*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50749 ***

KULMUJA II

Kuvia elämän varrelta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinna,
Boman ja Karlsson,
1903.






SISÄLLYS:

 Lukijalle.
 Maailmalta takaisin.
 Syksyinen unelma.
 Suuri sielu.
 Hallaa pelätessä.
 Kuva niityltä.
 Karjanäyttelyssä.
 Eräs reipas nainen.
 Eräs sonniyhdistys.
 Mustan Pekan tuvassa.
 Unohtunut rakkauteni.
 Kaiholaamme.
 Erika.






LUKIJALLE


Tämä on kuva omasta elämästäni, tarina, jonka tahtoisin kertoa...

Sillä kohta kai loppunevat nämä ilottomat iltani, kohta yöni aamuksi
valkenee, ja kohta kai laulanevat linnut väsyneelle ystävälleen. Siksi
tahtoisin kertoa ennen levolle menoa ja muistella hallan tuhotöitä
syyskuun raikkaana aamuna.

Kaksi on minulla peltoa, joita viljellessä ikäni on huvennut ja voimani
vähentynyt.

Ja halla on viljan vienyt kummastakin.

Toinen peltoni on vankan vaaran kupeella, etelän rinteellä. Siihen
näkyy kaukainen, siintävä etelän taivas, lämpimän auerta ja
silkkipilviä poutaisina kesäiltoina. Kuokkien kivikkoon peltoni
valmistin ja kasasin kivet roukkioiksi. Hauskaa on ollut sitä viljellä.
Riemu raikui ilmassa kevätiltoina, kun käen kukkuessa siihen siementä
heitin, ja hauskasti päivä paistoi, kun sirppineni leikkuuseen läksin.
Teräistä viljaa siitä olen saanut, ja suuri on iloni ollut talvelle
lähtiessä. Ikävöiden aina touon aikaa varroin ja toivoen taas sirppini
teroitin, kun elokuun hauskat hämyt Pohjolani päiviä lyhensivät.
Vaanihan halla vaaran takana, teroitti veistään ja pani pakkaseksi,
mutta jätti koskematta peltoni, ja hyisen hyhmänsä vaaran taakse.

Niin hauskasti kuluivat eloni päivät ja talvetkin lyhyiltä tuntuivat.
Rakas, oma peltoni! Ei hukkaan valunut otsani hiki enkä talven tullen
nälkää nähnyt. Sain palkan vaivoistani ja hauskoja muistoja
työstäni ...

Toinen peltoni on rinnassani, syvällä sydämen kammiossa. Sitäkin peltoa
viljelin yhtä rintaa vaarapeltoni kanssa...

Nyt on halla vienyt viljan kummastakin.

Kun piti syyskuisen päivän oleman niin jäisen jäykkä, niin synkkä ja
sydämetön, että molemmat otti!

Yksin sinne vaarapeltoni laitaan kävin, kun muut vielä nukkuivat...

Huurre tarttuu kenkien ilttiin ja piennarheinä välkkyy kuin hopea.
Kylmän kalseana kohoo aurinko sen vaaran takaa, jonka laidassa peltoni
on. Varhainen on aamu, tuuleton ja totinen. Halla on päässyt
liikkeelle. Se on hiipinyt yöllä tuolta suolta, vaaran takaa, kulkenut
yöllä ihmisten nukkuessa ja päivän noustessa rynnännyt vainiolle.
Helppohan sen on kukistaa viljaa, joka odotti vielä muutamia lämpöisiä
päiviä...

Ja halla henkii vieläkin. Peltoni tähkissä kimaltelevat jäiset hilseet
kuin timantit, kylmän käsi kopeloi joka tähkää ja ottaa viimeisenkin
elon kipinän. Ja kun päivä nousee näyttää kuin itkisi peltoni, niinkuin
kyynelissään kylpisi...

Ja iltapäivällä keijuu terä jo tyhjänä ja laihana ja sade huuhtoo
lopunkin voimaa pois. Olki siinä vielä on pystyssä, mutta siikaset ovat
sitkeät kuin nahkanauha ja terä veltto ja veretön...

Siinä se meni talven toivo!

Ja iltaa ennen vei halla toivoni myös sydämeni pellosta, kun rakkain
unelmani, sinisilmäinen lemmittyni kuoli pois... kuoli pois niinkuin
hallan käsissä verevä peltonikin... Jäin yksin nälkään ja lemmettä...

Vieläkö toivoisin?

Vieläkö viljelisin vaarapeltoani? Alkaisin ahdistaa tuota routaista
suota, jossa halla iän kaiken on asunut. Hakisin sen kylmät komerot
päivän valoon, että halla muille muuttaisi ja jättäisirauhaan
peltoni...

Mutta millä tyyntyisi sydänparkani, millä mieleni asettuisi?

Uskaltaisinko toivoa, että vielä löytäisin ystäviä, jotka säälien
muistelisivat molempia peltojani, että vielä kerran "kulmuileisin"?

Mitä Sinä arvelet ystäväni?

Ylitornio, syyskuussa 1902.

_Väinö Kataja_.




MAAILMALTA TAKAISIN


    "Sydämen sain särjetyn vaan hältä
    palkaks toiveitteni raukeevain."

                     _K. Kramsu_.


I

Pekka oli kääntynyt takaisin. Hän sanoi syyksi useampia kiireellisiä
asioita, jätti hyvästi ja erosi meistä syrjäkadulle.

Me jatkoimme matkaa kahden.

Sähkövalo valaisi katuja, jotka nyt olivat melkein autioina. Joku
kulkija tuli silloin tällöin vastaamme.

Käytävä oli kuiva ja sileä, ilma tyyni ja lämmin. Syyskuun ilta tuntui
kuin kesäillalta.

Sanoisinko? Uskaltaisinko?

Sydän löi rajusti rinnassa, ruumis vapisi, pyörrytti ja hurjistutti.

Mutta jos hän nauraa tunteilleni? Hän on varmaan saanut kuulla
tämäntapaisia tunnustuksia ennenkin...

Uskaltaisinko?

Mitä riehut, sydänraukkani, tuskissasi valitat ja voihkit! Tyydy
entiseen, autioon yksinäisyyteesi, kärsi yksin ja ole kaikkea vailla!

Mutta se ei tyynny, sen lyönnit taajenevat, käyvät yhä rajummiksi, ja
olen kuulevinani sen valittavan kiljunnan.

Mutta jos hän on jo ennen antanut lupauksensa, vannonut valansa ja elää
nyt onnellista elämää?

Minun täytyy ottaa vastaan sekin lyönti. Ja vaikka minä en enää kestä
sitä, otan minä sen sittenkin. Minun sydämeni ei ole kuin muiden. Se on
niin monesti kärsinyt, sitä on niin paljon piesty, ettei se enää tunne
vastuksien suuruutta.

Miksi siis epäilisin?

"Te olette niin harvasanainen tänä iltana", sanoi hän.

Heräsin haaveistani ja virkoin:

"Niin, niin. Suokaa anteeksi. Olen niin hajamielinen. Te matkustatte
pian?"

"Tällä viikolla. Lääkärin määräyksen mukaan minun pitää jo lopulla tätä
kuuta olla Sveitsissä."

"Lienee hauska matkustaa, nähdä outoja maita ja outoja kansoja! Se on
ollut minunkin suurin heikkouteni, että aina olen halunnut nähdä
vieraita maita."

"Sitä ei voi sanoa heikkoudeksi. Se on kunkin luonnollinen halu, jota
eri ihmiset tuntevat eri tavalla. Minä puolestani en enää tahtoisi
kotinurkilta siirtyä. Kun lisäksi tiedän, minkätähden nyt matkustan,
tuntuu eroni kovin katkeralta. Mielelläni jäisin tänne talveksi. Talvi
on kuitenkin sanomattoman hauska täällä: palttinanvalkoinen lumi,
pimeinä iltoina revontulet, ja ennen kaikkea pakkashanki-aamut
kevättalvella. Kyllä täällä sentään on ihanaakin täällä Pohjolassa."

"Niin, ja huurteinen metsä kuutamoyönä, kun tie vie laaksosta mäelle ja
viitoitetun järven poikki omaan kotiin vuoren kupeelle. Kulkunen
helisee, tiuku pauhaa, lumi narisee. Hevonen on hyvä ja menevä, sen
harja hulmuaa korkean luokin alla, ja pelästyen menoa lentää paleleva
riekko yli tien."

"Niin juuri! Voi, voi, kyllä se sentään olisi hauskaa. Muistan minä
semmoisen kuutamoyön."

"Minä olen aina rakastanut semmoista yötä ja semmoista matkaa. Minusta
tuntuu siltä, että semmoisen yön puhtauden pitäisi vaikuttaa
tenhovoimallaan sinnekin, mihin rakkaus ei ennen ole tietänsä
löytänyt... Kuinka minä poikasena kerran sepitin tarinan kahdesta
onnellisesta nuoresta, jotka tuommoisena kuutamoyönä matkustivat halki
synkän salon, poikki monen järven, yli vuorten ja mäkien sen pienen
järven rannalle, jossa oli heidän oma punainen kotinsa pitkäin petäjäin
keskellä."

"Niinkö? Ja kuinka kävi?"

"Mistä he tulivat, sitä en tiennyt, enkä tuntenut heidän elämäänsä. Ja
kuinka heidän kävi, sitä en ajatellut. Se oli nuorukaisen tunteen luoma
kuva siitä, mitä itse ajatteli ja tunsi."

"Mutta se oli kaunis ajatus. Miksette ole sille kehittänyt suurempaa
muotoa?"

"Minä en kykene."

"Sitä minä en usko. Joka kerran tuntee niin kuin te tunnette, luonnon
ovet aina avoinna, sininen taivas pään päällä ja lämmin rakkaus
maahansa... miksei se kykenisi?"

"Niin on, etten kykene."

"Mutta sanomalehtimiehenä te olette etevä!"

"Se on aivan eri ala. Eihän se minua miellytä ollenkaan. Sillä alalla
en olekaan muutoin kuin leivän tähden."

Minä en huomannut, että olimme kulkeneet ohi hänen kotinsa, tulleet
takaisin, ja pian taas olimme hänen kotinsa kohdalla.

Enkä vieläkään ollut sitä hänelle sanonut.

Mutta nyt sen piti tapahtua.

Ja kummallisen levollisesti minä sain sen sanotuksi, muutamin lyhyin
sanoin...

Näin hänen kasvonsa ja siniset sielukkaat silmänsä. Vaalea palmikko
riippui rennosti yli olkapään, ja sinisestä silkkinauhasta, jolla se
oli silmukkaan solmittu, tuoksui ranskalainen hajuvesi...

Palmikko kiepsahti olan taakse, silmiin ilmausi omituinen hehku, ja
poskille levisi puna.

Minä seisoin kuin jäätyneenä, kuulin hänen puhuvan, kehoittavan vielä
pyrkimään.

Sitten, sitten. Sitten vasta!

Se erämaa, jonka laitaan olin lapsena jätetty, se oli taivallettu vasta
puoliväliin. Pääsisinkö koskaan tuonne maannenään, jonka korkeat kuuset
kaukaa häämöittivät?

Pääsisinkö?

       *       *       *       *       *

Asuntoni on siisti ja valoisa, ja minä olen alkanut tätä huonetta
rakastaa kuin kotiani. Mutta tähän huoneeseen eivät ulotukaan muistot
siltä onnettomalta ajalta, jolloin humalassa palasin öisin pahoilta
teiltäni.

Tämä asuntoni ei tiedä kertoa muusta kuin yksinäisen miehen töistä ja
kuluttavasta ikävästä.

Ja kun olen virittänyt tulen, istun tälle tutulle tuolilleni ja alan
ajatuksissa vaeltaa läpi kaikki ne hetket, joina olen hänen seurassaan
ollut... Ilta illalta, kerta kerralta, kunnes olen tämän illan
tapahtumassa.

Pekka, toverini, oli arvannut salaiset ajatukseni. Hän oli aina
hommannut niin, että "sattumalta" osuimme yhtaikaa Pekan kotiin, jossa
hänen ystävällinen äitinsä ja herttainen sisarensa kohtelivat minua
kuin perheen jäsentä.

Kuinka tarkkaan muistan sen viimekesäisen illan, jolloin hänet ensi
kerran tapasin.

"Herra Urho Petäjävaara ja neiti Alice Mäki", esitteli Pekka.

Hänen kätensä oli sievä ja lämmin ja pukunsa kaikkein uusinta ja
hienointa.

"Petäjävaara... sepä on vankka nimi, vankka niinkuin te itsekin", sanoi
hän sitten illemmalla, kun olimme tutustuneet.

Tarkastelin häntä koko illan. Hänessä oli kuva ensi lempeni ihanteesta,
ja tunsin mieleni rauhan olevan poissa...

Alkukesästä tapasin hänet usein Pekan kotona, kävelypaikoilla kaupungin
puistossa; välisti kuulin hänen käyneen purjehtimassa Pekan ja hänen
sisarensa kanssa kaukana merellä. Kerran he tahtoivat minuakin
mukaansa, mutta minä kieltäysin.

Näytti siltä kuin alkaisi tuulla, ja meri kävi jo vaahtopäinä.

"Oletteko arka? Pelkäättekö?"

"En. Mutta olen huono merimies, maalla on vakaisempaa. Jättäkää tekin
retkenne huomiseen."

Sillä kertaa he eivät menneet, ja varma hukkuminen heidät olisikin
silloin kohdannut. Sillä tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi.

Kun seuraavan kerran kohtasin hänet Pekan kotona, sanoi hän:

"Te näyttekin olevan ilmantietäjä. Varmaan olisimme hukkuneet kaikki,
jos silloin läksimme purjehtimaan."

Hän oli muuttanut maalle ja palasi sieltä vasta syyskuun alussa.

Minun päiväni olivat pitkän pitkiä ja ikäviä. Sillä Pekkakin oli saanut
virkalomaa ja mennyt hänkin jaloittelemaan kauas sydänmaalle.

Minun piti vain olla pirteänä, keksiä hauskaa ja helposti sulavaa
lukemista "Väinämöiseen", jonka aputoimittaja olin. Kesäisin täytyi
minun hoitaa lehteä yksin.

Ikävinä hetkinä kirjoittelin lyhyitä juttuja novelliosastoon, kyhäsin
kokoon luonnonkuvauksia syntymäkotini ympäristöltä ja välisti päästin
näkyviin alakuloisen mieleni synkän pohjan. Nuo pienet palat herättivät
lukijoissa huomiota. Sanottiin, että niissä oli tunnetta ja ääretöntä
tuskaa, alakuloista riemua ja epätoivoisen valituksia. Muuan pieni
palanen, jonka nimi oli "Syksyinen mieleni", kavalsi minut. Usea oli
luullut huomanneensa, että olin hurjasti, onnettomasti, toivottomasti
rakastunut.

Syyskuun alussa saapuivat kaikki maalta. Koulut avattiin, ja tuntui
kuin raitis tunturituuli olisi puhaltanut ikävään kaupunkiin ja ne,
jotka palasivat jokien ja järvien rannoilta, olisivat muassaan tuoneet
uutta elämän intoa ja kauniita ajatuksia.

Pekka toi ensimäiset terveiset. Hän oli ahavoittunut ja loisti ilosta
ja hyvinvoinnista. Parta oli ollut ajamatta koko kesän ja tukka venyi
pitkänä.

Muutamassa minuutissa hän teki selkoa kesän kulusta. Hauskaa oli ollut.
Neiti Mäki oli ollut vallan ihastunut luontoon.

"Mutta sinne sydänmaankin pitäjääseen ne osasivat", sanoi hän.

"Kutka ne?"

"Kosijat tietysti. Enkö sinulle kertonut, että sisareni ja neiti Mäki
asuivat samassa talossa tai oikeammin mökissä?"

"Sanoit, sanoit -- --"

"No niin. Hänellehän niitä ilmausi kosijoita, hyviä ja huonoja. Raha se
on poikaa. Mutta miksi sinä kalpenet? Ja kuinka sinä olet veltto!"

"Elähän huoli, minua väsyttää vain."

"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän. Elä huoli! Kaikki kosijat saivat
mennä samoja polkuja takaisin, joita olivat tulleetkin. Mutta enhän
muista sanoakaan sinulle! Neiti Mäki on koko kesän lukenut
'Väinämöistä'. Mitä siitä arvelet? Minulla on omat ajatukseni. Seiso
kannallasi! Olethan sinä pitkä ja pulska nuori mies..."

"Heitä helkkarissa!"

"Ja neiti Mäki on kai omituinen yhdessä niinkuin toisessakin. Eikö
sekin ole kummallista, että hän luulee kaikkien häntä rakastelevan
rahojen takia?"

Pekka puhui sitten puuta heinää ja kutsui minut kotiinsa tuliaisille.

Me istuimme salissa. Kahvipöytä oli katettu, ja kukin kertoi muistojaan
maalta.

Silloin kuulin sisaren menevän eteiseen, jonka kello kilisi.

Sieltä alkoi kuulua vilkasta puhelua ja naurua. Mutta samalla erotin,
että sisar sanoi surullisella äänellä: "Kuinka ikävää, kuinka
surullista!" Se oli hän. "Kas, täälläpä teidät tapaankin! Monet
tuhannet kiitokset sievistä novelleistanne. 'Väinämöinen' on Hannalla
ja minulla ollut ainoana kirjallisuutena siellä maalla."

Kumarsin, hämmästyin ja sopersin jotakin.

"Täällä on varmaan ollut ikävää?" kysyi hän, ja minä olin huomaavinani,
että hänen äänessään oli osanottavaisuutta ja ikäänkuin lohdutusta.

"Hyvin kuivaa ja yksitoikkoista."

Siitä sitten jatkui keskustelua. Hänkin kertoi kesäisiä muistojaan ja
välisti Hannan kanssa nauroi niille vehkeille, joita he siellä maalla
olivat tehneet. Mutta enimmin hän oli innostunut luontoon.

"En minä ikinä olisi uskonut, että Suomen kesä voisi olla niin ihana.
Menneen kesän vietin Florensissa, mutta minulla ei ole sieltä
hauskempia muistoja kuin tuolta sydänmaaltakaan."

"Mutta viettäisittepä kesää minun syntymäseudullani, sitten vasta
oppisitte oikein nauttimaan kesäyöstä ja suurenmoisesta luonnosta.
Mahtava leveä joki, joka koskisena laskee tuntureilta, korkeiden
vuorien välistä luikerrellen; viheriäiset louhikkosaaret, ja
kallioisilla rannoilla pitkää petäjikköä ja partaista kuusta! Tullapa
jokea alas kesäyönä, kun valoa tulvii vuorien lomitse ja aurinko
hetkeksi katoaa jonkin korkeamman kukkulan taa, silloin tuntuu kuin
eläisi valon iäisessä maassa, jossa hyvät henget keveästi liikkuvat,
puhaltaen yön suloon lempeää rakkauttaan..."

"Olenhan kuullut useiden kiittävän kesäyön kirkkautta. Jos ensi kesänä
johonkin matkustan, on ensi matkani kauas Pohjolaan." -- -- --

Pekka, Hanna ja minä lähdemme häntä saattamaan.

Hänen kotinsa on kaupungin rannassa, vanhanaikuinen puutalo, jossa
hänen isävainajansa kaupallaan kokosi rikkautensa. Mutta puodin portaat
ovat nyt poissa, ja entisestä puodista on tehty salonki.

Hyvästiä jättäessä puserran hänen kättään tavallista lujemmin...

Kun palasimme, sain kuulla, että hän jälleen aikoi äitinsä kanssa
matkustaa ulkomaille, parantuakseen alkavasta keuhkotaudista.

"Sitäpä minä en koskaan olisi uskonut, että hänellä on keuhkotauti",
sanoin minä Hannalle.

"En minäkään sitä uskoisi, mutta viime vuodenkin hän oli ulkomailla
terveytensä takia. Hän palasi vasta keväällä, kuten muistat", selitti
Hanna.

"Miksen minä sitä muistaisi. Vai ulkomaille taas! Onnellinen se, joka
pääsee kotinurkkia ulommas katsomaan."

"Mutta hän ei ensinkään haluaisi matkustaa. Hän viihtyisi mieluummin
kotikylässään. Mutta lääkärit ovat niin määränneet, ja hänen äitinsä
tahto on, että lääkärien määräyksiä noudatetaan", sanoi Hanna.

       *       *       *       *       *

Senkin jälkeen olen hänet usein tavannut, ja me olemme kuin tietämättä
lähestyneet toisiamme.

Minä olin jo kauan päättänyt, että sanon sen hänelle, ennenkuin hän
matkustaa pois. Minun on helpompi elääkseni, vastatkoon mitä tahansa.

Ja nyt olen sen sanonut, nyt olen kuullut tuomioni...

Ajatuksia polttaa, sydän lyö rajusti, lamppu palaa ynisten ja minä
soudan tuolissani hermostuneesti...

Mitä hän vastasikaan?

"Jos teissä on kykyä, niinkuin luulen, niin julkaiskaa teos, jolle
annetaan arvoa; sitten vasta olen teidän, mutta sitten kokonaan
kuolemaan asti."

"Mutta minä en siihen pysty."

"Te pystytte. Heti kun annatte tiedon, että olette onnistunut, heti on
vastaukseni valmis."

Ja hänen puserrettuaan rohkaisevasti kättäni me erosimme. -- -- --

Koetan nukkua, mutta unta ei tule, mieli palaa kuin tulen liekissä,
sydäntä polttaa hehkuva hiillos.

Mistä aloittaa kertomus? Mikä aineeksi ottaa?

Etevät kirjailijat, joiden nimi oli tuttu koko maalle, olivat
käsitelleet kansan elämää jo niin monelta puolelta, että siihen ei enää
ollut mielestäni lisättävää. Ja muita aiheita en niinkään pystyisi
kuvaamaan.

Miksen ollut ennen koettanut kyhätä pitempää kertomusta? Ehkä olisin
minäkin onnistunut yhtä hyvin kuin moni muu vasta-alkaja? Eiväthän ne
olleet hyvinkään häävejä nekään kirjat, joita viime keväänä ilmestyi.
Nuorten kirjailijain esikoisia. Mutta ne olivat kuitenkin saaneet
kustantajia. Tottapa niissä oli jotakin uutta ja alkuperäistä, jota en
ollut huomannut.

Mutta jos ottaisin kuvatakseni kappaleen omasta elämästäni? Siinä
kuitenkin oli elämän armotonta totuutta, syviä lankeemuksia ja
vähitellen saavutettuja voittoja synnin orjuudesta. Mutta rakkautta
puuttuisi.

Taikka jos muistoissani eläisin lapsuuteni ajan, kertoisin kotini ja
onnellisen oloni siellä, kuvaisin tutun kylän vuoren kyljessä, kylän
ympärillä pellot, korkean jokitörmän ja kuohuvat kosket?

Minun _täytyy_ yrittää. Minua odottaa ääretön palkinto, varma elämän
onni ja suloinen impeni.

Eiköhän löytyisi vielä tuon tylsyneen sydämen kammioista käyttämättömiä
voimia? Minun pitää kaivaa ne esille, käyttää työhön jok'ikinen voiman
kipinä. Minä en vielä saa sortua!

Yö kuluu kuumissa ajatuksissa, rasittavassa tuskassa ja epätoivossa.

Aamun valjetessa tuli Pekka puheilleni. Askeleista jo tunsin hänet, kun
hän meluten aukaisi oven.

"Terve taas! Toivonpa, että olet nukkunut hyvin ja nähnyt hauskoja
unia?"

"Ei juuri, hyvä veli."

"Miten kävi? Puhuitko mitään? Ellet ole nyt sanonut, olet suurin narri
maailmassa. Hän rakastaa sinua, siitä olen varma. Puhu, selitä,
veikkonen! Olisinpa minä sinun sijallasi, kyllä minä näyttäisin."

"Ei hän ole niinkään voitettavissa kuin näyt luulevan."

"Selitä! Mitä tapahtui?"

Minun täytyi Pekalle selittää, mitä neiti Mäen kanssa olimme puhelleet,
sitten kun Pekka erkani, selittää viimeiseen asti.

"Enkö minä sitä sanonut, että hänellä on omat, omituiset vaatimuksensa.
Mutta vähät siitä! Sinulle ei ole kuin kuukauden työ, niin sinulla on
kaunokirjallinen teos valmiina, ja silloin sinä olet onnen poika!
Sellainen tyttö ja sellaiset rahat! Sinä saat elää herrain elämää ja
matkustaa maita ja mantereita! Vai pani konna sellaiset ehdot! Jotakin
sinne päin minäkin olin ajatellut hänen vaativan. Hän on ylpeä,
näetkös! Siksi ne eivät nämä tämän kaupungin herrat häntä miellytä.
Vaikka onhan niissä siistejäkin miehiä sentään. Et usko, kuinka
saakelin sukkela hän on pilkkaamaan kaikkia niitä, joilla naama
punottaa hyvinvoinnista, jotka juovat tuutinkinsa, syövät hyvin ja
kantavat ihravatsaa! Juopot ovat hänen kauhistuksensa, mutta niissäkin,
jotka harvoin maistelevat, on vain harvoja, joita hän pitää miehinä...
Elä puhu mitään... kyllä hän on senkin saanut tietää, että sinäkin olet
ollut ryyppymies, mutta tietää hän senkin, milloin olet parantanut
elämäsi... Ei hän minullekaan anna komplimangeja! Sanoo minua
henkilöksi, joka ei tunne kuin oman persoonansa hyvinvoinnin ja elää
hauskoissa unelmissa, että vatsa kasvaa pyöreäksi virkavatsaksi ja..."

"Sinä olet epäilemättä ottanut hyviä aamuryyppyjä tänne lähtiessäsi."

"En yhtään. Mutta minusta tuntuisi niin hyvältä, että sinäkin tulisit
iloisemmaksi ja että sinun kävisi hyvin. Olet niin alakuloinen ja
synkkä. Mutta tänä iltana hän tulee meille, tule sinäkin vielä!"

"Jospa tulisin. Nyt minun suruni, Pekka parka, vasta alkaakin."

Pekalle uskon salaisuuteni ja tunteeni. Hänelle on niin turvallista
puhua. Hän käsittää niin hyvin, mitä tunnen, vaikka hymyilee leveästi
joutavuuksilleni. Hänen takanaan ovat salaisuudet niinkuin suuressa
eloaitassa, jonka jykevä ovi väännetään lukkoon raskaalla
rauta-avaimella. Hänen leveä suunsa ja pitkä, musta partansa ovat
minusta kuin avoin aitta, johon turvallisesti saa kalleutensa kätkeä.
Mutta kun aitan ovi sulkeutuu, on se luja kuin kallion kiiltävä kylki.

Illalla siistin pukuni ja vilkaisen kuvastimeen. Ei näy kasvoissani
mitään, mikä ilmaisisi älyä. Mutta jos tunne olisi niin väkevä, että se
voimistaisi järkeä!

Olen kalpea ja unisen näköinen, ja katse on väsynyt ja tylsä.

Vielä kerran siis häntä näkemään, sanomaan hyvästit!

Pekka on siirtynyt salista, äiti häärää keittiössä, ja Hannallekin
tulee jokin asia poistua.

Me jäämme kahden, me sinuttelemme toisiamme. Hän on levollinen,
rakastettava, mutta samalla on hänessä jotakin selittämätöntä ylpeyttä,
voimaa, jolla hän hallitsee tunteensa. Mutta jos hän rakastaisi
niinkuin minä, ei hän kykenisi olemaan noin levollinen. Hänen
silmissään on kummallinen, outo ilme, jota en ennen ole huomannut.
Näyttää kuin hänen silmäteränsä tähtäisi suoraan sydämeeni tulisesti ja
nuhtelevasti, mutta samassa silmänräpäyksessä se ilme muuttuu lempeäksi
ja herttaiseksi, palmikko keikahtaa olan yli ja ohimolle, korvan
viereen pujahtaa kihara.

"Niinkö todellakin?" kysyn minä.

"Niin. Äitini puolella on paljon keuhkotautisia, ja sieltä kai se
koituu minullekin. Isäni oli vankka ja terve kuin kanto. Muuten minä en
itse tunne mitään taudistani, ja minusta tuntuu kuin äiti ja lääkärit
olisivat väärässä."

"Niin minäkin uskon."

Mutta hän huomaa sen sanomattoman tuskan, joka minua vaivaa, ja
lohduttaakseen hän sanoo:

"Hyvä poika! Olen sen jo huomannut sinusta ennenkuin muutimme maalle.
Sinä olet huono salaamaan tunteitasi. Luuletko, etten joka rivillä
nähnyt sinua, kun luin 'Väinämöisestä' lastujasi. Minä ajattelin: voi
sitä raukkaa, hän rakastaa minua niin... että minun täytyi heltyä..."

"Rakastatko minua tämmöisenä?"

"Sinä tiedät, että olen ylpeä, se on perintö isävainajaltani. Minä en
sinussa mitään moiti. Olethan uljas nuori mies, ja edessäsi on vielä
tulevaisuus. Sinua pidetään etevänä, sen olen kuullut. Mutta pystytkö
luomaan jotakin kokonaista kuvaa, elävää ja luontevaa? Jos sen teet,
niin minä olen sinun... sinun yksin. Silloin rakastan sinua enemmän
kuin koskaan olet voinut aavistakaan. Mutta nyt sen ymmärrät: minun
ystäväni tulee olla vähän enemmän tunnettu, nerokas, elegantti ja
rakastettava. -- Sinusta tulee ihanteeni, jos itse tahdot."

Hän puhuu lämpimästi, ja hänen sielukkaat silmänsä loistavat viehkeästi
ja kiehtovat, huumaavat minut salaperäisellä loistollaan.

"Mutta jos arvostelu moittii teostani, jos en saa ainoatakaan
puolelleni?"

"Mutta jos minä arvostelen hyvin, voit luottaa minun ystävyyteeni."

Tunnen oudon voiman salamana lentävän povessani, paisuen ja leviten
olemukseni läpi. Niinkuin onnen ovet näkisin avoinna sanon siihen:

"Minä koetan. Jumala, joka tuntee tuskani, auttaa minua. Puolen vuoden
kuluttua on minulla varma tieto..."

"Tulen heti luoksesi... heti kun kuulen, että olet saanut teoksellesi
kustantajan."

"Mutta muutoin et?"

"En. Minä rakastan sinua niin paljon, että tahtoisin sinut semmoiseksi
kuin olen ihanteeni kuvitellut. En kärsi, että minulle sanotaan: raha
teki miehen sokeaksi."

"Sinä kunnon tyttö! Sinä kutkutat kunnianhimoani, mutta määräät minut
samalla suurimpaan epätoivon tuskaan."

"Suorita työsi pian, ja sinun tuskasi ja minun ikäväni loppuvat
samalla. Meille aukenee silloin uusi, ihana elämä, jonka suloa emme
kumpikaan vielä käsitä."

Minut valtaa outo tunne. Alkaa hämärtää silmissä, ja raukaisevana
viettinä kulkee läpi olemukseni hurja rohkeus. Tempaan hänet
luokseni... ja puserran hänet tätä onnetonta, rajua rintaani vasten
epätoivoisen hätäilevällä hellyydellä. -- -- --

Hän on istunut pianon luo ja puhelee Hannan kanssa. Pekka polttelee
sikaariaan keinutuolissa ja minä istun niin, että voin nähdä
sivultapäin hänen kasvonsa ja pitkän palmikon, jonka tupsu on valunut
rinnalle.

"Soita vielä kerran! Soita sitä samaa..."

Hän soittaa. Se on surullinen valssi, ja minusta tuntuu kuin sävel
painuisi luihin ja ytimiin. Mutta soittaessaan ei hänkään salaa sitä,
mitä tuntee, ja siksi hänen soittonsa on kuin eksymättömän lemmen
ikuinen aamulaulu. Hänen kasvonsa loistavat, silmissä palaa hehkuvan
sielun ilme, ja näyttää kuin vartalo värähtelisi...

Jos saisi vielä kerran sulkea hänet syliinsä, ainoan kerran ja sitten
kuolla! Minä luopuisin mielelläni elämästäni... olisinhan saanut
rakastaa häntä. Mitä sitten, jos loppu tulisikin niin pian...

Jos saisi istua tuohon hänen vierelleen ja kertoa kaikki ja kietoa
kätensä hänen kaulaansa...

Mutta hän on kerran sanonut sanansa, ja vaikka näyttää siltä, että hän
soittaessaan heltyy, lämpenee ja sortuu tunteeseensa, ei hän muuta sitä
vastausta, jonka on minulle antanut.

Mutta jos saisin laskea pääni hänen syliinsä, itkeä siinä ja vielä
kerran pyytää... Me pakenisimme täältä pois, eikä meidän onnestamme
kukaan mitään tietäisi... Mutta hän ei sittenkään armahtaisi minua...
minun piti vielä muuttua, jalostua, uudistua...

Jos nyt lähenisin häntä hiljaa takaapäin, suutelisin otsalle ja
sanoisin: ystäväni, elä jätä minua! jos sen tekisin, pitäisi hän sen
heikkoutenani, jota ei antaisi anteeksi...

Parempi onkin, että hän saa tuossa soittaa rauhassa... hänen jokainen
pieninkin piirteensä syöpyy mieleen ja kuva uppoaa sydämen syvyyteen,
sinne asti, jonne ei vielä mikään muu tunne ole tietä löytänyt...


II

Veljeltäni, joka oli isäntänä lapsuuteni kodissa, sain kirjeen ja
tietoja syntymäseudultani. Vähän väliä hän muisti minua, tuo kunnon
veli, joka paljon vaivoja kärsittyään on päässyt huolettomaan,
rauhalliseen asemaan. Ja vaikka meidän tiemme ovat kulkeneet niin eri
tavalla ja kummankin kehitys niin eri alalla, on keskenämme aina
vallinnut veljellinen, vilpitön rakkaus. Hänellä on nyt oma perhe, oma
talo ja oma karja. Koko kirje on niin tyytyväistä mieltä täynnä, että
tunnen melkein kuin kateutta. Sato on ollut hyvä, heinävuosi
erinomainen, ja hän on lisännyt karjaa.

    'Jos sinäkin vielä kerran haluaisit käydä täällä', kirjoittaa
    Matti, 'niin olet tervetullut, oli yö tai päivä, kesä tai talvi.
    Me muistamme sinua usein, ja vaimoni tiedustelee, joko olet nainut.
    Vankempi sinä olisit ollut talon mieheksi ja terveempi kuin minä,
    mutta isävainaja sanoi sinua teräväpäisemmäksi ja siksi sinut
    pantiin kouluun. Kyllä minäkin nyt tulen toimeen. Meillä on jo
    rahaa pankissakin ja säästäen saamme lisää. Karjallamme on ollut
    erinomainen onni, ja pellot ovat nyt mainiossa kunnossa. Ei minulta
    ole tullut puita istutetuksi niinkuin halusit, mutta se sinun
    pihlajasi on paljon kasvanut, se ulottuu yli räystään. Nyt se on
    marjoista punaisena. Iloista on lähteä talvelle, kun aitta on
    täynnä. Tule tulevana kesänä meille. Minä korjautan ullakkokamarin
    sinua varten. Meiltä kaikilta paljon terveisiä. Muista joskus
    meitäkin.

    Sinua aina muistava veljesi

                                           _Matti Petäjävaara_.'

Kirjoitan heti vastauksen, iloitsen heidän onnestaan ja siitä, että he
ovat saaneet viljavan vuoden. Matille panen ristisiteenä kirjan
"Tuomaskuonan käyttämisestä".

He eivät aavista siellä kotona, missä tuskassa minä täällä olen. Voin
hyvin kuvitella heidän elämäänsä näin syksyllä. Aamulla Matti herättää
väen riiheen ja menee itse ruunallaan kyntämään. Emäntä toimittaa
einettä. Päivä on kirkas, puissa näkyy jo kellertäviä lehtiä. Lampaat
on laskettu vainiolle, ja navetan edessä seisoo paimenpoika eväsmytty
kainalossa, odottaen lehmien uloslaskuaikaa.

Riihestä tultua saunotaan. Matti on kylän saunasankari. Lavalta alkaa
väki vähetä, kun Matti alkaa huutaa löylyä, ja pahoin kirkuen pakenevat
naiset saunan vierustalle.

Illalliseksi on ohrapuuroa ja rieskamaitoa.

Matti käy ennen maatapanoaan vilkaisemassa naurismaahansa, että näkyykö
varkaita.

Se on rauhallista, iloista, onnellista ja tyytyväistä elämää. Ja niin
vapaata!

       *       *       *       *       *

Olen alkanut kirjoittaa. Olen päässyt käsiksi aiheeseen, ja minusta
tuntuu, että onnistun. Päivät kuluvat toimistossa, mutta illoilla
myöhään istun työni ääreen ja varhain aamulla taas jatkan. Vähän väliä
minut kuitenkin valtaa epätoivo. Kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää
niin tylsältä ja ennen sanotulta, ja vaikka mietin ja ponnistelen,
koettaen kuvata niin, että luonteet olisivat selvät, tuntuvat ne
kuitenkin kummallisilta. Mutta minä pyyhin pois ja aloitan uudelleen...

Ainoa, joka tietää mitä hommailen, on Pekka. Hanna ei ole saanut tietää
mitään. Pekka on viisaasti salannut kaikki, eikä sisar aavista minun
toimiani.

Pekka pistäytyy usein luonani, samoin minä Pekan kotona, niinkuin
ennenkin.

Eräänä iltana tulee Pekka taas luokseni. Hän on hyvällä tuulella
niinkuin tavallisesti.

"Sinulle lämpimiä terveisiä! Sisareni sai juuri vasta kirjeen Alicelta.
He ovat onnellisesti päässeet matkansa perille. Hän ikävöi Suomeen
takaisin, sanoo siellä alkaneensa tuntea pistoksia rinnassaan."

"Kiitos, kiitos!"

"Pian kai sinäkin saat häneltä tietoja. Kuinka paljon olet jo
kirjoittanut? Täällähän on paksulta kuin pöytäkirjoja. Joutuisa
kynämies sinä näytkin olevan. Luepas minulle taas mitä olet
kirjoittanut."

Joka kerta, kun Pekka käy luonani, hän vaatii minua lukemaan
kyhäyksiäni. Kunpa vain muutkin arvostelisivat siihen suuntaan kuin
Pekka! Hänen mielestään se on erinomaista.

"Ole varma siitä, että sinun on helppo saada kustantaja. Tuolla tavalla
eivät muut vielä ole kirjoittaneet!"

Hän tahtoo lohduttaa minua, että voimani pysyisivät pirteinä ja ettei
mieleni lannistuisi, tuo kunnon toveri.

"Ennen joulua voit jo lähettää tuon kustantajalle."

"Minä koetan."

Päivät menevät, kertomus kasvaa, sivu liittyy sivuun, arkki arkkiin.
Pekka käy luonani harva se ilta. Joka kerta hänellä on lohduttavia
sanoja: hän kehoittaa, kiittää ja ylistää.

Mutta _häneltä_ ei kuulu kirjettä.

Pimeinä öinä, kun ei tule unta, on elämäni ikävää ja tuskallista.
Tuntuu siltä, että kaikki se tuleva onni, jota ajattelen ja jonka
saavuttamiseksi työskentelen, käy yhä epävarmemmaksi, muuttuu uneksi ja
utukuvaksi. Olisinko minä ansainnutkaan sellaista iloa? Ja jos se
toteutuisi... miltä tuntuisikaan elämä?

Melkein pyörryttää, kun ajattelen sitä todeksi, mikä nyt kuvana
ajatuksissa pyörii, mutta on kuin kaukainen kuiske sanoisi sen
mahdottomaksi ja tuntematon voima olisi tielläni pidättämässä.

Ja vaikka kokoan kaikki voimani ja tuskissani päätän, että sen täytyy
onnistua, valtaa mieleni aina lopuksi se pelonsekainen tunne, joka
sydäntä kaihon edellä tärisyttää.

Miksi hän ei lähetä edes riviä lohdutukseksi, vai eikö hän arvaa
kärsimykseni tuskaa? Vai voiko hän tuntea ja aavistaa, kuinka ääretön
minun lempeni on!

Mutta eräänä päivänä saan kirjeen. Siinä on ulkomaan postileima, kuori
hieno ja osoitteessa reipasta käsialaa... Se on häneltä...

Kädet vapisevat, ja sydän lyö niin rajusti, että tuntuu kuin rinta
halkeaisi...

Siinä on valokuva ja vaalea hiuskihara. Kuva on onnistunut erinomaisen
hyvin. Silmissä on tuo omituinen ilme, jota ei voi selittää, sillä
samalla kun siinä näyttää olevan tulista tunnetta, voisi sitä pitää
ylpeän sielun hehkuna.

Kasvot ovat samat herttaiset, vähän laihemmat, mutta niin kumman hienot
ja suloiset...

Hiukset ovat kutriset ja kammatut uuteen muotiin...

Ja kirje!

"-- -- -- Olen säästänyt kirjettäni, että ehdin saada mukaan valokuvan,
jonka varmasti lupasin. Olen laihtunut ja tunnen kipuja rinnassa, mutta
luultavasti pian paranen tuosta vähäisestä viasta. Kuinka ikävöin
täältä takaisin! Kuinka työsi menestyy?" -- --

Tästä puoleen käy työni vielä paremmin. Kirjoitan siitä hänelle ja
kerron lyhyesti kertomuksen sisällön...

Unissani näen hänet usein. Minulle tulee silloin aina hillitön halu
saada pusertaa häntä sydäntäni vasten, että sen autio tyhjyys saisi
kerran täytensä ja se kuluttava kaiho, joka imi mehun sielusta, saisi
lohdutuksen.

Kerran olin hänen kanssaan veneellä soutelemassa. Oli kesäyö. Joki oli
vanha tuttu minulle, kaukaiset kukkulat ystäviäni. Me soudimme poikki
joen toiselle rannalle, josta kallionkylki nousi suorana ylös. Saarista
tuoksui heinäin haju, ja lämmin usva levisi laaksoihin. Minä kerroin
hänelle koko elämäni tarinan, näytin kotini vuoren kupeella ja sanoin,
kuinka sanomattomasti häntä rakastan... Mutta äkkiä hän katosi venheen
perästä... ja vuoren laidasta alkoi kuulua hänen soittonsa... Soudin
sitä soittoa kohden, mutta kuta lujemmasti vedin, sitä edemmäksi soitto
pakeni, ja minä heräsin tuskalliseen huutooni...

Toisella kerralla olimme Repojärven rannalla syntymäkylässäni. Siinä
oli uusi punainen pirtti kumpulalla pitkäin petäjäin keskellä ja
alempana notkossa sauna. Se oli meidän kotimme. Meillä oli peltoja
järven rantaan asti ja niittyä ahteen takana korvessa. Saunan ovesta
työntyi paksu savu. Me istuimme pirtin edustalla, ja minä kerroin
hänelle kuluttavasta ikävästäni ja pitkistä hetkistä, joina olin häntä
odottanut. Mutta äkkiä hän katosi viereltäni ja minä juoksin hänen
jäljessään ja heräsin.

Päivällä olen hajamielinen ja usein saan esimieheltäni nuhteita
huolettomasta työstäni. Mutta minä en mitään voi, sillä minusta tuntuu,
että minussa ei enää ole entistä voimaa ja miehuutta.

Puolipimeinä talvipäivinä johtuu usein mieleeni, että olen väärällä
uralla. Tuntuu siltä, että jos olisin siellä kotikylässä, olisi
Repojärven rannalla tupa ja peltotilkkuja ympärillä. Talvipäivät
hiihtelisin metsissä ja kesäisin viljelisin peltojani ja raivaisin
korpeen niittyjä. Siinä kuluisivat vuodet vanhuuteeni asti.

Mutta toiselta puolen tuntui kateutta niitä tovereitani kohtaan, jotka
jo olivat mikä missäkin virassa ja elivät rauhallista elämää. Minun
elämäni oli aina ollut rauhatonta, semmoista epämääräistä harhailemista
sinne tänne. Lukujen jatkamisesta ei tullut mitään, ja tämä
sanomalehtitoimikin tuntui vastenmieliseltä.

Eikö minussa ollut voimaa mihinkään?

Toivoivathan ne toverit minusta ennen hyvääkin miestä, etevää ja
monipuolista, ja ihastuksissaan kehoittivat minua kirjailijaksi. Mutta
en ollut sitäkään yrittänyt ennenkuin nyt.

Monta kallista vuotta oli mennyt hurjassa elämässä, ja pieni perintöni
oli lopussa.

Minun täytyi leivän tähden ottaa tehdäkseni mitä sain. Nyt olin jo
entisestä hurjistelusta luopunut ja vahvasti päättänyt hankkia jonkin
toimeentulolähteen.

Ennen joulua lähetin kertomukseni kustantajalle ja pyysin vastausta
niin pian kuin suinkin.

Oi, kunpa onnistuisin! Se olisi ensimäinen voittoni, ja jos sen saisin,
unohtaisin kolkon entisyyteni ja aloittaisin uutta elämää, uutta
onnellista elämää. Mutta minusta oli tainnut jo mahti kulua, ja se,
mihin olin taitoni ja kykyni koonnut, oli ehkä hulluutta ymmärtäväisten
silmissä.

Tuskallisena, puolihulluna levottomuudesta odotin vastausta, odotin
tuomiotani. Ja hän, joka etelän sulossa odotti tietojani, hän kai
toivoi myöskin. Liian suuri onni se minulle olisikin. Eihän elämä
olisikaan kuin aamun ihanaa punotusta, jos tuumani toteutuisivat. Liian
korkealle kai aioin lentää.

Mutta onnistuivathan muiden yritykset ja hommat, Pekankin. Kuka olisi
silloin uskonut, kun koulun penkillä istuimme, että hän pian on kelpo
virkamiehenä, kun minä elää kituutan köyhää elämää. Ja kuitenkin
pidettiin minua paljon nerokkaampana ja lupaavana nuorukaisena.
Tavalliset ihmiset menestyivät, ja niitä se onnikin auttoi,
potkaisemalla vastamäessä. Nerot saivat tulla toimeen omin voimin, ja
siksi niistä niin moni joutui hukkaan ja kuoli ja katosi
tietämättömiin.

Tuskallisia viikkoja kuluu, mutta vielä ei kuulu vastausta, josta
riippuu tulevan elämäni onni. Usein tulee halu kertoa salaisuuteni,
nähdäkseni oliko armahtavaisuutta ihmisissä. Mutta toiselta puolen
tuntuu siltä, että ellei oma ansio auta, tämäkin todellisuus muuttuu
unelmaksi, niinkuin olivat ennenkin kaikki muuttuneet.


III

On jo kevätpuoli talvea.

Mielen jännitys, tuskallinen odotus ja rasittava epätieto ovat
veltostuttaneet minut niin, etten enää jaksa ajatellakaan syksyisten
toiveitteni toteutuvan. Kirjoitan kustantajalle ja kysyn kertomukseni
kohtalosta.

Ei riviäkään vastaukseksi!

Ja _hän_ on tiedustellut Hannalta... ja sanonut odottavansa tietoja
minulta. On kertonut, että hänen terveytensä on yhä huononemaan päin...

En raivoa enkä vihastu, mutta sydämen pohjalle laskee hyinen halla
routansa, joka jäätyy siellä jäätymistään. Viha alkaa kasvaa mieleeni
ja kolkko tyhjyys ajatuksiini...

Ja peläten joutuvani vielä kerran epätoivon valtaan alan rakentaa
uusia tuumia mielessäni. Minusta tuntuu, että olen kovan onnen
hylky, ettei tule yhtään päiväpaisteista päivää elämässäni. Teinpä
ja yritin mitä hyvänsä, aina on tielläni kova onneni. Kovan onneni
oikkuja on sekin, että jouduin tänne maailman rantaa kulkemaan, etten
saanut elää siellä, missä synnyin, että jouduin väärälle uralle... Ja
lohdutellakseni itseäni mietiskelen, minkälaista olisi, jos elelisin
syntymäpaikoillani...

Ei olisi tätä rasittavaa, sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, ei
unettomia, pitkiä öitä. Eivät hurjat haaveet mieleni rauhaa häiritsisi
eivätkä jäisi järkevät ihanteeni toteutumatta. Minulla olisi oma kotini
Repojärven rannalla, missä poikasena syksyisin satimia ja loukkuja
virittelin ja talvisin hiihtelin jänislangoilleni! Olisi oma pirtti
siellä ja peltoja pirtin ympärillä...

Mutta miksen vielä voisi toteuttaa tätä lapsuuteni unelmaa? Miksen
voisi jättää tätä entistä vaiherikasta, mutta onnetonta elämääni tänne
maailmalle ja siirtyä pois tästä ilmasta ja elämästä, jotka rääkkäävät
minut kuoliaaksi? Enkö voisi unohtaa näitä tuskia ja kärsimyksiäni, kun
kulkisin tuttuja kivikkopolkuja ja kallioinen seutu kaikuisi ja metsä
ystävällisesti humisisi?

Ja kun kerran olen siitä ajatuksesta kiinni saanut, vahvistuu uskoni ja
toivoni paisuu. Teen jo ajatuksissani kuvan tulevista päivistäni ja
yksinäisestä elämästäni ja kirjoitan veljelleni uusista tuumistani.
Hän antaisi minulle palstan Repojärven rannalta. Mäen rinteelle
tekisin peltoni, korpeen niittyni, ja pirttini veistäisin sille
kivikkokumpulalle, josta näki kauas eteläisille ilmoille.

Sillä vaikka en mitään varmasti tiedä, on minussa ainainen pelko, että
kaikki ne rohkeat toiveet, joita talven kuluessa olin mielessäni
hautonut, jäävät toteutumatta, sillä niin mahdottomilta ne minusta nyt
tuntuvat. Ja siksi minä valmistaudun ottamaan vastaan mitä hyvänsä ja
varustelen ja karkaisen itseäni. Olkoon isku kuinka kova tahansa ja
sattukoon vaikka keskelle sydäntä! Valmis olen kuulemaan rakkaimpien
toivojeni hukkuneen. Sillä minä olen tottunut vastuksiin ja siihen,
etteivät unelmani koskaan ole toteutuneet, ja siksi en pelkää enkä
vapise tulevankaan vaaran edessä. Se vain helpottaa, että saan
varmuuden, saan taaskin katsoa silmästä silmään todellisuutta, kylmää
ja armotonta...

Tulkaa, viestit, kertokaa kamalinta totuutta, ilmaiskaa hukkaan menneet
unelmani ja iskekää nuolenne sydämeeni...!

Niin lohduttelen itseäni, ja yhä varmemmaksi käy uskoni, että olen
kovan onnen mies, ja yhä selvemmin tunnen, että minun pitää päästä pois
näistä oloista ja tällaisesta elämästä. Tämä on minulle vierasta, ja
siksi kai kaikki oli minulle vastaletta ja onnettomuutta.

Ainoa, joka tietää suruni ja kalpeat toiveeni, on ystäväni Pekka. Mutta
en ole hänellekään kertonut uudesta tuumastani enkä siitä, että aion
pian muuttaa muille maille, missä minua ymmärrettiin paremmin ja
toivoin vielä päivän minullekin paistavan.

Muutamana kevätiltana saapuu kirje veljeltäni. Siinä on vastaus
kysymykseeni:

"Mielellänihän minä annan sinulle Repojärven ympäristöineen",
kirjoittaa hän. "Mutta luulen sinun piankin kyllästyvän siihen iloon,
kun joudut asumaan kylän taakse. Vaikka varmasti siellä on hyvää maata
ja kalavesi hyvä, niinkuin muistanet. Asunet meillä, kunnes saat
pirttisi valmiiksi, ja koetan minäkin puolestani auttaa sinua
hommassasi. Kumma vain on, ettet viihdy siellä, missä eläisit
huoletonna herrana ja helpommalla. Mutta tee tahtosi. Kyllähän
täälläkin elät, jos sinussa vielä on entinen miehuus." --

Koko kirje on rakkautta täynnä, veljellistä, vilpitöntä ystävyyttä.
Mutta veli ei aavista eikä arvaa minun tilaani. Minun taisteluni on
hänelle tuntematon, samoin kuin ne tunteet, jotka minussa riehuvat.
Mutta kun kerran selitän syyn kummalliseen muutokseeni, olen varma,
ettei hän minua väärin ymmärrä.

Matin kirje vaikuttaa hyvää, ja helpotuksen huokaus pääsee rinnastani.
Siellä on hiljainen, yksinäinen onneni, siellä voi elämä kulua
hiljalleen, rauhallisesti, tyynesti. Vuosi on siellä kuin päivä, ja
ystäväni rakastavat minua. Vaarojen laella laulelen, kun kuljen salojen
halki, ja talvi-illoin soitan kanneltani yksinäisen elämäni iloksi...

Kun ei tämäkin toivo vain muuttuisi unelmaksi?

Pekka tulee juuri luokseni, kun olen jo kolmanteen kertaan lukenut
Matin kirjeen. Hän ei ole iloisen eikä huolettoman näköinen niinkuin
ennen. Sillä hän aavistaa, että kärsin, että jok'ikinen hetki on kuin
istuisin tulisilla hiilillä. Ja siksi hänkään ei voi iloita, vaan
tahtoisi huojentaa surujani.

"Etkö ole vieläkään saanut mitään tietoja kertomuksesi kohtalosta?"
kysyy hän arasti eikä uskalla katsoa minua silmiin.

"En mitään."

"Se vanha heittiö... Ovatko ihmiset hulluja, kun eivät mitään... Vai ei
vieläkään... No sitä suurempi on ilosi, kun sieltä kerran tulee
myöntävä vastaus."

"Elä enää puhu koko asiasta. En toivo ensinkään. Ja onhan hirmuista
ajatella ja tuntea, että hän siellä etelän sulossa vartoo tietoja! Eikä
minulta mitään kuulu. Mennyttä on kaikki... mutta kyllä minäkin pian
jätän tämän kaupungin ja hautaan itseni erämaan yksinäisyyteen. Sillä
minulla on taas uusia, oikein romanttisia tuumia."

Ja minä kerron Pekalle tuumani ja vakuutan niin tekeväni...

       *       *       *       *       *

Kevät tekee tuloaan, ja valon valta enenee. Mutta minun sydämessäni on
talvi, ja routa jäytää siellä. Ennen iloitsin kevään tulosta, kun
tuntui, että mieli keveni, sydän lämpeni ja routa suli. Mutta nyt on
kuin vainoaisivat minua kaikki, niinkuin hartioita painaisi hirmuinen
taakka ja rintaa ahdistaisi koko elämän pettymys. Ei ole kevään taivas
niin lempeä kuin ennen, ja kevätaamut ovat kuin päiväpaiste
hautakummulleni. Nousee välisti kysymys, miksi juuri minun piti kaikki
nämä tuntea, kokea? Miksi sattuivat kaikki vastaleet minun tielleni?
Mutta sillä lohduttelen itseäni, että voihan olla minulla lähimmäisiä,
jotka tuntevat ja kärsivät samoin. Mutta he eivät valita. He yrittävät
yhä uudestaan.

Olinko minä valittanut? Olinko miehen lailla kestänyt?

En.

Mutta nyt tahdon kestää ja nyt olen saanut kalliin kokemuksen. Minä en
enää milloinkaan toivo liian paljoa.

Kun muuttolinnut saapuvat ja visertelevät, on minusta niinkuin niiden
lauluissa kuulisin sanomia häneltä... että hän odotti ja odotti... Mitä
hänelle kertoisin?

Rohkenisinko avata koko sydämeni? Kun kertoisin hänelle alusta asti
oman elämäni pilviset päivät, kun saisin hänelle selittää pienenkään
sirun siitä tuskasta, jota olen tuntenut, siitä taistelusta, jota olen
taistellut, ehkäpä hän lämpenisi. Kun suoraan sanoisin, ettei minussa
ole sitä voimaa ja kykyä, jota hän toivoi, etten voinut kuvata sitä,
mitä tunsin, ehkä hän lämpenisi ja rakastaisi minua oman onnettomuuteni
tähden.

Ja tuntien oudon voiman itseäni pakottavan, alan sommitella hänelle
kirjettä. Kerron elämäni alusta asti ja salaamatta pienintäkään,
selitän kovan onneni ja että olin lakannut toivomasta, kun olin päässyt
varmasti selville siitä, ettei minussa ole sitä älyä eikä lujuutta,
jota hän sanoi miehessä ihailevansa. Mutta en salaa sitäkään, kuinka
armottomasti kärsin, kuinka pohjattoman syvä lempeni on, kuinka tuska
ja suru jäytävät minusta palan palan perästä...

Kun saan kirjeen valmiiksi, tuntuu kuin ajatukset jäähtyisivät ja
mielen jännitys herpoaisi. On kuin lohdutuksena se, että nyt olen
kuvannut tilani. Tulkoon tuomioni koska hyvänsä ja minkälainen hyvänsä,
tämän epätoivon, tämän sanomattoman tuskan vertainen se ei voi olla.
Sillä vaikka kuoleman isku tulisi, olisi sekin monin kerroin parempi
kuin nykyinen tilani...

Kevätöinä sommittelen kirjettäni, yhä uudelleen sitä kirjoittelen.
Mietin joka sanaa, joka lausetta, ovatko ne aivan yhtäpitäviä
tunteitteni kanssa. Sillä tahdon olla suora ja rehellinen, ilman mutkia
ja joutavia korulauseita...

Mutta kummallista on, etten saa kirjettä lähetetyksi, vaikka se jo on
ollut valmiina monta viikkoa. Aina on kuin joku pidättämässä ja
ikäänkuin oudot voimat minussa mellastaisivat.

Mutta eräänä päivänä otan sen matkaani, kun lähden toimistoon.
Mennessäni joudun kulkemaan postikonttorin ohi, voinhan pistäytyä
sisälle jättämään kirjeeni.

Mutta konttori on vielä suljettu, ja niin jää kirje vieläkin
povitaskuuni.

Päätoimittaja on pahalla päällä. Korjausluku on suoritettu huonosti, ja
eräs uutinen on kahdessa eri paikassa samalla sivulla.

"Tämmöinen hutiloiminen ei kelpaa", sanoo hän ankaralla äänellään. "Jos
olisitte juoppo, niin arvaisin teidän olleen kohmelossa. Mutta kuinka
selvä mies voi näin olla sokko, sitä en tosiaankaan ymmärrä. Yleisön
vaatimukset kasvavat... niin että parasta taitaa olla..."

"Parasta on", jatkan minä ikäänkuin olisin edeltäpäin aavistanut hänen
ajatuksensa.

"Parasta olisi", jatkaa hän, "että tästä puoleen koetatte
huolellisemmin tarkastaa lehteä".

Olin odottanut hänen sanovan, että minun on parasta hakea muuta tointa.
Mutta hän ei sanonutkaan.

Ja hän kääntää selkänsä ja lähtee toiseen huoneeseen. Silloin minä
sanon vuorostani:

"Eikö olisi vielä parempi, että erkanen ajoissa, niin ettei lehtenne
joudu minun tähteni kärsimään?"

Mutta hän ei vastaa mitään, vaan sulkee oven kylmästi ja jättää minut
yksin toimistoon.

Mutta kesken kaikkia tehtäviäni unohdun mietteissäni katselemaan ulos;
siellä näkyy pohjoisesta palanen taivasta ja lähellä avointa merta...
Tuon meren yli kelmeän taivaan alle mieleni tekee...


IV

Se päivä ei milloinkaan mene mielestäni... Kesä oli jo alussa. Puissa
puhkesi lehti, vihreä oli puistojen nurmi, ja laivakulku oli alkanut.

Yhä vieläkin oli kirje taskussani; en ollut pannut sitä menemään.

Istuin asunnossani avoimen akkunan luona laitakaupungilla. Siitä sopi
nähdä, kuinka junat humahtivat kahteen suuntaan, puhaltaen, viheltäen
ja puhkuen. Etelään menevä juna oli aina kuin ilkkumassa minulle, se
vihelsi pilkallisesti, ja näytti kuin siitä nouseva savu tahallaan
härnäisi minua, joka yhä jäin tänne...

-- Nyt on kohta kaunein kesä... lieneepä nyt suloista illoin ja aamuin
siellä Repojärvenkin rannalla, -- tulen äkkiä ajatelleeksi.

Samassa astuu posteljooni huoneeseeni, pitkäviiksinen ja kolkon
näköinen. Juuri sellainen, joka on tottunut tuomaan kolkkoja uutisia
ihmisille, tuntematta minkäänlaista sääliä toisten onnettomuutta
kohtaan.

Hän vetää esille paksun käärön, ojentaa sen minulle ja sanoo:

"Tässä näkyy olevan käsikirjoituksia."

Olen huomaavinani hänen suupielessään ivaa ja tihrusilmissä riemua.

"Jaha... kiitos vain!"

"Täällä on myös kirje... ulkomaalta näkyy olevan..."

Hän antaa kirjeenkin, mutta sattuu samalla katsomaan minua... ja
poistuu pian, muistamatta sanoa hyvästiäkään...

Nyt on siis tuomioni tullut.

Repäisen käsikirjoituksen auki. Ei mitään selitystä, ei riviä, ei
sanaa, miksi se lähetettiin takaisin. Se on ikäänkuin pienennyt
matkallaan, ja armottoman kylmästi se on kääritty rullalle, aivan kuin
olisi tahdottu nimenomaan painaa unholaan kaikki se, mitä olin työllä
ja vaivalla sommitellut...

Ajatuksissani polttaa, sydän hakkaa armottomasti, ja vapisen niin,
etten ole saada kirjeen kuorta rikki. Ja ikäänkuin en oikein käsittäisi
taikka olisin jo ennen tiennyt mitä odotan, luen kirjeen, jonka hänen
äitinsä on kirjoittanut. Junat viheltävät ja ilkkuvat, ja savu
riemuitsee voitonvarmana. Kaduillakin joku nauraa ja juttelee ääneensä.
Mutta minä jatkan kirjeen lukemista kuin houreissani:

"... se tapahtui niin odottamatta ja melkein vastoin kaikkien lääkärien
toiveita. Hän ei vielä hourinut silloin, kun hän kertoi minulle Teidän
ja hänen keskinäiset suhteensa, joista en ollut aavistanut enkä tiennyt
mitään. Kuulin tyttäreni usein ikävöivän takaisin kotiin, mutta
tunteensa hän salasi tarkkaan. Silloin, iltaa ennen kuolemaansa, hän
kertoi kaikki ja sanoi joka hetki odottaneensa Teiltä kirjettä. Mutta
Teiltä ei tullut mitään. Koko ajan houriessaan hän puhui Teistä ja
kirjasta, väliin joutuen kauheaan tuskaan. Hänen viimeiset sanansa
olivat: 'Ei Urho rakastakaan minua... ei kuulu kirjaa'...

"Jos tämä sanoma on Teillekin kova isku, niin helposti voitte
kuvitella, miltä tuntuu minusta, kun kadotin ainoan lapseni. Ehkä olisi
sittenkin ollut parempi jäädä kotimaahan, ehkä ei tauti olisi niin pian
saanut valtaa siellä kuin täällä. Minulla on lohdutuksena se, että olen
kaikki koettanut, säästämättä itseäni. Jumala koettelee meitä kaikkia
kovasti. Hänenpä tuomioonsa meidän raukkojen täytyy tyytyä. Syvässä
surussani en jaksa enempää. En tahdo Teitä tuomita. Hauta sovittakoon
kaikki..."

Kirjeessä on vieläkin joku rivi, mutta sitä en näe. Alkaa hämärtää
silmissäni, ja huoneeni näyttää kummallisen pimeältä. Kuulen junien
vieläkin viheltävän, ilkkuvan ja usahtelevan... Yksi ainoa ajatus on
minulla selvänä ja tulee kuin helpotuksen huokauksena sydämen pohjalta:

-- Oi, parempi on, että haudan synkkyys sinut peittää, sillä nyt sinun
ei tarvitse nähdä ja tietää, ettei minussa ollutkaan sitä miehuutta, ei
sitä neroa eikä kykyä, jota minulta odotit!


V

Tie nousee korkealle mäelle, mistä jo näkyy syntymäkylä niin ihmeen
herttaisena ilta-auringon paisteessa. Pellot jo vihannoivat vaarojen
kyljissä, ja joen saaret hohtavat kuin silkkisen sametin peittäminä.
Tuttu kylä tutun joen törmällä!

Tuuli, joka puhaltaa vastaan, on herttainen ja lämmin, vaikka tulee
suoraan tuntureilta. Se hyväilee niin kodikkaan suloisesti hipiääni, ja
tuntuu siltä, että hengitys käy keveämmin ja musta mieli valkenee...

Tänne mäelle näen kauas, ohi kotikylän tuonne asti, missä kukkulat ja
kapeneva taivaanranta liittyvät yhteen. Vaarojen välitse luikerrellen
joki kulkee ja puskee voimakasta vuollettaan alas suvantoon...

Lännen ilmat ovat lämpöisen usvan peitossa, ja pohjoisesta puhaltaa
kotoinen tuuli! Paista, päivä, ja puhalla, tuuli... kaipaavan mieleni
ja itkevän murheeni iloksi...

Mäeltä laskee tie alas laaksoon, ja kylä ilmestyy eteen. Siitä peltojen
keskeltä tie menee tutun kylän halki ja nousee mäelle taas...

Jo näkyy syntymäkylä aivan lähellä, jo ovat kivet tuttuja, jo on metsä
tuttavani, ja entiset polut näkyvät siellä vielä...

Linnut laulavat ja käki kukkuu ja ystävällisesti humisee kuusikko.
Minusta tuntuu, että linnut laulavat minulle, käki kuin kadonneen
onneni vuoksi, minua lohduttaakseen, ja kuusikko ikäänkuin viittailee
luokseen.

On niin oudon suloinen tunne rinnassa, ja mieltäni raukaisee... Ne
rakastavat minua ja ottavat osaa suruihini, viittaavat luokseen, kaikki
entiset rakkaat paikat. Ikäänkuin sanoisivat, että me emme petä...

Minä tulenkin. Olen jättänyt taakseni sen maailman, josta läksin
kunniaa ja kuuluisuutta hakemaan. Sain palkakseni särjetyn sydämen ja
synkän mielen... Jos vielä tunnette minut... unhottakaamme ne vuodet,
joina olimme erillämme, ja rakastakaamme niinkuin ennenkin onnen
aikoina...

Yhä iloisemmin linnut laulavat, kovemmin kukkuu käki ja ystävällisemmin
humisee kuusikko...

Tänne on kylän päähän tehty uusia torppia, joissa on vähän
pellonviljelystä ympärillä. Vanhoja tupia on purettu, ja paikoittain on
entinen korpi muuttunut heinämaaksi, moni mäennyppylä on vankan oraan
peitossa... Takalan Jussi on siirtänyt navetan ja tehnyt isomman
saunan... Pikku-Villekin on punauttanut pirttinsä, ja mikä on mitäkin
uudistanut.

Mutta tuosta lähtee polku, joka kierrellen kylän takana olevan vaaran
kupeita vie pitkän petäjikön halki Repojärvelle päin. Se on vanha tuttu
tie, niin luikertavan mutkikas, kivikkoinen ja kaita...

Minuun tulee vastustamaton halu ensin kulkea tuota polkua pitkin
Repojärvelle, nähdäkseni onko järvi entisellään, onko kivikkokumpula
samanlainen kuin ennenkin ja näkyykö vieläkin Ison-Revon korkea huippu
järven pohjoispäässä. Tahdon nähdä kaikki, ovatko niinkuin silloin, kun
poikasena täällä kuljin ja kaiku vastasi huutoihini...

Polku vie ensin pitkän männikön poikki ja nousee sitten vaaran rinnettä
myöten, metsään päin painuen. Toisella puolen vaaraa on hiekkakangasta,
missä polkuja haaraantuu joka suunnalle. Tässä minulla ennen oli
satimia... tuonkin petäjän ja kuusen välissä oli kerran, ja siitä sain
metson... tuossa oli satimia ja tässä ansoja...

Kuinka sanomattomasti nyt nautin ja kuinka keveältä kulkuni tuntuu!
Kuinka metsä tuoksahtelee, kun lännen ilmalta päivä kultailee puiden
latvoja!

Ja lintujen laulellessa astun täällä tutussa paikassa niinkuin
ennenkin. Hiljainen onni ja alakuloinen riemu täyttää sydämeni.

Jo vilahtaa vähän järven tyyntä vettä tuolta puiden lomitse... ja äkkiä
ilmestyy eteeni pienoinen metsälampi, jonka pohjoiselta rannalta kohoaa
jyrkkänä Ison-Revon komeroinen seinä niinkuin jättiläisen repimänä.
Loiva myötäle vie rantaan, josta pohottaa valkoinen hiekka.

Etelän puolella maa on viettävä, ja korkea koivikkokumpula kohoaa
järven rannalta. Siihen rakennan pirttini ja tuohon ojan partaalle,
jonka vesi poristen lirisee loitompaa lähteistä, saunani. Tässä on
peltomaata, ja tuonne kuusikkokorpeen perkaan niittyni... Järvi on
kalaveteni ja yksinäisen elämäni ilo...

Unissani näin tässä pirtin, lämpiävän saunan ja hänet, joka kanssani
istui pirtin kynnyksellä. Mutta nyt hän on poissa, ja minä olen yksin
monien muistojeni seurassa... Kunhan ensimäinen savu nousee oman
pirttini piipusta, kun ensi kylvöni orastaa, on se suuri palkkio ja
pettämätön lohdutus siitä, mitä olen kärsinyt...

Näin minä tulevia päiviäni kuvittelen. Kesäisin viljelen maatani ja
nokisten kantojen keskeltä palattuani lämmitän saunani. Kun käki kukkuu
ja linnut laulavat, lasken verkkoni järveen ja laulelen purressani.
Kallioinen seutu kuulee lauluni, ja kaiku kertoo kaihoni kaukaisiin
kyliin. Rannan koivut ja korpien kuuset tietävät ikäväni ja ymmärtävät
tuskani ja liikahtamatta, totisina kuulevat laulujani.

Niin kuljen kesäisin ja syksyisin metsiä ja kiipeilen korkeimmille
kukkuloille. Sieltä näen palasen sitä maailmaa, jossa sydämeni särkyi
ja nuoruuteni unelmat hajosivat, jossa näin lempeni aamuruskon
punoittavan ja sitten illan varjoon uppoavan... palasen petollista,
pahaa maailmaa...

Talvi-iltoina soitan kanneltani ja sepittelen lauluja omaksi ilokseni.
Kun kuu luo hopeansa permannolle ja huurteiset puut välkkyvät pirttini
edessä, kuvittelen, että ne ymmärtävät soittoni ja arvaavat kanteloni
äänestä, että soittoni on suruista tehty, murehista muovaeltu.

       *       *       *       *       *

Näin minulle alakuloinen ystäväni kertoi ajellessamme lauhana talviyönä
pitkin talotonta taivalta.




SYKSYINEN UNELMA


Emäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta
veistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani
hajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.

"Tähän saisi vieras panna levolle", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä
peräseinällä.

Vakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: "Kun ei vain
kylmä ahdistane."

Ja sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan
toivotti hyvää yötä.

Jään yksin huoneeseen.

Alan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän
vaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin
jäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle
päänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä.
Akkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode
valmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on
pari valkoista naisen röijyä...

Olen kovin väsynyt. -- Nyt lepo oikein levolta tuntunee, -- ajattelen
vuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä
haukottelen.

Mutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään
rasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia
ja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii
niin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on
ripustettu... ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan...

Varhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta,
lahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.

Isäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:

"Tästä kun lähdet, niin polku vie... ja pitäisi siellä olla pilkkojakin
puissa... seuraa polkua... ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja
puolitiessä on haltiain kivi... ja hyvästi nyt..."

Niin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi
painua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä
laelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon
laitaan.

Siitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle
kankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran
laelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun
käymättä... Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja
yksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin
olisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden
lompalosta viimeksi olin lähtenyt... Se oli kuin suuri, sininen silmä,
joka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida
erämaan äärettömyyttä... Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja
sileä järvi!

Nyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja
korvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä
lampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat
tänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että
ne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä
hätäilee... Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa
raskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee... ja lammet ovat
sen kyynelien jätteitä...

Mutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja
louhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se
kohoaakin huippuun asti...

Sepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia
kukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta
alkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa
rukouksessa...

Päivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää
piippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja
ihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan
näe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja
taivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin
katuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli
ollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä
keveä tuulahdus...

Puolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki
erämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse,
mutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen
matkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa
tahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä
kotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen...

Ja minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni
tuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa.
Yksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän
eloni ilottomia päiviä...

Minua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän
polun, ympäröivän erämaan ja koko maailman... Mutta samassa muistan
isännän varoituksen:

"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen
nuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana."

Se johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan
matkaani.

-- Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai
lahden pohjukassa, -- ajattelen kulkiessani.

Polku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen
läpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut.
Illan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu
taivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan
sinisen taivaan... Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa,
tulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan...

Nyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen,
ja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin...
Voinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas
kuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä
elämästäni... Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän
vaihtelevia... samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan
asti...

... Tässä huoneessa asuu kaiketi talon tytär, ja hänen ovat nuo
valkoiset röijyt seinällä... Miksei hän tule tänne luokseni ja puhele
kanssani elämän iloista?

Kuvittelen, että hän on kaunis. Hänellä on lempeät siniset silmät ja
vankka vaalea tukka...

Entä jos olenkin juuri häntä hakenut! Jospa hän onkin se, jota olen
kaiken ikäni rakastanut? Minä tahdon hänet mukaani, sitten jatkamme
matkaa kahden kesken polkua pitkin, hän edellä, minä perässä... Me
tulemme tänne erämaahan takaisin...

Koetan katsella seinälle, missä röijyt äsken kuun valossa välkkyivät.
Mutta kuu on siirtynyt, ja sen alle on kasvanut suuri musta pilvi, joka
jo pimittää sen alimmaista reunaa...

       *       *       *       *       *

Aamulla tulee puhe taipaleesta, jolle aion lähteä.

"Eikö olekin tasaisia maita tämä seuraava taival?" kysyn emännältä.

"Kyllä tästä vielä on aivan kiveliötä. Samanlaista, jota eilenkin
tulitte."

Siinä oli siis toivoni ja unelmani!

"No missä teidän tyttärenne on, jonka röijyt näkyvät riippuvan tuolla
tuvan seinällä?"

"Eihän meillä olekaan kuin yksi tytär, ja hänkin on naimisissa toisen
järven rannalla."

Yksin siis taipaleelle! Samanlaista on tieni taas, ja yksin ja
ystävättä erämaita kuljen. Tasoittuneeko koskaan taipaleeni,
kohdannenko koskaan kultaista impeäni?




SUURI SIELU


Hän oli saapunut kuin tuulispää etelästä tänne pohjoiseen.

Kun hänet ensi kerran tapasin, hämmästyin aika lailla. Muutamin sanoin
hän kertoi, mikä hän oli, mistä kotoisin ja miksi aikoi tulla ja olikin
jo hyvällä alulla.

"Säveltäjäksi olen syntynyt!" päätti hän ja napsutteli sormiaan.

Hän oli näet otettu tänne väliveisaajaksi. Hän oli äskettäin
loistavasti suorittanut lukkari-urkurin tutkinnon, ja hänelle oli
sanottu, että hänessä on siementä johonkin suureen, mistä hän ei vielä
itsekään ollut selvillä. Hän sanoi sepittävänsä runoja, piirustelevansa
maisemia ja säveltäneensä laulujakin. Hän herätti heti ansaittua
huomiota ja keräsi ympärilleen ihailevan seuran.

Ensimäiseksi hän perusti lauluseuran, jollaista ei niillä mailla ollut
koskaan ennen ollut. Mutta hänen hehkuva intonsa vaikutti
ympäristöönkin, ja vähässä ajassa hän oli saanut toimeen ihmeitä
laulussa.

Hänen erinomainen taitonsa johtaa laulua, hänen loistavat lahjansa
vaikuttivat laulajiin kuin sähkö, arveli hän.

Hän oli päättänyt antaa konsertin laulajineen. Se olisi hänelle
kehittävää, kun saisi olla johtajana, sillä siten hän harjaantuisi
esiintymään hienommankin yleisön edessä.

Tapasin hänet pari päivää ennen kuin hänen oli määrä mennä
kenraaliharjoitukseen. Hän oli huolissaan, sillä häneltä puuttui
tahtipuikko.

"Enkö näytäkin joukon johtajalta... katsohan... ja katso silmiä ja
huomaa kuinka hiuksien tulee olla", sanoi hän ja näytti, lyijykynä
kädessä, kuinka tahtipuikkoa liikutellaan...

Totta tosiaan. Kyllä hän epäilemättä oli syntynyt säveltäjäksi. Tukka
pystyssä kuin harjakset, silmät säkenöivät, vasen käsi kupeella kuin
siipiponka ja koko muu olento notkuvana ja väräjävänä...

"Huomaa nyt... katsos... näin tulee käden olla kupeella... näin pitää
vartalon notkua, ja näin on tahtipuikkoa pideltävä... Mutta mistä
hemmetistä saan tahtipuikon...?"

"Eikö joku nikkari osaisi sellaista sorvata", esittelin minä.

"Kas vain! Kun en ole sitä hoksannutkaan! Et sinä taidakaan olla niin
tyhmä kuin näytät", kiitteli hän minua.

       *       *       *       *       *

Tahtipuikon hän oli saanut. Se oli osunut tulemaan tarpeeksi pitkä ja
tarpeeksi paksu. Mutta huolissaan hän oli taas, ja kenraaliharjoitus
oli juuri tulossa. Tahtipuikko oli näet puunvärinen. Se täytyi saada
mustaksi, vaikka henki menköön. Nauraisivathan sille harakatkin... Ja
jokainen näkisi, ettei se ollut Saksasta, mistä hän oli sanonut
odottavansa tahtipuikkoa.

"Mutta kun ei pidä oleman maalaria koko kylässä, ei koko
pitäjässäkään... Tämä on surkeaa perukkaa... pois minä täältä lähden...
lähden Helsinkiin taiteen hehkuvaa ilmaa hengittämään... Voi tätä
kurjaa maaseutua... Voi leivätöntä Lappia..."

Koetin tyynnyttää häntä.

"Onhan sentään muutakin mustaa kuin maalia", huomautin.

Hän ikäänkuin otti kuullakseen.

"Jos esimerkiksi koettaisi mustata noella."

"Aivan niin. Nokihan esimerkiksi on mustaa", innostui hän, ja taas sain
häneltä suuret kiitokset kekseliäisyydestäni.

       *       *       *       *       *

Kenraaliharjoituksen hän oli päättänyt pitää kansakoululla ja luvannut,
että yleisöä sai tulla niin paljon kuin mahtui.

Ja merkillinen ilta, "harvinainen tilaisuus", on vihdoin tullut.

Hän on kuin siipiä vailla. Hohtaa ja hoppuaa, ja helmat hulmuavat kuin
myrskyn käsissä. Hän on kaikin puolin sellainen kuin oikean säveltäjän
tulee.

Hän seisoo laulajain keskellä... ottaa ääntä ja antaa ääntä... Käsi käy
kupeelle, hiukset nousevat pystyyn, vartalo keijuu ja posket
värisevät...

Jopa kajahtaa laulu... Tahtipuikko heiluu niinkuin sodassa sapeli, ja
suu auki kuin kirkon ovet hän panee parastaan...

Mutta äkkiä tapahtuu hänessä kummallinen muutos... Otsaan ilmestyy
musta täplä... sitten himmenevät posket... ja laulun lomasta kuuluu
sipinää...

Hän huomaa sen. Hän silmää käsiään ja näkee niissä nokea... joku lurjus
nauraa... Mitä tämä on? Mitä on _tämä_, kun eivät älyä taputella
käsiään... ja naurua kuuluu yhä enemmän... Hän käy tukkaansa ja huomaa
sitten... ja iskee tahtipuikon säpäleiksi...

Se oli hänen ensimäinen konserttinsa näillä mailla eikä hän olekaan
toista täällä antanut.

En ole häntä tavannut enkä hänestä mitään kuullut. Ehkäpä hän ei enää
pyrikään säveltäjäksi, vaan johonkin muuhun suureen, mihin hänessä oli
niin paljon siementä.




HALLAA PELÄTESSÄ


Heinänteko oli loppunut.

Hän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu
oli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja
pilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien
tyyntynyt.

Hän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien
kierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti
Takasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä
haittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä
sankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä
täällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä
pohjoisellakaan...

Hän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli
tyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia
voimia kävelläkseen.

Hän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja
säästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli
ollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi
velkaa lyhentämään... Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen
toivonsa...!

Hänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä
hallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut
ja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran
oli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.

Tänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin
kauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua
rauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt
tänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka
vähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja
ja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä...

Kuinka eläisi talven, pitkän talven?

Kovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla
ja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli
ollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken
kuntonsa yrittää... Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon,
kaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.

Siitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen
vuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli
ison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut
hento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän
vastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää
tahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin
oli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja
lupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi...

Nämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä.
Vaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan
nurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen
olivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet
päiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea
velkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän
pääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja
tuskaa, että sai koron maksetuksi... Kuinka kävisi tulevana talvena,
jos halla veisi viljan?

Itsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi
kokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän
huolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento
ja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että
hänen, Antin, piti yli voimainsa raataa... Jos kaikki vie... Kuinka
lohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa,
jolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin
toivoneet... ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi
talvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi...

Antti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli
ollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut
ja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin
näytti seestyvän...

Antti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli
laajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia,
jotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä
hävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan
sydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja
kaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta
kuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja
pohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa.
Hiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi
jotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen
ympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta
ja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne,
jotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta
kamarasta.

Mutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän
joen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa
kuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi
pienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen
rannoilla niitty, Takasuo... Antti oli vielä näkevinään oman
latonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.

Hän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille
ja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti
vaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin
luikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli
kylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet
polkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi
pohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille,
säpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka
väkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina
kuin kynttilät... Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta
käsissä...

Hän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi
jotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon
poikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle,
ja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin... Ei hän
muistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei
sitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään
syömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita
peltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä... muisteli rakastetun vaimonsa
kasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä... ja mieleen tuli hallan
hävitystyön pelko...

Ja vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle.
Ilta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä
alkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi
sivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen
Lemovaaran kuusten takaa... niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta
edessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä,
kapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli
viettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä
peltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä
ja joudutti yhä kulkuaan...

Hän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden.
Oikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu...

Topiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti
sammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä
pihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan
kujalla, taivasta tähystellen.

"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa... Tuntui olevan
huolissaan, että mihin olet joutunut... Mutta minä jo sanoin, että
tulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin
Takasuolta", sanoi hän Antille.

"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja
hankalasti", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen
luo.

Kuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja
nousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat
tuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.

Topias vihdoin arveli:

"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä.
Voisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin
kasvattaisi..."

"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa
ja heinänkorret jäässä", sanoi Antti alakuloisesti.

"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut",
vastasi siihen Topias surumielin.

"Kaikki vie!" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan
kohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen
kääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän,
jättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän
olisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran...
Tuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä
niistä keräten sentään olisi jotakin saanut...

Hän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa.
Hän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin,
varsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.

Mutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa
ja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän
säpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla... sievinä
pyrröinä siinä töröttivät kuun valossa... Anttia ihmetytti. Olisiko
Anna...?

Ohi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä... Anna
oli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle... se raukka oli
varmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran
pelastetuksi... Voi sitä hyvää kumppania!

Ja jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti
siitä valkoista maitoa...

"Jyvä on nyt alimmillaan", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta
pitkin kartanoon.

Kuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi
porstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan
ja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan
peräkamariin.

Anna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia
odotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin.
Junno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti
peitteen paremmin pienokaisen päälle... katseli hetken pojan sieviä
kasvoja... hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään... ja lähestyi
sitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin
se, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis
Anna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän
vaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää
olentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän
kuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka
oli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän
toimeentulostaan... Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi
tehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää... Eivät ne sitten
pystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan
maksetuksi... Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi
uudisviljelyksensä valmiiksi... uuden navetan lehmiä täyteen... ja
ottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla
voimillaan enää raataa...

Onnellisessa mielessään hän tuli kuin huumauksiin. Hän istahti vuoteen
laidalle, suuteli Annan valkoista sileää otsaa ja pyyhkäisi pois
kiharan, joka oli valahtanut ohimolle...

       *       *       *       *       *

Mutta aamulla auringon noustessa oli nurmi valkoisena huurteena, ja
pelloilta kimalteli kuin timantteja vihannoivien tähkäpäiden
siikasista...

Halla oli jo käynyt -- ja ottanut kaikki...




KUVA NIITYLTÄ


Kotivainiolla oli heinänteko jo loppunut, ja viikon alussa mentiin
ulkoniitylle Käkisaareen.

Mutta Viinikan isäntä, joka oli kylän toimeliaimpia, alkoi jo
sunnuntai-iltana hommailla matkaan, että varhain seuraavana aamuna
ehtisi niittämään kasteen aikana. Vastahakoista oli palvelijoille
jättää hauskat sunnuntai-iltaiset huvinsa ja lähteä soutaa jykertämään
Käkisaareen. Mutta isäntä ei helpottanut. Itse kantoi hän
venevalkamalle kaikki työaseet ja asetteli niitä veneeseen.

Kun isäntä oli lastannut ison kolmilaitaveneen, oli siinä kamaa ja
kapinetta monenlaista. Tietenkin, kun aika talon väki lähtee viikoksi
niitylle, pitää evästä olla. Keskellä venettä oli leipäsäkkejä ja
kurnaaliastioita, ja veneen pohjalla törötti iso, leveäsäärinen pata
kumollaan. Etukeula oli täynnä haravia, ja viikatteet olivat kyljellään
perän puolessa.

Auringonlaskun aikana työnnettiin vene vesille. Myötävirtaa se kulki
vähillä soutamisilla. Isäntä itse istui perässä ja silmäili
taivaalle... Kaksi piikaa oli soutamassa, ja renki-Matti tupakoi,
säkkien päällä istuen, äänetönnä mossotellen.

Näin oli äänettöminä kuljettu kotirannasta jo melkoinen matka, kun
huomattiin toisenkin niittyveneen olevan vesillä. Se oli Nyrkkisen
emäntä, joka myöskin oli hommannut aikanaan matkaan. Jo suli
renki-Matinkin mieli, sillä olipa hänellä tuttavuutta Nyrkkisen piian
Taavan kanssa. Ja veneet kun tulivat lähekkäin, niin Matti
haastelemaan:

"Huomenaamulla se niitto sopiikin, kun tulee sees yö, niin on aamulla
vankka kaste heinässä."

Ja piiatkin arvelivat:

"Parasta se aina on illalla Käkisaareen lähteä."

Nyrkkisen väkeä tervehdittiin ja sitten kuljettiin yhtämatkaa
Käkisaareen asti.

Viinikan ja Nyrkkisen niityt olivat rajatusten, vierekkäin. Jo oli
päivä laskenut, ennenkuin ehdittiin perille, ja tuntui tulevan
kolkonlainen ja usvainen yö. Eikä ollut yösijasta paljon haaraa.
Viinikan saralla oli sentään lähellä vettä, törmän hamarassa, lato,
mutta tyhjä sekin. Alastomalta se näyttikin, kun suu selällään toljotti
tyhjänä niittymiehiä vastaan. Tosin oli vähän heinänhuloa jäänyt
hajanaisten parsien väliin, mutta kolkolta ja kylmältä tämä yösija
näytti.

Kannettiin kaikki kapistukset ladon luo ja syötiin kylmä illallinen,
johon isäntä ei raskinnut voirasiaa aukaista. Nyrkkisen väki söi
illallisensa veneessä, mutta tulivat sitten Viinikan latoon nukkumaan.

"Kyllä tässä tulevana yönä on pehmoisempi maata, kun saadaan heiniä
vuoteeksi", arveli Matti, pani lakkinsa ja liivinsä päänpohjaksi ja
röijynsä veti peitoksi. Samoin teki Nyrkkisenkin renki.

Mutta tytöt asettuivat riviin ladon peräseinälle, ja heillä oli
kullakin matkassaan lämmin ja kookas villainen huivi, jonka kääräisivät
ympärilleen.

Nuorilla on kiitettävä taito nukkua, ja pian he kaikki kuorsasivat
kilpaa. Eivät kiusanneet menneet muistot hermostoa, eivätkä tulevat
päivät huolettaneet, vaan he nukkuivat rauhassa ja raskaasti, unhottaen
koko matoisen maailman.

Mutta Viinikan isäntä ja Nyrkkisen emäntä puhelivat hetkisen ennenkuin
nukkuivat, puhelivat siitä, että kun olisi poutaiset säät, että työ
joutuisi... Mutta pian hekin vaipuivat unen helmaan kovalle ladon
lattialle. Ja ulkona oli hämärä ja usvainen yö ja hiljainen rauha
maassa ja taivaassa...

Aamulla auringon noustessa heräsi Nyrkkisen emäntä ja kiljui väen
pönkilleen. Haukotellen, äänettöminä ja mossotellen he heräsivät,
raapien niskaansa ja vähän viluakin tuntien. Mutta ei ollut aikaa
mossotella, sillä kiivaasti liikkui emäntä, silmät kiiluivat ja sormet
kävivät siirolleen. Kiire oli niitättämään, sillä vankka kaste oli
heinässä. Näkyi aurinkokin matalalla usvan seasta, ja kauempaa kuului
jo viikatteiden hiontaa.

Hetken kuluttua oltiin niittämässä. Viinikan isäntä niitti itse edellä,
sillä hän oli maankuulu niittäjä, renki-Matti viuhtoi perässä ja piiat
jälkimäisinä kampailivat.

Nyrkkisen väessä niitti renki edellä, isäntää kun ei ollut, piiat
hieroivat kantapäillä ja emäntä kampaili kaukana jälessä, vähän väliä
tarkastellen, ettei väki saanut turhaan kuluttaa aikaa.

Rento niittomies oli Viinikan isäntä, mutta Matti ei päästänyt väliä
pitenemään, iski ja huhtoi niin, että heinät vauhdissaan sinkoilivat
isännän niitokselle, ja kaukana heistä hikoilivat piiat, vaikka
olivatkin juurevia.

Sanoi silloin Nyrkkisen Taava toisille piioille:

"Eipä pysty vain Viinikan isäntä Mattia jättämään... katsokaapa, kuinka
sillä on rento niiton malli."

Kuin kateellisina virkkoivat toiset:

"Kai se Matti meille kelpaa, kun sinullekin."

Mutta kun usva katosi, alkoi näkyä niittymiehiä joka haaralla, kuului
viikatteiden liippausta ja väliin lauluakin, ja hauskalta tuntui
niityllä olo.

Aamiaista syödessä sanoi Viinikan isäntä Matille:

"Meillä se näyttää niitto käyvän... puolet enempi olemme niittäneet
kuin Nyrkkisen väki."

"Jos poutia riittää, niin neljässä päivässä meillä on heinät ladoissa",
sanoi siihen Matti.

Ja isäntä aukaisi voirasian ja vei sen nenänsä alle. Ja aterioi kauan
ennenkuin raskitsi ottaa, vaikka mieli teki; ja hyvin Matinkin silmät
seurasivat isännän käden liikkeitä, että milloin ottaa voita. Jo
viimein isäntä veitsenkärjellä kosketti, mutta niin hienon viipaleen,
että tuskin näkyi. Jo rohkaisi Mattikin mielensä, otti veitsen
tupestaan, pisti rasiaan tuntuvan kolon ja levittäessään leivälleen
puolusteli:

"Täytyy tässä... eihän tässä pysy kontillaan muutoin."

Ehättivät piiatkin saamaan kimpaleen kumpikin. Vihaisesti seurasivat
isännän silmät heidän liikkeitään, ja äkkiä hän pisti rasian kannen
kiinni ja rasian laukkuun...

       *       *       *       *       *

Oli helisevä pouta pari päivää, mutta kolmantena aamuna nosti usvaa
taivaalle, nosti vankan pilven. Mutta pilvi katosi, ja taas näytti
tulevan pouta.

Kovasti oli Viinikan ja Nyrkkisen väki näinä päivinä puuhannut; varhain
aamulla oli aloitettu ja myöhään iltaan liehuttu, mutta visu oli ollut
Viinikan isäntä voita antamaan ja puolusteli sillä, ettei Nyrkkisen
väellä ollut voita ollenkaan matkassa, ja täytyihän niidenkin tehdä
työtä...

"Komeutena tuo näkyy meilläkin voirasia olevan", arveli siihen Matti.

Paljon oli heiniä hajalla, monen lehmän heinät ja parhaat koko Viinikan
talossa. Kun aamiaisen aikana heinät hajoitettiin kuivumaan, sanoi
isäntä:

"Tänään meillä on taas paras päivä... saamme latoihin enemmän kuin
kukaan muu Käkisaaressa."

Ja aamiaisen jälkeen hän lupasi väelleen lepohetken.

Päivänpuolelle latoa he asettuivat pitkäkseen, ja lämpimältä ja
hauskalta siinä tuntui. Raukaisi niin kovasti aamiaisen päälle. Uuvutti
ja nukutti, kun sai oikein rennosti oikaista raajansa päivän
hyväiltäviksi.

Niin näkyivät muutkin tekevän, Nyrkkisenkin väki.

Ja pian väki kuorsaili. Mutta Viinikan isäntä koetti pysytellä
hereillään, ettei väki saisi liian kauan levähtää. Mutta selvä oli
taivas, tuuli tosin oli vähän kääntynyt, mutta muuten mainio pouta.
Näkyi sentään vähän pilveäkin, mutta kuivan näköinen sekin oli. Siinä
miettiessä alkoi Viinikan isäntääkin uuvuttaa, ikämies kun oli ja
kovasti tehnyt työtä, uuvutti ja raukaisi niin, että pian nukkui siki
hänkin, unhottaen kuivavat, parhaat heinänsä...

Ja samoin oli käynyt muidenkin isäntien ja niin Nyrkkisen emännänkin,
joka oli tunnettu unettomuudestaan. Ja niin he nyt nukkuivat Herran
rauhassa. Mutta sillä välin tuuli äkkiä kääntyi, pilviä alkoi
kokoontua, ja niitä ilmausi pian taivaalle. Ne laajenivat, liittyivät
yhteen ja samalla tummenivat. Ja tuuli kiihtyi...

Mutta latojen luona vielä kuorsattiin.

Ensiksi heräsi Nyrkkisen valpas emäntä, silmäsi taivaalle ja heti
huomasi vaaran, joka uhkasi... Julmasti mellastaen hän kiskoi väen
pönkilleen ja siunaili ja huusi:

"Arvi ja Kaisa kantamaan latoon... minä ja Taava rukoamaan...
joutukaa... joutukaa... Heikki vietävä, etkö löydä hankoa... kiireesti
kaikki!"

Nyrkkisen emännän äänestä heräsi Viinikan isäntäkin, heräsi ja äkkäsi
vaaran ja suurella melulla herätti väkensä huutaen:

"Pilvi nousee... sade tulee... sataa talon parhaat heinät... voi
kuitenkin..."

Mutta nukkumaan päässyt väki ei ollut äkkiä unestaan selvillä, ja kun
oli semmoinen hätä, eivät he olleet löytää aseitaan.

Siitä melusta herättiin muidenkin latojen luona, hätähuuto alkoi kuulua
joka haaralta. Mikä huusi ja mellasti, mikä noitui varomattomuutta ja
kirosi untansa, ja mikä milläkin tavalla purki sappeaan.

"Voi minua onnetonta miestä, kun nukuin", vaikeroi Viinikan isäntä.

Joka saralla tehtiin työtä, että hiki virtana valui ja työaseet
katkeilivat, ja toinen hoputti toistaan. Mutta pilvet lähestyivät
kiivaan tuulen mukana, lähestyivät mustina ja uhkaavina ja näyttivät
tulevan suoraan kohti.

Muutamilla saroilla tehtiin jo suovia, toisilla hangottiin latoihin,
mutta paljon oli vielä luokona, ja pilvet yhä lähestyivät...

Viinikan väellä oli paljon hajallaan, mutta rivakasti he liikkuivat.
Matti jo hankosi latoon, ruko joka kerralta...

Mutta pilvet lähestyivät. Tuulen mukana jo toi vesinoppiakin... se
lisäsi vauhtia, ja Nyrkkisen niityltä kuului julmaa kiroilemista. Yhä
isompia vesiä viskoi, tuuli kiihtyi, pilvet lähenivät... ja paljon oli
vielä rukoa ja luokoa...

Silloin juuri pilvi ehti kohdalle ja alkoi sataa taivaan täydeltä...
satoi likomäriksi luo'ot, ruot pilalle...

"Kaikki pilasi..." läähätti Viinikan isäntä, ja Nyrkkisen emäntä huusi,
sormet siirollaan:

"Voi hyvä isä... jos aamiaiselta alettiin, niin kaikki olisi saatu
sisälle..."

       *       *       *       *       *

Siellä niitä kiirii pilviä ja pahoja möylyjä taivaanrannan takana.
Parhaina poutapäivinäkin täytyy olla varuillaan. Sieltä ne juuri
parhaan heinänteon aikana nousevat... ja nousevat varmaan samoin
vastaisinakin kesinä...




KARJANÄYTTELYSSÄ


Se oli hauskaa aikaa. Jo hyvissä ajoin nähtiin
sanomalehti-ilmoituksesta, milloin näyttely pidetään. Ison Herralan
Taavetti, joka oli maankuulun karjan omistaja, oli Heinäkylän isännistä
enimmin hossissa. Kyllä kaikki sentään olivat toimessaan, varsinkin kun
palkintoja luvattiin monta ja isoa. Oli puuhaa ja hommaa jo viikottain
ennen näyttelypäivää. Joka talossa puhdistettiin ja harjailtiin lehmiä,
niitä, jotka aiottiin näyttelyyn viedä, muista ei välitetty. Ja
iltaisin, kun yhteen satuttiin, niin heti tuli puheeksi, että saisi
nähdä, kenen lehmät palkitaan. Tiedettiin kyllä, että persoonallisia
tuttavia palkintotuomareilla ei ollut kuin Lintulan hoikkasäärinen
isäntä ja Pullolan rengassilmäinen emäntä, ja siitä oltiin varmoja,
että ne kyllä lehmistään saavat palkinnon. Mutta kuinka käynee muiden.

"Mutta ei Lintulassa eikä Pullolassa ole yhtään niin hyvää lehmää kuin
Isossa Herralassa, jossa on monta viidentoista litran lehmää", tiesi
joku.

"Vaikka. Mutta arvatahan sen saa, että kun Lintula on niiden herrain
asiamies ja muutenkin tekee heidän mielikseen, kylväen apulantaa ja
heinänsiemeniä, ja kun nyt lisäksi on ottanut kynnönneuvojan, niin
sille ne herrat palkinnon antavat. Samoin Pullolan emännälle, joka
niiden kasviksien parissa puuhaa", arveli taas joku toinen.

Ja yleensä epäiltiin niiden herrojen, jotka tulisivat
palkintotuomareiksi, olevan puolueellisia ja jakavan palkintoja
ainoastaan tuttavilleen.

"Taitaisi olla parasta, ettei veisi koko näyttelyyn lehmiään."

"Niin minustakin. Meilläkään ei ole vastapoikinutta, niin eiväthän ne
usko, jos niille sanoo, että niin paljon se lypsää vahetonta maitoa..."

Mutta mielessään sentään jokainen päätti, että viedä sinne silti pitää,
vaikkei aiokaan.

Mikkolan Villen, joka oli pitäjän teurastaja, mainio knapsu ja
kimeä-ääninen huiskale, sanottiin olevan paraan lehmäkeksin niillä
mailla, niin että tiesi, koeteltuaan lehmää kylkeen, täsmälleen sanoa
monenko litran lehmä se oli.

Ja Ville tiesi ja tunsi koko Heinäkylän karjankin; siksi monta kertaa
hän oli pistäytynyt kylän navetoissa lypsytaitoaan näyttämässä.
Muutenkin hän oli tietomies, ja moni piti häntä viisaanakin. Herrain
kanssa hän oli hyvä tuttava ja kuului olevan niidenkin agronoomien
ystävä, jotka nyt tulevat palkintotuomareiksi.

Moniaita päiviä ennen näyttelyä kysyttiin Villen mieltä, ja hän
vastasi:

"En minä usko, että tämän kylän lehmistä annetaan yhdestäkään ensi
palkintoa."

Mutta siitä nousi tuima keskustelu ja hirmuinen huuto.

Ison Herralan Taavetti huusi Villelle melkein korvan juuressa,
kämmeniään yhteen iskien:

"Sen minä sanon, että kauan saavat ajaa agronoomit ennenkuin löytävät
sellaisen lehmän kuin meidän Kullankukka... Kun viisitoista litraa
lypsää vahetonta maitoa kantamisen jälkeen... ja jollei se palkintoa
saa... niin..."

Ja Lintulan hoikkasäärinen isäntä huusi yhteen ääneen Herralan Taavetin
kanssa:

"Entäs meillä Reesantti... Nytkin kun poiki, niin neljä kertaa on
lypsetty päivässä... ja lehmä lihava kuin tunkio ja karva kuin
silkki..."

Ja samaan kiljui Pullolan emäntäkin: "Ja meillä Leijona... Viimeksikin,
kun agronoomi kävi kasvitarhaa katsomassa, niin taputti Leijonaa
lautaselle ja puheli kuin ystävälle ja kiitteli, että eipä hän ole
sellaista lehmää nähnyt kuin suurissa rusthollareissa etelä-Suomessa."

Niin huusivat Mikkolan Villelle vasten naamaa, mutta Ville ei
sittenkään luopunut mielipiteestään, siitä näet, ettei hän usko
Heinäkylän lehmäin saavan ensi palkintoa.

Nokkaannuttiin Villelle, ja Ison Herralan Taavetti rämisi:

"Sinä et tietenkään antaisi palkintoa, mutta etpäs olekaan
palkintotuomarina... vanha keksi..."

Samaan tapaan reuhasivat Lintulan isäntä ja Pullolan emäntäkin.

Vihdoin tuli näyttelypäivä. Oli korea päiväpaiste ja kesä
hauskimmillaan, ja näyttely oli myös laatuaan ensimäinen niillä mailla.

Näyttelykentäksi oli valittu Lintulan haka, Aitamänniköksi hoettu,
koska juuri se paikka oli herrain mielestä parhaiten sopiva. Tosin muut
kyläläiset epäilivät siinä piilevän jotakin salaperäistä, kun
tiedettiin Lintulan olevan niin hyvissä väleissä herrain kanssa.

Jo varhain aamulla alkoi näyttelykentälle tulvata väkeä ja karjaa.
Syrjälän Hermannikin, vaikka häneltä oli pakkohuutokaupassa myyty
kaikki muut lehmät, toi ainoansa, vaaleanruskean, pienoisen ja
laihannäköisen Pääskysensä.

"Kaikkia tänne kuljetetaankin... kun on lamassa kuin kevätkoni", sanoi
Herralan Taavetti Pääskysen nähtyään.

Ja muutkin nauraa virnistelivät. Mutta tyynenä miehenä Hermanni
talutteli Pääskysensä loitommaksi ja köytti mäntyyn kiinni.

"Näkyypä noita olevan muitakin yhtä pieniä", lohdutteli hän itseään.

Isosta Herralasta tuotiin Kullankukka ja iso, maailmanvankka sonni.

Lintulasta neljä lehmää, joiden joukossa Reesanttikin.

Pullolan rengassilmäinen emäntä oli itse taluttamassa Leijonaa, ja
perässä kuljetti renki nuorta, jukuripäistä sonnia, joka mellasti
vimmatusti.

Herralan Kullankukka oli kaunis lehmä, ja sen ympärille kokoontui
väkeä. Se oli ruskean täplikäs, iso ja niin lihava, että ähkyi. -- "Tuo
se nyt lehmältä näyttää."

"Mutta on sillä, pojat, maitolehmän merkitkin. Ellei tuota palkita,
niin..."

"Se se ensimäisen palkinnon ottaa." -- Ja niin kiiteltiin Herralan
Kullankukkaa, ja tyytyväisenä seisoi Herrala itse vieressä, keppiinsä
nojautuen.

Mutta samoin kiiteltiin Lintulan Reesanttiakin. Ja Pullolan
jukuripäistä sonnia moni puhutteli ja ihmetteli Leijonan leveyttä.

"Se onkin tuo sonni auseerirotua. Sitä ei ole muilla kuin meillä",
ilmoitti Pullolan emäntä uteliaille.

"Ja noin iso, vaikka niin nuori..."

"Se onkin kasvanut ruuan vieressä", sanoi siihen emäntä ylpeästi.

Muiden lehmistä ei pidetty isoa lukua. Ne olivat niin tavallisen
näköisiä, ja muutamat olivat likaisiakin.

Syrjälän Hermannin Pääskystä ei ollenkaan puhuteltu. Kaikista merkeistä
päättäen näyttivät Herralan, Lintulan ja Pullolan lehmät herättävän
enimmin huomiota. Niiden omistajat seisoivatkin tyytyväisinä,
naurusuin. Mutta näyttelyherrat eivät olleet vielä saapuneet.

Mikkolan Ville käveli siinä edestakaisin, lehmiä katsellen. Oli
pukeutunut kuin häihin, valkoiseen kaulukseen ja patiineihin, niinkuin
niillä on tapana semmoisilla akanluontoisilla vanhoilla
nuorillamiehillä. Ja mennessään Pullolan lehmien ohi ei Ville ollut
niitä näkevinäänkään.

"Mitähän se tuo täällä luulee tekevänsä", sanoi Pullolan emäntä
harmissaan.

"Ilman aikojaan vikureelailee..." lohdutti joku emäntää.

Ville näkyi kuitenkin olevan näyttelyyn innostunut, vaikkei hänellä
itsellään ollutkaan mitään tuotavaa, sillä puulta puulle hän kulki ja
tunnusteli lehmiä. Ei mitään virkkanut, mutta tunnusteli, väliin
hymyili ja väliin pudisti päätään. Ja niin hän lopulta joutui senkin
männyn tyvelle, missä Syrjälän Hermanni seisoi Pääskysensä vieressä.
Koetteli Hermannin Pääskystäkin, mutta samassa kuului huutoja, että
herrat jo tulevat, isomahainen kunnanesimies etua leikkaamassa ja
housunnapit kiinni panematta...

Herrat tietenkin ensin kättelivät Ison Herralan Taavettia, Lintulaa ja
Pullolan emäntää, jotka he tunsivat.

"Siinäpä on komea lehmä", sanoivat herrat mennessään Herralan
Kullankukan ohi, ja toinen vielä sipaisi kämmenellään lautaselle. Ja
sitten alkoi itse toimitus. Valittiin lisää palkintotuomareita:
kunnanesimies ja hänen esityksestään myöskin Mikkolan Ville...

Se harmitti Pullolan emäntää, eivätkä siihen olleet muutkaan
tyytyväisiä. -- -- --

Palkintotuomarit kulkivat männyltä männylle, lehmältä lehmälle,
tutkivat ja tunnustelivat ja tekivät muistiinpanojaan. Mikkolan
Villelläkin oli muistikirja, johon näkyi vetävän viivoja sikinsokin.
Kullekin näyttelyyn tuodulle lehmälle pantiin metallinen lippu
kytkyseen, ja siinä oli numero, monesko se oli. Herralan Kullankukka
sai 1 ja Pullolan Leijona 2. Mutta Syrjälän Hermannin Pääskyselle
joutui numero 44.

Ja niin jatkettiin tutkimusta. Kajahteli ilma sonnien lauluista ja
lehmäin ammunnasta. Ja päivä paistoi ja hauskaa oli.

"Kumma, ettei tässäkään näyttelyssä näy monta maatiaisrotuista lehmää",
sanoi agronoomi Mikkolan Villelle.

"Jo minä niille olen sanonut, etteivät tässä näyttelyssä tule
kysymykseen isot ja lihavat lehmät, vaan maatiaisrotuiset", ilmoitti
Ville.

"Tuskin voimme antaa ensi palkintoa ensinkään", arveli agronoomi.

Tultiin sitten tarkastuskierrolla Syrjälän Hermannin Pääskysen luo.

Pääskynen näkyi miellyttävän agronoomeja. He tunnustelivat sitä tarkoin
ja tiedustelivat, paljonko lypsää.

"Ei sen maitoa ole mitattu", ilmoitti Hermanni. Mutta herrat tutkivat
Pääskystä monta kertaa ja puhuivat keskenään ruotsia.

Mutta Herralan Kullankukkaa, Lintulan Reesanttia ja Pullolan Leijonaa
he kiittelivät kaikkien kuullen.

Illemmalla vasta ilmoitettiin tulokset. Toinen agronoomeista puhui
ensin lämpimästi maatiaiskarjan mainioista ominaisuuksista ja siitä,
että juuri sitä rotua oli koetettava saada jalostumaan.

Kuunneltiin, että milloinkahan sanoo mitkä palkitaan, sillä sehän tässä
pääasia oli eivätkä joutavat puheet.

Mutta sitä ei vieläkään ilmoitettu, vaan toinen aloitti puheen siitä,
että tässä näyttelyssä oli monta hyvin kaunista ja lihavaa lehmää,
mutta ne eivät olleet maatiaisrotua.

"Eiköhän saarnaa vuorolleen Mikkolan Villekin", ivasi Pullolan emäntä.

Mutta jo vihdoin ilmoitettiin.

Ensi palkinnon sai Syrjälän Hermannin Pääskynen. Ja agronoomi käski
tuoda Pääskysen siihen eteensä, niin hän selvittää, mitkä
maatiaiskarjan mainiot tuntomerkit ovat...

Väkijoukosta kuului napinaa, ja Herralan Taavetti huusi, että
agronoomitkin sen kuulivat:

"Jopa meni joutavaksi koko näyttely..."

Muut palkinnot jaettiin mikä millekin. Ei vain yhtään liiennyt
Herralaan, ei Lintulaan eikä Pullolaankaan.

Se oli hävitöntä... sikamaista. Herralan Taavetti noitui, Lintulan
isäntä käski joka sorkan poistua maansa päältä, ja Pullolan emäntä
itki...

Agronoomi tuli kysymään Herralan Taavetilta, eikö hän myy Kullankukkaa,
sillä se ostettaisiin maamiesseuran omaksi...

"Ei ole pienen rahan tarvetta", vastasi Taavetti ja käänsi selkänsä.

Siitä ei ollut kuin mieliharmia ja pahennusta koko näyttelystä.
Herralan Taavetti ei aikonut enää ikänä käydä näyttelyssä. Lintulan
isäntä ei enää tahtonut kylvää apulantaa ja ajoi kynnönneuvojankin ulos
kujasta. Pullolan emäntä päätti olla enää ottamatta kasvitarhakoulua ja
aikoi kaikki agronoomien antamat kirjatkin polttaa...

Ja Syrjälän Hermanni sai vihamiehiä Pääskysensä takia. Mikkolan Ville
sai varoa henkeään, kun oli ollut palkintotuomarina, eikä hän
uskaltanut syksymmällä pimeinä iltoina kulkea yksin...

Niin ettei Heinäkylän karjanäyttelystä ollut muuta kuin mieliharmia ja
pahennuksia.




ERÄS REIPAS NAINEN


Minulle muistuu mieleeni muuan hauska tapaus.

Me olimme, Hannulan Iivari ja minä, lähteneet maailmaa katselemaan ja
ehtineet jo Keski-Suomeen saakka. Juna jytkytti mennä vihaista vauhtia,
lämmin oli, piippu hampaissa kummallakin.

Siinä oli meidänkin vaunussa käynyt monenlaista ihmistä, herraa ja
talonpoikaa, sittenkun junaan astuimme. Mutta asemille niitä jäi ja
toisia tuli, niin että aina oli vierasta väkeä ympärillämme.

Eräältä asemalta tuli taas kaksi vierasta henkilöä meidänkin vaunuun.
Toinen oli herra, keski-ikäinen, laihanlainen ja väsähtäneen näköinen.
Maisteriksi me hänet päätimme. Mutta toinen oli nuori nainen, niin
heikkarin reippaan ja iloisen näköinen ja tukevaa tekoa herrasnaiseksi.
Korea tuppi hänellä riippui vyötäisillä, vasenta reittä vasten, ja
lyhyeksi kerittyä tukkaa peitti kevyt urheilulakki. Hän puhui kovalla
äänellä sille maisterin näköiselle, ja he tuntuivat kuuluvan yhteen.

"Sen minä sanon, Alfred, että ikäsi saat katua, kun et kiivennyt
Vuokatille", sanoi hän maisterille. Mutta maisteri näytti niin kovin
väsyneeltä, hymyili vähän, mutta ei vastannut.

-- Ahaa, -- ajattelin. -- Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen,
josta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!

Ja minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin
reippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja
käsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli
hyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että
hän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän
vähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka
piipussa kuin tervahauta.

Mielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että
Hannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:

"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla."

Maisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski
kädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään
meille.

"Oh... sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä", sanoi
reipas nainen. "Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi
monta kymmentä piippua."

Ja niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.

"Saattaa tässä olla vähemmälläkin... Jos tuo maisteri moittii", sanoi
Iivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.

Siitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä
huvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli
merkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut
suuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia,
kivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt
korkeimmille vuorenhuipuille.

Suu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.

Mutta sitten hän äkkiä vasiten kääntyi meihin päin ja kysyi:

"Mistä päin nämä miehet ovat?"

"Sieltä ollaan Pohjanmaalta."

"Vai niin. No sitten te tunnette Ritolan, sen mainion hiihtäjän?"

"Hyvin tunnetaan."

"No niin. Miks'ei. Mutta minä en juuri anna arvoa hiihtourheilulle,
toista on juoksu... Mitä se on, että sompasauvain nojassa räpäköi
eteenpäin... Toista on juoksu... Siinä tulee kysymykseen jalkojen
jäntevyys ja terveet keuhkot... Uskokaa pois, miehet, että se aika ei
ole kaukana, jolloin hyvää juoksijaa ihmetellään enemmän kuin nopeinta
hiihtäjää... Onko siellä teidän puolessa ketään nopeaa juoksijaa --
minä tarkoitan sellaista, joka olisi muilta voiton vienyt?"

Me koetimme muistella, että ketä siellä päin olisi...

"On se Perttunen ollut ihmiseksi peto menemään", muisti Hannulan
Iivari.

"Perttunen? Enpä minä muista sitä nimeä kuulleeni. Ei hänestä ole
mainittu urheilulehdessäkään."

Hän otti esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. Sitten hän äkkiä
kysyi:

"No kuinka nopea se on se teidän Perttusenne?"

"No Raahesta Ouluun vihkaisi neljässä tunnissa", sanoi Iivari.

"Neljässä tunnissa! Mutta sitä taivaltahan on kahdeksan penikulmaa...
Sehän on aivan... Elääkö hän vielä?"

"Jo on aikoja, kuulemma, kuollut Kuopion linnassa."

"Linnassa...?"

"Niin... sehän oli suurin rosvo Pohjanmaalla, Perttunen, mutta neljässä
tunnissa se Raahesta Ouluun kuuluu juosseen, kun häntä ajettiin takaa",
selitti Iivari.

"Assss... Enhän minä nyt kysy mitä rosvot ovat juosseet, vaan tarkoitin
sieltä teidän kotikyläläisiänne", sanoi reipas nainen, hiukan
tyytymättömänä.

"On siellä meidän kylässä yksi, jota vain ei heti oteta juoksulla
kiinni, olkoon takaa-ajaja kuinka nopsasäärinen hyvänsä", tuumaili
Iivari taas.

"No kuka hän sitten on?" uteli reipas nainen.

"Se on Saarelaisen Aukusti Viianmäeltä. Toissa syksynä kerran, kun
sattui yöjuoksuun, niin..."

Tultiin onneksi asemalle, että Iivarin kertomus Saarelaisen Aukustin
yökengässä käynnistä jäi sikseen.

Nainen alkoi tahtoa maisteria ulos, kun juna pysähtyi, mutta maisteri
kieltäytyi, arveli:

"Eihän juna viivy kuin pari minuuttia."

Mutta reipas neiti meni jaloittelemaan, rennosti kävellen edestakaisin
asemasillalla. Ja kun juna läksi liikkeelle, juoksi hän palasen matkaa
kilpaa sen kanssa ja sitten ihmeen näppärästi hyppäsi junaan. Ja kun
hän oli ehtinyt entiselle paikalleen istumaan, sanoi hän maisterille:

"Seuraavan aseman vieressä on niin ihmeen sievä järvi. Sitä sinunkin
pitää, Alfred, lähteä katsomaan. Ehdimme hyvin käydä sillä aikaa kun
juna seisoo, kun panemme pikku juoksua mennen tullen."

"Mutta minä en juuri luota juoksuuni", vastasi maisteri, eikä todella
siltä näyttänytkään, että hän olisi kyennyt kilpasille.

"No kaikkia kuulee! Sinä olet mies parhaassa iässä ja minä nainen,
jolle hameet vielä tekevät juostessa haittaa. Ei muuta kuin menemme
ihailemaan sitä järveä", sanoi hän maisterille päättäväisesti ja lisäsi
kääntyen meihin päin ja huulet makeassa hymyssä:

"Totta kai nämä miehetkin uskaltavat lähteä?"

"Jos ehtisi takaisin...?" arveli Iivari ja katseli isoja, raskaita
pieksujaan.

Samassa oltiinkin asemalla.

"Kas tuolta mäntyjen välitse vilahtelee järven pintaa... katsokaas!"
puheli hän ja puoliväkisten vei maisterinkin mennessään.

Me katselimme junan akkunasta, kun he aika vonkaa poistuivat
asemahuoneen päitse järvelle päin ja pian katosivat taajaan metsään.

"Liekö tuo niin juoksija kuin kehuu", arveli siinä meidän vaunussa
muuan ukko. "Herrasnainen vielä... missä hän olisi oppinut juoksemaan!"

Arvelivat siinä muutkin, arvelivat yhtä ja toista, ja joku nuori mies
tuntui laskettelevan rumanlaisia sukkeluuksiakin reippaan naisen
kustannuksella.

Mutta aika kuluu. Kello jo soi, ja ne, jotka ovat käyneet junasta
jaloittelemassa, kiipeilevät vaunuihin...

Kello soi taas... junailija puhaltaa pilliinsä...

Mutta maisteria ja reipasta naista ei näy... Vielä ehtisivät, jos
panisivat oikein täyttä ravia... Jokohan kumminkin jäävät junasta?

Kaikki vaunussa olijat tähtäävät metsään .. ja odottavat
jännittyneinä...

Juna lähtee liikkeelle...

"Jo, saakeli soi, jäivätkin!"

Mutta ei sentään. Tuolta näkyy jo maisteri... viskoo vihaisesti
jalkojaan ja huitoo käsillään ja huutaa... ja lähestyy nopeasti...

Jo näkyy reipas nainenkin, mutta kaukana jälessä...

"Kun ehtisivät! Kun ehtisivät!"

"Jo jäävät! Jo jäävät!"

Mutta viime nipukassa ehtii maisteri, kun juna jo lujentaa vauhtiaan.
Nainenkin vihkaisee jo melko lähellä, hattu kourassa panee parastaan,
tuppi on sulkana perässä ja hiukset hulmuavat kuin hevosen harja...
näyttää viittovan ja huutavan...

Mutta junakin yhä lisää vauhtiaan... joku nauraa ja viuhtoo
nenäliinalla akkunasta... Mutta naisesta vilahtaa vielä tuppi mäntyjen
välitse, kun juna jo kiitää täyttä vauhtia...

Maisteri istuu kalpeana penkillään ja saaloo kuin ajettu poro eikä
näytä välittävän mistään.

"Eihän se juoksija ollutkaan, vaikka kehui", sanoi Hannulan Iivari ja
kertoi nyt sen urotyön, jonka Saarelaisen Aukusti oli kuluneena syksynä
yökengässä käydessään tehnyt.

Ja hauska juttu se olikin.




ERÄS SONNIYHDISTYS


Järvirannan kylässäkin oli tehty paljon uudistuksia ja mullistuksia
niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin alalla. Siinä kylässä olikin
jo monta isäntää, jotka olisivat olleet kunniaksi mille kylälle
hyvänsä. Sen tiesi siitäkin, että maanviljelysoppineet usein kävivät
Järvirannalla ja pitivät pitkiä puheita.

Varsinkin oli Heikuraisen Ville etukeulan miehiä. Suurilahjainen hän
oli ja verraton sananiekka. Ja edistyksen mies kaikin puolin.
Sunnuntaisin hän tavaili sanomalehtiä ja kertoi sitten kummasteleville
kyläläisille uutisia omasta maasta ja ulkomaidenkin kuulumisia.

Tässä mennä kesänä sitten, kun Heikurainen tutki sanomalehteään,
huomasi hän erään ilmoituksen, joka koski omaa kylää ja häntä
itseäänkin. Se oli pitkänlainen ilmoitus. Siinä sanottiin, että oli
päätetty perustaa sonniyhdistys Järvirannan kylään. Maamiesseura, joka
toimi niillä seuduin, oli sen niin päättänyt, koska karjanäyttelyissä
oli tultu siihen ikävään huomioon, että maatiaisrotu yhä vähenemistään
väheni. Ja ilmoituksessa mainittiin, että kokous pidetään Heikuraisen
talossa ja että toivotaan runsaasti osanottajia...

Sen enempää ei Heikurainen joutunut ilmoitusta tutkimaan. Hänestä
tuntui hyvältä, että herrat kunnioittivat käynnillään hänen taloaan. --
Ne jäivät mennä kesänä pitämään talostani, -- ajatteli hän ja läksi
asiasta ilmoittamaan emännällekin.

Mutta emäntä oli sattunut menemään kylälle, niin ettei Ville saanutkaan
kertoa ilahduttavaa uutista. Hän palasi pirttiin ja mietiskeli...

Olihan hän kuullut paljonkin puhuttavan yhdistyksistä, puhuttavan ja
kirjoitettavan. Mutta ei ollut sattunut kuulemaan sonniyhdistyksestä...
Hän mietiskeli sinne tänne, mutta ei jaksanut ymmärtää, mitä sellainen
yhdistys oikeastaan oli. Tosin hän muisteli kirjanäyttelyssä agronoomin
puheen sonneista ja sonnivasikoista, mutta sonniyhdistyksestä ei ollut
puhetta...

Siihen tulivat sitten naapurinisännätkin Voimala ja Kurikka, tulivat
uutisia kuulemaan niinkuin ennenkin sunnuntaisin.

"No parin viikon päästä se on kokous taas meillä. Agronoomit tulevat,
ja taitaa muitakin herroja tulla", sanoi hän heti vierailleen.

"Mitähän ne nyt näin keskellä kesää meinaavat?" kysyi Kurikka.

"Täälläkin tulee perustettavaksi sonniyhdistys. Ilmoituksen ovat jo
panneet lehteen ja maininneet, että meille tulevat... Sellaisia
yhdistyksiä kuuluu olevan jo muualla Suomessa paljon, melkein joka
pitäjässä..."

"No niillä on hommia... Mitähän ne sillä meinaavat sitten?" tiedusteli
Voimala.

"No etkö älyä, että joka tahtoo, saa ruveta jäseneksi sonniyhdistykseen
samoin kuin maksamalla saa olla jäsenenä maamiesseurassakin", selitti
Heikurainen toimessaan.

Mitäpä siihen oli naapureilla sanomista. Kai se niin oli.

Mutta hetken kuluttua arveli Kurikka:

"Meidän mullikkaa ne kyllä karjanäyttelyn aikana kehuivat. Pitäneekö se
tuoda tänne silloin?"

"Ei puhettakaan. Ei sanota mitään ilmoituksessa", selitti Heikurainen
ja lisäsi varmuudeksi:

"Ne pitävät vain kokouksen, jossa puhuvat sonniyhdistyksestä."

Kauan aikaa miettivät ääneti, niin Kurikka arveli:

"Eiköhän niillä sentään ole tarkoitus parhaita sonneja käydä
tarkastamassa... vai kuinka?"

"Ei, ei. Se on vain kokous. Luulen, että agronoomi siitä minulle
kirjoittaakin. Tuttava mies kun on", selitti ja toivoi Heikurainen.

Mutta Kurikka ei ollut päässyt selville asiasta ja alkoi sen vuoksi
tenätä vastaan Heikuraiselle, selittäen tulleensa lukemalla
maanviljelyslehteään siihen ymmärrykseen, että kyläkunnalle valitaan
sonni, joka on tarkoitukseen sopiva. Se sitten ostetaan yhteisesti...

"Niinkö sinä luulet, etten minä ole lukenut maanviljelyslehteä niin
tarkkaan kuin sinäkin?" kivahti siihen Heikurainen.

"Enhän minä sitä väitä. Elä siitä suutu, mutta siihen käsitykseen minä
olen tullut", koetti Kurikka selittää.

Ja kolmissa miehin siinä väittelivät monta tuntia, pääsemättä selville,
mikä oikeastaan oli sonniyhdistyksellä tarkoituksena.

Pianhan siitä levisi koko kylälle tieto, ja touhua ja hommaa tuli joka
taloon. Mutta Heikuraisen Ville oli sentään enimmin hossissa ja
vauhkamoisillaan. Tuttava agronoomi oli lisäksi kirjoittanut
Heikuraiselle, että heitä tulee kaksi esitelmänpitäjää, ehkä kolmekin,
ja sopii toimittaa ruuanpuolta siksi päiväksi, ettei tarvitse nälissään
taipaleelle lähteä. Ja siitä olikin kylliksi tointa. Sillä herroja
tuli kohdella hyvin ja passata... sitten ne taas mainitsevat
sanomalehdessä, kuinka vieraanvaraisesti heitä kohdeltiin Heikuraisella
Järvirannalla...

Ja sen oli Heikurainen nähnyt ja kuullut, että juhlatilaisuuksissa
pidettiin puheita. Ja hän päätti nyt, kun agronoomit tulevat, pitää
heille tuliaispuheen, toivottaen heitä tervetulleiksi tänne syrjäiseen
maailmaan. Hän oli siksi oppinut suutaan soittamaan, ettei vähääkään
epäillyt puheensa onnistumista. Vaikeampaa oli keksiä sopivia sanoja,
liukkaita lauseita ja asiallista sisältöä...

Mutta hänellä oli pari viikkoa harjoitusaikaa, ja hän käyttikin sitä
hyväkseen, harjoitellen aamusta iltaan ja välistä öilläkin.

Silloin oli kestikievarikin Heikuraisella. Kaikille matkustavaisille
Heikurainen kertoi tulevasta kokouksesta, huomauttaen erityisesti sitä
seikkaa, että agronoomit aina tahtoivat juuri _heillä_ pitää
kokouksensa...

       *       *       *       *       *

Naapurikylän kestikievarissa agronoomit jo olivat tulossa
Järvirannalle. Ei ollut enää kuin yksi taival Heikuraiselle. Heitä oli
kaksi, ja he olivat nuoria, hauskoja miehiä kumpikin.

Siihen sattui tulemaan muitakin matkustavaisia samalla kertaa. Muuan
nuori metsäherra, joka matkusti uuteen virkaansa, eräs kauppamatkustaja
ja ylioppilas, jotka aikoivat mennä Lappiin asti.

Nuoria ja hauskoja miehiä he olivat kaikki, ja koska kerran tulivat
tuttaviksi ja olivat yhtäälle päin matkustamassa, niin... ja kun
kullakin oli eväitä matkassaan... eikä sattunut yksikään olemaan
raittiusmies, niin... _niin_ tekivät totia kelpolailla...

Olivat hauskimmillaan nousuviinassa, kun joku esitteli, että tässä
pitäisi syödä...

"Me syömme seuraavassa kestikievarissa. Siellä on komeat päivälliset,
sillä juuri siellä me aiomme pitää pari esitelmää", sanoivat
agronoomit.

Se sopi toisillekin.

"Mitä esitelmiä te nyt pidätte?" kysyi metsäherra.

"Koetamme kehoittaa ukkoja perustamaan sonniyhdistystä."

"Sonniyht... _vad fan är det_?" kysyi kauppamatkustaja, joka taisi
huonosti suomea eikä ollut perehtynyt maanviljelykseen.

Agronoomit selittivät asian. Ja sitten he nauroivat päälle. Ottivat
sitten, koska se sonniyhdistys tuntui naurattavan, vielä hyviä
matkapaukkuja ja päättivät Heikuraisella kalaseerata lisää.

Sitten he läksivät taipaleelle, hauskimmillaan humalassa kukin,
läksivät kolmella hevosella, että oikein kummalta näytti, kun niin
monta herraa oli yhtaikaa liikkeellä. Taival oli lyhyt, tie hyvä ja
kulku nopea. Kauppamatkustaja nauroi sonniyhdistykselle ja puheli
pitkin matkaa...

       *       *       *       *       *

Heikuraisen kuistin akkunasta sopi nähdä pitkän matkaa tielle päin.
Siinä oli Heikurainen vaaninut kaiken päivää, koska herrat näkyisivät
tulevan, että ehtisi kuistin eteen tervehdyspuhettaan pitämään.

Ja kun Heikurainen pistäysi sisälle sikaaria noutamaan, huusi renki,
joka oli sillä välin pitänyt vahtia:

"Jo tulevat! Kolmella kyydillä tulevat... monta herraa!"

Ne tulivatkin semmoista vauhtia, että Heikurainen tuskin ehti kuistin
eteen seisomaan. Ja yhtaikaa ajoivat porrasten eteen...

"Minä saan lausua tervetulleeksi arvoisan _sonniyhdistyksen_..."
aloitti Heikurainen, ottaen lakin kouraansa.

Agronoomit nauroivat täyttä kurkkua, metsäherra ja ylioppilas
hymyilivät, mutta kauppamatkustaja, joka oli sattunut eellimmäiseksi,
noitui:

"Eikö nyt menemästä häpeä... te ole itse sonniyhdistys...
_Sakramenskade_..."




MUSTAN PEKAN TUVASSA


Römppäviikolla oli hauskaa Mustan Pekan luona.

Kun naimaiässä olevat rengit ja piiat kokoontuivat milloin mihinkin
riiheen tanssimaan, keräännyimme me poikaviikarit Mustan Pekan tupaan
huvittelemaan.

Ja hupaista siellä olikin joka päivä koko römpän ajan. Pekka itse oli
hauska ukko, joka osasi aina asettua sille tuulelle, että vieraat
viihtyivät. Ja tuhansilla konsteilla hän osasi keplotella pojilta
lantit omaan kukkaroonsa. Römppäviikko olikin Pekan paras
tienestiviikko koko vuoden aikana.

Tässä minulle muistuu mieleen eräskin römppäviikko.

Lampan Petteri, Suvitien pojat, Herralan rengit ja Kumpulan Sakke
olivat Pekan tuvalle menossa, ja heidän joukkoonsa yhdyin minäkin.

Siellä oli jo ennestään pappilan renki Helmeri, joka hiessä päin ja
tulipunaisena naamaltaan opetteli soittamaan hanuria. Sitä sai, näet,
viidenkolmatta pennin vuokraa vastaan tunnilta soitella. Ja Helmeri
harrasti musiikkia.

Mutta oli siellä muutakin hauskaa. Pekalla oli myytävänä sikaareja,
savukkeita ja vehnäpullia ja likaisia pastilleja vanhassa
sikaarilaatikossa.

Mutta hauskimpia olivat konstit, joita sai yrittää, kun Pekalle maksoi
kerta kaikkiaan kaksikymmentä penniä yritykseltä.

Ja niitä oli monenlaisia, oli "saukonpyyntiä", "hauinuintia",
"Tampereella käyntiä" ja "Moskovasta pikanellin nountia".

Viimeinen oli vaikea matka, ja kovin harva pääsi Moskovaan ja vielä
harvemmat sieltä pikanellia toivat. Mutta yrittää sopi, ja hauskaa se
oli.

Suvitien pojat ostivat heti savukkeita, Herralan rengit sikaarin
suuhunsa, mutta Lampan Petteri ja Kumpulan Sakke aikoivat yrittää
Moskovaan.

"Se on oikein, pojat. Ei ole tänäpäivänä vielä kukaan päässyt perille
asti. Jussilan Matti sentään pääsi jo Pietariin", kehoittelee Pekka
poikia.

Lampan Petteri ja Kumpulan Sakke lyövät vetoa. Se, joka joutuu
tappiolle, maksakoon viisikymmentä penniä voittajalle, ja Pekalle,
konstin keksijälle, vuokraa kaksikymmentä penniä.

Konsti on tämmöinen. Orteen on solmittu köydenpää kiinni, ja toinen pää
köydestä heitetään orren yli, niin jää kuin silmukka köyteen. Nyt pitää
Moskovaan lähtijän ottaa irtonainen, orren yli heitetty köyden pää
käteensä ja panna silmukka niskaansa. Sitten tulee hänen, pää kenollaan
taaksepäin, ettei köysi niskan takaa luista, alkaa käsivoimallaan
haalata itseään orren tasalle. Orrelle on pantu kuivettunut nisupulla,
joka hänen tulee ottaa huuliensa väliin ja laskeutua taas takaisin.

Lampan Petteri yrittää ensin. Hän panee köyden niskansa taakse ja
tarttuu irti olevaan köydenpäähän. Alkaa vetää ja vetää. Riivatusti
köysi painuu niskaan, ja naama paistaa punaiselta...

"Kas vaan tuota Petteriä... juuri niin... pitele päätä hyvin
taaksepäin, ettei köysi luiskahda... Jo on noussut...", kehuskelee
Pekka.

Mutta muut huutavat:

"Vie terveisiä ja tuo pikanellia meidänkin varalta!"

Petteri ponnistelee, mutta nousee hitaasti, ähkää ja haalaa, että suu
on auki. Jo pääsee kohoamaan puoliväliin ja riippuu siinä kuin Aapeli
oksassa... tekee epätoivoisen yrityksen... ja pudota romahtaa
samassa lattialle selälleen...

"Ei ollut passia matkassa... Rajalta palautettiin takaisin", nauretaan
hänelle.

Mutta Petteriä ei naurata, sillä niska on verinaarmuissa ja kädet
hellinä.

Tulee Saken vuoro.

Sakke on kiinteämpää poikaa kuin Petteri ja sinnikko ja sitkeä kuin
peto.

"Jo nyt kumma lienee...", sanoo hän ja sylkee kämmeniinsä.

Pekan, joka on isäntä, täytyy tarkoin katsella, ettei saa tehdä
petosta. Ja Sakelta otetaan kaulahuivi kaulasta, ettei siitä saisi
mitään suojusta niskalleen.

Ensi yrityksellä Sakke on jo puolivälissä ja riivatusti punottaen ja
hammasta purren kohoilee yhä ylemmäs.

"Jo saakeli pääseekin!" huutavat pojat. "Jo voittaa vedon!"

Ja Sakke onkin jo orren tasalla. Siinä vähän hengähtää ennenkuin alkaa
nisupullaa huuliensa väliin hamuta.

"Ollaanko pikanellivapriikissa kotona?" kysytään häneltä.

Sakke tekee tuimia yrityksiä saadakseen nisun huulilleen. Mutta siinä
hamutessa luiskahtaakin köysi niskan takaa, ja hän pudota jymähtää
lattialle.

"Ha, ha, ha... Etkös osannut sanoa hyvää päivää, kun portilta palasit?"
ilkkuvat jotkut.

"Siltä unohtuivat tupakkivehkeet... se lähti niitä noutamaan",
lohduttelee Pekka.

Pappilan Helmeri harjoittaa yhä hanurilla sotteesia, että hiki tippuu.
Herralan rengit koettavat "hauinuintia", ja Suvitien pojat meinailevat
Moskovaan.

Saisi nähdä, pääsevätkö.

Ja niin on hauskaa Mustan Pekan tuvassa.




UNOHTUNUT RAKKAUTENI


Pitkän taipaleen olin jo kulkenut, mutta vielä pitempi oli se, jolle
piti painua. Minua opastettiin talossa, sanottiin:

"Puolivälissä on Karhu-Jaakon uudistalo. Siihen jää yöksi, niin
seuraavana päivänä ehdit kylään."

Ja aikaisin aamulla isäntä valjasti menevän porohärän pulkan eteen ja
neuvoi:

"Tästä on pulkanlatu Karhu-Jaakon taloon asti. Sinne osaat, kun annat
poron höllin hihnoin juosta hölkötellä."

Hyvää vauhtia kirmaisee poro kujasta järvelle ja noudattaen entistä
pulkanjälkeä laukkaa sen yli vastaisen rannan kuusikkoon, jonka läpi
vie jälki.

Suuri, asumaton sydänmaa on edessä, takana ja kummallakin kupeella,
äänetön, hiljainen maailma, jossa ei kuulu minkäänlaisia ääniä. Paksu
lumi peittää rotkot ja paunikot; kaasikkojen päällitse vie poro minua
yhä oudompaan erämaahan. Kajastaa vaisusti lyhyen talvipäivän vinkka,
kun latu nousee harjuille ja kiipeilee vuoren rinteitä. Etelän
taivaalta, kahden korkean vaaran välissä, näyttää kuin päivä pyrkisi
esille, mutta ei jaksa nousta näkyville, hetken aikaa kumottaa
kellertävältä taivaan rannalla, mutta himmenee ja häipyy pois vaarojen
taakse. Olen vielä nuori ja terve, eivätkä minua sureta entiset muistot
tai tulevat huoleta. Nautin tätä sydänmaan yksinäisyyttä ja poron
hölkätessä lauleskelen:

    Juokse, porosein,
    poikki vuoret, maat,
    seistä, syödä saat...

Niin, saat levähtää sitten, kun pääsemme Karhu-Jaakon taloon.

Se onkin virkku peura, jalat napsavat somasti, ja kepeästi se
heittelee, vaikka jälki pudottelee. Outo on tämä taival minulle, oudot
maisemat ja kukkulat. Harvoin tästä kulkevat poromiehetkään, ja tuskin
koskaan muita ihmisiä. Tänne ei ole vielä ehtinyt tukkilaisen kirves
hävitystyötään tekemään... tämä on koskematonta erämaata, suurta ja
komeaa, kuin nukuksissa. Tie on hauska, taival vaihteleva. Milloin
näkee vaarain päältä silmänkantamiin lumista tunturimaailmaa, milloin
jälki laskeutuu syvän laakson korpeen, ja silloin se painuu kuusikon
sisälle kuin hämärään. Ja taas kun männikkötievoille ehdimme, laulelen:

    Siellä verraton
    sammalaarre on.

Vasta iltamyöhällä saavun pienelle järvelle, johon jälki jyrkkänä
putoaa vaaran alle. Järven poikki on jälki lujempaa, ja siinä pistää
poro vihaisen laukan, niin että höyry pulkan perässä punoo... ja
vauhdilla nousee toiselle rannalle, jossa on ison kiven vieressä vanha
verkkoaitta ja rivi verkkokeppejä... ja aavistamattani ilmestyy siinä
eteeni vähäinen uudistalo vastaveistettyine seinineen... -- -- --

Olen jäänyt sinne yöksi. Poro on laskettu yösyöttöön talon porojen
kanssa jäkäläiselle ahteelle lähistölle. Ja minulle on luvattu vuode ja
hoivata minkä osaavat.

Vähäinen on talon perhe, äiti tyttärineen. Isäntä on mennyt metsille
poromiesten kanssa. He eivät tiedä paljoa uutisia maailmalta. Harvoin
täällä sattui kukaan käymään. Saattoi kulua vuosia, ettei yhtään
vierasta kulkenut sen kautta.

Hän miellyttää minua, tuo tyttö. Hän on niin kaunis ja verevä, vankka
ja rohkea. Hänellä on pitkät mustat hiukset ja säkenöivät ruskeat
silmät. Hän kertoo peittelemättä lyhyen elämänsä tarinan -- tarinan
yksinäisestä erämaasta. Kesäisin hänellä on hauskaa. Hän kalastelee
yksin, ui yksin ja osaa yksin pyörryttävien salojen halki. Talvisin hän
ajelee porolla milloin mieli tekee. Ei ole täältä sydänmaalta mihinkään
pyrkinyt. Kerran on käynyt kirkolla ja siellä nähnyt paljon.

"Siellä taitaisi olla hauskaa, missä on paljon ihmisiä", sanoo hän
minulle äkkiä, ja olen näkevinäni hänen kirkkaan silmänsä ilmeessä kuin
tuskaa siitä, ettei sinne pääse.

"Ei siellä ole hauskaa", vakuutan hänelle. En tahdo kertoa hänelle
maailman elämästä, herättää kuvitelmia tai hänen nukkuvia halujaan
kavalaan maailmaan.

"Mutta siellähän kuuluu jokaisella olevan oma ystävänsä: pojilla tyttö
ja tytöillä poika... Onko sinullakin ystävä?" kysyy hän arvelematta.

"Ei ole minulla sellaista ystävää, jota tarkoitat."

Hän on valmistanut minulle vuoteen kamariin ja pannut hajuheinäpalmikon
pääni pohjalle...

Minä tunnen häntä rakastavani, tunnen, että saan omistaa hänet yksin...
Muutan tänne minäkin ja jätän taakseni sen maailman, josta olen
lähtenyt... En mistään voisi löytää sellaista ystävää kuin hän on...
samalla niin hellä ja hyvä, rohkea ja miellyttävä. Hänen hipiänsä on
hieno kuin silkki, ja hänen vartensa joustava ja muhkea...

Ja aamulla hän sanoo minulle:

"Vai ei sinulla ole ystävää... ei ole minullakaan."

Ja hän istuu sängyn partaalle miettivänä.

"Ole sinä minun ystäväni, niin minä olen sinun", saan hänelle
sanotuksi.

Hän lupaa sen. Ei ikänään sano unohtavansa...

Hän on jo käynyt metsällä, heittänyt porot suopunkiin ja valjastanut
oman ajokkaansakin. Sillä hän tahtoo lähteä minua saattamaan, kun
jäljetön, pitkä taival on kuljettavanani.

Voi, kuinka hän on reipas puuhatessaan poron parissa! Korea
lappalaislakki somistaa hänen sievää muotoaan, ja pitkä musta palmikko
leiskuu lanteilla niin kiihoittavan viehättävästi. Ja kun hän hyppää
pulkkaan, kääräisee hän helmansa tiukalle jalkojensa ympärille ja
tempaisee hihnasta kuin tottunein poromies ja vilahtaa jäljettömälle
tielle männikkötievaa kohti talon taakse...

Näen hänen ajavan edellä, näen hänen pulskan vartensa ja pitkän
palmikkonsa... ja vähän väliä ruskeat silmänsä, kun hän kääntyy
taakseen katsomaan, missä asti minä tulen...

       *       *       *       *       *

Siitä on nyt jo kulunut monta vuotta, kun sattui tuo lemmenseikkailuni
erämaassa, sydäntalven aikana. Maailma vei kun veikin minut mukanaan.
Unohdin hänet -- samoin kuin monta muuta -- enkä ole hänestä mitään
kuullut. Totta kai hänkin on jo unohtanut -- kaiketi aavistanut, että
se maailma, josta hänen luokseen tulin ja johon hänen luotaan läksin,
on kavala ja kurja... ettei tarvitse ikävöidä eikä mieli tee muistella
sen pettäviä ystäviä.




KAIHOLAAMME


Laaksosta noustaan korkean mäen laelle, jonne näkyy suurenmoinen
kuutamon valaisema maisema leveän, polveilevan joen rannoilla ja hyvin
kaukana lumisia vaaroja ja repaleita hakatuista saloista.

"Ah! Tämäpä on ihanaa!"

Niin hän sanoo, hän, josta olin nuorukaisena uneksinut ja miehenä
miettinyt. Olen löytänyt hänet sieltä, mistä ennen turhaan hain. Me
matkaamme nyt omaan Kaiholaamme, pieneen kotiimme kauas erämaahan. On
syystalven leuto yö, tyven ja kuutamoinen.

Hän on täällä outo, vieras näillä vaaroilla, ja näkee ensi kertaa
palasen sitä pientä maailman nurkkaa, jonne hän tahtoo minua seurata.

"Näinkö kaunis onkin sinun Pohjolasi!"

Hän ihastuu siitä, mitä näkee, ja riemu loistaa hänen silmistään.

"Rakastatko Pohjolaani?"

"Oi, enhän tätä tämmöiseksi luullut, en voinut kuvitella, vaikka
kerroit, että Pohjolasi on näin suuri, näin ihana ja avara."

Mäen päälle pysäytämme hevosemme ja nautimme kumpikin. Yllämme
kaareutuu korkea, tumma taivas ja tähtien tuhannet laumat. Edessämme on
suuri ja kolkon komea Pohjola korkeine lumisine vaaranlakineen, joiden
huippujen päällitse revontulet kalpean kellertävinä leimuavat. Siellä
monien vaarojen takana on oma pieni Kaiholamme, onnemme ja ilomme
hauska koti.

Tie on soma ja mutkikas. Mustan mieli on iloinen ja virma. Se juosta
vilistää vastaleessakin; sen harja hulmuaa rennosti ja komeasti, tiu'ut
soivat ja kulkusen helinä kuuluu somalta kirkkaassa ilmassa. Sanomaton
onnen ja ilon tunne valtaa minut, rajaton riemu täyttää sydämeni, ja
minä puserran häntä povelleni kuin pelkäisin hänen katoavan pois...
Olenko hänet ansainnut? Olenko todellakin ollut saamassa elämältä näin
paljon?

"Olet, olet. Minä tunnen selvästi, että sinua juuri varroin ja
ikävöin", vakuuttaa hän minulle.

"Olin niin orpo ja onneton, niin kaihomielinen ja kelvoton. En tietä
tiennyt, kussa kuljin, en polkua löytänyt, joka vei kultaiseen
kartanoosi..."

"Löysitpähän. Tapasit minut juuri silloin, kun jo olit lakannut
toivomasta."

"En enää uskonut sinua olevankaan. En toivonut palkkaa saavani kaikkien
kovien vuosien koettelemuksista. Enkä enää uskonut, että vielä
paistaisi päiväni, onneni olisi näin suuri ja eheä. -- Rakastathan
minua, Anna ainoiseni?"

"Rakastan, rakastan. Enemmän kuin luuletkaan!"

"Mutta minä olen köyhä ja saamaton!"

"Olet niin hellä ja hyvä. Voi, sinun rinnallasi on niin turvallista,
sinun sylissäsi tuntuu kuin ei mikään pelottaisi... niinkuin
katoaisivat kaikki pienet huolet ja elämä näyttäisi niin suurelta ja
todelliselta... Kuulen sydämesi sykkivän... Ah, aavistatko, kuinka
sinua rakastan! Oi, että voisin olla sinun ilosi, poistaa alakuloisen
mielesi ja laulaa sinulle elämän iloa ja rakkautta! Olen aavistanut
sinun ikäväsi, kuvitellut tuskiasi, kun kaihoisina iltoina minua
muistelit... Näen sydämesi sisimpään... poloinen ystäväni."

"Tyydytkö minun Kaiholaani...?"

"Voi, sinun Kaiholasi on meidän onnelamme. Kaihon me karkoitamme pois
ja elämme omaa, hauskaa elämäämme! Voi, ystäväni, kuinka olen
onnellinen! En vaihtaisi tätä matkaamme mihinkään maailmassa... Kuinka
tämä onkin kolkon komea, tämä Pohjolasi..."

Tie on kiertäen laskenut laaksoon, noussut ahteelle ja kulkenut
kuusikon poikki laajan jänkän laitaan. Sen toiselta puolelta alkoi
vaara kohota, ja vaaran kupeita luikerrellen tie vei pienen petäjikön
halki äärettömän korkeaa vuorenlakea kohti, jonka puuton ja luminen
huippu paistoi kuun valossa kuin taikalinna.

"Tämäkö on se satumaailmasi, josta olet minulle kertonut?" kysyi hän.

"Tämähän se on. Näetkö tuon korkean vaaran lakea, jonka luminen huippu
kimaltelee tuolla kaukana?"

"Näen, näen. Se on niin satumaisen korkea ja salaperäinen. Senkö kautta
tie vie Kaiholaamme?"

"Sen takana on Kaiholamme, pieni kotimme pitkien petäjien keskellä..."

Voi, juokse Musta! Ja vie meidät pian! Katkea, taival, joudu, koti!

Musta jouduttaa kulkuaan. Kulkunen helisee, ja tiu'ut soivat. Tie vie
ja viehättää meitä, välisti, kuin nauraen, ilmestyy metsäjärvelle,
kohoaa vastaiselle rannalle ja luikerrellen taas lepikon läpi painuu
uusille ahteille.

"Miksi sinä sanot kotiamme Kaiholaksi?" kysyy hän.

"Kerronko sen sinulle?"

"Kerro, kerro!"

"Kun pieni kotini oli valmis, kun kesäaamuna ensi kerran sytytin tulen
takkaan, kävi mieleni apeaksi. Olin niin yksin ja ystävittä. Silloin
nousin tuon korkean vaaran korkeimmalle huipulle, josta näkee kauas
kaikille ilmoille, ja istuin ikävissä. Minne kääntyisin, kunne
kulkisin, että löytäisin hänet, jota ikävöin ja jo kauan, kauan olen
rakastanut. Katsoinpa mille ilmoille hyvänsä, joka haaralta näytti
pettymys pilkistävän. Kuinka oli etelän taivaskin totinen ja kumma,
harsopeitteinen kuin itkuja puserrellen. Pohjoisessa oli pilvi. Länsi
liekaroi ja itä ilkkui ja ilakoi... Alhaalta laaksosta näin pienokaisen
kotini. Se näytti niin yksinäiseltä ja autiolta... Silloin nimitin sen
Kaiholakseni..."

"Mutta nyt ristimme sen onnelaksemme. Me tuomme onnen ja ilon
tullessamme. Ja kesäiltoina kiipeämme tuon suuren vaaran laelle."

"Niin teemme. Sieltä näemme palasen sitä maailmaa, jonka olemme
jättäneet ja jonne emme enää palaa. Tämä on nyt meidän maailmamme..."

"Ja yhteinen ilomme ja onnemme. Meille tulee niin hauskaa..." puhkeaa
hän puhumaan, ja hänen suuret siniset silmänsä säkenöivät ilosta.

Ja yhteistä onneamme kuvitellessani kerron:

"Kesäaamuna sinä saatat karjan laitumelle, laittanet niin kauas, että
eksyt korpeen... Mutta äkkiä kuulet tuohitorven toitotuksen ja arvaat,
että olen sinua etsimässä."

"Voi, niin, niin..."

"Kohtaan sinut kuusen juurelta itkemässä ja vedän syliini ja pitelen
näin... ja suutelen pois kyyneleesi... näin..."

Olimme jo ehtineet likelle sitä korkeaa vaaraa, jonka luminen laki oli
kauan näkynyt. Sen kylkiä pitkin vie tie, kiertäen kallioita ja
männikkötievoja pitkän kuusikon läpi loivalle myötäleelle, jota pitkin
se kulkee vinosti laaksoon.

"Täällä on jo sellaista seutua, semmoisia puita ja kumpuja kuin kerroit
olevan Onnelamme lähellä. Nyt ei enää ole pitkä matka kotiin", sanoo
hän ihastuen.

"Jo olemme lähellä. Kohta näkyy puiden välitse pieni pirttimme...
Näetkö tuota pulskaa kuusta tuossa... Se on sinun kuusesi, Anna
ainoiseni. Sen juurella usein illoin istuin, kun sinua odotin."

"Nyt sinun ei enää tarvitse istua yksin. Olen aina, iäti vierelläsi."

Tie vie syvään laaksoon, jonka pohjalta näkyy lammen luminen pinta.
Lammen toisella rannalla on maa loivaa etelää kohden, ja siinä pitkien
petäjien keskellä on Onnelamme. Hän on ihastuksissaan ja Mustan
juostessa puhelee:

"Voi, sieltä tuikkivat tulet... Tämä lampiko on kalavetemme...? Nyt jo
näen koko kotimme... Oi kuinka tämä on pieni ja sievä, rauhallinen ja
runollinen... Voi, ystäväni, minua vartenko näin teit...? Kuinka olen
onnellinen, onnellinen!"

Lammen poikki juoksee Musta vihaista vauhtia, nousee kiivaasti
vastaletta, jonka läpi tie kulkee sakean puistikon halki... ja vie reen
kuin lennossa pirtin porrasten eteen... omaan Onnelaamme.




ERIKA


Hän oli kyllästynyt pieniin rakkausseikkailuihin. Oli saanut kyliänsä
kansakoulunopettajista, nuorista ylioppilaista ja nyt viimeksi
lyseolaisista. Hän tahtoi nyt sanalla sanoen naimisiin.

Olihan hän, Erika, ollut jo montakin kertaa kihloissa, mutta mitä siitä
oli kihloihin menemisestä semmoisten kanssa, jotka vielä tarvitsivat
vuosikausia, ennenkuin saivat viran. Täytyi ruveta katselemaan
semmoista miestä, joka pystyisi heti menemään naimisiin.

Eihän hän juuri välittäisi, minkälainen mies se olisi, kunhan hänellä
olisi virka ja varmat tulot. Hän oli jo niin monta kertaa rakastanut,
ettei olisi niin vaarallista, jos ei enää niin kovin lämpenisikään.

Hän oli rovastin tytär ja vieläkin pulska ja punaverinen, vaikka ikä
alkoi olla siinä lopulla kolmeakymmentä. Häntä eivät enää miellyttäneet
ne pikkuvirat, joissa hän oli ollut: milloin opettajattarena
kansakoulussa ja nyt viimeksi postinhoitajattarena. Hän tahtoi päästä
levähtämään...

Hyvällä tuulella hän nyt oli tänään, katsellessaan ulos postitoimiston
ikkunasta maantielle päin. Hän odotti sieltä päin sulhastaan tulevaksi.
Se oli pitäjän nuori pastori, jonka sydän hänen oli onnistunut sytyttää
maalliseen liekkiin. Ja pastori olikin todella ihastunut Erikaan, eikä
tarvinnut hetkeäkään epäillä sitä, että pastori oli kaikin puolin hänen
vallassaan. Mutta kaino ja rakastavainen hänen oli täytynyt olla,
ennenkuin pastori "iski silmänsä" häneen. Sillä pastori oli herännyt
mies, ankara mielipiteissään ja nuhteeton elämässään. Ja erilainen
kaikin käsin kuin Erikan entiset sulhaset. Ei pyrkinyt pastori liian
likelle, ei silloinkaan, kun kosi. Oli vain kerran suudellut otsalle ja
puhunut Jumalasta...

Kyllähän Erikaa vähän vaivasi, kun hän muisteli sitä, että oli
pastorille kelpo lailla valehdellut. Ei ollut sanonut koskaan olleensa
rakkausseikkailussa, suudelleensa miehen huulia tai tunteneensa niin
puhdasta rakkautta kuin nyt pastoria kohtaan. Muutkin Erikan
vakuutukset oli pastori uskonut ja kyynelsilmin puhunut siitä, että hän
oli jättänyt naimahommansa Jumalan haltuun, ja näin oli taivaallinen
isä hänelle toimittanut sorean morsiamen.

Sitä miettiessä Erikassa kävi vilunväre, ja yhtä ja toista hän muisteli
kuluneesta elämästään. Varsinkin yhtä juttua, joka tosin oli tapahtunut
kaukana täältä, mutta joka vielä vastaisuudessa voisi tulla pastorinkin
korville. Mutta silloin se ei enää olisi niin vaarallista, ja hän
vannoisi pastorille, että se oli pelkkää valetta.

Kuului olevan jo maisterina se silloinen sulho Akseli Airisto... Hän
oli rakastanut Erikaa puhtaasti ja rajattomasti, he olivat olleet
kihloissakin melkein puoli vuotta. Mutta Erika oli hänelle antanut
rukkaset, sillä Airisto oli hänen mielestään ollut ruma mies ja kömpelö
kuin mikäkin seiväs. Mutta siitä oli Airisto nokkaantunut hirmuisesti
ja vannonut elinaikaista vihaa ja puhunut kostosta hautaan asti...

Onneksi oli Airisto sentään siksi kaukana nyt, ettei hänestä ollut
pelkoa. Viikon parin päästä heidät jo kuulutettaisiin pastorin kanssa,
ja häät oli päätetty pitää heti.

Ja Erika toivoi, että aika rientäisi lentävin siivin...

Hän oli pukeutunut pastorin mielen mukaan yksinkertaisesti ja kammannut
hiuksensa jakaukselle. Täytyi koettaa olla niin, ettei pastori pääsisi
mitään epäilemään.

Oikeastaan Erika ei voinut vähääkään rakastaa pastoria, vaikka tämä oli
pulska mies. Hänessä oli jotakin akkamaista ja pehmeää ja joutavaa
jumalisuutta Erikan mielestä. Mutta se täytyi sietää. Ei ollut enää
aikaa ruveta miestä odottamaan ja valikoimaan. Ikää oli jo kovasti, ja
monenlaisia seikkailuja oli jo tullut kokeneeksi. Sitten, kun he
pääsisivät naimisiin, voisi Erika alkaa hioa pastorista akkamaisuutta
pois ja koventaa pehmeyttä. Mutta nyt täytyi liehakoida...

Niin Erika mietiskeli ja tuumaili itsekseen, odottaessaan pastoria. Hän
oli aikonut tulla heti puolisen syötyään, ja he menisivät sitten
yhdessä kävelemään ja nauttimaan heräävän keväisen luonnon kauneudesta.

Mutta merkillisen kauan pastori viipyi. Hän oli ennen ollut hyvin
täsmällinen. Erikasta alkoi aika tuntua pitkältä ja joutessaan hän
leikki kihlasormuksellaan. Se oli paksu ja vankka ja soveltui mainiosti
hänen sormeensa. Airiston sormus oli ollut paljoa mitättömämpi.

Mutta viimein Erika tuskastui odottamaan ja höpisi itsekseen:

-- Mikähän sille lampaalle nyt on tullut, kun ei kuulukaan... Ja mitä
hittoa hän viivyttelee?

Erika oli jo aikeissa lähteä häntä vastaan, kun samalla huomasi
pastorin kävellä huiskivan pappilasta päin.

-- Tuollapa tuo tulla viuhtoo, -- arveli Erika hyvillään, ja
jonkinlainen paino tuntui lähtevän hänen sydämestään. Siellä oli koko
päivän ikäänkuin joku ollut soimaamassa soittaen kummallista
nuhdevirttä. Mutta nyt se katosi, ja erinomaisen lempeänä ja kainona
Erika otti vastaan pastorin.

"Voi kuinka minä olen jo ehtinyt pitkästyä ja ikävöidä sinua", sanoi
hän lempeimmällä äänellään ja tavoitteli pastorin kättä.

Mutta pastori näytti kummallisen juhlalliselta ja niin vakavalta kuin
kirkko itse. Ei käynyt istumaankaan, vaan asettui seisomaan keskelle
lattiaa, vaikka Erika toimitti häntä soututuoliin.

"Minä tahtoisin vähän kysyä sinulta, Erika", aloitti hän, ja hänen
äänensä soi niin oudon kylmästi, että Erika kalpeni, "tahtoisin kysyä
sinulta, oletko koskaan tuntenut maisteri Akseli Airistoa...?"

Hän katsoi samalla Erikaan totisesti, melkein ankarasti.

Kysymys tuli niin arvaamatta, että Erika aluksi kalpeni, mutta äkkiä
hän sai hermonsa tyyntymään ja tottelemaan, ja viattomasti hymyillen
hän vastasi:

"Olen hänet tuntenut. Miksi sitä kysyt?"

"Sain häneltä kirjeen, -- Airisto on näet luokkatoverini ja paras
ystäväni -- siinä hän puhuu sinusta... tehän olette olleet
kihloissakin", sanoi pastori kylmästi. "Kun parhaalle ystävälleni
ilmoitan kihlauksestani ja toivon saavani onnittelun, saankin häneltä
tämmöisen kirjeen..."

Ja pastori paiskasi kirjeen lattialle ja sanoi jymisevällä äänellä:

"Nainen! Te olette valehdellut minulle... Meidän välimme ovat
loppuneet", huusi hän lopuksi ja pakeni kuin paholaista, paiskaten oven
jälessään kiinni, että seinät tärisivät.

Erika seisoi kuin jähmettyneenä. _Tätä_ hän ei ollut osannut
odottaakaan... Airisto oli siis saanut kostetuksi... se kurja konna...

Hän otti kirjeen lattialta ja luki siitä: -- -- "Minä tunnen hyvin
morsiamesi... Erika H:n... hän on ollut minun ja monen muun henttu..."

Enempää hän ei lukenut, vaan rutisti kirjeen kokoon, paiskasi sen
palavaan uuniin ja unohtui pitkäksi ajaksi katselemaan pastorin
jälkeen, joka vinhaa vauhtia käveli pappilaan päin...

Mutta omista ajatuksistaan hän ei saanut yhtään selvää.








End of the Project Gutenberg EBook of Kulmuja II, by Väinö Kataja

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50749 ***