*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50829 ***

ONNEN KULTAPOIKA I

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri






Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.




SISÄLLYS:

    I. Pyhä Barbara
   II. Vapaa saari
  III. Öiset äänet
   IV. Saarelaisten elämäntarina
    V. Ali Tshorbadshi
   VI. Elävä alabasteripatsas
  VII. Hautaus
 VIII. Hupainen juttu
   IX. Pyhän Barbaran kohtalo
    X. Kasvatusisä
   XI. Hyvä neuvo
  XII. Punainen puolikuu
 XIII. Kultakaivos
  XIV. "Mikael Timar von Levetinczy"
   XV. Tyttömäinen kuje
  XVI. Uusi kuje
 XVII. Morsiuspuku
XVIII. Timea
  XIX. Alabasteripatsaan häät
   XX. Suojeluspaholainen
  XXI. Kevätaika
 XXII. Hämähäkki kukkien keskellä




Ensimmäinen luku.

PYHÄ BARBARA.


Näiden tapahtumien aikaan ei Tonavalla vielä kulkenut höyrylaivoja.
Galatz'ista Mainiin, siis Turkista Saksaan saakka Unkarin halki
kulkevalla virranosalla oli yhdeksäntuhatta hevosta vetämässä
laivoja vastavirtaan; Turkin puolisella Tonavalla käytettiin myös
purjeita, Unkarin puolisella ei. Sitäpaitsi uiskenteli parvi
salakuljetusveneitä edestakaisin näiden maiden välillä, ja niitä
kaikkia soutivat voimakkaat kädet. Siihen aikaan oli varsinkin
suolan salakuljetus yleinen, ja sitä ehkäistäkseen olikin valtio
rakennuttanut vartiomajoja pitkin koko rantaa. Niissä piti lähikylien
miesväen pyssyin asestettuina vartioida rajaa. Kukin kylä antoi
rajavartiansa ja kussakin kylässä oli omat salakuljettajansa.
Tarvitsi siis vain järjestää asiat siten, että sillä aikaa kun jonkun
kylän nuoret makasivat vartiomajoissa, vanhukset läksivät matkaan
salakuljetusveneineen, ja sehän oli kaunis sukulaispiirre.

Mutta valtion viranomaiset vartioivat ankarasti rajaa eräästä
toisestakin syystä, nimittäin estääkseen ruttoa leviämästä. Oli
ryhdytty jos jonkinlaisiin varokeinoihin, jotta tämä hirveä tauti ei
pääsisi tunkeutumaan sisämaahan. Jokirantojen väestö sai seurustella
keskenään vain noudattamalla mitä ankarimpia suojelusohjeita, ja tämä
seikka teki sen elämän hyvin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi.
Jokaisessa laivassa tuli olla mukana virkamies, "puhdistaja", hirveä
ihminen, jonka velvollisuus oli heti laivan saavuttua Orsovaan
luovuttaa ruttosulkulaitoksen huostaan kaikki matkustajat, jotka
matkalla olivat pienimmässäkään määrässä joutuneet kosketuksiin
jonkun tarttuvan aineksen kanssa, oli se sitten mitä laatua
tahansa. Senvuoksi kutsuttiin häntä "puhdistajaksi." Ja voi häntä,
jos hän laiminlöi velvollisuutensa, sillä häntä rangaistiin
mitättömimmästäkin laiminlyönnistä viidentoista vuoden vankeudella.

Mutta salakuljettajiin ei rutto näyttänyt pääsevän käsiksi, sillä
he eivät kuljettaneet mukanaan yhtäkään "puhdistajaa", vaikka he
kulkivat yötä päivää rantojen väliä.

Myrsky yksin aikaansai epäjärjestystä heidän pienissä
kauppa-asioissaan, sillä se yhdessä niin kutsutun "Rautaportin"
kautta kulkevan vuolaan virran kera viskasi soutuveneet eteläistä
rantaa vastaan. Salakuljetusta harjoitettiin tosin myös niillä
laivoilla, joita hevoset vetivät, mutta sellainen kuului jo
tukkukauppaan eikä ollut köyhien tointa. Täten ei myöskään kuljetettu
suolaa, vaan tupakkaa ja kahvia.

Myrsky on nyt perinpohjin la'assut puhtaaksi Tonavan kaikista
laivantapaisista ja siten kohottanut yleistä siveellisyydentuntoa ja
lainkuuliaisuutta, jopa siihen määrään, että ei ole ollut vähintäkään
syytä katsoa sormien lävitse kenenkään asiassa. Laivat ovat kilvan
kiirehtineet etsimään turvallista satamaa tai ovat laskeneet ankkurin
keskelle Tonavaa, ja rajavartiat voivat nukkua rauhassa niin kauan
kuin tämä tuuli panee heidän vartiomajansa liitteet ryskämään.

Mutta Ogradinan raja-aseman korpraalista on kuitenkin tuntunut
siltä kuin olisi hän aina päivän koitosta alkaen kuullut tuulen
huminan ja aaltojen pauhun seasta useita kertoja sellaisia omituisia
merkinantoja, joita laivantorvesta lähetetään, ja tuon pitkän
puuputken kamala, valittava ääni kuuluu yli kahden penikulman
etäisyyteen, eikä sitä estä kuulumasta edes ukkosenjyrinä.

Onko tulossa laiva, joka täten antaa merkin rannalla kulkeville
vetäjilleen? Vai onko jollekin laivalle tapahtunut onnettomuus
kallioiden välissä ja huutaako se apua?

Tämä laiva "tulee."

Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä
laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.

Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on
hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka
on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton
muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin
käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka
ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka
sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle.
Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine
verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle
maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli
marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota
osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea
lilja kädessä.

Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla
on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu
puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia
kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa
ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa
riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa
pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu
rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.

Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten
johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa
vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella,
sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei
kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta
torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä,
milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä
tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa
käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.

Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta.
Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen
virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja
vesipyörteitä.

Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on
perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö,
"laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille
merkkejään torven toitahduksin.

Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä,
mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen
kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on
alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa
sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen
senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta
ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi
kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka
paikka on hänen povitaskussaan.

Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen,
haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten
sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä
heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se
kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.

Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael
Timar.

Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on
vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä
ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei
kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.

Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi
soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene
liitää sen takana.

Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen
on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa
tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne
ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa
reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin
pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta
katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli
on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on
laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän
poskipartansa.

Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on
lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille
Komornissa.

Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne
näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla
näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.

Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta,
jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin
abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen,
samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään
vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen
hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin
vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on
korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden
piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi
syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta
tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet.
Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt
kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat
antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät
kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen
ympärille. Tytön nimi on Timea.

Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.

Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja
tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva
kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten
jutellakseen tytön kanssa.

Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin
puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin,
sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja
tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee
jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja
kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma
historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on
perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta;
jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.

"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää",
mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:

"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"

Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja
keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.

Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain
kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara,
josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa
laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa
niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!

Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli
sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä
virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi
sitten perämiehelle:

"Se on mylly!"

"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"

Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle
takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen
soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän
tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten
irroittaa vene.

Trikalis ja Timea eivät ymmärtäneet hänen käskyjään, syystä että hän
puhui unkarinkieltä, jota he eivät taitaneet. Mutta muutaman minuutin
kuluttua saattoi Trikalis jo itse nähdä, missä vaarassa he olivat.
Irtitemmaistu mylly tuli vinhaa vauhtia myötävirtaan heitä kohti. Jos
se törmäisi yhteen lastilaivan kanssa, niin molemmat tuhoutuisivat
silmänräpäyksessä. Vene, jossa kuusi miestä oli, kulki vaivoin
vastavirtaan. Neljä heistä souti, yksi piti perää. Kommissaario
seisoi kokassa käsivarret ristissä rinnalla.

Mihin mielettömään yritykseen he ryhtyivät? Mitä he voisivat tehdä
myllylle heikolla veneellään, mitä virralle ja myrskylle ihmisjäntein
ja -lihaksin. Vaikkapa jokaisella heistä olisi Simson'in voimat,
tekisivät kuitenkin nesteiden tasapaino-opin lait tyhjiksi kaikki
heidän voimainponnistuksensa.

Timar käski peräsimessä olevan miehen ohjata Perigrada-saaren
niemekettä kohti, missä kohoaa korkeuteen "Rakastavien kallio."

Heidän saapuessaan putouksen läheisyyteen hän nosti
sentnerinpainoisen ankkurin ja heitti sen veteen. Tällöin ei vene
kuitenkaan keikahtanut ensinkään. Tässä tuli näkyviin näiden
hienorakenteisten jäsenten suuri lihasvoima.

Senjälkeen hän antoi käskyn soutaa veneen mahdollisimman nopeaa
vauhtia myllyä kohti. Nyt arvasi miehistö hänen aikeensa. Hän aikoi
ankkurin avulla pysäyttää myllyn.

Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti
hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi
perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä
hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.

Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä
hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan
levollisesti:

"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä
hän tekee."

Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa
katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan
perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan
aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään
pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt
edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne
nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella
Perigradan kalliohuippuja.

"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.

"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.

"Mikä sitten?"

"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät
keskenään kuin apinat."

Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen
kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa
muuttuivat kalmankalpeiksi.

Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi
jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen
vyötäistensä ympäri.

"Katso, kuinka ne tanssivat ja hyppelevät! Toinen hyppää toisensa
yli! Miten sievää!"

Ja tällöin oli se käsivarsi, joka syleili Timeaa, juuri
nostamaisillaan hänet laidan yli ja heittämäisillään hänet kuohuvaan
koskeen.

Mutta se, mitä Eutym näki toisella puolella, nostatti jälleen
elämänvärin hänen kalvistuneille kasvoilleen.

Mylly läheni nopeasti kuin vedenpaisumuksentakainen merihirviö
aalloilla ajelehtien. Sokea sattuma sitä ohjasi. Siinä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta valkeata kissaa, joka
naukuen surkeasti istui punaiseksi maalatulla katolla.

Kun Timar oli ehtinyt myllyn luo, heilautti hän äkkiä valtausha'alla
varustettua köydenpäätä ja viskasi sen vesiratasta kohti. Niin pian
kuin haka oli tarttunut yhteen rattaan siipeen, suuntasi mylly
kulkunsa Perigradasaarta kohti ja täydensi siten oman koneistonsa
avulla itsehävitystyönsä ja heittäytyi kallioita vastaan.

"Enkö ole sanonut, että Timar kyllä tietää, mitä hän tekee",
mutisi Johan Fabula samalla kun Eutym ihastuneena huudahti: "Hyvä,
poikaseni!" ja puristi Timean kättä niin lujasti, että tämä säikähtyi
ja unohti murmelit.

"Katso tuonne!"

Nyt huomasi Timeakin myllyn. Hän ei tarvinnut kaukoputkea sitä
erottaakseen, sillä mylly ja laiva olivat töintuskin kymmenen
sylen päässä toisistaan. Timea ei nähnyt vaaraa eikä pelastusta.
Hän ei nähnyt muuta kuin omiin hoteisiinsa jääneen valkean kissan.
Eläinparka hyppeli valittaen ja naukuen edestakaisin katolla ja
mittasi myllyn ja aluksen välistä välimatkaa epäröiden, uskaltaisiko
tuon hyppäyksen.

"Voi kaunista kissa parkaa!" huudahti Timea huolestuneena.

"Älä ole huolissasi sen kohtalosta", lohdutti häntä Eutym. "Kun mylly
törmää kalliorantaa vastaan, hypähtää kissa rannalle, ja viettää
siellä iloisia päiviä murmelieläinten kustannuksella."

Mutta valkea kissa ei pahaksi onneksi nähnyt saarta, ja kun mylly
törmäsi kalliota vastaan, katosi kissa myllyn kera veden alle. Timea
säpsähti ja kätki kasvonsa huiviinsa.

Mutta "Pyhä Barbara" oli pelastettu. Eutym puristi takaisinpalaavien
miesten käsiä ja syleili Timaria. Tämä oli kenties odottanut
Timeankin sanovan hänelle jonkun ystävällisen sanan, mutta hän vain
kysyi Timarilta masentuneen näköisenä:

"Kuinka kissan on käynyt?"

"Se on todella hukassa."

Tytön huulet vapisivat ja silmät kostuivat.

"Mutta mylly ja kissa kuuluivat kai varmasti jollekin ihmisraukalle."

"Tosin kyllä, mutta meidän täytyi pelastaa laivamme ja henkemme."

Timea katseli kyynelsilmin miestä, joka sanoi näin. Hän näki näiden
kyyneltensä lävitse vieraan, itselleen oudon maailman. Olisiko siis
luvallista hävittää jonkun lähimmäisraukkamme mylly, jotta oma laiva
pelastuisi, olisiko luvallista upottaa kissa, jotta ei itse hukkuisi
aaltoihin? -- Sitä hän ei tajunnut. Tästä hetkestä lähtien hän ei
enää kuunnellut Timarin taruja, vaan väisti häntä, missä vain hänet
näkikin.

Muutoin ei Timarillakaan ollut aikaa enempää kertoa, sillä tuskin hän
oli ennättänyt levätä hengenvaarallisen pelastustyön aiheuttamien
ponnistuksien jälkeen, ennenkuin Eutym ojensi hänelle kaukoputken ja
osoitti perää kohti.

"Tykkivene... kaksikymmentäneljä soutajaa... brigantiini Saloniki!"

Timar ei hellittänyt silmästään kaukoputkea ennenkuin toinen laiva
haihtui hänen näkyvistään Perigrada-saaren kallioiden taakse. Silloin
hän äkkiä antoi kaukoputken vaipua, vei huulilleen torven ja puhalsi
sillä useita kertoja, minkä johdosta hevoset lisäsivät vauhtia.

Se paikka Tonavaa, missä nyt oltiin, on virran vaarallisin osa,
ja siinä tapahtuvat useimmat haaksirikotkin. Mutta tämä vesi
vaarallisine kareineen voidaan kuitenkin kiertää erään kulkuväylän
kautta, jonka tosin vain harvat merimiehet tuntevat ja nekin, jotka
tuntevat, vastenmielisesti käyttävät sitä hyväkseen. Tätä kulkuväylää
voivat laivat kulkea serbialaiselta rannalta Rumanian puolella
olevaan kalliokanavaan. Ainoa pelastuksen mahdollisuus on koettaa
tätä keinoa.

Useita kertoja kiirehdittyään hevosten vauhtia torven toitahduksilla,
kaappasi Timar äkkiä köyden, joka yhdisti laivan keulan rannalla
kulkeviin vetojuhtiin. Laiva muutti kiireesti suuntaa ja alkoi kulkea
vastavirtaan joen poikki.

Raskas laiva kulkee nyt eteenpäin ilman höyryn ja airojen apua. Sillä
on lisäksi virta vastassaan ja vain entisen vauhdin voimalla se
ajautuu vastakkaiselle rannalle.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin Timar kaappasi köyden,
olivat kaikkien kohtalot yhden ihmisen, perämiehen kädessä. Johan
Fabula osoitti nyt, mihin hän kelpasi. "Jesus, auta meitä! Auta Jesus
Kristus!" ulvoi hän, mutta ei pannut käsiään ristiin.

Laiva oli jo onnellisesti sivuuttanut Roskevall-putouksen ja oli nyt
lahdelmantapaisen kalliopiirin sisällä. Merimiehet kutsuvat näitä
kallioita "Pyssykallioiksi", ehkä senvuoksi, että tyrskyjen pauhu
muistuttaa lakkaamatta paukkuvan kiväärinammunnan aiheuttamaa ääntä.

Timea tuijotti veteen seuraten silmillään kalojen karkeloa. Se oli
aivankuin amfiteatteri -- lintuperspektiivissä. Äkkiä hän tunsi
Timarin tarttuvan käsivarteensa, tempaisevan hänet laidan luota,
työntävän hänet kajuuttaan ja sulkevan oven kiivaasti hänen jälessään.

"Katsokaa ylös, hohooi!" huudahti miehistö kuin yhdestä suusta.

Timea ei tiennyt, mitä tapahtui, miksi häntä kohdeltiin niin
kovakouraisesti. Hän juoksi kajuutan akkunaan katsomaan.

Muuta mitään muista ei näyttänyt tapahtuneen, kuin että laiva oli
onnellisesti sivuuttanut Pyssykalliot ja nyt valmistautui soljumaan
rumanialaiseen kanavaan. Mutta kalliolahdelmasta virtaa vesi niin
äkkijyrkästi kanavaan, että siinä kohdassa muodostuu todellinen
vesiputous, jonka vuoksi juuri tässä on ratkaisevin hetki.

Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan
keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen
jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan
ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että
Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos
ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri
sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.

"Hukummeko?" hän huusi.

"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."

Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto
huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen
sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan
hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä
voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois
kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"

Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä
ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä,
mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa
kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea
ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta -- onhan hän mies.

Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö,
kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta
kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi
palkkioksi Timarin pelastajalle.

"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"

"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan
toisesta päästä. "Minä tulen itse."

Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.

Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin
helposti joudu perikatoon.

Ja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, hän alkoi heti jaella
määräyksiään ja astui kolmen soutajan kera veneeseen noutaakseen
maalta uusia vetohevosia. Ei puoltakaan tuntia ollut kulunut, kun jo
"Pyhä Barbara" saattoi jatkaa matkaansa Rautaportin lävitse.

Laiva oli pelastettu -- kenties kahdestakin vaarasta ja sen kera koko
lasti sekä Eutym ja Timea.

Mutta mitä kaikki tämä liikutti Timaria, koska hän näki sen vuoksi
niin paljon vaivaa? Hänhän on vain tämän laiva kommissaario, pelkkä
huonopalkkainen "kirjuri"; hänellehän on yhdentekevää, onko laivalla
lastina vehnää, tupakkaa, vai oikeita helmiä: hänen palkkansa on aina
sama.

Näin ajatteli "puhdistajakin" itsekseen, ja kun oli tultu
rumaanialaiseen kanavaan, rupesi hän juttelemaan perämiehen kanssa.

"Myöntäkääpä vain, maamies, ettemme milloinkaan ole olleet niin
vähällä matkustaa yhdessä helvettiin kuin tänään."

"Onhan siinä perää", vastasi Johan Fabula.

"Mutta miksi oli sitten niin välttämätöntä koetella, voidaanko hukkua
pyhänä Mikonpäivänä?"

"Hm!" mutisi Johan Fabula ja otti naukun taskumatistaan. "Paljonko
palkkaa herralla on päivässä?"

"Kaksikymmentä kreutseriä päivässä", vastasi puhdistaja.

"Miksi siis piru on lähettänyt teidät tänne ottamaan henkeä
itsestänne kahdenkymmenen kreutserin päiväpalkasta? Minä puolestani
en ole kutsunut teitä. Minä saan guldenin päivässä ja ruuan. Siis
minulla on kahdenkymmenenneljän kreutserin vuoksi suurempi syy panna
henkeni alttiiksi kuin herralla."

"Puhdistaja" pudisti päätään ja heitti huppukauluksensa taaksepäin
tullakseen paremmin ymmärretyksi.

"Kuulkaapa, minusta tuntui, kuin ajaisi turkkilainen laiva teitä
takaa ja kuin 'Pyhä Barbara' yrittäisi päästä sitä pakoon."

"Hm!" perämies karisti kurkkuaan äänekkäästi ja tuli äkkiä niin
käheäksi, ettei hän voinut saada ääntään ensinkään kuulumaan.

"No, minua se ei liikuta", jatkoi puhdistaja, olkapäitään kohauttaen.
"Minä olen itävaltalainen granitshaari eikä minulla ole mitään tekoa
turkkilaisten kanssa; mutta minä tiedän, mitä minä tiedän!"

"No, silloin saa herra tietää, mitä herra ei vielä tiedä", sanoi
Johan Fabula, joka sai takaisin puhelahjansa. "Se on totta,
että turkkilainen laiva ajaa meitä takaa ja että me olemme sen
takia poikenneet oikealta tieltä, sillä on tahdottu viedä tuo
valkeakasvoinen tyttö sulttaanin haaremiin, mutta tytön isä ei
ole sallinut niin tapahtuvan. Hän on senvuoksi lähtenyt pakoon
Turkista tytön kera, ja nyt on heidän mitä pikemmin sitä parempi
ennätettävä unkarilaiselle alueelle, missä sulttaani ei enää voi
heitä saavuttaa. No nyt herra tietää kaiken. Älkää siis muuta udelko,
vaan menkää ennemmin tuonne Pyhän Barbaran luo ja sytyttäkää lamppu,
jonka vesi kenties on sammuttanut. Älkää myöskään unhottako polttaa
siellä kolmea pyhitettyä piilipuunoksaa, jos olette oikeauskoinen
katolilainen."

"Puhdistaja" nousi seisaalleen vaivalloisesti, kaivoi taskustaan
sytytysvehkeensä ja mutisi perämiehelle:

"Ettäkö minä en olisi oikeauskoinen katolilainen! Teistä itsestänne
puhutaan sellaista, että olette paavilainen laivalla ollessanne,
mutta kalvinilainen niin pian kuin astutte maihin, että rukoilette
niin kauan kuin olette merellä, mutta tuskin on teillä kuiva maa
jalkojenne alla, kun jo alatte kiroilla. Minulle on myös kerrottu
teidän nimenne olevan Johan Fabula, ja että Fabula on latinaa ja
merkitsee samaa kuin suurvalehtelija. No, no, siitä huolimatta uskon
kaikki todeksi, mitä olette minulle sanonut, kun vain ette vihastu!"

"Siinä teette viisaasti. Mutta menkää nyt, älkääkä palatko ennenkuin
kutsun teitä."

       *       *       *       *       *

Kahdesta vaarasta oli "Pyhä Barbara" onnellisesti suoriutunut, mutta
kolmas oli vielä jälellä: Orsovassa tapahtuva tarkastus, mikä oli
pahin kaikista.

Päivä oli jo mennyt mailleen "Pyhän Barbaran" saapuessa Orsovaan.

"Huomenna nousee vielä suurempi myrsky kuin tänään olikaan," mumisi
perämies katsellessaan punaista taivasta.

"Pyhä Barbara" oli laskenut ankkurin saaren edustalla ja odotti
lähestyvää venettä, jossa istui kolme aseistettua miestä, kahdella
näistä musketit ja pajunetit, sitäpaitsi kaksi soutajaa ja perämies.

Eutym käveli levottomana edestakaisin kajuutan edustalla. Timar
lähestyi häntä ja sanoi hiljaa: "Tullitarkastusmies tulee."

Eutym veti esiin nahkapussistaan silkkisen kukkaron, otti siitä kolme
rullaa. Kussakin rullassa oli sata tukaattia.

Hetkinen senjälkeen laski vene laivan luo ja kolme aseistettua miestä
nousi laivaan.

Yksi heistä on tullitarkastusmies, jonka tehtävänä on tarkastaa lasti
ja tutkia, onko laivassa kieltotavaraa tai kiellettyjä aseita. Toiset
kaksi antavat tarvittaessa aseellista avustusta ja pitävät silmällä,
toimittaako tullitarkastusmies tarkastuksensa tunnollisesti.
"Puhdistaja" on yleinen vakooja, joka pitää varalla, pitävätkö
tarkastusmiehen seuralaiset tätä kyllin perinpohjaisesti silmällä.
Kolme ensinmainittua taasen muodostaa julkisen tuomioistuimen, joka
kuulustelee puhdistajaa ja tiedustelee, onko hän nähnyt matkustajien
olevan tekemisissä jonkun tarttuvan aineen kanssa. Tämä kaikki on
hyvin järjestelmällistä. Toinen elin pitää silmällä toista, ja kaikki
pitävät silmällä toinen toistaan.

Niin pian kuin tullitarkastusmies on astunut kannelle, menee
"puhdistaja" häntä vastaan. Tarkastusmies raapii korvallistaan,
puhdistaja nenäänsä. Lähempää keskinäistä kosketusta ei synny.
Tullitarkastusmies kääntyy senjälkeen laivakommissaarion puoleen.
Molemmat seuralaiset pajunetit pystyssä seisovat hänen takanaan.
Vielä kolme askelta väliä! Ei oi tietää, onko mies ruton tartuttama.

Kuulustelu alkaa:

"Mistä?" -- "Galatz'ista." -- "Kuka on laivanomistaja?"

-- "Atanas Brazowicz." -- "Lastin omistaja?" -- "Eutym Trikalis." --
"Missä ovat laivan paperit?"

Näitä luovutettaessa ollaan vielä varovaisempia. Paikalle tuodaan
hiilipannu, johon sirotellaan katajoita ja koiruohoja, ja esiinotetut
paperit pidetään pannun päällä ja savutetaan. Tullitarkastusmies
tarttuu sitten niihin rautapihdeillä, lukee ne niin kaukaa kuin
suinkin mahdollista ja antaa ne takaisin. Toistaiseksi ei ole mitään
muistuttamista laivan papereita vastaan. Pannu kannetaan pois ja sen
sijaan tuodaan vesiruukku. Se on suuri saviruukku, jonka suuaukosta
mahtuu suurinkin nyrkki sisään. Tämä on asiaan kuuluvien maksujen
välittäjä. Itämainen rutto leviää eniten juuri metallirahojen
välityksellä, ja laivurin, joka tulee Levantista, täytyy ensin panna
rahat vedellä täytettyyn ruukkuun, josta länsimainen terveyspoliisi
onkii ne ylös.

Timar pistää nyrkkinsä vesiruukkuun ja vetää sen ylös avattuna.
Senjälkeen sukeltaa tulitarkastusmiehen käsi alas veteen, vetää sen
sieltä nyrkissä ulos ja pistää sen taskuunsa. Hänen ei tarvitse
iltaruskon loisteessa tutkia, minkä laatuista rahaa se oli. Hän
tuntee sen painostakin. Sokeakin tuntee tukaatin. Hän ei muuta
ainoatakaan ilmettä. Toiset virkamiehet astuvat hänen sijaansa ja
tekevät samoin.

Lasti tutkitaan nyt. Säkit ovat tarpeeksi madonsyömiä voidakseen
sisältää jauhoja: niissä on varmaan kaikissa jauhoja! Koko laiva
tutkitaan. Ei löydy mitään epäilyksenalaista.

Toinen aseellisista miehistä ottaa esiin kirjoitusvehkeet, toinen
paperia ja pöytäkirja tehdään. Tarkastusmies kirjoittaa sitäpaitsi
kirjeen, jonka hän kääntää kokoon ja sulkee suulakalla, johon hän
painaa virkasinettinsä. Hän ei kirjoita kirjeeseen mitään osoitetta.

Vihdoin sukeltavat kaikki kolme tullitarkastajaa jälleen kannelle.
Tarkastusmies kutsuu laivakommissaarion luokseen ja ilmoittaa
hänelle, ettei laivasta ole löytynyt mitään kiellettyä tavaraa.
Sitten kehottaa hän puhdistajaa antamaan lausuntonsa laivaväen
terveydentilasta. Vedoten virkavalaansa selittää puhdistaja koko
laivaväen sekä kaiken, mitä he kulettavat mukanaan, olevan puhtaita.
Siitä annetaan taas kuitti. Tullitarkastusmies antaa laivalle luvan
jatkaa matkaansa. Todistukseksi tästä vedetään ylös valkopunainen
lippu mustine kotkankuvineen.

Kun siten oli julkisesti tunnustettu, että Levantista tuleva laiva
oli täysin ruttovapaa, puristi tullitarkastusmies laivakommissaarion
kättä ja virkkoi:

"Tehän olette Komornista? Siinä tapauksessa varmaankin tunnette herra
Katshukan, sotaväen muonituskomitean päällikön? Olkaa niin hyvä, ja
antakaa tämä kirje hänelle tultuanne kotiin. Siinä ei ole osotetta.
Sitä ei tarvita. Ettehän unohda hänen nimeään? Se muistuttaa
espanjalaisen tanssin nimeä. Viekää kirje vain hänelle heti kotiin
tultuanne. Te ette tule sitä katumaan."

Hän taputti sangen armollisesti kommissaariota olalle, aivan kuin
tämä olisi ollut hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. Senjälkeen
läksivät kaikki laivasta.

"Pyhä Barbara" sai nyt jatkaa matkaansa. Vaikka kaikki säkit olisivat
olleet suolaa ja tupakkaa ja kaikki matkustajat täydessä mustassa
rokossa tai spitaali-taudissa, ei kuitenkaan kukaan enää olisi voinut
pidättää heitä Tonavalla.

Eihän laivalla ollutkaan kieltotavaraa eikä tartuntaa vaan -- jotakin
muuta.

Timar pani kirjeen lompakkoonsa eikä arvaillut sen sisältöä.

Mutta siihen oli kirjoitettu:

"Lanko! Suosittelen Sinulle tämän kirjeen tuojaa. Hän on _'onnen
kultapoika'_."




Toinen luku.

VAPAA SAARI.


Jo samana yönä läksi "Pyhä Barbara" Orsovasta. Seuraavana päivänä
nousi hirmumyrsky, kuten perämies oli ennustanut. Se kesti useita
päiviä, ja vihdoin neljäntenä päivänä huomattiin välttämättömäksi
etsiä suojaa eräältä Tonavan sivujoelta. Täällä "Pyhä Barbara" saikin
levätä ponnistuksistaan.

Mutta nyt kohtasi uusi suru. Kaikki elintarpeet olivat lopussa.
Laivassa ei ollut muita muonavaroja kuin hiukan kahvia ja sokeria
sekä Timean hallussa laatikollinen sokeroituja hedelmiä, jota
laatikkoa hän ei suostunut avaamaan, koska se oli määrätty lahjaksi
eräälle henkilölle.

"Ei mitään hätää", sanoi Timar. "Jossakin kohdin rannikolla lienee
varmaan joku ihmisasutus; lampaita ja vohlia on kai kaikkialla ja
rahalla saa kaikkea näillä seuduin."

Vieläkin uusi vaikeus! Ankkurissa olevaa laivaa viskelivät aallot
sinne tänne, niin että Timea tuli ankaraan meritautiin.

Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen
isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?

Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta
kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!

"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."

Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa
ja verkon -- eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties
metsänriistaa tai kaloja -- ja souti sitten kaislikkoa kohti,
yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.

Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä
oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti
ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma,
jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.

Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia
ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona
ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy
tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia
seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.

Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat
ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas.
Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä
jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas
viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla
hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on
myös ihmisiä.

Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä
orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki
hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.

Edessään hän näki todellisen paratiisin.

Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet
istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin
sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen
taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia,
täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen
ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat
pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja
karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine
marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda
yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi
nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana
vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen
rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen
kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla
vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni
kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi
huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi,
ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla
peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen,
muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista
veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä
ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella
punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja
pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän
kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille
huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi
vain vihreätä.

Täällä asuu naisia.

Timar suuntasi askeleensa piilopirttiä kohden. Kukkaistarhassa
erottautui vihdoinkin asumukselle johtava polku, tosin sekin
ruohottunut, joten tulijan askeleita ei voinut kuulla. Siten hän voi
aivan äänettömästi lähestyä kuistia.

Ei etäällä eikä lähellä näkynyt ihmisolentoa.

Kuistin edustalla loikoi suuri, musta koira, newfounland-rotua. Nämä
koirat ovat niin viisaita ja kunnioitusta herättäviä, ettei ihminen
uskalla niitä sinutella, vaan heti ensi näkemällä ehdottomasti sanoo
niille "te."

Tämä herra "Nelijalkainen", oli mitä kaunein näyte lajiaan, suuri,
jättiläisvahvuinen eläin. Kun se noin loikoi pitkänään talon
edustalla, täytti se ovipielusten välisen tilan kokonaan. Musta
vartija oli nukkuvinaan eikä näyttänyt piittaavan enempää vieraasta
miehestä kuin tuosta toisesta olennosta, joka yksinkertaisuudessaan
tunkeilevaisuudellaan koetteli suuren eläimen kärsivällisyyttä.
Se oli valkea kissa, joka oli kyllin hävytön heitelläkseen
kuperkeikkaa pitkin ja poikin hänen lojuvan Ihanuutensa ruumiilla,
tunnustellakseen käpälällään suuren herran nenää ja vihdoin
paneutuakseen maata selälleen hänen eteensä ja ottaakseen yhden
hänen uimaräpylällä varustetun etujalkansa käpäliensä väliin ja
leikkiäkseen sillä kuin penikkansa kera. Kun suuren herran anturaa
alkoi kutkuttaa, veti hän sen jalan pois ja ojensi kissalle toisen.
Tämä saattoi nyt leikkiä sillä.

Nähdessään eläimet ei Timar ajatellut: "Jos tämä musta hirviö iskee
kyntensä kurkkuuni, olen hukassa", vaan hän ajatteli: "Voi kuinka
Timea on ihastuva nähdessään pienen valkean kissan!"

Mutta koiran loikoessa juuri sisäänkäytävän suulla ei Timar voinut
päästä taloon sisään. Hän yritti yskäisemällä ilmaista läsnäolonsa.
Silloin nosti vihdoin valtava eläin levollisesti päätään ja katsahti
häneen pähkinänruskeilla, viisailla silmillään, jotka ihmisen tavoin
osaavat itkeä, hymyillä, vihastua ja liehakoida. Sitten se painoi
päänsä jälleen maahan, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vain _yksi_
ihminen. Siinä tapauksessa ei maksa vaivaa nousta."

Mutta Timar teki sen johtopäätöksen savupiipusta nousevasta savusta,
että asumuksessa täytyi myös olla tulen tekijä. Hän alkoi siis ulkoa
huutaa tuolle näkymättömälle olennolle toisen "hyvän päivän" toisensa
jälestä ja sen vuorotellen kolmella kielellä, unkarin, serbian ja
rumaanian.

Viimeksi vastasi naisääni unkariksi:

"Hyvää päivää! Sisään! Ken se on?"

"Tulisin mielelläni, mutta koira on tässä tielläni."

"No astukaa vain sen ylitse."

"Mutta jos se hyökkää kimppuuni?"

"Hyville ihmisille se ei milloinkaan tee pahaa."

Timar astui suuren eläimen ylitse. Se ei liikahtanut, heilautti vain
häntäänsä kuin olisi se tahtonut lausua hänelle: "Tervetuloa!"

Noustuaan kuistille Timar näki edessään kaksi ovea. Toinen vei
keittiöön. Siellä hän näki lieden ääressä askartelevan naisen.
Tämä oli laiha, jäntevä, tummaihoinen nainen. Yhteenpuristetuissa
huulissa ilmeni jotakin ankaraa, mutta silmissä oli lempeä,
luottamusta herättävä katse. Hänen päivänpolttamat kasvonsa
olivat noin kolmekymmenvuotiaan. Hänen pukunsa ei ollut seudun
talonpoikaisnaisten, mutta ei myöskään kaupunkilaisnaisen.

"No, käykää peremmälle ja painakaa puuta!" sanoi nainen omituisella
ankaralla, mutta kuitenkin tyynellä äänellä. Sitten hän helisti
muutamia kuorittuja, lumivalkeita maissinjyviä punottuun koriin ja
tarjos siitä vieraalleen. Sen jälkeen ojensi hän tälle viiniruukun.

Timar istuutui osotetulle tuolille, mikä oli taiteellisesti
punottu monenmoisista ohuista, taipuisista oksista Nyt nousi musta
ovenvartijakin, läheni vierasta ja paneutui maata hänen eteensä.
Nainen heitti koiralle kourallisen maissijyviä, joita se heti alkoi
nakerrella. Valkea kissa yritti tehdä samoin, mutta jo ensimmäinen
maissijyvä tarttui sen hampaisiin niin ilkeästi, että se luopui
uusista yrityksistä. Se ravisteli tyytymättömänä käpäläänsä ja
hypähti liedelle, missä se hartaasti katseli tulella olevaa pannua,
joka ilmeisesti sisälsi jotakin sille mieleisempää.

"Komea eläin!" sanoi Timar katsellen koiraa. "Minua vain ihmetyttää,
että se on niin sävyisä. Se ei edes murissut minulle."

"Hyvälle ihmiselle se ei milloinkaan tee pahaa, herraseni. Kun
sellainen tulee, huomaa se heti, kenen kanssa on tekemisissä, ja
on sävyisä kuin karitsa eikä edes hauku. Mutta jos vain joku varas
pyrkii tänne, vainuu se hänet heti paikalla hänen astuessaan jalkansa
saareen, ja voi häntä, jos joutuu koiran hampaisiin. Se on silloin
hirvittävä. Viime talvena hiipi suuri susi jään ylitse saarellemme,
aikoen saaliikseen vuohiamme. Kas tuossa sen nahka on levällään
lattialla. Silmänräpäyksessä koira oli ottanut sen hengiltä. Mutta
hyvä ihminen saattaisi istuutua sen selkään, ilman että se tekisi
hänelle mitään pahaa."

Timar oli sangen tyytyväinen saatuaan niin elävän todistuksen omasta
hyvyydestään.

"No, herraseni, mistä olette ja mitä tahdotte minusta?"

"Ensinnäkin pyydän anteeksi sitä, että olen pensaiden ja viidakon
lomitse tunkeutunut puutarhaanne. Myrsky viskasi laivani tännepäin
toiselta rannalta ja niin täytyi minun etsiä suojaa Ostrovasaarelta."

"Se on totta. Kuuluu puiden suhinasta, että ulkona tuulee kovasti."

Tämän paikan ympärillä kasvoi niin tiheä metsä, että myrskyä ei
tuntenut ollenkaan. Vain puiden suhinasta huomasi tuulen puhaltavan.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme tuulta, ennenkuin myrsky on täysin
tyyntynyt. Mutta ruokavaramme ovat loppuneet ja siksi täytyi minun
lähteä ensimmäiseen asumukseen, jonka vain löysin, pyytämään talon
emännältä ruokavaroja rahaa ja kiitoksia vastaan."

"Niitä kyllä saatte ja minä myös otan maksun. Siitähän elänkin.
Me voimme tarjota vohlia, jauhoja, juustoa ja hedelmiä. Valitkaa,
mitä vain tarvitsette. Me käymme tämänlaatuista kauppaa, siitä me
saamme elatuksemme. Paikkakunnan torikauppiaat käyvät tavallisesti
noutamassa tuotteemme. Me olemme puutarhureja."

Toistaiseksi Timar oli nähnyt vain tämän naisen, mutta koska hän
puhui monikossa, oli kai toisiakin siellä.

"Kiitän teitä jo edeltäkäsin ja olen ottava hiukan joka lajia.
Lähetän laivasta perämiehen tänne noutamaan tavaroita. Mutta sanokaa
nyt myös, rouva hyvä, paljonko minun on niistä maksettava. Tarvitsen
elintarpeita seitsemälle miehelle kolmeksi päiväksi."

"Ei, ei! Älkää ottako esiin lompakkoanne. Minulle ei makseta rahana.
Mitä minä tekisin sillä tällä yksinäisellä saarella? Korkeintaan
murtautuisi varkaita huoneeseeni varastamaan rahojani. Mutta nyt
tietää jokainen, ettei saaressa ole yhtään rahaa ja senvuoksi voimme
nukkua yömme rauhassa. Minä harjoitan yksinomaan vaihtokauppaa. Annan
hedelmiä, vahaa, hunajaa ja parantavia yrttejä ja niiden vastikkeeksi
annetaan minulle viljaa, suolaa, leninkikankaita ja rautakaluja."

"Aivankuin Austraalian saarilla?"

"Aivan niin."

"No, minulle se on aivan yhdentekevää. Meillä on lastina viljaa ja
suolaa. Minä arvioin teidän tavaranne ja annan vastineeksi toista
tavaraa saman arvon. Olkaa vakuutettu siitä, että te ette tule
jäämään vahingolle."

"Olen varma siitä, herraseni."

"Mutta nyt on minulla vielä eräs pyyntö. Laivalla n vielä muuan isä
nuoren tyttärensä kera. Neiti on tottumaton laivan keinumiseen ja voi
siitä pahoin. Voisitteko te antaa näille matkustavaisille kattoa pään
päälle, kunnes pahin myrsky on tyyntynyt?"

Ei tämäkään pyyntö saattanut naista hämilleen.

"Siihenkin voin suostua, herraseni. Tässä meillä on kaksi pientä
huonetta. Me itse vetäydymme toiseen ja toisessa voi kunnon ihminen,
joka etsii kattoa päänsä päälle, saada mitä hän etsii: lepoa, vaikka
ei tosin mukavuuksia. Jos tekin tahtoisitte jäädä tänne, niin pitäisi
teidän tyytyä ullakkoon, syystä että molemmat huoneet näin ollen
joutuvat naisten haltuun. Siellä on hyviä, vastaniitettyjä heiniä ja
merimiehethän eivät ole kovin hemmoteltuja."

Timar vaivasi aivojaan arvailemalla, ken tämä nainen voisi olla, joka
osasi lausua ilmi ajatuksensa näin selvästi ja viisaasti. Hän ei
voinut saada selvyyttä siitä tämän luolamaisen asumuksen perustalla.

"Kiitän teitä tuhatkertaisesti rakas rouva, ja riennän nyt laivaani
opastamaan matkustajiani tänne."

"Hyvä on. Mutta älkää palatko laivaanne samaa tietä, mitä tulitte.
Tätä suota ja viidakkoa pitkin ei neitinne voi kulkea. Rantaa pitkin
kiemurtelee kuiva ja käymäkuntoinen polku. Sekin on tuuhean ruohon
peittämä, sillä vain harvat ihmiset kulkevat sitä ja täällä muodostuu
nopeasti kaikkialle ruohikkoa. Minäpä toimitan teille oppaan
laivaanne. Palatessanne suuremmalla veneellä voitte laskea maihin
lähempänä saarta. Tässä oppaanne! -- Almira!"

Timar katsahti ympärilleen nähdäkseen mistä talon nurkasta tai
puutarhan pensaasta tämä hänen oppaakseen määrätty Almira astuisi
esiin. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin suuren, mustan
newfoundland-koiran, joka nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, jonka
lyönnit ovipieleen aikaansaivat sellaisen melun kuin olisi lyöty
vanhaa rumpua.

"Mene, Almira, näyttämään herralle tietä rantaan!" sanoi nainen.
Puhuteltu murisi jotakin koirankielellä Timarille, tarttui häntä
takinliepeisiin ja tempoili niitä kuin sanoakseen: "No, tule sitten!"

"Tämä siis on Almira, jonka piti seurata minua rantaan. Olen teille
suuresti kiitollinen, Almira-neiti", nauroi Timar ottaen pyssynsä
ja hattunsa. Sitten hän heitti "Herran haltuun" emäntänsä ja seurasi
koiraa.

Almira veti yhä kaikessa ystävyydessä vierasta takinliepeestä. Tie
vei hedelmälehdon läpi, missä täytyi kulkea hyvin varovasti, jotta ei
polkisi rikki maahanpudonneita luumuja.

Valkea kissakin seurasi. Sekin tahtoi tietää, minne Almira vei
vierasta. Se hyppeli milloin edellä, milloin jälessä pehmeässä
ruohikossa.

Heidän tultuaan hedelmäpuutarhan päähän kuului ylhäältä sointuva ääni:

"Narcissa!"

Se oli tytön ääni, puoleksi nuhteleva, mutta samalla ilmaisten
rakkautta ja lapsellista ujoutta. Se oli miellyttävä ääni.

Timar katsahti ympärilleen, ensi sijassa saadakseen tietää, mistä
ääni tuli, ja toiseksi, ketä se tarkoitti.

Hän huomasikin pian, ketä nimi kutsui, sillä huudahduksen
kuullessaan hypähti valkea kissa äkkiä syrjään, kiemursi häntäänsä
ja kiipesi tuuheaan päärynäpuuhun, jonka tiheän lehvikon lomitse
Timar näki pikistävän esiin jotakin naisen valkean puvun tapaista.
Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin tarkastaa, kuka siellä oli,
sillä Almira päästi ilmoille muutamia syviä kurkkuääniä, mikä
nelijalkaisten kielellä oli samaa kuin: "Ei sinun tarvitse täällä
vakoilla!" Ja Timarin oli pakko seurata opastaan, ellei hän tahtonut
nähdä takkinsa siekaleita koiran hampaiden välissä.

Pitkin kaunista ruohokäytävää johdatti Almira hänet rantaa myöten
siihen paikkaan, mihin hän oli sitonut veneensä.

Tällä hetkellä lensi kaksi viklaa saarta kohti. Timar ajatteli
heti, miten herkullinen illallispaisti niistä tulisi Timealle.
Silmänräpäyksessä hän sieppasi pyssynsä olaltaan ja pudotti linnut
kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella.

Mutta samassa hän makasi itse maassa. Samassa silmänräpäyksessä kuin
hän oli laukaissut laukaukset, oli nimittäin Almira hyökännyt hänen
kimppuunsa, paiskannut hänet maahan kuin salaman iskusta. Hän yritti
nousta ylös, mutta huomasi pian saaneensa voimakkaamman vastustajan,
jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Koira ei kai tekisi hänelle mitään
pahaa, mutta se piti häntä yhä kauluksesta kiinni eikä sallinut hänen
nousta ylös.

Timar yritti jos jollakin tavoin päästä koiran suosioon, sanoi sitä
Almira-neidiksi, rakkaaksi ystävättärekseen ja piti sille esitelmän
metsästyksestä ja metsästystavoista. Missä hiidessä sellaisia koiria
pidetään, jotka pitävät kiinni itse metsästäjän? Koiran piti toki
ennemmin noutaa viklat viidakosta. Mutta hän saarnasi kuuroille
korville.

Vihdoin viimein vapautti hänet tästä tukalasta asemasta emäntä, joka
kuultuaan laukauksen oli heti juossut ääntä kohden, ja jo kaukaa
kutsui Almiraa luokseen, jolloin merkillinen toveri viimeinkin
hellitti kauluksen. "Voi surkeutta!" hän valitti juosten yli kivien
ja kantojen. "Unohdin sanoa, että ette saisi ampua, Almira kun
silloin hyökkäisi kimppuunne. Se raivostuu kauheasti, kun ammutaan.
Kuinka olinkin niin tyhmä, ett'en muistanut sanoa sitä!"

"Olkaa huoletta, hyvä rouva", vastasi Timar hymyillen. "Almirastapa
tulisi oiva metsänvartija. Mutta katsokaa, kaikesta huolimatta
minä olen ampunut pari viklaa. Arvelin niistä olevan hieman apua
valmistaesanne ateriaa vieraillenne."

"Noudan ne aivan heti. Astukaa te vain veneeseenne ja kun palaatte,
jättäkää pyssynne tähän, sillä, uskokaa minua, jos Almira näkee
sen olallanne, riistää se sen teiltä heti. Almiran kanssa ei ole
leikkimistä."

"Sen olen saanut kokea. Väkevä, kelpo koira! En edes ehtinyt ajatella
puolustautumista, ennenkuin jo makasin maassa. Saan kiittää Luojaani
siitä, ettei se purrut kurkkuani poikki."

"Oi, siitä ei ole pelkoa! Ihmisiä se ei pure. Mutta jos joku yrittää
tehdä vastarintaa, pitää se hänen käsivarttaan hampaillaan kuin
rautapihdissä, siksi kunnes joku meistä joutuu paikalle. Mutta
hyvästi nyt, herraseni!"

Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin suurempi vene vieraineen laski
maihin saaren rannalle.

Matkalla oli Timar lakkaamatta jutellut Timealle Almirasta ja
Narcissasta, saadakseen lapsiraukan unohtamaan pahoinvointinsa ja
aallokon aiheuttaman pelkonsa. Niin pian kuin hän pani jalkansa
maalle, oli pahoinvointi muuten haihtunut.

Timar kulki edellä tietä näyttäen. Timea seurasi nojaten Eutymin
käsivarteen. Kaksi matruusia ja perämies kantoivat vaihtotavaroita
muutamissa säkeissä, paarille ladottuina.

Jo etäältä kuultiin Almiran haukunta. Ne olivat tervetuliaisääniä,
joilla sillä oli tapana ilmoittaa hyvien ystävien tulo. Tällöin se
aina juoksi tulijoita vastaan.

Tänään se tuli aina puolitiehen asti. Ensin se kierteli haukkuen
koko seurueen ympäri, sitten se vaihtoi vuoron perään tervehdyksen
perämiehen, matruusien ja Timarin kanssa. Tultuaan Timean luo osasi
se astua suutelemaan tämän kättä, mutta lähestyessään Eutymia se
äkkiä mykistyi, alkoi nuuskia häntä joka paikasta ja kulki sitten
koko ajan hänen kintereillään. Se nuuski lakkaamatta, ravisti välistä
päätään, naksutteli korviaan, niin että kaikui. Tästä miehestä sillä
näytti olevan omat ajatuksensa.

Saarimajan emäntä odotti ovellaan tulijoita ja nähdessään heidät
puiden välistä, huusi hän äänekkäästi:

"Noëmi!"

Tätä kutsua noudatti joku, joka tuli puutarhan perältä. Kahden
korkean, tiheän vattupensaan välistä, joiden latvat muurin tavoin
yhtyivät miltei yhteen, astui esiin nuori tyttö.

Kasvot ja vartalo ovat kehitysijässä olevan lapsen. Hän on puettu
valkeaan paitaan ja valkeaan hameeseen. Ylöskäännetyssä päällyshameen
helmassa on hänellä poimimiaan hedelmiä.

Hän on ihana ilmestys. Hänen kasvonsa ovat hienot ja heleät
kuin valkoruusu, punastuessaan kuin punaruusu. Kirkkaalla
pyöreäkaartoisella otsalla lepää itse hyvyys, mikä on täydessä
sopusoinnussa ilmehikkäiden sinisilmien viattoman katseen kanssa,
ja hienopiirteisten huulien kiinteä hohde ilmaisee pirteätä
tarkkaavaisuutta ja kainoa häveliäisyyttä. Tuuhea, kellanruskea
tukka liehuu luonnonkiharoina tuulessa. Syrjään heilahtanut kiehkura
paljastaa mitä suloisimman pikku korvan. Kasvoilla lepää ääretön
sulous. Mahdollista on, ettei kuvanveistäjä ottaisi mallikseen
jokaista erikoispiirrettä ja kenties eivät nämä kasvot marmoriin
hakattuina edes olisi mielestämme kauniit, mutta pää ja koko olento,
sellaisena kuin ne tässä ilmenevät, huokuvat sellaista suloutta ja
viehkeyttä, että tyttö lumoo meidät ensi silmäyksellä ja tenhoo yhä
enemmän, kuta kauemmin häntä katselemme. Toiselta olkapäältä on paita
valunut alas. Mutta jott'ei sekään olisi paljas, istuu sillä valkea
kissa painaen päätään tytön poskea vasten.

Hänen pienet, kauniit jalkansa ovat paljaat. Miksi ei hän kävelisi
paljain jaloin? Kulkeehan hän täällä matolla, mitä komeimmalla
samettimatolla? Syksyinen ruohokenttä on siroteltu täyteensä sinisiä
veronikoita ja punaisia geranium-kukkia.

Eutym, Timea ja Timar pysähtyivät vattupensaikon päähän odottamaan
häntä.

Tyttö arveli tervehtivänsä vieraita parhaiten tarjoamalla heille
helmastaan hedelmiä.

Ne olivat kauniita punertavia bergamotteja. Hän kääntyi ensiksi
Timarin puoleen. Timar valitsi joukosta kauneimman ja ojensi sen
Timealle.

Molemmat tytöt kohauttivat olkapäitään -- Timea senvuoksi, että
hän kadehti toiselta lapselta pientä valkeata kissaa, joka lepäsi
sen olalla. -- Noëmi senvuoksi, että Timar oli ojentanut hedelmän
Timealle.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi hänelle emäntä. "Olisit ensin
asettanut hedelmät koriin ja tarjonnut siitä. Käykö nyt tuollainen
tarjoaminen päinsä?"

Tyttö punastui korviaan myöten ja juoksi äidin luo. Tämä kuiskasi
hänen korvaansa muutamia sanoja, joita toiset eivät saattaneet
kuulla, suuteli sitten lasta otsalle ja sanoi ääneen:

"Mene nyt ottamaan vastaan meriväen tuomiset. Anna kantaa ne kamariin
ja täytä sitten säkit jauholla, ruukut hunajalla ja heidän korinsa
kypsillä hedelmillä. Sitten valitset heille kaksi vohlaa."

"Minä en tahdo valita", kuiskasi tyttö, "anna heidän itsensä tehdä
se."

"Sinä hupakko", sanoi äiti ystävällisesti nuhdellen. "Jos asia olisi
sinun määrättävissäsi, pitäisit sinä kaikki vohlat etkä antaisi
teurastaa ainoatakaan. -- No niin, valitkoot vain itse. Älköön
kenelläkään olko valittamisen syytä. Minä hommaan sillä aikaa
keittiössä."

Noëmi kutsui merimiehet luokseen ja avasi varastohuoneet. Hän
järjesti viisaasti ja oikeudenmukaisesti vaihtokaupan, antoi kullekin
viiniryypyn kaupanpäällisiksi, kehotti heitä pitämään saarta
muistissaan, kun seuraavan kerran kulkisivat ohitse, ja meni sitten
keittiöön.

Siellä hän ei odottanut käskyä ruveta kattamaan pöytää. Pienelle
kuistin pöydälle hän levitti hienon kaislaliinan, asetti sille neljä
lautasta sekä yhtä monta veistä, haarukkaa ja tinalusikkaa. -- Entä
viides henkilö?

Hän istuisi kissan pöydässä.

Kuistille johtavien portaitten vieressä on pieni puinen penkki.
Keskelle sitä asetetaan savilautanen, sen viereen pieni veitsi,
haarukka ja lusikka ja kumpaankin päähän puulautanen, toinen
Almiralle, toinen Narcissalle. Sitten kun vieraat ovat istuutuneet
pöytään emännän kera ja ottaneet lautaselleen vadista, kulkee tämä
kissapöytään, missä Noëmi omantunnon mukaisesti jakaa sen sisällön
vieraittensa ja itsensä välillä. Mureat palat saa Narcissa, luiset
Almira ja itse hän ottaa viimeiseksi. Ensin mainitut eivät saa
koskea ruokaan ennenkuin hän on jäähdyttänyt sen puhaltelemalla,
niin innokkaasti kuin Almira heristääkin korviaan ja kissa köyristää
selkäänsä emäntänsä olalla. Niiden täytyy totella lasta.

Saaren valtiatar tahtoi -- hyvänkö vai huonon unkarilaisen tavan
mukaan -- osoittaa vierailleen, etupäässä Timarille, ettei hänen
keittiönsä ollut tämän metsästyssaaliin tarpeessa. Hän oli
valmistanut viklat suurimojen kera, mutta kuiskannut jo edeltäkäsin
Timarin korvaan, että tämä oli vain naisten ruokaa; herroille oli
muun muassa paistettu hyvää silavaa. Timar ottikin sitä lautaselleen
aika lailla. Eutym ei koskenut siihen, ja Timea nousi äkkiä pöydästä.
Hänen käytöksensä tuntui kuitenkin luonnolliselta. Hän oli useita
kertoja heittänyt uteliaita silmäyksiä toisen pöydän seurueeseen eikä
ollut ihmeellistä se, että hän nousi nopeasti ja istuutui Noëmin
viereen. Solmivathan nuoret tytöt hyvin pikaisesti ystävyysliittoja.

Timea ei ymmärtänyt unkarin kieltä eikä Noëmi puolestaan kreikkaa,
mutta heidän välissään oli Narcissa, joka ymmärsi molempia kieliä,
yhtä hyvin kumpaakin.

Valkoinen kissa näytti oivallisesti ymmärtävän Timean sanat "horaion
galion" [kaunis pikku kissa], joita seurasi hänen valkokätösensä
silitys. Vastaukseksi hiipi kissa hänen syliinsä, hieroi päätään
hänen valkeita poskiaan vasten, avasi kauniin punaisen suunsa
terävine hampaineen ja katseli häntä veitikkamaisin silmin. Sitten se
hypähti hänen olalleen, ryömi hänen kaulaansa pitkin ja vaelsi sitten
taas Noëmin luo ja sieltä taas takaisin.

Noëmi iloitsi siitä, että vieras neito piti niin paljon hänen
lemmikistään.

Mutta tähän iloon sekaantui pian jonkinmoista katkeruutta hänen
huomatessaan vieraan tytön suuresti ihastuneen hänen kissaansa,
pitäen sen yksin hallussaan ja suudellen sitä lakkaamatta. Vielä
tuskallisempaa oli hänestä nähdä, miten helposti Narcissa tuli
uskottomaksi hänelle, miten auliisti se vastaanotti vieraan tytön
hyväilyt eikä ensinkään välittänyt hänen kutsustaan "Narcissa!",
jolla hän tahtoi viekoitella sitä luokseen. "Horaion galion" oli
mieluisampi kuulla.

Noëmi vihdoin suuttui Narcissaan ja tarttui sen häntään vetääkseen
sen luokseen. Narcissa puolustautui kynsillään ja raapaisi
valtiatartaan käteen.

Timealla oli ranteensa ympärillä sininen emaljinen rannerengas, joka
oli käärmeen muotoinen. Kun Narcissa raapaisi emäntäänsä, vetäisi
Timea taipuisan rannerenkaan käsivarrestaan ja tahtoi työntää sen
Noëmin käden yli, ilmeisesti aikeessa saada tämä unohtamaan kipunsa.
Mutta Noëmi käsitti asian toisin: hän luuli vieraan neidin tahtovan
ostaa häneltä Narcissan. Mutta Narcissa ei ollut ostettavissa.

"Minä en tarvitse tätä rannerengasta! Minä en anna Narcissaa pois.
Pitäkää rannerenkaanne! Narcissa jää minun luokseni. Tule tänne,
Narcissa!"

Kuu Narcissa ei halunnut ottaa kutsua kuuleviin korviinsakaan,
näpäytti Noëmi häntä kevyesti päähän, jolloin säikähtynyt eläin
hypähti alas penkiltä, kiipesi ähisten ja puhisten pähkinäpuuhun ja
sihisi äkäisesti.

Kun Timea ja Noëmi tällä hetkellä katsahtivat toisiinsa, lukivat he
toistensa silmistä unentapaisen aavistuksen. Heistä tuntui samalta
kuin siitä, joka sulkiessaan silmänsä yhtäkkiä uneksii vuosikausien
elämän ja herätessään on unohtanut kaiken ja muistelee vain unen
olleen hyvin pitkän.

Nämä molemmat nuoret tytöt tunsivat katseittensa kohdatessa, että he
kerran salaperäisellä tavalla tulisivat vaikuttamaan toinen toisensa
kohtaloihin, että heillä tulisi olemaan jotakin yhteistä, tuskallista
tai iloista, mutta että he kenties vain kuin unessa tulisivat
tietämään tuottaneensa toinen toisilleen tämän surun tai tämän ilon.

Timea hypähti ylös Noëmin rinnalta ja jätti rannerenkaan emännälle.
Sitten hän istuutui Eutymin viereen ja nojasi päänsä hänen
olkapäätään vasten.

Timar tulkitsi lahjan merkityksen.

"Neiti lahjoittaa rannerenkaan tuolle nuorelle tytölle muistoksi. Se
on kultainen."

Tuskin hän oli maininnut sen olevan kultaa, kun rouva jo viskasi sen
luotaan kuin se olisi ollut elävä käärme. Hän katsoi levottomana
Noëmia eikä kyennyt edes lausumaan kiitosta.

Siinä samassa veti Almira kaikkien huomion puoleensa. Se oli äkkiä
hyökännyt sijaltaan, pää ylhäällä päästänyt pitkän ulvonnan ja alkoi
nyt haukkua syvällä äänellä, äänellä, joka tärisytti ilmaa. Sen
haukunta muistutti leijonan kiljuntaa, kiivaasti sysäyksittäin se
haukahti kuin taisteluun vaatien.

Se ei juossut eteenpäin vaan pysähtyi kuistin edustalle, työnsi
etukäpälänsä eteenpäin ja heitteli takakäpälillään multaa taakseen.

Emäntä kalpeni. Puiden välissä asteli joku polkua pitkin.

"Noin haukkuu koira vain _yhtä ainoaa_. Kas tuossa! Hän se on!"




Kolmas luku.

ÖISET ÄÄNET.


Alhaalta rannasta asteleva mies on omituisen näköinen Hän on puettu
puseroon ja roimahousuihin. Kaulan ympäri on kiedottu punainen
kattuuniliina ja päätä peittää turkkilainen fetsi.

Hänen kasvonsa ovat kauniit. Jos hän istuisi hiljaa maalarin mallina,
arvelisi jokainen hänet nähdessään, että siinäpä malli sankarista;
mutta hänen astuessaan esiin ilmielävänä on jokaisen ensi ajatus:
"Hän on vakoilija!" Hänen piirteensä ovat säännölliset, silmät tummat
miltei mustat, tuuhea tukka on kihara, huulet hienopiirteiset, mutta
nämä silmiä ympäröivät rypyt, nämä alaspäin kaareutuvat suupielet ja
epämääräisesti harhailevat silmät ilmaisevat luonnetta, joka on omien
halujensa orja.

Almira haukkui raivoissaan miestä, joka uhmaavan välinpitämättömänä
asteli eteenpäin tietoisena siitä, että toisten velvollisuus oli
suojella häntä. Noëmi huusi koiraa olemaan hiljaa, mutta siitä se ei
välittänyt. Hän tarttui sitä korviin ja veti taaksepäin. Almira ulvoi
ja murisi vihoissaan siitä vääryydestä, mitä sen korville tehtiin,
mutta ei lakannut haukkumasta. Viimein Noëmi pani jalkansa sen pään
päälle ja polki sen maahan. Nyt vasta se alistui. Se ojentautui
muristen pitkäkseen antaen tytön jalan levätä suuren, mustan päänsä
päällä, aivan kuin se olisi ollut taakka, josta ei voinut vapautua.

Vihellellen ja rallattaen mies lähestyi. Hän huusi jo kaukaa:

"Vai on teillä täällä yhä tuo kirottu koira! Miksi ette ole sitä
lopettaneet? Loppujen lopuksi kai minun täytyy raivata se tieltäni.
Sinä senkin tyhmä elukka!"

Kun nuorukainen oli tullut Noëmin luo, ojensi hän tuttavallisesti
hymyillen kätensä tytön kasvoja kohti aikoen nipistää häntä poskesta,
mutta Noëmi vetäytyi nopeasti pois.

"Oletko yhä vielä kesytön, pikku morsiameni? Kas, kuinka olet
kasvanut sitte viime näkemän."

Noëmi katsoi pää ylväästi pystyssä puhujaa. Kuinka hän saikin
kasvonsa häijyiksi yht'äkkiä! Hän rypisti kulmakarvojaan, työnsi
huulensa eteenpäin ja katsoi mieheen uhmaten, terävästi. Hänen
kasvojensa värikin muuttui. Ruusuinen iho muuttui silmänräpäyksessä
tuhkanharmaaksi. Hän osasi todella näyttää oikein ilkeältä, kun vain
tahtoi. Mutta mies sanoi hänelle:

"Oi kuinka sinusta on tullut kaunis!"

Vastauksen sijasta Noëmi kääntyi koiraan päin.

"Vaiti, Almira!"

Aivan kuin kotonaan tulija astui kuistille, missä hän ensi
työkseen suuteli emännän kättä. Sitten hän tervehti ystävällisellä
alentuvaisuudella Timaria, kumarsi kohteliaasti Eutymille ja Timealle
ja ryöpsähytti heti puhetulvan: "Hyvää iltaa, rakas anoppi! Nöyrin
palvelijanne, herra komissaario! Nimeni on Teodor Kristyan. Olen
kapteeni ja ritari, tämän kunniallisen rouvan tuleva vävy. Isämme
olivat hyviä ystäviä ja kihlasivat Noëmin ja minut. Minun on tapana
vierailla joka vuosi rakkaitteni luona täällä heidän kesäasunnossaan
katsomassa, miten paljon morsiameni on kasvanut. Olen erinomaisen
iloinen tavatessani teidät täällä, herraseni -- jos oikein muistan
on nimenne Timar? Minulla on jo ennen ollut ilo kohdata teidät
toisaalla. Toinen herra näyttää..."

"-- Ymmärtävän vain kreikkaa", keskeytti Timar ja työnsi samalla
kätensä niin syvälle takintaskuihin, että näytti siltä, kuin hän
olisi tahtonut tehdä tulijalle mahdottomaksi puristaa hänen kättään
jälleennäkemisen ilossa. Häntähän oli helppo kohdata, matkustavaista
kauppakommissaariota.

Teodor Kristyan ei liioin katsonut tarpeelliseksi askaroida enempää
Timarin kanssa. Hän katsoi elämää käytännöllisemmältä puolelta.

"Näyttääpä siltä kuin minua olisi täällä odotettu. Oiva ateria --
neljännet ruokaneuvot käyttämättä! Silavaa! Se on heikko puoleni.
Kiitoksia paljon, rakas mamma, kiitos herraseni, ja te neitiseni!
Minulle illallinen kyllä maistuu. Kiitos, tuhat kiitosta!"

Eikä kenkään näistä mainituista henkilöistä ollut pienimmälläkään
tavalla kehoittanut häntä istumaan pöytään tai pitämään hyvänään sen
herkkuja, mutta hän oli otaksuvinaan heidän pyytämällä pyytäneen
häntä. Sitten hän ryhtyi silavaan tarjoten useita kertoja sitä
Eutymille ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään kristityn sielun,
joka ylenkatsoi tätä jumalten ruokaa.

Timar nousi pöydästä sanoen emännälle: "Matkustajani ovat väsyneet.
Heille on lepo tarpeellisempi kuin ruoka. Tahdotteko olla
ystävällinen ja valmistaa heidän vuoteensa."

"Ne ovat aivan kohta kunnossa!" vastasi rouva. "Noëmi, auta neitiä
riisuutumaan."

Noëmi nousi ja seurasi äitiään sekä molempia vieraita sisähuoneeseen.
Timarkin lähti pöydästä, jonka ääreen tulija jäi yksin istumaan.
Ahnaasti hän ahmi kaiken ravinnoksi kelpaavan, mitä oli jälellä.
Silläaikaa loruili hän herkeämättä Timarille ja heitti haarukkansa
päästä imemänsä luut Almiralle.

"Teillä mahtoi olla hiivatin vaivalloinen matka tässä kovassa
tuulessa. Minua ihmetyttää, miten pääsitte Demir Kapin ja Fatalian
ohi. -- Ota pois, Almira, äläkä enää vihoittele minulle, tyhmä
elukka! -- Muistatteko vielä, herraseni, että kerran kohtasimme
toisemme Galatz'issa? -- No, tuon saat myös, musta hirviö."

Kääntyessään viimein ympäri huomasi hän, ettei Timaria enempää kuin
Almiraakaan ollut enää huoneessa. Kumpikin oli hänet jättänyt.
Timar oli kiivennyt ullakolle, minne hän valmisti itselleen vuoteen
tuoksuvista heinistä. Almirakin oli ryöminyt piiloon johonkin
nurkkaan.

Nyt hänkin käänsi tuolinsa ympäri, ei kuitenkaan ennenkuin oli
tyhjentänyt viiniruukun ja toisten vieraiden lasit viime tilkkaan
asti. Senjälkeen hän veisti tikun tuolista, jolla istui, ja kaivoi
sillä hampaitaan, levollisena kuin mies, joka rehellisesti on
ansainnut iltasensa.

Yö oli tullut. Lopen väsyneitä matkailijoitamme ei tarvinnut uneen
tuudittaa.

Timar oli ojentautunut suoraksi ihanasti tuoksuviin heiniin ja arveli
tänä yönä nukkuvansa kuin kuningas. Mutta hän erehtyi luulossaan.
Suurten ja vaihtelevien vaivojen perästä on juuri vaikeinta saada
unen päästä kiinni. Toinen toistaan ajavat kuvat ryntäsivät hänen
mieleensä sekaisina kuvasarjoina, takaa ajavien hahmojen, uhkaavien
karien, vesiputousten, vieraitten naisten, mustien koirien ja
valkoisten kissojen muodossa. Myrsky ulvoi kaiken keskellä,
laivatorvet räikkyivät, ruoskat paukkuivat, kultaa satoi alas ja
ihmiset nauroivat, kuiskuttelivat ja huusivat sikin sokin.

Ei auttanut vaikka hän sulki silmänsä. Äänet ja näyt silloin
vain lisääntyivät. Ja äkkiä alettiin puhua hänen allaan olevassa
huoneessa. Äänet olivat hänelle tuttuja. Emäntä ja viimeksi tullut
vieras, juttelivat keskenään. Ullakon erotti huoneesta vain ohut
lautakatto, ja hän kuuli jokaikisen sanan yhtä selvästi kuin se olisi
kuiskattu hänen korvaansa. He puhuivat hiljaa, hillityllä äänellä,
vain silloin tällöin korotti mies ääntään.

"No, mamma Terese, onko sinulla paljon rahaa?" hän alkoi.

"Tiedät liiankin hyvin, ettei minulla ole yhtään. Etkö tiedä minun
harjoittavan vain vaihtokauppaa, joten en ota vastaan ensinkään
rahaa?"

"Se on hyvin typerää, eikä ollenkaan miellytä minua. En myöskään voi
sitä uskoa."

"Asia on kuin sanon. Se, joka tulee luokseni ostamaan hedelmiä,
jättää sijaan jotakin, jota voin käyttää hyväkseni. Mitä minä täällä
tekisin rahoilla?"

"Minä kyllä tiedän, mitä tekisit. Antaisit ne _minulle_. Minua et
milloinkaan ajattele. Kun minä nain Noëmin, et kai voi antaa hänelle
kuivatttuja kukkia myötäjäisiksi! Tyttäresi onni ei ensinkään
ole sydämelläsi. Auttaisit minua eteenpäin, että saavuttaisin
varman aseman maailmassa. Juuri tällä hetkellä on minut nimitetty
ensimmäiseksi tulkiksi lähetystöön, mutta minulla ei ole rahaa, millä
matkustaa sinne, sillä minulta on taskustani varastettu kaikki rahat,
ja nyt minä menetän senvuoksi paikkani."

Rouva vastasi levollisesti:

"En usko kenenkään antaneen sinulle virkaa, jonka voisit menettää;
mutta uskon kyllä sinulla olevan viran, jota et voi menettää. Uskon
myöskin, ettei sinulla ole yhtään rahaa, mutta en usko, että niitä
olisi varastettu sinulta."

"No, usko minun puolestani mitä tahansa, tai ole uskomatta. Minä en
myöskään usko sinun olevan ilman rahoja. Sinulla täytyy olla niitä.
Salakuljettajat laskevat tässä maihin. Ja he maksavat runsaasti."

"Se on totta. Välistä nousee salakuljettajia maihin saarelle, mutta
he tulevat harvoin majani läheisyyteen, ja kun se joskus tapahtuu
ostavat he juustoa antaen minulle sijaan suolaa. Tahdotko suolaa?"

"Tahdotko tehdä minusta pilaa, vai mitä? Entä nämä rikkaat
matkustajat, jotka tänä yönä nukkuvat kattosi alla?"

"En tiedä, ovatko he rikkaita."

"Pyydä heiltä rahaa! Vaadi sitä! Pois tuo tekopyhä ilme! Päästä
minut kuulemasta tuosta austraalialaisesta vaihtokaupasta. Hanki
tukaatteja, jos tahdot elää sovussa minun kanssani. Tiedäthän, että
minun on tarvis vain ilmaista yksikin sana asianomaisessa paikassa,
niin olet hukassa."

"Puhu hiljaa, onneton!"

"Vai pyydät sinä minua jo puhumaan hiljaa? No, tee minut mykäksi
yhdellä kertaa! Ole ystävällinen nyt, Terese! Anna minulle hiukan
rahaa!"

"Mutta eihän koko talossa ole. Älä kiusaa minua! Minulla ei ole
äyriäkään. Enkä tahdokaan rahoja. Minun silmissäni lepää kirous
kaiken sen yli, mitä kutsutaan rahaksi. Tuossa ovat kaikki
laatikkoni. Etsi niistä kaikista ja jos löydät, niin ota ne."

Kuten näytti, ei mies lyönyt laimin käyttää hyväkseen tätä lupaa,
sillä hetki sen jälkeen kuuli Timar hänen huudahtavan:

"Oi, mitä tämä on? Kultainen rannerengas!"

"Niin, vieras neiti antoi sen Noëmille. Jos sinulle on siitä hyötyä,
niin ota se!"

"Se on kymmenen tukaatin arvoinen. Onhan sekin parempi kuin ei
mitään. Älä pahastu Noëmi. Kun sinusta tulee minun vaimoni, ostan
sinulle kaksi rannerengasta, joista kumpikin maksaa kolmekymmentä
tukaattia ja keskelle saat sinä safiirin -- ei, smaragdin?"

"Kumman mieluummin tahdot, safiirin vaiko smaragdin?"

Hän nauroi itse päähänpistolleen, ja kun ei kukaan vastannut hänen
kysymykseensä, jatkoi hän:

"Mutta, mamma Terese, valmistappa nyt yösija rakkaalle tulevalle
vävyllesi, Teodorillesi, jotta hän uneksisi suloisesti kaikkein
rakkaimmasta Noëmistaan."

"Minulla ei ole vuodetta sinulle. Viereisessä huoneessa ja ullakolla
nukkuvat vieraamme, täällä meidän kanssamme sinä et voi nukkua. Se
ei olisi soveliasta. Noëmi ei enää ole lapsi. Mene ulos kuistille ja
paneudu maata penkille."

"Oi sinä kovasydäminen, epäinhimillinen Terese! Sinä osoitat minut
ulos kovalle penkille minut, ainoan, tulevan rakkaan vävysi."

"Noëmi, anna minulle tyynysi!"

"Kas tuossa, ota se! Tässä on peitteenikin. Nuku hyvin!"

"Kyllä, jos vain se kirottu koirahirviö ei ole siellä ulkona. Se
ilkeä elukka raatelee minut."

"Älä sitä pelkää. Minä sidon sen kiinni. Eläinparka! Sitä ei tarvitse
panna kahleisiin muulloin, kuin sinun ollessasi täällä."

Rouva Teresen oli vaikeata vietellä Almira esiin piilopaikastaan.
Koiraparka tiesi varsin hyvästi, mitä nyt seuraisi, mutta se oli
tottunut tottelemaan ja se antoi emäntänsä vihdoin sitoa itsensä
kahleisiin. Mutta sitä raivokkaampi oli koira sitä kohtaan, jonka
tähden se vangittiin.

Niin pian kuin Terese oli palannut huoneeseensa ja Teodor oli
jäänyt yksin kuistille alkoi Almira kiivaasti haukkua tanssien
hurjasti ympäri sitä pientä avointa paikkaa, jonka kahle jätti sen
käytettäväksi. Aika ajoin se nykäsi vetääkseen kaulanauhan ja kahleen
päänsä yli tai kiskaistakseen juurineen sireenin, johon sen kahle oli
kiinnitetty.

Teodor ärsytti sitä tällöin vielä enemmän. Hänelle tuotti iloa
ärsyttää eläintä, joka ei voinut hyökätä hänen kimppuunsa ja joka
senvuoksi sihisi raivosta.

Hän meni aivan koiran lähelle jättäen vain jalanverran välimatkaa
itsensä ja sen kohdan välille, mihin koira saattoi kahleiltaan
ulottua, jonka jälkeen hän alkoi ryömiä nelinkontin ja irvistellä.
Hän pisti ulos kielensä, sylki sitä silmiin ja matki sen haukuntaa.

"Vouv, vouv! Sinä tahtoisit mielelläsi tarrata minuun, vai mitä?
Vouv, vouv! Tässä on nenäni, pure se pois, jos voit! Oletpa sinä
kaunis koira! Sinä ilkeä elukka! Vouv, vouv! No, kiskaise sitten
poikki kahleesi! Vedä sormikoukkua kanssani! Pureppa sormeani! Sehän
on aivan kuonosi edessä. Iske kiinni vain, jos haluat!"

Almira hillitsi raivonsa äkkiä. Se ei enää haukkunut, se tuli
tajuihinsa. "Viisaampi antaa perään", ajatteli koira. Se kohotti
päätään, kuin olisi se tahtonut katsella alas toista nelijalkaista
eläintä, kääntyi sitten ympäri ja raapi koiran tavoin takajaloillaan,
jolloin ruohoa ja hiekkaa nousi ilmaan, niin että toisen eläimen
silmät ja suu tulivat niitä täynnä, ja se alkoi haukkua ihmisen
tavoin, s.o. kirota. Mutta Almira vetäytyi kahleineen sireeninrungon
taakse eikä tullut enää esiin. Se ei haukkunutkaan enää,
kuumeentapainen huohottaminen vain kuului vielä hetkisen.

Timar makasi sitä kuunnellen. Hän ei voinut nukkua. Hän oli jättänyt
ullakon oven auki päästääkseen valoa sisään. Oli kuutamo ja koiran
vaiettua lepäsi seudun ylitse syvä hiljaisuus, joka teki yön ja
yksinäisen seudun yksinäiset äänet vielä eriskummallisemmiksi.

Tänne ei kuulu ihmisääniä, vaunujen rätinää eikä myllyjen pauhua.
Tämä on rämeiden, saarien ja hiekkasärkkien valtakunta. Aika ajoin
kuuluu syvä-äänistä surinaa yössä. Se on kaulushaikaran, rämelinnun
laulua. Yölintujen lento tuntuu häipyvältä soinnulta, ja lepäävä
tuuli tekee itselleen harppuja poppeleista, joiden värisevien
lehtien lomitse se suhisten kulkee. Vesikoira ulvoo kaislikossa
matkien itkevän lapsen ääntä, ja orava hyrrää majan valkeata
seinää vasten. Ympärillä avartuu tumma, tuuhea metsä, jossa keijut
keinuvat soihtutanssissaan ja virvatulet ajavat toisiaan takan
lahopuiden seassa, mutta puutarhan kukkiin valaa kuu hopeahohdettaan
ja loistosiipiset yölepakot parveilevat korkeiden runkoruusujen
ympärillä.

Mikä ihmeellinen paikka! Sielu vaipuu mietteisiin. Kuinka ylevä,
kuinka jumalallinen tämä autio seutu onkaan!

Kunpa ei ihmisääniä sorahtelisi näihin öisiin ääniin!

Mutta niin kuitenkin on laita.

Alhaalla majan molemmissa pikku huoneissa lepää samaten ihmisiä,
joilta joku paha henki on riistänyt yöunen, ja sieltä kuuluu syviä
huokauksia öisten äänien säestykseksi.

Toisesta huoneesta kuulee Timar jonkun yön hiljaisuudessa huokaavan:
"Oi, Jesus!" -- toisesta "Oi, Allah!"

Siellä ei osata nukkua. Mikä riistääkään unen alhaalla nukkuvilta?

Timar, koettaessaan koota ajatuksiaan saa äkkiä päähänpiston,
mikä saattaa hänet hypähtämään vuoteeltaan, pukemaan päälleen
päällystakkinsa, jota hän on käyttänyt peitteenään ja nopeasti
juoksemaan tikapuita alas, jotka on pystytetty ullakon ovea vasten.

Samassa silmänräpäyksessä oli aivan sama ajatus syntynyt erään toisen
henkilön aivoissa toisessa alhaalla olevista huoneista. Ja kun Timar
tultuaan talon nurkalle hillityllä äänellä huusi "Almira!", kuului
yht'aikaa toinen ääni kuistille antavasta ovesta samoin kutsuvan
koiraa, aivan kuin olisi toinen ääni ollut toisen aavemainen kaiku.
Molemmat huutajat lähenivät hämmästyneinä toinen toisiaan. Timar
kohtasi Teresen. "Olette noussut vuoteeltanne?" Terese kysyi.

"En saanut unta."

"Ja mitä tahdoitte Almirasta?"

"Tahdon avoimesti tunnustaa sen teille. Päähäni pälkähti ajatus, että
tuo,... ihminen olisi myrkyttänyt koiran, kun se äkkiä vaikeni."

"Aivan sama ajatus johtui minun mieleeni. -- Almira!"

Koira tuli esiin kopistaan heiluttaen häntäänsä.

"Ei sitä mikään vaivaa", Terese sanoi. "Vieraan yösija kuistilla on
koskematon. Tule, Almira! Minä päästän sinut kahleistasi."

Eläin painoi päänsä emäntänsä helmaan, antoi levollisesti ottaa
kaulastaan nahkanauhan, hypähti hänen päälleen, nuoli hänen poskiaan
ja kääntyi sitten Timarin puoleen, nosti suuren käpälänsä pannen
sen koiran kunnioitusta ilmaisevin elein Timarin käteen. Sitten se
ravisteli itseään, ojentelihe pitkin pituuttaan, heittäytyi ensin
oikealle, sitten vasemmalle kyljelleen ja makasi sen jälkeen hiljaa
pehmeässä ruohikossa. Se ei enää haukkunut.

Siitä saattoi olla varma, ettei sen vihollinen ollut enää saarella.

Terese lähestyi Timaria. "Tunnetteko tätä miestä?"

"Olen kerran kohdannut hänet Galatz'issa. Hän tuli kerran laivaani
ja käyttäytyi niin, etten saanut selville, oliko hän vakoilija vaiko
salakuljettaja. Loppujen lopuksi ajoin hänet maihin. Siihen supistuu
koko tuttavuutemme."

"Kuinka tulitte sitten ajatelleeksi, että hän olisi myrkyttänyt
Almiran?"

"Tunnustan totuuden. Joka ainoa sana, joka puhutaan alakerrassa,
kuuluu ullakolle ja pantuani levolle oli minun pakko kuulla koko
keskustelunne hänen kanssaan."

"Kuulitteko siis hänen uhkauksensakin? Jos minä en tyydyttäisi häntä,
tarvitsisi hänen lausua vain yksi sana, ja me olisimme hukassa."

"Kuulin sen kyllä."

"Mitä siis ajattelette meistä? Että jokin suuri, sanomaton rikos
on karkoittanut meidät tälle saarelle, kauas kaikesta kunniasta ja
rehellisyydestä, eikö niin? Tai että meillä on täällä sellaista
hommaa, josta ei uskalleta puhua? Tai että me olemme kirotun
perheen kodittomia jälkeläisiä, jotka pysytteleivät täällä piilossa
viranomaisten silmiltä? Sanokaa, mitä ajattelette meistä?"

"En mitään, rakas rouva. Minä en vaivaa aivojani sellaisella. Te
olette yhdeksi yöksi vieraanvaraisesti antanut minulle katon pääni
päälle. Siitä olen teille kiitollisuudenvelassa. Myrsky on la'annut.
Huomenna minä jatkan matkaani enkä ajattele sen enempää, mitä olen
kuullut ja nähnyt tällä saarella."

"Mutta minä en salli teidän jättävän meitä tällä lailla. Te
olette tahtomattanne saanut kuulla asioita, joita ei saa jättää
selittämättä. En tiedä miksi, mutta ensi näkemältä te herätitte
minussa kunnioitusta, ja se ajatus vaivaa minua, että te eroaisitte
meistä epäillen ja halveksien meitä. Tämä epäilys ei antaisi teidän
enemmän kuin minunkaan nukkua tämän katon alla. Yö on tyyni ja sangen
sovelias kuulemaan katkeran elämän salaisuudet. Ne kuultuanne saatte
meitä tuomita. Minä en ole peittelevä mitään, vaan rehellisesti
kertova totuuden. Kuultuanne tämän aution saaren ja tämän savimajan
historian, ette enää ole sanova: 'Huomenna minä lähden pois enkä enää
ajattele, mitä olen täällä nähnyt, mitä kuullut', vaan te olette
vuosi vuodelta tuleva tänne takaisin, kun tienne käy tästä ohitse,
ja te olette joka kerta lepäävä yön tämän rauhaisan katon alla.
Istuutukaa tähän portaille viereeni ja kuunnelkaa majamme historiaa."




Neljäs luku.

SAARELAISTEN ELÄMÄNTARINA.


"Kaksitoista vuotta sitten asuimme Pancsovassa, missä miehelläni oli
virka. Hänen nimensä oli Bellovary. Hän oli kaunis, nuori mies, ja me
rakastimme toisiamme suuresti. Olin silloin kahdenkymmenen vuotias,
hän kolmenkymmenen. Synnytin hänelle tyttären, jonka nimeksi panimme
Noëmi. Emme olleet rikkaita, mutta varakkaita. Hänellä oli virka,
kaunis talo, komea hedelmäpuutarha ja peltoja. Minä olin orpo hänen
naidessaan minut ja toin käteistä rahaa muassani. Saatoimme elää
hyvin."

"Miehelläni oli ystävä, josta hän piti paljon, Maxim Kristyan.
Tuo äskeinen vieras on hänen poikansa. Siihen aikaan hän oli
kolmentoista-vuotias, kaunis, suloinen, iloinen poika, oikein aika
velikulta. Jo silloin kun kannoin pikku tyttöstäni käsivarrellani,
sanoivat molemmat isät, että lapsista tulisi pari, ja minä iloitsin
suuresti, kun poika tarttui pikku tytön käteen ja kysyi häneltä:
'Tahdotko tulla vaimokseni?' ja lapsi hymyili herttaisesti hänelle."

"Kristyan oli viljakauppias olematta kumminkaan
varsinaisesti kasvatettu kauppiaaksi. Hän kuului noihin
pikkukaupunkilais-keinottelijoihin, jotka itse istuen paikallaan
antavat suurkauppiaiden vetää heitä vetoköydessään ja sokeasti
seuraavat heitä. Jos keinottelu onnistuu, käy heidän hyvin, jollei,
niin ovat he hukassa."

"Kun hän aina voitti, ei hänestä mikään ollut yksinkertaisempaa kuin
kauppaoppi. Keväällä hän otti selville, millainen laiho oli, ja
teki sitten tukkukauppiaiden kanssa sopimuksia siitä viljasta, joka
syksyllä luovutettaisiin."

"Hänen alituinen ostajansa oli tukkukauppias Atanasius Brazowics
Komornista, joka joka kevät antoi hänelle suuria summia etukäteen
viljasta, jota hänen syksyllä piti kulettaa hänen laivoihinsa ennen
sovittuun hintaan. Nämä kauppa-asiat olivat tuottavia Kristyanille,
mutta olen jälestäpäin ajatellut, ettei se ole oikeata kauppaa,
vaan onnenkauppaa, kun edeltäkäsin myydään jotakin, jota ei vielä
ole olemassa. Brazovics'illä oli tapana, kuten sanottu, antaa
Kristyanille paljon rahaa etukäteen, ja koska tällä, lukuunottamatta
taloaan, ei ollut mitään vakinaista omaisuutta, täytyi hänen hankkia
takauksia sitä vastaan. Mieheni rupesi ilolla takaajaksi, olihan
hän maatilanomistaja ja Kristyanin ystävä. Kristyan vietti hyvin
kevytmielistä elämää. Sillä aikaa kun mieheni istui päivät päästään
kumartuneena työpöytänsä yli, istui Kristyan Jumalan pitkän päivän
kahvilan ulkopuolella piippuaan poltellen ja jutellen toisten
liikemiesten kanssa. Mutta lopulta iski Jumalan ruoska. Vuosi 1816
oli kauhea vuosi. Keväällä olivat laihot kauniit koko maassa.
Laskelmien mukaan tulisi vilja olemaan halpaa. Kauppiaat pitivät
itseään onnellisina, jos voivat solmia sopimuksia, joiden mukaan
toimittaisivat vehnää neljän guldenin hintaan. Mutta tulikin sateinen
kesä. Kuusitoista viikkoa satoi yhtä mittaa. Vilja mätäni pelloilla.
Seutuja, joita ylistettiin toiseksi Kaanaaksi, ahdisti nälänhätä.
Syksyllä nousi vehnän hinta aina kahteenkymmeneen guldeniin, eikä
edes tähän hintaan ollut mitään kaupassa, sillä maanmies pidätti
viljavaransa siemeneksi."

"Muistan sen ajan", keskeytti Timar, "aloin juuri silloin urani
laivakomissaariona."

"Sinä vuonna, Maxim Kristyan huomasi olevansa kykenemätön täyttämään
sopimusta, jonka hän oli tehnyt Atanas Brazowicsin kanssa. Hänen tuli
maksaa hyvitykseksi suunnaton summa. Mitä Maxim Kristyan nyt teki?
Hän karhusi kaikki rahat, jotka hänellä oli lainassa, lainasi lisäksi
herkkäuskoisilta ihmisiltä ja katosi eräänä kauniina yönä Panesovasta
ottaen mukaansa kaikki rahansa ja jättäen jälkeensä ainoastaan
poikansa."

"Hän saattoi sen helposti tehdä. Kaikki hänen tulonsa olivat
käteisenä rahana eikä hän rakastanut ketään."

"Mutta miksi pitää rahaa olla maailmassa, kun se voi tehdä ihmisen
niin huonoksi, ettei hän enää rakasta muuta kuin sitä?"

"Hänen velkansa, hänen sitoumuksensa siirrettiin nyt niille, jotka
olivat olleet hänen ystäviään ja menneet hänelle takuuseen. Näiden
ystävien joukossa oli minunkin mieheni."

"Ja nyt tuli Atanas Brazowics pyytämään takaajia täyttämään
sopimuksen asettamat vaatimukset. Hän oli tosin antanut karanneelle
velalliselle rahaa etukäteen, ja me suostuimmekin korvaamaan
summan. Olisimme voineet myydä puolet maaomaisuudestamme, ja sillä
olisi velka ollut peitetty. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan, vaan piti kiinni sopimuksen täyttämisestä. Ei voinut
olla kysymystäkään siitä, kuinka paljon rahaa hän oli antanut; hänen
piti saada ne rahasummat, jotka me olimme velvolliset maksamaan. Hän
voitti sillä tavoin viidenkertaisesti. Hänen sopimuksensa oikeuttivat
hänet näin menettelemään. Me rukoilimme häntä kyynelsilmin tyytymään
pienempään voittoon, sillä häneen nähdenhän oli kyseessä vain
suurempi tai pienempi voitto, eikä mikään tappio. Mutta hän pysyi
järkähtämättömänä. Hän vaati takuumiehiä täyttämään kaikki hänen
vaatimuksensa."

"Mutta, kysyn minä, mitä hyötyä on uskonnosta ja uskosta ja kaikista
juutalais-kristillisistä uskontunnustuksista, kun on kerran sallittua
esittää sellaisia vaatimuksia?"

"Asia tuli tuomioistuimen käsiteltäväksi. Langetettiin tuomio, jonka
mukaan talomme, maamme, koko omaisuutemme otettaisiin takavarikkoon,
sinetöitäisiin ja menisi vasaran alle."

"Mutta mitä hyötyä on laista ja yhteiskuntalaitoksesta, kun joku
henkilö joutuu keppikerjäläiseksi velan tähden, josta hän ei itse ole
nähnyt äyriäkään, ja näkee olevansa syösty kurjuuteen toisen henkilön
tähden, joka on kadonnut näkymättömiin?"

"Teimme kaikkemme säästyäksemme täydellisestä turmiosta. Mieheni
matkusti Ofeniin ja Wieniin pyytämään puheillepääsyä. Tiesimme
kavalien petturien, jotka olivat karanneet toisten rahat mukanaan,
tavallisesti oleskelevan Turkinmaalla ja me pyysimme toimittamaan
Kristyanin luovuttamista pakottaaksemme hänet itsensä hyvittämään
velkojansa. Mutta kaikkialla meille vastattiin, ettei siihen ollut
voimaa."

"Mutta mitä hyötyä sitten on keisarista, ministereistä, maan
mahtajista, kun ne eivät pysty suojaamaan sorrettuja alamaisiaan?"

"Tämän hirveän iskun takia, joka teki meistä keppikerjäläisiä, ampui
miesparkani eräänä yönä kuulan sydämeensä."

"Hän ei voinut katsella perheensä kurjuutta, vaimonsa kyyneleitä,
lapsensa nälän riuduttamia, kalpeita kasvoja, ja hän pakeni kauas
meistä, tuonne maan alle."

"Oi, kauas meistä, tuonne maan alle!"

"Mutta mitä varten mies on olemassa, kun hän suuressa onnettomuudessa
ei tiedä muuta keinoa kuin tehdä itsemurhan ja jättää vaimonsa ja
lapsensa yksin kärsimään?"

"Eikä kurjuus kuitenkaan siihen loppunut. Olin kerjäläinen, jolla
ei ollut kattoa pään päällä; nyt minusta tahdottiin tehdä lisäksi
jumalankieltäjä. Itsemurhaajan vaimo pyysi sielunpaimeneltaan
lupaa saada haudata onneton puolisonsa, mutta turhaan. Tämä oli
hyvin ankara ja pyhä mies, jolle kirkon käsky oli kaikki kaikessa.
Hän kielsi vainajalta kunniallisen hautaamisen, ja minun täytyi
katsella, miten jumaloimani miehen maalliset jäännökset kuljetettiin
pyövelinkärryillä hiljaisuudessa haudattaviksi."

"Mutta mitä varten sitten on pappeja, kun he eivät voi ehkäistä
tällaista?"

"Mitä varten on koko maailma olemassa?"

"Puuttui vain, että minusta olisi tehty itsemurhaaja ja
lapsenmurhaaja, että minut olisi pakotettu surmaamaan itseni ja
lapseni. Kietaisin lapseni kaulahuiviin ja kannoin sen sylissäni
Tonavan rannalle."

"Olin yksin. Ei ainoakaan ihmissielu seurannut minua."

"Kuljin pari kolme kertaa edes takaisin rannalla nähdäkseni, missä
kohdin vesi oli syvin."

"Silloin joku tarttui minua takaapäin hameeseeni ja veti minut
takaisin. Käännyin ympäri nähdäkseni, kuka se oli. -- Tämä sama koira
se oli! Kaikkien elävien olentojen joukossa oli se ainoa ystävä, joka
minulle oli jäänyt!"

"Tämä tapahtui Ogradinasaaren rannalla. Tällä saarella meillä oli
kaunis hedelmäpuutarha sekä pieni kesäasunto. Sielläkin tuijotti joka
ovesta esivallan sinetti, ja saatoin liikkua vapaasti vain keittiössä
ja hedelmäpuutarhassa."

"Istahdin rannalle ja aloin ajatella. Mikä minä olen? Minä ihminen,
nainen, olisin huonompi eläintä? Nähdäänkö koiran milloinkaan
hukuttavan pentujaan tai ottavan itsensä hengiltä? Ei, minä en ole
surmaava itseäni enkä lastani! Tahdon elää ja kasvattaa sitä! Mutta
miten voin elää? Siten kuin sudet, mustalaiset, joilla ei myöskään
ole kotia eikä leipää. Käyskentelen ympäri kerjäten -- kerjäten
maalta, vesien syvyyksiltä, metsältä ja erämaalta; mutta ihmisiltä en
koskaan!"

"Miesparkani oli useasti puhunut eräästä pienestä saaresta, joka
oli muodostunut viisikymmentä vuotta sitten kaislikkoon Ogradinan
lähelle. Hän kävi usein syksyisin siellä metsästämässä ja tiesi
palatessaan jutella paljon eräästä ontosta kalliosta, jossa hän oli
saanut suojaa myrskysäällä. Hän sanoi: saarella ei ole omistajaa.
Tonava on luonut sen olemattomalle omistajalle. Ei mikään hallitus
tiedä siitä mitään, ei mikään maa voi vaatia sitä omakseen. Siellä
ei kenkään kynnä eikä kylvä. Maa, puut ja ruoho eivät kuulu
kenellekään. -- Kun nyt tämä saari on omistajaa vailla, niin miksi
en minä saattaisi ottaa sitä haltuuni? Rukoilen Jumalaa, rukoilen
Tonavaa antamaan minulle sen. Miksi he kieltäisivät sen minulta?
Minä viljelen siellä hedelmiä. Miten tulee minun menetellä? Mitä
hedelmälajeja valitsen? Sitä en tiedä. Hätä keinon keksii."

"Minulla oli vielä jälellä yksi vene. Tuomari ei ollut sitä nähnyt ja
siksi sitä ei oltu takavarikoitu. Siihen istuuduimme Noëmi ja Almira.
Minä soudin saarelle. En eläissäni ollut käytellyt airoja, mutta hätä
minulle senkin taidon opetti."

"Astuessani jalkani tälle maalle valtasi minut ihmeellinen tunne.
Oli kuin olisin äkkiä unohtanut kaiken, mitä minulle oli maailmassa
tapahtunut. Hiljaisuus ja rauha, mikä teki niin hyvää sielulle ja
mielelle, kohtasi minua täällä. Kuljettuani niityn ja lehdon sivutse
tiesin mitä minun oli tehtävä. Niityllä surisivat mehiläiset,
lehdossa kukkivat orapihlajat, veden pinnalla uivat meripähkinät,
rannalla paistattelivat itseään kilpikonnat, etanat ryömivät puiden
rungoilla. Hyvä Jumala! Tässä on sinun katettu pöytäsi! -- Ja metsä
oli täynnänsä nuoria, villinä kasvavia hedelmäpuita. Kultarastaat
olivat kuljettaneet tänne siemeniä lähisaarelta, omenat punersivat
jo puiden oksilla ja vattupensaat kantoivat talvihedelmiä. Nyt
tiesin, mitä minun tuli toimittaa tällä saarella. Minun tuli tehdä
siitä paratiisi. Niin, minun yksinäni. Sen työn, jonka otin täällä
tehdäkseni, voi yksinäinen ihminen, yksinäinen nainen, suorittaa. Ja
siten me eläisimme täällä kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa."

"Menin kalliolle, johon luonto oli muodostellut luolia. Suurimpaan
niistä oli levitetty heiniä. Siinä oli kerran ollut mies-raukkani
leposija. Minulla oli siihen lesken etuoikeus, se oli perintöni.
Imetin lastani, nukutin sen, laskin sen heinille ja levitin suuren
huivin sen yli. Almiralle sanoin: 'Jää tänne vartioitsemaan Noëmia,
siksi kunnes tulen takaisin.' Senjälkeen soudin takaisin suurelle
saarelle. Kesäasuntoni kuistin ylitse oli levitetty liinakangas
katoksi; sen otin alas. Me voisimme käyttää sitä telttana,
peitteenä ja sittemmin ehkä myös talvipukuna. Vaatteeseen panin
ne keittiöastiat ja puutarhakalut, jotka vielä olivat hajallaan
siellä täällä ja sidoin ne niin suureksi mytyksi, että saatoin
kantaa sitä selässäni. Komeissa varustuksissa, nelivaljakolla ajaen
olin ensi kerran tullut tänne; mytty selässä läksin täältä, enkä
kuitenkaan ollut ollut tuhlari enkä huono ihminen. Mutta entä jos
tämä mytty sisältäisi varastettua tavaraa? Tosin sen sisältö on minun
omaisuuttani, mutta eikö ole varastamista kantaa se pois. En tiennyt
sitä. Käsitykseni oikeasta ja väärästä, luvallisesta ja luvattomasta
olivat aivan sekaisin. Varkaan tavoin pakenin myttyineni omasta
asumuksestani. Puutarhan lävitse kulkiessani leikkasin muutaman
oksan jokaisesta oivallisesta hedelmäpuustani, otin pudonneet
siemenet maasta ja kätkin ne esiliinaani. Sitten suutelin kyynelpajun
riippuvia oksia, joiden alla olin niin usein uneksien nukkunut. Nyt
olivat nämä onnen unelmat ijäksi menneet. En milloinkaan enää palaisi
tähän paikkaan."

"Viimeinkin istuuduin veneeseen ja soudin Tonavaa alas."

"Näin matkatessani takaisinpäin olin levoton kahdesta syystä.
Ensiksikin sentähden, että saarella oli epämiellyttäviä loiseläimiä,
käärmeitä. Niitä olisi kaiketi luolassakin. Tämä ajatus kauhisti
minua ja olin peloissani Noëmin takia. Toiseksi olin levoton
ajatellessani: Minä voin elää vuosikausia meripähkinöillä ja
hunajalla; lapseni saa ravintonsa äitinsä rinnasta; mutta mitä annan
Almiralle? Uskollinen eläin ei voi elää sillä, millä minä elän. Ja
minä tarvitsen kuitenkin koiraa. Ilman sitä menehdyn pelosta tässä
korvessa. Kun minä myttyineni olin laahautunut luolan suulle, näin
suuren käärmeen pyrstön vielä longertelevan ja etäämpänä poikkipurrun
käärmeenpään. Pyrstön ja pään väliltä puuttuvan osan oli Almira
syönyt suuhunsa. Viisas eläin makasi lapsen edessä heilutellen
häntäänsä ja nuoleskellen huuliaan ikäänkuin aikoen sanoa: 'Minä olen
jo syönyt'."

"Siitä lähtien metsästi Almira käärmeitä. Ne olivat sen jokapäivästä
leipää. Talvisin se kaivoi ne esille piilopaikoistaan. Ystävättäreni
-- sillä tällä nimellä totuin kutsumaan koiraa -- oli löytänyt
tarvitsemansa ravinnon, ja samalla vapauttanut minut huolestani."

"Oi, herra, sanoin kuvaamattomat tunteet väreilivät mielessäni
viettäessäni täällä ensimmäistä yötäni, jolloin luonani ei ollut
muita kuin Jumala, lapseni ja koirani. En voi sanoa niitä hetkiä
tuskallisiksi, pikemmin tunsin jonkinmoista mielihyvää. Levitin
vaatteen meidän kolmen ylitse, ja me heräsimme vasta lintujen
liverrykseen."

"Nyt alkoi työ, villien työ. Ennen auringonnousua oli minun koottava
mannaa. Unkarilainen kutsuu sitä kastejyväksi (harmatkása). Köyhät
naiset menevät soihin, missä tämä makeasiemeninen kasvi rehottaa.
Hameet ylöskäärittyinä ja pidellen niitä molemmin käsin edestä kiinni
kävelevät he pensaiden keskellä, jolloin kypsät siemenet putoilevat
helmoihin. Se on mannaa, _niiden_ taivaanleipää, jotka turhaan anovat
ihmisiltä leipäpalasta."

"Minä olen kaksi vuotta elänyt tällä leivällä ja joka päivä kiittänyt
polvillani häntä, joka huolehtii taivaan linnuista."

"Villihedelmät, metsämehiläisten hunaja, pähkinät, kilpikonnat,
metsäsorsien munat, talveksi säilytetyt meripähkinät, etanat ja
kuivatut sienet olivat muuten jokapäiväinen ruokani. Herra olkoon
ylistetty, joka kattoi köyhiensä pöydän niin runsailla herkuilla."

"Ja koko tämän pitkän ajan ponnistelin suorittaakseni työn, joka
minulle oli asetettu. Metsässä jalostutin villejä hedelmälajeja
mukanani tuomilla istukeoksilla, istutin marjapensaita,
viiniköynnöksiä ja pähkinöitä muokattuun maahan. Kallion
etelärinteellä viljelin pumpulikasvia, jonka hedelmistä valmistin
pajupuusta tehdyissä kangaspuissa pukukankaamme. Ruo'oista ja
kaisloista solmeilin mehiläispesiä, joihin vangitsin mehiläisparvia,
ja jo ensimmäisestä vuodesta alkaen saatoin ruveta vahaa ja hunajaa
vaihtamaan. Myllärit ja salakuljettajat tulivat joskus saarelle. He
auttoivat minua raskaammissa töissä eikä kukaan tehnyt minulle pahaa.
He tiesivät, ettei minulla ollut rahaa, ja he maksoivat rehellisesti
antamalla minulle yhtä ja toista avustusta ja välttämättömiä
työkaluja. He tiesivät myös, etten ottanut vastaan rahaa. Kun siis
hedelmäpuut alkoivat kasvaa suuriksi, oi, silloin minä aloin uida
yltäkylläisyydessä, liejuttuneessa maaperässä kasvaa joka puu niin
reheväksi, että on ilo sitä katsella. Minulla on päärynäpuita,
jotka kantavat kypsän hedelmän joka vuosi. Ja minun puuni kantavat
yleensä hedelmän joka vuosi. Olen urkkinut niiltä kaikki salaisuudet
ja tiedän, että hyvän puutarhurin hoidossa ei tule liian runsasta
satoa eikä katoa. Eläimet ymmärtävät ihmisen kieltä, ja minä uskon
puillakin olevan silmät ja korvat ymmärtämään sitä, joka hellästi
niitä hoitaa ja tiedustelee niiden salaisia toiveita, ja ne ovat
ylpeitä valmistaessaan sille iloa. Oi, puut ovat niin ymmärtäväisiä.
Niilläkin on sielu. Sanon sitä murhaajaksi joka hakkaa poikki jalon
puun."

"Ne ovat täällä minun ystäviäni."

"Minä rakastan niitä, elän niissä ja niiden kanssa."

"Kaiken, minkä ne antavat minulle vuosi vuodelta, noutavat
naapurikylien ja myllyjen väet, ja vastineeksi he antavat minulle,
mitä taloudessani tarvitsen. Rahasta en myy mitään. Inhoan rahaa,
tuota kirottua rahaa, joka on karkoittanut minut maailmasta ja
mieheni elämästä. En milloinkaan enää tahdo nähdä rahaa."

"Mutta silti en ole kylliksi houkkio luullakseni, ettei milloinkaan
voisi tulla katovuosia, jotka tekevät tyhjäksi ihmisen uutteruuden
hedelmän; hallat ja raesateet voivat hävittää vuoden siunauksen.
Olenkin siltä varalta varustautunut. Kallioni kellariloukkoon ja
noihin ylhäällä oleviin ilmaviin onkaloihin, olen kätkenyt ne
vaihtotavarat, jotka voivat säilyä. Tynnyreissä on minulla viiniä,
lekkereissä hunajaa, paaleissa villaa ja puuvillaa kylliksi,
ollakseni turvattu kymmeneksi vuodeksi. Näette, että vaikka olenkin
ilman rahaa, minulla kuitenkin on kassakirstu. Voin sanoa olevani
rikas, vaikkei kahteentoista vuoteen ainoakaan äyri ole kulkenut
käsieni lävitse."

"Sillä kaksitoista vuotta olen asunut tällä saarella, minä yksin
noiden kahden toisen kera, sillä Almiran lasken ihmiseksi. Noëmi
tosin väittää, että meitä on neljä. Mutta hän laskee Narcissan
mukaan. Lapsihoukka!"

"Jotensakin useat tuntevat olinpaikkamme, mutta tällä saarella
ei tunneta petosta. Pakollinen erottauminen rajalla molempien
maiden välillä on tehnyt väestön suljetuksi. Ei kukaan sekaannu
toisten asioihin. Jokainen säilyttää vaistomaisesti tietonsa kuin
salaisuuden. Täältä ei mene mitään ilmiantoja Wieniin, Ofeniin eikä
Stambuliin."

"Minkätähden minut ilmiannettaisiin? Minä en astu kenenkään tielle
enkä vahingoita ketään. Minä viljelen hedelmiä maatilkulla, jolla ei
ole omistajaa. Herra Jumala ja Tonava ovat antaneet sen minulle, ja
minä kiitän heitä siitä joka päivä. Ole siunattu, Sinä, Jumalani, ole
siunattu Sinä kuninkaani!"

"En tiedä onko minulla uskontoa. Kahteentoista vuoteen en ole
nähnyt kirkkoa enkä pappia. Noëmi ei tiedä niistä mitään. Olen
opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Minulla on tapana puhella
hänelle Jumalasta, Jeesuksesta ja Mooseksesta sellaisina kuin minä
ne tunnen, hyvästä, rakastavasta, armahtavaisesta, kaikkialla
läsnäolevasta Jumalasta, Jeesuksesta suurena kärsimyksissään ja
jumalaisena ihmisyydessään, Mooseksesta, kansanvapauden sankarista,
joka vaeltaessaan erämaassa mieluummin kärsi nälkää ja janoa kuin
vaihtoi vapauttaan orjuuden lihapatoihin, siitä Mooseksesta, joka
kehoitti hyväntekeväisyyteen ja veljelliseen rakkauteen, sellaiseen,
jollaiseksi minä ne tajuan. Mutta järkähtämättömän koston Jumalasta,
valittujen Jumalasta, siitä Jumalasta, joka vaatii uhreja ja asuu
koristetuissa temppeleissä ja siitä Jeesuksesta, joka vaatii sokeata
uskoa ja vainoo toisinuskovia, ja siitä Mooseksesta, joka kiristää
rahoja ja saarnaa vihaa, sanalla sanoen, niistä, joista kirjat ja
kirjoitukset, kellot ja kirkkolaulut julistavat, niistä hän ei mitään
tiedä."

"Nyt te tiedätte, keitä olemme ja mitä me täällä teemme. Nyt saatte
myös tietää, millä tämä mies uhkaa meitä."

"Hän on sen miehen poika, jonka edestä mieheni meni takuuseen, joka
ajoi hänet tekemään itsemurhan, ja jonka takia me pakenimme ihmisten
maailmasta tähän korpeen. Hän oli kolmentoistavuotias poika silloin
kun me kadotimme kaiken ja isku kohtasi häntäkin, sillä hänen isänsä
hylkäsi hänet. Minua ei oikeastaan ihmetytä se, että hänestä tuli
niin huono ihminen. Isänsä hylkäämänä, vieraiden ihmisten armoille
osoitettuna, sen pettämänä ja ryöstämänä, johon hänen olisi tullut
olla kiintynyt lapsen kunnioituksella, jo lapsuusvuosinaan leimattuna
kavaltajan pojaksi -- onko ihme, että hänestä tuli se, mikä hän nyt
on?"

"Ja kuitenkin en vielä oikein tiedä, mikä hän oikeastaan on, mutta
se, mitä tiedän, on kylliksi. Tänne saapuvat ihmiset tietävät kertoa
paljon hänestä."

"Jonkun ajan kuluttua isän paosta lähti hänkin Turkinmaalle. Hän
sanoi lähtevänsä isäänsä etsimään. Toiset väittävät hänen tavanneen
isän, toiset arvelevat, ettei hän ollut päässyt tämän jäljille. On
niitäkin, jotka sanovat hänen varastaneen ja tuhlanneen ne isän
rahat, jotka tämä paetessaan oli ottanut mukaansa. Mutta mitään ei
varmuudella tiedetä. Häneltä itseltään ei voi saada tietää mitään,
sillä kaikki hänen sanansa ovat valhetta. Siitä, missä hän on
oleskellut ja mitä tehnyt, hän kertoo historioita, joita hän on
erinomainen kyhäämään kokoon, ja joita hän pystyy esittämään niin
uskottavina, että sekin, joka omin silmin on nähnyt asian tapahtuneen
päinvastoin, ällistyy ja kysyy, eikö hänen puheissaan kuitenkin
ole perää. Tänään hän on täällä, huomenna siellä. Hänet näkee
Turkinmaalla, Walakiassa, Puolassa ja Unkarissa. Kaikissa näissä
maissa ei ole ainoatakaan kuuluisaa miestä, jota hän ei tuntisi. Hän
pettää jokaista, jonka seurassa kerrankin on ollut, ja se, jota hän
kerran on pettänyt, voi olla varma siitä, että hän tulee vielä kerran
petetyksi."

"Hän puhuu kymmentä kieltä, minkä maalaiseksi hän itsensä sanoneekin,
täytyy hänet siksi uskoa. Milloin hän tulee kauppiaana, milloin
sotilaana, milloin merimiehenä, tänään hän on turkkilainen, huomenna
kreikkalainen. Hän on jo sukeltanut esiin puolalaisen kreivin
hahmossa, erään venäläisen ruhtinattaren sulhasena ja saksalaisena
ihmelääkärinä, joka pillereillään parantaa kaikenlaatuisia tauteja.
Ei kukaan voi saada selville, mikä hänen oikea ammattinsa on.
Yksi ainakin on varma -- hän on palkattu vakooja. Turkkilaisten,
itävaltalaisten vaiko venäläisten palveluksessa, kuka tietää? Kenties
hän palvelee kaikkia kolmea yht'aikaa ja kenties vielä useampia.
Hän kulkee kaikkien asioilla ja pettää kaikkia. Joka vuosi ilmestyy
hän muutaman kerran saarelle. Hän saapuu turkkilaiselta rannalta ja
lähtee samassa veneessä Unkarin puolelle. Mitä hänellä on siellä
tekemistä, sitä en aavista. Mutta minä olen suuresti taipuvainen
uskomaan, että hän pelkästään omaksi ilokseen valmistaa minulle
ikävän nähdä häntä täällä. Minä tiedän myös, että hän on hekumoitsija
ja irstailija. Minun luonani hän saa herkullista ruokaa ja minulla on
nuori, kukoistava tytär, jota hän mielellään kiusoittelee kutsumalla
häntä morsiamekseen. Noëmi vihaa häntä. Hän ei aavista, miten
oikeutettua hänen vihansa on."

"En kuitenkaan luule Teodor Kristyanin vain siksi käyvän saarellamme.
Täällä lienee muita vetovoimia, joita en tunne. Mies on palkattu
vakooja. Sitäpaitsi hänellä on häijy sydän. Hän on läpeensä
turmeltunut ja pystyy mihin tahansa. Hän tietää minun tyttäreni
kera anastaneen tämän saaren. Hän tietää, ettei meillä ole siihen
ihmislakien mukaan minkäänlaista oikeutta."

"Tämän salaisuuden tietäessään hän voi veroittaa, kiusoittaa ja
piinata meitä molempia. Ellemme anna hänelle, mitä hän pyytää, uhkaa
hän ilmaista meidät Itävallan ja Turkin hallituksille, ja niin pian
kuin nämä saavat kuulla keskellä Tonavaa kohonneen uuden maapalasen,
jota ei ole mainittu missään rauhansopimuksissa, alkavat ne kiistellä
keskenään ja ratkaisua odottaessa täytyy meidän lähteä täältä pois,
kuten kävi kansan Allion-vuoren ja Csernajoen välisellä alueella.
Tämän miehen tarvitsee vain sanoa sana, tehdäkseen tyhjäksi kaiken,
mitä minä kahdentoista vuoden työllä ja ponnistuksella olen saanut
aikaan tällä yksinäisellä saarella, ja muuttaakseen tämän Edenin,
missä me olemme eläneet onnellisina, erämaaksi ja syöstäkseen meidät
kodittomina maailmaan takaisin. Niin, hän voi tehdä enemmänkin.
Meidän ei ole pelättävä ainoastaan keisarin valtiollisia käskyläisiä,
vaan vavistava myös pappien edessä. Jos arkkipiispat, patriarkat,
arkimandriitit ja dekantit saisivat tietää tällä saarella asuvan
tytön, joka kasteestaan asti ei kertaakaan ole ollut kirkossa,
veisivät he väkisin hänet täältä ja sulkisivat hänet luostariin.
Käsitättekö nyt, herraseni, ne raskaat huokaukset, jotka estivät
teitä nukkumasta?"

Timar tuijotti kuuhun, joka oli laskemassa poppelien taakse.

"Minkätähden", hän ajatteli itsekseen, "en minä nyt ole mahtava mies?"

"Ja siten", jatkoi Terese, "voi tämä mies minä päivänä hyvänsä syöstä
meidät turmioon. Hänen on vain tarvis joko Wienissä tai Stambulissa
ilmoittaa täällä Tonavassa olevan uuden maatilkkusen ja me olemme
hukassa. Ei kukaan koko seudulla ole ilmaiseva meitä, vain hän
pystyy siihen. Mutta minä olen valmis kaikkeen. Saaren tulee kiittää
synnystään tätä kalliota. Se ehkäisee Tonavan ryöppyvää vettä.
Eräänä vuonna, kun Milos oli sodassa serbialaisten kanssa, kätkivät
serbialaiset salakuljettajat kolme kirstua ruutia saaren pensaihin.
Siitä saakka se on ollut täällä. Ehkä joutuivat ruudin kätkijät
turkkilaisten vangeiksi, kenties heidät surmattiin. Minä löysin
ruudin ja kätkin sen kallion syvimpään luolaan. -- Herraseni, jos
yritetään karkoittaa minut tältä saarelta, heitän palavan sytykkeen
alas ruudin sekaan, ja kallio on räjähtävä ilmaan ja me sen mukana,
ja ensi keväänä jään lähdettyä ei kukaan ole löytävä jälkeäkään tästä
saarestamme. Nyt tiedätte, miksi ette osannut nukkua täällä."

Timar nojasi päätään käteensä ja tuijotti eteensä.

"Tahdon sanoa teille vielä erään seikan", jatkoi Terese kumartuen
hänen puoleensa, niin että hän voisi kuulla hiljaa kuiskatut sanat.
"Luulen miehen tällä kertaa tulleen tänne muistakin syistä kuin vain
siitä, että hän oli pelannut rahansa kapakassa ja tahtoi kiristää
minulta muutamia guldenia. Hänen vierailunsa tarkoitti joko teitä
tai tuota toista herraa. Olkaa varuillanne, jos toisella teistä on
pelättävää tai joku salaisuus kätkettynä."

Kuu katosi poppelien taakse ja idässä alkoi päivä sarastaa.
Kultarastaat virittivät laulunsa soimaan. Aamu koitti.

Morava-saarelta kuului torvien pitkäveteiset äänet. Ne olivat
merkkejä, joilla laivaväki herätettiin.

Hiekasta kuului askeleita. Eräs merimies tuli maihinnousupaikalta
sanomaan, että myrsky oli jo tauonnut, ja laiva oli lähtövalmis.
Majasta tulivat vieraat, Eutym Trikalis ja hänen tyttärensä, kaunis
Timea häikäisevän valkoisine kasvoineen.

Noëmikin oli ylhäällä ja keitti äsken siilattua maitoa aamiaiseksi.
Timea ei juonut sitä, vaan ojensi sen sijaan sen Narcissalle, joka
Noëmin suureksi mielipahaksi piti hyvänään vieraan tytön antimen.

Eutym Trikalis kysyi Timarilta, minne edellisenä iltana saapunut
vieras oli hävinnyt. Timar vastasi hänen jo yöllä lähteneen.

Tämän uutisen kuullessaan tummenivat vanhuksen kasvot entistä enemmän.

Viimein sanoivat he kaikki jäähyväiset emännälleen. Timea oli
alakuloinen ja valitti yhä voivansa pahoin. Timar jättäytyi
viimeiseksi ja jätti Tereselle turkkilaisen silkkihuivin lahjana
Noëmille. Hän kiitti luvaten, että tyttärensä käyttäisi sitä.

Sitten he poistuivat poiketen veneelle vievälle ruohottuneelle
polulle. Terese ja Almira seurasivat heitä rantaan. Noëmi sitävastoin
kiipesi kallion huipulle. Istuen siellä sammaleen kukkien keskellä
hän seurasi silmillään loittonevaa venettä.

Narcissa hiipi hänen luokseen, kääriytyi kiemuraan hänen polvelleen
ja taivutti notkean kaulansa hänen poveaan vasten.

"Pois, sinä uskoton! Silläkö tavoin sinä minua rakastat! Sinä hylkäät
minut ja liehakoit toista tyttöä, vain siksi, että hän on kaunis,
mitä minä en ole. Mene, en enää välitä sinusta!"

Ja sitten hän painoi kissaa molemmin käsin povelleen, hyväili
hienohipiäisellä leuallaan sen valkoista päätä -- ja katseli veneen
jälkeen. Hänen silmissään kimmelsi kyynel.




Viides luku.

ALI TSHORBADSHI.


Samana päivänä kulki "Pyhä Barbara" suotuisan sään vallitessa ylös
Unkarin puoleista Tonavan haaraa. Päivän kuluessa ei tapahtunut
mitään huomattavampaa. Illalla menivät kaikki aikaisin levolle. He
olivat yhtä mieltä siitä, että edellisenä yönä oli nukuttu huonosti.

Mutta Timarin ei pitänyt tänäkään päivänä saaman rauhaa. Ankkurissa
lepäävässä laivassa oli kaikki hiljaista ja vain aaltojen
yksitoikkoinen loiske sen laitoja vastaan piti yötä valveilla.
Mutta keskellä tätä hiljaisuutta tuntui hänestä, kuin olisi hänen
naapurillaan jotain tärkeätä tekeillä. Sivuhytistä, jonka hänen
hytistään erotti vain ohut lautaseinä, tunkeutui hänen kuuluviinsa
useita eri ääniä, kuten kultarahojen kilinää, korkin vetämistä pullon
suulta, sitten ikäänkuin jotain olisi sekoitettu lusikalla, kuin
olisi lyöty yhteen käsiä ja kuin joku olisi alkanut pestä itseään
keskellä yötä. Ja sitten taas sama huokaus, joka kuului edellisenä
yönä: "Oi, Allah!"

Vihdoin kuului hiljainen naputus väliseinään. Eutym Trikalis huusi
hänelle:

"Herra, tulkaa luokseni."

Timar pukeutui nopeasti ja riensi naapurinsa hyttiin. Täällä oli
kaksi makuusijaa ja niiden välissä pieni pöytä. Toisen makuusijan
eteen oli vedetty uutimet, toisessa makasi Eutym. Pöydällä näkyi
lipas ja kaksi pientä lasia.

"Herra, mitä käskette?" alkoi Timar.

"En käske -- pyydän."

"Vaivaako teitä mikään?"

"Kohta ei mikään enää minua vaivaa. Kuolen kohta Tahdon kuolla. Olen
ottanut myrkkyä. Älä hätyytä. Istuudu tähän viereeni ja kuuntele,
mitä minulla on sanomista. Timea ei herää, olen antanut hänelle
opiumia tehdäkseni hänen unensa sikeäksi. Sillä tällä hetkellä hän ei
saa olla hereillä. Älä keskeytä minua. Se, mitä sinulla on minulle
sanomista, ei enää hyödytä minua, mutta minulla on sinulle paljon
sanomista ja minulla on vain lyhyt hetki jälellä, sillä myrkky
vaikuttaa nopeasti. Älä tee mitään turhia pelastamisyrityksiä! Tässä
kädessäni minulla on vastamyrkky, jos katuisin, olisi vallassani
tehdä tehty tekemättömäksi. Mutta minä en tahdo ja siinä teen oikein.
Istuudu siis kuuntelemaan."

"Oikea nimeni ei ole Eutym Trikalis, vaan Ali Tshorbadshi. Olin
jonkun aikaa kuvernöörinä Kandiassa ja sen jälkeen khazniarina
Stambulissa. Tiedäthän, mitä tapahtuu Turkinmaalla parast'aikaa.
Sulttaani panee käytäntöön uusia tapoja, ja kapinallisia syntyy.
Sellaisina aikoina on ihmishengillä korkea hinta. Toinen puolue
murhaa tuhansittain niitä, jotka eivät liity siihen, ja toinen
sytyttää tuleen tuhansia niiden rakennuksia, jotka ovat ohjissa. Ei
kukaan ole kyllin korkeassa asemassa ollakseen turvassa herransa tai
orjansa kädeltä. Stambulin kajmakami kuristutti äskettäin kuusisataa
kapinallista turkkilaista, ja hänet itsensä murhasi hänen oma orjansa
Sofian moskeijassa. Jokainen uudistus maksaa ihmisverta. Sulttaanin
vieraillessa Edrenessä vangittiin kaksikymmentäkuusi etevää miestä,
kaksikymmentä mestattiin, toiset kuusi pantiin kidutuspenkkiin.
Sitten kun he pelastuakseen olivat antaneet väärän todistuksen
maan suurista, kuristettiin heidät. Senjälkeen vainottiin niitä,
joita vastaan he olivat väärin todistaneet. Epäilyksenalaiset
hävisivät eikä heistä kuultu mitään sen enempää. Sulttaanin kirjuri,
Waffat-Effendi, lähetettiin Syyriaan, ja matkalla murhasivat hänet
druusilaiset. Edrenen kuvernööri, Emir-Pasha, kutsui Pasha Pertaon
aterialle luokseen. Aterian päätyttyä tarjottiin hänelle kuppi
mustaa kahvia ja hänelle annettiin tiedoksi, että hänen, sulttaanin
käskystä, tuli juoda myrkkyä tästä kupista. Pertao pyysi vain lupaa
saada sekoittaa kahviin sitä myrkkyä, jota hänellä itsellään oli,
sillä se surmasi varmemmin. Senjälkeen hän rukoili Allahin siunausta
sulttaanille, peseytyi, rukoili ja kuoli. Vielä tänä päivänä kantaa
jokainen etevä turkkilainen myrkkyä sinettisormuksessaan, jotta se
olisi hänellä aina käsillä, kun hänen vuoronsa tulee."

"Tiesin minun vuoroni tulevan pian. Ei senvuoksi, että olisin
liittynyt salaliittolaisiin, vaan kahdesta toisesta syystä olin kypsä
silkkinyöriä varten. Nämä kaksi syytä olivat rahani ja tyttäreni."

"Rahani tarvitsi aarrekamari ja tyttäreni seralji."

"Kuoleminen ei ole vaikeata. Siihen olen valmistautunut. Mutta
tytärtäni en jätä seraljiin enkä anna tehdä itsestäni kerjäläistä."

"Päätin tehdä vihollisteni laskuihin virheen pakenemalla Timean ja
omaisuuteni kera."

"Meritietä en voinut valita, sillä silloin olisi minut pian
saavutettu."

"Minulla oli jo jonkun aikaa ollut passi Unkariin valmiina. Pukeuduin
nyt kreikkalaisen kauppamiehen valepukuun, ajoin pitkän partani ja
saavuin salateitä Galatz'iin. Sieltä en voinut päästä eteenpäin
maitse. Päätin silloin vuokrata laivan ja lastata sen ostamallani
vehnällä. Täten saatoin parhaiten viedä rahani turvaan. -- Kun
sinä mainitsit varustajasi nimen, tulin hyvin iloiseksi. Atanas
Brazowics on sukua minulle. Timean äiti oli kreikkalainen ja hänen
perhekuntaansa. Minä olen usein tehnyt sille miehelle hyvää, nyt
saa hän palkita hyvät tekoni. Allah on suuri ja viisas! Ei kukaan
voi välttää kohtaloaan. Sinä aavistit heti minun olevan pakolaisen,
vaikka et ollutkaan selvillä siitä, olitko tekemisissä rikollisen
vaiko valtiollisen pakolaisen kanssa. Siitä huolimatta katsoit
olevasi velvollinen laivan päällikkönä saattamaan huostaasi uskotun
matkustajan turvaan. Ihmeellisellä tavalla sivuutimme Rautaportin
kalliot ja pyörteet, uhkarohkean uskaliaasti vältimme takaa-ajavan
turkkilaisen rosvolaivan, leikitellen osasimme kiertää ruttosulun
ja tullitarkastuksen, mutta jätettyämme siten taaksemme kaikki
kauhunkuvat, kompastuin oljenkorteen ja lankesin omaan hautaani."

"Tuo mies, joka eilen seurasi meitä yksinäiselle saarelle, oli
Turkin hallituksen vakoilijoita. Minä tunnen hänet, ja hän tunsi
epäilemättä minut. Ei kukaan muu kuin hän olisi voinut päästä
jäljilleni. Nyt hän on ennättänyt edelleni ja Pancsowassa ollaan jo
valmiina vangitsemaan minut. Vaiti, tiedän, mitä aiot sanoa: olemme
jo Unkarin maalla ja toinen hallitus ei luovuta toiselle valtiollisia
vankeja. Mutta he eivät vaadikaan minua valtiollisena vankina, vaan
varkaana. Tosin syyttömästi, sillä se, mitä olen ottanut mukaani,
on omaa omaisuuttani, ja jos valtiolla on minulta jotain saatavaa,
niin on minulla kaksikymmentäseitsemän taloa Galatassa näiden
saatavien maksamiseksi. Mutta siitä huolimatta tulevat he huutamaan
jälessäni: 'Ottakaa varas kiinni!' Minun sanotaan varastaneen rahoja
aarrekammiosta, ja Itävalta luovuttaa pakenevat varkaat silloin, kun
turkkilaisten vakoilijain onnistuu nuuskia niiden jäljet. Tämä mies
on tuntenut minut, ja sillä on kohtaloni ratkaistu."

Suuret hikikarpalot tunkivat puhujan otsalle. Hänen kasvonsa kävivät
vahankelmeiksi.

"Anna minulle pisara vettä, että voin jatkaa."

"Minulla on vielä paljon sanottavaa sinulle."

"Itseäni en enää voi pelastaa, mutta kuolemalla voin pelastaa
tyttäreni ja hänen omaisuutensa. Allah tahtoo siten, ja ken voisi
paeta varjoaan?"

"Vanno siis uskosi ja kunniasi kautta täyttäväsi ne tehtävät, jotka
sinulle annan."

"Ensiksikin: Kuoltuani älä hautaa minua maahan. Muhamettilainen ei
tahdo tulla haudatuksi kristityn tavoin. Hautaa minut tavallisella
merimiestavalla: ompele minut purjekankaaseen, ripusta raskas kivi
pääni ja jalkojeni kohdalle ja laske minut Tonavan syvimpään kohtaan.
Tee niin, poikani!"

"Ja kun kaikki on tehty, vie laivasi tarpeellisiin varokeinoihin
ryhtyen Komorniin. Vartioi Timeaa!"

"Tässä lippaassa on puhdasta rahaa -- yhteensä tuhannen tukaattia.
Muu omaisuuteni on vehnässä. Tuolle pöydälle jätän kirjoitukseni;
säilytä se. Minä selitän siinä, että liiallisesta meluunien
nauttimisesta olen saanut punajuoksun ja kuoleman, samalla selitän
omaisuuteni puhtaassa rahassa käsittävän vain tuhannen tukaattia. Se
kädessäsi ei kukaan voi syyttää sinun aiheuttaneen minun kuolemaani
tai omaan laskuusi pidättäneen osan rahojani."

"En anna sinulle mitään. Sen, mitä teet, teet armeliaisuudesta; ja
Jumala on palkitseva sinua siitä. Hän on paras velkamies, saatpa
nähdä."

"Ja vie sitten Timea Atanas Brazowicsin luo ja pyydä häntä
huolehtimaan tytöstä. Hänellä on itsellään tytär, tulkoon tästä
hänelle sisar! Anna hänelle rahat. Hän on käyttävä ne lapseni
kasvatukseen. Jätä laivalastikin hänen huostaansa ja _pyydä häntä
itseään olemaan läsnä säkkejä tyhjennettäessä_. Niissä on hyvää
vehnää -- ja se voitaisiin vaihtaa toiseen. -- Sinä ymmärrät?"

Kuoleva katsahti Timaria silmiin ja taisteli itsensä kanssa.

"Sillä..."

Taas katkesi ääni.

"Sanoinko jotakin? Minulla on vielä sanottavaa, mutta minä sekaannun.
Miten punainen taivas on! Niin 'punainen puolikuu...'"

Syvä huokaus, joka kuului Timean vuoteelta, kiinnitti nyt hänen
huomionsa ja suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle. Säikähtyneenä hän
kohosi vuoteelleen ja kopeloi vapisevin käsin tyynynsä alustaa. Hänen
silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan.

"Oi, olin miltei unohtaa Timean! Olenhan antanut hänelle unijuomaa.
Ellet herätä häntä oikeissa ajoin, nukahtaa hän ijäksi. Tässä
pullossa on vastamyrkkyä. Heti minun kuoltuani hierot sillä hänen
ohimojaan, otsaansa ja sydänkuoppaansa, kunnes hän, herää. -- Ah,
olin vähällä ottaa hänet muassani! Ei, sitä en tahdo! Hänen täytyy
elää. Eikö niin? Lupaathan minulle kunniasi ja rehellisyytesi nimessä
herättää hänet, kutsua hänet takaisin elämään, että et anna hänen
nukahtaa ijäksi?"

Kuoleva puristi kouristuksentapaisesti Timarin kättä rintaansa
vasten. Hänen vääntyneet kasvonsa ilmaisivat kuoleman kamppailun jo
alkaneen.

"Mistä puhuinkaan? Mitä aioinkaan sanoa sinulle? Mikä oli viimeinen
sanani? -- Niin oikein: 'punainen puolikuu!'"

Avoimesta akkunasta paistoi vähenevä puolikuu, joka nousi
veripunaisena öisistä sumuista.

Puhuiko kuoleva siitä houreissaan? Vai muisteliko hän jotakin muistoa?

"Niin, 'punainen puolikuu!'" änkytti hän vielä kerran, jonka jälkeen
kuolema sulki hänen huulensa ijäksi.

Vielä lyhyt kamppailu, ja hän lepäsi ruumiina.




Kuudes luku.

ELÄVÄ ALABASTERIPATSAS.


Timar oli yksin kuolleen, kuolonuneen vaipuneen ja tässä haudatun
salaisuuden kera.

Yön hiljaisuus varjosi kaiken.

Ja yön varjot kuiskivat hänelle:

"Kas, kas! Jollet täytä, mitä olet saanut tehtäväksesi, jollet heitä
kuollutta Tonavaan, jollet herätä nukkujaa, vaan annat hänen rauhassa
nukahtaa ijäisyyteen, miten silloin käy? Tuo kavaltaja on Pancsovassa
ilmiantanut pakolaisen, Tshorbadshin, jos sinä nyt ennätät hänen
edelleen, lasket maihin Belgradissa ja teet ilmoituksen asiasta
siellä, niin lankeaa, Turkin lain mukaan, kolmasosa pakolaisen
aarteista sinulle. Muuten ne eivät enää kuulu kenellekään. Isä on
kuollut. Jos sinä tahdot, ei tytär enää herää. Silloin tulee sinusta
äkkiä rikas mies. Vain rikas merkitsee jotakin maailmassa. Köyhä
ihminen on aina alempiarvoinen olento."

Timar vastasi yön varjoille: "No, tahdonpa siis olla alempiarvoinen
olento!" Ja saattaakseen öiset kuiskivat varjot vaikenemaan, hän
sulki kajuutan ikkunan. Häntä pelotti katsella punaista kuuta.
Hänestä tuntui kuin juuri se kuiskaisi hänelle näitä pahoja ajatuksia
ikäänkuin kuolevan viimeisten sanojen selitykseksi.

Hän veti verhon syrjään Timean vuoteelta.

Tyttö lepäsi vuoteellaan kuin elävä alabasteripatsas. Hänen povensa
nousi ja laski hitaasti, huulet olivat puoliavoimet, silmät suljetut
ja kasvoilla uinui ylimaallinen vakavuus.

Toinen käsi oli kohotettu valtoinaan valuvia kiharoita kohti, toinen
piti koossa yöpukua rinnan päällä.

Timar lähestyi väristen, kuin tyttö olisi ollut lumottu haltijatar,
jonka kosketuksesta kuolevaista kohtaa sydänhalvaus. Hän alkoi hieroa
pullossa olevalla nesteellä nukkujan ohimoita. Koko ajan piti hän
silmänsä herkeämättä tytössä ajatellen itsekseen:

"Sinunko antaisin kuolla, sinä taivainen olento? Ei, ei, vaikka
laiva olisi täynnänsä oikeita helmiä, jotka kaikki minä saisin sinun
kuoltuasi, en sittenkään sallisi sinun kuolevan. Ei koko maailmassa
ole timantteja, olkootpa ne miten suuria tahansa, joita mieluummin
katselisin kuin sinun kahta silmääsi, kun ne jälleen avaat."

Ihanat kasvot pysyivät muuttumattomina otsan ja ohimojen hieronnan
aikana, eivät edes kauniit kulmakarvat vetäytyneet kokoon, kun
vieraan miehen käsi kosketti otsaa. Mutta Timaria oli käsketty
hieromaan vastamyrkyllä myöskin sydänkuoppaa.

Hänen täytyi tarttua tytön käteen vetääkseen sen pois povelta.

Käsi ei tehnyt pienintäkään vastarintaa. Se oli jäykkä ja kylmä.
Kylmä kuten koko ruumiskin. Kaunis ja kylmä kuin alabasteri.

Yön varjot kuiskivat:

"Katso noita ihania muotoja! Häntä kauniimpaa eivät kenenkään
kuolevaisen huulet ole koskettaneet. Ei kenkään ole saava tietää, jos
nyt suutelet häntä."

Mutta nytkin vastasi Timar yön varjoille ja samalla itselleen: "Ei,
sinä et ole vielä milloinkaan varastanut kenenkään omaisuutta,
ja tämä suudelma olisi varkautta." Ja näin sanoen hän levitti
persialaisen peitteen, jonka tyttö unissaan oli heittänyt päältään,
yli koko ruumiin aina olkapäihin asti ja hieroi peitteen alla
nukkujan sydänkuoppaa, jota tehden hän vastustaakseen kaikkia
kiusauksia alituisesti piti katseensa neidon kasvoille kiinnitettynä.
Hän luuli näkevänsä alttaritaulun, niin kylmät ja samalla kirkastetut
olivat nämä kasvot.

Viimein aukenivat silmäluomet, ja hänen tummat, mutta kiillottomat
silmänsä kohtasivat Timarin katseen. Hän hengitti helpommin ja Timar
tunsi kätensä alla sydämen alkavan sykähdellä nopeammin. Hän veti
kätensä pois. Sitten hän piti pulloa tytön nenän alla antaakseen
tämän hengittää sisäänsä sen voimakasta tuoksua.

Timea heräsi, sillä hän käänsi pois päänsä ja rypisti kulmakarvojaan.

Timar mainitsi hiljaa hänen nimensä. Tyttö hypähti vuoteeltaan ja
huudahtaen: "isä" istuutui sängynlaidalle. Sitten hän alkoi tuijottaa
suoraan eteensä. Persialainen peite valahti istujan polville, yöpuku
oli pudonnut hänen olkapäiltään alas. Siten istuessaan muistutti hän
kreikkalaista kuvapatsasta.

"Timea."

Timar veti batistipaidan hänen olkapäidensä yli. Hän ei sitä
huomannut.

"Timea", sanoi hän äänekkäämmin, "isänne on kuollut!"

Tyttö ei liikahtanut. Hän ei huomannut yöpuvun valuneen alas
paljastaen hänen povensa. Hän näytti olevan täysin tajuton.

Timar syöksyi hyttiinsä, palasi takaisin kahvikeittiö mukanaan ja
alkoi keittää kahvia kuumeentapaisella kiireellä, polttaen useasti
sormensa. Kun se oli valmista, hän meni Timean luo, pani tämän pään
käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, avasi suun sormillaan
ja kaatoi siihen kahvia. Tähän saakka Timar oli saanut taistella
lamautusta vastaan, mutta niin pian kuin Timea oli saanut kuumaa,
väkevää mokkaa suuhunsa, työnsi hän äkkiä Timarin luotaan sellaisella
voimalla, että kuppi putosi kädestä. Sitten hän heittäytyi
vuoteelleen, veti peitteen päänsä yli ja alkoi vavista, niin että
hampaat kalisivat.

"Luojan kiitos, hän elää, hänelle nousee kuume!" huokasi Timar. "Nyt
siirtykäämme hautaukseen!"




Seitsemäs luku.

HAUTAUS.


Valtamerellä menetellään jotakuinkin yksinkertaisesti. Vainaja
ommellaan purjekankaaseen, jalkojen kohdalle ripustetaan kuula
ja ruumis lasketaan mereen. Korallit kasvavat aikaa myöten hänen
hautansa päälle.

Mutta Tonavan laivoilla ei kuollutta saa noin vaan heittää veteen
ilman edesvastuuta. Siellähän on ranta lähellä, ja rannoilla on kyliä
ja kaupunkeja kirkonkelloineen ja pappeineen, jotta kuollut voisi
saada osalleen sielukellojen soittoa ja hänet voitaisiin haudata
siunattuun maahan. Siellä ei käy päinsä heittää kuollutta veteen
muitta mutkitta vain sen vuoksi, että hän itse niin haluaa.

Mutta Timar käsitti varsin hyvin, että niin oli tehtävä. Hän ei
joutunutkaan hämilleen. Jo ennenkuin laiva oli nostanut ankkurin,
ilmoitti hän perämiehelle laivassa nyt olevan ruumiin.

"Tiesin jo edeltäkäsin onnettomuuden tulevan", sanoi Johan
Fabula, "sillä sampi ui kilpaa laivan kanssa, ja se merkitsee
kuolemantapausta."

"Laskekaamme maihin tuolla kylän kohdalla ja pyytäkäämme pappia
hautaamaan hänet, jatkoi Timar. Emme voi kuljettaa ruumista mukanamme
kauemmas; meitä kohdeltaisiin kuin ruton saastuttamia."

Herra Fabula karisti kurkkuaan kovin sanoen:

"Voidaanhan koettaa."

Plescovacz, joka oli lähinnä, on varakas kylä. Siellä on dekantti
ja komea kaksitorninen kirkko. Dekantti oli pitkä ja hyvin kasvanut
mies, jolla oli pitkä parta, sormenpaksuiset kulmakarvat ja kaunis,
sointuva ääni.

Timar ja hän sattuivat olemaan tuttuja. Hän oli usein ostanut tältä
viljaa, sillä dekantti möi koko paljon maantuotteita.

"Ei, poikaseni", huudahti dekantti nähdessään hänet pihalla, "olisit
valinnut paremman ajan. Sato on ollut huono, ja minä olen aikoja
sitten myynyt viljani."

Siitä huolimatta puitiin pihalla ja luuvassa.

"Tällä kertaa on minulla kypsää hedelmää markkinoille tuotavana",
vastasi Timar. "Meillä on laivassamme kuollut, ja minä tulen
pyytämään Teidän Korkeuttanne hautaamaan ruumiin asiaankuuluvin
menoin."

"Mutta, poikaseni, se ei käy niinkään helposti päinsä", vastasi
dekantti. "Onko vainaja ripittänyt itsensä? Onko hän vastaanottanut
kuoleman sakramentin? Oletko sitäpaitsi varma siitä, että hän oli
kristitty? Muutoin en voi haudata häntä."

"Ei mitään näistä. Meillä ei ole rippi-isää laivassamme; tämä
raukka on ottanut jäähyväiset maailmasta ilman papillista apua,
sehän on merimiehen kohtalo. Mutta ellei Teidän Korkeutenne tahdo
antaa hänelle kristillistä hautausta, niin antakaa ainakin minulle
kirjallinen todistus siitä, johon minä voin vedota näyttääkseni
toteen, minkätähden minä en kyennyt osoittamaan hänelle viimeistä
kunniapalvelusta. Me hautaamme sitten hänet jonnekin rannalle."

Dekantti antoi hänelle todistuksen siitä, että hän oli kieltäytynyt
hautaamasta kuollutta, mutta senjälkeen alkoivat puimassa olevat
talonpojatkin tehdä vastaväitteitä.

"Mitä? Meidänkö maallemme haudattaisiin ruumis, jota ei ole siunattu?
Silloinhan yhtä varmasti kuin Amen kuuluu kirkossa, raesateet tulevat
hävittämään peltomme. Älkääkä yrittäkö tehdä sitä kunniaa millekään
toisellekaan kylälle, sillä minne tulettekin, ei kenkään tahdo ottaa
kuolluttanne vastaan. Ensinnäkin tuo hän mukanaan raekuuroja jo tänä
vuonna, ennenkun on ennätetty saada viini korjuun, viini, johon
maamies panee viimeisen toivonsa; toiseksi synnyttää sillä tavoin
haudattu ruumis itsestään vampyyrin, joka imee itseensä kaiken sateen
ja kasteen."

Uhkasivatpa he lyödä Timarin kuoliaaksikin, jos hän toisi ruumiin
maihin. Ja estääkseen hänet hautaamasta ruumista rannalle valitsivat
he neljä vahvaa poikaa, joiden tuli lähteä laivaan ja jäädä sinne,
siksi kunnes laiva olisi ennättänyt kylän alueen ohitse. Sitten saisi
Timar menetellä ruumiin kanssa miten halusi.

Timar näytti olevan kovin suutuksissaan, mutta antoi neljän
seuralaisen nousta laivaan. Miehistö oli sillä välin kyhännyt kokoon
arkun ja pannut kuolleen siihen. Piti vain enää naulata kansi kiinni.

Ensi työkseen meni Timar katsomaan miten Timea voi. Kuume oli
nyt puhjennut, hänen otsansa oli hehkuvan kuuma, mutta siitäkin
huolimatta hänen kasvonsa olivat vielä häikäisevän valkeat. Hän
makasi tajuttomana eikä tiennyt mitään hautajaisvalmistuksista.

"Nyt on siis kaikki kunnossa", sanoi Timar, otti sitten värisankon ja
alkoi maalata kauniilla kyrilliläisillä kirjaimilla Eutym Trikaliksen
nimeä arkun kanteen. Neljä serbialaista seisoi takana tavaten.

"No, maalaa nyt sinäkin yksi kirjain, sillä aikaa kuin minä maalaan
oman osani", sanoi Timar yhdelle heistä, joka suu ammolla katsoa
töllisteli hänen työtään, ja ojensi hänelle samalla penselin.
Talonpoika otti sen vastaan ja näyttääkseen taituruuttaan maalasi
"X":n, jonka sen ajan serbialaiset lukivat "S":ksi.

"Kas vain, mikä taiteilija sinä olet!" kiitti häntä Timar ja antoi
hänen maalata vielä yhden kirjaimen. "Sinä olet taitava poika. Mikä
on nimesi?"

"Joso Berkics."

"Entä sinun?"

"Mirko Jakerics."

"No, Jumala varjelkoon teitä! Juokaamme lasillinen slisovitzia."

Heillä ei ollut mitään sitä vastaan.

"Minun nimeni on Mikael, sukunimeni on Timar. Se on hyvä nimi, kuuluu
yhtä unkarilaiselta kuin turkkilaiselta ja kreikkalaiselta. Sanokaa
minua vain Mikaeliksi."

"Zbogom, Mikael!"

Timar juoksi vähä väliä kajuuttaan katsomaan, miten Timean laita
oli. Tällä oli yhä kuumetta ja pysyi tiedottomana. Timar otti asian
tyynesti. Hän ajatteli, että sillä, joka matkustaa Tonavalla, on
kokonainen apteekki muassaan, sillä kylmä vesi parantaa kaikki
sairaat. Koko hänen lääketaitonsa perustui siihen, että hän pani
kylmiä kääreitä sairaan otsalle ja jaloille ja muutti niitä heti, kun
ne olivat kuumenneet.

"Pyhä Barbara" liukui sitten kaikessa rauhassa Tonavaa ylös pitkin
Unkarin rantaa. Serbialaiset tutustuivat pian merimiehiin. He
auttoivat näitä soutaessa ja nämä antoivat heille kiitokseksi paistia
laivankeittiössä.

Vainaja lepäsi kannella. Arkulle oli levitetty valkea lakana. Se oli
hänen paaripeitteensä.

Illan tullessa sanoi Mikael väelleen menevänsä levolle; hän ei ollut
nukkunut kahteen yöhön. Laiva saisi jatkaa matkaansa, siksi kunnes
tulisi pimeä; silloin heitettäisiin ankkuri.

Mutta ei hän nukkunut tänäkään yönä. Sen sijaan, että olisi mennyt
omaan hyttiinsä, hiipi hän Timean hyttiin, asetti yölampun tyhjään
kirstuun, ettei sen loiste näkyisi ja istui koko yön sairaan vuoteen
vieressä kuunnellen hänen kuumehoureitaan ja asetellen hänelle yhä
kylmiä kääreitä. Hän ei sulkenut silmiään minuutiksikaan.

Hän kuuli kuinka ankkuri laskettiin, ja kuinka aallot senjälkeen
alkoivat loiskia laivan kylkiä vastaan. Kannella kävellä kopistelivat
miehet vielä hyvän aikaa, siksi kunnes he toinen toisensa perästä
painuivat nukkumaan.

Mutta keskiyön aikaan kuului kumeita vasaran lyöntejä.

"Kuuluu siltä", hän ajatteli, "kuin lyötäisiin puuhun nauloja, joiden
päihin on kiedottu purjekangasta, jotta eivät vasaran iskut kuuluisi."

Hetkinen senjälkeen kuului sentapainen loiskahdus kuin olisi jokin
raskas esine pudonnut veteen. Sitten oli kaikki hiljaa.

Mikael valvoi sairaan luona aina päivän koittoon, jolloin laiva
jatkoi matkaansa. Kun oli purjehdittu noin tunnin verran, lähti hän
hytistä. Tyttö nukkui levollisesti, kuume oli ohitse.

"Minne ruumisarkku on joutunut?" olivat Mikaelin ensi sanat hänen
noustessaan kannelle.

Serbialaiset miehet menivät häntä vastaan uhmaavina.

"Me heitimme sen veteen kivillä kuormitettuna ehkäistäksemme teitä
hautaamasta sitä johonkin rannalle ja vetämästä sillä tavoin
onnettomuutta päällemme."

"Julkeat ihmiset, mitä olette tehneet? Nyt tullaan vetämään minut
komitaatin eteen ja vaatimaan minua edesvastuuseen kadonneesta
matkustajasta. Ja päälle päätteeksi tullaan minua syyttämään siitä,
että olisin salaa toimittanut hänet hengiltä. Teidän täytyy nyt antaa
minulle kirjallinen selitys, että te olette tehneet tämän. Kuka
teistä osaa kirjoittaa?"

Sitä taitoa ei tietysti ollut kenelläkään heistä.

"Mitä? Etkö sinä, Berkics ja sinä, Jakerics, auttaneet minua
maalaamaan kirjaimia arkun kanteen?"

He vakuuttivat nyt, ettei kumpainenkaan osannut kirjoittaa muuta kuin
tuon ainoan kirjaimen, jonka he olivat maalanneet laudalle, ja senkin
he osasivat tehdä vain pensselillä eikä kynällä.

"Hyvä, silloin minä vien teidät mukanani Pancsovaan. Siellä saatte
antaa suullisen todistuksen. Rauhoittukaa; siellä kyllä saan teidät
puhumaan."

Tämän uhkauksen kuultuaan tunnustivat miehet oppineensa kirjoittamaan
samoinkuin molemmat toisetkin.

He selittivät heti olevansa valmiit antamaan kirjallisen todistuksen
mieluummin kuin lähtemään Pancsovaan.

Mikael toi kynän, mustetta ja paperia, antoi toisen
kirjoitustaitoisista asettua vatsalleen kannelle ja saneli hänelle
selityksen, missä he tunnustivat raesateiden pelossa heittäneensä
Eutym Trikaliksen ruumiin Tonavaan miehistön nukkuessa ja sen
tietämättä ja myötävaikuttamatta.

"Kirjoittakaa nyt alle nimenne ja paikka, missä kukin teistä asuu,
niin että teistä voidaan saada selko, siinä tapauksessa, että
tutkintolautakunta lähetetään teitä kuulustelemaan."

Toinen kirjoitti alle: "Ira Karabassalovics, asuva Gunerovacz'issa,"
toinen: "Nyegro Stiriapickz, asuva Medvelincz'issä."

Ja nyt he sanoivat mitä vakavimmin ilmein jäähyväiset toisilleen,
ilman että Mikael enemmän kuin toisetkaan oli huomaavinaan, miten
paljon vaivaa kysyi heiltä naurun pidättäminen.

Mikael vei heidät sitten maihin.

... Ali Tshorbadshi lepäsi jo Tonavan pohjalla, siellä, minne hän oli
toivonut pääsevänsä.




Kahdeksas luku.

HUPAINEN JUTTU.


Aamulla herätessään ei Timea tuntenut jälkiäkään kivustaan. Nuoruuden
voima oli sen voittanut. Hän pukeutui ja poistui hytistä. Nähdessään
Timarin keulan puolella hän lähestyi tätä kysyen:

"Missä isäni on?"

"Neiti, isänne on kuollut."

Timea tuijotti häneen suurine raskasmielisine silmineen. Hänen
kasvonsa eivät voineet käydä valkoisemmiksi kuin ne jo olivat.

"Ja minne olette hänet panneet?"

"Hän lepää tuolla Tonavan pohjalla." Timea istuutui reelingin viereen
ja alkoi mykkänä katsella vettä. Hän ei puhunut, ei itkenyt, hän vain
tuijotti alas aaltoihin.

Timar arveli sen keventävän tytön sydäntä, jos hän puhuisi
lohduttavia sanoja tälle.

"Neiti, teidän maatessanne sairaana, kutsui Jumala äkkiä isänne
luoksensa. Minä olin hänen luonaan hänen viime hetkellään. Hän puhui
teistä ja jätti minun tehtäväkseni antaa teille hänen viimeisen
siunauksensa. Hänen toivomuksensa mukaisesti tulee minun saattaa
teidät erään teidän sukulaisenne luo, joka on sukua äidillenne. Hän
ottaa teidät lapsekseen ja on oleva teille isän sijaisena. Hänellä on
kaunis tytär, teitä hieman vanhempi, josta on tuleva teille sisar. Ja
koko tämän laivan lasti kuuluu perintönä teille. Te olette rikas ja
teidän tulee kiitollisuudella muistella rakastavaa isäänne, joka on
niin hyvin huolehtinut teistä."

Timarin kurkkua kuristi hänen jatkaessaan ajatuksissaan: "Ja joka
meni itse kuolemaan kirjoittaakseen sinulle vapauden ja täyden
elämän." Mutta nyt katseli hän ihmeissään tytön kasvoja. Timea ei
ollut koko hänen puheensa aikana vaihtanut ilmettä eikä vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä.

Mikael arveli häntä hävettävän itkeä vieraan läsnäollessa ja hän
vetäytyi pois; mutta tyttö ei itkenyt yksin jäätyäänkään.

Kummallista! Hänen kyyneleensä vuotivat valtoinaan, hänen nähdessään
valkean kissan hukkuvan, ja nyt, kun hänelle ilmoitettiin hänen
isänsä makaavan Tonavan pohjalla, ei hän itkenyt ainoatakaan kyyneltä.

Vai onko niin, että ne, jotka pienempien surujen kohdatessa
helposti puhkeavat itkuun, pysyvät suurissa tuskissa mykkinä. --
Ehkä niin. Timarilla oli nyt muuta tehtävää kuin vaivata aivojaan
sielutieteellisillä ongelmilla.

Pancsovan tornit alkoivat sukeltaa esiin pohjoisessa ja suoraan
"Pyhää Barbaraa" kohti suuntasi vastavirtaan keisarillinen sotalaiva,
jossa oli kahdeksan aseellista tshaikistia, tshaikistikapteeni ja
oikeudenpalvelija. Kun he olivat tulleet laivan luo, iskivät he lupaa
kysymättä keksinsä laivaan kiinni ja kiirehtivät heti ulos veneestä
kannelle.

Kapteeni meni suoraa päätä Timarin luo, joka odotti häntä kajuutan
ovella.

"Oletteko laivakommissaario?"

"Palvelijanne."

"Tällä laivalla matkustaa valenimellä Eutym Trikalis Turkista paennut
khasviar-pasha varastettuine aarteineen."

"Tällä laivalla matkusti eräs kreikkalainen viljakauppias nimeltä
Eutym Trikalis, ei varastettuja aarteita, vaan ostettua viljaa
mukanaan. Laiva tarkastettiin Orsovassa ja tässä ovat paperit. Tuossa
on ensimmäinen asiakirja; olkaa hyvä ja katsokaa itse, eikö kaikki
ole kuten sanoin. En tiedä mitään turkkilaisesta pashasta."

"Missä hän on?"

"Jos hän oli kreikkalainen, on hän Abrahamin luona; jos hän oli
turkkilainen, Muhamedin."

"Mitä. Ei suinkaan hän ole kuollut?"

"Onpa niinkin. Tässä on toinen asiakirja, johon on kirjoitettu hänen
viimeinen tahtonsa. Hän kuoli punajuoksuun."

Kapteeni luki lävitse asiakirjan, katsahti sivultapäin Timeaan, joka
yhä istui samalla paikalla, missä oli kuullut isänsä kuolemansanoman.
Hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin. Kieli oli hänelle vierasta.

"Kuusi matruusiani ja perämies voivat todistaa, että hän on kuollut."

"No niin, se oli hänelle onnettomuudeksi eikä meille. Jos hän
on kerran kuollut, täytyy voida sanoa, minne hän on haudattu.
Suvaitsetteko sanoa, minne? Me kaivamme silloin ruumiin ylös
haudasta. Meillä on lähettyvillä mies, joka kyllä on tunteva sen ja
näyttävä toteen, että Ali Tshorbadshi ja Trikalis ovat sama henkilö,
ja siten me ainakin saamme haltuumme varastetut aarteet. Minne hän on
haudattu?"

"Tonavan pohjalle."

"Ohoh, se on liikaa. Ja miksi juuri sinne?"

"Hiljaa, hiljaa! Tässä on kolmas asiakirja, jonka Plescovacz'in
dekantti on antanut, jonka alueella Trikalis kuoli. Vainajalta ei
ainoastaan kielletty kristillistä hautaamista, vaan minua kiellettiin
myös kuljettamasta ruumista maihin. Seudun kansa käski minun upottaa
sen virtaan."

Kapteeni löi raivostuneena kättään sapelinsa kahvaa vasten.

"Salama ja jyrinä! Kirotut papit! Kaikkialla niistä on kiusaa. Mutta
voitte te kai edes sanoa, missä se heitettiin virtaan?"

"Sallikaa minun puhua loppuun saakka, herra kapteeni. Plescovacz'in
väki lähetti neljä miestä laivaan estämään meitä viemästä ruumista
maihin, ja yöllä meidän kaikkien nukkuessa laskivat he tietämättämme
ruumiin, kivillä kuormitettuna Tonavaan. Tässä on heidän omakätinen
todistuksensa siitä; ottakaa se ja etsikää heidät, kuulustelkaa heitä
ja antakaa sitten kullekin heistä ansaittu rangaistus."

Kapteeni polkaisi jalkaansa ja pyrskähti äkäiseen nauruun lukiessaan
asiakirjaa, jonka hän sitten heitti takaisin Timarille.

"Onpa se kaunis juttu. Ilmisaatu pakolainen kuolee eikä häntä voida
enää vetää oikeuteen; pappi ei salli häntä haudattavan, talonpojat
heittävät hänet virtaan ja antavat työstään todistuksen, jonka alla
on kaksi nimeä, joita ei milloinkaan kukaan ihminen ole kantanut,
ja johon on merkitty kylien nimiä, joita ei ole koko maailmassa.
Pakolainen häviää Tonavan aaltoihin, ja nyt minä siis saisin ilon
joko naarata koko Tonavan ylös ja alas aina Pancsovasta Szedröön
saakka, taikka lähteä etsimään noita heittiöitä heidän valenimiensä
avulla. Mutta minä en uskalla ottaa takavarikkoon lastia, ennenkuin
pakolainen on tunnettu. Olettepa todella menetellyt oivallisesti,
herra laivakommisaario! Oivallisesti harkittu on juttunne. Ja päälle
päätteeksi on teillä kirjallisia lisiä! Yksi, kaksi, kolme, neljä
kappaletta Olen varma siitä, että, jos pyytäisin teiltä tuon naisen
kastetodistusta, olisi teillä sekin näytettävänä."

"Jos suvaitsette."

Timar ei tosin olisi kyennyt sitä näyttämään; mutta hän osasi ottaa
kasvoilleen niin lammasmaisen ilmeen, että kapteeni nauroi ääneensä
ja taputti häntä olalle.

"Te olette onnenpekka, herra laivakommissaario. Olette pelastanut
nuoren neidon omaisuuden, sillä kun minulla ei ole hänen isäänsä, ei
elävänä eikä kuolleena käsissäni, en uskalla pidättää häntä itseään
enkä laivan lastia. Saatte jatkaa matkaanne, te onnenpekka."

Näin sanoen hän teki täyskäännöksen. Viimeinen tshaikisti, joka ei
ennättänyt kyllin nopeasti kääntyä sai osalleen korvapuustin, niin
että miesparka oli vähällä vierähtää mereen. Sitten hän komensi
lähtemään.

Kun hän oli tullut alas, heitti, hän vielä vaanivan katseen taakseen.
Laivakommisaario katseli hänen peräänsä kasvot samassa lammasmaisessa
hymyssä. "Pyhän Barbaran" lasti oli pelastettu. Eikä yksistään se,
vaan myöskin Timea.




Yhdeksäs luku.

PYHÄN BARBARAN KOHTALO.


"Pyhä Barbara" saattoi nyt häiritsemättä jatkaa matkaansa, eikä
Timarilla ollut muita vaikeuksia kuin ainainen kina vetojuhtien
ajajien kanssa.

Tonavanmatka Unkarin tasankojen halki on hyvin ikävä. Siellä ei ole
kallioita, ei putouksia, ei vanhoja raunioita, ei mitään muuta kuin
laidunta ja poppeleja, joita kasvaa virran kummallakin rannalla.

Täällä ei ole paljon mielenkiintoista puheenainetta.

Monesti ei Timea poistunut hytistään koko päivänä eikä sanaakaan
tullut hänen suustaan. Hän istui yksin alhaalla, ja usein kannettiin
hänelle viety ruoka pois koskemattomana.

Päivät alkoivat jo käydä lyhemmiksi ja kaunis syksysää muuttui
sateeksi. Viimein sulkeutui Timea kokonaan hyttiinsä eikä Mikael
kuullut hänestä muuta kuin öisin, jolloin syvät huokaukset
tunkeutuivat hänen kuuluvilleen ohuen lautaseinän läpi. Mutta hän ei
milloinkaan kuullut tytön itkevän.

Raskas suru, joka häntä oli kohdannut, oli kenties ympäröinyt hänen
sydämensä läpipääsemättömällä jääkuorella.

Kuinka hehkuvan tulisikaan sen rakkauden olla, joka sen sulattaisi!

"Oi, ystävä parka, kuinka tulit sitä ajatelleeksi? Miksi uneksit
valveilla ollen, uneksit nukkuessasi näistä valkeista kasvoista?
Vaikka hän ei olisikaan noin kaunis, on hän kumminkin rikas ja
sinä köyhä. Mitä hyödyttää sinun kaltaisesi köyhän raukan antaa
ajatustensa askarrella niin rikkaan tytön kuvassa?"

"Jospa olisikin päinvastoin. Sinä olisit rikas ja hän köyhä!"

Kuinkahan rikas Timea saattaa olla? -- kysyi Timar itseltään ja alkoi
tehdä laskelmia karkoittaakseen turhat unensa mielestään.

Hänen isänsä jätti paitsi laivan lastia, joka on noin
kymmenentuhannen tukaatin arvoinen, tuhat tukaattia puhdasta rahaa.
Kenties on hänellä senlisäksi koristeita ja jalokiviä ja tullaan
häntä unkarilaisessa maaseutukaupungissa pitämään rikkaana tyttönä.

Mutta tässä tuli Timarille eteen arvoitus, jota hän ei voinut
ratkaista.

Jos Ali Tshorbadshilla olisi ollut yhdentoistatuhannen tukaatin
arvoinen omaisuus, niin olisi tämä painon jälkeen laskettuna vain
kuusitoista naulaa. Kaikista metalleista mahtuu kulta painoon
nähden pienimpään tilaan. Kuusitoista naulaa tukaatteja mahtuu
matkalaukkuun, jonka voi heittää olalleen ja kantaa pois jalan. Minkä
vuoksi on sitten Ali Tshorbadshi muuttanut ne viljaksi ja sillä
lastannut laivan, joka tarvitsee puolitoista kuukautta matkaansa
varten ja jonka täytyy olla varuillaan myrskyjä, vesipyörteitä,
kalliota ja kareja vastaan ja jota kerta toisensa jälkeen pidättää
ruttosulku ja tullitarkastus, jotavastoin hän, aarre matkalaukkuun
sälytettynä, olisi voinut kaikessa rauhassa kahdessa viikossa saapua
Unkariin yli vuorten ja virtain?

Timar ei voinut keksiä avainta tähän ongelmaan.

Tämän saman seikan yhteydessä oli toinenkin arvoitus.

Jos Ali Tshorbadshin omaisuus nyt on vain yhteensä yksitoista
tai, sanokaamme, kaksitoista tuhatta tukaattia (olkoon se nyt
sitten rehellisesti tai epärehellisesti hankittua), minkä vuoksi
järjestää silloin Turkin hallitus sellaisen ajokierroksen, minkä
vuoksi se lähettää sotaprikin, jossa on kaksikymmentäneljä soutajaa
sekä vakoilijoita ja pikalähettejä häntä takaa ajamaan? Sama
rahasumma, jota köyhä laivakomissaario pitää suurena, on Hänen
Ylhäisyydelleen Sulttaanille vain tyhjänpäiväinen ropo. Muuten, jos
onnistutaankin takavarikoimaan joku omaisuus, joka on kymmenen tai
kahdentoistatuhannen tukaatin suuruinen, ei siitä, sittenkuin se on
kulkenut ilmiantajan, takavarikoijan ja kaikkien muiden julkisten
varkaiden käsien läpi, jää tuskin niinkään paljoa sulttaanille, että
se riittää piipulliseen tupakkia.

Eikö ollut naurettavaa panna niin suuri koneisto käyntiin niin pienen
voiton takia?

Vai eikö raha ollutkaan tavoteltavana, vaan Timea? Timarilla oli
kyllin paljon romanttisia taipumuksia pitääkseen tätä olettamusta
todenmukaisena, niin vähän kuin se tahtoikaan käydä yhteen hänen
laivakommissaarion kertomataulunsa kanssa.

Eräänä iltana hajoitti tuuli pilvet, ja kun Timar katsahti ulos
kajuutan akkunasta, näki hän läntisellä taivaanrannalla kuun.
"Punaisen puolikuun."

Hehkuva kuunsirppi näytti koskettavan Tonavan vesikuvastinta.

Timarista tuntui kuin olisi kuulla todella ollut ihmiskasvot,
niinkuin se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se sanonut hänelle
jotakin vinolla suullaan.

Mutta hän ei voi ymmärtää, mitä se sanoo. Se puhuu vierasta kieltä.

Kuutautiset kaiketi ymmärtävät sen sanat. Hehän juoksevat sen
jälessä. Mutta eivät unissakävijätkään herätessään muista, mitä se
oli puhunut heille.

Oli kuin olisi kuu vastannut Timarin kysymyksiin. Mihinkä? Kaikkiin.
Hänen sydämensä tykytykseenkin? Tai hänen laskelmiinsako? Kaikkeen.
Mutta Timar ei osannut tulkita näitä vastauksia.

Punainen puolikuu sukelsi vähitellen alas Tonavan vesikuvastimen alle
ja lähetti laineista valoheijastuksiaan laivan keulaan ikäänkuin
tahtoen sanoa: "Etkö vieläkään ymmärrä?"

Viimein veti se sarvensa päänkin hitaasti veden alle ja nyt näytti se
tahtovan sanoa: "Huomenna tulen takaisin ja silloin olet ymmärtävä
minua."

Perämies arveli, että pitäisi käyttää hyödykseen auringonlaskun
jälkeen kirkastunutta taivasta ja jatkaa matkaa, kunnes tulisi aivan
pimeä. Olihan jo ehditty Almàsiin saakka eikä oltu enää kaukana
Komornista. Täällä oli hänelle kulkuväylä niin tuttua, että hän
voisi torkahdella, ja kuitenkin turvallisesti ohjata laivaa. Aina
"Raaber--Tonavaan" saakka ei virrassa ollut mitään, mikä olisi voinut
aiheuttaa vaaraa.

Jotakin oli kuitenkin!

Frizitön alapuolella kuului veden alla heikosti kumea romahdus ja
silloin huusi perämies vetojuhtien ajajalle: "Seis!"

Timarkin kalpeni ja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Ensi kerran
koko matkalla hän näytti hämmästyneeltä.

"Olemme ajaneet puupölkylle", hän huusi perämiehelle.

Ja tämä väkevä, karkeatekoinen ukko menetti kokonaan tajuntansa,
jätti peräsimen siihen paikkaan ja juoksi ulvoen kuin pieni poika yli
kannen kajuutan luo.

"Olemme ajaneet puupölkylle!"

Niin oli todella käynyt. Kun Tonava tulvii, uurtelee se rantoja, ja
puut, jotka temmaistaan juurineen, syöksyvät virtaan, missä juurissa
oleva hiekka ja multa vetää ne pohjaan. Kun rahtilaiva, jota hinataan
vastavirtaa, ajaa tuollaiselle pölkylle, menee sen pohja puhki.

Kareista ja matalikosta voi perämies pelastaa laivansa; mutta veden
alla väijyviä puupölkkyjä vastaan ei tieto, taito eikä kokemus voi
suojella. Useimmat Tonavalla tapahtuvat haaksirikot aiheutuvat niistä.

"Olemme hukassa!" vaikeroivat perämies ja miehistö sikin sokin.
Jokainen jätti paikkansa ja juoksi kirstujaan etsimään pelastaakseen
ne veneisiin.

Laiva laskeutuu poikkipuolin virtaan ja keula alkaa vajota.

Ei ole ajattelemistakan pelastaa alusta. Se on sula mahdottomuus.
Lastihuone on täynnä viljasäkkejä; ennenkuin ennätetään saada ne
pois tieltä ja vuotopaikka paikatuksi, on laiva aikoja sitten oleva
pohjassa.

Timar avasi oven Timean hyttiin.

"Neiti, heittäkää vaippa pian päällenne ja ottakaa tuo lipas
pöydältä. Laivamme painuu pohjaan. Meidän täytyy pelastautua!"

Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän
sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.

Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan
asiakirjat ja laivan kassa olivat.

Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin
raivostui nähdessään tytön.

"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine
kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän
ensiksi pitänyt heittää veteen!"

Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän
verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä
hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja
vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli
itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet
virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan
pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.

Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua
välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä
olallaan hän sitten riensi veneeseen.

"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.

"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi
ollutkaan!"

Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten
vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.

"Onko teillä lipas?"

"On", kuiskasi tyttö.

Timar ei kysynyt muuta, riensi vain kannelle ja kantoi hänet
veneeseen, missä hän laski tytön keskiteljolle.

"Pyhän Barbaran" kohtalo ratkaistiin hirveän nopeasti.

Laivan keula sukelsi alas pohjaan, jonkun minuutin kuluttua nähtiin
vain takakansi ja masto, missä riippui nyt irtonainen vetoköysi
vedenpinnan yläpuolella.

"Työntäkäämme vesille!" käski Timar soutajia, ja vene lähti
liikkeelle rantaa kohti.

"Missä lippaanne on?" kysyi Timar tytöltä kun he olivat soutaneet
jonkun matkaa.

"Tässä se on", hän vastasi näyttäen kädessään olevaa lipasta.

"Onneton! Sehän on hedelmälaatikko eikä lipas!"

Timea oli tosiaankin ottanut turkkilaisia sokerihedelmiä sisältävän
laatikon, jonka hän aikoi antaa tuolle toiselle tytölle, uudelle
sisarelleen, ja sen vuoksi unohtanut lippaan, joka sisälsi koko hänen
omaisuutensa. Se oli jäänyt kajuuttaan.

"Takaisin laivaan!" huusi Timar perämiehelle.

"Ei kai kukaan liene siksi hullu, että tahtoisi nyt etsiä jotakin
hukkuvasta aluksesta", mutisi Johan Fabula napisten.

"Käännä ympäri! Ei mitään vastaan puhumista! Minä käsken!"

Vene souti takaisin.

Timar ei kääntynyt kenenkään muun puoleen, vaan hypähti itse ylös
kannelle aikoen nousta portaita pitkin kajuuttaan, joka jo oli veden
alla.

Timean suuret, tummat silmät seurasivat häntä, kun hän katosi
aaltojen alle, aivan kuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "Sinäkin siis
menet ennen minua sinne märkään hautaan?"

Timar tuli esiin vastakkaisen reelingin luona, joka oli veden alla,
mutta hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, sillä laiva oli
laskeutunut sivulleen ja kallistui sille puolelle, missä Timean hytin
ovi oli. Hänen täytyi tarrautua kiinni kajuutan kattoon, jotta ei
olisi luiskahtanut reelingin yli.

Hän löysi hytin oven. Onneksi ei vesi ollut painanut sitä kiinni,
jolloin häneltä olisi kulunut paljon aikaa sitä auki yrittäessään.

Sisällä oli aivan pimeä. Vesi ulottui kattoon asti. Tunnustellen
käsillään hän lähestyi pöytää. Lipasta ei sillä ollut. Ehkä tyttö
oli pannut sen vuoteeseen. Vesi oli nostanut sen kattoon. Hänen
täytyi vetää se alas. Ei hän sieltäkään löytänyt lipasta. Ehkä
se oli luistanut alas silloin kun laiva kellahti sivulleen. Hän
haparoi turhaan käsillään pitkin lattiaa. Hänen jalkansa onnistuivat
paremmin. Hän kompastui etsimäänsä esineeseen; lipas oli todella
pudonnut lattialle. Hän otti sen ylös ja yritti päästä vastakkaisen
reelingin luo, missä hänen ei tarvinnut pitää kiinni molemmin käsin.

Se minuutti, jonka Timar vietti veden alla, tuntui Timeasta
ijäisyydeltä. Hän oli kokonaisen minuutin siellä alhaalla. Koko ajan
pidätti hän henkeään, kuin olisi hän tahtonut koetella, miten kauan
ihminen voi kestää hengittämättä.

Kun Mikaelin pää sukelsi veden pinnalle, huokasi Timea helpotuksesta.

Ja hänen kasvonsa hymyilivät silloin, kun Timar ojensi hänelle
pelastetun lippaan. -- Kenties ei lippaan vuoksi!

"No, herra komissaario", huudahti perämies auttaessaan Timaria
laivaan, "nyt olette kolme kertaa kastunut näiden yhteenkasvaneiden
kulmakarvojen vuoksi. Kolme kertaa!"

Timea kysyi hiljaa Mikaelilta: "Mitä merkitsevät sanat 'Kolme kertaa'
kreikan kielellä?"

Mikael käänsi ne.

Timea katseli kauan häntä ja toisti hiljaa itsekseen: "Kolme kertaa!"

Soudettiin nyt rantaan Almäs'in suuntaan. Kimaltelevalla,
iltahämärässä teräksenhohtoisella vedenpinnalla näkyi pitkä,
huutomerkin kaltainen viiva, joka oli vedetty valitushuudahduksen
jälkeen tai -- ajatusviiva koko elämäksi. Se oli "Pyhän Barbaran"
masto.




Kymmenes luku.

KASVATUSISÄ.


Kello kuuden tienoissa illalla oli jätetty uponnut laiva oman onnensa
nojaan, ja jo puoli kahdeksan oli Timar Komornissa Timean kera.
Almàs'ista tuleva pikapostiajuri tunsi hyvin Brazovics'in talon ja
ajoi neljää kulkusilla varustettua hevostaan armottomin ruoskaniskuin
katuja pitkin, sillä hänelle oli luvattu runsaasti juomarahoja, jos
hän mahdollisimman pian veisi matkustajansa määräpaikkaan.

Mikael nosti Timean alas talonpoikaskärryistä sanoen hänen nyt olevan
kotona. Senjälkeen hän otti rahalippaan viittansa alta ja vei tytön
portaita ylös.

Atanas Brazovics'in talossa oli kaksi kerrosta, mikä Komornissa
on harvinaista, sillä tavallisesti siellä tyydytään vain yhteen,
senjälkeen kun maanjäristys viime vuosisadalla oli varoittanut
paikkakunnan kansaa.

Alikerroksessa oli kahvila, jota kauppiaat käyttivät
klubihuoneustonaan. Omistajan perhe asui ylikerrassa. Siinä oli kaksi
sisäänkäytävää portaista ja kolmas keittiön puolelta.

Timar tiesi, ettei Atanas Brazovics tavallisesti ollut kotona tähän
aikaan. Hän vei senvuoksi Timean suoraa päätä naisten huoneisiin
johtavalle ovelle.

Näissä huoneissa oli kaikki muodikasta ja komeata, ja etuhuoneessa
seisoi haukotellen miespalvelija. Timar pyysi hänen kutsumaan "nagy
ur'in" s.o. suurherran ylös kahvilasta.

Tulee näet tietää, että "nagy ur" käytettiin arvonimenä Komornissa
aivan kuin Stambulissakin, vain sillä erotuksella, että kun
siellä yksistään sulttaanilla on tämä nimitys, tuhlataan sitä
Komornissa kauppiaille ja kaikille arvohenkilöille, joita voi lukea
"Spectabilis"-nimityksen piiriin kuuluviksi.

Sillä välin Timar saattoi tytön naisten luo. Hän puolestaan oli
tosin kaikkea muuta kuin vieraspuvussa, kuten helposti voi kuvitella
ottaen huomioon, mitä seikkailuja hänen oli täytynyt läpikäydä ja
miten läpimärkä hän oli ollut. Mutta hän oli taloon kuuluva henkilö,
jota oli totuttu vastaanottamaan minä aikana hyvänsä ja missä
puvussa hyvänsä; häntä pidettiin "yhtenä palkkalaisenamme." Kun on
senlaatuisista kysymys kohoudutaan etiketin sääntöjen yläpuolelle.

Ilmoittamisen korvaa emännän ylistettävä tapa pistää päänsä ulos
salin ovesta, niin pian kuin etuhuoneen ovi avataan, katsoakseen,
kuka tulija on.

Sohvi-rouva on säilyttänyt tämän tapansa palvelijatarajoiltaan.
(Anteeksi, se pääsi tahtomattani kynästäni!) No niin, Atanas-herra
on kohottanut hänet arvoonsa alemmasta säädystä; se oli
rakkausavioliitto. Älköön sitä kukaan moittiko.

En minäkään pahansuovasta panetteluhalusta tässä mainitse, että
Sohvi ei armollisena rouvanakaan voinut päästä entisistä tavoistaan;
teen sen vain luonnekuvauksen vuoksi. Hänen vaatteensa olivat sen
näköiset kuin hän olisi ne saanut lahjaksi herrasväeltään; hänen
tukkalaitteestaan pisti aina edessä tai takana vallaton hiustupsu
esiin; hänen loistavimmissakin puvuissaan oli aina jotakin
rypistynyttä tai litistynyttä; ellei muuta ollut, täytyi hänen
ainakin läntistyneillä kengillä seurata entisiä taipumuksiaan.
Uteliaisuus ja juorut olivat hänen keskustelunsa alkutekijät.
Keskustelussaan hänellä muutoin oli tapana käyttää niin huonosti
vieraskielisiä sanoja, että vieraat, hänen käyttäessään niitä
suuremmassa seurassa huiskin haiskin, olivat vähällä pudota
tuoliltaan pidätetystä naurusta. Sitäpaitsi hänellä oli tuo oiva tapa
puhua kovin äänekkäästi; hänen puheensa oli alituista huutamista,
aivan kuin häntä olisi pistetty puukolla, ja hän alituisesti olisi
huutanut apua.

"Oi, Herra Jesta, Mikael herra!" hän kirkui. "Mistä olette saanut
käsiinne tuon pienen, kauniin neidin? Ja mikä ihmeen lipas teillä on
kainalossanne! Tulkaapa sisään! Kas, kas, Atalia, mitä Timarilla on!"

Mikael antoi Timean mennä edellä. Sitten hänkin astui sisään
tervehtien kohteliaasti läsnäolevia.

Paitsi talon rouvaa oli huoneessa eräs nuori tyttö ja eräs mies.

Tyttö on ylväs, täydellinen kaunotar, joka solakkuudestaan
huolimatta, ei halveksi kureliiviä. Korkeat korot ja pään päälle
laitettu korkea hiuslaite saavat hänet näyttämään vielä pitemmältä
kuin hän itse asiassa on. Hänellä on käsissään puolihansikkaat
ja sormissa pitkät ja terävät kynnet. Kasvojen piirteissä lepää
itsetietoinen sulo. Hänellä on paisuvat, hieman ulos pistävät huulet,
ruusuinen iho ja kaksi riviä häikäisevän valkeita hampaita, jotka hän
mielellään näyttää. Hänen hymyillessään muodostuu poskiin ja leukaan
pienet kuopat. Tummat kulmakarvat kaartuvat mustien säihkyvien
silmien yllä, jotka loistavat sitä kirkkaampina, kun ne pistävät
ulos voimakkaasti -- kuin hyökäten. Heittäen päätään taaksepäin ja
kohottaen ylväästi poveaan osaa tämä kaunis olento ottaa vaikuttavan
asennon.

Sellainen on Atalia-neiti.

Mies on noin kolmekymmenvuotias nuori upseeri, jolla on avoimet
huolettomat kasvot ja mustat, tuliset silmät.

Senaikuisen sotilassäännön mukaisesti on leuka sileäksi ajeltu, pieni
puolikuunmuotoinen poskiparta vain ympäri kasvoja. Upseeri on puettu
orvokinväriseen hännystakkiin, jonka kaulus ja rintapielet ovat
punaisesta sametista. Sellainen on insinööri osaston univormu.

Hänetkin Timar tuntee. Hän on herra Katshuka, linnoituksen
yliluutnantti ja samalla muonavarojen intendentti -- jotakuinkin
omituinen yhdistelmä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on.

Luutnantti huvitteleihe piirtämällä edessään istuvan neidon kuvaa.
Yhden hän on jo valmistanut päivänvalossa ja yrittää nyt uutta
lampunvalossa.

Tässä taiteellisessa askaroimisessa häiritsi häntä Timean sisääntulo.

Tällä hetkellä oli tuossa hoikassa hennossa lapsessa jotakin
aavemaista. Oli kuin varjo tai aave olisi astunut esiin pimeydestä.

Kun herra Katshuka katsahti ylös piirustuslaudastaan ja kääntyi
ympäri, veti hän tummanpunaisella pastellivärillään viivan kuvan
otsaan, jota leivänsisuksella olisi vaikea saada lähtemään.
Nähdessään Timean hän hypähti tahtomattaan ylös tuoliltaan. Ataliakin
nousi. Kuka hän mahtoi olla?

Timar kuiskasi kreikaksi jotakin Timean korvaan, jolloin hän meni
Sohvi-rouvan luo ja suuteli tätä kädelle. Itse hän sai suudelman
poskelleen. Timar kuiskasi taas hänen korvaansa. Tyttö meni aran
kuuliaisen näköisenä Atalian luo ja katsoi häntä tarkkaavaisesti
kasvoihin. Suutelisiko hän niitä vai lankeisiko uuden sisarensa
kaulaan? Atalia näytti kohottavan päänsä vieläkin korkeammalle;
Timea kumartui silloin hänen kätensä ylitse ja suuteli sitä -- ei
niin paljon kättä kuin miellyttävää hirvennahkaa. Atalia salli näin
tapahtuvan. Hän heitti leimuavan katseen Timean kasvoihin, toisen
upseeriin ja työnsi huulensa vieläkin ulommas. Herra Katshuka seisoi
kokonaan ihailuun vaipuneena.

Mutta yhtä vähän hänen ihailunsa kuin Atalian leimuava katse sai
aikaan minkäänlaista liikettä Timean kasvoilla. Ne pysyivät valkeina
kuin hengettären.

Timar itse oli suuresti hämillään. -- Miten voisi hän tässä, upseerin
läsnäollessa, esittää tyttöä ja kertoa, millä tavoin hän oli saanut
hänet haltuunsa?

Herra Brazovics päästi hänet pulasta. Kauheasti kolaten hän astui
sisään. Hän oli juuri alhaalla kahvilassa -- kaikkien kantavieraiden
hämmästykseksi -- lukenut ääneen "Augsburger Zeitung'ista", miten
eronnut pasha ja khanizari Ali Tshorbadshi tyttärensä kera oli
paennut "Pyhällä Barbaralla", pilkannut turkkilaisien virkamiehien
valppautta ja päässyt itse turvaan Unkariin.

"Pyhä Barbara" on hänen oma viljalaivansa. Ali Tshorbadshi on hänen
vanha tuttunsa, vieläpä sukulaisensakin, äidinpuolelta. Ihmeellinen
maailmantapahtuma!

Voi arvata, kuinka Atanas-herra työnsi tuolinsa taaksepäin,
palvelijan ilmoittaessa herra Timarin äskettäin saapuneen mukanaan
kaunis neiti ja kainalossaan pronsinen lipas.

"Se on siis totta!" huudahti Atanas-herra ja lähti juoksemaan
asuntoonsa, ohirynnätessään töytäisten tuoliltaan pelipöydän ääressä
istuvia herroja.

Brazovics oli mies, joka ui rasvassa. Hänen ihramahansa käveli aina
puoli askelta hänen edellään. Hänen kasvonsa olivat kuparinkarvaiset
hänen kalvetessaan ja orvokinväriset hänen punastuessaan. Jos
hän oli ajanut partansa aamulla, oli hänen leukansa karvainen jo
illalla; ja hänen karheat viiksensä tuoksuivat tupakille, nuuskalle
ja kaikenlaisille alkoholiaineille. Hänen kulmakarvansa muodostivat
pensasmaisen vallin hänen ulos pistävien ja aina verestävien
mulkosilmiensä yläpuolelle. (Hirveä ajatus, että kauniin Atalian
silmät vanhuudessa tulisivat olemaan isän silmien kaltaiset!)

Ja kun herra Brazovics avaa suunsa, käy täysin ymmärrettäväksi,
että Sohvi-rouva huutaa niin hirveästi. Hänen miehensäkään ei osaa
puhua huutamatta, erotus on vain siinä, että tällä on bassoääni kuin
virtahevosella. Tietenkin täytyy Sohvi-rouvan, saadakseen äänensä
kuuluviin hänen äänensä rinnalla, kohottaa se kirkunaksi. On kuin
aviopuolisot olisivat lyöneet vetoa keskenään siitä, kumpi heistä
ensinnä saisi kuristustaudin tai halvauksen. Kumpi tulee voittamaan
vedon on vaikeata sanoa; herra Brazovics'in korvat ovat kuitenkin
aina pumpulilla tukitut ja Sohvi-rouva kantaa aina kaulassaan
liinaista huivia.

Huohottaen innostuksesta ja kiireestä hyökkäsi herra Brazovics
naisten huoneeseen, jonne hänen kumiseva äänensä oli tunkeutunut
ennen häntä itseään.

"Onko Mikael täällä neidin kera, missä neiti on? Missä Mikael on?"

Mikael oli juossut häntä vastaan pidättääkseen häntä ovella.

Herra Brazovics'iin nähden pidätys olisi kenties voinutkin onnistua;
mutta hänen raskasta ihramahaansa, ei mikään voi seisauttaa, kun se
kerran on päässyt vauhtiin.

Mikael iski hänelle silmää huomauttaakseen hänelle vieraan henkilön
olevan kuulemassa.

"Oh, ei se mitään tee! Häneltä ei sinun tarvitse salata mitään. Me
olemme 'suljetussa seurassa.' Luutnantti kuuluu myös perheeseemme.
Hahaha! Älä loukkaannu, Atalia. Koko maailmahan sen jo tietää. Voit
puhua avoimesti, Mikael! Onhan se jo sanomalehdissäkin."

"Mitä on sanomalehdissä?!" huudahti Atalia kiivaasti.

"No, no, sinä et siellä ole, mutta sitä vastoin on siellä uutinen,
että ystäväni, Ali Tshorbadshi-pasha, lihallinen serkkuni, khanizari,
on paennut tänne Unkariin tyttärineen ja aarteineen minun 'Pyhällä
Barbarallani!' Eikö olekin tuo hänen tyttärensä? Rakas, pikku olento!"

Näin sanoen herra Brazovics hyökkäsi tytön kimppuun, sulki hänet
syliinsä ja painoi kaksi suudelmaa hänen valkeille kasvoilleen, kaksi
kaikuvaa, pahanhajuista, märkää suudelmaa, joista tyttö meni aivan
pyörälle päästään.

"Sinä olet kunnon poika Mikael, kun olet tuonut hänet onnellisesti
tänne. Oletteko antaneet hänelle lasin viiniä? Sohvi, mene heti
antamaan hänelle lasi viiniä!" Sohvi-rouva ei ollut kuulevinaan.
Herra Brazovics heittäytyi nojatuoliin, veti Timean polviensa väliin
ja silitteli rasvaisilla, hikisillä käsillään hänen hiuksiaan.

"Ja missä on arvoisa ystäväni khanizari? Missä hän on?"

"Hän on kuollut matkalla", vastasi Timar hiljaa.

"Oi, sepä surullista!" huudahti herra Brazovics koettaen vetää
pyöreät kasvonsa viisikulmaisiksi ja veti kätensä pois lapsen
pään päältä. "Mutta ei kait hänelle ole muuten tapahtunut mitään
onnettomuutta?"

Merkillinen kysymys!

Mutta Mikael ymmärsi sen.

"Hän on uskonut huostaani omaisuutensa, jotta jättäisin sen hänen
tyttärensä kera teille. Teistä on tuleva hänen kasvatusisänsä ja te
olette holhoava hänen omaisuuttaan."

Nämä sanat kuullessaan tuli herra Brazovics jälleen liikutetuksi. Hän
otti Timean pään käsiensä väliin ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Olen pitävä häntä omana lapsenani! Omana lihallisena tyttärenäni!"

Ja nyt tuli purkaus. Läiskis! Läiskis! Toinen suudelma toisensa
perästä läiskähti uhriraukan otsalle ja poskille.

"Entä mitä sinun lippaassasi on?"

"Ne rahat, jotka minun piti jättää teille."

"Aha, hyvä, hyvä, Mikael. Paljonko niitä on?"

"Tuhat tukaattia."

"Mitä, häh?" huusi herra Brazovics ja työnsi Timean luotaan. "Vain
tuhat tukaattia? Mikael, sinä olet varastanut loput!"

Timarin kasvot värähtivät.

"Tässä on vainajan omakätinen testamentti. Hän itse sanoo siinä
jättäneensä haltuuni tuhat tukaattia puhtaassa rahassa. Hänen muu
omaisuutensa on laivan lastissa, jota on kymmenentuhatta puolikappaa
vehnää."

"Ahaa! Se muuttaa asian. Kymmenen tuhatta puolikappaa vehnää
on Wienin-merkinnän, siis kahdentoista guldenin viidenkymmenen
kreutzerin mukaan satakaksikymmentäviisituhatta guldenia eli 50,000
guldenia hopeassa. Tule tänne, pikku sydänkäpyseni ja istu tuohon
polvelleni; olethan kait väsynyt? Ja onko unohtumaton, uskollinen
ystäväni jättänyt minulle mitään muuta sanaa?"

"Hän pyysi minua sanomaan teille, että olisitte itse läsnä säkkejä
avattaessa, niin ettei niiden sisällystä vaihdettaisi toiseen, sillä
hänellä oli puhdasta viljaa!"

"Tietenkin olen itse oleva läsnä. Se on itsestään selvää! Missä
sitten on laiva viljalastineen?"

"Almàsin alapuolella, Tonavan pohjalla."

Nyt herra Brazovics työnsi Timean kauas tyköään ja hypähti
raivostuneena tuoliltaan.

"Mitä kuulenkaan? Onko kaunis laivani uponnut kymmenentuhatta
puolikappaa vehnää lastinaan? Voi teitä hirtehiset, teitä lurjukset!
Olitte tietysti kaikki juovuksissa? Panetan teidät kaikki
vankeuteen. Perämiehen panetan rautapaitaan. Palkkaanne pidätän.
Ne kymmenentuhatta guldenia, jotka olet antanut takuuksi, minä
takavarikoin. Sinä et niitä saa takaisin. Mene tekemään valitus,
minne tahdot!"

"Teidän laivanne ei ollut enemmän kuin kuudentuhannen guldenin
arvoinen ja se on vakuutettu täydestä arvostaan Komornin
vakuutusyhtiössä. Te ette ole kärsinyt mitään vahinkoa."

"Vaikka se olisi sataa kertaa vakuutettu, vaadin minä sittenkin
vahingonkorvausta sinulta _lucrum cessans'in_ [tappio, joka on
syntynyt siten, että tappion kärsinyt on saanut samalla aineellista
etua] nojalla. Tiedätkö, mitä lucrum cessans on? No, jos tiedät, niin
käsität myös, että sinun kymmenentuhatta guldeniasi menevät viimeistä
kreutzeriä myöten."

"Siitä saamme puhua toiste", vastasi Timar levollisesti. "Siihen
jää kyllä aikaa; mutta mitä uponneeseen lastiin tulee, ei ole aikaa
kadottaa hetkeäkään, sillä kuta kauemmin se on veden alla, sitä
huonommaksi se käy."

"Mitä minä siitä välitän, miten sen käy?"

"Te ette siis välitä siitä? Te ette tahdo henkilökohtaisesti olla
läsnä sitä ylös otettaessa."

"En, piru vie, tahdokaan. Mitä minä tekisin kymmenellätuhannella
puolikapalla veden kastelemaa vehnää? En kait voi tehdä siitä edes
jähmikettä? Vai laittaisinko liisteriä? Vieköön piru sen roskan, jos
hän voi käyttää sitä."

"Tuskinpa voinee; mutta vilja on joka tapauksessa myytävä. Myllärit,
tehtailijat, navetan vuokraajat ja talonpojatkin, joilla on viljan
puute, tarjoovat aina jotakin. Sitäpaitsi on laiva tyhjennettävä.
Sillä tavoin voidaan toki saada jonkun verran rahoja."

"Rahoja! (Tämä sana raivasi itselleen aina tien kauppiaan pumpulilla
täytettyjen korvien läpi.) Hyvä! Huomispäivänä annan sinulle
valtakirjan myydä laiva sisältöineen päivineen."

"Minun täytyy saada valtakirja heti. Jos odotamme huomiseen, on lasti
aivan pilaantunut."

"Hetikö? Tiedäthän, etten öiseen aikaan milloinkaan pane kynää
paperille. Se on tapojani vastaan."

"Olen ajatellut sitä edeltäkäsin ja sen vuoksi ottanut mukaani
valmiiksi kirjoitetun valtakirjan. Teidän on vain kirjoitettava
nimenne sen alle. Tässä on mustetta ja kynä."

Mutta nyt puuttui Sohvi-rouva puheeseen. "Täällä minun huoneessani
en salli kirjoitettavan", hän huusi. "Se vielä puuttuu, että
tahraatte musteella uuden mattoni! Mene omaan huoneeseesi, jos
haluat kirjoittaa. Ja sitten pyydän sinua olemaan tappelematta
palvelusväkesi kanssa täällä. Tämä on minun huoneeni."

"Mutta minun taloni!" karjasi "suurherra."

"Ja minun huoneeni."

"Täällä olen minä isäntä."

"Ja minä emäntä!"

Kiljuminen ja karjuminen oli siitä hyvä, että herra Brazovics
raivostui ja vain osoittaakseen olevansa isäntä talossaan tarttui
kynään ja allekirjoitti valtakirjan.

Mutta kun Timarilla vihdoinkin oli tämä käsissään, hyökkäsivät
molemmat hänen kimppuunsa ja syytivät sellaisen nuhteiden ja
haukkumasanojen ryöpyn hänen niskaansa, että hänen olisi täytynyt
kylpeä Tonavassa pestäkseen itsensä niistä puhtaaksi.

Sohvi-rouva tähtäsi tosin vain epäsuorasti Timariin nuhdellessaan
miestään siitä, että tämä antoi valtakirjoja sellaisille repaleisille
likaisille miehille, sellaisille juopporentuille kuin Timar. Miksi
hän ei uskonut asiaa jollekin muulle laivakirjurille, kuin Timarille,
joka tietenkin joisi ja pelaisi rahat, joita saataisiin.

Timar seisoi yhtä järkähtämättömän levollisena keskellä tätä melua,
kuin uhmatessaan aaltoja Rautaportissa.

Lopulta hän keskeytti vaitiolonsa.

"Tahdotteko ottaa vastaan rahat, jotka kuuluvat isättömälle
ja äidittömälle tytölle, vai jätänkö ne kaupungin lastenkodin
johtokunnalle?"

Tämän viime kysymyksen kuullessaan herra Brazovics säikähtyi.

"No", jatkoi Timar, "tulkaa sitten kanssani konttoriin, jos
suvaitsette, järjestämään asia siellä, sillä en minäkään pidä
_palvelusväen torasta_."

Tällä sadanviidenkymmenen punnan karkeudella hän sai aikaan sen, että
sekä herra että rouva äkkiä vaikenivat. Ihmisiin, jotka tällä tavoin
toruvat ja sättivät, on aimo annos raakuutta aina varmin keino.
Brazovics otti kynttiläjalan sanoen:

"No, hyvä, tule rahoinesi kanssani!"

Sohvi-rouva näytti äkkiä tulevan mitä parhaalle tuulelle ja kysyi
Timarilta, eikö tämä tahtoisi ensin juoda lasin viiniä.

Timea oli aivan ällistynyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, sillä kieli oli
hänelle vierasta, ja yhtä vähän hän pystyi selittämään liikkeitä ja
ilmeitä, jotka seurasivat sanoja.

Minkätähden kasvatusisä syleilee ja suutelee häntä toisella hetkellä
ja toisella taas työntää hänet luotaan? Minkätähden hän ottaa hänet
taas polvelleen heti työntääkseen hänet uudelleen pois? Minkätähden
molemmat huutavat tuolle miehelle, joka seisoo heitä kuunnellessaan
yhtä tyynenä, kuin hän on nähnyt hänet myrskyssä ja rajuilmassa,
siksi kunnes hän viimein vihastumatta sanoo pari sanaa saaden siten
nuo kaksi, jotka äsken reuhtoivat toinen toisilleen, vaikenemaan ja
pysymään loitolla?

Ja tämä mies, joka oli tähän saakka uskollisesti seurannut häntä,
joka "kolme kertaa" oli hypännyt veteen hänen tähtensä, ja joka
oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhua omaa kieltään, hän oli nyt
poistumaisillaan varmaankin ijäksi, eikä hän enää saisi kuulla hänen
ääntään.

Sittenkin! Se kaikuu vielä kerran hänen korviinsa. Ennenkuin Timar
astui kynnyksen yli, kääntyi hän Timean puoleen ja sanoi kreikaksi:

"Timea-neiti, tässä on se, joka teillä oli muassanne."

Ja näin sanoen hän veti esiin piilosta, viittansa alta, hedelmärasian.

Timea juoksi hänen luokseen, otti rasian hänen kädestään, riensi
Atalian luo ja ojensi hänelle ystävällisesti hymyillen lahjan, jonka
hän oli tälle tuonut vieraasta maasta.

Atalia avasi rasian.

"Fi donc!" hän huudahti; "sehän haisee ruusuvedelle, aivankuin
piikojen nenäliinat, heidän mennessään kirkkoon sunnuntaisin."

Timea ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta siitä tavasta, jolla
huulet työnnettiin esiin ja siitä nenännyrpistyksestä, joka seurasi
sanoja, hän saattoi kuitenkin jotakuinkin hyvin arvata niiden
sisällön -- ja se teki hänet sangen surulliseksi. Hän yritti vielä
kerran tarjoomalla Sohvi-rouvalle. Mutta rouva pyyteli anteeksi
sanoen itsellään olevan huonot hampaat eikä senvuoksi voivansa syödä
makeisia. Aivan alakuloisena hän silloin kääntyi luutnantin puoleen.
Hänen mielestään hedelmät olivat hyvin herkullisia, ja hän otti niitä
kolme kertaa suun täydeltä, josta syystä Timea kiitollisena hymyili
hänelle.

Timar seisoi ovella ja näki hänen hymynsä.

Äkkiä Timean mieleen johtui tarjota Timarillekin. Mutta nyt se oli
myöhäistä, sillä hän oli jo mennyt.

Heti senjälkeen otti luutnanttikin jäähyväiset ja läksi.

Maailmanmiehenä, jommoinen hän oli, kumarsi hän Timeallekin, mikä
teki tälle hyvää.

Hetki sen jälkeen Brazovics palasi, ja nyt olivat he neljä yksinään.

Brazovics ja Sohvi-rouva alkoivat puhua keskenään siansaksaa, joka
oli olevinaan kreikkaa. Timea tajusi silloin tällöin sanan, mutta
kieli tuntui hänestä sittenkin vieraammalta kuin se kieli, josta hän
ei ymmärtänyt sanaakaan.

He neuvottelivat siitä, mitä tuolle tytölle olisi tehtävä, joka
oli lähetetty heidän niskoilleen. Koko hänen perintönsä supistui
kahteentoistatuhanteen guldeniin. Vaikka olisikin mahdollista
saada jotakin vedenturmelemasta vehnästä, ei se kuitenkaan
riittäisi kasvattamaan hänestä neitiä, joksi Atalia oli kasvatettu.
Sohvi-rouvan mielestä oli häntä joka suhteessa pidettävä palvelijana;
hänen tulisi oppia keittämään, lakaisemaan, pesemään ja silittämään.
Ei kukaan muu kuin ehkä joku "kirjuri", joku laivakommissaario,
ottaisi häntä vaimokseen, koska hänellä oli niin vähän rahaa,
ja olisi parempi hänelle, jos hänet kasvatettaisiin palvelijan
kuin neidin tavoin. Mutta siitä ei Brazovics tahtonut kuulla
puhuttavankaan, -- mitä maailma siitä sanoisi? Loppujen lopuksi
oltiin yhtä mieltä keskitiestä. Timeaa ei kohdeltaisi palvelijana,
vaan kasvattilapsena. Hän söisi perheen pöydässä, mutta auttaisi
tarjoilemisessa. Häntä ei pantaisi pesupaljun ääreen seisomaan;
mutta hän saisi huolehtia Atalian hienommasta pyykistä. Hän saisi
ommella mitä talossa tarvittiin, mutta ei kamarineidin huoneessa,
vaan ylhäällä herrasväen puolella. Hän auttaisi Ataliaa pukuhommissa;
siitä pitäisi koitua hänelle iloakin. Hän ei tulisi nukkumaan
palvelusväen, vaan Atalian huoneessa. Atalia tarvitseisi sitäpaitsi
jonkun, joka pitäisi hänelle seuraa ja olisi hänen käytettävissään.
Palkaksi voitaisiin hänelle antaa vaatteita, joita Atalia ei enää
halunnut käyttää.

Tyttö, jolla oli vain kaksitoistatuhatta guldenia, saattoi kiittää
Jumalaa, että hänen osalleen tuli sellainen kohtalo.

Ja Timea olikin tyytyväinen osaansa.

Suuren, hänelle käsittämättömän onnettomuuden tapahduttua, joka
yht'äkkiä heitti hänet vieraitten ihmisten pariin, tarrautui hyljätty
raukka kiinni jokaiseen olentoon, jonka läheisyyteen hän joutui. Hän
oli mukautuvainen ja palvelevainen. Se on turkkilaistytön kohtalo.

Hänelle teki hyvää saada illallispöydässä istua Atalian vieressä,
eikä häntä tarvinnut muistuttaa, hän nousi itsestään ylös vaihtamaan
lautasia ja kuivaamaan veitsiä ja haarukkoja. Ja hän teki kaikki
iloisena ja ystävällisen huomaavaisena. Tyttöraukka pelkäsi loukata
kasvatusvanhempiaan, näyttämällä olevansa suruissaan, vaikka
hänellä kuitenkin olisi ollut kyllin syytä siihen. Etenkin pyrki
hän miellyttämään Ataliaa. Niin usein kun hän katsahtikin Ataliaan,
ilmaisivat hänen kasvonsa sitä tosi-ihailua, jota nuoret tytöt
tuntevat täydessä kukoistuksessa olevaa naisellista kauneutta
kohtaan. Useasti hän vaipui kokonaan katselemaan Atalian ruusuisia
kasvoja ja loistavia silmiä.

Tämä nuori lapsensielu luuli, että sen, joka oli niin kaunis,
täytyisi olla myöskin hyvin hyvä.

Hän ei ymmärtänyt Atalian puhetta, sillä tämä ei osannut edes huonoa
kreikkaa, kuten vanhemmat. Mutta Timea koetti aina hänen silmistään
arvata, mitä hän halusi.

Aterian jälkeen, jonka aikana Timea, tottumaton kun oli rasvaiseen
ravintoon, ei juuri nauttinut muuta kuin leipää ja hedelmiä, mentiin
saliin. Siellä Atalia istuutui pianon ääreen. Timea kyyristyi
pallille hänen viereensä ja katseli hartaalla ihmetyksellä hänen
sormiensa nopeita liikkeitä.

Sitten näytti Atalia hänelle sen kuvan, jonka luutnantti oli
piirtänyt. Timea löi kätensä yhteen hämmästyksestä.

"Sinä et kai milloinkaan ole nähnyt sellaista?"

"Missä hän olisi sellaista nähnyt?" puuttui herra Brazovics puhumaan.
"Turkissa on kielletty kuvauttamasta itseään. Siellähän on juuri
puhjennut kapina siitä syystä, että sulttaani antoi maalata kuvansa
ja ripusti sen divaaniin. Ali Tshorbadshi raukka oli sekaantunut
kapinaan ja hänen täytyi senvuoksi paeta. Tshorbadshi-parka, että
hänkin oli sellainen houkkio!"

Kun Timea kuuli isänsä nimen, suuteli hän Brazovicsia kädelle. Hän
luuli tämän rukoilleen hurskasta siunausta vainajalle.

Atalia poistui vihdoin huoneesta mennäkseen nukkumaan. Timea kantoi
hänen edellään kynttilää.

Atalia istuutui yöpöytänsä ääreen, katseli kuvastimeen, huokasi
syvään ja vaipui sitten väsyneenä ja pahantuulisena nojatuoliinsa.
Timea olisi tahtonut mielellään tietää, miksi nuo kauniit kasvot
äkkiä saivat niin surullisen ilmeen.

Hän otti kamman Atalian tukasta, päästi taitavasti irralleen
palmikon ja palmikoksi uudelleen tuuheakiharaisen, kastanjanruskean
tukan. Senjälkeen Timea irroitti Atalian korvista renkaat, jota
tehdessään hänen päänsä tuli niin lähelle Ataliaa, että tämän täytyi
kuvastimessa nähdä molemmat vastakohtaiset kasvot vierekkäin. Toiset
olivat niin loistavat, niin ruusuiset, niin viehkeät, toiset niin
kalpeat ja lempeät. Ja kuitenkin hypähti Atalia harmistuneena ylös
tuoliltaan ja työnsi jalallaan toalettipöydän syrjään. "Menkäämme
nukkumaan!"

Valkeat kasvot olivat heittäneet varjon hänen kasvoihinsa.

Timea kokosi hujan hajan heitetyt vaatekappaleet ja asetti ne omasta
vaistostaan sileästi ja siististi päällekkäin.

Senjälkeen hän lankesi polvilleen Atalian eteen ja alkoi vetää sukkia
hänen jaloistaan. Atalia salli sen tapahtua.

Ja kun Timea oli saanut pois toisen hienon silkkisukan ja piteli
lumivalkoista jalkaa, jota ei mikään kuvanveistäjä olisi voinut
marmoriin hakata, sylissään kumartui hän ja suuteli sitä. Atalia
salli senkin tapahtua.




Yhdestoista luku.

HYVÄ NEUVO.


Luutnantti Katshuka kulki kahvilan lävitse ja tapasi siellä Timarin,
joka hörppi väkevää kahvia.

"Olen märkä ja läpeensä jäässä ja minun täytyy jo tänään tehdä pitkä
matka", sanoi Timar upseerille, joka ystävällisesti riensi hänen
luokseen ja puristi hänen kättään.

"No, tulkaa sitten minun luokseni juomaan lasi punssia."

"Paljon kiitoksia, mutta minulla ei ole aikaa. Minun on heti paikalla
riennettävä vakuutusyhtiöön saadakseni sieltä avustusta uponnutta
lastia ylös ottaessani, sillä mitä kauemmin se on veden alla, sitä
enemmän se vahingoittuu. Sieltä minun täytyy juosta pormestarin luo,
niin että hän voi ajoissa lähettää jonkun Almàsiin toimittamaan
huutokauppaa; sitten on minun juostava sikokauppiaiden ja ajurien
luona kehoittamassa heitä huutokauppaan ja senjälkeen matkustan
tänä yönä Totisiin käydäkseni sikäläisissä jähmiketehtaissa. Siellä
voidaan parhaiden käyttää vedenturmelemaa vehnää. Kenties voin sillä
tavoin pelastaa edes osan lapsi-raukan omaisuutta. Mutta tosiaankin
minulla on sinulle kirje jonka sain Orsovassa."

Katshuka luki kirjeen ja sanoi sitten Timarille:

"Hyvä on toveri! Toimita asiasi kaupungilla, mutta tule sitten
puoleksi tunniksi luokseni. Asun 'Anglian' tykönä: portin päällä
on kilpi, jossa on suuri kaksoiskotka. Pikapostiajurin syöttäessä
hevosia juomme yhdessä lasin punssia ja puhelemme järkevästi. Mutta
tulekin varmasti."

Timar lupasi ja läksi asioilleen.

Kello kävi kai yhdettätoista, kun hän kaupungin kävelypaikan
vieressä, jolle oli annettu nimeksi "Anglia", astui kaksikotkaisella
kilvellä koristetusta portista sisään.

Katshukan palvelija odotti häntä porttikäytävässä ja johdatti hänet
isännän huoneeseen.

"No, luulinpa sinun olevan naimisissa Atalian kanssa jo kauan ennen
paluutani sieltä alhaalta", alkoi Timar puhua.

"Niinpä niin, mutta se ei tahdo oikein käydä päinsä. Milloin on
toisella, milloin toisella puolella pieni 'mutta.' Tuntuu miltei
siltä, kuin toisella meistä ei olisi varsin suurta halua."

"Ohoh, voitpa olla varma Atalialla ainakin olevan."

"Tässä maailmassa ei voi olla varma mistään, kaikkein vähimmin
naissydämestä. Minä sanon vain yhden asian: ei pidä olla kauan
kihloissa. Sensijaan että lähestyttäisiin toisiaan, joudutaan vain
erilleen. Opitaan tuntemaan toinen toisensa viat ja heikkoudet. Jos
se tapahtuu vasta häitten jälkeen, ajatellaan: Olkoon menneeksi.
Jumalan nimessä, ei sitä enää voi auttaa. -- Ota se viittaukseksi
omasta kohdastasi toveri! Jos joskus rakastut ja aijot mennä
naimisiin, niin älä harkitse kauan, sillä jos alat punnita asiaa,
niin tulee lopulta ero."

"No, mitä sinuun tulee, en luulisi punnitsemisesta koituvan vaaraa,
kun sinulla on niin rikas tyttö morsiamena."

"Rikkaus, ystäväiseni, on sangen suhteellista. Usko pois, jokainen
aviovaimo osaa kuluttaa myötäjäistensä korot. Sitäpaitsi ei kenkään
ole selvillä herra Brazovicsin tuloista. Hän antautuu lakkaamatta
yrityksiin, joita hän ei ymmärrä ja joihin hän ei kiinnitä
riittävästi huomiota. Hänen käsiensä lävitse kulkee paljon rahoja,
mutta hän ei osaa kauppiaan tavoin huolellisen kirjanpidon avulla
tehdä selkoa itselleen, onko hän voittanut ja miten paljon, vai onko
hävinnyt asioissaan."

"Minä puolestani luulen hänen asiansa olevan hyvin. Ja Ataliahan on
hyvin kaunis ja sivistynyt."

"Niin on, niin on, mutta miksi sinä ylistät Ataliaa, kuten hevosta,
jota myydään markkinoilla? Puhukaamme mieluummin asioista, jotka
koskevat sinua."

Jos Katshuka olisi voinut nähdä Timarin sydämeen, niin olisi hän
huomannut äskeisen puheenaineen myöskin koskeneen ystäväänsä
jotakuinkin läheltä. Timar oli johtanut keskustelun Ataliaan siitä
syystä... siitä syystä, että hän kadehti luutnantilta Timean
hymyilyä. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa luutnantille: "Sinulle ei
Timea saa hymyillä. Sinä olet toisen sulhanen. Nai nyt jo viimeinkin
Atalia!"

"Puhukaamme siis järkevämpiä asioita", jatkoi upseeri. "Orsovalainen
ystäväni kehoittaa minua ottamaan sinut suojelukseeni. Hyvä on,
tahdon koettaa. Sinä olet nyt sangen tukalassa asemassa. Sinulle
uskottu laiva on joutunut haaksirikkoon. Se ei ollut sinun syysi,
mutta onnettomuus on sinun, sillä nyt ei kenkään rohkene antaa
sinulle laivaa. Varustajasi ottaa haltuunsa ne rahat, jotka
olet antanut takaukseksi, ja kuka tietää, voiko saada niitä
oikeudenkäynnissäkään takaisin. Tahdot myös mielelläsi auttaa
isätöntä ja äiditöntä tyttöraukkaa. Näen sen silmistäsi. Eniten
surettaa sinua se, että hän menettää niin suuren omaisuuden. Miten
voidaan tässä yhdellä iskulla auttaa?"

"Minä en tiedä neuvoa."

"Mutta minä tiedän. Kuuleppa! Ensi viikolla tapahtuu jokavuotinen
sotajoukkojen kokoutuminen täällä Komornin ympäristöllä. Joukot,
yhteensä noin 20,000 miestä, oleskelevat täällä kenttämanööverissä
kolme viikkoa. Leivän hankkimiseksi on annettu tarjouksia
rajahintoihin. Suuria summia tullaan maksamaan, ja se, joka
hoitaa asiansa ymmärtäväisesti, voi ansaita hyvin. Kaikki
kirjalliset tarjoukset käyvät minun käsieni kautta, ja minä
voin edeltäpäin sanoa, kuka tulee hankkijaksi, sillä se ei niin
paljon riipu siitä, mitä kirjallisessa tarjouksessa on, kuin
siitä, mitä siinä ei ole. Tähän saakka on Brazovicsin tarjous
ollut edullisin. Hän on valmis ottamaan leivänhankkimisen
huolekseen sadallaneljälläkymmenellätuhannella guldenilla ja lupaa
asianomaisille virkamiehille kaksikymmentätuhatta."

"Mitä puhut 'asianomaisista virkamiehistä'?"

"Älä nyt tekeydy noin tyhmäksi! Onhan luonnollista, että se, joka saa
noin suuren hankinnan, myös antaa hyvitystä henkilöille, jotka sen
hänelle hankkivat. Siten on aina ollut, maailman alusta asti. Mistä
me muutoin eläisimme? Tunnet hyvin kaiken tuon."

"Tunnenhan kyllä! Mutta itse puolestani en ole sitä koettanut."

"Tyhmästi kyllä. Sinä poltat hyppysesi toisten takia samalla kun
voisit siepata itsellesi kastanjat tulesta, kun vain tietäisit, miten
menetellä. Jätä nyt sisään tarjous, jossa ilmoitat ottavasi hankinnan
sadastakolmestakymmenestätuhannesta ja lupaa 'asianomaisille'
kolmekymmentätuhatta voitto-osuudeksi."

"Siihen en voi suostua useammastakin kuin yhdestä syystä. Ensinnäkään
ei minulla ole rahoja, jotka tulee liittää tarjoukseen; toiseksi
puuttuu minulta pääomaa, jolla voisin ostaa sellaisia vilja- ja
jauhomääriä; edelleen on minulle vastenmielistä lahjoa ihmisiä ja
lopuksi en ole siksi huono laskija, että kuvittelisin voivani ottaa
hankinnan sadallakolmellakymmenellätuhannella guldenilla ja sen
lisäksi antaa kolmenkymmenentuhannen arvoisen kädenpuristuksen."
Katshuka nauroi hänelle.

"Oi, voi, Mikael. Sinusta ei sitten milloinkaan tule oikeata
liikemiestä. Nurkkasaksat vain tyytyvät ansaitsemaan groshenin
guldenista. Tärkeintä on saada joku tukemaan ja siinä suhteessa
voit olla turvallinen. Sitä vartenhan minä olen. Olemmehan
kouluajoiltamme asti olleet hyviä ystäviä. Luota minuun. Sinulla ei
ole tarjoukseen tarvittavia rahoja -- no, ota siihen kuitti niistä
kymmenestätuhannesta guldenista, jotka sinulla on Brazovics'in luona
lunnaina. Sitä tullaan pitämään kyllin varmana takuuna. Ja kuule
sitten, mitä sinun vielä on tehtävä: Matkusta mahdollisimman pian
Almàsiin tekemään itse tarjouksia uponneesta lastista. Vilja, joka on
sadantuhannen guldenin arvoinen, on varmasti oleva sinun kymmenestä
tuhannesta. Silloin on sinulla heti 10,000 puolikappaa vehnää. Sinä
maksat pois Brazovics'in niillä kymmenellätuhannella guldenilla,
jotka hän on pidättänyt ja siten pääset hänestä ilman epämiellyttävää
oikeudenkäyntiä. Senjälkeen tarjoat Almàsin, Nessmelyn, Fuzitön
ja Izsan mylläreille kahdenkertaisen tullin, jos he heti paikalla
jauhattavat sinulle vehnän. Ja sitten sinä laittautat leivinuuneja
ja leivotat leiväksi jauhot. Kolmessa viikossa on kaikki oleva
kulutettu; jos onkin hiukan pilaantunutta viljaa seassa, on ystäviesi
asia saada se puhe vaikenemaan. Kolmessa viikossa olet voittanut
ainakin 70,000 guldenia. Usko minua, jos ehdottaisin varustajallesi
tätä, ottaisi hän sen kädet ojossa vastaan. Ihmettelen vain sitä,
ettei hän itse ole tullut ajatelleeksi asiaa."

Timar mietti tehden laskelmia itsekseen.

Se oli todella viekoitteleva tarjous.

Voittaa kolmessa viikossa kuusi-, seitsemänkymmentätuhatta guldenia!
Ja ilman sanottavaa vaivaa ja täysin varmasti! Ensimmäisellä
viikolla maistuisi sotilasleipä hiukan makealta, toisella karvaalta,
kolmannella hieman tunkkaiselta; mutta sotilas ei ole turhan tarkka
sellaisissa. Hän on jo tottunut.

Timar työnsi kuitenkin inholla sellaisen ajatuksen luotaan.

"Oi, Emmerik", hän sanoi lyöden kätensä entisen koulutoverinsa
käteen. "Missä olet tuollaista oppinut?"

"Siellä, missä sitä opitaan", hän vastasi ja hänen kasvonsa
synkistyivät. "Alkaessani sotilasurani oli mieleni täynnä
haaveellisia kuvitelmia. Ne ovat nyt kaikki tuhkana. Siihen aikaan
luulin sotilasammatin olevan ritariuden koulun; sittemmin huomasin
kaiken maailmassa olevan vain laskelmia ja yksityisten etujen
hallitsevan yleisiä asioita. Insinöörikunnan opistossa minä olin
erinomaisella, saatanpa sanoa loistavalla tavalla suorittanut
tutkintoni. Kun minut siirrettiin Komorniin, tunsin ylpeyttä
ajatellessani, miten hyvä tilaisuus minulle täällä tarjoutui näyttää
taitoani rakennusalalla. Ensimmäisen laatimani linnoitussuunnitelman
tunnustivatkin ammattimiehet mestarinäytteeksi. Älä kuitenkaan luule,
että se senvuoksi hyväksyttiin. Kaukana siitä. Sain tehtäväkseni
suorittaa uudet piirustukset, entistä kalliimmat, joka johti
muutamien kaupungin katujen pakkoluovuttamiseen. No, minä suoritin
nekin. Muistanet kai vielä tämän kaupungin osan, joka nyt on avoimena
torina. Sen uudelleenmuodostaminen maksoi noin puoli miljoonaa.
Sinun varustajallasi oli täällä rappeutuneita taloja. Hän möi ne
hintaan, jolla ostetaan palatseja. Ja tätä he sanovat linnoitukseksi!
Sitävartenko olin tutkinut insinöörialaa?! No niin, ihminen selviää
vähitellen ja mukautuu asemaansa. -- Kenties olet jo kuullut tarun
-- se on jokaisen suussa -- kruununprinssi Ferdinandista, joka viime
vuonna vieraillessaan luonamme sanoi linnoituksen komentajalle:
'Luulin tätä linnoitusta mustaksi.' -- 'Miksi sen piti olla musta,
Teidän Keisarillinen Korkeutenne?' -- 'Siksi että linnoituksen
menotilissä vuosittain oli kymmenentuhatta guldenia _musteeseen_.
Otaksuin linnanmuurien olevan maalatut musteella!' -- Kaikki
nauroivat. Se on aina laulun loppu. Ellei mitään tule ilmi vaietaan;
jos jotakin tulee ilmi nauretaan. Miksi en siis minäkin nauraisi? --
Naura sinäkin! Vai haluatko mieluummin seista tyhmänä katselemassa
maailmaa rihkamakauppiaan ovella ja myydä taulaa kahdella kreuzerillä
päivässä? Minä olen jo astunut alas maan päälle. Ylös toveri Almàsiin
ostamaan vedenpilaamaa vehnää! Kello kymmeneen huomenaamulla on
sinulla aikaa jättää tarjouksesi. Kuule, pikapostiajuri tulee jo
rämisten. Lähde heti matkaan ja laita itsesi pian takaisin."

"Ajattelen asiaa", sanoi Timar miettivänä.

"Ajattele, että teet orporaukallekin hyväntyön, jos hankit hänelle
kymmenentuhatta guldenia pilaantuneesta vehnästä. Muutoin hän ei
saa edes yhtä monta sataa, kun ylösottamiskustannukset ovat siitä
vähennetyt."

Nämä sanat jäivät Mikaelin korviin.

Näkymätön käsi työnsi häntä eteenpäin. "Fata nolentem..." sanoi pyhä
Augustinus.

Pian senjälkeen istui Timar, viittaansa kääriytyneenä taasen
talonpoikaskärryillä, joita uusi nelivaljakko veti huimaa vauhtia
eteenpäin. Kaupungissa nukuttiin jo kaikkialla. Vain raatihuoneen
edessä kuului yövartijan huuto:

    "Ei otsallesi kirjoitettu liene,
    Mit' aamu sulle uutta tuoda tiennee."

Valleilta huutelivat syyssateesta märät vartijat toinen toisensa
jälkeen: "Kuka siellä?" -- "Yövahti!" -- "Menkää!"




Kahdestoista luku.

PUNAINEN PUOLIKUU.


Seuraavana päivänä myytiin uponnut vilja huutokaupalla
asijoitsijoiden ja myllärien läsnäollessa.

Nämä tekivät mitä kurjimpia tarjouksia, muutaman groshenin
puolikapasta. Timar harmistui ja huusi äkkiä: "Minä annan
kymmenentuhatta guldenia koko lastista!"

Kun kilpaostajat kuulivat tämän hajaantuivat he eri tahoille ja
olisi ollut turha vaiva kutsua heitä takaisin. Huutokaupanpitäjä löi
vasaransa pöytään Timarin tarjouksen jälestä ja antoi hänelle koko
lastin.

Kaikki ihmiset pitivät Timaria hulluna. Mitä hän tekisi niin suurella
määrällä läpikastunutta viljaa?

Sillävälin hän sitoi kokoon kaksi lauttaa, kiinnitti ne haoilla
uponneen laivan kanteen ja alkoi varustautua purkamaan vehnälastia.

Laiva oli muuttanut asentoa sitten edellisen päivän siten, että perä
oli laskenut ja keula noussut veden päälle, joten toinen hyteistä oli
aivan kuiva.

Timar asettui hyttiin ja ryhtyi vaikeaan työhönsä.

Hän antoi murtaa kannen ja nostaa nostimen avulla ylös säkit toisen
toisensa perästä. Ensin ne asetettiin kajuutan viereen, jotta vesi
valuisi niistä pois, sitten ne lastattiin kolmelle lautalle ja
vietiin rannalle. Sinne oli levitetty niinimattoja, joille vilja
nelistettiin kuivamaan.

Sillävälin sopi Timar myllärien kanssa viljan jauhamisesta heti
paikalla. Ilma oli suotuisa; tuuli mitä ankarin, ja vehnä kuivi
nopeasti. Jospa vain työ nyt sujuisi nopeaan!

Hän alkoi tehdä laskelmia itsekseen. Se pieni summa puhdasta rahaa,
jonka hän omisti, menisi työmiesten palkkoihin. Jos siis liike
epäonnistuisi, olisi hän kerjäläinen. Johann Fabula sanoi hänelle
edeltäkäsin, että tämän typerän oston jälkeen ei hänellä olisi muuta
valittavana kuin sitoa viimeinen viljasäkki kaulaansa ja hypätä
Tonavaan. Tuhannet levottomat ajatukset, joilla ei ollut alkua
eikä loppua, kiertelivät Timarin päässä. Illan tullen hän seisoi
katselemassa, miten säkki toisensa jälkeen kohosi kajuutan seinälle.
Kaikissa oli sama leima: viisipuolainen pyörä maalattuna mustalla
värillä säkkikankaaseen.

Tosiaankin, pakolainen olisi tehnyt viisaammin, jos sen sijaan,
että laahasi mukanaan noin paljon viljaa, olisi pistänyt rahansa
matkalaukkuun! Ja olisiko häntä todella ajettu niin itsepintaisesti
takaa vain tuollaisen mitättömän asian vuoksi? Maksoiko tämä vaivan
paeta ja ottaa myrkkyä.

Työtä jatkettiin myöhään iltaan, ja kuitenkaan ei vielä oltu saatu
muuta kuin kolmetuhatta puolikappaa kuivalle maalle.

Timar lupasi työmiehille kaksinkertaisen palkan, jos he tekisivät
työtä muutaman tunnin yli määräajan. Se osa vehnää, joka vielä tämän
yön olisi veden alla, tuskin kelpaisi leiväksi. Ryhdyttiin uusin
innoin työhön. Tuuli oli hajoittanut pilvet, ja kuu näyttäytyi taas
iltataivaalla.

Taivas ja kuu olivat punaiset.

"Miten aavemaisesti se katsoo minuun", virkkoi Timar itseksensä ja
käänsihe kuuhun selin.

Mutta hänen par'aikaa seistessään siinä kasvot poiskäännettyinä
laskemassa vedestä nostettuja säkkejä, sukelsi punainen kuu uudelleen
hänen näkyviinsä.

Tällä kertaa se kuitenkin oli maalattu säkkiin.

Samassa paikassa, joissa toisten säkkien viisipuolaiset pyörät
olivat, nähtiin tässä zinooberilla maalattu punainen puolikuu.

Kylmä väristys kulki Timarin läpi.

Tämä se siis oli!

Tähän olivat kuolleen viime sanat tähdänneet! Mutta hän ei ollut
kylliksi luottanut Timariin, tai ei hän ollut ennättänyt sanoa
kaikkea, mitä hänellä oli mielessä.

Kun työmiehet olivat panneet säkin pois, kantoi Timar sen hyttiin.

Ei kenkään huomannut sitä.

Miehet työskentelivät vielä kaksi tuntia, mutta olivat silloin niin
uupuneet veden ja kylmän vuoksi, etteivät kestäneet enempää. Loppu
täytyi jättää seuraavaan päivään.

Lopen väsyneet työmiehet kiiruhtivat lähimpään kapakkaan
lämmittääkseen itseään ruualla ja juomalla. Timar jäi yksin laivalle.
Hän sanoi tahtovansa laskea puretut säkit ja soutaisi kyllä yksin
pikku veneellä maihin.

Kuu, jonka alin sarvi jo oli saavuttanut vedenrajan, loisti sisään
hytin akkunasta.

Timarin käsi vapisi kuin vilutautisen.

Avatessaan veitsensä hän leikkasi sormeensa, ja veripisarat
muodostivat punaisia tähtiä punaisen puolikuun viereen säkkikankaaseen.

Hän leikkasi poikki nyörin, jolla säkin suu oli sidottu, ja pisti
kätensä syvälle säkkiin. Kaikki, mitä tuli käteen oli valkoista,
kaunista vehnää. Senjälkeen hän avasi säkin pohjasta. Sieltäkin valui
vaan vehnää esiin.

Nyt hän leikkasi auki koko säkin. Vehnä virtasi ulos joka taholle, ja
pitkulainen nahkapussi putosi hänen jalkoihinsa. Pussissa oli lukko.
Hän mursi sen auki.

Sitten hän pudisteli sen sisällön sängylle, jolla kerran valkea
alabasteripatsas oli levännyt.

Mikä näky kuutamossa!

Kokonaisia nyörejä pujotettuina täyteen hohtokivi-, safiiri-, ja
smaragdisormuksia, helmikaulanauhoja, joiden helmet olivat pähkinän
suuruisia, rannerenkaita, joissa oli opaaleja ja turkooseja, sen
lisäksi pelkistä timanteista tehty kaulanauha sekä agaattirasia,
josta hänen avatessaan koko joukko jalokiviä säkenöi häntä vastaan.
Pussin pohjalla oli sitäpaitsi joukko rubiineilla koristettuja
solkia ja vöitä sekä neljä rullaa, joista hän avasi yhden; siinä oli
viisisataa luisdooria.

Tässä oli koossa kokonainen aarre -- raha-arvoltaan noin miljoonan
verran.

Nyt saattoi käsittää, miksi mies oli paennut Tonavan pohjaan, jotta
ei hänen omaisuutensa joutuisi takaa-ajajan käsiin.

Kylläpä kannattikin lähettää sotapriki täynnä väijyviä urkkijoita
kaikkea tätä kiinniottamaan. Kylläpä kannatti kaiken tämän takia
katkaista köysi Rautaportissa myrskyn raivotessa.

"Pyhällä Barbaralla" oli ollut koko miljoona lastinaan.

Se ei ole harhanäky, ei unelma, se on kouriintuntuva totuus. Ali
Tshorbadshin aarteet lepäävät tuossa likomärällä peitteellä, jonka
Timea kerran veti päälleen. Se, joka osaa arvioida helmiä ja
jalokiviä, voi nyt nähdä, ettei Ali Tshorbadshi turhaan ole ollut
Kandian kuvernöörinä ja aarrekammion vartijana.

Timar istui ikäänkuin kivettyneenä vuoteen laidalla ja piti
vapisevassa kädessään agaattirasiaa, jonka timantit säkenöivät
kuutamossa.

Hän katseli jäykästi kuuta.

Taasen tuntui hänestä siltä kuin olisi sillä ollut silmät ja suu,
jommoiseksi se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se antautunut
keskustelemaan kuolevaisen kanssa.

"Kenelle nämä aarteet nyt kuuluvat?"

"Kenelle muulle kuin sinulle? Etkö ole ostanut uponnutta lastia
sellaisenaan, säkkeineen, vehnineen? Sinä, olet uskaltanut antautua
vaaraan saada itse pitää kaiken -- arvottomana roskana. Nyt siitä on
tullut kultaa ja jalokiviä."

"Kuoleva tosin mainitsi sinulle punaisen puolikuun, ja sinä mietit,
mitä hän tarkoitti sillä. Olet samoin ihmetellyt, kuinka oli
mahdollista, ettei pakolaisella ollut enempää omaisuutta, kuin
mikä oli kaikkein nähtävissä. Nyt näet selvästi, kuinka oli laita,
mutta ostaessasi lastin, et sitä tiennyt. Sinä aloit ottaa ylös
märkää viljaa aivan toisessa mielessä. Aikomuksesi oli leivottaa
siitä makeata ja karvasta leipää sotilasparoille. Kohtalo on toisin
säätänyt. Etkö näe, että tämä on merkki taivaasta? Se ei tahdo sallia
sinun häpeälliseksi voitoksesi ansaita kahtakymmentätuhatta köyhien
sotilaiden kustannuksella; se on säätänyt sinulle jotakin muuta. Ja
koska taivas on siten estänyt sinut huonosta teosta, on se, mikä
tapahtuu sen tahdosta, epäilemättä hyvää."

"Kenellekä muulle nämä aarteet sitten kuuluisivat?"

"Sulttaani on varmaankin valloittanut ne hävittävillä sotaretkillään."

"Khainzaari on hyvin luultavasti ryöstänyt ne sulttaanilta."

"Tonava on riistänyt ne noilta molemmilta."

"Nyt niillä ei enää ole omistajaa."

"Ne ovat sinun."

"Sinulla on niihin ainakin yhtä suuri oikeus kuin sulttaanilla,
khainzaarilla ja Tonavalla."

"Entä Timea?"

Tämän kysymyksen aikana vetäytyi pitkä, kapea, sysimusta pilvi
kuunsirpin yli.

Timar istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuu sukelsi jälleen esiin pilvestä.

"Sitä parempi sinulle!"

"Sinä paraiten tiedät miten maailma kohtelee köyhää raukkaa."

"Häntä haukutaan kun hän on tehnyt velvollisuutensa; häntä sanotaan
roistoksi, kun hänelle on käynyt huonosti; hänen annetaan hirttää
itsensä ensimmäiseen oksaan, kun hänellä ei ole, millä elää; hänen
rakkautensa tuskiin ei kauniilla tytöillä ole minkäänlaista palsamia.
Köyhä on vain alempi ihminen."

"Mutta rikas, kuinka maailma häntä juhliikaan! Kuinka hänen
ystävyyteensä pyritään, kuinka hänen neuvoansa kysytään ja kuinka
hänelle uskotaan maan kohtalot! Ja naiset, kuinka ihastuneita he
ovatkaan häneen!"

"Oletko edes kertaakaan kuullut ystävällistä kiitosta hänen
huuliltaan?"

"Mitä sinua hyödyttäisi viedä löydettyä aarretta hänelle ja laskea
sitä hänen jalkainsa juureen sanoen: 'Kas tuossa, ota; se on sinun!
Minä olen tuonut sen merenpohjasta.'"

"Ensinnäkin hän ei osaisi panna siihen mitään arvoa. Hänhän tuskin
osaa erottaa tukaattilipasta hillohedelmärasiasta. Hänhän on lapsi."

"Toiseksi hän ei saisi haltuunsa aarretta, sillä kasvatusisä
ottaisi sen ja tuhlaisi siitä huonoissa kauppa-asioissa yhdeksän
kymmenettäosaa. Kuka voi pitää häntä silmällä, vaikka hän muuttaisi
toisen koristeen toisensa jälkeen rahaksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Timea itse saisi pitää ne, mitä silloin
seuraisi? Hänestä tulisi rikas neiti, joka korkeasta asemastaan ei
suvaitsisi heittää silmäystäkään sinuun, ja sinä jäisit yhä köyhäksi
laivakirjuriksi, joka olisi mielisairas, jos edes uneksisi hänestä."

"Mutta nyt ovat suhteet päinvastoin. Sinusta voi tulla rikas mies ja
hänestä köyhä tyttö."

"Etkö itse ole kohtalolta toivonut samaa?"

"No, nyt on käynyt niin!"

"Oletko sinä pannut turmiota tuottavan puupölkyn laivan tielle?"

"Aiotko tehdä väärin Timealle?"

"En!"

"Sinä et aio pitää löytämääsi aarretta omanasi. Sinä hoidat sitä
hedelmäätuottaen, ja hankittuasi ensimmäisellä miljoonalla toisen ja
kolmannen menet köyhän tytön luo ja sanot hänelle: Kas tuossa, ota se
-- se on kaikki sinun -- ja ota minut kaupanpäälle!"

"Teetkö näin menetellen mitään pahaa?"

"Sinusta on tuleva kyllin rikas tehdäksesi hänet onnelliseksi!"

"Sellaisin ajatuksin voit levollisesti mennä nukkumaan."

Kuu oli jo puoliksi vaipunut Tonavaan; vain sen toinen sakara pisti
enää esiin vedestä kuin majakka. Laineilta heijastuvat säteet
saavuttivat laivan keulan, ja jokainen säde, jokainen laine puhui
Timarille.

Ja ne kaikki sanoivat hänelle:

"Sinulla on onni kädessäsi; pidä siitä kiinni. Et menetä mitään.
Ainoa, joka tietää aarteesta, makaa tuolla alhaalla, Tonavan
pohjalla."

Timar kuuli, mistä kuu ja laineet kuiskasivat, kuuli myös salaisen
äänen sydämessään -- ja kylmät vesikarpalot pusertuivat hänen
otsalleen.

Kuu veti nyt hehkuvan kehränsä ylimmänkin sakaran vedenpinnan alle,
ja sen viimeinen säde huusi Timarille:

"Sinä olet rikas, onnesi on varma!"

Mutta pimeän tultua, ääni hänen sisässään kuiskasi hiljaisessa yössä:

"Sinä olet varas!"

       *       *       *       *       *

Tunti senjälkeen kiisi pikaposti nelivaljakolla eteenpäin pitkin
Szönyn maantietä, ja kun torninkello St. Andreankirkossa Komornissa
löi yksitoista, pysähtyi vaunu "Anglian" portin ulkopuolelle, jota
kaksoiskotka koristi. Timar astui kiireisesti ulos vaunuista ja lensi
taloon.

Häntä oli odotettu.




Kolmastoista luku.

KULTAKAIVOS.


... Kävin kerran Csetatye Maréssa [eräs jo roomalaisaikana tunnettu
vuorikaivos Siebenbürgissä Karlsburgin läheisyydessä]. Muistellessani
mielessäni näkyä, joka täällä minua kohtasi, ja ryhtyessäni näkemääni
kuvailemaan, puristuu rintani kokoon. Mielikuvitus herpautuu, kun
se alkaa tehdä selkoa itselleen niistä vaikutelmista, joita se ensi
katseella sai, ja kieli tuntuu riittämättömältä sanoin ilmaisemaan
näitä vaikutelmia.

Vain vertauksin voin puhua.

Kuvitelkaamme mielessämme, millainen on tuollainen jättiläismäinen
vuorenluola, joita kuun pinnalla nähdään ja joiden syviin, terävien
varjojen synnyttämiin rotkoihin suuren kaukoputken avulla voimme
katsoa -- tuollainen kaikkea kauneutta vailla oleva asumaton erämaa.
Ajatelkaamme olevamme "Plutarkoksen" vuorenluolassa, jonka luullaan
olleen tulivuoren.

"Csetatye Maré" on tuollainen ontto jättiläisvuori -- ääretön
tuomiokirkko, josta puuttuu vain kupooli. Kalliot, jotka muodostavat
sen ympärysmuurit, ovat heitetyt toinen toisensa päälle aivan kuin
jättiläiskäsien toimesta, ja muistuttavat romahtaneita torneja, jotka
makaavat sikin sokin siellä täällä. Kammottavassa kraatterissa,
aina sata syltä korkeasta reunasta alas pohjaan saakka, joka on
laajuudeltaan tuhat syltä, ei kasva ainoatakaan pensasta, ei
ainoatakaan ruohonkortta. Silmä ei näe muuta kuin harmaakiveä,
tuntureja, kallionmöhkäleitä, obeliskeja, pyramiideja ja kuutioita.
Siellä täällä riippuu kallionkieleke vaakasuoraan alas jyrkkänä
kohoavasta vuorenseinästä, aivan kuin se uhkaisi joka hetki syöksyä
alas; siitä huolimatta se on riippunut siinä vuosisatoja. Tuossa
taasen on vuorenseinämä, jossa ylhäältä alas asti kulkee ammottava
halkeama, joka päättyy syvään luolaan. Toisella puolella tätä
ääretöntä tuomiokirkkoa on kokoon luhistunut porttikäytävä, arvokas
sisäänkäytävä tähän jättiläispalatsiin. Luodessamme silmäyksen siitä
sisään, näemme alhaalla, maljanmuotoisessa laaksossa, teräväkärkisen
vuoren kohoavan, joka sekin on vailla kaikkea kasvullisuutta ja
kokoonpantu pelkästään rikkimusertuneista kivistä, niinkin pienistä,
että niiden seassa loistavat ametistit ovat suurimmat.

Sellainen on "Csetatye Maré."

Ja tämä sammunut tulivuori, tämä kallionluola, joka muistuttaa kuun
vuorirenkaita, ei ole luonnontekoa, vaan ihmiskäden -- roomalaisten.
Vuori sisälsi kultaa ja roomalaiset valloittajat antoivat
voitettujen kaivautua maan sisään ja kovertaa vuoren tuollaiseksi
jättiläiskattilaksi. Portin yllä näkyy vielä vasaran ja meisselin
jäljet, seinillä tulen. Koska ei siihen aikaan ollut ruutia,
halkaistiin vuori kuumentamalla se ensin tulikuumaksi ja kaatamalla
sitten etikkaa sen päälle.

Teräväkärkinen vuori, joka kohoutuu laaksossa, on kokonaan
muodostunut rikkirouhitusta kivestä, josta kulta on erotettu. Se on
kuonavuori.

Eräänä kauniina päivänä Csetatye Marén huippu romahti sisään
täyttäen kaivoksen. Väitetään täyttyneen osan ulottuvan yhtä kauas
maan sisään kuin näkyvissä oleva osa on syvä. Vieläkin tavataan
täällä muinaisjäännöksiä roomalaisajalta. Minulle näytettiin
esimerkiksi _tabula ceramica_, jonka molempien vahalehtien välissä
oli prässäytynyt kuusiosainen hiuspalmikko -- todennäköisesti muisto,
rakkauden merkki.

Ympäristöllä asuva väestö kaivaa yhä vieläkin kultaa ja murtaa sitä
kivistä.

Lohdutonta työtä!

Metallien kuningas, kulta, vaatii ankaraa työtä palvelijoiltaan.
Vuori on pelkkää "harmaakiveä" ja vain siellä täällä kulkevassa
"suonessa" on kimmeltäviä kultajyviä. Usein saa kaivaa kokonaisia
vuosia, ennenkuin löytää kultasuonen, ja kun sellainen on löydetty,
päättyy se äkkiä jatkumatta enää, ja työ on silloin alettava alusta.
Kulta leikkii piilosilla, ja sitä kiinni saadakseen on etsijän
murtauduttava vuoren lävitse.

Kultapitoinen malmi rikotaan ja luokitellaan; runsaspitoisempi
kuiviin, loput märkiin survinkoneisiin. Täällä se jauhetaan jauhoksi
ja seulotaan. Pitkin koko Verosjokea kuuluu rouhinkoneiden räminä,
koneiden, joissa kulta erotetaan kuonasta. Pitkien kaukalojen ja
rännien pohjalle jää kallis kultapöly, jotavastoin kuona johdetaan
säiliöihin, joiden kautta sen täytyy kulkea; mutta ei sekään riitä,
vaan se heitetään suuriin vateihin, missä se "kultamyllyissä"
sekotetaan elohopeaan, kunnes tämä on imenyt itseensä kultapölyn.
Senjälkeen kaadetaan elohopea hirvennahkaspusseihin ja puristetaan
niissä; elohopea tunkeutuu silloin ulos nahan huokosista, jotavastoin
kulta jää pussien pohjalle kiillottomana keltaisena pölynä. Tämän
kantavat kullankaivajat joka lauantai Karlsburgiin myytäväksi.

Sitä siis sanotaan kultakaivokseksi.

Mutta älkää uskoko sitä sanaa! Ei se ole mikään kultakaivos, se on
nälkäännäännyttämislaitos. Ne, jotka täällä vainuvat ja kaivavat
kultaa, käyvät ryysyissä, syövät maissileipää, asuvat puuhökkeleissä
ja kuolevat muutamia vuosia kestettyään. He ovat maailman köyhimpiä
ihmisiä.

Kultakaivos on aivan toisessa paikassa.

       *       *       *       *       *

Komornissa tapahtuneen sotajoukkojen kokoomuksen jälkeen oli
Timarista tullut varakas mies.

Hän oli myös ostanut itselleen talon Komornilaiskauppiaiden
kaupunginosasta, Serberinkadun varrelta. Ei se ketään
hämmästyttänyt. Ne sanat, jotka keisari Frans I kerran sanoi
eräälle muonituskomissaariolle: "Härkä seisoi seimen ääressä, miksi
se ei syönyt?" -- nuo kultaiset sanat, on luullakseni jokainen
muonanhankkija kirjoittanut muistikirjaansa.

Ei voitu tietää, miten paljon Timar oli voittanut leivänhankinnalla;
mutta sen näki jokainen, että hänestä oli tullut mahtava mies. Hän
oli kaikessa mukana, missä oli tekeillä joku kauppa, ja rahoja
hänellä oli viljalti.

Kauppiaiden ja kaupanhaluisten keskuudessa ei sellainen pistä
silmään. Perustuksen laskeminen vain on vaikeata. Kun ensimmäiset
satatuhatta guldenia ovat hankitut, niin loppu seuraa itsestään.
Saadaan luottoa. Yhdessä kohden oli herra Brazovicsilla kuitenkin
omat arvelunsa. Hän otaksui ja aivan oikein, että Timar oli antanut
"asianomaisille" suuremman voitto-osuuden kuin hän tavallisesti
luovutti ja että tämä siitä syystä oli saanut toimekseen tuottavan
leivänhankinnan, jonka avulla herra Brazovics tavallisesti rikastui.
Mutta sitä hän ei voinut saada päähänsä, että Timar olisi ansainnut
sillä niin paljon.

Mutta kun entisestä laivakomissaariosta oli tullut oma herransa,
pyrki herra Brazovics hänen ystävyyteensä ja pyysi häntä
iltakutsuihinsa, minne Timar varsin mielellään tulikin. Hän sai
siellä monesti nähdä Timean, joka jo oli oppinut vähän unkarin
seurustelukieltä.

Nyt katseli Sohvi-rouvakin häntä suopein silmin, sanoipa kerran
puoleksi kuiskaten puoleksi huutaen Atalialle, ettei olisi vahingoksi
osoittaa Timarille hieman ystävällisyyttä, sillä tämä oli nyt rikas
mies, jota ei sopisi halveksia, joka oli suurempiarvoinen kuin kolme
upseeria yhteensä, joilla ei ollut muuta kuin kaunis virkapuku ja
velkoja kaupanpäälle; johon Atalia-neiti vastasi: "Siitä ei vielä
seuraa, että minä ottaisin isäni rengin miehekseni." Sohvi-rouva
saattoi itse täydentää vastauksen näin kuuluvin sanoin: "Eikä
siitäkään, että pappa on nainut piikansa", missä piili ansaittu
nuhde hänelle siitä, että hän oli uskaltanut tunkeutua äidiksi niin
ylhäiselle neidille.

Kerran illallisen lopulla, kun Brazovics jäi kahden Timarin kanssa
pöydän ääreen, alkoivat he juoda maljoja. Brazovics oli oikea taituri
sillä alalla, mutta toinen köyhä raukka oli harvoin saanut maistaa
viiniä.

Kun he nyt olivat tulleet oikein vauhtiin, johti Brazovics aivan
huolettomasti puheen aiheeseen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

"Kuuleppa nyt, Mikael, sano kerran suora totuus! Kuinka sinä
käyttäydyit ansaitessasi niin paljon muonanhankinnalla? Minäkin
olen yrittänyt sitä ja tiedän, mitä sillä voi ansaita. Minä olen
sekoittanut liitua ja jauhopölyäkin jauhoihin; osaan myös jauhaa
akanoita vehnän sijasta ja tunnen eron ruis- ja vehnäjauhon välillä.
Mutta minun ei ole milloinkaan onnistunut saada sellaista voittoa
kuin sinun. Tunnusta nyt vain! Mitä noituutta sinä olet käyttänyt?
Sinullahan on jo kaikki -- katon alla."

Timar katseli alas lattiaan kuin juopunut, joka tarvitsee kuuden
hevosen voiman silmäluomiaan erilleen vetämään. Aivan autuaana ja
änkyttäen hän alkoi:

"No, tietääkö, herra..."

"Sinuttele vain minua! Kuinka usein minun täytyy sanoa sinulle se?
Kutsu minua ristimänimellä."

"No, saatpa nyt kerran kuulla, Natzi, ettei se ollut ensinkään
noituutta. Muistathan minun huutaneen uponneen laivanlastin
mitättömästä summasta, guldenista puolikapan. Sitä en myönyt, kuten
luullaan, mylläreille, eläinkauppiaille ja talonpojille parin
groshenin voitolla, vaan annoin heti leipoa siitä leipää, joka tuli
minulle puolet halvemmaksi kuin keskinkertaisimmatkin jauhot."

"Tuhat tulimmaista! Saanpa vanhoilla päivilläni käydä koulua sinun
luonasi. Sinä senkin veijari! No, eikö sotilasleivästä tullut huonoa?"

Mikael nauroi niin että viini oli vähällä purskahtaa hänen suustaan
ulos.

"Tietenkin se oli huonoa, sanomattoman huonoa."

"Eikä kumminkaan tehty valituksia muonatoimikunnalle?"

"Mitä se olisi hyödyttänyt, kun minulla oli taskussani koko
toimikunta!"

"Mutta linnankomentajalle tai tykistöpäällikölle kai tehtiin?"

"Nekin ovat täällä!" huudahti Mikael ylpeästi lyöden taskuaan, mihin
mahtui niin monta korkeata herraa.

Herra Brazovicsin silmät loistivat kaameasti ja olivat entistä
punaisemmat.

"Ja sinä annoit sotamiesten syödä leipää, joka oli leivottu
vedenturmelemasta vehnästä?"

"Miksi en? Nielty leipä ei voi kannella."

"Aivan oikein, Mikael, aivan oikein; varo vain itse puhumasta
asiasta. Minulle, joka olen ystäväsi, voit puhua; mutta jos joku
vihamiehistäsi saisi vihiä asiasta, voisi sinun käydä huonosti.
Voisipa silloin Serberinkadun varrella oleva talosikin mennä samassa
mylläkässä. Pidä siis kielesi kurissa!"

Aivan kuin juopunut äkkiä saa tajuntansa, alkoi Mikael
itsepintaisesti pyytää Brazovicsia vaikenemaan asiasta, jottei tekisi
häntä onnettomaksi. Hän suutelikin Brazovicsin kättä. Brazovics
rauhoitti häntä; häntä ei muka tarvinnut pelätä, mutta hänen tulisi
vain itse olla varuillaan, ettei ilmaisisi salaisuutta.

Sen sanottuaan kutsui isäntä palvelijansa näyttämään Timarille tietä
kotiin. Palvelijan tulisi tarkoin katsoa, ettei Timarille kävisi
huonosti kotimatkalla ja tukea häntä, jos hän horjahtelisi.

Palvelija kuvaili kotiin palattuaan, miten vaikeata hänen oli ollut
saada Timar'ia kotiin. Hän ei ollut tuntenut oman talonsa porttia,
olipa vielä alkanut laulaakin kadulla. Tultuaan asuntoonsa hänet oli
viety sänkyyn ja siihen herra-pahanen oli nukahtanut.

Mutta kun Brazovicsin palvelija oli poistunut Timarin luota, nousi
tämä ylös vuoteeltaan ja istuutui kirjoittamaan kirjeitä ja jatkoi
aamun sarastukseen.

Hän ei ollut ollut vähääkään päihtynyt.

Timar tiesi yhtä varmasti, kuin että maanantai seuraa sunnuntaita,
että Brazovics seuraavana päivänä ilmaisisi koko jutun, ja hän tiesi
myös kenelle.

Siihen aikaan -- nykyään on kenties toisin -- oli valtiotaloudellinen
periaate: "Varasta ja salli varastettavan!" Mukava ja rakastettava
periaate! Tällä oivallisella periaatteella oli vain yksi vastustaja,
ja se oli eräs ranskalainen. Ranskalainen on aina itävaltalaisen
vastustaja. Tämä periaate kuului: "òte-toi, que je m'y mette!",
vapaasti käännettynä: "Väisty syrjään, että minäkin saan varastaa!"

Eri keisarilliset virkamiehet kilpailivat keskenään, ja niin pian
kuin joku heistä oli keksinyt hyvän lypsylehmän alkoivat toiset panna
kaikki voimansa liikkeelle seivästääkseen lypsäjän lehmän sarviin ja
taluttaakseen hyvän lehmän omaan navettaansa.

Siihen aikaan oli olemassa "kolme hovikansliaa;" sitten oli "yleinen
valtiovarain ja kauppa-asioiden hovikamari", edelleen "ylin
oikeusvirasto", "hovisotaneuvosto", "sensuuri ja poliisivirasto",
"salainen talous-, hovi- ja valtiokanslia" ja lopuksi "ylimmäinen
tilityspaikka."

Viisaitten kivi oli nyt vain saatava siten, että oli päästävä
selville siitä, mikä pyörä tässä monimutkaisessa koneistossa oli
pantava liikkeeseen, jotta se laatikko avautuisi, mistä kunnon
porvarin olisi lupa ammentaa. Mitä olisi voitettavissa, missä, ja
kenen luona, kenen avulla ja millä syyllä, millä tavalla ja milloin?

Ja kuka on toisen vihollinen tai ystävä ja mitä intohimoja hänellä
on? Ja kenen käteen toisessa tai toisessa tapauksessa kaikki langat
johtavat?

Tämä on päätiede.

Ei siis ollut mikään yllätys Timarille, kun hänet muutama päivä
Brazovicsin luona vietetyn illan jälkeen kutsuttiin linnoitukseen,
missä eräs herra, joka kutsui itseään ylimmäiseksi valtiovarain
salaneuvokseksi, antoi hänen tietää, että hänen oli toistaiseksi
jäätävä sinne ankaraan tutkintovankilaan, samalla kun hän vaati
häneltä avaimet, pannakseen hänen kirjansa ja paperinsa takavarikkoon.

Siitäpä tulisi kaunis juttu!

Timarin salaisuus oli ilmaistu valtiovarain yleiselle hovikamarille.
Tämä kilpaili alituisesti silloisen hovisotaneuvoston kanssa.
Nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus vetää päivänvaloon ne ilkeät,
häpeälliset teot, joita viimemainitussa virastossa tehtiin,
ja riistää siltä kokonaan sotilasmuonavarojen hankinta. Kolme
hovikansliaa tuki hyökkäystä; hovipoliisiviranomaiset yksinään
olivat hovisotaneuvoston puolella. Lopuksi äänesti valtiokanslia
sitä vastaan, ja silloin lähetettiin toimikunta ankarin määräyksin
tutkimaan asiaa; ei ketään ollut säästettävä, koko muonavarojen
toimikunta oli pantava viralta, komentajaa ja tykistöpäällikköä
vastaan oli nostettava kanne, hankkija oli vangittava, kuulustelu
pidettävä ja kaikki otettava selville.

Jos nyt ilmestyisi palanenkaan homehtunutta leipää todistamaan
Timaria vastaan, niin voi häntä!

Mutta mitään ei tullut ilmi.

Kokonaisen viikon teki toimikunta työtä yötä päivää. Todistajia
kuulusteltiin, vannotettiin, kyseltiin, itse linnankomentajakin
otettiin avuksi -- kaikki turhaan. Ei kenelläkään ollut mitään
Timaria vastaan todistettavana. Päinvastoin kävi tutkisteluista
selville, että tämä oli jakanut koko vedenturmeleman lastin
mylläreille, talonpojille, tehtailijoille ja eläintenmyyjille ja
ettei kourallistakaan kysymyksessä olevia jauhoja ollut sekotettu
sotilaille leivottuun leipään.

Sotilaita itseään kuulusteltiin; nämä sanoivat, etteivät he
olleet saaneet milloinkaan niin hyvää leipää kuin niiden kolmen
viikon ajalla, jolloin Timar oli ollut leivänhankkijana. Ei
ainoatakaan syytöstä, ei yhtään raskauttavaa asianhaaraa tullut
esiin häntä vastaan, ja sitä pienemmällä syyllä voitiin syyttää
sotilasviranomaisia lahjuksien vastaanottamisesta. Hehän olivat
antaneet hankinnan sille, joka paraiten ja halvimmalla oli sen
toimittanut. Seurauksena oli se, että he alkoivat tuntea olevansa
ylivoimaisia, tunsivat itsensä loukkaantuneiksi tutkimuksesta,
uhkasivat ja kalistivat sapeleitaan. Toimikunta, joka joutui pulaan,
tuli levottomaksi, peruutti kanteensa, jakoi hyvitystä puolelle
ja toiselle ja koki mahdollisimman nopeasti päästä pötkimään pois
Komornista. Timar vapautettiin satakertaisesti anteeksipyytäen.

Kun hän oli päässyt vankilasta, oli herra Katshuka ensimmäisenä
puristamassa hänen kättään kaikkien nähden ja onnittelemassa häntä.

"Tätä loukkausta et saa jättää rankaisematta, ystäväni. Sinun on
hankittava loistava hyvitys. Ajatteles, onpa epäilty minunkin
vastaanottaneen lahjuksia. Matkusta Wieniin vaatimaan hyvitystä. Ja
tulevaisuudessa" -- lisäsi hän hiljaa -- "voit olla varma siitä, ei
kukaan heitä meitä satulasta. Tao nyt vain niin kauan kuin rauta on
kuumaa."

Timar lupasi tehdä niin ja sanoi samaa Brazovicsille kohdatessaan
hänet.

Brazovics oli olevinaan hyvin julmistunut siitä vääryydestä, jota oli
tehty hänen ystävälleen Mikaelille. Kukahan se hävytön oli, joka oli
tällä tavoin mustannut häntä?

"Olkoonpa ken tahansa, asia on tuleva hänelle kalliiksi!" uhkasi
Timar. "Ja jos hän on talonomistaja Komornissa, uskallan pääni
pantiksi siitä, että se on maksava hänen talonsa. Matkustan itse
huomenna Wieniin pyytämään hyvitystä hovikansliasta."

"Teeppä se," sanoi Brazovics ja ajatteli itsekseen: "Hyvä on että
tiedän; minäkin olen oleva siellä."

Ja hän kiirehti todellakin matkaan ennättääkseen perille päivää ennen
Timaria.

Siellä hän sai asiat järjestetyiksi siten, (mikä kaikki maksoi
hänelle kauniin summan), että Timarin tarvitsi vain astua jalkansa
tähän sokkeloon, jotta hän ei enää milloinkaan löytäisi sieltä
ulos. Hovikansliasta osoitettaisiin hänet hovikamariin; tämä
lykkäisi asian hovioikeuteen, mistä se menisi poliisivirastoon ja
sieltä salaiseen valtiokansliaan. Oikeudenhakija-parka menettää
lopulta kärsivällisyytensä, kiivastuu ja lausuu suuttumuksessaan
ajattelemattomia sanoja, antaa kenties jotakin painoonkin; silloin
ottavat sensuuriviranomaiset häntä niskasta, ja viimein pyytää hän
vain päästä kaikesta vapaaksi ja vannoo, ettei koskaan elämässään
enää tartu hoviviraston ovenripaan. Eipä hän enää olisi sellainen
houkkio, että lähtisi etsimään oikeutta!

Mutta Timar ei ollut sellainen houkkio. Hän oli jo ollut viisaampi
kuin hänen molemmat neuvonantajansa yhteensä.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin hän oli astunut ensimmäisen
harha-askeleen, oli hän tullut viekkaaksi ja ovelaksi; hän tiesi
ennen kaikkea, ettei pidä uskoa kenellekään, mitä aikoo tehdä.

Tämän asian laita on kuin naisen siveyden. Aina ensimmäiseen
harha-askeleeseen asti on hänen sielunsa puhdas, tietämätön kaikesta
ja viaton; mutta niin pian kuin ensimmäinen harha-askel on astuttu,
herää äkkiä tietoisuus jos jostakin kristallikirkkaassa mielessä. Nyt
ei häntä enää tarvitse opettaa; hän tietää jo kaikki, osaapa lisäksi
keksiä uuttakin.

Jo vetäessään Pancsovan viranomaisia nenästä antoi Timar aavistaa,
mitä hänessä piili. Silloin hän teki sen, toisen asiassa, itse
ensinkään hyötymättä siitä. Hän teki sen, mitä oli saanut tehdäkseen.
Hän pimitti takaa-ajajien silmät.

Nyt hän ajoi omaa asiaansa.

Omistaessaan löytämänsä aarteet, täytyi hänen keksiä sopiva tekosyy,
jonka nojalla hän voi näyttäytyä maailman silmissä rikkaana miehenä.
Hänen täytyi olla olevinaan liikemies, jolla oli ollut onnea
yrityksissään.

Jo ensimmäisessä yrityksessä oli hänen täytynyt voittaa suuria
summia, Jos ihmiset luulivatkin hänen saaneen tämän voiton
lahjomalla, niin se oli pienin onnettomuus. Todistuksia ei voitu
saada, koska asia ei ollut niin. Hänellä oli ollut niin paljon menoja
muonaa hankkiessaan, että siitä jäi hänelle tuskin ensinkään voittoa.
Mutta hän sai siten kuitenkin tilaisuuden ostaa itselleen talon ja
laivan ja maksaa ne tukaateilla, ja kaikki luulivat hänen rahansa
olevan kotoisin tästä kaupasta. Hän tarvitsi jonkunmoisen tekosyyn,
verukkeen, voidakseen vähitellen tuoda esiin Tshorbadshin aarteet.

Mitä Timar siis teki matkustaessaan Wieniin? Kaikki otaksuivat
hänen anovan hyvitystä hovikamarilta, ja hän voi siinä luottaa
hovisotaneuvoston tukeen. Ystäviltään Komornissa hän oli saanut
suosituskirjeitä vaikutusvaltaisimmille henkilöille.

Mutta mitä hän teki? Hän antoi kaikkien näiden suosituskirjeiden
levätä matkalaukkunsa pohjalla ja läksi suoraa päätä hovikamarin
päällikön luo, pyytäen päästä hänen puheilleen.

Ministeriä miellytti se, ettei tuo ihminen pyytänyt puheillepääsyä
kiertoteitä, akkunan kautta, vaan suoraan ovesta. Hän otti Timarin
vastaan.

Ministeri oli pitkäkasvuinen mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot,
voimakas kaksoisleuka, uhkaavat silmäkulmat ja paljas pää; hän
seisoi kädet hännystakin liepeiden alla antaessaan pitkäviiksisen
ihmislapsen astua silmiensä eteen. Timar oli puettu yksinkertaiseen
unkarilaiseen pukuun.

Ensimmäinen kysymys, jonka hänen korkeutensa teki Timarille, kuului:

"Miksi teillä ei ole sapelia tullessanne puheilleni?"

"Minä en ole aatelismies, armollinen herra."

"Vai niin? -- Todennäköisesti olette tulleet luokseni pyytämään
hyvitystä sen vangitsemisen ja kuulustelun vuoksi, jotka ovat tehdyt
teitä vastaan?"

"Olkoon se kaukana minusta!" vastasi Timar. "Hallitus on vain
tehnyt velvollisuutensa, kun se näennäisesti todellisen ilmiannon
perustalla on käyttäytynyt ankarasti, ei ainoastaan minua, vaan
paljon korkeampiakin herroja vastaan. Koska en ole aatelismies, en
voi edes kunnia-asiana valittaa loukkauksesta. Sitävastoin olen
kiitollisuudenvelassa sekä ilmiantajalle että tutkintotuomarille
siitä, että he tällä tutkimuksella, joka toimitettiin niin ankarasti,
ovat todistaneet minun käteni olleen puhtaat huostaani uskotussa
muonahankinnassa."

"Ahaa! Teillä ei siis ole aikomusta pyytää hyvitystä
ilmiantajaltanne?"

"Päinvastoin, pitäisin sitä miltei vahingollisena, sillä siten
kenties moni kunniallinen mies, joka koettaa ilmituoda todellista
väärinkäyttöä, säikähtyisi. Minun kunniani on taas hyvitetty;
luontoni ei vaadi kostoa. Sitäpaitsi on minulla siihen yhtävähän
aikaa kuin halua. Se, mikä on tapahtunut, olkoon unohdettu."

Timarin puhuessa oli hänen korkeutensa jo vetänyt esiin toisen
kätensä taputtaakseen häntä olalle.

"Nähkääs, se onkin hyvin käytännöllinen mielipide. Arvelette voivanne
tehdä parempaa kuin kuluttaa aikaanne juoksentelemalla edestakaisin
kostonhimo mielessä. Jotensakin oikea käsitys. Mikä siis tuo teidät
minun luokseni?"

"Eräs tarjous."

"Ohoh, tarjousko?"

"Johon tarvitsen teidän ylhäisyytenne suojelusta."

Ylhäisyys pisti jälleen kätensä hännystakin alle.

"Valtio omistaa erään herraskartanon illyyrialaisella sotilasrajalla,
Levetinczissä."

"Hm, hm!" hymisi korkea herra. "Mitä siitä tahdotte?"

"Olen komissaariona viljanostoissa liikuskellut paljon niillä seuduin
ja tunnen sen seudun asiat. Herraskartanossa on 30,000 tynnyrinalaa
maata; nämä ovat olleet vuokrattuina wieniläispankkiirille
Silbermann'ille neljästäkymmenestä kreutzeristä tynnyrinala.
Vuokrasopimuksen lopettaminen kuuluu hovikamarille, mutta
hovisotaneuvostolla on käytettävänään vuokratulot. Nämä tekevät
yhteensä 100,000 guldenia. Silbermann on jakanut herraskartanon
kolmeen palstaan ja vuokrannut ne toisille, jotka ovat maksaneet
hänelle guldenin tynnyrinalasta."

"No, pitihän hänenkin ansaita jotakin."

"Luonnollisesti. Alavuokraajat ovat puolestaan vuokranneet pellot
seudun talonpojille määrättyä sadon osuutta vastaan. Mutta nyt,
kun kahtena vuonna peräkkäin on ollut katovuosi ja etenkin tänä
vuonna, ei maa ole tuottanut edes siementä. Talonpojat eivät ole
saaneet ensinkään satoa eivätkä ole voineet antaa alavuokraajille
viljaa. Nämä taasen eivät ole maksaneet veroansa päävuokraajalle ja
päästäkseen sopimuksestaan on tämä viis välittänyt valtiosta ja on
velkaa vuokrasumman."

Nyt olivat armollisen herran molemmat kädet tulleet esiin hännystakin
liepeiden alta ja alkaneet hosua kaikin kymmenin sormin.

"Niin, siitä syystä, että hän on elänyt kuin ruhtinas, se lurjus.
Kuvitelkaapa esimerkiksi, että hänellä on ollut kahdeksantuhannen
guldenin hevosia, joilla hän on ajellut. Nyt ne myydään
huutokaupalla. Minä olen ylhäisyys, mutta en katso voivani pitää niin
kallista valjakkoa."

Timar ei ollut huomaavinaan tätä, vaan jatkoi:

"Nyt tullaan menettämään koko vuokraussumma, sillä siellä ei ole
mitään otettavaa; päävuokraaja ja alavuokraajat ovat naimisissa,
ja heidän omaisuutensa kuuluu vaimoille myötäjäisinä. Mainitut
satatuhatta guldenia puuttuvat hovisotaneuvoston rahastosta ja se
aikoo kuulemani mukaan vedota hovikamariin saadakseen ulos summan."

Ylhäisyys avasi nuuskarasian ja pistäessään peukalonsa ja etusormensa
siihen katsahti hän toisella silmällään tutkivasti puhujaan.

"Minun alammaisin tarjoukseni on nyt", jatkoi Timar vetäessään
taskustaan esiin kokoonkäärityn asiakirjan, "vuokrata Levetinczin
herraskartano kymmeneksi vuodeksi samaa vuokrasummaa vastaan minkä
alavuokraajat ovat maksaneet, siis guldeni tynnyrinalasta vuodessa."

"Hm! Se on kaunis tarjous."

"Uudelta vuokraajalta on jo vuosi mennyt hukkaan, sillä nyt olemme
marraskuun lopussa, ja kaikki pellot ovat kesantona. Siitä huolimatta
tarjoudun minä laskemaan menetetyn vuoden vuokrasopimuksen aikaan ja
päälle päätteeksi maksamaan viime vuoden vuokrasumman, mikä muutoin
menetetään."

Ylhäisyys naputti kaksi kertaa sormensa päillä kultaisen
nuuskarasiansa kantta ja puristi lujasti yhteen huulensa.

"Hm", hän ajatteli itsekseen, "tuo tietää enemmän, kuin hänen
lampaankasvoistaan luulisi. Hän aavistaa, että hovikamari aikoo ottaa
hovisotaneuvostolta sotilasmuonituksen, ja että se oli Komornissa
tapahtuneen tarkastuksen tarkoituksena. Nyt kun tämä päättyi niin
surkeasti, on hovisotaneuvosto korkeine, sapelia helistävine
suosijoineen taasen pinnalla ja sillä saattaisi kyllä olla halua
riistää meiltä vuokra-asiat sotilasrajalla. Ne arvelevat sen hyväksi
lypsylehmäksi ja Levetinczin vuokraajan vaillingin tähden he ovatkin
saaneet hyvän otteen. Ja nyt, kaukana siitä, että esiintyisi
hovikamarin vastustajana, joka kuitenkin on vainonnut häntä, tulee
tämä mies luoksemme auttamaan meitä pulasta siten tukeakseen
asemaamme. Hänelle tulee osoittaa kunnioitusta!"

"Hyvä on!" sanoi ylhäisyys ääneen. "Näen, että olette erinomainen
mies. Teillä on ollut syytä tehdä valitus meidän menettelymme
johdosta ja te annatte kuitenkin valitusten raueta; saattepa nähdä,
että tämä on oikea tie, jota jokaisen ymmärtäväisen kansalaisen tulee
käydä. Näyttääkseni vain teille, että valtio osaa palkita kelpo
miehiä, vakuutan teille, että tarjoukseenne suostutaan. Tulkaa jo
tänä iltana toimistooni. Minä vastaan tuloksista."

Timar jätti kirjallisen anomuksensa ja poistui syvään kumartaen.

Hänen ylhäisyytensä piti tästä miehestä.

Ensinnäkin oli hän kyllin järkevä vetääkseen viivan suuren
vääryyden yli, jonka hallitus oli hänelle tehnyt ja joka, hänen
vaatiessaan hyvitystä, olisi herättänyt epämiellyttävää huomiota.
Toiseksi hän tarjosi valtiolle vuokraa, joka oli viisikymmentä
prosenttia edellistä edullisempi. Kolmanneksi hän jalomielisellä
uhrautuvaisuudella päästi hovikamarin pälkähästä ja teki sen
kykeneväksi torjumaan hovisotaneuvoston hyökkäykset. Hän oli
kolminkertaisesti kullan arvoinen.

Vieläpä nelinkertaisestikin, mutta sitä ei ylhäisyys vielä tiennyt.
Hän sai tietää sen vasta tultuaan palatsiinsa päivällistä syömään,
kun tallirenki ilmoitti hänelle, että se unkarilainen herra, joka oli
saanut tehtäväkseen huutaa hänen laskuunsa kahdeksantuhannen guldenin
hevoset, oli jo tuonut ne; hinnasta sopisi hän henkilökohtaisesti
hänen ylhäisyytensä kanssa.

Nelinkerroin kullan arvoinen!

Kun Timar illalla meni armollisen herran puheille tämän toimistoon,
saattoi hän jo kaikkien vastaantulevien kasvoilla nähdä ystävällisen
hymyilyn -- kullan heijastuksen.

Ylhäisyys meni häntä vastaan aivan ovelle asti.

Hän vei hänet kirjoituspöydän luo. Siinä oli sopimus valmiina,
kaikilla tarpeellisilla allekirjoituksilla, leimalla ja suurella
sinetillä varustettuna.

"Lukekaa! Toivon, että olette tyytyväinen."

Ensimmäinen seikka, mikä hämmästytti Timaria, oli se, että sopimus
oli tehty kahdeksikymmeneksi vuodeksi kymmenen sijasta.

"No, oletteko tyytyväinen vuokra-aikaan?"

Oliko hän tyytyväinen!

Toinen yllätys oli hänen oma nimensä:

"Mikael Timar von Levetinczy."

"Onko teillä mitään arvonimeä vastaan?"




Neljästoista luku.

"MIKAEL TIMAR VON LEVETINCZY."


"Aateliskirja lähetetään kohta teille", sanoi korkea herra hymyillen.

Timar kirjoitti nimensä sopimuksen alle liittäen siihen arvonimen.

"Älkää kiirehtikö, minulla on vielä teille jotakin sanomista", sanoi
ylhäisyys, kun kaikki oli selvillä. "Hallituksen velvollisuus on
palkita kunnon kansalaisia, jotka velvollisuuksiaan täyttämällä
toimivat valtion hyväksi. Erikoista huomiota osoitetaan tässä
tapauksessa niille, jotka ovat saavuttaneet yleistä tunnustusta
kansantaloudellisella- ja kauppa-alalla. Voitteko mainita jonkun
henkilön, jolle minä voisin korkeimmassa paikassa ehdottaa
rautakruunun ritarimerkkiä?"

Hänen ylhäisyytensä oli valmistautunut saamaan vastaukseksi:
"Tässä on oma napinreikäni, armollinen herra; te ette voi löytää
sen parempaa paikkaa ritarimerkillenne. Jos tässä tarvitaan vain
erinomaista miestä, niin on hän tässä."

Ja niinhän kysymys oli tarkoitettukin vastattavaksi.

Sitä pahemmin ällistyikin korkea herra, kun Mikael Timar von
Levetinczy hetkisen mietittyään vastasi:

"Niin, armollinen herra, minä otan itselleni vapauden kiinnittää
teidän huomionne mieheen, joka jo kauan on nauttinut yleistä
kunnioitusta ja hiljaisuudessa on seudun asujainten hyväntekijä. Se
on Plescovacs'in dekantti, Cyrill Sandrovics; hän, paremmin kuin moni
muu, ansaitsee tämän kunnianosotuksen."

Ministeri astui askeleen taaksepäin. Hän ei vielä milloinkaan ollut
tavannut miestä, joka kysyttäessä: "Kenelle annamme ritarimerkin?"
ei olisi kääntynyt kuvastimeen osottaen itseään ja sanonut: "Antakaa
se tuolle erinomaiselle miehelle!" Sensijaan tämä ihminen osottaa
sormellaan kartan etäisintä kolkkaa, etsien sieltä kaukaisimmasta
kylästä maalaispapin, joka ei ole hänen kumminsa eikä lankonsa, ei
edes kuulu samaan kirkkoon, ja sanoo: "Hänen katson olevan paremman
ihmisen kuin itse olen!"

Hän on todella ihminen, joka on puhdasta kultaa. Häneen täytyisi
kullankaivajan sekoittaa ainakin kolme karaattia hopeaa voidakseen
häntä takoa!

Mutta koska kysymys nyt kerran oli asetettu, täytyi asiasta tehdä
tosi.

"Hyvä on, hyvä on!" sanoi korkea herra. "Muutamia muodollisuuksia
liittyy kuitenkin ritarimerkin jakamiseen. Hallitsija ei voi
antautua sille pettymykselle alttiiksi, että lahjaa ei mahdollisesti
otettaisikaan vastaan. Saadakseen tuollaisen suosionosoituksen on
sitä siis itse omakätisesti haettava."

"Hänen korkea-arvoisuutensa on hyvin kaino mies, eikä luullakseni
voisi tehdä päätöstä sellaista askelta ottamaan, ennenkuin häntä
olisi kehotettu siihen korkeimmasta paikasta."

"Vai niin. Ymmärrän. Pari riviä minun kädestäni siis riittäisi? Hyvä
on. Koska kerran te olette suositellut häntä, lähetän ne hänelle.
Niinpä niin, valtion on etsittävä piilossa olevat ansiot."

Ja korkea herra kirjoitti omakätisesti muutamia suosiollisia rivejä
herra dekantti Cyrill Sandrovics'ille vakuuttaen, että, jos hän
haluaisi, hänelle annettaisiin rautakruunuristi tunnustukseksi hänen
tähänastisista palveluksistaan.

Timar kiitti mitä nöyrimmin tästä armosta, ja hänen ylhäisyytensä
vakuutteli hänelle vuorostaan korkeaa suojelustaan ainiaaksi.

Senjälkeen oli Timarilla ilo nähdä ministeristön kaikissa
toimistoissa, missä muutoin sai kärsiä kaikenlaatuisia vaivalloisia
toimitusmuodollisuuksia, kaikkien rientävän kiireisesti häntä
palvelemaan, niin että häneltä meni korkeintaan tunti kaiken
sen toimittamiseen, mihin toinen olisi tarvinnut viikkokausia,
pujotellakseen tämän sokkelon lävitse.

Orsovan vesiruukku oli täällä näkymättömänä.

Oli yö, kun Timar pakkasi kaikki sopimusta koskevat asiakirjat
matkalaukkuunsa.

Ja nyt hänellä oli kiire.

Hän ei syönyt illallista, ei pannut nukkumaan, vaan riensi
"Kultaiseen Karitsaan", missä pikapostiajurit tavallisesti
majailivat. Vierashuoneessa hän tilasi sämpylän ja savustetun
makkaran, jotka pisti taskuunsa, tiellä hän ottaisi ne esiin. Sitten
hän huusi ajurille:

"Lähdemme heti paikalla. Älä sääli ruoskaasi äläkä hevosiasi. Joka
penikulmasta saat guldenin juomarahaa ja sitäpaitsi kahdenkertaisen
kyytimaksun, jos annat mennä."

Enempää ei hänen tarvinnut sanoa.

Kaksi minuuttia senjälkeen vierivät vaunut ruoskaniskujen
läimähdellessä Wienin katuja pitkin. Poliisi huusi turhaan niiden
jälkeen, että eläinrääkkäys oli kielletty Wienin kaduilla.

Pikapostiajurilaitos, joka siihen aikaan vastasi meidän aikuisia
rautateitämme, muodosti yhtenäisen ketjun Wienistä Semlin'iin.
Hevoset seisoivat yötä päivää valmiina valjastettaviksi, ja niin
pian kuin ruoskaniskut jonkun kylän etäisimmässä päässä ilmaisivat
matkustavaisen tuloa, talutti se pikaposti, jonka vuoro oli lähteä,
neljä levännyttä hevostaan tallista ulos, ja kahden minuutin kuluttua
kiisi uusi valjakko täyttä laukkaa vuorten ja laaksojen yli. Jos
kaksi pikapostiajuria kohtasi toisensa tiellä, niin riisuttiin
hevoset ja vaihdettiin sekä ajajia että hevosia, joiden oli nyt
tarvis kulkea vain puolet matkaa. Kuljetuksen nopeus oli suhteellinen
maksun suuruuteen.

Timar istui vaunuissa kaksi yötä ja kaksi päivää, nousematta edes
syömään, vielä vähemmän lepäämään yöksi. Hän oli jo tottunut
nukkumaan vaunuissa, kaikesta kolinasta, räminästä ja heittelemisestä
huolimatta.

Toisen päivän illalla Timar oli jo Semlin'issä, mistä hän ajoi yön
läpi lähimpään kylään Levetinczin herraskartanon alueella.

Oli kaunis ja vuodenaikaan katsoen leuto sää. Oli juuri ensimmäinen
päivä joulukuuta.

Timar ajoi käräjätaloon ja kutsui tuomarin ulos. Hän esittäytyi
herraskartanon uutena vuokraajana ja pyysi häntä ilmoittamaan
maanviljelijöille, että he saisivat ensi vuonnakin pitää maan
osaviljelyksessä. Kahtena viime vuotena olivat pellot, jotka eivät
olleet antaneet mitään satoa, olleet miltei kesantona; seuraavana
vuonna tulisi todennäköisesti oivallinen sato. Ilma oli suotuisa,
syksy venyi pitkäksi; se joka kiirehtisi, ennättäisi vielä kyntää ja
kylvää.

Hänelle sanottiin, että kaikki tämä oli kyllä hyvä; kyntää kyllä
ehtisi, ellei pääasiaa, siementä, puuttuisi. Rahalla ei voinut
saada mitään, vaikka olisi maksanut kuinka korkean hinnan tahansa.
Maanviljelijöiden oli töin tuskin onnistunut varustaa peltonsa
talvikylvöön. Köyhälistön oli elettävä kai koko talvi maissilla.

Timar vakuutti lohduttaen, ettei siementä suinkaan tulisi puuttumaan,
siitä hän pitäisi huolen.

Senjälkeen hän ajoi toisiinkin kyliin, joiden väestö piti peltojaan
osaviljelyksessä, ja hänen kehotuksestaan otettiin sielläkin
esiin aurat ja ruvettiin kyntämään niitä avaria peltoja, jotka jo
oli tuomittu makaamaan kesantona koko vuoden ja kantamaan vain
ohdakkeita. Mutta mistä saada siementä? Olisi jo liian myöhäistä
tuoda viljaa Walakiasta, ja läheisyydessä ei ollut mitään saatavissa.
Timar tiesi kuitenkin, mistä ottaa.

Toisena päivänä joulukuuta illalla saapui hän Plescovacziin, missä
hän oli joku aika sitten ollut saamaisillaan selkäänsä, ja meni hänen
korkea-arvoisuutensa Cyrill Sandrovicsin luo, joka silloin oli ajanut
hänet ulos.

"No, poikaseni, oletko nyt täällä taas?", huudahti korkea-arvoinen
herra, tämä kansan hyväntekijä ja ystävä, joka jo kauvan sitten olisi
saanut rautaristin, ellei olisi ollut niin vaatimaton. "Mitä nyt
sitten tahdot? Tahdotko ostaa minulta viljaa? Olen jo kaksi kuukautta
sitten sanonut sinulle, ettei minulla ole; en myö. Älä lörpöttele!
Koetat turhaan valehdella minulle, sillä en usko sanaakaan siitä,
mitä sanot. Sinulla on kreikkalainen nimi ja pitkät viikset; en usko
kasvojasi."

Timar hymyili.

"Mutta tällä kertaa tulevat huuleni puhumaan vain totuuden sanoja."

"Voit saada jonkun toisen uskomaan, et minua. Te ylämaan kauppiaat
petätte meitä aina. Kuvittelette meille saaneenne runsaan sadon
ja koetatte täten saada vehnän hinnat alas. Kun te tahdotte ostaa
meiltä kauraa, levitätte sellaisen huhun, että hallitus aikoo myydä
hevosensa. Te olette epäluotettavaa väkeä."

"Mutta nyt puhun totta. Minä olen täällä hallituksen puolesta
pyytämässä sen nimessä teidän korkea-arvoisuutttanne avaamaan
viljalaarinsa. Hallitus on saanut tietoonsa, että maanviljelijöiltä
puuttuu siementä ja se tahtoo senvuoksi jakaa etukäteen viljan niiden
kesken. Tässä on kyseessä suuri tarkoitusperä, hyvä teko kansaa
kohtaan; se, joka auttaa hallitusta tässä, tekee sille erikoisen
suuren palveluksen. Viljaa en minä ota haltuuni, vaan kansa, joka saa
sen siemenekseen."

"Jaa, hätä on tosin suuri, ja minä valitan suuresti kansaraukkaa.
Mutta kun minulla nyt kerran ei ole viljaa! Mistä minä olisin sitä
saanut? En ole itsekään saanut satoa. Tuossa on vilja-aitta, aivan
naurettavan suuri se on, mutta kaikki kolme kerrosta on tyhjänä!"

"Tyhjiä ne eivät ole, korkea-arvoisa isä. Minä tiedän varsin hyvin,
että kolmen vuoden sato on vielä siellä tallessa. Voin saada tuolta
ylhäältä kymmenentuhatta puolikappaa vähintään."

"Roskaa sinä saat! Älä vaivaa itseäsi menemällä sinne. En päästä sitä
käsistäni viidestä guldenista puolikapalta. Keväällä sen hinta on
seitsemän guldenia puolikappa ja silloin minä myyn. On valetta, että
hallitus olisi sinut lähettänyt. Tahdot vain tehdä hyvän kaupan omaan
laskuusi. Et jyvääkään tule minulta saamaan. Hallitus nyt tietäisi
mitään sinusta, enempää kuin minustakaan! Sen tietämättä voisimme
yhtähyvin asua kuussa."

Tähän saakka oli linnoitus hyvästi kestänyt lievän tykistötulen.
Mutta nyt pisti Timar käden taskuunsa ja veti esiin
kahdenkymmenenneljänpunnan setelin, ministerin kirjeen.

Kun arvon herra oli lukenut kirjeen, ei hän tiennyt, pitikö hänen
epäillä Timaria vai omia silmiään.

Mutta suuri keisarillisella kaksoiskotkalla varustettu sinetti
kuoressa ja hovikamarin leima kirjeessä eivät kumminkaan sallineet
epäilyksiä. Siinä ei voinut olla mitään erehdystä, se oli
kouraantuntuvaa todellisuutta.

Ja hänen korkein unelmansa oli juuri ollut saada kantaa tuollaista
kiiltävää ristiä rinnallaan. Timar tunsi tämän heikkouden herra
dekantissa, joka usein heidän istuessaan viinilasin ääressä oli
katkerasti valittanut sitä, miten väärin hallitus menetteli
antaessaan Karlovitzin patriarkalle ylenmäärin ritarimerkkejä. Miksi
yhdelle annetaan kaikki ja toisen annetaan käydä tyhjin käsin? Nyt
hän näki kiihkeimmän toiveensa täytetyksi. Kuinka talonpojat katsoa
tollottaisivat häntä, kun hän tulisi ritarimerkki rinnassaan, ja
kuinka tshaikistikapteeni kadehtisi häntä, kun ei hänellä itsellään
vielä ollut merkkiä! Patriarkkakin osottaisi enemmän ystävällisyyttä
häntä kohtaan.

Ja hänen oma käytöksensäkin Timaria kohtaan muuttui heti paikalla.

"Istuhan toki, veliseni!" (Tähän saakka ei hänen mieleensä ollut
juolahtanut tarjota Timarille tuolia.) "Sanoppa minulle, miten olet
tullut tutuksi heidän ylhäisyyksiensä kanssa? Mistä johtuu, että tämä
kirjoitus on uskottu sinun haltuusi?"

Timar esitti nyt kertomuksen, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän
oli jättänyt paikkansa Brazovicsin luona ja astunut hallituksen
palvelukseen. Hänellä oli ministeriin suuri vaikutusvalta, ja
hän se vanhan tuttavuuden perustalla oli suositellut hänen
korkea-arvoisuuttaan saamaan tämän suosionosotuksen.

"Tiesinhän edeltäkäsin, ettet ollut niin tyhmä kuin miltä näytät.
Senpä vuoksi olenkin aina pitänyt sinusta niin paljon. No, poikaseni,
koska sinulla on niin kaunis kreikkalainen nimi ja niin rehelliset
kasvot, niin saat vehnän. Paljonko tahdot? Kymmenentuhatta,
kaksitoistatuhatta puolikappaa? Kaikki, mitä minulla on, myyn
sinulle. En tehdäkseni ministerille mieliksi, mutta sinun rehellisten
kasvojesi vuoksi ja tehdäkseni hyvää kansalle. Minkä hinnan
sanoinkaan? Viisi guldenia! Tiedätkö, sinulle annan sen neljällä
guldenilla yhdeksällätoista groshenilla. Maksathan heti? Vai noudanko
itse rahat Wienistä? Matkustan joka tapauksessa sinne ja voin tehdä
sen samalla. Tahdon mieskohtaisesti kiittää hänen ylhäisyyttään siitä
armosta, joka minulle on osoitettu. Sinähän tulet viemään minut hänen
luokseen?... No, jos tahdot jäädä pois leikistä, niin sano minulle
ainakin, minkälainen ihminen ministeri on. Onko hän suuri vai pieni?
Ystävällinen vai nyreä? Antaako hän itse minulle heti ristin? Juoko
hän mielellään hyvää karlovitziläistä? No, saatpa sinäkin aivan kohta
sitä maistaa."

Turhaan Timar vakuutti täytyvänsä jo samana yönä olla Levetinczissä
antaakseen työnjohtajille käskyn lähettää heti osaviljelijät viljaa
noutamaan. Rattoisa isäntä asetti renkinsä vieraansa käytettäviksi,
koska ei millään muotoa tahtonut päästää häntä luotaan. Rengit saivat
ratsastaa Levetincziin toimittamaan hänen käskynsä perille. Mikaelin
täytyi jäädä yöksi.

Hänen korkea-arvoisuudellaan oli pyöreät, jalattomat lasit,
jonkavuoksi ne oli tyhjennettävä ennenkuin laski ne kädestään, sillä
pöydälle pannessa ne kaatuivat kumoon. Hän ojensi yhden tuollaisen
lasin Timarille, toisen hän otti itse, ja niin he joivat aamun
koittoon asti. Aamulla ei Timarista saattanut nähdä, että hän oli
juopotellut.

Aamulla ani varhain tulivat maalaiset vankkureineen pappilaan.
Nähdessään kolmikerroksisen viljamakasiinin ovet auki sanoivat he
Timarille, että hän oli tehnyt ihmeitä. Siellä ylhäällä oli kolmen
vuoden varasto, paljon enemmän kuin he tarvitsivat talvikylvöään
varten.

Timar oleskeli herraskartanossa siksi kunnes ankarat hallat
lopettivat syyskylvön teon. Ja täksi vuodeksi olikin kyllin kylvetty.
Muut pellot saisivat olla kesantona tai odottaa kesäkylvöä ja
heinänsiementä. Koko herraskartanon kolmestakymmenestätuhannesta
tynnyrinalasta oli tuskin muutamia satoja niittynä. Kaikki muu
oli hedelmällistä, ensiluokkaista peltomaata. Jos tuleva vuosi
olisi suotuisa, niin sato olisi sangen runsas. Oli kylvetty juuri
soveliaimpaan aikaan. Syksy oli kylmä ja tuulinen aina lokakuun
loppuun saakka. Ne, jotka olivat silloin kylväneet, saivat varmasti
taas odottaa huonoa satoa, sillä peltomyyrälegioonat kaivoivat esiin
jyvät, ennenkuin ne olivat ennättäneet itää. Niiden, jotka kylvivät
sateisessa marraskuussa, ei käynyt paremmin; sillä alkoi jo varhain
sataa lunta, ja lämpimässä maassa alkoi kylvö lumipeitteen alla
mädäntyä. Mutta niin pian kuin tämä lumi äkkiä oli sulanut, seurasi
pitkäaikaisesti leuto sää, jota kesti aina jouluun asti, ja ne, jotka
silloin kylvivät, saattoivat olla onnellisia. Peltomyyrät olivat
hävinneet, pakkanen tuli nyt ennen lunta ja kauniin valkean peiton
alla lepäsi maan huostaan uskottu aarre hyvässä säilössä kevääseen.

Maanviljelys on hyvin uskallettua arvanheittoa. Kuusi tai ei mitään!
Timar heitti kuutosen.

Seurasi rikassatoinen vuosi, niin että ne, jotka olivat kylväneet
soveliaaseen aikaan, saivat kaksikymmenkertaisen sadon.

Maanviljelijät, jotka olivat Levetinczin alustalaisia, siunasivat
uutta vuokraajaa, jota heidän oli kiittäminen siitä, ettei vuosi
mennyt heiltä hukkaan. Hänen omat peltonsa antoivat huonoa,
pahentunutta nokitähkää, mutta osa viljelijäin pelloilla kasvoi
kultaista vehnää. Ja sinä vuonna kuletti Timar Komornista
Raabiin kolmekymmentä laivalastia mitä kauneinta viljaa, ja nämä
kolmekymmentä laivalastia eivät maksaneet hänelle enempää kuin kolme
samanlaista toisille. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko
hän sinä vuonna voittaa sillä puoli miljoonaa vai satatuhatta
guldenia vaiko tyytyä sataatuhatta pienempään summaan tehdäkseen
leivän halvaksi köyhälle kansalle tai myös pannakseen nuoran
kilpailijaraukkojen kaulaan. Hänhän saattoi leikkiä heidän kanssaan
kuin kissa hiirellä. Hän saattoi alentaa viljan hinnan miten
alhaiseksi tahansa.

Brazovicsin kahvilassa tapahtui joka ilta kiivaita otteluja
kokoontuneiden viljakauppiaiden välillä. Tuo Timar, joka vuodessa oli
päässyt pinnalle, astui jo kaikkien muitten kauppiaitten varpaille;
ei kenkään koko seudulla saattanut kilpailla hänen kanssaan. Hänellä
oli rahaa yllin kyllin ja hän tuhlasi, niinkuin olisi ne varastanut.
Jos hän vain näyttäytyisi heidän keskuudessaan, niin kylläpä he
hänelle näyttäisivät. Kurkkuun tarttuisivat! Mutta hän ei tullut
sinne. Hän ei ylipäänsä näyttäytynyt missään, ei pyrkinyt kenenkään
tuttavuuteen. Hän varoi kertomasta kenellekään, mitä hänellä oli
tekeillä. Ja kaikki, mihin hän koski, muuttui kullaksi. Joukko uusia
yrityksiä, joihin kuka hyvänsä saattoi ryhtyä, heräsivät henkiin
hänen alotteestaan. Ne olivat, niin sanoakseni, maantiellä; oli vain
tarvis ottaa ne ylös; mutta ei kukaan muu nähnyt niitä, ennenkuin
tuo ihminen oli jo ennättänyt ennen heitä. Sitäpaitsi hän oli aina
matkoilla, ajoi edes ja takaisin, ja ihmeteltiin vain sitä, miksi
hän, joka oli niin rikas, ei muuttanut Wieniin, vaan asui yhä
edelleen kaupungissa, piti pääliikettään Komornissa.

Timar tiesi, mikä häntä pidätti täällä. Hän tiesi, miksi asui
tässä kaupungissa, missä kaikki hänen kilpailijansa olivat hänen
vannoutuneita vihamiehiään ja missä hänen tarvitsi vain ajaa
Brazovics'in kahvilan ohitse, jotta joku ulkopuolella istujista
huutaisi hänen jälkeensä: "Katkaise kaulasi!" Tämä talo hänen oli
saatava kynsiinsä -- kaikkine sisältöineen.

Tämä se juuri pidätti häntä Komornissa. Vielä sittenkin, kun hänellä
jo oli 1 1/2 miljoonaa, pysyi hän täällä, missä kaikki kutsuivat
häntä Timariksi ja tuskin voivat tottua hänen aateliseen Levetinczy
nimeensä. Sillävälin hän osasi jaloin teoin tehdä aatelisnimelleen
kunniaa. Kaupungin köyhille hän laittautti sairashuoneen,
protestanttiselle koululle hän perusti stipendirahaston, vieläpä
ehtoolliskalkkikin muuttui kullaksi hänen kädessään; hän lahjoitti
kirkolle kultaisen kalkin vanhan hopeisen tilalle. Hänen ovensa oli
aina avoin köyhille ja joka perjantai kulki pitkä jono kerjäläisiä
katuja pitkin hänen talonsa editse, missä jokainen sai rovon,
suurimman kuparirahan, niin kutsutun suutarintaalarin. Kerrottiin
myöskin, että heti kun joku merimies oli hukkunut, Timar kasvatutti
orpolapset ja antoi leskelle eläkkeen. Hän oli kullan arvoinen!
Kultapoju!

Mutta hänen rinnassaan kuiskasi eräs ääni lakkaamatta:

"Se ei ole totta! Ei, se ei ole totta!"




Viidestoista luku.

TYTTÖMÄINEN KUJE.


Herra Brazovicsilla oli tapana juoda päivällisen jälkeen kupillinen
mustaa kahvia naisten huoneessa, jonka hän silloin armotta täytti
tupakan savulla.

Katshuka ja Atalia istuivat kuiskutellen keskenään erään pöydän
ääressä, jonka yhdessä kulmassa Sohvi-rouva muka ompeli. (Jo
vuosikausia oli tälle pöydälle ollut levitettynä ompelutarpeita
ja koruompeleita, jotta jokainen taloon tulija heti saattoi nähdä
täällä ommeltavan morsiusvaatteita.) Herra Katshuka nykyään miltei
asui talossa. Hän tuli aamupäivällä, hänet pidätettiin päivälliselle
ja vasta myöhään illalla nähtiin hänen menevän kotiin. Näytti
siltä kuin Komornin linnoituksissa ei olisi enää mitään toivomisen
varaa, koska herra insinööriupseerilla oli aikaa askaroida kaiket
päivät Atalian kera. Mutta sitä enemmän luhistuivat herra Katshukan
omat linnoitukset. Oli tullut se hetki, jolloin hänen piti mennä
naimisiin. Hän puolustautui kuin toinen Zrinyi. Kun hänet työnnettiin
ulos vallituksista, vetäytyi hän takaisin linnoitukseen. Hän keksi
aina sopivan verukkeen häiden lykkäämiseksi. Mutta nyt oli viimeinen
miina räjähytetty. Nuorelle parille oli löydetty jo huoneustokin,
ja viimein Katshuka ylennettiin kapteeniksi. Nyt ei ollut mitään
armonaikaa. Puolustajan viimeinen patruuna oli ammuttu eikä hänellä
ollut muuta neuvoa kuin antautua ja viedä nuori, kaunis tyttö
kotiinsa.

Herra Brazovics tuli päivä päivältä yhä myrkyllisemmäksi juodessaan
kahviaan naisten huoneessa, ja se joka myrkytti hänen kahvinsa, oli
aina ja alituisesti Timar.

Tämä oli hänen alituinen Kartagonsa.

"Mitä pirunvehkeitä tuolla ihmisellä taas on! Sillävälin kuin
kaikki rehelliset viljakauppiaat iloitsevat siitä, että saavat
viettää talvensa rauhassa ja levätä vaivoistaan, ryhtyy hän tekemään
sellaista, jota ei kissakaan olisi tullut ajatelleeksi. Nyt hän
vuokraa Plattenjärven ja antaa kalastaa jään alta. Joku aika sitten
hänen väkensä veti yhdessä ainoassa apajassa kolmesataatuhatta
sentneriä kalaa. Sehän on oikeata rosvoilua. Ennen kevättä on hän
ryöstänyt Plattenjärven puti puhtaaksi, niin ettei siellä ole
ainoatakaan ahventa, säynävää eikä kilohailia, puhumattakaan hauista.
Ja sitten hän vie kaikki Wieniin, aivankuin meidän kalamme olisivat
tehdyt saksalaisten ruuaksi. Senkin lurjus! Valtiotaloudellisista
syistä pitäisi hänen päästään maksaa tapporaha. Ennemmin tai
myöhemmin otan hänet hengiltä, se nyt on varma. Kun hän kulkee sillan
yli, annan kahden merimiehen heittää hänet Tonavaan. Minä annan
vahtisotamiehelle kaksi guldenia, jos hän tapaturmaisesti ampuu
hänet kuoliaaksi jonakin yönä, kun hän kulkee linnoituslaitosten
ohitse. Suljen hänen pihaansa äkäisen koiran, joka puree häntä
aika lailla, kun hän aamulla menee ulos. -- Se roisto pitäisi
hirttää! Hän on sopivampi nuoraan, kuin Angyal Bandi tai Zöld
Marczi, metsiemme kuuluisat ryövärit; sillä Zöld Marczi ottaa vain
taskussani olevat rahat, mutta tämä riistää katon pääni päältä.
Minä sytytän hänen talonsa tuleen, niin että hän palaa poroksi! --
Ja tuollaisesta ihmisestä tehdään päälle päätteeksi aatelismies!
Komitaattikokouksessa tehdään hänestä jäsen, ja minun täytyy istua
sen roiston vieressä vihreän pöydän ääressä. Minun, jonka isoisä
jo oli ikivanhaa unkarilaista aatelia, minun on siedettävä tätä
nousukasta vieressäni! Mutta yrittäköönpä vain kerrankin tulla
kahvilaan! Ärsytän hänen kimppuunsa jonkun täysverisen aatelismiehen,
joka heittää hänet ulos ikkunasta, niin että hän taittaa niskansa.
-- Jospa vain voisin joutua hänen kanssaan samoille päivällisille,
pippuroisin hänen liemiruokansa niin, että hän kellahtaisi selälleen
kuin kuollut kala. -- Ja tuo maankiertäjä kulkee vielä kaiken
lisäksi vieraisilla hienojen neitien luona, tuo Timar, tuo entinen
laivakirjuri, jota me sanoimme 'mutarämpijäksi'! Toivoisinpa hänen
kerrankin joutuvan seuraan, missä hän tulisi tekemisiin jonkun
urhoollisen upseerin kanssa, joka haastaisi hänet kaksintaisteluun ja
keihästäisi hänet kuin sammakon -- näin!"

Herra Brazovics heitti samalla ilmehikkään katseen Katshukaan,
mutta tämä ei ollut kuulevinaan mitään. Hän oli kyllä kuullut
tulevan appensa yksinpuhelun, mutta kaikki, mitä hän oli merkinnyt
muistiinsa, supistui siihen, että uusi miljonääri oli epäilemättä
tehnyt suuren loven herra Brazovicsin omaisuuteen, uhkasipa vielä
heittää kumoon hänen talonsakin, ajatus, joka ei erikoisesti lisännyt
herra Katshukan iloa tulevista häistä.

"Ei, en odota siksi, kunnes joku toinen ottaa hengiltä miehen!"
huudahti viimein herra Brazovics nousten kahvipöydän äärestä, pannen
pois tshibukinsa ja ottaen bamburuokonsa nurkasta. "Tässä minulla on
pistinpuukko. Olen ostanut sen silloin, kun tuo ihminen alkoi peuhata
täällä, yksinomaan hänen varallensa!" (Ja, jotta hänen sanojansa
uskottaisiin, veti hän bamburuo'ostaan esiin terävän miekan.)
"Tuossa se on! Ensi tilassa kohdatessamme kahden työnnän sen hänen
ruumiiseensa -- noin! -- ja isken hänen kiinni seinään kuin lepakon.
Sen vannon!"

Ja hän pyöritteli verestäviä silmiään korostaakseen sanojaan. Hän joi
kahvinsa loppuun ja sanoi aikovansa mennä ulos liikeasioissa. (Niin,
pelipöydän ääreen.) Hän tulisi varhain kotiin. (Toisin sanoen varhain
aamulla.)

Kaikki olivat iloisia siitä, että hän lähti. Kun herra Brazovics nyt
asteli varovasti alas kapeita kiertoportaita -- sillä hänen vatsansa
ei ollut omiaan juoksemaan kovaa portaissa --, kuka tulee siellä
häntä vastaan?

Timar!

Nyt hänellä on siis Timar vallassaan! Veitseniskun välimatkan päässä!
Ja pimeässä paikassa, missä ei kukaan heitä näe!

Tiedämme historiasta, että useimmat salamurhat on tehty
porraskäytävissä. Tunarilla ei ollut aseita, ei edes keppiä, Atanas
herralla sitävastoin jalanpituinen pistinpuukko. Kun viimemainittu
äkkäsi Timarin, pisti hän tikarin kainaloonsa ja huusi suurella
äänellä ottaessaan lakin päästään:

"Nöyrin palvelijanne, herra von Levetinczy!"

Timar vastasi:

"Terve, Nazi! Menetkö taas liikeasioitasi hoitamaan?"

"Hähähä!" nauroi Atanas-herra hyväntuulisesti kuin poika, joka on
yllätetty iloisesta kujeenteosta. "No, Mikael, etkö kerran sinäkin
tulisi mukaan?"

"Ei pistä päähäni. Jos tahdotte vain voittaa pari sataa guldenia
minulta, niin maksan ne mieluummin heti; mutta pyydän vapautusta
hirveästä koko yön kestävästä hikoilemisesta pelipöydän ääressä."

"Hähähä! No, mene sitten naisten luo; he ovat tuolla ylhäällä.
Hauskaa iltaa! Tänään en sinua kumminkaan enää tapaa."

Sitten he erosivat sydämellisesti puristaen toinen toisensa kättä.

Herra Brazovicsin uhkauksia ei saa ottaa vakavalta kannalta. Ei
häntä kukaan pelkääkään, hänen hirveästä äänestään ja vaikuttavasta
hahmostaan huolimatta, ei edes hänen oma vaimonsa, hän ehkä vähin.

Atanas-herra tietää varsin hyvin, että Mikael käy usein hänen
talossaan, ja hän asettaa aina niin, ettei ole itse kotona silloin.
Sohvi-rouva ei ole pitänyt salassa olettamustaan, että hänen
vierailunsa tapahtuvat Atalian kauniiden silmien takia. -- No, sehän
on Katshukan asia. Jos Katshuka ei halua seivästää kilpakosijaansa
kuin sammakkoa, niin syyttäköön itseään. Eikä hän näytä sitä
haluavan, vaikka Timar on kylläkin usein Atalian seurassa.

Kapteenin kai pitäisi haastaa Timar kaksintaisteluun! He ovat yhtä
hyvät ystävykset kuin ennen. Ei milloinkaan ole nähty sellaista
seuruetta, joka olisi ollut paremmassa sovussa keskenään.

Herra Brazovics aavisti, saipa lopulta varmasti tietää, että juuri
kapteeni Katshuka oli avannut Timarille sen takaportin, jonka kautta
hän oli päässyt rikkauteensa. Hän saattoi myöskin arvata syyn
kapteenin menettelyyn. Hän tahtoi mielellään päästä Ataliasta. Hän
ei mitään niin toivo, kuin että herra Brazovics asettuisi väliin ja
ajaisi hänet talostaan. -- Mutta juuri siksi tämä ei sitä tee, vaan
antaa vuotamalla vuotaa ystävällistä hyvyyttään kapteenin, vävynsä
ylitse. Nyt ei hänellä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta -- hänen
täytyy mennä naimisiin.

Kapteeni Katshuka on kauan ollut kihloissa Atalia-neidin kanssa,
jota hän näkee vaarallisen kilpakosijan, rikkaan miehen, joka
päivä hakkailevan. Tätä miestä hänen tulisi vihata jo siitäkin
syystä, että hän tietää tämän jättäneen entisen suosijansa pulaan
hovisotaneuvoston ja hovikamarin välisessä riitajutussa. Siitä
huolimatta pitää kapteeni niin paljon entisestä toveristaan, että
hän antaisi senkin anteeksi, että tämä saattaisi hänen morsiamensa
uskottomaksi.

Atalia ajattelee halveksien Timaria, isänsä entistä palvelijaa,
mutta osottaa siitä huolimatta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Hän
on intohimoisesti rakastunut kapteeniin, mutta osottaa kuitenkin
huomaavaisuutta Timarille tehdäkseen rakastajansa mustasukkaseksi.

Sohvi-rouva vihaa Timaria, mutta ottaa hänet kuitenkin vastaan
ystävällisyyttä teeskentelevin ilmein, niinkuin hänen hartain
toivomuksensa olisi saada hänet vävykseen ja saada elää saman katon
alla hänen kanssaan.

Timar viimein aikoo tehdä heidät kaikki onnettomiksi. "Suurherran",
talon rouvan, neidin ja sulhasen hän aikoo heittää kadulle; mutta
silti hän vierailee talossa, suutelee naisia kädelle, vaihtaa
kädenpuristuksia miesten kanssa ja koettaa kaikin tavoin olla
miellyttävä seuramies.

Kaikki ovatkin sangen suosiollisia hänelle. Atalia istuutuu pianon
ääreen soittamaan hänelle ja Sohvi-rouva pidättää häntä iltaan asti
tarjoten hänelle kahvia ja hillohedelmiä. Mutta Timar juo kahvia
ajatellen, että siinä voisi olla rotanmyrkkyä.

Kun illallinen on valmis, tulee Timeakin sisään auttamaan pöydän
kattamista. Senjälkeen ei Timar kuule, mitä Atalia puhuu tai soittaa,
hän ei näe muita kuin Timean. Mutta häntä onkin ilo katsella. Hän on
jo täyttänyt viidennentoista ikävuotensa ja on nyt täysin kehittynyt
neito. Hänen katseensa ja lapsellinen kömpelyytensä puhuvat kuitenkin
vielä lapsesta. Hän puhuu jo unkaria, vaikkakin vieraasti murtaen.
Välistä hän vääntääkin jonkun sanan tai käyttää sitä väärin --
kova kohtalo, meitä kun tällöin auttamattomasti nauretaan (yksinpä
valtiopäivilläkin ja vakavimmissakin otteluissa.)

Atalia on saanut Timeasta hyvän ajanvieton. Hänellä on nyt joku,
josta tehdä pilaa. Lapsi-raukka on hänen leikkikalunaan.

Atalia antaa Timealle vanhoja vaatteitaan, sellaisia, jotka ovat
olleet muodissa useita vuosia sitten. Tiedetäänhän, kuinka usein
muodit vaihtelevat meillä sivistyskansoilla. Kuinka nykyaikana
naurettaisiinkaan, jos joku keskellä päivää kulkisi kaduilla avarassa
krinoliinissa, ja kumminkaan ei siitä ole kauan, kun tämä oli
säädetty käytettäväksi ja se muoti oli silloin kaikkialla vallitseva.

Mutta olipa kerran sellainenkin aika, jolloin krinoliineja ei
käytetty hameen helmassa, vaan olkapäillä. Hihat olivat nimittäin
niin avarat, että ne täytyi sisältäpäin pingoittaa renkaiden avulla,
ja jotta kangas ei laskisi poimuihin, täytettiin ne untuvilla kuin
tyyny. Hame ulottui nilkkoihin asti ja oli helmasta koristeltu.
Kampa, joka törrötti pystyssä ja oli päästään taivutettu alaspäin,
eriskummallinen laite, jonka ylitse-hiukset olivat vedetyt, kuului
myöskin muotiin ja sillä lailla ylösvedetyn tukkalaitteen päälle oli
sidottu jättiläissuuruinen nauharuusu.

Tämä puku oli hyvin kaunis silloin kun se oli käytännössä; mutta
neljän vuoden perästä, jolloin ei kukaan enää käyttänyt sitä, olisi
siinä esiintyvää ihmistä pidetty naamioituna. No niin, Ataliaa
huvitti naamioida Timea tällä tavoin.

Lapsi-raukka, joka ei tiennyt mitään eurooppalaisten muodeista,
oli tässä suhteessa suunnilleen samalla kannalla kuin kesytön
intiaanityttönen. Kuta silmiinpistävämpi joku koriste oli, sitä
enemmän hän siitä piti. Hän iloitsi sanomattomasti Atalian pukiessa
hänen päälleen silkkipukujaan, jotka nyt, jouduttuaan pois muodista,
pistivät silmiin, mutta kaikkein eniten hän iloitsi korkeasta
kammasta ja koreasta nauharuususta. Hän luuli silloin olevansa hyvin
kaunis. Vastaantulijoiden hymyn luuli hän aiheutuvan ihailusta ja
hän kiirehti voimainsa takaa askeleitaan hämillään ja vaivattuna
siitä syystä, että häntä katseltiin. Kaupungilla Timeaa sanottiin
vain "hulluksi turkkilaistytöksi." Hänen kustannuksellaan voitiin
myös tehdä pilaa, hänen siitä pahastumatta. Hän oli vielä liiaksi
lapsellinen, tunteakseen loukkaantuvansa, ja hän otti todeksi
ilmeisen pilankin.

Ataliaa huvitti erikoisesti tehdä lapsiparka herrojen
naurunalaiseksi. Jos oli nuoria herroja vierailulla, kehoitti hän
heitä hakkailemaan Timeaa, ja häntä huvitti sanomattomasti nähdessään
tytön ottavan osakseen tulleen ihailun todeksi ja iloitsevan siitä,
että häntä kohdeltiin neitinä, että joku pyysi häntä tanssimaan
tanssijaisissa, että joku hölmö ojensi hänelle kukkakimpun, joka ei
ollut salonkimainen ja viekoitteli hänet sanomaan jotakin, jolle
koko seurue purskahti nauramaan. Oi, kuinka kirkkaana kaikui aina
Atalian sointuva ääni tämän helisevän naurun seasta! -- Sohvi-rouva
on asettunut Timeaan nähden vakavammalle kannalle. Hän toruu tyttöä
alituiseen. Kaikkea, mitä tyttö tekee, hän moittii. Kasvatit ovat nyt
kerta kaikkiaan kömpelöjä, ja kuta useammin Timeaa torutaan, sitä
nurinkurisemmin hän käyttäytyy.

"Kuka nyt panee kupin noin nurinkurisesti, sinä senkin tollo! Etkö
vielä tunne Atalian lusikkaa? Kuka on ottanut makeisia? Odotappas,
minä kyllä opetan sinut näpistelemään makeisia! Voi, voi, kuinka
sinun leninkisi taas on tahriintunut! Luuletko meidän aina vaan
voivan antaa sinulle uusia? -- Kuivataanko nyt veitsiäkin tuolla
lailla? Kuka on särkenyt kannun kädensijan? Sinä kai sen taas olet
tehnyt, vai mitä? Sinä otat syyksesi kaiken, etten minä vain ottaisi
hintaa palvelijoiden palkasta, kun tiedät, etten voi pidättää sinun
palkastasi, koska et saa mitään."

Atalia-neiti ryhtyy silloin puolustamaan Timeaa.

"No, mutta mamma, älä nyt toki aina toru tyttöä. Sinähän kohtelet
häntä kuin piikaa. Timea ei ole mikään piika, ja minä en salli sinun
kohtelevan häntä tuolla tavoin!"

Timea suutelee nyt Sohvi-rouvan kättä, lepyttääkseen hänet, kuin myös
Ataliaa kiitollisuudesta, kun tämä on puolustanut häntä, ja sitten
hän taas suutelee molempia, jotta he eivät riitelisi keskenään.
Hän on niin alistuvainen ja kiitollinen. Mutta Sohvi-rouva odottaa
vain siksi, kunnes Timea on ennättänyt ulos huoneesta, sanoakseen
tyttärelleen, mitä hänellä on kielellään, kumminkin niin, että hänen
vieraansa Timar ja Katshuka saattavat sen kuulla.

"Tekisimme oikeammin, jos kohtelisimme häntä kuin piikaa. Sinähän
tiedät, mikä onnettomuus häntä kohtasi. Ne rahat, jotka Timar --
tarkoitan, herra von Levetinczy -- pelasti hänelle, sijoitettiin
erääseen maatilaan. Tämä on nyt joutunut vasaran alle, ja rahat
ovat menneet. Timealla ei nyt ole muuta omaisuutta kuin vaatteet,
jotka ovat hänen yllään." ("Ohoh, nyt jo he ovat siis tehneet
hänestä kerjäläisen!" ajatteli Timar ja tunsi mielensä kevyeksi kuin
ylioppilas, joka on saanut vuoden pidennyksen opiskeluajalleen.)

"Se minua vain harmittaa, että hän on niin välinpitämätön kaikesta",
sanoi Atalia. "Häntä saa torua tai pilkata, hänelle se on
yhdentekevää, hän ei kuitenkaan milloinkaan punastu."

"Tämä on ominaista kreikkalaiselle rodulle", huomautti Timar.

"Kaikkea vielä!" vastasi Atalia halveksivasti. "Se on
sairaalloisuuden merkki. Opistossa osasi jokainen oppilas saada
ihonsa noin keinotekoisen valkeaksi syömällä liitua ja poltettuja
kahvipapuja."

Atalia kohdisti sanansa Timarille, hänen katseensa oli kuitenkin
kiinnitetty Katshukaan.

Mutta herra Katshuka vilkuili suureen seinäkuvastimeen, mistä saattoi
nähdä, milloin Timea taas tulisi huoneeseen. Atalia huomasi sen. Eikä
se jäänyt Timariltakaan huomaamatta.

Kun Timea palasi käsissään suuri tarjotin täynnä kiliseviä laseja,
oli hänen koko huomionsa kiinnitettynä siihen, ettei vaan yksikään
lasi olisi pudonnut lattiaan. Kun nyt Sohvi-rouva huusi hänelle:
"Varo itseäsi, ettet vaan pudota mitään!" pudotti hän aivan oikein
koko tarjottimen. Onneksi lasit putosivat pehmeälle matolle eivätkä
särkyneet, kierivät vain ympäri lattiaa.

Sohvi-rouva aikoi heti puhjeta rajuilmaksi, mutta Atalia sulki hänen
suunsa sanoen:

"Tällä kertaa se oli oma syysi, mamma; miksi huusit hänelle? Jää
tänne luokseni Timea. Kamarineitsyt saa tuoda kahvin."

Tästä Sohvi-rouva suuttui kahta pahemmin, meni keittiöön ja toi itse
kahvitarjottimen.

Samassa silmänräpäyksessä, kun Timea oli pudottanut lasit, oli
Katshuka sotilaallisen reippaasti hypännyt tuoliltaan ja nopeasti
koonnut ne ja asettanut ne tarjottimelle, jota Timea piti vapisevassa
kädessään. Tytön suuret, tummat silmät loivat häneen kiitollisen
katseen, jonka sekä Atalia että Timar näkivät.

"Herra kapteeni", kuiskasi edellinen sulhaselleen, "saakaapa piloilla
tyttöhupakko rakastumaan itseenne. Olkaa hakkailevinanne häntä.
Siitäpä tulee oivallinen kuje." -- "Timea, sinä syöt tänä iltana
kanssamme. Tule istumaan tänne, kapteenin viereen."

Se oli kenties katkeraa pilaa, kenties sydämetöntä pilkkaa, kenties
heräävän mustasukkaisuuden purkaus, tai kenties se oli häijyyttä? --
Saammepa nähdä, mitä siitä kehittyy.

Kiihkeästi ja liikutettuna, lainkaan peittelemättä iloaan, istuutui
lapsi vastapäätä kauneudestaan tietoista Ataliaa, joka kehoittaessaan
sulhastaan sanomaan kohteliaisuuksia Timealle menetteli kuin
kuningatar, joka heittää kultarahoja kerjäläislapselle. Lapsi tulee
iloiseksi koko päiväksi, mutta hän itse ei huomaa menetystä.

Kapteeni ojensi sokeriastian Timealle. Tämä ei oikein osannut
käytellä sokerisaksia.

"No, ottakaa sitten sokeri pienellä, valkealla, kauniilla
kädellänne," sanoi hän Timealle, joka tästä tuli niin hämilleen,
että heitti sokerin vesilasiin eikä kahvikuppiin. Ei kukaan ollut
koskaan ennen sanonut hänen kättään pieneksi, valkeaksi ja kauniiksi.
Ja kuitenkaan ei kapteeni ehkä ollut tahtonut sanoa hänelle edes
kohteliaisuutta, vaan ainoastaan koettanut kehoittaa häntä ottamaan
sokeria sormin, mikä ei suinkaan sodi sopivaisuutta vastaan, kun käsi
on niin puhdas lapsenkäsi. Mutta lapsenmieleen painuivat nuo sanat,
ja Timea katsahti usein varkain käsiään. Olivatko ne todella niin
valkeat ja kauniit? Atalia tuskin saattoi pidättää nauruaan. Hän
nautti pilan jatkamisesta.

"Timea, tarjoa makeisia herra kapteenille."

Tyttö nosti kristallikannen hopeamaljakosta ja ojensi sen herra
Katshukalle.

"No, valitse hänelle jotakin."

Timea valitsi sattumalta palan, joka oli sydämenmuotoinen. Lapsella
ei luultavasti ollut pienintäkään aavistusta siitä, että se kuvasi
sydäntä, eikä siitä, mitä sydän yleensä merkitsi.

"Oi, se on minulle liian paljon," nauroi kapteeni; "minä otan sen
vain sillä ehdolla, että te, kaunis neitiseni, jaatte sen kanssani."

Ja näin sanoen hän taittoi sokerisydämen kahtia tarjoten puolet
Timealle.

Tyttö antoi sen olla lautasella; hän ei olisi tahtonut syödä
sitä mistään hinnasta. Hän vartioitsi sitä mustasukkaisin silmin
eikä odottanut Sohvi-rouvan muistutusta, eikä palvelustytön
sisääntulemista vaihtamaan lautasia, vaan kiirehti itse ottamaan ne
pois ja ulos huoneesta.

Aivan varmasti hän on pistävä tämän sydämen puoliskon taskuunsa, ja
se löytyy sitten hänen kätköistään. Siitä koituu taas uusi naurunaihe.

Ei ole mikään helpompaa kuin panna viisitoistavuotiaan tytön pää
pyörälle, hän kun ottaa kaiken todeksi ja uskoo ensimmäistä miestä,
joka sanoo hänellä olevan kauniit, valkeat kädet.

Ja herra Katshuka on juuri sitä lajia, joka ei voisi antaa itselleen
anteeksi, jos hän lähestyisi kaunista tyttöä sanomatta hänelle
joitakin imartelevia sanoja. Vanhojakin naisia hän liehittelee. No,
liehitelköön! Mutta hän ei voi olla sanomatta muutamia suosiollisia
sanoja edes kamarineitsyellekään, kun tämä näyttää hänelle valoa
porraskäytävässä. Hänen suurin kunniansa on saada jokaisen tytön
sydän sykkimään kiivaammin hänen sinisen univormunsa nähdessään. Ja
Atalia voi olla varma siitä, että hän on kaikkein kirkkain tähti.

Katshukan mielestä ei ole ajanhukkaa askarrella Timean kera. Hän on
tosin vielä lapsi, mutta hänestä saattaa kerran sukeutua kaunotar.
Sitäpaitsi hän on isätön ja äiditön lapsi, lisäksi turkkilaistyttö,
jota ei vielä ole kastettu eikä hän ole oikein täysjärkinen, kaikki
syitä, joiden nojalla häntä voi mielistellä omantunnonvaivoitta. Eikä
herra Katshuka annakaan ainoankaan tilaisuuden jäädä käyttämättä ja
siten hän huvitti sanomattomasti morsiantaan.

Kerran Atalia sanoi Timealle tämän mennessä nukkumaan:

"Kuuleppa Timea! Kapteeni on pyytänyt kättäsi. Otatko hänet?"

Tyttö katsahti kauhistuneena Ataliaa ja juoksi sitten vuoteeseensa,
missä veti peitteen päänsä yli, niin ettei kukaan voinut nähdä häntä.

Atalia iloitsi siitä, ettei lapsi osannut nukkua, vaan heittelihe
sinne tänne vuoteellaan ja huokaili puoliin öihin.

Tämä tyttömäinen kuje onnistui. Seuraavana päivänä Timea oli
tavattoman vakava. Hän luopui lapsellisista tavoistaan, hänen
kasvonsa olivat miettivän raskasmieliset, ja hän muuttui usein aivan
äkkiä harvapuheiseksi. Myrkky alkoi vaikuttaa.

Atalia vihki koko talonväen salaisuuteen. Tästä lähtien tuli
Timeaa kohdella kuin morsianta, kuten herra Katshukan kihlattua.
Palvelusväki, vieläpä armollinen rouvakin suostuivat näyttelemään
tätä huvinäytelmää.

Älköön kenkään sanoko tätä pakanalliseksi pilaksi, ei, se oli
päinvastoin kristillistä pilaa.

Atalia sanoi Timealle:

"Kas tässä, kapteeni on myöskin lähettänyt sinulle kihlasormuksen.
Mutta sinä et saa panna sitä sormeesi vielä, niinkauan kuin olet
pakana. Ensin sinun täytyy tulla kristityksi. Tahdotko antaa kastaa
itsesi?"

Timea pani käsivarret ristiin rinnalleen ja painoi päänsä alas.

"Siis sinut tullaan ensiksi kastamaan. Mutta jotta se voitaisiin
tehdä, tulee sinun opetella ulkoa uskonkappaleet ja katkismus sekä
raamatunhistoria, virret ja rukoukset. Sinun tulee käydä lukkarin
luona koulua. Tahdotko?"

Timea nyökäytti vain päätään.

Ja nyt hän alkoi käydä papin ja lukkarin luona joka päivä, laulu- ja
rukouskirja kainalossaan kuin pieni koulutyttö, ja illalla myöhään,
toisten mentyä nukkumaan, hiipi hän tyhjään vierashuoneeseen, ja
puoli yötä ääneen luettuaan hän oppi ulkoa kertomuksen kymmenestä
egyptiläisestä maanvaivasta sekä mitä siveellisimmät kertomukset
Simsonista ja Delilasta, Josefista ja Potifarin vaimosta. Se oli
hänelle vaikeata, sillä hän oli tottumaton siihen. Etenkin oli
hänelle hirvittävä työ saada muistiinsa painumaan katekismuksen
abstraktiset, käsittämättömät kysymykset ja vastaukset. Mutta eikö
hän olisi tehnyt mitä hyvänsä tullakseen kastetuksi?

"Siinä näette", sanoi Atalia usein Timarinkin läsnäollessa; "ellen
olisi herättänyt hänessä tätä toivetta, ei hän milloinkaan olisi
suostunut kääntymään kristinuskoon eikä kastattamaan itseään. Mutta
nyt hän ponnistelee voimainsa takaa saavuttaakseen tarpeelliset
tiedot."

Oli siis päälle päätteeksi hurskas teko panna tytön pää pyörälle
ja uskotella hänen pian saavan olla morsiamena. Ja Timarin täytyi
vaieten katsella tuota häijyä leikkiä, jota lapsen kanssa leikittiin.
Mitä hän muutoin olisi voinutkaan sanoa Timealle? Hänellä ei
kuitenkaan olisi ollut ymmärrystä tajuta kaikkea oikein. Hänen
käyntinsä talossa lisäksi vain pahensivat asiaa. Ne vakuuttivat
lorun todeksi Timean silmissä. Hän kuuli kaikilta -- vanha, vakava
Atanas-herrakin viittaili siihen suuntaan --, että rikas herra
Levetinczy kävi talossa Atalian tähden. Hänestä se olikin aivan
luonnollista. Rikas mies kosii rikasta tyttöä. Ne kaksi soveltuvat
toisilleen. Mutta kuka soveltuisi paremmin köyhälle unkarilaiselle
upseerille kuin juuri turkkilaisen sotilashenkilön köyhä tytär? Ei
mikään näyttänyt hänestä luonnollisemmalta.

Hän siis luki yöt, päivät. Katkismuksesta, virsikirjasta ja
raamatusta hän oli jo selviytynyt; mutta nyt keksittiin uusi pila.
Sanottiin hänelle hääpäivän jo olevan määrätyn, ja että siksi
päiväksi oli ommeltava paljon, myötäjäisiin kuuluvia vaatteita. Monet
hienot liinavaatteet, lukemattomat, vielä jälellä olevat leningit ja
koristeet tekivät mahdottomaksi päivän määräämisen liian läheiseksi.
Ja etupäässä juuri morsiuspuku, jossa hän astuisi alttarin
eteen! Tämä täytyi morsiamen itsensä kirjailla. Näin on laita
turkkilaistenkin maassa, ja sen vuoksi se tuntui Timeasta varsin
luonnolliselta. Hän osasi oivallisesti ommella silkki-, kulta- ja
hopealangalla, sillä turkkilaisten haaremissa pannaan näiden taitojen
opettamiseen varsin suurta painoa.

Hänelle siis annettiin Atalian morsiuspuku, jotta hän ompelisi siihen
niitä komeita kirjailuja, joita hän oli kodissaan oppinut. Timea
piirsi laahustimeen ja puvun liepeisiin mitä kauneimpia arabeskeja
ja alkoi sitten ommella niitä. Hänen ahkerat sormensa saivat aikaan
todella ihmeitä. Hän teki työtä aamusta varhain myöhään iltaan
eikä edes pannut työtä pois vieraiden tullessa, vaan keskusteli
kumartuneena työnsä yli, mikä olikin hänelle onnellisinta, sillä
siten hän pääsi näkemästä, miten hänelle naurettiin. Kuiskien ja
merkkikieltä puhuen viittoilivat naiset keskenään sekä niille
herroille, jotka kävivät vieraisilla, että Timea ompeli niin
ahkerasti, koska luuli ompelevansa omaa morsiuspukuaan. Pikku hupakko!

Timar, jonka täytyi katsella kaikkea tätä, poistui talosta usein
katkerin sydämin ja portaiden päässä hän tarttui molemmin käsin
marmoripylväisiin. Hän olisi mieluimmin tehnyt kuin Simson, joka
kukisti filistealaisten talon heidän ja itsensä päälle.

Kuinka kauan antaa hän tämän talon seistä?

Se päivä, jota Timea odotti niin suurella salaisella vavistuksella,
oli toden teolla se päivä, jolloin herra Katshukan piti viettää
häitään ei hänen, vaan Atalia-neidin kera.

Kuitenkin näyttäytyi omituisia esteitä. Ei tähdissä, eikä myöskään
rakastavaisten sydämissä (sillä hehän olivat kuolettavasti
rakastuneet toisiinsa), vaan herra Brazovicsin raha-asioissa.

Kun herra Katshuka kosi herra Brazovicsilta tämän tytärtä, oli hän
sangen avomielisesti selvittänyt tälle asemansa. Hänellä ei ollut
ensinkään omaisuutta; hänen palkkansa oli tosin niin suuri, että
hän saattoi esiintyä sotilasarvonsa mukaisesti, mutta se ei ollut
kyllin suuri ylläpitämään vaimoa, kaikkein vähin vaimoa, joka on
tottunut kaikenlaatuisiin mukavuuksiin ja ylellisyyteen. Hän sanoi
siis suoraan, ettei hän voinut mennä naimisiin, ellei hänen vaimonsa
myötäjäiset voisi peittää talousmenoja.

No niin, tähän ei ollut mitään sanomista, arveli herra Brazovics.
Sellaisessa tapauksessa hän ei olisi saita. Tyttärensä hääpäivänä hän
antaisi hänelle satatuhatta guldenia puhtaassa rahassa, ja niillä he
saisivat tehdä, mitä tahtoivat.

Siihen aikaan, jolloin herra Brazovics antoi tämän lupauksen, olisi
hän voinutkin sen täyttää. Mutta sittemmin oli Timar tullut hänen
tielleen. Timar sekotti kaikin keinoin ja ennenkuulumattomalla
tavalla kaikki herra Brazovicsin kaupat, teki tyhjiksi hänen
varmimmatkin laskelmansa, syrjäytti hänet kaikesta kilpailusta ja
sulki häneltä entisten korkeiden suosijain ovet, niin että herra
Brazovicsin oli mahdotonta saada kokoon lupaamiaan sataatuhatta
guldenia.

Asian laita oli aivan oikein siten kuin Katshuka kerran oli sanonut
Timarille, ettei herra Brazovics itse tiennyt, millä kannalla hänen
asiansa olivat, oliko hän pinnalla vai veden alla. Vanhat ja uudet
yritykset olivat sekaantuneet keskenään, kannattavat tappiota
tuottaviin; paperilla nähtävien voittojen ja saatavien rinnalla
vilisi menoja ja velkoja, jotka hän salasi itseltäänkin, sopimuksia,
joita ei voitu katkaista, ja riitajuttuja, joiden ratkaisu oli
epätietoinen, joten sillä hetkellä ei voitu tietää, oliko herra
Brazovics Kroisos vaiko Irus, ja itse hän oli siitä vähin selvillä.
Se, jolla oli hänen hallussaan satatuhatta guldenia, menettelisi
viisainten hakiessaan ne tänään häneltä mieluummin kuin huomenna. Ja
herra Katshuka oli viisas mies.

Atanas-herra otti hänet pari kertaa kahdenkesken -- ja yritti
lähestyä sotainsinöörin vallituksia. Hän teki suotuisia tarjouksia.
Miksi Katshuka tahtoisi saada nuo satatuhatta guldenia käteisenä?
Hänen vaimonsa vain tuhlaisi ne. Niiden korot nousisivat vain
kuuteentuhanteen guldeniin. Eikö siis olisi parasta antaa pääoman
jäädä Atanas-herran haltuun, joka antaisi heille kahdeksantuhatta
vuotuista korkoa? Tai miten olisi, jos Atanas-herra antaisi nuorelle
parille erään maatilansa, joka tuottaa seitsemäntuhatta guldenia
vuosikorkoa? -- Mutta sotainsinööri ei antanut ottaa viimeisiä
varustuksiaan. Hän sulki juoksuhaudat ja uhkasi räjähyttää ilmaan
koko avioliittolinnoituksen ellei sataatuhatta guldenia maksettaisi
hänelle ennen häitä.

Herra Brazovics oli siis pahemmassa kuin pulassa, ja jos joku vielä
suuremmalla katkeruudella kuin Timar katseli morsiuspukua, joka
Timean uutterien sormien avulla yhä enemmän läheni täydellisyyttään,
niin se oli varmaankin juuri Atanas-herra.

Timaria muistaen, sukelsi pelastava ajatus hänen mieleensä. Tosin hän
vihaa tätä Timaria syvästi ja myrkyttäisi hänet sangen mielellään
liemilusikallisella. Mutta mitä? Jospa hän antaisi hänelle tyttärensä
vaimoksi? Eihän tämä ole taottu kiinni herra Katshukaan. Ellei herra
insinöörikapteeni halua mennä naimisiin, niin kulkekoon hän koko
ikänsä vallituksia kaivaen. Tässä on vain kyseessä saada Atalialle
katto pään päälle. Eikä vaihtokauppa olisi niinkään huono. Tuo Timar
on tosin kurja ja kelvoton, joka ansaitsisi tulla hirtetyksi; mutta
jos hän saisi Atalian vaimokseen, muuttuisivat asiat kädenkäänteessä.
Hänestä tulisi äkkiä kunnon ihminen. Vihamielisyys ja kilpailu
häviäisivät heti; hän saisi liittyä kumppaniksi liikkeeseen, ja
kaikki tulisi jälleen oikeille raiteilleen.

Ja olisiko sitten niin vaikeata saada asia oikealle tolalle? Timar
käy usein talossa. Palvelijoitahan nämä vieraskäynnit eivät voi
tarkoittaa. -- Kunpa hän ei vain olisi niin kovin arka! Hänellä ei
ole rohkeutta ilmaista, että hän on uskaltanut kohottaa silmänsä
entisen päämiehensä tyttäreen. Sitäpaitsi hän pelkää tuota upseeria,
joka on vanha miekkailija. No, tässä ei auta muu kuin hieman
rohkaista pelkuria!

Eräänä iltapäivänä oli Atanas-herra kaatanut kaksinkertaisen annoksen
anislikööriä kahviinsa (yleisesti tunnustettu tehokkaaksi rohkaisu
keinoksi) ja antoi sitten kantaa kahvin huoneeseensa käskien naisia
lähettämään Timarin luokseen tämän tultua.

Atanas sytytti tshibukinsa ja ympäröi itsensä sellaisella
savumuurilla, että hän uiden edestakaisin tässä alkuaineessa milloin
hävisi, milloin sukelsi esiin mulkoilevine, veristävine silmineen
aivankuin jättiläismäinen mustekala, joka väijyy saalistaan imeäkseen
sen veren. Uhri ei antanut kauan odottaa itseään.

Niin pian kuin Timar kuuli Sohvi-rouvalta, että Atanas halusi
puhutella häntä, riensi hän heti tämän huoneeseen.

Suuri mustekala ui häntä vastaan savun läpi. Kamalat polyyppisilmät
Timariin kiinnitettyinä syöksi hän noiden samaisten merieläinten
tavoin yht'äkkiä saaliinsa kimppuun huutaen Timarille:

"Kuulkaapa, herraseni, mitä teidän vierailunne tässä talossa
tarkoittavat? Mitä aikeita teillä on tyttäreni suhteen?"

Tämä on paras keino saada tuollainen jänishousu selittelemään. Hän
hämmästyy, ällistyy ja ennenkuin hän ennättää pakoon, sätkyttelee hän
pyhän avioliiton verkossa.

Ei ole narripeliä vastata tuollaiseen kysymykseen.

Ensimmäinen seikka, minkä Timar tajusi, oli se, että herra Brazovics
oli juonut liian paljon anislikööriä. Siitä hänen rohkeutensa.

"Herraseni", hän vastasi levollisesti. "Minulla ei ole mitään aikeita
neiti tyttärenne suhteen. Sitä vähemmän minulla voisi niitä olla, kun
hän on jo toisen morsian, ja tämä toinen on vanha, hyvä ystäväni.
Sanon teille, minkävuoksi käyn tässä talossa. Ellette olisi kysynyt,
olisin vaiennut vielä kauan, mutta koska nyt kysytte minulta, niin
tietäkää se nyt. Käyn talossanne, koska olen luvannut ystävä- ja
sukulaisvainajallenne, jonka loppu oli niin surullinen, valvoa hänen
orpoa lastaan. Käyn täällä nähdäkseni, miten huostaanne uskottua
lasta kohdellaan. Tyttöä kohdellaan häpeällisesti, alhaisesti ja
ilkeästi, herra Brazovics! Sanon sen teille vasten kasvoja omassa
talossanne. Te olette kavaltanut hänen pienen omaisuutensa; niin
juuri, kavaltanut, se on oikea sana. Ja koko perheenne tekee
häpeällistä pilaa lapsiraukasta. Hänen sielunsa myrkytetään koko
ijäkseen. Kohdatkoon Jumalan rangaistus teitä kaikkia senvuoksi! Ja
nyt, herra Brazovics, olemme me kaksi viimeisen kerran olleet kahden
teidän luonanne. Älkää toivoko elävänne sen päivän yli, jolloin minä
palaan takaisin!"

Timar kääntyi ympäri korollaan ja heitti oven kiinni perässään.
Mustekala vetäytyi sitävastoin takaisin savupilviensä tummiin
syvyyksiin, kulautti sisäänsä vieläkin lasillisen anislikööriä ja
ajatteli itsekseen, että hänen kai olisi pitänyt vastata tähän
jotakin. Mutta mitä?

En todella itsekään tiedä, mitä hänen olisi pitänyt vastata.

Timar palasi vastaanottohuoneeseen, ei ainoastaan noutamaan hattuaan,
jonka oli jättänyt sinne, vaan toisestakin syystä.

Timea istui yksin salissa. Atalia oli sulhasineen viereisessä
huoneessa.

Timarin vihasta hehkuvissa kasvoissa huomasi Timea tapahtuneen suuren
muutoksen. Nämä muutoin lempeät ja vaatimattomat kasvot olivat nyt
saaneet ylpeän ilmeen, ja niillä väikkyi mielenliikutus, joka teki
hänet kauniiksi. Monet kasvot kaunistuvat intohimon leimahtaessa
niissä.

Hän meni suoraa päätä Timean luo, joka kirjaili kultaisia ruusuja ja
hopealehtiä morsiuspukuun.

"Timea neiti," hän sanoi syvällä, sangen liikutetulla äänellä, "nyt
otan jäähyväiset teiltä. Kunpa tulisitte onnelliseksi! -- pysykää
kauan lapsena. Mutta jos kerran tulisi hetki, jolloin tuntisitte
olevanne onneton, niin älkää silloin unhottako, että on olemassa
_yksi_ joka teidän tähtenne..."

Hän ei kyennyt jatkamaan. Ääni petti, ja rinta kuristui kokoon.

Timea lopetti keskenjääneen lauseen.

"Kolme kertaa..."

Timar puristi hänen kättään ja änkytti värisevällä äänellä:

"Ikuisesti!"

Sitten hän kumarsi ja läksi, vaivaamatta viereisessä huoneessa
olijoita.

Ei ainoakaan "Jumala kanssanne!" tullut hänen huuliensa yli. Hänhän
toivoi tällä hetkellä, että Jumala lakkaisi käsillään suojaamasta
taloa.

Timea päästi käsistään koruompelun ja tuijotti kauas avaruuteen,
huokaisten:

"Kolme kertaa!"

Kultalanka kiertyi pois neulansilmästä.

Kun Timar meni alas portaita kulki hän taas niiden kahden
marmoripylvään ohi, jotka kannattivat portaita.

Millä raivolla hän iski nyrkkiinpuristetun kätensä toiseen pylvääseen!

Tunsivatkohan ylhäällä olijat iskun? Sanoivatkohan horjuvat seinät
heille, että heidän piti juosta ulos rukoilemaan, ennenkuin katto
romahti heidän päälleen?

Ei, he vain nauroivat hupsulle lapselle, joka ompelee niin ahkerasti
morsiuspukuaan.




Kuudestoista luku.

UUSI KUJE.


Äskettäin aateloitu herra von Levetinczy on jo hyvin tunnettu henkilö
ei ainoastaan Unkarissa, vaan Wienissäkin.

Hänestä sanotaan, että hän on onnen suosikki, kultapoju. Kaikki, mitä
hän kädellään tavoittaa, muuttuu kullaksi. Kaikki, mihin hän ryhtyy,
muuttuu kultakaivokseksi. Täällä on oikea kultakaivos, eikä Csetatye
Maréssa tai Chemnitzissä tai Veröspetakissa Unkarin ja Siebenbürgin
rotkoissa.

Kullankaivajan suurin taito piilee siinä, että hän ennen toveriansa
ennättää hankkia tietoja suurimmista yrityksistä, joita hallitus
valmistaa, ja tässä taidossa Timar oli mestari.

Kun hän antautui johonkin kauppa-asiaan, pyrähti koko parvi samaan
paikkaan, sillä tiedettiin siinä saloin ansaittavan rahaa; oli vain
tarvis poimia ne ylös kadulta.

Mutta ei Timaria vain sen vuoksi sanottu kultapojaksi, vaan
toisestakin syystä. Hän ei milloinkaan pettänyt ketään, ei
milloinkaan suostunut petokseen.

Suurissa liikeasioissa on rehellinenkin voitto melko suuri; jokainen,
joka tahtoo sitä lisätä varastamalla ja pettämällä, menettää
siunauksen. Se, joka tyytyy ansaitsemaan groshenin guldenilla,
on rehellinen, kunnon mies, ja tämä groshen tekee miljoonasta
viisikymmentätuhatta guldenia ja vetää perässään toisen miljoonan.
Älköön vain meneteltäkö liian kiireisesti. Onnen jumalatar tulee
siitä huolimatta kyllin avokaulaisena vastaan; tulee varoa itseään
riistämästä häneltä viimeistä ohutta harsoa, sillä siitä hän pahastuu.

Ja Timar omasi tässä suhteessa oikean hienotunteisuuden. Hän voitti
suuria summia, sillä hän heittäytyi suuriin yrityksiin; mutta hän
ei milloinkaan alentunut pettämään eikä varastamaan. Voitostaan
hän jätti suuren osan niille, joita hänen oli kiittäminen jutusta
ja siitä, että oli saanut sen niin halvoilla ehdoilla, ja siten
hän piti kultalähdettä aina avoimena. Välistä hän tuotti valtiolle
todellisen voiton sokaistessaan valtiokassan kilpailijaviholliset
teeskenneltyinä sotatempuillaan. Niiden häviö tuli sitäpaitsi
valtionkin hyödyksi. Nämä eivät tosin sanoneet häntä kultapojaksi;
mutta hallituspiireissä hänellä oli se nimi samoin köyhän kansan
keskuudessa.

Erään kerran hän alkoi ostella viinitarhoja Monostorilla Komornin
luostarivuorella.

Monostor on korkea Uj-Szönyn edustalla sijaitseva hiekkakumpu.
Jo tästäkin voi päättää, miten oivallista viiniä siellä kasvaa.
Mutta viinitarhat, jotka tuottavat tavallista viiniä, ovat niille,
jotka eivät itse valmista sitä, itseään kuluttavaa pääomaa. Siitä
huolimatta Timar osti sieltä lähes kymmenen tynnyrinalaa. Tämä
herätti huomiota kauppamaailmassa. Mitä hän aikoo tehdä? Hänellä
mahtoi olla siellä jokin kultakaivos.

Herra Brazovics luuli olevansa oikeilla jäljillä. Hän hyökkäsi herra
Katshukan kimppuun tämän omassa luolassa.

"No, herra vävy, nyt on teillä tilaisuus osoittaa olevanne
rehellisissä aikeissa ja todella pitävänne minua appiukkonanne.
Myöntäkää, että hallitus aikoo laittauttaa linnoituksia Monostoriin.
Ei, älkää juosko pakoon. Tiedän hyvin teidän panevan koko virkanne
alttiiksi, jos ilmaisette sellaisen salaisuuden. Mutta minä vannon
kunniani ja kaiken sen kautta, mikä on minulle kallista, että minä
en sano sitä kenellekään. Sanokaa minulle vain totuus. Minä en
anna viekoitella itsestäni mitään, vaikka sitä koetettaisiin tehdä
hehkuvilla rautapihdeillä. Nähkääs, tuo kelvoton Timar on päätä
pahkaa alkanut ostaa sieltä maata; joku on jo ilmaissut hänelle
kaiken. Älkäämme antako hänen pitää koko herkkupalaa! No, eikö totta,
maa tulee linnoitettavaksi?"

Herra Katshuka antoi nyt puristaa itsestään salaisuuden, että jotakin
oli tosiaan tekeillä. Hovisotaneuvostossa oli päätetty laajentaa
Komornin linnoituksia sinne päin.

Atanas ei voinut saada mieluisempaa tietoa. Kuinka monta
kaunista sadantuhannenguldenin suuruista summaa hän olikaan jo
saanut samanlaatuisissa tapauksissa ostettuaan etukäteen ne
talonpoikaishökkelit, jotka tulivat pakkoluovutettaviksi, ja sitten
myynyt ne hallitukselle palatsien hinnasta.

Hän tahtoi mielellään myös nähdä linnoituskartan ja pyysi
tulevaa vävyään niin hartaasti kuin voi sallimaan hänen heittää
edes silmäyksen siihen. No, siinäkin suhteessa herra Katshuka
noudatti hänen mieltään. Täten Atanas sai tietää kaikki, mitä
hänen oli tarvis tietää. Hän sai tietää, minkä palasen hallitus
oli aikonut pakkoluovutettavaksi, mitkä maatilat joutuisivat
pakkoluovutusalueelle. Ja tuo kelvoton Timar oli todella nuuskinut
sen paikan, minne linnoitukset rakennettaisiin!

"Ja miten kuuluvat pakkoluovutusehdot?"

Se oli pääkysymys.

Sitä ei herra Katshuka voinut ilmaista tekemättä rikosta. -- Hän teki
sen kumminkin.

"Hallitus maksaa summan, joka on, kaksi kertaa niin suuri kuin
viimeinen ostohinta."

"Nyt tiedän kylliksi!" huudahti Atanas-herra ja syleili vävyään.
"Loppu jää minun tehtäväkseni. Hääpäivänänne ovat sanotut satatuhatta
guldenia pöydällänne."

Ja näin sanoen hän hyökkäsi ulos ryhtyäkseen toimeen.

Mutta Atanas-herra erehtyi luullessaan tietävänsä tarpeeksi. Hän
olisi menetellyt viisaasti jos olisi tiedustellut vieläkin erästä
seikkaa; herra Katshuka, joka oli juorunnut jo niin paljon ei olisi
vaiennut siitäkään. Mutta Brazovics ei kysynyt häneltä, ja siten
häneltä jäi se tietämättä; hänen kävi kuin kärpäsen, joka lentää
sokeasti ikkunaa vasten. Asian laita oli muutoin niin, että herra
Katshuka ei tuntenut enää minkäänlaista palavaa intohimoa noihin
sataantuhanteen guldeniin enempää kuin siihenkään, mikä siitä
seurasi. Jos hän ne saisi, niin olkoon menneeksi; mutta jollei saisi,
ei hän silti muuttuisi harmaapääksi.

Herra Brazovics matkusti suurimmassa kiireessä Uj-Szönyyn ja kävi
vuoronperään viinitarhojen omistajien luona kyselemässä, kenellä
heistä oli maata myytävänä. Hän maksoi, mitä pyydettiin, ja sille,
joka ei halunnut myydä, hän tarjosi kolminkertaisen hinnan. Mitä
kalliimmin hän osti, sitä parempi se oli hänelle itselleen;
pakkoluovutusehtojen mukaisesti hän saisi yhtä paljon puhdasta
voittoa.

Tietenkin herätti tämä toistenkin liikemiesten huomion. He tulivat
paikalle joukottain ja nostivat hinnat niin korkeiksi, että köyhät
mehiläisten ja lampaiden omistajat Monostorissa eivät voineet
käsittää, kuinka heidän viininsä oli äkkiä muuttunut niin jaloksi
tavaraksi, että siitä tapeltiin jo ennen viininkorjuutakin.

Viinitarhojen hinnat nousivat viimein niin korkeiksi, että maa,
josta hallituksen piti, ennenkuin kartta oli tullut tutuksi, maksaa
korkeintaan satatuhatta guldenia, nyt viimeisiltä ostajilta ostaen
tulisi maksamaan ainakin viisisataatuhatta.

Herra Brazovics itse oli ostanut sadallatuhannella guldenilla, niin
vaikeata kuin olikin ollut hankkia rahoja. Hän möi viljavarastonsa,
laivansa, lainasi rahaa koronkiskurin koroilla ja käytti vierasta
rahaa, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tällä kertaa hän pelasi
varmaa peliä. Onhan Timar osallinen asiassa! Hän tekee varmaankin
huonoimman kaupan tässä, sillä hän on ostanut hyvin halvalla ja
tulee siis ansaitsemaan mitättömän vähän; mutta koska hän kerran on.
pelissä, täytyy yrityksen olla "numero yksi", ja osalliset tulevat
jo samana vuonna saamaan voitto-osuutensa. Velallinenhan on valtio,
joka ottaa rahansa meiltä; mehän siis oikeastaan otamme takaisin vain
omat rahamme. Mutta Timar oli tälläkin kertaa ollut pahanilkinen.
Kaikki oli vain herra Atanas Brazovicsin päähän tähdätty isku. Timar
tunsi senkin seikan, minkä Atanas-herra oli jättänyt kysymättä herra
Katshukalta.

Oli aivan totta, että hallitus aikoi laajentaa Komornin linnoituksia
kauemmas, ja samoin oli totta, että jo tänä vuonna ryhdyttäisiin
työhön. Mutta se, _mistä_ alotettaisiin, oli tärkein kysymys. Sillä
työn suoritukseen lasketaan kuluvan kolmekymmentä vuotta.

Timar on taasenkin tehnyt kilpailijoilleen ilkeät kepposet, jotka
tuovat hänelle heidän kirouksensa.

Mutta aina kun hän ryhtyy johonkin, joka saattaa monet kiroomaan
häntä, huolehtii hän hyvänä kauppamiehenä siitä, että samaan aikaan
pannaan liikkeeseen jotakin sellaista, josta vielä useammat häntä
siunaavat, niin että kun tehdään lopputiliä siunauksen ja kirouksen
välillä, niin aina jää pieni ylivoitto siunauksen puolelle.

Timar kutsui Johan Fabulan luokseen.

"Johan", hän sanoi tälle, "te olette nyt vanha poika ja olette
kuluttanut ruumiinne kelvottomaksi työssä. Eikö olisi parasta teidän
silmäillä ympärillenne keksiäksenne jotakin, joka tekisi teille
mahdolliseksi pienen levon?"

Johan Fabula oli, kuten tavallista, sangen käheä ja hänen puhuessaan
tuntui kuin hän olisi sähissyt kuiskaajaluukusta näyttelijälle tämän
osaa.

"Niinpä niin, herra, olen itse ajatellut kääntää selkäni koko
merimiesammatille ja etsiä jotakin sopivaa tointa maakamaralla.
Silmäni ovat jo heikot. Mieluimmin rupeaisin työnjohtajaksi tai
portinvartijaksi taloonne."

"Minäpä tiedän ehdottaa teille jotakin parempaa, Johan. Te ette voisi
kestää siellä. Te olette tottunut Komornin vehnäleipään. Teistä
tulisi parempi suurtalonpoika."

"Miksikä ei minun puolestani; minulta puuttuu vain kaksi seikkaa,
ajokaluja ja maata."

"Ajan pitkään tulevat kyllä molemmatkin. Päähäni pälkähtää eräs
ajatus. Kaupunki myy nyt vanhoja laidunmaita. Menkää huutokauppaan ja
ostakaa kaikki."

"Oho", vastasi Fabula käheästi nauraen, "silloinhan olisin hullu.
Sehän on kaikki kangasmaata, missä ei kasva muuta kuin kamomillaa.
Myynkö sen jollekin apteekille? Ja sitäpaitsi se on sangen suuri
alue. Voidakseni ostaa sen tulisi minulla olla monta tuhatta
guldenia."

"Älkää järkeilkö, vaan tehkää kuten sanon. Lähtekää vain matkaan.
Tuossa teille on ne kaksituhatta guldenia, jotka vaaditaan takuuksi
huutokaupassa. Tarjotkaa niin kauan, kunnes saatte maan. Ottakaa
se mistä hinnasta tahansa. Älkää jakako kenenkään kanssa, kuka
tahtoisikin tarjoutua toveriksenne. Rahat lainaan minä. Voitte
maksaa ne takaisin silloin, kun jaksatte. Minä en pyydä teiltä
mitään korkoa, ja teidän ei myöskään tarvitse antaa minulle mitään
velkakirjaa. Koko asia päätetään uskolla ja luottamuksella. No, kättä
päälle!"

Johan Fabula pudisteli arvellen päätään. "Ei mitään korkoa, ei
mitään kirjallista todistusta, kirotun paljon rahaa ja huonoa maata!
Loppujen lopuksi minut jätetään pulaan ja paitani riisutaan yltäni."

"Epäilykset pois, Johan. Vuoden saatte pitää maata hallussanne, ja
voitto, jonka sillä ajalla saatte jää kokonaan teidän osaksenne."

"Mutta millä minä kynnän ja kylvän?"

"Te ette kynnä ettekä kylvä, vaan teette vain niin, kuin minä
käsken. Sato ei kuitenkaan jää tulematta. Mutta älkää puhuko asiasta
kenellekään."

Johan Fabula oli jo ennakolta tottunut pitämään kaikkia Timarin
tekoja tyhminä, mutta siitä huolimatta ehdottomasti tottelemaan hänen
käskyjään; sillä jälestäpäin hän oli tullut vakuutetuksi, että nämä
ennenkuulumattomat tyhmyydet johtivat seurauksiin, jotka tuntuivat
johtuvan suoranaisesti viisaudesta. Silti ne eivät lakanneet
olemasta tyhmyyksiä, mutta tuolla ihmisellä mahtoi olla salainen
suojelushenkensä.

Hän siis noudatti Timarin kehoitusta.

Ja nyt emme enää anna lukijan olla epätietoisia niistä ihmeellisistä
asioista, joita oli tekeillä.

Komornin uusi linnoituskartta oli todella olemassa, kuten sanottu.
Hovisotaneuvosto oli päättänyt uudelleen muodostaa tämän linnoituksen
linnoitetuksi leiriksi. Tästä syystä oli tehty suurenmoisia
ehdotuksia, jotka käsittivät Monostorin linnoitukset ja pitkän
varustuslinjan, jonka piti yhdistää Tonavan Waag-haara Raab-haaraan
ja niin kutsuttuun Palatinalilinjaan, jonka rintama toimiessaan
yhdessä Monostorin tykistön kera saartaisi koko linnoituksen
ja kaupungin lujaan yhtenäiseen ympyrään. Tähän rakennustyöhön
laskettiin kuluvan noin kolmekymmentä vuotta. Kulungit nousisivat
yhtä moneen miljoonaan.

Valtioneuvoston puolelta tulisi varmasti annettavaksi lopullinen
päätös. Mutta yhtä seikkaa ei oltu otettu laskelmissa huomioon --
huomautusta, jonka eräs kuiskuttelija oli pistänyt hovikamarin suuhun.

Koska ei kaikkia linnoitustöitä yhtaikaa alotettaisi, niin ei
myöskään ollut tarpeen yhdellä kertaa pakkoluovuttaa kaikkea sen
alaan kuuluvaa maata. Toistaiseksi riittäisi sen maan pakkoluovutus,
joka tarvittiin Palatinalilinjan rakentamiseksi kummankin Tonavan
haaran välille. Monostorin pakkoluovutus saattoi viipyä vielä
kaksikymmentä vuotta.

Mutta nyt olivat keinottelijat hyökänneet Monostorin hiekkakummun
kimppuun. Tonavan haarojen välistä aluetta ei kenkään ajatellut.
Siellä oli suunnattoman laaja alue, jonka kaupunki möi huutokaupalla.
Ystävämme Johan Fabula sai sen kahdellakymmenellä tuhannella
guldenilla.

Mutta jos nyt Monostorin pakkoluovutus tapahtuu vasta kahdenkymmenen
vuoden kuluttua, niin ovat ne pääomat, jotka keinottelijat ovat nyt
kiinnittäneet siihen, silloin korkojen kuluttamat.

Tämän kepposen oli Timar tehnyt kilpailijoilleen ja eritoten eräälle
heistä, jolla oli suurin osuus yrityksessä, nimittäin herra Atanas
Brazovicsille. Ja niin pian kuin tämä oli ostanut maan Monostorissa,
pani Timar kaikki pyörät liikkeeseen ehkäistäkseen hovisotaneuvoston
ehdotuksen kaiken tarpeellisen maan pakkoluovutuksesta yhdellä haavaa
tulemasta hyväksytyksi Wienin hovikamarissa.

       *       *       *       *       *

Näin oli asiainlaita kolme päivää ennen sitä päivää, jona Atalian
häitä oli määrä viettää.

Kaksi päivää ennen häitä lensi Johan Fabula Timarin huoneeseen. Niin,
todella lensi. Hänen liehuva viittansa oli siipinä.

"Kymmenen tuhatta! Kaksikymmentä tuhatta! Neljäkymmentä tuhatta!
Lautakunta! Maksettu! Keisari! Kuningas!"

Sillä tavoin hän hengähtämättä huudahti irrallisia sanoja, joista
Timar lopulta seuraavalla tavalla teki lauseen:

"No, hyvä Johan! Tiedän jo, mitä aijot sanoa. Tänään tuli lautakunta
arvostelemaan maata, joka lankee uuden pakkoluovutusalueen sisälle.
Maa, jonka ostit kahdellakymmenellätuhannella, lunastetaan
neljälläkymmenellä tuhannella. Ylijäämä jää voitoksesi. Siinä sato.
Enkö sitä ennustanut?"

"Ennustittepa todella, herra. Ja se puhe oli kuin pyhän Johanneksen
pitämä, hänen jolla oli kultaa suussa. Nyt näen, että olette
puhunut totta. Ja näen myös saaneeni kaksikymmentä tuhatta guldenia
ilmaiseksi. En ole milloinkaan kätteni työllä ansainnut niin paljon
rahaa. Kaksikymmentä tuhatta guldenia! Tulen aivan hulluksi! Järkeni
seisoo. Sallikaa herra minun mustalaistapaan heittää kuperkeikkaa."

Timarilla ei ollut mitään sitä vastaan.

Johan Fabula heitti kuperkeikkaa pitkin lattiaa, ei vain yhden kerran
vaan kolme kertaa ja sitten taas kolme kertaa taaksepäin, hypähti
sitten ylös ja seisoi kuin kynttilä Timarin edessä.

"Kas noin! Nyt olen saanut järkeni takaisin. Tämä suuri summa on siis
minun! -- Nyt menen ostamaan juutalaisten temppelin."

(Jotta ei lukijamme luulisi viimeistä lausetta Johan Fabulan
huonoksi sukkeluudeksi, tahdon sivumennen huomauttaa, että kaupungin
israelilaisen väestön oli pakko näihin aikoihin rakentaa itselleen
uusi synagoga kreivi Zichyn _aateliselle_ maalle, joten vanha
synagoga todella oli myytävänä ja pisti erikoisesti Johan Fabulan
silmiin.)

Mutta ennenkuin hän pani tämän aikeensa täytäntöön, kävi hän samana
päivänä vielä kuusi kertaa Timarin luona. Ensimmäisellä kerralla hän
toi mukanaan vaimonsa, toisella naimattoman tyttärensä, kolmannella
naimisissa olevan tyttärensä, sitten poikansa, joka oli lopettanut
koulunsa, ja sitten vielä koulua käyvän poikansa. Vaimolla oli
muassaan oivallinen komornilais'czipo', pyöreä vehnäleipä, jonka
alakuori oli punaruskea ja kiiltävä ja yläkuori keltainen loistava
korppu; naimisissa oleva tytär antoi hänelle vadillisen reheviä
maissijyviä, naimaton hunajakakun, joka oli koristettu punaisilla
munilla, kultaisilla pähkinöillä ja kaikenlaatuisilla kirjavilla
paperinpalasilla, kuten häälahjat tavallisesti; täysikasvuinen poika,
joka oli tunnettu linnunpyydystäjä, toi linnunhäkin, jossa oli useita
tiklejä ja punarintasatakieliä, ja koulupoika lausui runopukuisen
onnittelun. Koko päivän he osoittivat hänelle kiitollisuuttaan
ja seitsemännen kerran he tulivat yhdessä myöhään illalla hänen
akkunansa alle ja lauloivat hänen kunniakseen ylistyslaulun
rukouskirjasta.

... Mutta mitähän hänen kilpailijansa, herra Brazovics etunenässä
laulaisivat hänelle saadessaan tietää hänen asettaneen heidät
liukkaalle jäälle Monostorin maaostojen avulla?




Seitsemästoista luku.

MORSIUSPUKU.


Kolmen päivän perästä häät siis vietettäisiin.

Sunnuntai-iltapäivänä Atalia teki kierroksen ystävättäriensä luona.
Morsiamen etuoikeus on saada tehdä nämä jäähyväisvierailut yksin,
ilman äidillistä suojelusta. Onhan heillä niin paljon puhumista
toisilleen -- viimeisen kerran kohdatessaan tyttöinä.

Sohvi-rouva saattoi siis jäädä kotiin. Hän oli iloinen saadessaan
kerrankin koko vuodessa päivän, jolloin hänen ei tarvinnut tehdä
eikä vastaanottaa vierailuja, ei tarvinnut istua tyttärensä
vartijana kuuntelemassa, miten keskusteltiin saksaksi, jota kieltä
hän ei ensinkään ymmärtänyt, vaan sai jäädä kotiin ajattelemaan
mennyttä onnellista palvelusaikaansa, jolloin hän vapaana
sunnuntai-iltapäivänä täytti esiliinansa keitetyillä maissinjyvillä,
istahti talon edustalla olevalle penkille ja istui siellä myöhään
iltaan asti virnaillen muiden palvelijoiden kera ja pureskellen tuon
tuostakin maissijyväsiä.

Tänäänkin oli tuollainen vapaa sunnuntai-iltapäivä ja keitettyjä
maissinjyviä oli myös saatavissa. Toverit palvelusväen huoneesta vain
puuttuivat keittiönpenkiltä. Sohvi-rouva oli antanut sekä sisäkön
että keittäjättären mennä ulos saadakseen olla yksin keittiössä,
sillä sisähuoneissa ei voinut heitellä ympärilleen maissinkuoria.

Viimein hän kuitenkin sai tasa-arvoista seuraa. Timea hiipi hänen
luokseen. Hänelläkään ei ole tänään mitään tekemistä. Ompelutyö on
valmis ja puku on ompelijattaren luona, joka luultavasti saa sen
valmiiksi viimeisen päivän viimeiseksi tunniksi.

Timea sopii erinomaisen hyvin Sohvi-rouvan viereen keittiönpenkille.
Samoinkuin tämä on hänkin olento, jota vain juuri ja juuri siedetään
talossa. Erotus heidän välillään on vaan siinä, että Timea pitää
itseään neitinä, jota vastoin kaikki ihmiset tietävät hänen olevan
vain palvelijan, kun taasen jokainen pitää Sohvi-rouvaa talon rouvana
hänen itsensä tuntiessa olevansa vain piika.

Timea ryömi siis pienelle penkille Sohvi-rouvan viereen, aivankuin
lastenhoitaja keittäjättären viereen silloin kun he, koko viikon
riideltyään sunnuntaisin istuutuvat yhdessä puhelemaan.

Häihin oli enää vain kaksi päivää.

Timea katseli varovasti ympärilleen tullakseen vakuutetuksi, ettei
läheisyydessä ollut kuuntelijoita, ja kysyi sitten Sohvi-rouvalta
hiljaa:

"Mamma Sohvi! Sanokaa minulle, _mitä vihkiminen on_?"

Sohvi-rouva veti päänsä olkapäittensä väliin, ravisteli itseään kuin
henkilö, joka nauraa hiljaa itsekseen, ja katsahti häijynilkisesti
kysyvään lapseen. Häijysti ja vahingoniloisesti, kuten vanhat
palvelijat tavallisesti kohtelevat nuorempia, mukautui hän tytön
naurettavaan typeryyteen saadakseen vielä enemmän tehdä hänestä pilaa.

"Niin, Timea", hän alkoi sadunkertojan huumautuneella äänellä, "se on
jotakin ihmeellisen ihanaa. Saathan nähdä sen kohta."

"Olen jo kerran koettanut väijyskellä kirkonovella", kertoi Timea
avomielisesti, "hiivin sinne juuri silloin, kun erään vihkimisen piti
tapahtua, mutta ennätin vain nähdä, että morsian ja sulhanen menivät
kauniin, kultaisen kaapin luo."

"Se oli alttari."

"Juuri silloin äkkäsi minut häijy poika, joka ajoi minut pois
huutaen: 'Ulos turkkilaisletukka!' Silloin minä juoksin sieltä pois."

"No, tiedä siis", alkoi Sohvi-rouva, pistäen suuhunsa toisen
maissinjyvän toisensa perään, "tiedä siis, että sitten tulee
korkea-arvoisa herra kullallakirjailtu myssy päässään, pitkä,
kahiseva kirjoviitta hartioillaan ja suuri solkikirja käsissään.
Hän lukee ja laulaa niin sanomattoman kauniisti. Sulhanen ja
morsian lankeevat sitten polvilleen alttarin eteen ja pappi kysyy,
rakastavatko he toisiaan."

"Ja siihen tulee vastata?"

"Tietysti, pikku hupakko. Eikä vain sitä sanota, vaan pappi lukee
edellä ensin sulhaselle, sitten morsiamelle valan, jonka mukaan he
sitoutuvat rakastamaan toisiaan aina hylkäämättä toisiaan ennenkuin
kuolema heidät erottaa. Sen he vannovat Isän Jumalan, Pojan ja
Pyhän Hengen ja Neitsyt Maarian ja kaikkien pyhimysten nimessä
ijankaikkisesta ijankaikkiseen amen! Ja koko kuoro laulaa sitten
amen!"

Timea värisi.

Senjälkeen pappi ottaa molemmat vihkisormukset hopeavadilta ja panee
toisen sulhasen, toisen morsiamen sormeen, panee sitten heidän
kätensä toinen toisiinsa ja sitoo kultaisen nauhan niiden ympärille.
Ja lukkari sekä kuoro laulavat urkujen säestämänä: "Gospodi pomiluj!
Gospodi pomiluj!"

Oi, kuinka Timea piti noista sulosointuisista sanoista! Ne olivat
varmaankin joku loitsu, joka toi siunauksen muassaan.

"Senjälkeen sulhanen ja morsian peitetään paksulla, kukikkaalla
silkkipeitolla ja papin lukiessa siunausta heille pitää kaksi
apulaista kukin hopeakruunuaan sulhasen ja morsiamen pään päällä."

"Ah!"

Kun Sohvi-rouva huomasi lapsen mielenkiinnon, koetti hän
alttarikynttilöiden avulla vielä innokkaammin kiihottaa hänen
mielikuvitustaan liekkiin.

"Sillä välin laulaa kuoro lakkaamatta: 'Gospodi pomiluj!' Pappi ottaa
tämän aikana toisen hopeakruunun ja ojentaa sen sulhaselle antaakseen
hänen suudella sitä. Kun hän on suudellut, panee pappi sen hänen
päänsä päälle sanoen: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijaksi ja
tämän Herran palvelijattaren herraksi!' Sitten hän ottaa toisen
kruunun ja ojentaa sen morsiamelle antaakseen hänen suudella sitä."

"Paneeko hän kruunun hänenkin päähänsä?"

"Panee, hänenkin päähänsä."

"Entä mitä hän sanoo hänelle?"

"Hänelle hän sanoo: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijattareksi ja
tämän Herran palvelijan vaimoksi!'"

"Se on kaunista, hyvin kaunista!"

"Senjälkeen diakooni alkaa rukoilla nuoren parin puolesta, ja
rukoillessa ottaa pappi heitä kädestä kulettaen heitä kolme kertaa
alttarin ympäri. Kun tämä on tapahtunut, ottavat avustajat pois
silkkipeitteen, johon molemmat olivat käärityt. Kirkko on täpötäynnä
ihmisiä, jotka katselevat ja kuiskuttelevat keskenään sanoen: 'Tuopa
on morsian, jota kannattaa suudella! Siinäpä komea pari!'"

Timea nyökytti neitseellisessä huumauksessa päällään ikäänkuin
tahtoen sanoa: "Niin on hyvä! se mahtaa olla kaunista!"

Sohvi-rouva veti pitkään henkeään jatkaakseen.

"Senjälkeen pappi ottaa esiin kultaisen maljan, joka on täynnä
viiniä. Siitä juovat sulhanen ja morsian toinen toisensa jälkeen."

"Onko siinä oikeata viiniä?" kysyi Timea kauhistuneena. Hänen
lapsellinen viininpelkonsa yhdistyi tässä muistoon koraanin kiellosta
sitä nauttimasta.

"Tietenkin se on oikeata viiniä. Sitä heidän täytyy juoda.
Sulhaspojat ja morsiusneidot heittävät sillä välin heidän päälleen
hunajassa keitettyjä vehnänjyviä. Se tuottaa siunausta. Oi, onpa se
kaunista, sen vaan sanon!"

Timean silmät loistivat magneettisen unen ennustavaa tulta. Hän
kuvaili mielessään salaperäistä toimitusta puoleksi mysteerioksi,
puoleksi sydämen arvoitukseksi, ja koko hänen olemuksensa värisi.

Mutta Sohvi-rouva hymyili sisässään ja pisti suunsa täyteen
maissinjyviä, ettei purskahtaisi nauruun. Se oli oivallista
ajanviettoa.

Vahinko vain, että se keskeytyi. Miehen askeleita kuului keittiönoven
takaa, ja äkkiä astui joku sisään.

Mikä hämmästys! Se oli herra Katshuka.

Sohvi-rouva kauhistui pahasti, sillä hänellä oli vain tohvelit
jalassaan ja esiliina täynnä maissinjyviä. Mitä hän ensinnä
peittelisi?

Timea pelästyi vieläkin enemmän, vaikkei hänellä ollut mitään
peitettävää.

"Suokaa anteeksi", sanoi Katshuka tuttavallisen vaivattomasti, "minä
tapasin kaikki ovet pääoven puolella sulettuina ja tulin sen vuoksi
takatietä keittiöön."

"Niin", huusi Sohvi-rouva, "tyttäreni on mennyt vierailemaan
ystävättäriensä luo. Palvelustytöt olen lähettänyt kirkkoon; me
olemme aivan kahden kotona. Sentähden istahdimme keittiöön siksi
aikaa, kunnes piiat palaavat. Anteeksi, herra kapteeni, että olemme
tällaisessa puvussa."

"Älkää siitä huoliko, mamma Sohvi", vastasi kapteeni ystävällisesti;
"minäkin jään tänne keittiöön kanssanne."

"Ei, pyydän, en voi sitä sallia. Tänne keittiöönkö! Eihän meillä ole
ainoatakaan tuolia, jolle herra kapteeni voisi istahtaa."

Sohvi-rouva oli todella pahemmassa kuin pulassa. Hän ei voinut viedä
kapteenia vastaanottohuoneeseen, sillä hänellä oli keittiöpuku
yllään; hän ei myöskään voinut antaa hänen mennä sinne Timean kera
sillä aikaa kun hän muutti pukua, sillä se ei olisi ollut soveliasta.

Herra Katshuka oli yritteliäs sotilas, joka mukautui mihin asemaan
hyvänsä.

"Älkää nyt minun takiani kursailko, mamma Sohvi. Tässähän minulle on
tuoli, tämä ruukku; sillä voi varsin hyvin istua."

Ja hän istuutui Timeaa vastapäätä, vesiruukun päälle.

Nyt oli jälellä vain maissijuttu. Siitäkin kapteeni vapautti rouvan.

"Jos näen oikein, niin herkuttelee Sohvi-mamma maissinjyvillä.
Oh, älkää sitä hävetkö. Ruuan jälkeen ne maistuvat oivallisilta.
Antakaa minulle niitä kourallinen myssyyni; minäkin syön niitä kovin
mielelläni."

Sohvi-rouva ihastui suuresti nähdessään, ettei kapteeni halveksinut
ensinkään kansanomaisia makeisia, vaan söi kaikki kuorineen
päivineen. Rouva anoppi alkoi aivan pitää hänestä.

"Olin juuri Timean kanssa innokkaassa keskustelussa", puuttui
puhumaan Sohvi-rouva; "hän tahtoi tietää, mitä tarkoitetaan --
kasteella."

Timea oli jo rientämäisillään ulos siinä tapauksessa, että hän
sanoisi totuuden; mutta Sohvi-rouva ei olisi ollut naimaikäisen
tyttären äiti, ellei hän olisi osannut antaa senlaatuiselle
keskustelulle toista käännettä.

"Selitin hänelle, mikä kaste on. Hän on tullut siitä aivan
pelokkaaksi. Katsokaa vain, miten hän vapisee, sillä minä peloitin
häntä, että hänen täytyy muka antaa kapaloida itsensä kuin
kapalolapsi, joka kannetaan kastettavaksi ja sanoin, että hänen
täytyy huutaakin. Älä nyt pelkää, pikku hupakko; eihän se ole totta.
Olen vain laskenut leikkiä. Eniten surettaa häntä se seikka, että
hänen tukkalaitteensa menee piloille kasteessa."

Tukkalaitteesta puhuttaessa tulee meidän antaa lukijalle muutamia
tietoja.

Timealla oli pitkät, paksut, kauniit hiukset. Atalia huvittelihe
sillä, että antoi kamarineitonsa laittaa ne mitä merkillisimpiin
muotoihin. Kerran hän kampautti ne niskasta sileäksi ja eteen
torniksi; toisen kerran ne piti kammata lepakkokampaukseksi
molemmille sivuille; välistä hän taas antoi punoa hiukset kahdeksi
oinaksensarveksi korvien päälle. Lyhyesti sanoen, lapsen täytyi
kuljeskella mitä naurettavimmalla tavalla kammattuna, niinkuin
ei kukaan ennen häntä ollut ollut kammattu, ja niitä arkkitehdin
päähänpistoja toteutettaessa ei säästetty kiharrussaksia,
papiljotteja, harjoja eikä voiteita. Atalia uskotteli hänelle
tekevänsä näin siitä syystä, että piti hänestä niin paljon, ja
tyttö-paralla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauheasti nämä
laitteet häntä rumensivat.

Herra Katshuka valaisi nyt hänelle asian.

"Timea-neiti, ei Teidän tarvitse olla peloissanne kampauksenne takia.
Teitä pukisi paljon paremmin sileä kampaus. Teillä on niin kauniit
hiukset, että on synti Jumalaa vastaan polttaa niitä kiharrussaksilla
ja hieroa niihin voiteita. Älkää salliko enää niin tehtävän. On sääli
jokaista noista kauniista hiussuortuvista, joka menee hukkaan. Siitä
rääkkäyksestä, jota naiset sanovat tukkalaitteeksi, pilaantuvan vain
hiukset. Ne menettävät kiiltonsa, halkeavat päistään, kuluvat pian
poikki ja harmaantuvat varhain. Te ette tarvitse noita monimutkaisia
hiusnutturoita. Teillä on niin tuuhea ja komea tukka, että teidän
tarvitsee panna se vain ylös yksinkertaisena palmikkona, ja teillä on
kaunein kampaus, mitä voi toivoa."

On mahdollista, että herra Katshuka sanoi kaiken tämän vain
ihmisystävällisestä osanotosta puhuen komean, väärinkäytetyn
tukan puolesta, ja ettei hänellä ollut muuta tarkoitusta kuin
vapauttaa Timean hiukset niistä pellonpelätyksistä, joihin se oli
punottu; mutta hänen sanoillaan oli syvempi vaikutus kuin hän siinä
tapauksessa osasi aavistaa. Siitä hetkestä lähtien Timeasta tuntui
kuin tukassa oleva kampa uhkaisi halkaista hänen päänsä ja hän voi
tuskin odottaa niin kauan kuin Katshuka oli mennyt.

Kapteeni ei viipynytkään kauan. Hän armahti Sohvi-rouvaa, jonka
hänen läsnäollessaan täytyi kätkeä jalkojaan tai paremmin, risaisia
tohvelejaan. Herra Katshuka lupasi tulla takaisin vielä kerran illan
kuluessa ja sanoi sitten jäähyväiset. Hän suuteli Sohvi-rouvaa
kädelle, mutta Timealle häh kumarsi syvään.

Tuskin kapteeni oli kerinnyt ovesta ulos, kun Timea jo tempaisi
suuren kamman hiuksistaan, kiskoi auki toinen toisensa päälle
pyntätyt palmikot ja hävitti silmänräpäyksessä koko komeuden.
Senjälkeen hän asettui vesipaljun eteen ja alkoi pestä tukkaansa ja
koko päätään.

"Mitä sinä teet, tyttö?" huusi Sohvi-rouva hänelle. "Lopeta heti
paikalla! Anna tukkasi olla niinkuin se on. Atalia suuttuu kovin, kun
hän kotiin tullessaan näkee sen tuollaisena."

"Suuttukoon minun puolestani", vastasi lapsi uhmaten ja pusersi vettä
pois marista hiuksistaan. Senjälkeen hän istuutui Sohvi-rouvan taakse
ja alkoi palmikoida sitä yksinkertaiseen kolmiosaiseen palmikkoon.

Uhma oli jo herännyt tytön sydämessä. Hän alkoi päästä pelostaan.
Kapteenin sanat antoivat hänelle rohkeutta. Hänen toivonsa, hänen
makunsa oli Timean laki. Hän pani, kuten hän oli sanonut, palmikon
yksinkertaisena kiehkurana päänsä ympäri. Sohvi-rouva nauroi
itsekseen. Lapsi oli tehty aivan hulluksi.

Timean palmikoidessa hiuksiaan muutti rouva lähemmäs häntä istumaan
ja koetti taas päästä hänen suosioonsa.

"No, annahan kun kerron loppuun, kuinka vihkiminen käy. Missä tuo
hullunkurinen Katshuka nyt keskeyttikään meidät? Voi, jospa hän olisi
tiennyt mistä puhuimme! Ai niin, siihenhän jäin, missä sulhanen ja
morsian juovat samasta maljasta. Diakooni ja kuoro laulavat koko
ajan: 'Gospodi pomiluj!' Sitten pappi lukee evankeliumin avustajien
pitäessä koko ajan hopeakruunuja morsiusparin pään päällä. Pappi
ottaa sitten kruunut, laskee ne takaisin hopealautasille ja sanoo
kääntyen sulhasen puoleen: 'Ole ylistetty kuin Abraham, siunattu
kuin Isak ja lisäänny kuin Jakob.' ja kääntyen morsion puoleen:
'Ole ylistetty kuin Saara, onnellinen kuin Rebekka ja lisäänny kuin
Rakel!' Ja tämän siunauksen jälkeen sulhanen ja morsian suutelevat
toisiaan kolme kertaa alttarin edessä ja häävieraiden nähden."

Timea sulki silmänsä tältä näyltä.

       *       *       *       *       *

Atalia ei hämmästynyt niinkään vähän, kun kotiin tullessaan näki
Timean hiukset toisin palmikoituina.

"Kuka sinulle on antanut luvan palmikoida hiuksesi toisin? Missä
kampa on? Missä on nauharuusu? Pane ne heti paikalla päähäsi!"

Timea pusersi huulensa yhteen ja pudisti päätään.

"Teetkö paikalla kuten sanoin!"

"En!"

Atalia hämmästyi tätä uhmaa. Oli ennenkuulumatonta, että kukaan
olisi uskaltanut sanoa häntä vastaan, ja nyt se tapahtui, ja päälle
päätteeksi oli vastaansanoja tämä kadulta löydetty tyttö, joka söi
täällä armoleipää, ja joka aina ennen oli ollut niin alistuvainen
vieläpä suudellutkin kerran hänen jalkaansa.

"Etkö?" hän kysyi mennen Timean luo ja kumartaen vihasta hehkuvat
kasvonsa lapsen alabasterinvalkeita poskia vasten, aivankuin olisi
tahtonut sytyttää ne tuleen.

Sohvi-rouva katseli nurkastaan vahingoniloisena näytelmää huutaen:

"Enkö sinulle sanonut, että saisit kyytiä, kun Atalia tulisi kotiin!"

Mutta Timea katseli Atalian loimuaviin silmiin ja toisti kieltonsa.

"Ja miksikä et?" kiljui Atalia, jonka ääni nyt muistutti äidin ääntä
samoinkuin hänen silmänsä isän silmiä.

"Siksi että olen kauniimpi näin."

"Kuka on sanonut sinulle sellaista?"

"Hän."

Atalia käyristi sormensa kuin kotkankynnet, ja hänen yhteen purrut
hampaansa kiilsivät kauniiden huulien takaa. Näytti kuin hän olisi
tahtonut repiä palasiksi lapsen.

Silloin hänen hillitön raivonsa puhkesi äkkiä ivanauruun. Hän antoi
Timean seista siinä ja meni huoneeseensa.

Herra Katshuka kävi vielä samana iltana talossa. Hänet pyydettiin
jäämään illalliseksi. Pöydässä osoitti Atalia erikoista
ystävällisyyttä lasta kohtaan.

"Eikö teidänkin mielestänne, herra kapteeni, Timea ole paljon
kauniimpi noin hiukset sileästi kammattuna?"

Kapteeni myönsi sen.

Atalia hymyili.

Nyt ei hän enää leikitellyt lapsen kanssa, hän kuritti häntä.

Häihin oli enää vain kaksi päivää.

Näinä kahtena päivänä Atalia aivan tuhlaamalla tuhlasi
huomaavaisuutta ja hellyyttä Timealle.

Hän ei enää saanut mennä palvelijoiden luo ja näiden täytyi suudella
Timeankin kättä tullessaan huoneeseen.

Sohvi-rouva sanoi häntä useita kertoja "pikku neidiksi."

Morsiuspuku oli jo tullut ompelijalta.

Mitä lapsellista iloa Timea tunsikaan sen nähdessään! Hän tanssi
ympäri huonetta ja taputti käsiään.

"Tule koettamaan morsiuspukuasi" sanoi Atalia hänelle häijysti
hymyten.

Timea antoi pukea ylleen komean pavun, jonka hän oli omin käsin
kirjaillut. Hänellä ei ollut kureliivejä, hän oli ikäisekseen
jotensakin kehittynyt ja puku sopi hänelle sangen hyvin.

Millä kainolla mielihyvällä hän katselikaan itseään seinäpeilissä! Oi
kuinka hänestä tulisi kaunis tässä morsiuspuvussa. Kenties hän myös
ajatteli, kuinka suurta rakkautta hän herättäisi. Kenties hän tunsi
omankin sydämensä sykkivän. Kenties siellä paloi lisäksi liekki, joka
aiheuttausi surua ja tuskaa.

Mutta tätä eivät ne ajatelleet, jotka tekivät tätä julmaa pilaa
hänestä.

Kamarineitsyt, joka puki hänen päälleen, puri huultaan, jotta ei
purskahtaisi nauruun.

Mutta Atalia kesti loppuun saakka häijynilkisessä ivapelissään ja
jatkoi lapsen koristelemista, lapsen, joka ei osannut peittää iloaan,
ja jonka marmorikasvot heijastivat niitä tunteita, jotka myrskyn
lailla riehuivat sen sielussa.

Atalia otti morsiuskruununkin ja koetti sitä Timean päähän. Myrtti ja
valkea jasmiini tekivät hänet hyvin kauniiksi.

"Ah, kuinka kaunis sinä olet oleva huomenna!"

Vihdoin riisuttiin morsiuspuku Timean yltä.

"Nyt minä koetan sitä", sanoi Atalia; "tahtoisin mielelläni nähdä,
miten se sopii minulle."

Hänen täytyi ottaa kureliivit avukseen pakottaakseen muodot pukuun,
joka hänen komean, hyvinkasvaneen vartalonsa päällä poimuili vielä
plastillisemmin. Hän pani myös päähänsä morsiuskruunun ja katseli
itseään seinäpeilissä.

Timea huokasi syvään ja kuiskasi vilpittömällä ihastuksella:

"Oi, kuinka olet kaunis! Sinä olet hyvin kaunis!"

Nyt olisi kenties ollut aika tehdä loppu ilveestä. Mutta niin ei
tehty. Hänen täytyi kestää loppuun saakka, osaksi senvuoksi, että
hänellä on niin suuria luuloja, osaksi senvuoksi, että on niin
typerä. Hänen täytyi kärsiä rangaistuksensa.

Siten näyttelivät kaikki talon jäsenet koko päivän ivanäytelmää.
Tyttöraukan pää oli jo aivan pyörällä monista onnitteluista. Hän
väijyi ovella herra Katshukan tuloa ja nähdessään hänen tulevan,
juoksi pois. Jos käännyttiin hänen puoleensa ja lausuttiin hänen
nimensä, niin hän vapisi ja antoi nurinkurisia vastauksia mitä
yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Koko talo huvittelihe hänen
kustannuksellaan.

Aavistikohan herra Katshuka mitään tästä?

Kenties.

Suututtiko se häntä.

Kenties se ei edes suututtanutkaan.

Mahdollisesti hän aavisti asioita, joista eivät ivailijat edes
uneksineet. Joka tapauksessa hän odotti mitä suurimmalla tyyneydellä
kohtalokasta päivää.

Häiden edellisenä päivänä sanoi Atalia Timealle:

"Nyt sinun on paastottava koko päivä. Huomenna on edessäsi
juhlallinen, pyhä päivä. Sinut viedään alttarille, missä sinut
ensinnä kastetaan ja sitten vihitään. Sinun täytyy paastota, jotta
voisit astua puhtaana alttarin eteen."

Timea noudatti neuvoa eikä syönyt palaakaan koko päivänä.

Mutta onhan tunnettua, että kasvavilla on tavallisesti hyvä
ruokahalu. Luonto vaatii osansa ja hyvin syöminen on ainoa nautinto,
jota he jossain määrin saavat tuntea. Ja Timea taisteli tätä tarvetta
vastaan. Hän istui päivällispöydässä ja illallisella nauttimatta
mitään ja kuitenkin oli tahallaan valmistettu hänen mieliruokiaan.
Vierashuoneessa koettivat palvelustytöt viekoitella häntä salavihkaa
syömään niitä herkkuja, joita oli pantu hänen varalleen: salassa
saattoi toki rikkoa paaston; eihän siitä kukaan saisi tietää. Mutta
hän ei antanut vietellä itseään harhaan, vaan voitti nälkänsä. Hän
auttoi torttuja ja hilloja laitettaessa seuraavan päivän häitä
varten, joukko ruokahalua herättäviä, herkullisia ruokalajeja oli
hänen edessään, mutta hän ei maistanut ainoatakaan. Ja kuitenkin
näytti Atalia, joka myöskin oli ottavinaan osaa hääpitojen
valmistamiseen, että sellaisissa tilaisuuksissa on lupa herkutella.

Mutta hänen täytyi paastota. Illalla hän meni varhain nukkumaan;
häntä paleli, kuten hän sanoi. Niin olikin todella laita. Hän
värisi vilusta, vuodepeitteensäkin alla eikä osannut nukkua. Atalia
kuuli makuulle mennessään, miten vilu puistatti häntä, ja miten
hänen hampaansa kalisivat. Ja kumminkin hän oli kyllin sydämetön
kuiskatakseen hänen korvaansa: "Huomenna tähän aikaan, missähän
silloin olet?"

Lapsi-parka, kuinka hän olisikaan voinut nukkua, kun kaikki ne
tunteet, jotka siihen aikaan tavallisesti vielä uinuvat, olivat
ennen aikojaan herätetyt eloon hänen sydämessään? Useita tunteja
makasi tyttö saamatta unta. Pelon puuskat, jotka samalla olivat
ilontapaisia, toiveet, jotka synnyttivät salaperäistä vavistusta,
ilveilivät hänessä kuin peikot, joilta hän turhaan sulki silmänsä.
Hän tahtoi rukoilla, mutta ei epätoivossaan tiennyt, minkä monista
pyhistä kirjoista valitsisi, sillä sitä ei kukaan ollut hänelle
opettanut (kaikkihan olikin ollut vain ilveilyä!) ja niin hän viimein
lausui muutamia raamatunlauseita, jotka käsittelivät egyptiläisten
maanvaivoja, mikä kamala runo alkaa sillä, että vesi muuttuu vereksi
ja loppuu siihen, että kaikki esikoiset hävitetään.

Ja Atalia oli kyllin sydämetön nauramaan hiljaisuudessa lasta, niin
sydämetön, ettei oikaissut hänen erehdystään sanomalla: "Ei se ole
oikea rukous, vaan toinen, joka alkaa 'Isä meidän'; tule rukoilkaamme
yhdessä! aina viimeiseen rukoukseen asti: 'Vaan päästä meitä
pahasta.'"

Ja kuitenkin se oli _hänen_ hääpäivänsä aatto, ja silloin kai on
rukous tarpeen, olipa kuinka kaunis ja rikas morsian tahansa.

Timea makasi aamunkoittoon asti kuumeessa eikä saanut unta
silmiinsä. Mutta päivän koittaessa hän nukahti sitä sikeämpään
uneen. Lyijynraskas horrostila laskeutui hänen jäseniinsä; häntä ei
herättänyt edes se melu, joka aamulla syntyi hänen ympärilleen.

Ja oli kuitenkin hääpäivä!

Atalia kielsi palvelusväkeä herättämästä Timeaa. Hän päästi itse
rullaverhot alas, joten makuuhuone tuli aivan pimeäksi. Timeaa ei
saisi herättää, ennenkuin Atalia oli puettu morsiuspukuunsa.

Mutta tämä kesti hyvin kauan. Atalia halusi näyttäytyä kauneutensa
kaikessa loistossa. Tänäänhän oli saapunut lukuisasti sukulaisia ja
liiketuttavia joka taholta ottamaan osaa rikkaan Brazovicsin ainoan
tyttären häiden viettoon, tyttären, joka oli kaunein tyttö seitsemän
kunnan alueella.

Vieraita alkoi kertyä häätaloon. Morsiamen äiti, Sohvi-rouva, oli jo
puristettu uuteen pukuunsa ja uusiin kenkiinkin, mikä oli hänestä
vielä epämieluisampaa ja saattoi hänet toivomaan, että päivä olisi
ohitse pian.

Sulhanenkin saapui iloisena, kohteliaana, kuten tavallisesti.
Mutta tämä iloisuus ei merkinnyt paljoa, se oli hänellä vain
kohteliaisuuden univormu.

Hänellä oli muassaan kukkavihko morsiamelle. Siihen aikaan ei vielä
tunnettu kamelioita; morsiusvihko oli erivärisistä ruusuista. Herra
Katshuka sanoi antaessaan sen tuovansa ruusulle ruusuja. Palkinnoksi
hän sai ylvään hymyn säteileviltä kasvoilta.

Kaksi vielä puuttui: Timea ja herra Brazovics.

Timeaa ei kait kukaan kaivannut, mutta sitä suuremmalla
levottomuudella odottivat kaikki herra Brazovicsiä.

Sanottiin hänen jo aikaisin aamulla ajaneen linnoitukseen,
kuvernöörin luo, ja kärsimättöminä odotettiin hänen kotiinpaluutaan.
Morsiankin meni usean kerran ikkunasta katsomaan, eikö isän vaunut jo
olleet tulossa.

Sulhasessa vain ei huomattu mitään levottomuuden merkkejä.

Mutta missähän herra Brazovics saattoi olla? Vielä edellisenä iltana
hän oli ollut hyvin hyvällä tuulella. Hän oli istunut ystäviensä
seurassa ja kutsunut kaikki tuttavat häihin. Myöhään yöllä hän oli
koputtanut herra Katshukan akkunaan ja hyvän yön toivotukseksi
huutanut: "Puhutut satatuhatta guldenia ovat huomenna valmiina."

Hänellä olikin kyllin syytä hyvään tuuleensa. Linnoituksen päällikkö
oli ilmoittanut hänelle, että linnoitussuunnitelma oli hyväksytty
koko laajuudessaan. Pakkoluovutus oli käsketty toimittamaan ja osalta
oli jo rahatkin maksettu. Muutkin summat oli osotettu; niiden piti,
ministerin määräyksestä saapua jo yön kuluessa. Sehän oli aivan kuin
rahat olisivat jo olleet taskussa.

Aamulla ei herra Brazovics malttanut odottaa tavallista puhetuntia.
Hän tuli hiukan aikaisemmin, ettei kukaan ehtisi ennen häntä.

Herra päällikkö ei antanut hänen kauan odottaa. Hän kutsui hänet heti
puheilleen.

"Pieni onnettomuus!" hän sanoi sisääntulijalle.

"No, menee mukiin, ellei ole suuri."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan valtioneuvostosta?"

"En milloinkaan."

"En minäkään. Viiteentoista vuoteen en ole siitä kuullut. Mutta
tämä on kuitenkin olemassa ja on äskettäin antanut itsestään
elonmerkkejä. Kuten sanoin teille, oli ministerineuvosto päättänyt
heti pakkoluovuttaa koko alueen, joka lankeisi linnoitussuunnitelman
piiriin. Silloin saapui tuntemattomasta lähteestä ilmianto, jossa
paljastettiin useita valtiolle vaarallisia epäkohtia. Ei käynyt
laatuun jättää ministerineuvostoa pulaan. Kutsuttiin senvuoksi
kokoon valtioneuvosto, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuultu
muuta, kuin että sen jäsenet ovat nostaneet vuotuiset palkkansa.
Valtioneuvosto, jonka ratkaistavaksi kyseenalainen asia lankesi,
tuli siihen viisaaseen johtopäätökseen, että hallituksen päätös
hyväksyttiin periaatteessa, mutta tuli toimeenpantavaksi kahdessa
osassa. Tonavan kummankin haaran välinen maa tulisi heti paikalla
pakkoluovutettavaksi, mutta Monostorin maa vasta sitten, kun
linnoitustyöt olivat joutuneet niin pitkälle. Monostorin maan
omistajat saavat siis ilon odottaa kahdeksantoista tai kaksikymmentä
vuotta. Hyvää huomenta, herra Brazovics!"

Herra Brazovics ei voinut saada suustaan sanaakaan vastaukseksi.
Kukapa olisi voinut kuvitella, että vielä sittenkin, kun jo kaikki
ministerit oli voitettu, oli olemassa valtioneuvosto, ja sitäpaitsi
eräs ihminen, joka, vaikka olikin jokaiselle edullista iskeä valtion
suonta, ryhtyi tekemään ilmiantoja omien etujensa vahingoksi!

Mutta sitä ei nyt voi millään tavoin auttaa. Varmuudella toivottu
sadantuhannen guldenin voitto on poissa; poissa myös ne satatuhatta
guldenia, jotka olivat sijoitetut viinitarhoihin, joista ei saa
mitään satoa, joita ei voi käyttää mihinkään, ja jotka tällä haavaa
ovat aivan arvottomia. Herra Brazovics näki kaikki pilvilinnansa
romahtavan tämän toiveen kera, joka oli haihtunut olemattomiin.
Hänen kaunis, komea talonsa, hänen laivansa, jotka uivat Tonavassa,
valaistu kirkko loistavine häävieraineen, ne ovat kaikki vain
kangastusta, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaa pois yhdessä
Monostorinlinnoituksen utukuvan kera ja jonka ensimmäinen auringon
pimittävä pilvi peittää näkymättömiin.

Kun herra Brazovics poistui päällikön huoneesta näytti hänestä
kuin olisi ulkopuolella seisovalla vahdilla ollut kaksi kypäriä
päässään ja kaksi kivääriä olallaan, kuin olisivat parvekkeen
ikkunat tanssineet ilmassa, kuin olisi pitkä käytävä hänen edessään
venynyt vuorenluolaksi, jonka jyrkät seinät uhkasivat syöksyä hänen
päälleen...

       *       *       *       *       *

Ah, tuossa tulee Timea.

Vihdoinkin hän on nukkunut tarpeekseen. Makuuhuoneen puolipimeässä
häneltä oli kulunut pitkä aika heräilemiseen; mitään ajattelematta,
kuten se, joka herää pitkästä kuumetilasta, hän pukeutui ja
horjahteli vieläkin untensa pauloissa viereisten huoneiden lävitse,
jotka hän näki tyhjinä, ja tuli viimein siihen, jossa Atalia oli
pukeutunut.

Vasta astuessaan tähän loistavaan huoneeseen, joka oli täynnä
kukkamaljakkoja ja häälahjoja hän muisti, että tänään oli hänen
hääpäivänsä.

Nähdessään herra Katshukan, jolla oli kädessään morsiusvihko, välähti
hänen mieleensä ajatus: "Siinähän on sulhanen!" Ja katsahtaessaan sen
jälkeen Ataliaan hän ajatteli: "Siinähän on minun morsiuspukuni."

Siinä seistessään hämmästyneenä, silmät selkoselällään ja suu
ammollaan oli hän sekä naurettavan että itkettävän näköinen.

Palvelusväki, vieraat, itse Sohvi-rouvakin eivät voineet hillitä
hilpeyttään. Mutta Atalia astui, majesteetillisena kuin haltijatar,
hänen luokseen, nipisti häntä leuasta oikealla kädellään, jossa oli
valkea hansikas.

"Tänään, sydänkäpyseni", hän sanoi, "saat sallia minun astua
alttarille. Sinun, lapsukaiseni, täytyy odottaa vielä viisi vuotta,
ennenkuin sinut sinne viedään, jos muutoin kukaan tulee sinua sinne
noutamaan." Nyt eivät naiset enää voineet pidättää tirskumistaan.
Voi, kuinka he hymyilivät, vanhat ja nuoret, lapselle, joka oli
antanut tehdä itsestään pilaa!

Timea seisoi kuin kivettynyt ja antoi yhteenpuristettujen nyrkkiensä
vaipua alas. Hän ei punastunut eikä kalvennut. Sen hetken tunteita
ilmaisemaan puuttui häneltä sanoja.

Atalia mahtoi tuntea, ettei tämä julma pila oikein soveltunut hänen
kauneutensa kehyksiksi. Hän koetti lievittää sen vaikutusta.

"Tule tänne, Timea", hän sanoi lapselle; "minä olen vain odottanut
sinua. Tule kiinnittämään morsiushuntu päähäni."

Morsiushuntu!

Timea tarttui jäykin käsin siihen ja astui Atalian luo.

Huntu piti kiinnittää kultaisella nuolella, joka pistettiin tukkaan
kiinni.

Timean käsi vapisi ja nuolta oli sitäpaitsi vaikea kiinnittää. Se
ei tahtonut millään tunkeutua paksuihin hiuksiin. Atalian tehdessä
kärsimättömän liikkeen tunkeutui sen tylsä kärki hieman kauniin
morsiamen ihoon.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi Atalia kiivaasti ja löi Timeaa
kädelle.

Timean kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Joutua toruttavaksi ja
lyödyksi juuri tänä päivänä ja tämän miehen läsnäollessa! -- Kaksi
suurta kyynelkarpaloa kirposi hänen kalpeille poskilleen.

Tosiaankin nämä kaksi pisaraa painoivat alas vaakakupin, joka on
korkeimman tuomarin kädessä ja jolla hän punnitsee kuolevaisille
onnea ja onnettomuutta.

Atalia koetti parannella kiivauttaan sillä kuumeentapaisella
mielenliikutuksella, jossa hän oli. Eiköhän liene anteeksiannettavaa,
jos morsian viime hetkessä on hieman ärtyisä ja hermostunut.
Sulhaspojat ja morsiustytöt olivat jo saapuneet, ja kuitenkin antaa
morsiamen isä odottaa itseään.

Kaikki olivat levottomia, vain sulhanen säilytti levollisuutensa.

Kirkosta oli jo tullut tieto, että pappi oli valmiina odottamassa
morsiusparia; kellojakin jo oli alettu soittaa, niinkuin tavallisesti
tehdään ylhäisten häissä. Atalian povi kohosi kiivaasti harmista,
ettei isä tullut. Toinen lähetti toisensa perästä lähetettiin
linnoitukseen herra Brazovicsia hakemaan.

Vihdoin nähdään akkunasta hänen lasivaununsa. Siinä hän siis on
vihdoinkin.

Morsian menee vielä kerran kuvastimen eteen nähdäkseen, ovatko
hunnun poimut kauniit. Hän asettelee rannerenkaitaan ja helminauhaa
kaulassaan. Sillävälin syntyy portaissa kummallista kolinaa,
aivankuin monta henkilöä yht'aikaa ryntäisi niitä ylös. Viereisestä
salista kuuluu onnettomuutta ennustavia ääniä, tukahtuneita
huudahduksia, jotka kuolevat huulille Kaikki tunkeutuvat ulos
katsomaan.

Morsiusneidot, morsiamen ystävättäret juoksevat myös katsomaan, mitä
on tekeillä. Merkillistä, ettei kukaan tule ilmoittamaan, mitä on
tapahtunut.

Atalia kuulee äitinsä huutavan. No, hänhän nyt aina huutaa silloinkin
kun pitäisi puhua tyynesti.

"Mene sinä toki katsomaan, mitä siellä on", sanoo Atalia sulhaselleen.

Kapteeni menee, ja Atalia jää yksin Timean kera. Tukahutetut,
hiljaiset kuiskaukset ulkona tulevat yhä äänekkäämmiksi. Atalia alkaa
tulla levottomaksi. Sulhanen palaa takaisin.

Hän pysähtyy avoimeen oveen ja sanoo morsiamelleen:

"Herra Brazovics on kuollut."

Morsian huitasee käsivarsillaan ja kaatuu pyörtyneenä taaksepäin.
Ellei Timea olisi ottanut häntä syliinsä, olisi hän satuttanut päänsä
mosaikkipöytään.

Morsiamen kauniit, ylpeät kasvot ovat nyt valkoisemmat kuin Timean.

Ja Timea ajattelee pitäessään Atalian päätä polvellaan: "Kas kuinka
kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!"

Sulhanen jää seisomaan ovelle ja katselee kauan Timean silmiin.
Sitten hän kääntyy nopeasti ympäri ja poistuu yleisen sekasorron
vallitessa talosta.

Hän ei edes vaivautunut nostamaan morsiantaan lattialta.




Kahdeksastoista luku.

TIMEA.


Voi, kuinka kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!...

Hääkemujen sijaan vietettiin hautajaiset.

Ja kirjaillun morsiuspuvun sijaan tuli surupuku.

Musta! Se väri, joka tekee köyhän ja rikkaan samanlaisiksi! Atalia ja
Timea puettiin samalla tavalla -- mustiin.

Ja jospa suru olisi vain siinä, että käy puettuna mustiin!

Herra Brazovicsin kuoltua seurasivat onnettomuuden mustat korpit
lentäen kuin mustat varikset päivää ennen talvimyrskyn alkua pitkissä
riveissä istumaan talojen katoille.

Ensimmäinen korpinrääkyntä oli se, että sulhanen lähetti takaisin
kihlasormuksen. Ei edes hautajaisissa hän näyttäytynyt ojentamassa
tukevaa käsivarttaan morsiamelleen tämän horjahdellessa miltei
tajuttomana arkun jälessä; sillä siinä pikkukaupungissa on tapana
surevien, ovat he sitten köyhiä tai rikkaita, saattaa vainajaa
paljastetuin päin hautuumaalle. Oli paljon ihmisiä, jotka moittivat
herra Katshukaa tästä menettelystä ja jotka eivät tahtoneet nähdä
mitään puolustusta siinä käytännöllisessä syyssä, että sulhanen, kun
herra Brazovics ei puolestaan ollut täyttänyt ehtoa maksaa ennen
häitä sadantuhannen guldenin myötäjäiset, saattoi täydellä oikeudella
katsoa olevansa vapaa sitoumuksestaan. Niitä on nyt kerran sellaisia
ahdasmielisiä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään puolustusta
sellaiselle poisvetäytymiselle.

Senjälkeen tulivat korpit joukottain istumaan Brazovicsin talon
katonharjalle. Toinen velkoja toisensa perästä saapui vaatimaan
saataviaan.

Ja nyt romahti koko korttitalo raunioiksi.

Ensimmäinen velkoja, joka lausui sanan "vararikko!" puhalsi
Brazovicsin talon kumoon. Kerran alkuun päästyään ei lumivyöry
pysähtynyt, ennenkuin oli saapunut vuoren juurelle.

Sulhasen vaatimus saada myötäjäiset ennen häitä osottautui liiankin
perustelluksi. Herra Brazovicsin kauppatoimissa kummitteli niin
paljon näköjään edullisia, mutta itse asiassa tappiota tuottavia
yrityksiä, virheellisiä laskelmia, salattuja sitoumuksia ja
luuloteltuja voittoja, että omaisuus ei riittänyt peittämään velkoja,
kun vihdoin ja viimein tämä sekainen vyyhti oli selvitetty. Eikä
tässä kyllin. Kävi selville, että hän oli hävittänyt huostaansa
uskotut rahat, orpolasten pääomat, kirkolle tehdyt lahjoitukset,
sairashuoneitten kassat ja asiamiesten takaussummat. Aallot yhtyivät
tämän talon katon päällä ja nämä aallot kuljettivat mukanaan lokaa ja
mutaa; jälkeensä ne jättivät -- häpeän.

Timeakin kadotti koko omaisuutensa. Orpolapsen rahoja ei oltu viety
ensinkään kirjoihin.

Joka päivä kävi nyt talossa asianajajia, maistraatin jäseniä,
ryöstöntoimeenpanijoita. He takavarikoivat kaikki laatikot ja
kaapit; he eivät kysyneet naisilta lupaa, sallisivatko nämä heidän
vierailunsa; ilmoittamatta he hyökkäsivät sisään, minä hetkenä
hyvänsä, nuuskivat perin pohjin kaikki huoneet ja panettelivat
ja sadattelivat vainajaa niinkin äänekkäästi, että surevien
naisten täytyi kuulla. Kaikki esineet, mitä talossa oli, otettiin
toinen toisensa perään esiin arvioitavaksi vieläpä taulutkin,
kehyksettömätkin. Eipä edes morsiuspuku ilman morsianta välttänyt
tätä kohtaloa.

Ja niin he määräsivät huutokaupan pitopäivän ja naulauttivat talon
portille tiedonannon, missä kaikki tarjottiin kaupan -- kaikki, ei
edes kaunis, kirjailtu morsiuspuku jäänyt pois luettelosta. Loppujen
lopuksi itse talo, ja kun se oli myyty, saisivat sen nykyiset
asukkaat mennä tiehensä, minne halusivat, ja kaunis Atalia saisi
katsella taivaaseen kysellen, mihin hän tämän jälkeen kallistaisi
ylpeän päänsä.

Niin, mihin?

Hän, konkurssin tehneen petturin tytär, jolle ei oltu jätetty mitään,
ei edes hyvää nimeä, ja jolle ei kukaan tahtonut hyvää -- ei edes hän
itse.

Kaikista omistamistaan kalleuksista oli hän pidättänyt itselleen vain
kaksi arvokasta muistoa, jotka olivat jääneet takavarikoitsijoilta
huomaamatta: erään chalcedonirasian ja takaisinlähetetyn
kihlasormuksen.

Rasian hän oli pistänyt hameensa taskuun; kun hän yöllä oli yksin,
otti hän sen esiin ja katseli siinä säilytettyjä aarteita.

Ne olivat erilaatuisia myrkkyjä. Atalia oli eräällä Italian matkalla
saanut omituisen päähänpiston ostaa rasian. Omistaessaan tällaisen
rasian luuli hän voivansa uhmata koko maailmaa. Hän luuli kykenevänsä
surmaamaan itsensä pienimmästäkin loukkauksesta. Tämä harhaluulo teki
hänet itsevaltiaaksi sekä vanhempiaan että sulhastaan kohtaan. Ellei
kaikessa mukauduttu hänen tahtoonsa, niin olihan hänellä myrkkyrasia.
Hänen oli vain tarvis valita nopeimmin vaikuttava myrkky ja aamulla
hän olisi ruumiina.

Ja nyt oli kiusauksen hetki tullut. Hänen edessään oli koko elämä
lohduttomana erämaana, Isä oli tehnyt lapsestaan kerjäläisen, ja
sulhanen oli hyljännyt morsiamensa.

Atalia oli noussut vuoteeltaan. Hän silmäili avattua rasiaa ja etsi
eri myrkkyjen joukosta.

Mutta nyt hän huomasikin pelkäävänsä kuolemaa. Hänellä ei ollut
kyllin voimaa tehdä itsemurhaa.

Hän tuijotti kuvaansa peilissä. Pitäisikö niin suuri kauneus tuomita
hävitettäväksi?

Hän sulki rasian ja kätki sen jälleen.

Sitten hän otti esiin toisen kalleuden, kihlasormuksen. Siinäkin on
myrkkyä. Ja lisäksi vielä vaarallisempaa. Se tappaa sielun. Mutta
sitä myrkkyä hän on kyllin rohkea imemään itseensä, siksi kunnes se
aivan huumaa hänet. Hän on rakastanut miestä, joka lähetti hänelle
takaisin sormuksen. Hän ei ole pelkästään rakastanut häntä, vaan on
ollut raivoisasti rakastunut häneen.

Myrkkyrasia antaa huonoja neuvoja, sormus vieläkin huonompia.

Atalia alkaa pukeutua. Ei ole ketään, joka voisi auttaa häntä siinä
toimituksessa. Palvelijat ovat lähteneet talosta aikoja sitten ja
rouva Sohvi sekä Timea nukkuvat palvelijain huoneessa, sillä ovet
vierashuoneisiin ovat oikeuden sinetillä lukitut. Atalia ei herätä
heitä, vaan pukeutuu itse.

Hän ei tiedä, mikä aika yöstä on. Ei kukaan vedä enää komeita
seinäkelloja, nyt kun tiedetään niidenkin tulevan myydyiksi. Toinen
osoittaa aamua, toinen keskipäivää.

Samantekevää, mitä kello on. Atalia hakee portinavaimen ja hiipii
yksin talosta jättäen kaikki ovet jälessään selkoselälleen. Keneltä
täällä varastettaisiin?

Ja nyt hän uskaltaa lähteä ilman seuralaista ulos pimeille
kaduille. Ja siihen aikaan olivat Komornin kadut sangen pimeät.
Kolminaisuuspylvään edessä lepatti lyhty, raastuvan portin edessä
toinen ja kolmas päävahdin edustalla, muualla ei missään.

Atalia suuntaa askeleensa "Angliaa" kohti. Se on pahamaineinen
paikka. Kaupungin ja linnoituksen välillä on pimeä aukeama, missä
öiseen aikaan piileskelee kodittomia naisia maalatuin kasvoin ja
takkuisin hiuksin kun heidät on karkoitettu piilopaikoistaan "Pikku
torilla." Atalian on luultavasti kuljettava sellaisten naisten ohitse
mennessään "Anglian" ohi. Mutta nyt hän ei niitä pelkää. Se myrkky,
jota hän on imenyt kultasormuksesta, on poistanut hänestä pelon
kohdata näitä saastaisia olentoja. Lokaa pelätään vain niin kauan
kuin ei itse astuta siinä.

Kadunkulmassa seisoo etuvartija; hänen täytyy koettaa päästä hänen
ohitseen, ilman että vartija huomaisi häntä ja huutaisi hänelle: "Ken
siellä?"

Kulmatalossa on pylväskäytävä, joka johtaa ulos torille. Päivisin
oleskelevat leivänmyyjättäret täällä. Atalia suuntaa kulkunsa tämän
käytävän lävitse päästäkseen pujahtamaan vartian katseiden ohitse
huomaamatta. Käydessään näin nopeasti hän kompastuu johonkin. Se on
ryysyihin puettu nainen, joka makaa poikkipuolin käytävässä aivan
päihtyneenä. Puoleksi eläimellinen olento, jota hän on koskettanut
jalallaan, syytää suustaan mitä likaisimpia kirouksia. Hänestä
välittämättä Atalia astuu esteen yli. Hänen on helpompi olla
päästyään kulmauksen ohitse, Päävahdin, edustalta loistava lyhdynvalo
katoaa hänen silmistään ja nyt, hän on pimeässä puiden alla.

Syreenipensaiden läpi välkähtelee valo valaistusta akkunasta. Tämä
johtotähti johtaa Ataliaa. Siellä on insinööriupseerin asunto.

Atalia tarttui ovenkolkuttimeen, joka oli leijonanpään muotoinen.
Portin päällä oli kaksipäisen kotkan kuva. Hänen kätensä vapisi,
kun hän kohotti sitä kolkuttaakseen ovelle. Hän teki sen kuitenkin.
Koputuksen kuultuaan tuli upseerin palvelija ulos ja avasi oven.
"Onko kapteeni kotona?" kysyi Atalia. Iloinen poika teki irvistäen
liikkeen, jolla tahtoi osoittaa hänen olevan sisällä. Hän oli usein
nähnyt Atalian ja moni hopearaha oli luiskahtanut tämän hienojen
sormien lomitse hänen käteensä hänen viedessään isännältään tuolle
kauniille neidille lahjaksi kukkakimppuja tai varhaiskypsiä hedelmiä.

Kapteeni istui yhä työssä.

Hänen työhuoneensa näytti olevan sisustettu ilman minkäänlaista
ylellisyyttä. Seinillä riippui karttoja ja mittauskojeita.
Ankaran sotilaallinen yksinkertaisuus hämmästytti sisääntulijaa
ja läpitunkeva tupakanhaju, joka oli vetäytynyt huonekaluihin ja
kirjoihin, vieläpä lattiaankin, lemahti vastaan ja tuntui silloinkin,
kun ei poltettu.

Atalia ei ollut milloinkaan nähnyt kapteenin huonetta. Se huoneusto,
johon sulhanen olisi vienyt hänet hääpäivänä, oli varmaankin aivan
toisin sisustettu; mutta jo samana päivänä olivat saamamiehet
takavarikoineet sekä sen että huonekalut. Tätä hän oli nähnyt
vain vilaukselta, akkunasta, kävellessään ohitse äitinsä kanssa
sotilasmusiikin soidessa.

Herra Katshuka hypähti ylös tuoliltaan hämmästyneenä. Hän ei ollut
valmistunut vastaanottamaan naisvieraita. Hänen virkapukunsa kolme
ylimmäistä nappia oli auki, vaikka se oli vastoin sääntöjä, olipa hän
ottanut kaulaltaan jouhisen kaulahuivinsakin voidakseen mukavammin
tehdä työtä.

Atalia pysähtyi oven suuhun kädet riipuksissa ja pää painuneena
rinnalle.

Kapteeni kiirehti hänen luokseen. "Jumalan tähden, neiti! Mitä
aiotte? Kuinka olette joutunut tänne?"

Mutta kapteeni ei syleillyt häntä. "Istukaa, neiti", hän sanoi
viedessään hänet yksinkertaisen nahkasohvan luo. Kapteenin seuraava
tehtävä oli solmia kaulahuivi kaulaansa. Tämän tehtyään hän veti
tuolin sohvan viereen ja istuutui vastapäätä Ataliaa.

"Mitä tahdotte neiti?"

Atalia kuivasi kyyneleensä ja katseli kauan kapteenia loistavin
silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa katseillaan, miksi hän oli
tullut. Eikö kapteeni ymmärtäisi?

Ei, hän ei ymmärtänyt.

Nähdessään nyt olevansa pakotettu puhumaan, hän alkoi vavista kuin
vilutaudin värisyttämänä.

"Herraseni", hän vastasi vapisevalla äänellä, "niin kauan kuin onni
oli minulle myötäinen rakastitte minua. Onko sitä tunnetta vielä
nimeksikään jälellä?"

"Neitiseni", vastasi Katshuka kylmän kohteliaasti, "olen aina
pysyvä ystävänänne ja ihailijananne. Isku, joka kohtasi teitä,
kohtaa minuakin; olemme molemmat kadottaneet kaikki. Minäkin olen
epätoivoissani siitä, sillä minä etsin turhaan pelastavaa ajatusta,
joka voisi elvyttää tuhkaksi palaneet toiveeni. Virka, joka minulla
on, vaatii minulta paljon sellaista, jota en voisi täyttää. Meidän
asemassamme olevien henkilöiden, joilla ei ole omaisuutta, ei ole
luvallista naida."

"Tiedän sen", sanoi Atalia, "enkä suinkaan tahtonut muistuttaa
teille tätä. Me olemme nyt kovin köyhiä, mutta kohtalomme voi saada
yht'äkkiä suotuisan käänteen. Belgradissa asuu eräs isäni rikas
setä, joka meidän piti saada periä; siten meistä piti taas tulla
rikkaita. Minä kyllä odotan teitä; odottakaa tekin minua. Ottakaa
takaisin kihlasormuksenne, viekää minut äitinne luo ja antakaa minun
jäädä luoksenne kihlattuna morsiamenanne. Minä odotan teitä siksi
kunnes tulette minua noutamaan, ja siihen saakka olen oleva äitinne
rakastava tytär."

Herra Katshuka huoahti niin syvään, että hän oli puhaltamaisillaan
sammuksiin edessään olevan kynttilän.

"Oi, neiti", hän sanoi ottaen pöydällä olevan luotilaudan käsiinsä,
"ikävä kyllä se on mahdottomuus. Te ette tunne äitiäni. Hän on
ylväs nainen, luoksepääsemätön luonne. Hän elää erikseen maailmasta
eikä rakasta ketään. Te ette aavista, mitä taisteluja minun on
ollut käyminen hänen kanssaan rakkauteni tähden. Hän on syntyjään
paroonitar eikä ole milloinkaan ollut suostuvainen tähän liittoon.
Eihän hän edes tullut häihimme. Hänen luokseen en voi teitä viedä,
neitiseni. -- Minä olen teidän tähtenne rikkonut välini äitini
kanssa."

Atalian povi kohosi voimakkaasti; hänen kasvonsa hehkuivat. Hän
tarttui uskottoman sulhasen vasempaan käteen, josta puuttui
kihlasormus ja kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan hän kuiskasi
hiljaa ikäänkuin eivät edes mykät seinät saisi kuulla hänen sanojaan:

"Jos te olette minun takiani uhmannut äitiänne, uhmaan minä teidän
tähtenne koko maailmaa."

Katshuka ei rohjennut katsoa kauniin naisen ilmehikkäisiin,
suoraa kieltä puhuviin silmiin. Hän piirteli kädessään olevalla
luotilaudalla mittausopillisia kuvioita pöytään, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sinus- ja kosinusprobleemin avulla ratkaista, mikä oli
erotus rakkauden ja mielisairauden välillä.

Tyttö kuiskasi: "Minä olen jo niin nöyryytetty, ettei mikään häpeä
voi enää alentaa minua. Minulla ei ole mitään kadotettavissa tässä
maailmassa. Ellei _teitä_ olisi, olisin jo tehnyt itsemurhan. Minä en
kuulu itselleni vaan teille. Sanokaa, miten minun on suhtauduttava
teihin. Olen menettänyt järkeni, ja kaikki on minulle yhdentekevää.
Surmatkaa minut, jos tahdotte, enkä minä vastusta."

Mittailiko herra Katshuka luotilaudalla tämän intohimoisen puheen
aikana, mitä hänen oli vastattava?

"Neiti Atalia! Minä puhun teille suoraan totuuden. Olen rehellinen
mies, kuten tiedätte."

Sitä ei Atalia ollut kysynyt.

"Rehellinen ja ritarillinen mies ei halua käyttää väärin naisen
onnettomuutta tyydyttääkseen alhaisia himojaan. Olen valmis antamaan
teille hyvän neuvon hyvänä ystävänänne, ikuisena ihailijananne.
Sanoitte Belgradissa asuvan erään setänne. Matkustakaa hänen
luokseen. Hän on läheinen sukulaisenne, hänen on otettava teidät
ystävällisesti vastaan. Annan teille kunniasanani, etten mene
naimisiin, ja jos joskus vielä kohtaamme toisemme tässä elämässä,
olen aina rinnassani tunteva teitä kohtaan samoja tunteita, joita
vuosikausia olen rinnassani vaalinut."

Katshuka ei valehdellut antaessaan tämän lupauksen.

Mutta hänen kasvoistaan luki Atalia jotakin, jota hän ei sanonut
-- että kapteeni ei enää rakasta häntä eikä ole moniin vuosiin
rakastanut, että hän rakastaa toista ja että hän, syystä että tyttö
on köyhä, kerjäläiseksi tehty, levollisesti voi antaa kunniasanansa
siitä, että ei mene naimisiin.

Tämän luki Atalia uskottoman sulhonsa kylmistä kasvoista.

Ja nyt välähti salama hänen aivojensa läpi. Silmissäkin välähti.

"Tahdotteko", hän kysyi, "tulla huomenna luokseni seurataksenne minua
setäni luo Belgradiin?"

"Tulen", kiirehti Katshuka vastaamaan. "Mutta menkää kotiin nyt.
Oliko joku saattamassa teitä tänne?"

"Tulin yksin."

"Kuinka varomatonta! Kuka nyt saattaa teidät kotiin?"

"Te ette uskalla!" sanoi Atalia katkerasti. "Jos joku sattuisi
näkemään meidät yhdessä tähän aikaan päivästä, mikä häpeä se
olisikaan -- teille! Minä en pelkää. Eihän minulla ole enää mitään
kadotettavissa."

"Palvelijani seuratkoon teitä."

"Hän ei tee sitä. Patrulli vangitsisi hänet kenties. Iltasoiton
jälkeen ei kukaan sotamiehistä saa kävellä kadulla. Minä kyllä löydän
yksinkin kotiin. Siis huomenna!"

"Olen luonanne aamulla kello 8."

Atalia kääriytyi mustaan vaippaansa ja oli jo rientänyt ulos ovesta,
ennenkuin Katshuka oli ennättänyt avata oven hänelle.

Hänestä tuntui siltä kuin kapteeni olisi kiireesti vyöttänyt sapelin
vyölleen heti kun ovi oli sulkeutunut. Aikoiko hän kenties seurata
häntä matkan päässä. "Anglian" kulmassa hän pysähtyi. Ei ketään
tullut jälessä.

Hän riensi eteenpäin kotia kohti.

Ja kiiruhtaessaan pimeitä katuja pitkin hän valmisti aivoissaan erään
suunnitelman. Jos kapteeni vain olisi hänen vieressään vaunussa, jos
hän vain seuraisi häntä Belgradiin, niin olisi hän piankin näkevä,
ettei mikään mahti maailmassa voisi vapauttaa häntä. Kulkiessaan
pylväskäytävän läpi kompastui Atalia taaskin naisolentoon, joka
makasi kivillä. Tällä kertaa se ei kiroillut, eipä edes herännyt.
Miten sikeästi kurjat nukkuvat!

Mutta tullessaan talon portille laskeutui Atalian sieluun
lyijynraskaana ajatus. Jospa kapteeni olikin vain päästäkseen hänestä
luvannut seurata häntä Belgradiin? Jollei hän tulisikaan aamulla, ei
kello kahdeksan eikä myöhemminkään?

Tuskallinen mustasukkaisuus vaikutti ärsyttäen hänen hermoihinsa.

Tultuaan ylös eteiseen hän etsi pimeässä pöydältä siihen jättämäänsä
kynttilää ja tulitikkuja. Näiden asemasta hänen käteensä sattui
veitsi. Terävä lyijykahvainen leikkuuveitsi. Se välkähtelee
pimeässäkin.

Hän tarttui kovasti sen kahvaan ja käveli edestakaisin huoneessa.

Ja silloin juolahti hänen mieleensä ajatus: Jos hän työntäisi tämän
veitsen valkokasvoisen tytön sydämeen, tytön, joka nukkui hänen
vieressään sängyssä, silloin olisi heidän kummankin asia autettu.
Hänet mestattaisiin murhaajana ja siten hän pääsisi pois maailmasta.

Oi, vain yksi puukon pistos valkealla päänaluksella nukkuvaa valkeata
olentoa kohti.

Mutta hän ei nukukaan siellä.

Vasta mentyään huoneeseensa ja siellä astuttuaan Timean vuoteen luo
muistui hänen mieleensä, että tyttö nukkui yhdessä Sohvi-rouvan kera
palvelijoiden huoneessa.

Veitsi putosi hänen kädestään ja nyt hän alkoi pelätä. Hän alkoi
tuntea, miten hyljätty hän oli, kuinka pimeätä oli hänen ympärillään
ja kuinka pimeätä hänen omassa sielussaan.

Hän heittäytyi pukimissaan vuoteelle ja yritti rukoilla.

Mutta sensijaan hänen mieleensä juolahtivat raamatunlauseet Egyptin
maanvaivoista, joita lapsi oli kauhuissaan änkyttänyt luulotellun
hääpäivänsä edellisenä yönä, ja joille hän silloin oli nauranut niin
ivallisesti. Nämä lauseet kaikuivat nyt hänen korvissaan:

Ja kaikki jokien vesi muuttui vereksi -- konnia -- heinäsirkkoja --
kivisateita -- ruttoa -- paiseita!

"Silloin peitti pimeys koko Egyptin maan."

"Ja keskiyöllä löi Herra kuoliaaksi kaikki esikoiset."

Kun hän sulki silmänsä, näki hän sielussaan kaikki nämä näyt, ja
kun viimein raskas uni laskeutui hänen silmäluomilleen ympäröivät
samat unikuvat häntä: verivirrat -- konnajoukot -- heinäsirkkaparvet
-- kivisateet -- rutto -- paiseet -- loputon, läpitunkematon,
lyijyraskas pimeys -- kaikkien esikoisten kuolema.

Rummun pärinä herätti Atalian sikeästä, levottomasta unesta.

Hän oli uneksinut eräästä nuoresta naisesta, joka oli murhannut
kilpailijansa ja joka sitten vietiin mestauslavalle. Hän polvistui
jo lavalla, pyöveli seisoi kirves kädessään hänen takanaan, tuomari
luki julki tuomion. "Jumala on armollinen!" Rumpu pärisi -- ja sitten
Atalia heräsi.

Se oli huutokaupparumpu.

Huutokauppa alkoi.

Oi, tämä rummunpärinä on vielä hirveämpi kuin se, joka antaa merkin
kuolettavaan iskuun mestauslavalla.

Kuinka sydäntäsärkevää on kuunnella kuinka ne esineet, joihin olemme
tottuneet, jotka ovat käyneet meille rakkaiksi ja jotka vielä eilen
olivat omiamme, tarjotaan myytäviksi korkealla äänellä: "Ensimmäinen
kerta,... toinen kerta,... kuka tarjoo enemmän?" Ja sitten
päristetään rumpua ja vasara kolahtaa pöytään.

Ja sitten taas: "Ensimmäinen kerta -- toinen kerta, kuka tarjoo
enemmän?"

Atalia pukeutui surupukuunsa -- ainoaan, joka hänelle oli jätetty --
ja meni etsimään toisia ihmisiä. Talossa oli vain hänen äitinsä ja
Timea. Todennäköisesti hän löytäisi heidät keittiöstä.

He olivat kumpikin olleet jo kauan valveilla ja puettuina.

Sohvi rouva oli paksu kuin tynnyri. Hyvin tietäen, ettei
kukaan tekisi ruumiintarkastusta, hän oli pukenut päälleen
kaksitoista hametta ja pistänyt taskuihin muutamia ruokaliinoja
ja hopealusikoita. Hän tuskin saattoi liikkua. Timealla oli
yksinkertainen arkipukunsa. Hän seisoi lieden ääressä ja keitti
kahvia ja maitoa.

Atalian nähdessään Sohvi-rouva alkoi ääneen nyyhkyttää ja heittäytyi
hänen kaulaansa.

"Oi, rakas, kallis, kaunis lapseni, kuinka meidän onkaan käynyt! Ja
miten on meidän käyvä tästälähtien? Oi, jospa emme milloinkaan olisi
nähneet tätä päivää! Eikö olekin tuo inhoittava rumpu herättänyt
sinut?"

"Eikö kello ole vielä kahdeksaa?" kysyi Atalia. (Keittiössä oleva
kello kävi vielä.)

"Kahdeksaako? Huutokauppahan alkoi kello yhdeksän. Etkö siis kuule?"

"Eikö kukaan ole käynyt täällä?"

"Tyhmä kysymys! Kuka meitä nyt kävisi katsomassa ja päälle päätteeksi
tähän aikaan?"

Atalia ei sanonut sen enempää, vaan istuutui keittiönlavitsalle,
samalle pienelle puulavitsalle, jolla Sohvi-rouva oli kuvaillut
Timealle komeita häämenoja.

Tyttönen valmisti aamiaista, ruskeutti vehnäleipäpalaset hiilillä ja
kattoi keittiönpöydän -- molemmille valtiattarilleen.

Atalia ei kuunnellut kutsua, vaikka Sohvi-rouva pyytämällä pyysi
häntä aterialle.

"Juo rakas, ainoa, kaunis lapseni! Kuka tietää, kuka huomenna antaa
meille kahvia. Koko maailma on meille vihamielinen; kaikki tuttavamme
ja ystävämme pilkkaavat ja kiroavat meitä. Miten meidän käykään?
Miten meidän käykään?"

Huolet eivät kumminkaan estäneet häntä hörppimästä itseensä kahviaan.

Mutta Atalia ajatteli Belgradin matkaa ja odottamaansa matkakumppania.

Sohvi-rouva taasen mietiskeli omituisia itsemurha-ajatuksia ja
kuvitteli mielessään kaikenkaltaisia helppoja kuolintapoja.

"Jospa kahvissa edes olisi nuppineula, niin että tukahtuisin!"

Sen jälkeen hän toivoi silitysraudan putoavan alas hyllyltä ja
musertavan hänen pääkallonsa. Ei hänellä myöskään ollut mitään sitä
vastaan, että Komornin seutuvilla usein tapahtuva maanjäristys
kukistaisi talon aivan äkkiarvaamatta ja hautaisi heidät kaikki
raunioiden alle. Mutta kun nyt ei näyttänyt tapahtuvan mitään tästä
kaikesta eikä Ataliakaan sallinut itseään puhuteltavan oli hänellä
jälellä vain yksi mahdollisuus: suuttua Timealle.

"Tuopa sitten ottaa asian kevyeltä kannalta. Kiittämätön letukka! Ei
hän edes itke. Ja kyllä hänellä on syytä ollakin iloinen. Hän voi
mennä palvelukseen tai ruveta työhön muotikauppiaalle ja elättää
itsensä siten. Hän kenties iloitseekin päästessään siten meistä ja
saadessaan elää omin päin. Mutta odotappas vain, kylläpä vielä joskus
olet muistava meitäkin. Ennenkun vuosi on umpeen kulunut, olet tekevä
katumusta."

Timea ei tosin ollut tehnyt mitään katumisen arvoista, mutta
Sohvi-rouva näki sen hengessä ja hänen suuttumustaan suurempi oli
vain se tuska, jota hän tunsi Atalian tähden.

"Mutta kuinka on sinun käyvä, soma, ainoa lapseni? Kuinka on sinun
käyvä? Kuinka on sinun kauniiden, valkeiden kättesi käyvä?"

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi Atalia, irroittaessaan itsensä
vaikeroivan äitinsä syleilystä. "Katso mieluummin ulos ikkunasta,
tuleeko sieltä joku meille."

"Ei ketään, ei ketään! Kuka meille tulisi?"

Aika kului edelleen. Rummunlyönnit ja huudot seurasivat toinen
toisiaan. Joka kerta kun keittiön kello löi, säpsähti Atalia, mutta
antoi päänsä sitten jälleen painua käden varaan ja tuijotti jäykkänä
eteensä. Hänen poskiensa ruusut alkoivat käydä sinipunerviksi,
hänen huulensa sinertäviksi, sappitautisen oliiviväri tummensi
hänen kauniit kasvonsa. Tuijottavat silmät sinisine renkaineen,
paksut huulet ja käärmemäisesti kokoonrypistetyt kulmakarvat,
jotka muodostivat valkealle otsalle syviä ryppyjä, muuttivat tämän
ihanteellisen kauniin olennon kauhistavaksi irvikuvaksi. Hän istui
siinä kuin langennut enkeli, joka oli syösty alas taivaista.

Oli jo päivällisaika tulossa, eikä hänen odottamansa henkilö
saapunut. Huutokaupan surulliset huudot lähenivät lähenemistään.
Käytiin huoneesta toiseen. Oli alettu kadunpuoleisista huoneista ja
nyt siirryttiin pihanpuoleisiin, jotka päätyivät keittiöön.

Sohvi-rouvassa oli vielä siksi paljon huomiokykyä kaikessa
epätoivossaan, että hän huomasi myynnin käyvän sangen nopeasti.
Tuskin oli tarjottu kaupan jotakin, kun jo rumpu pärisi. "Eikö muuta
tarjota?... yksi, kaksi..." Trrrrmmmm. Ostajat seisoivat ryhmissä
meluten: "Eihän kukaan voi saada mitään ostetuksi. Tuo ihminenhän on
aivan hullu!"

Kukahan se hullu lienee?

Nyt on vain keittiökalusto jälellä, mutta sinne ei edes astuta
sisään. Viereisessä huoneessa huudetaan: "Eikö muuta tarjota?" Rumpu
pärisee. Se on ostettu näkemättä -- hullu ihminen on sen ostanut.

Sekin tuntuu Sohvi-rouvasta ihmeelliseltä, ettei heti riennetä
ottamaan ostettuja esineitä, niinkuin muutoin tavallisesti tehdään
huutokaupoissa. Siellähän heti, kun sänky on ostettu, erotetaan osat
toisistaan ja kannetaan pois. Täällä sitävastoin ei liikuteta mitään
pois paikaltaan.

Seuraa sitten tärkein hetki. Kaikki menevät alas pihalle. Talo
myydään nyt. Ostohaluiset tunkeilevat huutokaupanpitäjän pöydän
ympärillä. Arvioitu hinta huudetaan julki. Silloin joku tekee
matalalla äänellä tarjouksen. Kansanjoukko tulee levottomaksi. Sitten
kuuluu kaunistumisen, hämmästyksen, ivallisen naurun ilmauksia.
"Toden totta, se on hullu ihminen!" Ja sitten poistuvat kaikki
äänekkäästi napisten. "Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Eikö kukaan
tarjoo enemmän? Kolmas kerta!" Rumpu pärisee tämänkin kerran. Talokin
on saanut ostajan.

"No, suloinen, kaunis lapseni, en kuule mitään."

"Mutta, mamma, kuulen varmasti jonkun käytävässä hiipivän tännepäin
varpaillaan."

Todenteolla lähestyykin joku miltei kuulumattomin askelin. Ovelle
kolkutetaan niinkuin kohteliaan vieraan tapa on tehdä pyytääkseen
sisäänpääsyä ja odottaessaan, kunnes huudetaan: "Sisään!" Ja nyt
vasta ovi avautuu ja hattu kädessään kohteliaasti kumartaen astuu
sisään -- Mikael Timar von Levetinczy.

Kumarrettuaan naisille Mikael jää oven suuhun. Atalia nousi seisomaan
hämmästyneenä ja vihaa säihkyvänä. Sohvi-rouva väänteli käsiään
ja katseli häntä väikkyen toivon ja pelon välillä. Timea katseli
levollisena ja lempeänä häntä silmiin.

"Minä", alkoi Timar, lähettäen tämän "minä"-sanan niinkuin paavi
bullassaan tekee, "minä olen nyt laillisessa järjestyksessä
kuulutetussa huutokaupassa huutanut tämän talon sekä kaikki, mitä
siinä on myytävänä. Minä en ole ostanut sitä itseäni varten, vaan
antaakseni sen hänelle, joka yksinään ei ole myytävänä, mutta joka
minulle on ainoa aarre maailmassa. -- Timea-neiti, tästä päivästä
lähtien on tämä talo oleva teidän. Kaikki, mitä siinä on, kuuluu
teille sellaisena, kuin se on; vaatteet kaapeissa, korut laatikoissa,
hevoset talleissa ja arvopaperit kassakaapissa, sellaisina kuin
oikeuden takavarikoitsijat ne tapasivat. Kaikki on siirretty teidän
nimellenne, ja kaikki saamamiehet on tyydytetty. Tästä päivästä
lähtien olette te talon hallitsiatar -- ottakaa se vastaan lahjana
minulta. Ja jos tässä talossa olisi pieni sija rauhalliselle
ihmiselle, joka olisi teille vaivaksi vain jumaloimisellaan ja
ihailullaan, ja jos tahtoisitte antaa sen sijan minulle, jos teidän
sydämenne olisi pieni turvapaikka minun sydämelleni ja jos te
tahtoisitte vastaanottaa käteni, niin olisin _ylen_ onnellinen ja
lupaisin teille, että koko elämäni päämäärä olisi tehdä teidät niin
onnelliseksi, kuin te teette minut."

Timean kasvot hehkuivat näitä sanoja lausuttaessa neitseellistä
loistoa.

Niissä yhtyi sanoin kuvaamaton tuska, jalo kiitollisuudentunne ja
pyhä uhrautuvaisuus kirkasti niitä.

"Kolme kertaa... Kolme kertaa..." änkyttivät hänen huulensa saamatta
lausutuksi sanaakaan. Vain sisällään hän tunsi, mitä hän tahtoi
sanoa. Tämä mies oli niin usein pelastanut hänet. Hän oli aina ollut
niin hyvä häntä kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut pilkannut häntä, ei
milloinkaan imarrellut häntä. Ja nyt tämä mies antaa hänelle kaiken,
mitä hänen sydämensä halajaa.

Kaiken? Oi, yhtä vain ei.

Mutta se on jo kadotettu kerta kaikkiaan, se kuuluu toiselle.

Timar odotti levollisena vastausta. Tyttö oli kauan vaiti.

"Älkää vastatko miettimättä Timea-neiti", sanoi Mikael. "Minä
kyllä odotan, kunnes te olette tehnyt päätöksenne. Tulen takaisin
huomenna tai viikon perästä tai koska muutoin haluatte antaa minulle
vastauksen. Te olette joka tapauksessa oleva kaiken sen omistaja,
mitä minä olen antanut teidän huostaanne; en ole pannut siihen mitään
ehtoja; kaikki on jo, kuten sanottu teidän nimellänne. Ellette halua
enää nähdä minua tässä talossa, niin on teidän vain sanottava sana.
Miettikää viikko, kuukausi taikka vaikka vuosikin vastaustanne."

Timea astui nyt päättäväisen näköisenä lieden äärestä, jonne molemmat
toiset naiset olivat työntäneet hänet, ja lähestyi Mikaelia. Hänen
kasvonsa kuvastivat kypsynyttä vakavuutta, joka antoi kasvoille
naisellisen arvokkuuden. Onnettomasta hääpäivästä lähtien hän
oli muuttunut lapsesta naiseksi. Hän oli muuttunut vakavaksi ja
hiljaiseksi. Hän katseli Mikaelia levollisesti silmiin sanoen:

"Olen jo punninnut asian."

Sohvi-rouva odotti kateellisen vahingoniloisena Timean vastausta.
Oi, jospa hän sanoisi Timarille: "Minä en välitä sinusta. Mene
tiehesi!" Tuollaiselta tyttöhupakolta, jonka pää oli sullottu täyteen
rakkautta erääseen toiseen kauniiseen mieheen, saattoi odottaa
sellaista vastausta. Ja jos Timar silloin kostaakseen sanoisi näin:
"No, ole sitten kuin olet; et saa taloa etkä kättäni; annan kummankin
Atalia-neidille." Ja jospa hän sitten naisikin Atalian! Niinkuin
ei ennen olisi kuultu sellaista että arvossa pidetyn kosijan olisi
ensiksi hylännyt ylpeä neiti ja sitten kosija heti harmissaan olisi
pyytänyt kotiopettajattaren tai kamarineiden kättä ja nainut hänet.

Sohvi-rouvan toiveen ei kuitenkaan pitänyt toteutua.

Timea ojensi kätensä Timarille sanoen matalalla, vakavalla äänellä:

"Otan teidät miehekseni."

Mikael tarttui ojennettuun käteen -- ei tulisesti kuten rakkautta
uhkuva nuorukainen, vaan kunnioittavasti kuten mies -- ja katsoi
kauan tytön taivaallisen ihaniin silmiin. Ja tyttö salli hänen katsoa
sielunsa syvyyteen.

Timea toisti sanansa.

"Otan teidät miehekseni ja tahdon olla teille uskollinen,
tottelevainen puoliso. Yhtä vain pyydän teiltä. Ettehän kiellä
minulta sitä."

Onni saattoi Timarin unohtamaan itsensä; hän unohti, ettei kauppiaan
milloinkaan pidä allekirjoittaa tyhjää paperia.

"Oi, puhukaa! Mitä vain toivotte, se on tapahtuva."

"Rukoilen sitä", sanoi Timea, "että te, minun tultuani teidän
vaimoksenne ja tämän talon jouduttua teidän omaksenne ja minun
tultuani tämän talon valtiaaksi sallitte minun pitää luonani
kasvatusäitini, joka otti minut vastaan isättömänä ja äidittömänä
lapsena, ja kasvatussisareni, jonka rinnalla olen kasvanut suureksi.
Pitäkää heitä äitinäni ja sisarenani ja olkaa niin ystävällinen
heille kuin..."

Kyynel kohosi tahtomatta Timarin silmiin.

Timea huomasi petollisen kyyneleen, tarttui hänen oikeaan käteensä
molemmin käsin ja teki uuden hyökkäyksen hänen yllätettyyn sydämeensä.

"Teettehän, mitä pyydän? Ja annattehan Atalialle takaisin sen, mikä
hänelle kuuluu: hänen kauniit vaatteensa ja hänen korunsa? Ja hän saa
asua meidän kanssamme, ja te käyttäydytte häntä kohtaan niinkuin hän
olisi minun lihallinen sisareni, niinhän? Ja Sohvi-äitiä te kutsutte
myös äidiksi, kuten minäkin?"

Sohvi-rouva alkoi nyt nyyhkyttää äänekkäästi. Hän vaipui polvilleen
Timean eteen ja peitti hänen kätensä, vaatteensa, vieläpä jalkansakin
yhä uudelleen suudelmilla sitä tehdessään änkyttäen katkonaisia,
käsittämättömiä sanoja.

Timar kuivasi kyyneleen silmästään ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä täysin oma herransa, ja hän näki taas selvästi,
kauas eteenpäin, kuten hän aina ratkaisevalla hetkellä näki; seikka,
joka korotti hänet niin usein kilpailijoidensa yläpuolelle. Tässä
tuli hänelle avuksi nopsa käsityskyky. Silmänräpäyksessä se hänelle
kuiskasi, mitä oli tehtävä, jotta voitaisiin ehkäistä vahingollisia
seurauksia.

Hän sulki Timean molemmat kädet omiinsa.

"Te olette jalo, Timea! -- sallittehan minun tästä lähtien kutsua
teitä vain etunimellänne? -- enkä minä ole saattava teidän sydäntänne
häpeään. Nouskaa, Sohvi-äiti; älkää itkekö! Sanokaa Atalialle, että
hän tulisi lähemmäs. Tahdon tehdä vielä enemmän kuin Timea pyysikään
-- miellyttääkseni häntä ja teidän molempien hyväksi. Minä en
ainoastaan anna Atalialle turvapaikkaa täällä, vaan oman onnellisen
kodin. Minä annan hänen sulhaselleen takuun hänen myötäjäisistään,
samasta summasta, jonka hänen isä-vainajansa lupasi hänelle. Olkoot
he onnellisia keskenään!"

Timarin kaukonäköinen katse näytti hänelle asioita, jotka vielä
olivat näköpiirin ulkopuolella, ja hän ajatteli, ettei mikään uhri
olisi liian suuri, jos vain sillä voisi poistaa heidät talosta,
Timean läheisyydestä, ja saadakseen aikaan liiton komean kapteenin ja
kauniin Atalian välillä.

Mutta nyt tuli hänen vuoronsa saada osakseen suuteloja ja
kiitollisuudenosoituksia ylenpalttisesti Sohvi-rouvalta.

"Oi, herra von Levetinczy! Oi, kallis, rakas, jalomielinen herra von
Levetinczy, antakaa minun suudella teidän käsiänne, jalkojanne ja
teidän viisasta päätänne!"

Ja hän tekikin niinkuin hän oli ohjelmassaan luvannut ja suuteli sen
lisäksi hänen olkapäitään, takinkaulustaan ja selkäänsä. Lopuksi
hän sulki Mikaelin ja Timean syliinsä ja antoi heille lämpimän
siunauksensa: "Tulkaa yhdessä onnellisiksi!"

Oli mahdotonta olla hymyilemättä rouvaraukan ilon ilmauksille.

Mutta Atalia pilasi heidän kaikkien ilonsa.

Ylpeänä kuin paha enkeli, jota kehotetaan tekemään katumusta,
mutta joka mieluummin tahtoo joutua kadotukseen kuin kukistaa
ylpeytensä, hän kääntyi poispäin Timarista ja sanoi mielenliikutuksen
tukahuttamalla äänellä:

"Kiitän teitä, herraseni! Mutta minä en tahdo tässä enkä tulevassa
elämässä tietää mitään herra Katshukasta. En milloinkaan tahdo tulla
hänen vaimokseen; jään tänne Timean luo -- hänen piiakseen."




Yhdeksästoista luku.

ALABASTERIPATSAAN HÄÄT.


Timar tunsi olevansa ylen onnellinen saadessaan olla Timean kihlattu
sulhanen.

Tytön haltiatarmainen kauneus oli heti heidän ensi kertaa
kohdatessaan valloittanut hänen sydämensä. Hän ihaili häntä. Hänen
lempeä luonteensa, jota hän sittemmin oppi tuntemaan, saavutti hänen
kunnioituksensa. Arvoton pila, jota Brazovicsin talossa hänestä
tehtiin, oli herättänyt hänen ritarillisen osanottonsa. Kapteenin
kevytmielinen hakkailu oli sytyttänyt hänen mustasukkaisuutensa.
Kaikki tuo kuuluu rakkauteen.

Nyt hän oli saavuttanut toiveittensa päämäärän. Kaunis tyttö oli
hänen omansa. Tyttö tulisi hänen vaimokseen.

Ja sitäpaitsi on hänen sielustaan poistunut raskas taakka --
itsesyytös.

Sillä siitä päivästä alkaen, jolloin Timar löysi Ali Tshorbadshin
aarteet uponneesta laivasta, oli hänen mielenrauhansa poissa. Aina
kun hänen liikeyrityksensä oli onnistunut kuului hänen rinnassaan
syyttävä ääni: "Ei mitään tästä kaikesta kuulu sinulle, sinä olet
anastanut isättömän ja äidittömän lapsen omaisuuden. Sinäkö olisit
onnen suosikki? Se ei ole totta! Köyhien hyväntekijä? Valhetta!
Kultapoika? Ei ole totta! _Sinä olet varas_!"

Nyt on tämä juttu päättynyt. Tuomari hänen sisimmässään julistaa
vapauttavan sanan. Orpotyttö, jolta omaisuus on varastettu, saa sen
takaisin kaksinkertaisena. Se, mikä kuuluu hänen puolisolleen, kuuluu
hänellekin. Hän ei ole milloinkaan saava tietää, että tämän suuren
omaisuuden perustana kerran on ollut hänen omaisuutensa; hän vain
tietää sen nyt kuuluvan hänelle. Siten on kohtalo sovitettu.

Mutta onko se todella sovitettu?

Timar ei ajatellut sitä, että hän aarteiden kera antoi Timealle
kaupan päälle itsensä ja pyysi siitä vastineeksi tytön sydämen -- hän
ei ajatellut tämän olevan petosta, väkivaltaa.

Timar tahtoi kiirehtää häitä. Hänen mielestään oli ajanhukkaamista
hankkia myötäjäisiä ja järjestää asuntoa. Hän oli jo ostanut kaikki
valmiina Wienistä. Timean hääpuvun olivat kuuluisat ompelijat
valmistaneet eikä morsiamen tarvinnut itse kirjailla sitä kuutta
viikkoa kuten sitä toista. -- Tämä kaksinkerroin onnettomuutta
tuottanut puku oli kätketty erääseen seinäkaappiin, jota ei
milloinkaan avattu. Sieltä ei kukaan ole ottava sitä esiin.

Mutta toisia esteitä, kirkollista laatua olevia, asettui tielle.
Timea ei vielä ollut kastettu.

Olihan luonnollista, että Timar toivoi, kun nyt Timea kerran
kääntyisi kristinuskoon, hänen kääntyvän protestanttiseen uskoon,
jotta he voisivat yhdessä käydä jumalanpalveluksessa.

Mutta nyt vaativat tietysti protestanttiset papit kääntymyksen
välttämättömänä ehtona, että tytön oli ensinnä tutustuttava kirkon
uskonkappaleisiin.

Ja koska protestanttisessa kirkossa ei niinkuin katolisessa riitä
se, että nähdään ja kuullaan, vaan on myös ymmärrettävä, niin
täytyi neidon nauttia jonkun aikaa opetusta niissä aineissa, joita
on välttämättä tunnettava, voidakseen tulla vakuutetuksi siitä,
miten paljon järkevämmät ja omistamisen arvoiset ne opinlauseet
olivat, joita hänen vast'edes oli seurattava, verrattuina niihin
harhaoppeihin, joissa hän oli kasvanut.

Mutta tässä kohtasi suuri vaikeus. Islamin oppi ei dogmeissaan
ensinkään koskettele naissukupuolta. Muhamettilaisnaiset eivät
ole seurakunnan jäseniä. Heidän ei sallita ottaa osaa miesten
jumalanpalvelukseen; heille ei "Merab" taulu, joka osoittaa
Mekkaa kohti, merkitse mitään; heidän ei ole pakko pestä itseään
ei "Abdestan"-, "Güzul"- eikä "Tüseret"-juhliksi; he eivät
vietä Ramazan-paastoa eikä Beiram-juhlaa; he eivät myöskään tee
pyhiinvaellusretkiä Mekan Kabaan, he eivät suutele synneistä
puhdistavaa kiveä, eivätkä juo Zenzemen kaivosta; papit eivät
vihkineet, eivätkä opettaneet eivätkä konfirmeeranneet heitä eivätkä
antaneet heidän ripittää itseään; heillä ei edes ollut sielua. Enkeli
Asrael, joka erottaa sielun ruumiista, ei tule heidän luokseen
kuoleman hetkellä; enkelit Monkai ja Nakir eivät kuulustele heiltä
kuoleman jälkeen, mitä hyvää ja pahaa he ovat tehneet elämässään.
Heitä ei kylvötetä Ismül-kaivossa eikä heitetä Morhut luolaan; enkeli
Israfilin tuomiopasuuna ei herätä heitä kuolleista; heidän otsalleen
ei kirjoiteta sanaa "mumen" (uskollinen); he eivät juokse Alsiratin
sillan yli eivätkä myöskään putoa seitsenkertaiseen helvettiin,
missä Gehennassa vielä on inhimillinen ilmalämpö, jotavastoin kaikki
seuraavat osastot, Ladhana, Hosama, Szair, Szakar, Jahim ja Al
Harija, ovat asteen kuumempia kuin muut. Tätä kaikkea ei naisten
tarvitse pelätä, mutta he eivät myöskään pääse paratiisiin, suuren
Tuba-puun varjoon, sillä siellä eivät miehet heitä enää tarvitse;
siellä odottavat heitä ikuisessa nuoruudessa kukoistavat "hourikset"
seitsemänkymmentä seitsemän kutakin kohti. Muhamettilaisen mielestä
on nainen vain kukka, joka kuihtuu ja pudottaa lehtensä; hänen
sielunsa on kukan tuoksu, jonka tuuli vie muassaan, ja siihen kaikki
loppuu.

Arvon herra sai miltei ylivoimaisen tehtävän koettaessaan saada
Timeaa tajuamaan uskonnon perustotuuksia. Hän oli jo käännyttänyt
monta juutalaista ja katolilaista, mutta turkkilaista tyttöä hän ei
ennen ollut yrittänyt käännyttää.

Ensimmäisenä päivänä, kunnianarvoisan isän selittäessä autuutta
tulevaisessa elämässä ja kertoessa, miten ne, jotka olivat kuuluneet
toisilleen tässä elämässä, tulisivat löytämään toisensa, teki tyttö
sen kysymyksen, kohtaisivatko ne toisensa, jotka pappi on yhdistänyt
vai ne, jotka ovat rakastaneet toisiaan.

Tämä oli monimutkainen kysymys, johon kunnianarvoisa herra kuitenkin
puritaniselta näkökannaltaan vastasi kutakuinkin tyydyttävästi
siten, että koska ei ole ajateltavissa, että voisimme rakastaa
jotakin muuta, kuin sitä, johon pappi on meidät yhdistänyt, ja koska
toisaalta on mahdotonta, että emme rakastaisi sitä, johon pappi on
meidät yhdistänyt, niin on raamatun sana tässäkin aivan oikea.

Mutta hän varoi kertomasta herra Timarille tästä mitään.

Seuraavana päivänä kysyi Timea häneltä, tulisiko hänen isänsä, Ali
Tshorbadshi, myöskin sinne toiseen maailmaan, minne hänkin.

Tähän vaikeaan kysymykseen ei hänen kunnianarvoisa korkeutensa
todellakaan voinut antaa mitään tyydyttävää vastausta.

"Mutta, minä tulen kai sielläkin olemaan herra Levetinczyn puoliso?"
kysyi Timea sangen uteliaana.

Siihen kysymykseen osasi pappi jo nyt lohduttaen vakuuttaa näin
varmasti käyvän.

"No, silloin minä pyydänkin herra Levetinczyltä, kun me yhdessä
menemme taivaaseen, että hän jättää pienen sijan isälle, niin että
hänkin saa olla meidän kanssamme. Ja sitähän hän ei toki voi minulta
kieltää, eihän?"

Nyt raapi hänen korkea-arvoisuutensa korvantaustaansa ja
selitti esittävänsä tämän arkaluontoisen kysymyksen yleisen
kirkolliskokouksen ratkaistavaksi.

Kolmantena päivänä hän sanoi Timarille, että olisi kai parasta nyt
jo kastaa ja vihkiä neiti. Jälellä olevat uskontotuudet saisi hänen
herra miehensä selittää hänelle.

Seuraavana sunnuntaina tapahtuikin pyhä toimitus. Tällöin oli Timea
ensi kerran protestanttisessa kirkossa.

Tämä yksinkertainen rakennus valkeaksi kalkittuine seinineen ja
saarnatuoleineen, jossa ei näkynyt mitään kuvan veistoksia eikä
kultauksia teki hänen mieleensä aivan toisen vaikutuksen kuin se
toinen kirkko, josta häijy poika ajoi hänet ulos hänen kerran
hiivittyään sinne. Siellä oli kullattu alttari, suuret vahakynttilät
paloivat hopeaisissa kynttiläjaloissa, kaikkialla seinillä riippui
kuvia, pyhää savua tuntui ilmassa, salaperäisiä lauluja kuului, ja
kellojen soidessa laskeutuivat kaikki ihmiset polvilleen -- ja kaikki
sellainen vaikuttaa mielikuvitukseen. Mutta täällä istuvat miehet
ja naiset erotettuina eri penkkiriveissä, jokaisella on virsikirja
edessään, ja kun kanttori alkaa laulaa, yhtyy koko seurakunta lauluun
ja laulaa virren loppuun.

Ja sitten seuraa yleinen hiljaisuus; pappi nousee korkeaan
saarnatuoliin ja alkaa puhua ilman mitään juhlallisia toimituksia;
hän ei laula, hän ei juo kalkista, hän ei osota mitään pyhää
esinettä, vaan puhuu keskeyttämättä. Timea ei käsitä, mitä hän
puhuu. Hän vain ihmettelee, ihmettelee sitä, että kirkossa istuu
kolme penkillistä täpötäynnä naisia, jotka eivät puhu mitään,
eivät avaa suutaan; toinen naapuri ei edes uskalla kuiskata toisen
korvaan. Kauhea kirkkojärjestys! Kolme legioonaa naisia, jotka ovat
kokonaiseksi kahden tunnin ajaksi tuomitut olemaan vaiti! Olisipa
heidän edes lupa huutaa "amen" saarnan jälkeen!

Timea istuu ensimmäisessä penkissä ensimmäisen kirkkoraadin jäsenen
rouvan vieressä. Tämä on hänen toinen kumminsa. Toinen on hänen
miehensä.

Ei edes itse kastetoimituksessa ilmene mitään juhlamenoja, jotka
saattaisivat mielikuvituksen toimintaan. Korkea-arvoinen herra
puhuu kastemaljan ääressä viisaita sanoja. Vihdoin loppuu sekin
puhe. Kastettava kumartuu kastemaljan yli ja pappi kastaa hänet
Pyhän Kolmiyhteyden nimeen "Susannaksi." -- Tämän nimen ovat kummit
määränneet hänelle.

Senjälkeen puhuu pappi kummeille muistuttaen heitä heidän
velvollisuuksistaan. Kirkkoraadin jäsenen rouva vie kummityttärensä
takaisin penkkiin ja nyt kumartuu koko seurakunta rukoilemaan; mutta
vain pappi rukoilee ääneen, kaikki muut hiljaa itsekseen. Ja Timea
ihmettelee hiljaa mielessään, miksi hänet on kastettu "Susannaksi",
kun hän oli ollut aivan tyytyväinen entiseen nimeensä. Rukouksen
loputtua alkaa lukkari virren: "Oi, Israelin Jumala", mikä panee
Timean hiljaisuudessa ihmettelemään, onko hänet kenties kastettukin
juutalaiseksi.

Vihdoin häipyvät kaikki hänen epäilyksensä kun hänen
korkea-arvoisuutensa, nuorempi pappi, nyt astuu saarnatuoliin ja
hyvin kauniisti puhuttuaan ottaa kirjastaan esiin paperin ja lukee:
"Täten kuulutetaan, että korkea- ja vapaasyntyinen herra Mikael Timar
von Levetinczy, reformeeratun kirkon jäsen, on kihlannut siveän
neidon, neiti Susanna Timea Tshorbadshin, korkea- ja jalosukuisen
herra Ali Tshorbadshi-vainajan tyttären ja samoin reformerattua
kristinuskoa."

Eivätkä nuo kolme legioonaa naisia sano nytkään mitään!

Timeakin tyytyy siihen mitä on tapahtunut.

Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen täytyi kulua vielä kaksi viikkoa
ennenkuin häät voitaisiin viettää. Mikael oli näiden kahden viikon
aikana joka päivä Timean luona. Tyttö otti hänet aina vastaan
vilpittömällä ystävällisyydellä. Mikael oli onnellinen ajatellessaan
edeltäkäsin tulevaisuutta.

Milloin hyvänsä hän tulikin Timean luo, kohtasi hän aina Atalian
morsiamensa luona. Atalia silloin tavallisesti lausui jonkun
verukkeen päästäkseen pois huoneesta ja hänen sijaansa ilmestyi
Sohvi-rouva.

Sohvi-rouva piti hänelle ylistyspuheita hänen morsiamensa
rakastuneisuudesta, kuinka usein hän puhui hyvästä, rakkaasta
Mikaelistaan, joka oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta "Pyhällä
Barbaralla", joka oli pelastanut hänet haaksirikosta ja turkkilaisten
vankeudesta, joka hänen takiaan oli hypännyt veteen, noutanut
hänet uppoavasta laivasta, ja sitten uuden kerran oli sukeltanut
syvyyteen pelastaakseen Timealta unohtuneen lippaan jossa hänen koko
omaisuutensa säilytettiin. Tuo hyvä, rakastettu Mikael oli huvittanut
häntä saduilla, kun oli kuljettu vaarallisten paikkojen ohi, hän
oli valmistanut Timealle turvapaikan yksinäisellä saarella ja oli
hoitanut häntä hänen sairautensa aikana laivassa. Ilman Timaria olisi
Timea kai kuollut.

Sohvi-äiti tiesi kaikista pikkuseikoistakin, joita ei kukaan muu kuin
Timea ollut voinut kertoa hänelle ja Mikael tunsi olevansa onnellinen
siitä, että Timea vielä muisteli niitä. Siinä, että tyttö oli
kertonut Sohvi-rouvalle kaiken tämän, näki Timar todistuksen siitä,
että tyttö vielä rakasti häntä.

"Oi, jospa tietäisitte, rakas Levetinczy, kuinka tyttö on kiintynyt
teihin!"

Eikä Timea ollut hämillään kuullessaan Sohvi-rouvan sanovan niin.
Hän ei ollut tahtovinaan edes kainosti väittää vastaan mitään, mutta
hän ei myöskään vakuuttanut väitteen todenmukaisuutta kainosti
punastumalla. Hän näytti hiljaiselta, totiselta ja mukautuvaiselta.
Hän salli Timarin pitää kättään omassaan ja katsoa häntä kauan
silmiin. Ja Timarin tullessa ja mennessä puristi tyttö hänen kättään
hymyillen hänelle.

Ja joka päivä tiesi Sohvi-rouva kertoa Timarille jotakin uutta, jota
Timea oli kertonut hänestä. Timar saattoi kuvitella olevansa se
onnellinen, jota tämä nainen saattoi rakastaa.

Tulipa vihdoin hääpäivä.

Suuret joukot häävieraita kokoontui etäisiltä seuduilta. Kadulla
näkyi pitkät vaunujonot samoinkuin tuona onnettomuuspäivänä; mutta
tällä kertaa ei tapahtunut mitään onnettomuutta.

Sulhanen vei morsiamen kirkkoon entisestä Brazovics'in talosta,
joka jo oli tämän omaisuutta; mutta hääjuhla oli valmistettu
sulhasen kotona. Sohvi-äiti ei antanut riistää itseltään huvia olla
juhlavalmistuksien ylivalvoja. Atalia jäi kotiin ja akkunaverhon
taakse piiloutuneena katseli hän samasta akkunasta, josta hän oli
tähystellyt sulhonsa saapumista onnettomuuspäivänä, kuinka pitkä jono
vaunuja, joissa olivat vieraat, morsiusneidot, marsalkat, morsian ja
sulhanen lähti liikkeelle. Ja siellä hän odotti myös siksi kunnes
vaunut taas vierivät Brazovicsin talon ohi -- nyt istuivat morsian ja
sulhanen samoissa vaunuissa -- ja seurasi heitä silmillään. Ja jos
koko seurakunta äskettäin oli rukoillut vastanaineiden puolesta, niin
hänkin varmasti lähetti rukouksen heidän jälkeensä...

Timean mielestä ei vihkimistoimitus ollut niin komea, kun Sohvi-äiti
oli kuvaillut sen olevan. Papilla ei ollut kultaista hiippaa
päässään, ei myöskään kultakirjoista messukasukkaa; hän ei pitänyt
mitään hopeakruunuja morsiusparin pään päällä kruunatakseen heidät
toinen toisensa hallitsijoiksi; yhtä vähän laulettiin heille. --
Sulhanen oli puettu samettitakkiin, sellaiseen, jommoisia aateliset
siihen aikaan käyttivät, joka oli untuvalla koristettu ja soijilla
varustettu. Hän oli komean näköinen, mutta hänen päänsä oli koko
ajan painuksissa; hän ei vielä ollut tottunut pitämään sitä niin
ylväästi pystyssä, kuin aateliston juhlapuvussa olisi pitänyt pitää.
-- Ei sitäkään ihastuttavaa toimitusta seurannut, jolloin morsian ja
sulhanen peitettiin silkkipeitteeseen, jonka alla he ensin olivat
yksin, mutta sitten tarttui pappi heidän käsiinsä ja kuletti heitä
kolme kertaa alttarin ympäri. Tämäkin oli jätetty pois. Samoin
oli jätetty pois juominen yhteisestä pikarista ja pyhä suudelma
alttarin edessä; täällä ei edes ollut kultaista alttaria. Täällä
ei itse asiassa ollut mitään; vain mustapukuinen pappi, joka puhui
hyvin järkeviä sanoja, joissa ei ollut ensinkään sitä viehätystä
kuin sanoissa "Gospodi pomiluj." He eivät edes polvistuneet toinen
toisensa viereen; he antoivat lupauksensa seisten. Protestanttinen
vihkimistoimitus ei tehnyt mitään vaikutusta tytön itämaiseen,
ärsytystä himoitsevaan mielikuvitukseen.

Ja Timea ei ymmärtänyt muuta kuin ulkonaiset juhlamenot.

Kenties tulee ymmärtämys ajan mukana.

Loistava hääjuhla oli lopussa. Vieraat lähtivät pois, ja morsian jäi
sulhasen kotiin.

Kun Timar vihdoinkin oli kahden Timean kanssa, kun hän istui tytön
vieressä pitäen tämän kättä omassaan, tunsi hän sydämensä värisevän
ja väristys kävi lävitse hänen koko ruumiinsa.

Tämä ääretön aarre, joka oli ollut hänen kaikkien toiveittensa
päämaali, tämä oli nyt hänen omansa. Hänen on vain tarvis ojentaa
kätensä vetääkseen hänet povelleen. -- Hän ei uskalla sitä tehdä. --
Hän on kuin lumouksessa.

Rouva, hänen armonsa, ei tunne mitään Timarin läheisyydestä. Hän ei
vapise, ei hehku.

Jospa tyttö vain kerrankin hämillään loisi alas katseensa, Mikaelin
käden koskettaessa hänen olkapäitään; jospa vain hänen valkeat
kasvonsa kerrankin kauniisti punastuisivat, niin olisi lumous
lauennut. Mutta hän on kylmä ja tyyni ja himoton kuin unissakävijä.

Mikael näkee edessään saman olennon, jonka hän onnettomuusyönä oli
pelastanut kuolemasta, joka silloin istui vuoteen reunalla hänen
edessään kuin alttarikuva, josta kylmyyden säteet huokuvat katsojaan,
jonka kasvot eivät muuttuneet, silloin kun hänen yöpukunsa valui alas
olkapäiltä, ei edes silloin kun Timar sanoi hänelle hänen isänsä
kuolleen.

Eikä nytkään Timarin kuiskatessa hänen korvaansa:

"Rakkahin!"

Tyttö on alabasteripatsas. -- Patsas, joka kumartuu, kääntyy ja antaa
myöten, mutta ei elä. Hän katselee Timaria, mutta hänen katseensa ei
rohkaise eikä myös ilmaise minkäänlaista kauhua. Timar saattaa tehdä
hänelle mitä tahtoo. Tyttö mukautuu siihen, että Timar irroittaa
hänen kauniit, kiiltävät hiuksensa ja antaa aaltoilevien kiharoiden
valua hänen hartioilleen; tyttö mukautuu siihen, että Timarin huulet
lähestyvät hänen valkeita kasvojaan, että hänen kuuma hengityksensä
koskettaa hänen kasvojaan; mutta hän ei sytytä mitään hehkua niihin.

Mikael uskoo lumouksen haihtuvan, jos hän puristaa tuon jääkylmän
olennon povelleen; mutta aikoessaan täyttää aikomuksensa värisyttää
häntä vieläkin kiivaampi väräys. Hän ponnahtaa takaisin, ikäänkuin
hän olisi tekemäisillään rikoksen, jota vastaan luonto, hänen
suojelusenkelinsä, jokainen tunteellinen hermo kapinoi.

"Timea", hän sanoo hyväillen kuiskaten, "tiedätkö, että sinä olet
minun vaimoni?"

Timea katsoo häntä silmiin ja vastaa:

"Tiedän."

"Rakastatko sinä minua?"

Silloin hän luo hämmästyneenä ylös suuret, tummat katseensa ja kun
Timar katsoo niihin, tuntuu hänestä niinkuin hän saisi katsahtaa
tähtitaivaan kaikkiin salaisiin kätköihin. Senjälkeen sulkeutuvat
jälleen silmien pitkät silkkiripset.

"Etkö tunnekaan rakkautta minua kohtaan?" kuiskaa hänen puolisonsa
kaihoavasti huoahtaen.

Vieläkin kerran tämä katse! Valkeakasvoinen nainen kyselee häneltä:

"Mitä se on?"

Mitäkö rakkaus on? Kaikki maailman viisaat eivät voisi selittää sitä
niille, jotka eivät itse tunne rakkautta.

Mitäkö rakkaus on? Hän, jolla on sisimmässään selitys siihen
kysymykseen, ei tarvitse sanoja selittämään mitään.

"Oi, lapseni!" huokasi Timar nousten vaimonsa vierestä.

Timeakin nousi.

"Ei herrani, minä en enää ole mikään lapsi. Tiedän, mikä olen:
teidän vaimonne. Minä olen luvannut olla teidän vaimonne, ja Jumala
on kuullut lupaukseni. Minusta on tuleva teille uskollinen ja
tottelevainen vaimo. Kohtalo on pannut sen minun osakseni. Te olette
tehnyt minulle niin paljon hyvää, että minä olen koko elämäni ajan
teille kiitollisuuden velassa. Te olette herrani ja valtiaani. Minä
olen aina tekevä sen, mitä te toivotte ja käskette."

Mikael kääntyi pois ja kätki kasvot käsiinsä.

Tämä katse, joka kielsi kaiken tuskan ja oli niin täynnä
kieltäytymystä sai kaiken himon lamautumaan. Kuka olisi rohjennut
painaa naismarttyyriä povelleen, pyhänkuvaa, jolla oli palmunoksa
kädessä ja orjantappurakruunu päässä?

"Minä olen tekevä, mitä käskette."

Mikael alkoi nyt aavistaa, miten huonon voiton hän oli saavuttanut.

Hän oli nainut alabasteripatsaan.




Kahdeskymmenes luku.

SUOJELUSPAHOLAlNEN.


On tosin usein tapahtunut sellaista, että joku mies on huomannut
vaimonsa sydämen olevan kylmän.

Ja kenties ovat toisetkin sellaisissa tapauksissa odottaneet ajan
parantavan asiat. Mitä muuta voisi talvella tehdä kuin -- odottaa
kevättä?

Muhamettilaisten vanhempien lapsi kun oli, oli Timea kodissaan
kasvatettu muhamettilaisten tyttöjen tapaan. Aina hääpäivään asti
he eivät saa nähdä miehensä kasvoja. Heiltä ei kukaan kysy, eivät
vanhemmat eikä pappi eikä mies itse: "Rakastatko vai etkö rakasta?"
Puolison on osoitettava hänelle kunnioitusta; mutta jos hän huomaa
vaimonsa uskottomaksi, niin hän surmaa hänet. Pääasia on, että
hänellä on kauniit kasvot, vilkkaat silmät, tuuhea tukka ja puhdas
hengitys; sydäntä ei kukaan kysy.

Kasvatusisänsä kodissa oli Timea käynyt toista koulua. Siellä hän
oppi, että kristitylle on luvallista rakkaushaaveet, vieläpä,
että siihen valmistetaan tilaisuutta kaikin tavoin; mutta, että
häntä, joka antautuu sen valtaan, ei paranneta kuten sairasta, vaan
rangaistaan rikollisen tavoin. Hän oli saanut sen takia kärsiä.

Tultuaan Timarin vaimoksi, hän oli antautunut ankaran itsekurin
alaiseksi ja kieltänyt ainoankaan veripisaran muistuttamasta muusta
kuin vaimon velvollisuuksista; sillä jos hän olisi antautunut
haaveiluihinsa niin olisi hänen jokainen veripisaransa ajanut hänet
kulkemaan samaa tietä, jota toinen tyttö yön pimeydessä kulki
kompastuen nukkuvan katunaisen ruumiiseen; ja tämä harha-askel
olisi ollut hänen sielunsa kuolema. Hän tukahutti ja hautasi tämän
tunteen ja ojensi kätensä miehelle, jota hän kunnioitti, jolle hän
oli kiitollisuuden velkaa, ja jolle hänen tuli olla uskollinen
elämäntoveri.

Sama juttu uudistuu joka päivä. Ja jokainen, joka elää sen,
lohduttautuu sillä, että kevät on pian tuleva ja sulattava jään.

Häiden jälkeen lähti Mikael matkoille nuoren vaimonsa kera. He
kävivät Schweizissä ja Italiassa. He tulivat takaisin samoin kuin
olivat menneetkin. Ei Schweizin romantiset alppilaaksot eikä Italian
tuoksuvat appelsiinilehdot antaneet hänelle mitään lohtua.

Hän lahjoitti nuorelle vaimolleen kaikkea, mikä muutoin miellyttää
naisia, kalleuksia ja koristeita, hän tutustutti hänet suurkaupungin
huveihin. Kaikki turhaan.

Kuun säteet eivät lämmitä, eivät edes polttopeilin lävitse.

Hänen vaimonsa oli ystävällinen, huomaavainen, kiitollinen ja
tottelevainen, mutta sydäntänsä hän ei näyttänyt miehelleen, ei
ulkona eikä sisällä, ei surussa eikä ilossa.

Hänen sydämensä oli haudattu.

Timar on nainut kuolleen ihmisen.

Hän palasi ulkomailta tästä tietoisena.

Hän ajatteli kauan pois muuttoa Komornista Wieniin. Kenties
voitaisiin siellä alottaa uutta elämää. Mutta hän malttoi mielensä ja
laati toisen suunnitelman.

Hän päätti jäädä Komorniin ja asettua asumaan Brazovicsin taloon.
Siellä hän asuisi vaimonsa kera. Mutta oman talonsa hän järjesti
liikeasioita varten, jotta ei liikemaailmalla olisi mitään tekoa
siinä talossa, missä hänen vaimonsa asui. Siten hän saattoi olla
poissa kotoa koko päivän, ilman että se herätti kenenkään huomiota,
että hän jätti vaimonsa yksin.

Seurapiirissä he aina näyttäytyivät yhdessä. Timea menee sinne
miehensä kanssa, huomauttaa hänelle, milloin on aika lähteä kotiin
ja poistuu hänen käsivarteensa nojaten. Kaikki ylistelevät Timarin
onnea. Onnellinen se mies, jolla on niin kaunis ja uskollinen vaimo!

Oi, jospa hän ei edes olisi niin uskollinen ja niin hyvä! Jospa hän
edes voisi vihata häntä!

Mutta Timeaa ei kukaan panettele. Eikä kevätkään sulata jäätä hänen
sydämensä ympäriltä. Jäätiköt päinvastoin kasvavat päivä päivältä.

Mikael kiroaa kohtaloaan.

Kaikilla aarteillaan hän ei voi ostaa oman vaimonsa rakkautta.
Sitä pahempi hänelle on hänen rikkautensa. Komeus ja rikkaus vain
suurentavat juopaa heidän välillään. Köyhyys pitää ne, jotka kuuluvat
toisilleen, läheisemmin yhdessä neljän seinän ahtaalla alueella.
Päivätyöläinen ja merimies, joilla on vain yksi huone, yksi vuode ja
yksi pöytä, ovat onnellisempia. Halonhakkaaja, jonka vaimo tarttuu
sahan toiseen päähän, on kadehdittava häneen verraten; kun he ovat
lopettaneet työnsä, istuutuvat he maahan ja syövät papuruokaa
yhteisestä astiasta ja suutelevat sitten toisiaan.

Muuttukaamme siis köyhiksi!

Timar alkoi inhota rikkauttaan ja koetti päästä siitä vapaaksi. Jos
hän joutuisi onnettomuuteen, jos hänestä tulisi köyhä, pääsisi hän
lähemmäs vaimoaan, hän ajatteli.

Mutta hänen ei onnistunut päästä köyhäksi. Onni seuraa sitä, joka
halveksii onnea. Kaikki, mihin hän ryhtyi, ja mikä varmaankin
olisi saattanut jokaisen muun häviöön, menestyi erinomaisesti;
hänen kädessään muuttui näennäisesti mahdoton mahdolliseksi ja
todelliseksi; heittonoppa putosi aina siten, että kaikki kuusi silmää
oli ylöspäin; kun hän koetti tuhlata rahojaan hasardipelissä, rahat
virtasivat sinne, missä hän seisoi; jos hän meni pois tai piiloutui,
niin ne vierivät hänen jälessään etsimään häntä.

Ja kaikesta tästä hän olisi ilolla luopunut, jos vain olisi saanut
suudelman vaimonsa suloisilta huulilta.

Ja kuitenkin sanotaan, että raha on kaikkivaltias, että rahalla
saadaan kaikkea.

Tosin kyllä, petollista, teeskenneltyä rakkautta ja viehkeiden
naisten loistavia hymyilyjä, naisten, joilla ei itsellä ole
minkäänlaisia tunteita; kiellettyä, synnillistä rakkautta, jota
täytyy pitää salassa -- mutta ei sen rakkautta, joka yksinään voi
rakastaa todellisesti, uskollisesti ja joka voi antaa autuutta.

Timar miltei toivoi voivansa vihata vaimoaan. Hän tahtoi saada
sydämensä uskomaan hänen rakastavan toista, hänen olevan uskottoman,
hänen rikkovan velvollisuutensa puolisona.

Mutta hän ei löydä mitään syytä vihata häntä. Ei kenkään näe häntä
muualla kuin miehensä käsivarressa. Seurassa hän osaa ottaa sellaisen
aseman, että häntä kunnioitetaan ja että häntä on mahdoton lähestyä.
Tanssiaisissa hän ei tanssi. Hän mainitsee syynkin siihen: tyttönä
hän ei ole saanut oppia tanssimaan ja naimisissa ollessaan hän ei
tahdo oppia sitä. Hän etsii vanhempien naisten seuraa. Jos hänen
miehensä on viikonkin verran matkoilla, ei hän poistu talostaan
kertaakaan koko aikana.

Mutta miten on laita kotona? Seurapiirien salit voidaan nähdä läpi,
mutta kodin seiniä ei.

Oi, tähän kysymykseen sai Timar mitä musertavimman vastauksen.

Tässä talossa asui Atalia Timean kanssa. Atalia ei ollut Timean
kunnian suojelusenkeli, vaan suojeluspaholainen. Timean jokaista
askelta, joka sanaa, joka ajatusta, joka huokausta, joka kyyneltä,
vieläpä jokaista unikuvaakin vartioi toinen nainen, joka vihaa niin
hyvin Timaria kuin hänen vaimoaan ja varmaankin kiirehtisi tekemään
heidät molemmat onnettomiksi, jos vain harha-askeleen varjoakin
ilmenisi.

Jos Timea sillä hetkellä, jolloin hän pyysi Mikaelin pitämään
Atalian ja Sohvi-rouvan talossaan, olisi voinut kuunnella muutakin
kuin hyvän, tunteellisen sydämensä kieltä, ei hän olisi saattanut
turvakseen keksiä mitään parempaa, kuin pitää luonaan Atalia, joka
oli ollut kihloissa sen miehen kanssa, jota hän ei enää milloinkaan
uskaltanut kohdata.

Nämä kaksi vihaavaa silmää seurasivat häntä kaikkialla.

Niin kauan kuin suojeluspaholainen pysyi vaiti, ei itse Jumalakaan
voinut tuomita Timeaa.

Ja Atalia pysyi vaiti.

       *       *       *       *       *

Atalia oli toden teolla Timean kotipaholainen, ei ainoastaan suuressa
vaan myös pienessä.

Häneltä ei jäänyt huomioonottamatta pieninkään tilaisuus kiusata
Timeaa.

Hänen mielestään Timea tahtoi loistaa jalomielisyydellään
kohtelemalla talon entistä neitiä kuten sisartaan ja hienoa naista,
ja tässä oli Atalian mielestä kylliksi syytä näyttää maailmalle, että
hän muka olikin vain palvelijatar.

Timean täytyi joka päivä ottaa väkivallalla luuta Atalian kädestä
tämän tullessa siivoamaan hänen huonettaan. Toisinaan näki hän
Atalian puhdistamassa hänen vaatteitaan. Ja jos oli päivällisvieraita
ei Ataliaa saanut millään muotoa pois keittiöstä.

Atalia oli saanut takaisin koko vanhan puku- ja koristevarastonsa;
hänellä oli kaapit täynnä tiibetti-, merino- ja gros-de-naple pukuja;
mutta hän käytti mieluummin kuluneimpia ja likaisimpia pukujaan,
niitä, joita hän ennen oli käyttänyt vain kammattaessa ja lisäksi oli
hänen sydämensä iloinen, kun pukuun paloi reikä keittiössä tai kun
lamppua puhdistaessa öljytahra loiskahti hameelle. Hän tiesi, miten
syvästi se loukkasi Timeaa. Korunsa hän myös oli saanut takaisin.
Niitä oli tuhansien arvosta, mutta hän ei käyttänyt niitä, vaan osti
itselleen lasisen rintaneulan kymmenellä kreuzerillä ja kiinnitti sen
rintaansa.

Timea otti silloin salaa neulan ja antoi vaihtaa sen lasin oikeaan
opaaliin ja rikkiset vaatteet hän kerran poltti antaen ommella
Atalialle puvun samasta kankaasta, josta hänellä itsellään oli puku.

Oi, Timean mieltä voitiin pahoittaa, mutta ei häntä suututtaa.

Käytöksessäänkin Atalia osoitti sietämätöntä nöyryyttä Timeaa
kohtaan, huolimatta siitä, tai oikeammin juuri sen vuoksi, että
Timea loukkaantui siitä. Kun Timea pyysi häneltä jotakin, kiirehti
hän noutamaan pyydettyä tavaraa niin nöyränä kuin hän olisi
ollut orjatar, joka pelkää ruoskaa. Hän ei milloinkaan puhunut
luonnollisella äänellään, vaan kiusasi Timeaa pakottamalla äänensä
tuollaiseksi ohueksi, kimeäksi diskantiksi, mikä aina kuuluu
matelevan nöyrältä; hän sopersi ja änkytti teeskennellyn heikosti
eikä ollut osaavinaan lausua r:ää.

Häntä ei millään muotoa saanut sinuttelemaan Timeaa.

Pahiten hän kiusasi sillä, että ylisti toista puolisoa toiselle.

Ollessaan kahden Timean kanssa hän huokasi: "Oi, kuinka onnellinen
te olette, Timea, jolla on niin kelpo mies, joka rakastaa teitä
niin kovin!" -- Kun Timar palasi kotiin, otti Atalia hänet vastaan
lapsellisin nuhtein: "Onko kauniisti tehty, että olette näin kauan
poissa? Timea on jo aivan epätoivoissaan; hän on jo odottanut teitä
niin kovin. Menkää nyt hiljaa sisään yllättämään vaimonne. Pankaa
kädet hänen silmilleen takaa päin; hän kyllä arvaa, ken se on."

Ja heidän täytyi kummankin sietää tätä ivaa, joka hellän osanoton
teeskennellyn naamion alta loukkasi heidän sydämiään. Atalianhan
olisi parhaiten pitänyt tietää, ettei heistä kumpainenkaan ollut
onnellinen.

Näistä kasvoista -- ruumiillistuneesta ivasta -- he eivät missään
paikassa omassa talossaan voineet vapautua. Minne hyvänsä he
vetäytyivätkin, seurasi hän heitä matelevan imartelevana, loukkaavan
nöyränä ja ivallisen palvelevaisena.

Ja he sietivät sitä!

Mutta Atalia, ollessaan yksin, heitti pois tämän naamarin, jolla hän
rääkkäsi itseään ja muita, ja päästi koko vihansa purkautumaan.

Kuinka hän silloin paiskasikin kauas sen samaisen luudan, -- jota
Timea turhaan oli koettanut vääntää hänen käsistään -- raivoissaan
luotaan lattialle ja löi sitten varrella tuoleja ja sohvia
piiskatakseen, kuten sanoi, pölyn niistä, mutta itse asiassa vain
purkaakseen raivoaan. Kun hän meni ulos tai tuli sisään, ja puvun
laahustin tarttui oveen tai puku muutoin oven ripaan, tempasi hän
niin että joko ripa rikkoontui tai leninki repesi. Juuri se miellytti
häntä. Porsliinin sirpaleet, särkyneet lasit ja jalattomat tuolit
todistivat niistä onnettomista hetkistä, jolloin ne olivat olleet
Atalian kanssa kahden.

Etenkin erästä mykkää esinettä hän ruoski katkeruudellaan ja
ilkeydellään, jota hän pisara pisaralta oli koonnut; ei senvuoksi,
että se olisi ollut mykkä eikä olisi osannut puhua, vaan sen vuoksi,
että se oli hänen lihallinen äitinsä. Sohvi-äiti rukka piilottautui
oman tyttärensä silmistä; häntä peloitti olla yksin hänen kanssaan.
Hän oli ainoa, joka sai kuulla Atalian luonnollisen äänen ja joka
sai nähdä sen pohjattoman kuilun, jonka hänen vihansa oli kaivanut.
Sohvi-rouvaa peloitti maata samassa huoneessa tyttärensä kanssa ja
hän näytti tuttavallisella tuulella ollen vanhalle uskolliselle
palvelijalleen ne sinelmät, jotka kauniin Atalian käsi oli jättänyt
hänen käsivarteensa. Kun Atalia tukahuttaen raivonsa tuli sisään,
tarttui hän äitiään käsipuoleen ja huusi hänen korvaansa: "Miksi olet
synnyttänyt minut?"

Kuinka hänestä tuntuikaan hyvältä potkaista rouvan lempikoiraa salaa!

Kuinka hyvältä hänestä tuntuikaan kannella Timealle, miten huonoja
palvelijat olivat, mitä pahaa he taas olivat saaneet aikaan, mitä
harmia tehneet. Timeakin sai osansa siitä.

Ja kun Atalia, teeskennellyin nöyryyden ilmein oli lopettanut päivän
tehtävät ja vihdoinkin meni nukkumaan, ei kenenkään tarvinnut auttaa
häntä riisuutumaan. Hän riuhtasi vaatteet päältään, katkoi solmuun
menneet nauhat, ja avatut palmikot saivat mukautua siihen, että
sormet ja kampa pitelivät niitä niin pahoin, kuin tukka olisikin
ollut toisen ihmisen päässä tai olisi tehnyt jotain pahaa. Viimein
polki hän jalkoineen vaatteita, jotka olivat hajallaan kaikkialla,
sammutti kynttilät ja antoi sydämien käryttää, kunnes ne itsestään
sammuivat -- täyttäköön vain savu ja käry huoneen! -- ja heittäytyi
vuoteelle. Siellä hän puri tyynyjä ja repi niitä hampaillaan
ajatellessaan niitä helvetin tuskia, joita hän oli kärsinyt päivän
kuluessa. Unta ei tullut, ennenkuin hän kuuli yön hiljaisuudessa
erään oven paukahtavan -- oven, joka johti miehen _yksinäiseen_
makuukamariin. Nyt hän oli iloinen. Nyt hän vaipui uneen.

Häneltä ei pysynyt salassa, että eivät nuori mies ja nuori vaimo
olleet onnellisia.

Vahingoniloisena hän odotti, mitä ikävyyksiä tästä seuraisi.

Ei kumpainenkaan puoliso ollut huomaavinaan mitään.

Ei heidän välillään milloinkaan tapahtunut sanakiistaa, ei
erimielisyyttä, eipä edes huokaus päässyt huomaamatta kuuluville.

Timea on muuttumatta, samanlainen; mies vain käy päivä päivältä
yhä synkemmäksi. Tuntikausia hän istuu vaimonsa vieressä ja pitää
välistä hänen kättään omassaan; mutta hän ei katso häntä silmiin, hän
nousee ja poistuu sanomatta sanaakaan. Miehet eivät osaa säilyttää
salaisuuksia yhtä hyvin kuin naiset.

Yhteen aikaan oli Timarilla tapana matkustaa usein pois ja määrätä
paluupäivä, mutta tulla takaisin ennen määräpäivää. Toisinaan hän
yllätti vaimonsa epätavalliseen aikaan, kun ei kukaan osannut odottaa
häntä. Hän selitti muka sattumalta tulleensa kotiin eikä tahtonut
näyttää, mitä hän etsi. Mutta otsalta saattoi lukea hänellä olevan
epäilyksiä. Mustasukkaisuus ei anna hänelle rauhaa.

Eräänä päivänä sanoi Mikael olevansa pakotettu matkustamaan
Levetincziin ja palaavansa luultavasti vasta kuukauden kuluttua. Hän
oli valmistautunut pitkän poissaolon varalta.

Puolisoiden ottaessa toisiltaan jäähyväiset -- kylmästi,
velvollisuudesta suudellen -- oli Ataliakin läsnä.

Hän hymyili.

Joku muu ei olisi kenties huomannut tätä hymyä tai ei ainakaan
olisi tajunnut sitä ivaa, mikä siinä piili. Se oli vahingoniloista,
halveksivaa hymyä petetylle aviomiehelle. Oli kuin hän olisi tällä
hymyilyllä halunnut sanoa: "Mene sinä vain, hupsu!"

Mikael otti tämän pilkallisen hymyn pistoksen muassaan matkalle.
Tämä pistos sydämessään hän matkusti aamupäivällä Levetincziä kohti;
mutta keskipäivällä hän käännätti vaununsa takaisin ja oli keskiyöllä
jälleen Komornissa.

Kaksi eri sisäänkäytävää johti hänen huoneisiinsa, joiden avaimet
hänellä oli aina mukanaan. Hän saattoi siis päästä sisään kenenkään
huomaamatta. Huoneestaan hän saattoi sitten mennä yhteisen huoneen
lävitse Timean makuuhuoneeseen.

Timealla ei ollut tapana lukita makuuhuoneensa ovea. Hän tavallisesti
luki vuoteessaan, ja kamarineidin oli usein käytävä katsomassa, oliko
lamppu jäänyt palamaan hänen nukahdettuaan.

Makuuhuoneen toisella puolella oli se huone, missä Atalia ja
Sohvi-rouva nukkuivat.

Mikael lähestyi ovea kuulumattomin askelin ja avasi sen varovasti.

Kaikki oli hiljaista, kaikki nukkuivat.

Yölamppu, joka seisoi valkoisen lasisuojustimen takana, valaisi
huonetta himmeällä valollaan. Mikael veti syrjään vuoteen uutimen.
Siinä lepäsi hänen edessään sama nukkuva pyhimyksen kuva, jonka hän
kerran Pyhän Barbaran kajuutassa oli herättänyt henkiin. Hän näytti
nytkin nukkuvan sikeästi. Hän ei tuntenut mitään, vaikka Mikael oli
lähellä. Hän ei nähnyt häntä alasluotujen silmäripsiensä alta. Mutta
nukkuva vaimo näkee rakastamansa miehen unissaankin ja suletuin
silmin.

Mikael kumartui hänen povensa puoleen laskeakseen sydämen lyönnit.
Sydän löi levollisesti, säännöllisesti. Minkäänlaisia petollisia
oireita ei ollut huomattavissa... ei mitään, joka voisi antaa
ravintoa sille suunnattomalle hirviölle, joka väijyy uhriaan.

Hän katseli kauan aikaa nukkuvaa.

Äkkiä hän säpsähti. -- Atalia seisoi hänen vieressään täysissä
pukimissa vahakynttilä kädessään. Nytkin leijaili hänen kasvoillaan
tuo ivallinen, loukkaava hymy.

"Oletteko unohtanut jotakin?" hän kysyi hiljaa.

Mikael vapisi kuin varas, joka on joutunut kiinni itse teossa.

"Hiljaa!" hän sanoi osottaen nukkuvaa ja riensi pois vuoteen luota.
"Minä olen unohtanut paperini kotiin."

"Herätänkö Timean, jotta hän etsisi ne?"

Timaria harmitti se, että hän ensi kerran eläissään oli sanonut
hätävalheen. Eiväthän hänen paperinsa olleet Timean luona, vaan hänen
omassa huoneessaan.

"Ei, älkää herättäkö vaimoani. Paperit ovat minun huoneessani. Etsin
vain avaimia."

"Ja löysitte ne?" kysyi Atalia pilkaten, näyttäen Mikaelille sitten
valoa tämän omaan huoneeseen.

Täällä hän laski kynttilän pöydälle, mutta ei poistunut.

Mikael heitteli hämillään papereitaan sikin sokin. Hän ei löytänyt
sitä, mitä etsi -- tietenkään ei, koska hän ei tiennyt, mitä etsi.
Viimein hän lukitsi kirjoituspöydän laatikon ottamatta sieltä mitään.

Taaskin häntä kohtasi tuo ivahymy, joka nyt kerta toisensa perästä
värähti Atalian huulille.

"Käskettekö mitään?" puhui tämä ikäänkuin vastaukseksi siihen
tutkivaan katseeseen, jonka Timar häneen kiinnitti.

Mikael pysyi mykkänä.

"Tahdotteko minun puhuvan?"

Nämä sanat kuullessaan tuntui Mikaelista kuin maailma olisi
luhistunut kokoon hänen päänsä päällä. Hän ei saanut sanottua
sanaakaan.

"Tahdotteko minun puhuvan Timeasta?" kuiskasi Atalia kumartuen
Timarin puoleen ja lumoten kauniilla käärmeen silmillään herpautuneen
miehen tenhopiiriinsä.

"Mitä te tiedätte?" huudahti Mikael kiivaasti.

"Kaikki. -- Tahdotteko minun puhuvan?"

Timar oli kahdenvaihella.

"Mutta minä sanon teille edeltäkäsin, että te tulette kovin
onnettomaksi saadessanne tietää, mitä minä tiedän."

"Puhukaa!"

"Olkoon menneeksi! Kuulkaa! Minä tiedän yhtä hyvin kuin te itse, että
Timea ei rakasta teitä. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, ketä hän
rakastaa. Mutta yhtä te ette tiedä, minkä minä tiedän, että Timea on
teille uskollinen kuin enkeli."

Timar säpsähti.

"Myöntäkää, tätä ette olisi minulta odottanut. Eikö olisikin
mielestänne ollut mieluisampaa kuulla, että vaimonne ansaitsisi
halveksumisenne, niin että voisitte vihata häntä ja hyljätä hänet.
Ei, herraseni! Alabasteripatsas, jonka olette ottanut vaimoksenne,
ei rakasta teitä, mutta ei myöskään petä teitä. Sen tiedän täysin
varmasti. Oi, teidän kunnianne on hyvässä tallessa. Vaikka olisitte
pannut tarun Arguksen tuhansine silmineen vartiaksi tänne, ei hän
olisi ollut minua parempi vartia. Ei ainoakaan hänen tekonsa,
ajatuksensa eikä puheensa ole minulta salassa; ei missään sydämensä
sisimmässä sopessa hän voi kätkeä mitään minulta. Teitte viisaasti
ja aviokunniallenne eduksi ottaessanne minut taloonne. Minua te
ette karkoita täältä, vaikka vihaattekin minua, sillä tiedätte
varsin hyvin, että niin kauan kuin minä olen täällä, ei se mies,
jonka edessä vapisette, voi lähestyä pyhättöänne. Minä olen
kotinne timanttilukko. Te saatte tietää kaikki. Kun te lähdette
kaupungista, on kotinne luostari koko matkanne ajan. Täällä ei
käy ketään vieraita, ei naisia eikä herroja. Kaikki vaimonne
saamat kirjeet löydätte avaamattomina kirjoituspöydältänne; saatte
mielenne mukaan joko antaa ne hänelle tai heittää tuleen. Vaimonne
ei poissaollessanne astu jalkaansa kadulle; joskus hän ajaa ulos,
mutta silloinkin minun seurassani; hänen ainoa kävelypaikkansa on
saari. Ja minä olen aina hänen lähellään; minä näen hänen kärsivän,
mutta en kuule hänen milloinkaan valittavan. Kuinka hän voisikaan
valittaa _minulle_, minulle, joka kärsin samoja helvetin tuskia
ja niitä hänen takiaan. Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin
nämä aavekasvot ensi kerran ilmestyivät tähän taloon, alkoi minun
onnettomuuteni. Siihen saakka olin onnellinen. Minä olin rakastettu.
-- Älkää pelätkö minun purskahtavan itkuun! Nyt minä en enää rakasta,
nyt vain vihaan, vihaan koko sydämestäni. -- Te voitte turvallisena
uskoa kotinne minun huostaani. Voitte matkustaa maailman ympäri ja
olla levollinen; olettehan jättänyt minut tänne. Ja niin kauan kuin
palatessanne tapaatte vaimonne elossa, voitte olla varma siitä, että
hän on pysynyt uskollisena teille. Sillä tietäkää, herraseni, että
jos hän joskus vaihtaisi ystävällisen sanan tämän miehen kanssa tai
vastaisi hänen hymyilyynsä tai lukisi hänen kirjeensä, niin en minä
odottaisi teitä, vaan ottaisin itse hänet hengiltä ja te tulette vain
hänen hautajaisiinsa. -- Nyt tiedätte mitä jätätte tänne. Hiotun
tikarin, jota mustasukkaisuuden raivo pitää paljastettuna vaimonne
rintaa vasten. Ja tämän tikarin varjossa täytyy teidän joka päivä
panna levolle, ja vaikka minä herätän teissä inhoa, tulette te
epätoivoissanne tarraamaan minuun kiinni!"

Timar tunsi sielunsa voimat kokonaan lamautuvan tätä intohimoista
purkausta kuullessaan.

"Olen sanonut kaiken, mitä tiedän Timeasta, teistä ja itsestäni.
Toistan vielä kerran: olette ottanut vaimoksenne tytön, joka rakastaa
toista. Tämä toinen on kuulunut minulle. _Te_ ryöstitte tämän talon
minulta; teidän toimestanne menetin isäni ja omaisuuteni ja sitten
te asetitte Timean tänne valtiaaksi. Nyt näette, mitä olette tehnyt.
Timea ei ole puolisonne, vaan marttyyri. Ei siinä kyllin, että itse
kärsitte; teillä on omallatunnollanne sekin tietoisuus, että olette
tehnyt sen, jonka omistamisesta olette taistellut, onnettomaksi,
vieläpä niinkin onnettomaksi, ettei Timea voi milloinkaan olla
onnellinen, niin kauan kuin te elätte. Tämä piikki sydämessänne
te lähdette kodistanne herra Levetinczy; ettekä löydä missään
lääkettä kirveleville haavoillenne, -- ja siitä minä iloitsen koko
sydämestäni."

Posket hehkuen, hampaat yhteenpuristettuina ja silmät salamoiden
niiasi Atalia Timarille, joka uupuneena vaipui nojatuoliin tytön
ojentaessa nyrkkinsä häntä kohti ikäänkuin olisi työntänyt
näkymättömän tikarin hänen sydämeensä.

"Ja nyt... ajakaa minut ulos talostanne, jos uskallatte!"

Tytön kasvoilta oli kaikki naisellisuus poissa. Teeskennellyn
nöyryyden asemasta temmelsivät niillä nyt hillittömän himon
raivottaret.

"Ajakaa minut pois, jos teillä on rohkeutta siihen!" Ja ylväänä kuin
voitonriemuinen pahahenki hän poistui Mikaelin huoneesta. Hän otti
mennessään palavan vahakynttilän, jonka hän oli asettanut pöydälle ja
jätti masentuneen aviomiehen pimeään. Hänhän oli jo sanonut miehelle,
ettei hän ollut talon nöyrä palvelija, vaan sen suojeluspaholainen.

Kun Timar näki tytön palava kynttilä kädessään lähenevän ovea, käski
joku ääni hänen sisässään häntä nousemaan tuoliltaan, tarttumaan
Atalian käsivarteen ja huutamaan hänelle: "No, jääkää siis tähän
kirottuun taloon, koska antamani lupaus sitoo minut, mutta te ette
jää meidän kanssamme!"; ja sen jälkeen juoksemaan Timean huoneeseen
kuten silloin, onnettomana iltana laivan upotessa, ottamaan hänet
syliinsä huutaen: "Talo luhistuu kokoon; pelastakaamme itsemme!" sekä
senjälkeen juoksemaan pois hänen kanssaan paikkaan, missä ei kukaan
vartioisi heitä...

Tämä ajatus suhahti hetkeksi hänen päähänsä... Näin oli hänen
meneteltävä...

Ovi Timean huoneeseen kävi, ja Atalia katsahti vielä kerran taakseen.
Sitten hän meni sisään, ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Mikael jäi
yksin pimeään. Oi, millaiseen pimeyteen!

Vihdoin hän kuuli avainta kierrettävän kaksikertaa lukossa.

Hänen kohtalonsa oli sinetöity.

Hän nousi ylös ja hapuili matkakapineitaan. Hän ei sytyttänyt valoa
eikä kolannut, jotta ei talossa herättäisi eikä tiedettäisi hänen
käyneen kotonaan.

Koottuaan tavaransa hän hiipi ulos hiljaa, sulki oven yhtä hiljaa ja
poistui varovasti ja äänettömästi kuin varas tai pakolainen omasta
talostaan. Brazovicsin tytär oli ajanut hänet ulos sieltä.

Ulkona kadulla otti hänet huhtikuun myrsky voimakkain lumiryöpyin
vastaan. Tuollainen ilma on hyvä sellaisille, jotka eivät halua
näyttäytyä kenellekään.

Tuuli vinkui kaduilla ja ajoi lunta silmiin, mutta Mikael Timar lähti
siitä huolimatta matkaan sellaisessa ilmassa, jommoisessa ei ajeta
ulos edes koiraakaan.




Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KEVÄTAIKA.


Raaka takatalven sää seuraa matkalaistamme aina Bajaan saakka. Siellä
täällä peittää ketoja lumi, ja metsät seisovat paljaina.

Kylmä, myrskyinen sää on täydessä sopusoinnussa niiden ajatusten
kanssa, jotka askartelevat Timarin aivoissa.

Tämä epäinhimillinen tyttö on oikeassa.

Ei yksistään mies ole onneton, vaan vaimokin.

Mutta mies on kaksinverroin onneton, sillä hänhän on aiheuttanut
molempien onnettomuuden.

Nyt seuraa rangaistus hänen rikoksestaan.

Löytäessään Timean aarteet hän pidätti ne valloittaakseen niiden
avulla tytön.

Hän on valloittanut hänet ja saa nyt kärsiä seuraukset.

Köyhä on vain _laumaihminen_, mutta köyhäkin voi silti olla
onnellinen. Rikas on arvossapidetty ihminen; mutta silti voi rikas
olla onneton.

Mutta miksi täytyy hänen olla onneton?

Eikö hänessä ole mitään rakastamisen arvoista? Eikö hänessä ole
mitään niitä ominaisuuksia, joilla mies voi voittaa naisen rakkauden,
-- miellyttävät kasvot, ilmehikkäät silmät, voimakas, miehekäs
vartalo, terve veri ja sydän, joka kykenee rakastamaan? Eikö häntä
voisi nainen rakastaa, vaikka hän olisi köyhä ja alhaisessa asemassa,
rakastaa häntä vain hänen itsensä takia?

"Ja kuitenkin, hän ei rakasta minua!"

Katkerin itsesyytös miehen rinnassa, vielä raskaampi kuin tietoisuus
rikoksestaan, on tämä:

"Vaimoni ei voi rakastaa minua!"

Mutta miksi sitten elämme? Mikä tarkoitus on sitten
olemassaolollamme? Kyntää, kylvää, tehdä kauppoja? Koota rahaa? Ja
sitten taas alkaa kyntää ja kylvää ja tehdä kauppoja ja koota rahaa?

Kenties myös tehdä hyvää lähimmäisilleen?

Se, joka ei saa rakkautta omassa kodissaan, etsii sitä kodin
ulkopuolelta.

Se, jonka koti on vailla rakkautta, alkaa istuttaa puita ja hänestä
tulee pomoloogi. Tämä on ensi aste.

Toisessa asteessa hän antautuu ihmisystävällisiin yrityksiin ja
harjoittaa hyväntekeväisyyttä.

Minkä palkkion hän saa siitä? Maksaako vaivan tehdä hyvää
ihmisille?...

Nämä lohduttomat, katkerat, kiusaavat ajatukset seurasivat Mikaelia
aina Bajaan asti. Siellä hän levähti.

Hänellä oli täälläkin haaraliike, ja kulkiessaan Unkarin tasankojen
yli hän antoi osoittaa kirjeensä tänne. Kokonainen pinkka odotti
häntä.

Hän repäsi välinpitämättömänä auki toisen kuoren toisensa perästä.
Mitä se häneen kuului, veikö halla rapsin vai ei? Mitä häntä liikutti
se, että tuontitullia oli korotettu Englannissa, ja että metallien
arvo nousi?

Saapuneiden kirjeiden joukossa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät
olleet hänelle samantekeviä. Toinen oli hänen asiamieheltään
Wienissä, toinen Stambulista. Näiden kirjeiden sisältö ilahutti
häntä suuresti. Hän pisti ne taskuunsa ja tästä hetkestä lähtien
alkoi se tylsyys, joka oli saanut hänessä vallan, hälvetä. Hän antoi
jälleen tavanmukaisella reippaudellaan ja innollaan asiamiehilleen
tarpeellisia määräyksiä, kirjoitti muistiin heidän tiedonantojaan, ja
kun kaikki oli selvä lähti hän nopeasti matkaan.

Nyt hänen matkallaan oli päämäärä.

Ei mikään korkea eikä tärkeä päämäärä, mutta kuitenkin joku päämäärä.
Oli kyseessä valmistaa muutamalle ihmisparalle todellinen ilo.

Sää oli muuttunut. Taivas oli kirkastunut ja aurinko paistoi
lämpimästi. Unkarissa, missä kesä tavallisesti äkkiä astuu kevään
sijaan, eivät sellaiset vaihtelut ole harvinaisia. Bajan alapuolella
onkin maisema vaihtunut.

Kun Mikael uusilla hevosilla kiirehti etelään päin, näytti luontokin
yhdessä päivässä kiirehtineen viikkoja eteenpäin. Jo Mohacsissa
vastaanottivat hänet metsät vaalean vihreinä, Zomborin seutuvilla
peitti tummanvihreä samettipeite kedot; Neusatzissa kukkivat niityt
monivärisinä ja Pancsovan tasangoilla hymyilivät rapsiketojen
kultaiset aavat hänelle ja kummut olivat kuin ruusun värisen lumen
peitossa, sillä manteli- ja persikkapuut kukkivat parhaillaan.
Tämä kahden päivän matka oli kuin uni. Toissapäivänä Komornissa
lumipeitteiset kedot ja jo tänään alisen Tonavan varsilla kukkivat
lehdot!

Mikael astui alas Levetinczin linnan luona jäädäkseen sinne yöksi. Jo
samana päivänä antoi hän tilanhoitajalle ohjeensa. Seuraavana aamuna
nousi hän aikaisin ylös, istuutui vaunuun ja ajoi Tonavan rannalle
katselemaan kuljetuslaivojaan. Siellä oli kaikki järjestyksessä.
Ystävämme Johan Fabula oli nyt koko laivaston tarkastusmiehenä;
täällä ei hänellä ollut mitään tehtävää.

"Armollinen herra voi lähteä sorsajahtiin."

Ja herra Levetinczy noudatti sitä hyvää neuvoa, jonka Fabula antoi
hänelle. Hän kuljetti itselleen veneen ja käski viedä sinne eväitä
viikon ajaksi. Sitäpaitsi hän käski panna veneeseen kaksipiippuisen
pyssynsä ja ruutivaraston. Ei kenkään ihmettelisi sitä, vaikka hän ei
edes viikon lopussa palaisi kaislikoista, missä näihin aikoihin oli
yllin kyllin vesilintuja. Siellä vilisi villihanhia, joita ammutaan
vain kauniiden höyhenten vuoksi; esiintyypä siellä pelikaanejakin,
kerran ammuttiin siellä egyptiläinen ibislintukin ja väitetään siellä
nähdyksi flamingokin. Kun intohimoinen metsästäjä joutuu oikein
kaislikon sisään, saa odottaa kauan, ennenkuin hän taas sieltä
ilmestyy. Ja Mikael rakasti metsästystä; merimiehelle on metsästys
Tonavalla virkistystä.

Tällä kertaa hän ei ladannut pyssyään. Hän antoi venheen kulkea
myötävirtaan aina Ostrovasaaren niemekkeelle asti. Siellä hän tarttui
molempiin airoihin ja sousi suoraan Tonavan poikki.

Kuljettuaan saaren ohi, tunsi hän ennen pitkää seudun.

Eteläpuolella olevan kaislikon yllä kohosivat tuttujen poppelien
latvat. Hän suuntasi sinne. Kaislikkoon oli sinne tänne taiteltu
kulkuteitä, mutta nyt oli vain löydettävä oikea. Ja Mikael löysi aina
sinne, missä hän vain kerrankin oli ollut, vieläpä pimeässäkin.

Mitähän Almira ja Narcissa nyt tekevät?

Mitä he tekevät tällaisella kauniilla ilmalla? Mitäpähän muuta kuin
harjoittavat hienoa ajanviettoa, metsästystä?

Mutta metsästys on rajoitettu määrättyjen rajojen sisään. Myyriä on
metsästettävä yön aikaan, eikä Narcissa niistä piittaa. Narcissaa
on myös ankarasti kielletty väijymästä lintuja. Almiralle taasen on
annettu määräys olla metsästämättä murmeleita, jotka niinä kolmena
vuonna, jolloin Tonava oli jäässä, tulivat yli jään. Mitäpä siitä!
Metsästetään siis vesilintuja! Se onkin oivallista urheilua.

Almira kahlaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä suurten, pohjalle
kasattujen sorakivien välissä ja pistää oikean etukäpälänsä kuoppaan,
josta pistää esiin jotakin tummaa. Äkkiä se hypähtää, vetää ulos
käpälänsä ja ontuu valitellen takaisin kolmella jalalla; neljännessä
jalassa riippuu suuri, musta rapu, joka on iskenyt saksensa kiinni
siihen. Almira ontuu epätoivoissaan edestakaisin, siksi kunnes sen
onnistuu rannalla karistaa irti vaarallinen peto, joka nyt joutuu
sekä Almiran että Narcissan kuulusteltavaksi. Nämä tiedustelevat,
mihin hintaan se tahtoo luovuttaa lihansa kuoren sisältä. Rapu ei
tietenkään ole suostuvainen tuollaiseen kaupantekoon, vaan peräytyy
kaikin voimin taaksepäin vettä kohti; molemmat metsästäjät taaskin
työntävät käpälillään taaksepäin kulkevaa toveria eteenpäin, siksi
kunnes tämä eräästä sysäyksestä kellahtaa selälleen ja nyt huomaavat
kaikki kolme -- Almira, Narcissa ja rapukin -- olevansa hämillään
siitä, mitä nyt on tehtävä.

Äkkiä vetäytyy Almiran huomio muualle. Se kuulee melua ja vainuaa
jotakin. Tuttu ihminen lähestyy rantaa. Koira ei hauku häntä, antaa
vain kuulua jonkunlaista naurua, vanhan, hyväntahtoisen herran
naurua. Se tuntee miehen veneestä.

Mikael hypähtää maihin, kiinnittää venheen piilipensaaseen ja kysyy:
"No, mitä tänne kuuluu? Onko kaikki hyvin?"

Almira vastaa kaikenlaista, vaikkakin Newfoundlandin koirakielellä.
Äänen sävystä päättäen vaan rauhoittavia asioita.

Silloin häiritsee äkkiä hauskaa jälleennäkemistä hirveä valitushuuto.
Asiat kehittyivät kuten odottaa sopikin. -- Narcissa on tullut niin
lähelle ryömivää hirviötä, joka makaa selällään, niin lähelle, että
se nipistää saksellaan kissaa korvaan ja sitäpaitsi iskee kuusi
kynsillä varustettua koipeaan sen niskaan.

Timar hyökkäsi onnettomuuspaikalle ja käsittäen vaaran suuruuden hän
tarttui panssaroitua pahantekijää sellaiseen paikkaan, jossa sen
aseet eivät voineet saavuttaa sitä, likisti elukan pään vahvojen
sormiensa väliin ja pakotti sen siten hellittämään uhrinsa.
Senjälkeen hän heitti sen rantaa vasten sellaisella voimalla, että se
hengähti ulos mustan sielunsa.

Narcissa hyppäsi ylös ritarillisen vapauttajansa olalle osoittaakseen
hänelle kiitollisuuttaan, mutta sihisi sieltäkin vihoissaan
surmatulle viholliselleen.

Tämän johtavan sankariteon jälkeen -- jommoista minun arveluni
mukaan ei saa puuttua mistään romaanista -- vei Timar kimpsunsa ja
kampsunsa maihin. Kaikki oli pantu laukkuun, jonka hän helposti
saattoi heittää selkäänsä. Mutta pyssy, pyssy! Almira ei siedä nähdä
häntä pyssy kädessä, ja tänne ei sitä voi jättää, sillä silloin voi
joku viedä sen muassaan. Mitä oli tehtävä? Timarin päähän pisti panna
se Almiran hampaiden väliin, ja niin kantoi se ylväänä kivääriä kuin
voitonmerkkiä edessään, pitäen sitä hampaissaan kuin villakoira
herransa kävelykeppiä.

Narcissa istui yhä kehräten Mikaelin olalla. Itse kävi Mikael Almiran
jälessä antaen tämän näyttää itselleen tietä.

Hän tunsi olevansa aivan uusi ihminen kulkiessaan näitä ruohottuneita
polkuja pitkin. Täällä vallitsi pyhä hiljaisuus, syvä yksinäisyys.

Hedelmäpuut ovat täydessä kukassa tässä paratiisissa; niiden
valkoisten ja ruusunpunaisten pyramiidien välissä kohoaa pyöreänä
orjanruusupensaat; vihreä, kaunis ruohopeite on kirjailtu vuoroin
orvokeilla ja voikukkasilla; kultaiset auringonsäteet viekottelevat
kukilta rakkaudentunnustuksia, suloista tuoksua -- ilma on
siitä kylläinen; joka hengähdyksellä imee sisäänsä kultaa ja
rakkautta. Mehiläisparvet surisevat kukkapuiston lävitse, ja tässä
salaperäisessä surinassa, näistä kukkasilmistä puhuu Jumala, katsoo
Jumala...

Se on Herran temppeli.

Ja jotta ei kirkkolauluakaan puuttuisi, virittää satakieli
valituksensa Davidin psalmista, ja leivo laulaa ylistyslaulua --
vaikka vielä kauniimmin kuin kuningas David.

Siinä paikassa, missä sinipunervat sireenipensaat avautuvat ja pieni
asunto tulee näkyviin, pysähtyy Mikael kuin lumottuna.

Pieni talo näyttää uivan liekkimeressä ei tulen, vaan ruusujen
liekeissä. Sitä peittää yltä päältä orjanruusukiehkurat, jotka
punoutuvat aina katolle asti, ja ympärillä laajalti ei näy mitään
muuta kuin kukkia. Tuhannet orjanruusupensaat ja sylenkorkuiset
ruusupuut muodostavat pyramiideja, aitauksia ja lehtokujia. Se on
ruusulehto, ruusuvuori, ruususokkelo, jonka komeus sokaisee ja jo
kaukaa levittää tuoksua, joka ympäröi meitä ylimaallisen ilmakehän
tavoin.

Tuskin oli Mikael astunut polulle, joka kiemurteli tämän ruusulehdon
lävitse, ennenkuin helisevä ilohuuto kajahti häntä vastaan.
Huudettiin hänen nimeään.

"Oi, herra Timar!"

Ja huutaja tuli juosten häntä kohti. Timar oli jo äänestä tuntenut
hänet. Se oli Noëmi.

Pikku Noëmi, jota hän ei ollut kolmeen ja puoleen vuoteen nähnyt.

Miten hän oli kasvanut siitä ajasta lähtien ja miten hän oli
kehittynyt, miten hän oli muuttunut! Hänen pukunsa ei enää
ollut huolimaton, yksinkertainen tosin, mutta sievä. Tuuheassa,
kullankeltaisessa tukassa on hänellä vastapuhjennut ruusunnuppu.

"Ah, herra Timar!" huudahti tyttö juosten tulijaa vastaan ja jo
kaukaa ojentaen kätensä häntä kohti tervehtiäkseen häntä lämpimällä
kädenpuristuksella.

Mikael vastasi kädenpuristukseen ja seisoi hetkisen vaipuneena
katselemaan tyttöä.

Kas siinäpä kasvot, jotka loistivat ilosta hänen tullessaan?

"Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi näimme teidät!" sanoi
Noëmi.

"Ja kuinka teistä on tullut kaunis!" huudahti Timar.

Tyttö oli tosiaankin viime vuosina muuttunut suuresti edukseen.

Tyttökasvoissa esiintyy se omituinen ilmiö, että monen kuvankauniin
lapsen piirteet tulevat kehityskautena karkeiksi ja leveiksi, ja
niistä katoaa silloin herttaisuus, jotavastoin toisissa kasvoissa
tänä aikana kehittyy tavaton sulo, joka muuttuu aavistamattomaksi
täydellisyydeksi, ihanteelliseksi kauneudeksi.

Kenties on tämä kaunis ilmiö selitettävissä luonnollisella tavalla.
Kenties muovailevat heräävät tunteet kasvoja ja kenties muuttuvat
niiden piirteet pysyväisistä sieluntiloista ja taipumuksista, surusta
ja ilosta, levottomuudesta ja mielenrauhasta samalla tavoin kuin
simpukka muuttaa kuortansa. Noëmin kasvot loistivat.

"Te siis vielä muistatte minut", kysyi Timar pitäen hänen pientä
kättään omassaan.

"Me olemme usein ajatelleet teitä."

"Onko rouva Terese terve?"

"Tuolla hän tuleekin."

Nähdessään Mikaelin kiirehti Terese askeleitaan; hän tunsi jo kaukaa
entisen laivakomissaarion, joka nyt, kuten edelliselläkin kerralla,
lähestyi hänen majaansa harmaassa takissa ja metsästyslaukku olalla.

"Jumalan nimessä tervetuloa! Olette kauan antanut meidän odottaa!"
huudahti rouva vieraalleen. "Mutta te olette kuitenkin säilyttänyt
meidät mielessänne?" lisäsi hän syleillen muitta mutkitta Mikaelia,
jolloin tämän täyteen ahdettu laukku pisti hänen silmiinsä. "Almira",
hän sanoi koiralle, joka lähestyi samassa, "ota tämä laukku ja kanna
se taloon."

"Siinä on myös pari paistia", muistutti Mikael. "Vai niin! Varo vain,
Almira, ettei Narcissa pääse sen kimppuun."

Noëmi tunsi loukkaantuvansa. "Oi, Narcissa ei suinkaan ole niin
huonosti kasvatettu."

Rouva Terese suuteli häntä hyvittääkseen virheensä. Ja Noëmi leppyi.

"Mutta nyt menemme sisään", sanoi Terese ja tarttui tuttavallisesti
Mikaelin käsivarteen. "Tule mukaan, Noëmi!"

"Heti paikalla. Minä kannan samalla sisään korin; se onkin jo täynnä."

Suuri, veneenmuotoinen valkoisista pajunoksista punottu kori oli tien
vieressä ja sen kukkuraista sisältöä peitti liinakankaan palanen.
Noëmi valmistautui tarttumaan koriin molemmista kädensijoista.

Mikael juoksi luo.

Noëmi nauroi lapsellisesti, veitikkamaisesti ja veti liinan syrjään.
Kori oli täynnä ruusunlehtiä.

Mikael tarttui siitä huolimatta toiseen kädensijaan, ja niin
kantoivat he yhdessä suurta ruusukoria polkua pitkin, jota molemmilta
puolilta ympäröivät lavendelipensaat.

"Laitatteko ruusuvettä lehdistä?" kysyi Timar.

Terese katsahti Noëmiin.

"Kuule, kuinka hän heti arvaa kaikki!"

"Meilläkin Komornissa valmistetaan paljon ruusuvettä. Monet köyhät
naiset saavat niistä elatuksensa."

"Niinkö? Ruusu on siis muuallakin Jumalan siunauksena? Tämä kaunis,
kallisarvoinen kukka, joka yksinänsä saattaisi ihmisen rakastamaan
maailmaa! Eikä se ainoastaan ilahuta hänen sydäntään, vaan se antaa
hänelle leipääkin. Nähkääs viime vuonna oli meillä huono vuosi;
halla vei syksyllä hedelmät ja viinisadon; märkä, kylmä kesä hävitti
mehiläisparvet; siipikarjan ja karjan tappoivat taudit; meidän olisi
ollut pakko turvautua säästöihimme, ellei ruusuja olisi ollut, jotka
pelastivat meidät pulasta. Ruusut kukkivat joka vuosi ja ovat aina
meille uskollisia. Olemme keittäneet kolme sataa ankkuria ruusuvettä,
jotka olemme myöneet kaikki Serbiaan ja saaneet viljaa vastineeksi.
Oi, te rakkaat, kauniit kukkani, jotka annatte minulle elatuksen!"

Siitä kun Timar viimeksi oli käynyt täällä oli pientä asuntoa hiukan
suurennettu. Kuivatusuuni ja keittiö ruusuveden valmistamista varten
olivat tulleet lisää. Täällä oli liesi kuparikattiloineen, josta
tippui hyvin hitaasti ulos ensimmäinen keitos; lieden ääressä oli
suuri amme, jossa olivat jo poljetut ruusunlehdet, ja leveälle
penkille olivat tuoreet lehdet levitetyt kuivamaan.

Mikael auttoi Noëmia tyhjentämään korin sisältö penkille. Siinäpä
tuoksu, sellainen lemu, joka aivan huumasi. Noëmi painoi päänsä
pehmeään lehtikasaan ja sanoi:

"Mahtaisipa olla ihanaa kerran saada nukkua sellaisella
ruusuvuoteella!"

"Lapsi houkka!" nuhteli äiti häntä. "Sinä et enää heräisi siitä
unesta, ruusujen tuoksu surmaisi sinut."

"Olisipa ihanaa kuolla sillä tavoin!"

"Vai niin, sinä siis mielelläsi haluaisit kuolla!" torui
Terese-rouva. "Sinä tahtoisit jättää minut yksikseni tänne, sinä paha
lapsi!"

"Ei, ei!" huusi Noëmi syleillen ja suudellen äitiään. "Minä en jätä
sinua -- sinua rakas, kallis oma pikku äitini!"

"Miksi siis lasket tuollaista leikkiä? Eikö niin, herra Timar, ettei
nuoren tytön sovi laskea sellaista leikkiä äitinsä kanssa, pienen
tytön, joka eilen leikki nukeilla."

Mikael myönsi Terese-rouvan olevan oikeassa siinä, että joka
tapauksessa oli anteeksiantamatonta nuoren tytön sanoa äidilleen
olevan kaunista kuolla joko tavalla tai toisella.

"No, jääppäs nyt tänne pitämään silmällä, ettei kattila kiehu maahan;
minä menen valmistamaan hyvän aterian vieraallemme. Jäättehän
luoksemme koko päiväksi?"

"Minä jään täksi ja huomiseksi päiväksi, jos annatte minulle jotakin
työtä, jolla voin auttaa teitä. Viivyn niin kauan kuin te voitte
antaa minulle työtä."

"Oi, silloin voitte viipyä koko viikon", keskeytti Noëmi, "minä kyllä
annan teille yllin kyllin työtä."

"Minkähän laatuista työtä sinä voisit antaa herra Timarille, pikku
hupakko?" kysyi Terese-rouva hymyillen.

"Oi, panisin hänet sotkemaan ruusunlehtiä!"

"Kenties hän ei tiedä, miten siinä menetellään."

"Enkö minä tietäisi sitä!" sanoi Timar; "minä olen vanhempaini kotona
usein auttanut äitiäni siinä työssä!"

"Äitinne oli kai myöskin hyvin hyvä?"

"Hän oli hyvin hyvä."

"Ja te piditte paljon hänestä?"

"Sangen paljon."

"Elääkö hän vielä?"

"Siitä on kauan, kun hän kuoli."

"Teillä ei siis nyt ole ketään koko maailmassa?"

Timar viivytteli vastausta hetken aikaa ja painoi sitten surullisena
päänsä alas.

"Ei ketään..."

Hän oli puhunut totta.

"... Minulla ei ole ketään maailmassa -- se on surullinen totuus."

Mikael näki Terese-rouvan yhä seisovan ovella epätietoisena siitä,
menisikö vai eikö.

"Kuulkaapas, Terese-äiti", hän sanoi nopeasti tullen tajuihinsa,
"älkää huoliko mennä keittiöön keittämään mitään minun tähteni.
Minulla on kaikenlaatuisia ruokavaroja repussani; teidän ei tarvitse
muuta kuin kattaa pöytä ja meille kaikille on ruokaa yllin kyllin."

"Mutta kuka sitten on varustanut teille niin runsaat eväät?" kysyi
Noëmi.

"Kukapa muu kuin herra Fabula?"

"Vai niin, se kelpo perämies. Onko hänkin täällä?"

"Hän lastauttaa laivaa toisella rannalla."

Therese oli arvannut Timarin ajatukset eikä tahtonut olla epähienompi
kuin tämä. Hän tahtoi näyttää, ettei häntä arveluttanut jättää Noëmia
yksin Timarin kanssa.

"Ei, minä olen nyt päättänyt toisin. Minä laitan kaikki valmiiksi
keittiössä ja pidän silmällä kattilaa täällä. Mene sinä, Noëmi, sillä
aikaa näyttämään herra Timarille saarta ja niitä muutoksia, joita
hänen viime käyntinsä jälkeen on tapahtunut täällä."

Noëmi oli kuuliainen lapsi. Hän teki aina napisematta kaikki, mitä
hänen äitinsä käski.

Hän sitoi päähänsä kirjavan turkkilaisen huivinsa, joka ympäröi niin
sievästi hänen kasvojaan. Timar tunsi sen samaksi silkkihuiviksi,
jonka hän edellisellä kerralla oli antanut hänelle lahjaksi.

"Näkemiin siis, sydänkäpyseni!" -- "Näkemiin!" sanoivat äiti ja
tytär suudellessaan toinen toistaan. Jos jompikumpi poistui talosta,
otti hän aina silloin toisesta sellaiset jäähyväiset kuin olisi
hän lähtenyt ulkomaille. Ja kun he taas hetken perästä kohtasivat
toisensa syleilivät ja suutelivat he taas, ikäänkuin eivät olisi
nähneet toisiaan vuosikausiin. Eihän heillä muuta ollut kuin toinen
toisensa.

Noëmi katsahti äitiinsä kysyvästi. -- Terese vastasi pään
nyökäyksellä joka merkitsi samaa kuin: "Mene sinä vain!"

Noëmi alkoi nyt Timarin kera kiertää saarta. Tie oli niin kapea,
että heidän täytyi kulkea aivan toinen toisensa vieressä. Almira oli
kuitenkin niin viisas, että pisti suuren päänsä heidän väliinsä siten
muodostaen luonnollisen rajan.

Pienellä saarella oli viljelys kolmena viime vuotena huomattavasti
edistynyt. Viljelevän käden jälkiä ulottui aina saaren niemekkeelle
asti. Tiheän metsän lävitse kulki tie. Monivuotinen pensaikko
poppelilehdossa, missä poppelien rungot olivat niin paksut, ettei
kahden ihmisen käsivarret ulottuneet niiden ympäri, oli raivattu pois
ja villit hedelmäpuut oli jalostettu istukasoksien avulla. Matalasta
näreiköstä oli taitava käsi luonut aistikkaasti järjestettyjä
aitauksia. Siinä, missä hedelmäpuutarha päättyi, alkoivat luonnon
muodostelemat pensasaitaukset, ja sitäpaitsi olivat niitytkin, jotka
olivat lampaiden ja vuohien laidunmaita, senkaltaisten aitauksien
ympäröimiä. Erään pienen valkoisen karitsan kaulassa oli punainen
nauha; se oli arvatenkin Noëmin valittu lemmikki.

Kun laitumella käyvät eläimet näkivät Noëmin, tulivat ne juosten
häntä kohti määkien tervehdykseksi. Noëmi ymmärsi hyvin niiden
kieltä. Sitten ne seurasivat tyttöä ja Timaria aina niityn toiseen
laitaan, missä taasen elävä aita kohosi heidän edessään.

Tämän toisella puolella näkyi komea pähkinäpuulehto, leveine
varjoisine latvoineen ja kyynärän paksuisine runkoineen, joiden
kaarna oli silkin hienoa.

"Nähkääs", sanoi Noëmi, "nämä pähkinäpuut ovat äitini ylpeys. Ne ovat
vain viidentoista vuoden vanhoja -- vuotta nuorempia minua."

Hän sanoi tämän niin koruttomasti. Pähkinäpuista oikealle avautui
suomaa, jonka lävitse Timar muisti ensi käynnillään raivanneensa
tien. Nyt peittivät tätä alaa suota vesikasvit, keltaiset liljat ja
valkoiset kielonkaltaiset kukat ja keskellä seisoi suuri haikara
hiljaisessa haaveilussa.

Timar avasi veräjän. Hänestä tuntui mieluisalta muistella
tätä puoleksi villiä paikkaa, mutta hänestä tuntui kuin hänen
seuralaisensa olisi ollut peloissaan ja tuntenut jonkinlaista
arkuutta tällä paikalla.

"Oletteko yhä yhtä yksinäisiä tällä saarella?" kysyi Timar.

"Olemme aivan kahden. Toisin ajoin, vuosimarkkinoille, tulee tänne
kansaa tekemään vaihtokauppaa ja talvella käy täällä halonhakkaajia,
jotka auttavat meitä raivaustyössä ja vievät maksuksi muassaan
kaadetut puut. Kaiken muun teemme itse."

"Mutta hedelmien viljelys on sangen vaivalloista, etenkin matojen
vuoksi."

"Eipä meille niistä ole paljonkaan haittaa. Puissa laulelevat
ystävämme helpoittavat työtämme hävittämällä sukupuuttoon madot.
Näettekö noita monia pesiä lehdossa? Niissä kaikissa asuu
apulaisiamme. Täällä ei kukaan niitä hätyytä ja ne tekevät meille
oivallisia palveluksia. Kuulkaapa, miten ne livertävät!"

Lehdossa raikui todella paratiisin konsertti. Illansuussa
palaavat kaikki linnut pesiensä lähettyville ja silloin on niiden
laulusulosointuisinta; käellä, metsien kellolla, on yllin kyllin
työtä lyödessään kellonlyöntejä ja rastas viheltää kreikkalaisia
värssyjä.

Yht'äkkiä huudahti Noëmi, kalpeni, pani vapisevan käden sydämelleen
ja horjahti taaksepäin, jolloin Timar katsoi velvollisuudekseen
tarttua hänen käteensä, jotta hän ei kaatuisi.

"Mikä teidän on?"

Noëmi piti käsiään kasvojensa edessä ja huusi puoleksi itkien,
puoleksi hymyillen kauhun ja inhon sekaisella äänellä:

"Katsokaa, katsokaa. Tuolla se tulee..."

"Mikä?"

"Oi, tuo tuolla!"

Timar näki nyt suuren, komean, ryppyisen sammakon hyppelevän
levollisesti ruohikossa, vakoillen toisella silmällään tulijoita
ja ollen valmiina hätätilassa yhdellä harppauksella loikkaamaan
lähimpään vesilätäkköön.

Noëmi oli niin kauhun herpaisema, että hän ei edes kyennyt pakenemaan.

"Pelkäättekö te noin sammakoita?" kysyi Timar.

"Inhoan niitä. Olisin kuoleman oma, jos yksikään loikkaisi päälleni."

"Niin, niin. Sellaisia tytöt ovat. Kissoista he pitävät, siksi,
että ne osaavat liehitellä; mutta sammakoita he eivät siedä, siksi
että ne ovat rumia. Ja kuitenkin ovat sammakot meidän yhtä hyviä
ystäviämme kuin linnut. Nämä halveksitut, inhotut elukat ovat
puutarhurin parhaita liittolaisia. Tiedättehän olevan olemassa
perhosia, kovakuoriaisia ja matoja, jotka näyttäytyvät vain öisin.
Yöllä nukkuvat laululinnut, mutta innoittavat sammakot tulevat
silloin ulos piilopaikoistaan ja taistelevat silloin meidän
vihollistemme kanssa. Ne syövät yöperhosia ja niiden toukkia,
kastematoja, hyönteisiä ja usein vahingollisia etanoita. On ilo
nähdä, miten sammakot metsästelevät noita vahingollisia matelijoita.
Pysykää hiljaa -- katsokaa vain, tuo ruma, ryppyinen sammakko
ei loiki ruohikossa vain teitä peloittaakseen. Se ei suinkaan
ajattele sellaista. Se on sävyisä eläin, joka ei tiedä tekevänsä
mitään pahaa eikä pidä teitä vihollisenaan. Näettekö tuolla sinistä
kovakuoriaista, joka räpyttelee siipiään; se on mitä vaarallisin
metsähyönteinen, puunsyöjä, jonka yksi ainoa toukka pystyy
hävittämään kokonaisen nuoren metsän. Ja sen on ryppyinen ystävämme
katsonut saaliikseen. Älkäämme häiritkö sitä. Katsokaa, kuinka se
vetäytyy kokoon tehdäkseen loikkauksen. Varokaa! Nyt se on tehnyt
pitkän harppauksen ja pistää salaman nopeasti ulos pitkän kielensä.
Nyt on kovakuoriainen onnellisesti nielaistu; vain sen siivet näkyvät
enää sammakon suusta. No, sanokaa, eihän sammakkopahanen ole niinkään
inhottava elukka, huolimatta vähemmän kauniista puvustaan?"

Noëmi löi iloisena kätensä yhteen ja tunsi jo vähemmän
vastenmielisyyttä sammakoita kohtaan. Hän suostui mielellään siihen,
että Mikael tarttui hänen käteensä ja vei hänet lammin reunalle,
missä hän kertoi, miten ymmärtäväisiä sammakot olivat, mitä kepposia
ne tekivät ja mitä ihmeellisiä lajimuutoksia niiden seassa esiintyi.
Hän kertoi taivaansinisistä Surinam-sammakoista, jommoisesta Preussin
kuningas maksoi neljä tuhatta viisi sataa taaleria; samaten hän
jutteli tulisammakosta, joka öiseen aikaan levittää ympärilleen
kirkasta valoa, hiipii taloihin, ryömii hirsien väliin ja kurnuttaa
armottomasti öisin; Brasiliassa on usein aivan mahdotonta kuulla
laulajia ja orkesteria oopperassa, siitä syystä, että lukuisat
sammakot, joita asustelee teatterissa, yhtyvät kuoroon.

Noëmi nauroi jo hirveälle viholliselleen. Nauru on puolitie vihasta
rakkauteen. --

"Jospa ne vain eivät kirkuisi niin inhoittavasti."

"Näillä sävelillä ne kuitenkin ilmaisevat hellät tunteensa
vaimoilleen, sillä vain urossammakoilla on laulun lahja, naaraat
sitävastoin ovat mykkiä. Sammakko huutaa koko yön vaimolleen: 'Kuinka
kaunis sinä olet, kuinka viehättävä!' Voiko olla olemassa hellempää
olentoa kuin sammakko on?"

Noëmi alkoi nyt myös ottaa asian tunteelliselta puolelta.

"Sitäpaitsi on sammakko oppinut eläin. Lehtisammakko ymmärtää,
nähkääs, ilmanennustusta. Sadeilman lähetessä se tuntee sen
etukäteen, nousee ylös vedestä ja ennustaa kurnuttaen. Kun sitten
taas on kuivia ilmoja tulossa, palaa se takaisin veden alle."

"Vai niin!"

Noëmi alkoi tulla uteliaaksi.

"Minä otan heti kiinni yhden", sanoi Timar. "Minä kuulen yhden
harjoittavan laulua täällä pähkinäpensastossa."

Pian senjälkeen hän palasi todellakin kantaen lehtisammakkoa käsiensä
välissä.

Noëmi vapisi ja oli innostunut. Hänen kasvonsa punastuivat ja
kalpenivat.

"Katsokaappa nyt tänne", sanoi Timar hänelle avaten hiukan käsiään.
"Eikö se olekin mitä herttaisin pikku elävä? Se on yhtä kauniin
vihreä kuin nuori ruoho, ja sen jalat ovat ihmiskäden kaltaiset,
pienoiskoossa tietenkin. Kuinka sen sydän lyö! Kuinka se katselee
meitä viisaine, mustine silmineen, jotka ovat kultaisen renkaan
ympäröimät! Sammakko ei ensinkään pelkää meitä."

Noëmi, joka horjui uteliaisuuden ja pelon välillä, ojensi vapisevan
kätensä, mutta veti sen taas heti nopeasti takasin.

"Ottakaa se vain. Koskekaa siihen. Se on maailman viattomin eläin."

Pelokkaana, mutta kuitenkin hymyillen ojensi Noëmi kätensä, mutta ei
katsonut sammakkoa, vaan Timarin silmiin, ja hän säpsähti, kun kylmä
eläin kosketti hänen väriseviin hermoihinsa. Senjälkeen hän naurahti
tyytyväisenä kuin lapsi, joka ei ensin ole uskaltanut mennä kylmään
veteen, mutta sitten iloitsee tultuaan sinne.

"Nähkääs nyt, se ei ensinkään liikahda kädessänne; se on siinä hyvin
tyytyväinen. Me viemme sen nyt kotiin; siellä otamme lasin, johon
kaadamme vettä ja sitten teemme piilipuunoksista pienet tikapuut ja
sitten päästämme sammakon lasiin, ja niin usein kuin sade lähestyy
tulee se kiiveten tikapuita ylös. -- Antakaappa se minulle, niin minä
kannan sen."

"Ei, ei", sanoi Noëmi, "minä pidän sen. Minä kannan itse sen kotiin."

"Mutta pitäkää edes kätenne hyvin yhdessä, muutoin se hyppää ulos.
Ei kuitenkaan liian kovaa, niin ett'ette purista sitä kuoliaaksi. --
Ja menkäämme nyt, sillä kaste laskeutuu maahan, ja ruoho alkaa käydä
kosteaksi."

He läksivät siis kotimatkalle. Noëmi juoksi edellä ja huusi jo kaukaa
äidilleen:

"Äiti, äiti, katso, mitä me olemme saaneet kiinni! Kauniin linnun!"

Terese-rouva antoi viisaasti harkitulla ankaruudella tyttärelleen
nuhteita.

"Etkö tiedä, ettei ole lupa pyydystää lintuja?"

"Mutta tämä on niin kaunis lintu! Herra Timar otti sen kiinni ja
antoi minulle. Kas tässä, katsoppa vain käteeni."

Terese-rouva löi kätensä yhteen nähdessään lehtisammakon Noëmin
sormien välistä.

"Kas vain, miten se vilkuttaa kauniilla silmillään!" huudahti Noëmi
ilosta säteilevin kasvoin. "Me panemme sen lasiin ja pyydystämme
sille kärpäsiä ja sitten se ennustaa minkälainen ilma on tulossa. Voi
sitä pientä, rakasta eläintä!"

Ja hän painoi hyväillen pientä lehtisammakkoa poskeaan vastaan.

Terese kääntyi hämillään Timarin puoleen.

"Te olette noita, herra. Vielä eilen olisi hänestä saanut hengen tuon
elukan avulla..."

Mutta Noëmi osottautui aivan ihastuneeksi sammakkoon. Kattaessaan
illallista kuistilla hän piti äidilleen kokonaisen esitelmän
sammakoista, kaikesta, mitä hän oli kuullut Timarilta, siitä,
miten hyödyllisiä, viisaita ja huvittavia eläimiä sammakot ovat;
ei ensinkään ole totta, että ne purskuttavat myrkkyä itsestään,
kun niitä ärsytetään, tai että ne ryömivät nukkuvan ihmisen suuhun
ja että ne imevät lehmien maidon eikä sekään, että ne halkeavat
myrkystä, jos niiden edessä pidetään hämähäkkiä; se on siis pelkkää
panettelua ja tyhmää taikauskoa. Ne ovat meidän uskollisimpia
ystäviämme, sillä ne valvovat edestämme öisin. Pienet tiheät
jalanjäljet sileäksi haravoidulla hiekalla talon ympärillä ovat
rauhoittavia todistuksia niiden ystävällisestä vartiopalveluksesta;
olisi siis kiittämätöntä olla peloissaan niiden vuoksi.

Timar oli sillävälin valmistanut piilipuun oksista pienet tikapuut
vihreäpukuiselle ilmatieteilijälle; ne hän pani avosuiseen lasiin,
jonka hän täytti puoleksi vedellä ja peitti sen paperikannella,
johon hän teki reiän päästääkseen siitä alas kärpäset vangitulle
ilmanennustajalle. Tämä tietenkin vetäytyi veden alle lasin pohjalle
eikä välittänyt lasista, eikä laulusta. Noëmi iloitsi siitä, kun
luuli sen todistavan, että kaunista ilmaa jatkuisi.

"Niin, herraseni", sanoi Terese-rouva kattaessaan illallispöytää,
jonka ääreen kaikki kolme istuutuivat, "te ette ainoastaan ole
tehnyt ihmeitä Noëmin suhteen, te olette myös tehnyt hänelle suuren
hyväntyön. Saaremme olisi ollut paratiisi, ellei hän olisi niin
peljännyt sammakoita. Heti kun hän näki sammakon, kalpeni hän
ja alkoi väristä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut saada
häntä astumaan aitauksen ulkopuolelle, missä lukemattomat sammakot
kurnuttavat lammikossa. Nyt te olette tehnyt hänestä toisen ihmisen
ja sovittanut hänet kotinsa kanssa."

"Suloisen kotinsa!" huomautti Timar.

Terese huokasi syvään.

"Miksi sinä huokaat niin syvään?" kysyi Noëmi.

"Tiedäthän syyn varsin hyvin."

Timarkin tiesi, mitä tämä huokaus tarkoitti.

Noëmi yritti kääntää keskustelua toisaalle.

"Sammakkoinhoni", sanoi hän, "on peräisin siitä hetkestä, jolloin
eräs häijy poika ilkeyksissään löi silmäini edessä kuoliaaksi suuren
leivänruskean sammakon. Hän sanoi sitä härkäsammakoksi, joka muka
mylvii kuin härkä, jos sitä lyödään nokkosella selkään. Hän loikin
sammakkoparkaa nokkosella ja silloin se alkoi mylviä niin surkeasti,
että en elämässäni unohda sitä. Oli kuin se olisi huutanut koko
sukunsa kostoa meidän päällemme, ja sen koko ruumis peittyi kokonaan
valkealla vaahdolla. Siitä lähtien minusta on aina tuntunut kuin
koko sammakkojen suku hyppelisi, ryömisi ja hiipisi ympärilläni vain
pirskoittaakseen päälleni myrkkyään. Mutta se häijy poika vain nauroi
kuullessaan eläinparan valituksen."

"Kuka se poika oli?" kysyi Mikael.

Noëmi vaikeni ja teki vain halveksivan liikkeen päällään. Timar
arvasi nimen; hän katsahti Terese-rouvaan ja tämä nyökäytti päätään.
He osasivat jo arvata toistensa ajatukset.

"Eikö hän ole käynyt täällä senjälkeen?"

"Voi, on! Hän tulee joka vuosi eikä lakkaa milloinkaan meitä
kiusaamasta. Nyt hän on keksinyt uuden tavan verottaa meitä. Hän
tulee tänne suurella venheellä ja kun minä en voi antaa hänelle
rahaa, lastaa hän venheensä täynnä hunajaa, vahaa ja villoja,
jotka hän sitten myy. Minä annan hänelle kaikki, mitä hän pyytää
päästäkseni vain rauhaan hänestä."

"Tänä vuonna hän ei ole vielä käynyt täällä", puuttui puheeseen Noëmi.

"Mutta se ihminen ei tuhoudu. Minä odotan häntä joka päivä."

"Jospa hän vain tulisi nyt!" sanoi Noëmi.

"Miksikä nyt, pikku hupakko?"

Noëmi sävähti tulipunaiseksi.

"Siksi vain, että minusta se olisi hauskaa."

Timar ajatteli, miten onnelliseksi hän voisi tehdä nämä ihmiset
yhdellä ainoalla sanalla.

Hän kuitenkin säästeli vielä tätä sanaa, kuten lapsi, joka makeisia
saadessaan säästää parhaat viimeiseksi.

Hän tunsi sisäistä tarvetta saada kokonansa eläytyä näiden
saarelaisten suruihin ja iloihin.

Illallinen oli syöty. Aurinko oli laskenut ja hiljainen, leuto ja
loistava yö laskeutui maan päälle, koko taivas näytti läpinäkyvältä
hopeakellolta. Ei lehtikään liikahtanut.

Naiset saattoivat vierastaan kallion huipulle. Sieltä oli avara
näköala puiden ja kaislikon yli Tonavaa alas. Saari avautuu heidän
katseilleen monivärisissä laineissa aaltoilevana taikajärvenä;
omenapuut väreilevät ruusunpunaisena, persikkapuut tummanpunaisena
kukkamerenä; poppeli loistaa kullankeltaisena, päärynäpuu
valkeana ja luumupuiden huojuvat latvat hohtavat vihreässä
pronssihohteessa. Ja heidän ympärillään kohoaa loistavan
kupoolin tavoin punaisten orjanruusujen peittämä kukkula, jonka
huipulla vanhat lavendelipensaat muodostavat tiheän näreikön.

"Suurenmoista!" huudahti Timar, ihastuneena edessään avautuvaan
maisemaan.

"Näkisittepä kallion kesällä, kun krassi kukkii orjanruusujen
paikalla", sanoi Noëmi vilkkaasti. "Silloin se näyttää siltä kuin
peittäisi sitä kultainen peite, ja kukkivat lavendelipensaat
muodostavat suuren, sinisen seppeleen sen huipun ympärille."

"Minä tulen kesällä tänne sitä katsomaan."

"Todellakin?"

Tyttö ojensi hänelle iloisesti kätensä, ja Mikael tunsi sellaisen
kädenpuristuksen, jommoista hän ei elämässään ollut naisen kädestä
saanut tuntea.

Senjälkeen Noëmi nojasi päänsä äidin olkapäätä vastaan ja kiersi
käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei mikään ihmisääni
häirinnyt. Vain sammakoiden yksitoikkoinen konsertti elävöitti
tummiin varjoihin peittynyttä yötä. Taivas näytti merkilliseltä;
toinen puoli oli sininen, toinen opaalinvihreä.

"Kuuletko miten sammakot laulavat?" kuiskasi Noëmi Tereselle.
"Tiedätkö, mitä ne sanovat toisilleen? 'Oi, kuinka sinä olet
rakastettava, kuinka sinä olet suloinen!' Sitä ne laulavat koko yön.
'Oi, sinä rakas, sinä suloinen!'"

Ja jokaista sanaa lausuessaan hän suuteli äitiään.

Mikael, joka unohti itsensä ja koko maailman, seisoi yhteenliitetyin
käsin kallion huipulla. Uusikuu loisti poppelien värisevien lehtien
välistä, jotka nyt kimmelsivät kuin sula hopea.

Uusi, ihmeellinen tunne hiipi miehen sydämeen. Oliko se kaipaus vai
pelko? Herännyt muisto vai viekoitteleva toivoko? Tunne, joka oli
jumalallisen, inhimillisen vai eläimellisen sukua? Kuutauti vaiko se
kevätvirtaus, joka valtaa joka puun ja ruohonkorren, joka kylmä- ja
lämminverisen eläimen?

Samalla tavoin kuin nyt hän oli kerran ennen tuijottanut laskevaa
kuuta, jonka loistetta silloin aallot heijastivat aina uponneeseen
laivaan asti. Tietämättään hän puhui ajatuksissaan magneettisten,
aavemaisten säteiden kanssa.

"Etkö vieläkään ymmärrä minua? -- Huomenna tulen takaisin ja silloin
sinä olet ymmärtävä minua."




Kahdeskymmenestoinen luku.

HÄMÄHÄKKI KUKKIEN KESKELLÄ.


Mutta kättensä työllä elävillä ihmisillä ei ole aikaa ihailla
kuutamoa kallion huipulta eikä unohtua katselemaan luonnon
ihanuuksia. Kotiinpalanneet vuohet odottivat jo emännän ottavan
vastaan heidän päiväisen maito-antimensa. Lypsäminen on Terese-rouvan
tehtävänä, jota vastoin Noëmin tehtävänä on leikata ruohoa karjalle.
Timar jatkaa nyt keskustelua nojaten lammasläävän oveen ja sytyttäen
piipun aivan kuin talonpoikaisrenki, hakkaillessaan palvelustyttöä.

Lopuksi on kattila uudelleen täytettävä ja senjälkeen he paneutuvat
nukkumaan.

Timar pyysi saada nukkua sivurakennuksessa. Terese-rouva valmisti
vuoteen vastaniitetystä heinästä ja Noëmi järjesti päänaluksen
oikealle paikalle. Ei tarvittu paljoakaan häntä uneen tuudittamaan;
tuskin oli hän heittäytynyt pitkälleen, ennenkuin uni sulki hänen
silmänsä. Hän uneksi koko yön, että hän oli puutarhurin renkinä ja
keitti ruusuvettä loppumattomiin.

Herättyään näki hän auringon jo jotakuinkin korkealla taivaalla.
Mehiläiset surisivat hänen ympärillään täydessä työssä. Hän oli
nukkunut hyvin kauan. Joku oli jo käynyt hänen luonaan, sen hän
huomasi siitä, että kaikki ne esineet, joita välttämättä tarvitaan
miehen pukeutumishommiin ja jotka hänellä oli matkalaukussaan, olivat
järjestyksessä hänen makuusijansa vieressä. Matkustajaparka, jolla on
tapana ajaa partansa joka päivä, tuntee itsensä sangen onnettomaksi
silloin kun ei voi suorittaa tätä toimitusta, ja jos hänet päästetään
pälkähästä, johon hän vieraassa talossa ollessaan joutuu etsiessään
saippuaa, lämmintä vettä ja peilinpalaa, missä näkisi ajaa partansa,
on se hienotunteista ja huomaavaista. Hänen mieltään painostaa
kirottu parransänki omantunnonvaivana. Miten onnellinen hän onkaan
väittäessään tämän harminkarin, huomatessaan olevansa siinä
miellyttävässä asemassa, että saattaa ajaa leukansa sileäksi.

Kun Timar oli suoriutunut tästä tehtävästä, meni hän naisten luo,
jotka odottivat häntä aamiaiselle, jossa oli maitoa, leipää ja voita.
Senjälkeen mentiin päivätyöhön, ruusujenkorjuuseen.

Mikael sai pyyntönsä mukaisesti tehtäväkseen sotkea kukkaset; Noëmi
nyhti irti terälehdet ja Terese-rouva hääräili kattilan vieressä.

Timar puhui Noëmin kanssa ruusuista. Hän ei sanonut Noëmille niiden
olevan hänen poskiensa kaltaiset, sillä silloin Noëmi olisi nauranut
hänelle, vaan hän kertoi matkoillaan saamistaan kokemuksista
näiden kukkien suhteen, opettavaisia asioita, joita Noëmi kuunteli
hartaasti, ja jotka yhä lisäsivät hänen kunnioitustaan Timaria
kohtaan. Nuorten, viattomien tyttöjen silmissä on tietorikas mies
suurimmassa suosiossa.

"Turkinmaassa käytetään ruusuvettä ruokaan ja juomaankin. Siellä
kasvatetaankin kokonaisia ruusulehtoja. Siellä punotaan ketjuja
ruusuista puristamalla sotketut kukanlehdet pallonmuotoisiksi
ja pujottamalla helmet nauhaan. Senvuoksi niitä kutsutaankin
ruusunauhoiksi. Itämailla kasvaa myös eräs sangen kaunis ruusulaji,
josta saadaan ruusuöljyä. Se on palsamiruusu; se kasvaa pensaina,
jotka kasvavat kahdenkin sylen pituisiksi ja joiden oksat taipuvat
maahan asti lumivalkeiden kukkien painosta. Niiden tuoksu on
voimakkaampi kuin kaikkien muiden ruusulajien. Jos tämän lehtiä
heittää veteen ja panee ne sitten aurinkoon kuivumaan, niin käy
niiden pinta ennenpitkää sateenkaaren väriseksi kukkien erittämästä
öljystä. Samoin on laita ikivihreäruusun, joka ei edes talvella
pudota lehtiään. Ceylon- ja Riva-ruusuilla värjätään hiukset ja
parta vaaleiksi vieläpä niin hyvin, että väri pitää useita vuosia.
Itämailla tehdäänkin kauppaa niiden lehdillä. Moggor-ruusun lehdet
menevät päähän: niiden tuoksu huumaa kuin olut. Vilmorin-ruusulla on
se ominaisuus, että se erään hyönteisen pistosta kukkien asemasta
työntää itsestään nyrkinsuuruisia mukuloita, joilla kuuluu olevan
sellainen voima, että ne tyynnyttävät uneen itkevän lapsen, jos ne
pannaan lapsen pään alle."

"Oletteko ollut kaikkialla, missä näitä kukkia kasvaa?" kysyi Noëmi.

"Minä olen matkustellut maailmaa jotensakin laajalti. Olen ollut
Wienissä, Parisissa ja Konstantinopolissa."

"Onko sinne pitkä matka täältä?"

"Jalan käyden kestäisi matka Wieniin kolmekymmentä ja
Konstantinopoliin neljäkymmentä päivää."

"Mutta te kuljitte meritse."

"Niin ja silloin kesti matka vieläkin kauemmin, sillä matkan varrella
oli minun otettava lastia."

"Kenelle?"

"Sille päällysmiehelle, jonka palveluksessa olin."

"Eikö herra Brazovics olekaan enää päällysmiehenne?"

"Kuka on kertonut hänen olleen?"

"Perämies, joka oli mukananne täällä."

"Ei hän enää ole. Herra Brazovics on kuollut!"

"Kuollutko? Hän on siis kuollut! Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä?"
puuttui puheeseen Terese-rouva hyvin vilkkaasti.

"He menettivät hänen kuollessaan koko omaisuutensa."

"Suuri Jumala! Siis on Sinun kostava kätesi saavuttanut heidät!"

"Äiti, hyvä äiti!" huudahti Noëmi lempeästi ja rukoilevasti.

"Herraseni, te saatte vielä tietää erään asian kuulemainne lisäksi.
Silloin kun kohtalon isku kovimpana kohtasi meitä, ja kun minä
turhaan olin polvillani rukoillut herra Brazovicsiä, ettei tekisi
meistä kerjäläisiä, muistui mieleeni, että tällä miehellä oli vaimo
ja lapset, ja minä päätin kääntyä hänen vaimonsa puoleen valittamaan
hätääni hänelle. Hän varmaankin ymmärtäisi minua ja tuntisi sääliä
meitä kohtaan, niin arvelin. Minä otin lapseni käsivarrelleni
ja matkustin kuumimmassa kesän helteessä Komorniin. Menin hänen
kauniiseen kaksikerroksiseen asuntoonsa. Odotin eteisessä, sillä
minua ei päästetty sisään. Vihdoin tuli rouva Brazovics ulos
pienen, viisivuotiaan tyttärensä kera. Minä heittäydyin polvilleni
ja vannotin häntä Jumalan nimessä armahtamaan meitä ja puhumaan
puolestamme puolisolleen. Silloin tarttui rouva minua käsivarteen ja
työnsi minut portaita alas. Minä koetin pudotessamme suojata lastani
molemmin käsin ja löin silloin pääni toiseen pilareista, jotka
kannattavat kuistia. Arpi iskusta näkyy vieläkin tässä otsallani. Ja
viisivuotias lapsi nauroi täyttä kurkkua nähdessään minun ontuvan
pois ja kuullessaan lapseni itkevän. Siksi minä nyt huudan: Hosianna!
ja siunattu olkoon se käsi, joka on ajanut heidät ulos niitä portaita
myöten, joita pitkin hän työnsi meidät alas."

"Oi, äiti, älä puhu noin!"

"He ovat siis nyt todella joutuneet kurjuuteen! Siis heidät itse on
tehty kerjäläisiksi! Tuo ylpeä joukko! Kulkevatko he nyt ryysyihin
puettuna ympäri maata kerjäten tuloksetta entisten tuttaviensa
ovilla?"

"Ei, rouva hyvä", sanoi Mikael, "eräs henkilö huolehtii heistä."

"Kuka hullu se lie?" huudahti Terese intohimoisesti. "Miksi hän
koettaa ehkäistä kohtalon pyörää kulussaan? Kuinka hän uskaltaa vetää
huoneensa yli kirousta, joka on syöksevä hänetkin turmioon?"

Noëmi juoksi äitinsä luo ja pani molemmat kätensä hänen suunsa
päälle. Sitten hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sulki hänen
suunsa suudelmilla.

"Äiti, kallis äiti, älä puhu noin. Älä huuda kirousta kenenkään
päälle; minä en voi kuulla sinun suustasi sellaista. Ota nuo sanasi
takaisin. Oi, salli minun suudella pois nuo häijyt sanat sinun
huuliltasi!"

Tyttären suudelmat saattoivat Teresen jälleen tajuihinsa.

"Älä pelkää, pikku hupakko", hän sanoi pudistaen päätään. "Kiroukset
ovat tyhjiä sanoja, jotka haihtuvat ilmaan. Meillä vanhoilla naisilla
on ruma, taikauskoinen tapa kirota muita. Jumala ei ota huomioon
poljetun madon kirouksia eikä kätke niitä sydämeensä tilinteon päivän
varalle. Minun kiroukseni ei kohtaa ketään."

"Minua se on jo kohdannut", ajatteli Timar; "minähän se hullu olen,
joka olen ottanut heidät huoneeseeni."

Noëmi yritti kääntää puhetta kukkiin.

"Sanokaa minulle, herra Timar, kuinka voisi saada sellaisen
Moggor-ruusun, jonka tuoksu huumaa?"

"Jos haluatte, hankin minä teille yhden."

"Missä se sitten kasvaa?"

"Brasiliassa."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Se on maapallon toisella puolella."

"Matkustetaanko sinne meritietä?"

"Kahden kuukauden ajan vain merta pitkin."

"Ja miksi te matkustatte sinne?"

"Liikeasioissa ja -- hankkiakseni teille Moggor-ruusun."

"Olkaa sitten mieluummin hankkimatta!"

Noëmi lähti keittiöstä, ja Mikael huomasi hänellä kyyneleet silmissä.

Tyttö ei tullut takaisin, ennenkuin hän oli poiminut korinsa täynnä
ruusuja. Hän varisti ne kaislamatolle suureen läjään. Päivällisen
tienoissa oli ruusukeitos, joka edellisenä päivänä oli pantu tulelle,
valmiiksi keitetty, aterian jälkeen sanoi Terese-rouva vieraalleen,
ettei sinä päivänä enää ollut muuta työtä, joten heillä oli aikaa
tehdä kävelyretki saaren ympäri. Niin paljon matkustellut mies voisi
kenties antaa saaren asukkaille useita hyviä neuvoja siitä, mitä
kasveja kannattaisi istuttaa heidän pieneen paratiisiinsa.

"Sinä jäät tänne taloa vartioimaan", käski Terese-rouva koiraa. "Pane
maata tähän kuistin edustalle äläkä liiku paikaltasi!"

Almira ymmärsi käskyn ja totteli.

Mikael seurasi oppaitaan katselemaan saaren puuistutuksia.

Tuskin he olivat kadonneet lehtoon kun Almira jo alkoi heristää
korviaan ja murista vihaisesti. Se vainusi jonkun tulevan.

Akeissaan se ravisteli päätään, nousi seisaalleen kerta toisensa
perästä, mutta paneutui taas uudelleen levolle.

Nyt kuului selvästi miehen ääni, joka lauloi erästä saksalaista
laulua, joka loppui säkeeseen:

"Ellen aivan erehdy on hällä musta..." [Sepittänyt E. M. Dettinger.]

Rannasta tuleva henkilö laulaa arvatenkin herättääkseen isäntäväen
huomiota. Hän pelkää suurta koiraa.

Mutta tämä ei edes hauku.

Tulija sukeltaa ulos ruusupensastojen varjosta. Se on hän, Teodor
Kristyan.

Tällä kertaa hän on puettu muodikkaaksi keikariksi, tumman siniseen
kullatuilla napeilla koristettuun hännystakkiin. Päällysnuttunsa on
hänellä käsivarrellaan.

Almira ei edes vavahtanut hänen lähestyessään. Almira on filosofi.
Hän ajattelee näin: Jos käyn ankarasti tuon miehen kimppuun, niin
loppuu leikki aina niin, että minut sidotaan eikä häntä. Menettelen
näin ollen viisaammin, jos pidän omana tietonani mielipiteeni hänestä
ja odotan asestettuna vaikka puolueettomana pitäen silmällä hänen
tekojaan.

Teodor lähestyi luottavaisena vihellellen suurta, mustaa vihollistaan.

"Terve, Almira. Tuleppas tänne Almira, rakas, pikku koiraseni!
Missä sinun emäntäsi ovat? Haukuppa vähän, jos tahdot tehdä minulle
mieliksi. Missä Terese-äiti on?"

Almiraa ei millään voimalla saatu vastaamaan.

"Kas, pikku Almira, mitä minä olen tuonut sinulle. Paistinpalasen.
Syö! No, etkö huoli? No, syö nyt sentään, kaunis Almira!"

Mutta Almira ei edes haistanut paistia, joka heitettiin sille,
ennenkuin Narcissa (kissoillahan on tunnetusti heikompi luonne) hiipi
sinne. Siitä Almira suuttui ja alkoi kaivaa maahan suurta kuoppaa,
jonne se kätki lihapalasen puutteen päivien varalle, kuten viisaat
koirat tekevät.

"Voi, mikä epäluuloinen elukka!" mutisi Teodor itsekseen. "No, on
kait sallittua mennä sisään taloon?"

Mutta se ei suinkaan ollut sallittua.

Almira ei ilmaissut sitä sanoin, mutta se nosti hieman ylähuultaan,
jolloin paljastuivat sen käytettävissä olevat valkoiset, kauniit
hampaat.

"Hullu elukka, et kai tahtone purra? Mutta missä on naisväki? Kenties
tislaushuoneessa?"

Teodor meni sinne ja katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hän
pesi kätensä ja kasvonsa höyryävässä ruusuvedessä, ja häntä ilahutti
suuresti ajatus, että hän täten oli tuhonnut kokonaisen päivän
vaivalloisen työn.

Mutta aikoessaan senjälkeen ulos keittiöstä, näki hän koiran
sulkeneen tien. Almira oli paneutunut maata oven ulkopuolelle ja
näytteli hänelle hampaitaan.

"Vai niin, sinä et aio päästää minua ulos, lurjus! No, se onkin
minulle yhdentekevää, voinhan odottaa täälläkin, kunnes naiset
tulevat kotiin. Kyllä minä täälläkin löydän jonkun lepopaikan."

Näin sanoen hän heittäytyi tuoreille ruusunlehdille, jotka Noëmi oli
vastikään varistellut ulos korista.

"Oh, tässähän minulle on mukava vuode, oikein oivallinen. Hahaha!"

Naiset palasivat nyt kävelyltään Mikaelin kera.

Terese huomasi ihmeekseen Almiran siirtyneen kuistilta vartioimaan
keittiönovea.

"Mitä Almiralla on siellä tekemistä?"

Kun Teodor kuuli Teresen äänen, keksi hän kepposen.

Hän kaivautui ruusunlehtiin, niin ettei häntä voitu nähdä ja Noëmin
katsahtaessa sisään kysyen "Mitä tämä on, Almira?" pisti hän päänsä
esiin ja irvisti hänelle.

"Rakastettu sulhosi on täällä, kaunis Noëmi."

Noëmi astui askeleen taaksepäin huudahtaen.

"Mikä sinun on?" kysyi äiti juosten luo.

"Tuolla kukkien alla..." änkötti Noëmi.

"No, mikä siellä on? Hämähäkkikö?"

"Niin -- hämähäkki..."

Teodor hypähti nauraen ylös ruusuvuoteeltaan ja syöksähti kuten
ystävänsä hauskasti yllättänyt henkilö Terese-rouvan luo,
välittämättä yhtävähän tämän kiukustuneista katseista kuin Noëmin
kauhistuneista kasvoista, hänen suudellessaan äitiä.

"Hahaha! Yllätinkö teidät? Iloitse toki, suloinen, rakas Terese-äiti;
rakastettu vävysi on täällä; kuin haltiatar sukeltautuu hän esiin
ruusumerestä! Hahaha!"

Tämän sanottuaan hän kääntyy Noëmin puoleen, mutta tyttö vetäytyy
kiireesti pois hänen syleilystään, ja vasta nyt huomasi Teodor
Kristyan kolmannen henkilön läsnäolon: Mikael Timarin.

Tämä huomio hillitsi hiukan hänen iloisuuttaan, mikä itse
asiassa olikin vain teeskentelyä, juuri senvuoksi olikin hänestä
kaksinverroin epämiellyttävää nähdä edessään henkilö, johon liittyi
niin ikäviä muistoja.

"Vai niin, herra kirjuriko, terve mieheen!" tervehti hän Timaria.
"Täälläkö taasen tapaamme toisemme? Lieneekö teillä taas turkkilainen
pasha laivallanne? Hahaha! No, älkää peljätkö, herra kirjuri!"

Timar kohautti olkapäitään ja vaikeni.

Senjälkeen kääntyi Teodor uudelleen Noëmin puoleen. Hän otti
hyväillen tyttöä vyötäisistä, mutta vastaukseksi työnsi tämä hänet
luotaan ja käänsi pois kasvonsa.

"Anna tytön olla rauhassa", sanoi Terese lyhyesti ja ankaralla
äänellä. "Mitä sinä nyt taas tahdot?"

"No, no, älä nyt aja minua ulos ennenkuin olen edes sisään
ennättänyt! Kai minun on lupa sentään syleillä pikku morsiantani?
Noëmi ei toki mene rikki, jos häntä katselen? Miksi sinä minua
pelkäät?"

"Meillä on kyllin syytä siihen", sanoi Terese katkerasti.

"Älä pelkää, mammaseni. Tällä kertaa en ole tullut riistämään teiltä
mitään; minä hankin teille päinvastoin paljon, paljon rahaa. Hoho!
Suunnattomasti rahaa. Niin paljon, että sinä voit ostaa takaisin
sen kauniin talon, jonka kerran omistit sekä siihen kuuluvat pellot
ja puutarhasi Ostrova-saarella, sanalla sanoen kaiken, mitä olet
kadottanut. Sinä saat kaiken takaisin. Minä tiedän velvollisuuteni
olevan hyvittää isäraukkani rikkomukset sinua vastaan."

Teodor Kristyan oli nyt tullut niin surumieliseksi että hän vuodatti
kyyneleitä; mutta tämä ei liioin suuresti vaikuttanut läsnäolijoihin.
Hänen kyyneleitään uskottiin yhtävähän kuin hänen nauruaan.

"Menkäämme sisään huoneeseen", sanoi Teodor, "sillä minä en voi
kertoa teille kerrottavaani koko maailman kuullen."

"Älä puhu tyhmyyksiä", torui Terese-rouva. "Täällä yksinäisellä
saarellamme ei kai koko maailma ole kuulemassa. Timarin kuullen voit
puhua vapaasti: hän on vanha hyvä ystävämme. Mutta tule nyt sitten,
Jumalan nimeen! Tiedän, että sinun on nälkä; se on lorusi loppu."

"Hahaha! Sinä pikku, rakas, viisas äiti, miten hyvin sinä tunnet
Teodorisi heikkouden, että hänellä on aina erinomainen ruokahalu! Ja
sinähän osaat leipoa niin jumalallisen hyviä kreikkalaisia leivoksia,
että niitä nähdessään toivoisi olevansa vatsana koko mies. Koko
maailmassa ei ole sellaista emäntää kuin sinä. Minä olen syönyt itse
Turkin sulttaanin luona; mutta ei hänelläkään ole sinun vertaistasi
kokkia."

Terese-rouva ei voinut pysyä kylmänä ylistykselle, joka kohdistui
hänen vieraanvaraisuuteensa. Oli vieras ken tahansa, ei hän säästänyt
kestitystä, ei edes verivihollistaan hän päästänyt luotaan nälkäisenä.

Teodor Kristyanilla oli niin kutsuttu Figarohattu, joka siihen aikaan
oli muodissa, ja hän osasi asettaa niin asiat, että hattu putosi
ovessa hänen päästään, kun hän astui majaan. Näin hän teki vain
saadakseen sanoa:

"Voi, näitä kirottuja muotihattuja! Mutta se on seurauksena siitä,
että on tottunut korkeisiin oviin. Uudessa asunnossani on vain
siipiovia. Ja näkisittepä vain, miten ihana näköala minulla on
asunnostani."

"Onko sinulla todella asuntoa missään?" kysyi Terese kattaessaan
pöytää pieneen huoneeseen.

"Minullako? Onpa niinkin ja päälle päätteeksi kaupungin kauneimmassa
palatsissa. Minä olen etevimmän laivanrakentajan asiamies."

"Triestissäkö?" puuttui Timar puheeseen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Hän rakentaa valtamerenlaivoja..." hän vastasi katsahtaen halveksuen
Timariin. "Hän ei olekaan mikään jokien soutaja eikä rakentele
proomuja... Muutoin on hänen nimensä signor Scaramelli."

Timar oli vaiti. Hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista, että hän
itse juuri paraillaan rakennutti valtamerenlaivaa herra Scaramellin
veistämöllä.

"Jaa'a, nyt minä oikein vyöryskelen rahoissa", lörpötteli Teodor.
"Minun käsieni lävitse kulkee miljoona toisensa perästä. Ellen olisi
niin tunnontarkka kuin olen, saattaisin salata omaan kukkarooni
tuhansia. Minä olen myös tuonut pienelle rakkaalle Noamilleni
jotakin, jonka olen ennen luvannut hänelle. No, mitä minä sitten
lupasinkaan? Sormuksenhan lupasin. Minkälainen kivi siinä piti olla?
Rubiiniko? Smaragdiko? Siinä on briljantti. Siitä on tuleva Noëmin
kihlasormus. Tässä se on..."

Teodor koetteli käsineen housuntaskujaan, kaivoi niitä kauan aikaa,
näytti lopuksi kovin hämmästyneeltä ja tuijotti suoraan eteensä. "Se
on kadonnut!" hän huokasi, kääntäen toisen taskunsa ylösalaisin ja
näyttäen petollisen reiän, josta kallisarvoinen kihlasormus neljän ja
puolen karaatin timanttineen oli kadonnut.

Noëmi purskahti heläjävään nauruun. Hänellä oli nauraessaan niin
ihanasti sointuva ääni ja harvoin sai kuulla hänen nauravan.

"Mutta ei se silti ole aivan hukassa", huusi Teodor, "säästäkää
naurunne, kaunis naiseni."

Hän alkoi riisua saappaita jaloistaan, ja toden teolla putosi
kaivattu sormus pöydälle hänen pudistellessaan saappaansa vartta.

"Siinä se on! Hyvät lampaat eivät juokse tiehensä. Oman Noëmini
kihlasormus ei jätä minua. Kas tässä, Terese-äiti! Tämän on tuleva
vävysi tuonut morsiamelleen. No, mitä nyt sanot? Ja te, herra
kirjuri, jos ymmärrätte näitä asioita, niin sanokaa, miten kalliiksi
arvioitte tämän timantin?"

Timar katseli kiveä ja sanoi:

"Pierre de Strass! Ystäväin kesken se on viiden groshenin arvoinen."

"Vaiti kirjuri! Mitä te siitä ymmärrätte? Te tunnette vain maissia ja
kauraa, mutta ette taida ikänänne olla nähnyt timanttia."

Ja kun Noëmi ei millään ehdolla tahtonut timanttia omakseen, pisti
Teodor sormuksen omaan sormeensa ja koetti aterian aikana kaikin
tavoin näytellä sitä.

Nuorella herralla oli hyvä ruokahalu.

Syödessään hän puhui laajalti siitä, miten jättiläismäinen laitos
tämä laivatelakka oli, ja miten monta miljoonaa kuutiojalkaa puuta
siellä vuosittain kulutettiin. Läheisyydessä ei enää ollut puita,
jotka olisivat soveltuneet laivanrakentamiseen. Amerikastakin oli
täytynyt tuoda yhtä ja toista. Vain Slavoniassa saattoi vielä löytää
joitakin sopivia puita.

Vasta syötyään itsensä kylläiseksi hän tuli asian ytimeen.

"No nyt sanon sinulle rakas, hyvä Terese äiti, minkätähden oikeastaan
olen tullut tänne."

Terese katsoi Teodoria tuskallisen epäluuloisesti.

"Nyt minä teen yhdellä iskulla meidät kaikki onnellisiksi, sekä sinut
että Noëmin ja itseni, ja sitäpaitsi saan arvoa signor Scaramellin
silmissä. Kuulkaa nyt! Eräänä päivänä sanoo signor Scaramelli
minulle: 'Kuulkaapa herra Kristyan, teidän täytyy matkustaa
Brasiliaan!'"

"Jospa olisit Jumalan nimeen jo matkustanut sinne!" huokasi Terese
itsekseen.

Teodor käsitti tämän huokauksen merkityksen ja hymyili.

"Sieltä me tuomme nimittäin välttämättömän puuaineen laivojamme
varten. Siellä kasvaa makaya- ja murmuru-puita, joista valmistetaan
laivan kölejä; poripout- ja patavona-puita, joista sivulaidat
tehdään, mangroveroyok- ja graegal-puita, jotka eivät milloinkaan
mätäne vedessä, 'mort aux rats'-puu, jonka hajua rotat eivät voi
sietää, rautapuu, josta valmistetaan peräsimiä, 'sour-gumtree',
josta veistetään peräsimen tankoja, sitäpaitsi fernambul-,
manchinell-, paholaisenkahvi-, teak- ja mahogny-puita, joista tehdään
hienoja kajuuttahuonekaluja, ja viimein kaskarilla-, tahamabaja
volodor-puita, joita toukat eivät turmele, ja maonpuu, johon ei
teredo navalis tunkeudu."

"Lakkaa jo luettelemasta noita tyhmiä intialaisia nimiä!" keskeytti
Terese. "Sinä kai luulet voivasi sokaista minut kasvitieteellisellä
luettelolla niin kokonaan, että minä en näkisi metsää puiden vuoksi.
Sanoppa minulle mieluummin miksi et jo lähtenyt Brasiliaan, koska
siellä kerran kasvaa niin monenlaisia oivallisia puita."

"Nähkääs, siinäpä juuri onkin minun loistava päähänpistoni. Miksikä
minä -- sanoin signor Scaramellille -- matkustaisin Brasiliaan asti,
kun lähimmäisessä läheisyydessäni on yllin kyllin puuainetta, joka
on vielä parempaa kuin brasilialainen? Minä tiedän saaren keskellä
Tonavaa, jossa on kokonainen aarniometsä mitä kauneimpia puita, jotka
kyllä kestävät vertailun etelä amerikalaisten kanssa."

"Minä aavistin sen", sanoi Terese itsekseen.

"Poppelit korvaavat täydellisesti patavonapuut ja pähkinäpuut ovat
parempia kuin mahognypuut. Ja niitä on meillä satoja saarellamme."

"Minun pähkinäpuuni!"

"Omenapuu on rakennusaineena paljon parempaa kuin kaskarillapuu."

"Sinä olet siis myöskin antanut määräyksiä omenapuistani?"

"Ja luumupuiden ei tarvitse hävetä verrattuina teakpuihin."

"Sinä aiot siis hakkauttaa nekin ja myydä ne herra Scaramellille?"

"Me tulemme saamaan paljon, paljon rahaa niistä. Vähintään kymmenen
guldenia joka puusta. Signor Scaramelli on antanut minulle täydet
valtuudet. Minä saan vapaasti tehdä sopimuksen sinun kanssasi.
Sopimus onkin jo valmiina taskussani; sinun ei tarvitse tehdä
muuta kuin kirjoittaa sen alle ja niin olemme onnellisia kaikki.
Ja kun kaikki nämä puut ovat hakatut poikki, emme mekään enää
jää tänne, vaan asetumme asumaan Triestiin. Mutta me istutamme
_prunus mehaleb_-kasvin koko saaren täyteen. Tiedäthän, että siitä
valmistetaan tunnettuja, hyvälletuoksuavia turkkilaisia piipunvarsia.
Se ei tarvitse erikoista hoitoa, vain yksi henkilö on tarpeeni
myymään niistä joka vuosi leikattuja keppejä kauppiaille Warnaan.
Siten saamme vuosittain joka tynnyrinalasta viisisataa tukaattia, se
tekee kymmenestä tynnyrinalasta viisi tuhatta tukaattia."

Timar ei saattanut olla hymyilemättä. Niin rohkeita suunnitelmia ei
edes hänessä ollut syntynyt.

"No, mitä nauramista siinä on?" sanoi Teodor. "Minä ymmärrän hiukan
niitä asioita."

"Ja minä myös ymmärrän mitä tarkoitat", vastasi Terese. "Niin usein
kuin onnettomuuteni tähti johdattaa sinut näille maille, ilmestyt
sinä yölepakkona, ja voin olla varma siitä, että taas haudot
mielessäsi jotakin minulle turmiota tuottavaa suunnitelmaa. Sinä
tiedät että et saa, etkä ole milloinkaan saava minulta rahaa. Mutta
sinä osaat auttaa itseäsi toisin. Tähän asti olet tullut luoksemme
veneellä ja vienyt muassasi ne varastot, joita olemme panneet
säästöön itseämme värien, ja muuttanut ne sitten rahaksi. Nyt et
enää tyydy hedelmiin, joista olet ottanut suuremmat kymmenykset
kuin millä turkkilainen pashakaan verottaisi minua. Nyt sinä tahdot
päälle päätteeksi myydä puut pääni päältä -- ainoat ystäväni koko
maailmassa, jotka itse olen istuttanut ja hoitanut, jotka antavat
minulle elatuksen ja varjon, missä levähtää. Hyi, häpeä! Että
kehtaatkin valhetella minulle saavani koko omaisuuden myymällä herra
Scaramellille nämä puut laivapuiksi! Olen aivan vakuutettu siitä,
että sinä muitta mutkitta pienen pienestä summasta hakkauttaisit ja
möisit ne ensimmäiselle tiellesi sattuvalle kalkinpolttajalle. Siinä
koko sinun oiva suunnitelmasi! Ketä tahdot pettää? Ei vain minua,
joka tunnen sinun kujeesi. Minä kehoitan sinua jo luopumaan tyhmistä
kepposistasi, muutoin saat itse tuntea mihin niistä puista tehdyt
kepit kelpaavat."

"No, älähän nyt, Terese-äiti, ei mieleeni ole juolahtanutkaan
laskea leikkiä. Käsität kait, etten ole tullut tänne ilman syytä.
Muisteleppa, mikä juhlapäivä tänään on. Minä vietän nimipäiviä.
Tänä päivänä on myös rakas pikku Noëmini syntynyt. Tiedäthän, että
isävainajamme kihlasivat meidät toinen toisillemme meidän ollessamme
vielä lapsia, he sopivat siitä, että meistä tulisi aviopari, heti
kun Noëmi on täyttänyt seitsemännentoista vuotensa. -- Tänä päivänä
minä olisin tullut tänne vaikka maailman ääristä. Ja tässä minä
saavun rakastavaisen sydämen koko lämmöllä. -- Mutta ei ihminen
elä ainoastaan rakkaudesta. Tosin maksaa herra Scaramelli minulle
hyvän palkan, mutta siitä on paljon mennyt minun komean asuntoni
sisustamiseen Triestissä. Mutta sinunkin on annettava jotakin
Noëmille myötäjäisiksi, niin että hän voi astua ulos maailmaan
arvonsa ja säätynsä mukaisesti. Eihän morsian saata tulla sulhasen
kotiin tyhjin käsin. Hän on sinun ainoa tyttäresi ja hänellä on
oikeus vaatia sinulta asianmukaiset myötäjäiset."

Noëmi oli harmistuneena ja suutuksissaan asettunut nurkkaan ja istui
siellä selin koko seurueeseen nojaten otsaansa seinää vasten.

"Niinpä niin", jatkoi Teodor, "sinun on hankittava Noëmille
myötäjäiset. Älä ole niin omanvoitonpyyntöinen. Minun puolestani voit
pitää puolet puista, mutta anna toinen puoli minulle. Jääköön sitten
minun asiakseni määrätä kenelle ja millä ehdoilla minä myyn ne. Anna
Noëmille puut myötäjäisiksi. Minulla on niille, totta puhuen, varma
ostaja."

Teresen kärsivällisyyttä oli nyt koeteltu kylliksi.

"Kuule Teodor", hän sanoi, "en tiedä, onko tänään sinun nimipäiväsi,
mutta sen tiedän varmasti, että Noëmin syntymäpäivä ei tänään ole. Ja
vieläkin varmempaa on, että Noëmi ei sinusta huolisi, vaikka olisit
ainoa mies tässä maailmassa."

"Hahaha, anna minun huolehtia siitä. Sitä en pelkää."

"Usko siinä asiassa, mitä haluat. Mutta anna minun ratkaista
riita-asia lyhyesti. Rakkaita, komeita pähkinäpuitani et saa nyt etkä
milloinkaan, vaikka rakennuttaisit niistä Noakin arkin. Yhden ainoan
puun lahjotan sinulle, ja sitä voit käyttää siihen tarkoitukseen,
jonka kerran olet saavuttava. Sanot tänään olevan nimipäiväsi. Se
olisi juuri sovelias päivä."

Nämä sanat kuullessaan Teodor nousi ylös ei mennäkseen tiehensä,
vaan kääntyäkseen tuolilla istumaan hajasäärin, nojaten käsivarsiaan
selkänojaa vastaan ja katsellen uhmaten ja hävyttömästi Tereseä
silmiin.

"Toden totta, oletpa sangen ystävällinen minua kohdan, Terese-äiti!
Näyt vain unhottaneen, että jos minä vain sanon yhdenkin sanan..."

"Sano pois vain. Tämän herran läsnäollessa voit puhua suoraan; hän
tietää jo kaikki."

"Senkinkö, ettei tämä saari kuulu sinulle."

"Senkin."

"Ja että minun on vain tarvis sanoa yksi sana Wienissä tahi
Konstantinopelissa..."

"Tehdäksesi meistä kerjäläisiä, kodittomia ja ilman kattoa päämme
päällä."

"Niin teenkin", huusi Teodor Kristyan, joka nyt vasta näyttäen oikean
karvansa, katsoi Tereseä kostonhimoisin, hehkuvin katsein ja veti
taskustaan paperin, jota piti hänen silmiensä edessä. "Tässä on jo
valmis sopimuskirja, tässä tämän päivän päiväys. Sinä tiedät, mitä
voin tehdä ja minä olen sen tekevä, ellet silmänräpäyksessä kirjoita
tämän sopimuksen alle."

Terese vapisi.

"Ei, herraseni", sanoi Timar laskien hiljaa kätensä Teodorin olalle,
"te ette voi tehdä mitään!"

"Mitä?" kysyi tämä heittäen uhmaten päänsä taaksepäin.

"Te ette saata missään paikassa tehdä ilmiantoa tämän saaren
olemassaolosta tai siitä, että se on mielivaltaisesti omistettu."

"Miksikä en voisi?"

"Siksi, että eräs toinen on jo tehnyt sen."

"Kuka?"

"Minä."

"Tekö?" kiljui Teodor kohottaen nyrkkinsä Mikaelia kohti.

"Te!" huudahti Teresekin puristaen ristissä olevat kätensä otsaansa
vastaan.

"Niin, minä juuri", sanoi Timar lujasti ja tyynesti. "Minä olen sekä
Wienissä että Konstantinopelissa ilmoittanut, että Ostrovasaaren
vieressä on pieni, nimetön saari, joka on syntynyt viimeisen
viidenkymmenen vuoden kuluessa. Samalla kertaa suostuttiin sekä
Wienissä että Korkeassa Portissa anomukseeni saada hallita
saarta yhdeksänkymmentä vuotta; omistusoikeuden tunnusteeksi on
vuosittain jätettävä pussillinen pähkinöitä Unkarin hallitukselle ja
laatikollinen kuivattuja hedelmiä Korkealle Portille. Yksinoikeus ja
kiinnitys ovat jo käsissäni."

Timar veti taskustaan molemmat asiakirjat. Ne olivat juuri ne,
jotka hän oli saanut Bajassa ja joista hän oli niin ilostunut. Heti
tultuaan rikkaaksi hän oli ryhtynyt toimiin, valmistaakseen köyhälle,
kohtalon kolhimalle perheelle rauhaa ja lepoa. Tämä pähkinäpussi ja
hedelmälaatikko olivat maksaneet hänelle suunnattomia summia.

"Mutta minä", hän lopetti puheensa, "olen heti siirrättänyt oikeuteni
saaren nykyisille raivaajille ja asukkaille. Tässä on laillinen
siirtokirja."

Terese vaipui sanaa sanomatta Mikaelin jalkojen juureen. Hän
vain suuteli nyyhkyttäen sitä kättä, joka vapautti hänet tästä
ruumiillistuneesta kirouksesta ja ikuisiksi ajoiksi karkoitti sen
aaveen, joka ei päivin eikä öin jättänyt häntä rauhaan.

Noëmi painoi molempia käsiään sydäntään vasten, ikäänkuin hän olisi
pelännyt sen huutavan ääneen, mitä hänen suunsa salasi.

"Näette siis, rakas herra Teodor Kristyan, ettei teillä tulevina
yhdeksänäkymmenenä vuotena ole mitään tekemistä tällä saarella."

Vihasta ja raivosta kalpeana ja vaahto suussa huusi seikkailija:

"Mutta kuka te olette, joka uskallatte sekaantua tämän perheen
asioihin? Mikä antaa teille oikeuden siihen?"

"... _Minun rakkauteni!_" huudahti äkkiarvaamatta Noëmi esiin pursuvan
intohimon koko voimalla, heittäytyen Mikaelin povelle ja kietoen
käsivartensa hänen kaulaansa.

Teodor ei enää puhunut mitään.

Mykässä raivossaan hän uhkasi Timaria nyrkeillään ja syöksyi ulos
huoneesta. Hänen katseessaan paloi sellainen viha, joka ei karta
murha-asetta eikä myrkkyä.

Mutta sittenkin, vaikka hän oli poistunut, piti tyttö käsivartensa
Mikaelin kaulalla.


ENSI OSAN LOPPU.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50829 ***