*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51279 ***

NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA III





Jyväskylässä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa,
1880.






SISÄLLYS:

 Anna, kirj. J.
 Tanskalainen ja Ruotsalainen. Hist.-Rom. kertomus
    Blekingessä v. 1564. Suom. Kauno
 Kuningas Kaarlo Yhdeksäs ja Vermandilainen. Suom. --t. --e. --n.






ANNA

Kirj. J.

(Tanskan kielestä suomennettu.)




I.


Oli kylmä ja tuima Marraskuun-ilta; lumi ja jää ilmoittivat jo talven
tuloa; suuret, vaaleanharmaat pilvet ajelivat toisiaan taivaalla, ja
silloin tällöin sai vaan ystävällinen täysikuu niiden lomista katsella
valkoisia lakeuksia.

Tuuli vinkui ja humisi poppeli-aleijassa, joka vei överstin kauniille
maatalolle; se pyöritti kellastuneita lehtiä korkealla ilmassa ja vei
lakin mieheltä, joka pihassa valjasti hevosia vaunujen eteen.
Työhuoneen ikkunasta lankesi kirkas valo ulos lumelle; se näytti
hauskalta ja houkuttelevalta, ja hauskaapa tuolla sisällä olikin;
mukavuutta, varallisuutta, valoa ja lämmintä, tyytyväisiä kasvoja ja
iloisia mieliä.

Översti käveli vakavilla ja tyyneillä akselilla edes takaisin
laattialla. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias mies, jokseenkin laiha,
pitkä ja hoikka; hiukset olivat jo harmahtavat, mutta kasvojen juonteet
säännölliset ja ylevät; silmän-luonteessa huomasi kohta jotakin
käskevää. Överstillä oli todellinen hallisijan katsanto, joka osoitti,
ett'ei hän vastustamista sallinut, taikka oikeammin ett'ei hän sitä
koskaan ollut kohdannutkaan. Järkähtämättömällä tahdonvoimalla hän
hallitsi sekä itsensä että muut, ja lupauksen hän täytti yhtä tarkasti
kuin uhkauksenkin. Päätöksestään hän ei koskaan luopunut, sillä hän sen
tekikin vasta tarkoin mietittyään, mikä oikein oli, vähän siitä
välittäen, oliko se hänelle sitten mieluista taikka ei. Hänen mieleensä
ei koskaan juolahtanut, että hänkin olisi voinut erhettyä; varmasti hän
luotti omaan ymmärrykseensä ja oikeuden tuntoonsa. Muuten hän oli hellä
ja hyvä perheenisä, ja lempeät olivat silmäykset, jotka hän tälläkin
haavaa loi vaimoonsa, joka melkein täysissä matkavaatteissa seisoi
kakluunin ääressä, ja nuoriin tyttäriinsä, joista toinen juuri pani
kirjettä sinettiin, sillä välin kuin toinen katseli ulos ikkunasta ja
valitteli ilman rumuutta.

Överstin rouvalla oli oikein herttaiset kasvot, ne selvään kuvastivat
hänen lempeätä, hellää ja uskollista sydäntään. Vaikka hän ei
suorastansa mitään mieheensä vaikuttanut, taivutti hänen läsnäolonsa
kuitenkin, kummankaan sitä tietämättä, tätä lauhkeammalle ja
leppyisämmälle mielelle. Hän oli juuri mitä sopivin överstille
vaimoksi; kuinka osaavasti hän tiesi poistaa kaikki pienet vastukset,
tasoittaa vähäiset harmit, ja järestää kaikki taloudelliset kohdat,
överstin sitä huomaamatta; sitä paitse hän aina oli valmis taipumaan
miehensä tuumiin ja hankkeisiin. Mutta taipuiko tämäkin vastavuoroon
hänen tuumiinsa? Sitä ei översti tullut ajatelleeksi; ei hän
huomannutkaan tuota pientä kärsiväisyyden juonnetta vaimonsa kasvoissa;
tämä eli omaa yksinäistä sisällistä elämäänsä, toivossa, surussa ja
taistelossa; sen ohessa hän kasvoi ja lisääntyi uskossa ja
kestäväisyydessä.

Heidän nuorista tyttäristään oli vanhempi noin kahdeksantoista vuotias,
pitkä, hoikka ja kaunis neiti. Vaikka hän ei vähääkään ollut isänsä
näköinen, oli kuitenkin hänen olennosaan ja katsannossaan jotakin, joka
överstistä muistutti; hänkin kantoi päätänsä korkealla, ja oudot
sanoivat häntä usein ylpeäksi, jopa uhkamieliseksikin. Eikä he siinä
aivan väärässä olleetkaan; mutta Anna oli kuitenkin sen ohessa
helläsydäminen, ylevämielinen ja innokas tyttö. Nuorempi taas oli
hento, kultakutrinen olento; hänen siniset silmänsä loistivat kuin
kirkkaat tähdet ja poskilla heloittivat hohtavat ruusut, joita perheen
lääkäri vakavalla katseella ja äiti aavistavalla pelolla tarkasteli.

"Tuntuu niin kummalliselta", lausui överstin puoliso, "kun yksinäni
lähden matkalle; ensimmäisen kerran erkanen nyt lapsista, ja
toivoisinpa melkein, että vanhan ystäväni hopeahäät jo olisivat ohitse
ja minä onnellisesti kotona jälleen. Olen tosiaankin oikein raskaalla
mielellä... niin, naura sinä vaan, Anna, mutta se on täyttä totta,
lapseni."

"Pelkäätkö jättää meitä kotiin, äitiseni? Mitä pahaa meille voisi
tapahtua, kun isä on luonamme?" Ja Anna loi mustat, säihkyvät silmänsä
äärettömällä rakkaudella ja luottamuksella isäänsä.

"Jumalan avulla kaikki käykin hyvin", vastasi äiti hiukan huoahtaen;
"sinun, pikku Klaaraseni, tulee olla hyvin varova, muista välttää vetoa
äläkä suinkaan mene vähillä vaatteilla ulos. Anna jo tänne kirje! Näes,
Hugo, kuinka paksu se onkin; rakas poikamme varmaankin käy hyvin
iloiseksi, kun hän tämän saa! Jospa se vaan ennättäisi jouluksi
perille! -- Kas nyt on hevonen valjaissa; jää sisään sinä, Klaara.
Hyvästi! Hyvästi!"

Översti peitti huolellisesti vaimonsa vaunuihin, Klaara seisoi punasten
kartiinien takana ja nyökkäsi päätänsä äidille alahalla, Anna suuteli
häntä hymyellen ja varoitti häntä kaikella muotoa olemaan tyyneellä
mielellä, -- eihän tätä kestäisi kuin kolme päivää. Vaunut vierivät
pois jättäen syvät ja tummat jälet pehmoiseen lumeen. Isä ja tytär
katsoivat hetken sen jälkeen, mutta tuima tuuli ajoi heidät pian
sisään.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", lausui översti,
käveltyään pari kertaa edes ja takaisin laattialla, "ja tahdon
sentähden olla häiritsemättä; jättäkää minulle kuppi kylmää teetä ja
pari palasta leipää ruokasaliin. Hyvää yötä, lapset, katsokaa nyt,
ett'ei minua missään tapauksessa häiritä."

Hän suuteli heitä otsaan ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään
tapauksessa."

"Näes, Klaara", lausui Anna sisarelleen, "kuinka iloisesti valkea palaa
kakluunissa! Eikö ole täällä hauska olla? Varsinkin kun tuolla ulkona
myrsky noin pauhaa, tuntuu minusta kahta vertaa hupaisemmalle, kun saa
sisällä olla."

"Mutta moni on ulkona tälläkin haavaa, Annaseni, vähillä vaatteilla ja
vielä vähemmillä toiveilla päästä lämpöiseen ja hauskaan kotiin."

"Tietysti, mutta eihän liene mikään synti, jos se iloitsee ja on
tyytyväinen, joka on paremmissa oloissa."

"Ei suinkaan, ei millään tavalla! Älä minuun suutu, Anna, jos en voi
tuollaisia ajatuksia välttää, ne tulevat aina itsestään. Lassi raukka,
hän varmaankin jo lienee saapunut äitinsä luokse!"

"Tuo nyt on sellaista sairaallista myötätuntoisuutta, jota minä
puolestani en voi hyväksyä", vastasi Anna vähän kärsimättömästi,
"ikäänkuin isä olisi siinä väärin tehnyt, kuin ajoi uskottoman
palvelijan talosta."

"Mutta Lassi katui käytöstänsä."

"Katui! Vähän luotan minä senlaiseen katumukseen, joka ilmaantuu vasta
sitten, kun rikos on tiedoksi tullut. Sitä paitse liikanainen
armoitteleminen vaan turmelisi muunkin palvelusväen. Lassin kohtalo
isää säälitti, sen selvästi huomasi, mutta hänellä oli toki tarpeeksi
luonnon lujuutta voidakseen siinä kohden menetellä oikeuden mukaan."

"Vaan onko myöskin oikeuden mukaista vastustaa sydämen kehoitusta?
Välistä tulen oikein rastaalle mielelle, kun ajattelen, että saattaisin
jolloin-kulloin vihastuttaa isää ja hän silloin tuolla ankaralla,
järkähtämättömällä katseella ajaisi minut luotaan. Herralle kiitos
hänen ja meidän kaikkein puolesta, niin kova ei Jumala kuitenkaan ole,
että hän sallisi senlaista tapahtuvan. Nyt sinä taaskin suutut, Anna,
ja väärin, kentiesi, onkin tuonlaisia puhua, mutta minä rakastan isää
kaikesta sydämestäni, rakastan sinua yhtä paljon ja se vaivaa minua,
kun sinä näet hyveitä juuri hänen vioissaan. Mutta, tosiaankin, minulla
on jotakin tunnollani."

"Mitähän tuo olisi?"

"Tiedäthän, että minun kirjeeni Kustaalle valmistui viimeisimmäksi ja
kun panin kaikkein kirjeet koteloon, luin muutamia merkillisiä riviä
isän kirjeestä. Siinä oli näin: 'Älä käsitä minua väärin, äläkä luule,
että minä sinua estellä tahdon; toivon ainoastaan että vasta kotiin
palattuasi ilmoitat hänelle tunteesi, sitä toivon yhtä paljon hänen
kuin itsesikin tähden.' Juuri nuo sanat siinä oli, minä ne luin kahteen
kertaan. Sitä minun, kentiesi, ei olisi pitänyt tehdä, mutta se
tapahtui melkein tietämättäni ja tavallisesti ei kirjeissä olekaan
salaisuuksia ollut. Kehenkähän Kustaa lienee mieltynyt? Ajatteles,
kuinka hän on voinut sen niin salata, ett'emme mitään ole aavistaneet!
Jos vaan voisin käsittää, kuka se on! Kirjeestä päättäen luulisin hänen
olevan alhaisemmasta säädystä."

"Eikö mitä, minkätähden sinä niin luulet?" keskeytti Anna punastuen
harmista; "Kustaa ei ole voinut mieltyä halpaan ja sivistymättömään
tyttöön. Sitä paitse ei sinun, Klaara, olisi pitänyt minulle kertoa
senlaista, jota nähtävästi oli tahdottu meiltä salata. Saattaisihan
noilla sanoilla olla yhtä hyvin joku toinenkin merkitys? En minä
suinkaan soisi, että Kustaa ja... Se tosiaankin minua huoletuttaa,
mutta kaikessa tapauksessa olen varma siitä, ett'ei hänen rakastettunsa
ole mikään kunnoton nainen."

"Siitä minäkin olen vakuutettu, mutta hän voisi kuitenkin olla..."

"Säästä minua, pikku Klaaraseni! Minä tiedän jo ennakolta kaikki, mitä
aiot sanoa. Hän voi olla köyhä ja alhaista sukua, ja kuitenkin hyvä
ihminen. Epäilemättä, mutta hän ei kuitenkaan olisi siinä tapauksessa
Kustaalle sopiva. Ahtaissa oloissa syntyy helposti ahdasmielisyyttäkin,
sanottakoon mitä hyvänsä, ja se, joka alinomaa saa puutetta kärsiä, käy
pian itsekkääksi ja kateelliseksi. Jumala parhaiten tietää, että se on
anteeksi annettavaa, enkä minä puolestani sitä tuomitse, mutta ei
senlainen ihminen juuri rakastettava ole."

"Kummallisesti köyhyys sinua kauhistuttaa, Anna."

"Ja yhtä kummallisesti se sinua taas viehättää, Klaaraseni. Kun sinä
vaan näet viheliäisyyttä ja repaleita, silloin sydämesi on valloillaan,
etkä sinä ollenkaan ajattele, kuinka ihminen useimmiten on itse syynä
köyhyyteensä. Kun sinä istut vaivaishuoneelaisen tautivuoteen ääressä,
silloin olet sinä oikein mielityössäsi. Minäkin autan mielelläni
köyhiä, mutta kernaimmin sen teen pyytämättä ja olen heistä vähän
kauempana. Mutta nyt sinä näytät oikein vihaiselta, pikku Klaara; suo
anteeksi, jos olen sinua loukannut."

"Sinun tähtesi vaan olen pahoillani, Anna, sinun tähtesi olen kovin
pahoillani. Tuskin voin sanoilla lausua, mitä sydämeni tuntee, mutta
mieltäni rasittaa melkein kärsimätön halajaminen."

Anna riensi sisarensa luokse, silitti hyväellen hänen hiuksiaan suuteli
häntä poskelle ja katseli häntä levottomalla hellyydellä.

"Oi, sinua armas, siunattu lapsi, sinä et saa vaivata itseäsi
tuonlaisilla ajatuksilla, iloitse sinä vaan elämästä ja nauti
huolettomana hyviä päiviä. Nyt minä sinulle soitan ja laulan oikein
rattoisan laulun."

Tarkalla huomiolla kuunteli Klaara sisarensa kaunista ja sointuvaa
ääntä: kun hän sen ohessa ihaillen katseli tämän suloisia kasvoja,
punastui hän ujoudesta muistaessaan niitä rohkeita sanoja, joita hän
juuri oli lausunut vanhemmalle sisarelleen, joka kuitenkin oli häntä
paljon ymmärtäväisempi.

"Hiljaa, Anna, vaunut varmaankin ajoivat pihaan."

"Kukahan näin myöhään tulee? Mitä nyt?" Viimeiset sanat lausuttiin
osaksi palvelijalle, osaksi turkkiin kuoritulle naiselle, joka heti
palvelijan jälessä tuli ovesta sisään. Hän näytti olevan ylen vireä ja
näppärä olennoltaan; kasvot olivat punaveriset ja mielittelevät ja
hänen terävät silmänsä liikkuivat vilkkaasti ja tutkistellen esineestä
toiseen huoneessa. Nainen kävi innokkaasti puheesen ja alkoi näin
esitellä itseänsä:

"Rouva Klemme, tätä ennen Kristina Spag. Vahinko ett'ei överstinna ole
kotona, kenties te ette koskaan ole kuulleetkaan nimeäni mainittavan?"

"Olemme tosin", vastasi Klaara ystävällisesti, samalla kuin hän antoi
kättä tuolle pienelle rouvalle ja vaati häntä istumaan; "tehän monta
vuotta hoiditte vanhempaini taloutta ja menitte sitten naimiseen erään
asioitsijan kanssa; minä tunnen teidät vallan hyvin. Ikävää vaan, että
äiti juuri sattuu olemaan poissa."

"Niin, se nyt oli varsin ikävätä! Minä olen pari päivää vieraillut
lankoni luona, hänen, joka omistaa Sammaltalon, -- kaiketi tiedätte,
missä päin Sammaltalo on -- Ettekö tosiaankaan? Tänä yönä minä
kyytivaunuilla menen Kyöpenhaminaan, sillä minun täytyy päästä
lähtemään sieltä aamujunassa. Lankoni teki minulle sen hyvän työn, että
kyyditti minua tänne, kun hän kuuli, kuinka kovin halusin teitä nähdä.
Kustaa kuuluu olevan meriupseeri, ja te, arvatakseni olette Klaara.
Jumalani, kuinka te olette äitinne näköinen! Teitä vielä käsivarrella
kannettiin, kun teitä viimeksi näin, -- niin se aika kuluu! Tämä
kuitenkin on Anna."

Hän loi ruskeat silmänsä kummallisella katseella Annaan, jota tuo
vakoileva, kiinteä silmäileminen vaivasi ja harmitti. Hän ei kuitenkaan
antanut häiritä itseään, vaan jatkoi soittamistaan ja antoi Klaaran
vastata edestänsä. Rouva Klemme alkoi riisua päällysvaatteita päältään,
irroitti karvakauluksen kaulaltaan, laski sen ynnä kissan-nahkaisen
muhvinsa tuolille, ja näytti odottavan virvokkeiden tarjoamista.

"Ei minun tähteni mitään vaivaa", lausui hän samalla, "ei millään
muotoa mitään vaivaa!"

"Pikkuinen kuppi teetä vaan", vastusti Klaara hyväntahtoisesti, "se
heti on valmista ja vaunut voivat sen aikaa hyvin odottaa."

Ja hän riensi kevein askelin huoneesta toimittaakseen vieraalle
kestitystä. Pikku Klaara raukka!

Anna yhä soitti; rouva Klemme lähestyi häntä.

"Te soitatte erittäin hyvin", lausui hän puolittain tuttavallisesti;
"tuonlaista taitoa harvoin saa kuulla."

"Suokaa anteeksi!" vastasi Anna, samalla kuin hän nousi ja sulki
pianon. Rouva Klemme heti käsitti loukkauksen tässä anteeksi
anomisessa. Tuo nuori tyttö ei siis ollutkaan hänen huvikseen
soittanut, päin vastoin hän tykkönään oli unhottanut hänen läsnäolonsa.
Taaskin ilmaantui sama outo katse noihin ruskeisin silmiin. Anna kesti
sen ensimmältä kylmällä ja ylpeällä välinpitämättömyydellä, mutta kun
sitä yhä kesti ja rouva Klemme yhä lisäsi sen painoa päätänsä
pudistamalla ja hiljaa huokaamalla "oh-hoo-hoo!" täytyi hänen
viimeinkin kärsimättömästi lausua:

"Te katselette minua niin kiinteästi!"

"Teinkö niin? Voi olla. Minua oikein ilahuttaa, että teillä on näin
hyvät päivät -- sillä hyvät päivät teillä kaiketikin lienee -- eikö
niin?"

Rouva hymyili puolittain pilkallisesti, puolittain säälien tätä
lausuessaan: Annaa pöyristytti kummallisesti ja hän olisi mieluimmin
mennyt menojaan; mutta hän hillitsi samalla itsensä, sillä eipähän tuon
alhaisen ja jokapäiväisen rouvan puheesta tarvinnut väliä pitää, ja
vielä vähemmin häntä tuli pelätä!

"Minulla on varsin hyvät päivät", vastasi hän ja katsoi rouvaa suoraan
silmiin, "mutta teillä varmaankin on jotakin sydämellänne, sanokaa vaan
suunne puhtaaksi."

"Ei suinkaan omasta puolestani, ei millään muotoa, mutta tässä elämässä
on vastakohtia, jotka kipeästi koskevat tunnokkaasen ihmiseen. Minä
puolittain toivoin teidän antavan minun toimitettavakseni jotakin;
varmaankin teillä on yltäkyllin rahoja säästössä, ja Jumala parhaiten
tietää, kuinka tarpeen teidän apunne olisi; mutta ei asia minua
tietysti liikuta, ei vähääkään."

"Teidän tulee puhua suoraan, minä en muutoin ymmärrä sanaakaan."

"En millään tavalla tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, armas
tyttöseni, mutta toiselta puolen olen taas velvoitettu puhumaan.
Onnettomuudet ovat häntä kohdanneet toinen toisensa jälkeen; ensin hän
taittoi jalkansa, ja kun hän sen verran parantui, että pääsi
nojasauvalla kävelemään, niin tuo raukka lankesi ja taittoi
käsivartensa. Hänen on täytynyt myydä huonot tyyny-risatkin sängystään
eikä hän tietysti ole voinut lääkäriäkään maksaa. Hän, poloinen, ei
mielellään tahtoisi köyhäin huoneesen mennä, mutta kaiketi hän sinne
kuitenkin viimein joutuu, ell'ei tauti häntä sitä ennen tapa, sillä
isäntä ei tahdo häntä enää pitää huoneessansa, jota ei ole
ihmetteleminen. Voitteko nyt käsittää, että mieleeni juohtui
monenlaisia ajatuksia, kun näin teidän noin hienona ja iloisena, tiesin
tuon poloisen hoidotta makaavan siellä köyhyydessä ja kurjuudessa."

"Mutta suuri, laupias Jumala, kenestä te oikeastaan puhutte? Mitä se
ihminen minuun enemmän koskee kuin muihinkaan?"

Rouva Klemme tuijotti hämmästyneenä tytön kalveihin ja tuskallisiin
kasvoihin; hän nähtävästi jo katui puhettaan ja änkytti hätäisenä:

"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin
teidän sen tietävän."

"Minkä?" kysyi Anna kiivaasti. "Sanokaa vaan suoraan, mikä se on, jota
en tiedä."

"Ei mitään, tyyntykää, minä erehdyin."

Mutta Anna oli jo kuullut liian paljon. Hän tuli aivan lähelle rouvaa
ja vaati häntä puhumaan.

"Jos olen överstiä kohtaan rikkonut, niin se on tapahtunut vastoin
tahtoani; Jumalan tähden, enhän sitä voinut miksikään salaisuudeksi
ymmärtää, tai luulin teidän kumminkin rippikoulun käytyänne saaneen
siitä tietoa, ja sitten olisin mielelläni tahtonut saada hiukan apua
isä-raukallenne, joka..."

"Se ei ole totta", keskeytti häntä Anna, "te valhettelette, minä en
teitä usko! Tulkaa heti isäni luokse, oman armaan isäni, hän teille
sanoo, että puheenne on pelkkää valhetta."

Översti nosti päätänsä kummastellen ja närkästyneenä, kun ovi
aukeni, mutta nähdessään Annan kalman-kalveat kasvot katosi harmi
häiritsemisestä silmänräpäyksessä. Anna piti pientä vastustelevaa
rouvaa käsiranteesta ja toi häntä ikäänkuin tuomittavaa pahantekijää
överstin eteen.

"Tämä väittää, etten minä olekaan sinun tyttäresi; mutta tiedänhän sen
olevan pelkkää valhetta, sano hänelle, että se on valhe!"

Översti katsoi hellällä ja säälivällä katseella nuoreen tyttöön, otti
häntä kädestä ja veti luokseen, ikäänkuin olisi hän tahtonut suojella
häntä koko mailmaa vastaan.

"Minun sydämessäni on sinulle sama sija kuin Kustaalla ja Klaaralla,
sen vannon Jumalan kautta."

Sitten översti jatkoi, rouva Klemmeen kääntyen.

"Kuka te olette, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enkö ole noita
kasvoja ennenkin nähnyt?"

"Monta kertaa, herra överstin nimeni oli tätä ennen Kristiana Spag, ja
minä olen teitä tyydyttävästi palvellut, sen tiedän. En elämässäni ole
tahtonut mitään pahaa matkaansaattaa, ja aivan tietämättäni tulin tämän
tehneeksi, kun luulin..."

"Oi, isä, minkätähden et sano sitä valheeksi?"

Anna katsoi rukoillen överstiin; hän vapisi tuskasta eikä tietänyt,
mitä hänen tulisi ajatella. Vakaamielinen översti oli syvästi
liikutettu; hän koki lempein sanoin tyttöä rauhoittaa.

"Oma järkevä tyttöni, mun iloni ja toivoni, toivu toki ja rauhoitu.
Onhan kaikki entisellään ja me rakastamme sinua aivan kuin omaa
lastamme."

"Mutta enkö sitten ole teidän lapsenne?"

"Et ole, mutta sen pian unhotat, niinkuin mekin, vanhempasi, olemme sen
unhottaneet."

Anna seisoi hetken aivan kuin hervahtaneena; senjälkeen veti hän
kätensä pois ja astui pari askelta takaisin.

"Unhottaa! en, en koskaan. Minä lähden heti tuon köyhän, sairaan,
hylätyn miehen luokse, koska hän on mun isäni. Kuinka olette saattaneet
minua kasvattaa rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, oman isäni puutetta
kärsiessä? Kuinka olette voineet minulta salata, että hän on olemassa
ja varastaa minulta sen rakkauden, joka oikeastaan oli hauelle tuleva!"

Översti rypisti harmistuneena otsaansa kuullessaan näitä odottamattomia
soimauksia, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja sääliväisyyttä
ilmaantui vielä äänessä hänen lausuessaan:

"Sinä et tiedä mitä puhut, Anna, ja minä annan sinulle sentähden väärät
soimauksesi anteeksi; tuo tieto annettiin sinulle liian äkkiä ja se on
aluksi hämmentänyt tavallisen hyvän aistisi. Isäsi piti sitä onnena,
kun me sinun otimme hoitoomme, ja mielellään hän luopui kaikista
oikeuksistaan sinun suhteesi. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä
lähellä sitä kaupunkia, jossa silloin oleskelimme. Eräänä päivänä
syttyi kylä tuleen ja isältäsi paloi sekä asuinhuone että muu vähä
omaisuutensa; minä satuin silloin olemaan läsnä ja pelastin hänen
vaimonsa ja kaksi pientä tyttöä tulen vallasta. Toisen noista tytöistä
nostin polvelleni ja annoin hänen leikkiä kellollani. Kun aioin lähteä,
kietoi pienoinen kätensä minun kaulaani ja alkoi itkeä. Silloin kysyin,
jos saisin viedä lapsen mukanani, ja kun he minua kiittivät ja
siunasivat tarjouksesta, otin sinun turkkini sisään ja kannoin kotiani;
sinä nukuit ja pieni pääsi lepäsi turvallisesti rintaani vasten. --
Anna, kuuletko minua?"

"En voi; minä ajattelen vain tuotu vanhaa miestä, joka kävellessään
sauvansa nojassa lankesi ja taittoi käsivartensa; minä näen hänen --
ah, kuinka selvään hänen näen, -- viruvan tuskissa yksinäisellä
tautivuoteellaan, väristyksellä odottaen sitä hetkeä, jolloin hän
armotta syöstäisiin kadulle, ja rukoilen kuolemata pelastamaan häntä
vaivoistaan. Minun täytyy rientää sinne hänen luokseen! Ovathan
vaununne tuolla ulkona; sanoitte muistaakseni heti lähtevänne? Minä
lähden mukaanne; jos tulisin liian myöhään, en koskaan voisi anteeksi
antaa niille, jotka ovat minun hänestä eroittaneet."

Översti katsoi häneen hämmästyneenä; oliko mahdollista, että tyttö
rohkeni hänelle noin puhua?

"Onko anteeksi-antamus ainoa, mitä sinulta voimme odottaa, Anna? Sinä
mieletön lapsi, varo itseäsi lausumasta sanoja, jotka voivat meidät
iäksi toisistamme eroittaa. Onkin muuten aivan luonnollista", jatkoi
hän leppeämmin, "että mielelläsi tahdot isääsi auttaa, ja hän tulee
myöskin autetuksi, jätä asia vaan minun huolekseni. Mutta sinä et sinne
saa lähteä; -- minä tunnen olot, -- se ei käy laatuun."

"Se _käy_, sen _täytyy_ käydä laatuun! Hän ei kaipaa ainoastaan rahoja,
hän kaipaa myöskin hoitoani, rakkauttani, ja sydämeni vaatii minua sitä
hänelle antamaan. Mikäpä voisi minua siitä estää?"

"Minun luja kieltoni!"

Tuli hetkinen äänettömyys -- haudan syvä hiljaisuus. He katsoivat
toisiinsa; vielä olisi kaikki voinut muuttua hyväksi; mutta äiti, jonka
lempeä, rukoileva katse kenties olisi saanut tuon jäykän miehen
osoittamaan suurempaa kärsivällisyyttä, ja jonka hellä käden-puristus
ehkä olisi voinut pidättää tuimat sanat Annan huulilta, hän oli poissa.

"Tuo on tunnoton kielto, josta minä en välitä; sinulla ei ole valtaa
minun ylitseni ja minä lähden kuitenkin."

"Sinä olet oikeassa, minulla ei ole vähääkään valtaa sinun ylitsesi;
mutta jos sinä lähdet, olet sinä myöskin ainaiseksi -- muista,
ainaiseksi -- vieras minulle ja kaikille tässä talossa. Vielä on
sinulla valta valita, onneton lapsi, ajattele, mitä teet."

Översti ojensi kätensä varoittaen Annaa kohden, mutta tämä ei siitä
ottanut vaaria.

"Etkö sinä halveksisi minua, jos epäilisin? Ja minä kun olen sinua
pitänyt jalona, ylevämielisenä miehenä!"

Översti loi häneen tyynen, ylpeän katseen, joka ilmoitti, että raja oli
ylitse käyty ja siteet heidän välillään katkenneet. Anna oli nyt saanut
vapautensa, mutta hän viipyi vielä; hänen mielensä murtui äkkiä. Eikö
isä hänelle enää sanaakaan enempää lausuisi? Eikö jäähyväisiä, eikö
nuhteita?

"Anna, missä sinä olet?" huusi samassa; "suuri Jumala, kuinka kalvea ja
kylmä sinä olet, ja isä... oi, isä! mitä on tapahtunut?"

Översti ei mitään vastannut, osoitti vaan ovea, ja niin suuri oli
totutetun kuuliaisuuden valta, että Klaara vähääkään estelemättä lähti
huoneesta, vieden melkein tunnottoman sisarensa mukanaan.

"Te jäätte tänne, rouva Klemme", lausui översti matalalla,
luonnottoman levollisella äänellä, "minä pyytäisin vähän teidän
apuanne."

Tuo pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, jossa hän oli
turvapaikkansa hakenut, ja vakuutti innokkaasti, että hän ennen olisi
purrut kielensä poikki, ennenkuin noita varomattomia sanoja olisi
suustaan laskenut, jos hän vaan olisi aavistanut niistä pahoja
seurauksia tulevan.

"Jätetään se jo sikseen, rouva hyvä; aikomuksenne ei varmaankaan ollut
paha. Pyytäisin teitä vaan ottamaan huostaanne ja hoitamaan pienen
raha-summan tuon nuoren tytön varalle, joka teihin on turvautunut.
Meillä ei enään ole mitään yhteyttä toistemme kanssa, ja sentähden
täytyy tämän käydä teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaankaan
ottaisi mitään vastaan. Sillä tavalla kuin hän on kasvatettu, ei hän
heti kykene itse henkeään elättämään, ja siis täytän tällä ainoastaan
velvollisuuteni."

"Te voitte luottaa minuun niinkuin kultaan, herra översti. Kuusi
viidenkymmenen ja yksi sadan riksin seteli. Paljon kiitoksia hänen
puolestaan! Hyvästi!"

Tytöt olivat kumpikin työhuoneessa. Lyhyillä, melkein tunnottomilla
sanoilla oli Anna kertonut kaikki tuolle hennolle, värisevälle
olennolle hänen rinnallaan. Itse hän ei vielä oikein käsittänyt mitä
oli tapahtunut eikä tällä haavaa tuntenut eron katkeruutta; hänen
halunsa ja toivonsa hehkuivat tuon sairaan, hänen silmissään
hirmuisesti loukatun isänsä luokse. Anna näki mielessään hänen
riutuneen muotonsa. Se oli kummallisesti tuon tätä ennen niin korkeasti
rakastetun kasvatus-isän näköön, -- syytä siihen hän ei tarkemmin
miettinyt -- hän näki, kuinka isä kurotti laihoja käsiään häntä kohden,
rukoillen häntä tulemaan luokseen.

"Niin, kuinkas nyt asetamme, neiti hyvä", lausui rouva Klemme
nyyhkyttävällä äänellä, sääliväisyyttä sillä muka osoittaakseen. "Kyllä
minä teistä huolta pidän, sen Jumalan kautta vakuutan."

"Minä en voi tätä todeksi uskoa!" huudahti Klaara epätoivoisena. "Katso
minuun, Anna! Ei tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et minua
näkisikään; katso minuun hellästi niinkuin ennenkin. Siskoni sinä olet,
oma, armas siskoni, vaikka koko mailma sitä vastustaisi. En sinua
millään tavalla tahdo nuhdella siitä, että lähdet tuon vanhan sairaan
miehen luokse, mutta ethän vaan liene sanonut isälle mitään pahaa? En
ole koskaan ennen hänen katsantoaan senlaisena nähnyt. Mutta älä
kuitenkaan sitä pelästy; kyllä Herra meitä vielä armahtaa, siihen
vakaasti luotan. Älä koskaan toivomasta lakkaa, ja vaikka viipyisikin
kauan ennenkuin äiti ja minä voimme jotakin hyväksesi vaikuttaa, niin
älä kuitenkaan luule, että olemme sinut unohtaneet, vaan ajattele,
että ikävöimisemme päivä päivältä kasvaa ja tulee viimein niin
voimalliseksi, että se kaikki siteet voittaa. Hyvästi Anna, armas rakas
Anna! Oi, jos hän edes voisi itkeä, poloinen!"

"Sinuun tuulee täällä, sinä kylmetyt", (kuinka kummallisen
tunteettomalta hänen äänensä kuului!) "muista äitiäsi, jää sisään ja
ole järkevä."

Samassa tuokiossa hän jo istui rouva Klemmen rinnalla noissa pienissä,
avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin vieläkään käsitti, mitä oli
tapahtunut, vaan oli mielestään ikäänkuin unessa-kävijä.

"Saanko jo ajaa?" kysyi ajuri; ja hän maiskutti kehoittaen huulillaan,
läjähytti vähän ruoskalla, ja niin lähdettiin säyseätä, tasaista ravia
kodista, tuosta ihanasta lapsuuden kodista. Tien-mutkaan jouduttua tuli
kuu juuri näkyviin suuren, mustan pilven takaa, ja Anna saattoi vielä
kerran katsella entistä somaa kotiaan; valkea loisti ystävällisesti
tuosta pienestä lukusuojasta ja selvään saattoi eroittaa pimeän varjon
sisällä siellä. Anna painoi kädellä otsaansa; hän ei tahtonut enää
ajatella eikä taakseen katsoa, -- ei, eteenpäin vaan, kohden uusia
murheita, uusia velvollisuuksia.




II.


Kuinka vitkaan matka kului! Anua melkein halusi nousta vaunuista ja
lähteä astumaan; hänen mielestään oli jo koko iankaikkisuus kulunut
ennenkuin he Sammaltalolle ennättivät, eikä kello kuitenkaan vielä
ollut kuin 11. Heillä oli vielä hyvästi aikaa, lausui rouva Klemme ja
hänen suuri, lihava ja lystikäs lankonsa, joka samassa tuli vaunujen
luokse, vaati heitä kaikella muotoa ottamaan vähän virvokkeita,
ennenkuin matkaansa jatkoivat.

"Mitä, onhan täällä yksi lisää!" huudahti hän kummastuneena, mutta
jatkoi heti käsiään hieroen ja naurahtaen. "No-no, on meillä punssia ja
leivos-kakkuja tuonlaiselle pienelle vallas-naiselle myöskin,
luullakseni."

Tämä tahtoi kuitenkin mieluummin jäädä vaunuihin, ja kun tuo
vierasvarainen mies siitä huolimatta aikoi väkisin nostaa häntä
vaunuista, kiellettiin häntä siitä senlaisella vakavuudella, että mies
joutui tykkänään hämilleen.

Annasta oli tämä kaikki kuin unen-näköä ikään; vaunuista hän saattoi
nähdä suorastaan huoneesen, jossa iloisia lapsia ja nuorukaisia istui
katetun pöydän ympärillä syöden omenoita ja pähkinöitä. Rouva Klemme
seisoi etu-alalla, puheli ja elehteli, ja Anna ymmärsi oman kohtalonsa
olevan nyt puheen-aineena. Molemmat kahlekoirat haukkuivat yhä vielä ja
näyttivät kiihoittavan toisiansa. Aika ajoin tuli kuukin esiin ja
valaisi matalan huone-rakennuksen ja koko tuon vieraan ympäristön.
Kyytimies levitti hevosenloimen hänen jaloilleen, astuskeli sitten edes
takaisin ja löi käsivarsiaan yhteen pysyäkseen lämpöisenä.

Oi, joska tämä olisi unen-näköä! Usein hän oli ennenkin nähnyt kauheita
unia ja sitten aamusella herännyt omassa hauskassa makuuhuoneessaan
siellä kotona, auringon valoon ja iloon, -- herännyt sanomattomalla
ilon ja kiitollisuuden tunteella. Mutta ei, tämä oli sulaa
todellisuutta; oi, jospa hän vaan pääsisi matkaansa jatkamaan, pääsisi
lohduttamaan ja auttamaan isäänsä! Kuinka mahtoi hänen laitansa
tälläkin hetkellä olla? kysyi Anna itseltään; tunkiko kenties tuo tuima
tuuli hänen kurjaan suojaansa, oliko hänen kipeä kätensä kankeana
kylmästä, ikävöitsikö hän hellää hoitoa ja osanottavaisuutta,
muisteliko hän lastansa, joka vieraiden ihmisten luona oleskeli? Ja
isän kuva -- kuinka toisenlainen se oli hänen todelliseen muotoonsa
verraten! -- oli tuskallisen elävänä hänen mielessään.

Vihdoinkin aukeni ovi; mutta rouva Klemme sieltä ei tullutkaan, -- hän
istui vakaassa rauhassa, söi ja joi paljon puhelemisen päälle, -- vaan
se oli tuo kunnon lanko, joka toi hänelle lasin punssia ja kukkuraisen
lautasen leivoksia.

"Teidän tulee juoda tämä, neiti hyvä", lausui hän sydämellisesti,
"kyllä teidän, totta tosiaankin, täytyy se tehdä; me emme voi antaa
teidän täällä kuoliaaksi paleltua. Te tarvitsette vähän voimia,
luulemma."

Hän oli todellakin oikeassa; Anna maisteli hiukan tuota lämmintä juomaa
ja koetti myöskin syödä vähäisen.

"Entä jos me myöhästymme! Kyytivaunut varmaankin ovat lähteneet
ennenkuin kaupunkiin ehdimme?"

"Eikö mitä, olkaa vaan huoletta; nyt näyttää sitä paitse Kristianakin
tekevän lähtöä. Pari sanaa tahtoisin teille puhua, ennenkuin hän tulee.
Te olette jalomielinen tyttö ja minun käy teitä säälikseni; millä
tavoin olette tuumineet elättää häntä ja itseänne? Aiotteko opettaa
lapsia lukemaan?"

Hän ei oikeastaan ollut mitään siinä suhteessa tuumannut, mutta vastasi
mielellään sitäkin keinoa koettavansa -- hän tekisi mitä hyvänsä.

"Mutta ensi aluksi", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja melkein
kuiskaamalla hänen korvaansa, "kenties joudutte vähän rahanpulaan;
älkää kääntykö silloin Kristianan mieheen, sillä hän on tuonlainen..."
Hän keskeytti puheensa, mutta viimeinen sanansa "tuonlainen" jo hyvin
osoitti hänen tarkoittavan oikeata koronkiskojaa. "Tässä", jatkoi hän,
"on teille vähän aluksi; ei ollenkaan kiittämistä! Kyllä minä rahani
takaisin saan, sen päälle voisin vaikka valani tehdä, ja mieluimmin
omansa, tietysti, aina ottaakin takaisin. Minä alotin aikanani
vähemmällä, sen tottakin tein, ja olen kuitenkin näin hyvälle kannalle
päässyt. Mutta olkoon tämä vaan meidän kesken; eukkonikaan ei sitä
tarvitse tietää. No, kas tuossa jo rouva tulee, joutukaa ja pankaa
seteli talteen, hyvään talteen! Hyvästi vaan Kristiana! Jääkää hyvästi,
neiti hyvä. Onnellista matkaa!"

"Me tulemme liian myöhään, aivan varmaan me tulemme liian myöhään!"

Mutta he tulivat päinvastoin liian varhain, ja saivat odottaa kolme
pitkää, kuolettavaa neljännes-tuntia postitalon kolkossa kamarissa.
Hämärän syys-päivän koetteessa tulivat vaunut Kyöpenhaminaan ja ajoivat
juuri sitä katua, jonka varrella överstin rouva täällä oleskellessaan
asui. Anna näki tuon kauniin kulmakartanon ja alaslasketun kartiinin
vierashuoneen ikkunassa; siellä varmaankin äiti nukkui levollisesti,
taikka kenties hän jo oli herännyt ja rukoili nyt kotona olevaisten
puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhan-renki kantaen käsissään
kahta vakkaista, joissa oli kaikenlaisia kasvia; valmistettiinhan
talossa iloa ja hopeahäitä.

Vihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä
matka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin
ja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa
puhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli
hän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella
leivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.

"Nytpä saavat tyttäreni oppia kieliä ja soitantoa oikein kunnollisesti",
arveli hän, "ja päälliseksi me vielä saamme vouratuksi pois nuo pienet
huoneet portin viereisestä rakennuksesta, jotka juuri sopivat hänelle.
Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydeupunojalta, kun ei hän voinut
velkaansa suorittaa, muutan minä sinne, ja otan sitten tietysti maksun
isän antamista rahoista. Tyttö poloinen on aivan kuin lapsi noissa
asioissa -- onneksi hän kumminkin on joutunut hyvään käteen."

Ja sitten hän laski ja tuumaili, minkä arvoiset köydenpuuojan
huonekalut mahtoivat olla ja mitä ne uutena olivat maksaneet, ja jota
enemmän hän laski, sitä vähemmäksi kävi Annan osuus överstin antamista
rahoista.

Sorössä he lähtivät rautatien vaunuista ja ajoivat sitten eteenpäin
pienillä talonpojan kärryillä, jotka olivat lähetetyt rouva Klemmeä
noutamaan. Parin, kolmen tunnin kuluttua matka viimeinkin päättyi ja he
pysähtyivät asioitsijan talon luona. Anna hyppäsi rivakkaasti kärryistä
alas; hän tahtoi heti lähteä isänsä luokse, heti kohta.

"Jumala varjelkoon, rakas lapsi, te saattaisitte hänen tappaa; häntä
täytyy tietysti ensin valmistaa tuloonne. Istukaa tänne uunin eteen,
minä sillä välin käyn hänen luonaan. Älkää telmikö, lapset! Teidän
tulee olla siivolla, kuuletteko!"

Sillä välin kuin rouva Klemme riensi katua alas, istui Anna uunin edessä
ja tuijottaen tuleen koetti hän koota sekavia ajatuksiaan. Vasta rouva
Klemmen ovea avatessa tointui hän jälleen ja oli heti valmis
noudattamaan tämän kuiskaavaa kehoitusta:

"Nyt voitte tulla!"

"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi Anna kiihkeästi tiellä. Rouva
Klemme oli niin vaipunut omiin hupaisiin mietteihinsä, että hänen
täytyi koota ajatuksensa, ennenkuin vastasi:

"Se päättyi paremmin kuin voin toivoakaan; ensiksi hän, raukka,
tietysti vähän hämmästyi, mutta sitten hän otti asian vallan tyyneesti.
Tässä talo on; niin ei hän juuri hauskasti asu, sitä olisi synti sanoa
mutta me muutamme hänen vielä tänä iltana toiseen asuntoon. Herra
varjele, ettehän vaan liene kipeä?"

"Eikö mitä, ei se vaarallista ole. Kiitoksia vaan saattamisestanne!
Parasta kuin käännytte nyt takaisin, tahdon mieluimmin olla yksinäni,
kyllä teidän tosiaankin täytyy jättää minut yksinäni."

Tuo pieni utelias rouva oli pahoin pettynyt; sillä kovin mielellään
olisi hän tahtonut olla läsnä, voidakseen sitten muillekin kertoa,
kuinka sydäntä liikuttava isän ja tyttären jälleen toisiaan tapaaminen
oli. Hänen täytyi kuitenkin kohtaloonsa tyytyä ja estelemättä meni hän
siis menojaan.

Pienessä pimeässä porstuassa riippui vanha repaleinen nuttu ja pystyyn
seinää vasten oli pari suuria puukenkiä asetettu, joiden sisällä oli
olkia; Näitä nähdessään Anna taaskin tunsi vanhan syntisen kauhunsa
tulla kurjuuden ja köyhyyden läheisyyteen, mutta se kesti vaan tuokion
aikaa; seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli avannut oven ja
langennut polvilleen isän vuoteen viereen. Mielenliikutus tukahdutti
hänen äänensä ja hän oli melkein tainnoksissa; vanha vuoteella makaava
mies sitä vastaan näytti ujostelevan ja olevan enemmän levoton kuin
liikutettu. Hän, näet, huomasi, että hänen tulisi jotakin lausua, että
tässä muutamia helliä sanoja olisi hyvin ollut paikoillaan, mutta niitä
kuin ei hänen mieleensä tullut, täytyi hänen vaan hiljaa ähkiä ja
voivotella, samalla kuin hän laski kätensä tytön kumartuneen pään
päälle.

"Mun isä raukkani! Sinä kärsit niin kovin! Olisinko vaan aavistanut
tätä ennen, olisin myös ennen tullut, mutta nytpä en sinusta enää
milloinkaan luovu."

Hän nosti päätänsä ja katsoi ylös; sairas makasi yhä vaikeroiden,
silmät ummessa; Anna näki edessään riutuneen olennon, jonka järeät
kasvot osoittivat törkeyttä ja yksinkertaisuutta; katsannossa
ilmaantui typeryyttä, hyvänluontosuutta ja kavaluutta kummallisessa
sekoituksessa. Anna peräytyi hämmästyneenä. Tuosta olennostako hän ei
milloinkaan luopuisi! Mitä oli hän tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis
oli kaikki uhrannut, nyt vasta se hänelle oikein selveni; -- kaikki!
Mutta, sanoi hän itselleen, olihan se hänen velvollisuutensa, mies oli
kuitenkin hänen isänsä ja aivan viaton niihin harhakuviin, joita hän
oli ennakolta mielessään hänestä luonut. Oi, joska vaan sydän tahtoisi
häneen taipua!

Mutta hänellä oli vastahakoinen sydän. Mitä olisi hän antanutkaan nyt
sisarensa, pikku Klaaran lempeästä, sääliväisestä ja tosikristillisestä
mielestä!

Hän tarjosi isälle juomista särkyneestä vesiruukusta, joka oli
ikkunalla, ja kannatti hänen päätänsä sillä aikaa kuin hän joi; mutta
hän teki sen vastenmielisesti eikä hänen äänensä enää ollut sama kuin
alussa; se kuului nyt väkinäiseltä ja epävakaiselta.

"Kestäisitköhän muutosta poloinen -- isäni? Täällä on sinun kovin
tukala olla; muualla parantuisit pikemmin."

"Sairashuoneesenko?"

"Ei sairashuoueesen, vaan pieneen hauskaan kotiin, jossa minä sinua
hoidan."

"Jumala sinua siunatkoon", vastasi sairas juuri samalla äänellä kuin
eräs köyhä eukko siellä kotona, -- jota Anna ei koskaan voinut kärsiä,
mutta jolle Klaara joka lauantai antoi kuusi killinkiä.

Tuli hetkinen äänettömyys; vanha Jens makasi tyyneenä, hengitti
tasaisesti ja kovaa; Anna luuli hänen nukkuneen ja se oli hänelle
suureksi helpoitukseksi. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta ukon oli
mielestään mukavinta olla sillä tavoin; valkoisten silmäripsiensä
raosta hän salaa ja vakoillen tähysteli tuota nuorta tyttöä. Hänen
elämänsä synkimmällä hetkellä oli muutos tapahtunut; tuskin hän saattoi
sitä uskoa, että toinen ihminen hänestä vast'edes huolta pitäisi; tässä
todellakin oli syytä kummastella, ujostella ja iloita.

"Lapsi raukka", ajatteli hän, "niin minun omatuntoni kuitenkin on
vapaa, minä en ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän vain ei näyttäisi
niin hirveän hienolta! Ja ajatellessani, minkälainen ressukka hän ennen
oli, -- en minä hänestä enää tunne muuta kuin nuo mustat silmät."

Ukon näitä ajatellessa seisoi Anna vallan liikkumattomana keskellä
tuvan laattiaa; ei hän uskaltanut itkeä eikä millään tavalla uskaltanut
antaa tunteillensa valtaa. Pitkältä ja toivottomalta näytti hänen
tulevaisuutensa, ja eilen oli se vielä ollut iloinen ja valoisa! Oli
aivan kuin kiehtova veden-pyörre olisi tarttunut häneen ja viskannut
hänen autiolle rannalle, kauas kaikista niistä, joita hän kunnioitti ja
rakasti. Hänen omat, eilen lausumansa turvalliset sanansa: "mitä voisi
meille tapahtua kuin isä on kotona?" pistivät häntä kipeästi sydämeen.
Kiihoitetussa mielessään oli hän varmasti luullut oikein tehneensä,
mutta nyt häntä jo rupesi epäilyttämään. Eiköhän kaikkien niiden
lukemattomain kiitollisuuden-siteiden, jotka häntä kotiin kiinnittivät,
olisi pitänyt häntä siellä pysyttää? Mutta isä oli ollut liian ankara.
Ja kuitenkin, kuinka usein hän itse juuri oli isän vakavuutta
ylistänyt! Anna näki vieläkin edessään hänen vihassakin jalon kuvansa
ja kuuli hänen varoituksensa: "onneton lapsi, ajattele, mitä teet!"

Anna koetti karkoittaa synkkiä ajatuksiaan ja kiinnittää mieltänsä
ympärillään oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuosikautisen pölyn
ja hämähäkin verkkojen pimittämästä ikkunasta saattoi lauta-tarhan
ylitse nähdä vähän rantaa; vesi näytti kylmältä ja myrskyiseltä; pieni
venhe kulki vaivaloisesti rantaa kohden; hän katseli sitä ja Kustaa
muistui äkkiä hänen mieleensä. Mitähän tuo armas, uskollinen Kustaa
sanonee, kun kuulee, ett'ei Anna olekaan hänen sisarensa? Vai tiesikö
hän sen jo, kenties? Varmaan hän mahtoikin sen tietää, hän kun oli
viittä vuotta Annaa vanhempi. Samassa juohtui heidän hyvästi-jättönsä
eläväsi Annan mieleen, kuinka Kustaa ensin otti Klaaran syliinsä ja
sitten puolittain leikillisesti kumarsi hänelle ja suudellen hänen
molempia käsiään lausui: "sinä, Anna, olet nyt täysikasvuinen neiti
jo!"

Hän muisti myöskin tuon kauniin kevät-aamun, jolloin hän, heidän
yhdessä käyskellessään, kysyi Kustaalta, minkätähden tämä ei enään
ollut sama kuin ennen häntä kohtaan, jos hän ei enään ollut hänelle
yhtä rakas, johon Kustaa, katsoen häneen kirkkailla vakailla silmillään
vastasi: "oi, joskohan vaan voisit nähdä sydämeeni!" Ja nyt juolahti
vielä tuo isän merkillinen kirjekin Kustaalle hänen mieleensä ja
kummallinen, huimaava ajatus ajoi kaiken veren hänen sydämeensä, mutta
hän karkoitti sen sielunsa täydellä voimalla ja rukoili innokkaasti:

"Suuri Jumala, varjele minun järkeäni!"

Alkoi jo hämärtää eikä kuulunut vielä ketään heitä noutamaan. Muuraaja
nukkui nyt täyttä totta sikeässä unessa; tyttö peitti kaulavaatteellaan
hänen käsivartensa, sillä pieni, repaleinen peite ei tahtonut hyvin
ulottua.

"No hei, vanha kurre!" kuului nyt äkkiä ääni ovensuussa, ja reipas,
nuori sepän sälli, pystytukkainen ja nokiposkinen, astui etunahkoineen
sisään. Hän tarjosi sairaalle pulloa ja lausui, Annaa huomaamatta:

"Kuinka on nyt käsivarren ja kuumeen laita? Tässä on minulla teille
pisara, jonka luulisin kelpaavan. Noh, jokos nyt myöntyisimme lähtemään
köyhäin huoneesen, vai vieläkö pikkuisen vastustelemme? No niin",
jatkoi hän sydämellisemmin, "jos vaan voisin siinä suhteessa jotakin
hyväksenne tehdä, ei teidän koskaan olisi pakko sinne lähtemään, mutta
saatte kääntää vaikka joka taskuni nurin, vaari kulta, ja katsoa, mitä
niistä löydätte. Ken siellä? Ohoo, pyydän anteeksi!"

Olikohan tuo nuorukainen hänen veljensä? Tuskin hän luuli voivansa sitä
kestää, ja kuitenkin, millä oikeudella halveksisi hän tuota ahkerata
työmiestä?

"Olkaa kaikella muotoa hiljaa, minun... sairas nukkuu. Kuka te
olette?"

Näytti siltä, kuin tuo nuori seppä olisi luullut itsensä suuremmalla
syyllä vaivan tehdä juuri saman kysymyksen. Hän vastasi kuitenkin
puolittain epäillen mutta ilokkaasti: "Niin, näette, enhän minä
oikeastaan kuulu perheesen, mutta hänen tyttärensä, Tiina, on
morsiameni. En tunne teitä, neiti, mutta luullakseni olette tulleet
tänne auttamaan, ja siinä tapauksessa sanon vaan, että jos apu missään
tarpeen on, niin se on täällä."

Anna ei voinut hänestä silmiään kääntää. Hänen likaisissa kasvoissaan
ilmaantui rehellisyyttä; tosin lienee hän ollut vähän raaka, mutta hän
näytti kuitenkin hyväluontoiselta. Anna kertoi hänelle lyhyesti
aikomuksensa ja kuka hän oli. Poika poloinen seisoi siinä kuin pilvistä
pudonnut.

"No, mitähän Tiina tästä sanoo! Mutta sääli on teitä sentään, neiti
hyvä, etteköhän olisi voinut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on totta
tosiaankin liian paljon."

Ja hänen katsannossaan luki selvään: ukko ei sitä ansaitse.

Hetken kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli järestänyt uuden asunnon
kuntoon, oli innossaan ja hengästynyt; nyt oli vaan sairas sinne
kannettava. Ulkona oli paari ja kaksi miestä odottamassa. Sepän sälli
herätti ukon, otti häneen vahvasti kiinni ja kantoi hänen varovasti
ulos paarille. Se kuitenkin vaikutti vähän kipua eikä muuraaja
ollenkaan kokenut voihkimistaan pidättää. "Te olette minulle suurena
apuna olleet", lausui Anna tyynesti ja lyhyesti rouva Klemmelle;
"huomenna laskemme kuinka paljon teille olen velkaa; toivon voivani..."

"Siitä ei puhettakaan; pian te sen minulle voitte sovittaa, jos
tahdotte opettaa lapsiani soittamaan ja lukemaan ja kentiesi joitakuita
muita myöskin, jotka voivat siinä tapauksessa tulla luokseni, ja sitten
tietysti maksavat minulle. Täällä ei senlaisesta paljon makseta,
tietysti, mutta kyllä me siitä aina sovimme. Teidän tulee usein käydä
luonani."

"Lapset otan mielelläni opetettavakseni", oli Annan vakava vastaus,
"mutta teidän luonanne en voi käydä. Meidän harrastuksemme eriävät yhtä
paljon toisistaan kuin suhteemme muutoinkin."

"Ei ole vielä lannistunut", ajatteli rouva itsekseen. Sitten hän
sivumennen naputti ikkunaa, jossa istui eräs hänen ystävistään -- jolle
rouva jo tarkoin oli asian kertonut -- ja nyykäytti hänelle päätä,
osoittaakseen sillä, että tässä nyt muka tapauksen sankaritar oli.

Tuossa uudessa asunnossa oli kolme pientä matalaa huonetta ja ahdas
kyökki; parrukatto ja seinät olivat valaistut, mutta kaikessa
tapauksessa tämä kortteeri oli oikea paratiisi verraten muuraajan
entiseen asuntoon, ja köydenpunoja poloisen huonekalut näyttivät
tosiaankin sangen pulskilta. Tohtori, joka iltapuoleen tuli sairaan
luokse, oli varsin ihmeissään ja tyytyväinen. Nyt kuin sairas saisi
alituista hoitoa ja kääreet tulisivat käsivarteen säännöllisesti
muutetuiksi, hän varmaan piankin rupeisi toipumaan, arveli tohtori;
tänä iltana hän kuitenkin oli jokseenkin heikko, tietysti
mielenliikutuksesta, joka muuten olikin vallan luonnollista.

Muuraaja oli tosiaankin mielissään ja oikaisi tyytyväisenä ruumistaan
lämpöisellä ja puhtaalla vuoteella; punssi, jota Anna hänelle tarjosi,
maistui oivalliselta, ja kääreetkin laittoi tyttö niin keveästi ja
sievästi hänen käsivarteensa; olihan se toista kuin ennen, jolloin hän
itse sai niitä vasemmalla kädellään tohria. Miellyttäviä tulevaisuuden
näkyjä kangasti hänen mielessään, ja kuitenkin oli siinä eräs pieni
seikka haittana, -- mutta milloinkapa sitä ihminen voi sanoa, ett'ei
mitään haitallisia seikkoja ole olemassa?

Anna oli hyvin väsynyt ja tuskastunut, mutta ei häntä laisinkaan
nukuttanut; hän istautui tuohon vanhan-aikuiseen isoisän tuoliin, joka
oli kakluunin vieressä, istui siinä tunnin toisen jälkeen, mietti ja
ajatteli. Hän kuuli kirkonkellon lyönnit; jossakin läheisyydessä mahtoi
olla pieni kello, joka aina löi pikkuista ennen.

Mitä tekivät he nyt kotona? Klaara itki häntä ja rukoili hänen
puolestaan, sen Anna tiesi. Ja isä? Hän suri myöskin -- se oli
kätkettyä, kalvaavaa, parantumatonta surua. Epätoivoisena painoi Anna
kätensä ristiin. Joko äiti oli saanut sen kuulla? Tai istuiko hän
juhlapuvussa ja iloisena hääpöydässä ajatellen ensi vuotta, jolloin
hänen vuoronsa tulisi viettää samaa onnellista juhlaa perheensä
keskuudessa? Mutta Anna tiesi hänen lisäävän, jos Jumala suo. Ja
vihdoinkin tuotti kyyneltulva nuoren neidon ahdistetulle sydämelle
helpoitusta.




III.


Seuraavana aamuna nousi Anna ani varhain vuoteeltaan; hän oli syvästi
murheellinen, mutta täynnä hyviä päätöksiä. Hän tahtoi rakastaa isäänsä
hellästi, sillä eihän se hänen syynsä ollut että oli halpa ja raaka
enemmän kuin Annakaan saattoi ansiokseen lukea, että oli saanut hyvän
kasvatuksen ja opetusta nauttia.

Ravakkaasti aukaisi hän asuinhuoneen ikkunan, otti halukkaasti luudan
tottumattomaan käteensä ja rupesi laattaa lakaisemaan; sitten hän
pyyhki pölyn, otti myöskin poron uunista, mutta se tuoksui hänen
silmiinsä, ja kun hän sen viimeinkin oli saanut korjatuksi, täytyi
hänen uudestaan laasta ja pölyt pyyhkiä. Muuraaja nukkui vielä; vesi
oli saatava lämpiämään ennenkuin hän heräsi, mutta mistä saisi hän
vettä ja mistä tulta? Vallan neuvotonna tuijotti hän tyhjään ämpäriin
ja sammuneesen hiilustaan. Työ oli kumminkin tehtävä. Anna tarttui
pienellä, hienolla kädellään ämpäriin, kantoi sen pihalle ja pani
pumppuun riippumaan; hän oli urhea tyttö ja valmis vastustamaan kaikkia
hienoja tapojaan. Raskas pumpuntanko nousi ja laski kerran toisensa
jälkeen, siksi kuin hänen käsivartensa tykkänään uupui, ja kuin
vihdoinkin tärkeä hetki oli tullut ja hieno vesi-suihku ilmestyi,
täytyi hänen tauota lepäämään. Tuo pieni kello, jota hän yöllä oli
kuunnellut, löi sumassa kahdeksaa; lyönnit olivat niin leikilliset ja
tulivat niin tiukkaan toinen toisensa jälkeen, juuri kuin olisivat
kokeneet joutua ennen kirkonkelloa, niinkuin joutuivatkin. Ääni kuului
kartanon pihan-puolella olevista huoneista. Anna katsahti sinne ja näki
ikkunassa lihavan punaverisen vaimon ystävälliset kasvot; vaimolla oli
kuulean valkoinen esiliina vyöllä, hän seisoi oikein pilven tapaisessa
höyryssä hieroen pesu-vaatteita. Ystävällistä katsetta seurasi pian
ystävällinen pään-nyökähdys ja sitten koko joukko viittauksia, joita
Anna ei kuitenkaan ymmärtänyt. Viimein vaimo aukaisi ikkunan ja lausui:

"Vartokaa vähän, siksi kuin Pekka tulee; tuo on hänelle pieni asia; en
ymmärrä missä poika viipyy, kun ei hän vielä ole täällä."

Tuskin hän oli puheensa päättänyt, ennenkuin poika jo aika vauhtia tuli
luistaen jäätynyttä kadunojaa pitkin ja heiluttaen kirkasta maitopulloa
ilmassa. Kainalossaan hän kantoi suurta limppua, jonka antoi äidilleen,
samalla kuin hän iloisesti läpsäytti häntä olkapäälle ja katsoi
häneen tuolla puoleksi veitikkamaisella ja puoleksi kunnioittavalla
silmän-luonnilla, jota on köyhän lapselle niin omituinen. Sitten hän
hyökkäsi pumpulle, nosti kohteliaasti karvalakkiansa tytölle ja alkoi
pumputa.

Hän oli noin kolmentoista vuotias tanakka poika; vaaleiden kiharien
alta näkyi korkea, puhdas otsa, silmät olivat kirkkaan siniset, kasvot
punakat ja pisamoiset; koko hänen olentonsa näytti erinomaisen
reippaalta. Pojan lapsekas ulkomuoto oli koomillisena vastakohtana
hänen miehekkäälle katsannolleen, joka osoitti pojan jo pitävän itseään
perheen turvana, niinkuin hän tosin tavallansa olikin. Ennenkuin Anna
ennätti kääntyäkään, oli Pekka jo polvillansa pesän edessä ja sai pian
tulitikkujen ja lastujen avulla iloisen valkean toimeen, sitten hän
kaatoi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi olisiko vielä
muutakin toimitettavaa. "Minulla on vielä kymmenen minuutia aikaa
ennenkuin apoteekarin luokse tulee mennä", lausui hän niinkuin ainakin
mies, joka tietää ja tuntee ajan arvon.

"Ei ole muuta; tuhatta kiitosta vaan! Onko teillä joku kipeänä, koska
apoteekiin tulee mennä?"

"Eipä juuri, mutta minä hoidan apoteekarin porsasta ja teen yhtä ja
toista toimitusta, josta saan oivallista hylkeenrasvaa palkakseni.
Riika raukka tarvitsee niin paljon hylkeen rasvaa, kuin saada voi; ette
usko, kuinka huono Riikamme oli, mutta nyt hän jo on paljoa parempi.
Niin, jos ei ole muuta toimitettavaa, menen äidin luokse haukkaamaan
palan leipää."

Tuossa tuokiossa oli Pekka taas pihalla, saaliin kääritty nelivuotias
tyttö käsivarrella ja kädessä suuri kappale leipää; olisi luullut
pojalla olevan täyden työn ennenkuin saisi leivästään lopun; mutta
arvaamattoman nopeasti suoriutui hän siitä niinkuin kaikista muistakin
tehtävistään, ja tuskin oli nuo kymmenen minuutia kulunut, ennenkuin
hän taas kiidätti pitkin kadun-ojaa ja katosi pikaa kuin nuoli
näkyvistä.

Kohta sen jälkeen tuli äiti; hän oli ottanut suuren karkean esiliinan
vyöltään ja näytti oikein siistiltä ja sievältä.

"Voisinko teitä jollain tavalla auttaa?" kysyi hän hiukan ujostellen,
mutta samalla kuitenkin äidillisesti. "Minä olen juuri parhaassa pesun
touhussa, ja jos vaan on jotakin pestävää hänelle tuolla", vaimo
osoitti muuraajan huoneesen, "niin antakaa tänne. Asioitsijan renki
kertoi minulle eilen kaikki tyyni, ja se, Jumala nähköön, voi kovan
kivenkin liikuttaa; tosiaankin, neiti hyvä minun täytyi itkeä eilen,
kuin näin teidän tulevan hänen kanssansa, ja mielelläni olisin tullut
heti luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni. Noh, tuokaa tänne vaan, ei
siinä muutama vaate pesua paljonkaan lisää."

"Te olette hyvin hyvä, mutta ei minulla vielä ole mitään pestävää; sitä
paitse on minun tottuminen omin neuvoin toimeen tulemaan."

"Minkätähden te halveksitte naapurinne vähäistä apua, neiti hyvä; mutta
olkoon nyt sitten, kenties toisen kerran sopii paremmin. Kun tytöt
palajavat koulusta, lähetän heidät tänne kuulemaan, jos on jotakin
toimitettavaa."

Hän nyökäytti iloisesti päätänsä ja lähti huoneesta. Anna oli
kummallisen liikutetulla mielellä; vaivaavalla tunnolla muisteli
hän, kuinka usein hän ennen oli valittanut huonompain ihmisten
itsekkäisyyttä, väittänyt heidän vaativan palkkaa kaikesta, yksin
ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli tuo köyhä vaimo pyytämättä
tarjoamaan hänelle apuansa. Oi, hän oli hylätyssä tilassaan kuitenkin
kohdannut jo paljon ystävällisyyttä, ja hän muisti nyt tuota
tunnollista tilanomistajaa ja hänen antamaansa rahaa, josta hän ei
suurta kiitostakaan ollut saanut. Ennen olisi Anna häntä halveksinut,
melkeinpä kammonnut hänen karkeain vaatteidensa, yksinkertaisten
tapojensa ja suoran käytöksensä tähden. Kotona oli hän aina ollut
kummallisesti kylmä äidin niistä suurista hyveistä puhuessa, joita
köyhässä, halvassa kansassa tavataan kahdenkertaisesti suuret juuri
sentähden, että niitä väheimmin huomataan. Oliko ainoastaan oma kokemus
poistava hänen epäilyksensä siinä kohden? Eikö hänen ylpeytensä voinut
lannistua, ennenkuin hän itse olisi noiden halveksittujen henkilöiden
hyvyyden ja sääliväisyyden tarpeessa? Oi, josko hän vaan uskaltaisi
toivoa, että Jumala häntä kuritti niinkuin isä lastaan, että tämä suuri
koettelemus oli häneltä rakkaudesta tullut, -- oi kuinka kevyeksi se
kuorman tekisi, kuinka valoisaksi ja turvalliseksi matkan! Mutta ei
Anna vielä uskaltanut nöyränä, lapsen tavoin avata sydäntään niin ylen
suurelle armolle ja siunaukselle. Tähän saakka hän oli Jumalalle ollut
vieras ja tunsi häntä ainoastaan -- jos niin voi sanoa äidin ja sisaren
kautta; tuskin hän oli luullut Jumalata tarvitsevansa, oma huonoutensa
Jumalan suuruuteen verrattuna oli häntä sitä paitse rasittanut, joka
muuten on tavallista juuri ylpeille ihmisille. Nyt hän kuitenkin
lankeusi polvilleen pienen kyökkinsä kiviselle laattialle, tunnusti
rikoksensa, tunnusti, että jos tämä oli hänelle rangaistukseksi --
semmoisena hän sen parhaiten saattoi pitää -- oli hän sen hyvin
ansainnut.

Samassa kuin hän polviltaan nousi, tuli aurinko näkyviin ja pilkisti
hymyilevänä puoleksi jäätyneiden ikkunan ruutujen lävitse sisään ja
pieni, kaunis lintu naputti keltaisella nokallaan useita kertoja
ikkunaan. Anna riensi pihalle antamaan lintu raukalle muutamia jyväsiä
ja hänen mieleensä juontui silloin nuo lohduttavaiset sanat: ei
varpunenkaan putoo maahan ilman taivaallisen isänne tahtoa, ja kaikki
teidän hiuskarvanne ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkkiä ääni sisältä ja kun Anna tuli
kyökkiin, näki hän sievän keskikokoisen tytön seisovan keskellä
laattiaa; tytöllä oli tulipunainen huivi päässä, suuri kudottu saali
hartioilla, heleän-punainen esiliina ja sinertävät sormikkaat;
käsivarrellaan kantoi hän suurenlaista sankakoria. Hän näytti olevan
jokseenkin kaunis tyttö, vaikka olikin hyvin tuon vanhan muuraajan
näköön, ja sukkeluutta ilmaantui hänen muodossaan; tyttö kovin
ujosteli, mutta koki sitä salata ja nytkäytti karskisti ruumistaan,
joka liikunto häntä vähemmin kaunisti.

Anna heti aavisti kuka hän oli; tuleeko minun häntä suudella? ajatteli
hän, mutta se tuntui vähän vastenmieliseltä; sitävastaan hän tarttui
tytön sinertävässä sormikkaassa olevaan käteen ja puristi sitä
ystävällisesti.

"Tuopa nyt on kummallisin juttu, mitä elämässäni olen kuullut", alkoi
Tiina asettaen korinsa laattiaan: "kunhan et vaan ajan pitkään katuisi;
niin, minä sanon sinuksi, sillä en suinkaan muutakaan voi, koska
kumminkin olemme sisaruksia."

"Niin tietysti, kuinkas muutoin; mutta käy sisään nyt, Tiina hyvä, ja
istu, kenties haluaisit kupin teetä näin kylmänä aamuna."

"En, Jumalan tähden, mun täytyy joutua kotiin; rouvan kanssa ei käy
leikkiä laskea, siellä, tiedätkös, pidetään hirmuisen tarkkaa silmää."
Tiina lausui tämän merkillisellä äänen painolla. "No, ukko, hän voi
tietysti nyt kuin sokuri siirapissa, ellet sinä häneen kyllästy kesken
aikojaan. Kaiketi ne olivat kovaluontoisia ihmisiä, joiden luona sinä
olit, arvatakseni?"

Oi, kuinka tuo koski Annan korviin, kuinka hänen mieltänsä karvasteli,
kun täytyi heistä tuonlaisia kuulla.

"Hyviä, jaloja, siunattuja ihmisiä he olivat!"

"No, sitä olen minäkin kuullut", lausui Tiina ihmetellen ja otti korin
taaskin käsivarrelleen. "Risto oli varmaankin kuullut väärin, hän
arveli heidän ajamalla ajaneen sinut luotaan."

Ajamalla ajaneen! Väristys kävi Annalla läpi ruumiin, ja hänen
mieltänsä valtasi niin kova alakuloisuuden tunne, ett'ei hän vähään
aikaan voinut sanaakaan lausua.

"He antoivat minun valita heidän ja... Mutta emme huoli siitä enää
puhella. Tahdotko käydä isää katsomassa, Tiina?"

"Ei ole minulla aikaa", vastasi Tiina; "saat muuten olla huoleti, en
minä tahdo sinun asioihisi sekaantua, mutta kyllä sen verran ymmärrän,
että kun niin halukkaasti annetaan jonkun tiehensä mennä, siitä silloin
kernaimmin tahdotaan päästä. Sano isälle terveisiä; tosin olen tehnyt
hänen hyväkseen, minkä olen voinut, mutta se tietysti ei ole paljoa
ollut ja luullakseni sekin vähä nyt unhotetaan. Hyvästi! Sinä tietysti
olet liian hieno käymään minun luonani."

"Eihän toki, mielelläni käyn sinua tervehtimässä. Missä asut?"

"Minä palvelen postimestarissa, tuo suuri keltainen talo torin
varrella. Saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan ylishuoneesen, toinen
ovi, pane se mieleesi, ensimmäinen vie rengin suojaan. Hyvästi nyt
siksi!"

Ja Tiina meni menojaan vakavalla katseella, niinkuin ainakin henkilö,
joka tuntee ja tietää arvonsa.

"Saatanko elää tänlaisissa oloissa ja näiden henkilöin parissa?" kysyi
Anna itseltänsä, katsellessaan tytön jälkeen. Eiköhän vaan kuorma ollut
liian raskas, eikö se murtaisi häntä?

Hetken kuluttua vanha muuraajakin heräsi, hän oli varsin iloisella
mielellä; käsivartta et enää kolottanut kuin vähäisen vaan, ja uni oli
häntä vahvistanut ja virvoittanut, sitä paitse hän tunsi ruokahalunkin
tulevan, joka nykyisissä hyvissä suhteissa vaan lisäsi hänen
nautintojaan. Kun Anna tarjosi isälleen teetä, kiitti tämä häntä
leveästi nauraen ja lausui toivovansa, että Anna oli maannut yhtä hyvin
kuin hän itsekin. Eikö hän ollenkaan aavistanut, mitä sanomattomia
tuskia tuo nuori, kalvea tyttö, joka niin vakavalla katseella seisoi
hänen vuoteensa ääressä, oli hänen tähtensä saanut kärsiä? Ei, hän ei
tosiaankaan niitä aavistanut, tai oikeammin, hän ei tullut niitä
ajatelleeksikaan, hän muisti vaan itseään.

"Hyvä valkea siellä uunissa palaakin, lisää vaan puita, tyttöseni; ah,
kuinka se tekee hyvää, anna minulle vieläkin kuppi teetä ja
ranskanleipää palanen. Voi, tuota käsivartta! ohoo, minua poloista,
kuinka paljon sentään olenkin saanut kärsiä aikanani!"

Anna korjasi hänen pään-alustaansa, laittoi käsivarren mukavampaan
asemaan ja piteli kuppia hänen juodessaan; mutta kaikki oli vaan
velvollisuuden kylmää apua; Anna teki sen väkinäisesti eikä muuraaja
saanut enää kuulla ystävällistä sanaa, ei nähdä hellää katsetta. Äkkiä
nosti muuraaja silmänsä ja lausui:

"Niin, minä tiesin kyllä, että sinulla oli hyvät päivät, älä muuta
luulekaan, silloin tällöin kuulustelin aina oloasi ja sain joka kerran
saman vastauksen. Paljon voi ihminen kestää kun tietää armahaittensa
hyvin voivan. Ohoo; hohoo, kyllä se niin on."

"Kuinka kauvan siitä jo on, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaisella
äänellä; hän halusi kuulla jotakin hyvää äidistään, voidakseen rakastaa
hänen muistoansa.

"Oh, kyllä siitä jo aikoja on; häpeä kyllä sanoakseni, mutta minä en
tosiaankaan sitä tarkkaan muista."

"Asuiko hänkin siinä asunnossa, josta nyt muutit?"

"Eikös mitä, silloin me voimme paremmin. Kaiketi översti kertoi
antaneensa meille kaksi sataa riksiä, kun hän sai sinut meiltä? Eikö
hän sitä tehnyt? Kyllä hän ne antoi, mutta senlaista ei rahalla voikaan
maksaa."

"Tahtoisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jens nosti ehdottomasti päätänsä, kummastellen sellaista
kysymystä: olipa melkein kuin olisi hän luullut tytön tahtovan kuulla
jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Maija vainajalla oli vikansa niinkuin meillä kaikilla, mutta minä en
puolestani tahdo niitä muistella; antakaamme kuolleiden rauhassa
levätä."

Anna huomasi kyselemiset turhiksi, ja hän vaikeni sentähden, mutta
koko päivän ajatteli hän äitiään ja toivoi innokkaalla, melkein
sairaallisella mielihalulla, että sisar kumminkin voisi hänelle antaa
lohduttavia tietoja.

Oikein kolkolta ja pelottavalta tuntui Annasta lähteä yksinänsä ulos
hämärässä; helposti hän kuitenkin löysi postikartanon, nousi reippaasti
kapeita ja jyrkkiä portaita ylös ja pääsi onnellisesti, vaikka sykkivin
sydämin matalaan pihakamariin. Kun Tiina sillä hetkellä ei sattunut
olemaan siellä, istui Anna huonolle kolmijalkaiselle tuolille, joka oli
asetettu nojalleen punaiseksi maalattua kaappia vastaan ja jota
nähtävästi ei olisi voinut paikasta muuttaa. Pari minuutia lienee hän
siinä istunut, kuin kuuli sivuhuoneen ovea avattavan ja suljettavan,
jonka jälkeen piikakamarin ovi tempaistiin auki. Valkean loisteessa
kakluunista näki Anna puolikasvuisen koulupojan seisovan ovessa, hän
heitti parin saappaita Annaa kohden ja ärjäsi käskevällä äänellä:

"Älä tuo minulle toista kertaa tuonlaisia saappaita, Laiskamaija."

Ovi paiskattiin kiinni jälleen sellaisella jyrinällä, että
ikkunan-ruudut tärisivät. Anna raukka oli sekä pelästynyt että
harmissaan eikä tuntunut sisartakaan vielä tulevaksi. Kun tämä
viimeinkin tuli kamariin, huomautti Anna hänelle heti saappaita.

"Oh, se on Julius taaskin", vastasi Tiina varsin tyynesti, samalla kuin
hän mättäsi uunin täpösten täyteen puita; "kyllä se heittiö niitä saa
vaan odottaa."

"Eiköhän liene parasta, että teet sen heti; hän näytti olevan kovin
suuttunut."

"Olkoon vaan minun puolestani, en minä siitä väliä pidä. Hyvä oli, että
tulit; minulla on täällä isälle jotakin, jonka voit viedä mukanasi
kotiin; nyt hän ei tosin liene niin sen tarpeessa, mutta minä en tohdi
kauemmin sitä täällä tallentaa."

Hän avasi kaapin ja otti esiin pienen tyynyn, mutta samassa hän
pysähtyi kuuntelemaan, pelästyi ja huusi:

"Rouva! rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkuin Anna tiesikään, oli hän jo tyyny sylissä villaisten
hameiden välissä kaapissa, väristen siellä kuin haavan lehti.

Hän kuuli kakluunin ovia avattavan ja tuiman äänen tiuskaavan:

"Sinä et herkeä ennenkuin poltat koko talon; tänne ei saa enää
tikkuakaan panna, muuten varmaankin tulee viimein niin käymään. Sinä
hurja ihminen!"

Kamari oli täynnä savua kuin Anna pääsi lymypaikastansa, ja Tiina näytti
vihastuneelta.

"Näetkö, hän otti uunista kaikki kekäleetkin; siinä huomaat,
minkälaisia ihmisiä minä palvelen."

"Mutta eiköhän rouvasi ollut oikeassa, Tiina; sinä tosiaankin panit
hirveän paljon puita uuniin. Entä tämä tyyny! Suuri Jumala, kenen se
oikeastaan on?"

"Kas niin! Paljon kiitoksia! Minä olin hyvää tekevänäni, ja nyt sinäkin
rupeat minua morkkimaan. Voi, hyvä Jumala, jos ei minua koskaan olisi
mailmaan luotukaan! Tuo onneton tyyny! Totta omaa esiliinaani kumminkin
saan käyttää mihin tahdon, eikä noita vähiä höyheniä taas kukaan tiedä
polsterista kaivata. Sen tein isän tähden ja jos sinä siitä kerrot
Ristolle...."

Nyyhkyttämiset tukahduttivat hänen äänensä. "En minä siitä kenellekään
kerro, mutta höyhenet meidän vielä tänä iltana, nyt heti, täytyy panna
takaisin polsteriin. Minä en täältä mene, ennenkuin se on tehty. Ah,
Tiina, etkö sinä tiennyt sen olevan syntiä?"

"Minä tiedän, että sinä tahdot minun onnettomuuteen syöstä! En minä
tohdi ottaa tulta kynttilään; mitä meteliä siitä syntyisikään, jos joku
sattuisi tulemaan."

Mutta siinä estelemiset eivät auttaneet. Tinan täytyi ottaa tulta
kynttilään ja katsella kuinka sisar kiiruhtavin käsin ja hohtavin
poskin kuumeen tapaisella innolla purki ompeluksen ja neuloi sen kiinni
jälleen.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä enää milloinkaan tee
senlaista!"

Tyttö raukka näytti varsin nolomieliseltä; hän oli sekä suuttunut että
liikutettu.

"Ei sinun kannata tästä ylpeillä, jos sinä olisit saanut kärsiä ja
ruhtoa lapsuudesta saakka niinkuin minä, niin olisit kenties
samanlainen. Lupaathan ett'ei Risto tästä saa mitään tietää?"

"Tietysti minä sen lupaan; älä nyt itke enää, kyllä sinusta kuitenkin
hyvä tyttö tulee ja silloin se on kahta vertaa arvokkaampaa. Istu nyt
tähän viereeni puhelemaan."

Tiinan teki mieli vastata, että hän oli hyvä tyttö, mutta hän malttoi
kuitenkin mielensä, otti mitään virkkaamatta sukankutimensa ja istui
sängyn reunalle.

"Muistatko sinä, Tiina, vielä äitiämme?"

"Enkö minä häntä muistaisi, olinhan jo suuri tyttö silloin kuin hän
kuoli. Hän minulle ei suinkaan ole mitään pahaa opettanut, sinä kaiketi
luulit niin?"

"Oi, en minä sentähden kysynyt, mutta tahtoisin mielelläni kuulla
äidistä jotakin; piditkö hänestä paljonkin? -- enemmän kuin isästä?"

"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten
hän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo
Laiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa
kuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä."

"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?"

"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan."

"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä,
"voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän
tykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme
kuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin..."

"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?" nyyhkytti
Tiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: "oikein se on synti
ja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä;
ei koskaan pidä saaman rauhassa olla!"

Ovi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.

"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat
jäävät illalliselle. Kuka täällä on?"

"Sisareni."

Rouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta
hetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan
kahdesti lausuvan: "Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet,
täytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria."

Tiina hymyili.

"Nyt he vaan teeskentelevät", lausui hän, "sinua he tulevat katsomaan,
mutta siitä tietysti emme saa olla tietävinämmekään."

Samassa ovi avattiin ja joukko herroja ynnä naisia tirkisti uteliaasti
sisään. Anna jäi tyynesti istumaan eikä edes nostanut silmiäänkään
heihin. Hänen ihanuutensa oli niin jalo ja liikuttava, että se
ehdottomasti herätti kunnioitusta, ja kaupungin urkuri -- kunnon vanha
nuori mies -- työnsi melkein väkisen toiset ulos ja lausui syvimmästi
kumartaen, samalla kuin hän sulki oven:

"Nöyrin palvelijanne! Suokaa anteeksi!"

"Tulisitko saattamaan minua kotiin, Tiina", sanoi Anna vähän myöhemmin;
"en menisi mielelläni yksin."

"Sinä kaiketi olet tottunut liikkumaan vaan palvelija kantapäissä,
arvatakseni. Pelkään sinun tulevan huonosti toimeen omin neuvoin.
Tuonlaista pitäisi aina edeltä päin ajatella."

Vanhalla muuraajalla kesti oikein siunatun runsaasti uuta; hän nukkui
vielä makeinta untaan Annan kotiin tullessa. Anna käveli edes takaisin
huoneessaan, epätoivoisena, levottomana ja melkein mielettömänä
surusta. Kuinka hirmuisen paljon hän näinä muutamina päivinä oli saanut
kokea! Hänen päätänsä kolotti ja hän muisti nyt isän sanat; "minä
tunnen olot, se ei käy laatuun!"

Iloinen valkea loisti vastapäätä, pesuvaimon asunnosta; kenties oli hän
tuntenut Annan äidin ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakuita
miellyttävämpiä muistoja hänestä; viimeisen kerran hän vielä tahtoi
koettaa ja naputti hiljaa naapurinsa ovea.

"Tulkaa sisään! Jumalani, tekö sieltä olettekin, neiti! Istukaa tänne
nojatuoliin, tehkää niin hyvin. No, olipa se oikein hauskaa."

Vastaanotto ei voinut olla sydämellisempää ja huone oli mitä siistin ja
miellyttävin. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympäriltä; äiti
silitteli hienoja pesuvaatteita ja Pekka kiskoi päreitä; pari
kahdeksan-vuotisia kaksoisia, joilla keltaiset palmikot riippuivat alas
hartioille, harjoitteli kirjoitusta äidin tekemien puustavien mukaan;
ja erinomaisen tarkasti he tekivätkin kaikki ne eriskummalliset mutkat
ja piirteet, jotka kaava-kirjoituksessa olivat. Pienellä ja heikolla
Riikalla oli myöskin tehtävänsä; hän selitteli vyhtiä ja keri lankaa.
Silloin tällöin katsahti joku heistä aina kelloa, ikäänkuin
verratakseen jos työ kävi hyvästi.

"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?"

"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme
itse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte,
neiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme
eräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan
meillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä
kiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti."

Viimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus
olivat vähän levottomia.

"Tunsitteko minun äitiäni?" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.

"Kylläpä häntä vähin tunsinkin."

"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa."

Vaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään
hyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti
kuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa,
talikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun -- eikä sen koommin
niistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi
vieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli
mahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, -- eipä edes
lohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.

"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni", ajatteli
Anna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös
kirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja
tuikkivat, "eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää
milloinkaan nähdäkään saisi."




IV.


"Täällä on jotakin teille, neiti!" huudahti Pekka seuraavana
aamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, "kaikkian sievin nahkainen
matkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran
luona, jossa käyn auttamassa" -- Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen
-- "ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen
saada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään?
Olkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu."

Kotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua,
kentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä
vapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli
toivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä.
Siinä oli: "netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona",
hän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet
laukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon
vaan sanakin olisi pantuna -- mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin
oli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, -- oi, hän oli siitä
vakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä
vaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja
ja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä
toista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut.
Viimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen
raamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän
kuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi
omaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon
sattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella;
olisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä
kirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi
hänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen.
Mutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme
kirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin
hän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä
avaimet. Ne sanoivat helinällään: "ei mene kukaan sinun kätköihisi,
ennenkuin itse tulet." Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän
rakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa
sitä rikkomatta.

Anna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki
paljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon
kyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine
eleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat
joululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi
se olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä
kaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, -- isälle kenties
enin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa
tilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka
paljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi
vaan mustassa mullassa!

Hänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin
täysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne
kauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä
olleet.

Kun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea.
Oliko se Tiina, vaiko Risto, taikka -- mikä vielä pahempi olisi --
rouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut
seurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi
oven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut
vaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti
levottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun.
Anna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.

"Onko neiti -- oletteko kotona?" kysyi hän kovin hämmästyneenä.
"Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia..."

"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi... minä olen muuten urkuri
Fogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa."

Anna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan
tuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden
kiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.

Kuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän
levollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan,
vaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja
edestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.

"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään", alkoi hän
viimein, "sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot
kasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen
sattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen
seuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime
yönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on
teitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän
sittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne
osoittavat itsennekin sen jo huomanneen."

Sen mukaan kuin urkuri lämpeni puheestaan, katosi tuo melkein
naurettava epävakaisuus hänen liikunnoistaan, ja kiinteästi loi hän
silmänsä nuoreen tyttöön, joka kuiskasi:

"Minä olen väärin tehnyt."

"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis
viipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan
minä sen tehdä teidän nimessänne?"

"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun."

"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus
on se, joka ei tunnustukseen pakoita."

Vanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista
sydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui
vihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.

"Te olette oikeassa", vastasi hän hiljaisesti, "mutta te ette tunne..."

"Tiedättekö te minkä minä tunnen", keskeytti urkuri innokkaasti;
"turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon
niin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan!
Oletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette
koskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen
haudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? -- Se ei ole pitkä.
Muutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun.
Äitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen
raataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään
oppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli
velvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen
ja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon
tuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa
osaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa;
ensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties
liiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä
päivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50
riksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään
astuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa
niinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja
hellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin
pyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo,
Paavo, se on meidän hyyryrahamme!' -- 'Sinulla siis on rahoja!' huusin
minä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti,
muutoin olen hukassa!' -- Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja
antoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä
paljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette
ollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti:
'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' -- 'Olenko valinnut itse
lukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat
nyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta;
viimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua
menemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva
katse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä
takaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli
porstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi,
juurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. -- 'Unohdin keppini',
vastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa
kuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin
menojani."

"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini
sairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin
matkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja
äänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria,
luuletkos...', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen
vastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua
säälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun
tähtesi.' -- enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon;
ell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt.
Kun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään
viikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu!
Jumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen
huomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut
sinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä
sinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut
heikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus
viivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin
suurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän
rikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena
ollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa
vanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan
pistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni!
kiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole
kertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän
osanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla
päätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa;
minä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa:
minun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan
edessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on
ollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva
oli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein
luoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin
minä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse,
tuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut
pieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte
valkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte
minua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen
jälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen
rintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni
Klaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti,
silitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon
tuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä
kohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin -- eikö niin? teidän tulee
käyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa,
jos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa
ylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois,
niin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!"

"Kuulkaa minua!" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan
miehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, "ja
minä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja
rukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen
kotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa
ahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi,
minä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin
lausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan
sanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti
avautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän
ennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en
saata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun
sydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka
olette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos
kirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä
velvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän
toimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia
ymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi
minun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää
itseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän
rakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te
tuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän
olevan totta."

Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen,
valitettavasti", huokasi hän viimein.

"Sitä paitsi", jatkoi Anna arvelen, "onhan tuo syy, minkä tähden jätin
kodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin
sairaan, vanhan isäni yksiksensä."

Usean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja
oli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan
vahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.

"Suokaa minun kuitenkin", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, "hankkia
teille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei
se tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä
perheissä."

Se ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket
päivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin
säästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa
maksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä
ahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä
hyödyttömistä, surullisista mietteistä.

Rouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli
toivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen
tulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden
maailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään;
muuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan
pudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän
tuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.

Useat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä,
mutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen
kanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä
hän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi
ilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä
neuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta
hänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla.
Ainoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha
eriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea
nuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli
iloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta
odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan
edistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä
enemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä
vähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi,
hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura
teki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti
ja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö
ja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta
tarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi,
kun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka,
missä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren
kanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän
joukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään
huvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun
hän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos,
otti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he
häpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun
hän on ulkona -- hän oli hyvin paljon ulkona.

"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?" kysyi Tiina eräänä
sunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei
suinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: "minä olen vapaa kello
kahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan
ole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa", lisäsi hän laskien
raskaan kätensä avoimelle kirjalle.

Anna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen
taisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen
pulasta:

"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle,
pitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina:
mikä on totta, se on sittenkin totta."

"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni
tähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä."

"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?"

"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä
sellaisten suurisukuisten kanssa."

"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että
hän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen.
Paikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän
kasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota
kiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota
piettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme."

Ja ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa
tulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen
käden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään
nyykäyttäen.

Rakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen
välttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka
pienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina
lapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei
kuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana
vetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana
aamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna
toimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa
tapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä
kummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi
huoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä
paperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla
kädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.

"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?"

"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä
kyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta,
pieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä
kylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla
luonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja
hänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun
Pekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja
koneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa
toista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että
jokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita;
Herramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä
jokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun
minä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään
kehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut
itsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan
noista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin
suurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä
jokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen
ja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään
voita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta
ihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa."

Riika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna
paljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen
pienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn
oli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli
luvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko
tiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän
jo nukkui kuin pölkky.

Rakennukset olivat mäen rinteellä, joka viersi rantaa kohden. Vahva
kuura oli laskeunut puille, joille auringon valo loi loistavan hohdon;
tuuli puhalsi hienoja lumipilviä nuoren neidon kasvoille. Hän astui
kummulla seisovaan kauniisen huvihuoneesen, -- oi, täällä olivat he
aivan varmaan nauttineet teetä monena kesäiltana! Ja tuolla alempana
olivat he varmaankin istuneet pienillä istuimilla ja katselleet ihanaa
näkyalaa vedelle päin! Vähän matkaa tästä oli rannalla pieni silta,
heillä oli varmaankin ollut venhe ja kentiesi oli Kustaalle juuri
täällä tullut ajatus ruveta merimieheksi. Missä hän nyt on? Mitä hän
nyt ajattelee? Hän ei uskaltanut miettiä näitä kysymyksiä eikä kauemmin
muistella häntä; hänen poskillensa, jotka viimeiset ajat olivat tehneet
vaaleiksi, nousi nyt hehkuva puna.

Lähes joka toisena päivänä kävi Anna tästä lähtein näillä rakennuksilla
-- silloin yksinänsä, kun ilma oli paha, mutta hyvällä ilmalla pienen
Riikan kanssa; joskus liittyi herra Fogelsang heidän seuraansa.

Aika kului pitkällisesti, sangen pitkällisesti, mutta se kului
kuitenkin; vanha vuosi joutui lopullensa ja uusi alkoi. Kun päivän työt
olivat toimitetut ja muuraaja laskeunut levolle, kun kaikki oli
ympärillään hiljaista, istui Anna mielellänsä hetken aikaa joutilaana
ja ajatteli kotia, näki ajatuksissansa heidät kaikki ja kuvitteli
itsellensä, mitä he puhuivat ja tekivät; oli ikäänkuin hän olisi elänyt
heidän seurassansa. Sen jälkeen luki hän lu'un äitinsä raamatusta ja
hänen sielunsa tuli vähitellen aina enemmän ja enemmän valaistuksi
niin, että hän sai voimaa vartoa hiljaa ja kärsivällisesti.

Vartoa -- mitä? Sitä mietti ja kyseli hän joskus itseltänsä, eihän hän
toivonut mitään ja kuitenkin vartoi hän ja tunsi, että ei vielä kaikki
ollut ohitse heidän ja hänen kesken -- se ei olisi ollut mahdollista!

Eräänä päivänä, kun hän palasi opetustunniltansa, näki hän
kummastukseksensa vanhan Jensin tulevan eräästä huoneesta. Hän oli
hiipinyt kotoa hänen tietämättänsä ja vastoin lääkärin ohjeita; hän
nojasi avutonna itseänsä seinää vastaan ja koki turhaan saada
jaloillensa pysyväistä sijaa iljanteisella tiellä. Hän ei voinut
liikkua paikaltansa kadottamatta tasapainoansa, hän seisoi tukien
itseänsä kainalosauvallansa ja nytki olkapäitään omituisella tavallansa
ja ähkyi hiljaa.

Anna riensi kiirein askelin, joutuaksensa hänelle avuksi, ja näki
samassa kauniiden vaunujen kulkevan katua myöten; hän tunsi tuon
loistoisan nuoren miehen, joka niissä ajoi. Hän oli eräs Kustaan joka
usein oli käynyt häntä tervehtimässä ja aina silloin osoittanut hänelle
suurta, erinomaisen suurta huomaavaisuutta. Anna kuuli mainittavan
nimensä iloisella, ihastuttavalla äänellä ja näki hänen sen jälkeen
tekevän syvän kumarruksen tervehdykseksi.

Ensimmäisessä silmänräpäyksessä olisi hän suonut tuon nuorukaisen
ajavan ohitse ennen, kun hän olisi auttanut isäänsä, vastasi
tervehdykseen tyynesti ja ylevästi entisellä tavallansa ja talutti
samalla aikaa varovaisesti vanhaa muuraajaa eteenpäin. Tuo nuori neito
oli ihmeellisen kaunis, käydessään ylevästi ja loistavin silmäyksin;
Jens näytti niin loppakorvaiselta, kuin pahantapainen lapsi pahanteosta
kiinni saatuna. Sitä paitsi loi hän salaisia ja tuskallisia silmäyksiä
tyttäreensä. Anna nuhteli sangen kovin itseänsä ja tunsi ansaitsevansa
kirouksen; miten kurja, miten heikko hän oli ollut! Äsken oli hän aivan
vähällä kieltää omaa isäänsä! -- Jumala olkoon kiitetty, että se ei
kuitenkaan tapahtunut.

"Oo -- ho, ai -- ai mitä on tekeminen", alkoi muuraaja puolustellen
itseänsä; "vanha ruumiini tuli niin levottomaksi ja minä lähdin vähän
ulos, mutta tämä ei käy päinsä, ei, tämä ei käy päinsä. Katsohan, miten
nuo nauravat akkunoistaan meille; niin, häpeätä ja pilkkaa me jaamme,
oi, oi!"

Anna loi silmänsä ylös ja näki todellakin suuren määrän nauravia
tyttöin kasvoja akkunassa vastassansa, heitä selvästi huvitti hän ja
hänen isänsä ja heidän naurunsa -- tuo ensimmäinen nuoruuden
ajattelematon, iloinen nauru, joka ei ole missään pahassa
tarkoituksessa ilmaistu, vaan kuitenkin saattaa koskea niin kovin --
kuului ulos heille. Hänen yksi oppilaansa oli heidän joukossaan,
rovastin tytär, pieni viisitoistavuotias tyttö ruskeine hiuksineen,
hienot kuopat poskipäillään, lempein ääni ja suloinen olento. Anna oli
paljon pitänyt hänestä ja nyt tuntui hänelle sangen raskaalta
nähdessään tuon suosilaansa osoittavan noin suurta sydämettömyyttä.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämetön; hän tuli hämärän aikana
anteeksi pyytämään. Tuo pieni raukka oli kovin hämmästynyt, hän seisoi
ovella keksimättä yhtään sanaa, jotta alkaisi. Anna katseli kylmästi
häntä; hän kyllä aavisti hänen tarkoituksensa, mutta oli liian kovasti
loukattuna tahtoakseen häntä auttaa toimessansa.

"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!" alkoi hän
viimeinkin.

"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena."

"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille
nauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä
aina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on
mahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä
tahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!"

"Se on liiallista, minä en sitä pyydä."

"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette
pahoillanne?"

"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän
ystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin
teidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt."

"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin
ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on
varmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan
tahdo soittaa minun kanssani?"

"Miksikäs en?"

Tuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän
jäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:

"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani
siitä, että minun kokeeni meni turhaan."

Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin palaamaan, mutta hän ei sitä
tehnyt. Sen sijaan heittäytyi hän polvillensa ja itki, juuri kuin jos
sydämensä olisi tahtonut särkyä. Oi, tuo uppiniskainen ja häijy luonto,
eiköhän se milloinkaan tule taipuvammaksi! Miten voi hän toivoa
anteeksiantamista, hän, joka itse oli noin kova? Mahtaakohan pikku
Johanna vielä tulla takaisin? -- Jospa hän sen tekisi, niin hän
rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei
tule takaisin; hänen kärsivällisyytensä on loppunut, ja seuraavalla
opetustunnilla oli hänen kasvoillaan sellainen luonto, joka ei
ensinkään ollut näiden lapsellisten kasvojen kanssa sopusoinnussa, ja
hänen katsantonsa ilmaisi selvään: "Teidän ei tarvitse minua peljätä;
minä en varmaankaan tahdo teiltä mitään vaatia."




V.


Maaliskuun aurinko paistoi keväisellä suloudellaan pieneen asuntoon;
Anna oli asettamaisillaan valkovuokkokimppua vesiastiaan; muuraaja
istui akkunan edessä tupakkaa polttaen, polvillaan suuri musta kissa,
jota hän, muun työskentelyn puutteessa, taukoamatta hyväili.

"No, no, hiirikoira; katsohan, miten tuo peto kokee päästä vapaaksi!"

"Antakaa sen mennä, isä; tuohan on rääkkäämistä!"

Jens laski kissan nyreänä jupisten, että hänkin tarvitsisi jotakin
huvia, mutta ei kukaan tahdo pitää hänestä mitään lukua.

"Katsokaapa näitä pieniä, valkeita kukkasia!" lausui Anna lyhyen
vaitiolon jälestä ja ojensi kukkalasia isäänsä kohden, "ovathan nämä
tuoreita ja suloisia? Herra Fogelsang teki sangen hyvin tullessaan
luokseni kukkasinensa."

"Sehän oli kaikista pienin hyvyys, minkä hän voi tehdä", muistutti
Jens, jolle oli mahdotonta pahan luontonsa salaaminen, "hän käy täällä
joka Jumalan päivä ja saa kahveensa ja muun ylöspitonsa. Minä olen
harmissani hänelle, niin, minä olen harmissani hänelle; hänellä ei ole
juuri mitään lausuttavaa sinun vanhalle isällesi. Oh-hoo, niin aina,
mitäs sille voi? sellainen on nykyinen maailma."

Jens nousi ylös, astui nilkutellen pariin kertaan huoneen lattian ja
seisattui Annan taakse, laski kätensä hänen tuolinsa selkälaudalle ja
lausui imartelevaisella äänellä:

"Minä lähden hetkiseksi ulos; onko mitään asioita, joita voisin sinulle
toimittaa?"

"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?"

"Niinpä niinkin! Mutta sinä olet hyvä tyttö huolehtiessasi minun
tähteni. Niin, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuulepa, onko sinulla
muutamia killinkiä liikenemään minulle, mitä?"

Anna tarjosi hänelle heti kukkaronsa ja käski hänen ottaa sieltä niin
paljon, kuin hän tarvitsi. Jens olisi mielellään ottanut koko kukkaron
sisustan, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi -- saadakseen toisellakin
kerralla käyttää samanlaista vapautta -- olla jotenkin kohtuullinen ja
tyytyi sen tähden tällä kerralla yhteen riksiin.

"Jumala siunatkoon sinua! Muta kyllä tulen takaisin päivällisen ajaksi.
Ooho, ooho minua raukkaa!"

Kun hän oli lähtenyt, väristytti Annaa vasten tahtoansakin. Isänsä
itsekkäisyyden ja tunnottomuuden olisi hän kyllä voinut kärsiä, mutta
kun hän näki hänen kasvoillaan tuollaisen halveksittavan,
imartelevaisen ja mairittelevaisen muodon, koski se häneen ja hänen
kärsivällisyytensä oli loppua. Tuo pieni huone tuntui hänelle niin
tuskastuttavalta. Hän aukasi akkunan ja hengitti syvään raitista,
kirkasta ilmaa; tuolla ylhäällä avaruudessa viserteli leivonen iloisia
säveleitään; Anna katseli ja seurasi sitä silmillään, mutta vielä
sittenkin, kun se oli jo poissa nähtävistä, kuului sen rattoisa
liverrys.

Millaisella ilolla oli Anna ennen tervehtinyt kevään tuloa! Nyt sopi
kolkko ja pimeä vuoden aika paljoa paremmin hänen mielentilallensa ja
hän tahtoi itkeä nähdessään keväimen kukkia. Miten selvästi säilyi
hänen muistissaan tuo kodin lähellä oleva pienen niityn kulma, josta
hän joka vuosi poimi ensimmäiset keväimen valkovuokot -- oi, ne olivat
olleet onnellisia, onnellisia aikoja!

Kaikki oli niin ihmeellisen tyyntä ja hiljaista; kaduilla ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä; tuo nuori neitonen antoi työnsä vaipua polvilleen
ja salli mielikuvituksilleen täydellisen vapauden. Tavallisuuden mukaan
kulettivat ne hänen kotiin. Hän oli istuvinaan Klaaran vieressä ja
kuulevinaan isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä tämä on? Anna hyppäsi
vavisten ylös ja kuunteli. Pilkkaisivatko korvansa häntä? Saattoiko hän
jonkun toisen astuntoa luulla hänen astunnaksensa? Ei, ei, se on hän,
hänen isänsä! Sanomaton ilo ja riemu, jota hän tuskin voi kestää,
valtasi hänen sydämensä. Suuri Jumala, isä tulee hänen luoksensa -- oi,
hän tahtoi laskea polvillensa hänen eteensä ja rukoilla anteeksi!

Hänen varjonsa sattui Annan huoneesen, kun hän astui ohitse; hetkisen
sen jälestä avasi hän oven ja astui sisään.

Anna jäi ikään kuin kiinni kasvettuneena seisomaan paikallensa; hän ei
voinut rientää häntä vastaan; hänen vakainen silmäilyksensä,
juhlallinen kasvoinsa luonne ja kohtelias kumarruksensa osoittivat
selvemmin, kuin sanat, että hän ei ollut tullut asioita jälleen hyviksi
tekemään.

"Suonette anteeksi", sanoi hän ja tuo vieras "te" laskeutui jäisellä
kylmyydellään Annan sydämen ympärille, "että minä tulin teitä
häiritsemään, mutta minulla on teille yksi pyyntö."

Anna ei vastannut, hän martosi tuskallisen hiljaisena, kasvonsa
alaspäin luotuina.

"Tyttäreni", jatkoi hän, "on sangen heikkona sairaana ja haluaa
kuumeentapaisella levottomuudella saadaksensa nähdä teidät. Tahdotteko
matkustaa hänen luoksensa? Tämä on teiltä suuri uhraus, jota pyydän,
mutta tauti ei ole tarttuvaista; sitä paitsi ei taida kestää pitkää
aikaa ennen, kun kaikki on ohitse ja te saatatte palata takaisin."

"Jumalani! Eikö ole vähintäkään avun toivoa?..." Huone pyöri hänen
silmissään ja hän katseli lähes kauhistuneena tuota yksivakaista
juhlallista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä.

"Ei ole mitään toivoa!" vastasi hän lyhyesti särkyneellä äänellä; minkä
tähden olisikaan hän keventänyt totuutta ja säästänyt sitä Annalta?
Suru, murhe oli hänen, Annalla ei ollut mitään oikeutta ottaa siihen
osaa.

"Jos te tahdotte täyttää meidän pyyntömme ja lähteä matkalle, niin
milloin saan tulla teitä noutamaan?"

"Heti, heti! Sitä parempi, mitä pikemmin!"

"Teillä lienee kuitenkin kaikenlaisia toimituksia ensin tehtävänä",
lausui hän ja kasvoillaan kuvautui kovuuden ilmaus; hän lienee
muistanut eron hetken, jolloin Anna myös oli lausunut: "heti, heti!"

"Oi! minä olen heti valmis -- korkeintaan neljännes-tunnissa."

Hän lausui jäähyväiset, kiitti ja lähti huoneesta. Ensimäisessä
silmänräpäyksessä näytti kaikki pyörivän ympäri Annan silmissä, mutta
hän jännitti kiireesti kaikki henkensä voimat; kotona tarvittiin häntä,
he kaipasivat häntä ja nyt oli tarpeellista ja välttämätöntä, että
hänen täytyt tyyntyä ja rauhoittua. Hän selitti pesijävaimolle lyhyesti
asiansa ja pyysi häntä pitämään huolta isästänsä sillä aikaa ja antoi
hänelle rahaa. Sen tehtyään pukeutui hän matkavaatteisinsa ja astuskeli
kärsimätönnä edes takaisin varrotessaan vaunujen tuloa. Jospa vaan
hänen isänsä viipyisi poissa siksi, kun he pääsisivät lähtemään! hän
kuolisi häpeästä, jos hänen kasvatusisänsä ja isänsä kohtaisivat
toisensa.

Viimeinkin tulivat kattovaunut; översti auttoi häntä niihin ja peitti
hänen kohteliaasti, joka osoitti suurinta tyyneyttä; itse istui hän
ajajan viereen. Torin poikitse ajettaessa näki hän sivumennen muuraajan
seisovan ja haastelevan erään renttumaisesti vaatetetun miehen kanssa,
jonka nutun napista hän piteli kiinni. Molemmat näyttivät hyvin
liikutetuilta ja heidän raaka naurunsa kaikui hänen korviinsa.

Miten kummalliselta tuntuikaan istua siinä aivan yksinänsä! Hän olisi
kuitenkin sangen mielellään suonut saavansa tarkkoja tietoja Klaarasta,
tuosta rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Tauti ei ole tarttuvainen, niin
oli hän sanonut, juuri kuin jos hän olisi tarttumisesta mitään
huolinut, juuri kuin jos hän ei olisi pitänyt suurena onnena saada
kotona kuolla! Hän oli sanomattoman suuresti murheellisena, mutta
keskellä suurinta suruansakin tunsi hän kuitenkin olevansa turvassa
ollessaan isän läheisyydessä ja hänen suojassansa.

"Ehkä tahtoisitte vaihtaa paikkaa kanssani", lausui översti, kun he
istuivat yhdessä rautatien matkustajavaunuissa: "akkunasta käy veto."

Anna katsoi säikähtyneenä häntä. Eikö hän häntä vähääkään säälinyt,
eikö hän ymmärtänyt tuollaisen sääntöin mukaisen kohteliaisuuden miekan
tavoin koskevan hänen sydämeensä! Anna ei uskaltanut lausua sanaakaan,
hän pelkäsi tukahdutettuin nyyhkimisien puhkeavan itkuksi; hiljaisena,
vaaleana ja tuskallisena istui hän hänen vieressänsä. Ajatuksissansa
oli hän tuhansin tavoin kuvitellut jälleen kohtaamistansa, mutta ei
milloinkaan näin. Oliko tuo kylmyys teeskentelyä vai eikö hänellä
todellakaan ollut mitään tunteita hänen suhteensa? Joko hän oli
kokonaan unhottanut ennen nimittäneensä Annaa kukkaseksensa, päivän
valoksensa ja iloksensa.

Hetkisen kuluttua vaipui översti surusta, sielunvoimain jännityksestä
ja pitkästä valvomisesta väsyneenä uneen. Anna rohkaisi itseänsä niin
paljon, että uskalsi peittää hänen huivillansa ja ripustaa nenäliinansa
varjoksi akkunaan; sen jälestä alkoi hän tarkastella häntä. Miten jalon
muotoinen ja vilkas oli hän ennen ollut, miten oli hän vähän ajan
kuluessa vanhentunut; hiuksensa olivat tulleet harmaimmiksi, otsansa
ryppyisemmäksi! Anna uskalsi tuskin hengittääkään, peläten poistavansa
sen suloisen unelman, joka saattoi hymyilyn överstin kasvoille.

"Teidän isänne nukkuu levollisesti", kuiskasi eräs vanha, viheriä
huntuinen nainen, joka istui kyyristyneenä vaunuin nurkassa vastapäätä
Annaa ja kaipaili turhaan unta.

Anna nyykäytti päätään; hän ei voinut saada lausutuksi sanoja: "Te
erehdytte, hän ei ole minun isäni."

Noustuansa loi översti Annaan entisen laisen sydämellisen silmäyksen,
mutta se ei kestänyt pitkää aikaa; niin pian, kun hän oikein selkisi ja
sai ajatuksensa koonneeksi, oli se ohitse. "Tehän vilustutte minun
tähteni, sitä minä en voi sallia", lausui hän kääriessään huivin Annan
ympärille ja tarjotessaan hänelle nenäliinan. Samassa kohtasivat hänen
silmänsä Annan rukoilevaisen ja kyyneleisen katsannon. Tuo ylevä mies
käänsi kiireesti päänsä toisaallepäin ja hänen kasvoillansa kuvautui
kummallinen katkeran surun, sääliväisyyden ja järkähtämättömän lujuuden
seoitus.

Köpenhaminan asemahuoneen edustalla olivat överstin omat vaunut. Ajaja
selitti kotona olevan kaikki entisellänsä ja huokasi surullisesti.
_Pieni Klaara oli koko_ talonväen silmäterä.

Annan sydäntä ahdisti yhä enemmän sen mukaan, mitä lähemmäksi hän tuli
kotia ja mitä tutummaksi hänelle tuli seutu. Hänestä tuntui kuin jos
olisi pitkä, pitkä aika jo kulunut siitä, kun hän oli täällä ollut ja
nyt hän kulki kuolinvuoteen ääreen; voiko hän kestää tätä? Hartaana ja
nöyränä rukoili hän Jumalalta apua.

"Vielä pyydän teitä", alkoi översti, kun he olivat jo tulleet niin
lähelle kotia, että Anna voi nähdä nuo korkeat, lehdettömät lehtokujan
poppelipuut ja puutarhan pensaat; "vielä pyydän teitä, että ette
vastustele tytärtäni vaan myönnytte hänen luulotteluihinsa, ikään kuin
ne olisivat todellisia. Miksi tekisimme tarpeettomasti hänen viimeiset
hetkensä katkeriksi?"

Lääkäri oli ovella.

"Onko Anna seurassanne?" kysyi hän hätäisesti. "Ah, tuopa on iloista!
Tervetultua, nuori neitoseni! Tämä on raskas aika, mutta minä olen
usean vuoden jo tiennyt tämän tulevaksi. Te tehnette, minkä vaan
voitte -- eikö niin -- ollaksenne tyyni ja rauhallinen?"

"Jumalan avulla tahdon sen tehdä. Oi, laskekaa minut heti hänen
luoksensa!"

Hän kiirehti salin ja kammarin lävitse ja avasi hiljaa heidän entisen
yhteisen huoneensa oven.

Tuo oli iloisa, ystävällinen ja valoisa huone; aurinko loi valonsa
lattiamatoille. Pieni Klaara istui levitetyin käsin vuoteessansa.

"Oi, Jumala olkoon kiitetty! Olethan täällä viimeinkin!"

Anna tukahdutti nyyhkinänsä ja koki hymyillä. Hän suuteli hellästi ja
hiljaa siskonsa pientä, laihtunutta kättä, vaaleita hiuksia ja
puhdasta, valkeata otsaa.

"Siskoni, rakas siskoni, sinä kyllä paranet vielä!"

"Sitä en pyydäkään; nyt, kun sinä olet täällä, olen minä iloinen. Mutta
äiti, ethän ole nähnyt äitiä!"

Anna loi levottomana silmänsä ylöspäin. Miten voisi äiti häntä ottaa
vastaan?

Överstin rouva istui puoleksi kätkeytyneenä pienen verhon takana. Hän
lähestyi nyt Annaa ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.

"Jumala sinua, lapsukaiseni, siunatkoon! Tiesinhän sinun tulevasi
tänne."

Annalle oli mahdotonta enää pidättää liikutustansa. Hän heittäytyi
äidin helmaan ja antoi vapaan vallan kyyneleillensä. Oi, miten tuo oli
suloista, miten se teki hänelle hyvää! hän oli tuota kauan, kauan jo
toivonut, ikävöinyt.

"Vaiti, lapsi kulta, vaiti! Tule tänne! Klaara ei saa tätä nähdä."

"Oi, äiti raukka, äiti raukka, kun sinun täytyy kadottaa hänet! Ja
kuitenkin sinä olet niin hellä ja hurskas, sinulla on rakkautta ja
osanottavaisuutta vielä muillekin; miten voit olla sellainen? Oi, minä
en ole sinua tarpeeksi ennen rakastanut, mutta nyt sitä teen!"

Anna istui koko päivän siskonsa vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi
itsensä paljoa paremmaksi ja hymyili niin iloisesti, että Anna jo alkoi
toivoa parantumista, mutta kun hän taas näki nuo tulikuumat, punaiset
pilkut hänen poskillansa ja tuijottavan katsantonsa, kun hän kuuli
hänen lyhyen, kuivan yskintänsä, katosi taas hänen toivonsa.

"Kävikö isä ovesta?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, näenhän sen.
Elä huoli, äiti, toimittaa valoa, minä pidän niin paljon uunin tulen
loisteesta ja kuun paisteesta. Katsohan, miten niistä kumpikin valaisee
laattiaa! Istuhan, isä kulta, nojatuoliin saadakseni katsella sinua ja
ota Anna polvellesi, miten ennenkin vanhoina hyvinä päivinä, se
huvittaa minua. Jumala olkoon kiitetty siitä, että kaikki on hyvin
taas!"

Översti istui ja viittasi Annalle, juuri kuin pyytäen anteeksi sitä,
että hän toivoi hänen tekevän sairaan tytär raukkansa mielen mukaan.
Kuiskaten lausuttu "suokaa anteeksi" kohtasi Annan korvia tullessansa
ja överstin käsi laskeutui hiljaa hänen vyötäisillensä, juuri kuin
sekin olisi tahtonut kuiskata: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli
surullinen, hirmuinen, koskeva näytelmä! Nyt ymmärsi Anna, mitä översti
tarkoitti puhuessaan Klaaran luulottelujen mukaan tekemisestä. Tuota
voi hän tuskin kestää.

Mutta hän kesti tuon kuitenkin päivästä päivään ja sai voimaa
unhottaakseen itsensä ja ajatellakseen vaan siskoansa. Tuo oli
hiljainen, rauhallinen, lähespä onnellinen tautivuode. Klaaralla ei
ollut paljon kärsittävää ja hän oli iloinen ja kiitollinen sen
rakkauden tähden, mitä hänelle osoitettiin.

"Anna!" pyysi Klaara eräänä päivänä, "kerro minulle vähän isä
raukastasi. Vieläkö hän on sairas, oliko hän hyvin murheellinen, kun
jätit hänen?"

"Hän on, armas siskoni, lähes terve jo ja saattaa tulla toimeen ilman
minua."

"Mutta hän ikävöinnee kuitenkin sinua joka hetki; varmaankin pitää hän
sinusta sangen paljon!"

Äiti loi hellän ja tutkivaisen silmäyksensä Annaan. Mitä oli Annan
vastaaminen?

"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?" jatkoi Klaara. "Kun sinä jäät
tänne, saa isäsi tulla asumaan tuohon pieneen kummun rinteellä olevaan
keltaiseen huoneesen, jonka seiniä varjoovat viiniköynnökset ja
riippakoivut huojuvat ympärillä. Sinä saatat nähdä sen tuosta akkunasta
ja voitpa juosta sinnekin hetkiseksi; vai lienetkö ajatellut, että...
että isäni ei antaisi hänen asua täällä?"

"En, en, siskoseni!"

"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna. Oletko minun tähteni
huolissasi? Elä sure minun tähteni; minä olen tällainen pieni raukka,
jolle on vaikeata kestää surua ja vastoinkäymisiä, mutta olkaamme
iloiset siitä, että meidän Herramme tahtoo minun niistä vapauttaa.
Eihän meidän, jotka uskomme Vapahtajaan, tarvitse pelätä mitään,
siskoni. Te saatatte ilolla ajatella minua ja tottua puhumaan minusta
ilman kyyneleitä. Jos äitini ei tätä voisi heti tehdä, niin sinun tulee
häntä lohduttaa. Oi, minä näin niin kauniin unen yöllä. Minä näin sinun
ja Kustaan käsi kädessä seisovan eräällä pienellä haudalla, joka oli
kokonaan kukkasilla peitetty. Sinä puhuit hänelle minusta ja lausuit
tulleesi kotiin takaisin minun tähteni. Jospa Klaara vaan olisi jäänyt
meille! vastasi Kustaa, mutta minä autuudessani ajattelin: jospa te
vaan tietäisitte minun tilani, niin huokaisitte varmaan: Oi, jospa me
olisimme hänen luonansa!"

Klaara oli tuskin lopettanut puheensa ennen, kun översti astui
huoneesen. Hän näytti hyvin huolelliselta ja oli sangen tuskallista
nähdä hänen kääntävän kasvonsa poispäin vuoteesta.

"Katsohan, Klaara, mitä minä olen tuonut pikku tytölleni!"

Hänellä oli koko käden täysi orvokkia. Klaara hengitti halukkaasti
niiden raitista tuoksua, suuteli kättä, jossa kukat olivat, nyykäytti
kiitollisesti päätänsä ja vaipui taasen rauhalliseen uneen.

Isä tarkasteli häntä synkein, toivottomin silmäyksin; hänen nukkuessaan
saattoi parhaiten nähdä, miten vaalea ja laiha hän oli. Mutta tuo
toinen nuori neitonen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä,
olihan hän lähes yhtä vaalea, olihan hänenkin silmillään luonnoton
kirkkaus.

"Tätä ei saata enää kestää", lausui översti lähetessään Annaa, ja
tuntui ihmeelliseltä, miten suuri hyvyys ilmestyi hänen äänessänsä ja
miten vieras se kuitenkin oli; "te ette saa panna omaa terveyttänne
vaaraan. Kun te valvotte yön, silloin täytyy teidän nukkua päivällä."

Anna loi katsantonsa maahan, nousi ylös ja lähti huoneesta. Häneen tuli
erinomainen kielettömyyden henki överstin läsnä ollessa eikä hän
uskaltanut tehdä mitään vastaväitteitä. Mutta kun översti oli mennyt
ulos, hiipi Anna jälleen huoneesen.

"Minä en voi olla poissa, äiti; täällä on minulla parhain lepo."

"Istu pallille tähän minun viereeni ja laske pääsi polvilleni, ehkä
vaivut siinä uneen. Lapsi raukka, miksi sinä et milloinkaan valita
äidillesi? Minkä tähden sinä käyskelet ympäriinsä niin hiljaisena ja
äänettömänä?"

"Luuletko, äitini, olevan överstille mistään arvosta sen, jos sanon
katuvani käytöstäni, jota osoitin sinä iltana? Kun minä näen hänen,
kadotan aina kaiken rohkeuteni, mutta ehkä minun kuitenkin pitää sen
tekemän."

"Ei vielä. Hän ei ole vielä myöntyväinen ja tuo lisäisi vaan itseensä
tyytymättömyydellä hänelle sitä surua, mikä jo entiseltä raskauttaa
hänen sydäntänsä. Hän on sanomattomasti surrut sinua, Anna. Usein kun
hän on luullut minun nukkuvan, olen kuullut hänen huokailevan
sydäntä särkeviä huokauksia ilman kyyneleitä sinun tähtesi. Mutta
Jumala on johdattava kaikki hyvään loppuun. Sinä olet rakkautta
osoittavaisella, kärsivällisellä käytökselläsi täydellisesti
sovittanut kiittämättömyytesi ja minä suuressa murheessani tunnen
sydämellisesti Jumalaa kiittäen koetteluksen taivuttaneen sinun
luontosi, puhdistaneen ja jalostaneen sinun. Katsohan, lapsukainen,
kun sinä olit niin itseesi luottavainen, niin ylpeä, niin onnellinen,
olin minä usein sangen murheellinen sinun tähtesi, mutta kun kotiin
takaisin tultuani kuulin sinun matkustaneesi pois ja kodin sinulta
suljetuksi, tulin levottomaksi ja tuskalliseksi, mutta ajattelin heti.
Jumala tahtoo sinua kutsua luoksensa -- ja niin olikin."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Nukkuos nyt ja vahvista
voimiasi; herää sitten toivoen!"

Anna vaipui todellakin uneen ja heräsi ihmeellisen rauhallisella
mielellä; äidin käsi oli hänen päänsä päällä.

Vähän aikaa sen jälestä avasi Klaara silmänsä ja katseli levottomasti
ympärillensä.

"Missä minun kukkaseni ovat?" kysyi hän, "ja isä, oi rakas siskoni, mene
kutsumaan isä tänne!"

Taas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun
översti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.

"Sallikaa minun oikein teitä katsellani", pyysi Klaara hiljaisella
äänellä. "Elä ole murheellinen, Anna! Sinun pitää lohduttaa heitä
kaikkia, Kustaatakin. -- Mitä minä uneksuinkaan? Niin, johan sen
muistan. Jumala on minulle niin armollinen; täällä on niin valoisaa,
äiti... niin valoisaa!"

Ja hän vaipui hiljaa vuoteelleen -- hän vaipui kuolon suloiseen uneen.

Seuraavana aamuna sai Anna pienen kirjelapun överstiltä, jossa hän
kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän oli osoittanut
Klaaran sairauden aikana. "Me olemme teille ikuisesti kiitollisuuden
velassa", kirjoitti hän. Anna voi tuskin lukea enempää. Olihan överstin
tytär hänen siskonsa. Oi, miten voi hän tässä silmänräpäyksessä
haavoittaa hänen sydäntänsä kiitollisuudellansa! He eivät tahdo häntä
pidättää luonaan pitempää aikaa, luki hän eteenpäin. Vaunut sai hän
käytettäväksensä, milloin vaan halusi lähteä. Översti ei sanonut
voivansa nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa tällä ajalla ja sen
tähden lähetti hän kirjeellisesti hartaimmat kiitoksensa ja
jäähyväisensä Annalle.

Tuo olisi ollut vieraalle kaunis kirje, mutta Annalle oli se katkera ja
kova. Pyyhkikö översti pois kokonaan ohitse menneet ja unhoittiko hän
Annallakin olevan osansa surusta ja kaipauksesta?

Pian sen jälestä tuli äiti. Hän oli kauan jo valmistaunut tuota hetkeä
varten ja liikuttavaa oli nähdä hänen hiljaista, hurskasta
nöyryyttänsä.

"Isä raukka, isä raukka!" huokasi hän luettuansa kirjeen. "Hän tekee
ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en tahdo kiittää sinua, Anna,
mutta me tahdomme itkeä yhdessä; sillä me rakastimme molemmat häntä
niin kovasti, niin kovasti. Tuo oli kaunis kuolema -- eikö niin?
lohduttavainen, autuaallinen ero. Oi Jumala, minun täytyy erota vielä
sinustakin! Mutta me tahdomme olla kärsivällisiä, pieni tyttö raukkani,
ja toivoa lujasti; minulle siintää jo apu; Jumalan avulla tulevat
kaikki hyviksi jälleen. Oletko ajatellut Kustaata, miten murheelliseksi
hän tulee? Sinä, luullakseni, pidät kuitenkin enemmän hänestä, kuin
Klaarasta."

"Sitä en nyt kuitenkaan tunne, äiti. Klaara oli aina juuri kuin enkeli
ja minä olen ollut tällainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin
voimakkaaksi ja luulin hänen heikoksi, mutta hän oli kuitenkin paljon,
paljon voimakkaampi minua. -- Mutta miten käy minun, kun tulen
takaisin? Minun sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, että sinä et voi
uskoa sitä. Oi, opeta minua, äiti, mitä pitää tekemän silloin, kun
tahdottaisiin rakastaa jotakuta eikä voida sitä tehdä! Kuitenkaan en
minä tahdo viivyttää sinua, sillä isä tarvitsee varmaankin sinua
paremmin kuin minä. Anna minun suudella vielä kerran kättäsi ja sitten
hyvästi. Kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanastasi! Minä lähden heti
matkaan, miten hän toivoo."

"Tullenko minä enää milloinkaan tänne takaisin?" ajatteli Anna
itseksensä vaunujen vilkkaasti kulkiessa lehtokujan lävitse. Hänestä
tuntui niin luonnottomalta ja kovalta jättää heidät surussansa. Jos hän
hyppäisi vaunuista, juoksisi takaisin ja lankeisi polvillensa överstin
eteen, ajaisiko hän hänen sittenkin pois? Niin, Anna luuli hänen sen
tekevän, osoittihan koko hänen olentonsa sitä sillä ajalla, kun Anna
oli ollut hänen luonansa!

Oi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen
tähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja
jokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen
edessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista
vuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen
kaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla
tyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään
tulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria
kyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.

Postihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa.
Pienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui
kynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä
silmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta;
hän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.

"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? -- Pistätkö senkin suuhusi,
hääh?"

Annan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas.
Hän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta
mitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan
puolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.

"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!"
lausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni
huone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja
aurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn
jälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan
juhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä
nähtävästi oli jotakin toimessa.

"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun
viivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän
tähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen
Jumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät
viemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni,
on Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa,
ymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa,
nähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne
nojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin
jalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei
tule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän
vierestänne."

Kun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli
varovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä.
Pekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei
tietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.

"Tiedätkö, äitini"; lausui hän, "minulle tulee sangen ikäväksi käydä
joutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?"

"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja
koettelemme sydäntämme."

"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin
työskennellessäni. -- Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on
sanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa
minulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis
tarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja
kunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun
tähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta
isäänsä."

"Vaiti, vaiti, Pekka!"

"Jaa, sen minä sanon", jatkoi hän päättäväisellä äänellä, huolimatta
keskeyttämisestä, "jos hän ei olisi ollut hänen isänsä eikä tuollainen
kurja rampa, niin olisin minä lyönyt häntä vasten kasvoja, kun hän oli
sinulle hävytön näinä päivinä."

"Ole vaiti jo, Pekka, neiti on jo hereillään. -- Herra Jumala miten tuo
herra Sivertsen on tehnyt kunniallisesti; jospa siitä vaan jotakin
tulisi! Mitä tahdot, pikku Riika?"

"Niin, äiti, onko sinulla enää mitään leivoksia hänelle, kun hän herää?
Vielähän niitä jäi jälelle?"

"Onpa niinkin, lapsi kulta, sitä olen itsekin ajatellut. No, miten
voitte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvin? Lieneekö meidän
keskustelumme häirinnyt teitä?"

"Ei, ei suinkaan. Te olette minulle niin erinomaisen hyvä ja
ystävällinen. Minä en tiedä, miten voisin teitä kiittää. Minä toivon
onnea ja Jumalan siunausta sinulle, pikku Pekka! Ja katsopa, tässähän
Riika on! Mutta oletko todellakin pikku Riika? Sinähän olet tullut niin
punaposkiseksi ja rivakkaaksi, että tuskin voin tuntea sinua enää."

"Niin, Jumalan kiitos! Onpa ikään kuin hän olisi alkanut uudestaan
elää. Nyt varmaankin, neiti, juotte Pekan maljan. Tässä on hiukan simaa
ja vähän omena-hilloa. Tuo on tosin sunnuntaillista jäännöstä, mutta
minä kuitenkin uskallan tarjota tätä teille. Ah, elkää vielä lähtekö;
me olemme lähettäneet sanan sisarellenne ja hän on nyt tuolla
vastapäätä siivoamistoimessa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja
sen tähden pysyinkin poissa siellä. Hän on koko ajan ollut itseksensä;
niinpä niinkin, kullakin ovat omat huvituksensa."

Annan mennessä isän luokse, istui tämä puoleksi sävyisän puoleksi
vihaisen näköisenä nojatuolissa. Tiina kuleksi hiljaisesti mutisten
ympäriinsä tomua pyyhkimässä.

"Niin, sinä tulit takaisin kuitenkin", lausui isä; "niin aina, niin
aina! Sinä uskonet, että minä paljon kaipasin sinua, tyttäreni. Eipä
tosiaankaan ole kaikilla sydäntä osoittaakseen hyvyyttään tällaiselle
hylkiölle; niinpä niinkin!"

Annalla oli kuitenkin sangen vähän sydäntä hänelle tällä hetkellä;
hänessä oli jotakin, joka vastusteli sitä, että tuo ukko oli hänen
isänsä.

"No", jatkoi ukko polkien tahtia rastaalla puukengällänsä, "kuoliko
vaimo?"

"Oi, ei, vaan nuori tytär!"

"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin
taikka myöhemmin."

"Miten sinä näytät kurjalta!" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä
Annan olkapäälle. "Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen
asia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa
vaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo
Kristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat
näyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä
tietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani."

Oi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän
viimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.

Seuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman
halun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan
yhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan
yksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli
kanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään
vaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.

"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut", lausui Anna tuskin
kuultavalla äänellä, "ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te
tietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen
sijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän
sangen paljon teistä, Johanna!"

Ennen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen
kaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan
poskillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten
kanssa kuin nauramaankin.

"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!" lausui Johanna hyvästi
jättäessään. "Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei
Herra unhota."




VI.


Jo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa
olla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä
ja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan,
kantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen
kodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki
hänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan.
Mistäpä he voivat puhuakaan -- olihan heidän käsitteensä elämästä niin
kokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin
ominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi
hän unohtanut monet vastenmieliset asiat, -- mutta ei, sitä etsi hän
turhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se
side olikin kylliksi vahva.

Ja viikko kului viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen siksi, kun
viimeinkin syyskuun kahdeksaskolmatta päivä, hopeahää-päivä, valkeni.
Samana päivänä olivat markkinat tuossa pienessä kaupungissa ja Annalla
oli joutoaikaa. Ah, jospa hän olisi saattanut rientää pois kaikesta
melusta ja pauhusta ja viettää päivänsä hiljaisessa yksinäisyydessä
rukoillen ja ajatellen!

"Mihin menet, isä?"

"Täytyyhän mennä ulos vähän katselemaan ympärilleni. Eihän tunnu
ensinkään hupaiselta istua yhtä mittaa huoneessa, juuri kuin jos olisi
vankeudessa; sinun ei tarvitse minua kauan kaivata. Ooho, niinpä
niinkin, mitä pitänee tehdä!"

Ei, häntä ei todellakaan kaivattu. Anna hengitti paljoa vapaammin, kun
hän oli lähtenyt huoneesta.

Mitenhän lienee ollutkaan laita tuolla rakkaassa, siunatussa kodissa?
Kävelivätköhän he yksinään suruisin sydämin Klaaran haudalle, vai
olikohan Kustaa heidän seurassaan? Anna ajatteli äidin sanoja: "minulle
siintää jo apu", mutta ah, hän itse ei mitään nähnyt! Jos Kustaa
rupeisi häntä puolustamaan isällensä -- ja sen hän varmaankin teki,
tunsihan Anna hänen niin hyvin -- toisihan se uutta taistelua ja
levottomuutta kotiin! Oi, jospa hän kuitenkin saisi olla poissa!
Hän tahtoi paljoa mieluummin lausua jäähyväiset koko elämänsä
onnellisuudelle, kuin olla isän ja pojan välisen eripuraisuuden syynä!

Kun muuraaja hetkisen kuluttua palasi kotiinsa, hämmästyi Anna hänen
kummallista, levotonta oloansa. Tavallinen tyyneys oli ikään kuin
puhallettu pois ja hän loi epäileväisen silmäyksen ympärillensä
huoneesen. Sen jälestä katsoi hän ulos kadulle ja viimein Annaa.

"Onkohan täällä joku käynyt, hääh?"

"Ei ainoakaan ihminen."

Jens katseli tyyntyneenä ja jatkoi ystävällisemmin:

"Saattaisithan mennä vähän ulos, tyttöseni, katselemaan markkinoin
menoa. Minä olen liian vanha, nähdäkseni, ja väsyn pian. Ooho, Jumala
yksin tietää, miten kauan sinä saat minua pitää!"

Anna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo
vanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli
asiana?

"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?"

"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?"

"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen
vaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna
olisin kuitenkin ulkona!"

Kun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti
hän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä
hänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja
pelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut
jotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.

"No, neiti!" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; "saiko hän teistä
selvää?"

"Kuka?"

"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja
Martensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka
ja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä
teidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli
hän jo lähtenyt pois", kertoi hän.

"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?"

"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan."

Olikohan tuo missään suhteessa hänen isänsä levottomuuteen ja hänen
toivoonsa saada tyttärensä tieltänsä pois, mietti Anna itseksensä
käydessään takaisin kotiin. Olihan tuo lähes uskottavaa. Jumala olkoon
kiitetty, että tuo mies ei kumminkaan ollut poliisikonstaapeli!

Kaikuva ääni kohtasi Annan korvia kun hän kulki akkunan ohitse ja kun
hän avasi oven, kuuli hän isän huudahtavan: "No Jumala varjelkoon,
siellähän on Anna!" Sun hän astui sisään, oli isä jo ennättänyt mennä
pois ja hyvin vanha mies valkeine peruukkineen, ystävällisine
sinisilmineen ja suurine valkeine kaulahuivineen istui hänen sijallansa
nojatuolissa. Hän oli pulskanlainen, viisaalta, rauhalliselta ja
hyväntahtoiselta näyttävä vanhus. Hän nojasi molemmilla käsillään
keppiinsä ja oli laskenut leukansa käsillensä; siinä tirkisteli hän
miettiväisenä eteensä.

"Hyvä neitoseni!" alkoi hän pitkäveteisesti katsoen hyvin
ystävällisesti ja tutusti Annaa. "Minulla on teille jotakin
ilmoitettavana. Varustakaa itseänne kuulemaan odottamatonta uutista. No
no, elkää pelätkö, ei tämä ole mitään onnettomuutta, päin vastoin.
Jumala, miten te olette hänen näköisensä."

"Kenen näköinen? Oi, minä värisen hämmästyksestä, mitä tämä kaikki
merkitsee? Elkää Jumalan tähden suuttuko minuun, mutta olkaa Jumalan
tähden lyhytpuheinen! Minä en voi tätä kärsiä."

Tuo kunniallinen koulun-opettaja kadotti kokonaan konseptinsa Annan
hätäisyyden tähden.

"Minä en todellakaan saata niin suoraan käydä itse asiaan, se on minun
luonnettani vastaan. Minä en aavistanutkaan teidän olevan täällä; minä
luulin teidän olevan hoidossa kasvatevanhempainne luona; muuten olisin
tullut tänne ennemmin huolimatta luuvalostani ja muista pienistä
taudeistani. Tänään nähtyäni Jens'in torilla, viittasin hänelle
saadakseni joitakuita tietoja teistä, mutta hän tuli matkaansa, miten
tavallisesti silloin, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja
pussissansa. Hän on tehnyt sangen tunnottomasti, kun hän ei ole teille
heti ilmaissut erehdystä."

"Mitä erehdystä?" Huone pyöri ympäri Annan silmissä ja hän katseli
tuota vanhaa ukkoa ikäänkuin sumun lävitse. "Mitä erehdystä?!"

"Sitä, että hän olisi teidän isänne."

"Eikö hän sitte olekaan minun isäni? Oi, minä olen lähes kadottaa
järkeni!"

"Pitää opetella olemaan tyynenä kaikissa elämän kohtauksissa!"
lausui koulun-opettaja nuhdellen. "Mutta teillä on äitinne luonne,
huomatakseni: hän tuli myös aina niin innostuneeksi, tuo hyvä, autuas
sielu. Ei, muuraaja ei ole teidän isänne. Kun teidän molemmat
vanhempanne olivat kuolleet, pyydettiin hänen vaimoansa Malinaa hyvillä
ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä kanssa. Hän oli hilpeä ja
ahkera vaimo ja hän suostui pyyntöön. Sittemmin kuulin erään arvoisan
ja hyvin voivan perheen ottaneen teidän omaksi lapsekseen ja minä
luulin kaikki olevan hyvin."

"Uskallanko uskoa tätä?" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. "Ettehän
te pilkkaa minua?"

"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus", jatkoi
koulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; "miten
voisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin
totta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä
luonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän
kyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi."

Anna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä;
oliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan,
todellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti
kiinnittäneet, pudonneet pois?

"Oi, te erehdytte!" vastasi hän, "minä olen liian onnellinen, liian
sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja
katkeruutta. -- Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin
pelätä minua?"

Muuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana.
Kun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka
kuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle
sääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä
antaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen
isänsä.

Tuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua
esiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle,
Anna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä
ottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut
terve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut
totuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle,
vanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle
hyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo
häntä holhota.

Tuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa,
että hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman
onnensa nojaan!

"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens -- oi miten tuntui
suloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! -- minä
saan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne."

Koulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa.
Matkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli
tuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna
voisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi
varmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.

Oi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna
ei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä
tuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle
kokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet
laskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä
kultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi
kaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja
sinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden
matka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä,
niin vakuutti vanhus.

"Minä olen usein toivonut", alkoi koulun-opettaja, "saadakseni kohdata
teitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan
kaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta
kuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen
velvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena
lapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei
äitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän
huostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi,
otimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin
omaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun
vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori
neitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä
meiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä
poikani, Maunu -- hän, jolla nyt on koulu -- katseli häntä hyvällä
silmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää.
Eräänä päivänä -- Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli
niille paikoille -- uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli
kysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin
mielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian
alhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei,
siitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan
poikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja
tummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli
ulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja
väittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän
oli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut
metallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä
huoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi
mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki
sen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli
morsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. -- Oli luonnollista,
että me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella
palvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä
kävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä
tuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin
taivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään
eivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen
aviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on
paras, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka
jälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa
pienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha
vaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti
lapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle,
jolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi
ja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli,
ja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän
olevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman
mukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin
aikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä
minulta tullut mitään. -- Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja
maata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli
meillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne
todistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut
lähettää ne teille."

Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän
ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja
kiitollinen.

"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi
vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka
muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani
vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo
ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."

Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen
ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli
suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti
Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken
tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken
lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus;
hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei
koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"

Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen,
seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.

"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin
tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.

Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja
kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi
tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää
heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.

Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli
asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli
ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä
uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten
lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen
jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän
olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt
heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi,
että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli
kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle.
Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi
myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi
hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä
vastamaksoksi.

Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen
ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut
jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra
kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui
kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä
metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo
kaikki ei ollut unta.

Kun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli
itkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.

"Elkää uskoko, neiti, että me tiesimme tästä konnanjuonesta mitään."

"En, olkaa vakuutetut siitä. Ei teidän tarvitse tästä olla
millännekään, minä en ole ensinkään vihainen, vaan iloinen."

"Iloinen! Jaa, sen kyllä hyvin uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa
sille, joku sanoisi minulle, että tuo vanha heittiö ei ole Tiinankaan
isä."

"Oi Herra Jumala, minä pidän kuitenkin tuosta kurjasta", muistutti
Tiina; "mutta sinua, taikka teitä on todellakin pahoin kohdeltu, sen
myönnän aina. No, mitä nyt aiotte?"

"Vastaiseksi jään entiselleni. Me emme saa ensinkään tulla vihollisiksi
tämän asian tähden."

Ja Anna ojensi heille kätensä ja puhui mieltyneemmällä ystävyydellä,
kuin milloinkaan ennen.

Pesijä-vaimo tuli sangen iloiseksi, kun Anna kertoi hänelle asian ja
Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän aikoi nyt tehdä. "Jäädä vastaiseksi
entiselleni", kertoi Anna uudelleen ja saman vastauksen sai
urkuinsoittaja ja pieni Johannakin kysymyksillensä.

"Muuttakaa kaikessa tapauksessa meidän luoksemme", pyysi rovasti
ystävällisesti. "Johanna suo hyvin mielellään teillä sijaa huoneissansa
enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että jäisitte entiselle
sijallenne pitemmäksi ajaksi."

Anna kiitti nöyrästi, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin varrota vähän
aikaa ja koota hiljaisuudessa ajatuksiansa.

Rovastin luota palatessaan kulki hän rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo
pieni rouva oli vielä tietämätön asiain kulusta ja nyykäytti yhtä
ujostelematta Annalle tervehdyksen kuin ennenkin ja avasipa vielä
akkunankin puhuakseen siitä hänelle.

"Miten voitte?" kysyi rouva Klemme. "Minä tulin juuri äsken kotoa
tervehdyksiltä sisareni luota ja saatan sen tähden tuoda teille
terveisiä entisestä kodistanne."

"Voivatko he hyvin?"

"Ah, Jumala meitä auttakoon, kylläpä se asia oli niin ja näin. Översti
on vaan itsensä varjo; palvelian täytyy auttaa häntä vaunuistaan ja
hänen hiuksensa ovat tulleet aivan harmaiksi; minä tuskin voin häntä
tuntea enää. On sangen hirmuista, miten muutamia ihmisiä koetellaan
täällä maailmassa. Tuo reipas ja voimakas poika..."

"Mitä hänestä tiedätte? Onko hänelle jotakin tapahtunut? Onko hän
kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunanpuitteista pysyäkseen pystyssä. Rouva
Klemme jatkoi tyynesti:

"Vai niin, ettekö te tiedä sitä? Näyttääpä olevan sattumuksen tahto,
että minun täytyy aina olla teille onnettomuuden sanansaattajana. Niin,
minä en voi varmaan sanoa, onko hän kuollut, mutta sen mukaan, kun
viimeiseksi kuulin hänestä, makaa hän kuumetautia sairastaen eräässä
sairashuoneessa jossakin toisessa maanosassa, minulla on niin huono
muisto, etten voi sanoa missä. Laivan täytyi lähteä hänettä ja kapteeni
on sanonut hänestä olevan sangen vähän paranemisen toivoa. -- Herra
Jumala, ettekö tahdo tulla sisään saadaksenne lasillisen vettä? Te
olette varmaan sairas!"

"En, kiitoksia; minä olen täydellisesti terve."

Anna lausui jäähyväiset, kiirehti kotiinsa ja sulki itsensä pieneen
makuukammioonsa.

Oliko hän todellakin kuollut? Anna ei saattanut uskoa sitä. Hänen
ajatuksissaan oli Kustaa voimallisena, iloisena ja toivorikkaana.
Vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimisinä aikoina koko sielunsa
voimalla oli estellyt -- tunkeutuivat hänelle jälleen. Oi miten paljon
hän oli pitänyt Kustaasta ja ollut ylpeä hänen jalomielisestä
luonteestaan! Ja miten paljon oli Kustaa myös pitänyt hänestä! Mutta
Kustaa voi kuitenkin nähdä hänen vikansa! Kerran, Anna muisti sen aivan
hyvin, oli hän lausunut: Ole halulla isän mukainen kaikessa paitsi
yhdessä asiassa. -- Oi, kaikessa eroituksetta! vastasi Anna. -- Ei,
Anna, sinä et saa luulla itseäsi muita paremmaksi. -- _Hän_ on parempi,
minä tahdon ahkeroita tullakseni myös sellaiseksi. -- Puhu äidin
kanssa, pyysi hän silloin, hän osaa saarnata paremmin kuin minä, minä,
jossa itsessä on monta vikaa ja virhettä, mutta minä tiedän kuitenkin
ne vioiksi. Elä suutu minulle, Anna; minä sanon tätä juuri sen tähden,
että minun jalokiveni on niin kirkas, ett'en voi siinä kärsiä
pienintäkään pilkkua.

Nyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi
muita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon.
Mutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi,
Kustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen
tekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan
todistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän --
mikä varmaankin olisi vielä pahempi -- heikkona sairaana, kuoleman
tuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?

Oliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan
omaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä
kodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja
ylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut
ja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti -- oliko
mahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä
valittamatta ja urisematta?

"Matkusta sinne!" soi äkisti ääni Annan sydämessä. "Mikä pitelee sinua
enää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin
palaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi
olla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua;
sinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä."

Hän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa
syvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa.
Isä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi
jonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo
vähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen
kiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.

Pian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli
vielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä
todistuskirjan. "Sissa Juhontytär", oli siinä, "on palvellut minua
kolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen,
uskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin." Oi, tuo oli
ihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän
oli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän
tahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi,
jos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.

"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa
takaisin kotiinne!" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet
silmistänsä. "Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo
ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa
rakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin
niille, joista pidämme."

"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle", lausui Anna
sydämellisesti, "ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän
pienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä."

"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista
meistä!"

"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia
kohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen."

Pesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä
jäähyväisiksi.

"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas
neitoseni", lausui hän.

Anna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä
saattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin
tarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen
oli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli
kolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan
kotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja
pyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.

Seuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä
päivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen
rahansa -- eikä niitä paljon ollutkaan -- ja hän lupasi käyttää niistä
jokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä
nyyhkien ja ruikutteli:

"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada
olla Abrahamin helmassa."

Pieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan
koko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa,
oikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä
lausutuksi.

Aamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha
urkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen
kaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli
hänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.

Vaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset
Tiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten
jäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat
lähteneet vähäksi matkaa saattamaan.




VII.


Urkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään
jalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta.
Olihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja
kevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa
siellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan
päästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he
löytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.

Mitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun
hän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja
hänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja
hupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan
seiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi
kukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin
kummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt
ainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän
ei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän
siellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti
ja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita
vastaan.

"Minä teen poikkeuksen", lausui Anna niin päättäväisesti, että
palvelija astui syrjään ja avasi oven.

Översti ja hänen rouvansa istuivat työhuoneen pienessä sohvassa. He
nousivat molemmat ylös Annan astuessa sisään, mutta kun äiti kävi häntä
vastaan, jäi översti seisomaan paikallensa.

Oi miten kylmältä hän näytti! Sanat jäivät Annan huulille; mutta hänen
tuli, hänen täytyi puhua; nyt taikka ei milloinkaan! Äidin hiljaa
puristaessa hänen kättään palautui toivo ja rohkeus Annaan takaisin ja
hän astui överstin eteen ja kertoi hänelle, että muuraaja ei olekaan
hänen isänsä ja että hän nyt on aivan yksinään maailmassa. Hän kertoi
onnettoman tilansa ja miten hän sanomattomasti oli ikävöinyt heitä,
mutta ei sanallakaan maininnut heidän murhettansa; hän pyysi
sääliväisyyttä, mutta ei osoittanut itse sitä. Anna tunsi hänen sangen.
hyvin. Ja hän puhui överstin pitkämielisyydestä ja tuosta onnettomasta
illasta. Silloin oli hän tuskin kuullut hänen puhettaan, mutta
sittemmin oli jokainen sana kaikunut hänen korvissaan ja ne olivat
tehneet hänen katumuksensa toista vertaa katkerammaksi.

"Saanto jäädä tänne?" niin lopetti hän. "Minä en toivokaan kaikkein
tulevan entiselleen, minä olen tyytyväinen, jos te vaan kärsitte
minua."

Anna ei uskaltanut luoda silmiään överstiin; hän oli vaalea kuin
marmori ja äänensä vapisi, kun hän lausui:

"Teidän sääliväisyytenne meitä kohtaan on varmaankin hyvin suuri, sillä
itse tähtenne ette suinkaan olisi näin nöyrtynyt."

"Sinä olet aivan oikeassa", lausui hänen rouvansa vakavalla
lujuudella. "Hänen sääliväisyytensä on hyvin suuri, samoin hänen
rakkautensakin. Lapsi raukka, sinä et tiedä olevan ihmisiä, jotka eivät
voi kärsiä jonkun voittavan heitä jalomielisyydessä. -- Saako hän jäädä
meille, Hugo?"

"Totta kai, niin kauaksi aikaa, kun hän haluaa!"

Hän lähti huoneesta arvokkaan ja tyynen näkoisenä. Anna oli sitä
odottanutkin, mutta hän kuitenkin heltyi itkuun.

"Elä kadota rohkeuttasi, rakkaani, pieni tyttöseni. Oi mikä lohdutus
on, että sinä olet jälleen täällä! Ja sen tuntee hänkin, siitä olen
varma. Sinun pitää taas hoitaa samoja toimia, Anna, kuin ennenkin ja
niin kuin et olisi poissa ollutkaan: soita meille, laita hänen
teensä, lue sanomalehtiä kovalla äänellä ja vie kukkia hänen
kirjoituspöydällensä. Minä olen ehdollani jättänyt nämä tekemättä. --
Sinä olet kuullut sanoman Kustaasta ja olet tullut sen tähden, minä
tiesin sen heti nähtyäni sinun. Minun sydämeni toivoo vielä ja uskoo
hänen tulevan takaisin. Oi tyttöseni, miten sinä olet vaalea ja niin
yksitotisen näköinen!"

"Jos vaan hän voisi minua kärsiä, äiti; jos hän vaan ei eriäisi sinun
seurastasi välttääksensä minua! Jos niin on, niin minä paljon
mieluummin lähden pois täältä."

Översti tuli kuitenkin takaisin sitten, kun lamppu oli sytytetty ja
teepöytä laitettu. Anna valmisti teetä, miten ennenkin.

"Saanko tarjota teille teetä?" kysyi Anna kainosti ojentaen hänelle
kuppia.

"Kiitoksia!" Hän näytti vähän ihmetteleväiseltä, vaan ei kylmältä.

"Mitä saan lukea?" kysyi Anna vähän myöhemmin.

Rouva antoi heti hänelle sanomalehtiä.

"Tässä on, rakas lapsi, mutta olethan jo väsynyt."

"En, minä en ole ensinkään väsynyt." Ja hän pidätti kyyneleensä ja koki
hillitä äänensä vapisemista niin paljon, kuin oli mahdollista.

"Nyt saat jo lopettaa, hyvä tyttöseni", keskeytti rouva hetkisen
kuluttua. "Pieni nurkkakammari on jo valmistettu sinulle ja sinä
tarvitset lepoa matkasi vaivoista. -- Minä menen vähän ennemmin
katsomaan, onko kaikki oikeassa järjestyksessä."

Jättikö hän heidät ehdollansa kahden huoneesen? Anna oli hirmuisessa
tuskassa; hän tunsi kuulevansa oman sydämensä lyönnin. Översti istui
näennäisesti tyynenä ja luki sanomalehteä siitä paikasta, mihin Anna
oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" lausui Anna; hän ei näyttänyt kuulleen sitä. "Hyvää yötä,
herra översti!"

"Oi Anna!" huudahti översti läheten häntä. "Miten voit lausua niin?"

"Miten sitten sanoisin?"

Översti oli vaiti hetkisen tunteidensa voittamana; sen jälestä veti hän
Annan luokseen ja syleili häntä.

"Sano isä!"

"Saanko sanoa isäkseni? Jumala olkoon kiitetty! Minä olenkin aina
ajatuksissani nimittänyt sinua isäkseni. Oi, nyt on minulle levolle
meneminen mahdotonta; saanhan luvan istua täällä ja katsella sinua, en
salaa enkä arkaillen, vaan julkisesti. Onhan pääsi kipeä, sen näen
kyllä; saanko laskea käteni otsallesi? -- Tekihän se ennen sinulle
hyvää ja se on nyt niin kylmä."

"Tiedätkö, Anna, mitä en koskaan saata antaa itselleni anteeksi? Sitä,
että annoin sinun mennä pois Klaaran kuoleman jälkeen lausumatta
sinulle ainoatakaan sovinnon sanaa. Se oli pahasti ja kovasti tehty."

"Mutta minä olin myös pahasti loukannut sinua, isä."

Heti sen jälestä tuli överstin rouva. Hän nyykäytti lempeästi päätään,
mutta ei näyttänyt ensinkään ihmetteleväiseltä.

"Huomenna on toinen päivä", lausui hän vaan, "ja lapsi tarvitsee lepoa.
Meidän täytyy pitää tarkkaa huolta hänestä; hän näyttää niin heikolta,
tuo pieni raukka."

"Suuri Jumala, tuleeko hänkin sairaaksi?" Översti katseli Annaa
säikähtyneenä. "Jos tunnet, Anna, itsesi vähänkään pahoin voivaksi,
niin me lähetämme heti, jo tänä iltana lääkäriä noutamaan."

Anna vakuutti olevansa täydellisesti terve ja seurasi sitten äitiä
kammariinsa. Tuo pieni sininen kammari oli aivan siisti ja hupainen,
mutta hän olisi kuitenkin mielellään maannut vanhassa huoneessaan;
surulliset muistot tekivät sen vieläkin rakkaammaksi hänelle.

"Nyt siis olet viimeinkin kotona taas, oma aarteeni -- kotona meidän
asunnossamme ja kotona sydämissämme! Jumala olkoon kiitetty, Hän joka
antoi sinulle rohkeuden tulla tänne. Ah, saatat uskoa, että isä makaa
rauhallisemmin tämän yön, kuin sinä aikana, jona olit meiltä poissa!"

Anna oli kauan valveillaan ja mietti, olisiko Kustaa todellakin
kuollut. Hän ei milloinkaan olisi uskaltanut palata kotiin, jos hän
olisi sen uskonut. Oi, Herra oli kuitenkin ollut hänelle määrättömän
armollinen. Hän vartosi aamua nähdäksensä äidin ja isän taas;
olisikohan isä hänelle vielä yhtä hellä kuin illallakin?

Niin, hän oli yhtä hellä, vieläpä hellempikin; puolinaisuus ei
kuulunutkaan hänen luonteesensa; jos hän kerran antoi myöten, sen hän
teki aivan ehdottomasti.

"Miten saisimme taas kukkasia?" sanoi översti taputellen Annan poskia.

"Sinä saat luvata joka päivä käyskennellä ja ratsastaa Annan kanssa,
Hugo", iloitsi överstin rouva ja toivoi sillä saavansa ulos
miehensäkin, joka viimeiset aikansa oli viettänyt huoneessa; "sitten
saamme taas kukkasia. -- Ah, johan posti tuli!"

"Ei mitään tietoja!" lausui hän syvästi huoaten. Sama näytös uudistui
joka aamu koko kesän; miten olikaan mahdollista äidin toivoa enää!

Ennen puoltapäivää tuli herra Fogelsang parhaimmissa juhlavaatteissaan;
hän näytti hyvin kiivastuneelta. Hänellä oli täysi aikomus läksyttää
oivalailla överstiä, mutta hän joutui aivan hämilleen, kun tämä tuli
häntä vastaan ojennetuin käsin.

"Tervetuloa, vanha ystävä! Minä olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa. Jokaisen palveluksen, minkä olette tehnyt tyttärelleni, sen
olette tehnyt minulle. Saanko lähettää noutamaan matkasäkkinne,
tahtonettehan viipyä meillä kuitenkin muutaman päivän?"

Överstin rouva liittyi miehensä pyyntöön ja Anna otti pitemmittä
mutkitta vanhalta urkuin-soittajalta hatun ja kepin.

"Hänen täytyy jäädä", lausui hän vakaasti.

"Johan te käännätte asiat toisapäin, herra översti", muistutti vanhus;
"minä olen kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Pyynnöstänne kiitän
teitä nöyrimmästi, mutta huomenna täytyy minun lähteä. Minun täytyy
välttämättä päästä sunnuntaiksi kotiin ja muutenkin haluan takaisin
pieneen ja pimeään vanhanpojan kammiooni; siellä vasta saatan oikein
iloita matkastani."

Annan laittaessa kahvia pöydälle, kuvaili herra Fogelsang elävästi ja
lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut; hänen
tuskansa, hänen ikävöimisensä, miten kärsivällisesti hän oli kohdellut
muuraajaa ja miten ahkerasti hän oli pitänyt huolen hänen toimeen
tulostansa.

"Eikös rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi översti.

"Ei, hän kyllä lainasi hänelle huonekaluja, mutta minä tiedän, että
niistä maksettiin vuokra, runsas vuokra sekä niistä että asunnosta."

Översti meni Annan luokse ruokasaliin ja otti hänen syliinsä.

"Oma tyttäreni, silmäini ilo, minun ylpeyteni!"

Ja hän kertoi hänelle rahoista, jotka hän oli uskonut rouva Klemmelle
ja kysyi, mitä hänen nyt piti niillä tekemän; tuo pieni kavala nainen
niitä ei todettakaan saa pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristofferille ja hänen Tiinalleen ja
översti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle käskien hänen
jättää nuo neljäsataa riikintaaleria nuorelle sepänsällille.

Prokuraatorin rouva vihastui hirmuisesti saatuaan kirjeen, puhui sitä
ja tätä törkeästä kiittämättömyydestä ja halusi hartaasti jättää
käsketyn maksun suorittamatta; sitä hän ei onneksi kuitenkaan rohjennut
tehdä ja Kristofferi sai rahansa. Nuori sepänsälli tuli sanomattoman
iloiseksi, eikä tuo ollutkaan aivan pieni pääoma taloutta alkaessa!

"Mutta eikö tämä ole kuumain hiilten kokoamista päämme päälle!"
muistutti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Oi, miten Anna tunsi itsensä onnelliseksi, kuu översti pyysi hänen
kättänsä tuekseen, miten kuului suloiselta hänen korviinsa, kun hän
kysyi: "mihin menet, lapseni? Tule pian takaisin!"

Översti oli sangen huolellinen hänen terveytensä tähden ja arka siitä,
että hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", lausui hän eräänä aamuna, kun Anna tuli
puutarhasta, "minkä tähden olet itkenyt?"

Anua hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän tarttui
hänen käteensä, hyrehtyi hän taas itkemään.

"Oi, enhän saata pidättää kyyneleitäni! Kun olin poissa, oli mieleni
kovin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin sydämellisesti
sinua ja äitiä, mutta nyt kun olen täällä taas ja minun on niin hyvä
olla, en voi olla murehtien muistelematta pientä Klaaraa. Muistathan,
isä, miten meillä oli kaikki yhteistä eikä ole täällä pienintäkään
paikkaa, mikä ei muistuttaisi minulle häntä. -- Tämä on kyllä pahasti,
kun puhun teille näin, mutta kun sinä kysyit minulta, niin täytyihän
minun vastata."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, jokaisen kyyneleesi tähden!"
lausui äiti ja suuteli hellästi hänen otsaansa. "Mikään ei kiinnitä
sinua minun sydämeeni lujemmin, kuin juuri se, että suret Klaaran
tähden. Mutta me emme saa unhottaa sitä, että hän pyysi meitä ilolla
muistamaan häntä."

Syksy oli erittäin kaunis ja överstin perhe teki lähes joka päivä
pienen matkustuksen. Anna osoitti siihen mieltymystä isän ja äidin
tähden ja he taas tekivät sen hänen tähtensä, ja niin kaikki kolme
virkistyi ja voimistui. Kuitenkaan ei voida sanoa heidän olleen
onnellisia -- siksi oli Klaaran surullinen muisto aina liian tuore ja
epätietoisuus Kustaan kohtalosta tuskallinen, -- mutta he iloitsivat
toisistansa ja olivat kiitollisia Jumalalle. Toisinaan tuli översti
kummallisen levottomaksi, juuri kuin jos hän olisi tuntenut, että
hänellä on sangen paljon sovitettavana heille molemmille.

"Oi, miten olet ollut rakas vaimo minulle!" huokasi hän
toisinaan äkkiarvaamatta; "ja miten monta murhetta minä olen
ajattelemattomuudessani sinulle saattanut! Minä näen nyt oman elämäni
sellaisessa valossa, joka lähes kauhistuttaa minua; mutta kuitenkin,
Herra olkoon kiitetty siitä, että minun silmäni aukenivat ennen, kuin
se olisi liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta
tuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä
nöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.

Jokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä
jännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause:
"ei mitään tietoja!"

"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon", lausui
äiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.

"Miten voimme lohduttaa häntä?" kysyi hän Annalta. "Hänen tapansa ei
ole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän
ei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä
voimattomaksi kestämään sitä murhetta. -- Vieläkö sinä toivot,
lapseni?"

"En suuresti."

Hän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen
ja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla
puolella.

Ja talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti
Anna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui
harvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen
ehdottomasti pakotti laulamaan.

Översti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin
luottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen
pyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan
harvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja
tarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja
elatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin
väsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt
oli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni
paikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja
sääliväistä luonnettansa.

Toista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna
yhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma;
suuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia
pilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja
raskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun
he olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.

Äiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä
huokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen
ja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista.
Hän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen,
joka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.

"Eikö nytkään mitään?" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös.
Översti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.

Tuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi
tiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui
tuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi
hän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! -- Isä tuli -- nyt tulee
ratkaiseva hetki!

Kun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan
ääneen:

"Kustaa elää!"

"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa,
mutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt
kirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.

Tuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona
raivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä
huomanneet.

"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna", sanoi översti, "mikä kaipaus
olisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että
hänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin
ihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät
tappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!

"Äiti", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan,
"tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa."

"Hän sai sen tietää vähää ennen sairauttansa ja nuori laivan lääkäri
kertoi minulle hänen taukoamatta hourailleen siitä. Paino on liian
suuri, hän nääntyy, lausui hän, houreissaan; tuo vanha mies on niin
hirmuisen raskas; Klaara on kuollut eikä kukaan tahdo auttaa häntä
paitsi minä enkä minä voi, minä olen kiedottu kahleisin, mutta minä
tahdon ne murtaa. Kestä vaan lyhyt hetki, rakas neitoseni, minä tulen!
Eikös nuo olleet merkilliset sanat, Anna? Minä en ole tahtonut ennemmin
puhua tätä sinulle, peljäten saattavani sinun murheelliseksi, mutta
nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, luulen tämän huvittavan sinua, kun
tiedät, miten suuresti hän sinua rakastaa -- eikö niin?"

"Niin, äiti"; neula lensi niin hirmuisen kiireesti ylös ja alas, että
översti tuli aivan kärsimättömäksi.

"Heitä pois tuo ikävä työ", pyysi hän, "ja tule tänne luokseni;
kukkaseni on vielä niin vaalea, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun panna pois musta vaatteuksesi, lapseni", kuiskasi
överstin rouva, "ja kampaa hiuksesi entiseen tapaasi; isä pitää sen
varmaankin hyvänä."

Ja niin olikin. Anna näytti oikeen ihanalta valkeassa vaatteuksessaan
ja vaikka hän ei nyt ollutkaan niin kukoistava kuin ennen, oli hänessä
sen sijaan kuitenkin jotakin suloista, hempeätä, puhdistettua, jota hän
ennen oli kaivannut.

Kahdeksan päivän kuluttua tuli Kustaalta itseltä lyhyt kirje. Översti
luki sen ensin ja antoi sitten sydämellisesti nauraen sen rouvallensa.
Hänkin nauroi.

"Sinä et saakaan sitä lukea!" lausui hän Annalle. "Tuota pahaa poikaa!
Tuossa ei ole muuta, kuin soimauksia ja nuhteita alusta loppuun saakka;
ja tuota kaikkea saamme kärsiä sinun tähtesi, sinä paha lapsi! Kovia,
arvottomia, tunnottomia -- niin, hän todellakaan ei säästä meitä!"




VIII.


Ilo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen
entisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon;
hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi;
täydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja
puolisonsa välillä.

He saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire
perheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.

"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten,
"huomenna hän saa tulla."

Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut
ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä
puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.

"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen;
"ennen ei saa Kustaa tulla."

Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä
äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa
kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan.
Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa,
pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.

"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet
minun!" kuului ääni.

Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse
solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta
kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen
heidän edessään kuin ennenkin.

"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä
tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli
tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat
niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet
vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani.
Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen
tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että
sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua
ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. -- Minä olin
sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se
tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja
kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa
rakkautta. -- Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän
näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että
minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä
siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja
sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu
riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin
lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."

Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan
toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla
katselematta poikaansa.

"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä.
Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.

"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän
ohitse mennessä.

Oi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva
oli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli
ennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista
yht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.

Kustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja
pyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän
antoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain
luokse.

Seuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna
kaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää",
muistutti Kustaa; "isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut
niin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli
monellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me
heti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme;
vanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi
kuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi
isälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan
antanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen
ollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta
onnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara
raukka!" lisäsi hän. "Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!"

He seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine
ristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi
hiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi
kirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään
ilosta ja virkistyneestä elämästä.






TANSKALAINEN JA RUOTSALAINEN

Historiallis-Romantillinen kertomus
Blekingestä v. 1564


Suom. Kauno




I. Lintu häkissä.


Nykyaikana terveellisen veden, oivallisen kylvyn ja ihanan maiseman
tähden kuuluisaksi tullut Rönneby ei ole, niinkuin nyt, ollut
ainoastaan kauppala. Se kukoisti jo aikoja ennen, kuin Karlskrona ja
Karlshamni ilmestyi. Se oli jo vuonna 1564 läänin etevin kaupunki.
Kaupunki silloin nimitettiin Rotnaby, sen joen mukaan, joka sillä
seudullu Blekingen ihanampain laaksoin läpi juoksee.

Yllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu
Nörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot
hengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin
koskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla
sukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa
kokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki
kunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan
puolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.

Tanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä
vastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa
Ruotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja,
mitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko
takaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin
kuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei
ihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen
isänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.

Vasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä
ei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä
toistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti
olla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi
aikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista
pitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä
siinä jo näkyisi.

Staffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana,
eli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta,
seisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka
oli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi
huomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään
näyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla
sanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti
harvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän
oli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen.
Hän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua
palveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki
kanssapuheesen antautuneena.

Luulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman
miehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli
erään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt
merelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin,
joita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada
sedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti
pian oli kotia odotettavana.

"Miten mainitsin", sanoi Staffan, "niin luulen laivan pari päivää
sitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki
on laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän
saanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata."

"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän
vastassaan -- onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat",
muistutti Ellen huolella.

"Kaiketi vaikeuksia on", myönti Staffan, "mutta mitä Jens'iin tulee --
jos hänen oikein tunnen -- ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä."

"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi
olen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä
tehdä jonkun toisen tähden. Ja minä..."

"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren
veljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän
pitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät
vanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja
kunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle
merimiehelle."

"Rikkaan asesepän tytär ei ole mitään itselleen ansainnut, vaan on yhtä
köyhä kuin merimiehen poikaki. Koska taas hän tahtoo minua ja minä
häntä, niin tahdon myöski aialle hänen olla. Kumpiki olemme nuoret,
jotta meillä on aikaa odottaa."

"Äitinne, niinkauan kuin hän elää, ei sitä koskaan myönnä."

"Äitini? Minulla ei ole äitiä. Äidikseni nimitetty on ainoastaan
äitipuoli ja häntä en tämmöisissä asioissa vähääkään tottele -- en
koskaan!"

"Sanoitko koskaan?" kuului etäämpää rääkkyvä ääni, josta kumpiki heti
tunsi Hannu Nörrum'in nykyisen huonekunnian, laillisen -- ja useain
arveluin mukaan pahankurisenki -- muori Märtan. "Jaa, sen saat kyllä
nähdä, että olet totteleva, ja sen sekä nyt että eteenkipäin. Isäsi on
vasta matkalta tullut ja on tällä hetkellä herra Hoffman'in luona; heti
on hän kotona ja silloin saapi hän kuulla minkälainen tytär hänellä on,
sen lupaan minä. Istu nyt muuten kauniisti siinä siksi."

Sen sanottua, jona aikana muori Märta oli saapunut puuhuoneen ovelle,
löi hän äkisti sen kiinni ja lukkosi. "Kas niin, tämä saapi olla
alkurangaistukseksi."

Sen jäljestä oliki hän jotaki maininnut Staffan sepälleki, mutta hän,
muorin lähestyessä, huomaamatta kiertotietä palausi asepajaan. Siitä
suuttuneena meni Märta asuntohuoneesensa lujasti päättäen antaa selvä
todistus, kuinka vähän hänen n.s. uskottu palveliansa ansaitsi sitä
suurta kunnioitusta, minkä oli isännältään voittanut.

Nyt istui Ellen ikäänkuin lintu häkissä yksinään ulkona.




II. Vapauttaja.


Tunnin kuluttua mainitusta tapauksesta tuli pitkä, miellyttävä henkilö
merimiespuvussa Hannu Nörrum'in kartanolle. Hän seisahtui aukealle
kentälle asuintuvan sivulle, ikäänkuin kuuntelemaan taikka odottamaan
jotakuta, jota oli päättänyt kohdata. Hetken kuluttua, kun ei mikään
ihmisolento näyttäytynyt ja kärsimys alkoi ennättää loppuunsa, lauloi
hän kirkkaalla vaikka hiljaisella äänellä siihen aikaan yleisesti
käytettyä, seuraavaa värssyä: Ja sikopaimen näki, kun  pensastossa
pitkänänsä oli: --

    No-no-ni, no-no-ni, no-no-ni no. --
    Kuinka mä kuninkaan tyttären saan?
    Didadelu, didadelu, didadeludei!

Lyhyen vaitiolon perästä aikoi hän jatkaa kun luuli kuulevansa nimeänsä
lausuttavan, taitamatta kuitenkaan huomata, mistä se kutsuva ääni
todella tuli.

"Oliko se joku?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Jens", kuuli hän nyt selkeästi, melkein tutulla äänellä mainittavan
toiselta puolen kartanoa.

"Onko se Ellen?" kysyi hän.

"Niin Jens, se olen minä."

"Missä olet sinä?"

"Puuhuoneessa. Tule tänne!"

Mäntä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
oli hän osoitetulla paikalla ja tahtoi avata huoneen ovea.

"Mitä, oletko suljettu sinne?" huusi hän hämmästyneenä nähdessään
lukon. "Minä kohta murran auki sen."

"Ei, Jens, älä sitä tee, vaan sen sijaan mene katsomaan avainta, josko
se riippuu tuvan oven oikealla puolella."

Jens teki niinkun käskettiin, hiipien yhtä huomaamattomasti huoneesen
ja ulos, tuoden avaimen ikäänkuin voittosaaliina mukanaan. Siten tuli
rakastettunsa vapahdetuksi.

"Me emme pysähdy nyt tänne", sanoi Ellen; "sillä jos äitipuoleni näkisi
meidät täällä, nousisi siitä hirmuinen elämä. Lukitse sentähden ovi ja
vie avain paikalleen."

Jens'in onnistui, miten edelliselläki kerralla, huomaamatta käydä
huoneessa.

"Kas niin", sanoi hän tultuaan hyvin toimittamalta asialtaan, "nyt
saapi muori Märta helposti uskoa sinun niinkuin noita tulleen jostaki
seinänraosta ulos."

"Uh, älä puhu noidista, vaan tule mukaani, jotta saamme olla
häiritsemättä!" sanoi tyttö, tarttuen merimiehen käteen ja pistäytyen
ulos kartanolta. He menivät kapeata katua myöten lähellä olevan joen
rannalla puilla varjotulle paikalle, ei kaukana Rotnejoesta.

"No, rakas Jens", kysyi Ellen, kun asettuivat ulospistävälle vuoren
reunalle, "kuinka olet voinut päästä tänne, ruotsalainenhan on jo
tullut maahan?"

"Sen hän on varmaan, sen mahdan minä parhaiten tietää, koska olen hänen
nähnyt ja ollut vaarassa joutua hänen kynsiinsäki."

"Ah hirmuista, sanoitko niin? Miten se tapahtui?"

"Katsos, me tulimme purjehtien Itämerelle vähääkään sodasta
aavistamatta. Aioimme Lycköhon. Tultuamme Trofsluodon edustalle ja kun
piti ohjata pohjoiseen, kohtasimme kaupungista myötäistä purjehtivan
kalastajan, joka kertoi Ruotsin kuninkaan tänä aamuna sinne marssineen.
Ja joski hän ei itse sinne tullutkaan, niin oli upseerinsa jo kahdeksan
päivää sitte ottanut paikan haltuunsa. Me käännyimme takaisin ja
huopasimme saarien välitse Nederbyhyn (nyk. Nettraby), missä
onnellisesti pääsimme maalle. Mitään tavaran purkaamista ei tapahtunut.
Laivuri näki parhaaksi antaa laivan olla ankkurissa hyvän matkaa
maalta, jos sattuisi tulemaan tarve lähteä uudestaan merelle. Aukealla
tosin olimme siellä täällä nähneet vihollisen laivoja, mutta
saaristossa voitiin niitä helposti välttää. Minä sain luvan lähteä
kotitienoilleni, ja olen iloissani, koska hyvin tiesin ei teidänkään
saavan ruotsalaiselta rauhaa."

"Niin, tiedätsä Jens, siitä puhutaan paljon meidän seassamme. Viisas
Inkeri on nähnyt niin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, joiden sanoo
ennustavan pahaa kaupungille."

"Viisas Inkeri on noita-akka, ja semmoiset aina ennustavat pahaa."

"Älä niin Inkeristä sano. Hän on useasti ennenki sanonut sitä, joka on
toteutunut; sitäpaitsi ovat useammat nähneet aivan samaa kuin hänki."

"No mitä sitte ovat nähneet?" kysyi Jens uteliaana. Tosin hän oli sen
ikäinen ja kuului siihen ammattiin, missä ei mitään uskottu, oli hän
kuitenki edellisen aikakauden lapsi ja uskoi melkein yhtä paljon kun
toisetki, mitä povaajat taikka viisas akka taisi kertoa.

"Katso Jens", jatkoi Ellen, "muori Inkeri ja, niinkuin sanottiin,
useammat muutki ovat kahdeksan päivää sitte nähneet sangen ihmeellisen
näyn. He näkivät sadoittain valkoisiin puettuja miehiä ja naisia, jotka
säälien ja voivottain kulkivat ympäri kaupunkia. Se mahtaa jotaki
tietää, arvelen mä."

"Saattaa kyllä tapahtua", myönsi Jens, "mutta semmoisiahan näkyjä
näkivät edellisenä vuonnaki. Tosi kyllä on, että vihollinen heti sen
jäljestä saarsi meidät, mutta mitään ei hän hyötynyt, ehkä sai muutamia
taloja polttaa."

"Kummia he kyllä silloinki näkivät, mutta ne eivät olleet niin eläviä
kuin nyt. Edellisenä vuonna olivat kummitukset aivan vaiti, mutta nyt
huusivat hirmuisesti valittain. Mutta semmoisia ajatellessa unhotan
kaiken muun; kuinka oli sitte, Jens, kotimatkasi laita?"

"Minä kuljin mereltä suoraan isolle maantielle mitään vaaraa
aavistamatta, kun yht'äkkiä kuulin etäältä hevosen juoksua.
Katsahdettuani sinnepäin, josta kumina kuului, huomasin heti suuren,
paksun ruotsalaisen sotilaan kääntyvän maantieltä sille tielle, jota
minä kuljin."

"Eipä kummempaa!"

"Hän huusi seisahtumaan, mutta niin hupsu en luonnollisesti ollut, vaan
sen sijaan juoksin tieltä ja olin parilla hypyllä vasemmalla olevalla
mäellä. Kuu olin ennättänyt puiden suojaan, katsahdin huvikseni
taakseni, jolloin näin sekä paksun että pari muuta sotilasta kiitävän
jäljessäni mäelle, jälkimäiset huutaen paksulle, joka oli edellä: 'ota
kiinni tanskalainen! ota hänet kiinni, Bengt! Ammu hänet kuin koiran!'"

"Tehkäät parhaan taitonne mukaan, arvelin minä ja juoksin tiheimpään
metsään kotiani kohden."

"Silloinhan eivät voineet sinua seurata."

"Ei, se oli pelkkä mahdottomuus. Kaikissa tapauksissa kuitenki samosin
pakoon rivakkailla askeleilla, enkä satuttanut jalkaani maantielle
ennenkun Listerby'ssä."

"Eikö siellä sitte löytynyt vihollista?"

"Ei ainoatakaan, eikä ole ollutkaan; mutta en kuitenkaan siellä
viipynyt, vaan riensin raittiisti tännepäin, kunnes tapasin talonpoian,
jonka kärryillä pääsin aina kaupungin sisälle asti ja nyt olen taas
tässä."

"Jumalan kiitos että tulit, aloin jo tulla rauhattomaksi sinun
tähtesi."

"Ellen! Ellen, missä olet?" kuului kimakka ääni huutavan Nörrum'in
talosta.

"Se on muori, joka kutsuu minua", kuiskasi tyttö ystävälleen, "minun
täytyy mennä kotia. Valitse sinä toinen tie, Jens, ja tule sitte ylös
meille!"

"Sen teen", vastasi hän ja pujahti varovasti tasaiselle joen mukaan
kulkevalle kadulle, jota kulki läheiseen solaan, mikä vei kaupunkiin.
Ellen sitävastaan kääntyi päinvastaiselle suunnalle, mennessään
tarkasti miettien miten parahiten voisi vastata sitä myrskyä, joka
häntä äitipuolen puolesta uhkasi.




III. Vihollinen portilla. -- Yleinen hämmennys.


Jo aikaisin Syyskuun 2:n päivän aamulla oli Rotnaby'ssä suuri
hämmennys. Monta erilaista huhua risteili toisiaan. Toinen kertoi
ruotsalaisten jo olevan kaupungin muurien lähellä; toinen, etteivät he
vielä sinne olleet ennättäneet, mutta varmaan olivat marssimassa sinne.
Se oli sitä varmempi, koska useat tarinoitsiat tiesivät kertoa, että
vihollinen murhasi, ryösti ja poltti Lyckö'n ja Listerby'n valtatien
seutuja. Siitä ei enää olut epäilemistäkään, koska päivän koittaissa
useampia satoja maalaisia pakeni kaupunkiin, siellä löytääkseen
kumminki henkensä pelastusta, kun jo oli heiltä ryöstetty kaikki, jopa
kattoki päänsä päältä. Minkä levottomuuden se herätti on itsestään
selvä. Jopa nähtiin niiden, joilla oli kalliimpaa omaisuutta
taikka rahoja, kiireesti hankkivan niitä mahdollisesti vakaviin
turvapaikkoihin, jotta, jos vihollinen saisi niin suuren vallan että
voisi tehdä autioksi heidän huoneensa, pahimman vaaran mentyä jotaki
olisi tallella. Tosin löytyi siellä myöski monta, jotka ylenkatsoivat
sellaisia varokeinoja. Yhteen aikaan vihollisen ryöstämiskertomusten
kanssa liikkui mieltäylentäviä kehoitukseen urhoolliseen vastarintaan,
kaupungin pormestarille nimittäin -- se tiedettiin luotettavalta
taholta -- oli saapunut kirje sisältäen varmat avun lupaukset niiltä
päälliköiltä, mitkä kuningas Fredrik oli määrännyt ruotsalaisia
vastaan. Sitäpaitsi herätti edellisen vuoden kokous, jolloin vihollinen
kiivaan kahakan perästä mitään toimittamatta sai kääntää hyvästi
puolustetuille ja varustetuille kaupungin muureille selkänsä, paljon
itseluottamusta.

Myöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria
kohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä.
Kokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään
ennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat
kaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin
valleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista
näkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen
seurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston
jäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias
joukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä
ennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta
varten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että
läheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko
paenneita maalaisia.

Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle
raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli
kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla
mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä
syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja
kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä.
Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa
päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa
pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja
viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan
tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi
päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi
sillä puolella toria.

Paljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi
tänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin
lausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän
silmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.

Vähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset.
Niiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä
äänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa,
kuin niillä todella olikaan.

"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on
talonpoikain oma syy", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.

"Missä katsannossa sitte?" kysyi Bengt suutari. "Kaiketi sentähden, kun
eivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?"

"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet", sanoi Didrik
teurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa
peljännyt, "niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole,
jotta sitä tarpeetta tekisivät."

"Antakaa anteeksi, ystäväni", jatkot lukkari painokkaalla äänellä,
"niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi
juuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle
luottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä
minulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti
valehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain
oma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon
muistuttaa, -- minkä luultavasti kaikki tietävät, -- miten osa väestä
mainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja
hirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen."

"Se oli hyvästi tehty", sanoi Söyri köysyri, "minä olisin mielelläni
lahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut."

"Ja minä", lisäsi Ole kirjansitoja, "olisin ojennetuin käsin
lahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi
niin kauan kun mahdollista."

"Mahtaa niin olla", selitti varovainen Peteri rihkamus. "Se hirttäminen
olisi ehkä ollut hyvä, jos se olisi tapahtunut suotuisemmassa
tilaisuudessa. Kaikilla on aikansa; mutta oikea aika, kun tuhansittain
toisia vihollisia seisoi uhkaavana lähestöllä, ei ollut muutamain
vihollisten hirttämiseen. Urhokas, kun tarvitaan, tulee aina olla,
mutta myöski varovainen. Se on kallis peili, jota ei koskaan pidä
unhottaa, ja sitä seuraten tulee aina voitolle." -- "Te kauppiaat",
jatkoi Didrik teurastaja, "olette alituiseen varovaisia ja laskette
etupäässä, kuinka paljon missäki häviätte taikka voitatte. Mutta kun on
kysymyksessä kodin ja isänmaan puolustus, saapi semmoiset laskut
heittää selkänsä taakse. Jos ei ennen, kun on koko armeija edessä,
vahingoittaisi vihollistaan, luulisin tehtävän huonot markkinat. Siellä
täällä vihollisen surmaaminen vahingoittaa koko voimaa, -- niin minä
opetan."

"Me kauppamiehet", lisäsi Peteri, "saamme laskea useammalle taholle,
eikä siis ole ihme, jos olemme toisia vähän varovaisemmat. Minä luulen
siltä enemmän maata hyödyttävämme."

"Se on oikein sanottu", huusi Jens leipuri, "minä sanon samaa kun
Peteri."

"Mitä sanotte taikka ajattelette, ei tässä mitään hyödytä", kuultiin
kimakkaan naisäänen sanovan. "Te olette kaikki suuria syntisiä ja
sentähden tahtoo Herra nyt teitä rangaista. Minä olen nähnyt merkkiä,
minä, minä näin 8 päivää sitte; näin viimeksi yöllä."

Puhuja oli elähtänyt vaimo, himmeillä, melkein ruskeilla kasvoilla,
terävällä eteenpäin pistävällä kotka-nenällä ja parilla niin mustilla
ja terävillä silmillä, jotta tuskin kammoa tuntematta niihin voitiin
katsoa. Hän puhuessaan oli tunkeutunut joukon läpi, seisahtuen vasta
siihen, missä Didrik teurastaja seisoi.

Hän vähän joutui hämilleen, mutta pian taas rohkaisi itsensä ja kysyi
matalammalla äänellä kuin ennen:

"Jumalan rauha, muori Inkeri! mitä merkkiä olette nyt nähneet?"

"Ensi kerralla näin miehiä, naisia ja lapsia voivottain ja itkien
kulkevan ympäri kaupunkia, mutta yöllä näin, mitä en koskaan olisi
voinut ajatellakaan. Näin tulta ja verta, -- oikein ihmisverta --
satavan taivaasta; sen olen nähnyt, niin totta kuin tahdon olla
autuas!"

"Tulta ja verta", kertoi joukko hämmästyneitä vaimoja, jotka olivat
kuulleet Inkerin sanat, ja myöski useampia miehiä yhdistyi siihen.

Itse Didrik seisoi silmänräpäyksen hämmästyneenä, ja yleinen osanotto
levisi väkijoukossa sen mukaan, kuin ennustajan sanat tulivat tutuiksi.

Pian sai yleinen huomio toisen suunnan. "Vihollinen on täällä", kaikui
mies mieheltä, ja siitä silmänräpäyksestä tuli toinen ääni kelloon.
Inkerin puheesta vähän masentuneet miehet tunsivat taistelu-halun
virkoavan. Tapaus sattui useampiin: sillä Blekingen kansa, joka on
vielä tänäki päivänä sotaista, oli kertomuksemme aikana yleisesti niin
elähytetty voiman osoittamisessa ja sotaisissa haluissa, että menivät
taisteluun yhtä iloisesti kuin juhtatilaisuuksiinki. Ainoastaan naisten
seassa ilmaantui valituksia, ja yksi ja toinen epätoivossa huusi: "nyt
saadaan nähdä Inkerin sanat toteutuvan."

Oikealla ja vasemmalla kyseltiin, missä vihollinen oli; josko hän oli
kaupungin edustalla ja jo valmistausi hyökkäykseen. Pian kuitenki
tultiin kokemaan kertomuksen vihollisen tulosta siinä määrässä olevan
toden, että päävoima todella oli sinnepäin marssimassa, mutta ei vielä
ollut Listerbytä likempänä. Ainoastaan vihollisen etujoukkoja oli nähty
hajonneina samoavan seudulla saaliin pyynnissä, taikka levittämässä
kauhistusta. Miten he jo olivat näinä aikoina menetelleet, osoitti
siellä täällä tulipatsaat sytytetyistä talonpoikaistaloista.




IV. Uskollisuusvala.


Kaupungin asukkaiden odottaissa johtajansa tuloa, niinkuin vasta oli
määrätty, istuivat eteläisellä kaupungin portilla vahtihuoneessa
molemmat pormestarit, Börje Jensson ja Heikki Hoffman, syvästi
kiintyneinä keskusteluun päivän tapauksista, joskus kuitenki luoden
epäileväisen silmäyksen kentälle, ikäänkuin sieltä jotakin odottaen.
Niin se myös oli; sillä oli lähetetty vakojia tiedustelemaan, kuinka
kaukana ja kuinka suurivoimainen vihollinen oli.

"Vahinko oli ettei Hardenberg voinut vastustaa vihollista Lyckö'ssa",
sanoi Börje Jensson. "Jos ei hän olisi joutunut vangiksi, olisi meillä
täydellisempi tieto vihollisen voimasta. Mahtaneeko se olla suurempi
kuin menneenä vuonna?"

"Minä luulen päinvastoin", muistutti Hoffman, "koska hän menneenä
vuonna huonosti menestyi, on hän epäilemättä nyt vahvistanut voimaansa.
Siitä tulee meille sitä suurempi välttämättömyys koota kaikki voimamme
pidättämään sitä etäämpänä kaupungista. Kuningas Erikillä on täällä
hanhi nykimättä Niilo Dacken'in aioista asti. Hän ei varmaan ole
unhottanut, että se rohkeamielinen kapinoitsia piti täällä
turvapaikkaansa."

"Kansa on tappeluhaluista ja vaikka vihollinen on saanut jonkun voiton
merellä, en luule hänen saavan monta triumfia maalla, jos ei
mahdollisesti aseettomista ja varustamattomista talonpoikaisjoukoista.
Meillä on muurien sisällä tuhannen hyvin harjoitettua sotamiestä,
jotka ovat leikissä ennenki olleet, ja monta urhollista porvaria
alustalaisineen. Sitäpaitsi voitaisiin kaikki tänne turvautuneet
talonpoiat aseilla varustaa, jotka varmaankaan eivät ensimäisiä
pakenemassa olisi. Enemmän kuin kaksituhatta hyvin varustettua miestä
voisimme asettaa vihollisen voimaa vastaan ja jos se mahdollisesti
nousisi sen yli, korvaisivat hyvin meidän kaivannot ja vallit."

"Mahtaa niin olla; mutta sinä, virkaveljeni, unhotat, mitä vahinkoa
vihollinen teki mennä vuonna heittopalloillaan, mitkä sytyttivät ja
hävittivät osan kaupunkia; hänellä on niiden tuliaseiden kautta aina
meitä suurempi ylivoima."

"Sitä en voi kieltää; mutta muista sitä sanaa ja kirjettä, mikä tuli
vallesmannilta Sölvitsborg'ista. Kirjoittaahan hän, että herra Yrjö on
jo tullut Åhusiin, ja vaikka hän ei aioissa ennättäisikään yhdistyä
nimismiehen väen kanssa, niin tulee Werner Passberg itse kylläksi
riittävällä vahvistuksella meille."

"Kuninkaan päälliköille kunnia; mutta meidän kesken sanoen näyttävät ne
minusta vähän jäykiltä. Sekä herra v. Holle'n että Passberg'in olisi jo
aikoja pitänyt oleman täällä; saivathan he jo 7 päivää sitte tiedon,
että Lyckö oli otettu ja Hardenberg'ki ruotsalaisten käsissä, eikä
heistä vielä ketään näy. Ylijohtaja, herra Günther v. Schwarzberg
sitte, kuinka paljon hän mahtanee ajatella suojella kuningas Fredrikin
maita. Smolandin rajalla, mistä Hannu Nörrum yöllä palasi, kerrotaan
miten sotilaansa ovat samoneet ympäri, ottaen karjalaumoja, joita herra
Günther, joka makaa Malmössä voitelemassa sisälmyksiään, antaa viedä
etelään kreivialueelleen. Suuret herrat ajattelevat, niinkuin ainaki,
omaa parastaan, vähän huolien kuninkaasta, jota palvelevat."

Kun Heikki Hoffman'in tähän piti vastata, kuului ulkona pari
vaskitorven torahdusta ja samassa ajoi nelistäin haarniskoittu sotamies
kaupungin portille. Hän oli Ruotsin kuninkaan lähettiläs, tuoden
kaupungin johtajille pikaisesti vastattavan kirjeen.

"Hän on saapa sen, niin pian kun aikamme myöntää", vastasi Heikki
Hoffman mahtavasti. "Sinä, lähettiläs, saat odottaa täällä siksi, kun
olemme raastuvassa kuninkaan kirjoitusta likemmin tarkastaneet."

Pormestarit asettivat lähettilään ankaran tarkastelun alaiseksi ja
menivät painokkailla askeleilla raastuvalle, jonne sanoma lähettilään
tulosta jo oli saapunut.

Molempia herroja, mitkä kalliissa haarniskassa, miekka vyöllä,
mahtavasti astelivat, tarkastettiin uteliaammin kuin tavallisesti,
ikäänkuin olisi tahdottu heidän muodostaan lukea minkälainen kärsimys
oli kaikkein edessä. Siihen oli syytäki, koska seudun onni tahi
onnettomuus riippui niiden herrain huolesta.

Jensson ja Hoffman menivät, pormestarien kokoontuessa raatihuoneesen,
raatihuoneen vieressä olevaan kammariin, missä aukasivat ja lukivat
kuningas Erikin allekirjoittaman kirjeen. Se sisälti vakaan
kehoituksen, jotta kaupunki antautuisi sekä maksaisi Ruotsin
kuninkaalle veroa. Jos sen tekisi, olisi se kaikesta vihollisuudesta
säästetty, mutta vastakkaisuudessa hävitettäisiin tulella ja miekalla.

Pormestarien tultua kokous-saliin ja luettua Ruotsin kuninkaan kirjeen,
kuului tyytymättömyyden sorina salissa. Kun Heikki Hoffman painokkaasti
lausui sanat "Veroa" sekä "tulta ja miekkaa", kysyen mitä heillä oli
sanomista mokomasta ehdotuksesta, nousi Hannu Nörrum ensiksi ja esitti
seuraavaisesti:

"Surullista varmaan on, kun emme saa kodissamme rauhassa istua, mutta
koska niin on, että vihollinen seisoo uhaten ovella, minkätähden
hyväntahtoisesti päästäisimme heidät sisälle. Ruotsin kuningas vaatii
veroa, mutta vaatimuksensa suuruutta ei sano ja saattaa sentähden
vaatimuksensa olla sellainen, jotta sitä täyttäissämme tulemme
kokonaan köyhdytetyksi. Ken tietää kuinka luotettava kuningas
Erik on; sillä kerrotaanhan hänen ennen hallitukseen tuloansa jo
su'ussaanki harjoittaneen paljon sortoa, mitä hän siis meistä,
perintövihollisistaan välittää. Jos hän on meille niin armelias,
kykenee hän myöski estämään sotilaitaan ryöstämästä ja muusta
väkivallasta. Se on yksi puoli asiasta. Mutta jos toiselta puolen
otaksuisimme, ettei Ruotsin kuninkaan vaatimus olisi suurempi, kuin
että sen suuritta uhrauksitta voi täyttää, jos lisäksi otaksuisimme,
että Erik on sanansapitäväinen ja etteivät sotilaansa tahdo tehdä
meille vahinkoa, niin on meillä vielä tärkeämpääki ajateltavana.
Olemmehan me kerran vannoneet Tanskan herralle ja kuninkaalle
uskollisuusvalan suojellaksemme häntä ja maatansa, joka samalla on
isänmaamme. Sentähden katson minä puolestani, että meidän tulisi kuin
yksi mies seisoa tai kaatua, sitä paremmin koska olen päälliköiltämme
saanut tietää, että apujoukkoja on pian odotettavana."

"Hyvin puhuttu!" huudahtivat yht'aikaa Bengt teurastaja ja Ole
kirjansitoja.

"Hannu Nörrum on mies ja me kanssa!" sanoivat toiset.

"Hannu Nörrum on myöskin puhunut meidän ajatuksemme", sanoi Heikki
Hoffman. "Eikö niin ole, virkaveljeni; olemmehan juuri siitä
yksimieliset?"

"Se on ajatuksemme", vakuutti Börje Jensson, "sotaista kansaa ja aseita
löytyy kylläksi kaupungissa!" -- "Ruokavaroja olemme myöski lisänneet
useammaksi kuukaudeksi", lisäsi Heikki Hoffman, "ja kun sen lisäksi on
kiintonaiset mallit ja syvät haudat ympäri kaupunkia, sekä voimalliset
kädet ja miehen luonto niiden sisäpuolella, niin voimme vaikeudetta,
josko vähällä uhrauksellaki pidättää vihollista, kunnes apua ehtii."

"Mutta jos se apu jäisi", tohti Peteri rihkamus puoliääneen lisätä,
vaan sotahaluisilta kumppaneiltaan heti vaiennettiin. Lisäksi
huudettiin korkealla äänellä: joka on pelkuri, niin menköön kotia ja
piiloutukoon.

"Ei mitään epäilystä!" huusi Heikki Hoffman ja nousi virkaveljineen
tuolilta. "Sen sijaan luvatkaamme urhollisina Tanskan miehinä pelotta
puolustaa kuningasta ja maata. Kuulkaa mitä maaherra kirjoittaa meille
kirjeessä, jonka yöllä saimme Sölvitsborg'ista!" Hän luki Werner
Passberg'in kirjoituksen, mistä molemmat pormestarit olivat
vahtihuoneessa keskustelleet. Siinä mainittu herra, kun varmaan oli
luvannut pikaista apua, kehoitti asukkaita uskollisuuteen kuninkaalle
ja isänmaalle ja miehuulliseen vastarintaan.

"Tahdotteko nyt, niinkuin päällikkömme käskee, vannoa joka mies
puolustavanne yhteistä hyväämme ja uskaltaa onnenne ja elämänne?"

"Sen tahdomme", kuului yhteinen vastaus.

Porvarit, mitkä olivat johtajien kanssa nousseet istuimiltaan,
vannoivat sen valan, minkä Hoffman heille saneli. Kun se oli
tapahtunut, menivät pormestarit salista torille kokouneen kansan luo.
Siellä Hoffman lyhyesti selitti, mitä hän virkaveljensä olivat
raastuvassa päättäneet. Sitte hän voimallisesti varoitti siellä olevia
sotilaita ja yleisöä vannomaan saman valan, minkä porvaristoki.

"Tuottakaamme nyt Ruotsin lähettiläs tänne", sanoi Heikki, kun vala oli
tehty.

Heti kiiruhti hänen viittauksestaan kaupungin palvelia parin
jalkasotamiehen kanssa tuomaan vierasta sanansaattajaa torille. Se
tapahtui pian, ja kun lähettiläs saapui pormestarien luo, puhui Heikki
Hoffman hänelle seuraavaisesti:

"Kuninkaasi kirjeen olemme lukeneet ja tarkoin punninneet. Olemme sen
myös ilmoittaneet porvaristolle ja muille kaupunkilaisille, mutta
kaikki olemme yksimieliset siinä, ett'emme millään muotoa voi suostua
herrasi esittämiin ehtoihin. Mitään veroa tahi muuta, olkoon mistä
nimestä tahansa, emme ole teille velkaa. Vetäytykööt ruotsalaiset
Halmstad'iin, missä viime vuonna koettivat onneansa. Kun he sen ovat
ottaneet, tulkoot sitte ottamaan Rotnaby. Se sano herralle
kuninkaallesi ja kiirehti nyt joutuisasti täältä!"

Äänettömän kumarruksen tehtyä kääntyi lähettiläs uhkein askelin
kaupungin portille, huomaamatta niitä herjauuslauseita, joilla häntä
kokoutunut aseellinen kansa saattoi kaupungin portille.

"Päätöksemme on tehty, eikä sitä voida palauttaa", sanoi Heikki
Hoffman, kun lähettiläs oli mennyt. "Meillä nyt vaan on jäljellä
yhdistetyin voimin yhteisen asian eteen työskennellä. Vielä
näyttääkseni teille, ettei mitään varokeinoa laiminlyödä, saatte
tietää, että tunnin kuluttua lähetän päällikölle Sölvitsborg'iin
kirjeen, antaakseni tietoa mikä vaara on edessämme, jolloin hän ei
kauemmin mahda viivyttää apua, jos sitä ei vielä ole tänne tulossa.
Nyt, hyvät miehet, aseisin, ruotsalainen ei taida viivytellä
portillemme tulonsa kanssa!"

"Aseisin, aseisin!" kuului joka taholta. Jokainen kiirehti parahien
varustaumaan tulevaa taistelua varten.




V. Merimies Jens'in seikkailemiset.


Ennenkun Hannu Nörrum aamulla oli lähtenet raastuvalle, oli hän
käskenyt kaiken työväkensä olemaan kotona. Hän ei katsonut
hyödylliseksi niiden, jotka eivät olleet kokoon kutsutut, toimettomina
seisoa katuloilla ja torilla, osaksi sentähden kun oli epätietoista,
milloin vihollinen oli tuleva, ja toiseksi sentähden, jos sattuisi
äkkinäinen päällekarkaus tapahtumaan, oli turva kotia vastaan hyvä
olemassa. Asesepän huonekuntaan oli myös merimies Jens sulkeutunut,
vieläpä erittäin pyytänyt saada ase kädessä seurata setää, vanhaa
Staffania, jos tarvitsi ruotsalaisia vastaan mennä. Hannu Nörrum'in
huonekunnia, muori Märta, ei mitään todellista ajattelevaisuutta tällä
hetkellä osoittanut. Huoli tytärpuolensa vapauttamisesta nuorelta
merimieheltä oli kokonaan poistunut tähdellisemmän tieltä: oman ja
miehensä huoneen ja omaisuuden onnesta Ellen ja Jens saivat tänä
aamuna, mitä pitkään aikaan ei oltu suotu, keskustella toistensa
kanssa. Yksi ja toinen tulevaisuuden toivo tuli silloin esiin, mikä
saattoi heidän unhottamaan sitä lähenemää vaaraa, mikä uhkasi kaikkia.
Nuoriso voipi seisoa kadotuksen partaalla ajattelematta ja näkemättä
muuta kuin hämärässä etäisyydessä kangastavia ilma-linnoja; -- niin se
on ollut ja niin se eteenkipäin tulee olemaan.

"Mestari tulee!" kuultiin sepän poikain äkkiä lausuvan, ja jokainen
uteliaana odotti mitä sanomia isännällä oli sanottavana. Hänen pajaan
tultuaan oli kuitenki ensimäinen sanansa kysymys, missä Jens oli
jolloin osoitettiin tupaa, mihin hän kohta lähtiki. Siellä hän löysiki
etsittävänsä. Merimies, joka istui Ellen'in vieressä pitäen hänen
käsiään käsissään, tuli Hannu Nörrum'in sisään astuessa kuumaksi
korviltaan, koska tässä pian voi tulla nuhteista kysymys, syystä kun
hän näin tärkeänä hetkenä niin huolettomasti oleskeli. Päälliseksi oli
hän epätiedossa minkälaisilla silmillä isä katseli hänen suhdettaan
tyttöön, mistä eivät kumpikaan vielä olleet sanaa vaihtaneet.

Mutta mestari Hannulla oli muita asioita toimitettavana.

"Nouse Jens", sanoi hän totisena, mutta ei tylysti. "Tässä ei ole aikaa
leikkimiseen ja toruilemiseen, vaan jokahisen, ken jotaki kykenee,
täytyy toimia yhteisen hyvän eduksi. Sinä olet luotettava, viisas ja
uskalias ja kun sen lisäksi sinulla on nuoruuden voimat sekä kokemusta,
niin et mahda niinkään vähää voida toimittaa. Tämänpäiväisessä
porvariston kokouksessa sanoi herra Hoffman tahtovansa lähettää kirjeen
nimismiehelle Sölvitsborg'iin ja olemme yksimieliset, jotta ei
lähetettäisi varustettua sotamiestä, vaan joku muu henkilö, mikä
herättäisi vähemmän huomiota ja siis paremmin voisi päästä perille,
sillä suurinta varovaisuutta nyt tarvitaan. On jo mäiltä nähty kaukana
sini-kellervän lipun liehuvan ja sotamiehiä sen ympärillä, jotka
arvattavasti eivät ole muita kuin ruotsalaisia, koska tulevat etelästä
päin. Ovat myöski vakoojamme kertoneet, että osa vihollisen sotamiehiä
on ratsastanut pohjoiseen päin, mennen luultavasti Djupadalin eli
Hallebergan tienoilla joen yli, joten siis milloin hyvänsä kaupunkia
voivat viholliset piirittää. Kuljettaa kirjettä Sölvitsborg'iin tulisi
siis kylläki vaikeaksi; mutta sittenki olen pormestarille sinua
esitellyt, jos vaan itse koetukseen tohdit."

"Tohdinko", vastasi merimies Jens, joka Nörrum'in sisääntullessa oli
noussut seisomaan ja nyt muhkeasti lenkäsi päätään taaksepäin. "Kukaan
ei vielä ole minua pelkurina nähnyt eikä saa vastakaan nähdä. Minä otan
vaikka vihollisten keskitse viedäkseni kirjeen oikealle henkilölle."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi aseseppä. "Tässä ei ole kysymys sellaisesta
nuoruuden kiihkosta, joka huolettomasti ryhtyisi viholliseen,
väistämättä ylivoimaa. Ken sillä tavalla menettelee, sillä ei saa olla
mitään tärkeitä tietoja toiseen seutuun vietävänä. Tässä etupäässä
tulee olla älykäs ja rohkea, kun tilaisuus myöntää. Pääasia on, että
päällikkö niin pian kuin mahdollista saapi tietää vihollisen olevan
täällä, jotta hän lähettää apua, ennenkun on myöhäistä."

"Sen täydellisesti ymmärrän", vastasi Jens tyynesti ja vakavasti, "ja
olen valmis milloin hyvänsä vastaanottamaan kirjeen oikialle
omistajalle viedäkseni."

"Hyvä, tässä on", sanoi Hannu Nörrum ja otti esiin hienoon palttinaan
käärityn kirjeen, "ja tässä on itsellesi kirjoitus kummaltaki
pormestarilta, jossa vakuuttavat sinua niiden suosioon, jotka asiaasi
edistävät."

Sillä aikaa, kun seppä antoi Jens'ille vielä moniaita ohjeita,
neulottiin kirje hänen takkainsa päällisen ja vuorin väliin. Itseään
koskevan kirjoituksen, mikä oli pergamentille kirjoitettuna,
varustettuna kaupungin vaakunalla, säilytti hän syvässä povitaskussaan.
Kun kaikki oli hyvin varustettuna, otti hän jäähyväiset isältä ja
tyttäreltä, sekä sedältä ja kumppaneiltaan asepajassa ja lähti
matkalle.

"Jumala antakoon sinulle menestystä", sanoi vanha Staffan, saattaen
häntä ulos ovesta. "Tullaksesi täältä ulos ja päästäksesi
Sölvitsborg'iin luulen kyllä onnistuvasi", lisäsi hän, "mutta
tullaksesi takaisin luulen olevan vaikeampaa."

"Jos löydän ulos, niin löydän myöski sisälle", vastasi Jens vakaasti ja
meni nopein akselin ulos kartanolta sille kaupungin portille päin, mikä
vei Höby'n tielle. Näyttipä nuori merimiehemme vähän pönäkältä
näyttäissään vahdille pormestarien valmistamaa paperia, jota nähdessään
sotamiehet vähän kummastuivat, sillä he katsoivat heistä jonkun
soveliaammaksi tälle asialle, mikä ei mahtanut olla vähäarvoinen, koska
se oli kaupungin hallituksen lähettämä ja vahvistettuna kaupungin
sinetillä.

"Minne nyt matka pitää, merimies?" kysyi uteliain, juuri kun Jens astui
kaupungin portista.

"Arvaa, niin saat tietää!" vastasi Jens itsetyytyväisyydellä, lykäten
lakkinsa ylemmä otsalle.

Ei ollut aamua vielä paljo kulunut, kun Jens alkoi matkaansa
ulkopuolella kaupunkia. Kastepisarat kimaltelivat kirkkaina puiden
oksilla ja ruohoilla. Aurinko loisti niin säteilevän kirkkaasti, että
sanansaattajamme arveli ei koskaan semmoista nähneensä.

Silloin tällöin ajatteli hän, jotta Rotnaby mahdollisesti voisi tulla
sinä aikana valloitetuksi ja että hän siinä tapauksessa ehkä ei koskaan
tulisi näkemään rakkaimpiansa. Kohta kuitenki hän muisti, miten
ruotsalaiset edellisenä vuonna turhaan olivat koettaneet anastaa
kaupunkia ja että se nyt oli paremmin varustettu, sekä sitäpaitsi oli
apua odotettavana niin pian, kun herra Passberg saisi tietää, miten
asiat olivat. Niin sen tiedonhan tämän nuoren merimiehen piti saattaa
maaherralle, joka taas, pian sanoen, vaan lisäsi hänen intoaan...

Jens'iä oli neuvottu ensimäisen neljänneksen kulkemaan jalkaisin ja
vakuudeksi pitävän itseään metsässä vasemmalla puolen maantietä. Vasta
Sörby'ssä piti hänen hankkia itselleen hevonen joko talosta taikka, jos
niin sattuisi, laitumelta. Niin varustettuna pitäisi hänen jatkaa
matkaa Sölvitsborg'iin niin sukkelaan kuin mahdollista. Mutta
merimiehemme tultuaan maantielle, missä ei ihmistä nähnyt eikä
vähintäkään ääniä vihollisesta kuullut, luuli olevan parasta jatkaa
matkaansa suorinta tietä, koska siten voisi päästä pikemmin, kuin jos
menisi metsän läpi. Jos hän sattuisi huomaamaan epäluuloista väkeä,
niin hänellä olisi ainoastaan muutamia askeleita metsään, missä
helposti pääsisi vihollisen näkyvistä.

Ripein askelin astui hän siis eteenpäin ja kaikki näytti käyvän
onnellisesti. Mutta ennätettyään puolen neljännestä kaupungista sille
tielle, joka oikealle kääntyy Djupadas'iin, kuuli hän äkkiä selvästi
siltä tieltä sotilasparven täyttä vauhtia lähenevän. Katsahdettuaan
sinnepäin näki hän hämmästyksekseen, että miehet, jotka eivät voineet
olla muita kuin vihollisen ratsuväkeä, jo näyttivät hänen huomanneen.
Sitä osoittivat kumminki ne käytökset, joilla pari heistä ikäänkuin
pyysivät häntä seisahtumaan. Mutta kun -- josko se oli tahi ei heidän
tarkoituksensa -- ei semmoista voinut tulla kysymykseen, juoksi Jens
tuulen nopeudella mainitun tiensuun ohitse ja antautui sitte Sörby'n
puolelle metsän notkoon ja siitä pohjoista suuntaa jotenki tiheään
varvikkoon.

Hän toivoi sillä tavalla eksyttävänsä ratsastajat. Sillä etumatkalla,
mikä hänellä oli, ja sillä vauhdilla, jolla hän kulki, voisivat ne
kaikissa tapauksissa vaikeasti häntä saavuttaa, jos hänen vaan
onnistuisi löytää laidun toisella puolen Sörby'n, missä löytyi vielä
tiheämpi notko ja, jos niin tarvitsisi, joukko vuoren luolia, joihin
voipi kätkeytyä. Suorinta tietä sinne päästäkseen koetti hän juosta
erään puron ja pellon poikki, mutta tällä hän antautui yhä enenevään
vaaraan. Sillä erään metsä-aukon kautta, jota hän ei ottanut
huomioonsa, huomasi eräs ratsastajista, joka oli sillä aikana, kun
toiset seisahtuivat tienhaaraan, ratsastanut pohjoiseen, hänen sekä
talon, jota kohden hän juoksi ja ohjasi nelistäin samaan suuntaan, kun
hän ensin oli viitannut pari ratsastajaa tulemaan jahtiin osaa
ottamaan.

Jens huomasi kuitenki aioissa lähenevän vaaran. Hänellä kuitenki vielä
oli hyvä ennätysmatka taloon päästyään, jotta sai silmänräpäykseksi
taaksensa katsoa. Hän näki silloin kolme ratsastajaa paljastetuin
sapelin seuraavan häntä. Ensimäinen oli hyvin sen ratsastajan näköinen,
joka Listerby'ssä oli koettanut häntä tavata -- olipa varmaan sama
paksu mies!

Mutta tässä ei ollut aikaa tarkempaan tutkimiseen taikka
perusteellisempaan miettimiseen. Jäntterä mies ei ollut enää kuin pari
sataa syltä kaukana ja jokainen sekunti siis oli kallis. Jotta takaa
ajettava et ollut erehtynyt, osoitti se, kun kartanon kulmalta
käännettyänsä kuului pistolin laukauksia ja pari kuulaa lensi
sivuitsensa.

Onneksi oli, että metsää kasvoi hyvin lähellä taloa, jotta moniaan
silmänräpäyksen kuluttua pakeniamme voi olla suurten kuusten ja tammien
suojassa.




VI. Jatkoa Jens'in seikkailuksiin.


Silmänräpäykseksi näytti ikäänkuin ruotsalaiset olisivat luopuneet
koetuksestaan. Jens pysähtyi parin suuren kotapensaan taakse,
saadakseen kuunnella ja vetääkseen henkeänsä. Hän ei ollut pettynyt.
Takaa ajajansa oli todellaki seisahtunut, mutta vaan saadakseen tietoa,
minnepäin pakolainen oli antaunut. Eräs lapsi, mikä Jens'in
ohijuostessa oli sattunut olemaan läheisyydessä, osoitti sormellaan,
minne hän oli juossut, ja taas oli ratsastaja kintereillänsä. Nyt
laskettiin kivien ja kantojen yli. Luottaen luonnolliseen notkeuteensa,
sattui merimies pari kertaa kompastumaan; kerran kaatuneelle
puunrungolle ja toisen kerran niljakkaan kiven kielekkeelle, minkä yli
tahtoi juosta. Hän kyllä äkkiä pääsi seisoalleen, mutta myöski joka
kerralla saavutti häntä ratsastaja. -- "Hevosensa juoksee jäljessäni
kuin jahtikoira", arveli Jens, jatkaen vähentymättömällä vauhdilla
pakoaan. Seikka oli nimittäin siten, että Jens oli kiireessään kulkenut
liian paljon oikeaan ja siten tullut tasaiselle maalle itäpuolelle
Sörbyn puroa ja seuraajansa oli sattunut löytämään jalkapolun, mikä
hyvin vähän erillään siitä iestä, jota hän kulki, meni samaan suuntaan.
Tämän kuitenki huomasi Jens ja kääntyi suoraan vasemmalle, jonka kautta
hän pääsi enemmän ylänkö- ja tiettömälle seudulle.

Merimiehen tie kulki nyt tiheämpäin pensaikkoin ja sanomattomien
louhikkojen läpi, jossa ratsastajalle pitäisi olla vaikeata, jopa
kokonaan mahdotontaki, ennättää häntä. Hänen koetuksensa täytyi myöski
tulla epävakaisemmaksi siitäki syystä, kun Jens oli täydellisesti tuttu
seudulle. Kuitenki seurasi ruotsalainen uskollisesti jäljessä
huolimatta kumppaneistaan, mitkä olivat hyväksi nähneet jäädä taloon
saadakseen sieltä paremman ja varmemman otuksen kuin merimies raukka
oli.

"Halloo! Seisahdu, sinä hirtehinen", huusi takaa-ajaja, joka enää
vaivalla pääsi eteenpäin, vaan ei tahtonut palata, koska hän kuuli
tanskalaisen hiljentävän kulkuaan ja joka puiden räiskeestä päättäen
oli hyvin vähän edellä.

"Ei ole aikaa", vastasi Jens tyyneesti takaisin, ja myöski huvikseen
tahtoi ilvehtiä vihollisensa kanssa.

Hän oli sitä varmempi asiastaan, koska hän jo oli tavannut sen paikan,
johon hän tiesi ratsastajan ainoastaan tuskalla voivan seurata, jos ei
hän astuisi hevosestaan ja juoksisi joutuisammin kuin Jens.

Merimies havaitsi olevansa pienen yksinäisen vuoren juurella, mikä
kokonaan oli katajapensaiden ja kuusien varjossa. Kun hän oli pakannut
itsensä sen, luonnon valmistaman viheriäisen etumuurin läpi, seisoi hän
säännöllisesti muodostetun vuori-aukon edessä. Sen kautta tuli hän
kylläksi isoimmalleki miehelle suureen, mutta alussa sangen pimeään
käytävään. Sisempänä muuttui se kuitenkin kirkkaammaksi. Himmeä valo
valaisi vasemmalta juuri sille suunnalle, jossa sivukäytävä vinkkelissä
kääntyi edellisestä. Vuoriseinät olivat tässä jo niin lähellä toisiaan,
jotta keskikokoinen mies tarkalleen sinne juuri mahtui. Käytävä valkeni
askel askelelta ja lopuksi oli vuorimatkustajamme erään pienen salin
kokoisen luolan suulla, mihin kylläki tuli valkeutta vuoressa olevan
halkeaman kautta. (Tämä luola nykyään nimitetään "Gottes Stue".) Jens
meni sisälle ja istautui ulkonevalle vuoren kielekkeelle, iloissaan,
jotta sai vähänkään lepoa pitkän ja ankaran juoksumarssin jäljessä.

Hän päätti varmaksi, jotta ruotsalainen ratsastaja nyt pian heittäisi
takaa-ajonsa ja palajaisi toveriensa luo. Hyvillään siitä, että näin
oli ensimäisen vaaran välttänyt, alkoi hän odottaissaan miettimään,
miten yhä eteenpäin jatkaisi.

Noin neljänneksen kuluttua oli Jens valmis taas jatkamaan matkaansa.
Hän hiipi varovasti ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen. Voimme
arvata hämmästystään nähdessään tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä
ruotsalaisen, mutta tällä kertaa jalkaisin hevonen vierellään.

Ratsastaja myöskin puoleltaan huomasi Jens'in ja hyökkäsi paljastetuin
sapelin häntä kohden. Silmänräpäykseksi valtasi hänet hämmästys,
nähdessään Jens'in juoksevan suoraan vuoreen. Ajatus vuoripeikkoja ja
metsä-ihmisiä löytyvän heräsi hänessä, mutta tarkemmin mietittyään,
että se mahtoi toki tavallinen ihminen olla, jota hän oli niin kauan
takaa-ajanut, rohkaisi häntä ja kahta kiivaammasti lähti hän perään
saavuttaaksensa sen henkilön, joka niin taitavasti oli osannut tähän
asti väistyä pois. Ennätettyään luolan portille, ei hän kuitenkaan
tohtinut heti mennä sisälle, vaan pysähtyi uudestaan voimainsa takaa
ponnistaen silmiään mahdollisesti nähdäkseen, missä pakolainen siinä
kolkossa käytävässä voisi olla. Mutta hän taisi ainoastaan kuulla
toisen askeleiden kopinan ja pian neki haihtuivat pois.

Kentällä ei ruotsalaisemme koskaan peljännyt vaaraa, mutta täällä
näytti kun olisi hänellä ollut näkymättömän olennon kanssa
taistelemista. Hän oli kuullut monta uskottavaa kertomusta ihmisistä,
jotka olivat joutuneet vuoristoihin; semmoista oli tapahtunut
voimallisille ruhtinaille ja prinsessoille ja siis myöski voisi
tapahtua niin vähäpätöiselle henkilölle kuin hän oli. Kuitenki sai hän
rohkeutensa ja ojennetuin sapelin alkoi marssimaan hämärään käytävään.
Hän meni niin eteenpäin, kunnes sapelin kärki sattui sisimpään vuoren
seinään; mutta kun hän siinä näki sivulta valoa, arvasi hän löytyvän
toisenki käytävän, mikä oli sen käytävän yhteydessä, jossa hän oli.
Kohta hän ei kuitenkaan tohtinut sinne antautua, vaan pisti sapelin
niin pitkälle kun ylettyi siten vakaantuakseen, ettei kumminkaan mikään
vaara häntä lähellä väijynyt. Sen jäljestä kumarsi hän eteenpäin päänsä
ja tuli siten varmaksi, että sisimmässä täytyi suurempi huone löytyä,
mutta ihmisolentoa hän ei siellä voinut havaita. Kun hän nyt alkoi
astua myöski sivukäytävään, siten toimeenpannakseen tarkemman
etsimisen, huomasi hän harmikseen, että aukko oli liian ahdas suurelle
rotevalle ruumiilleen, ja kun hän ei tahtonut sinne kiinni tarttua,
alkoi hän suutuksissaan huutamaan:

"Ulos koira, joka siellä hiivit, minä muuten tuon kumppanini, joten
pian tapaamme sinut!"

"Tee niin", vastasi ilkkuvan kumiseva ääni luolasta; "minä odotan
siksi, kunnes taas tulet!"

"Anna edes nähdä kirotun naamasi!" huusi ruotsalainen sisälle.

"Sen voit saada", vastasi tanskalainen ja pisti päänsä luolan suusta
esiin.

"Ei, nyt menee liian pitkälle!" sanoi ratsastaja uhkaavaisesti
pudistaen sapeliaan hänelle.

"Oh, en luule sinun kovin pitkälle menevän", vastasi Jens; "sinähän
seisot siinä, missä seisot pääsemättä paikastasi."

Hän saattoi sanoa, mitä tahtoi, sillä hän oli varmuudella vakuutettuna,
ettei ruotsalainen voinut tulla hänen luokseen. Hän mietti nyt vaan
keinoa, miten hänestä parahiten pääsisi; sillä ehkä vihollisensa oli
estetty luolaan pääsemästä, oli hän toiselta puolen estetty sieltä pois
pääsemästä. Semmoisessa tilassa taas ei hän voinut toimittaa sitä
tärkeätä virkaa, mikä hänellä oli. Hetken aprikoittuaan oli viimeinki
tuumansa päätetty. Hän vetäysi luolan sisimpään. Kun taas ruotsalainen,
joka yhä seisoi paikallaan, näki hänen ilmestyvän, ei ollut yksin pää,
vaan koko merimiehen olento, joka tuli näkyviin, vieläpä täydessä
vauhdissa ryntäsi häntä kohden. Ratsastaja piti sapeliaan siinä
asennossa, jotta helposti olisi voinut torjua vihollisen, millä, miten
hän otaksui, ei ollut muuta asetta kuin korkeintaan merimiespuukkonsa,
jolla voisi häntä vahingoittaa.

Siinä hän kuitenki suuresti pettyi. Sillä kun vastustajansa oli tullut
ainoastaan askeleen päähän, näki hän äkkiä molemmat kädet nousevan pään
yli ja seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi häntä suuri kivi niin
kovasti, jotta hän kadotti tietoisuutensa ja horjahti taaksepäin
ulomman käytävän kiviseinää vastaan. Merimies Jens heti syöksi esiin,
paiskasi hänet maahan ja pitemmittä mutkitta juoksi ulos vuoresta.




VII. Herra Werner Passberg.


"Se oli oivallinen poronpaisti se", sanoi Werner Passberg Itä-Blekingen
hallitsia taikka, niinkuin siihen aikaan nimitettiin, "nimismies",
istuissaan linnan kappalaisen kanssa päivällispöydässä.

"Se on oivallinen", vastasi pappi ja osoittaakseen laitokselle kunniaa
leikkasi siitä hyvän palan, "todellakin oivallinen. Kun päälliseksi on
langettanut omansa, maistuu se luonnollisesti niin paljoa paremmalta."

"Mitä siihen tulee, niin oli se kehumattaki kaunis laukaus. Minä itse
seisoin näin, koirat tulivat sivulta ja poro juoksi tuossa" -- herra
Passberg osoitti ne erikohdat sormellaan, -- "ja näpätessäni olin siis
hyvin kaukana, pisimmällä matkalla kuin koskaan olen ollut. Niin, se
oli oikein kaunis laukaus ja lihavan paistin sain myöski vaivoistani."

"Sangen lihavan", lisäsi kappalainen luoden toivokkaan silmäyksen
pöydällä edessään seisovalle, Rostock'in ollutta sisältävälle kannulle.

"Otetaanpa kulaus päälle", jatkoi nimismies tarttuessaan kannuun ja
vieden se suulle. "Lihavain aineiden päälle tulee aina juoda."

"Se on epäilemättäki terveellistä", selitti pöytätoveri.

Molemmat herrat kokivat pitää puolensa, jossa tapauksessa ei pappi
suinkaan antanut toiselle myöten.

Hienot ruoat lopettivat aterian, jolloin myöski pullo Reinin viiniä
tyhjennettiin. Tänäpänä oli herra Passberg erittäin hyvällä tuulella.
Kun oli noustu päivällispöydästä, käski hän palveliansa tuomaan
muutamia pulloja uusimpaa viiniä sisälle.

"Tämä on burgundi-viiniä, jota lahjoitti minulle kreivi Günther,
viimeksi häntä kohdatessani", sanoi hän, jona aikana hän
sielunpaimenensa kanssa oli asettunut ikkunan pieleen, mistä voi nähdä
Rotnaby'n tielle. "Juokaamme sentähden sen hyvän kreivin malja!"

"Koska herrani ja hyväntekiäni niin tahtoo, juon minä maljan", sanoi
pappismies; "mutta mieluisemmin olisin sen tehnyt, jos kreivi
Schwarzberg, sen sijaan kun makaa Malmössä, olisi ollut täällä, missä
häntä ja sotilaitaan näinä vaarallisina aikoina paremmin
tarvittaisiin."

"Hänen vihollisensa hävittävät Smoland'issa, tehden ruotsalaisille
paljon vahinkoa, vaan ylimalkaan ei meillä täällä Sölvitsborg'issa ole
paljo pelkäämistä. von Holle on miehineen Åhus'issa tappeluvalmiina ja
joski ei hän tänne oikeaan aikaan joutuisikaan, niin onhan meillä hyvät
laivat satamassa ja avoin meri ulkopuolella. Eikö tosi?"

"Varmaan se niin on", vastasi pappi, puolestaan tyytyväisenä sille
ajatukselle, ettei tarvitse piiritystä kärsiä, vaan että oli mukavampi
ja vakavampi paeta tiehensä. Hän tyhjensi halukkaasti pikarinsa
saksalaisen kreivin edessä.

"Nyt ei ole ne aiat kun parikymmentä vuotta sitte, jolloin Otte Krumpe
marssi Ruotsiin", jatkoi Werner Passberg. "Hänellä oli tukenaan paavin
pannajulistus. Kun se lyötiin kirkkojen oville ja kansa sai tietää
kuningas Kristianin tulleen valituksi Jumalan kostajaksi, säikähti
vähän kukin, paeten metsiin mieluummin kuin tappeluun. Niin oli
Sture'lla, niin urhea ja viisas kun olikaan, kovin monta vihamiestä;
kun sen lisäksi tuli petos, niin oli helppo panna maa allensa. Nyt on
kokonaan toista. Vanha Kustaa kuningas, joka viimeinki makaa haudassa,
otti sekä pappia että herroja päästä ja ruotsalaisilla on nyt paremmin
järjestetty sotavoima kuin ennen. Jos kuitenki me kuninkaan miehet
olisimme saaneet hallita, jolloin Dacke käänsi Smoland'in ylös-alaisin
ja peloitti ylös sen vanhan harmaaparran Tukholmassa, niin olisi,
luulen mä, kolme kruunua nyt ollut Fredrik toisen päässä. Nykyään en
luulisi niin äkkinäistä asiain käännöstä helposti saatavan matkaan.
Kuitenkin -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, ja sitte tyhjennämme
taas pikarin!"

"Kuten herrani suvaitsi sanoa, Jumalalle ei ole mikään mahdotonta",
sanoi kappalainen ja joi pikarinsa pohjaan.

"Kuningas Kustaan aikana olisi paljon voitu tehdä Tanskan pyhille",
jatkoi nimismies, joka nyt oli päässyt mieliaineesensa; "silloin
olisimme olleet kuninkaan ja maamme varsinaiseksi hyödyksi. Ettei meitä
kuitenkaan pidetty aivan arvottomina, osoitti kymmenen vuotta takaperin
kohtaus Elfsborg'issa."

Herra Passberg loi tässä häpeissään silmänsä alas ja täytti uudestaan
omansa ja juomatoverinsa lasin.

"En tarkoin muista, mikä oli siinä kokouksessa kysymyksessä", muistutti
sielunpaimen, vaikka hän vähintäki kaksikymmentö kertaa oli siitä
kuullut puhuttavan; "oli kaiketi joitain tärkeitä asioita molempain
valtakuntain välillä?"

"Se on tosi, että niin oli", sanoi linnanherra nostaen taas päätään.
"Ruotsin kuningas valitti, että meidän kuninkaamme oli ottanut kolme
kruunua valtakunnan merkiksi ja että Nils Dacke'lla oli turva ja apu
tanskalaisista virkamiehistä j.m.s. Meidän kuninkaamme taas puolestaan
oli siihen tyytymätön, että Ruotsi julistettiin perintövaltakunnaksi,
mihin sillä ei olisi ollut oikeutta, niinkauan kun Kalmarin
herrainpäiväin päätös, kolmen valtakunnan yhdistyksestä, ei vielä ollut
muodollisesti peruutettu, jota se ei vielä tänäkään päivänä ole."

"Aivan oikein", huomautti kappalainen, ottaen kulauksen, minkä hän
katsoi huomiollaan ansainneensa.

"No hyvä", jatkoi nimismies tyytyväisenä, "kokous määrättiin ja tuli
myöski pidetyksi Elfborg'issa niinkuin mainittiin ja sinne tulivat
valtuutettuina etevimmät miehet kummastaki valtakunnasta. Silloin,
ajattelepas, valitti ruotsalainen minun yllyttäneen Ruotsin alamaisia
laillista ylivaltaansa vastaan ja auttaneen Dackea. Vanha harmaaparta
kuningas oli saanut tietää minun se olleen, joka vuotta ennen kertoi
Köpenhaminaan, että hän kokosi väkeä etelään meidän rajoille. Se
luonnollisesti suututti häntä, että meidän kuningas sen perusteella oli
käskenyt Skonen aatelia olla varustettuna mahdollisesti tapahtuvaa
hyökkäystä vastaan. Minun Dackea auttamiseni ei ollut muuta kuin oikeus
ja velvollisuus, koska hän oli synnynnältään tanskalainen ja soti
kuningasta vastaan, joka ainoastaan näön vuoksi eli Tanskan ystävä
ja joka lisäksi piti joukon vakoojia maassamme, jopa itse
pääkaupungissaki."

Werner Passberg rupesi sen jäljestä laveasti kertomaan silloista
valtioasemaa pohjoismaissa. Sielunpaimenensa meni mukaan ja kun sen
seurauksena oli, että pikari toisensa perästä tyhjennettiin, niin
molemmat herrat kauan iltapuolella istuivat paikallaan ikkunan
pielessä. Kun Sölvitsborg'in lääninherra välistä suuttui valtiolliseen
keskusteluun, otti hän toisen sävellajin, alkaen kertomaan lystillisiä
satuja ja leikillisiä kokkapuheita, joissa kappalainenki osoittihe ei
olevansa varsin eksynyt.

"Niin", sanoi Passberg vihdoin, "tässä tuvassa istui eräs
edeltäjistäni, joka nimitti itseään Jumalan ystäväksi ja ihmisten
vihamieheksi, mutta ystävyys meidän herramme kanssa ei sittekään
auttanut häntä niin monista vihollisistaan."

"Ei", sanoi sielunpaimen, "herra Söre Norby, jota herrani ja
hyväntekiäni tarkoittaa, oli kovin väkivaltainen, jotta se ei aialle
menestynyt. Ylpeys käy lankeemuksen edellä."

"Oikein sanottu; te puhutte kuten Herran palvelian tulee. Minä
puolestani tahdon olla sekä Jumalan että ihmisten ystävä, paitsi
ruotsalaisten, ymmärräthän. Mutta katsos tuonne ystäväni!" lisäsi hän
vilkkaanmalla äänellä, osoittaen tielle.

"Onpa se mukava sotilas, joka siellä tulee ratsastaen. Hän näyttää
merimieheltä, mutta ratsastaa hevosella, mikä käyttäikse kun oikea
ratsuhevonen."

"Katsopas niitä suitsia ja satulaa, jotka hänellä on!"

"Se on varmaanki ratsashevonen, mutta ei Tanskan hevonen eikä kuninkaan
ratsaskalut. Ehkä mies onkin, kun oikeen mietitään, ruotsalainen
vakooja. Hän ratsastaa suoraan linnaan... kuule palvelia."

Semmoinen tuli heti sisään ja sai käskyn ottaa selvän siitä oudosta
miehestä, joka tuli tiellä ratsastaen.

Palvelia meni ja palasi heti sanomalla, että se oli lähettiläs toiselta
seudulta, joka toivoi saavansa puhutella itse nimismiestä.

"Minä käskin hänen sanoa asiansa", jakoi palvelia, "mutta se, arveli
hän, ei koske minua, vaan itse isäntää."

"Se ei ollut tyhmästi sanottu", muistutti herra Werner; "onko hän
tanskalainen?"

"Yhtä hyvä tanskalainen kuin minäki", vakuutti palvelia.

"Mene sitte takaisin ja kysy, kuka hän on ja mistä hän tulee!"

Palvelia meni ja kun hän seuraavalla kerralla palasi, piti hän
kädessään kokoon käännettyä pergamenttia.

"Kirje", sanoi nimismies.

"Ihmettelen juuri, mistä se mahtaa olla."

Palvelia antoi paperin herralleen ja kun hän viittauksen saatuaan jätti
huoneen, antoi Werner Passberg kirjeen kappalaiselleen.

"Lukekaa te, kuin olette nuorempi ja on paremmat silmät kun minulla!"

Kappalainen luki, ehk'ei vaivatta, Rotnaby'n pormestarin kirjoituksen,
missä Jens asianajajana suljetaan jokahisen suosioon.

"Ahaa, Hoffman ystävältäni!" huusi herra Werner, "se muuttaa
asian. Annamme heti miehen tulla ylös. Kaiketi hänellä on avun
lähettämis-muistutus kaupungille, arvaan mä!"

Lähettiläs tuli heti käsketyksi ylös ja kun hän astui linnan saliin,
teki hän lyhyen tervehdyksen, jääden ovensuuhun seisomaan, jolla aikaa
hän tarkasti tutki juomapöydän ääressä olevia herroja.

"Sinä toivot saavasi puhutella lääninherraa -- eikö tosi?" kysyi
Werner.

"Niin, minulla on hänelle tärkeä pyyntö."

"Hyvä; minä olen se, jota etsit, ja hän linnan kappalainen, sinä voit
sentähden, pitemmittä mutkitta, esittää mitä sinulle on uskottu."

Vakuutettuna, että hänen edessään oli oikea henkilö, otti Jens, herrain
hämmästykseksi, äkkiä takin yltään, otti sukkelasti puukon taskustaan,
ratkoi takin vuorin auki, otti sieltä pormestarin kirjeen ja tämä
toisessa ja takki toisessa kädessä, vähintäkään hämäillen tahi
kömpelönä, astui hän nimismiehen eteen. Hän päinvastoin näytti
iloiselta ja luotettavalta, jotta herra Werner ottaissaan kirjoituksen
ystävällisesti lausui:

"Oikein poikani, semmoisesta minä pidän. Mene nyt alas palveliaini luo,
sanoen terveisiä minulta, jotta saat hyvän aterian ja tuopillisen
olutta sitä alas viruttaaksesi. Kirjeen luettuamme saat tulla jälleen
ylös, jolloin saat päätöksen siitä, mitä meillä on vastattavana."

Kun herrat taas olivat yksin, sai kappalainen sen kiusallisen toimen,
että lukea pormestarin kirjeen. Kun hän suurella ponnistuksella
vihdoinki oli saanut kirjeen päähän tavattua, tultiin siihen
päätökseen, että ruotsalaiset seisovat Rotnaby'n edustalla ja että
kaupunki välttämättä tarvitsi pikaista apua, varsinki kun vihollinen
oli voimakkaampi kuin edellisenä vuonna. Nimismies sivalti
ajattelevaisesti leukaansa ja päätti seuraavaisesti:

"Apua ja pikaista apua kirjottavat ne hyvät herrat. Jotta se on
tarpeen, ei suinkaan epäillä, mutta hankkia sitä on helpommin sanottu
kun tehty. Totta puhuen, emme nykyhetkenä voisi auttaa itseämmekään,
jos vihollinen ahdistaisi, ellei v. Holle tulisi pelastukseksemme.
Saadaan kuitenki lähettää sana hänelle. Jos ei hän tule, niin pesen
minä käteni ja Rotnaby'n kansa saapi puolustaa itseään, miten parhaiten
taitaa. Kaupungilla sitäpaitsi jo on moniaita joukkoja sotilaita ja
monta taisteluun kykenevää miestä; sillä ehkä on myöski useita
kenttävarustuksia, sekä vallia ja hautoja. Hyvästi seljittiin menneenä
vuonna ja luullakseni se voipi käydä laatuun tänäki vuonna."

Merimies kutsuttiin ylös ja nimismies näki hyväksi esitellä:

"Herrasi ovat vihollista vastaan pyytäneet apua ja sen he mielellään
saavat. Ensisti kuitenki täytyy meidän kertoa siitä v. Holle'lle
Åhus'iin, jolla on suuri sotavoima hallussaan. Koska sekä sinä että
hevosesi kaiketi vähän tarvitsette lepoa niin pitkän matkustuksen
jälkeen, niin voit viipyä siksi, kunnes vastaus on Åhus'ista
ennättänyt. Minä lähetän pikasanoman sinne ja kuuden tunnin kuluttua on
se oleva takaisin... Mutta se on tosi, poikani, minä olen unhottanut
kysyä, kenen se hevonen on, jolla ratsastit?"

Jens antoi yksinkertaisen kertomuksen seikkailuksestansa ruotsalaisen
kanssa, minkä hevosen hän Gottes Stue'sta lähtiessään oli anastanut, ja
kun hän sen oli lopettanut, sanoi nimismies laupiaalla äänellä: "hyvin
tehty, poikani! Sinähän olet muokattu ja karaistu sotilaaksi ja
semmoiseksi voit päästä, jos tahdot."

"Kiitän", vastasi nuori mies, "mutta minä olen merimies ja se ammatti
sopii minulle parahiten."

"Miten itse tahdot", lisäsi herra Werner. "Mutta koska olet itsesi
osoittanut hyväksi ja rohkeaksi tanskalaiseksi, tulee sinun myöski
saada jotaki kehoitukseksi. Kas tässä, ystäväni!" lisäsi hän ja laski
pari kultarahaa merimiehen käteen. "Ei mitään kiitosta. Mene nyt
palveliani luo odottamaan siksi, kunnes enemmän voin sinulle sanoa!"




VIII. Uhkaava pilvi alkaa purkautua.


Päivää jälkeen Jens'in matkustuksen ja kun ruotsalaiset täydellisesti
olivat leirinsä asettaneet Rotnaby'n edustalle sekä itäänpäin vievälle
tielle, nähtiin aikaiseen iltapuolella uhkea ratsastaja kalliissa
haarniskassa ja liehuvalla höyhentöyhtöisellä kypärillä telttien ja
leirin välissä. Joka paikassa tervehtivät häntä kunnioituksella siellä
täällä joukossa olevat sotilaat, joten selvästi voitiin havaita hänen
olevan ylhäisen herran. Se oli Ruotsin kuningas Erik XIV ikänsä
kukoistuksessa, eikä vielä vaipuneena taikaluuloisuuteen, mikä kerran
oli ryöstävä kruunun häneltä ja historiassa valmistava hänelle
surullisen muiston. Tosin hän jo monasti oli osoittanut hajannaista,
epävakaista ja epäluuloista mieltä, mutta ne ilmaukset menivät äkkiä
ylitse ja ne lait, joita hän hallitukseen astumisensa jälkeen antoi,
lupasivat tulevassa aiassa paljon hyvää.

Kuninkaan kulkiessa ratsain esiin, ympäröivät häntä sotaupsierit,
joilla useamalla oli kunnioitettu nimi. Siinä nähtiin Klaus
Kristerinpoika Horn, Yrjö Boye, Åke Pentinpoika Ferla ja Lasse von
Skara myös Lasse Vestgöteksi nimitetty, joka näinä päivinä oli suurella
miehuudella seurannut Ferlaa hänen taistellessa Knut Hardenberg'ia
vastaan. Siellä nähtiin myöski Suomen sotilaiden johtaja Antti
Niilonpoika, joka samassa tilaisuudessa myös oli urhoollisesti
puolustainnut, sekä useita aikanaan kuuluisia miehiä.

"Saas nähdä, mitä tanskalaiset tällä kertaa vastaavat meille", sanoi
kuningas Erik Klaus Kristerinpoialle, joka häntä lähinnä ratsasti. "He
ovat luultavasti huomanneet meidän lyöneen sillan puronsa yli siinä
paikkaa, missä vähimmin aavistivat; heidän pitäisi jo sen
miesosastomme, joka siitä on yli mennyt, huomaavan uhkaavaisena
kaupungin eteläpuolella ja luulisi sentähden heidän ajattelevan,
ennenkun täydellä todella tarjoavat meille kärkeä."

Tällä Erik tarkoitti uutta lähetystöä, jolla hän tänään toisen kerran
oli vaatinut Rotnaby'n asukkaita antautumaan.

"Teidän kuninkaallisen arvonne luvalla olen minä ihan toista mieltä",
lausui Klaus Kristerinpoika. "Tanskalaiset ovat epäilemättäki niin
säikähtyneet siitä kurjuudesta, joka viimeisinä päivinä on kohdannut
maamniehiänsä tämän ja Lyckö'n välillä, jotta heillä ei ole rohkeutta
antaa kaupunkia. Sitäpaitsi on heidän varsinaisella päälliköllään,
vanhalla Hoffman'illa, niin monta syntiä tunnollaan, jotta hän
viimeiseen saakka kokee estää kaupunkilaisia porttejansa avaamasta. Hän
hyvin muistaa, miten hän on puoltanut sekä Dacken'ia, Matti Carlson'ia
ja Kalle Bjur'ia, että useampia muita häiriön synnyttäjiä viimeisinä 20
vuotena, ja tietää, jotta semmoisesta seuraa hyvin ansaittu
rangaistus."

"Siinä saattaa hän olla oikeassaki", vastasi kuningas, "sillä
tietämätöntä on, josko se hirtehinen näpäyttämättä pääsee, kun
kaupungin meille antavat."

"Tuossa tulee armollisen kuninkaan sanansaattaja", jatkoi Åke
Pentinpoika Ferla. Todella nähtiinki ratsastaja täydessä vauhdissa
tulevan kaupungista päin. Kuningas Erik seisahtui seuroineen odottamaan
miestä, mikä pian ennätti paikalle. Hän astui hevoseltaan ja
alamaisesti lähestyi herraansa.

"Minkä sanan tuot meille?" kysyi hän äänellä ja silmäyksellä, kun jos
olisi ollut vihollinen edessään.

"Kuninkaallinen armonne", vastasi sanansaattaja, "tanskalaiset
pormestarinsa kautta tervehtävät teitä sillä, että he ovat Tanskan
kuninkaalle vannoneet valan ja sen he myös tahtovat pitää."

"Kuolema ja kirous niille koirille", huusi Erik vihassa ja katsoi
säihkyvin silmin ympäröiviinsä, jotka nyt olivat tulleet lukuisammiksi,
koska kaikki upsierit sekä osa miehistöstäki olivat kokoutuneet
kuulemaan, mitä lähettiläällä oli kerrottavana. "Mikä tästä on teidän
ajatuksenne?" jatkoi kuningas kääntyen miehiinsä. "Saavatko nuo
kurittamattomat pitää semmoista puhetta, ne kurjat juuttaat; voivatko
ruotsin miehet kärsiä sellaista pöyhkeilemistä?"

"Kuolema juuttaille!" kuulut joka taholta ja monta ilkkuvaa soimausta
kuultiin nyt. Miekat, kilvet ja keihäät kalskahtivat yhteen ja upsierit
kokoutuivat kuninkaan ympäri kilvoittelemaan päästäkseen taistelussa
etumaiseksi. Ivari Monpoika Stjernkors, Yrjö Trulsson, Klaus Krusell,
Yrjö Boye ja kuninkaan n.s. "mustat ja kiiltävät ratsastajat" ensiksi
tarjoutuivat kaikkien lippujen kanssa myrskyyn.

"Hiljaa, hiljaa, hyvät miehet", sanoi kuningas tyytyväisenä. "Me
kiitämme teitä ritarillisen käytöksenne edestä, mutta tehdäksemme
jokaiselle oikein ja valmistaaksemme jokaiselle tilaisuutta ansaita
kunniaa jota epäilemättä kaikki koetatte etsiä, tahdomme toisella
tavalla päättää, kutka ensin ottavat osaa rynnäkköön. Meidän tahtomme
on siis se, että jokaisesta lipullisesta otetaan ainoastaan
kaksikymmentä miestä ja sittemmin päätetään arvalla, kutka osakunnat
heidän kanssaan alkavat leikin. Kuusi semmoista katson olevan tarpeeksi
ja kun ne ovat valitut, tahdomme tarkemmin päättää, kuinka he
karkaukseen ovat jaettavat."

Kiirehdittiin sentähden heti toimeen. Sotilaat olivat pian jaetut ja
arpa lankesi niin että Gudmund Ollinpoiait, Pietari Monpoian, Lasse
Vestgöte'n, Longe Bengti'n, Pietari Ollinpoian ja Antti Erkinpoian
osakunnat tulisivat sotilaiden kanssa ensimäisiksi valloittajiksi. Nämä
joukot jaettiin niin, että Antti Erkinpoian ja Gudmund Ollinpoian
pitäisi hyökätä koillispuolelta, jotensaki siinä, missä Kodumskan
tehdas nyt on; näitä lähin Pippurimäkien tienoilta eli itäpuolelta piti
Lasse Vestgöten ja Pietari Monpoian hyökkäämän ja eteläpuolelta,
"Käpäspuun" -- joka jo sinä aikana kuroitti kolmirunkoansa -- tienoilta
tuli Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian tehdä parastaan.

Viimemainitulle seudulle oli tehty Rotnajoen pii silta, jonka yli oli
jo osa sotilaita mennyt päinvastaiselle rannalle, missä kaupungista oli
nähty heidän syöksyvän ympäri Bon, Nekkamäen ja niin aina
Sölvitsborg'in valtamaantielle asti. Ehkei kuningas Erik
personallisesti osaa ottanut taisteluun, mikä tämän jäljestä syntyi,
johti hän kuitenki suuremmaksi osaksi rynnäkköä, aina ratsullaan
ilmestyen sinne, missä havaitsi tarpeelliseksi jakaa käskyjä sekä
tarkastaaksensa, että ne myöski täytettiin.

Rotnaby oli sen aian vaatimusten mukaan hyvästi varustettu. Kolmelta
puolen eli pohjoisessa, lännessä ja etelässä oli se ympäröitty
Rotnajoelta pohjoispuolella paisuvine putouksineen ja neljännellä
puolen oli syvä hauta, minkä molemmat päät olivat joessa, joten
kaupunki joka puolelta oli veden sulkemana. Sisäpuolelta varjeltiin
sitä sitäpaitsi paalulaitoksella varustetulla vallilla, paitsi pientä
alaa lähellä putousta, missä virta väkevämmin syöksyi alas ja jyrkkä
louheke sen yläpuolella teki kaiken varustuksen tarpeettomaksi.

Longe Bengt'in ja Pietari Ollinpoian määräsi Erik ensin hyökkäykseen.
Se ala mikä heillä oli käytettävänä, oli ahdas kenttä vallin ja joen
välissä. Kuu heidän piti laajentaa hyökkäyslinjaa, saivat he muutamia
laukauksia "hakapyssyillä" varustetuilta sotilailta, jotka puolustivat
varustusta. Mutta kun heidän uhallaan kuitenki piti rynnätä vallille,
kaatuivat useammat peitettyihin kuoppiin, joita kaupunkilaiset päivää
ennen vihollisen tuloa olivat sinne tänne kaivaneet. Ylimalkaan tehtiin
rynnäkkö veltosti. Vaikka kuningas itse oli muistuttanut voimallisesti
hyökkäämään, vetäysivät kuitenkin Bengt ja Pietari Ollinpoika mitään
toimittamatta takaisin ja masentaaksensa vallilla olevia sotamiehiä
antoivat etäältä ampua heitä. Kuitenkaan ne eivät sanottavaa vahinkoa
kärsineet koska, samassa kun lau'aistiin, heittäysivät aioissa
paalurakennuksen taakse.

Kaupungin koilliskulmalla, missä tasangossa oli helpompi liikkua,
olivat sillä aikana sinne määrätyt miehet ruvenneet ryntäämään
vallihautoja vastaan. Joukko Smoland'in talonpoikia, mitkä olivat
armeijata seuranneet, voidakseen tavallansa olla säännöllisille
joukoille avuksi, olivat puolestaan koettaneet risukimpuilla täyttää
haudat ja olivat siten hyvän matkaa tällä hyödyllisellä alkutyöllä
päässeet eteenpäin, kun heidän vallilta hyvästi tähdätyn ja joka
silmänräpäyksessä kasvavan kiväritulen edestä täytyi vetäytyä takaisin.
Niille joukoille, mitkä olivat talonpoikia seuranneet, tuli kuninkaalta
käsky, että tekisivät urhoollisen hyökkäyksen kaupunkia vastaan, joka
tältä puolen luultavasti oli helpompi ottaa.

Nyt törmäsi Antti Erikinpoika voimallisesti joukollaan esiin, onnistui
päästä kaivoksen yli ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka oli
varustuksiensa takana ja myöski vastasi ankaroilla tiheillä
laukauksilla. Ruotsalaiset kulkivat kuitenki eteenpäin, tuota pikaa
päästen paaluvarustukselle saakka. Tämä oli rakettu paksuista
pelkoista, mitkä olivat lyödyt pystyyn niin tiheään, jotta muodostivat
muurin. Jokaisen pää oli terävä ja jokaisessa parissa oli niin suuri
aukko, jotta pari valpasta silmää siitä voi huomata, mitä toisella
puolella toimitettiin, sekä että siihen mahtui kivärin piippu. Tämän
varastuksen -- joka seisoi lähellä vallia -- takana näkivät ryntääjät
jalka-sotilaita, varustettuja osaksi hakapyssyillä osaksi keihäillä, ja
niiden välissä hyvästi varustettuja porvaria kirveillä ja miekoilla.

Useammat Antti Erikinpoian miehistä ryntäsivät valleilla seisovia
tanskalaisia vastaan ja surmasivat joitakuita keihäillä, sillä aikaa
kun muutamat kirveillä koettivat, josko pelkot paaluvarustuksessa
mahdollisesti antaisivat itseään siirtää pois paikoiltaan. Piiritetyt
kohtasivat heitä samoilla varustuksilla, vielä hyväkseen käyttäen
korkeammalla olevaa asemaansa. Kaksi sukkelinta ruotsalaista oli
kuitenki kyllin hurjapäisiä koettamaan kiivetä ylös korkeata
"stakettia", joksi he paaluriviä nimittivät, mutta keskellä yritystä
nakkasi eräs porvareista suuren kiven, joka sattui toisen päähän niin
hyvästi, että se tunnotonna putosi maahan.

Hänen kumppanillaan näytti olevan parempi menestys, sillä hän
oli saanut kädellään kiinni paalun kärkeen sekä löytänyt
epätasaisuuden, mihin voi jalkaansa turvata ja nyt rohkeasti uhkasi
pistovarustuksellaan lähellä olevia. Useammat vetäytyivät pois ja hän
luuli jo varmuudella voittavansa, kun äkkiä poisvetäytyneiden paikalle
ilmestyi kookas, harteva mies olkapäille rippuvalla mustalla tukalla.
Se oli Hannu Nörrum. Kiiltävä miekka välkkyi hänen oikeassa kädessään
ja se putosi musertavana nuolen nopeudella alas ruotsalaisen päähän,
joka seuraavassa silmänräpäyksessä hengetönnä vieri maahan. Tämän
mieshukan tähden vetäytyivät toiset takaisin ja niin oli ryntäys täksi
kertaa torjuttu.

Kuningas Erik, joka läheiseltä kukkulalta oli katsellut ryntäystä,
lähetti sanan Antti Erikinpoialle ja Bengt Gudmundinpoialle, etteivät
nyt enää tekisi koetusta. Kun hän hetken perästä kohtasi ne miehet,
selitti hän päätöksensä olevan, että vihollinen kaupungissa oli kovin
voimallinen, jotta ei voitaisi mitään täydellistä edistymistä toivoa,
ennenkuin joukot Lyckö'sta, jotka olivat tulossa, ennättäisivät.

"Odotetaan", sanoi kuningas, "siksi kunnes Roland saksalaisten kanssa
kenttätykkineen ja heittokoneineen ennättää tänne. Silloin tulee
juuttaille toinen leikki."




IX. Hirmupäivää vastainen yö.


Pimeys oli tullut. Rotnaby'n yli lepäsi yö jylhänä ja raskaana, sillä
ei kuu eikä tähdet levittäneet sille ystävällistä valoaan. Mutta mikä
vielä oli pahempi, itse kaupungin asujamissa, kumminki enemmistossä,
lepäsi surun kuorma ja tuskin vähinkään toivon säde valaisi
alakuloisia. Sillä, huolimatta siitä että päättyneenä päivänä oli
sangen vähän tappiota tullut, oli kuitenki todellaki alakuloisuus
vallitsevana tunteena. Ennen illan tuloa olivat jo ruotsalaiset
lakkauttaneet vihollisuudet, mutta kuitenki nähtiin läheisillä
kukkuloilla varustuksia, mitkä osoittivat, että kaupunkia aiottiin
polttaa. Kirkon lähellä olevalta mäeltä sekä tornista nähtiin
sotamiehien ja talonpoikain vierittävän suuria tervatynnyriä mäille,
sekä suuria joukkoja jotaki ainetta, mitä arveltiin tappuroiksi. Pimeän
tultua olivat mahtimiehet kuulleet pauhinaa tulevista sotilaista ja
vaunuista, joilla luultavasti oli kenttätykkiä sekä muuta sotatarvetta.
Pian leimusi ympäristöllä vahtitulet. Niitä oli Pippurimäellä, jyrkällä
töyräällä joen pohjoisrannalla, Taavetin kukkulalla ja Nekkamäellä. Ne
levittivät niin voimallista valoa kaupunkiin, että useassa paikassa
voitiin helposti tehtäviään toimitella.

Sotamiesten pitäessä huolta varsinaisesta mahdista, kävivät porvarit
vuorottain kotonaan nauttimassa hetken lepoa taikka lausumaan
kehoittavia sanoja vaimoilleen ja lapsilleen. Useammat vaimot kuitenki
juoksivat useasti kaupungilla, pienimmästäki kolinasta kuvaillen
vihollisen tuloa ja herättivät siten yhä enemmän pelkoa heikkoveristen
kesken, missä se jo muutenki suuressa määrässä vallitsi. Muori Inkerin
tuvassa ja tuvan ympärillä oli myöski kaiken yötä ihmisiä saamassa
tietoja, josko sille vanhalle akalle olisi mitään uusia ennustuksia
ilmestynyt kaupungin kohtalosta. Jokainen povaaja-akan sana otettiin
yhtä suurella luottamuksella vastaan kuin jos ne olisivat jumalallisen
profetan suusta lausutut.

"Te tutkitte minulta ennustuksia ja taivaan merkkejä, mutta miksi ette
itse tarkkaa niitä", sanoi Inkeri eräälle uteliaalle joukolle. "Niin,
sentähden, että olette pahuudessa ja ylpeydessä kietoutuneet syntisten
tavalliseen vakuutukseen, niin ett'ette näe ettekä kuule, mitä Jumala
teille ilmoittaa. Mutta jos todellaki tahdotte tietoa, niin ilmoitan
teille, mitä olen havainnut jos se voisi olla teidän vietellyille
sieluillenne joksiki parannukseksi. Tuskin on tuntia kulunut siitä, kun
taivaalla näin kaksi sotajoukkoa menevän vastakkain taisteluun. Toisen
joukon lippu oli valkea ja punainen kuin lumi veri, toisen oli musta
kuin tähdetön yö. Suurella vauhdilla törmäsivät he yhteen;  mutta
valkeanpunaista lippua kantava joukko lyötiin niinkuin ohra
viikahteelta. Oletteko nähneet sitä?" lopetti Inkeri lujalla
läpitunkevalla äänellä.

"Ei ei, sitä emme ole nähneet", kuultiin usean vaikeroiden sanovan.
"Jumala olkoon meille armollinen!"

"Niin Jumala olkoon teille armollinen, sanotte pian!" jatkoi Inkeri
ja lisäsi matalammalla äänellä ja nostaen kättään ikäänkuin
kuunnellakseen: "kuuletteko mitään? Ei -- minä jo näen muodostanne,
ett'ette kuule!... Minä kuulen selloin soittoa", jatkoi hän kuiskaten
melkeen suhisevalla äänellä, "Hiljaa, se soipi kun hautaamisessa!
Ettekö vieläkään kuule?"

"Kyllä, kyllä", huusivat niiskuttain moniaat vaimot ja sen jäljestä
olivat vielä useammat kuulevinaan selloin soittoa. Siten he peloittivat
toinen toistaan, ja kun Inkerin mökiltä lähdettiin, oltiin kuulevinaan
kaikenlaisia, joita ei toisissa mielentiloissa olisi voitu
ajatellakaan. Jos tuulen henki ryskäsi katoilla, oli se heti aseiden
kalsketta, jos tuuliaispää vinkui puissa, äänsi se liikutetulle
mielenkuvitukselle kuin kuolevaisen hätähuuto.

Kaikki olivat sinä sumuisena aikana vaikuttimena taikauskoisuudelle,
mikä suuremmaksi tahi vähemmäksi osaksi oli saatu katoliselta
papistolta. Ennakkoluuloista vapaisin voitiin lukea Hannu Nörrum ja
useampi hänen perheestään. Luultavasti oli siihen asesepän ammatti
myöski jotaki tehnyt sivistämällä vähemmin kestäväisissä mahdollisesti
sisällistä taipumusta selkeille ja hämmentäville mietteille. Eikä nyt
ollut ennakkoluuloihin aikaakaan, sillä yksi ja toinen tuli tänä yönä
asepajaan valitsemaan itselleen mukavan varustuksen huomispäivän
taistelua varten taikka parantamaan täyteen kuntoon edellisenä päivänä
vahingoittuneita. Hannulla oli suuri varasto sekä uusia että vanhoja
aseita. Suuri kammari verstaan sivulla oli seinät ympäriinsä semmoisia.
Ostaja sai olla vakuutettuna täällä kelvollista tavaraa löytävänsä,
koska pettämätön tarkkuus oli juuri huomattavin kohta Hannu Nörrum'in
luonnossa.

Monessa katsannossa melkein aseseppään oli hänen vaimonsa. Tässä
tilaisuudessa, missä kyllä sielun tyyneys tarkoin tarvittiin, voimme
sanoa hänen olleen itse levottomuuden. Tärkein tehtävänsä tuona päivänä
oli kätkeä kaikki arvollisimmat kapineet. Kukaan ei olisi hänenä sitä
ajatellutkaan, kun vihollinen seisoi oven edessä, mutta hän hyppäsi
edes-takaisin kaikissa nurkissa ja loukoissa muuttaen saman esineen
kolme neljä kertaa, löytämättä kyllin turvallista paikkaa. Ellen, jonka
piti olla hänen apunaan, voi tuskin olla miksikään hyödyksi, sillä mitä
hän toimitti, muutti heti äitipuolensa. Vielä hän sen ohessa juoksi
pienimmänki kolinan kuultuaan kadulle katsomaan, josko ruotsalaiset
tulivat ja silloin tällöin pisti itsensä asepajaanki ilman varsinaista
asiaa, pyörien siellä muutaman kerran ympäri ja taas samoten Ellen'in
luo.

Eräänä näistä tilaisuuksista kohtasi Märta muori Ellen'in istumassa
kädet helmalle vaipuneena niin syviin mietteisin, jotta ei huomannut
äitinsä tuloa.

"Mitä hyvänen aika sinä mietit, minä luulen, että istut ja nukut!"
huusi Hannu Nörrum'in huonekunnia, lyöden käsiään yhteen. "Jaa, niin se
on, kun vaan hetkeksikään poistuu, niin jää kaikki sikseen."

"En makaa, äiti", vastasi Ellen sävyisesti, "minä vaan istun ja mietin
jotaki."

"Mietit jotaki? Mitä enempi sinulla mahtaa olla miettimistä kuin
minullakaan, jolla on niin paljo hoitamista ja niin paljo vastattavana.
Se oli kaiketi Jens, luulen mä, joka taas oli esissä; mutta heitä pois
mielestäsi kaikki semmoiset ajatukset, sen neuvon minä annan. Jens on
mielipuoli, josta ei koskaan tule miestä, sitä olen aina sanonut ja
siinä pysyn."

"Jos ei Jens mihinkään kelpaisi", vastasi Ellen, "niin ei suinkaan isä
olisi häntä pormestarille esitellyt, eikä hän näin vaarallisina aikoina
olisi häntä pannut kirjettä viemään Sölvitsborg'iin."

"Että hän mielellään meni kirjeen kanssa ja ehkä sen perilleki on
vienyt, sen uskon, mutta et hän sieltä enää palaja, ennenkun kaikki
vaara on ohitse, sen saat nähdä."

"Älä sano, äiti, että Jens on pelkuri", vastasi Ellen elävämmästi. "Jos
ei hän tule takaisin, niin se tapahtuu ainoastaan sentähden, ettei hän
voi päästä viholliselta, joka seisoo kaupungin ympärillä."

"Niin se on aina hyvä, että voipi jotaki syyttää; mutta älä siinä seiso
ja kauemmin juttele, vaan tule auttamaan minua!"

Samallainen järjesteleminen pantiin taas toimeen, mutta ei vielä
pitkälle ennätetty jatkaa, ennenkun ovi äkkiä aukeni ja mieshenkilö
yhtä sukkelaan astui sisään, jääden silmänräpäykseksi ovensuuhun
seisomaan.

"Jens on täällä taas; katsokaapa, äiti, että Jens kuitenki tuli
takaisin!"

"No onko sinulla sotilaita sitte mukanasi nyt?" tiedusteli muori Märta
Jens'iltä.

"En ole lähetetty semmoisia tuomaankaan", vastasi hän. "Korkeintaan
minun toiveenani oli vaan viedä kirje Passberg'ille ja sen olen tehnyt,
tuoden myöski vastineen herra Hoffman'ille tänne."

"No tuleeko jotaki apua nyt sitte?" kysyi muori Märta.

"En ole lukenut kirjettä", vastasi Jens, "mutta siitä päättäen, mitä
Sölvitsborg'issa kuulin, niin ei liene paljo toivomista sieltäpäin."

"Herra Jumala, sittehän olemme kadotettu kaikki tyyni!" huusi muori
Märta. "Mitä sinulla sitten oli täällä tekemistä?"

"Mitä minulla oli täällä tekemistä?" toisti merimies, joka alkoi tulla
hyville mielin. "Olenhan sanonut, että minulla oli kirje takaisin
tuotava ja sen olen kelvollisesti täyttänyt. Isä Hannun luona olen
myöski jo ollut ja menen taaski saadakseni itselleni varustuksen, minä
niinkuin muutki. Mutta ensin tahdoin kurkistaa tänne; sillä tiesin
täällä olevan kumminki yhden, joka tahtoi nähdä minua."

"Tst!" kuiskasi Ellen, laskien kätensä hänen suulleen.

"Hyvästi nyt", sanoi Jens. "Minun täytyy mennä. Kukaan ei tiedä, kuinka
pian vihollinen on täällä, kuulin isä Hannun sanovan, ja on siis paras
olla varuillaan."

"Rakas Jens", sanoi Ellen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "ajattele,
jos emme enää kohtaisikaan toisiamme!"

"Oh", vastasi Jens kumminki näennäisellä tyyneydellä, "sen kyllä
teemme! Olihan vihollinen täällä mennä vuonnaki, vaan sai palata mitään
toimittamatta; samate saattaa hänen käydä tänäki vuonna. Sentähdenpä ei
tarvitse olla murheissaan. Kaikki on Jumalan kädessä."

Samassa tuli eräs Hannu Nörrum'in palvelia ja toi terveisiä, jotta
mestari tahtoi merimiehen kanssa puhua. Tämä siis sanoi lyhyet
jäähyväiset Ellen'ille ja Märta muorille ja kiirehti isä Hannun luo.

"Kas täällä", sanoi Nörrum, kun Jens oli tullut verstaasen, "olen
sinulle valinnut varustuksen, jonka luulen hyvin sopivan. On tosin,
niinkun näet, lyhyt miekka; mutta sinulle, joka olet enemmän notkea
kuin väkevä, luulen semmoisen olevan kaikkein mukavimman. Siinä on
sitäpaitsi ihmeen hyvä sointu."

Jens otti miekan ja teki sillä muutamia tyydyttäviä kirpauksia,
koettaakseen miten sitä parahiten voisi käyttää.

"Ja täällä", lisäsi aseseppä, "on sinulle keveä rynnäkkö-kypäri, jonka
pitäisi sopia päällesi."

"Siitä en huoli", vastasi merimies, "se on minulle sopimaton, enkä minä
pelkää kantaa tavallista lakkiani."

"Pelkuriksi en luulekaan sinua; mutta sitä voipi tarvita kaikkein
urhoollisin ja aseleikissä enemmänki kokenut, jos hän tulee
voimallisemman vihollisen ahdistamaksi."

"No, tahdon sitte koettaa", sanoi Jens tarkastellen kummallista
päähinettä. "Sieluni, luulen sen oikeen hyvin sopivan, eikä se
raskaskaan ole."

"Päälliseksi näytät oikein miehekkäältä", sanoi mestari Hannu, "ja jos
myöski semmoisena käyttäidät, niin tiedän sinulle palkinnon semmoisen,
jota pidät suuremmassa arvossa kuin mitään muuta."

"Minkä sitte?" kiirehti Jens kysymään.

"Jos et sitä itse voi sanoa, niin et ole sen arvoinenkaan", vastasi
aseseppä karkeasti.

Useampia vieraita miehiä astui nyt perättäin sisään, ja pian oli Hannu
Nörrum'ille kokoutunut useimmat kaupungin etevimmät porvarit, niiden
joukossa myöski ne, joita tulimme tuntemaan siinä tilaisuudessa, kun
Heikki Hoffman raastuvan edessä niin käskevällä vastauksella lähetti
kuningas Erikin ensimäisen lähettilään herransa luo.

Jokainen kysyi merimies Jens'iltä, mitä hän voi tietää Sölvitsborg'in
tai Åhus'in lähetystä koskevasta asiasta. Mutta hän ei voinut antaa
muuta selitystä kuin sen, että v. Hollen vastaus Passberg'in sanaan ei
antanut vähintäkään ainetta mihinkään toivoon. Sanansaattaja oli
Åhus'issa nähnyt ainoastaan muutamia sotilaita, jotka toimettomina
kuljeksivat ympäri, eivätkä ensinkään näyttäneet valmiilta asemastaan
luopumaan. Kun myöski nimismiehen kertomus Jens'ille, Sölvitsborg'in
heikosta varustuksesta ja avuttomuudesta tuli puheeksi, herätti se
kaikissa hämmästystä ja harmia.

"Se on suurien herrain tapa", sanoi Hannu Nörrum katkerasti. "Meidän
alhaisen väen kanssa menettelevät, miten tahtovat. Alamaistensa yli on
heillä täysi valta, jota, Jumala tietää, he tuskin oikeudella
harjoittavat. Jos metsästäjä raukka tulee korkeain miesten
jahti-tiluksille, niin voidaan hän laillisella oikeudella -- jota
pikemmin saattaa nimittää vääryydeksi -- hirttää lähimmäiseen puuhun,
taikka lähimmäisessä käräjäpaikassa silmänsä puhkaista. Niin, jos joku
meistä porvareista, jotka omistamme taloa ja tavaraa, tohtisi pitää
metsäkoiraa huviksensa ja hyödyksensä, elämän ja omaisuuden on hän
menettänyt. Nämä ja useampia muita oikeuksia ovat herrat itselleen
omistaneet; mutta mitkä ovat heidän velvollisuutensa? He eivät katso
itsellään semmoisia olevankaan, ei talonpoikaa, joka on maan sydän ja
mehu, eikä porvaria kohtaan, joka keinollisuudella ja ahkeruudella
hyödyttää heitä. Me saamme vaan murehtia veroista ja luopua kaikesta,
jota ne miehet yksinomaisesti tahtovat itselleen; mutta jos vihollinen
hyökkää maahan, uhkaa kaupunkejamme ja kyliämme murhalla, ryöstöllä ja
poltolla -- kuka auttaa meitä silloin? Luultavasti suuret herrat sen
tekevät? -- Ei, he istuvat silloin rauhallisesti umpinaisissa
linnoissaan, jokapäiväisillä pidoilla tuhlaten toisten huokauksia ja
hätää, ja me, miten parhaiten taidamme, saamme kokea suojella
itseämme."

"Se on tosi!" huusivat kaikki yhtä suuta. "Hannu Nörrum on puhunut
oikein. Suuret herrat ajattelevat ainoastaan itseään ja vallitsevat
sekä kuningasta, että kansaa ja maata."

"Olisi kuningas Kristian elänyt, hän jota nimitettiin tyranniksi, niin
olisi sekä porvarilla että talonpoialla parempi olo kuin nyt", lisäsi
Didrik teurastaja. "Hän tahtoi yhteiselle kansalle hyvää ja ainoastaan
rikkaruohoja hän tahtoi pois juurittaa. Sentähden menetti hän kruununsa
ja vapautensa. Sen sanon julkisesti, vaikka maksaisi pääni."

"Älkäämme siitä nyt puhuko", lisäsi Nörrum, "meidän aikamme ei myönnä
mitään pitkiä puheita siitä, mikä olisi ollut parasta; tässä ei ole
muuta tehtävänä kuin katsoa, miten itsemme ja kaupungin puolustus
parahiten voidaan toimittaa. -- Minä esittelen, että kaikki tänne
kokoutuneet viipymättä menemme herra Hoffman'in luo, itseltään saamaan
tietoja, jos muualta on apua odotettavana. Itse puolestani en nyt sitä
enää usko; mutta se on kuitenkin velvollisuutemme ja oikeutemme, luulen
ma, että saamme tietää, mitä nimismiehen kirje sisältää. Johtajamme
tulee sen meille omalla suullaan lausua."

"Sen neuvon hyväksyn minä", sanoi Olli kirjansitoja.

"Me samoin", lisäsivät muut, ja moniaan silmänräpäyksen perästä olivat
he valmiit menemään pormestarin luo. Matkalla, kun saivat tietää, mistä
oli kysymys, yhtyi heihin useita muitaki. Siten pian kokoutui suuri
väkijoukko Heikki Hoffman'in huoneen edustalle, jonne Nörrum ja pari
muuta porvaria menivät sisälle, kaikkein nimessä pyytämään
pormestarilta välttämättömiä selityksiä.

Vanha viisas herra koki aluksi eroittaa pois lähetystöä puoleksi
kieltämällä, mutta kun porvarit häntä lujemmin ahdistivat, täytyi hänen
vihdoin esiin tuoda Werner Passberg'in kirjeen, joka sisälti suuresti
epäillyttävän avun lupauksen ja melkein selvään osoitti, jotta
Rotnabyläiset saisivat itse puolustaida, miten parhaiten taisivat.

"Niin nyt olette kuulleet, mitä lääninherramme sanoo; hän hallitsee
meitä kaikkia ja minä puhdistan käteni tässä asiassa."

"Sillä mahdamme sangen vähän tulla autetuiksi", sanoi Hannu Nörrum
vakaalla äänellä; "parempi olisi, jos pormestari valmistaisi meille
tilaisuuden harjoitetun väen kanssa tehdä hyökkäys vihollista vastaan,
jolloin hän sitä vähemmin odottaa."

"Uloshyökkäystä", kertoi pormestari hämmästyksissä, "kuinka se voisi
tapahtua, koska vihollisella on, sen mukaan kuin tarkkaan, useampia
lipullisia väkeä kaupungin itäpuolella ja vahva varustus lähimmäisellä
kukkulalla."

"Minä olen niin ajatellut asian", lisäsi aseseppä, "että me porvarit
seuraamme sotamiesten turvissa. Me yhtä vähän kuin hekään väistyisimme
vanhasta Danneborg'in lipusta, kun näemme sitä vietävän meidän ja
maatamme häviötä tarkoittavaa vihollista vastaan. Meillä useammalla on
koto ja kartano, puoliso ja lapset, sekä muita rakkaita ystäviä, joita
emme tahtoisi vihollisen käsiin."

"Hyvin puhuttu, niinkuin oikean tanskalaisen tulee", lisäsi Heikki
Hoffman, "mutta puolustaa kotia ja kartanoa, sekä mitä rakkainta on,
sitä luulen paraiten tehtävän porttien sisäpuolella ja omalla
kynnyksellä, jos niin pitkälle tulee. Se ei ole ainoastaan minun
mieleni, vaan myöski niiden, joilla on komento kaupungin turvaksi
annettuin sotamiesten yli. He sanovat heillä olevan käskyn puolustaa
paikkaa, mutta ei siitä vetäytyä epätietoiseen taisteluun ja mennä
hyökkäämään ylivoimaa vastaan."

"Pelkurisuuden tavallista puhetapaa!" sanoi Hannu Nörrum harmistuneena.
"Vihollinen saattaa kyllä vähän olla meitä suurempi ollessaan yhteen
kokoutuneena; mutta kun hän on kaupungin ympäri hajoitettuna, miten
hämärän tultuaki, en katso ensinkään mahdottomaksi häntä hätyyttää sekä
saattaa hänelle tuntuvia tappioita. Polttakaamme ruotsalaisten joen yli
tekemä silta, joten saamme hyvän osan sotaväestä eroitetuksi muista
joukoista. Sitte voisimme vapaasti käydä kuningas Erikin varustusta
vastaan ja, jos onni on myötäinen, ehkä voisimme siitä osan valloittaa
ja kääntää sen itseänsä vastaan."

"Minä en koskaan voi myöntyä semmoisiin koetuksiin ja ne, joille on
kuninkaan väki uskottu, eivät sitä myöskään myönnä", selitti
pormestari; "eivät he enkä minäkään katso olevan oikeutta siihen!"

"Mutta onhan meillä kumminki vapaus ilman sotaväen apua tohtia henkemme
kaupungin edestä?" sanoi aseseppä kysyvällä silmäyksellä
seuralaisiinsa, jotka siihen myöntymällä nyökäyttivät, ja sitte
kaupungin johtajiin.

"Ei sitäkään käy tekeminen", sanoi Hoffman; "portit ovat suljetut ja
avaimet kädessäni."

"No hyvä, te ette tahdo kaupungin pelastusta ja teitä on ehkä käsketty
niin tekemään!" oli Hannu Nörrum'in vastaus. "Me olemme nyt voimaimme
mukaan tehneet, mutta vaikka emme ole onnistuneet saamaan
suostumustanne mielemme mukaan, emme kuitenkaan tahdo väistyä kohta
tapahtuvasta taistelusta."

Näin sanoen käänsi hän johtajille selkänsä palaten seuroineen
ulkopuolella olevien porvarein luo.




X. Syyskuun 4 päivä 1564.


Aamu oli vast'ikään alkanut koittaa, kun hiljaisuus, mikä vielä
Rotnaby'ssä ja sen ympäristöllä vallitsi, katkaistiin äänellä, mikä
muistutti jokaiselle ken sen kuuli, ettei nykyään eletty rauhan aikaa.
Ääni tuli ruotsalaisten varustuksissa olevista kanuunista, mitkä
alkoivat leikkiänsä pientä kaupunkia vastaan. Hehkuvia kuulia eli n.s.
heittopalloja vinkuen lensi läpi ilman ja putosi katoille, siellä
täällä sytyttäen paloja, mitkä kuitenki heti huomattiin ja
sammutettiin. Kun sitä oli hetken kestänyt, huomattiin koilliskulmalla
olevien ruotsalaisten valmistauvan rynnäkköön. Niistä Bengt
Gudmundinpoika osakuntansa etupäässä tunkeusi esiin.

Rynnäkkö tehtiin aivan samaan kohtaan kuin edellisenäki päivänä; mutta
samalla voimalla kuin silloinki otettiin sitä vastaan. Tanskalaiset
sotamiehet pyssyillään ja miekoillaan ja rajuimmat porvarit varustetut
kirveillä ja miekoilla seisoivat kuin elävä muuri valleilla, valmiina
heittämään vihollista takaisin taikka antamaan henkensä. Jälkimäisten
joukossa nähtiin Hannu Nörrum ja Staffan seppä, sekä merimies Jens ja
kaikki asesepän oppilaat. Näiden lisäksi olivat vielä Didrik
teurastaja, Bengt rajasuutari, Olli kirjansitoja ja Sören köysyri, sekä
etäämmällä heidän takanaan Jens leipuri ja Sven rihkamus.

Smolandin talonpoiat taaski alkoivat vallihaudan täyttämistä, joka
myöski heille onnistui, ehkä tanskalaisten kuulat useampia pakoittivat
ruohoa puremaan. Työnsä päätettyä vetäytyivät talonpoiat takaisin
jättäen jalkaväelle tilaa, mikä nyt suurempi-lukuisena ja mukavammin
kuin eilisessä hyökkäyksessä voi kulkea eteenpäin. Muutamat rohkeimmat
talonpoiat, jotka olivat varustetut piilukirveillä, seurasivat myöski
mukana ja olivat ensimäiset, jotka vihollisen tulesta huolimatta
hyökkäsivät paaluvarustukselle, missä jykevillä aseillaan rupesivat
katkomaan vahvoja pelkkoja, siten saadakseen aukon, josta sotaväen oli
helpompi päästä takana olevalle vallille. Tätä tärkeätä työtä
turvasivat tarkk'ampujat kuin myöski kolme Pippurimäellä, yläpuolella
nykyistä alkeisopiston kartanoa olevaa kenttätykkiä, joita Antti
Sivinpoika Rolamd oli tuonut yhtyessään edellisenä iltana parilla
osakunnalla sekä lipullisella saksalaisia tarkk'ampujia Ruotsin
armeijaan.

Yhä likemmäksi vallia tulivat Bengt Gudmundiupoian osastot. Itse kulki
hän kahden lipunkantajan kanssa etunenässä, ja väistymättä vinkuvia
kuulia taikka uhkaavia aseita karkasivat he paalulaitoksen aukkoon,
minkä smolantilaisten kirveet olivat valmistaneet. Kaikki kolme pitivät
tämän ohessa niin tasaista kulkua, että yhtä aikaa hyppäsivät
kaadettuin pelkkoin yli ja kohta asettivat jalkansa vallille. Useampia
laukauksia lähetettiin heitä vastaan ja toinen lipunkantaja kaatui
kuolleena maahan. Molempia toisia vastaan tähdättiin turhaan lujia
aseita; he poistivat uhkaavat miekat ja keihäät ja onnistuivat tunkeutua
kaupunkiin. Kohta askel askelelta seurasivat osakunnan muut miehet.

Ankarata oli se vastus, mikä heitä kohtasi; sotaväki taisteli
urhoollisesti, ja voimallisesti menivät useimmat porvaritkin eteenpäin.
Hannu Nörrum'in ja Didrik teurastajan lyöntien vaikutuksesta täytyi
usean ruotsalaisen purra ruohoa. Heidän vierellä pysyi myöski merimies
Jens, ehk'ei, tottumaton kun oli varuksien käytäntöön, voinut
harjautuneita sotilaita vastaan itselleen toimittaa sanottavasti suuria
etuja. Päinvastoin oli useasti henkensä arvevluttavasti uhattuna, mutta
neuvokkuuden ja notkeuden kautta hänen onnistui torjua kaikki häntä
vastaan aiotut lyönnit ja pistot, sen ohessa itse antaen yhdelle ja
toiselle vastustajalleen merkkiä, jota saivat kauan kantaa.

Kauemmin vastustaa ruotsalaisia tuli kuitenki mahdottomasti, varsinki
kun lisäksi Lasse Vestgöten ja Pehr Monpoian osastoin onnistui yli
vallin tunkeutua kaupunkiin, sekä niiden jäljessä useampia kuningas
Erikin miehiä, niin sotilaita kuin yhteistä kansaa, tuli samaa tietä
sisälle. Täytyi askel askelelta peräytyä.

Äkkiä kuitenki taistelu lakkasi. Pyhänristin kirkonkellot kutsuivat
Jumalanpalvelukseen ja niiden juhlallisesta äänestä heltyi
silmänräpäykseksi raivoisain sotilaiden sydämet niin, että molemmin
puolin jäätiin seisomaan ja pikaisella ristimerkillä annettiin
tiedoksi, että hetki oli kaikille rukoushetki. Ainoastaan silmänräpäys
kesti se tilaisuus. Seuraavassa riehui taistelu taas ja melkein
enennetyllä tulisuudella. Tappelussa tuli myöski käänne. Pippurimäen
korkeilta töyräiltä heitettiin ei ainoastaan kanuunain, vaan myöski
muita kuulia kaupunkiin. Tervalla voideltua triiviä lingottiin sisälle
ja tätä tehtiin ei ainoastaan ennenmainitusta paikasta, vaan myöski
Nekkamäeltä niin että vähän aian kuluessa oli kaupunki useammassa eri
osassa tulessa.

"Tuli on irti", kuului useammalta taholta kaduilla huuto, Kun se
ennätti niiden korviin, jotka koilliskulmalla vastustivat ruotsalaisten
hyökkäystä, hiipivät useammat helläsydämiset miehet tappelusta ja
kiirehtivät kotiinsa, siellä koettaakseen sammuttaa tulta, taikka
kumminki pelastaakseen, mitä kalliinta oli. Erinneiden joukossa oli
leipuri Jens ja Peteri rihkamus, joiden tappelusta poissa-olo ei tosin
paljoa vaikuttanut, koska he sangen veltosti siihen osaa ottivat,
niinkuin esim. jos joku lyönti piti tulla viholliselle, he tavallisesti
tähtäsivät toisten seljän takaa -- myöski tappelu-tapa. Tästä
huolimatta ei kuitenkaan tappelusta väistymisensä jossaki määrässä
ollut laimentamatta jäljellä olevain rohkeutta, mikä luvulleen
huomattavasti suurempaa vihollista vastaan kylläki olisi tarkoin
tarvittu.

Hannu Nörrum'ia vastaan, joka vielä hyvällä miekallaan -- omakätinen
mestariteos -- piti kaikki vastustajansa etäällä ja silloin tällöin
jakeli hyvästi tähdättyjä ja syvälle koskevia lyöntiä, teki eräs
ruotsalainen keihäällään äkillisen karkauksen -- karkaus, mikä oli sitä
vaarallisempi, kun se tuli sivusta asesepän huomaamatta. Terävän
keihään kärjen hyvin harjaantuneella kädellä tähdättynä Nörrum'in
kurkkua kohden pitäisi, ihmisellisen ajatuksen mukaan, antaa kuolettava
haava; mutta samassa kun sen kuolettavaisena piti kohdata maalinsa,
väistyi se äkkiä ja sen sijaan satutti ainoastaan ohimoa, vaan kuitenki
niin voimakkaasti, että aseseppä horjahti ja kaatui maahan. Keihäs,
näet, kohtasi miehen iskun, mikä sitä suisti toisella tavalla kuin
aiottu oli. Miekan käyttäjä heti ilmestyi kaatuneen ja kaatajan väliin
ja jälkimmäinen seisoi tässä silmänräpäyksessä kuin ukkosen lyömä. Se
ei ollut tavallinen taistelia, joka seisoi edessään -- se oli nuori
nainen viehättävällä kauneudella. Se oli Ellen, asesepän tytär, joka,
kypäri vapaasti riippuvien hiuksien päällä ja puettu keveään
rintahaarniskaan, lyhyt miekka kädessä hyökkäsi esiin.

"Nainen täällä", kuului useampia ääniä yhtaikaa, "pois hänen kanssaan!"

Nyt hyökkäsivät esiin useammalta taholta. Taisteliain läpi tunkeusi
myöski hurjalla voimalla nuori tanskalainen uhatulle avuksi. Se oli
merimies Jens, joka vasta tässä häiriössä huomasi, ken se taisteleva
nainen oli. Pelastaa häntä taikka kuolla oli ainoa ajatuksensa, mutta
sitä ei saanut toteuttaa; hän ei koskaan ennättänyt niin pitkälle,
jotta kätensä ja miekkansa olisi ollut miksikään hyväksi, sillä nyt
juuri tuli hänen ja sen väliin, jota etsi, joukko taistelevia
vihollisia ja niiden jäljessä seurasi yhä useampia, jotka ikäänkuin
valtaan päässyt virta tempasivat mukaansa kaikki, mitä eteen sattui.
Niiden edestä täytyi Jens'in väistyä, joten hän joutui kauas siitä,
missä vasta oli ollut.

Tanskalaiset pakenevat, ei kuitenkaan vastustamatta, ja ruotsalaiset
seuraavat heitä. Didrik teurastaja ja pari ystäväänsä vetäytyvät
tappelun kestäissä pois. Sören köysyri kaatuu, vaan samassa töytää
hänen sijaansa Pentti rajasuutari. Möllemäen yli suunnittavat useammat
tiensä torille. He toivoivat siltä suunnalta pääsevänsä Norresillan yli
tullakseen Sölvitsborg'in tielle ja siellä metsäseudulla löytää
pakopaikan.

Tämän tapahtuessa istuu joku osa väkeä kirkossa, jossa pappi
tavallisessa järjestyksessä pitää jumalanpalvelusta. Sykkivin sydämin
kuunnellaan hengellistä puhetta, mutta kuitenkin havaitaan Jumalan
huoneessa paljo turvallisempaa oloa kuin muualla. Sitäpaitsi ovat
temppelin portit suljetut, ja itse vihollisenki täytyy kunnioittaen
katsella sitä pyhää huonetta. Löytyyhän siellä ainoastaan elähtäneitä
ja lapsia sisällä!

Mutta pian nämä toivot pettävät. Erään kirkonportin edessä kuullaan
melua ja aseiden kalsketta. Kirveet sattuvat ovia vasten.

"Paetkaamme toisen oven kautta!" huutaa useampia ääniä, ja pian
väkijoukko syöksee sinnepäin. Pappi on ennättänyt ennen heitä
asehuoneesen ja tarttuen erääsen Danneborg'in lippuun astuu hän
joukkonsa etupäässä, kun ovet avataan, Osa varustuksia löytyy
asehuoneessa, vanhukset anastavat ne ja seuraten herransa kantapäillä
kiiruhtavat he kirkkomaalle. "Eläköön Danneborg!" huutaa pappi
kohottaissaan punaväristä lippua ja astuu ulos kirkosta. Ainoastaan
askel sen ulkopuolella -- ja hän kaatuu vihollisen kuulan kuolettamana.
Suurella valitushuudolla pakenee kirkkoväkeä eri haaroille; mutta
suurin osa seuraa sitä tietä, jota edelliset Möllemäeltä tulleet
olivat. Tunnoton vihollinen ei edes anna aseettomain mennä pois; ja ne
niiden joukossa, jotka eivät vielä olleet surmatut taikka haavoitetut,
joutuvat sinne päästyään vielä useamman päällekarkaajan uhriksi.
Itäinen kaupungin portti on jo tullut viholliselle avatuksi. Suurempi
osa kuningas Erikin väestä on hurjana vauhdissa hyökännyt Rotnabyhyn
siellä murhataksensa ja ryöstääksensä.

Voittohaluisille löytyy siellä paljo saalista, sillä asukkaat ovat niin
luottaneet avun lupauksiin, etteivät aioissa piilottaneet rahaansa
taikka kalleuksiaan. Kun nyt sen tahtovat tehdä, on se myöhäistä.

Kadut ja aukinaiset paikat, minne ei tuli vielä ollut ennättänyt,
suhisivat ruotsalaisista ja saksalaisista sotamiehistä ja
talonpoi'ista. Ken omaisuuttaan tahtoo puolustaa, saapi maksaa sen
hengellänsä. Siitä huolimatta kokevat kuitenki vielä harjoitetut
porvari-joukot estää vihollisen etenemistä ja niin paljon kun
mahdollista turvata avuttomia. Mitä kuitenkaan suurinkaan urhous voipi
kovin suurta ylivoimaa vastaan?

Taistelu muuttui rajattomaksi verilöylyksi; ei enää kuoleteta
ihmisellisellä tavalla -- jos muuten ihmiselliseksi nimitetään
vertaisensa kuolettaminen -- jokahinen ken tulee murhahimoisten tielle
surmataan. Ei ikää eikä sukupuolta armahdeta. Lapsenvuoteessa olevia
vaimoja pienineen kierretään niihin vaatteisin, joissa makaavat, ja
heitetään tuleen; lapset lävistetään keihäällä; ukkoja ja vanhoja
vaimoja vedellään tukasta pitkin katuja; on ikäänkuin joukko villejä
petoja olisi irti päästetty turvattomaan laumaan.

Sadottain ihmisiä, estettyinä Hvutsborg'iin vievältä sillalta, kokee
muulla tavalla itseään pelastaa. He epätoivossaan hyökkäävät sille
paikalle, missä joki on kapein ja matalin -- meidän päivinä nimitylle
Räätäli-virralle -- josta hengen vaaratta voipi päästä yli. Vihollinen
seuraa heitä sinneki.

Vielä täälläki vastustaa kaksi porvaria, ehkä kaupungissaki monessa
taistelussa ovat osaa ottaneet, mutta kuitenki saaneet pitää henkensä.
Ne ovat Didrik teurastaja ja Olli kirjansitoja. Nämä molemmat miehet
kokevat seuraajia pitää niin kaukana, jotta pakeniat voivat päästä
poies; mutta he kamppaileva tuolla kovin monta vastaan: -- voimat
väistyvät voimakkaammiltaki, ne väistyvät myöski heiltä. Kymmenittäin
kiiltävissä varustuksissa ryntää heidän päälleen joen töyräällä, mihin
ovat ottaneet asemansa. Kuitenki taistelevat yhä, ehkä vuotavilla
verihaavoilla. He horjahtavat ja kaatuvat syvyyteen. Vielä kuolemassaki
pitävät he sankariluonnettaan. -- Kun he vaipuvat aaltoihin, vetää kuki
vihollisen muassaan. Armahtamattomat viholliset kiertäyvät niin
toisiinsa kuin kaksi rakastavaista, mitkä pelkäävät toisensa
kadottavansa; -- se on vihan syleily kuoleman hetkellä. Kukaan ei heitä
eroita; pian vaipuvat he satain muiden kanssa syvyyteen.

Hävitystä jatketaan. Verta virtaa virroissa -- se punaa huoneiden
kynnykset; se punaa katukivet ja joen vedenki. Tulen liekit nousevat
leimuavina korkeuteen; vihuri valittaen sihisee puissa; vaikeroivia
naisia ja lapsia vaeltaa paikasta paikkaan ja verenhimoisia olentoja
ihmishaamussa seuraa heitä. Kuka armahtaa onnettomia -- kuka?




XI. Taistelun jäljestä.


Kuusien ja koivujen välissä seisoo vanha sammaltunut harjusmökki. Se
oli niin puiden varjoamana, jotta sitä tuskin huomattiin, ennenkun
oltiin aivan sen vieressä. Jotta tuvan asujamilla näinä vaarallisina
aikoina vielä oli katto päällänsä tuli heidän pääasiallisesti kiittää
tuvan asemaa. Sillä heidän asuntonsa ei muuten ollut kaukana sangen
vaarallisesta tiestä, missä vihollisjoukkoja jo oli parin viikon ajan
ollut näkyvissä ja missä he ryöstettyihin taikka poltettuihin taloihin
olivat jättäneet, jos ei juuri unhottumattomia, niin kumminki syvästi
koskevia muistoja.

Samana päivänä, kun Rotnaby kärsi surkean hävityksensä, nähtiin
mainitussa tuvassa vanhan akan askaroivan, silloin tällöin katkaisten
huoneellisia toimiaan äkillisellä ulosmenolla kuuntelemaan ja
katselemaan kiertelevälle jalkapolulle, mikä yhdisti asumuksen
valtatien kanssa. Viimeisellä kerralla, kun akka oli ulkona
vainuamassa, oli aurinko jo niin pitkälle kulkenut rataansa, että se
seutu, missä tupa oli, jo oli varjossa, ehkä vielä vastakkaista
laaksosivua sen säteet kirkkaasti valaisivat.

"Hm!" sanoi akka itsekseen, "Nyt viipyy hän kovin kauan; kun ei hän
vaan olisi sattunut vihollisen eteen."

Sitte meni hän taas toimiinsa. Muutamia minuuttia myöhemmin kuuli hän
äkkiä oven aukeavan, mikä häntä niin säikähdytti, jotta ei päässyt
paikastaan, mutta kuitenki taas pian tyyntyi nähtyään, että se oli
miehensä, joka tuli.

"Oh kun säikähdin", sanoi vanhus. "Oli hyvä että tulit, aloin jo käydä
levottomaksi, josko sinua joku onnettomuus olisi kohdannut.
Ruotsalainen saattaisi..."

"Hiljaa!" vastasi mies osoittaen ovelle.

Se avattiin uudestaan ja kaksi outoa henkilöä astui sisään. Toinen
heistä oli vanha ruotsalainen jääkeri, toinen nuori nainen, jota
jääkeri piti käsivarresta kiinni, kun jos olisi peljännyt sen menevän
matkaansa. Mitään semmoista ei kuitenkaan voinut tapahtua, sillä hänen
seuraajansa, tahi oikeammin sanoen vanki -- se oli nimittäin
tanskalainen nainen, jota hän kuljetti -- näytti niin hervottomalta,
että hän sangen vaikeasti olisi päässyt pakoon, jos silmänräpäykseksi
olisiki voinut piiloutua vahdiltaan. Että hän tänäpäivänä oli kokenut
kovaa kohtelua, nähtiin ei ainoastaan hermottomasta käynnistään vaan
myöski rikkinäisistä vaatteistaan ja rikkaina, tummina aaltoina olalle
valuvista hiuksistaan.

"Istuikse", sanoi jääkeri päästäen nyt vasta tytön käsivarren, jolloin
tämä vaipui äänettömänä penkille. "Kuulkaa vähän, hyvä väki!" jatkoi
hän sitte tuvan asukkaille, "antakaa meille jotaki syötävää, minä olen
näljissäni kuin susi, ja tyttö hetukka myöski jotaki, jotta hän ei
pakene, ennenkun jätän hänet tyköäni. Itse olen vanha pitämään
tämmöistä otusta, mutta olen luvannut vartioida häntä erään nuoren
herramme hyväksi; kiirehtikää sentähden hankkimaan mitä tarvitsemme."

Tämän puheen aikana kohotti tyttö uhkeasti päätään mitaten
ylenkatseellisella silmäyksellä puheliasta jääkeriä. Muori tuvassa
alkoi ottaa esiin mitä syötäväksi kelpaavata hänellä oli, jossa ei
ollut paljon valikoimista -- koko valmistus pysähtyi kauransekaiseen
leipään ja pariin kupilliseen maitoon.

"Eikö teillä ole läskiä taikka lihaa myöski?" kysyi ruotsalainen
kopeasti. "Rotnabyssä näin paljon hyvyyksiä ulkohuoneissa. Vahinko
vaan, että siellä oli niin kirotun kuuma, ettei ennättänyt kaikkia
mukaansa ottaa, mitä löysi!"

"Esille mitä teillä on ja se paikalla!"

Tässä silmänräpäyksessä aukeni taas ovi ja nuori näköjään ruotsalainen
jääkeri astui tupaan.

"Hyvää iltaa, kamraatti!" tervehti vanhempi jääkeri, joka odottaissaan
toisia virvoituksia oli asettunut sen ainoan pöydän ääreen, mikä
huoneessa oli.

"Kamraatti sinun kanssasi!" sanoi nuorempi, joka kantoi pukua, mikä
osoitti hänen olevan paremman kuin tavallisen jääkerin.

"Luulen ett'et ole ruotsalainen!" sanoi ensiksi tullut ja nousi pöydän
äärestä.

"Etkä sinä tanskalainen", sanoi toinen; "mutta älä siitä pidä huolta,
vaan puolusta itseäsi, jos voit!"

Näitä sanoessaan veti hän sivultaan lyhyen miekan ja ryntäsi vanhemman
jääkerin päälle, mikä myöski oli tarttunut aseisinsa, vaan liikkui niin
kömpelösti, jotta hän pian voitettiin ja syvällä haavalla kaulassa
kaatui laattialle.

"Jens!" huusi nyt nainen ja astui odottamattoman pelastajansa luo.

"Ellen!" sanoi tämä ja tahtoi hänen sulkea syliinsä, mutta lisäsi
samassa; "mitä -- luulen, ettei se ole Ellen! Onko se Ellen taikka
kuinka?"

"Ei, minä en ole Hannu Nörrum'in Ellen, jota tarkoitat", vastasi tyttö,
"mutta minä olen niinkuin hänki syntynyt Rotnabyssä ja useasti olemme
lapsena leikkineet yhdessä. Isäni on Olli kirjansitoja ja minä aina
olen ollut hyvin Ellen'in näköinen, erittäinki näinä viimeisinä
vuosina."

"Ah, nyt muistan!" sanoi merimies Jens -- sillä se oli hän -- "Sigrid
on nimesi. Mutta sano kohta, jos tiedät, missä Ellen on! Elääkö hän vai
onko hän kuollut?"

"Vielä puolen tuntia sitte näin hänen, kun yhdessä satamäärin vaimoin
ja lasten kanssa haalattiin meitä alas kaupungista", sanoi Sigrid
antaen kyyneleensä vapaasti juosta. "Meitä on kohdeltu ei ihmisinä vaan
sieluttomina eläiminä. Me olemme saaneet juosta hevosien välissä, ja
kun valitimme taikka pyysimme saada vettä virvoitukseksemme, on meitä
pakoitettu hosumisella ja lyönneillä eteenpäin."

"Olen kyllä sen nähnyt", sanoi Jens puristaen miekkansa kahvaa. "Minä
olen sivuteillä ja poluilla aina varhain iltapäivästä asti seurannut
vihollista sen palausmatkalla tännepäin; olen enemmän kuin yhden kerran
ollut valmis hyökkäämään esiin ja surmaamaan yhden ja toisen niistä
murhaajista, mutta en nähnyt missä Ellen oli. Sitten tulin tänne
Vedbyhyn ja kuulin, että suurimman osan sotaväkeä piti tiellä levätä
yönsä. Silloin sain nähdä sinut ja olin aivan vakuutettu, että sinä
olit Ellen. Minä näin jääkerin, joka tuossa makaa, vievän sinut pois
hevosellaan; Minä seurasin teitä vähän etäämmällä puiden suojassa ja
näin, kuinka sitte kohtasitte tämän talon vaarin, joka ohjasi teidät
tänne, ja minä seurasin samaa tietä. Mutta sano missä Ellen on, jotta
voin hänen pelastaa, ennenkun se on myöhäistä."

"Viimeksi hänen nähtyäni vietiin hän vaimo- ja lapsijoukon kanssa
eräälle parin ladon takana olevalle kartanolle ja moniaita sotamiehiä
asetettiin ulkopuolelle vahdiksi. Ladot ovat eteläpuolella aivan tien
vieressä ja ovat hyvin suuret."

"Kiitoksia, minä menen heti sinne koettamaan häntä saada vihollisen
kädestä."

"Älä heti mene", sanoi huoneen ukko, "se saattaa, nuori mies, maksaa
henkesi mitään aikaan saamatta. Näin valoisalla, kun vielä on, voit
pian tulla huomatuksi."

"Täällähän on jo hämärä", muistutti Jens, "ja ken tietää mitä voipi
hänelle tapahtua, jos minä viivyn."

"Täällä on, niinkuin sanoit, hämärä", jatkoi ukko; "mutta meillä täällä
metsässä on puolta tuntia aikaisemmin pimeä kuin aukealla kentällä."

"Minun pitää kaiketi sitte hetkinen viipyä. -- Mutta miten jääkerin
kanssa on, joka tuossa makaa?"

"Hän on kaikki nähtävänsä nähnyt maailmassa. Kuu tulee aivan pimeä,
heitän ruumiin virtaan."

"Oletteko vaan vakuutettu, että hän varmaan on kuollut?"

"Niin todella kun itse kerran olen menevä samaa tietä."

"Ah, rakas Jens", puhkesi nyt Sigrid sanomaan, "minne minä täältä
joudun? Minä en ole koskaan ollut näillä seuduin."

"Älä mene täältä tänä iltana, siksi olet sinä liian väsynyt. Vaari ja
muori kyllä antavat sinulle yösijaa ja sitten voit metsätietä koettaa
kotiapäin Rotnaby'hyn."

"Hän saa maata ylähällä luhdissa", sanoi akka, "sinne en luule
kenenkään menevän etsimään häntä, ja kun päivä tulee, tulee neuvo
myös."

"Mutta jos kotia tultuani isä ja äiti ei enää olekaan elossa, mitä
sitte otan eteeni?"

"Toivoaksemme parasta!" sanoi merimies lohdutellen, "täällä on monta,
joilla on yhtäsuuri taikka suurempiki murhe kuin sinulla. Ajattele vaan
heitä, jotka vielä ovat vihollisen kädessä, ja kiitä Jumalaa, että sinä
kumminki olet vapaa."

Sigrid vaikeni, mutta syvä huokaus pakotti esiin ahdistetusta
rinnastaan.

Jo oli pimeys niin pitkälle joutunut, että Jens katsoi olevan aian
sisällä alkaa vaarallista matkaansa ruotsalaisten leiriin.

"Se on vaarallinen yritys", arveli ukko, "ja Jumala antakoon onnistua,
niinkuin toivot."

"Ei mikään ole vaarallista kun ei vaan pelkää", arveli Jens. "Se on
vaarallisin kaikista. Ehkä olen nuori, olen jo nähnyt kuoleman silmäini
edessä enemmän kuin yhden kerran, mutta en sen edessä vaalennut."

"Ajattele, jos kuulisivat puheestasi, että olet ruotsalainen",
muistutti akka.

"Voin jotensaki kieleni suhteen selvitä, sillä olen useissa satamissa
tavannut ruotsalaisia merimiehiä, mutta ylipäätään en tarvitsekaan joka
sanaa huutaa, vaan puhua varovasti."

Tässä otti Jens jäähyväiset ja lähti tuvalta kiireesti metsäpolkua
myöten. Noin viidenkymmenen askeleen päässä tuvasta seisoi jääkerin
hevonen puuhun kiinnitettynä. Sen päästi hän ja astui satulaan,
ajaen ensi aluksi käyden alas maantielle, tarkoin punniten, miten
viisaimmin käyttäisi itseään leiriin tultuaan. Hänellä oli tuskin
puolenneljennestä matkaa Vedby'hyn ja monta minuuttia ei hän vielä
ollut ratsastanut, ennenkun kuuli pauhun ruotsalaisten leiripaikasta,
missä siellä täällä oli nuotioita tehty. Aukeilla kentillä Lyckö'n tien
varsilla löysi merimiehemme ruotsalaiset vielä liikkeellä. Niin oli
laita erittäinki jääkerien, mitkä toivat ladoista heiniä hevosilleen
sillä aikana, kun toiset tervehtivät palosta säilyneitä huoneita
hankkiakseen jotaki suun-avausta.

Suuren nuotiotulen ääressä, minkä ohitse Jens ajoi, näki hän koko
joukon sotamiehiä joukoissa, muutamat jo vaipuneina syvään uneen,
toiset taas puhuen hälisten taikka näytellen toverilleen ryöstettyjä
kapineita, harjoittaen niiden kanssa jo vaihtokauppaaki. Yksi oli
löytänyt muutamia sormuksia, toinen kalliita koristuksia: joku oli
saanut hienoa kangasta, joku taas tyhjensi kädelleen kukkaroa,
sisältävä pientä rahaa, minkä arvoa ei tuntenut, vaan josta pari meni
toverilleen läskipalasen edestä, jota hänen oli onnistunut löytää.
Eräässä joukossa kulki joitakuita nahkaleiliä, täytettyinä
tuntemattomalla viinilajilla, mies mieheltä, joista useampi kaatoi
hyvänmakuista juomaa hopeapikareihin, joita olivat siitä rikkaasta
kaupungista valloittaneet.

Merimies kiiruhti joutuisasti niiden voittojuoneiden vihollisten ohi,
ehkä hän kyllä mielellään olisi laittanut kuolettavaisen verilöylyn
niiden sekaan, jos vaan hänellä siihen olisi ollut tarpeeksi voimia.

Lähellä olevan Rödebyn kylään menevän tien viereen sitoi hän hevosensa
puuhun ja lähti painavilla askelilla eteläpuolelle tietä, missä Ellen,
Sigrid'in päätöksen mukaan piti löytymän toisten naisten joukossa.
Täällä kohtasi häntä yksi ja toinen ruotsalainen, joka hetken likemmin
häntä tarkasti, vaan ei välittänyt hänestä sen enempää, koska hän yhtä
vapaasti kuin ennenki astui eteenpäin. Vähäisen etsimisen perästä
onnistui nuoren tanskalaisemme löytää ne molemmat rakennukset, joiden
takana Ellen mahdollisesti löytyi. Hän kuuli kartanolta vaikeroivia
lapsia ja valittavia naisia ja meni vakavilla askelilla, mutta
voimallisesti tykyttävällä sydämmellä suoraan sen sotamiehen luo, joka
portin luona häntä lähinnä seisoi.

"Anna minun mennä tänne sisälle!" lausui hän hiljaa sotamiehelle.

"Hm, mitä siellä teet?" kysyi sotilas tarkkaan tarkastaen merimiestä.
"Minä en tiedä, minne kuulut."

"Kas tässä!" kuiskasi Jens ja pisti toisen Werner Passberg'iltä saadun
kultarahan miehen kouraan.

"Mistä on kysymys?" yhdistyi tähän toinenki sotumies, joka edellisen
kanssa teki koko vahdiston näillä seuduin.

"Hiljaa!" kuiskasi hän, joka oli kultarahan saanut, "se on eräs
nuorista aatelisjääkereistä, joka tahtoo mennä kartanolle vaimojen luo.
Hän antaa meille kultarahan juomarahaksi."

"Saanko nähdä?" sanoi toinen, mutta silmänsä suureni nähtyään kullan.

"Minä tulen kohta!" kuiskasi Jens miehille ja meni samalla estämättä
niiden ohitse kartanolle.

Se oli joka puolelta ympäri rakettu niin, että kaikki sen osat, mitkä
olivat huoneiden varjossa, olivat pilkko pimeässä. Vaimot ja lapset
makasivat tiheästi lähellä toisiaan, osa olkialustoilla, joita jotkut
armeliaat sotamiehet olivat heille heittäneet, mutta toiset paljaalla
maalla. Lapset ruikuttivat vilusta ja näljästä; äidit sulkivat
lohduttaen heitä rintoihinsa, missä ei sydän nyt tykyttänyt
tulevaisuuden toivosta. Nuori merimies oli tästä kurjuudesta hyvästi
liikutettuna ja hän kumartui alas yhden ja toisen puoleen, kuiskaten
lohdutuksen sanoja. Mutta useammat, kun kuulivat hänen olevan
maanmiehen, nousivat ylös katsomaan, kuka se oli, niin että Jens'in
täytyi varoittaa heitä menemään paikoilleen ja sitte pistäytyä pois,
jotta ei heidän varomattomuutensa tulisi huomatuksi.

"Ehkä tunnetutan itseni niillä merkeillä, joita ainoastaan hän
ymmärtää", ajatteli Jens ja alkoi heti hiljakseen viheltämään samaa
laulun säveltä, jota mereltä tultuaan Hannu Nörrum'in kartanolla oli
laulanut.

Kun hän oli sen viheltänyt, kuunteli hän kokeakseen, josko oli tullut
ymmärretyksi, mutta hän kuuli ainoastaan erään äänen kysyvän: "kuka se
on, joka viheltää?" ja se ei ollut Ellen'in ääni.

Hän teki vielä pari koetusta, ja vasta kun se kolmannen kerran
kerrottiin, kuuli hän nimensä puolikorkealla äänellä lausuttavan. Tällä
kertaa oli se Ellen'in ääni. He lähenivät toisiaan ja hän kuiskasi:

"Rohkeutta, Ellen, nyt tarvitaan sitä!"

"Minulla on kyllä rohkeutta", vastasi hän; "minä mielelläni kuolen
kanssasi."

"Ei, sinun pitää elää!" Näin sanoen vei hän hänen pihan portille, missä
sotamiehet vielä seisoivat paikallaan.

"Kas niin, tule nyt lapseni!" sanoi hän tässä Ellen'ille, joka
ikäänkuin vastahakoisesti näytti häntä seuraavan. "Tuossa, toverit!"
kuiskasi hän samassa sotamiehille ja ojensi heille toisen kultarahan,
mikä oli jäljellä. "Minä olen taas kohta täällä."

Sitten tulivat he huomaamatta tielle, jossa yksi ja toinen vastaan
tuleva sotamies kurkisti tytön silmiin, jolloin ei myöskään raakaa ivaa
säästetty. Hevonen tavattiin samalla paikalla, johon oli asetettu, ja
nyt tuli Jens'ille silmänräpäyksessä tehtäväksi heittää itsensä
satulaan ja myöski auttaa Ellen'iä siihen.

Merimiehemme antoi aluksi hevosen juosta aivan hiljaa, kääntyen heti
valtatielle, ja ratsasti pohjosta kohden Rödeby'tä vastaan. Vasta kun
hän oli ennättänyt kappaleen matkaa Vedby'stä, painoi hän korot kelpo
juoksijansa kylkeen ja antoi sen juosta vauhdissa eteenpäin. --

"Jääkäriä, mikä vei tytön, ei näykään", muistutti toinen
vahtisotamiehistä parin tunnin kuluttua.

"Tuskin hän koskaan tulee takaisin", vastasi toverinsa. "Minun tekee
mieli kaikki sisällä olevat päästää irti. Mitä joukko vaimoja ja lapsia
on meille tehnyt pahaa?"




XII. Auringon säde pilven raossa.


Ehkä oli syyskuun 5 päivä, paistoi aurinko kuitenki korkeimmallaan
ollessaan niin lämpimästi kun kesäkuussa. Metsässä, missä tammi levitti
viheriätä verhoaan matkustajan pään yli, tuntui isosti viileämmältä
kuin aukealla ja varjo, minkä tuuheat lehvät loivat, oli paremmin
hämärän kuin kirkkaan päivän kaltainen. Tämmöisessä varjoisassa
seudussa istui mainittuna aikana sammaltuneella kivellä vanhahko vaimo
levähtäen vaelluksestansa väsyneitä jäseniään. Mitä muuten heikkoihin
kasvoin juonteisin tuli, niin oli niillä enemmän miehen kuu naisen
muoto, samate kun tässä tilaisuudessa kokoon rutistetuilla huulillaki
lepäsi epäillyttävä muoto päättäväisyydestä ja viekkaudesta. Vieressään
oli hänellä likainen pussi, jota vastaan aluksi nojautui toinen käsi,
toisen levätessä paksulla nojasauvalla; mutta kun hän oli hetken
istunut, oikoili hän vähän itseään tarkasti tutkien ruohottunutta
tietä, joka läheisyydessä kierteli metsässä ja alkoi sen jäljestä avata
säkkiään. Päällimäisenä oli muutamia rääsyjä ja niiden välissä kappale
mustaa leipää; mutta pohjasta otti hän, varovasti tarkastellen
ympärilleen, hienoa näkyleipää ja sen jäljestä lihaa, läskiä ja
parhaimman makuista juustoa. Näillä herkkupaloilla alkoi akka
sammuttamaan nälkäänsä saaden samalla vähän elävämmän näön.

Mutta samalla hän kuuli tiellä kahden ihmisen äänen, jotka lähenivät
lähenemistään. Silmänräpäyksessä katosivat hienot ruoat säkkiin saaden
muutamia rääsyjä päälleen, jonka jälkeen akka otti kappaleen mustaa
leipää käteensä ja asetti itseään nojaavaan asentoon sauvaansa
vastaan. Nyt tulivat kulkiat näkyviin puiden välistä. He olivat tuskin
viidenkymmenen askeleen päässä lepäävästä matkustajattaresta, ja hän
havaitsi tulioissa nuoren varustetun miehen sivullaan vielä nuorempi
vaimo repaleissa vaatteissa. He huomasivat myöskin akan ja äkkiä häntä
läheten sanoi mies:

"Jumalan rauha, muori! Taidatte varmaan sanoa meille täällä oikean
tien." -- "Se tulee sen päälle, minne matka pitää", mumisi puhuteltu,
vastaamatta heidän silmäyksiäänkään.

"Aiomme Rotnabyhyn, mutta emme tarkkaan tiedä, missä nyt olemme."
Rotnaby'n nimen kuultuaan katsoi akka puhujata, mutta tuskin oli saanut
silmät hänehen, ennenkun hän äkkiä nousi ylös täyteen pituuteensa ja
elävästi lausui:

"Herra Jumalani, sehän on Hannu Nörrum'in tytär ja Staffan sedän
veljenpoika -- ettekö tunne minua?"

"Ei, en kumminkaan minä", vastasi nuori mies; "mutta kyllä olette
oikeen sanoneet, kutka me olemme."

"Minä myöskään ne ole varma, kuka olette", sanoi Ellen; "mutta teillä
on hyvin yhtäläinen muoto kuin Peteri rihkamuksella. Ehkä olette hänen
sisarensa."

"En, minä olen Peteri itse, vaikka olen tämmöisessä pu'ussa", vastasi
valevaimo; "hädällä ei ole lakia, ja jos ei minulla olisi ollut tätä
pukua, en luultavasti enää olisi elävien lu'ussa."

"Niin, nyt näen että olette Peteri itse", sanoi Ellen; "mutta sanokaa
minulle, oletteko kuulleet mitään isästäni! Tiedättekö, elääkö hän vai
onko hän kuollut."

"Ole rauhassa, lapseni, hän elää! Vanha Inkeri, joka on yksi paikalle
jääneistä ja joka keskellä tappelun pyörrettä kulki ympäri
vahingoittumatta, löysi hänet eräällä kartanolla lähellä kirkkoa. Hän
oli viholliselta saanut pahan haavan, mutta kuitenki kaikeksi onneksi
päässyt kartanolle, ollen hänellä vielä sen verran ymmärrystä ja
voimaa, että makasi portin taakse. Kuumassa tappelun kiihkossa ei
kukaan häntä havainnut, eikä kukaan sittemmin siitä köyhästä talosta
välittänyt. Mutta Inkeri löysi hänen tilassa, missä oli jo vähällä
verensä kuiviin juosta. Hän sitoi hänen haavansa, niin että jo yöllä,
kun lähdin kaupungista, nähtiin hänen olevan vaaratta."

Ellen kuunteli kyynelsilmin kauppamiehen sanoja; mutta saattajansa,
joka myöski oli syvästi liikutettuna, tarttui Peterin käteen ja pudisti
sitä, lausuen lämpimät kiitokset lohduttavasta kertomuksesta.

"Niin, Jumala olkoon kiitetty, että kumminki se kunnon mies elää!"
lisäsi Peteri rihkamus. "Muuten luulen, että kaikki ystäväni ovat
kaatuneet. Sinun setäsi, vanha Staffan, on myöski saanut mennä
parempaan maailmaan."

"Minä tiedän sen", sanoi merimies syvästi huoaten; "minä itse näin
hänen saavan kuoleman lyönnin, mutta hän kaatui kunnialla."

"Ja toinen parhaista ystävistäni", jatkoi rihkamakauppias vähän
hämillään siitä muistutuksesta, minkä Jens'in sanat sisältivät omasta
pelkurimaisuudestaan, "Jens leipurin näin omilla silmilläni hakattavan
palasiksi. Minun oli mahdoton päästä avuksensa, sillä vihollinen
hurjana virtana tunti vallillemme. Samassa sain myöski nähdä, miten
jotkut sotamiehet raastoivat molempia pormestariamme mukaansa, mutta
heidän seuraavaa kohtaloansa en tunne. Mutta se on tarpeetonta niistä
puhua. Kertokaa sen sijaan, miten te olette onnistuneet välttämään
vaaran, jotta nyt tässä olette."

Jens ja Ellen istautuivat kauppamiehen viereen. Edellinen kertoi, miten
hän tulisimmassa taistelussa eräällä kartanolla oli tavannut kuoliaaksi
ammutun ruotsalaisen sekä hoksannut sen keinon, että pukea sen
vaatteita päälleen niin paljon kuin ennättäisi. Siinä vaatteuksessa oli
hänen onnistunut päästä vihollisten läpi ulos kaupungista ja
vihollisten rakentamaa siltaa myöten yli joen, jonka jäljestä hän meni
läpi metsän joen suulle, missä veneellä taas souti ylitse toiselle
rannalle. Nähtyänsä lähellä olevalta mäeltä, että vihollinen oli
palausmatkalla, joukko vankia muassaan, meni hän läpi metsäin ja maiden
Lyckön tielle. Kuinka hän sitte oli etäämmällä seurannut vihollisen
liikkeitä ja miten hänen vihdoin onnistui löytää ja pelastaa Ellen,
tuli myöski kerrotuksi.

"No, mutta hevonen sitte, jonka otit ruotsalaiselta jääkeriltä, minne
sen olet pannut?" kysyi kauppamies elävästi kuultuaan koristelematonta
kertomusta.

"Sen tahdon kohta kertoa", sanoi Jens. "Me ratsastimme hyvällä
vauhdilla eteenpäin ja olimme ennättäneet kappaleen matkaa toiselle
puolelle erään myllyn..."

"Varmaanki Bubbetorppa", katkaisi Peteri kauppias, joka oli Blekingen
tarkkaan matkustanut.

"Se on mahdollista", jatkoi Jens; "minä en koskaan ennen ole ollut
niillä tienoin, tiesin ainoastaan, että tie meni Rödeby'hyn. Me olimme,
miten mainittiin, ratsastaneet vasta mainitun myllyn ohi, kun kappaleen
matkaa edessäpäin kuulin meluamista ja hevoskavioin kopinaa. Minä
pidätin hevosen ja kuulin silloin pari ruotsalaista kirousta. Heti
arvasin niiden olevan vihollisen ratsumiehiä, jotka palasivat
ryöstöretkeltä, ja hyppäsin sentähden Ellen'in kanssa alas hevoselta.
Kohta vasemmallamme oli metsäinen mäki ja annettuani hyvän läimäyksen
hevoselle, jotta se vauhdissa lähti tulevia vastaan, kiirehdimme me,
niin sukkelaan kuin pääsimme, mäkeä ylös. Ennenkun oikein pääsimme
ylöskään, kuulimme jo ajettavan sillan yli. Heti sen jäljestä
kohtasivat he irtonaisen hevosen ja sinä aikana, kun he pysähtyivät
sitä tarkastamaan, menimme me syvemmälle metsään, ja sen jäljestä emme
heistä enää mitään kuulleet."

"No entä sitte?"

"Niin sitten tulimme vihdoin erääsen torppaan, jossa levähdimme, ja
tänäpänä olemme kulkuamme jatkaneet ensin Fridlefstan kirkonkylään ja
sitte erääsen taloon, nimeltä Wong. Sieltä tulemme nyt, vaan emme ole
varmat, mitä tietä pääsisimme Rotnabyhyn."

"Pitäkää niin paljon kuin mahdollista länttä kohden, niin kyllä tulette
Kalleberg'aan tahi johonki muuhun taloon pohjoispuolella kaupunkia.
Älkää kuitenkaan kaupungissa kauan viipykö, vaan asettakaa niin, että
voitte saada Hannu Nörrum'in turvallisempaan paikkaan. Vihollinen on
varmaanki kulkenut länteen Sölvitsborg'ia kohden, mutta parin päivän
perästä voipi hän jälleen olla takaisin. Minä puoleltani en suinkaan
enää koskaan sinne tule, kun nyt minulta on kaikki ryöstetty."

Peteri kauppias oli ääneti siitä, että sangen raskaan säkkinsä pohjalla
oli sekä puhdasta rahaa, että muita kalleuksia hyvässä tallessa. "Minä
aion nyt Twing'iin, jossa on useita sukulaisiani ja jossa saan raastaa
itseäni eteenpäin, miten parhaite taidan."

"Ah", lisäsi Ellen siihen, "itseki häpeän, ett'en ennemmin kysynyt
mitään äidistäni, mutta sano nyt, eikö hänkään vielä elä!"

"Ajattelepas, se on enempi kuin tiedän", vastasi kauppias; "minä en
kuullut kenenkään hänestä mitään mainitsevan ja sitä paitsi on hän vaan
äitipuolenne."

"Mutta kuitenki äitini", sanoi Ellen.

Hetken levähdyksen ja keskustelun perästä sanoivat nuoret jäähyväiset
ja jatkoivat metsäkulkuaan länteenpäin.

Matkustajat pääsivät maalinsa päähän. Sitä tietä, mikä Kalleberg'asta
Rotnajoen itärantaa vei kaupunkiin, tulivat he sinne ja menivät sisälle
arviolta samasta kohdasta, mistä ruotsalaiset ensin olivat tiensä
raivanneet. Siellä näkivät he rappumais-seinäisen kirkon seisovan
muuttumattomana ylängöllään, mutta kun tulivat sen lähelle ja loivat
silmänsä laaksoon, missä varsinainen kaupunki oli kaksi päivää
sitte seisonut täydessä komeudessaan, näkivät he ainoastaan
epäjärjestyksellisen joukon raunioita. Useammassa paikassa leimusivat
liekit muinoin hupaisien kotien viimeisistä jäännöksistä; taivaalla
taas näkyi paksuja savupylväitä kiertelevän avaruuteen taikka tuulen
henkäyksestä sekautuen toisiinsa ja levittävän itseään, ikäänkuin
himmeä huntu hävitettyjen omaisuuksien yli.

Missä oli se asunto ollut, jossa he niin useasti olivat toisiansa
kohdanneet; missä oli heidän lapsuutensa koti seisonut? He eivät siitä
hävityksestä tarkoin paikkaa tunteneet; mutta jäljellä seisovan ahjon
korkeine tornineen arvasivat he olevan saman, mikä äskettäin oli
kuulunut tuolle suurelle asepajalle. Mutta missä löytyi hän itse, rakas
isä? Miten olivat niin kauan viipyneet häntä etsimästä?

Samassa tuli näkyviin vanha mies, haperoiden keppi kädessä --
ensimäinen ihmisolento, minkä olivat kaupungin vallien sisällä nähneet.
Se oli kaupungin haudankaivaja, -- elävä muistutus siitä elosta, minkä
se väsymätön viikatemies oli tehnyt, ja siitä kohtelusta, joka heitäki
kerran -- ehkä pianki -- saavuttaa. He menivät ukkoa vastaan; mutta
ennenkun ennättivät luoksensakaan, oli hän tuntenut Ellen'in ja huusi
hänelle: "Sinä etsit isääsi -- onnellinen sinä, hän elää vielä! Tule,
minä saatan sinut hänen luoksensa!"

Pienimmässä mökissä Möllenmäellä -- pari semmoista seisoi siellä vielä
jäljellä -- näki Ellen isänsä. Syvästi liikutettuina kohtasivat he
toisiansa. Hän ei ollut uskonut Ellen'in enää löytyvän elävien
joukossa, ja hämmästyksensä oli sentähden niin suuri, ettei pitkään
aikaan voinut saada sanaa huuliltaan. Sen jäljestä puhui hän selkeästi
ja pontevuudella, mikä osoitti, etteivät hänen voimansa vielä olleet
särkyneet. Myöskin Jens tervehti häntä ja hän likisti lämpimästi nuoren
miehen kättä.

Asesepän haava oli tosin syvä, mutta ei hengenvaarallinen; hän
vaurastui siitä voimattomuudesta, minkä verenjuoksu teki, ja paitsi
Inkerin hyvää hoitoa lisäsi vielä hänen pikaista parantumistaan se
odottamatoin onni, että jälleen sai takaisin sen, jota enin rakasti.
Ilolla on ihmeellinen voima parantamaan niin hyvin ruumiillisessa kuin
hengellisessäki sairaudessa.

Ellen sai nyt kertoa, miten hän oli väistänyt sen lähellä olleen
hengenvaaran, jolloin isä tempaistiin hänen sivultaan. Eräs
vihollisista oli aikonut lyödä hänet maahan, mutta toinen esti sen ja
oli sen sijaan raahannut hänen vankina ruotsalaisten leiriin, minne
sittemmin suurin osa kaupungin naisasujamista oli viety. Mitä hän ja
muut vangit Vedby'n matkalla olivat saaneet kokea, kertoi hän niin
lyhyesti kuin suinki, jotta ei liikuttaisi kovin paljon sairasta.

Kuu Ellen oli lakannut, tuli Jens'in vuoro. Kun hän oli lopettanut,
sanoi Hannu Nörrum liikutetulla äänellä:

"Sinä olet useassa tilaisuudessa osoittanut itsesi mieheksi ja olet
sentähden hyvän palkan ansainnut. Kalliimpi, minkä omistan, olkoon
sinun."

Jens tässä tarttui Ellen'in käteen, luoden kysyvän silmäyksen mestari
Hannuun.

"Aivan niin olen aikonut", sanoi aseseppä, "ja Jumala olkoon teille
armollinen lapseni! Sinulla vasta on ainoastaan kaksi tyhjää kättä,
mutta ei minullakaan ollut enempää, josta aloin. Se, jolla on pari
terveitä käsiä ja miehuullinen luonto, pääsee hyvin edes, jos vaan on
Jumala mielessään. Koska näen, että rakastat lastani ainoastaan itsensä
tähden, niin tahdon teille mainita, etten ole vielä aivan alastoin.
Minulla on saamisia sekä herroilta että muilta hyvinvoivilta ihmisiltä,
jotka eivät ole rauhattomuudesta sanottavasti kärsineet. Näillä
rahoilla tahdon alkaa ammattiani uudestaan; mutta tänne emme enää
pysähdy. Rotnaby ei tule koskaan samaksi kaupungiksi kuin on ollut, ja
täällä voimme milloin hyvänsä tavata vihollisemme. Jos ei hän tule tänä
vuonna, niin tulee hän tulevana, ja mitä apua on heiltä odotettavana,
jotka ovat asetetut turvaksemme, olemme näinä päivinä saaneet kokea. Me
menemme Malmö'hön, missä isäni harjoitti samaa ammattia kuin minäki ja
missä se on yhtä suuressa arvossa kuin täälläkin. Malmö on hyvä
kauppakaupunki, missä Jens helposti voipi saada ansiota, ja jos saan
elää jonkun vuoden ja on terveyttä sekä voimia, luulen pian voivani
auttaa tykö, jotta hän saa oman laivan kuljettaakseen."

Moniaita päiviä myöhemmin saatiin tarkkoja tietoja, että Klaus
Kristerinpoian komennossa oleva armeijan osa oli mennyt länteenpäin ja
Pohjois-Skonen läpi kulkenut Holland'iin, kuitenkin vasta sitte, kun
ensin oli ryöstänyt ja polttanut pienet kaupungin Sölvitsborg'in ja
Elleholm'in. Edellinen oli Werner Passberg'in pelon tähden tullut
jätetyksi vihollisille, sillä hän oli jo syyskuun 6 p. pannut tulen
linnaansa ja purjehtinut Malmö'hön, missä sekä hän että saksalainen
merirosvo Schwarzberg kuitenki eroitettiin virastaan.

Hannu Nörrum ei koskaan saanut täydellistä tietoa vaimonsa kohtalosta,
mutta luultiin hänen, koettaissaan pelastaa niin paljon kuin
mahdollista oli huoneen omaisuutta, tulleen sisälle poltetuksi.

Syyskuun lopulla jätti aseseppä omaisineen sen paikan, missä niin monta
onnellista vuotta oli elänyt. Eroaminen tapahtui syvällisellä surulla
ja kaipauksella.

"Se on raskasta täytyä jättää, mitä on pitänyt niin rakkaana", sanoi
mestari Hannu eronhetkellä; "ja sitä raskaampaa, kun omasta
huolimattomuudesta on siihen pakoitettu. Maan mahtavat, jotka olisivat
voineet veljinä elää, saattoivat taisteluja toisiansa vastaan. Mutta
minä näen auringon säteen pilven raossa: minä luulen sen päivän, joski
myöhään, tulevan, jolloin kansat, yhtä hyvästi kuin nyt vihaavat,
rakastavat toisiaan, ja sen tekevät sekä ilossa, että murheessa."

Loppu.






KUNINGAS KAARLO YHDEKSÄS JA VERMLANDILAINEN.

Syväpiirteitä Pehr Tuomaanpojalta.


Suom. --k. --e. --n.




1.


Ennen muinoin, noina "menneinä kultaisina aikoina", kun komeus, hienous
ja loiston halu ei läheskään niin suuri ollut, kuin nykyaikaan,
tapahtui usein, että kuninkaalliset henkilöt, tuntemattomina,
suurimmassa hiljaisuudessa matkustivat maansa lävitse, ja niillä
matkoillaan hankkivat luotettavampia tietoja maan asukasten
sisällisistä oloista: heidän tarpeistaan ja toiveistaan, kuin jos he
olisivat matkustaneet suurella komeudella ja loistavan seuran
ympäröiminä, niinkuin maan vallitsijat nykyaikaan tekevät. Yleensä on
tietty, kuinka kuningas Kaarlo Yhdestoista usein huvitteli itseänsä,
matkustellen, puettuna halpaan matkustaja-pukuun, ristiin rastiin
valtakunnassaan, niin myös, että hän näillä matkoillaan, tuntemattomana
kulkeissaan, sai tietoja monista tärkeistä seikoista, jotka muutoin
eivät olisi millään tavalla tulleet hänen korviinsa, samalla oli hän
myös tilaisuudessa palkitsemaan monta hyvää työtä ja rankaisemaan
kelvottomia, kansaa sortavia virkamiehiä. Samoin myös Kaarlo Yhdeksäs,
"talonpojan kuningas", joksi häntä nuo korkiat, kuningas Sigismundin
joukkoon kuuluvat herrat ylenkatseellisesti nimittivät, matkusti usein
maakunnissa tuntematoinna kaikilta muilta, kuin ani harvoilta
uskotuiltaan, jotka hän valitsi talonpoikais-säädystä ja joiden tykönä
hän majaili matkoilla ollessaan. Varsinkin silloin, kun hän oli
ainoastaan herttua ja sen vuoksi vapaampi, oli hän melkeen aina
mainituilla matkoilla; kansan muistissa, Länsi-götlandissa, Nerikessä
ja varsinkin Vermlandissa, onkin aina meidän aikoihin säilynyt monta
kertomusta siltä ajalta, joka olikin kentiesi onnellisin aika hänen
elämässään, vaikka hän sittemmin, niinkuin tiedämme, tuli kuninkaaksi
Ruotsissa. Kaarlo oli aina näillä matkoillaan mainion hyvällä tuulella,
eikä ylenkatsonut kuppia eikä kannua, ja voitti puoleensa niiden
sydämmet, joiden seuroihin hän sattui. Suuren isänsä Kustaa Vasan
historiasta oli hän oppinut, että talonpoikain uskollisuus ja
alttiiksi-antavaisuus on enimmiten luotettavampi, kuin noiden
valtioverkkoa kutovain herrain kauniit lupaukset ja valat, ja
kentiesi olikin aikomuksensa mainittujen seurustelemisiensa kautta
voittaa heidän suosionsa, jos hänen kerran piti nouseman Ruotsin
valtio-istuimelle. Jos tämä todella oli tarkoituksensa, näemme
historiasta, että hän tässä tapauksessa menetteli aivan taitavasti,
niin myös, ettei tätä aikaiseen voitettua rakkautta yleisö milloinkaan
häneltä kieltänyt niiden valtion-riitojen aikana, jotka sittemmin
nousivat, syystä, että kuningas Sigismundi oleskeli Puolassa,
hallituksestaan huolta pitämättä, ja sitten monasti, ehkä turhaan, koki
asevoimalla takaisin voittaa Ruotsissa menetettyä kruunuansa. Kaarlon
järkähtämätöin suosio isänsä maahan tuomaa Lutherin puhdasta oppia ja
sen tunnustajia kohtaan, hänen vilpitöin Jumalan pelkonsa, luonnon
laatunsa, lujuus ja ankara oikeuden tuntonsa lienevät myöskin paljon
auttaneet häntä yleisön suosion voittamisessa.

Oli kylmä talvi-ilta vuoden 1585 alussa. Pitkin erästä hyvin
auroitettua maantietä Vermlandissa kiiti tuimalla vauhdilla muuan
yksinkertainen matkareki, lihavan juoksian vetämänä, jonka ajaja,
seisoen takana reen jalaksilla, silloin tällöin kumartui ales
kuullaksensa, mitä reessä istuva, suureen sarkavaippaan kääritty
matkustaja hänelle puhui. Olivatpa nyt erään jyrkän mäen juurella,
jossa matsustavainen nousi kävelemään, tuossa kaksitarkoituksessa,
saadakseen kylmästä jähmettyneet jäsenensä sulamaan kävellessä, ja
helpoittaaksensa kyytihevosen ponnistusta vastamäessä. Kyytipoika,
vilkas nuorukainen, noin 18-vuotinen, seurasi kohta matkustajan
esimerkkiä ja molemmat astuskelivat nyt kovaan jäätyneellä lumella,
joka narskui heidän jalkainsa alla.

"Kuulepas, poikaseni", -- alkoi matkustaja, kiskoen jääpuikkoja
parrastaan, "tiedätkö sinä, josko täällä läheisyydessä olisi joku
tölli, jossa saisimme hetken lämmitellä? Sillä nyt on hiton lailla
kylmä."

"Tiedän kyllä", -- vastasi kyytipoika vihkeästi. -- "Meillä on
ainoastaan neljännes penikulmaa lähimpään vuorelaistaloon, ja siellä on
häät parhaillansa. Siellä voitten saada tuopin lämmintä oluttakin, jos
haluatten."

"Mutta minä en tunne asukkaita siellä, jonkatähden on kentiesi
sopimatoin mennä sinne keskellä hää-iloa?"

"Ei ollenkaan, hyvä herra! Vermlandilaisten pitoihin ovat kaikki
tervetulleet ja matkustajat varsinkin, sillä niiltä saavat he kuulla
uutisia."

"Noh, hyvä on", -- jatkoi matkustaja, "mennään sitte sinne vähäksi
aikaa." Näin puhuen olivat he päässeet mäen päälle, jossa
matkustavainen astui rekeen, kyytipoika nousi jalaksille, ja niin
mentiin tuimaa vauhtia pitkin liukasta maantietä alasmäkeä.

Pian huomasivat he vähän matkan päässä kirkkaan tulen leimun, joka,
illan hämärässä etäältä katsoen, näytti tulipalolle.

"Aja paremmin, tuolla on valkea irti", -- huusi matkustaja kiireisellä
äänellä.

"Ei hätääkään!" -- vastasi kyytipoika järkähtämättömällä vakavuudella.
-- "Näillä on vaan muutamia tervatynnyriä palamassa tuolla häätalon
pihalla, se on sellainen tapa täällä meillä. -- Mutta ilman sitä, kyllä
rusko juosta saa, jos niin tahdotte."

Läimähdys piiskalla antoi ruskon jaloille liukkaamman liikkeen ja
pianpa oltiinkin tuon muhkean talon pihassa, jonka omistaja oli yksi
varakkaista vuorelaistalonpojista. Vinkuvain viulujen ja rämisevien
klarinettien ääni suuresta rakennuksesta ilmaisi tanssin olevan
täydessä vauhdissa ja että häätuvassa oli iloa kattoon asti.
Matkustavainen hyppäsi ylös reestä, astuen suoraan suurta rakennusta
kohden, jonka portaita hän ylös nousi, jolla ajalla kyytipoika talutti
hevosen aidan viereen, levittäen huolellisesti loimen hänen selkäänsä,
puhuen samalla tyytyväisellä äänellä itsekseen:

"Eikö tuo ollut sukkelasti tehtynä sinulta, Lauri, että sait herrasi
tulemaan tänne. Totta Jumal' auta olikin se sukkelasti. Nyt saat nähdä,
että hän viipyy täällä koko yön, ja sinä saat hyppiä purpuria Liisan
kanssa siksi, kunnes päivä koittaa! Hyvästi ruskopoika siksi, kyllä
toimitan sinut talliin, kunhan vaan saan jonkun talon rengistä
käsiini." -- Näin puhellen jätti hän tyytymättömän ruskon, asettaen
askeleensa väen huoneisin pihan sivulla, josta hän valaistujen
akkuna-ruutujen läpi näki kirjavan joukon tanssissa pyörivän ja josta
iloinen hälinä sekautui soiton säveleihin. Hänen arvelunsa, että täällä
tapaisi osan nuorista, kävikin toteen.

Laurin astuessa sisään avaraan perheentupaan, oli tanssi täydessä
vauhdissa ja pian oli hänkin sekautunut sen hurmaavaan pyörteesen.
Liisakin, yksi vuorelaisen palveluspiioista, joka noin puolittain oli
Laurin morsian, oli tässä iloisessa joukossa, ja hänen kanssaan
hyppiessään unohti Lauri pian sekä matkustavaisen että ruskon.




2.


Matkustajamme, jonka äsken jätimme nousemaan portaita ylös isoon
rakennukseen, ei ollut kukaan muu kuin itse Kaarlo herttua, jonka
päähän tällä kertaa oli pistänyt tuntemattomana pistäytyä häävierasten
joukkoon, nähdäksensä heidän menojansa ja käytöstään täänlaisessa
tilaisuudessa.

Sentähden riisuikin hän päällysvaatteensa etuhuoneesen kenenkään
huomaamatta, pujahtaen sitten häähuoneesen, jossa hän istahti oven
nurkkaan, siellä katsellen ja tarkastellen edessään olevaa liikkuvaa
kuvaa.

Se olikin kuvaus täynnä terveyttä ja eloa, jota lystikseen sopi
katsella. Isäntä, Niilo Johanpoika, oli yksi Vermlandin varakkaampia
talonpoikia ja kaikki olikin talossa sen jälkeen. Tuo suuri häähuone
näytti aivan sen aikuiselta ritarisalilta. Seinät ja katto olivat
koristetut kirkkailla sota-aseilla kaikesta laadusta; huonekaluina
olivat korkeat nojatuolit, tammipöytä ja seinäkaappia, muutekki
mainitut koristetut taidollisilla leikkauksilla, jotka olivat
reunustetut kuusen- ja katajanoksa-kiehkuroilla. Sadottain palavia
vahakyntteliä ja leimuava tuli liedellä levittivät lumoavan valon tämän
yli.

Oven puolella huonetta kieppui nuoriso morsiusparin kanssa tuimassa
polskassa; mutta perän puolella, kunniasijalla pöydän takana, istui isä
itse, ympärillään joukko koiteltuja ystäviään. Oluthaarikko kulki
ahkeraan mies mieheltä, irroittaen kielen kannat, jotta sukkelat
kompasanat ja iloiset laulut heidän suustaan sekautui soittoon,
kiihoittaen mieliä ja ilahuttaen sekä nuoria että vanhoja.

Herttua istui pitkän aikaa nurkassaan nauttien raitista maan elämän
riemua, joka häntä ympäröi, mutta sitten huomasi isännän poika hänen ja
saattoi herttuan isänsä tykö, jolle hän sanoi olevansa matkustavainen
kauppias.

Isäntä vastaan otti herttuan ystävällisesti, pyytäen häntä istumaan
sivulleen ja juomaan pikarillisen olutta tahi simaa tervetuliaisiksi.
Se oli aivan niinkuin Kaarlo oli toivonut. Afzelius kertoo
Satukokoelmassaan hänestä muun muassa seuraavan:

"Kun vanha kuningas Kustaa matkusteli valtakunnassaan ja tuli johonkin
kestiin, oli hän aina iloinen ja leikillinen; mutta majapaikkansa
valitsi hän aatelisten eli korkeiden virkamiesten tykönä. Kaarlo sitä
vastoin luuli jo entisestään kyllin tuntevansa nuo suuret ja
korkia-arvoiset, ja valitsi sentähden kansan joukosta talonpojan ja
työmiehen seuratoverikseen, syystä, että niissä riippui maan voima ja
ydin, niin myös, että mainittu yleisö siihen aikaan enin kaipasi
hallituksen voimallisen käden suojaa niitä monia vastuksia ja
rasituksia vastaan, joita toimeentulonsa ja aatelisto heille tuottivat.
Rehellisen talonpojan matalassa majassa oli hän kuin kotonaan; heiltä
sai hän usein neuvoja ja ohjeita maakunnan vaurastumista edistäessään,
heidän seuroissaan oli hän aina iloinen, istuen usein oluthaarikon
ympärillä, leikkiä laskien, erinomattain Bergslagissa ja Vermlandissa
kuulu kerrottavan hänen matkoistaan ja tuskinpa löytynee yhtään tölliä,
sanoo eräs vanha aikakirjan kirjottaja, jossa ei löytyisi joku muisto
Kaarlo herttuasta."

Senlaisella mielellä ja mietteellä tekoinsa perusteina on myönnettävä,
että nuori herttua oli varsin tyytyväinen iloisen ja puuhaavan hääväen
seurassa. Ymmärtäväisten talonpoikain ja heidän kunnia-arvoisten
vaimojen kanssa joi hän olutta, leikkiä laskien sydämmensä pohjasta, ja
nuorison kanssa tanssi hän hurjemmin kuin kukaan heistä. Vieläpä hän
lahjoitti kauniille morsiamelle pienet kultavitjat ja piti hauskan
puheen nuoren parin kunniaksi. Sillä tavoin voitti hän kaikkein
suosion, ja kaikki yhdestä suusta kehuivat, että senlaista kauppiasta
ei oltu nähty kuuna päivänä. Isäntä pyysi häntä jäämään heille koko
pitojen ajaksi, jotka vielä kestäisivät kuitenkin kahdeksan päivää;
mutta siihen ei herttua myöntynyt, vaan kiitettyään heitä hiipi hän
ulos ovesta yhtä huomaamatta, kuin hän tullutkin oli.




3.


Sillä aikaa kuin Kaarlo yllä mainitulla tavalla huvitti itseään
suuressa häähuoneessa, teki Lauri samoin väen tuvassa. Hän tanssi
yhtämittaa leikkiä laskien sydänkäpynsä, kauniin Liisan kanssa; mutta
kun Liisa oli seudun sorein tyttö, oli Laurilla monta kilpakosiaa. Pian
olivat nämät, juopuneina voimallisesta hää-oluesta, alkaneet haastamaan
riitaa Laurin kanssa, jota seurasi tuima käsikahakka. Ja ennen kun
Lauri oikeen oivalsi, mistä kysymys oli, oli hän heitetty ulos tuvasta,
jossa hänen kadehtiansa alkoivat häntä armottomasti pieksemään.
Tietymätöintä on, miten Lauri paralle olisi käynyt tässä kahakassa, jos
ei samalla eräs sarkakauhtanaan puettu henkilö olisi saapunut paikalle.

Tullut huomasi silmänräpäyksessä asian laidan, ja tarttuen lähempänä
olevain pieksiäin kaulukseen, yhden yhdellä ja toisen toisella kädellä
heitti kauas luminietokseen. Yhdellainen voiman näytös uudistettiin
toisten kanssa, ja pian taisi Lauri, ehkä kelpolailla muohattuna,
auttajansa avulla nousta ylös.

Ilman että yksikään äsköisistä tappelioista olisi estänyt meidän
matkustavaista, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hän, talutti hän
Laurin reelle, johon hänen istumaan pakotti, peitellen sitten
vaipoillaan; sen tehtyä päästi matkustavainen hevosen aidasta, nousi
sitten itse jalaksille ja muutaman minuutin kuluttua olivat he poissa
meluavasta hää-talosta. Miehet töllistelivät heidän jälkeensä
koettamattakaan estää heidän lähtöänsä, sillä oudon käsissä oli
senlainen voima, että miehet huomasivat parhaaksi olla siivolla ja
ääneti.

Maantielle päästyään kysyi matkustavainen: "Oletko pahastikin piesty,
poikani?"

"Ei hätääkään!" -- vastasi Lauri, joka, vaikka olikin puolikuoliaana,
häpesi sanoa suoraan. -- "Mutta jos ne ryökäleet olisivat vielä hetken
saaneet pitää päälle, niin olisipa tainnut henki-siippana hangelle
jäädä."

"Kuinka pitkältä on vielä ensimmäiseen hevosmuutto-paikkaan?"

"Ei täyteen penikulmaa. Antakaa ruskon ravata vaan."

Keli oli hyvä ja rusko tarpeeksi levättyään juoksi hyvää vauhtia. Pian
päästiin perille hevosmuutto-paikkaan, jossa yksi mies otti hevosen
hoitoonsa, matkustavaisen viedessä Laurin mukanaan sisälle vierasten
huoneesen, jossa leimuava tuli takassa tervehti matkustavaisiamme.

Niin pian kun toinen hevonen oli reen eteen muutettu ja nähtyään, ettei
piestyn kyytimiehen henki vaarassa ollut, valmistausi matkustavainen
lähtemään. Ennen lähtöään luki hän kyytirahan, antaen nuorukaisen
käteen.

Mutta Lauri antoi nöyrällä kumarruksella rahat takaisin, sanoen:

"Isäntäni sanoi minulle salavihkaan, että se oli itse Kaarlo herttua,
jota sain kunnian kyyditä, ja kielsi minua ottamasta rahaa niin hyvältä
herralta."

Kaarlo tunsi itsensä liikutetuksi tästä yksinkertaisesta suosion
osoituksesta, joka osoitti kansan suosiota häntä kohtaan. Ääneti pisti
hän rahat takaisin tukevaan nahkakukkaroonsa, ottaen sen sijaan
kultarahan, jonka hän tarjosi Laurille, sanoen:

"Minä olen iloinen ja ylpeä Vermlandilaisten kauniista rakkauden
osoituksesta kohtaani. Kun en saa maksaa kyytirahaa, niin annan tämän
rahan sinulle juomarahaksi."

Lauri kumarsi uudelleen nöyrästi, mutta kieltävästi, sanoen päättävällä
äänellä:

"Ei milloinkaan, teidän korkea arvonne! Te olette pelastanut minun
henkeni, jonka tähden olen teille ikuisessa kiitollisuusvelassa."

"Olkoon niinkuin tahdot sitte, itsepäinen poika", vastasi herttua
hyväntahtoisesti. "Kentiesi tapaamme vielä kerran toisemme. Hyvästi!"




4.


Tässä ei ole tilaisuutta kertoa kaikkia niitä vaikeuksia, jotka Kaarlo
herttualla valtionhoitajana, kuningas Sigismundin Puolassa ollessa,
olivat voitettavina, ylläpitäessään lakia ja järjestystä maassa. Se on
tunnettu, että suurin osa ylhäisistä aatelisherroista salaisuudessa,
enemmin tahi vähemmin puolusti tuota heikkoa ja saamatointa
Sigismundia, jonka valtikan suojassa he toivoivat tulevina aikoina
saada vapaammin omia valtahimoisia tuumiansa toimeen panna; jonka
tähden he, joukottain maahan muuttaneiden, "Jesuiti" nimisien munkkien
kautta koettivat poistaa yleisön luottamusta valtiohoitajaan, joka
kuvattiin mitä hirmuisemmaksi, verihimoiseksi mieheksi, jonka tarkoitus
muka oli maan ja kansan vaino ja jonka hallituksen aikana rauhaa eli
lepoa ei ollut odottaminenkaan. Ja kun me sen lisäksi tiedämme, että
herttua aina nuoruudestaan saakka oli kokenut ja todella voittanutkin
monen kansanmiehen suosion ja sydämmen, niin myös että kaikki kujeet
sentähden raukesivat turhaan, muutamme, ilman muuta puhumatta
valtakunnan sisällisistä oloista tällä rauhattomalla ajalla, näyttämön
tälle pienelle kynäpiirrokselle, tuollen kauniille Kankijoelle, jossa
kuuluisa Kankijoen kahakka, tuo muistettava tappelu tapeltiin, jonka
kautta kuningas Sigismundin valta Ruotsissa ainaiseksi murrettiin ja
jonka kautta puhdas evankeliumin oppi voitti pysyvän sijan maassa.

Ennen tappelua käski Kaarlo herttua kaikki sotaväkensä tappelukentällä
langeta polvilleen rukoilemaan, ottaen itse, joukkojen ylipäällikön
läsnä ollessa, Jumalan todistajakseen, että se ei ollut kunnian
himosta, vaan maakunnan hyväksi ja evankeliumin puhtaan opin tähden,
kun hän tarttui aseihin kuningastaan ja omia hurmaantuneita
kansaveljiään vastaan. Sen jälkeen, antaen asiansa korkeimman käsiin,
nousi hän tulisen sotakonkarinsa selkään asettuen vastustamaan päälle
ryntääviä Puolan sotajoukkoja.

Kohta riehui tappelu tuimalla kiivaudella. Joka paikassa, missä tappelu
oli tuimin, nähtiin herttuan korkea vartalo tulisen ratsunsa seljässä,
elähyttäen ja innostuttaen sotilaitaan, itsekin jakeli hän väkevällä
kädellään tuimia lyöntiä. Alussa olivat kuninkaalliset voiton päällä,
mutta pianpa kääntyi onni herttuan puolelle, ja hänen tarkka silmänsä
huomasi ilolla, että kauan ei viipyisi, ennenkö suuri Puolan sotajoukko
kokonaan olisi lyöty.

Myötäkäymisestä innostuneena oli herttua pienen joukon kanssa murtanut
itsensä läpi Puolalaisten eturivin ja silmänräpäyksessä näki hän
itsensä ympäri piiritetyksi vihollisilta. Hänen korkea vartalonsa
saattoi hänen pian tunnetuksi vihollisilta ja monta miekan lyömää
tähdättiin hänen päätänsä kohden. Pian olisikin hänen täytynyt vaipua
ylivoiman alle, jos ei juuri samalla hetkellä eräs leveähartiainen
talonpoika, varustettuna hirmuisen suurella lyömämiekalla, olisi
rynnännyt vihollisen päälle, ja antanut heille niin paljon tekemistä,
että herttuan onnistui päästä pakoon omain miestensä turviin.

Herttua luuli tuntevansa miehen, vaikka ei muistanut, missä hän hänen
olisi nähnyt, kuitenkin päätti hän tappelun loputtua ottaa selon
asiasta.

Siinä aikomuksessa antoi hän kutsua tykönsä, sittenkun taistelu oli
loppunut ja voitto oli täydellinen, tuon jättiläis-muotoisen
talonpojan, jota hänen täydellä syyllä sopi sanoa henkensä
pelastajaksi. Pian seisoikin tämä hallitsiansa edessä, joka katseli
häntä suurella mielisuosiolla.

"Sinä olet pelastanut minun henkeni tänä päivänä, reipas poika", --
sanoi herttua ojentaen hänelle kätensä. -- "Kiitos siitä sinulle,
ystäväni!"

"Teidän korkeutenne, minä maksoin vaan vanhan velkani teille", --
vastasi puhuteltu koristelematta.

"Mitä sinä tarkoitat, ystäväni?" kysyi herttua ymmärtämättä, mitä
sotilas tarkoitti.

"Minä tarkoitan vaan, että teidän korkeutenne kerran, monta vuotta
sitten, pelasti minun henkeni, mutta sen asian näytte unhottaneen, minä
huomaan."

"Kuinka sen voin ymmärtää?" kysyi herttua vielä enemmän kummastellen.

"Eikö teidän korkeutenne muista, että te kerran pelastitte,
Vermlandissa matkustaessanne, nuoren kyytipojan hengen, kun hän oltiin
kuoliaaksi hakkaamaisillaan muutamassa häätalossa?"

"Niin oikeen, nyt minä muistan! Oletko sinä se sama, joka minua
kyyditsi sillä kertaa ja joka niin pahasti piestiin kilpakosioiltasi?"

"Olen, totta Jumal' auta, minä sama Lauri, teidän korkeutenne! Ja sillä
tavoin on se vaan vanha velkani teille, jonka tänä päivänä onnistuin
maksaa."

"Ei niin poikani", sanoi herttua sydämmellisesti pudistaen vielä kerran
pelastajansa kättä. -- "Kas tässä", -- lisäsi hän kurottaen hänelle
täyden rahakukkaron, "ota tämä pieneksi palkinnoksi kauniista ja
urhoollisesta työstäsi."

"Ei milloinkaan, teidän kunnianne! Silloinpa olisin suurin lurjus, mitä
maa päällänsä kantaa, jos ottaisin maksun siitä, että olen tehnyt
velvollisuuteni."

"Yhtä itsepäinen kuin ennenkin, luulen minä", keskeytti herttua,
hymyillen. -- "Mutta sama se, minä teen sinun sen sijaan
ratsumestariksi."

"Kas siitä kiitän minä teidän arvoanne! Minä olen tänä päivänä saanut
kahta suuremman halun sota-ammattiin", -- vastasi tuo entinen
kyytipoika riemuiten. "Ja kas silloin minä heti nain Liisani", lisäsi
hän kyyneleet silmissä.

"Tee niin, poikani; huomenlahjasta pidän minä huolen. Ja nyt hyvästi
siksi; sinä saat pian kuulla minusta."

Että herttua piti puheensa, lienee tarpeetoin mainita. Tuon nuoren
ratsumestarin pulskeissa häissä nähtiin herttua ja monta ylhäistä
herraa hänen seurassaan. Lauri korotettiin sittemmin aatelissäätyyn --
ja tässä loppuu meidän pieni kertomuksemme Kaarlo Yhdeksännestä ja
Vermlandilaisesta.








End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja ja Kertomuksia III, by Various

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51279 ***