*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50297 *** LARS LEVI LAESTADIUS Elämäkerrallinen kuvaus Kirj. J. A. Maunu K. F. Kivekäs, Oulu, 1891. Ken on likemmin tutustunut siihen uskonnolliseen liikkeesen, joka viimeisinä vuosikymmeninä laestadiolaisuuden nimellä on voittanut niin paljon alaa Suomessa, Venäjän Karjalassa, Skandinaavian pohjoisseuduissa, Lapissa ja vieläpä valtameren toisella puolellakin, hän varmaankin on alkanut tiedustella, miten tuo suuremmoinen liike on syntynyt, kuka sen alkuunpanija on ollut. Laestadiolaisuuden perustaja Lars Levi Laestadius on kyllä nimeltänsä tunnettu, yhtä ja toista ovat tuon merkillisen miehen vielä elossa olevat oppilaatkin hänestä suullisesti kertoneet; mutta sittenkin ovat käsitykset hänestä hyvin hämäriä. Milloin on hänen persoonansa maalailtu mitä loistavimmilla ihanteellisuuden väreillä, milloin on se lokaan raiskattu taitamattomuuden tallattavaksi. Noin vuosi sitten esitti allekirjoittanut kansantajuisessa esitelmässä muutamia elämäkerrallisia tietoja tuosta kuuluisasta herätyssaarnaajasta, jolla näilläkin seuduilla on monta harrasta oppilasta. Se suosio, mikä yleisön puolelta tuli tämän esitelmän osaksi, kuin myöskin useat kehoitukset sen painattamiseen, synnyttivät hänessä sen ajatuksen, että tuonlainen elämäkerrallinen kuvaus Lars Levi Laestadiukesta varmaankin olisi tarpeellinen. Alkuperäistä esitelmääni olen liitin lavennellut ja jätän sen nyt yleisön arvosteltavaksi. Luonnollista on että noin jatkelemalla syntyneessä kyhäyksesssä ei ole voinut karttaa epätasaisuutta kirjoitus- ja esitystavassa. Mutta jos minun olisi onnistunut edes sen verran valaista ahkeran sielunpaimenen itselle hämärää elämän kuvaa, että hänen epäilemättä suuret ansionsa esiytyisivät seurattaviksi, mutta myöskin kieltämättömät yksipuolisuutensa kartettaviksi, olisi tarkoitukseni saavutettu. Kirjoitelmani lähteinä olen täyttänyt seuraavia: Laestadiuksen aikakauskirja En ropandes röst i öknen; Ruotsin Biografinen sanakirja; Biografinen nimikirja; J. Grapen Lapin paimenmuisto; Pietari Laestadiuksen päiväkirja; Akianderin historia Suomen uskonnollisista liikkeistä; Ala-Luulajan provastin J. A. Englundin kirjoitus Lars Levi Laestadiuksesta aikakauskirjassa Teologisk Tidskrift 1874-76; Korsblomman 1891; Laestadiuksen saarnoja ja jälkeen jättämiä käsikirjoituksia. Sitä paitsi olen saanut muutamia pienempiä tietoja henkilöiltä, jotka ovat tunteneet Laestadiuksen. Valitettavasti kirjoittaja ei ole ollut tilaisuudessa suullisesti keskustella Laestadiuksen vielä elossa olevan ensimmäisen työkumppanin Juhani Raattamaan kanssa, joka varmaankin olisi voinut monessa tärkeässä kohdassa tähdentää hänen muualta saamiansa tietoja. Oulussa 17 p. Lokakuuta 1891. J. A. M. 19:sta vuosisata on Suomenkin kansalle merkillinen aika. Tämän vuosisadan alussa se "korotettiin kansakuntain joukkoon" ja siitä pitäin on se kehittynyt ja varttunut niin, että sitä melkein kadehtitaan. Tämä vuosisata on meille luonut järjestetyn kansakoululaitoksen, verrattain suuren kirjallisuuden sekä sanomalehdistön, jonka isänmaan rakkaus ja uuttera työ kansan valistamiseksi on kiitoksella tunnustettava. Ei milloinkaan ole meidän maassamme yksityiset eikä valtio uhranneet niin paljon rahvaan hyväksi kuin tällä vuosisadalla. Ja kansan varallisuus ja hyvinvointi onkin siitä syystä kasvanut. Uskonnollisellakin alalla muodostaa 19:sta vuosisata käännekohdan. Bibliaseurat, evankelinenseura, lähetysseura, ja kaikenlaiset yhdistykset armeliaisuuden harjoittamista tai tapain parantamista varten ovat osoituksena hengellisen elämän virkistymisestä. Suuret hengelliset liikkeet, jotka joka osassa maatamme tällä vuosisadalla melkein samaan aikaan ilmaantuivat, todistavat nekin puolestansa, että Suomen saloilla elää kansa, jonka povessa on elonvoimaa ja toiminnan halua. Uskonnonkin asioissa se pyrkii eteenpäin. Herännäisyys Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla, Renqvistiläisyys Itä-Suomessa, Hedbergiläisyys länsi- ja eteläosassa maata ja Laestadiolaisuus Pohjois-Pohjanmaalla ovat liikkeitä, jotka, sanottakoon heistä muutoin mitä tahansa, eivät ole olleet mahtavasti vaikuttamatta kansanamme uskonnollisiin oloihin. Kovin pintapuolisen käsityksen Suomen kirkkohistoriasta 19:sta vuosisadalla saa se, joka mainitut liikkeet jättää huomioon ottamatta. Luulisin sentähden jokaiselle kansalaiselle olevan sekä hyödyllistä että hupaista tutustua näihin liikkeisiin, syrjästä niitä puolueettomasti arvostella ja niiden merkitystä määräillä. Viimemainittukin näistä liikkeistä -- Laestadiolaisuus -- on jo siksi vanha, että sitä voi arvostella, niinkuin muitakin historiallisia ilmiöitä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan puhua tuosta kaikille tunnetusta suunnasta semmoisena kuin se meidän päivinämme ilmenee, vaan sen syntymisestä puolisataa vuotta sitten ja sen perustajasta _Lars Levi Laestadiuksesta_. Silmäimme edessä olevia ilmiöitä ja liikkeitä on meidän ihmisten vaikeaa puolueettomasti arvostella. Tapaukset, intohimot, suosio, seikat ja suhteet vaikuttavat meihin ja tekevät että arvostelmamme useinkin vinoon vetävät. Mutta miestä, joka jo 30 vuotta on haudassa maannut ja jonka elämän työ alkoi seitsemättäkymmentä vuotta sitten, pitäisi voida puolueettomasti arvostella, vaikka saatavissa olevien tietojen vaillinaisuus estää hänestä luomasta täydellistä kuvaa. _Lars Levi Laestadius_ [Nimi on latinaisella päätteellä muodostettu Bollstan kylässä Ångermanjoen varrella olevasta _Lästad_ nimisestä mökistä.], jota toiset ovat kunnioittaneet rakkaana oppi-isänä, toiset vihanneet villihenkenä, syntyi Arjeplongin seurakunnassa Piitimen Lapissa Ruotsissa Tammikuun 10 p. 1800. Hänen isänsä oli uudistalolainen _Karl Laestadius_, äitinsä _Anna Liisa Juhontytär_. Ulkopuolella meidän maamme rajoja hän syntyi ja ulkopuolella sitä hän elämänsä ajan vaikutti, mutta sittenkin on hän luettava Suomen miesten joukkoon, sillä suomalaisen kansan keskuudessa hän eli, sen hyväksi hän työtä teki ja sen kansan parissa hän on saanut hartaimmat oppilaansa. Isällä näkyy olleen jonkinlainen sivistys, mutta eli huonoissa varoissa uudistalolaisena erämaassa, missä ainoastaan pedot asuivat. Vanhemmat elättivät itseänsä kalastuksella, liimankeitolla ja karjanhoidolla. Äiti leikkasi sirpillä eli nyhti käsin kivien koloista niitä heinän korsia, joita muut olivat jälelle jättäneet eli niitti hän viikatteella soista, joista ei kukaan välittänyt, siellä kasvavan saraheinän. Siten hän voi elättää pari lehmää ja muutamia vuohia ja lampaita. Kesällä kokoomansa heinät hänen täytyi itsensä talvella vetää kotiinsa. Usein täytyi jättää lapset päiväkausiksi kotiin oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi ne silloin sidottiin, toinen pöydän jalkaan, toinen pankon pylvääsen. Vanhemmistaan lausuu Lars Levin kahta vuotta nuorempi veli Pietari: "köyhyydessään ja raataessaan elämän niukimman toimeentulon saavuttamiseksi eivät vanhempamme jättäneet meitä luvuille opettamatta. Kun tuskin osasimme puhua, opetti jo isämme meille rukouksia. Aamulla aikasin ja illalla myöhään oli rukoiltava. Äitimme ei vaivojansa säästänyt meitä kirjanluvulle opettaessaan. Viisivuotiaana osasin selvästi lukea mistä ruotsalaisesta kirjasta tahansa, ja kuusivuotisena yksinkertaisesti vastata kristinuskon pääkohtiin. Parhaimmatkaan saarnat eivät milloinkaan tee senlaista vaikutusta, kuin hänen yksinkertainen opetuksensa ja kehoituksensa ovat tehneet minuun ja jos se muutoin on totta, että opimme elämää eikä koulua varten, niin on minun kaikista opettajistani, joita kiitollisuudella muistelen, äitiäni eniten kiittäminen." Lapsuutensa kodista kertoessaan lausuu Laestadius: "Siihen aikaan elivät kaikki uudisasukkaat suuressa köyhyydessä ja harvoilla oli jokapäiväistä leipää. Lapset kasvatettiin mitä suurimmassa viheliäisyydessä; mutta niin halveksittuja ja repaleisia, kuin me olimme, ei ollut koko pitäjässä. Me olimme halpaisimpia kaikista, eikä kukaan tahtonut tunnustaa olevansa missään tekemisessä meidän kanssamme." Laestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan pahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei kompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä rakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka valittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta Herrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10 p. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman päähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se nimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin takia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta toisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään että äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä. 16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen tytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei ollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen nuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä juovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa hän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset. Uuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä. Velipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti 8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi ja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen aikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan Norrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu, hän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat saivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti. Makuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli velipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi pojille: "ylös pojat!" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa niin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat kuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla sanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin kahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti usein jääkohva veden -- kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se oli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit eivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat lahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo seuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta toimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän hankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen voittaa. 20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa oli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous ja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat tavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa suosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon osaa. Jo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen. Qvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä tähän tieteesen. Lukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan, 50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten läpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan. Ylioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla joka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman kertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän löysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon Carex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui likemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka sivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa vajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja julkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran toimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti sanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen tutkimuksen "Uutisviljelyksistä Lapissa". Lapin ilmanalasta on hän kirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten pakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka huomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo kunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa olleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin kasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän myöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin. Jos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä epäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä sai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa kasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse, joka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa hänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan jumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen sisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla pikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa. Vaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria, eikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen, sillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei kuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen aikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja väsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa -- hän tunsi näet täydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja ranskan kielet -- voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa, että hän oli aikansa oppineimpia pappeja. Kaaresuannon seurakunta Ruotsin lapissa 40 peninkulmaa pohjosempana Torniota tuli hänen ensimmäiseksi vaikutuspaikakseen. Luonto on täällä karua ja autiota. Vaivaiskoivut ja paju muodostavat metsän, ylänköjä ja avaroita nevoja peittää ruskea sammal ja tekee seudun kesälläkin kolkon näköiseksi. Yksinäisyydessä, missä sivistävää seuraa ei ollut, sai hänen mietiskelyyn taipuvainen luonteensa sopivaa vaikutusalaa. Hänen toiminnanhaluinen henkensä ei voinut näissäkään epäsuotuisissa oloissa vaipua toimettomuuteen. Kesät talvet hän tutki tunturikasvia, joiden etevin tuntia hän aikoinansa oli. Itse Lapin periltä kotoisin ja tarkkaan kun tunsi kansan olot ja tavat Lapin raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan perillä, hän varsin hyvin näytti sopivan tämän syrjäisen seudun sielunpaimeneksi. Ennen seurakuntaansa siirtymistä kertoo hän saaneensa monta salaista ja julkista viittausta, että Lapinmaassakaan ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja että hänen pitäisi valita elämän kumppani. Oli niitä halullisia ryökkynöitä ja mamselleja, nuorta jos vanhaakin. Mutta rakkauden nuolet eivät näkyneet häneen pystyvän. Aina nuoruutensa ajoista saakka, jolloin hän oli ollut lemmen seikkailussa erään talonlonpoikaistytön kanssa, oli hän luonut itsellensä omituisen naisihanteen. Hänen tuleva vaimonsa ei saisi olla ylhäisestä suvusta, sillä ovat muka ylön suuret vaatimukset, ei hän saisi olla rikas, sillä vaimon rikkaus tekee miehen vaimonsa orjaksi, ei hän saisi olla oppinut, sillä oppi voisi erottaa hänet taloustoimista, ei hän saisi olla sievän-sivistynyt, sillä semmoista pitäisi ylön paljon palvella. Miehen pitäisi saada hänet tahtonsa mukaan sivistää. Semmoinen oli Laestadiuksen naisihanne. Tämmöiseksi huomasi hän uudistalon tyttären _Briita Katriina Alstadiuksen_, jota hän tämän veljen kautta usean kerran oli turhaan kosinut. Vihdoin heltyi tyttö ja 1827 vietettiin häät. Pajalan seurakunnassa elää vieläkin tämä Laestadiuksen elämän kumppani. Onnellinen oli avioliitto. Laestadius lausuu siitä, että se on ollut ainoa todellisuus hänen elämässään, joka on ollut unennäköä, ja muutoinkin arveli Laestadius avioelämän jalostavasti vaikuttaneen häneen: rakkaus oli sydäntä pehmittänyt ja tehnyt sen tunteellisemmaksi ja kaikelle hyvälle avonaisemmaksi ja siten valmistanut tietä uskonnolliselle mielialalle. 24 vuotta eli vuoteen 1849 vaikutti Laestadius tässä perin turmeltuneessa seurakunnassa. Vieläkin veti häntä halunsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin ja 1838 hän Lapin maassa hallituksen käskystä opasteli erästä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa ja sai sen vuoksi pari vuotta myöhemmin Ranskan hallitukselta kunnialegionan rintamerkin. Kovin katalat olivat olot Lapin seurakunnissa tämän vuosisadan alkupuoliskolla. Lukutaito, puhumattakaan muista tiedoista, oli kovin vaillinainen, tavat mitä törkeimmät. Onhan tunnettu kuinka villikansat -- esim. Indianit -- väkeviä juomia rakastavat ja kuinka tuo "tulivesi" tekee tuhoja heissä ja ennen pitkää hävittää perin monenkin ennen voimallisen heimon. Lappalaisillakin oli hillitsemätön taipumus väkeviin. Viinakauppiaita vilisi melkein joka paikassa, nämät hävyttömästi pettivät lappalaisraukkoja, jotka himonsa tyydyttämiseksi viinapullosta möivät poronsa ja omaisuutensa, kunnes tulivat perin köyhiksi. Laiskat jätkät, jotka eivät viitsineet ruumistansa työnteolla vaivata rupesivat viinakauppiaiksi. Poronvarkaus, epäsiveellisyys, valehteleminen, petos ja turha käräjänkäynti olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä paheeksikaan huomattu. Eivätpä virkamiehetkään näillä kaukaisilla perillä olleet luonnollisesti parhaimpia eli eivät ainakaan niin kunnollisia, että heissä olisi ollut halua ja kykyä työskennellä kansan siveellisen tilan parantamiseksi. Useinkin herrasmiehet kokoutumalla juomaseuroihin, joista kohtuus oli kaukana, antoivat kansalle huonon esimerkin ja epäsuorasti turmelivat sitä. Papit viran puolesta saarnasivat "puhdasta luterilaista oppia," ja kutsuivat noita turmeltuneita sanankuulioitansa nimellä: "kalleimmat kristityt," mutta ei siitä näkynyt mitään mainittavimpia seurauksia olevan. Kyllä oli tunnollisiakin ja kykeneviä pappeja, jotka huomasivat, ettei tuota turmelusta voitu siitä auttaa, että kuulioita kehuttiin "kalleimmiksi kristityiksi." Läänin provasti Grape oli ahkera opettaja, joka koetti evankeliumilla liikuttaa sydämiä ja sai ämmät kyyneleihinsä sulautumaan. Laestadius sanoo että tämä saarnamies toisinansa "lypsi koko kiulullisen kyyneleitä;" mutta ei sanaakaan seurannut kuulioita kotiin, ei herätystä syntynyt. Juotiin viinaa ja elettiin niinkuin ennenkin. Uutteruudella Laestadius toimitti papin virkaansa, koetti jälitellä Grapen saarnoja, piti lukukinkereitä lappalaisten kodissa, jota vaivaa ei kukaan pappi sitä ennen Lapin maassa ollut vaivaksensa ottanut, piti rippitutkintoja, noudatti lukemattomat luoksensa, oli tarkka rippikouluvaatimuksissansa. Kaikki työ ja uutteruus näkyivät menevän turhaan: viinanmyönti ja juopumus lisääntyivät ja köyhiä kasvoi niinkuin sieniä syyssateella. Näin oli hän pitkittänyt 14 vuotta, kunnes 1839 käänne tapahtui hänen elämässänsä. Mainittuna vuonna kuoli hänen rakas Leevi-poikansa, joka oli ollut isän ilo ja toivo. 3 vuotta myöhemmin vaivasi häntä ankara rintatauti, jota hän itse piti keuhkotautina ja herätti hänessä kovan kuoleman pelon. Nämät seikat vaikuttivat tuossa tuntehikkaassa miehessä syvän herätyksen. Koko kulunut elämä paljastui hänen sielunsa silmään, se näytti niin turhalta. Samaan aikaan hän suoritti kirkkoherran tutkinnon Hernösandin tuomiokapitulin edessä, missä Oululainen _Frans Mikael Franzén_ vuodesta 1834 oli piispana. Laestadius pidettiin vielä tähän aikaan oikeauskoisena luterilaisena, mutta jo hänen latinankielinen väitöskirjansa "Crapula Mundi" (= maailman kohmelo) herätti huomiota, pitämäänsä iltasaarnaa siellä pidettiin kerettiläisenä, mutta piispa Franzén hyväksyi sen. Kotiin palattuansa hän alkoi ahkerasti puuhailla seurakunnan parantamiseksi. Köyhäin tila häntä enin suretti ja hän säälitteli niitä, kunnes tuli vakuutukseen, ettei Jumala, vaan paholainen, ollut heitä köyhiksi tehnyt. Hän piti vääränä että papin pitäisi ruokkia niitä ryysyläisiä, jotka viinakauppias oli putipuhtaaksi ryöstänyt. Kun asiaa mietti, hän huomasi että useimmat olivat tulleet köyhiksi juopumuksen, laiskuuden, koreuden ja tyhmyyden kautta, eikä hän enää voinut pitää köyhyyttä Jumalan sallimana, eikä sääliväisyyttä ansaitsevana, vaan rikoksena, jota oli ankarasti nuhdeltava. 1844 Laestadius kävi Åselen lapinmaassa tutkintoja pitämässä ja siellä hän tapasi erään Maria nimisen lappalaistytön, jolla, niin oppimaton kun olikin, oli paljon kokemusta uskonnon asioissa. Tästä hän itse kirjoittaa: "tällä yksinkertaisella tytöllä oli autuuden järjestyksestä senlaisia kokemuksia, jommoisia en milloinkaan ennen ollut kuullut, pitkiä matkoja hän oli vaeltanut etsiäkseen valoa pimeässä; kulkiessaan oli hän vihdoin tullut Noran seurakunnan pastorin Brandell'in luokse ja avattuansa sydämensä hänelle päässyt elävään uskoon. Tytön yksinkertainen kertomus matkoistaan ja kokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen sydämmeeni, että valo minullekin välkähti ja minä sain sinä iltana tuntea taivaan ilon esimakua." Ankarasti hän alkoi nyt lakia saarnata seurakunnassansa: juomareita, viinankauppiaita ja muita huonomaineisia ihmisiä hän pahasti piteli. Törkeitä ja usein säädyllisyyden rajojen yli meneviä sananparsia ja lausetapoja hän käytti. Laestadius kertoo että "hän tahtoi maalata kunkin ihmisen tilan niin, että kukin taisi tuntea itsensä. Sieltä olivat muutamat punaiset naamastaan kuin merikakut, muutamat harmaat eli pikimustat." Moni tuli levottomaksi sisällisestä tilastansa ja meni jumalanpalveluksen päätettyä pappilaan pyytämään neuvoa ja opetusta. "Ei semmoista milloinkaan ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Laestadius, "että hengellisesti murheellinen olisi tullut papin luokse pyytämään ohjausta ja lohdutusta. Sekä kapakoitsiain että juomarein täytyi kuitenkin vähitellen kömpiä kirkkoon. Mutta kun muutamia heränneitä alkoi ilmaantua seurakunnassa, huomasin minä pian kuinka vähän yksinäinen pappi voi aikoihin saada avarassa kahtakymmentä penikulmaa pitkässä seurakunnassa. Minä kehoitin siis niitä harvoja heränneitä, joita oli, että koettaisivat vaikuttaa naapureihinsa ja selitin heille vertauksen erinlaisista leivisköistä ja kuinka se olisi sovitettava eksyvien veljien palauttamis-työhön". Seurakunnan lukkari, joka oli suuri viinakauppias ja lappalaisten pahin petkuttaja, ei ollut ensinkään hyvillään Laestadiuksen viinasaarnoista. Uhalla asettui hän useinkin kirkon oven eteen ja otti pullostansa ryypyt seurakunnan ja papin nähden, osoittaakseen siten, että saarna ainakin hänen suhteensa oli mennyt turhaan. Joka sunnuntai luki Laestadius saarnansa lopussa kuninkaallisen asetuksen, joka kielsi väkeväin juomain kuljetuksen Lapinmaahan. Ehdotonta raittiutta hän saarnasi. Arvattavasti hän huomasi, etteivät puolinaiset keinot auttaneet tuon turmeltuneen kansan pelastamiseksi. Ensimmäinen mies, eräs lappalainen, joka oli tehnyt raittiuslupauksen, sai sen kunnian että hänen nimensä julkisesti kirkossa mainittiin. Kovasti kapakoitsiat ja juopot pilkkasivat tuota ensimmäistä raittiusmiestä, joka 2 vuoden aikana oli ainoa laatuansa. Vähitellen liittyi häneen muita ja ensimmäinen raittiusseura muodostui 1844. Omituista on että melkein samaan aikaan eräs toinenkin hengellisen liikkeen perustaja maamme toisessa kolkassa, Itä-Suomessa, vaati ehdotonta raittiutta. Se oli Sortavalan kappalainen Henrik Renqvist, k. 1866. Omaa suhdettansa raittiuskysymykseen kuvaa Laestadius seuraavalla tavalla: "Olen ensin heittänyt pois paloviinan, sitten olen hyljännyt tisleeratun viinan, sitten olen lakannut maistamasta punssia ja totia ja viimein olen heittänyt viininkin, paitsi ehtoollisessa ja lääkärin määräyksestä ja jos ihmiset tulevat siitä loukatuiksi että juon lasin olutta tahi lasin sahtia, olen valmis niistäkin luopumaan." Seuraukset Laestadiuksen raittiusharrastuksista olivat hyvät. Suurin viinakauppias kaatoi ison viina-astian jokeen ja vaati poikansakin tekemään samoin. Juoppoutta ruvettiin pitämään paheena ja juomarin täytyi piilotella itseänsä, jotta eivät muut rupeaisi häntä nuhtelemaan ja rukoilisi sielunsa tilasta huolehtimaan. Herätyksiä tapahtui yhä useampia. Viinan synnyttämä eripuraisuus perheistä alkoi kadota. Pahimmasta kapakoitsiasta tuli innokkain raittiussaarnaaja. Lappalaiset, jotka ennen suurten juhlain aikana olivat istuneet piirissä viina-astian ympärillä, meluten ja pahaa elämää pitäen, istuivat nytkin kirkkomäellä samanlaisessa piirissä, mutta hiljaisina mietiskellen ja tutkien uskonnon syntyjä syviä. Laestadiuksen herättämän liikkeen omituisuutena oli mitä suurin kohtuullisuus ruuassa, juomassa ja vaatteissa sekä kaikenlaisten koristusten hylkääminen. Naiset repivät pois korvarenkaat korvistansa, sormukset sormistansa ja kultavitjat kaulastansa, joka varmaankin oli suuri uhraus noille lapsen kehityskannalla oleville ihmisille, jotka niin paljo koristuksista pitivät. Ne muutettiin rahaksi ja käytettiin köyhien auttamiseksi eli koulujen perustamiseksi. Miehet antoivat hopeaiset viinapikarinsa ja maljansa samaan tarkoitukseen. Silkkihuivit ja muu koru menivät samaa tietä. Laestadius kertoo että 5 p. Joulukuuta 1845 ilmaantuivat ensimmäiset _armon merkit_, joilla hän tarkoittaa Jumalan armontunnon puhkeemista ulkonaisella tavalla. Näitä merkkejä seurasi pian näkyjä ja _liikutuksia_: omituisia ilon eli surun ääniä, joita sanan satuttamat päästivät suustansa. Lähdettiin paikoiltaan kirkossa, halattiin toisiansa jonkinlaisessa hurmauksessa, tanssittiin ja mentiin tainnuksiin. Kun, niinkuin usein tapahtui, useat saarnan aikana näin heittäytyivät tunteittensa valtoihin, kävi huuto kirkossa melkein sietämättömäksi, eikä edes Laestadiuksen mahtama ääni päässyt kuulumille. Laestadius oli luonteeltansa salaperäisyyteen, mystisyyteen kallistuva ja -- (Hän kertoo kuinka hän seurakunnan huonoimmillaan ollessa oli tuntenut jonkunlaista kalman hajua nenässään, minne hän vain meni. Hän piti myöskin varmana tosi-asiana, kun muutamat kertoivat nähneensä, kuinka kaksi mustaa lintua saarnan aikana laskeutui lukkarin olkapäille ja noukkivat sanan siemenen hänen sydämestänsä) -- hän piti liikutuksia armon selvänä merkkinä ja koetti sielutieteellisesti niitä selittää. Laestadius oli muiden harrastustensa ohessa lueskellut fysiologiaa eli luonnon-elon tiedettä, samoin oli hän jonkun verran perehtynyt sielutieteesen. Hän lausuu: "näkyjä ja ilmestyksiä sanotaan luuloitukseksi. Mutta missä on luuloituksen ja todellisuuden raja? Eivät sielutieteen tutkiat saata sitä sanoa. Lääkärit kertovat monta esimerkkiä siitä, että ihmiset ovat kuolleet pelkästä luulottelusta, mutta luuloitushan muuttuu todellisuudeksi, koska tuosta luuloitellusta kuolemasta tulee todellinen kuolema." Liikutuksien selittämiseksi on huomioon otettava lappalaisten alhainen luonnonvoimainen sivistyskanta, josta seurauksena on kiihkeämpi ja vähemmän järjen hillitsemä mielikuvitus, kuin sivistyneimmillä. Sitä paitsi on suomalaisilla levollisen kuoren alla valtavat tunteet, joiden virtauksia ei ole helppo estää, kun joku satunnainen voima murtaa pinnalla olevan jääkuoren. Liikutuksista lausuu Laestadius: "Jumaluusoppineet hyväksyvät filosofein opin sielusta, juuri kuin tuo oppi perustuisi raamattuun ja tunnustuskirjoihin. He eivät siis ensinkään voi hyväksyä lääkärien mielipiteitä sielusta ja siitä seuraa että ihmissydämen salaisia voimia pidetään hullutuksena, kun nuo voimat satunnaisista syistä alkavat vaikuttaa. Tunnoton filosofi ei voi älytä että ihminen kantaa povessaan kokonaisen maailman. Voimalliset intohimot vaikuttavat sydämmeen ja veren kiertokulkuun. Suru, ilo, rakkaus ja viha aikoihin saavat suuria muutoksia ruumiin elimistössä. Intohimo voi synnyttää pyörtymystä ja kuoleman. Pelästys synnyttää kalpenemisen, viha ja ilo kiihoittavat veren kulkua. Uskonnolliset tunteet voivat vaikuttaa ruumiiseen, niin että ulkonainen tietämys lakkaa toiminnasta ja sydämmen tunteet ilmenevät subjektiivisen tietämyksen muodossa." Laestadius näkyy fysiologisina ilmiöinä pitävän liikutuksia. Hän uskoi muutoin näkyjäkin. Sanoo kerran tunteneensa tuiman tulikiven hajun, kun joku oli omantunnon tuskissa, toisinaan oli nähnyt välkkyviä valon viiruja. Joulu-aattona 1847 sanoo hän kirkkoon mennessään nähneensä paljon kansaa kirkkotiellä ja sydämmessään tunteneen sisällisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen muodossa, joka tahtoi vetää häntä ulos ikkunasta, toisen kerran sängyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa sängyn ilmaan. Kerran sanoi hän nähneensä suuren louhikäärmeen, joka näytti hampaitansa hänelle. "Semmoiset näkemiset" -- sanoo Laestadius -- "voivat tulla ihmisen sisällisestä henkimaailmasta." "Järkeisoppineet pitävät tämmöistä taikauskona ja paholainen, jonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemistä, on kadonnut jumaluusoppineiden tietämyksestä". Näkyjen selittämiseksi lausuu Laestadius toisessa paikassa: "Kun synti monine vaikutuksineen todellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei ole tyhjä luuloitus, niin ei voi sanoa, että paha, kun se hirmuisena kuvana ilmenee ihmissydämmessä, sittenkun synti on tullut äärettömän suureksi käskysanan kautta, ei voi sanoa, että tuo kuva on tyhjä luuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selittää niitä ihmeellisiä näkyjä, joita heränneet ovat nähneet. Tältä kannalta katsoen eivät kristittyjen näyt ja ilmestykset ole turhia luuloituksia, ne eivät ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat toteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen näkee itsensä kadotuksessa, niin se on todellisuutta, hän näkee silloin helvetin omassa sydämmessään. Kun hän näkee itsensä taivaassa, niin silloin on näkijä onnellisessa tilassa. Kun näkijä näkee, missä tilassa mikin hänen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sisällisen tunteen takia, jota näkijän tietämys objektiivisesti käsittää. Tunne on tässä arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, että taivas ja helvetti olisivat jossakin erityisessä paikassa ihmisen ulkopuolella, niin ilmestykset eivät sisällä mitään muuta kuin näkijän itsensä ja muiden todellisen sieluntilan näkemistä". Semmoiset näyt eivät olleet niinkään tavattomia ja useita niistä julkasi Laestadius painettuna. Ensimmäinen näistä näkemystilaan tulleista oli palvelustyttö Sofia Pietarintytär Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa. Samana sunnuntaina oli hän tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa suurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli, ei hän voinut itsellensä omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa, mutta ei tahtonut tyytyä myöskään alempaan sijaan. Hän tuli hämilleen; järki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja hän meni pariksi tunniksi tainnoksiin. Herättyänsä kertoi hän olleensa taivaassa ja helvetissä. Viimemainitussa paikassa sanoi hän muiden muassa nähneensä, kuinka erästä hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa paistettiin hänen omain hopiainsa päällä, kunnes hän tuli lihaksi, josta hän uudestaan kyhättiin ihmismuotoon. Hänen kertomuksensa näkemistään manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin Laestadius on sen esittänyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta alhaista sivistyskantaa. Laestadius julkaisi erään toisenkin näyn, jonka Kristina Helena Laurintytär Ponnojärven kylästä Jellivaaran pitäjää oli nähnyt 31 p. Joulukuuta 1851. Tästä naisesta sanoo Laestadius että hän oli noin 25 vuoden vanha, lappalaista sukuperää, luonnoltaan koleerinen ja hysteerinen; "mustan verevä, joka osottaa mustan veren suhteellista enemmyyttä ja siitä seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin mustanverevissä ihmisissä." Sieluntuskissaan oli hän vaeltanut pitkiä matkoja etsiäkseen valoa pimeässä ja lohdutusta murheessa. Unenkaltaisessa tilassa oli hän nähnyt näyn, jonka Laestadius muutama päivä sen jälkeen pani paperille ja pari vuotta myöhemmin lyhyillä selityksillä varustettuna painosta julkaisi. Tämäkin näky näyttää olevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote. Tämmöisestä horrostilasta lausuu Laestadius että lapset, jotka eivät ikinä ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa tehdä hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja värsyihin. "Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärrä, siis kielillä puhumisen lahjan, ehkä oli se alkukieli, joka sielun voimain kiihtyessä itsestään kehittyi ihmissydämmestä." Sekä näyt että liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin. Eräs hyvin sivistynyt henkilö on kertonut, että hän kerran uteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian alkoivat liikutukset, niissä oli selittämätön tenhovoima. Samoin kuin kuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vetävät puoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. Hänen teki mieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. Päästäkseen niistä, täytyi hänen poistua. Tuonlaisten "armonmerkkien" seuraamana levisi herätys yhä laveammalle ja vuonna 1848 alkoi Laestadius käyttää lähetyssaarnaajia, jotka "koulu" nimisissä hartausseuroissa jatkoivat herätystyötä, milloin itse saarnaten, milloin lukien Laestadiuksen kirjottamia saarnoja. Ensimmäinen tämmöinen lähetyssaarnaaja oli _Juhani Raattamaa_ [Raattamaa nimen arvelee Laestadius merkitsevän samaa kuin maanraataja (jordrifvaren). Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee kuitenkin Raattamaa rämeistä l. vesiperäistä maata (vert. raatta = räämä silmässä).], synt. 1811 ja siis nyt 80 vuotias vanhus. Hän oli uutistalolaisen poika Kaaresuannosta. Hyvälahjainen ja terävä-älyinen nuorukainen kun oli, asetti Laestadius jo ennen tuota suurta herätystä hänet katekeetiksi. Uskonnollisia herätyksiä oli hänellä ollut jo pienestä poikasesta. Niitä pidettiin houreina, eikä niistä jäänyt mitään pysyväistä. Intohimojen tuli alkoi tuhota lahjakasta nuorukaista, hänestä tuli juomari. Humalapäissään käyttäytyi hän kuin vimmattu; mutta selvittyänsä katui hän tekoansa, kun Laestadius häntä siitä nuhteli. Tuonlaista horjumista juoppouteen lankeemisen ja sitä seuraavan tuskallisen katumisen välillä kesti, kunnes todellinen mielenmuutos irroitti hänet synnin orjuudesta ja Herran käskyjen noudattaminen voitti viinanhimon. Hänen herätyksensä oli ollut evankelisempaa laatua ja hän rupesi ensin käyttämään "taivaanvaltakunnan avaimia" (synninpäästöä). 1848 lähetti Laestadius Raattamaan _Jukkasjärven_ seurakuntaan Tukholman lähetysseuran antamilla varoilla pitämään koulua lappalaisten lapsille mainitun seurakunnan Lainion kylässä. Kovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten keskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pitää siitä huolta. Fredrik I:n toimesta perustettiin näet kouluja kirkkojen luokse Lappiin. Niin syntyivät Fölingen, Åselen, Arjeplougin, Jukkasjärven ja Kaaresuannon kiinteät koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin, koska eivät vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin papiksi vihityt lähetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisillä oli vuotuista palkkaa 20 tynnyriä viljaa, jälkimäisillä 8 tynnyriä. Jos ylipäätänsä Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasjärven tila vieläkin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henkeä, oli kumminkin vuotuinen viinankulutus 5 à 6000 kannua. Luonnollista oli että lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli Lainion kylä perin turmeltunut. Tässä kylässä piti nyt Raattamaan Laestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylvää valon siemeniä. Hän olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan työ teki mahtavan vaikutuksen sekä lapsiin että vanhempiinkin. Kuulkaamme mitä Laestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta. "Illoilla kokoutuivat kylän asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena oli eräs savupirtti. Siellä pidettiin ensin rukous, sitten luki Raattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun vähän, josta tavallisesti oli seurauksena, että osa kuulioista suuttuneena poistui, mutta osa jäi paikoillensa. Kun kartta oli luettu, keskusteltiin myöhään yöhön. Jukkasjärven lappalaiset tulivat uteliaisuudesta katsomaan tuota merkillistä koulua, jossa lasten sanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se näyttikin syrjäisen silmään, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa, toiset hyppivät ilosta, muutamat kävivät voimattomiksi eivätkä jaksaneet pystyssä pysyä. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt työtä tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' hän oli, kun muutamat kylän suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston sydämeensä. Vihdoin päästiin niin pitkälle, että muutama viinanmyyjä tyhjensi tynnyrinsä sisällön maahan, mutta toiset arvelivat sitä synniksi, sillä viina olisi voitu myödä ja siitä saatu raha antaa vaivaisille, jolloin siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Ei käynyt kuitenkaan potkia tutkainta vastaan. Lappalaiset pääsivät selville siitä, että viina oli pahinna esteenä, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta ja köyhyydestä. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua vakaumusta vastaan. Tuon himon täytyi vihdoin väistyä ja siihen vaikutti uskonnollinen herätys, joka yhdistyi taisteluun sitä pahetta vastaan, joka oli syössyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen kurjuuden kuiluun." Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyläläiset muuttuivat ikäänkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein tykkänään. Raamattua ja hengellisiä asioita alettiin ahkerasti tutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti Raattamaata. Varsinaisena lähetyssaarnaajana alkoi hän tehdä lähetysretkiä kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi hän, mihin vain tuli, sekä raittiutta että elämää kristillisyyttä. Erityistä puhujalahjaa hänellä ei ole, hänen saarnansa ovat katekismuskyselmyksen kaltaisia. Hän tekee kuulioilleen kysymyksiä, joihin näiden tulee vastata. Siitä suuresta armosta, joka hänellä nykyisin on laestadianismin keskuudessa, on hänen kiittäminen sitä seikkaa, että hän on vanhin tuon rakkaan opetusisän oppilaista. Hän se on nuoremmille sukupolville välittänyt muistitietoa herätyksen ensimmäisistä ajoista ja siitä miehestä, joka oli tämän herätyksen alkuunpanija; mutta hän on myöskin antanut tälle liikkeelle evankelisen, miltei liika evankelisen suunnan. Juhanin veljeä _Pietari Raattamaata_ käytti Laestadius myöskin lähetyssaarnaajana herätyksen levittämiseksi. Tämäkin veli oli ollut kovin viinaanmenevä, mutta tuli herätetyksi Laestadiuksen saarnoista, oppi melkein kuin ihmeen kautta lukemaan Laestadiuksen kirjoitettuja saarnoja ja alkoi pitää "koulua" Jukkasjärven pitäjän Tärännön kylässä. Hänellä ei ollut veljensä herttaista käytöstapaa, eikä hänen työnsä ottanut onnistuakseen. Muutamissa paikoin revittiin häntä tukasta ja riistettiin vaatteet päältä, toisin paikoin ammuttiin hänen peräänsä. Kolmas Laestadiuksen lähettiläs oli _E. J. Grape_, ennen mainitun provasti Grapen poika. Hän oli sivistynein ja herttaisin kaikista Laestadiuksen lähettämistä saarnamiehistä. Hiljainen ja ujo luonteeltaan kun oli, ei hän Laestadiuksen kuolemankaan perästä pyrkinyt puoluepäälliköksi, vaikka kykynsä ja likinen suhteensa alkuherätykseen siihen olisivat hänet oikeuttaneet. Hänen kantansa on ollut itsenäisempi ja suvaitsevampi kuin monen muun tuon suuren miehen oppilaista. Tornion jokivarrelle lähetti Laestadius _Erkki Antti Juhonpietin_ (synt. 1814) ja Kittilään _Heikki Parkajoen_ noin 1850. Viimemainitulla näkyy olleen huono onni. Hän tuli pappilaan, pantiin siellä kiinni ja lähetettiin Oulun linnaan. Kuka tämän vangitsemisen toimitti ja mistä syystä, sitä en ole tietooni saanut. Oulussa Parkajoki kuitenkin päästettiin heti irti ja sai omin varoinsa palata kotipuoleensa. Näiden lähetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yhtä suuria kuin heidän halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita myöhemminkin, jolloin niissä ei enää lastenopetusta toimitettu, kutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten koristelematon puhe, heränneiden itku, ilohuudot ja liikutukset vaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka tähän asti oli elänyt melkein huolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyivät liikkeesen, se kasvoi, laajeni kuin lumivyöry. Kylästä kylään, pitäjästä pitäjään levisi se. Mutta eivät saarnamiehet tyytyneet siihen, että pitivät seuroja, vaan he pitivät velvollisuutenansa myöskin julistaa mitä ankarimpia tuomioita niitä kohtaan, jotka eivät näyttäneet olevan halukkaita liittymään tuohon liikkeeseen. Laestadiuskin oli käyttänyt saarnoissaan säälimätöntä ja kovaa kieltä, siten herättääkseen uinuvia omiatuntoja. Oppi-isän malliin koettivat lähetysmiehetkin saarnata ankarasti, mutta koska heiltä, sivistymättömiä kun olivat, puuttui hienotuntoisuutta ja sivistystä, näyttivät heidän saarnansa suruttomille hävyttömyydeltä ja haukuskelemiselta. Niissä ei näkynyt oikein sitä rakkautta, joka kärsii kaikki, peittää kaikki ja toivoo kaikki. Kaikki heränneet saarnasivat ja koettivat kaikin tavoin kääntää suruttomia. Parhaimpana keinona tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi pitivät he _n.s. hengellistä kiroilemista_. Tällä tarkoitettiin sitä, että jokaiselle, joka ei kuulunut laestadiolaisiin, suoraan sanottiin, että hän oli perkeleen lapsi. Laestadius hyväksyi tämän menetystavan ja käytti itsekin sitä sekä pappeja että maallikoita kohtaan. Myöhemmin kun liike oli levinnyt laveammalle, käytettiin mainittua hengellistä kiroilemista markkina- ja muissa paikoissa, missä kansaa oli enemmältä koolla. Joukko heränneitä ympäröi silloin suruttoman ja alkoi uhkaavan ja kiihkoutuneen näköisenä mitä julmimmilla kirouksilla vaikuttaa hänessä mielenmuutosta. Tämän kirjottaja on itse kerran ollut samanlaisen hengellisen kiroilemisen esineenä. Nuorena koulupoikana käveli hän muutamassa maamme pohjoisimmassa pitäjässä erään herrastalon pihan läpitse. Hän oli tuntematon sekä koko pitäjässä että herrastalossa. Talon neiti, joka näkee koulupojan kulkeman pihan läpitse, rientää hänen luoksensa ja kysyy: "oletko Jumalan lapsi?" Kun koululainen, hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä, ei ehtinyt vielä vastata, alkoi neiti häntä sadatella helvetin lapseksi y.m. Myöhemmin sai hän kuulla, että tuo neiti kuului mainittuun liikkeeseen. Paljon kiihkoakin ilmaantui heränneissä ja muutamissa paikoin alettiin pelätä, että tuo kiihko ehkä synnyttäisi samanlaisia veritöitä kuin Koutokeinossa, joista myöhemmin tulemme lyhyesti mainitsemaan. Tähän pelkoon ei ollut kuitenkaan syytä. Vaikka Laestadius kyllä itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei hän milloinkaan suvainnut mitään, joka loukkasi yhteiskunnan järjestystä, ja lakia ja hänen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava kuitenkin olisi ollut, että hän olisi tarmokkaasti vastustanut tuonlaista nurjaa kääntämistapaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt ja seurauksena oli, että tämäkin seikka, niinkuin muutamat muutkin, himmensivät sitä muutoin valosaa uudenelämän ja uudistuksen taulua, josta alempana muutamia piirteitä. Että tämän liikkeen seuraukset ulkonaisen elämän ja tapain suhteen niissä pitäjissä, joissa herätys oli kulkenut, olivat hyvät, sen myönsivät kaikki, sekä ystävät että vihamiehet. Pastori Lindstedt kertoo Jukkasjärven tilasta sitten kun Laestadius sieltä jo oli muuttanut seuraavaa: "Äpärät, vietteliät ja vietellyt eivät nyt tahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit, varkaat ja pahantekijät katosivat, kevytmielisyyden, vääryyden ja itsekkäisyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus. Kruununmiehen ei tarvitse kutsua ketään käräjiin eikä tuomarin tuomita eikä piiskurin rangaista, sillä rikoksia henkilöä eli omaisuutta vastaan ei tehdä. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat pettäneet ja petoksella hankkineet itsellensä heidän omaisuuttansa, tulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, että saisivat maksaa, minkä ovat kavaltaneet itsellensä. Monivuotiset riidat sovitaan, salaiset rikokset, tehdyt vääryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydetään, sovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat, sopivat". Niin Lindstedt, joka oli ystävällisessä suhteessa tähän uskonnolliseen herätykseen. Mutta tälle liikkeelle ventovieraatkin ja vihamieliset henkilöt ovat antaneet sen elämää parantamista vaikutuksista kiittävän arvostelun. Niinpä eräs piirilääkärikin, joka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisestä liikkeestä, ei voi olla mainitsematta sen hyvistä hedelmistä, vaikka hän muutoin pitää herätystä jonkinlaisena tautina, joka samoin kuin lavantautikin tarttuman kautta leviää. "Herätys on" -- lausuu hän -- "vaikuttanut enemmän hyvää kuin pahaa. Lappalaiset, nuo karkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta, siveellisyyttä ja keskinäistä rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon markkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat, joita on voinut olla jossakin kylässä, ovat särjetyt ja tyhjennetyt. Rikoksista ei ole ketään rahvaasta syytetty viime käräjillä Jukkasjärvellä ja Kaaresuannossa. Edellisessä paikassa oli tänä vuonna 7 käräjäasiaa, jälkimmäisissä 3, sillä vanhat riidat ovat sovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista tähän saakka ei ole tietty mitään, tulevat nyt tekijät itse ilmoittamaan ja anteeksi pyytämään ja tahtovat palkita niitä, saadakseen omalletunnollensa rauhaa. Monta muuta esimerkkiä lappalaisten siveellisestä jalostumisesta, jonka herätys on vaikuttanut, voitaisiin mainita, mutta se olisi vain minun jo ennestänsä pitkän kertomukseni pitentämistä". Kylläkin kaunis todistus mieheltä, jolla muutoin näkyvät olleen huonot ajatukset heränneistä. Laestadiuksen innokas työ sanankuuliainsa herättämiseksi ja jalostamiseksi oli siis onnistunut. Välinpitämättömyys uskonnon asioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eivät voineet hyväksyä hänen menetystapaansa ja pilkkasivat hänen "tulikivisaarnojaan", tunnustivat herätyksen hyvät hedelmät. Hyvä olisi ollut että tuo liike, josta niin hyviä seurauksia oli ollut, olisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana semmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, näyt ja hengelliset kiroilemiset, jotka muuttivat herätyksen erityiseksi uskonsuunnaksi ja karkoittivat sen yhteydestä monta harrasta sielua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminnähtävästi on perustajan persoonallisuus jo alussa lyönyt leimansa tuohon hengelliseen liikkeeseen. Laestadius oli kyllä teräväjärkinen mies, mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, hän voi itse tulla horroksiin ja nähdä näkyjä. Luonnollista oli että hänen puoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja näkyjä. Ja kun Laestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia [Siitä kerromme tuonnempana.] oli taipuisa sekoittamaan hengellisiä ja luonnollisia ilmiöitä, piti hän uskolaistensa tolkuttomia ääniä Jumalan hengen välittömänä vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, että hänen ystävänsä pitivät liikutuksia hengellisen elämän olentoon kuuluvina Köyhyys ja puute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja hienotuntoisuutta ei suinkaan lisännyt se seikka että hän suurimman osan elämäänsä vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senpä vuoksi hyväksyykin hän hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen kiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen. Jaloimmissakin ihmisissä on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he eivät olisikaan ihmisiä. Kaikki inhimillinen työ on enemmän tahi vähemmän vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, missä hyvä siemen orastaa, kylvää vihollinen rikkaruohoa. Tämmöisiä rikkaruohoja olivat opinriidat ja uskonkiihko (fanatismi), joka muutamissa paikoin kävi hyvinkin uhkaavaksi. Opinriidat koskivat kyllä alussa vähäpätöisiä asioita; mutta olivat kuitenkin osoituksena keskinäisen rakkauden kylmentymisestä ja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther eräässä paikassa sulkee armon yhteydestä, koska hän ei tuntenut uutta syntymistä; mutta eräässä toisessa paikassa (ahtien selityksissä) myöntää Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen töistä, koska hän oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista hautaamaan. Laestadius mainitsee, että ensi silmäykseltä tuo riita näyttää yhtä vähäpätöiseltä kuin riita paavin parrasta, kun monet sanovat että meille on ihan yhdentekevää, onko Nikodemus tullut autuaaksi vai ei, eikä hänen uskonsa vaikuta meidän autuuteemme eli kadotukseemme. "Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa että kaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen uskolle ja ottavat hänestä väärän lohdutuksen, että muka voitaisiin tulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen erinomaiseksi mieheksi, ensimmäisen luokan filosoofiksi, jolla oli suurempi ymmärrys kuin muilla ihmisillä". Omana mielipiteenään mainitsee Laestadius että Nikodemus oli omiin hyveisiinsä luottava ihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. "Jos hän olisi tullut kristityksi, niin hän olisi tehokkaasti toiminut kristinuskon levittämiseksi ja puolustukseksi, eikä apostolien tekojen kirjoittaja olisi jättänyt häntä mainitsematta. Kun hän oli suuren neuvoston jäsen, olisi hänen pitänyt lausua ainakin niin paljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat hänessä suuremmat kuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun hän kerran koetti puolustaa Jesusta toisten herrain häväistyksiltä, vaikeni hän heti, kun nämät kysyivät, oliko hänkin tullut Jesuksen opetuslapseksi. Hänellä ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan hautaaminen ei todista hänen kristillisyyttänsä. Nikodemus oli vakuutettu siitä, että Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten vihan uhriksi ja piti sentähden velvollisuutenansa osoittaa tuolle kunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus". Vielä 60-luvun viimmeisinä vuosina kiisteltiin laestadiolaisten kesken tästä asiasta. Oppi-isän mielipide on sittemmin päässyt voitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidetään uskonkappaleena. Toinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi Jesuksen opetuslasten uskosta ennen pääsiäistä. Muutamat pitivät uskonkappaleena sitä, että opetuslapsilla jo ennen pääsiäistä oli elävä usko. Laestadius sitä kovasti vastusti. Ainoastansa armonvarkaat ja ne, jotka olivat pysähtyneet puoliväliin autuuden tiellä, voivat -- niin arveli hän -- väittää opetuslapsilla olleen elävän uskon ennen pääsiäistä, koska luulevat opetuslasten heikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille puutteellisuuksilleen. Nämät ja muutamat muut vähäpätöiset riitakysymykset eivät voineet synnyttää varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan kuin Laestadius eli ja niin pitkälle kuin hänen vaikutuksensa ulottui, oli hän kyllin voimakas koossa pitämään tuota suuremmoista liikettä. Mutta vaarallisemmalta näytti kasvava uskonkiihko, josta muutamia esimerkkiä, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon kappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa. * * * * * Korpilompolossa oli eräs Laestadiuksen puoluelainen saanut päähänsä, että hän ja hänen uskonveljensä olivat pyhiä ruumiin ja sielun puolesta. He eivät muka enää tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he tallasivat jalkainsa alle tuon pyhän kirjan. Raivossa ja hurmauksissa nähtiin noiden pyhien hyppivän ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko asettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta. Arveluttavampana esiintyy uskonkiihko Koutokeinossa. Tämä seurakunta oli ennen kuulunut Ruotsille, mutta joutui 1744 Norjan haltuun. Aina vuoteen 1852 olivat tämän tunturiseurakunnan asukkaat olleet ilman pappia ja kristillistä opetusta. Kun sittemmin viimemainittuna vuonna seurakunta sai papin, ei tämä osannut lapinkieltä. Pappi saarnasi norjaksi, joka sitten jotenkuten tulkittiin lappalaisille. Mainio lähetyssaarnaaja _Stockfleth_ (s 1860) osasi kyllä lapinkieltä ja hänen intonsa Norjan lappalaisten opettamiseksi oli suuri; mutta hänen vaikutuspiirinsä, joka käsitti koko Pohjois Norjan avarat tunturiseurakunnat, oli niin suuri, että hän vain varsin vähän ehti toimia Koutokeinon lappalaisten hyväksi. Näiden kristillisyyden taito olikin peräti huono. Pastori Hwoslef, heidän uusi pappinsa, oli kyllä kykenevä mies, sillä hänestä tuli sittemmin Tromsön piispa; mutta hän oli äsken seurakuntaan tullut, eikä -- kuten mainittu -- osannut lapinkieltä. Kaaresuannosta, jota Koutokeinosta erotti ainoastansa 9 peninkulman levyinen maakaistale, oli Laestadiuksen alottama herätys levinnyt tännekin ja herättänyt siellä uskonnollisen liikkeen. 6 Laestadiuksen lähettämää miestä (3 lappalaista ja 3 suomalaista) oli täällä saarnannut ja koonnut rahoja lähetyksen hyväksi. Alussa oli herätys täälläkin samanlaista kuin Kaaresuannossa; mutta kun Laestadius 1849 muutti Pajalan seurakuntaan, jonne Koutokeinosta oli 30 penikulmaa, ei hän tietysti enää voinut johtaa Koutokeinon herätystä ja taitamaton kansa joutui pian hurmahenkien johdettavaksi ja rupesi mielettömän kiihkon kiihottamana meluten ja pelottavana kyliä kiertämään. He eivät ainoastansa väittäneet olevansa Kristuksia, vaan sanoivat sen lisäksi olevansa ihan synnittömiä ja käyneensä läpi 10 astetta Kristuksen alennuksen ja ylennyksen tilasta. Jumalia kun olivat, olivat he myöskin raamattua korkeammalla [Heillä olivat siis samanlaiset ajatukset kuin Korpilompolon lahkolaisillakin, joka seikka näyttää viittaavan siihen, että nuo molemmat liikkeet olivat samaa alkuperää.] Vielä oli heillä toimittamatta elävien ja kuolleitten tuomitseminen. Siksi lähtivätkin he raivostuneina liikkeelle. Väkivallalla tahtoivat he saattaa mielipiteensä voimaan. Niitä, jotka eivät hyväksyneet heidän mielipiteitänsä, he kirosivat ja rääkkäsivät. Uskonkiihko muuttui raivoksi. Seurakunnan pappi koetti raivoa asettaa; mutta joutui siitä hurmahenkien vihoihin. Lokakuussa 1851 tuli Stockfleth Koutokeinoon ja oleskeli siellä aina seuraavaan Huhtikuuhun. Lappalaisilla oli ennen ollut suuri luottamus häneen, mutta kun hän kerran, tiesi mistä syystä, löi kepillänsä erästä lappalaista, oli luottamus mennyt, eikä hän saanut raivoa hillityksi. Erityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. Hän oli ollut ennen nimismiehenä Ylä-Luulajassa, mutta kun hän tuli vailinkiin, pakeni hän 1848 Muonioon. Täällä ollessaan oli hän osoittanut erityistä vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta vastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas Lompolo oli pannut nimensä (josta seikasta tuonnempana). Millä keinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on tuntematonta. Se vain on tunnettua, että hän siellä hoiti nimismiehen virkaa, silloin kun uskonkiihko siellä oli ylimmillään. Hän ei kyennyt asettamaan yltiöpäitä, koska häneen ei luotettu. Miehen entisyys oli kyllin tunnettu. Kun hän vielä lisäksi alkoi köyttää nyrkkiä ja keppiä lappalaisten masentamiseksi, oli hänen tuomionsa lausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat kirkossa, tuli eräs norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen aikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen käsi- ja jalkarautoja ja rautavitjoja, siten säikyttääksensä rahvasta. "Mutta näiden asetten näky vaikutti seurakuntaan niinkuin sähkönisku, kun eräs mies, joka tuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. Täten mielikuvitus kiihtyi hyvin ärtyiseksi". Edellisenä talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia näitä kiihkolaisia ja koettanut heitä oikeaan opastaa. Turhaan. He pitivät tuota opastamista uskon vainona ja syyttivät itse oppi-isänkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eivät sanoneet voivansa enää luottaa häneen. "Hän ei voinut", sanoo hän, "puhua järkevää sanaa niiden kanssa, sillä heidän ihonsa oli musta niinkuin heidän katsantonsakin, heillä oli valkoinen vaahto suussa ja sylkivät usein". 8 p. Marraskuuta 1852, yllämainittuna sunnuntaina, kun kiihko oli ylimmillään, hyökkäsi joukko vimmastuneita lappalaisia, Aslak Hetta johtajana, kauppias Ruth'in asuntoon, missä nimismies Bucht asui. Kiroushuutojen kaikuessa surmattiin sekä kauppias että nimismies. Raivostunut joukkue hyökkäsi sitten pappilaan, rääkkäsi pastori Hwoslenia ja hänen vaimoansa ja olisi varmaankin surmannut nekin, jollei apua olisi saapunut. Penikulman päässä olevasta Autsin talosta, jossa kirkosta palanneet kiihottomat seurakuntalaiset tiettiin olevan, pantiin noutamaan apua. Sitä saatiinkin vielä siksi ajoissa, että seurakunnan pappi voitiin pelastaa. Kiihkoiliain ja apuuntulleiden välillä syntyi kiihkeä taistelu, jossa eräs vaimo kiihkoiliain joukosta menetti henkensä. Vihdoin saatiin meteliöitsiät voitetuksi ja päämiehet vangituiksi. Pahimmat syylliset, Aslak Hetta ja Mans Somby, tuomittiin sittemmin kuolemaan ja mestattiin, useita tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toisia rahasakkoihin. Elinkautiseen vankeuteen tuomituista mainittakoon Lauri Hetta, joka sittemmin sai armon, tuli vakavaksi ja tasapuoliseksi kristityksi ja avusti professori Friis'iä uuden testamentin lapinkielisen käännöksen korjaamisessa. Semmoinen oli maan kuulu "Koutokeinon tappelu". Laestadius tehtiin syynalaiseksi näihin kamaliin tekoihin. Hernösandin piispa antoi hänelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan varovaisuuteen saarnoissaan. Tromsön hiippakunnan piispa Juel kirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan valituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, että Laestadius ankaralla lain saarnallaan, törkeillä kuvillaan ja säälimättömillä lauseillaan papeista ja virkamiehistä oli herättänyt hurmahenkisen liikkeen lappalaisissa, ettei hän ollut vastustanut villitystä ja väärää oppia, joka jo ensi alussa oli ollut nähtävänä. Menestyksellä jo taitavasti puolustautui Laestadius näitä syytöksiä vastaan. "Jos lähdetään siitä väärästä edellyttämisestä", lausuu hän, "että jokainen hyvän työn alkaja myöskin on vastuunalainen sen seurauksista, jos tuo hyvä työ vierasten vaikutuksesta käy huonoksi, niin voitaisiin sillä edellyttämisellä helposti todistaa, että Luther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota todistamiskeinoa hänen vihollisensa eivät myöskään ole jättäneet käyttämättä. Hänen saarnainsa kuvaukset eivät ole olleet sen kummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan ja Jesuksen parannussaarnat". Koutokeinon villityksestä oli hän saanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel hänelle siitä kirjoitti, hän oli heti koettanut saada hurmahenkiä tyyntymään, oli saarnannut niitä vastaan, eikä häntä pitäisi tehdä syylliseksi niihin veritöihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena, "jollei piispa pidä kaikkea elävämpää uskonnollisuutta villityksenä". Pikemmin oli syy etsittävä lappalaisten taitamattomuudesta ja alhaisesta siveellisestä kannasta, ehkäpä myöskin mieltäkiihottavista pakkokeinoista. * * * * * Maaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan, oltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin oli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja ystäviä; mutta paljon oli vihamiehiäkin, jotka syytöksiä tekemällä ja muutoinkin tekivät hänelle elämän katkeraksi. Noihin ikävyyksiin antoi Laestadius itsekin aihetta. Hän ei ollut niitä maan hiljaisia, jotka istuvat Jesuksen jalkain juuressa, välittämättä ulkomaailman melusta; hän oli pitkäisen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi siellä, missä sodan salamat välkähtelivät. Ensimmäisenä hyökkäsi hän taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, välittämättä mihin lyönti sattui. Ei ollut ihme, että hän itsekin haavoittui ja hänen sydämmensä vuosi verta. Ennenkuin likemmin tarkastamme tuota taistelua, jota Laestadius Pajalassa kävi, heittäkäämme silmäys hänen kirjailiatoimeensa. Pajalaan muutettuaan alkoi Laestadius näet vaikuttaa hengellisenä kirjailianakin. Tämä hänen kirjailiatoimensa tunteminen on sitäkin tärkeämpi, koska siinä juuri kuvastuu hänen persoonallisuutensa sekä ne aseet, joita hän taistelussansa käytti. Maallisista kirjoitelmista mainittakoon ennen Pajalaan tuloa kirjoitetut kasvitieteelliset kirjoitukset Tiede Akademian toimituksissa: _Om Uppodlingar i Lappmarken_ (Uutisviljelyksistä Lapissa) 1823; Loca parallela plantarum, josta teoksesta saksalainen kasvitieteen tutkia Wimmer kirjassaan Salices europaeae on antanut hyvin kiitettävän lausunnon [-- et ingenium et sollertia viri egregii haud satis laudari posse videbatur (erinomaisen miehen sekä neroa että ymmärtäväisyyttä ei näytty voivan kylliksi ylistää). Hänestä itsestänsä lausuu Wimmer: Tamen et oculis ejus sagacissimis et ingenio praeclaro Salicam europaearum illustratio plurimum debet (Kuitenkin on euroopalaisten pajulajien valaiseminen enimmän hänen sekä erinomaisen teräväin silmäinsä että mainion neronsa ansiota).]; De climate Lapponiae (Lapin ilmanalasta), löytyy ainoastansa käsikirjoituksena, samoin kuin hänen kirjoituksensa lappalaisten vanhoista jumalista. Seurakuntansa lappalaisia varten hän m. 1839 painatti lukukirjan nimeltä _Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan_ (Keskustelua kristittyjen ja tavallisten ihmisten välillä); sekä v. 1844 _Biblian historian_ heidän kielellänsä. Edellä on jo nimeltään mainittu hänen huomiota herättänyt pastoraliväitöskirjansa Crapula mundi seu morbus animi contagiosus (Maailman kohmelo eli tarttuva sielun tauti). Tämän kirjan merkillisestä sisällyksestä sananen. Ensin vertailee hän nykyaikaa entiseen hyvään aikaan ja tulee siihen päätökseen, että nykyinen aika on entistä paljon huonompi. "Ennen taisteltiin isänmaan, vapauden, puolison, lasten ja kodin puolesta; kaikilla kansalaisilla oli yksi sydän, yksi Jumala ja yksi kuningas; kunniakasta ja suloista oli kuolla isänmaan edestä ja uskonsa ja tunnustuksensa tähden kärsiä tuskallisin kuolema. Nyt taistellaan nyrkkitaisteluja kaduilla, ei sanoilla, vaan riidoilla ja pilkalla" [Tarkoittaa muuatta siihen aikaan tapahtunutta katukahakkaa Tukholmassa.]. Syynä tähän on hengellinen orjuus, siveellinen ja uskonnollinen rappio. Hyve on kuollut samalla kertaa kuin entinen uskokin ja hurskaus. Yksinkertaiset tavat ovat kadonneet, omistetaan uskonnon muoto, mutta ei sen ydintä. Kaikkien tarkoitusperänä on hekuma, maailman kunnia ja tavara. Uskontoa ei opita kouluissa, vaan kodeissa ja nykyajan filosofiia on huonompi kuin muinaisten pakanain, filosoofien työt ovat ristiriidassa heidän sanainsa kanssa; yleisissä asioissa osottavat he tuskin suurempaa älyä kuin alhaiso. Siitä tulee, että ne lait, joita laaditaan, muutaman kuukauden perästä kumotaan. Hallituksen ei pitäisi välittää niistä moitteista, joita se saa kuulla. "Raakain ihmisten on niinkuin eläinten: jos eivät ne voi purra, niin ne haukkuvat, ulvovat ja kiristelevät hampaitansa". Jumalanpelkoa ei löydä kaupungeista, vaan maalta niiden joukosta, jotka ilman tietoja ja sivistystä asuvat erämaissa. Oikia kristitty, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta ja jonka vapaus on hintojen hillitsemistä, ei välitä politiikasta. Hänelle on yhdentekevä, maksaako veronsa Turkin sulttaanille tahi Yhdysvaltain presidentille. -- Sielunpaimenen velvollisuus on edistää Jumalan valtakuntaa. Pappien saarnat kantavat niin vähän hedelmää, siitä syystä että he koettavat vaikuttaa hetkeksi tunteeseen, sitä kuitenkaan niin tärisyttämättä, että häveten ja huolehtien alettaisiin kysymään: Herra, mitä minun pitää tekemän, että minä saisin ijankaikkisen elämän? Syynä on vielä sekin, että papit eivät ole näkevinään kuuliainsa paheita. Ankarampaa kieltä pitäisi käyttää. Kuulioita pitäisi kutsua kyykäärmetten sikiöiksi, niinkuin Johannes, huorintekiäksi suvuksi, niinkuin Jesus. Omavanhurskaus on syynä siihen, ettei käytetä selvää kieltä. Jos tahtoo jättää omanvanhurskauden rauhaan, pitää puhua synnistä yleiseen, parannuksesta ja uskosta yleiseen; mutta ei ketään erityisesti nuhdella. Niin menettelevät papit. He eivät tahdo loukata suurta joukkoa, he etsivät kansan suosiota, saarnaavat maailman palkan takia. -- Siinä tuon merkillisen kirjan johtavat aatteet. Vuosina 1852-1854 julkaisi Laestadius Piitimestä ruotsinkielisen hengellisen kuukauslehden nimeltä _En ropandes röst i öknen_ (Huutavan ääni korvessa). Alussa oli aikakauskirjan päätoimittajana Råneån kirkkoherra Jaakko Dahlberg; mutta sittemmin toimitti Laestadius sitä yksinänsä. Kun tarkoituksemme ei ole kirjoittaa ylistyskirjoitusta tuosta mainiosta miehestä, vaan totuuden valossa esittää hänet virheineen ja ansioineen, niin emme voi salata sitä seikkaa, että Laestadius tuossa aikakauskirjassa esiytyy kaikista vähimmän semmoisena, joka olisi oppinut jotakin häneltä, joka oli lempeä ja nöyrä sydämmestä. Miekkaa heilutettiin katsomatta, kenehen lyönti sattui. Syytöksiä ja herjauksia sateli tuon kiihkoutuneen miehen kynästä. Ei siinä kyllin, että piispa Tegnér maalataan mustaakin mustemmaksi ja hänen yksityisestä elämästänsä vedetään esille huhupuheisiin perustuvia syytöksiä irstaisuudesta ja paheista, vaan lempeä ja kykenevä piispa Franzénkin, joka hoiti virkaansa niin tunnollisesti, että hänet luetaan Ruotsin etevimpäin piispain joukkoon, naulattiin häpeäpatsaaseen. "Piispat Tegnér, Franzén ja Nikodemus kuuluvat samaan luokkaan kuin Herodes, Pilatus ja Judas Iskariot". Papit saavat myöskin samalla mitalla kuin piispat. "Heidän (pappien) täytyy elää säätynsä mukaan. Heidän täytyy edustaa kirkon armoa. Heidän täytyy viettää vapunpäiviä ja nimipäiviä, pitää hautajaisia ja ristiäisiä, tarjoilla vieraille säätynsä mukaan. Ja tämän maailmankunnian takia täytyy heidän kiskoa saatavansa tarkkaan köyhältä kansalta. Ja tuota kurjaa loistoa on harjoitettava rääsyisten huorapenikoiden keskellä, patajuoppojen ja resutanelien keskellä, jotka ovat juoneet suuhunsa viimeisen pennin vaimoilta ja lapsilta. Minusta sopisi papeille paremmin käydä isättömäin ja leskien luona kuin pidoissa". Paljon luuli Laestadius olevan moittimisen syytä pappein saarnoissakin. "Saarnassa ei tehdä erotusta heränneiden ja suruttomain välillä, ei erotusta armotettujen ja armonvarasten välillä, ei erotusta kapakoitsiain ja parannuksen saarnaajain välillä, ei erotusta juoppojen ja hengellisestä viinistä juopuneiden välillä, ei erotusta Maria Magdaleenan ja katumattomain huorain välillä, vaan kaikki on samanlaista, kalleimmat kristityt ja rakastetut Jesuksen ystävät. Oikein on Herra profeetta Hesekielin kautta kuvannut nuo sikopaimenet: Eksyneitä he eivät palauta, kadonneita he eivät etsi. Voi teitä paimenet, jotka turmelette ja hajotatte Minun laumaani, sanoo Herra!" -- Siihen suuntaan on aikakauskirja toimitettu. Käsikirjoituksena on Laestadius jälkeensä jättänyt koko joukon kirjeitä, joista _lähetyskirje Jukkasjärven seurakunnalle_, kirjoitettu herätyksen ensi aikoina, on merkillinen säälimättömästä ankaruudestaan. Niinikään käsikirjoituksena on kolmiosainen uskonnonfilosoofinen teos _Dårhushjonet_ (hulluinhuonelainen), jossa Laestadiuksen filosoofinen ja uskonopillinen kanta selvimmin näkyy. Tämän merkillisen kirjan sisällöstä puhumme jälempänä. 1849-51 painatti Laestadius Piitimessä useampia saarnojansa suomeksi. Savon herännäisyyden kuuluisa johtaja _Paavo Ruotsalainen_ (k. 1852) oli lukenut erään noista saarnoista ja kirjoitti eli oikeammin sanoen kirjoitutti -- hän näet itse ei osannut kirjoittaa -- sen johdosta Laestadiukselle kirjeen, johon Laestadiuksen ystävä _Iisakki Poromaa_ Pajalasta lähetti Ruotsalaiselle vastauksen. Kun nämät kirjeet sattuvasti kuvaavat sekä sen ajan uskonnollista kirjoitustapaa että myöskin Savon herännäisyyden ja Laestadiuksen alottaman liikkeen keskinäistä suhdetta, mainittakoon niiden sisällys [Akiander, Meddelanden VI 38, 116.]. Paavo kirjoittaa: "Itse puolestansa luulee hän (Laestadius) olevansa Herran edessä, mutta ihmisten edessä hän on niinkuin musta piru. Hän on ylimmäinen helvetin portin vahti; hän viepi kansan paavin pimeyteen. Hän ei tiedä evankeliumin jälkeen mitään uskosta Kristuksen päälle, mutta lain töitä hän väkevästi saarnaa kansalle profeetoin esimerkin mukaan. Ei hän osannut ollenkaan neuvoa ihmisiä Kristuksen tykö, mutta opetti paavin opin jälkeen hyvillä töillä ja tekopyhyydellä ansaitsemaan autuutta, ja on monen köyhän talon hävittänyt, rahalla ostaessa sielun rauhaa". -- Iisakki Poromaa kirjoittaa: "Minä olen nähnyt preivin, joka on tullut Savonmaasta meidän rovastilla, jonka me todistamme olevan kirkkaan ja palavan kynttilän, joka paistaa joka haaralle. Enkä minä tiedä, mikä hengellisesti sokia nauta asuu Savonmaassa, joka ei tunne valkeutta, koska hän rohkenee soimata rovastia hulluksi ja Kristuksen ristin viholliseksi. Kuka on Kristuksen ristin vihollinen? Juuri sinä, vanha hullu, joka olet niin sokia, ettet sinä saata eroittaa, mitä on lammas eli keituri, vaikka sinä näit siitä saarnasta, minkä kaltaista ruokaa annetaan keitureille ja minkälainen ruoka annetaan lampaille. Sinä olet suuri sika ja minä näin Haaparannalla yhden suuren porsaan, jonka sinä olit synnyttänyt. Pese nyt silmäsi ja katso P. Raamatusta, kuka on ristin vihollinen, eikö se, joka vihaa valkeutta. Sinä olet Savonmaan heränneet johdattanut pois Kristuksen ristin tyköä sikain ja keiturein laitumelle, sinä olet hengellisen ylpeyden kautta asettanut itses sokiain johdattajaksi, ja olet vienyt Savon heränneet pimeään metsään, jossa ne raukat kuolevat nälkään". -- Kylläkin kohteliaita ja kristillisiä kirjeitä! Laestadiuksen kuoleman jälkeen ilmaantui Luulajassa 1876 hänen tyttärensä Lotan toimittama saarnakokoelma nimellä _Kirkkopostilla_, johon tärkeimmät hänen saarnoistansa omat otetut. Sekä postillaan otetuista että muista jälkeen jääneistä saarnoista käy selville Laestadiuksen saarnatapa. Saarnojen kieli on kuvarikasta ja raakaa. Lappalaisten törkeät puheenparret näkyvät vaikuttaneen hänen tuntehikkaaseen luonteeseensa niin, että hän itse omiksensa omisti ja jokapäiväisessä elämässä käytti. Viimeiset 35 vuotta elämästänsä eli hän näet alhaisella sivistyskannalla olevan kansan keskuudessa. Ja kun vaimonsakin oli sivistymätön, ei asiain näin ollen kotikaan voinut olla tuon raakuuteen vajoomisen vastapainona. Kun vielä huomioon otamme, että hän tahtoi saarnoissaan asettua ihan kuuliainsa kannalle (accommodatsiooni), voimme hyvin hyvästi käsittää törkeydet hänen saarnoissaan. Mutta toiselta puolen emme saa törkeydeksi kutsua synnin nimittämistä nimeltään. Siinä tapauksessa olisi raamattukin törkeä, joka siinä suuteessa puhuu selvää kieltä. Sananparsi sanoo: "Kun säädyllisyys tuli, niin hyvät tavat katosivat". Kun Athenalaiset olivat suurimmassa siveellisessä rappiossa, olivat he niin säädyllisiä, että pidettiin ihan sopimattomana naisten kuullen puhua esim. saunasta eli nenäliinasta. Tuollainen säädyllisyys on Laestadiuksen saarnoihin pahimmin loukkautunut. Mutta loukkauksen sijaa niissä on muutoinkin. Saarnojen sisältönä on: synti, joka hallitsee maailmaa ja ilmenee joko törkeinä rikoksina tahi vihana kristittyjä vastaan; omavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; elävä usko sekä Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyyttä ei teroteta, ei myöskään pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei milloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko saarna alusta loppuun kuvapuhetta (allegoriiaa). Kun hän kerran saarnasi Piitimessä 4:nä sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan aineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisessä olivat uskottomat, jälkimmäisessä uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut pahantekijöitä, vaan rehellisiä varkaita, laupeita kapakoitsioita ja siveitä huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta pienen laivan kerettiläisjoukkuetta. Kun suuri laiva kävi karille, taukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun irti päästiin, alettiin kiroilla ja viettää entistä syntielämää, kunnes laiva ja sen väki lopulta vaipuivat pohjattomaan pyörteeseen; mutta pieni laiva pääsi, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden viheriälle rannalle. -- Mitä törkeimpiä kuvia ja nimityksiä käytti hän viinasta, siten herättääksensä kansassa vastenmielisyyttä tuohon kamalaan juomaan. Laestadiuksen ankarat viinasaarnat sekä hänen oma luonteensa, joka ei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat hänelle paljon vihollisia, jotka nyt kaikin tavoin alkoivat syyttää sielunpaimentansa ja katkeroittivat hänen elämänsä loppuajan. Näitä nyt hiukan tarkastakaamme. Eräs Adam Muodas Lompolo lähetti Norrbottenin läänin maaherralle yllämainitun nimismies Buchtin kyhäämän valituskirjan siitä, että talollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen Antti Juhonpoika olivat häirinneet hänen kotirauhaansa ja esitti samassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen näiden kärsimäinsä onnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius "tulikivisaarnoillansa" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan syntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet. Niinikään lähettivät Kirkonvartia Juho Wänkö ja Maria Kristina Tornberg lääninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen siitä, että Laestadius oli kieltäytynyt kirkkoonottamasta heidän hoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnyttänyt äpärälapsen. Selityksessänsä Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, että valittaja Adam Muodas Lompolo ("Vanha Aatami", kuten Laestadius häntä myöskin kutsuu) useain läsnäollessa oli sanonut, ettei hän ollut kehottanut senlaista valituskirjaa tekemään, eikä pannut puumerkkiä sen alle ja kun valituksen kirjoittaja (Bucht) ei, kuten Kunink. Julistus 29 p:ltä Kesäkuuta 1773 määrää, ollut pannut nimeänsä sen alle, pyysi Laestadius, että maxime venerandum Consistorium (korkea-arvoinen Tuomiokapituli) jättäisi valituskirjan huomioon ottamatta. Samoin pyysi hän, että Ulrika Heikintyttären valitus hylättäisiin, koska varsinainen valittaja Juho Wänkö oli sanonut muiden pakotuksesta kyhäyttäneensä valituskirjan, eikä senkään kirjoittaja ollut tunnettu. Vielä mainitsee selityksen antaja, että hänen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettiläisyytenä, koska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan "puhtaasta, viinapannussa ja väkijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta". "Ja kun minulta" -- lausuu hän -- "on syytä luulla, että tuomiokapituli ei puolusta kapakoitsioita, on pyyntöni, että, jos nuo verimadon sukuun kuuluvat henkilöt vielä tahtovat ammattiansa jatkaa, he esiytykööt julkisesti, ei salaisesti tekonimillä, vaan oikeina lutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja epäjärjestyksiä ja väärinkäyttöjä, joihin itse omat aihetta antaneet". Tämän kirjoituksen johdosta antoi Hernösandin Tuomiokapituli 8 p. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska hän oli kieltäytynyt antamasta selitystä pääasiassa sekä muutoinkin kirjoituksessansa käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa. Varotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, että Laestadius kieltäytyessään heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintytärtä, "ei ole noudattanut sitä maltillisuutta ja hellyyttä, joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista parannuksen tielle, sillä syntistä on pikemmin viekoteltava kuin pelotettava parannukseen". Laestadius taas puolestansa kummasteli, kuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eikä häntä syntistä kohtaan käyttänyt "sitä maltillisuutta ja hellyyttä joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista parannuksen tielle". Varotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen epähuomion ja huonon postinkulun takia myöhästyi valitus. Kun Laestadiuksen oli täytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan varotusta ja hän tuossa jutussa muutoinkin oli kärsinyt aineellista vahinkoa, esittivät hänen ystävänsä, että Laestadiukselle toimitettaisiin jonkunlainen "ylöskanto". Nyt määrättiin että jokainen nainen, joka oli rikkonut 6 käskyä vastaan, maksaisi Laestadiukselle 12 killinkiä ja maksotilaisuudessa useampain läsnäollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius hyväksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sitä käyttää. Tästä saivat hänen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius kyllä lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tietää sen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen täytyi taas ryhtyä selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelevä ja koettaa nähtävästi salata totuutta. Mutta mikä oli varsinaisena syynä tuohon kummalliseen verotukseen? Ei suinkaan tietämättömyys, sillä Laestadiuksen kaltainen mies kyllä tiesi, mitä laki siitä sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syynä. Hänen mielipiteensä oli, ettei papin pitänyt ottaa muuta palkkaa, kuin mikä vapaaehtoisesti tuotiin. Tämän vapaaehtoisuusjärjestelmän noudattaminen kävi kyllä päinsä Kaaresuannossa, niissä koko seurakunta oli hänen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, missä hänellä oli niin paljon vihamiehiä. Hänelle lain mukaan tulevat tulot supistuivat niin vähiksi, että hän ainoastansa mitä ankarimmilla kieltäymisillä voi päästä päivästä toiseen. Hänen huonekalunsa, pukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista. Saarnansa kirjoitti hän vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen, koska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia. -- Ainoana syynä tuohon laittomaan verotukseen näyttää olleen ajattelemattomuus, joka myöskin oli Laestadiuksen luonteen ominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta hän myöskin lehdessään syytti yllämainittua Sofia Ulrika Heikintytärtä sukurutsauksesta; mutta kun asiasta nousi käräjäjuttu, kiiruhti hän samassa lehdessä peräyttämään syytöksensä. Hän ei ollut muka tiennyt, että sukurutsauksella (blodskam) lakikielessä on muu merkitys kuin se mitä hän oli tarkoittanut, nim. epäsiveellisyyttä. Peräyttäminen ei kuitenkaan auttanut, Laestadiuksen täytyi maksaa sovintoja 300 riksiä. Olemme maininneet noita ikäviä seikkoja, joista käy selville, että Laestadius hädissään toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle, kuin hänenlaiselta mieheltä olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet tätä, alentaaksemme jälkimaailman silmissä sitä miestä, jota niin suuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsestämme syytöksiä, että olisimme esittäneet tuon mainion miehen hyvät puolet, mutta salanneet hänen vikansa. Läänin äänenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein kaikenlaisia syytöksiä Pajalan heränneistä ja Laestadiuksesta. Laestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sitä ei otettu lehteen. Mitä muut kirjoittivat hänen puolustuksekseen, se kuitenkin julkaistiin lehdessä. Siitä oli Laestadius hyvin kiitollinen. "Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka maailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja vähäisenkin oikeuden osoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En ole uskaltanut lähteä myrskyävälle valtamerelle itsepuolustuksen yrityksillä, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot raivosivat, ja vaikka hyökylaineet uhkaavina vieläkin vierivät, on minun kuitenkin koettaminen pyrkiä eteenpäin aaltojen läpi sillä pienellä aluksella, jossa Jesus makaa, siinä toivossa, että Jesus voi herätä hätähuudosta ja tulla hätäytyneen opetuslapsensa avuksi". Vielä yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja ruukinisäntä E. J. Sohlberg lähettivät Tuomiokapituliin valituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta, loukkaavista lauseista saarnatuolissa ja hänen alkamansa liikkeen tuottamista epäjärjestyksistä, joista m.m. mainitaan huudot ja kirkumiset kirkossa, ne kun olivat häirinneet herrojen valituksen tekijäin hartautta. Näihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia Pajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p. Heinäkuuta 1853 piti Hernösandin piispa Bergman näiden valitusten johdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla Karungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa heränneiltä, olivatko kovaääniset liikutukset heitä häirinneet. Tähän nämät vastasivat kieltävästi. Päinvastoin olivat he tunteneet hartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman kysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka eivät kuuluneet laestadiolaisiin. Nämät sanoivat heidän hartautensa arveluttavassa määrässä tulleen häirityksi huutamisista ja liikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat käyneet varsin tavallisiksi [1851 syytettiin Kittilän kihlakunnan oikeudessa muutamia vaimoja siitä, että olivat korkealla äänellä huutaneet kirkossa. Toiset todistivat, että nämät huudot olivat olleet vastentahtoisia tunteen ilmauksia, toiset ottivat valalleen, että vaimot olivat tahallansa huutaneet. Tuomari vapautti syytetyt, koska arveli huutojen lähteneen äkkinäisestä taudin puuskasta. Vaasan hovioikeus ja senaatti tuomitsivat sakkoihin ja kirkonrangaistukseen.]. Tuosta loukkautumisesta ja hartauden häiriytymisestä, jota valittajat sanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, että he siinä olivat oikeassa, "sillä suruttomat loukkautuvat hengellisistä liikutuksista, mutta ei siinä mielessä kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan, nim. tarkkaavaisuuden vetäminen pois saarnasta, vaan siinä mielessä, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan, että fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'. Fariseukset tahtoivat, että Jesus Natsarealainen kieltäisi nuo huudot sopimattomina. Heitä loukkasi myöskin sen katuvaisen vaimon ulvominen, joka parannuksen kyynelillä kasteli Vapahtajan jalkoja. Semmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon parannuksen kyyneleet synnyttää rehellisissä fariseuksissa ja seikka on ihan sama nytkin. Käy niin kipeää vanhalle aatamille, että sen täytyy päästä ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin sisäistä, joka ahdistaa perkelettä ja tekee hänen palvelijoillensa niin pahaa. Siveellinen kiihko (den moraliska passionen) synnyttää vihaa ja kammoa hengellisissä asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, että moni suruton juuri näistä huudoista on saanut piston sydämmeensä, joka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni suruton on näistä huudoista saanut sydämmen ahdistuksen, hänen on täytynyt avata kureliivinsä, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on vaikuttanut tarttuvasti (sympatetiskt). Jumalan henki on vaikuttanut suruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen kautta. Se on sielullinen ilmiö, jota on varovasti käsiteltävä. Se on hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja lämmittää katuvaisia ja armotettuja syntisiä". Valitusten johdosta määräsi piispa, että eri saarna oli pidettävä kaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki heränneet, jotka tiesivät liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menemättä tuon ensimmäisen saarnan aikana. Valitukset laittomasta palkankannosta jo kirkonkassan hävittämisestä hylkäsi piispa perusteettomina, piispa tiedusteli, mitkä ne loukkaavat lauseet olivat olleet, joita Laestadius saarnatuolista oli käyttänyt. Ei kukaan iljennyt niitä mainita, niin törkeitä ne olivat. Kun piispa närkästyi siitä, että oli tehty valitus loukkaavista lauseista, mutta ei mainittu mitkä nuo lauseet olivat, rohkasi vihdoin eräs ruukin isäntä itsensä ja lausui nuo lauseet. Piispa hämmästyi ja tiedusteli syytetyltä, oliko hän niitä käyttänyt. Tämä vastasi kiertävästi ja käski tiedustella seurakunnalta. Seurakunta jakautui kahdeksi puolueeksi: toiset sanoivat kuulleensa jonkun kerran saarnatuolista nuo sanat, toiset taas eivät sanoneet kuulleensa. Valitus jäi siksensä. Laestadius nähtävästi salasi totuuden, sillä myöhemmin tunnustaa hän aikakauskirjassaan omikseen nuo sanat ja sanoo niitä käyttäneensä, jotta asianomaisten (äpärälapsen tehneitten naisten) hävyttömyys sitä selvemmin näkyisi. Tarkastustilaisuudessa teki vielä nimismies Stenudd muistutuksen Laestadiuksen oppia vastaan, jossa sanoi olevan paljon lutherilaisesta opista poikkeavaa, niinkuin esim. julkinen synnintunnustus. Mutta kun hän ei voinut likemmin selittää, mitä synnintunnustusta hän piti epälutherilaisena, raukeni sekin valitus. Synnintunnustuksen suhteen on Laestadius myöhemmin selittänyt mielipiteensä, jotka tässä mainitsemme, koska juuri synnintunnustus ja sitä seuraava synninpäästö on tullut varsin tärkeäksi opinkappaleeksi laestadiolaisuudessa. Laestadius lausuu että se on kolmenlainen: 1:o Kovat omantunnon tuskat pakottamat katuvaisen syntisen tekemään julkisen synnintunnustuksen useampain eli harvempain kristittyin läsnäollessa, ja tämän julkisen synnintunnustuksen tarkoituksena on rasitetun omantunnon huojentaminen. Jos senlainen synnintunnustus on lutherilaista oppia vastaan, silloin on paljon ensimmäisen kristillisen seurakunnan tavoissa lutherilaista oppia vastaan. 2:o Kun katuvainen syntinen lähimmäiseltään pyytää anteeksi tekemänsä rikoksen ja se tapahtuu julkisesti muitten kristittyin saapuvilla ollessa, niin sekin on julkinen synnintunnustus, mutta tuo tunnustus on niin vähän sotiva lutherilaista oppia vastaan, että Luther varmaankin olisi pitänyt sitä oikean katumuksen merkkinä, jos senlaisessa toimituksessa olisi saapuvilla ollut. Semmoisia tunnustuksia tapahtuu usein meikäläisten heränneiden keskuudessa. 3:o Kun kristityt, nojaten siihen hengelliseen papinvirkaan, joka heillä on apostoli Pietarin opin mukaan: "Te olette hengellinen papisto", tutkivat toisen sielun tilaa, niin nousee ensin kysymys sen henkilön katumuksesta ja synnintunnosta. Jos oikea katumus todellakin on olemassa, niin tunnustaa katuvainen ne synnit, jotka enimmin raskauttavat hänen omaa tuntoansa; ja kysymyksiä voi tehdä sen mukaan kuin tunnetaan hänen entistä elämäänsä: esim. oletko huorannut? oletko varastanut? oletko ollut juovuksissa? Jos hän on katuvainen, niin hän tunnustaa rehellisesti, minkä synnin hän on tehnyt ja tämän tekee hän useampainkin kristittyin saapuvilla ollessa. Mutta jos hän on oikeita lutherilaisia, niin hän tavallisesti vastaa: ei se kuulu teihin, kuinka niiltä elän, minä vastaan itse töistäni. Eli vastaa hän näin: voitko sinä antaa syntini anteeksi, jos tunnustan ne. Tuo merkillinen piispantutkinto Pajalan kirkossa päättyi siis onnellisesti Laestadiukselle. Muutamat heränneet mielistyivät niin piispaan, että syleilivät ja rutistelivat häntä. Vaikka piispa ei ymmärtänyt heidän kieltänsä, niin hän kuitenkin ymmärsi heidän hyvät tarkoituksensa. Ei Laestadius sittenkään päässyt rauhaan. Kun valitukset eivät onnistuneet, alettiin parjauksilla häntä lannistaa. Hän oli muka saituri, joka pisti ne rahat, joita koulua varten oli koottu, omiin taskuihinsa; hän istui piikansa kanssa kyökin lattialla ja kaapi pataa; hänellä oli portto joka kylässä. Viimemainitun syytöksen sanoo Laestadius johtuneen siitä, että heränneet vaimot, jotka hänen toimestansa olivat tulleet autuuden tuntoon, tunsivat vastustamattoman halun saada kastella hänen rintaansa kiitollisuuden kyynelillä, niin pian kun tapasivat hänet. "Ihminen on" -- sanoo hän itse -- "niin heikko, että iskee kiinni lähimpään näkyväiseen kiitollisuutensa esineeseen, ja vaikka minä omasta puolestani olen ollut hämilläni noista rakkauden ja kiitollisuuden osoituksista, koska olen salaisesti pelännyt, että se muuttuisi jonkinlaiseksi epäjumalanpalvelukseksi, en ole kuitenkaan voinut sysätä heitä luotani, koska siten loukkaisin heidän pyhimpiä tunteitansa. Enkä minä ole ainoa, joka olen saanut kokea heidän nyyhkytyksiänsä ja syleilyjänsä, vieläpä tarmokkaita taputuksiansakin, vaan kaikki, jotka uskollisesti ovat työtä tehneet Herran viinitarhassa". Laestadiuksen viimmeisetkään elämän vuodet eivät olleet entisiä valoisammat. Kaikesta näytti, että hänen elämänsä aurinko oli laskeumaisillaan. Heränneetkin alkoivat kyllästyä hänen lakisaarnoihinsa. Laestadius oli verraton parannussaarnaaja, mutta häneltä puuttui kykyä evankeliumin sanalla ravita uskon elämää. Häntä, jota ennen suuret kansan joukot olivat rientäneet kuulemaan, niinkuin juutalaiset muinoin Sakarian poikaa korvessa, ei tahdottu enää kuulla. Kirkossa käviät vähenivät niin suuressa määrässä, että Laestadius vuotta ennen kuolemaansa tarkastuksessa teki siitä valituksen. Tähän kuuliain vähenemiseen oli syynä sekin, että Laestadius viime vuosina alkoi kerrata itseänsä. Kun hän silmiensä sairauden takia ei voinut uusia saarnoja kirjoittaa, eikä myöskään luullut voivansa vapaasti saarnata, luki hän saarnatuolista vanhoja saarnojansa, jotka jo vuosikausia käsikirjoituksina olivat kierrelleet ympäri pitäjiä ja tulleet täysin tunnetuiksi. Juhani Raattamaa ja Erkki Antti Juhonpieti pitivät heränneiden kanssa kaikessa hiljaisuudessa kokouksen, jossa päätökseksi tuli, että Laestadiuksen saarnat olivat liian lainomaisia. Hänelle olisi ilmoitettava tuosta päätöksestä ja häntä kehoitettava saarnaamaan ehdotonta armoa, päätös saatettiinkin Laestadiuksen tietoon; mutta hän piti sitä syytöstä, että hän olisi liian yksipuolisesti saarnannut lakia, perusteettomana ja mainitsi puolustuksekseen useita raamatun lauseita. Surukseen sai Laestadius vielä huomata, että hän vastustaessaan uutta katkismusta ja sen ulkoa lukemista oli, vaikkakin vasten tahtoansa, edistänyt taitamattomuutta nuorisossa nousevassa. Tarkastuksessa vuotta ennen kuolemaansa esittää hän luettelon täysikasvaneista, sisäluvun taitamattomista henkilöistä ja sen mukaan oli Pajalan pienessä seurakunnassa sata henkilöä, jotka eivät osanneet edes lukea sisältä. Laestadius oli luullut, että kun vanhemmat tulisivat herätetyiksi, he myöskin pitäisivät hyvää huolta lastensa opetuksesta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Seuroissa käynnin takia jäi Jumalan sanan viljelys kotona sikseen. Kehoituksilla koettivat vanhemmat kyllä edistää lastensa hengellistä elämää; mutta kirjalle opettaminen niinkuin kirjan lukukin jäivät unhotuksiin. Kun sen lisäksi Laestadius oli hylyksi tuominnut uudet kirkolliset oppikirjat, ei tietysti kukaan hänen puoluelaisistansa siitäkään syystä tahtonut niitä lapsillensa opettaa. Tästä oli seurauksena, ei ainoastaan lukutaidon taantuminen, vaan lahkolaisuuden ja kirkosta erkautumisen siemen tuli siten kylvetyksi tuohon hengelliseen liikkeeseen, joka muutoin oli ollut suureksi siunaukseksi. Kun Laestadius huomasi erhetyksensä, koetti hän sitä korjata. Katkismus pääsi taas entiseen armoonsa. Ulko- ja sisälukua alettiin vaatia kinkereillä ja rippikoulussa. Nuoret ja vanhat saivat tulla kuulusteltaviksi. Ken ei hyvällä totellut, häntä kohtaan käytettiin pakkoa. Vähän ehti hän enää vaikuttaa erhetystensä korjaamiseksi. Hänen päivätyönsä oli nyt päättymäisillään. Suruttomuuden ja synnin unessa nukkuvan kansan oli hän herättänyt ja siveettömyyden loasta kohottanut. Se näkyy olleen hänen elämänsä tehtävä. Tämän tehtävänsä hän toteutti tavalla, joka aina on herättävä jälkimaailman kunnioitusta ja ihmettelyä. Taukoamaton työ, alituinen taistelu ja siitä seuraava sielunvoimain jännitys heikonsivat hänen ennestään heikonpuoleista ruumistansa. Intohimon tuli, joka paloi sielussa, jäyti hänen ruumiinsa vointia. Hänenlaisensa luonteet eivät tavallisesti ole pitkäikäisiä. Alussa vuotta 1861 vaivasi häntä ankara vatsatauti, joka tuotti suuria tuskia. Haaparannalle, likimpään paikkaan, mistä lääkärin hoitoa olisi saanut, oli Pajalasta 17 penikulmaa. Pelastuksen hetki näytti olevan lähellä tuolle väsyneelle työmiehelle. Sitä hän odottikin. 4 p. Helmikuuta, noin pari viikkoa ennen kuolemaansa, kirjoittaa hän muutamalle ystävälle: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella, odotellen että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut, ja rakkaan veljeni, joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko ja toivo usein kaukana; kuitenkin minä uskon, että suuri sovittaja ja orjantappuralla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua". 21 p. Helmikuuta 1861 pääsi hänen henkensä elämän taisteluista ja rauhattomuuksista ijankaikkisuuden rauhaisaan rantaan. "Karhun taljalla maaten, kurjassa, tuulenhuokoisessa huoneessa heitti lappalaisten reformaattori, uudistaja, liiallisesta rasituksesta ja huonosta hoidosta henkensä, korutonna kuolemassa, niinkuin oli elämässäkin ollut. Uskonnolliset mielipiteensä hän säilytti kuolemaansa asti ja erosi elämästä sillä varmalla ijankaikkisuuden toivolla, joka häntä oli elähyttänyt läpi elämän". "Suuri suru valtasi hänen ystävänsä, kun tämä kuolonsanoma kulovalkean nopeudella kulki paikasta toiseen näissä pohjoisissa seuduissa, eikäpä liene monta hautaa, jota niin monet vilpittömän kaipauksen kyyneleet ovat kastelleet, kuin tuota vaatimatonta turvetta, joka Pajalan kirkkomaalla peittää Laestadiuksen maalliset jäännökset ja hänen nimensä, vaikka suuressa maailmassa tuskin tunnettu, elää rakkaana muistona lappalaisten kodassa, uudisasukkaan matalassa mökissä ja suomalaisen salomajassa" [Korsblomman 1891.]. Laestadius oli keskinkertainen kooltaan, vanhemmalla puolella ikäänsä lihavanläntä, kumaraniskanen. Kasvojen piirteissä oli jotakin nerokasta ja puoleensavetävää. Niiden henkilöiden seurassa, jotka eivät olleet menettäneet hänen luottamustansa, voi hän olla iloinen ja puhelias. Tuntikausia voi hän vilkkaasti keskustella mitä huvittavimmista aineista. Hänelle vastenmielisten henkilöiden seurassa oli hän jörö, epäkohtelias ja pisteliäs. Pyhät, aret kävi hän kotikutoisissa sarkavaatteissa, pieksut jalassa ja suussa suunnattoman suuri pahkapiippu, johon kaksitoista apostolia oli leikattu. Piippu oli hänelle pilkalla lahjaksi annettu. Ei hän siitä välittänyt, yhtä hyvä se silti oli. Tupakanpoltto ja kahvinjuonti näkyvät olleen hänen nautintojansa. Ollen suuressa määrässä vastakohtain mies, oli hänen itsiössään jotakin epäsointuista ja arvoituksen tapaista. Hän voi kirjoittaa nerokkaasti ja hienosti; mutta usein kirjoitti hän ihan kuin aivan sivistymätön mies, kertoen yhtä ja samaa moneen kertaan. Hän oli verraton parannussaarnaaja ja hänen saarnojensa sävel on ankara, henki lainomainen, esitystapa hämmästyttävä, milloin yksinkertaisten, milloin mielikuvitusta uhkuvain ja rohkeain, mutta aina miellyttävien kuvainsa kautta. Hänen kielensä on uhkaava, toisinaan ihan törkeä ja siivoton. Vastenmielisyys kaikenlaatuiseen pahaan sai hänen pohjaltaan rakastavan sydämmensä lausumaan välinpitämättömän teräviä sanoja. Rakkaudesta kansaan uhrasi hän entisten ystäväinsä suosion ja elämänsä rauhan. Vaikka totuutta rakastava, turvansi hän toisinansa vilppiin, kun oli joutunut pulaan ja tahtoi siitä päästä. Hänen hengen lahjansa olivat rikkaat ja hänen opintonsa monipuoliset. Monessa suhteessa -- niinkuin esim. raittiuskysymyksessä -- oli hän aikansa edellä. Ylpeyttä hänessä ei milloinkaan huomattu. Vähävaraisuus nuorempana ja uskonnollisuus vanhempana nöyryyttivät hänet. Uskolaistensa parissa hän nautti suurta luottamusta ja oli vanhemmalla puolen ikäänsä isänä heille. Niitä maallikoita, joita hän saarnaretkille lähetti, hän opasteli, neuvoi ja nuhteli, niinkuin isä poikiansa. Ulkopuolella herätystä oleville tuntemattomillekin ihmisille luuli hän olevansa oikeutettu tekemään hyvinkin nenäkkäitä kysymyksiä ja jos ei näihin mieluista vastausta saanut, tuomitsi hän ne pahanpäiväisiksi. Toisinaan tuo lappalaispukuun puettu mies tuntemattomana markkinoilla pistäysi kauppiasten puotiloihin, kysellen, saisiko ostaa viinaa ja korttia. Jos sai myöntämän vastauksen, silloin piti hän kauppiaalle saarnan, joka oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos taas kysymykseensä kieltävästi vastattiin, silloin lausui hän kiitollisuutensa ja ilonsa siitä. Hänestä lausuu J. A. Englund [Teologisk Tidskrift 1876.]: "Varustettuna suurilla tiedemiehen lahjoilla, jotka luultavasti olosuhdetten takia eivät päässeet täydellisesti kehittymään, oli Laestadius hyvin teräväjärkinen, hänen mielikuvituksensa oli vilkas, muistonsa hyvä. Luonteeltaan ponteva kuin oli, ei hän esteistä väistynyt ja hän oli juuri omiansa aina horjumattomalla rohkeudella, aina heikontumattomalla voimalla kestämään taistelussa. Vaikka karkea sanoiltaan ja lamoiltaan, voi hän kuitenkin viehättää ymmärryksensä terävyydellä ja esiytystapansa vilkkaudella. Hän oli oikia Lapin poika, aina omituinen, milloin mahdikas, milloin puutteenalainen, milloin kohottava, milloin alentava, milloin ikävä, milloin miellyttävä, milloin tyly, milloin ystävällinen, niinkuin niiden seutujen luonto, missä hän elämänsä päivät vietti ja jos lisäämme, että tuon pinnan alla oli kosolta rautaa, niinkuin monessa hänen kotimaansa vuoressa, niin on se semmoista, jota melkein koko hänen elämänsä todistaa". Koko Laestadiuksen elämän aika oli yhtämittaista työtä. Hänen työkykynsä oli tavaton. Jo hänen kirjallinenkin toimensa osoittaa, ettei hän ollut sen ajan tavallisia pappia, jotka, kun sunnuntaina lukivat seurakunnalle saarnansa, luulivat sillä tehneensä kaikki, mitä sielunpaimenelta voi vaatia. Syömättä hän tavallisesti meni kirkkoon ja piti siellä kaksi saarnaa. Kotiin tultuansa hän kansalle puheli hengellisistä asioista, opetti ja neuvoi ja vasta iltapäivällä otti hän ruokaa ruumiin ravinnoksi. Kuinka suuresti Laestadiuksen oppilaat ja sanankuuliat häntä rakastivat, osoittaa parhaiten hänen tuomioprovasti Wiesselgrén'ille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun muassa lausuu: "He eivät ainoastansa syleile minua, vaan jäävät kaulaani riippumaan ja hyppivät ilosta, kun näkevät minun, jota pitävät sen autuuden alkuunpanijana, jota nyt tuntevat. Minä olen kuitenkin usein huomauttanut heitä siitä seikasta, että tuo rakkaus minun itsiääni on epäjumalan palvelusta, jolleivät tee erotusta oikean alkuunpanijan ja sen välillä, joka on ollut aseena Herran kädessä. Hurmauksissaan karkaavat muutamat kaulaani ja röykyttävät minua aika tavalla, niin että minun toisinaan on vaikea säilyttää silmiäni ja korviani". Laestadiuksen elämäntyö ja hänen merkityksensä herätyssaarnaajana ovat tulleet huomatuksi ulkopuolella hänen kotimaatansakin. Saksalainen Bornbaum on "Evankelisen lähetystoimen historia" nimisessä kirjassa kiittäen häntä annostellut. Niin ikään kiitettävä arvostelu on hänestä "Neues Zeitblatt für die Angelegenheiten der lutherischen Kirche" (Uusi aikakauslehti lutherilaisen kirkon asioita varten) nimisessä saksalaisessa aikakauskirjassa vuodelta 1882. Voidaksemme oikein arvostella Laestadiusta ja hänen merkitystänsä sille uskonnolliselle liikkeelle, joka hänestä on nimensä saanut, on vielä tarkastettava hänen uskonopillisia mielipiteitänsä. Vaikka Laestadius ei tahtonut muodostaa mitään erityistä opinjärjestelmää, hän kun kauttaaltaan pyrki asettumaan alkuperäisen lutherilaisen tunnustuksen vakavalle pohjalle, on hän kuitenkin uskonopin eri kohdista lausunut mielipiteitä, jotka ovat siksi omituisia ja hänen katsantokantaansa niin kumoavia, että niistä on erittäin mainittava hänen elämäkertaansa esitettäessä. Laestadius oli syvämielinen, vaikka ei juuri selvä, ajattelia, filosoofi ja hänen filosoofiset mietiskelynsä ovat myöskin vaikuttaneet hänen uskonopillisiin mielipiteisiinsä. Eräässä käsikirjoituksena jälkeensä jättämässä ruotsinkielisessä kirjassa nimellä "Hulluinhuonelainen" (Dårhushjonet) on hän järjesteellisesti esittänyt filosoofiset ja uskonopilliset mielipiteensä, joista viimemainituista sananen. [Vert. J. A. Englund'in kirjoitusta samasta aineesta aikakauskirjassa Teologisk Tidskrift 1881.]. Jos mieli oikein käsittää Laestadiuksen uskonopillista katsantokantaa, on saatava selville hänen omituiset käsityksensä ihmisestä, sillä hänen antropologiansa (ihmisoppinsa) on melkoisesti vaikuttanut hänen uskonoppiinsa. Filosoofina on Laestadius realisti ja materialisti. Hän kieltää sielun olemassaolon ulkopuolella ja ilman ruumista. Sielu on abstraktinen elämä, joka saa konkrettisuuden, tosioloisuuden elin- ja hermoelämän kautta. Elinelämän (organlifvet) keskuksena on sydän ja siihen kuuluvat subjektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia ovat vaistot, vietit, himot, intohimot ja tunteet. Hermoelämän keskuksena ovat aivot ja siihen kuuluvat objektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia omat muisto, luulotteluvoima, ymmärrys, järki, tahto ja itsetietämys. Kun hermoelämä on elimistöelämän alainen, seuraa siitä, että ihmisen järkeä ja tahtoa määrää aina joku intohimo. Mutta intohimon laatua ja suuntaa ei ihminen voi määrätä, koska intohimon pohjana ovat elimet, jotka eivät riipu tahdosta. Laestadiuksen käsityskannan mukaan siis ihmisellä ei ole varsinaista vapautta, sillä tahtoa määrää aina joku intohimo, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tahdon vapauden kieltämisestä seuraa johdonmukaisesti vastuunalaisuuden kieltäminen, sillä jos kerran ihmisen tahdon toiminta ei riipu hänestä itsestänsä, niin ei myöskään voi tehdä häntä vastuunalaiseksi teoistansa. Laestadius ei kuitenkaan milloinkaan ole vastuunalaisuutta kieltänyt. Päinvastoin on hän raamatun mukaan opettanut, että kukin ihminen saa ijankaikkisuudessa töittensä ansion mukaan. Tämä on kuitenkin johdonvastaisuutta hänen filosofiiansa kannalta. Jos Laestadius olisi johdonmukainen, täytyisi hänen kieltää sielun kuolemattomuudenkin, sillä jos sielu -- niin kuin hän sanoo -- on metafyysinen prinsiippi eli voima, niin täytyy tämän voiman lakata olemasta, kun voiman ase, ruumis, kuoleman kautta hajautuu tomuksi. Mutta Laestadius on toista mieltä. "Jos sielu", sanoo hän, "ei ole ekstensiivinen, vaan intensiivinen suuruus eli voima, niin ei ole kukaan filosoofi voinut todistaa sitä, että ainemäärä ja voima samalla kertaa häviävät eli että voiman täytyy hävitä, kun ainemäärä lakkaa olemasta". Kuvaavaa Laestadiuksen materialistisesta kannasta on myöskin hänen käsityksensä sieluelämän suhteesta ruumiin elimiin. Jokaisella sielunominaisuudella on näet oma paikkansa ruumiin elimistössä. Tahdolla, ymmärryksellä, järjellä ja itsetietämyksellä ovat omat elimensä. Tahdon olopaikkana on se osa aivoista, josta nervi voluntarii (tahtohermot) alkunsa saavat. Järjen elin "on etsittävä juuren ja pienen aivon keskellä suuren aivon pohjassa ajatuskyvyn alimmassa seudussa". Tunteen olopaikkana ja elimenä on sydän, itsekkäisyys asustaa maksassa, omanvoitonpyyntö mahassa, kunnianhimo pernassa. Sydän on myöskin intohimojen keskusaseena ja sydämmeen keskittyy niiden vaikutus silloinkin, kuu ne syntyvät muissa ruumiin elimissä eli niiden vaikutuksesta. _Pyhän raamatun_ inspiratsioonia ei Laestadius ole kieltänyt eikä hänen kirjoituksistaan näy, että hän olisi halventanut kirjoitetun sanan arvoa puhutun sanan rinnalla. Samoin omat hänen käsityksensä laista ja evankeliumista sekä niiden suhteesta toisiinsa samat kuin evankelislutherilaisen kirkon. Lain kautta on synnin tunto herätettävä ja tietä valmistettava uskolle, joka syntyy evankeliumin saarnasta eli siitä julistuksesta, että Jumala on niin maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa vikauhriksi maailman syntein edestä. _Jumala- ja kolminaisuus_-käsitteissään on Laestadius omalla filosoofisella kannallaan. "Jumala on sielullinen ilmiö, jonka täytyy toimia olentonsa mukaisesti. Hän ei ole persona idealis, ihanteellinen itsiö, vaan persona substantialis, aineellinen itsiö, mutta substansilla me tarkoitamme samaa suin elämä. Jumala ei ole ehdottomasti vapaa, vaan ollen persona substantialis, täytyy hänen olla riippuva omasta olennostaan". Kolminaisuudella on vastaavaisuutensa ihmisen olennossa, jossa myöskin on kolme olennoitsemaa yhdessä ainoassa substansissa, nimittäin: 1:o elämänprinsiippi eli abstraktinen elämä, joka voi olla olemassa ilman elin- ja hermoelämää, 2:o elimellinen elämä, jonka perusteena on elämänprinsiippi ja 3:o hermoelämä, joka on syntynyt elinelämästä. Elämän prinsiippiä vastaa Isä, elimellistä elämää poika ja hermoelämää Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia on Laestadius paljon mietiskellyt. Nämät syvämieliset, joskin hämärät mietteet, ovat esitetyt yllämainitussa Hulluinhuonelainen nimisessä kirjassa ja niistä käy selville, ettei hän ainakaan tietoisesti poikkea kirkon opista. Maailman _luomista_ hän ei pidä ulkonaisena tekona. "Luuloitellaan luojaa saviastiantekijän laiseksi, joka eri tavalla muodostelee savea. Mutta ei luominen varmaankaan ole sillä tavalla käynyt". "Luominen, niinkuin luonnossakin näemme, tapahtuu sisältäpäin ja sillä on varsin huomaamaton alku. Aineissa oleva voima on sen substansi eli oloaine ja aine on ainoastansa voiman kuori eli accidensi. Elinvoiman on Luoja antanut. Jumalan kaikkivaltaisuudesta seuraa, että luominen on voinut tapahtua silmänräpäyksessä eikä siihen ole tarvittu vuosituhansia, niinkuin muutamat luonnonfilosoofit ovat otaksuneet". Enkeliopin suhteen näyttää Laestadius siinä eroavan raamatun käsityskannasta, että hän pitää pahoja henkiä inhimillisten intohimojen personifikatsiooneina. On olemassa kunnian perkele, kateuden perkele, koreuden perkele j.n.e. Omanvanhurskauden perkele se on, joka ilmestyskirjan mukaan Jumalan lapsia yötä ja päivää syyttää. _Kaitselmuksesta_ lausutaan, "että Jumala pitää huolta kaikista luomistaan luonnon valtakunnassa siten, että hän aineeseen on pannut sellaisia voimia, jotka vaikuttavat määrättyjen lakien mukaan. Elinvoima ihmisessä on luova ja voimassapitävä voima, niin että ihminen tämän luomisessa annetun elinvoiman takia voisi elää määrätyn ajan, jollei hän itse lyhentäisi elämäänsä luonnonvastaisella elämäntavalla, jotta tuskin yksi tuhannesta saavuttaa määrätyn ijän. Jumalan kaitselmus ei voi sitä auttaa, vaikka moni niin luulee. Sen takia, että ihminen vastustaa P. Henkeä, ei se ole Jumala, joka hallitsee maailmaa, vaan perkele. Hän synnyttää köyhyyttä, hän vaikuttaa eri maiden hallitusten kautta. Historia osoittaa, että vallanpitäjiä harvoin on ohjannut Jumalan Henki. Jumala suvaitsee pahaa hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi ja siihen täytyy perkeleenkin vasten tahtoansa olla hänelle avulias, mutta silti ei voida perkelettä puolustaa, joka ehdon tahdon toimii Jumalaa vastaan. Jumala ei loukkaa ihmisenkään vapaata tahtoa. Mutta jos hänelle lopulta käy huonosti, niin se on hänen oma syynsä". "Jumala on luomisessa antanut ihmiselle luontaisia ruumiin ja sielun ominaisuuksia, mutta kun ihminen väärin käyttää ruumiin ja sielun voimiaan pahoihin ajatuksiin, pahoihin himoihin, pahoihin töihin, niin helposti huomaa, että luonnollisen ihmisen sieluntoiminnan perusteena on yksinomaan perkele. Me olemme kyllä myöntäneet, että ihmisellä nykyisessäkin alennuksen tilassa on negatiivinen kyky vastustaa intohimoja eli kyky olla pahoja himojansa tyydyttämättä, mutta hän väärinkäyttää tätäkin tahdon kykyä. Luonnollisessa tilassaan on ihminen kokonaan perkeleen vallassa eikä hän voi tahtoakaan hyvää, vielä vähemmin voi hän sitä tehdä". Raamatun mukaista on siis, että Laestadius kieltää ihmiseltä kaiken kyvyn itse hankkia vanhurskautta Jumalan edessä ja pitää tämän onnettoman kohtalon alkuperäiseitä syynä syntiinlankeemista. Mutta kun on kysymys synnin asunnosta, sillon Laestadius ei ole enää kirkonopin kannalla. Hän näet asettaa synnin ruumiin elimiin. "Koska", lausuu hän, "elinelämän ainemäärä ja voima omat suuremmat kuin hermoelämän ainemäärä ja voima, niin joutuvat aina hermoelämän voimat elinelämän määrättäviksi. Tahdon taipumus pahaan ja haluttomuus hyvään perustuu siihen, että elinelämä hallitsee hermoelämää. Ja kun elinelämä on perin turmeltunut, koska paholainen on asustunut lihaan ja vereen, niin saastuttaa tuo paha olento henkielämänkin. Fyysillisessä ja metafyysillisessä suhteessa eivät hermoelämän voimat ole perin turmeltuneet. Ymmärrys ja muisto voivat tahdon ponnistuksista kehittyä varsin täydellisiksi. Mutta sydäntä ei tahto voi muodostaa. Tahto itse sortuu pahan alle. Siveellistä luonnetta ei määrää tahto, vaan sydän ja intohimot. Raamatussa pannaan synti lihaan. Mitä lihasta on syntynyt, on liha. Mutta lihalla tarkoitetaan koko ihmistä semmoisenaan kuin hän luonnosta on, ei vain eläimellistä luontoa, vaan järjellistäkin luontoa. Raamatussa pannaan synti sydämmeen, joka on elimellisen elämän keski-elin". Selittäessään pahan asumista ihmisessä on Laestadius astunut ihan materialistiselle pohjalle. Sama on seikka silloinkin, kun hän ottaa puheeksi _lain ilmoituksen ihmisen sydämmessä_. Tästä asiasta lausuu Laestadius: "Paavali sanoo lain kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, hän pitää siis fyysillistä sydäntä metafyysillisen sydämmen elimenä. Metafyysillinen sydän taas ei ole mitään muuta kuin se henkinen voima, joka vaikuttaa elimessä itsessään, niin kuin ymmärryskään ei ole muuta kuin se voima, joka vaikuttaa ymmärryselimissä, jonka vuoksi elinten vikautuminen voi aikoihin saada ymmärryksen häiriön. Kun siis laki sanotaan kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, niin tietää se sitä, että laki vaikuttaa elimeen itseensä ja synnyttää muutoksia verenkiertokulussa" j.n.e. _Kristuksen persoonan_ käsityksen suhteen on Laestadius puhdasoppinen, hän kun tunnustaa Kristuksen jumal-inhimillisen persoonallisuuden. "Kristus ei ole vain persona idealis (ihanteellinen itsiö), vaan todellinen sielullinen persoonallisuus, joka ei ainoastansa inhimillisen vaan jumalallisenkin luontonsa puolesta on siveellisen välttämättömyyden alainen. Hänen on täytynyt tuntea todellista surua lastensa onnettomuudesta jo aikoja ennen kuin hän otti omakseen ihmisluonnon. Mutta tuota moralista kärsimystä ei maailma voinut oikein käsittää, ennenkuin sana tuli lihaksi. Hänen moralinen kärsimisensä Getsemanessa oli siis moralinen välttämättömyys. Hänen täytyi kärsiä helvetin tuskat ei ainoastaan veriheimolaisena, vaan myöskin isänä". Vaikka Laestadius _sovitusta_ käsittää siten -- niinkuin kirkkokin sitä on käsittänyt -- että Jumalan vanhurskaus on vaatinut rangaistusta ja että Kristus on kärsinyt rangaistuksen, joka kärsimys sitten luetaan ihmisille hyväksi (actus forensis), niin ei kuitenkaan hänen sovitusoppinsa ole ihan puhdasoppinen. "Kaikista inhimillisistä suhteista käy selville", lausuu hän "että actus forensis ei kelpaa tekemään sovitusta käsitettäväksi. Sovitus ei ole oikeudellinen, vaan sielullinen toimi. Kutsumme sitä sielulliseksi, koska se koskee sielua, sydäntä. Sovitustyö ei tarkoita Jumalan kunnianhimon tyydyttämistä, vaan isän sydämmen vaatimusten toteuttamista; Jumalan ankara vanhurskaus ja ääretön rakkaus omat sovituksen kautta tyydytettävät". Hänen omituinen käsityksensä ihmisestä on vaikuttanut hänen sovitusoppiinsa. Sovitus näet ei hänen mielestään tarkoita elämänprinsiippiä eikä hermoelämän piiriä, kuten järkeä, ymmärrystä, muistoa y.m., vaan sovinto tarkoittaa etupäässä elinelämää, jossa syntiset himot asuvat. "Elinelämä on se sielu, joka on lunastettu eli sovitettu, sovitus ei koske suoranaisesti sielunkykyjä, jotka kuuluvat filosoofiseen järkisieluun". Kun Laestadius, kuten yllä olemme maininneet, sioittaa intohimot muutamiin ruumiin elimiin, etenkin ruoansulatuselimiin ja subjektiivinen sovitus tarkoittaa ihmisen vapauttamista syntisten himojen vallasta, täytyy sovituksen etupäässä tarkoittaa elinelämää, missä himoilla on aseensa ja asuntonsa. Subjektiivinen sovitus tapahtuu seuraavalla tavalla: Jumalan P. Henki murtaa synnin vallan, joka asustaa ruumiissa ja määrää ihmisen halujen suunnan. Siveellinen intohimo eli uskonnollinen tunne pääsee sen sijaan vallalle ja samassa lakkaa pahan vaikutus. Järkeä, tahtoa, luulotteluvoimaa alkaa nyt määrätä ennen mainittu siveellinen intohimo. Niinkuin ennen paha on välittömästi hallinnut sydäntä ja välillisesti hermoelämään kuuluvia yllämainituita kykyjä, niin hallitsee nyt tuo uusi "siveellinen aines" korkeampia sielunkykyjä sillä vallalla, jolla se vaikuttaa elinelämään kuuluviin himoihin. Kun siis Jumalan Henki on saattanut hyvän ihmisessä voitolle, silloin on hän sovitettu Jumalan kanssa. _Armon järjestystä_ Laestadius ei hylkää, vaikka hänellä sen eri asteista omat omituiset ajatuksensa, riippuen hänen ominaisesta filosoofisesta kannastaan. _Herätys_ tapahtuu siten, että Jumalan laki panee ihmisen luontaisen oikeudentunnon (omantunnon) liikkeelle ja synnyttää vastavaikutuksen pahoja himoja vastaan. Tämä oikeudentunto pääsee irti siitä sitoumustilasta, jossa se suruttomuuden aikana oli ja syventyy siveelliseksi intohimoksi, joka vaikuttaa sydämmessä synnin surun ja armon ikävän. "Herätyksen alussa on sydän kova, kylmä, turpunut eli hellä ja raskas kantaa. Kuolemanpelko rasittaa, salaperäiset väristykset käyvät läpi koko ruumiin. Toisinaan syntyy saarnan aikana kiihkeä vapistus, kun lain sana koskee vanhaa aatamia arkaan kohtaan. Muutamat valittavat sydämmen nousevan kurkkuun. Jonkun ajan perästä alkaa sydän käydä palavaksi". Kun siis Laestadius sekoittaa ruumiilliset ja hengelliset vaikutukset toisiinsa ja arvelee Jumalan lain vaikuttavan ruumiiseen, ei ole kummakaan että hänen puoluelaisensa pitämät välttämättöminä, että sanan vaikutuksen tuli näkyä ruumiillisissa tunteenpurkauksissa, liikutuksissa. Vaikka hän mielellänsä näki, että uskonnollinen innostus puhkesi aistilliseen kiihkoon (liikutuksiin) ja koetti, niinkuin edellä olemme nähneet, tuota ilmiötä selittää ja puolustaa, ei hän kuitenkaan hyväksynyt _kaikkia_ tunteenpurkauksia. "Hulluinhuonelaisen" 488 §:ssä lausuu hän tästä asiasta: "Usein tapahtuu, että kova herätys rahvaassa, jonka järki ei ole kyllin voimakas intohimoja tasoittamaan, sydämmen täydellisyydestä puhkee tainnuksiin menemiseen, jonka taitava johtaja voi lievittää ja ohjata kristilliseen malttiin, jos hänellä muutoin on sairaan luottamus". Tästä näkyy, että Laestadius pitää heränneiden kiihkeitä liikutuksia osoituksena järjen heikkoudesta ja johtajain tunnottomuudesta. Mutta toisissa paikoissa kirjoituksissaan hän melkein paheksuu sitä, ettei hänellä ole niin kiihkeitä tunteenilmauksia kuin rahvaalla, vaikka hänellä itsellänsä oli niin vilkas mielikuvitus, että usein joutui näkytilaan, jolloin sielunjännityksestä sisälliset aistimukset ilmenivät ulkonaisella tavalla. _Valistuksesta_ lausuu Laestadius, että Jumalan Henki ei välittömästi valista järkeä. Ilmestys on ensin käsitettävä sydämmellä, sitte vasta ymmärryksellä. Ennenkuin rakkautta voi ymmärryksellä tajuta, on se ensin sydämmellä käsitettävä. Pyhä Henki vaikuttaa sydämmeen, josta tämä vaikutus pyhän aatteena ja Jumalan vanhurskauden aatteena tulee järkeen. Järki itsessään ei ote hyvä eikä paha, mutta järki voi ottaa vastaan vaikutuksia sydämmestä. Paha sydän pimentää sen, hyvä valistaa sitä. _Kääntyminen_ on Laestadiuksen uskonopin mukaan se muutos ihmisessä, että hän saa itsetietoisen hengellisen elämän. Tämä hengellisen elämän tietoisuus ilmenee tunteessa, jolle Laestadius antaa liian suuren arvon. Ihminen itse ei voi tätä muutosta itsessään synnyttää, sillä hänen tahtonsa ei ole vapaa, vaan sitä määrää intohimo. Ainoa voima, mikä tahdolla on, on passiviteetti eli kyky vastaan ottaa P. Hengen vaikutuksia. Missä tämä vastaanottaminen tapahtuu, siellä synnyttää P. Henki siveellisen intohimon eli uskonnollisen tunteen, joka panee tahdon liikkeelle. Niinkuin kääntyminen on yksinomaan P. Hengen työtä, niin _parannus_ on ihmisen omaa työtä. "Ihminen voi itse tehdä parannuksen, jos hän seuraa herätetyn omantunnon vaatimuksia: -- Senpätähden sanotaankin: _tehkäät parannus, sillä taivaanvaltakunta on lähestynyt_. Tämä parannus, jolla ymmärretään sitä, jonka ihminen itse voi tehdä -- hän voi olla juomatta, varastamatta, kiroilematta j.n.e. -- tämä ulkonainen parannus on ihan välttämätön, sillä ilman sitä ei P. Henki voi alkaakaan, vielä vähemmän päättää armotyötä sydämmessä". Tuota uuden elämän syntymistä, jonka P. Henki kääntymisessä vaikuttaa, kutsuu Laestadius myöskin uudestisyntymiseksi. Uusisyntyminen ja kääntyminen omat hänestä yhtäisiä käsitteitä. Yhtäpitävästi tämän käsityksen kanssa lausuu Laestadius selvään, ettei uudestisyntyminen tapahdu aikaisemmassa lapsuudessa, silloin kuin kaste toimitetaan ja hän kiistelee kiivaasti niitä vastaan, jotka väittävät, että kerran kasteen kautta uudestisyntynyt ei enää tarvitse uudestaan syntyä, vaan ainoastaan uudistaa kasteenliittonsa. "Jos", lausuu hän, "uudestisyntyminen olisi jotakin semmoista, joka voisi tapahtua ihmisen tietämättä, niin ei sitte olisikaan mikään konsti tulla taivaanvaltakuntaan. Mutta uusisyntyminen vaatii mitä selvimpiä kokemuksia. Se on tuntuva ja aistinnainen; se ei ole vain aate, vaan toteutunut aate, sydämmen muutos, joka syvältä vaikuttaa ihmisen henkiseen elimistöön. Herätyskin kyllä on tuntuva, katumuksen ja synninsurunkin tulee olla tuntuvia, jos mieli niiden olla oikeita. Mutta noita valmistavia armovaikutuksia ei saa sekoittaa uudensyntymisen kanssa, jota aina seuraa tuntuva ilo, rauha ja riemu P. Hengessä". Uudensyntymisen tuntomerkki on syntein anteeksi saamisen varmuus ja siitä lähtevä ilon ja rauhan tunne. _Elävällä uskolla_ on kaksi perustetta, objektiivinen ja subjektiivinen. Jos usko on kuollut, niin sillä on vain edellinen peruste, pyhä raamattu, jonka se omavanhurskaasti omistaa. Uskon subjektiivisenä perusteena ovat synnin surun ja armon ilon elävät tunteet. Elävän uskon ensimmäisenä tuntomerkkinä on tuntuva sovinto Jumalan kanssa eli P. Hengen todistus armontilasta. Uskoa kutsuu Laestadius "intohimoksikin" ja sen sisältönä sanoo hän olevan autuaalliset tunteet, joita kuolleella uskolla ei ole. _Pyhityksestä_ opettaa Laestadius, että "sovitus eli vanhurskauttaminen eivät suinkaan sisällä synnittömyyttä, vaan ainoastaan velattomuutta; se on pelastus synnin velasta ja rangaistuksesta; se on myöskin pelastus synnin vallasta herätyselämän piirissä eli niin kauvas kuin tahdon positiivinen vapaus ulottuu. Pyhitys ei ole sama kuin rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sillä tuo rakkaus on kristityssä varsin heikko. Kun hyvää tahtoa ei voi toteuttaa tahdon elimessä itsessäkään herättämällä pyhiä haluja ja poistamalla saastaisia haluja tahdosta, kuinka voidaan sitten rakkautta toteuttaa sydämmessä, koska luonnollistakaan rakkautta ei voi hyvällä tahdolla synnyttää? Et voi rakastaa ketään, jota et voi rakastaa, vaikka kuinka tahtoisit, sillä rakkaus ei riipu tahdosta. Emme kiellä sitä, ettei heränneillä olisi hyvä tahto, mutta hyvää tahtoa ei voi toteuttaa hermoelämän piirissä, saatikka sitten elinelämässä, jossa intohimot hallitsevat. Rakkautta ei myöskään voi tahdon mahdilla sydämmeen synnyttää, sillä vaikka kristityllä onkin hyvä tahto rakastaa Jumalaa, niin ei hänellä kuitenkaan ole kykyä sydämmeensä sytyttää tuota rakkautta". "Jos armotettu on ainaisessa taistelussa perkelettä vastaan, niin eivät armonmerkit jää näkymättä: sydän tulee araksi, murtuneeksi ja vaikka usko toisinaan tuntuukin heikoksi ja epäilyksetkin nousevat, lähtee kuitenkin evankeliumin sana saarnasta, Jumalan sanan lukemisesta tahi jostakin satunnaisesta tapauksesta; salamana lentää se sydämmen läpi, elähyttää entisiä taivaallisia tunteita ja sielu saavuttaa taas sen levon, jonka tieto Jumalan armosta ja omantunnon rauhasta tuottaa. Kristitty ei saa kuitenkaan aina uskoa omia tunteitansa, sillä tunteet voivat olla vääriä, jolleivät ne pidä yhtä kirjoitetun sanan kanssa. Siksi onkin välttämätöntä vertailla kokemuksiansa Jumalan sanan kanssa s.o. niiden henkilöiden tunnetten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet pyhän raamatun. Kun kristityn kokemus pitää yhtä Pietarin, Paavalin ja muiden kristittyin kokemusten kanssa, silloin vasta voi hän olla varma armontilastansa". _Sakramentti_-opissa on Laestadiuksen uskonopin heikoin kohta. Hänen materialistinen filosoofinen kantansa esiintyy selvimmin tässä. _Kasteen_ tekee hän yhdenmukaiseksi lasten luonnollisen pesemisen kanssa. Niinkuin äiti pesee lapsensa ja eläimet nuolevat poikiansa, samoin tarvitsee lapsikin veden pesoa, kastetta. "Kun ihminen on samassa suhteessa luojaansa kuin lapsi vanhempiinsa, niin sisältää hengellinen puhdistus sen, että Jumalan tarvitsee puhdistaa eli pestä lapsiansa uudensyntymisen pesussa". Tämä puhdistuspeso ei ole kuitenkaan välttämättömän tarpeellinen vastasyntyneille lapsille. "Aina niistä ajoista kun Augustinus rupesi opettamaan, että kastamattomat lapset eivät tule autuaaksi, on epäilyksiä kristillisessä seurakunnassa ollut näiden lasten autuudesta. Mutta tuo epäilys on kasteella poistettava. Itse äidin sydän tarvitsee tuota puhdistusta. Koska seurakunnalla on valta syntejä anteeksiantaa, tulee lapset ottaa seurakunnan yhteyteen kasteen kautta. Tämä on tehtävä sekä vanhempain ja kummien että seurakunnan itsensä takia, jos nämät nimittäin epäilevät kastamattomain lasten autuutta. Mutta jolleivät he tätä epäile, niin jättäkööt lapsensa kastamattomiksi aina siksi, kunnes alkavat epäillä, tulevatko kastamattomat 6, 7 vuoden vanhat lapset ilman kastetta autuaaksi". Eräässä toisessa paikassa sanoo hän, että lapsilla on usko eikä heiltä voi kastetta kieltää. Jos vanhemmat sen tekevät, ovat he siitä vastuunalaiset. _Ehtoollista_ kutsuu Laestadius salaperäiseksi ateriaksi. Uskolla ihminen ottaa vastaan sakramentin. "Elävällä uskolla on elimensä sydämmessä. Minkä ihminen käsittää uskolla, se on todellista, koska usko sen toteuttaa. Kun siis Kristuksen ruumiin ja veren aate toteutetaan sydämmessä, niin se on toteutettu, s.o. uskon esine ei ole enää aate, kuvitelma eli tyhjä käsitys, vaan pelkkä todellisuus sydämmessä. Tässä ei voi tulisi kysymykseen substansi eli olento, joka voi tulla objektiivisen tietoisuuden esineeksi. Järjellä me käsitämme Kristuksen ruumiin aistilliseksi olennoksi, jota voi sormin tuntea. Mitä on ajateltava Kristuksen ruumiista ja verestä? onko se lihaa ja luuta eli onko se hengellinen ruumis. Jumaluusoppineet väittävät, että kun Kristus ensin puhui lihansa syömisestä, niin hän ei tarkoittanut ehtoollista. Mutta kuinka sitä voi todistaa. Joh. 6: 63 sanoo Jesus itse, ettei liha mitään auta; henki se on, joka eläväksi tekee. Olisiko hän ehtoollista asettaessa puhunut ruumiistansa toisessa merkityksessä kuin Joh. 6, missä hän itse selittää, kuinka nämät sanat ovat ymmärrettävät. Hänen ruumiinsa, joka ulosannetaan, on sovintouhri. Ei tarvitse sanoa, että leipä ja viini 'merkitsevät' sovintouhria eli 'muuttuvat' sovintouhriksi, vaan leipä ja viini ovat ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen ulos-annettu ruumis ja vuodatettu veri hengelliselle elämälle. Eli leipä ja viini ovat objektiiviselle tietoisuudelle samaa kuin Kristuksen ruumis ja veri ovat subjektiiviselle tietoisuudelle. Pääkohtana ehtoollisessa on siis tuo sielullinen ilmiö, että Kristuksen ruumis ja veri todella ovat läsnä, jahka niiden aate uskon kautta on toteutunut sydämmessä. Sillä jos kuvittelen nauttivani Kristuksen ruumista ja verta ja uskon sen varmasti, mutta en tunne mitään sydämmessäni, niin se on ainoastansa kuollut usko, josta ijankaikkista elämää ei voi seurata. Mutta jos tunnen ijankaikkisen elämän esimakua eli hengellistä iloa ehtoollista nauttiessani eli heti sen jälkeen, niin sovintouhri on tullut toteutuneeksi minun sydämmessäni. Leipä ja viini eivät ole ontoloogisessa eli metafyysisessä suhteessa Kristuksen ruumis- ja veri, vaan sielullisessa suhteessa ovat ne yhtäisiä, s.o. leipä ja viini ovat ruumiillisen elämän ravinto, Kristuksen ruumis ja veri ovat hengellisen elämän ravinto". Niinkuin yllä esitetystä otteesta näkyy, vivahtaa Laestadiuksen ehtoollisoppi reformeeratun kirkon käsitykseen. Ainoastansa se usko, joka nauttimistilassa ilmenee ilon tunteena on elämä ja se tekee nauttijan osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sovintouhrista. Niin hän arvelee. _Kirkkokäsitteestä_, joka laestadiolaisessa liikkeessä sittemmin on saanut omituisen merkityksensä, ei Laestadius kirjoituksissaan juuri usein puhu. Sen verran käy kuitenkin selville, että hän kirkolla tarkoittaa kaikkein uskovaisten yhteyttä, kuitenkaan rajoittamatta kirkkoa niihin, Usein kiistelee hän kirjoituksissaan Ruotsin valtiokirkon palvelioita ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan. Hän valittaa kurin puutetta. "Pappi ei voi ehtoolliselta pidättää suurintakaan sikaa, jos ei tahdo saada nuhteita tuomiokapitulilta ja häväistyksiä uskottomuuden ja synnin puoltajilta". Valtiokirkosta eroamisen suhteen sanoo hän: "Hengellinen eroaminen turmiosta on pääasia, eikä turmio asu niissä huoneissa, joita me kirkoiksi kutsumme, joten hyvällä omallatunnolla voidaan näissä kirkoissa kuulla sanaa; ja nauttia sakramenttia, vaikka täytyykin kuulla paljon, joka ei ole hyvää ja hyväksyttävää". Laestadius puhun "viina-pannussa ja viinan höyryssä puhdistetusta lutherilaisuudesta", jolla hän nähtävästi tarkoitti senlaista puhdasoppisuutta, joka puheissaan astui Lutherin kannalle, mutta elämässään rypöi mitä riettaimmissa paheissa. Muutoin kunnioittaa hän suuresti Lutheria, vetoo usein hänen sanoihinsa ja kokemuksiinsa. Niinikään viittaa hän tunnustuskirjoihin, joille hän näyttää, antavan niille tulevan arvon. Kuolemavaltakunnasta (Hadeksesta), tuhatvuotisesta valtakunnasta eli ylipäätänsä _viimmeisiä tapahtumia_ koskevista asioista on Laestadius puhunut niin vähän, ettei voi sanoa, mikä hänen ajatuksensa niistä on ollut. Monen muunkin tärkeän kysymyksen suhteen jäämme epätietoisiksi siitä, mikä tuon merkillisen miehen mielipide niistä on ollut. Yllämainituista hänen uskonopillisista mietteistä, joita mikäli mahdollista olemme esittäneet hänen omilla sanoillaan, käy kuitenkin selväksi; että Laestadius järjestelmässään on koettanut sovittaa toistensa kanssa materialismia ja spiritualismia eli aistimaailman ja henkimaailman ilmiöitä. Tuo kristinuskon elähyttämä sielunpaimen teki yrityksen, jota moni ennen häntä oli koettanut, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hänen hillitsemätön mielikuvituksensa ja omituinen luonteensa viehättivät häntä usein hyvinkin syrjäisille poluille siitä elämänkeskiöstä, johon hän koko sydämmensä täydellä innolla oli kiintynyt. Erehtymisen vaara uhkaa aina kuolevaisia. Tekijälle jotakin tulee, tekemättömälle ei mitään. Kuinka hänen erhetyksiänsä arvosteltaneekin, aina on kuitenkin tunnustettava hänen tarkoitustensa puhtaus ja että hän vilpittömästi etsi totuutta, joka oli hänen tekojensa äärimäisenä tarkoitusperänä. Laestadiuksen persoonallisuus on, kuten edellä kerrotusta käy selväksi, lyönyt leimansa siihen hengelliseen liikkeeseen, joka hänestä on saanut nimensä. Hänen uskonopilliset omituisuutensa ja yksipuolisuutensa löytyvät niinikään laestadiolaisuudessa. Minkälaiseksi tämä herätys hänen kuolemansa perästä on muodostunut ja minkä verran se on säilyttänyt alkuperäistä omituisuuttansa tahi onko se jossakin suhteessa poikennut oppi-isän perusaatteista, ovat kysymyksiä, joiden vastaaminen jääköön vastaisen tutkimuksen tehtäväksi. Meidän tehtävämme oli ainoastansa piirtää muutamia elämäkerrallisia kuvauksia siitä miehestä, joka enemmän kuin ehkä kukaan Ruotsin evankelislutherilaisen kirkon opettajista on ollut aseena synnyttämässä uskonnollista, samalla niin laajaa ja niin nopeaan entisiä olosuhteita läpitunkevaa ja muodostavaa liikettä. Semmoinen on pääpiirteissään Lars Levi Laestadiuksen elämäkerta. Hän oli tavallaan erämaassa huutavan ääni, joka unesta herätti paheisiin vaipuneen, häviönsä partaalla olevan sukupolven. Innokkaana herätyssaarnaajana, paheiden ankarana vastustajana, itsensä kieltävänä ja sanankuuliainsa parasta tarkoittavana sielunpaimenena on hän arvosteltava. Hän erehtyi toisinansa, mutta hän etsi kuitenkin rehellisesti totuutta ja koetti parhaan ymmärryksensä mukaan sitä edistää. Liian huono on hän pylvään nenässä ystäväin jumalana palveltavaksi, mutta liian hyvä vihollisten maahan tallattavaksi. End of the Project Gutenberg EBook of Lars Levi Laestadius, by J. A. Maunu *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50297 ***