuu Bussaan
Nigerin varrella, mutta siellä hänen venheensä särkyy säpäleiksi
koskessa, ja poloinen itse saa surmansa alkuasukkaitten käsistä.

-- Eikä tällainen kauhea loppu pelottanut muita retkeilijöitä?

-- Päinvastoin, Dick. Nyt oli määränä ei ainoastaan saada tutkituksi
tuo virta, vaan löytää vainajan paperitkin. Majori Grayn retkikunta
palasi takaisin Europpaan, löytämättä mitään jälkiä Mungo-Parkista.
Vuonna 1822 majori Laing läksi uudelle retkelle ja oli ensimmäinen,
joka pääsi Nigerin lähteelle. Hänen todistuksensa mukaan tämä suunnaton
virta ei ole alkupäässään kuin puoli metriä leveä.

-- Yli harpattava, -- virkkoi Joe.

-- Niinkö vainen! -- vastasi tohtori. -- Taru käy siitä sellainen, että
ken vaan uskaltaa hypätä tämän lähteen yli, hän uppoaa siihen heti, ja
ken siitä vettä ammentaa, sen sysää näkymätön käsi pois.

-- Saahan tuota olla uskomattakin? -- kysyi Joe.

-- Saa kyllä. Viisi vuotta myöhemmin majori Laing vaelsi Saharan
poikki, saapui Timbuktuun, mutta siellä Arabialaiset hänet kuristivat
kuolijaksi siitä syystä, ett'ei hän suostunut rupeamaan moslemiksi.

-- Taaskin yksi uhri! -- virkkoi Skotlantilainen.

-- Silloin läksi liikkeelle muuan Franskalainen, René Caillié, vähillä
varustuksilla, ja hänen retkensä ovat uudenajan merkillisimpiä.
Useampia kertoja yritettyänsä, hän läksi matkaan huhtikuussa 1827 ja
saapui elokuussa Timen kaupunkiin niin nääntyneenä ja sairaana, että
vasta 6 kuukauden perästä kykeni jatkamaan retkeänsä. Hän liittyi
silloin itämaisessa puvussa erääsen karavaaniin, saapui Jennen
kaupunkiin, laski sieltä venheessä alas Nigeriä ja pääsi Timbuktuun
huhtikuussa 1828, ollen ensimmäinen Europpalainen, joka on antanut
tarkkoja tietoja tästä merkillisestä kaupungista. Samana vuonna hän
saapui siihen paikkaan, missä majori Laing oli saanut surmansa,
retkeili sieltä käsin Sudanin ja pohjoisen Afrikan välisillä
suunnattomilla lakeuksilla, saapui vihdoin syyskuussa Tangeriin ja
palasi sieltä Franskaan. Täten hän oli 19 kuukaudessa, sairastettuaan
niistä melkein kolmannen osan, kulkenut läntisen ja pohjoisen Afrikan
poikki. Jos hän olisi ollut Englantilainen, olisi häntä siellä
kunnioitettu rohkeimpana retkeilijänä, mutta kotimaassaan hän ei saanut
ansion mukaista tunnustusta.

-- Uljas mies, -- virkkoi Dick. -- Kuinka hänen kävi lopulti?

-- Hän kuoli 39 vuoden vanhana retkensä rasituksista. Samaan aikaan
teki muuan Englantilainenkin yhtä rohkeita, vaikk'ei yhtä onnistuneita
retkiä. Se oli kapteeni Clapperton, Denhamin toveri. Hän seurasi
Mungo-Parkin ja Laingin jälkiä ja saapui elokuussa 1829 Sakatun
kaupunkiin, joutui siellä vangiksi ja kuoli uskollisen palvelijansa
Richard Landerin syliin.

-- Entäs Lander? -- kysäisi Joe kiihkeästi.

-- Hän tunkeutui takaisin merenrantaan ja palasi Lontoosen, tuoden
mukanaan kapteenin paperit ja antaen tarkan kertomuksen omasta
matkastaan. Sitten hän tarjoutui hallituksen käytettäväksi ja teki
veljensä kanssa 1829-1831 uuden retken, kulkien Nigeriä alas Bussasta
hamaan virran suuhun asti ja kuvaten jok'ainoan kylän.

-- Veljekset siis välttivät yhteisen kovan kohtalon? -- kysyi Kennedy.

-- Sillä kertaa ainakin. Vuonna 1833 teki Richard kolmannen retken
Nigerin varsille, mutta melkein lähellä virran suuta hänet kaatoi
luoti, josta ei tiedetä, mistä se tuli. Näette siis, hyvät ystävät,
että tämä maa, jonka ylitse nyt kuljemme, on nähnyt yleviä uhrauksia,
jotka liiankin usein ovat saaneet vain surman palkaksensa.




YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Maa Niger virran polvekkeessa. -- Homborin vuoret fantastillisessa
valossa. -- Timbuktu. -- Tohtori Barthin pohjapiirros. -- Kaasu
vähissä.


Tämän ikävän tiistaipäivän kuluessa kertoeli tohtori Fergusson tuhansia
erikoisseikkoja siitä seudusta, jonka ylitse he kulkivat. Tasainen oli
maanpinta ja esteetön heidän kulullensa. Tohtoria huolestutti vaan tämä
itsepintainen koillistuuli, joka huimaa vauhtia vei heitä yhä kauemmas
Timbuktun leveyspiiriltä.

Niger, kuljettuansa pohjoista suuntaa, tekee Timbuktun kohdalla
polvekkeen ja laskee Atlannin valtamereen monesta suuhaarasta. Tuossa
polvekkeessa on maanlaatu peräti vaihtelevaista: milloin hekumallisen
hedelmällistä, milloin karua erämaata. Viljelemättömiä tasankoja
seuraavat maissipellot ja niitä taas aavat viidakot. Kaikenlaatuisia
vesilintuja elää suurin laumoin rannoilla ja soissa.

Silloin tällöin näkyi Tuaregien leiri, jossa miehet makailivat
nahkaisissa teltoissaan, vaimoväen askarrellessa ulkona, juottaen
kamelintammoja ja poltellen tupakkaa pitkissä piipuissa.

Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pallo edistynyt yli puolen
neljättäsataa kilometriä länteen, ja silloin tarjoutui matkamiesten
eteen suurenmoinen näky.

Kuu pilkisti pilven raosta; sen säteet liukuivat pitkin sateen
muodostamia raiteita ja lankesivat Homborin vuoriselänteesen. Ei
oudompaa näkyä kuin nuo basalttiharjat, jotka loivat fantastillisia
kuvia synkkää pohjaa vasten taivaalle. Olisi luullut näkevänsä
tarumaisen kaupungin keskiajoilta, sellaisia, joita sameina öinä
jäämerien laajoilla kentillä kohoaa hämmästyneen katsojan eteen.

-- Mutta, -- sanoi tohtori jonkun ajan perästä, -- minusta näyttää kuin
alkaisi suunta jälleen muuttua. Sepä hauskaa! Tämän seudun vetehiset
ovat vallan ystävällistä väkeä, kun puhaltavat hiljalleen kaakosta.
Sehän on meille edullista.

_Victoria_ alkoi todellakin kulkea pohjoisempaan, ja toukokuun 20:nä
aamulla sen kohdalla oli selvittämätön verkko kanavia, vuorivirtoja ja
Nigerin lisäjokia. Täällä löysi Fergusson sen paikan, jossa Barth astui
venheesen, matkallansa Timbuktuun. Tällä kohtaa virtailee Niger
puolitoista kilometriä leveänä reheväin äyräitten välillä. Suuret
parvet kierresarvisia gaselleja keikkui korkeassa ruohikossa, joissa
alligaatori niitä salaa väijyi.

Pitkät jonot aaseja ja kameleita sukelsivat metsäin siimekseen,
seljässään Jennen kauppatavaroita. Ennen pitkää tuli eräässä virran
käänteessä näkyviin amfiteatterin tapaan ryhmäyneitä matalia taloja,
katoilla ja lavoilla ympäristöstä kerätyitä rehuvaroja.

-- Tämä on Kabra, -- huusi tohtori riemuissansa, -- Timbuktun satama.
Kaupunkiin ei ole enää kymmentäkään kilometriä!

-- Olette siis tyytyväinen, tohtori? -- kysäisi Joe.

-- Ihastuksissani, poikaseni.

-- Sitten on kaikki hyvällä tolalla.

Kello kaksi laajeni matkustavain katsella tuo erämaitten kuningatar,
salaperäinen Timbuktu, jolla, kuten Atenalla ja Romalla, on ollut omia
oppineita kouluja ja filosofien opetus-istuimia.

Fergusson tutkisteli sitä pienimpiä erikoisseikkoja myöten sen
pohjapiirroksen mukaan, jonka Barth itse oli tehnyt, ja huomasi sen
erinomaisen tarkaksi.

Kaupunki on muodoltaan jättiläismäinen kolmio, piirretty suunnattoman
avaraan, valkohiekkaiseen pintaan. Sen kärki on pohjoista kohti ja
leikkaa siellä palasen erämaasta. Ympäristö on aivan autiota: tuskin
moniaita ruohoja, vaivaiskasvuisia mimosoja ja surkastuneita puita..

Lintuperspektivissä katsottuna on Timbuktu suuri kasa palloja ja
noppakuutioita. Kadut ovat varsin ahtaita, ja kahden puolen niitä
seisoo matalia taloja, auringon paisteessa kuivatuista tiilistä
rakennettuja, sekä oljista ja kaisloista tehtyjä mökkejä, edelliset
suippomaisia, jälkimmäiset litteitä. Pengerryksillä loikoo
huolettomassa asennossa muutamia kaupunkilaisia, räikeänväriset puvut
yllä, keihäs tai musketti kädessä. Naisia ei tähän aikaan päivästä näe
ensinkään.

-- Sanotaan täkäläisten naisten olevan kauniita, -- virkkoi tohtori. --
Tuolla näkyy kolme moskeata torneineen. Ennen vanhaan niitä oli
hyvinkin monta. Kaupunki on suurissa määrin kadottanut entisen
loistonsa! Kolmion kärjessä kohoaa Sankorin moskea pylväskäytävineen,
joita kannattavat varsin puhdaspiirteiset kaarikot, kauempana
Sidi-Jahian moskea ja muutamia kahden kerroksen taloja. Turhaan etsii
sieltä palatseja tai muistomerkkejä. Sheikki on vain kauppamies, ja
hänen kuninkaallinen asuntonsa on kauppakonttori.

-- Tuollapäin näyttää minusta olevan linnoituksen jäännöksiä, -- sanoi
Kennedy.

-- Niitten hajoittaminen on Fullanien työtä v. 1826. Silloin oli
kaupunki kolmatta osaansa suurempi. Timbuktu on hamasta 11:nesta
vuosisadasta alkaen ollut naapuriensa kateuden esineenä. Sen herroina
ovat olleet vuoroin Tuaregit, Sonraijit, Marokanit, Fullanit. Aikoinaan
se oli suuri sivistyksen keskus. Niinpä oli siellä 16:nella
vuosisadalla muuan kuuluisa oppinut, Ahmed Baba, jonka kirjastossa oli
1600 käsikirjoitusta. Nyttemmin on Timbuktu vain varastopaikkana
Keski-Afrikan kaupalle.

_Victorian_ kulkiessa yli, syntyi kaupungissa jonkun verran liikettä;
lyötiin hätärumpua, mutta tuskin olisi seudun viimeinen oppinut
ennättänyt tarkastaa tätä uutta ilmiötä, sillä erämaan tuuli kiidätti
palloa pitkin virran suuntaa, ja pian oli Timbuktu enää pelkkänä
pikaisena muistona matkalta.

-- Ja nyt, -- lausui tohtori, -- johtakoon taivas meitä, minne hyväksi
näkee.

-- Jospa johtaisi länteen! -- virkkoi Kennedy.

-- Hui hai! -- arveli Joe. -- Jos tästä pitäisi lähteä vaikka
Zanzibariin takaisin samaa tietä tai pyyhkäistä valtameren poikki
hamaan Amerikaan, niin ei se minun hattuani haittais.

-- Pitäisi ensin olla selvillä, onko meissä sellaisen matkan tekijöitä,
Joe.

-- Mikäs meiltä puuttuis?

-- Kaasua, poikaseni. Pallon nousuvoima vähenee huomattavissa määrin!
Sitä täytyy säästellen hoitaa, jotta jaksaisi viedä meitä merenrannalle
asti. Täytyy vähentää pohjalastiakin. Olemme liian raskaita.

-- Jaa-a, sellaista se on, kun ei tee mitään työtä. Loikoa aamusta
iltaan pitkällään; rasvat siinä väkistenkin kasvaa, ja paino paisuu.
Kuinkahan pulleita ja pyöreitä ollaankaan, kun kotia tullaan!

-- Joe puhuu Joen lailla, -- virkkoi Skotlantilainen; -- mutta lopussa
kiitos seisoo. Ties mitä kohtaloita edessämme on! Kaukana on meistä
vielä matkan pää. Missä luulet tulevamme rantaan, Samuel?

-- Sitä on ylen vaikea sanoa, Dick. Me olemme varsin vaihtelevain
tuulten varassa. Onnellisina pitäisin meitä, jos saapuisimme Sierra
Leonen ja Portendickin vaiheille. Siinä on lavea ala, jossa olisi
mahdollista tavata ystäviä.

-- Hauska olisi puristaa heidän kättään. Mutta kuljetaanko nyt
toivottua suuntaa?

-- Ei kovinkaan, Dick, ei kovinkaan. Vilkaisehan kompassiin: me
kuljemme etelään, Nigerin lähteitä kohti.

-- Nythän olis otollinen tilaisuus löytää Nigerin lähteet, ellei toinen
jo olis niiden perille päässyt. Mutta eikös hätätilassa passais löytää
uusia?

-- Ei, Joe. Mutta ole rauhassa; toivoakseni ei meidän tarvitse niin
kauas joutuakaan.

Yön tullen heitti tohtori viimeiset hiekkasäkit maahan. _Victoria_
kohosi. Hormi oli täydessä liekissä, mutta tuskin jaksoi kaasu
kannattaa palloa ylä-ilmoissa. Se oli silloin 110 kilometrin päässä
Timbuktusta etelään. Huomenissa se oli Nigerin varrella, lähellä Debon
järveä.




NELJÄSKYMMENES LUKU

Tohtori Fergussonin levottomuus. -- Yhä vaan etelää kohti. -- Jenne. --
Sego. -- Tuuli kääntyy. -- Joe pahoillaan.


Suuret saaret jakoivat täällä virran uoman useampiin kapeisin,
vuolaisin haaroihin. Eräällä saarella näkyi muutamia paimenmajoja,
mutta niistä oli mahdoton ottaa sen tarkempaa selkoa, _Victorian_
vauhti kun kasvoi kasvamistaan. Pahaksi onneksi se alkoi ajautua yhä
etelämpään ja kulki muutamassa minutissa Debon järven yli.

Fergusson ohensi kaasua, minkä suinkin saattoi, ja koetti eri
kerroksissa kohdata toisenlaisia ilmavirtoja, mutta turhaan. Hän luopui
näistä yrityksistä, niitten kautta kun kaasu vähenemistään väheni,
pingoittaen pallon jo muutoinkin veltostuneita seiniä.

Hän ei puhunut mitään, mutta hänen levottomuutensa lisääntyi hetki
hetkeltä. Tuuli painoi häntä yhä kauemmas Etelä-Afrikan sisämaita
kohti, vastoin kaikkia hänen laskujansa. Ellei hän pääse Franskan tai
Englannin alueille, mitenkä heidän käy villien heimojen keskuudessa
Guinan rannalla? Mitenkä kohdata siellä laiva, jolla pääsee
Englantiin? Ja tuuli se parhaillaan ajaa palloa Dahomein valtakuntaa
kohti, hurjimpain villien maahan, missä kuningas suurina juhlina uhraa
tuhansia ihmishenkiä! Siellä heidät hukka perii.

Toiselta puolen heikkeni pallo myötäänsä, sen näki selvään! Hän toivoi
kumminkin, että sateen lakattua tuulen suuntakin muuttuu.

Mutta hänen täytyi valitettavasti luopua noista toiveista, kun Joe
virkkoi:

-- Jopa se sade näkyy yltyvän, ja tällä erää siitä tulee oikein
vedenpaisumuksen sade, jos saa päättää pilvestä, joka nousee tuolta.

-- Pilviäkö vielä! -- sanoi Fergusson.

-- Ja merkillisen synkkä onkin, -- vastasi Kennedy.

-- En minä mointa pilveä vielä ole nähnytkään, -- virkkoi Joe; --
harjakin tuommoinen suora kuin kalan selkäevä.

-- Ei hätää, -- sanoi tohtori, pannen kiikarin pois. -- Ei se ole
pilvi.

-- Mitäs helkkaria se on?

-- Pilvi se on kyllä...

-- Sitä minäkin...

-- Mutta heinäsirkka-pilvi.

-- Ettäkö?

-- Siinä miljardeja heinäsirkkoja lentää vihurina tämän seudun yli, ja
voi maata, johon ne laskevat! Se on hävityksen oma.

-- Sitäpä minä mielisin nähdä.

-- Malta hetkinen, Joe. Kymmenen minutin perästä tämä pilvi saapuu
meidän kohdalle. Saat nähdä omin silmin.

Tohtori oli oikeassa. Tämä paksu, taaja pilvi, monta kilometriä laaja,
läheni huumaavalla pauhulla, laskien maahan suunnattoman varjon. Sadan
askeleen päässä _Victoriasta_ tämä lukematon parvi laskeutui
viheriöivään maahan. Neljänneksen kuluttua se nousi jälleen lentoon,
mutta kaukaakin saattoi nähdä, kuinka puut ja pensaat olivat aivan
paljaat ja nurmet kuin viikatteella niitetyt. Näytti kuin olisi äkkiä
halla käynyt maan yli ja kuolettanut kaiken kasvullisuuden, viimeistä
kortta myöten.

-- No Joe?

-- No niin, tohtori! Merkillistähän tuo on, mutta vallan luonnollista
silti! Yhdestä heinäsirkasta ei suurta haittaa, mutta kun niitä on
miljonia, niin -- tietäähän sen!

-- Sepä oli kauhea sade, -- virkkoi metsästäjä; -- hirveämpää vielä
kuin rajuinkin raesade.

-- Ja sitä on mahdoton estää, -- puhui tohtori. -- Väestö on välistä
koettanut, hävittääkseen niitä, sytyttää metsiä, jopa viljavainioitakin
tuleen; mutta ensimmäiset kerrokset vaan syöksevät liekkeihin,
sammuttavat valkean, ja suurin osa pääsee ehjänä yli. Kaikeksi onneksi
saavat näitten seutujen asukkaat jonkun verran korvausta heinäsirkkain
hävityksiltä. He kokoovat näitä hyönteisiä suurissa määrin ja syövät
niitä mielellään.

-- Ne on siis niin paljon kuin lentäviä krapuja, -- arveli Joe.

Illan suussa muuttui maanlaatu suoperäisemmäksi. Metsäin asemesta
näkyi yksinäisiä puuryhmiä. Virtain varsilla erotti muutamia
tupakkaviljelyksiä ja rehuvainioita. Eräässä suuressa saaressa sijaitsi
Jennen kaupunki, kaksine puisine minaretteineen ja ilkeine löyhkineen,
joka läksi miljoneista pääskysenpesistä talojen seinissä.

Talojen välissä kasvaa siellä täällä baobab-, mimosa- ja daadelipuita.
Liike näytti öiseenkin aikaan olevan varsin vilkasta. Jenne onkin suuri
kauppakaupunki. Siitä saa Timbuktu kaikki tarpeensa. Timbuktuun
kulkevat sen monilukuiset lotjat ja karavaanit, vieden erillaisia
teollisuustuotteitaan.

-- Ellei meidän täytyisi jouduttaa matkaa, -- virkkoi tohtori, -- niin
koettaisin laskeutua tähän kaupunkiin. Siellä lienee useampiakin
Arabialaisia, jotka ovat matkustaneet Franskassa tai Englannissa, ja
joille tällainen kulkuneuvo ei ole outoa. Mutta järkevää tämä pysäys ei
olisi.

-- Pistäytään sitten, kun ensi kerran tänne tullaan, -- nauroi Joe.

-- Sitä paitsi tuntuu minusta kuin tuuli pyrkisi kääntymään hiukan
itään. Sitä tilaisuutta ei saa laiminlyödä.

Tohtori heitti ulos muutamia tarpeettomia esineitä, tyhjiä pulloja ja
tyhjän liha-arkun. Hänen onnistui pysyttää _Victoria_ edullisemmassa
ilmakerroksessa. Kello neljä aamulla aurinko toi näkyviin Segen,
Bambarran pääkaupungin. Sen tuntee helposti neljästä eri kaupungista,
joista se on kokoonpantu, maurilaisista moskeoistaan ja edestakaisin
liikkuvista lautoistaan, jotka kuljettavat asukkaita kaupungista
toiseen. Mutta matkamiehiä ei kaupungista nähty, eivätkä hekään mitään
nähneet, he kun kiivasta vauhtia kulkivat luoteiseen. Tohtorin
levottomuuskin alkoi vähitellen antaa perää.

-- Vielä kaksi päivää tätä suuntaa yhtä nopeasti, niin jo saavumme
Senegalin virralle.

-- Ja silloin olemme ystäväin luona, niinkö? -- kysyi Skotlantilainen.

-- Emme aivan vielä. Hätätilassa, jos _Victoriakin_ jättäisi meidät
pulaan, pääsisimme sittenkin miten kuten franskalaisille alueille.
Mutta jos se kestää vielä sittenkin parisen sataa kilometriä, niin
pääsemme ilman väsymystä, ilman vaaroja, iloisin mielin hamaan
länsirantaan asti.

-- Ja siihen loppuu lappamiset! -- arveli Joe. -- Voi sentään! Jollei
minussa olisi niin palava halu päästä kertomaan tämän matkan vaiheista,
niin en ikinä tahtoisi astua jalkaani maahan! Luuletteko, tohtori, että
ne hyvinkin uskovat meidän kertomuksiamme?

-- Kukapa tietää, poikani? Kumoamaton tosiasia on kumminkin tämä:
tuhannet todistajat ovat nähneet meidän lähtevän Afrikan toisesta
rannasta, ja tuhannet saavat nähdä meidän laskevan maihin toisessa.

-- Hoh-hoijaa! -- lausui Joe, syvästi huoaten. -- Jo minä yhdenkin
kerran saan kaipauksella muistella kultamalmejani! Nehän ne olis
antaneet painoa meidän kertomuksille, niin ett'ei kenenkään olis
päähänkään pälkähtänyt ruveta niitä epäilemään. Yksi kuulija yhtä
kultagrammaa kohti, -- aatelkaas sitä väen paljoutta, joka olisi tullut
minua kuulemaan ja minua ihmettelemään!




YHDESVIIDETTÄ LUKU

Lähemmäs Senegalia. -- _Victoria_ laskeutuu laskeutumistaan. --
Marabuuti El Hadshi. -- Pahoja vuoria. -- Joen temppu.


Toukokuun 27:nä, kello yhdeksän aamulla, esiintyi maisema uudessa
muodossa. Vähitellen kohoavassa maanpinnassa alkoi näkyä mäkiä, ja tämä
tiesi vuoriston läheisyyttä. Pian oli kuljettava vuorenseljänteen yli,
joka erottaa Nigerin ja Senegalin laaksot toisistaan, ja josta toiset
virrat lähtevät Guinan lahteen, toiset Kap Verdin poukamaan.

Tätä osaa Afrikaa, hamaan Senegaliin asti, pidetään vaarallisena
seutuna. Fergusson tiesi sen edeltäjäinsä kertomuksista. Heillä oli
ollut tuhansia kärsimyksiä ja vaaroja kestettävinä täkäläisten rajujen
neekerien keskuudessa. Turmiollinen ilman-ala oli tuhonnut useimmat
Mungo-Parkin seuralaisista. Fergusson päätti siis kaikin mokomin
karttaa laskeumasta maahan näissä tuhoisissa seuduissa.

Mutta hän ei saanut hetkenkään lepoa. _Victoria_ laskeutui tuntuvalla
tavalla. Täytyi taaskin heittää ulos enemmän tai vähemmän tarpeettomia
esineitä, vallankin vuorenseljänteitten yli kuljettaessa. Ja tätä kesti
kolmatta sataa kilometriä. Tuo alinomainen nouseminen ja laskeminen
kävi rasittavaksi. Pallo, tämä uuden-aikainen Sisyfon kallio, joka
myötäänsä vieri alas, oli käynyt yhä vajaammaksi, pitemmäksi, ja tuuli
painoi kuopilleen sen velttoa päällystä.

-- Onkohan pallossa halkeamia? -- kysyi Kennedy, tuon huomattuansa.

-- Ei, -- vastasi tohtori, -- mutta guttaperkka on nähtävästikin
pehmennyt tai sulanut kuumuudesta, ja tafta läpäisee vetyä.

-- Mikäs neuvoksi nyt?

-- Sitä on mahdoton auttaa. Meidän täytyy keventää painoa, se on ainoa
keino; täytyy heittää pois, mitä vaan sopii.

-- Mutta mitä? -- kysyi Skotlantilainen, katsellen ympärilleen jo
ennestäänkin kovin vajaantuneessa gondolissa.

-- Irroitetaan teltta, joka painaa sangen paljon.

Joe kiipesi sen renkaan ulkopuolelle, joka piteli koossa verkon köysiä,
sai siellä helposti irti teltan paksut uutimet ja heitti ne alas.

-- Siin'on mieluisa saalis kokonaiselle heimolle murjaaneja, -- virkkoi
hän; -- tuhatkunta heitä näistä varmaan puvun saa, sillä se väki se on
säästävänpuoleista kankaissa.

Pallo kohosi jonkun verran, mutta pian se alkoi ilmeisesti lähetä maata
jälleen.

-- Lasketaan maahan, -- sanoi Kennedy, -- ja katsotaan, mitä voisi
tehdä tuolle päällykselle.

-- Usko minua, Dick, ei ole mitään keinoa, millä korjata sitä.

-- Mitäs me sitten teemme?

-- Me uhraamme kaikki, mikä ei ole välttämättömän tarpeellista. Minä en
tahtoisi millään ehdoin laskea maihin näissä seuduin, missä nuo metsät,
joitten yli nyt parast'aikaa kuljemme, ovat kaikkea muuta kuin
turvallisia.

-- Jalopeurojako muka on vai muita hyenoja? -- kysyi Joe
ylenkatseellisesti.

-- Pahempaakin, poikaseni; ihmisiä on, julmimpia koko Afrikassa.

-- Mistä sen tietää?

-- Edellisten matkustajain kertomuksista. Franskalaiset, joilla on
siirtomaa Senegalissa, ovat sitä paitsi saaneet olla alituisissa
tekemisissä läheisten heimojen kanssa. He ovat jatkaneet tutkimuksiansa
Senegal virran polveketta myöten ja huomanneet senpuoliset seudut
kokonaan autioiksi sodan ja rosvousten jäljiltä.

-- Milloinka sellaista on tapahtunut?

-- Vuonna 1854 muuan marabuuti Al-Hadshi, joka sanoi saaneensa
taivaasta ilmestyksen, niinkuin Muhammedikin, yllytti kaikki sikäläiset
heimot sotaan uskottomia, se on Europpalaisia, vastaan. Kolmen
uskonkiihkoisen lauman johtajana hän hävitti perinpohjin Senegalin ja
sen lisäjoen Falemen välisen seudun, säästämättä ainoatakaan kylää tai
majanpahaistakaan, ryöstäen ja murhaten. Jatkaen hirmutöitään yhä
pohjoisemmas, hän uhkasi vihdoin Medinan linnaa, jonka Franskalaiset
olivat rakentaneet Nigerin varrelle. Sankarimaisesti torjui siinä hänen
hyökkäyksiänsä Paul Holl kokonaista kuusi kuukautta, melkein ilman
muonavaroja ja ampumatarpeita, kunnes översti Faidherbe saapui hänelle
avuksi. Al-Hadshi lyötiin ja pakeni rosvojoukkoineen näihin seutuihin.
Ei olisi hauska joutua hänen käsiinsä.

-- Emmekä joudu, -- vakuutti Joe, -- vaikka täytyisi gondolista heittää
pois kaikki tyyni, paitsi ampumaneuvoja.

-- Emmehän enää kaukana ole Senegalin virrasta, -- virkkoi tohtori, --
mutta pahoin pelkään, ett'ei pallo jaksa kuljettaa meitä sinne saakka.
Sitä paitsi on muuan seikka, joka minua huolestuttaa.

-- Mikä niin?

-- Meidän täytyy kulkea vuorten yli, ja se käy vaikeaksi, sillä minä en
voi enää lisätä pallon nousuvoimaa kovimmallakaan kuumuudella.

-- _Victoria_ parka! -- huokasi Joe. -- Siihen on ennättänyt jo kiintyä
kuin merimies laivaansa! Eihän se enää sama ole kuin lähdettäissä,
mutta synti olis puhua siitä pahaa! Se on palvellut meitä kuin mies, ja
ihan minulta sydän siihen paikkaan pakahtuu, jos pitää jättää se.

-- Ole rauhassa, Joe! Emme sitä hevin heitä. Se palvelee meitä vielä,
kunnes kokonaan nääntyy. Kestäköönhän vielä neljäkolmatta tuntia.

-- Ei se kestä, -- puhui Joe, tarkastellen palloa; -- laihtuu poloinen
laihtumistaan. Mennyttä se on kalua, _Victoria_ rukka!

-- Ellen erehdy, -- virkkoi Kennedy, -- tuolla taivaanrannassa näkyy
sinun mainitsemiasi vuoria.

-- Niitä ne ovat, -- vastasi tohtori, katsottuaan kiikariin; -- hyvin
näyttävät korkeilta. Mitenkähän pääsemme niitten yli?

-- Eikö niitä sopisi kiertää?

-- Tuskin. Katsos, minkä mahdottoman alan ne täyttävät: melkein puolet
näköpiiriä.

-- Ihan niillä näkyy olevan meininki piirittää meidät ylt'ympariltä, --
virkkoi Joe; -- niitä tulee sekä vasemmalta että oikealta.

-- Täytyy ehdottomasti päästä niitten yli.

Nuo vaaralliset vastukset näkyivät lähenevän erinomaisen nopeasti;
paremmin sanoen: tuuli kiidätti _Victoriaa_ teräviä huippuja kohti.
Täytyy kohota, maksoi mitä maksoi, muutoin törmätään niitä vastaan.

-- Joe, kaada vesi ulos, -- sanoi Fergusson; -- jätä vaan yhden päivän
varat.

-- Sinne meni! -- virkkoi Joe.

-- Kohoaako? -- kysyi Kennedy.

-- Hiukan, noin viisitoista metriä, -- vastasi tohtori, joka ei
kääntänyt silmiäänkään barometrista. -- Mutta se ei riitä.

Olisi todellakin pitänyt kohota vielä vähintänsä 150 metriä.

Hormia varten varustettu vesi kaadettiin sekin pois. Jäljelle jäi vaan
moniahta litrallinen. Mutta ei siinäkään kylliksi.

-- Ja yli vaan täytyy päästä, -- puhui tohtori.

-- Tyhjennetään kaikki arkut ja viskataan ne ulos, -- virkkoi Kennedy.

-- Sinne ne meni. On se vähän ikävää, kun tuolla viisiä pala palalta...

-- Ja sinä, Joe! Älä yritäkään uudistamaan tuonottaista uhrautumistasi!
Vanno, ettes jätä meitä, käyköön miten hyvänsä.

-- Olkaa huoleti, tohtori; ei erota, ei.

_Victoria_ oli kohonnut jälleen puolisen sataa metriä, mutta yhä
vieläkin oli vuoren huippu korkeammalla. Heidän edessään oli melkein
pystysuora seinä, joka ylhäällä päättyi teräväksi kärjeksi. Se oli
vielä ainakin 60 metriä matkamiesten yläpuolella.

-- Kymmenen minutin perästä gondoli särkyy tuota kivimuuria vasten,
ellei meidän onnistu päästä sen yli.

-- Siis, tohtori?

-- Jätä pelkkä pemmikani gondoliin ja viskaa muut lihat ulos.

Jälleen keveni pallo parilla sadalla kilolla. Se kohosi tuntuvasti,
mutta mitäpäs siitäkään, ellei pallo pääse vuoren huipun yli! Tila oli
kauhea. _Victoria_ riensi ankaraa vauhtia ... pian on kuuluva kauhea
täräys ja gondoli on säpäleinä.

Tohtori loi silmäyksen ympäri gondolia.

Se oli melkein tyhjä.

-- Ole valmiina, Dick, jos tarvitaan, heittämään laidan yli kaikki
pyssysi.

-- Pyssytkö! -- huudahti metsästäjä säpsähtäen.

-- Ystävä hyvä, jos kerran pyydän, niin en sitä tarpeettomasti tee.

-- Samuel! Samuel!

-- Sinun pyssysi, kruutisi ja lyijysi, -- meidän henkemme saattaa
riippua niistä.

-- Jo ollaan lähellä! -- huusi Joe, -- jo ollaan lähellä!

Kymmenen metriä! Ja vuori on vieläkin kymmenen metriä korkeammalla. Joe
sieppasi makuuvaatteet ja heitti ne ulos. Virkkamatta mitään
Kennedylle, hän viskasi samassa muutaman luoti- ja haulisäkinkin.

Pallo kohosi. Se nousi kovan-onnen huipun yläpuolelle ja auringonsäteet
välähtivät sen yläosassa, mutta gondoli oli teräväsärmäisten kivien
alapuolella ja uhkasi joka silmänräpäys särkyä niihin.

-- Kennedy! Kennedy! -- huudahti tohtori, -- heitä pyssyt taikka olemme
hukassa!

-- Älkää vielä, mr Kennedy! Älkää vielä!

Kennedy kääntyi ja näki Joen katoavan gondolin laidan yli.

-- Joe! Joe! -- kiljaisi hän.

-- Onnetonta! -- sanoi tohtori.

Vuoren huippu saattoi tällä kohtaa olla viisi kuusi metriä leveä; sen
toisella puolen alkoi vähemmin jyrkkä rinne. Gondolin pohja ulottui
parahiksi huipun pintaan. Narahdellen se liukui teräviä kiviä myöten.

-- Jo päästään! Jo päästään!... Jo päästiin! Fergussonin sydän hypähti
ilosta.

Pidellen käsillään kiinni gondolin pohjasta juoksi pelvoton Joe vuoren
palttaa myöten, siten keventäen palloa omalla painollansa. Hänen täytyi
samassa lujasti pidätellä sitä, se kun pyrki karkaamaan hänen
kouristaan.

Päästyään toiselle laidalle ja nähtyään kuilun edessänsä, Joe ponnahti
kaikin voimin, tarttui nuoriin ja kiipesi kumppaliensa luokse.

-- Kaikiss' näiss' ollaan! -- virkkoi hän.

-- Uljas Joe! Ystävä kallis! -- lausui tohtori liikutettuna.

-- Eikös ja! -- vastasi Joe. -- Minkä minä tein, en minä sitä teidän
tähtenne tehnyt, vaan mr Kennedyn karbiinin tähden! Minä jäin hänelle
velkaa tuossa kahakassa tuonoin Arabialaisten kanssa. Minulla on tapana
maksaa velkani, ja nyt olemme kuitit, -- lisäsi hän, ojentaen
metsämiehelle tuon lempipyssyn. -- Kovin olisi minun ollut vaikea nähdä
noin hyväin ystäväin eroavan toisistaan.

Kennedy ojensi hänelle kätensä, kykenemättä sanomaan sanaakaan.

_Victorian_ tehtävänä oli nyt vain laskeutua, ja sitä sen oli helppo
tehdä. Pian se oli tullut 60 metrin päähän maasta ja jäi tasapainoon.
Maaperä näytti sangen epätasaiselta. Siinä oli koko joukko mäkiä, ja
niitä olisi öiseen aikaan ollut vaikea karttaa pallolla, joka ei enää
ota totellakseen. Ilta pimeni nopeaan, ja tohtori, niin vastenmielistä
kuin se olikin, päätti pakostakin pysähtyä huomiseksi.

-- Kunpa löytäisimme sopivan paikan, mihin käydä yöksi, -- virkkoi hän.

-- Vai niin! -- vastasi Kennedy. -- Päätit vihdoinkin.

-- Niin, olen kauan aikaa punninnut erästä ehdotusta, jonka me panemme
täytäntöön. Kello ei ole kuin kuusi; meillä on siis aikaa kyllä. Joe,
laske ankkurit.

Joe totteli.

-- Täällä näkyy olevan taaja metsä, -- puhui tohtori. -- Ankkuri
tarttuu kaiketi jonkun puun latvaan. En millään ehdoin suostuisi
olemaan yötä maassa.

-- Sopiiko meidän astua maihin? -- kysäisi Kennedy.

-- Mitä varten? Sanon vieläkin kerran, että meidän olisi vaarallista
erota toisistamme. Sitä paitsi minä tarvitsen teidän apuanne erääsen
vaikeaan työhön.

_Victoria_, liukuessaan suunnattoman tuuheitten latvain yli, pysähtyi
äkisti. Ankkurit olivat tarttuneet kiinni.

Tuuli hiljeni illemmalla, ja pallo oli melkein aivan asemillaan. Sen
alla muodostivat sykomoripuitten latvat laajan, vehreän pinnan.




KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ylevämielinen kiista. -- Viimeinen uhraus. -- Ohennus-apparaati. --
Joen näppäryys. -- Puoliyö. -- Tohtorin vartio. -- Kennedyn vartio. --
Hän nukahtaa. -- Tulipalo. -- Huudot. -- Kantaman ulkopuolella.


Tohtori mittasi asemansa tähtien mukaan. Senegaaliin ei ollut täyttä
viittäkymmentäkään kilometriä.

-- Kaikki, minkä me voimme tehdä, hyvät ystävät, -- puhui hän, -- on
päästä virran yli, mutta kosk'ei meillä ole käytettävinä siltaa eikä
venheitä, niin täytyy meidän turvautua yksinomaa palloon, ja sitä
varten on _Victoria_ vieläkin kevennettävä.

-- Mutta millä keinoin, sitä minä en ymmärrä, -- vastasi metsästäjä,
peljäten jälleen pyssyjänsä. -- En tiedä muuta neuvoa kuin että yksi
meistä päättää uhrautua, jäädä jälkeen ... ja nyt on minun vuoroni
saada se kunnia.

-- Tonttuja kans! -- virkkoi Joe. -- Minullahan on kokemusta.

-- Ei tässä nyt ole kysymyksessä syöstä järveen, hyvä ystävä, vaan
päästä jalkaisin meren rannalle, ja minä olen hyvä astuja ja hyvä
metsästäjä.

-- En suostu, en, vaikka! ... intti Joe.

-- Teidän ylevämielinen kiistanne on tarpeetonta, uljaat ystävät, --
puhui Fergusson; -- toivoakseni ei meidän tarvitse moiseen keinoon
ryhtyä, mutta jos niinkin kävisi, niin emme sittenkään erkanisi, vaan
yhdessä astuisimme halki tämän maan.

-- Se oli kohdalleen sanottu, -- virkkoi Joe; -- eikä tuommoinen
jalkapatikka meille pahaa teekään.

-- Mutta ennen sitä, -- sanoi tohtori, -- täytyy meidän ryhtyä
viimeiseen keinoon, saadaksemme _Victorian_ keveämmäksi.

-- Ja mihin? -- kysyi Kennedy; -- sitä olisi hauska kuulla.

-- Meidän täytyy päästä hormin arkuista, Bunsenin pattereista ja
spiraliputkesta. Ne painavat noin 500 kiloa, ja se on liian raskas
taakka kuljettaa ylä-ilmoissa.

-- Mutta Samuel, milläs keinoin sinä sitten ohennat kaasua?

-- En ohenna ollenkaan. Meidän täytyy tulla toimeen ilman.

-- Mutta...

-- Kuulkaa nyt, hyvät ystävät! Olen tarkoin laskenut, kuinka paljo
meille vielä jää nousuvoimaa. Siinä on tarpeeksi kantamaan meidät
kaikki kolme vähine tavaroinemme. Meidän painomme on tuskin 250 kiloa,
siihen lukien molemmat ankkuritkin, jotka aion säilyttää.

-- Hyvä ystävä, -- vastasi tohtori. -- Sinä ymmärrät nämä asiat
paremmin kuin kukaan muu. Sano vaan, mitä on tehtävä, niin me teemme.

-- Se on vissi se, tohtori.

-- Sanon vielä kerran, niin raskaalta kuin tuntuukaan: meidän täytyy
panna kalusto altiiksi.

-- Pannaan! -- toisti Kennedy.

-- Toimeen vaan! -- huudahti Joe.

Ei ollut helppoa se työ. Apparaatit piti ottaa irti pala palalta. Ensin
nostettiin seoksen, sitten hormin arkku ja vihdoin se, missä vesi
hajaantui alkuaineksiinsa. Tarvittiin kolmen miehen yhteiset
ponnistukset, ennenkuin arkut saatiin irti gondolin pohjasta, johon ne
olivat lujasti kiinnitetyt, mutta Kennedyn voima, Joen notkeus ja
tohtorin kekseliäisyys teki sen, että työ onnistui. Mikä irti saatiin,
se heitettiin heti ulos, ja ne katosivat näkyvistä, tehtyään joka kerta
suuren aukon sykomorien tuuheisin latvoihin.

-- Neekerit ne tietenkin ällistyy, -- arveli Joe, -- kun löytävät
metsästä tällaisia vehkeitä; kyllä kai ne niitäkin jumalinaan kumartaa
pokkuroivat.

Sitten tuli pallon ja spiralin välisten putkien vuoro. Helppo oli
katkaista gondolin yläpuolelta kautshukkinivelet, mutta vaikeampaa oli
putkien irroittaminen, ne kun olivat kiinni itse pallon sisässä.

Siinä työssä osoitti Joe erinomaista näppäryyttä. Paljain jaloin,
jott'ei turmelisi päällysverhoa, hän kiipesi köyttä myöten pallon
ylimmäiseen päähän asti, ja siellä, toisella kädellään pidellen kiinni
tällä liukkaalla pinnalla, irroitti torvien ulkopuoliset mutterit.
Silloin oli helppo vetää ne pallon sisästä ulos sisäaukon kautta, joka
jälleen lujilla siteillä köytettiin kiinni ilmanpitäväksi.

Päästyään näin suuresta painosta, _Victoria_ ojensihe pystyyn ja veti
ankkuriköyden tiukalle.

Puolen-yön aikana oli työ saatu onnellisesti päätetyksi, vaikka
olivatkin tekijät uupuneita. Hätä hätää syötiin illallinen, pemmikaania
ja kylmää groggia, sillä tohtorilla ei ollut enää antaa lämmikettä
Joelle.

Sitä paitsi oli Joe, niinkuin Kennedykin, peräti uupunut.

-- Pankaa maata ja nukkukaa, hyvät ystävät, -- sanoi Fergusson. -- Minä
otan ensimmäisen vartion, herätän kello kaksi Kennedyn, ja hän taas
herättää Joen kello neljä. Kello kuusi lähdemme matkaan, ja taivas
suojelkoon meitä tänä viimeisenä matkapäivänä!

Ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kennedy ja Joe oikaisivat itsensä
gondolin pohjalle ja vaipuivat heti syvään uneen.

Yö oli tyyni. Pilvi kietoi välistä verhoonsa kuun, joka kävi viimeistä
neljännystään, tuskin jaksaen hälventää yön pimeyttä. Fergusson nojasi
gondolin laitaan ja tähysteli ympärilleen. Hän tarkasteli huolellisesti
latvain muodostamaa levättiä allansa, joka esti häntä näkemästä maahan
asti. Pieninkin risaus herätti hänessä epäluuloa, ja hän koetti saada
selityksen kaikkeen, yksin lehden hiljaiseen väräykseenkin.

Hän oli siinä herkässä mielentilassa, joka yksinäisyydessä käy kahta
herkemmäksi, jolloin ihmistä väkistenkin pyrkii kammottamaan. Moisen
matkan tehtyänsä, niin monet vastukset voitettuansa, päämääräänsä juuri
saapumaisillaan -- eihän kummakaan, jos ihminen käy rauhattomaksi,
hänen hermonsa jännittyvät, ja matkan pää ihan silmissä pakenee yhä
loitommas.

Sitä paitsi ei asema ollut ensinkään turvallinen keskellä raakalaisten
aluetta, vieläpä sellaisella kulkuneuvolla, joka saattaa tehdä kiusaa
minä hetkenä hyvänsä. Tohtori ei enää luottanut palloonsa ehdottomasti.
Se aika oli ohitse, jolloin se empimättä oli totellut tohtorin käskyjä.

Näissä miettein tohtori oli välisti kuulevinaan jotain epämääräistä
humua salolta hänen allansa; luulipa hän joskus nähneensä tulenkin
tuikahtavan puitten välitse. Hän tarkasteli yökiikarillaan joka
haaralle, mutta ei nähnyt mitään. Tuntui kuin olisi hiljaisuus entistä
syvempi.

Se oli kaiketi pelkkää harhanäköä ja harhakuuloa. Vartionsa
valvottuaan, hän herätti Kennedyn ja pyysi hänen pysymään hyvin
valppaana. Hän laskeusi Joen viereen ja nukkui.

Kennedy sytytti piippunsa ja hieroskeli silmiään, jotka eivät tahtoneet
pysyä auki. Hän nojausi yhteen nurkkaan ja rupesi polttamaan kiivaasti,
unta karkoittaakseen.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vieno tuuli
leyhytteli puitten latvoja ja huojutteli hiljakseen gondolia,
houkutellen metsästäjää unen helmoihin. Hän koetti vastustaa, avasi
silmänsä monta kertaa, tähysteli synkkään yöhön, mitään näkemättä.
Mutta väsymys sai vallan... Hän nukahti.

Miten kauan hän lienee ollut tuossa tiedottomuuden tilassa, sitä hän ei
voinut sanoa. Hän heräsi omituiseen räiskeesen.

Hän hieraisi silmiään ja nousi pystyyn. Kova kuumuus leyhähti häntä
vastaan.

Metsä oli tulessa.

-- Tulipalo! tulipalo! -- huusi hän, selvään käsittämättä itsekään,
mitä oli tapahtunut.

Toiset heräsivät.

-- Mikäs on? -- kysyi Samuel.

-- Tulipalo se on! -- virkkoi Joe. -- Mutta mitenkäs...

Samassa kuului raju huuto liekehtivien latvain alta.

-- Murjaanin pakanat! -- huudahti Joe. -- Nyt ne vietävät ovat
pistäneet metsän palamaan, paistaakseen meidät siihen paikkaan!

-- Ne on Talibeja, Al-Hadshin marabuuteja epäilemättä! -- sanoi
tohtori.

Tulinen kehä kiertyi _Victorian_ ympärille. Kuivan puun räiskinä
sekaantui tuoreitten oksien pihinään. Lianit, lehdet, koko elävä osa
kasvullisuutta joutui tuhoavan elementin saaliiksi. Kaikki oli yhtenä
ainoana tulimerenä. Pitkät puut kohottivat mustaa runkoansa tässä
palavassa pätsissä, oksillaan hehkuva hiilos. Suunnaton liekkien leimu
heiasteli pilvistä. Matkamiehistä tuntui kuin olisivat joutuneet
keskelle palavaa kuilua.

-- Paetkaamme maahan! -- huusi Kennedy. -- Siinä ainoa pelastus.

Mutta Fergusson pidätti hänet lujalla kädellä. Samassa hän riensi
ankkuriköyden ääreen ja löi sen yhdellä kirveen-iskulla poikki. Liekit
olivat kohonneet korkealle ja pyrkivät jo nuoleskelemaan pallon
kupeita, kun samassa _Victoria_, siteistään päästyänsä, ponnahti
seitsemättä sataa metriä ylä-ilmoihin.

Kauhea huuto kajahti alhaalta metsästä, ja samassa kuului ankara
pyssyjen pauke.

Tuuli tarttui palloon ja läksi kiidättämään sitä länttä kohti.

Kello oli silloin neljä aamulla.




KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Talibit. -- Takaa-ajo. -- Hävitetty maa. -- Tuuli hiljenee. --
_Victoria_ laskee. -- Viimeiset ruokavarat. -- _Victorian_ hypyt. --
Puolustus kiväritulella. -- Tuuli paisuu. -- Senegalin virta. -- Guinan
putoukset. -- Kuuma ilma. -- Virran poikki.


-- Ellemme kaikiksi varoiksi olisi keventäneet palloa eilis-iltana, --
sanoi tohtori, -- olisimme auttamattomasti olleet hukassa.

-- Sellaista se on, kun ajoissa eteensä katsoo, -- arveli Joe; -- ehjin
nahoin pääsee, ja sehän on varsin luonnollista.

-- Ei kaikki vaara vielä ole ohitse, -- virkkoi tohtori.

-- Mitäs sinä pelkäät? -- kysyi Dick. -- Eihän _Victoria_ pääse
laskeumaan sinun luvattasi. Ja vaikka läskisikin?

-- Vaikkako? Katsohan Dick!

Tuskin oli metsänrinne jäänyt heistä taakse, niin jo he huomasivat noin
kolmekymmentä ratsastajaa, leveät housut jalassa ja burnuusi liehumassa
hartioilla, kellä keihäs, kellä musketti kädessä. He ajoivat hiljaista
laukkaa vilkkailla ja tulisilla hevosillaan samaa suuntaa kuin
_Victoriakin_, joka kulki kohtalaista vauhtia.

Matkustajat huomattuansa, he päästivät rajun huudon, aseitansa
heiluttaen. Viha ja uhka kuvautui heidän tummanruskeissa kasvoissaan,
jotka vielä julmemman näköisiksi teki harva, mutta törröttävä parta.
Keveästi he ratsastivat Senegalin joenlaaksoon viettäviä rinteitä
myöten.

-- Niitä ne ovat! -- sanoi tohtori, -- verenhimoisia Talibeja,
Al-Hadshin raivoisia marabuuteja! Kernaammin olla synkällä salolla,
keskellä metsänpetoja, kuin joutua noitten rosvojen käsiin.

-- Eivät ne ainakaan miellyttävän näköisiä ole, nuo väkevät roistot --
virkkoi Kennedy.

-- Hyvä toki, ett'ei noilla pedoilla ole siipiä, -- tokaisi Joe; -- ja
onhan sekin jo jotain.

-- Katsokaas, -- puhui Fergusson, -- katsokaa hävitystä noissa kylissä,
noita poltetuita majoja! Se on heidän työtänsä. Ja tuolla, missä ennen
viljavainiot rehoittivat, ei kasva enää korttakaan.

-- Mutta eiväthän he missään tapauksessa voi saavuttaa meitä, -- sanoi
Kennedy. -- Heti kuin olemme päässeet virran yli, olemme turvassa.

-- Niin kyllä, Dick, mutta me emme saa laskeutua, -- sanoi tohtori,
katsoen barometriin.

-- Parasta on -- virkkoi Kennedy, -- että varoiksi panemme pyssyt
kuntoon, Joe.

-- Eipä haittaa, mr Kennedy. Nyt sen näkee, kuinka hyvä oli, ett'ei
pyssyjäkin riputeltu pitkin teitä.

-- Mun karbiinini! -- huudahti metsämies. -- Toivoakseni ei minun
milloinkaan tarvitse erota siitä.

Ja Kennedy latasi sen erittäin huolellisesti. Kruutia ja luoteja oli
vielä jäljellä riittävä määrä.

-- Kuinka korkealla me olemme nyt? -- kysyi hän tohtorilta.

-- Noin 225 metriä; mutta nyt emme enää saata mielinmäärin nousta ja
laskea, päästäksemme myötäisempiin ilmavirtoihin. Me olemme nyt
kokonaan pallon varassa.

-- Harmillista! -- virkkoi Kennedy. -- Tuuli on hyvinkin
keskinkertainen, mutta jos olisimme joutuneet sellaisen orkaanin
valtaan kuin tuonottain, niin olisi tuo rosvojoukko jo aikaa sitten
silmänkantaman takana.

-- Mutta nuo konnat seuraavat meitä eivätkä häpeäkään, -- sanoi Joe; --
tuommoista hiljaista hyppyä, niinkuin ois lystireissua vaan.

-- Jos olisimme lähempänä, -- virkkoi metsästäjä, -- niin minua
huvittaisi tiputella ne maahan yksitellen.

-- Niinpä niinkin, -- vastasi Fergusson, -- mutta lähempänä olisivat
silloin hekin, ja _Victoria_ olisi liiankin hyvä pilkku heidän pitkille
musketeilleen. Kuinka meidän kävisi, jos palloon tulisi reikiä, saat
itse päättää.

Talibien takaa-ajoa kesti koko aamupuolen. Kello yhdentoista tienoissa
edellä puolenpäivän oli pallo kulkenut tuskin kolmeakaan kymmentä
kilometriä länteen.

Tohtori tarkasteli pienimpiäkin pilvenpilkkuja taivaanrannassa, yhä
peljäten muutosta säässä. Jos tuuli heittää heidät takaisin Nigeria
kohti, kuinkas silloin? Sitä paitsi hän huomasi pallon yhtämittaa
laskeutuneen lähtöhetkestä asti runsasta 90 metriä, ja Senegal oli
vielä 22 kilometrin päässä. Nykyistä vauhtia kestäisi kulku sinne vielä
kolme tuntia.

Samassa vetivät uudet huudot hänen huomionsa puoleensa. Talibit
kiihoittivat hevosiansa.

Tohtori katsahti barometriin ja ymmärsi syyn heidän huutoonsa.

-- Laskeutuuko pallo? -- kysyi Kennedy.

-- Laskeutuu.

-- Pahus sentään!

Neljänneksen tunnin perästä ei gondoli ollut kuin 15 metrin päässä
maasta. Tuuli puhalsi kumminkin kovemmin. Talibit jouduttivat
hevosiansa, ja äkkiä kajahti yhteislaukaus musketeista.

-- Kovin on otus kaukana, kanaljat! -- huudahti Joe. -- Paras on pitää
noita hirtehisiä hiukan loitompana.

Samassa hän tähtäsi etummaista ratsastajaa ja laukaisi. Talibi kaatui
maahan. Muut pysähtyivät, ja siten pääsi _Victoria_ taas hyvän matkaa
edelle.

-- Varovaisia ovat, -- virkkoi Kennedy.

-- Sillä tietävät varmasti saavansa meidät kiinni, -- vastasi tohtori.
-- Ja se heidän onnistuukin, jos pallo laskeutuu vielä alemmas. Meidän
täytyy väistämättömästi kohota korkeammalle.

-- Mitäs heitetään? -- kysyi Joe.

-- Loput pemmikaanivarastoa! Siten pääsemme ainakin viidestätoista
kilosta.

-- Tuolla lailla noin! -- sanoi Joe, täytettyään tohtorin käskyn.

Gondoli, joka oli jo kajoamaisillaan maahan, kohosi ylemmäs, ja Talibit
ulvahtivat jälleen, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi _Victoria_
uudelleen laskea kiiruusti. Vety pakeni päällyksen huokosista.

Pian oli gondoli taaskin kajoamaisillaan maahan. Al-Hadshin neekerit
lähenivät lähenemistään. Mutta, niinkuin tällaisissa tapauksissa usein
sattuu, tuskin oli gondoli tärähtänyt maahan, niin jo ponnahti pallo
samalla ylös, laskeutuakseen jälleen parin kilometrin päässä
toistamiseen maahan.

-- Emme sittenkään pääse pakoon! -- tiuskasi Kennedy vimmoissaan.

-- Joe! -- huusi tohtori. -- Viskaa ulos viinat, instrumentit, kaikki,
mikä vähänkin painaa. Viskaa viimeinen ankkurikin, sillä nyt se on
välttämätöntä!

Joe heitti mitä käskettiin, mutta vähänpä siitä oli hyötyä, sillä
pallo, kohottuaan hiukan, painui jälleen maata kohti. Talibit kiitivät
perässä. Nyt he olivat noin parin sadan askeleen päässä.

-- Joe! Molemmat pyssyt!

-- Ei ladattuina kumminkaan, -- vastasi Kennedy.

Neljä perättäistä laukausta pamahti, ja neljä Talibia kaatui maahan,
rosvojoukon raivoisasti kirkuessa.

_Victoria_ kohosi taas. Se ponnahteli arvaamattoman pitkissä kaarissa
kuni summattoman suuri gummipallo. Omituinen näky tuo: poloiset
koettavat paeta jättiläis-askelin, ja näyttää kuin he, muinaisen
Antaion lailla, saisivat uutta voimaa joka kerta kuin maahan kajoavat.
Mutta pitihän tämänkin kerran päättyä.

Puolipäivä läheni. _Victoria_ väsyi, oheni, piteni; päällys veltostui,
litistyi; sen hauraat poimut vingahtelivat toisiansa vasten.

-- Taivas on hyljännyt meidät, -- lausui Kennedy; -- meidän täytyy
pudota maahan.

Joe ei vastannut mitään; hän katsahti vain tohtoriin.

-- Ei! -- sanoi Fergusson. -- Meillä on vielä lähes 70 kiloa
heitettävänä.

-- Mitä niin? -- kysyi Kennedy.

Hänen mieleensä iski, että tohtori oli äkkiä tullut mielipuoleksi.

-- Gondoli! -- vastasi tämä. -- Tarttukaamme verkkoon! Sen silmukoissa
saatamme pysytellä, kunnes olemme päässeet virran yli.

Ja hetkeäkään epäilemättä nämä uljaat miehet turvautuivat tähän
pelastuskeinoon. He tarttuivat verkon silmukoihin, niinkuin tohtori oli
käskenyt. Ja Joe, toisella kädellään pidellen kiinni, hakkasi toisella
gondolin köydet poikki. Se irtaantui juuri kuin pallo oli lopullisesti
putoamaisillaan maahan.

-- Eläköön! eläköön! -- huusi hän.

Pallo kohosi 90 metriä.

Talibit kiihoittivat ratsujansa. He joutuivat tulista vauhtia, mutta
_Victoria_ oli kohdannut kovemman tuulen ja kiiti nyt nopeasti erästä
vuorta kohti, joka näkyi taivaanrannassa. Tämä oli varsin edullista
pakeneville, sillä he saattoivat kulkea vuoren yli, jota vastoin
Al-Hadshin joukon täytyi kiertää pohjoisen puolelta.

Ystävykset pitelivät verkosta kiinni. Heidän oli onnistunut saada se
solmituksi alapuoleltansa, jotenka siitä sukeutui suuri, läpättävä
tasku. Tuskin oli vuoren yli päästy, kun tohtori huudahti:

-- Virta näkyy! Tuolla on Senegal!

Ja todellakin: kolmen, neljän kilometrin päässä vieritteli virta
laajoja vesiään. Vastainen ranta, matala ja hedelmällinen, tarjosi
turvallisen tyyssijan ja sopivan paikan laskeutua maihin.

-- Vielä neljännestuntia, -- sanoi Fergusson, -- niin olemme
pelastetut.

Mutta toisin piti tapahtua. Tyhjä pallo vaipui vaipumistaan alas
maahan, joka oli melkein kaikkea kasvullisuutta vailla. Se oli
röyhyistä kivikkorinnettä; siellä täällä moniahta pensas ja kuihtunutta
ruohoa auringon polttamalla pohjalla.

_Victoria_ kolahti useampia kertoja maahan ja kohosi taas; ponnahdukset
kävivät yhä matalammiksi ja lyhemmiksi. Vihdoin se tarttui verkoistaan
kiinni baobabin pitkiin oksiin. Se oli ainoa puu tässä erämaassa.

-- Kaikki on lopussa! -- virkkoi metsästäjä.

-- Ja rantaan ei ole kuin sata askelta, -- liitti Joe.

Poloiset astuivat maahan, ja tohtori läksi seuralaisineen astumaan
rantaa kohti. Tällä kohtaa kuului virralta päin kovaa kohinaa. Rantaan
päästyä tunsi Fergusson siinä Guinan putouksen. Ei yhtään venhettä, ei
yhtään elävää olentoa näkyvissä.

Kuusisataa metriä leveänä vyörytti Senegal tässä kovalla pauhinalla
vesiään 45 metriä korkeasta putouksesta. Virran suunta oli idästä
länteen, mutta kallioinen ranta, joka siltä sulki tien, kulki
pohjaisesta etelään. Keskellä putousta seisoi paateroita, kummallisia
muodoilleen, niinkuin kivettyneet eläimet vedenpaisumuksen takaisilta
ajoilta.

Mahdotonta oli päästä tämän huimaavan putouksen yli; se oli ilmeistä.
Kennedy teki vastoin tahtoansakin epätoivoisen liikkeen.

Mutta Fergusson huudahti:

-- Ei vielä ole kaikki lopussa. -- Ja tuossa hänen äänessään kajahti
palanen tarmokasta rohkeutta.

-- Tiesinhän minä sen, -- virkkoi Joe, järkähtämättömästi luottaen
isäntäänsä nyt, niinkuin ainakin.

Nuo kuivettuneet ruohot olivat tohtorissa herättäneet rohkean
ajatuksen. Siinä viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän raahasi
ystävänsä kiireimmiten palloa kohti.

-- Meillä on ainakin tunti käytettävissämme, ennenkuin rosvot
saavuttavat meidät. Kootkaa tuota kuivaa ruohoa suuret määrät,
vähintänsä puoli sataa kiloa.

-- Mitäs niillä? -- kysyi Kennedy.

-- Kaasua minulla ei enää ole. No niin, me kuljemme virran yli
kuumennetun ilman avulla.

-- Uljas Samuel! -- huudahti Kennedy. -- Sinä olet suuri mies!

Joe ja Kennedy ryhtyivät työhön, ja ennen pitkää oli kokonainen pieles
ruohoja kertynyt baobabin lähelle.

Sillä välin oli tohtori laajentanut pallon suun, päästettyään venttilin
kautta kosteaa vetykaasua ulos. Nyt hän kokoaa kasallisen kuivia
ruohoja aukon kohdalle ja sytyttää ne tuleen. Ilmapallo paisuu varsin
lyhyessä ajassa kuumasta ilmasta. Sadan Celsius-asteen kuumuus riittää
ohentamaan ilman puolta keveämmäksi. Niinpä alkaa _Victoriakin_ paisua;
ruohoista ei ole puutetta, ja ihan silmissä sen muoto pyöristymistään
pyöristyy.

Kello oli neljännestä vailla yksi.

Silloin tuli pohjoisessa näkyviin Talibien ratsujoukko, noin parin
kilometrin päässä. Jo kuului heidän huutojansa ja ratsujen töminää.

-- Kahdenkymmenen minutin kuluttua he ovat täällä, -- virkkoi Kennedy.

-- Kuonoja! ruohoja, Joe! Kymmenen minutin perästä me olemme korkealla.

-- Tässä olis, tohtori.

_Victoria_ oli kolmatta osaa vailla täynnään.

-- Ystävät! Nyt verkkoon kiinni!

-- Se on tehty.

Pallo heilahti. Se merkitsi sen pyrkivän nousemaan. Talibit lähenivät.
Tuskin olivat he enää viidenkään sadan askeleen päässä.

-- Pidelkää lujasti kiinni! -- huusi Fergusson.

-- Olkaa huoleti, tohtori, olkaa huoleti!

Jalallaan vielä lykkäsi tohtori kasallisen ruohoja valkeaan.

Pallo oli nyt täynnään kuumaa ilmaa ja kohosi ylös, pyhkäisten
kupeellaan baobabin oksia.

-- Nyt sitä lähdettiin, -- huudahti Joe.

Vastaukseksi pamahtivat musketit. Yksi luoti hiipasi hänen olkaansa,
mutta Kennedy, kurottautuen ulos, laukaisi toisella kädellään
karbiininsa, ja kaasi taas yhden vihollisen maahan.

Vimmatun rajut huudot kajahtivat vihollisten joukosta, kun _Victoria_
kohosi lähes 250 metrin korkeuteen. Navakka tuuli tarttui siihen,
huojutellen sitä arveluttavalla tavalla; mutta pelvotta katselivat
tohtori ja hänen seuralaisensa huimaavaa pyörrettä allansa.

Kymmeneen minuttiin he eivät virkkaneet sanaakaan toisillensa.
Vähitellen he sitten alkoivat laskeutua alas virran vastaista rantaa
kohti.

Siellä seisoi toistakymmentä miestä franskalaisissa uniformuissa
kummastuksissaan, kauhistuneina. Helppo on kuvailla heidän
hämmästystään, kun näkivät tämän pallon kohoavan ylös virran oikealta
rannalta. He olivat vähällä pitää sitä tähtitieteellisenä ilmiönä.
Mutta heidän johtajansa, laivaston luutnantti, ja midshipsman olivat
europpalaisista sanomalehdistä lukeneet tohtori Fergussonin uskaliaasta
yrityksestä ja käsittivät heti asian oikean laidan.

Pallo, kutistuen kutistumistaan, laski yhä alemmas, uljaat metsästäjät
verkossaan. Epätietoiselta näytti kumminkin, ennättävätkö he päästä
rannalle asti. Mutta silloin hyökkäsivät Franskalaiset virtaan ja
vastaan-ottivat heidät käsivarsilleen samassa silmänräpäyksessä kuin
_Victoria_ vajosi veteen muutaman metrin päässä Sengalin vasemmasta
rannasta.

-- Tohtori Fergusson! -- huudahti luutnantti.

-- Niin juuri, -- vastasi tohtori tyyneesti, -- ja hänen kaksi
ystäväänsä.

Franskalaiset kantoivat heidät virrasta maihin, sillä välin kuin pallo,
puoleksi lyyhistyneenä, jättiläismäisenä rakkona joutui vuolaan virran
viedä ja katosi Guinan putouksen kuohuviin pyörteisin.

-- _Victoria_ parka! -- sanoi Joe.

Kyynel kiertyi väkisinkin tohtorin silmään. Hän levitti kätensä, ja
syvästi liikutettuina vaipuivat toiset kaksi hänen syliinsä.




NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Päätös. -- Pöytäkirja. -- Franskalainen asutus. -- Medinen vartioasema.
-- _Basilic_. -- Saint-Louis. -- Franskalainen fregatti. -- Palaus
Lontoosen.


Rannalla oleva retkikunta oli Senegalin kuvernöörin lähettämä. Siihen
kuului kaksi upseeria, nimittäin laivastojalkaväen luutnantti Dufraisse
ja midshipman Rodamel, sekä kersantti ja seitsemän sotamiestä. He
olivat hakemassa soveliasta vartiopaikkaa Guinassa, ja sillä matkallaan
he sattuivat näkemään tohtori Fergussonin palauksen.

Helppo on mielessään kuvailla niitä onnittelulta ja syleilyjä, joilla
nyt nämä kolme uljasta matkustajaa otettiin vastaan. Franskalaiset
olivat omiansa todistamaan Fergussonin retken todellakin päättyneen. Ja
tohtori pyysikin heitä heti kohta antamaan viralliset todistukset
tulostansa Guinan putouksille.

-- Ettehän kieltäydy allekirjoittamasta pöytäkirjaa? -- kysyi hän
luutnantti Dufraisseltä.

-- Altis palvelemaan, -- vastasi tämä.

Matkustavaiset saatettiin väliaikaiseen vartioon Senegalin rannalla.
Siellä heidän osakseen tuli mitä hellin hoito ja runsas kestitys. Ja
siellä laadittiin seuraava pöytäkirja, jota tänäkin päivänä säilytetään
Lontoon Maantieteellisen Seuran arkistossa:

    'Me allekirjoittaneet todistamme tänään nähneemme tohtori
    Fergussonin ja hänen seuralaistensa, Richard Kennedyn ja Joseph
    Wilsonin,[25] saapuvan paikalle, riippuen ilmapallon verkossa. Ja
    laskeusi sanottu pallo muutaman askeleen päässä meistä itse
    Senegaliin, jossa virta sen tempasi mukanansa Guinan putouksesta
    alas. Varmemmaksi vakuudeksi olemme nimikirjoituksillamme
    vahvistaneet tämän pöytäkirjan, joka tehtiin Guinan putouksilla
    24 päivänä toukokuuta vuonna 1862.

                  Samuel Fergusson. Richard Kennedy. Joseph Wilson.
                  Dufraisse, laivasto-jalkaväen luutnantti;
                  Rodamel, midshipman. Dufays, kersantti.
                  Flippeau, Mayop, Pélissier, Lorois,
                  Rascagnet, Guillon, Lebel, sotamiehiä.'

Ja tähän päättyi tohtori Fergussonin ja hänen urheain seuralaistensa
hämmästyttävä retki, joka kumoamattomilla todistuksilla vahvistettu on.
Nyt he olivat uusine tuttavineen ystävällisempäin heimojen keskuudessa,
joilla on vilkas yhteys franskalaisten asutusten kanssa.

He olivat tulleet Senegaliin lauantaina toukokuun 24:nä, ja saman kuun
27:nä he saapuivat Medinen vartioasemaan, joka sijaitsee vähän
pohjoisemmassa virran rannalla.

Siellä franskalaiset upseerit ottivat heidät vastaan avoimin sylin ja
osoittivat heille mitä auliinta vieraanvaraisuutta. Melkein heti
senjälkeen astui tohtori seuralaisineen pieneen _Basilic_ nimiseen
höyryvenheesen, joka kulki Senegalia alas hamaan virran suuhun asti.

Neljätoista päivää myöhemmin, kesäkuun 10:nä, he saapuivat
Saint-Louis'iin, jossa kuvernööri otti heidät loistavalla tavalla
vastaan, ja jossa he saivat täydellisesti levätä jännityksistänsä ja
matkan vaivoista. Siellä haasteli Joe jokaiselle, ken tahtoi häntä
kuunnella, tähän tapaan:

-- Oli tää meidän matka sentään sellaista yksitoikkoista kihnutusta.
Älköön kukaan sellaiselle reissulle lähtekö, joka himoitsee
tärisyttävää ja järisyyttävää. Tottamaarian, ellei meillä olis ollunna
niitä seikkailuja Tshadilla ja Senegalissa, niin ihan sitä olis ikävään
kuollut.

Muuan englantilainen fregatti oli valmiina lähtöön. Fergusson
ystävineen nousi siihen. Kesäkuun 25 p:nä he saapuivat Portsmouthiin ja
seuraavana päivänä Lontoosen. Emme käy kuvailemaan sitä vastaan-ottoa
ja suosiota, joka tuli heidän osakseen Kuninkaallisen Maantieteellisen
Seuran puolelta.

Kennedy läksi pian senjälkeen Edinburgiin kuuluisan karbiininsa kanssa.
Hän kiiruhti rauhoittamaan vanhaa emännöitsijäänsä.

Tohtori Fergusson ja hänen uskollinen Joensa pysyivät samallaisina kuin
olemme heidät tunteneet. Muutos oli heissä sittenkin tapahtunut heidän
tietämättänsäkin. Heistä oli tullut ystävykset.

Europan sanomalehdet eivät väsyneet ylistelemästä näitä urhoollisia
retkeilijöitä, ja _Daily Telegraphin_ painos nousi 977,000:een sinä
päivänä, jolloin se julkaisi otteen heidän matkakertomuksestaan.

Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran kokouksessa piti tohtori
Fergusson esitelmän ilmamatkastaan. Hän ja hänen seuralaisensa saivat
kultamedaljin, joka oli määrätty annettavaksi merkillisimmästä
löytöretkestä vuonna 1862.




Viiteselitykset:


[1] Penny (merkkinä: d) = noin 11 Suomen penniä. Monikko sanasta penny,
kun tarkoitetaan useamman penny-rahan yhteistä arvoa, kuuluu: pence.

[2] Edinburgin pilkkanimi.

[3] Tästä puolin on tässä kirjassa kaikki mitat ja painot useimmiten
lausuttu metrijärjestelmän mukaan.

[4] Tohtori Fergussonin lähdettyä, saatiin tietää, että Heuglin,
muutamain erimielisyyksien tähden, olikin lähtenyt kulkemaan toista
tietä kuin retkikunnalle alkujaan oli määrätty. Sen päälliköksi tuli
sittemmin Munzinger.

[5] Palvelija Walter Scottin romaanissa "Lammermoorin morsian".

[6] Mr on lyhennys sanasta mister = herra.

[7] Lontoon esikaupunki etelässä.

[8] Tässä, niinkuin vähän edempänäkin, on puhe Englannin nauloista.
Yksi Engl. naula = puoli kiloa, oikeastaan 453 g.

[9] Noin 3,20 Smk.

[10] 1 kuutiojalka = likipitäin 0,03 kuutiometriä eli 27
kuutiodecimetriä.

[11] 1 jalka = 30 centimetriä.

[12] Mainittujen kiertotähtien nimet on otettu muinaisten Roomalaisten
jumalaistarustosta: Neptuno oli merenjumala, Mars sotajumala, Merkurio
kekseliäisyyden ja siten myös kauppamiesten, jopa varkaittenkin jumala;
Veneri (Venus) rakkauden jumalatar.

[13] Eli 10 asteella Celsiusta. Kaasu laajenee jokaiselta
Celsiusasteelta 1/267:llä osallaan.

[14] 100 asteella C.

[15] Niin nimittävät neekerit raesadetta.

[16] Jokaiselta centimetriltä, minkä barometri laskee, korkeus
lisääntyy likipitäin 100 metriä.

[17] _U_ merkitsee senpuolisessa kielessä: _maa_.

[18] Tohtori Fergusson käyttää aina Fahrenheitin lämpömittaria, jonka
180 astetta vastaa meillä tavallisia Celsius'en 100 astetta.
Jäätymäpiste on Fahrenheitilla -32. Suhde on: 9 F = 5 C.

[19] Njanza merkitsee: järvi.

[20] Muuan byzantilainen oppinut on ollut huomaavinaan sanassa _Neilos_
matemaatillisen sanan. Kirjain N edustaa lukua 50, E 5, I 10, L 30, O
70, S 200: koko summa siis vuoden päiväin lukua.

[21] Traditionin mukaan tämä vuori vavahtaa joka kerta kuin moslemi
astui siihen jalkansa.

[22] Lue: a moaa.

[23] Tohtorin lähdettyä, tuli retkikunnan uudelta johtajalta,
Munzingerilta, kirjeitä, jotka valitettavasti vahvistavat Vogelin
kuoleman todeksi.

[24] Krokodiili.

[25] Dick on lyhennys sanasta Richard ja Joe lyhennys sanasta Joseph.








End of Project Gutenberg's Viisi viikkoa ilmapallossa, by Jules Verne

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49189 ***