*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52313 ***

IHMISPETO

Siveysromaani


Kirj.

EMILE ZOLA


Suomentanut Wikki Ilmoni

Alkuperäinen nimi: La Bête Humaine




Porissa,
Otto Andersin
1906.

Otto Andersin'in kirjapainossa.






I.


Roubaud astui huoneeseen ja laski pöydälle leipäkakun, piirakkaan ja
pullon valkoista viiniä. Mutta Victoire eukko lienee aamulla, ennen
kun läksi vartiopaikalleen, pannut liian paljon hiiliä kamiiniin,
sillä täällä oli tukahduttavan kuuma, minkä vuoksi hän avasi akkunan,
nojausi akkunanpuitteeseen ja kurkisti ulos.

Se oli Amsterdaminkadun varrella, viimeinen talo oikealla, johon
Länsiradan yhtiö oli majoittanut osan henkilökunnastaan. Akkuna,
jonka ääressä hän seisoi, oli kulma-akkuna kolmannessa kerroksessa,
ja kun se oli ratapihalle päin, mikä muodosti suuren koverruksen
Quartier de l'Europeen, oli siitä lavea näköala yli näköpiirin, joka
tänä iltapäivänä kosteine ja haaleine, auringonsäteiden lävistämine
harmaine helmikuuntaivaineen näytti vielä tavallista suuremmalta.

Hänen edessään häämöitti hämäränä ja epäselvänä Rue de Romen
varrella oleva huonerivi. Vasemmalla avautuivat rautatiehallit
jättiläismäisine pylväineen ja savun mustaamine ruutuineen.

Roubaud seurasi hetkisen mielenkiinnolla elämää ja liikettä tuolla
alhaalla olevalla ratapihalla ja vertasi sitä ratapihaansa Havressa,
jossa hän oli ollut alipäällikkönä. Joka kerta, kun hän täten
joutui viettämään päivän Pariisissa ja meni majailemaan Victoire
eukon luo, vaati virkansa hänet jälleen työhön. Hän oli juuri
lähtemäisillään akkunan luota, kun ääni huusi häntä, minkä vuoksi
hän astui balkongille. Neljännen kerroksen akkunassa hän äkkäsi
nuoren, kolmannellakymmenennellä ikävuodellaan olevan miehen, Henri
Danvergnen, joka oli ylikonduktööri ja asui siellä isänsä, joka oli
yliapulaisena kaukoliikenteessä, ja molempien sisartensa, Clairen ja
Sophien kanssa. Nämä, jotka olivat kaksi ihastuttavaa valkoverikkiä,
ijältään kahdeksantoista ja kaksikymmentä vuotta, ja jotka aina
olivat iloiset ja hyvällä tuulella, hoitivat taloutta isälle ja
veljelle, jotka ansaitsivat yhteensä kuusituhatta frangia vuodessa.

-- Kas, herra Roubaud, oletteko te Pariisissa? Vai niin minä
ymmärrän, se on tuon aliprefektiä koskevan asian takia!

Roubaud selitti, että hänen oli täytynyt matkustaa Havreen samana
aamuna pikajunalla kuusi ja neljäkymmentä. Hänet oli kutsuttu
liikennepäällikön määräyksellä ja oli hän saanut kelpo läksytyksen.
Oli onni, ett'ei häntä oltu pantu viralta.

-- Entäs missä on rouva? kysyi Henri.

Hänkin oli matkustanut mukana, tehdäkseen muutamia ostoksia, ja mies
odotti häntä tässä huoneessa. Nyt eivät he enään voineet kuulla
toistensa puhetta, sillä molemmat sisarukset sisähuoneessa olivat
alkaneet takoa piaanoa ja nauroivat vielä äänekkäämmin, saadakseen
vieläkin enemmän eloa lintuihin, jotka lauloivat häkissä. Tätä piti
nuori mies hauskana, minkä vuoksi hän lausui hyvästi ja vetäysi
jälleen asuntoonsa. Hetkistä myöhemmin Roubaudkin läksi balkongilta.

Kun Roubaud näki kukkuvasta kellosta, että se oli kaksikymmentä
minuuttia yli kolmen, teki hän epätoivoisen eleen. Minkä lemmon
vuoksi viipyi Séverine niin kauvan? Jos hän oli jossakin myymälässä,
niin eikö hän siis milloinkaan voinut tulla sieltä pois?

Kello löi puoli neljä. Roubaud käveli edestakaisin, kuunnellen
pienintäkin melua rappusista. Kulkiessaan näin toimetonna ja odottaen
pysähtyi hän peilin eteen ja katseli itseänsä siitä. Hän ei ollut
vanhentunut ja hän oli lähempänä neljääkymmentä, ilman että hänen
tulipunaiset, kiharat hiuksensa olivat alkaneet vaaleta. Hänen
täysipartansa oli edelleen yhtä tuuhea ja vaalea.

Hän oli keskikokoinen, mutta tavattoman väkevä; pää oli litteähkö,
otsa oli matala ja niska jykevä; ja noita pyöreitä, vereviä kasvoja
valaisi kaksi vilkasta silmää, joiden pörheät kulmakarvat olivat
kasvaneet yhteen.

Hänen vaimonsa oli häntä viisitoista vuotta nuorempi, mutta hänen
ahkerat silmäyksensä peiliin rauhoittivat häntä ja saivat hänet
sangen tyytyväiseksi itseensä.

Syntyneenä Plassansissa Etelä-Ranskassa, missä isä oli ajurina,
oli hänestä vihdoin tullut asemamestari Barentinin asemalle, ja
siellä oli hän tehnyt tuttavuutta rakkaan vaimonsa kanssa, -- jonka
kanssa hän nyt oli ollut naimisissa kolme vuotta --, kun tämä tuli
Doinvillestä ja matkusti junassa presidentti Grandmorinin tyttären,
Berthe neidin, seurassa.

Séverine Aubry oli erään Grandmorinin palveluksessa kuolleen
puutarhurin nuorin tytär. Mutta presidentti, joka oli hänen kumminsa
ja holhoojansa, oli hemmotellut häntä aika tavalla, antanut hänen
olla tyttärensä seurana ja he olivat molemmat käyneet samassa
kasvatuslaitoksessa Rouenissa. Hän oli luonnostaan niin hieno, että
Roubaud kauvan aikaa oli tyytynyt etäältä ihailemaan ja ikävöimään
häntä intohimolla, jota hiukkasen sivistystä saanut työmies tuntee
hienoa ja hänen luullakseen kallisarvoista koristetta kohtaan.
Se oli ainoa romaani hänen elämässänsä. Hän olisi voinut naida
hänet siinäkin tapauksessa, ett'ei hänellä olisi ollut soutakaan,
pelkästään ihastuksesta omistaa hänet, ja kun hän vihdoinkin siksi
rohkaistui, että uskalsi kosia, voitti todellisuus hänen unelmansa.
Hän ei ainoastaan saanut Séverinen mukana kymmenentuhatta frangia
myötäjäisiä, vaan olipa presidentti, joka nyttemmin oli ottanut
eronsa, mutta pysyi Länsiradan yhtiön johtokunnan jäsenenä, vielä
lisäksi ottanut hänet suojelukseensa, ja jo häidensä jälkeisenä
päivänä oli hänet ylennetty alipäälliköksi Havren asemalla.

Nyt oli Roubaudin kärsivällisyys tykkänään lopussa. He olivat
sopineet kohdataksensa toisensa kello kolmelta. Missä saattoi hän
olla? Ei hän voisi uskotella häntä, että kokonainen päivä kuluisi
kenkäparin ja kuuden paidan ostamiseen. Kulkiessaan uudelleen peilin
ohi, huomasi hän, että hän rypisteli kulmiansa, ja että syvä ryppy
näkyi hänen otsallaan. Havressa ei hän koskaan epäillyt häntä. Mutta
Pariisissa hän kuvitteli mielessään kaikkia mahdollisia vaaroja,
vehkeitä ja hairahduksia. Veri nousi hänen päähänsä. Hänestä tuli
jälleen voimastaan tietämätön eläin ja hän olisi voinut kuristaa
hänet sokean raivon vimmassa.

Ovi aukeni ja Séverine tuli näkyviin iloisena ja reippaana.

-- Tässä olen... Luulit kai minun kadonneen?

Säteillen kahdenkymmenen viiden vuoden nuoruudesta näytti hän
pitkältä, hoikalta ja hyvin notkealta. Ensi silmäyksellä ei hän ollut
kaunis, sillä hänellä oli pitkulaiset kasvot ja voimakaspiirteinen
suu, mutta hampaat olivat ihastuttavat. Mutta kun katseli häntä
lähemmin, mieltyi hänen omituisiin, suuriin sinisilmiinsä tuon
runsaan, mustan tukan alla.

Kun hänen miehensä vastaamatta edelleen tarkasteli häntä, silmissä
tuo neuvoton ilme, jonka hän niin hyvin tunsi, lisäsi hän:

-- Oi, kuinka olen juossut... Voitko ajatella, oli aivan mahdoton
löytää raitiotievaunua. En tahtonut kustantaa itselleni vaunuja ja
juoksin sen vuoksi! Katso, kuinka minun on kuuma.

-- Oh, minua et uskotakaan, vastasi hän kiivaasti, tulevasi
suorapäätä Bon Marchésta.

Hän heittäytyi heti kuin sievä lapsi hänen kaulaansa ja asetti pienen
soman, pyylevän kätensä hänen suulleen.

-- Vaiti, ilkimys, vaiti...! Tiedäthän, että pidän sinusta.

Koko hänen persoonansa todisti sellaista vilpittömyyttä, että
mies tunsi hänen pysyneen siveänä ja kunniallisena, ja hurjasti
rakastuneena sulki hän hänet syliinsä. Siten kävi aina hänen
epäluuloisuutensa lopuksi. Vaimo antautui hänelle, koska hän piti
hyväilyistä. Hän antoi hänelle suuteloja, joihin hän ei vastannut.
Mutta tämäkin, tämä toimeton, melkein tyttärellinen mieltymys kuin
suuressa lapsessa, jossa rakastajatar ei vielä ole herännyt, jätti
kuitenkin häneen epämääräisen levottomuuden.

-- Siinä tapauksessa olet kai pannut paljaaksi koko Bon Marchén?

-- Kylläpä. Sinä saat kuulla... Mutta syökäämme ensin... Voi, kuinka
olen nälissäni! Niin, se oli totta. Minulla on mukanani pieni lahja
sinulle. Mutta pyydä ensin: Saanko minä pienen lahjan.

Hän nauroi hänelle päin silmiä ja piti oikeata kättään taskussa,
jossa hän salasi jotakin.

-- Pyydä kiltisti: Saanko minä lahjan.

Mies nauroi hyväntahtoisesti ja totteli.

Séverine oli ostanut hänelle veitsen sen sijaan, joka oli kadonnut
neljätoista päivää sitten, ja jota hän kaipasi. Hän ihastui tuohon
uuteen kauniiseen ja hyvään veitseen, jossa oli elehvantinluinen
varsi ja välkkyvä terä. Hänen täytyi heti koetella sitä. Vaimo oli
onnellinen hänen ilonsa vuoksi ja pyysi pilanpäiten souta, jott'ei
heidän ystävyytensä loppuisi.

Hän oli mennyt miehensä luo akkunan ääreen, nojautui hänen
olkapäähänsä ja seisoi siinä muutamia sekunteja, katsellen ulos tuon
laajan asema-alueen yli.

-- Ne ovat iloisia tyttöjä nuo Dauvergnen tytöt, sanoi Roubaud ja
meni pois akkunan luota. Kuuletko, kuinka he takovat pianoa? Puhuin
hetki sitten Henrin kanssa ja hän pyysi sanomaan terveisiä.

-- Ruokaa, ruokaa! huusi Séverine.

Hän hyökkäsi muutamain sardiinien kimppuun ja hotkasi ne suuhunsa.
Oli niin kauvan siitä kun he olivat saaneet vähäisen ruo'an murun
Mantesissa. Hän oli vallan hulluuntunut Pariisista, onnesta
kulkea sen katukäytävillä ja hänessä oli oikea kuume asioihinsa
Bon Marchén luona. Joka kevät tuhlasi hän siellä kaikki talvella
tekemänsä säästöönpanot. Hän osti mieluimmin kaikki sieltä, ja
väitti säästävänsä, mitä koko matka tuli maksamaan. Minuutiksikaan
herkeämättä syömästä, ei hän kyllästynyt siitä puhumaan. Hiukan
vastahakoisesti tunnusti hän vihdoin punastuen, kuinka paljon hän oli
pannut menemään; se nousi yli kolmensadan frangin.

-- Kas hittoa, sanoi Roubaud ällistyneenä, sinäpä pukeudut hienosti,
ollaksesi alipäälikön vaimo. Mutta sinunhan piti vain ostaa kuusi
paitaa ja kengät.

-- Voi, ystäväni, se oli niin tavattoman halpaa!... Palanen
ihastuttavaa, juovikasta silkkiä! Tuollainen ihmeen aistikas pikku
hattu; valmiita hameita koruommeltuine lenkuttimineen! Ja kaiken
tämän sain ilman niin mitään. Havressa olisi saanut maksaa kaksi
kertaa niin paljon... Saatpa nähdä, jahka tavarat tulevat kotiin!

Roubaud nauroi vihdoin, hän oli niin sievä tyytyväisyydessään ja
rukoilevine, pelokkaine kasvojenilmeineen. Olihan sitäpaitsi jotakin
ihastuttavaa tässä valmistamattomassa ateriassa näin kahden kesken
ja se maistui niin hyvältä, paljon paremmalta, kuin jos he olisivat
syöneet ravintolassa. Séverine, joka tavallisesti ei juonut muuta
kuin vettä, poikkesi kerran tavastaan ja tyhjensi viinilasinsa sitä
ajattelematta. Kun sardiinilaatikko oli syöty tyhjäksi, iskivät he
piirakkaaseen tuolla kauniilla, uudella veitsellä. Se leikkasi niin
hyvin, että oikein oli hauska sitä katsella.

-- No miten kävi sinun asiasi? kysyi hän vihdoin. Tässä minä istun
lörpöttelemässä, etkä sinä kerro, miten sinun on käynyt.

Hän toki seikkaperäisesti selkoa vastaanotosta liikennepäällikön
luona. Voi, hän oli saanut aika lailla nuhteita. Hän oli
puolustautunut: kertonut, miten se oli tapahtunut, ja että tuo pieni,
herrasteleva aliprefekti oli itsepintaisesti tahtonut ottaa koiransa
ensi luokan vaunuun, vaikka eräs toisen luokan vaunu oli varattu
metsästäjiä ja heidän koiriansa varten, ja siitä aiheutuneesta
sananvaihdosta. Päällikkö myönsi hänen ylipäänsä olevan oikeassa.
Mutta varmaankin olisi hänet siirretty, ellei presidentti Grandmorin
olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.

Séverine keskeytti hänet silloin:

-- Katsohan, teinpä oikein viisaasti siinä, että kirjoitin hänelle
ja otin sinut mukaani käydessäni hänen luonaan tänä aamuna, ennen
kuin sinun oli lähdettävä saamaan nuhteita... Tiesin kyllä, että hän
päästäisi meidät pulasta.

-- Niin, hän pitää sinusta paljon, jatkoi Roubaud, ja hänellä on
pitkät käsivarret yhtiössä. Siitä näkee, mitä hyötyä siitä saa, että
on kunnollinen virkamies! Kiitossanoja ei ole säästetty: minulla
tosin ei ollut suurtakaan kykyä alunpitäen, mutta käyttäydyin hyvin,
osoitin kuuliaisuutta ja päättäväisyyttä! Mutta ellet sinä olisi
ollut vaimonani ja ellei Grandmorin sinun takiasi olisi käynyt
puolelleni, olisi minun nyt käynyt nolosti ja minut olisi karkotettu
jollekin pikkuasemalle.

Séverine tuijotti avaruuteen ja mutisi kuin itseksensä puhuen:

-- Niin, niin, hänellä on pitkät käsivarret. Äänettömyys seurasi ja
Séverine jatkoi tuijottamistaan, eikä syönyt enään. Hän palautti
muistiinsa epäilemättä lapsuudenpäivänsä tuolla kaukana Doinvillen
tilalla, neljä lieutä Rouenin ulkopuolella. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt äitiänsä. Hänen isänsä, puutarhuri Aubry, kuoli, kun hän
täytti kolmetoista vuotta, ja presidentti, joka jo oli leski, oli
silloin ottanut hänet Berthe tyttärensä seuralaiseksi. Berthe, joka
oli häntä kaksi vuotta vanhempi oli puolta vuotta myöhemmin, kuin
hän, mennyt naimisiin pienen, kuivan ja keltaisen de Lachesnayen
kanssa.

Mikäli hän saattoi muistaa presidenttiä, oli hän aina ollut
kaltaisensa: tanakka ja vahvarakenteinen, varhain harmaantunut,
säilyttäen jälkiä karhean tukkansa alkuperäisestä vaaleasta väristä,
lyhyeksi leikattu parta leuvassa, mutta vailla viiksiä. Tuimat,
siniset silmät ja suuri nenä antoivat noille neliskulmaisille
kasvoille ankaran ilmeen, joka soveltui hyvin hänen töykeään
olintapaansa ja siihen peljästykseen, minkä hän sai aikaan kaikissa,
jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Roubaudin täytyi korottaa ääntänsä ja uudistaa kysymyksensä kahdesti.

-- No, mitä sinä ajattelet?

Hän säpsähti ja näytti sekä hämmästyneeltä, että pelästyneeltä.

-- En mitään erityistä.

-- Sinä et syö mitään, eikö sinun enään ole nälkä?

-- On kyllä ... saatpa nähdä.

Séverine joi viinilasistansa ja söi sen piirakkaanpalasen, joka
hänellä oli jäljellä lautasellaan. Mutta nyt tuli aika hälinä; he
olivat syöneet kaikki leivät, eikä heillä ollut palastakaan jäljellä
juuston kanssa syödäksensä. He kirkuivat ja nauroivat ja käänsivät
kaikki mullin mallin, kunnes vihdoin Victoire eukon ruokakaapista
löysivät kuivan leipäpalasen.

Heidän pahin nälkänsä oli tyydytetty ja he söivät nyt hyvin hitaasti
ja verkallensa ja leikkasivat juuston pieniksi palasiksi jatkaakseen
aikaa. Heidän keskustelunsakin oli keskeytymäisillään.

-- Sepä totta; huudahti Roubaud, unhoitin kysyä sinulta... Miksi
vastasit kieltävästi presidentin kutsuun tulla Doinvilleen?

Vaimo ei vastannut.

-- Kuten tiedät, jatkoi Roubaud, en minä voinut nähdä mitään
pahaa siinä matkassa. Olisin voinut järjestää asiani niin, että
sinä olisit voinut viipyä siellä aina torstaihin asti. Meidän
asemassamme ovat he meille tarpeen. Ei ole viisasta kieltäytyä heidän
kohteliaisuuksistansa, sitäkin vähemmin, kun epäämisesi näytti
todella saattavan hänet pahoilensa... Miksi siis et tahtonut?

Séverine teki kärsimättömän eleen.

-- En voi jättää sinua vallan yksinäsi.

-- Se ei ole mikään syy... Niinä kolmena vuotena, mitkä olemme olleet
naimisissa, olet kahdesti ollut Doinvillessa, viikon kummallakin
kertaa. Eihän sinua mikään olisi estänyt matkustamasta sinne vieläkin
kerran.

Hän käänsi päänsä poispäin ja tuli yhä enemmän hämilleen.

-- Ethän voine pakottaa minua tekemään sellaista, mikä tuntuu
vastenmieliseltä.

Roubaud ojensi käsivartensa juuri kuin selittääkseen, ett'ei hän
tahtonut pakottaa häntä mihinkään, mutta jatkoi kuitenkin:

-- Sinä salaat minulta jotakin... Etkö pidä presidentistä, kun hän on
siellä?

Séverine, joka tähän asti oli vastaillut hitaasti ja yksikantaan,
tuli nyt kärsimättömäksi.

-- Hän! Mikä sinuun nyt on mennyt?

Ja hän jatkoi lyhyin, hermostunein lausein. Häntä tuskin näkyikään.
Hänellä oli yksikseen rakennus puistossa, jonka portti oli
yksinäiselle tielle päin ja hän tuli ja meni, ilman että edes
tiedettiin koska. Ei hänen oma sisarensakaan tietänyt milloinkaan
varmaan, koska hän oli odotettavissa. Hän vuokrasi vaunut
Barentinista ja ajoi illalla Doinvilleen ja saattoi siten kaikkien
huomaamatta oleskella useampia päiviä rakennuksessaan. Eikä suinkaan
hän siellä ketään häirinyt.

-- Tulin ajatelleeksi häntä sen vuoksi, että sinä monta monituista
kertaa olet maininnut, että te lapset pelkäsitte häntä vallan
mielettömästi.

-- Minä muistan sen niin hyvin. Kun olin pieni tyttö ja me leikimme
lehtokujissa, niin menivät kaikki muut piiloon hänen tullessansa,
yksinpä hänen tyttärensä Berthekin, joka alituisesti pelkäsi saavansa
toria. Mutta minä jäin tyynenä paikolleni, ja kun hän näki minun
seisovan siinä nenä pystyssä ja hymyilevänä, taputti hän minua
poskelle... Ja jälkeenpäin, kun olimme kuusitoistavuotiaita ja Berthe
tahtoi saada jotakin, lähetti hän aina minut sitä pyytämään. Minä
tein sen, enkä luonut katsettani maahan, vaikka kyllä tunsin, miten
hän lävisti minut silmillään. Se ei minua vähäkään pelottanut, sillä
minä olin niin varma siitä, että hän myöntäisi minulle kaikki, mitä
toivoin!

Hän vaikeni ja sulki silmänsä. Hänen lämpimäin, paisuneiden
kasvojensa yli näytti kulkevan pöyristys, kun hän itsekseen muisteli
näitä menneitä päiviä.

-- Niin, hän on kyllä ollut sangen kiltti sinua kohtaan, alkoi
uudelleen Roubaud, joka oli sytyttänyt piippunsa. Hän ei ole
ainoastaan kasvattanut sinua kuin hienoa neitiä, vaan myöskin
viisaalla tavalla hoitanut sitä vähää, mikä sinulla oli, ja lisännyt
sitä, kun menimme naimisiin... Puhumattakaan siitä, että hän on
luvannut jättää jälkeensä jotakin sinulle.

-- Niin, mutisi Séverine, Droix-de-Maufrasin varrella olevan talon,
tuon paikan, missä rautatie kulkee tilusten halki. Mutta siihen ei
ole luottamista, sillä Lachesnayelaiset kyllä koettavat vaikuttaa
häneen, ett'ei hän antaisi minulle mitään. Ja minä olen yhtä
tyytyväinen siihen.

Hän oli lausunut viimeiset sanansa niin vilkkaasti, että mies
hämmästyi, otti piipun suustaan ja katsoi hänen suurein, pyörein
silmin.

-- Sinäpä olet hauska. Sanotaan presidentillä olevan useampia
miljooneja, ja mitäpä pahaa siinä olisi, jos hän testamentissaan
muistaisi ristitytärtänsä? Se ei voisi hämmästyttää ketään ja silloin
me saisimme asiamme hyvin järjestettyä.

Silloin pälkähti hänen päähänsä asia, joka sai hänen nauramaan.

-- Sinä ehkä pelkäät, että ihmiset uskovat sinun olevan hänen
tyttärensä? Kuten tiedät kerrotaan presidentistä kylläkin kauniita
asioita, vaikka hän näyttää niin jäykältä ja ankaralta.

Séverine syöksähti ylös aivan hurjana ja kasvoiltaan tulipunaisena,
sinisissä silmissään peljästyksen ja hämmingin ilme.

-- Hänen tyttärensä, hänen tyttärensä!... Et saa laskea leikkiä
tuolla tapaa! Voinko minä olla hänen tyttärensä? Olenko hänen
näköisensä?... Olkoon tämä kylliksi, puhukaamme jostakin muusta. En
tahdo matkustaa Doinvilleen, koska en tahdo; tahdon mieluummin palata
sinun kanssasi Havreen.

Juuri kuin rauhoittuakseen täydellisesti, ennen kun alkaisi hiukan
siivota jälkiänsä huoneessa, meni hän takaisin akkunan luo. Mies pani
pois veitsen ja piipun ja seurasi perässä sinne. Hän sulki vaimonsa
syliinsä, nojasi leukaansa hänen olkapäähänsä ja kallisti päätänsä
hänen päätään vastaan. Liikkumattomina katselivat he ratapihalle.

Vähitellen, sanomatta mitään, tuli Roubaud hänen lämpimän, nuoren
ruumiinsa hurmaamana yhä lähemmäksi ja hyväilevämmäksi. Hän vei hänet
pois akkunan luota ja alkoi intohimoisesti suudella häntä.

-- Ei, ei, päästä minut, mutisi Séverine.

Hänen verensä kiehui, tuntui siltä kuin kaikki olisi häntä
juovuttanut: ruoka ja viini, kuumeiset kävelyt Pariisin kaduilla,
liiallinen kuumuus huoneessa. Ja kuitenkin osoittautui hän
vastahakoiseksi, asettui vastarintaan, liikutettuna ja peljästyneenä
syystä, jota hän ei olisi voinut selittää.

-- Ei, ei, minä en tahdo.

Tulipunaisena kasvoiltaan piteli mies häntä kiinni karkeilla,
voimakkailla käsillään. Hän olisi voinut murskata hänet. Hän voisi
tulla hulluksi, ei milloinkaan ollut hän tuntenut vaimoansa niin
hehkuvaksi, niin lihallisen himoittavaksi. Séverinen mustat hiukset
tummina heijastuivat hänen muuten niin tyynistä, tummansinisistä
silmistään ja uhkea, veripunainen suu erosi silminnähtävästi noista
suloisista, pyöreistä kasvoista. Hän ei enään tuntenut tätä naista.
Miksi kieltäytyi hän?

-- Ei, ei. Minä pyydän sinua, anna minun olla!... Minä en tiedä, mitä
se on, mutta pelkkä ajatuskin tukahuttaa minut. Se ei olisi onneksi.

Molemmat istuivat nyt sängyn reunalla. Roubaud pyyhki kädellä
kasvojaan, kuin olisi hän tahtonut karkoittaa tuon tuiman polton.
Nähdessään hänet jälleen tyynenä, nojausi Séverine ystävällisesti
häntä vastaan, painoi suudelman hänen poskelleen; hän tahtoi näyttää
joka tapauksessa pitävänsä hänestä paljon. He olivat tointuaksensa
hetkisen puhumatta. Mies oli jälleen tarttunut hänen vasempaan
käteensä ja leikki vanhalla kultasormuksella, kultaisella käärmeellä
pienine, punatimanteista valmistettuine päineen, jota hän kantoi
samassa sormessa, kuin vihkisormustakin. Mies muisti hänen aina
kantaneen sitä siinä.

-- Pikku käärmeeni, sanoi Séverine tahtomattansa ja uneksien, luullen
hänen katselevan sormusta ja tuntien vastustamatonta puhumisen
tarvetta.

-- Hän antoi sen minulle Croix-de-Maufrasissa, kun täytin kuusitoista
vuotta.

Roubaud kohotti hämmästyneenä päätään.

-- Kuka antoi? Presidenttikö?

Miehensä katsoessa häneen hän säpsähti ja heräsi äkisti. Hän tunsi
poskiansa jäätävän. Hän koetti vastata jotakin, mutt'ei keksinyt
mitään; hän oli kuin halvattu.

-- Mutta, jatkoi Roubaud, sinä olet aina sanonut saaneesi sormuksen
äitisi jälkeen.

Séverine olisi vielä voinut ottaa takaisin, mitä hän huomaamattaan
oli päästänyt suustaan. Hänen olisi tarvinnut vain nauraa tai
näytellä hajamielistä. Mutta hän oli ajattelemattoman itsepintainen.

-- Hyvä ystäväiseni, en milloinkaan ole sanonut, että olen saanut
sormuksen äitini jälkeen.

Roubaud katsoi häneen tuimasti ja kalpeni samassa.

-- Mitä? Etkö ole milloinkaan sanonut niin? Olethan sanonut sen
vähintäänkin kaksikymmentä kertaa... Ei siinä ole mitään pahaa, että
presidentti on antanut sinulle sormuksen. Hän on antanut sinulle
paljon muuta. Mutta minkä vuoksi olet pitänyt sen salassa? Miksi olet
valehdellut ja sen sijaan puhunut äidistäsi?

-- En ole maininnut äitiäni; rakas ystävä, sinä erehdyt!

Hän teki tyhmästi, ollessaan niin itsepäinen. Hän ymmärsi olevansa
hukassa, että mies luki selvästi hänen sisimmästään, ja hän olisi
tahtonut peruuttaa, mitä oli sanonut, mutta nyt se oli liian
myöhäistä, hän tunsi kasvojensa vääristyvän ja että koko hänen
persoonansa ilmaisi vasten hänen tahtoaan rikoksen tunnustamista.
Poskien kylmyys oli levinnyt yli koko kasvojen ja hänen huulensa
värähteli hermostuneesti. Roubaud sitävastoin oli hirvittävän
näköinen, hän oli äkisti tullut niin punaiseksi, että olisi voinut
luulla veren halkaisevan suonet; hän tarttui vaimonsa ranteeseen,
tuijotti häntä läheltä, paremmin voidakseen hänen hämmästyneistä ja
peljästyneistä silmistään lukea sen, mitä hän ei ääneensä lausunut.

-- Kuolema ja helvetti, änkytti hän.

Séverine rupesi pelkäämään, pani kätensä kasvojen eteen, aavistaen,
että mies löisi häntä. Vähäinen, merkityksetön pikkuasia, erään
sormusta koskevan valheen unhoittaminen oli pari sanaa vaihdettua
täydellisesti paljastanut hänet. Minuutin kuluttua heitti Roubaud
hänet työntämällä poikkipuolin sänkyyn ja alkoi lyödä häntä. Niiden
kolmen vuoden kuluessa, mitkä he olivat olleet naimisissa, ei hän
ollut antanut hänelle pienintäkään lyöntiä, mutta nyt ruhjoi hän
häntä sokeassa, törkeässä katkeruudessaan.

-- Kirottu lutka; sinä olet ollut ... sinä olet ollut ... vanhan,
elähtäneen ukon -- rakastajattarena.

Hän sähisi suustaan nuo sanat, käheänä katkeroitumisesta. Hän kuuli
vain, kuinka vaimo vastasi: ei! Se oli ainoa, mitä hän osasi sanoa
puolustuksekseen; hän kielsi, jott'ei mies ottaisi häntä hengiltä.
Tämä itsepintainen pysytteleminen valheessa teki Roubaudin vihdoin
aivan mielettömäksi.

-- Tunnusta!

-- En, en!

Hän tempasi Séverinen ylös ja tuki häntä käsivarsillansa, jott'ei hän
vaipuisi alas ja koettaisi suojella kasvojaan peitolla. Hän pakotti
vaimonsa katsomaan häntä suoraan silmiin.

-- Tunnusta!

Mutta Séverine liukui pois, pääsi irti ja aikoi juosta ovelle.
Mutta yhdellä hyppäyksellä oli hän jälleen hänen kimpussaan ja
löi hänet kumoon, niin että hän kaatui pöydän viereen. Roubaud
heittäytyi hänen viereensä ja tarttui hänen tukkaansa. He olivat niin
liikkumattomina silmänräpäyksen, ja tämän kamalan vaitiolon aikana
kuului Dauvergne-neitien soitto ja laulu. Näiden meluava pianonsoitto
oli onneksi häivyttänyt heidän kamppailustaan lähteneen äänen
kuulumattomiin.

-- Tunnusta, että olet ollut hänen rakastajattarenaan.

Hän ei enään uskaltanut kieltää, eikä sen vuoksi vastannut mitään.

-- Tunnusta, taikka lyön sinut kuoliaaksi!

Séverine luki selvästi hänen silmistään, että hän voisi tappaa hänet.
Kaatuessaan oli hän nähnyt veitsen avoimena pöydällä; ja hän näki
vieläkin edessään tuon välkkyvän terän ja luuli Roubaudin ojentavan
kätensä ottaaksen veitsen. Hän tunsi pelon itseään herpaisevan ja oli
valmis tyytymään kaikkeen, kunhan tästä vaan tulisi loppu.

-- No niin, se on totta, anna minun nyt mennä.

Tämä tunnustus, jota mies oli niin kiivaasti vaatinut, vaikutti
kuin lyönti vasten hänen kasvojaan; se oli hänen mielestään jotakin
niin mahdotonta, niin ennen kuulumatonta. Hän ei ikinä olisi voinut
ajatellakaan tuollaista riettautta. Hän tarttui hänen päähänsä ja
kolhi sitä pöydänjalkaan. Séverine ponnisteli vastaan ja hän laahasi
häntä tukasta huoneen poikki tuoleja ja kaikkia vastaan. Läähättäen
ja hammasta purren raivosi hän hurjasti ja mielettömästi. Hän oli
työntänyt pöytää, niin että kamiini oli ollut kaatumaisillaan. Kun he
hengähtivät, tylstyneinä ja hengästyneinä tämän hirveän kohtauksen
jälkeen olivat he jälleen lähellä sänkyä, vaimo nurinniskoin
permannolla, mies alaspäin kumartuneena ja pitäen häntä kiinni
olkapäistä; molemmat ähkien. Mutta heidän yläpuolellaan jatkui soitto
ja kuului tuo nuorekkaan selkeä nauru.

Äkisti Roubaud tempasi Séverinen ylös ja pukkasi hänet sängynlaitaa
vastaan. Ollen yhä polvillaan ja kumarassa hänen ylitsensä, sai hän
vihdoin puhelahjansa takaisin. Hän ei enään lyönyt häntä, hän kiusasi
häntä kysymyksillään, johon häntä kannusti sammumaton tarve saada
tietää kaikki.

-- Lutka! Sinä olet ollut hänen rakastajattarenaan... Sano se
uudelleen, sano uudelleen... Kuinka vanha olit silloin?

Séverine oli aivan äkisti tyrskähtänyt itkuun, eikä voinut
nyyhkytyksiltä vastata.

-- No, perkele soikoon, tahdotko vastata!...

Mitäpä hyödyttikään enään tenätä vastaan? Mies olisi karkeilla
käsillään voinut repiä sydämen hänen ruumiistaan. Kuulustelun
jatkuessa kertoi hän kaikki, niin masentuneena häpeästä ja
pelosta, että hänen hiljaa kuiskatut sanansa tuskin kuuluivat.
Mustasukkaisuuden julmien tuskien ärsyttämänä tunsi hän katkeruuden
ja kärsimyksen itseään repelevän, kuullessaan näitä pakollisia
tunnustuksia. Hän ei luullut koskaan saavansa tietää tarpeeksi ja
pakoitti hänen puuttumaan vielä enemmän yksityiskohtiin, lausumaan
sanottavansa vieläkin selvemmin. Nyrkki uhkaavasti kohotettuna
lyömään uudelleen, jos hän vaikenisi, kuunteli hän tuskaisena, pitäen
korvansa aivan lähellä tuon onnettoman naisen huulia.

Koko Doinvillessa kulunut aika, lapsuus, nuoruus tarkasteltiin.
Ajatteliko presidentti häntä jo ottaessaan hänet puutarhurin kuoltua
huostaansa ja kasvatuttaessaan hänet yhdessä tyttärensä kanssa? Ihan
varmaan oli se jo alkanut siihen aikaan, kun muut tytöt pakenivat
leikeistään, milloin hän tuli näkyviin, jota vastoin hän hymyillen ja
pää kenossa odotti, että presidentti ohitse kulkiessaan taputtaisi
häntä poskelle. Ja myöhemmin, kun hän rohkeni katsoa presidenttiä
suoraan kasvoihin, milloin hänellä oli jotakin sanomista, ja kun
hän sai toimeen kaikki mitä halusi, eikö hän silloin ollut tuntenut
valtaansa ja eikö hän silloin ollut halukas kohteliaisuuksille, joita
hänelle lateli tämä muuten niin arvokas ja ankara tytöstelijä?

Läähättäen kysyi Roubaud:

-- No, kuinka vanha olit silloin? Vastaa!

-- Puolen seitsemättätoista vuotias.

-- Valehtelet.

Séverine kohautti olkapäitänsä, lopen uupuneena ja masentuneena.
Herra paratkoon, miksipä hän valehtelisikaan!

-- No, missä tapahtui se ensi kerran?

-- Croix-de-Maufrasissa.

Roubaud epäröi hetkisen, hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä
iskivät tulta.

-- Minä tahdon, että kerrot kaikki.

Hän pysyi vaiti. Mutta kun mies kohotti nyrkkinsä, sanoi hän:

-- Sinä et usko minua.

-- Sano kuitenkin.

Hän tahtoi tietää kaikki, hän alentui lausumaan mitä raa'impia
sanoja ja kysymyksiä. Séverine ei avannut huuliansa, vaan vastasi
myöntävillä ja kieltävillä eleillä. Kentiesi he molemmat tuntisivat
lohdutusta, sittenkun hän olisi tunnustanut kaikki. Mutta
yksityiskohdat, joiden hän luuli tekevän asian viattomammaksi,
kiusasivat miestä vielä enemmän. Tämä hänen yhteytensä vanhan,
elähtäneen maailmanmiehen kanssa tuntui Roubaudista pelkältä
mädännäisyydeltä ja haavoitti hänen sisintä olemustansa
mustasukkaisuuden myrkytetyillä tikareilla. Nyt oli kaikki ohitse,
nyt oli elämä hänestä mahdotonta, aina tulisi hän muistamaan tämän
riettauden.

Nyyhkytykset repelivät hänen rintaansa.

-- Se on liian paljon ... se on mahdotonta!

Mutta äkisti tarttui hän vaimoonsa ja ravisti häntä kiivaasti.

-- Herran nimessä sitten, minkä vuoksi tulit kanssani naimisiin? Etkö
ymmärrä kuinka halpamaisesti olet minua pettänyt? Moni nainen istuu
vankilassa paljoa vähemmästä... Sinä halveksit minua silloin... Miksi
tulit kanssani naimisiin?

Séverine teki epämääräisen eleen. Tiesikö hän sen nyt niin tarkoin?
Avioliitto Roubaudin kanssa teki hänet onnelliseksi, koska hän
toivoi sen kautta pääsevän tuosta toisesta. On olemassa niin paljon
sellaista, jota ei tahdottaisi tehdä ja kuitenkin tehdään, koska
se on viisainta. Ei, hän ei rakastanut miestään, mutta karttoi
sanoa hänelle, että ellei tuota juttua olisi ollut olemassa, ei hän
milloinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimokseen.

-- Hän tahtoi kai saada sinut sijoitetuksi johonkin? Ja hän
sai käsiinsä, hyvänlaitaisen naudan... Hän tahtoi saada sinut
sijoitetuksi johonkin, voidakseen jatkaa. No, sen te luonnollisesti
molemmat teitte kernaasti, kun olit siellä vierailemassa? Senkö
vuoksi hän otti sinut mukaansa?

Hän tunnusti jälleen elkeellä.

-- Ja senkö vuoksi hän pyysi sinua mukaansa tälläkin kertaa? Ja tämä
sikamaisuus olisi alkanut uudelleen. Eikä siitä tule loppua, ellen
minä väännä niskojasi nurin.

Hän ojensi vapisevat kätensä hänen kaulaansa kohden. Mutta tällä
kertaa Séverine teki kapinan.

-- Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista,
että sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua...
Näethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.

Roubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei
tuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon
ihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi
kauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä
käsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi
hän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken,
mitä tämä oli tunnustanut.

-- Punaisessa huoneessa Croix-de-Maufrasissa, mutisi hän, juuri
kuin tuskallisen näyn valtaamana... Minä tunnen sen, akkuna
rautatielle päin, sänky sen kohdalla. Se tapahtui siis siinä
huoneessa... Nyt ymmärrän hänen puheensa siitä, että hän antaisi
talon sinulle perinnöksi. Olet sen ansainnut. Ei ollut liikaa, että
hän vartioitsi sinun rahojasi ja antoi sinulle myötäjäiset. Tuomari,
miljoonainomistaja, niin arvossa pidetty, niin sivistynyt, niin
korkeassa asemassa oleva. Siitä voi ihan tulla hulluksi. Oliko hän
sinun isäsi?

Séverine nousi nyt vaivalloisesti seisoalleen. Hän työnsi Roubaudin
syrjään tavattomalla voimalla siihen nähden, että hän oli niin heikko
ja masentunut.

-- Ei, ei, kaikkea näitä tahdot, vaan ei sitä, vastusti hän
kiivaasti!... Lyö minua, tapa minut... Mutta sinä valehtelet, jos
sanot niin.

Roubaud piti yhä hänen kättään omiensa välissä.

-- Tiedätkö jotakin siitä? Sinä epäilet sitä itse ja sentähden tulet
niin liikutetuksi.

Kun Séverine irroitti kätensä, tunsi mies sormuksen, tuon
pienen, punatimanttipäällä varustetun kultakäärmeen, joka oli
hänen sormessaan. -- Roubaud tempasi sen irti ja astui uudessa
raivonpuuskassa korollaan sen päälle. Sitten käveli hän ääneti
liikutettuna edestakaisin huoneessa. Vaimo oli vaipunut vuoteen
laidalle ja tuijotti häneen suurilla silmillään. Syntyi pitkä, kauhea
äänettömyys.

Roubaudin raivo ei tahtonut talttua. Heti kun se näytti alkavan
hiukan vähentyä, palasi se suurin, vielä hillitsemättömin lainein,
jotka tempasivat hänet huimaten mukaansa, juuri kuin juopumuksessa.
Kadottaen kaiken itsensähillitsemiskykynsä, syöksyi hän edestakaisin
huoneessa, hurjan intohimon, kaikkien pieksevien tuulenpuuskien
heiteltävänä ja ainoastaan tuntien tarvetta saattaa se villipeto
rauhoittumaan, joka ulvoi hänen sisimmässään. Tämä oli puhtaasti
ruumiillinen, välitön tarve, kostonhimo, joka raivosi hänessä, eikä
tulisi jättämään häntä rauhaan, ennen kun hän olisi tyydyttänyt sen.

Keskeyttämättä kävelemistään, löi hän ohimoonsa ja änkytti
tuskaisesti:

-- Mitä pitää minun tekemän?

Koska hän ei ollut tappanut vaimoansa heti, ei hän sitä nytkään
tulisi tekemään. Pelkuruutensa, että antoi hänen elää, katkeroitti
häntä vielä enemmän, sillä se oli pelkurimaista. Hän oli jättänyt
hänet kuristamatta sen vuoksi, että vielä oli heikko tuon lutkan
suhteen. Mutta siihen hän ei voinut mukautua, että pitäisi hänet
edelleen luonansa. Ajaisiko hän siis Séverinen pois, heittäisikö
hänet kadulle, olisiko milloinkaan enään tapaamatta häntä? Hänet
valtasi jälleen tuska ja inho, kun hän tunsi, ett'ei tulisi tekemään
edes sitä. Mitä oli siis tehtävissä? Hän ei siis voinut muuta, kuin
tyytyä inhoonsa ja ottaa hänet mukaansa kotiin Havreen ja jatkaa
tyyntä yhdyselämäänsä hänen kanssaan, niin kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Ei, ei! Mieluummin kuolema, kuolema molemmille, nyt heti!
Viheliäisyytensä valtasi hänet niin syvästi, että hän raivoissaan
huusi vieläkin äänekkäämmin:

-- Mitä pitää minun tekemän?

Séverine, joka yhä istui vuoteella, seurasi häntä suurin,
ihmettelevin silmin. Tuolla tyynellä, toverillisella mieltymyksellä,
jota hän tunsi miestään kohtaan, hän jo tunsi säälivänsä hänen
määrätöntä tuskaansa. Hän olisi antanut anteeksi hänen raakuutensa
ja lyöntinsä, ellei häntä olisi niin hämmästyttänyt tämä miehen
hurja tunteidenpurkaus, eikä hän ollut vielä tointunut tästä
hämmästyksestä. Hän, joka vastustelematta ja oppivaisna oli
varsin nuorena mukautunut ukon mielitekoon ja myöhemmin antanut
sioittaa itsensä, ainoastaan saadakseen asiat järjestykseen, ei
voinut käsittää tuollaisia mustasukkaisuuden purkauksia vanhojen
hairahdusten takia, joita hän vielä lisäksi katui. Hänessä oli
aistillisuus tuskin herännyt ja puoleksi asioita tietämättä sekä
kaikesta huolimatta viattomana ja kilttinä tyttönä katsoi hän
mieheensä, kun tämä raivoissaan kulki edestakaisin, samalla tapaa
kuin olisi hän katsellut sutta ja jonkin muun laatuista eläintä.
Mikä häntä vaivasi? Eivätpä monet olisi noin kovin suuttuneet niin
vähästä. Eniten häntä peljästytti tunne siitä, että villipeto, jonka
olemassaoloa hän kuluneiden kolmen vuoden aikana oli epäillyt sen
kumean karjunnan perusteella, nyt oli päässyt valloilleen, raivoisana
ja puremaan valmiina. Mitä olisi hänen sanottava onnettomuuden
ehkäisemiseksi?

Joka kerta kun Roubaud kääntyi ympäri, tuli hän lähelle vaimoansa.
Kun hän nyt tuli jälleen, rohkaisi Séverine mielensä ja puhutteli
häntä.

-- Ystäväni, kuulehan...

Mutta hän ei kuunnellut hänen puhettansa, vaan läksi huoneen toiseen
päähän, kuin myrskyn ajelema oljenkorsi.

-- Mitä pitää minun tekemään? Mitä pitää minun tekemän?

Séverine tarttui vihdoin hänen ranteeseensa ja pysäytti hänet
hetkiseksi.

-- Ystäväni, minähän kieltäydyin matkustamasta sinne... En olisi enää
milloinkaan matkustanut sinne! En milloinkaan! En koskaan enää...
Sinua yksin minä rakastan. Hän rupesi hyväilemään, veti Roubaudin
luokseen ja kohotti huulensa, jotta tämä suutelisi häntä. Mutta
vaivuttuaan hänen viereensä työnsi mies hänet pois luotansa, tehden
kauhua ilmaisevan liikkeen.

-- Kas niin vaan, nyt sinä olet myöntyväinen... Äsken olin sinusta
vastenmielinen... Ja nyt. Koetat uudelleen saada minut valtaasi,
saada minut oikein sidotuksi... Mutta minä tunnen, kuinka se
myrkyttäisi vereni.

Häntä pöyristytti tuo houkutteleva ajatus heittäytyä Séverinen
syliin, ja sielun synkästä yöstä ja hänen verta vuotavasta,
saastuneesta mieliteostansa nousi luulo kuoleman välttämättömyydestä.

-- Ellen tahdo kuolla siitä, että edelleen eläisin yhdessä sinun
kanssasi, täytyy minun sitä ennen tappaa tuo toinen... Minun täytyy
se tehdä. Minun täytyy ottaa hänet hengiltä.

Nousten seisalleen toisteli hän tätä äänekkäästi, kuin olisi tämä
päätös antanut hänelle takaisin rauhan. Ääneti ja hiljaa meni hän
pöydän luo ja katseli veistä, joka oli siinä avattuna. Hän pani sen
koneentapaisesti kiinni ja pisti taskuunsa. Heiluttaen käsivarsiansa
ja katsellen kauvas avaruuteen seisoi hän samassa paikassa
ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen otsaansa ilmestyi kaksi suurta
ryppyä, mitkä synnytti ajatus esteistä, joita hän ei voinut voittaa.
Helpommin keksiäkseen jonkun keinon hän asettui akkunaan, minkä
oli avannut ja koetti vilvoittaa kasvojansa kylmässä ilta-ilmassa.
Séverinen valtasi uudelleen pelko; hän nousi ja asettui miehensä
taakse, koettaen arvata, mitä tässä kovassa pääkallossa liikkui;
mutta hän ei uskaltanut tehdä Roubaudille ainoatakaan kysymystä.

Kun Roubaud kääntyi ympäri, oli jotakin raakamaista ja taipumatonta
hänen kasvoissaan; oli kuin olisi alkava pimeys luonut varjonsa
niiden yli. Hän oli tehnyt suunnitelman ja tehnyt päätöksensä. Hän
katsoi kukkuvaan kelloon ja sanoi ääneensä:

-- Kahtakymmentä minuuttia yli viiden.

Häntä ihmetytti, ett'ei kello ollut enempää; tuskin oli tunti kulunut
ja niin paljon oli tapahtunut sinä aikana. Hän olisi saattanut
luulla, että he olivat repineet toisiaan viikkokausia.

-- Kahtakymmentä minuuttia yli viiden, silloinpa meillä on hyvää
aikaa.

Séverine, joka ei uskaltanut kysyä häneltä mitään, seurasi häntä
lakkaamatta hätääntynein katsein. Hän näki hänen kurkistavan kaappiin
ja poimivan esille paperia, mustepullon ja kynän.

-- Tässä on! Kirjoita!

-- Kenelle sitten?

-- Hänelle... Istuudu!

Kun Séverine itsetiedottomasti peräytyi tuolin luota, vaikk'ei
tietänyt, mitä mies aikoi käskeä, vei Roubaud hänet takaisin sinne
ja pakotti istuutumaan pöydän ääreen niin pontevasti, että hän jäi
istumaan.

-- Kirjoita... "Matkustakaa tänä iltana pikajunalla kuusi ja
kolmekymmentä ja näyttäytykää vasta Rouenissa".

Séverine piteli kynää, mutta käsi vapisi ja yhä suuremmaksi kävi
hänen pelkonsa sen tuntemattoman kuilun suhteen, joka avautui hänen
eteensä näissä kahdessa yksinkertaisessa rivissä. Hän rohkeni
rukoillen katsoa mieheensä.

-- Ystäväni, mitä aijot tehdä... Pyydän sinua selittämään sen
minulle...

Roubaud toisti lujalla, taipumattomalla äänellä: Kirjoita, kirjoita.

Katsoen vaimoansa silmiin, ilman vihaa, ilman suuria sanoja, mutta
taipumattomuudella, joka nöyryytti ja masensi tämän, lausui hän:

-- Saat nähdä, mitä tulen tekemään... Ja kuulehan: Minä tahdon,
että sinä olet osallisena siinä, mitä aijon tehdä. Jos meidän
kerran täytyy vetää yhtä köyttä, niin siitä tulee luja side meidän
välillemme.

Hänen sanansa kauhistuttivat Séverineä ja hän vetäytyi takaperin.

-- Ei, ei, minä tahdon tietää... En kirjoita ennen.

Roubaud ei viitsinyt vastata, vaan tarttui hänen pieneen, hentoon
lapsenkäteensä ja puristi sitä rautanyrkissään kuin ruuvipihdissä,
niin että se olisi voinut musertua. Tuskan keralla hän puristi
tahtonsa Séverinen tahtoon; vaimo kirkasi; kaikki hänessä
murskaantui; hän myöntyi, eikä voinut enään ponnistella vastaan. Hän
ei saanut mitään tietää, ja hempeässä voimattomuudessaan hän saattoi
ainoastaan totella, olipa sitten kysymyksessä kuolema taikka rakkaus.

Ja kovasti voimiaan ponnistaen hän kirjoitti kivistävällä
käsirukallansa.

-- Hyvä on, teit kiltisti, sanoi Roubaud, saatuaan kirjeen. Siivoa
nyt täällä hiukkasen... Minä tulen sinua noutamaan.

Hän oli nyt niin levollinen, solmisi kaulaliinansa peilin edessä,
otti hattunsa ja lähti. Séverine kuuli, miten hän sulki oven
kaksinkertaisella lukolla ja otti avaimen mukaansa. Tuli yhä
pimeämpi. Séverine jäi istumaan ja kuunteli tarkkaavaisuuttaan
jännittäen kaikkia ulkoa tulevia ääniä.

Kun kello oli neljännestä yli kuuden, tulla porhalsi Havreen menevään
pikajunaan kuuluva veturi esiin Port de l'Europesta ja kytkettiin
junan eteen. Itse junasillan katon alla oli niin ahdasta, että
juna seisoi sen ulkopuolella erään laiturin vieressä, joka kapean
satamamerkin tavoin ulkoni sysimustaan pimeyteen, missä muutamat
kaasulyhdyt radan varrella loistivat kuin talikynttilät. Rankkasade
oli äsken laannut ja jättänyt jälkeensä jääkylmän kosteuden.

Kaikki tämä tuntui joltakin yhtä valtavalta kuin hirvittävältä; se
oli läpimärkänä vedestä, siellä täällä veripunaisia tulipilkkuja,
epämääräisiä ääriviivoja läpinäkymättömistä ainejoukkioista,
yksityisistä vetureista ja vaunuista, junien jäännöksistä, jotka oli
jätetty raiteille. Ja tämän varjojen järven syvyydestä kuului hälinää
ja kohinaa: jättiläsmäisiä, kuumeisesti läähättäviä hengähdyksiä,
vihellyksiä, jotka muistuttivat raiskattujen naisten vihlovia
huutoja, etäisiä vaikeroivia torventoitotuksia ja kaiken tämän
keskellä lähikatujen melu. Äänekkäästi jaettiin käskyjä yhden vaunun
kytkemisestä entisten lisäksi.

Kahtakymmentä minuuttia yli kuuden Roubaud ja Séverine tulivat.
Viimeksimainittu oli sivumennen jättänyt avaimen Victoire eukolle, ja
Roubaud jolla oli hattu takaraivolla, ahdisteli häntä ja oli levoton
ja kiivas, kuin ainakin herra, joka on saanut varrota rouvaansa.
Vaimolla sitävastoin oli tiheä harso silmillä ja hän näytti hyvin
epävarmalta ja kuin olisi hän aivan lopen uupunut. Matkustajain
jono täytti asemasillan ja he liittyivät siihen ja kulkivat junan
vieressä, etsien tyhjää ensimäisen luokan vaunua. Kulkuradalla
tuli yhä eloisampaa, asemamiehiä tuli vetäen matkatavaravaunuja,
eräs tarkastaja koetti tehdä tilaa suurilukuiselle perheelle,
ja merkkilyhty kädessä tarkasti aliratamestari vaunujen
yhteenkytkemistä. Roubaud äkkäsi vihdoin tyhjän vaunun, johon hän
aikoi käskeä Séverinen nousta, kun hänet huomasi asemapäällikkö
Vandorpe, joka käveli ensimäisen kaukoliikenneapulaisensa Dauvergnen
kanssa, molemmat kädet selän takana ja katsellen vaunujen
yhteenkytkemistä. Tervehdittiin ja pysähdyttiin juttelemaan. Aluksi
tuli puhe aliprefektin kanssa sattuneesta asiasta, joka oli päättynyt
yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten pohdittiin erästä Havressa
samana aamuna tapahtuneesta onnettomuudesta, josta sähkösanoma
oli saapunut: eräässä veturissa, Lisonissa, joka torstaisin ja
lauvantaisin kuljetti pikajunaa kuusi ja kolmekymmentä, oli
veivitanko katkennut junan juuri saapuessa ratapihalle. Korjauksen
takia veturinkuljettaja, Jacques Lantier, joka oli kotoisin samalta
paikkakunnalta kuin Roubaud, ja hänen lämmittäjänsä, Pecqueux,
Victoire eukon mies, saivat vapautta pariksi päiväksi.

Séverine odotti vaununoven ulkopuolella, kun taas hänen miehensä
näytti hyvin ujostelemattomalta ja huolettomalta keskustellessaan
noiden molempain herrain kanssa, jutteli ja nauroi äänekkäästi. Nuori
Henri Dauvergne, joka seurasi junaa ylikonduktöörinä, oli tuntenut
Séverinen harsosta huolimatta ja äkillisellä liikkeellä vienyt
hänet syrjään, niin ett'ei avoinna oleva ovi saanut häntä nyhjätä.
Hän pyysi Séverineltä hymyillen ja hyvin kohteliaasti anteeksi
ja ilmoitti, että vaunu oli aijottu eräälle yhtiön johtokunnan
jäsenelle, joka oli sitä pyytänyt puolta tuntia ennen junan lähtöä.
Séverine naurahti hermostuneesti ilman mitään nähtävää syytä ja
ylikonduktööri riensi hyvin ihastuneesti takaisin virkatoimiinsa; hän
oli näet usein sanonut itselleen, että Séverinestä voisi tulla hyvin
miellyttävä rakastajatar.

Rautatienkello näytti kahtakymmentä seitsemää minuuttia yli kuuden.
Vielä puuttui kolme minuuttia. Roubaud, joka asemapäällikön kanssa
jutellessaan kaukaa oli pitänyt odotussalin ovia silmällä, läksi nyt
aivan äkisti hänen luotaan ja palasi Séverinen luo. Mutta vaunut
olivat siirtyneet paikoiltaan ja heidän täytyi kulkea muutamia
askeleita päästäkseen tyhjään vaunuun. Hän töykkäsi vaimoansa ja
pakotti voimakkaalla kädenpuristuksella hänet nousemaan ylös, kun hän
tuskallisesta myöntyväisyydestään huolimatta vaistomaisesti katsoi
ympärilleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Eräs matkustaja oli myöhästynyt. Hän kantoi ainoastaan matkahuopaa,
oli nostanut suuren sinisen päällystakkinsa leveän kauluksen
pystyyn ja painanut pyöreän hattunsa niin alas otsalle, että noiden
liekuttavien kaasuliekkien valossa ei kasvoista näkynyt muuta, kuin
vähän valkoista partaa. Vaikka matkustaja nähtävästi halusi, ettei
häntä nähtäisi, menivät Vandorpe ja Dauvergne lähemmäksi ja kulkivat
hänen perässään. Mutta vasta kolmen vaunun päässä siitä, varatun
vaunun luona, johon hänellä oli kova kiire päästä, tervehti hän
heitä. Se oli hän. Séverine vaipui vapisten eräälle penkille, mutta
riemuiten puristi Roubaud kovasti hänen käsivarttaan; nyt oli hän
varma siitä, että voisi panna suunnitelmansa toimeen.

Alipäällikkö kohotti nyt lyhtyänsä, jotta veturinkuljettaja
tiedustelisi, oliko rata selvä. Kaksi vihellystä kuului ja vaihteen
luona oleva punainen valo vaihtui valkoiseen. Matkatavaravaunun
ovella odotti konduktööri lähtömääräystä, minkä hän sitten toisti.
Veturinkuljettaja antoi vielä pitkän ilmoitusmerkin, avasi
järjestimen ja päästi irti. Juna lähti liikkeelle. Aluksi oli
liikunta huomaamatonta, mutta sitten vieri juna matkoihinsa. Se
liukui Port de l'Europen alatse Batignolles-tunneliin. Junasta, joka
juuri kuin vuosi verta avoimista haavoista, näkyi ainoastaan kolme
takana olevaa lyhtyä, tuo punainen kolmikas. Vielä muutamia sekunteja
saattoi sitä seurata yön kaameaan pimeyteen. Nyt kiiti se tiehensä
täydellä koneella eikä mikään enää voinut sen vauhtia hillitä. Juna
katosi.




II.


Asuinrakennus Croix-de-Maufrasin luona on viistoon puutarhasta,
jonka läpi kulkee rautatie, ja niin lähellä rataa, että se tärisee,
kun juna kulkee ohitse. Ken kerrankaan, vaikka nopeastikin, on
matkustanut sen ohi, hän ei sitä unhoita, vaan tuntee sen jälleen
hyvin, vaikk'ei tiedäkään siitä mitään sen lähemmin, se kun tuossa
on suljettuna ja hyljättynä harmaine akkunaluukkuineen, joista
länsituulet ovat värin vieneet. Ja tämä hyljätyntila lisää vielä
hiljaisuutta, mikä vallitsee tässä etäisessä kolkassa, jossa ei
lieuen matkalla näe ainoatakaan ihmisolentoa. Ainoa, mikä siellä
on, on portinvartijan tupa sen tien varrella, joka kulkee radan yli
Doinvilleen, mikä sijaitsee viiden kilometrin päässä sieltä.

Nyt kysymyksessä olevana iltana tuli eräs matkustaja, joka
Barentinissä oli astunut pois Havren junasta, kulkien pitkin askelin
Croix-de-Maufrasiin viepää polkua.

Portinvartijan puutarhassa oli nuori tyttö ottamassa vettä kaivosta.
Hän oli kahdeksantoista vuotias, kookas, vaaleva ja voimakas,
voimakaspiirteisine suineen, suurine vihertävine silmineen, sekä
mataline otsineen, joka näkyi tuon tuuhean, raskaan tukan alta.
Kaunis ei hän ollut, hänellä oli tukevat lonkat ja käsivarret olivat
jykevät kuin pojalla. Huomatessaan vaeltajan, kun tämä tuli polkua
pitkin, laski hän sangon maahan ja juoksi aidassa olevan veräjän luo.

-- Kas vaan, Jacques!

Mies nosti päänsä pystyyn. Hän oli äskettäin täyttänyt
kaksikymmentäkuusi vuotta ja oli myöskin pitkä ja suuri ja
pulskannäköinen pyöreine, säännöllisine kasvoineen, joita pilasi
ainoastaan liian voimakkaat leukapielet. Hänellä oli tuuhea, kihara
tukka ja viikset, jotka olivat niin paksut ja tummat, että ihon
kalpeus sitäkin selvempänä esiintyi. Hienoine hipiöineen ja puhtaaksi
ajettuine kasvoineen olisi häntä voinut luulla herrasmieheksi,
ellei muualla olisi ollut häviämättömiä merkkejä hänen ammatistaan,
nimittäin noita keltaisia rasvapilkkuja käsissä, jotka kuitenkin
olivat pysyneet pieninä ja pehmeinä.

-- Hyvää iltaa, Flore, vastasi hän.

Mutta kiille sammui hänen suurista mustista, melkein
kultapilkkuisista silmistään, niiden yli ikäänkuin vetäytyi punertava
kalvo. Hän loi katseensa maahan ja käänsi silmänsä poispäin, äkisti
hämillään, milt'ei pahoinvoipana. Ja koko ruumiineen vetäytyi hän
vaistomaisesti takaperin. Tyttö, joka seisoi siinä liikkumattomana
ja katseet häneen kiinnitettynä, oli huomannut tämän tahattoman
vapistuksen, jota mies koetti hillitä. Se kohtasi viimeksi mainittua
joka kerta, kun hän tuli lähelle naista. Se näytti saattavan tytön
vakavaksi ja synkäksi. Kun mies hämilläänoloaan salatakseen kysyi,
oliko tytön äiti kotona, vastasi hän ainoastaan nyökäyttämällä
päätään ja meni pois tieltä, jotta mies voisi kävellä häneen
koskettamatta, ja palasi sanaakaan sanomatta suorana ja ylpeänä
kaivolle.

Jacques kulki reippain askelin tuon kapean puutarhan läpi taloon.
Täällä tapasi hän keskellä ensimäistä huonetta, joka oli suuri
keittiö, missä syötiin ja oleskeltiin, täti Phasien, joksi hän
lapsuudestaan saakka oli häntä nimittänyt, yksinään istumassa pöydän
ääressä suurella vitsatuolilla, jalat käärittyinä vanhaan saaliin.
Hän oli hänen isänsä serkku ja omalta nimeltään Lantier sekä oli
ollut hänen kumminaan. Kun hänen vanhempansa olivat karanneet
Pariisiin, oli Phasie ottanut huostaansa häntä, joka silloin oli
kuuden vuoden ikäinen ja jätetty Plasfansiin, jossa hän myöhemmin
kävi teknillistä koulua. Hän oli Phasie tädille hyvin kiitollinen ja
sanoi saavansa kiittää tätä siitä, että hänestä oli tullut ihminen.
Kun hän kaksi vuotta palveltuaan oli päässyt ensi luokan koneen
kuljettajaksi Länsiradan yhtiöön, oli hän tavannut äitikumminsa, joka
oli mennyt uusiin naimisiin erään ratavartijan kanssa, jonka nimi oli
Misard, ja ensimäisessä avioliitossaan saamiensa kahden tytön kanssa
joutunut asumaan tähän syrjäiseen soppeen Croix-de-Maufrasin luo.
Vaikka tuskin oli neljänkymmenen viiden ikäinen, oli Phasie täti,
joka ennen oli ollut niin hyvinvoivan näköinen, pitkä ja pulska, nyt
laiha ja keltainen ja hänellä oli alituisen vilunpuistatuksia; hän
näytti nyt kuudenkymmenen vuoden ikäiseltä.

Hän päästi ilohuudon.

-- Mitä, sinäkö se olet, Jacques!... Suuri poika-kultaseni! Olipa se
oikea yllätys!

Hän suuteli vaimoa poskille ja kertoi, että hän aivan odottamatta oli
saanut lomaa kahdeksi päiväksi. Hänen veturistaan, Lisonista, oli
tänä aamuna Havreen saavuttaessa katkennut muuan veivitanko, ja kun
korjausta ei voitu toimittaa vähemmässä ajassa kuin vuorokaudessa,
oli hänen ryhdyttävä toimeensa vasta seuraavana iltana pikajunassa
kuusi ja neljäkymmentä. Hän oli silloin saanut tulla tervehtimään
Phasieta, ja lupasi olla täällä yötä sekä palata Barentinista vasta
aamujunalla seitsemän ja kaksikymmentä kuusi. Hän puristeli Phasien
laihtuneita käsiä omissaan ja kertoi, kuinka levottomaksi hän oli
tullut tädin viime kirjeen johdosta.

-- Niin, niin, poikani, tämä ei enään vetele. Teitpä kiltisti
arvatessasi, että minä kernaasti tahdoin sinua tavata. Mutta minä
tiesin sinulla olevan paljon työtä, enkä uskaltanut pyytää sinua
tulemaan. Mutta nyt sinä siis olet täällä ja minulla on sydämelläni
niin paljon, niin paljon, mitä tahtoisin sanoa sinulle.

Hän vaikeni ja katsoi peljästyneenä ulos akkunasta. Oli vielä
siksi valoisaa, että hän saattoi nähdä miehensä, Misardin, radan
toisella puolella, missä hän oleskeli tuollaisessa lautasuojuksessa,
jonkalaisia oli joka viidennen tai kuudennen kilometrin kohdalla.
Liikenneturvallisuuden suojaamista varten olivat nämä vahtituvat
sähkölennätinyhteydessä toistensa kanssa. Vaimon ja Floren pitäessä
huolta ylikäytävän luona olevasta veräjästä, oli Misardista tehty
ratavartija.

Häntä pöyristi ja hän alensi ääntään, juuri kuin voisi mies muuten
kuulla, mitä hän sanoi.

-- Luulen, että hän antaa minulle myrkkyä.

Jacques säpsähti saadessaan tämän hämmästyttävän luottamuksen,
ja silmät, jotka hän käänsi akkunaan päin, saivat uudelleen tuon
omituisen hämmästyneen ilmeen; niiden yli vetäytyi jälleen sama
kevyt, punertava kalvo.

-- Joutavia, täti Phasie, sinä vaan mielessäsi kuvittelet sellaista,
mutisi hän. Hänhän näyttää niin siivolta ja heikolta.

Havreen menevä juna oli juuri kulkenut ohi, ja Jacques piti silloin
varansa, tarkastellakseen Misardia kun tämä oli ulkona vahtituvasta
ja nosti punaisen ilmoitusmerkin. Hän oli pieni ja heikko
varreltansa, kärsimyksen uurtamine kasvoineen ja ohuine, vaaleine
hiuksineen ja partoineen. Hän näytti harvasanaiselta, vaatimattomalta
ja kärsivälliseltä sekä hyvin myöntyväiseltä ja kohteliaalta
esimiestensä edessä. Hän meni sitten taas vahtitupaansa, pannakseen
muistiin ajan, jolloin juna oli kulkenut ohi, ja painakseen
sähkönappeihin, ilmoittaakseen lähinnä edelliselle vartijalle, että
rata oli selvä, ja jälkimäiselle, että juna oli tulossa.

-- Voi, sinä et tunne häntä, alkoi Phasie täti uudelleen. Minä sanon
sen sinulle, hän syöttää minulla jotakin iljettävää. Minä kun olin
niin voimakas, että olisin voinut syödä hänet suuhuni, ja nyt tuo
kurja raukka lopen tuhoaa minut.

Melkein kuumesairaana äänettömästä katkeruudestaan ja pelostaan,
tunsi hän ihastuvansa, tavatessaan vihdoinkin jonkun, joka tahtoi
häntä kuulla, ja hän kevensi nyt sydäntänsä. Mitä olikaan hän
ajatellut, mennessään uusiin naimisiin tuollaisen kavalan olennon
kanssa, joka ei omistanut rakkautta niin rahtuakaan, hän, joka
oli viisi vuotta vanhempi, ja jolla oli kaksi tyttöä, toinen jo
kuusivuotias ja toinen kahdeksan vuoden ikäinen? Siitä oli kohta
kulunut kymmenen vuotta kun hän oli tehnyt tuon tyhmyyden, eikä
tuntiakaan ollut kulunut, ilman että hän oli saanut sitä katua. Sehän
oli kurjuudessa elämistä, täydellistä karkoitusta tähän jääkylmään
loukkoon, jossa häntä yhtämittaa paleli, niin että hän värisi, ja
jossa hänellä oli kuolettavan ikävää, ei ainoatakaan puhetoveria, ei
edes naapurivaimoa. Mies oli entinen ratakiskojen panija ja ansaitsi
nyt kaksitoista sataa frangia ratavartijana, vaimo oli saanut alun
pitäen viisikymmentä frangia veräjästä, jota nykyisin hoiti Flore, ja
siinä eli koko heidän nykyinen ja tulevainen elämänsä, ilman toivoa
paremmasta, mutta sillä varmuudella, että saisivat elää ja kuolla
tässä pesässä tuhannen lieuen päässä muista ihmisistä.

Hän ei puhunut siitä lohdutuksesta, mikä hänellä oli ollut, ennen
kun tuli kipeäksi, silloin kun mies työskenteli soranajossa ja hän
yksin tytärtensä kanssa hoiti veräjää. Hänellä oli näet silloin
koko linjalla Rouenista Havreen sellainen maine kauneudestaan, että
rata-insinöörit sivumennen aina kävivät hänen luonaan, vieläpä
kilpailivat hänen suosiostaan. Mies ei häirinnyt ketään, hän oli
mukautuvainen kaikkia kohtaan, hiipi ovista sisään, meni ja tuli
mitään näkemättä. Mutta näistä huvituksista oli tullut loppu, ja hän
istui nyt siinä viikkoja ja kuukausia samalla tuolilla ja samassa
yksinäisyydessä, ja tunsi tunti tunnilta riutuvansa yhä enemmän.

-- Minä sanon sinulle, toisti hän lopuksi, että hän väjyy henkeäni,
ja niin pieni kuin onkin, tulee hän tekemään minusta lopun.

Kiivas soitto sai hänet jälleen näyttämään levottomalta. Se
oli lähinnä edellinen ratavartija, joka ilmoitti Misardille,
että Pariisiin menevä juna lähestyi ja akkunan edessä olevan
merkinantolaitoksen viisari osoitti suuntaa. Hän vaiensi soiton ja
meni ulos, antaakseen kahdella torventörähdyksellä merkin junalle.
Flore sulki veräjän ja näytti merkkiä nahkakoteloon pistetyllä
lipulla. Juna, joka vielä oli käänteen peitossa, kuului lähenevän yhä
lujemmin kohisten. Kovasti täristen se kulki ohi salaman kaltaisella
nopeudella, uhaten tuolla voimakkaalla ilmanvedolla pyyhkäistä
matalan tuvan mukaansa. Flore oli jo palannut vihannestensa luo, kun
taas Misard oli asettanut pysähdysmerkin ohimenneen junan jälkeen ja
otti punaisen merkin pois vastakkaiselta puolelta. Uusi soitto, josta
seurasi toisen viisarin nouseminen, ilmoitti näet, että juna, joka
oli ollut siinä viisi minuuttia sitten, nyt oli kulkenut seuraavan
vartijan ohi. Hän astui jälleen sisälle, antoi tiedon lähimmille
vartijoille, merkitsi ohikulun muistiin ja istuutui odottamaan muita
junia. Alati teki hän samaa työtä kahdentoista tunnin ajan, ja
hän eli siinä ja söi siinä, lukematta riviäkään sanomalehdestä ja
ainoankaan ajatuksen näyttämättä mahtuvan hänen kokoonpainuneeseen
kalloonsa.

Jacques, jolla ennen oli ollut tapana laskea äitikumminsa kanssa
leikkiä tämän valloituksista rata-insinöörien keskuudessa, ei voinut
olla hymyilemättä ja kysyi:

-- Kentiesi on hän mustasukkainen?

Matta Phasie kohautti sääliväisesti olkapäitänsä ja hymy näkyi
väkistenkin hänen raukeista silmäparoistaan.

-- Poikani, mitä sinä puhut? Hänkö mustasukkainen! Hän ei milloinkaan
välittänyt siitä, kun se ei maksanut hänelle mitään.

Uudelleen väristen jatkoi hän:

-- Ei, ei, siitä hän ei paljoa välittänyt. Hän välittää ainoastaan
rahoista... Se häntä ärsyttää, näetkös, kun minä en tahdo antaa
hänelle niitä tuhatta frangia, jotka perin isältäni viime vuonna.
Hän uhkasi silloin, että se koituisi minulle onnettomuudeksi ja minä
sairastuin... Enkä minä ole ollut terveenä siitä saakka, niin, juuri
siitä ajasta saakka.

Jacques ymmärsi nyt, ja kun hän luuli, että Phasie sairaudessaan
katseli kaikkea pahalta puolelta, koetti hän jälleen puhua hänelle
järkeä. Mutta eukko pudisti vaan päätään, hänellä oli omat
ajatuksensa. Vihdoin virkkoi hän:

-- No, silloinpa lienee, jos tahdotte saada siitä lopun,
yksinkertaisin keino se, että annatte hänelle rahat.

Phasie nousi tavattomalla voimanponnistuksella ylös ja huusi
raivokkaasti:

-- Minun tuhannen frangiani, ei ikimaailmassa! Mieluummin kuolen...
Nepä ovatkin koko hyvässä kätkössä, tiedä se! Tupa voidaan kääntää
ylösalaisin ja minä väitän, ett'ei niitä sittenkään löydetä... Tuo
konna on kyllä koettanut! Olen kuullut hänen öisin koputtelevan
seiniin. Hae vaan, hae! Minä maltan mieleni pelkästään siitä huvista,
että näen hänen saavan pitkän nenän... Saa nähdä kuka ensiksi
antautuu, hänkö vai minä. Minä olen epäluuloinen enkä syö mitään,
mihin hän saattaa päästä käsiksi. Ja jos minä kuolla kupsahdan, niin
ei hän sittenkään saa minun tuhatta frangiani, vaikka minun täytyisi
viedä ne mukanani hautaan.

Hän vaipui jälleen tuolille, väsyneenä ja uuden torventörähdyksen
värisyttämänä. Se oli Misard, joka kynnykseltään antoi merkin Havreen
menevästä junasta. Huolimatta itsepintaisesta päätöksestään olla
jättämättä miehelleen perintöä, tunsi Phasie häntä kohtaan salaista,
alati kasvavaa pelkoa, jättiläisen pelkoa itikkaa kohtaan, minkä
se tuntee itseään syövän. Ilmoitettu juna, joka oli kahdentoista
ja neljänkymmenen viiden sekajuna Pariisista, tuli kumeasti
vyöryen etäällä. Se kuului tulevan ulos tunnelista ja korskuvan
vielä kovemmin avoimella kentällä. Sitten kulki se ohi kumisten ja
raskaasti, kuin vastustamaton hirmumyrsky.

Jacques, joka oli kurkistanut ylös akkunaan ja nähnyt pienten,
neliskulmaisten vaununakkunain, joista näkyi matkustajien kasvoja,
kulkevan ohitse, tahtoi hälventää Phasien synkät ajatukset ja sanot
leikillisesti:

-- Kummi valittaa sitä, ett'ei hän milloinkaan näe edes kissaakaan
tässä luolassa... Mutta onhan tuossa ihmisiä!

Phasie joutui hämilleen eikä aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti:

-- Ihmisiä, missä sitten?... Niin kyllä, sellaisia, jotka matkustavat
ohitse. Niistä ei mitään iloa heru. En tunne heitä enkä saa jutella
heidän kanssaan.

Jacques nauroi yhä.

-- Tunnettehan minut, minun näette usein menevän ohitse.

-- Niin, sinut kyllä tunnen, tiedän koska sinun junasi tulee ja
katselen sinua veturissasi. Mutta sinä vain kiidät ohi. Eilen sinä
viittosit minulle kädelläsi, mutta minä en voinut edes vastata... Ei,
ei, sillä tavalla ei ihmisiä tavata.

Jacques nyökkäsi jälleen ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä kuin
hän. Hän oli hetkisen istunut katsellen Florea, joka avasi veräjän
suunnattomia kivimöhkäleitä kuljettaville vaunuille. Tie ei kulkenut
pitemmälle kuin Bécourtin kivilouhimoon saakka, minkä vuoksi veräjä
öisin oli tavallisesti suljettuna munalukolla, ja varsin harvoin
tapahtui, että Floren täytyi nousta sitä avaamaan. Nähdessään hänen
tuttavallisesti juttelevan ajomiehen, pienen, tumman nuorukaisen
kanssa, huudahti hän:

-- Onko Cabuche sairaana, koska hänen serkkunsa Louis ajaa hänen
hevosiansa?... Näkeekö kummi usein Cabucheparkaa?

Phasie ei vastannut, vaan nosti kätensä ylös ja huokasi raskaasti.
Viime syksynä oli tapahtunut jotakin, joka ei suinkaan ollut omiansa
virkistämään häntä. Hänen nuorin tyttärensä, Louisette, joka
palveli kamarineitsyenä presidentin sisaren, rouva Bonnehonin luona
Doinvillessä, oli eräänä iltana puoliksi mieletönnä ja rääkättynä
paennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo, hänen keskellä metsää
sijaitsevaan asuntoonsa, ja kuollut siellä. Liikkeellä oli ollut
huhu, joka syytti presidentti Grandmorinia väkivallan yrityksestä
häntä vastaan, mutta siitä ei uskallettu ääneen puhua. Äiti kyllä
tiesi mitä hänen oli uskottava, mutta hän ei mielellään tahtonut
puhua siitä aineesta. Hän sanoi kuitenkin lopuksi:

-- Ei, hän ei enään tule tänne, hänestä tulee oikea susi... Louisette
raukka, hän oli niin soma ja kiltti ja herttainen. Hän piti oikein
paljon minusta, ja hän olisi hoitanut minua, kun taas Flore, herra
Jumala ei silti, että minä häntä moittisin, mutta varmaankaan ei hän
aina ole tolkussaan; kaiken täytyy käydä hänen päänsä mukaan, ja hän
on niin ylpeä ja kiivas luonnostaan ja pitkiin aikoihin ei häntä
näekään... Kaikki on niin surullista, niin surullista.

Jacques katseli edelleenkin kivivaunuja, jotka nyt olivat saapuneet
radalle. Mutta pyörät tarttuivat ratakiskoihin ja ajajan täytyi
läimäyttää ruoskallaan, ja Florekin kirkui yllyttääkseen hevosia.

-- Lempo soikoon, sanoi Jacques, nytpä ei juna saisi tulla... siitäpä
tulisi aika munakokkeli!

-- Ei ole vaaraa, vastasi Phasie täti. Flore voi kyllä monasti olla
omituinen mutta hän ymmärtää tehtävänsä ja pitää silmänsä avoinna...
Meillä ei, Jumalan kiitos, ole nyt viiteen vuoteen tapahtunut
ainoatakaan onnettomuudentapausta. Kerran ennen ajoi juna erään
miehen yli. Mutta meillä on ollut tekemistä ainoastaan yhden lehmän
kanssa, vaikka juna oli joutumaisillaan pois kiskoilta. Eläinraukan
ruumis löydettiin täältä ja pää tuolta tunnelin läheltä... Kun Flore
on täällä, voin kyllin nukkua levollisesti.

Vaunut olivat nyt päässeet yli ja pyörät kuuluivat etäällä tärisevän
noissa syvissä raitioissa. Silloin palasi Phasie ainaiseen huoleensa,
muiden samoinkuin omaankin terveyteensä.

-- No, entäs sinä, oletko sinä nyt oikein terve? Muistathan
sairautesi tuolla kotona, sen, jota ei lääkäri ymmärtänyt.

Jacquesin katseeseen palasi sama levoton, epämääräinen ilme.

-- Niin, kiitos kummi, minä voin sangen hyvin.

-- Todellakin! Onko se kokonaan poissa, tuo kolotus korvien
takana, joka kulki läpi aivojen, ja nuo ankarat kuumekohtaukset ja
synkkämielisyys, joka pakoitti sinut eläimen tavoin piiloutumaan
johonkin loukkoon?

Mitä kauvemmin hän jatkoi tätä puhettaan, sitä levottomammaksi tuli
Jacques ja hän tunsi vihdoin voivansa niin pahoin, että keskeytti
eukon puheen varsin kiivaasti.

-- Minä vakuutan voivani sangen hyvin. Ei minua enään vaivaa mikään.

-- Sitä parempi, poikaseni!... Ei se minua terveeksi tekisi, jos sinä
olisit kipeä. Ja terveenä oleminen kuuluu sinun ijällesi. Voi, ei ole
olemassa mitään niin hyvää kuin terveys... Teitpä oikein kiltisti
tullessasi minua katsomaan nyt, kun olisit voinut huvitella jossakin
muussa paikassa. Syöthän meidän luonamme ja maata voit sinä ylhäällä
ullakolla, Floren huoneen vieressä.

Taas keskeytti hänet torventörähdys. Nyt oli aivan pimeä ja he
saattoivat akkunan lävitse vain hyvin epäselvästi eroittaa Misardin,
joka keskusteli jonkun toisen miehen kanssa. Kello oli vastikään
lyönyt kuusi ja yövartija päästi Misardin kotiin. Nyt vihdoinkin
pääsi hän vapaaksi, oleskeltuaan kaksitoista tuntia tässä vajassa,
jonka ainoana sisustuksena oli pieni pöytä konelaa'an alta, tuoli ja
kamiini, joka levitti sellaista kuumuutta, että hänen melkein alati
täytyi pitää ovea avoinna.

-- No, nyt tulee hän sisään, mutisi Phasie täti ja rupesi uudelleen
pelkäämään.

Ilmoitettu juna, joka oli hyvin raskas ja hyvin pitkä, lähestyi yhä
äänekkäämmin puhkuen. Jacquesin täytyi kumartua eteenpäin, jotta
sairas kuulisi hänen sanansa. Häntä liikutti se viheliäinen tila
missä hän jälleen huomasi Phasien olevan, ja tahtoi koettaa lohduttaa
häntä.

-- Kuulkaapa, kummi, jos hän nyt todellakin hautoo pahoja ajatuksia,
niin saataisiin hänet kentiesi luopumaan niistä, jos hän tietäisi
minun puuttuvan asiaan... Paras olisi, että uskoisitte tuhannen
frangianne minulle.

-- Tuhannen frangiani! huudahti eukko mieli kuohahtaen, sinulle annan
niitä yhtä vähän kuin hänellekään!... Mieluummin kuolen, sen sanon
minä sinulle.

Junia tuli ja toisia meni. Kuinka paljon väkeä! Vieläkin loppumaton
ihmisjono sekä kaikki nämä vierivät vaunut, sähisevät veturit,
suhisevat sähkölennätinlangat ja kellonsoitot! Oli kuin olisi suuri
ruumis, jättiläismäinen olento, maannut poikittain maassa, pää
Pariisissa ja selkänikamat pitkin linjaa sekä jäsenet ojennettuina
sivuradoille, jalat ja kädet Havressa ja muissa loppukohdissa. Ja
juna kiiti koneellisesti ja voitosta varmana kohti tulevaisuutta
matemaattisella tarkkuudella, ja anteeksiantamattoman tietämätönnä
siitä, mitä sen kumpaisellekin puolelle jäi jälelle ihmisestä,
salattuna, mutta aina elävänä: ikuisesta intohimosta ja ikuisesta
rikoksesta.

Flore tuli ensiksi sisälle. Hän sytytti varjostimettoman
fotogeenilampun ja kattoi pöydän. He eivät vaihtaneet sanaakaan,
tyttö tuskin vilkaisi Jacquesiin, joka seisoi akkunan luona selin
häneen. Liedellä oli kaalikeittoa kiehumassa. Hän kaatoi sitä
lautasille, kun Misard vuorostansa tuli sisään. Hän ei ollenkaan
näyttänyt hämmästyvän kohdatessaan Jacquesin. Kentiesi oli hän nähnyt
hänen tulevan, ainakaan ei hän tehnyt hänelle mitään uteliaita
kysymyksiä. Kädenpuristus, pari lyhyttä sanaa oli kaikki. Jacques
sai kenenkään kehoittamatta toistaa kertomuksen katkenneesta
veivitangosta ja päätöksestään käydä äitikummiansa tervehtimässä ja
olla yötä siellä.

Misard vain hiljaa pudisti päätään, kuin olisi se hänen mielestään
ollut aivan oikein tehty, ja sitten he istuutuivat ja alkoivat
kiirehtimättä syödä, aluksi vaitiollen. Phasie, joka aamusta
saakka ei ollut kääntänyt katsettaan padasta, jossa kaalisoppa oli
kiehumassa, nautti yhden lautasellisen. Mutta kun hänen miehensä
nousi antamaan hänelle rautavettä, minkä Flore oli unhoittanut,
nimittäin vesipulloa, jossa oli rautanauloja, ei hän siihen koskenut.
Vähäpätöisenä ja hintelänä ja kuivasti yskiskellen ei mies ollut
huomaavinaankaan niitä tuskallisia katseita, joilla vaimo seurasi
hänen pienimpiäkin liikkeitään. Kun Phasie pyysi suolaa, jota ei
ollut pöydällä, sanoi mies, että hänen pitäisi varoa syömästä niin
paljon suolaa, sillä se juuri teki hänet sairaaksi, mutta sen
sanottuaan hän nousi ylös ja toi hyppysellisen suolaa lusikalla,
jonka Phasie vastaanotti epäluulotta, sillä suola puhdistaa kaiken,
sanoi hän. Sitten ruvettiin puhumaan tavallisen leudosta ilmasta,
jota oli kestänyt muutamia päiviä, ja junan kiskoilta syöksymisestä,
mikä oli tapahtunut Marommessa. Jacques tuli lopuksi siihen uskoon,
että hänen äitikumminsa näki aaveita kirkkaalla päivällä, sillä hän
ei voinut nähdä mitään epäilyttävää tuossa avuliaassa peukaloisessa,
jonka silmät näyttivät niin viattomilta. Ruokapöydässä istuttiin
toista tuntia. Kahdesti oli Flore mennyt hetkiseksi ulos torvella
annetun merkinannon johdosta... Lasit tärisivät pöydällä junien
kulkiessa ohi, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa.

Uusi merkinanto kuului taas, mutta tällä kertaa ei Flore, joka sitä
ennen oli korjannut ruo'at pöydältä, palannut. Hän oli jättänyt
äitinsä ja molemmat miehet, joiden edessä pöydällä oli pullo
hedelmäviinaa; ja he istuivat siinä vielä puoli tuntia. Silloin otti
Misard, joka viime hetkenä oli luonut vaanivan katseen erääseen
huoneen nurkkaan, hattunsa ja meni ulos, sanottuaan vaatimattomasti
ja yksikantaan hyvää yötä. Hän näet varkain kalasteli läheisissä
puroissa, joissa oli aika ankeriaita, eikä hän milloinkaan mennyt
levolle, sitä ennen kokematta reivejänsä.

Hänen ulosmentyänsä katseli Phasie kummipoikaansa.

-- No, uskotko nyt? Näitkö, miten hän katseellaan nuuski tuota
nurkkaa?... Hän on tullut siihen uskoon, että minä olen kätkenyt
roponi voiruukun taakse... Oh, minä tunnen hänet, olen varma siitä,
että tänä yönä hän siirtää ruukun syrjään etsiäkseen niitä.

Hiki alkoi taas valua hänestä ja hänen koko ruumiinsa tärisi.

-- Näetkö nyt tulee se taas! Hän on antanut minulle myrkkyä, minulla
on sellainen katkera maku suussani, kuin jos olisin niellyt vanhoja
rahoja. Jumala tietäköön, ett'en ole vastannottanut mitään häneltä.
Yhtä hyvin voisin samalla hypätä järveen... Tänä iltana en jaksa
enempää; on parasta, että menen makaamaan. Hyvästi siis, poikani, kun
sinä lähdet huomen aamulla seitsemän ja kaksikymmentäkuusi, on se
minulle aivan liian varhaista. Tulethan sinä takaisin. Toivokaamme,
että minä silloin vielä olen elossa.

Jacques sai auttaa häntä menemään huoneeseensa, jossa hän laskeutui
levolle ja nukkui lopen uupuneena. Jäätyään yksin ei hän oikein
tietänyt, menisikö hänkin nukkumaan heiniin, jotka odottivat häntä
ullakolla. Mutta kello oli kymmentä minuuttia vailla kahdeksan, niin
että aikaa oli vielä kyllin; ja hän meni myös ulos, jättäen lampun
palamaan tuohon yksinäiseen, uinuvaan tupaan, jota tuon tuostakin
tärisytteli ankarasti puhkuva juna.

Kun Jacques tuli ulos, ihmetytti häntä se, että ilma oli niin leuto.
Varmaankin tulisi lisää sadetta. Maidonkarvainen, ruumiin muotoinen
pilvi oli levinnyt taivaalle, ja täysikuu, joka oli piilossa sen
takana, valaisi koko taivaankantta punertavalla heijastuksella.
Hän saattoi sen vuoksi tässä vienossa valossa, joka loisti yhtä
rauhaisasti kuin yölamppu, selvästi eroittaa ympärillä olevat kentät
sekä kukkuloiden ja puiden tummat ääriviivat. Hän kulki kertaalleen
läpi tuon pienen kyökkikasvitarhan ja ajatteli sitten lähteä
Doinvilleen päin, koska sinne johtava tie ei ollut niin mäkinen.

Mutta kun hän näki tuon yksinäisen talon, joka oli viistossa
rautatien toisella puolella, veti se häntä puoleensa, ja hän meni
sen vuoksi radan yli. Hän tunsi talon varsin hyvin, koska hän näki
sen jokaisella matkallaan -- se tavallansa kummittelikin hänelle,
kun hänellä oli epämääräinen tunne, että se merkitsi jotakin hänen
elämällensä. Aluksi tunsi hän joka kerta juurikuin pelkoa, ett'ei
hän tapaisi sitä paikoillansa, ja voi sen jälkeen melkein pahoin,
kun sai nähdä sen olevan paikoillaan. Hän ei tietänyt talosta muuta,
kuin että sen omistaja oli presidentti Grandmorin, ja tänä iltana
tunsi hän vastustamatonta halua ohjata kulkunsa sinne, mahdollisesti
saadakseen enempi tietoja.

Hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan aitauksen editse kulkevalle tielle.
Sitten hän astui muutamia askeleita taaksepäin, kiskotteli ja koetti
perehtyä paikkaan. Kulkiessaan puutarhan poikki oli rautatie jättänyt
rapun eteen ainoastaan kapean pihamaan, jota muurit ympäröivät, kun
taas talon takapuolella oli sangen suuri alue, jota vain hila-aita
ympäröi. Talo teki autiossa ja hyljätyssä tilassaan utuisen yön
punaisessa kajastuksessa sanomattoman synkän vaikutuksen, ja hän oli
juuri vapisten poistumaisillansa, kun huomasi aukon hila-aidassa.
Hän ajatteli silloin, että olisi pelkurimaista jättää käyttämättä
tilaisuutta ja meni sen vuoksi aukosta sisään. Hänen sydämensä sykki,
ja kulkiessaan erään rappeutuneen kasvihuoneen ohitse hän pysähtyi
äkisti, nähdessään tumman varjon, joka istui kokoonkyyristyneenä
ovella.

-- Kuinka, sinäkö se olet? huudahti hän hämmästyneenä, tuntiessaan
Floren. Mitä sinä täällä teet?

Tyttö oli myös säpsähtänyt hämmästyksestä, mutta vastasi sitten
tyynesti:

-- Näethän, että otan muutamia köysiä... He ovat jättäneet tänne
joukon köysiä, jotka mätänevät täällä hyödyttämättä ketään. Mutta
minä tarvitsen aina sellaisia, ja sen vuoksi olen niitä noutamassa.

Vahva sirppi kädessä hän maassa seisoen suori päät ja leikkasi solmut
poikki, milloin ei työ muuten tahtonut luistaa.

-- Eikö siis omistaja enään milloinkaan tule tänne? kysyi Jacques.

Tyttö rupesi nauramaan.

-- Oh, tuon jutun jälkeen, mikä presidentillä oli Louisetten kanssa,
ei ole pelkoa, että hän pistää nenäänsä tänne. Minä voin huoleti
ottaa köydet. --

Jacques oli hetkisen vaiti, hämillään siitä, että oli herättänyt
eloon muiston tästä traagillisesta seikkailusta.

-- Ja sinä uskot mitä Louisette kertoo, uskot, että hän tahtoi paolla
pelastautua presidentin kynsistä, ja että tämä silloin teki hänelle
pahaa?

Tyttö herkesi nauramasta ja huusi kiivastuneena:

-- Louisette ei koskaan valehdellut, eikä Cabuche liioin. Hän on
ystäväni.

-- Kentiesi on hän nyt sinun rakastajasi?

-- Hänkö? Oh, enhän minä mikään lutka liene... Ei, hän on ystäväni.
Minulla ei ole rakastajaa, enkä haluakaan sellaista.

Hän kohotti voimakasta päätään, jonka vaalea hiusjoukko ulettui
kauvas otsalle; ja koko hänen voimakas, notkea olentonsa ilmaisi
lujaa, lannistumatonta tahdonvoimaa. Hänestä oli jo syntynyt tarina
paikkakunnalla. Hänestä ja hänen ihmeellisistä pelastumisistaan
kerrottiin joukko juttuja: yhdellä tempauksella oli hän vetänyt
syrjään tavaravaunun, joka oli tulevan junan tiellä; hän oli
pysäyttänyt rautatievaunun, joka yksinään kiiti Barentinin vierrettä
alas, ja samoin hurjistuneen härän, joka syöksyi pikajunaa vastaan.
Tämä voimanosoitus herätti hämmästystä ja teki hänet miehille
mieluiseksi, sitäkin enemmän, kun aluksi luultiin häntä olevan helppo
lähestyä; hän näet kuljeskeli kedoilla kohta kun pääsi vapaaksi,
ja etsi syrjäisiä kolkkia, joihin saattoi jäädä lepäämään hiljaa
ja ylös avaruuteen tuijottaen. Mutta ensimmäiset, jotka uskalsivat
lähteä liikkeelle, eivät mielineet toista kertaa yrittää. Hän kylpi
mielellään useita tunteja eräässä läheisessä purossa, ja muutamat
hänen ikäisensä pojat olivat huvitelleet katselemalla häntä, mutta
viitsimättä edes vetää paitaa ylleen, oli hän tarttunut erääseen
ja antanut hänelle sellaisen löylyn, ett'ei kukaan sen jälkeen
vaaninut häntä. Vihdoin oli hän joutunut väleihin erään vaihdemiehen
kanssa, joka oli Dieppen sivuradalta, tunnelin toisesta päästä.
Hän, jonka nimi oli Ozil, hyvin siivo, kolmannellakymmenellä
ikävuodella oleva nuorimies, jota hän kerran näytti rohkaisseen,
oli eräänä iltana luulotellut saavansa tahtonsa perille, mutta
vähältä piti, ett'ei tyttö kepiniskulla lyönyt häntä kuoliaaksi.
Hänellä oli neitseellisyytensä tallella, hän oli äkäinen ja halveksi
kaikkia, jotka miehen nimeä kantoivat, mikä saattoi ihmiset lopulta
vakuutetuiksi siitä, ett'ei hän ollut oikein tolkussaan.

Kuullessaan hänen selittävän, ett'ei hän halua rakastajaa, jatkoi
Jacques leikinlaskuansa hänen kanssaan.

-- No, eikö siis tulekaan mitään häistäsi Ozilin kanssa? Olen kuullut
sanottavan, että sinä joka päivä mennä huristat hänen luokseen
tunnelin läpi.

Tyttö kohautti olkapäitänsä.

-- Pah! Minun hääni... Minä pidän tunnelista. Minua huvittaa laukata
puolen kolmatta kilometriä pimeässä ja ajatella junan voivan ajaa
ylitseni, ellen pidä silmiäni avoinna. Kuulisitpa, kuinka juna puhkuu
tuolla sisällä... Ozil suututti minut. Hän ei ole se oikea.

-- Sinä siis haluat jonkun toisen sulhasen?

-- Sitä en tiedä... Oh, en, enpä suinkaan.

Hän tunsi olevansa hieman hämillään ja oli taas tarttunut köysiinsä,
mutta ei tahtonut saada erästä solmua auki ja purskahti nauruun.
Sitten kysyi hän ylös katsomatta, juuri kuin olisi edelleen ollut
hyvinkin kiintynyt työhönsä:

-- No, entäs sinä, eikö sinulla ole morsianta?

Nyt muuttui Jacques vuorostaan totiseksi. Hänen katseensa kääntyivät
poispäin ja harhailivat ylt'ympäri pimeässä. Hän vastasi lyhyesti:

-- Ei.

-- Minulle on sanottu, jatkoi Flore, että sinä inhoat naisia. Emme me
ole eilispäivän tuttuja, etkä sinä ole koskaan sanonut minulle mitään
ystävällisiä sanoja. Mistä se riippuu?

Kun Jacques ei vastannut, tuli hän päästäneeksi solmun ja
katsahtaneeksi häneen.

-- Oletko edelleenkin rakastunut vain veturiisi? Tiedät kai, että
siitä lasketaan leikkiä. Sanotaan, että sinä alati hankaat ja
kiillotat sitä, ikäänkuin et voisi muita hyväillä. Voinhan sanoa sen
sinulle, koska kerran olen ystäväsi.

Nyt silmäsi Jacqueskin ylös ja katseli häntä tuossa kelmeässä
valossa. Hän muisti hänet pienenä; jo silloin oli hän kiivas ja
itsepäinen, mutta hänessä oli herännyt hurja intohimo häneen ja
hän heittäytyi hänen kaulaansa, kun hän tuli. Sitten oli hän usein
kadottanut hänet näkyvistään, mutta vaikka hän joka kerta, kun he
tapasivat toisensa, oli tullut isommaksi, vastaanotti hän hänet
samalla tapaa ja saattoi hänet yhä enemmän hämilleen suurten,
kirkkaiden silmiensä hehkulla. Nyt oli hän täysikasvuinen nainen,
komea ja tavoittelemisen arvoinen, ja aivan varmaan rakasti hän
häntä vielä vanhalla lapsuuden rakkaudellansa. Jacquesin sydän
alkoi sykkiä nopeammin, hän tunsi äkisti, että tyttö odotti juuri
häntä. Veri nousi hänen päähänsä ja samalla tunsi hän tulevansa yhä
enemmän hämilleen ja levottomaksi. Ensin pälkähti hänen päähänsä
paeta tiehensä. Joka kerta, kun hän mieli jotakin naista, joutui hän
järjiltänsä, kaikki näytti hänestä punaiselta.

-- Miksi seisot noin? alotti Flore jälleen. Istuudu.

Hän empi uudelleen. Mutta hänen polvensa notkahtivat äkisti
väsymyksestä ja haluten vielä kerran kiusata rakkautta, vaipui hän
tytön viereen köysikasalle. Hänen kurkkunsa oli kuiva, eikä hän enään
puhunut. Nyt Flore, joka muuten oli niin ylpeä ja harvapuheinen,
alkoi lörpötellä rentomielisesti ja ajattelemattomasti, niin että
olisi voinut läkähtyä.

-- Näetkös, äiti teki tyhmästi mennessään Misardin kanssa naimisiin.
Siitä hänen tulee käymään hullusti... Mutta minä en siitä välitä,
sillä minulla on tarpeeksi omistakin asioistani. Ja muuten sanoo äiti
aina, että minun pitää mennä maata, kun tahdon siihen sekaantua. Hän
saa itse selvittää sen asian. Minä pysyttelein ulkosalla ja ajattelen
mitä tuonempana tulee... Minä kyllä näin sinut aamulla veturissasi.
Istuin pensastossa. Mutta sinä et milloinkaan kurkista... Minä kerron
sinulle mitä ajattelen, mutta en vielä, vaan myöhemmin, jahka meistä
tulee oikein hyvät ystävykset.

Flore oli pudottanut sirpin ja yhä vaiti ollen tarttui Jacques
hänen molempiin käsiinsä, jotka hän ihastuneena salli hänen ottaa.
Mutta kun hän vei ne polttaville huulillensa, peljästyi Flore.
Hänen sotainen mielensä heräsi ja nousi tätä miehen ensimmäistä
lähestymistä vastaan.

-- Ei, ei, anna minun olla, minä en tahdo. Ole nyt rauhallisesti
ja hiljaa, niin me juttelemme... Miehet ajattelevat ainoastaan
tuollaista! Oh, jos minä puhuisin sinulle mitä Louisette kertoi
minulle samana päivänä kun hän kuoli Cabuchen luona... Minä tiesin
sen muuten presidentistä, sillä näinpä vasta kauniita asioita silloin
kun hän oli täällä nuorten tyttöjen kanssa... Yhtä heistä ei kukaan
epäile, erästä, jonka hän sitten toimitti miehelään.

Jacques ei kuunnellut mitä hän sanoi: hän syleili häntä rajusti
ja suuteli intohimoisesti. Hiljainen huuto, pikemmin syvä, lempeä
valitus, jossa piili tunnustus kauvan salatusta hellyydestä, pääsi
tytöltä. Mutta vaistomaisesti hän kuitenkin rimpuili vastaan. Hän
halusi kuulua Jacquesille ja taisteli kuitenkin vastaan, tuntien
tarvetta tulla voitetuksi ja vallatuksi. Hameenmiehusta repeytyi auki
ja hänen vankka, maidonkarvainen, taistelun jälkeen yhä uhkuvampi
povensa tuli näkyviin. Hän vaipui maahan, tunnustaen tulleensa
voitetuksi.

Mutta läähättäen Jacques hillitsi itseänsä, katseli Florea
omistamatta häntä. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen raivo, hän
tuijotti hurjasti ympärilleen, etsien asetta, kiveä tai jotakin
muuta, millä tappaisi tytön. Hän huomasi sirpin, joka välkkyi
köysien keskellä, sieppasi sen käteensä ja olisi pistänyt sen tähän
paljaaseen valkoiseen rintaan. Mutta kova vilunpöyry kulki hänen
läpitsensä ja sai hänet selkiämään, hän heitti sen pois ja pakeni
säikähtyneenä, kun taas Flore, joka loi katseensa alas, luuli hänen
halveksivan häntä sen vuoksi, että hän oli tehnyt vastarintaa.

Jacques pakeni ulos synkkään yöhön, syöksyi polkua pitkin mäelle
ja sitten alas kapeaan alhoon. Pikkukivet, joihin hän potkaisi,
peljästyttivät häntä ja hän juoksi vasemmalle pensastoon, teki sitten
kierroksen, palasi jälleen oikealle ja nousi aukealle ylänkölle. Hän
asteli nopeasti alas ja syöksyi päin rautatien vartta kulkevaa aitaa:
juna tuli jymisten ja savua syösten; aluksi hän ei peljästyksissään
käsittänyt mitä se oli. Oh, sehän oli sama keskeytymätön ihmisvirta,
hänen maatessaan siinä kuolintuskassansa. Hän läksi jälleen
liikkeelle, kiipesi ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle. Nyt
syöksyi hän kaikkea vastaan radalla, joka milloin kulki siltoja
pitkin kuilujen yli, milloin täytettyjen kohtien yli, jotka sulkivat
näköpiirin jättiläismäisillä suluilla. Tämä autio, epätasainen seutu
muistutti ääretöntä sokkeloa, jossa häntä huumauksensa ajoi takaa
viljelemättömien ketojen lohduttomassa synkkyydessä. Pitkät hetket
oli hän kiipeilyt ja kuljeskellut yltympäri jyrkänteillä, kun hän
näki edessään tunnelin mustan, syvän kidan. Ylöspäin menevä juna
syöksyi siitä sisään ulvoen ja sähisten ja jätti jälkeensä, sitten
kun se maan nielemänä oli kadonnut, maan pitkäksi aikaa kovasti
tärisemään.

Jacqaes kaatui radan äyräälle, hänen jalkansa eivät enään
kannattaneet ja hän puhkesi suonenvedon tapaisiin nyyhkytyksiin,
kellien vatsallansa ja kasvot ruohoon painettuina. Herra Jumala,
oliko siis tuo inhoittava sairaus, josta hän oli luullut
parantuneensa, palannut takaisin? Hän oli tahtonut tappaa hänet!
Naisen tappaminen, naisen tappaminen: se oli soinut hänen korvissansa
lapsuudesta saakka sitä voimakkaammin mitä kuumeisemmaksi ja
huumaavammaksi hänen himonsa oli tullut. Samoin kuin muut miehenikään
tultuansa uneksivat naisen omistamisesta, joutui hän pois suunniltaan
ajatellessaan naisen tappamista. Hän ei voinut itseltään kieltää,
että hän, nähdessään tytön valkoisen, lämpöisen poven, oli tarttunut
sirppiin, pistääkseen sen hänen ruumiiseensa. Eikä se tapahtunut
siksi, että hän oli tehnyt vastarintaa, ei, se oli nautinnon vuoksi,
sen vuoksi, että hän olisi tuntenut iloa siitä ja koska hän tunsi
sellaista halua sen tekemiseen, että ellei hän olisi tarrautunut
kiinni ruohoon, olisi hän nyt rientänyt takaisin sinne ottaakseen
hänet hengiltä. Ja, Herra Jumala, kuitenkin oli se Flore, jonka
hän oli nähnyt kasvavan, tämä hurja lapsi, jonka syvää rakkautta
häntä kohtaan hän vast'ikään oli tuntenut. Hän väänteli käsiänsä ja
tunki ne maahan, mitä epätoivoisinten nyyhkytysten ja korahdusten
raastelemana.

Hän koetti saada takaisin tyyneytensä ja nähdä selvästi. Mikä olikaan
oikeastaan eroituksena hänen ja muiden välillä? Hän oli tehnyt
itsellensä sen kysymyksen jo usein Plassansissa, ollessansa nuori.
Hänen äitinsä, Gervaise, oli tosin ollut sangen nuori saadessaan
hänet, ainoastaan puolen kuudettatoista vuoden ikäinen; mutta hän oli
hänen toinen lapsensa ja hän oli tuskin täyttänyt neljätoista vuotta,
saadessaan esikoisensa, Clauden. Mutta ei kumpaisellakaan hänen
veljistään, ei Claudella eikä Etiennellä, joka syntyi myöhemmin,
näkynyt olleen mitään haittaa siitä, että heillä oli ollut äiti, joka
vielä oli lapsi, ja isänä sellainen poika, kuin kaunis Lantier, jonka
häijyys maksoi Gervaisille niin monta kyyneltä.

Ehkäpä sentään hänen veljensäkin kantoivat kärsimyksiänsä, joista
eivät tahtoneet puhua. Eritotenkin vanhin, jota vaivasi niin hurja
himo olla maalari, että häntä nimitettiin puolihulluksi neroksi.
Perheessä ei paljon ollut luonteen vakaisuutta, ja monessa heistä oli
jotakin vaillinaista.

Toisin hetkin hän varsin hyvin tunsi tämän perinnöllisen puutteen;
ei silti, että hänellä olisi ollut heikko terveys, sillä ainoastaan
noiden taudinpuuskien aiheuttama levottomuus ja häpeä oli ennen
häntä laihduttanut. Mutta hän saattoi aivan äkisti kadottaa
tasapainon; hänessä oli kuin halkeamia, kuin aukkoja, joiden kautta
hänen oma itsensä pakeni pois, suuren savupilven ympäröimänä, joka
rumensi kaiken. Hän ei enään ollut oma herransa, vaan lihaksiensa,
sisällään raivoavan villipedon orja. Hän ei kuitenkaan koskaan
juonut, kieltäytyi ottamasta pientä konjakkilasiakaan, sillä hän oli
huomannut, että pieninkin alkohoolipisara riisti häneltä järjen.
Ja hän kuvitteli mielessään, että hän sai kärsiä muiden takia --
esi-isiensä takia, jotka olivat juoneet, juoppouteen vajonneiden
sukupolvien takia, joilta hän oli perinnyt turmeltuneen veren,
hitaasti riuduttavan myrkyn, villiytymisen, joka saattoi hänet susien
kaltaiseksi, jotka metsässä vaanivat naisia ja repivät ne kappaleiksi.

Jacques nousi kyynärpäähänsä nojaten ylös ja tuijotti ajatuksiin
vaipuneena mustaan tunnelin aukkoon; ja uusi nyyhkytys kulki hänen
ruumiinsa läpitse, kupeilta ylös niskaan, hän kaatui jälleen ja vieri
maassa tuskasta kirkuen.

Hän oli tahtonut tappaa hänet! Hän tunsi jälleen tuota vihlovaa,
ilkeätä tunnetta. Tuntui siltä, kuin olisi sirppi tunkeutunut hänen
omaan ruumiiseensa.

Miten hän miettikään, ei hän voinut saada takaisin levollisuuttansa:
Hän oli tahtonut tappaa hänet ja hän olisi ehdottomasti sen tehnyt,
jos tyttö nyt olisi ollut siinä paljain rinnoin.

Hän muisti varsin hyvin tuskin olleensa kuusitoista vuotias, kun
hänet ensi kerran oli vallannut tämä tauti eräänä iltana, kun hän
leikki tytön kanssa, joka oli hänelle sukua ja kahta vuotta nuorempi
kuin hän; tyttö oli langennut ja silloin oli hän syöksynyt hänen
kimppuunsa. Seuraavana vuonna oli hän, sen hän muisti: hionut
veitsen, jonka aikoi pistää erään pienen vaalean tytön kaulaan, tämä
kun joka aamu kulki hänen ovensa ohitse. Sitten seurasi kaikkien
niiden kamala rivi, jotka olivat ärsyttäneet hänen kuohahtavaa
murhanhimoansa: naisia, joiden ohi hän oli kulkenut kadulla tai
jotka hän sattumalta oli saanut naapureiksensa. Varsinkin yksi,
nuori, vastanaitu rouva, joka istui hänen lähellänsä teaatterissa ja
nauroi ääneensä; hänen oli täytynyt paeta teaatterista kesken erästä
näytöstä, jott'ei olisi heittäytynyt hänen kimppuunsa ja pistänyt
häntä kuoliaaksi.

Ei hän tuntenut heitä, ja mistä se siis johtui, että hänet valtasi
sellainen raivo heitä vastaan? Sillä joka kerta oli se kuin
hillitöntä, sokeata raivoa, kuin sammuttamatonta janoa kostaa hyvin
vanhoja loukkauksia, joita hän ei edes oikein muistanut! Tuliko
se siis kaukaa, jostakin pahasta, minkä naiset olivat tehneet
hänen rodullensa, vihankaunasta, miehestä toiseen kulkeneesta,
ensimmäisestä uskottomuudesta luolien syvyydessä? Ja noiden
kohtausten sattuessa, tunsi hän ikäänkuin pakkoa taistella,
valloittaa ja, kukistaa naisen, häpeällistä tarvetta kaataa hänet
kuoliaana maahan kuin jonkin otuksen, jonka on ainiaaksi temmannut
luokseen. Hänen päätään särki että se olisi voinut haljeta hänen
koettaessaan etsiä vastausta tähän, hän tiesi liian vähän, luuli hän,
hänen aivonsa tylstyivät siitä tuskasta, jota hän tunsi ollessaan
pakoitettu tekoihin, joihin nähden hänen tahdollaan ei ollut mitään
merkitystä, ja joiden syytä hän ei voinut ymmärtää.

Uudelleen kulki juna ohitse, ja ukkosen tavoin joka jylisee ja
sitten häipyy avaruuteen, hautautui se tunneliin, ja Jacques nousi
seisoallensa, pidätti kyyneleitäntä ja koetti näyttää viattomalta,
ikään kuin olisi tämä tuntematon, välinpitämätön ihmisjoukko
voinut kuulla hänen äänensä. Miten usein olikaan hän tuollaisen
taudinpuuskan ohimentyä säpsähtänyt kuin rikoksellinen pienimmänkin
äänen kuullessansa. Hän tunsi olevansa levollinen ja onnellinen
ainoastaan silloin kun hän, erossa kaikista ihmisistä, oleskeli
veturissansa. Kun se tärisevillä pyörillään vei häntä salaman
nopeudella eteenpäin, kun hän käsi nopeudenjärjestimen päällä
kokonaan syventyi radan ja merkinantojen tähystelemiseen, oli hän
ajatuksista vapaa ja hengitti täysin keuhkoin tuota raitista,
puhdasta ilmaa, joka myrskytuulen tavoin aina lehahti häntä vastaan.
Siksi oli hän niin kiintynyt veturiinsa, se oli kuin rakastajatar,
jonka luona hän saavutti ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta.

Teknillisen koulun käytyänsä oli hän terävästä älystään huolimatta
valinnut veturinkuljettajan ammatin juuri sen yksinäisyyden ja
huumautumisen takia, jossa hän siinä saattoi olla. Hän ei muuten
ollut kunnianhimoinen, ja kun hän neljässä vuodessa oli ylentynyt
ensimmäiseksi veturinkuljettajaksi ja jo ansaitsi 2,800 frangia,
joka hiili- ja öljysäästöjen kanssa nousi 4,000 frangiin, ei hän
kohottanut toiveitansa ja haaveitansa sen korkeammalle. Hän näki
kolmas- ja neljäsluokkaisten toveriensa eli konetyömiesten, jotka
yhtiö otti oppilaiksi ja opetti ammattiinsa, melkein kaikkien
menevän naimisiin vähäpätöisten työläisnaisten kanssa, joita ei
nähnyt koskaan muulloin kuin junien lähtiessä, jolloin he tulivat
tuomaan ruokakorejansa. Kunniahimoiset toverit, eritotenkin jos
olivat käyneet teknillisen koulun, viivyttivät naimistaan kunnes
pääsivät varikonpäälliköiksi toivoen saavansa vaimon jostakin
porvariperheestä, hattua käyttävän naisen.

Hän pelkäsi naisia, ja mitä olikaan hänellä heidän kanssaan
tekemistä? Milloinkaan ei hän menisi naimisiin; hänellä ei ollut
muuta tulevaisuutta kuin yksinänsä, rauhatta ja levotta, kiitää
veturillansa edestakaisin. Kaikki hänen esimiehensä pitivätkin
häntä erinomaisena veturinkuljettajana, joka ei juonut, ja jolla ei
ollut mitään selkkauksia naisten kanssa. Syrjäiset toverit tekivät
pilkkaa hänen liikanaisen siivosta elämästänsä, ja toiset tunsivat
salaista levottomuutta, kun hän kalmankalpein kasvoin ja värittömin
katsein vaipui äänettömään synkkämielisyyteen. Miten olikaan hän aina
vapaana ollessansa munkin tavoin sulkeutunut pieneen huoneeseensa Rue
Cardinetin varrelle, josta saattoi nähdä Batignollesin varikon, mihin
hänen veturinsa kuului.

Jacques yritti nousta ylös. Mitä oli hänellä täällä ruohostossa
tekemistä tänä leutona, sumuisena talviyönä? Kedot olivat yhä pimeään
verhoutuneina, ainoastaan taivas oli valoisa; tuo hieno usva oli kuin
himmeäksi hiotusta lasista tehty suunnaton kupu, jota valaisi sen
taakse piiloutuneen kuun vaaleankeltainen heijastus; ja tuo tumma
näköpiiri lepäsi kuoleman kaltaisessa rauhassa. Kello lienee tulossa
kymmenen ja silloinpa olisi parasta palata kotiin ja mennä nukkumaan.

Mutta veltostuneessa tilassaan hän näki palaavansa Misardin asuntoon,
nousevansa ullakon rappusia ylös ja heittäytyvänsä pitkälleen
heiniin Floren huoneen viereen. Hänet erottaisi tytöstä ainoastaan
yksinkertainen puuseinä ja hän kuulisi hänen hengityksensä, ja kun
Flore ei milloinkaan lukinnut oveansa, voisi hän muitta mutkitta
mennä hänen luokseen.

Ja jälleen valtasi hänet ankara väristys ja mielessään kuvitellen
Florea makaamassa vuoteellansa vaipui hän ankarasti nyyhkyttäen
takaisin maahan. Voi, hän oli tahtonut tappaa hänet!

Hän oli tukehtumaisillansa kuoliaaksi ajatellessaan, että jos hän
nyt menisi kotiin, syöksyisi hän sisään ja tappaisi hänet hänen
vuoteeseensa. Mitä se teki, ett'ei hänellä ollut mitään asetta; hän
tunsi, että petoeläimen vaisto ja halu kostaa vanhoja vääryyksiä
pakoittaisi hänet vastoin tahtoansa työntämään oven auki ja
kuristamaan hänet.

Ei, ei! mieluummin kuljeskelisi hän yön kedolla, eikä palaisi sinne!

Hän syöksyi ylös ja pakeni uudelleen.

Puolen tunnin ajan kiiti hän edestakaisin kedolla, kuin olisivat
häntä kannustaneet kaikkien kauhujen irtipäästetyt kahlekoirat. Mäkiä
ylös ja alas ahtaisiin alhoihin. Perätysten tapasi hän pari puroa:
hän kahlasi niiden yli ja kastui vyötäisiinsä saakka. Pensaikko, joka
sulki häneltä tien, saattoi hänet raivoon. Hänen ainoana ajatuksenaan
oli päästä yhä kauvemmaksi, paeta itseänsä, tuota toista, villipetoa,
jonka hän tunsi sisällänsä raivoavan. Mutta se rupesi pääsemään
hänestä voitolle, se riensi yhtä nopeasti. Seitsemän kuukautta sitten
luuli hän saaneensa sen karkoitetuksi ja oli uudelleen alkanut tuntea
itsensä toiseksi ihmiseksi. Ja nyt täytyi hänen alottaa uudestaan,
täytyi taistella itsensä kanssa, jott'ei heittäytyisi ensimmäisen
naisen kimppuun, minkä sattumalta tapaisi.

Syvä hiljaisuus ja avara yksinäisyys rauhoittivat häntä kuitenkin
hiukan, ja hän vaipui unelmoimaan hiljaisesta ja yksinäisestä
elämästä, sellaisesta kuin esim. tässä autiossa seudussa, missä hän
voisi kulkea kulkemistansa, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

Hän lienee tietämättään kääntynyt ympäri, sillä hän saapui nyt
radalle toiselta puolelta, kuljettuaan suuren puoliympyrän
pensaskasvuisten kukkulain joukossa tunnelin yläpuolella. Hän
kääntyi ympäri harmissansa ja peljäten taas kohtaavansa ihmisiä.
Koettaessaan sitten kiertää erään kukkulan taitse, kulki hän harhaan,
eikä tuntenut itseänsä ennen kun rautatien säleaidan luona, juuri
siinä, missä rata tuli ulos tunnelista ja lähellä niittyä, jolla
hän vast'ikään oli vaikeroinut. Siinä seisoi hän nyt voitettuna,
kun aluksi heikko, mutta sitten sekunnin kuluttua kasvava kohina
maan sisuksista tulevasta junasta naulitsi hänet paikalleen. Se
oli Havreen menevä pikajuna, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja
kolmekymmentä, ja joka kulki tästä ohitse yhdeksän ja kaksikymmentä
viisi, se oli sama juna, jota hän tavallisesti kuljetti joka toinen
päivä.

Jacques näki aluksi tunnelin mustan kidan käyvän valoisaksi kuin
uuninsuu, kun puut syttyvät tuleen. Nyt tuli veturi kovasti jyristen
ja sen suuresta, ympyriäisestä silmästä, etupuolella olevasta
lyhdystä, lankesi häikäisevä valo yli kentän ja pitkin raiteita
syttyi pitkä kaksoisrivi tulenliekkejä. Mutta tuo kaikki vaikutti
salamankaltaisen ilmiön tavoin: vaunut tulivat heti jäljestä
voimakkaasti valaistuine akkunoineen ja täyteen ahdettuine vaunuineen
ja kiitivät ohi niin huimaavalla vauhdilla, että silmä oli epävarma
siitä, mitä se todellisuudessa oli saanut nähdä.

Mutta vaikka tuota kaikkea ei kestänyt enempää kuin neljäsosa
sekuntia, huomasi kuitenkin Jacques varsin hyvin erään valaistun
vaununakkunan lävitse, kuinka muuan mies oli kaatanut toisen kumoon
ja pisti häntä puukolla kurkkuun, jolla aikaa musta ainejoukkio,
kentiesi joku kolmas henkilö, mutta mahdollisesti myöskin joitakuita
alasromahtaneita matkakapineita, makasi raskaasti murhatun
suonenvedon tapaisesti koukistuneiden jalkojen päällä. Juna oli
kadonnut Croix-de-Maufrasiin päin ja siitä näkyi pimeässä ainoastaan
kolme takana olevaa lyhtyä, punainen kolmikas.

Kuin kiinninaulattuna paikalleen seurasi nuori mies katseellansa
junaa, jyrinän häipyessä seudun syvään rauhaan. Olikohan hän nähnyt
oikein? Hän oli epävarma eikä voinut enään väittää todelliseksi
tätä näkyä, joka oli tullut ja mennyt kuin salama. Ei ainoakaan
kasvojenpiirre tämän murhanäytelmän molemmista näyttelijöistä elänyt
hänen mielessään. Tuo musta esine oli varmaankin matkahuopa, joka oli
pudonnut uhrin päälle. Aluksi oli hän kuitenkin luullut eroittavansa
hienot, kalpeat kasvot paksun, hajallaan olevan hiuskasan alta. Mutta
tuo kaikki meni sekaisin ja haihtui kuin unessa. Silmänräpäyksen
näyttäytyivät vielä samat, mutta katosivat sitten ainiaaksi.
Varmaankin oli se pelkkää mielikuvitusta. Ja kaikki tämä jähmetytti
häntä ja näytti hänestä niin tavattoman omituiselta, että hän lopulta
uskoi sen olleen harhanäyn, minkä hänen vast'ikään kärsimänsä hirveä
taudinpuuska oli synnyttänyt.

Jacques kuljeskeli vielä lähes tunnin vaipuneena sekanaisiin
unelmiinsa. Hän oli aivan masentunut; ja kuumetta oli seurannut
kova sisällinen kylmyys. Vastoin aikomustansa palasi hän vihdoin
Croix-de-Maufraniin päin. Saavuttuaan takaisin Misardin tuvalle,
sanoi hän itsekseen, ei hän menisi sisälle, vaan nukkuisi tuvan
toisen päädyn luona olevassa vähäisessä vajassa. Mutta valoviiru
tunkeutui esiin oven alta ja hän työnsi koneenomaisesti oven auki,
mutta kynnyksellä pidätti hänet odottamaton näky, joka hänelle
silloin näyttäytyi.

Misard oli siirtänyt voiruukun nurkkaan ja ryömi nyt pitkin
permantoa, lampun valossa tunnustellen seinää kevyillä koputuksilla.
Kuullessaan kolinaa ovelta, nousi hän ylös, mutta ei näyttänyt
vähintäkään hämmästyneeltä ja sanoi, kuin olisi se ollut luonnollisin
asia maailmassa:

-- Tulitikut ovat pudonneet permannolle.

Ja asetettuaan voiruukun paikoillensa, lisäsi hän:

-- Olen ollut noutamassa lyhtyäni, sillä minä huomasin äsken
paluumatkalla ollessani, että radalla makaa joku... Otaksuttavasti on
se joku kuollut.

Jacques, joka aluksi oli joutunut hämilleen ajatellessaan Misardin
etsivän Phasie tädin rahoja ja siten saanut epäilyksensä eukon
väitteiden suhteen muuttumaan varmuudeksi, tuli niin liikutetuksi
tästä ruumiin löytämistä koskevasta uutisesta, että unhoitti sen
toisen murhenäytelmän, jota näyteltiin tässä yksinäisessä tuvassa.
Kohtaus vaunussa, pikainen kuvaelma miehestä, joka murhasi toisen,
esiintyi jälleen salaman nopeudella.

-- Mies radalla! Missä sitten? kysyi hän ja kalpeni.

Misard oli juuri kertomaisillaan, että hän oli reivillä saanut
kaksi ankeriaista ja että hänellä oli ollut kova kiire tulla kotiin
pannakseen ne piiloon. Mutta eihän hänen tarvinnut ottaa tuollaista
poikaa uskoaksensa. Hän teki sen vuoksi epämääräisen eleen ja vastasi
ainoastaan:

-- Se on tuolla päin -- taitaa olla viidensadan metrin päässä.
Saadanhan katsoa.

Samassa silmänräpäyksessä Jacques kuuli jotakin mätkähtävän
yläpuolellansa ja säpsähti peljästyksestä.

-- Ei se mitään ole, sanoi ukko, Flore siellä vaan liikuskelee.

Ja Jacques kuuli nyt todellakin, kuinka tyttö laski molemmat paljaat
jalkansa lattialle. Hän oli varmaankin odottanut Jacquesia ja raotti
nyt ovea kuunnellaksensa.

-- Minä tulen mukananne, sanoi Jacques. Oletteko varma siitä, että
hän on kuollut.

-- Olen, siltä se näytti. Mutta saadaanhan katsoa tarkemmin lyhdyn
valossa.

-- No, mitä te siitä arvelette? Se on kai tapaturma?

-- Se on mahdollista. Se on kentiesi joku iloinen sielu, jonka yli on
ajettu, taikka joku matkustaja, joka on hypännyt pois junasta.

Jacques vapisi.

-- Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa!

Ei milloinkaan ollut häntä vallannut noin kuumeinen kiihko ottaa
selko jostakin asiasta. Sillä välin kun Misard, ilmaisematta mitään
mielenliikutusta, valaisi rataa lyhdyllä, oli hän suutuksissaan
hänen hitautensa johdosta ja juoksi edellä, juuri kuin olisi häntä
kannustanut ruumiillinen himo, sama sisällinen tuli, joka kohtaamisen
hetkellä jouduttaa rakastuneiden askeleita. Hän pelkäsi sitä, mikä
häntä odotti ja kiiti kuitenkin sinne, jännittäen kaikki lihaksensa.
Perille päästyään, kun hän oli syöksymäisillään alaspäin kulkevan
radan lähellä olevaa mustaa kasaa vastaan, jäi hän siihen seisomaan
kuin kiinninaulattuna ja vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Ja
tuskastuneena siitä, ett'ei voinut nähdä mitään selvästi, alkoi hän
kiroilla tuota toista, joka oli niin hidasliikkeinen ja jolla oli
vielä neljättäkymmentä askelta kuljettavana.

-- Mutta, Jumalan tähden, tulkaa nyt jo!

Jos hän olisi hengissä, voitaisiin häntä auttaa.

Misard tulla kuhnusteli hiljakseen eteenpäin. Lyhdyllä valaistuaan
ruumista sanoi hän:

-- Joutavia! Hän on saanut kylliksensä.

Kuolleen oli varmaankin vaunu työntänyt kumoon ja oli hän langennut
kasvoillensa maahan korkeitansa puolen metrin päähän radasta.
Päästä näkyi ainoastaan sileä, valkoinen hiuskiehkura. Jalat olivat
harallaan ja oikea käsivarsi oli kuin irtireväistynä, kun taas vasen
oli rinnan alle taivutettuna. Hän oli hyvässä puvussa ja hänen yllään
oli suuri, sinisestä verasta tehty päällystakki, upeat jalkineet
ja hienot alusvaatteet. Ruumiissa ei näkynyt mitään ruhjevammoja,
mutta kaulasta oli juossut runsaasti verta, joka oli tahrannut
paidanrintamuksen.

-- Se on hieno herra, joka on saanut kaikki mitä hän tarvitsee,
virkkoi Misard tyynesti, tutkittuaan ruumista ääneti muutamia
sekunteja.

Hän kääntyi sitten Jacquesiin, joka seisoi siinä töllöttäen ja
liikkumatonna.

-- Häneen ei saa koskea; se on kielletty... Jääkää tänne vartioimaan
siksi aikaa, kun minä menen ilmoittamaan asiasta Barentinin
asemapäällikölle.

Hän nosti lyhdyn ylös ja katsoi erästä ratapylvästä.

-- Se on aivan pylvään n:o 153 luona.

Hän asetti lyhdyn maahan ruumiin viereen ja läksi sitten hitaasti
matkaansa.

Jacques, joka nyt oli yksinänsä, ei liikahtanut paikaltaan ja
tuijotti yhä tähän liikkumattomaan, kokoonlyyhistyneeseen kasaan,
joka muuttui hyvin epäselvän näköiseksi tuossa maasta lähtevässä
epämääräisessä valossa. Se levottomuus, joka oli jouduttanut hänen
askeleitansa, ja se kamala vetovoima, joka pidätti häntä tuossa,
kohdistui tähän terävään, koko hänen olemuksestaan esiinsukeltavaan
ajatukseen: hän, tuo toinen mies, jonka hän oli luullut näkevänsä
veitsi kädessä, hän oli uskaltanut! Hän oli toteuttanut
toivomuksensa, hän oli tappanut! Oi, kunpa ei hänkään olisi pelkuri,
vaan vihdoinkin tyydyttäisi haluansa, pistäisi puukolla sen sijaan,
kymmenen vuotta kiusaantuu samasta himosta!

Hän tunsi kiihkeästi halveksivansa itseään ja ihailevan tuota toista
ja tunsi varsinkin tarvetta katsella sitä, sammumatonta janoa
katsella kyllikseen tätä ihmisriepua, tätä rikottua nukkea, joksi
puukonpisto oli muuttanut ihmisen. Tuo toinen oli suorittanut sen,
josta hän uneksi!

Jos hän tappaisi, näyttäisi se tuollaiselta maassa. Hänen sydämensä
tykytti, niin että se oli halkeamaisillaan, hänen murhanhimoansa
ärsytti yhä enemmän tämän traagillisen kuoleman näkeminen. Hän astui
askeleen eteenpäin ja tuli vielä lähemmäksi, kuin hermosairas lapsi,
joka kauhuun tutustuu. Niin, hänkin uskaltaisi, kun hänen vuoronsa
tulisi!

Mutta hänen takaansa kuuluva jyrinä pakoitti hänet nyt hyppäämään
syrjään. Sieltä tuli juna, ja hän oli ollut niin vaipunut
ajatuksiinsa, ett'ei edes ollut kuullut sitä, ja se oli ollut
ajamaisillaan hänen ylitsensä. Vasta veturin aikaansaama hirveä
ilmanveto oli varoittanut häntä. Juna kulki ohitse kuin myrskytuuli,
pauhaten, savuten ja liekiten. Tässäkin junassa oli paljon väkeä
ja matkustajia tulvi edelleenkin Havreen seuraavan päivän juhlan
johdosta. Muuan lapsi painoi nenäänsä ruutua vastaan ja tirkisteli
pimeälle kentälle, mieskasvoja vilahteli ohitse, kun taas eräs nuori
nainen veti ruudun alas ja heitti ulos paperin, jossa oli voi- ja
sokeripilkkuja. Juna oli jo etäällä, välittämättä tästä ruumiista,
johon se oli melkein hipaissut pyörillänsä. Ja ruumis makasi tuossa
edelleenkin kasvoillansa lyhdystä lähtevässä himmeässä valossa ja yön
kolkossa rauhassa.

Silloin sai Jacques halun katsoa haavaa yksin ollessansa. Mutta
ajatus, että se kentiesi näkyisi, jos hän olisi koskettanut päätä,
saattoi hänet levottomaksi ja ehkäisi häntä. Hän oli laskenut, että
Misard tuskin voisi palata asemapäällikön seurassa ennen kuin kolmen
neljännestunnin kuluttua: Ja hän antoi minuuttien kulua ja ajatteli,
että Misardkin, joka oli niin hidas ja tyyni, uskalsi ja mitä
levollisimman näköisenä otti ihmisiä hengiltä myrkyllä. Tappaminen
oli siis hyvin helppoa? Kaikki ihmiset tappoivat.

Hän meni nyt lähemmäksi. Ajatus katsoa haavaa kiihdytti häntä niin,
että koko hänen ruumistansa poltti. Siinä olisi jotakin nähtävää,
kuinka se oli tapahtunut ja mitä oli vuotanut, ja katsella tuota
punaista läpeä. Jos hän laskisi pään tarkoin takaisin, niin ei kukaan
sitä huomaisi. Mutta hänen epäröimisensä takana piilohtelihe toinen
pelko, jota hän ei edes tunnustanut itselleenkään, nimittäin itse
verta kohtaan. Aina ja kaikkialla heräsi hänessä pelko samaan aikaan
kuin himokin. Neljännestunti oli hänen vielä oltava yksinään ja hän
oli juuri päättänyt sen tehdä, kun hänet peljästytti sivultapäin
kuuluva hiljainen töminä.

Flore seisoi siinä ja tuijotti kuten hänkin. Hän oli aina utelias
näkemään onnettomuudentapauksia. Jos saatiin tietää, että juna oli
murskannut eläimen taikka ajanut ihmisen yli, voitiin olla varmoja
siitä, että hän heti lähtisi sinne. Hän oli jälleen pukeutunut
ja tahtoi nähdä kuolleen. Luotuaan ensimäisen silmäyksen, ei hän
ollenkaan epäröinnyt. Hän kumartui alas, otti lyhdyn toiseen käteensä
ja tarttui toisella päähän, kääntäen sen ylöspäin.

-- Ole varuillasi, se on kiellettyä, mutisi Jacques.

Mutta tyttö kohautti olkapäitänsä ja valaisi lyhdyllä päätä; se oli
ukonpää, jossa oli suuri nenä ja avoimet suuret siniset silmät.
Leuvan alla ammotti ruma haava, puhki kurkun pistetyn syvän kolon
suulla, kuin olisi haavaa nirhattu puukolla. Rintamuksen koko
oikea puoli oli veren tahraama. Vasemmalla puolella päällystakin
napinreijässä oli komentajan ruusuke, joka näytti verihyydepilkulta.

Florelta pääsi hiljainen hämmästyksen huuto.

-- Ah, kas ukkoa!

Jacques, joka oli kumartunut eteenpäin kuten hänkin, tuli nyt
paremmin nähdäkseen lähemmäksi ja sattui silloin hiuksillaan
hipaisemaan hänen hiuksiansa. Hän aukoi suutansa niin innokkaasti,
että oli tukehtumaisillaan. Tietämättään toisteli hän:

-- Ukko... Ukko...

-- Niin, ukko Grandmorin -- presidentti.

Vielä hetkisen tarkasteli Flore noita kalpeita kasvoja vääristyneine
suineen ja suurine, peljästyneine silmineen. Sitten laski hän pään,
johon jo oli tullut kuolon jäykkyys, alas raiteelle, jolloin haava
meni umpeen.

-- Nyt on tyttöjen narrailemisesta tullut loppu, jatkoi hän
hiljemmin. Se on tapahtunut jonkin sellaisen asian vuoksi... Oi,
Louisette raukkani! Se on vallan oikein tuolle sialle!

Syntyi pitkä vaitiolo. Flore asetti lyhdyn paikoilleen ja odotti,
varkain katsellen Jacquesia, joka ruumiin toisella puolella seisoi
liikkumattomana ja aivan menehtyneenä siitä, mitä vast'ikään oli
nähnyt. Kello oli nyt otaksuttavasti vähää vaille yksitoista. Häntä
hävetti se, mikä ennen oli tapahtunut heidän välillään ja sen vuoksi
oli hänen vaikea katkaista hiljaisuutta. Mutta nyt kului ääniä.
Tulossa oli isä asemapäällikön kera ja kun Flore ei tahtonut, että
hänet nähtäisiin, päätti hän tehdä Jacquesille kysymyksen:

-- Etkö makaa tänä yönä meidän luonamme?

Mies vapisi ja silmänräpäyksen näytti häntä liikuttavan sisällinen
taistelu. Sitten vastasi hän epätoivoisella ponnistuksella:

-- En, en.

Tyttö ei tehnyt mitään elettä, mutta tavassa, millä hänen voimakkaat
käsivartensa riippuivat alas, oli niin paljon surua.

Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ennen tekemäänsä vastarintaa, kysyi
hän silloin hyvin myöntyväisesti:

-- Et siis enään palaa meidän luoksemme, en siis enää saa sinua nähdä?

-- Et, et.

Äänet lähenivät ja koettamatta puristaa Jacquesin kättä, koska
tämä näytti tahallansa antavan ruumiin eroittaa heitä, ja edes
lausumatta miehelle jäähyväisiä lapsuudenaikuisella tuttavallisella,
toverillisella tavallaan, meni hän nyt tiehensä ja katosi pimeään,
korisevin ja raskain hengähdyksin, kuin olisi hän tukahuttanut
nyyhkytyksiä.

Asemapäällikkö tuli nyt sinne Misardin ja kahden asemamiehen
seurassa. Hänkin todisti, että se aivan oikein oli presidentti
Grandmorin, jonka hän tunsi, koska tämä astui junasta hänen
asemallaan joka kerta kun hän kävi sisarensa, rouva Bonnehonin luona
Doinvillessä. Ruumis sai jäädä paikoilleen, ja hän peitti sen vain
viitalla, jonka toinen miehistä oli tuonut mukanansa. Eräs virkamies
oli Barentinissa astunut yhdentoista junaan ilmoittaakseen asiasta
Rouenin keisarilliselle prokuraattorille. Mutta tätä ei voitaisi
odottaa saapuvaksi ennen kello viittä tai kuutta aamulla, jolloin hän
toisi mukanansa sekä tutkintotuomarin ja tuomio-istuimen sihteerin
että lääkärin. Sen jälkeen asemapäällikkö antoi käskyn, että miehet
yöllä vuorottelisivat, niin että toinen aina seisoisi lyhty kädessä
ruumista vartioimassa.

Jacques viipyi siellä kotvasen, ennen kun saattoi lähteä etsimään
itsellen yösijaa jostakin Barentinin aseman lähellä sijaitsevasta
vajasta, josta hän palaisi Havreen vasta kahtakymmentä yli seitsemän.
Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi odotettua tutkintotuomaria ja
kävi levottomaksi, juurikuin olisi ollut osallinen rikokseen.
Kertoisiko hän mitä oli luullut nähneensä pikajunan kulkiessa
ohi...? Ensin päätti hän puhua, koska hänellä oikeastaan ei ollut
mitään pelättävänä. Muuten, eihän hän saattanut olla epätietoinen
velvollisuudestansa. Mutta sitten hän kysyi itseltänsä, mitä se
hyödyttäisi; eihän hän voisi esittää ainoatakaan ratkaisevaa
todistusta tai uskaltaisi väittää mitään varmaa murhaajasta. Olisi
tyhmyyttä sekaantua siihen ja hän tuhlaisi vaan aikaa ja hankkisi
itselleen mielenliikutuksia hyödyttämättä sillä ketään. Ei, ei, hän
ei sanoisi mitään!

Hän läksi vihdoin pois, mutta kääntyi kahdesti ympäri ja katseli
sitä tummaa kohopaikkaa, minkä ruumis muodosti maahan keltaisessa
lyhtyvalossa. Ankarampi kylmyys valahti nyt usvaiselta taivaalta alas
lohduttomaan erämaahan ja laihoihin mäkiin. Toisia junia oli kulkenut
ohi, niiden joukossa hyvin pitkä Pariisin menevä. Taipumattomasti
kuljetti niitä niiden koneellinen voima toisiaan vastaan ja ne
kiitivät etäistä päämääräänsä, tulevaisuutta kohden, huomaamatta,
että ne olivat koskettamaisillaan tämän miehen puoliksi irtileikattua
päätä, tämän miehen, jonka toinen mies oli murhannut.




III.


Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli kello lyönyt viisi
Havren kaikissa torneissa, kun Roubaud tuli alas junasillalle,
ryhtyäkseen virkatoimitukseen. Oli vielä pimeä, mutta merituulen
voima oli kasvanut ja se alkoi loitontaa pilviä, jotka ryhmittyivät
kukkuloiden yläpuolelle Sainte-Adressesta Tourvillen linnoitukseen
asti. Satamansuusta länteenpäin alkoi päivä valjeta ja tähdet häipyä
taivaalta. Pengermällä yhä paloivat kaasuliekit kalpeavaloisina
kosteassa aamukylmässä. Ensimmäistä Montivilliersiin menevää junaa
parhaillaan pantiin kuntoon erään alipäällikön johdolla joka
oli yöpalveluksessa. Odotussalin ovia ei vielä oltu avattu ja
asemalaiturit olivat tyhjinä, kun kankeaksi paleltunut asema jälleen
heräsi.

Tullessaan ulos odotussalien yläpuolella sijaitsevasta asunnostaan,
Roubaud kohtasi rahastonhoitajan vaimon, rouva Lebleun, joka
seisoi hiljaa yhteisessä käytävässä, jonka varrella virkamiesten
asunnot sijaitsivat. Hän oli useamman viikon ajan noussut öisin
vakoilemaan konttoristia, neiti Guichonia, jonka hän epäili olevan
lemmensuhteissa asemapäällikön, herra Dabadien, kanssa. Mutta
sittenkään ei hän ollut saanut ilmi mitään, ei niin hiventäkään. Nyt
tuli hänelle kova kiire huoneisiinsa, mutta hän oli niinä kolmena
sekuntina, mitkä Roubaud tarvitsi avatakseen ja sulkeakseen ovensa,
suureksi ihmeekseen ehtinyt huomata, että kaunis Séverine rouva,
jolla muuten oli tapana maata ja kiskotella aina yhdeksään saakka,
jo oli ylhäällä ja istui ruokasalissa, puettuna, suittuna ja kengät
jalassa.

Niinpä herättikin hän heti miehensä, Lebleun, ilmoittaakseen tästä
merkillisestä seikasta. Edellisenä iltana eivät Lebleun puolisot
olleet tahtoneet mennä makuulle, ennen kun pikajuna oli tullut
Pariisista viittä yli yksitoista, koska he paloivat uteliaisuudesta
saada tietää, mitenkä juttu aliprefektin kanssa oli päättynyt. Mutta
he eivät olleet voineet huomata mitään Roubaudista, jonka ulkomuoto
oli sama kuin tavallisesti, ja he olivat turhaan kuunnelleet aina
puoliyöhön saakka, kuulematta mitään naapureiltaan, jotka luultavasti
olivat heti vaipuneet sikeään uneen. Mutta kaiketikaan ei tulos ollut
hyvä, sillä muuten ei Séverine olisi noussut niin varhain. Kun
rahastonhoitaja kysyi miltä hän oli näyttänyt, niin hänen vaimonsa
koetti häntä kuvailla: hän oli ollut hyvin kalpea ja tuijottanut
jäykästi suurilla, loistavilla, mustan tukan alta näkyvillä
sinisilmillänsä; hän ei ollut tehnyt pienintäkään liikettä ja oli
näyttänyt unissakävijältä. Päivemmällä kyllä saataisiin tietää,
mitenkä asian laita oikeastaan oli.

Alhaalla junasillalla Roubaud kohtasi toverinsa Moulinin, joka
oli ollut yöpalveluksessa, ja ryhtyi nyt toimeen, mutta tämä
käveli muutamia minuutteja hänen kanssansa, jutteli ja ilmoitti
hänelle monenmoista hyvää, mikä oli eilisestä lähtien tapahtunut:
muutamat irtolaiset oli yllätetty, kun he olivat koettaneet
hiipiä vartijahuoneeseen, kolme asemamiestä oli saanut nuhteita
tottelemattomuudesta; eräs kytkye oli rikkunut Montvilliersiin
menevää junaa pantaessa kuntoon.

Roubaud kuunteli häntä ääneti ja tyyneenä ja oli ainoastaan
hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli vielä
vähän väsynyt, minkä seikan silmiä ympäröivät siniset renkaatkin
ilmaisivat: Kun hänen toverinsa oli herennyt juttelemasta, näytti
kuitenkin siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä hänelle erään
kysymyksen, kuin olisi hän odottanut saavansa kuulla muistakin
tapahtumista. Mutta kun mitään muuta ei kuulunut, painoi hän päänsä
alas ja katseli hetkisen maahan.

Kävellessään asemalaiturilla oli hän saapunut sen avonaisen hallin
toiseen päähän, jonka oikealla puolella oli talli niitä vaunuja
varten, jotka olivat tulleet edellisenä iltana ja joiden oli määrä
seurata seuraavan päivän junia. Hän kohotti päätänsä ja kiinnitti
katseensa erääseen ensi luokan vaunuun, Numeroltaan 293, johon muuan
kaasuliekki loi liehuvaa valoansa, kun Moulin huudahti:

-- Ah, minä unhoitin...

Puna kohosi Roubaudin kalpeille kasvoille, eikä hän voinut olla
hiukan säpsähtämättä.

-- Minä unhoitin sen, toisti Moulin. Tätä vaunua ei saa lähettää
menemään; älkää ottako sitä pikajunaan neljäkymmentä yli kuusi nyt
aamulla.

Syntyi lyhyt vaitiolo, mutta Roubaud kysyi äänellä, joka kuulosti
aivan luonnolliselta:

-- Minkä vuoksi?

-- Yksi vaunu on tilattu tämän iltaisesta pikajunasta, eikä ole
varmaa, että toinen sellainen saapuu päivän kuluessa.

Roubaud katseli häntä edelleenkin lujin katsein ja vastasi:

-- Niinpä niinkin.

Mutta hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta ja joutui äkisti pois
suunniltaan inhosta.

-- Onpa oikein inhottavaa, kuinka he laiminlyövät puhdistamisen!
Vaunu näyttää siltä kuin ei sitä olisi puhdistettu kahdeksaan päivään.

-- Niin, vastasi Moulin, kun jokin juna saapuu yhdentoista jälkeen,
ei miehiä uskalleta laskea sinne riepuinensa. Se saa riittää, että
he kulkevat vaunujen läpi. Tässä muuanna iltana he unhoittivat erään
matkustajan, joka nukkui penkillä, eikä herännyt ennen kun seuraavana
aamuna.

Haukotusta pidättäen sanoi hän nyt menevänsä makuulle. Mutta
ollessaan jo menossa, palasi hän kovasti uteliaana.

-- No, teidän ja aliprefektin välinen asia on kai nyt lopussa?

-- On, on, minä olen hyvin tyytyväinen matkaani.

-- Sepä hyvä... Ja muistakaa nyt kaikin mokomin, ett'ei 293 saa
lähteä.

Jäätyänsä yksin asemalaiturille, Roubaud hitaasti palasi odottavan,
Montvilliersiin lähtevän junan luokse. Odotussalien ovet oli nyt
avattu ja harvalukuiset matkustajat alkoivat saapua: muutamia
metsästäjiä koirineen, pari kolme pikkukauppiasta perheineen, jotka
aikoivat sunnuntaina nauttia vapaudestansa, y.m. Sitten kun tämä
päivän ensimäinen juna oli lähtenyt, ei ollut aikaa hukattavana,
vaan täytyi hänen viipymättä pitää huolta siitä, että Roueniin
ja Pariisiin menevä sekajuna viisi ja neljäkymmentäviisi pantiin
kuntoon. Näin varhain aamulla ei asemamiehistö ollut täysilukuinen,
minkä vuoksi virantoimituksessa olevan alipäällikön täytyi toimittaa
ja ajatella varsin erilaisia asioita. Valvottuaan kunkin vaunun
ottamista vaunutallista ja työntämistä eteenpäin, minkä junasillalla
olevat miehet tekivät, täytyi hänen pikimmältään pistäytyä
silmäämässä pilettien myyntiä ja matkatavaroiden leimaamista.
Muutamien sotamiesten ja erään virkamiehen välillä syntyi riita,
jota hänen täytyi välittää. Puolen tunnin ajan täytyi hänen nyt,
jääkylmälle viimalle alttiina ja noiden viluisten, vielä tuskin
heränneiden, pimeyden, tyrkkäysten ja tungoksen takia pahatuulisten
matkustajain ympäröimänä, tehdä työtä kahden puolesta, ollenkaan
ajattelematta itseänsä.

Sitten kun asema sekajunan lähdettyä oli tyhjentynyt, läksi hän
kiireesti vaihteen luo, tullakseen vakuutetuksi siitä, että siellä
kaikki oli kunnossa, sillä juuri nyt tuli suoraan Pariisista eräs
toinen juna, joka oli myöhästynyt. Hän riensi takaisin, valvoakseen
matkustajien vaunuista astumista ja odotti kunnes he olivat
jättäneet pilettinsä ja sijoittuneet hotelliomnibuksiin, jotka tässä
tilaisuudessa odottivat pengermällä, ainoastaan yksinkertaisen aidan
erottamina radasta. Ja vasta nyt, kun ratapiha taas oli tullut
autioksi ja äänettömäksi, saattoi hän hengähtää.

Kello löi kuusi. Roubaud kulki hitaasti ulos tuosta katoksella
varustetusta hallista. Sen edustalla, vapaassa ilmassa, nosti hän
päänsä pystyyn ja veti henkeänsä, nähdessään että päivä vihdoinkin
alkoi koittaa. Satamansuusta puhaltava tuuli oli täydellisesti
karkoittanut usvat ja aamu oli kirkas ja kaunis. Hän saattoi nähdä
rannikon Ingouvillestä pohjoiseen aina hautausmaalla oleviin puihin
saakka sinipunervana viiruna kuvautuvan vaalenevalle taivaalle.
Kääntyen sitten etelään ja itään hän huomasi meren yläpuolella
viimeiset tähteet kevyistä, valkoisista pilvistä, jotka purjehtivat
hitaasti eteenpäin kuin laivasto, samaan aikaan kun koko itä Seinen
suunnattoman suun yläpuolella alkoi hehkua kohta nousevan auringon
kultaamana.

Konemaisesti hän riisui kullalla kirjaellun hattunsa, jäähdyttääksen
otsansa aamun viileässä ilmassa. Kun hän näki tämän niin tutun
näköpiirin ja tuon laajan asema-alueen, joka oli suuri kuin
kokonainen kaupunki, tullessa vasemmalla kädellä, sitten veturitallin
ja oikealla tavaratoimiston, näkyi se rauhoittavan häntä ja
palauttavan hänet alituisen samanlaisen päivätyön rauhaan. Muurin
yläpuolella Rue Charles-Laffetten puolella savusivat tehtaiden
savupiiput ja näkyivät nuo tavattomat hiilivarastot pitkin Vaubanin
laivaveistämöä. Toisista laivaveistämöistä kuului jo hälinää.
Tavarajunien vihellykset, tuulen sinne kuljettamien aaltojen pauhina
ja suolaisuus, käänsivät hänen ajatuksensa päivän juhlaan, laivaan,
joka laskettaisiin vesille, ja väentungokseen, mikä silloin syntyisi.

Kun Roubaud palasi avonaiseen halliin, tapasi hän miehistön panemassa
kuntoon pikajunaa 6,40, ja kun hän luuli heidän aikovan työntää
esille 293:n, katosi raittiin aamun antama tyyneys kokonaan ja hän
ärjäsi vihastuneena:

-- Älkää hitossa ottako sitä vaunua! Antakaa sen olla paikoillaan;
sitä ei käytetä ennenkun illalla.

Esimies selitti, että vaunua oli työnnetty ainoastaan, jotta
saataisiin toinen, takana ollut, esille. Mutta hillittömässä
suuttumuksessaan hän ei kuullut, mitä mies sanoi.

-- Kirotut pölkkypäät, onhan teille sanottu, että ette saa koskea
siihen.

Kun hän vihdoinkin käsitti mistä oli kysymys, pysyi hän kuitenkin
raivostuneena ja alkoi moittia tuota epämukavaa ratapihaa, jossa ei
voitu edes vaunua kääntää. Asema, joka oli linjan vanhimpia, oli
todellakin liian pieni, eikä se vanhoine puisine vaunutalleineen,
puusta ja sinkistä rakennettuine pieniruutuisine junasiltoineen, sekä
autioine ja synkkine rakennuksineen, joissa oli halkeamia kaikkialla,
ollut kylliksi arvokas Havrelle.

-- Se on hävytöntä, enkä minä voi käsittää miksi ei yhtiö, aikoja
sitten ole hajotuttanut sitä maan tasalle.

Miehet katselivat häntä ihmetellen, kuullessaan hänen, joka muuten
piti kurista niin tarkkaa lukua, puhuvan noin vapaasti. Hän huomasi
sen ja vaikeni äkisti sekä jatkoi äänetönnä ja jäykkänä työn
valvomista. Tuolle matalalle otsalle ilmaantui tyytymättömyyden
ryppy, kun taas hänen pyöreiltä tummanpunaisilta kasvoiltaan näkyi
tahdonlujuus.

Tämän jälkeen sai Roubaud takaisin koko kylmäverisyytensä. Hän
piti sangen tarkkaa huolta pikajunasta ja tarkasti pienimmätkin
yksityiskohdat. Vaunujen yhteenkytkemiset, mitkä hän katsoi
taitamattomasti tehdyiksi, täytyi tehdä uudestaan, hänen
valvonnallaan. Eräs rouva molempine tyttärineen, jotka seurustelivat
hänen vaimonsa kanssa, pyysivät hänen apuaan, saadakseen paikat
naistenvaunussa. Ennen kun hän sitten antoi lähtömerkin, tarkasti
hän vieläkin oliko juna asianmukaisessa kunnossa; seurasi hän sitä
kauvan sellaisen miehen valvovalla katseella, jonka pieninkin
tarkkaamattomuus voi maksaa ihmishenkiä.

Kohta sen jälkeen täytyi hänen kulkea radan poikki vastaanottamaan
Rouenista tulevaa junaa joka juuri nyt saapui asemalle. Tässä oli
muuan postivirkamies, jonka kanssa hänen oli tapana joka päivä
keskustella. Tuona muuten niin tarkoin virantoimitukseen käytettävänä
aamuna oli Roubaudilla nyt lyhyt lepoaika, lähes neljännestunti,
jonka kuluessa hän saattoi levätä, milloin ei mikään välittömästi
vaatinut hänen virantoimitustaan. Ja tänä aamuna kuten tavallista
pyöräytti hän paperossin ja jutteli sangen iloisesti.

Oli tullut valoisampaa ja kaasulyhdyt oli vastikään sammutettu
junasillalta. Katossa olevat ruudut olivat niin pienet ja kurjat,
että harmaa auer vallitsi siellä vielä mutta ulkopuolella,
suurella taivaslaella, jota kohden halli avautui, leimusivat jo
auringonsäteet. Koko taivaanranta purppuroitui. Ja tämän kauniin
talviaamun puhtaassa ilmassa näkyivät kaikki esineet selvästi ja
tarkasti.

Kello kahdeksalta aamulla oli asemapäälliköllä, herra Dabadiella,
tapana tulla alas vastaanottamaan alipäällikkönsä tiedonannot.
Dabadie oli kaunis, hyvin ruskeahiveinen mies, jolla oli hyvä
ryhti: hänen esiintymistavassaan oli jotakin, mikä muistuttaa
suuresta kauppiaasta, joka kokonaan antautuu asioimistehtäviinsä.
Hän ei suurestikaan harrastanut matkustajaliikennettä, vaan
harjoitti etenkin laivaveistämöliikettä, tuota suunnatonta
välikauppaliikennettä, ja oli alituisissa tekemisissä Havren ja koko
maailman korkeamman kauppamaailman kanssa.

Tänään oli hän myöhästynyt ja Roubaud oli jo kaksi kertaa avannut
hänen huoneensa oven tapaamatta häntä siellä, ja posti oli pöydällä
avaamattomana. Roubaudin katse lankesi sattumalta kirjeiden välissä
olevaan sähkösanomaan. Kuin lumouksen pidättämänä hän ei lähtenyt
ovelta ja kääntyi tietämättään ympäri, salaa vilkaisten pöydälle.
Herra Dabadie tuli vihdoinkin kymmenen minuuttia yli kahdeksan.
Roubaud istuutui, mutta ei sanonut mitään, antaakseen hänelle
tilaisuutta avata sähkösanoman. Mutta hänen päällikkönsä ei pitänyt
kiirettä ja tahtoi olla hyväntahtoinen alaisellensa, jota hän piti
suuressa arvossa.

-- Kävikö kaikki hyvin Pariisissa?

-- Kyllä, kiitos.

Hän oli vihdoinkin avannut sähkösanoman, mutta ei lukenut sitä
ja hymyilee edelleen ystävällisesti toiselle, jonka ääni oli
muuttunut hillitymmäksi, kun hän ankarasti koetti estää leukaansa
hermostuneesti vavahtamasta.

-- Me olemme hyvin onnelliset, kun saamme pitää teidät täällä.

-- Ja minä olen sangen tyytyväinen, saadessani jäädä tänne.

Dabadie ryhtyi nyt lukemaan sähkösanomaa ja Roubaud, jonka kasvoille
hiki hiljalleen kohosi, katseli häntä. Mutta hän ei osoittanut
merkkiäkään Roubaudin odottamasta mielenliikutuksesta; hän luki
sähkösanoman tyynesti ja heitti sen sitten pöydälle: luultavasti
koski se jotakin vähäpätöistä virka-asiaa. Ja sen jälkeen ryhtyi
hän viipymättä avaamaan postia, samalla kun hänen alipäällikkönsä,
kuten tavallisesti, joka aamu, suullisesti ilmoitti, mitä yöllä ja
aamulla oli tapahtunut. Mutta tänä aamuna oli Roubaud epävarma ja
hänen täytyi muistutella, ennen kun muisti mitä hänen virkaveljensä
oli kertonut vartijahuoneessa tavatuista irtolaisista. Heidän
vielä vaihdettuaan muutamia sanoja, antoi Roubaudin esimies
hänelle merkin poistua, kun hänen molemmat laivaveistämö- ja
tavaraliikenne-apulaisensa astuivat sisään, myös antaakseen
selontekonsa. Heillä oli mukanansa yöllä tullut sähkösanoma, jonka
eräs virkamies vastikään asemalaiturilla oli heille antanut.

-- Saatte mennä, virkkoi Dabadie, nähdessään Roubaudin pysähtyvän
oven luo.

Mutta tämä jäi seisomaan ja tuijotti suurilla, pyöreillä silmillään,
ja meni pois vasta sitten kun sähkösanoma samalla välinpitämättömällä
eleellä oli viskattu pöydälle. Hän kuljeskeli sen jälkeen hetkisen
junasillalla, epäröivänä ja hämmentyneenä. Kello oli nyt viisi
minuuttia yli puoli yhdeksän, eikä hänellä nyt ollut mitään junaa
ennen kun sekajuna yhdeksän ja viisikymmentä. Tavallisesti käytti hän
tämän väliajan kiertääkseen kertaalleen aseman ympäri. Hän käveli
muutamia minuutteja, oikein tarkoin tietämättä mihin hänen jalkansa
häntä kuljettivat. Mutta kun hän sitten katsahti ylös ja huomasi
jälleen olevansa 293:n luona, kääntyi hän kiivaasti ympäri ja läksi
veturitallia kohden, vaikk'ei hänellä ollut mitään tekemistä sillä
taholla.

Aurinko oli nyt ylhäällä taivaanrannalla ja kultaista tomua satoi
kalpeaan ilmaan. Mutta hän ei enään nauttinut kauniista aamusta, vaan
kiiruhti askeleitaan ja näytti siltä kuin olisi hänellä ollut paljon
tekemistä, koettaen haihduttaa odotuksensa tuskastuttavaisuutta.

Aivan odottamatta pysäytti hänet ääni:

-- Hyvää päivää, herra Roubaud! Tapasitteko vaimoani?

Se oli lämmittäjä Pecqueux, iso, laiha, neljänkymmenenkolmen vuotias
velikulta, jonka kasvot olivat kuumuuden ja savun palvaamat. Hänen
harmaat silmänsä tuon matalan otsan alapuolella ja hänen suuri
ulkoneva suunsa osoittivat juoppolallun alituista naurua.

-- Vai niin, tekö se olette? vastasi Roubaud ja pysähtyi ihmeissään.
Ah, sepä totta, minä unhoitin veturille tapahtuneen onnettomuuden...
Ja te lähdette taas tänä iltana. Onhan se kylläkin hupaista, kun saa
kahdenkymmenen neljän tunnin loman.

-- Niin, se on kyllä hupaista, toisti toinen, joka oli ollut
hiprakassa edellisestä illasta saakka.

Hän oli kotoisin eräästä Rouenin lähellä olevasta kylästä ja
oli varsin nuorena tullut yhtiön palvelukseen konetyömieheksi.
Mutta täytettyään kolmekymmentä vuotta, oli hän kyllästynyt
työpajaan ja tahtonut ruveta lämmittäjäksi, yletäkseen sitten
veturinkuljettajaksi. Hän nai silloin Victorien, joka oli kotoisin
samasta kylästä kuin hän. Mutta vuodet kuluivat ja hän pysyi
lämmittäjänä, eikä voisi huonon käytöksensä ja ryhtinsä vuoksi
milloinkaan päästä veturinkuljettajaksi; hän joi ja laukkasi tyttöjen
perässä. Monesti olisi hänet erotettu toimestaan, ellei presidentti
Graudmorin olisi suojellut häntä ja ellei olisi totuttu hänen
paheisiinsa, jotka annettiin anteeksi. Hänen hyvän mielenlaatunsa
ja vanhana työmiehenä omaamansa kokemuksen takia. Hänen takiansa
tarvitsi olla levoton ainoastaan milloin hän tuli humalaan, sillä
silloin muuttui hän todelliseksi eläimeksi, joka saattoi tehdä jonkin
pahan kepposen.

-- No, tapasitteko te vaimoni? kysyi hän uudelleen ja nauraa virnotti.

-- Tietysti tapasimme me hänet, vastasi Roubaud. Vieläpä söimmekin
teidän kodissanne! Teillä on oivallinen vaimo, Pecqueux, ja te teette
hyvin rumasti ollessanne hänelle uskoton.

Hän virnisteli vieläkin pahemmin.

-- Ah, mitenkä niin voidaan sanoa! Hänhän itse tahtoo, että minä
huvittelen.

Se oli kylläkin totta. Victoire, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi
ja oli tullut tavattoman paksuksi niin että hänen oli vaikea liikkua,
pisti hänen taskuunsa muutamia sadan soun kappaleita, jotta hän
voisi huvitella kodin ulkopuolella. Vaimo ei milloinkaan ollut kovin
pannut pahaksensa hänen uskottomuuttaan ja alituisia hairahduksiansa,
jotka olivat hänelle luonnollisena tarpeena. Nyt oli hänen elämänsä
järjestyksessä; hänellä oli kaksi vaimoa, yksi kumpaisessakin päässä
rataa, nimittäin vaimonsa Victoire Pariisissa ja toinen Havressa
siksi ajaksi, minkä hän oleskeli siellä kahden junan välillä.
Victoire, joka oli hyvin säästäväinen ja itse eli sangen itarasti,
tiesi kaikki tyynni ja kohteli häntä varsin äidillisesti ja toisti
kernaasti, ett'ei hän tahtonut, että miehen tarvitsisi hävetä tuon
toisen takia. Joka kerta kun Pecqueux läksi matkaan tarkasteli hän
hänen alusvaatteensakin ja varoi tarkoin, ett'ei tuo toinen voisi
syyttää häntä siitä, ett'ei hän pidä miestään siistinä.

-- Olkoonpa niinkin, vastasi Roubaud, mutta te ette missään
tapauksessa te siinä kauniisti. Minun vaimoni on hyvin kiintynyt
imettäjäänsä ja on toruva teitä.

Mutta hän vaikeni nähdessään vaunuvajasta, jonka luona he olivat,
tulevan pitkän, kuivan naisen, Philomène Sauvagnatin, joka oli
veturitallin päällikön sisar ja jo vuosikauden ollut Pequeuxin
vara vaimona Havressa. Molemmat olivat jutustelleet vajassa, kun
Pecqueux oli tullut ulos tervehtimään alipäällikköä. Hän näytti vielä
nuorelta, huolimatta kolmestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan; hän
oli pitkä ja kulmikas, matalarintainen, kiihkeän intohimoinen ja
pitkine päineen ja hehkuvine silmineen hän muistutti laihaa tammaa.
Häntä syytettiin juopottelemisesta, ja sitä pientä rakennusta, jossa
hänen veljensä asui veturitallin läheisyydessä, piti hän hyvin
siivottomassa kunnossa.

Veljellä, joka oli itsepintainen auvergnelainen ja vaati ankaraa
järjestystä, ollen suuresti esimiestensä suosiossa, oli ollut sangen
suuria ikävyyksiä hänen takiansa, olipa hänet uhattu erottaakin.
Joskin nyt Philomènea suvaittiin hänen takiansa, niin oli se
ainoastaan sukurakkaus, joka vaikutti, että hän piti sisarensa
luonaan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, milloin yllätti hänet
hänen rakkaus seikkailuissaan, antamasta hänelle niin kovaa
selkäsaunaa, että hän jäi puolikuoliaana makaamaan lattialle. Hän
ja Pecqueux viihtyivät hyvin yhdessä: viimeksimainitun voimakkaissa
käsivarsissa oli hän vihdoinkin saanut intohimonsa tyydytetyksi
ja Pecqueux oli kyllästynyt tavattoman lihavaan vaimoonsa ja oli
onnellinen saatuaan käsiinsä toisen, joka oli laiha, ja lausui usein
piloillaan, että nyt ei hänen enään tarvinnut etsiä muilta tahoilta.
Mutta Séverine oli katsonut velvollisuudekseen Victoiren takia rikkoa
välinsä Philomènen kanssa, jota hän jo ennenkin oli luontaisen
ylpeytensä vuoksi karttanut ja lakannut tervehtimästä.

-- Vai niin, hyvästi siis, Pecqueux, virkkoi Philomène hävyttömällä
äänellä. Minä menen tieheni, koska herra Roubaud aikoo läksyttää
sinua vaimonsa puolesta.

Pecqueux nauroi suopeasti.

-- Jää tänne, hän laskee vain leikkiä.

-- Ei, ei! Minä menen viemään rouva Lebleulle pari tuoretta munaa,
jotka olen hänelle luvannut!

Hän oli tarkoituksella lausunut tämän nimen koska tunsi
rahastonhoitajan vaimon ja alipäällikön rouvan välisen äänettömän
vihamielisyyden, ja oli olevinaan hyvää pataa ensinmainitun kanssa,
kiusoittaakseen jälkimmäistä. Mutta hän jäi kuitenkin paikoilleen,
äkisti innostuneena, kun kuuli lämmittäjän kysyvän aliprefekti-asiaa.

-- Se kai järjestettiin niin, että voitte olla tyytyväinen, herra
Roubaud?

-- Niin, minä olen sangen tyytyväinen.

Pecqueux vilkutti ilkipintaisesti silmää.

-- Niinpä kaiketi, ei teidän tarvinnut levoton ollakaan, sillä niin
se käy, kun on herrojen sukua... Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun
vaimoni on myös hänelle paljossa kiitollisuuden velassa.

Roubaud keskeytti tämän vihjauksen presidentti Grandmoriniin ja kysyi
kiivaasti:

-- Ettekö lähde ennen kun illalla?

-- En, Lison on silloin valmis, ja veivitanko on juuri pantu
paikoilleen. Minä odotan veturinkuljettajaani, joka on ollut ulkona
hengittämässä raitista ilmaa. Ettekö tunne häntä? Hän on Jacques
Lantier, hän on teidän kotiseudultanne syntyisin.

Roubaud seisoi hetkisen hajamielisenä ja vastaamatta; mutta havahtui
sitten taas äkisti:

-- Häh? Veturinkuljettaja Jacques Lantier? Niin, tietysti tunnen
hänet, s.o. me tervehdimme toisiamme kun satumme yhteen. Hän on minua
nuorempi, enkä minä milloinkaan tavannut häntä Plassansissa, vasta
täällä me olemme kohdanneet toisemme... Viime syksynä toimitti hän
vaimolleni erään asian hänen serkkujensa luona Dieppessä... Hänen
sanotaan olevan kelpomies.

Hän puhui ummet ja lammet ja enimmäkseen sattuman kaupalla. Äkisti
läksi hän pois, sanoen:

-- Hyvästi, Pecqueux... Minä pistäyn katsomassa tälläkin taholla.

Nyt vasta meni Philomène tiehensä pitkillä hevosenaskeleillaan,
kun taas Pecqueux jäi paikoilleen kädet taskussa ja naureskeli
tyytyväisenä sen johdosta, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä
tällaisena hupaisena aamuna, mutta ihmetteli sitä, että alipäällikkö
tuli niin pian takaisin, ainoastaan kertaalleen käveltyänsä
vajan ympäri. Se ei ollut pitkä katsastusmatka. Mitä olikaan hän
vakoilemassa?

Kun Roubaud palasi junasillalle, löi kello yhdeksän. Hän käveli
sen toiseen päähän saakka lähellä rahtitavaratoimistoa ja katseli
ympärillensä, näyttämättä löytävän etsittäväänsä, ja palasi sitten
samoilla kärsimättömillä askelilla. Hän tarkasteli toimistoa toisensa
jälkeen. Tähän aikaan oli asema tavallisesti äänetön ja autio; ja
hän käveli silloin yksinään, nähtävästi yhä hermostuneempana tästä
tyyneydestä, ikäänkuin olisi uhkaavan hirmukohtauksen odotus tuntunut
hänestä niin kiduttavalta, että hän lopulta olisi innokkaasti
toivonut sen tuloa. Hänen kylmäverisyytensä oli lopussa, eikä hän
voinut pysyä hiljaa ja kääntää katsettaan asemakellosta. Nyt oli
kello yhdeksän, nyt viisi minuuttia yli. Tavallisesti meni hän
asuntoonsa aamiaista syömään vasta kello kymmeneltä, sitten kun
9,50:n juna oli lähtenyt. Mutta nyt meni hän aivan äkisti kotiin,
ajatellen Séverineä, joka varmaankin myös odotti.

Hänen ollessaan käytävässä, avasi rouva Lebleu oven Philomènelle,
joka läheisenä naapurina oli tullut hatuttomin päin ja kaksi munaa
kädessänsä. He pysähtyivät ja hänen täytyi mennä asuntoonsa heidän
vielä seisoessaan paikallansa ja katsoa töllöttäessään häneen.
Hänellä oli avain taskussansa ja koetti nopeasti avata, mutta
kuitenkin onnistui heidän nähdä Séverine, joka istui tuolilla
ruokasalissa, toimettomana, kalpeana ja liikkumattomana. Ja rouva
Lebleu veti Philomènen huoneeseensa ja kertoi oven suljettuansa, että
hän oli nähnyt hänet tuollaisena jo aamulla. Aliprefektin juttu oli
varmaankin päättynyt surullisesti. Mutta sitäpä ei uskonut Philomène,
joka selitti juuri tulleensa sen vuoksi, että hänellä oli uutisia
kerrottavana, ja hän toisti mitä vast'ikään oli kuullut alipäällikön
itsensä kertovan. Silloin rupesivat he arvailemaan. Siten kävi
aina, kun he kohtasivat toisensa, että he joutuivat loppumattomaan
sananvaihtoon.

-- Voisinpa vannoa, kultaseni, että he ovat saaneet aika tavalla
takkiinsa...

-- Olisikin toden totta oikein hyvä, jos voisimme päästä heistä.

Tuohon yhä katkerampaan vihamielisyyteen Lebleun ja Roubaudin
perheiden välillä oli aivan yksinkertaisesti syynä asuntokysymys.
Koko ensimmäistä kerrosta odotussalien yläpuolella käytettiin
virkamiehistön asuntoina ja välikäytävä, keltaiseksi maalattu
ja ylhäältä valaistu, jakoi kerroksen kahteen osaan ruskeaksi
maalattuine ovineen oikealla ja vasemmalla pitkin käytävää. Se
eroitus oli kuitenkin olemassa, että oikealla olevien asumusten
akkunat olivat lähtöpihalle päin, jonne oli istutettu vanhoja jalavia
ja jonka yli oli hurmaava näköala Ingouvillen rannikolle, kun taas
vasemmanpuoliset asumukset mataloine, kaarevine akkunoinensa olivat
suorastaan junasillan puolella, jonka korkea sinkkikatto likaisine
ruutuineen kaihti näköalan. Ne, jotka saivat katsella tuota vilkasta
elämää ratapihalla, viheriöitä puita ja laajoja ketoja, eivät juuri
voineet parempaa toivoakaan, jota vastoin noilla toisilla, joiden
asumuksissa vallitsi alituinen hämärä, niin että taivas näytti kuin
vankilaan suljetulta, oli kuolettavan ikävää.

Etupuolella asuivat asemapäällikkö, ja alipäällikkö Moulin sekä
Lebleun väki, takapuolella Roubaudin perhe ja kirjanpitäjä, neiti
Guichon, jotapaitsi kolme huonetta oli varattu matkatarkastajoille.
Nyt oli yleisesti tunnettu asia, että molemmat alipäälliköt aina
olivat asuneet vieretysten. Se, että Lebleu oli päässyt sinne,
riippui Roubaudin edeltäjän osoittamasta kohteliaisuudesta, tämä
kun oli lapseton leskimies sekä tahtoi osoittaa rouva Lebleulle
ystävällisyyttä ja sen vuoksi luovutti asuntonsa heille. Mutta eikö
sen olisi jälleen pitänyt joutua Roubaudin väelle, ja oliko oikein
ajaa heidät takapuolelle, koska heillä oli oikeus asua etupuolella?
Niin kauvan kun nuo molemmat perheet olivat eläneet hyvässä
sovussa, oli Séverine peräytynyt naapurirouvansa tieltä, joka oli
häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi ja sitäpaitsi kivulloinen ja
niin lihava, että aina oli hengästyksissään. Sota oli julistettu
vasta sitten, kun Philomène oli ärsyttänyt heitä molempia häijyllä
juorumisellaan ja lörpöttelemisellään.

-- Ne ovat sellaisia ihmisiä, virkkoi Philomène, -- että he kyllä ovat
olleet valmiit käyttämään hyväkseen Pariisin-matkaansa koettaakseen
saada teidät karkoitetuiksi huoneistanne... Minulle on sanottu heidän
kirjoittaneen pitkän kirjeen tirehtöörille ja vaatineen oikeuksiansa.

Rouva Lebleu joutui suunniltaan suuttumuksesta.

-- Sellaisia roistoja!... Olen varma siitä että he koettavat saada
neiti Guichonin puolellensa; hän on tuskin tervehtinytkään minua
viimeisten neljäntoista päivän kuluessa... Sekin on oikein soma
juttu. Mutta minä pidän häntä silmällä.

Hän alensi ääntänsä kertoakseen, että neiti Guichon joka yö kävi
tervehtimässä asemapäällikköä, jonka ovi oli vastapäätä hänen
oveansa. Dabadie oli leskimies ja hänellä oli suuri tytär, joka yhä
oli eräässä kasvatuskoulussa, ja juuri hän oli lähettänyt sinne
neiti Guichonin, joka oli kalpea, valkoverinen, noin kolmenkymmenen
vuotias nainen, hiljainen ja pieni ja notkea kuin käärme. Hän
oli varmaankin aikaisemmin ollut opettajattarena tai jonakin
sellaisena. Oli mahdotonta saada hänestä selkoa, sillä hän hiipi niin
äänettömästi sisään pienimmistäkin raoista. Mutta jos neiti Guichon
oli asemapäällikön rakastajatar, oli hänellä määräävä vaikutusvalta,
ja voitokasta olisi omistaa hänen salaisuutensa ja siten pitää häntä
vallassaan.

-- Minä kyllä lopultakin saan siitä selvän, jatkoi rouva Lebleu. En
tahdo antaa syödä itseäni... Me olemme tässä ja tähän me jäämmekin.
Kaikki kunnolliset ihmiset pitävät meidän puoltamme, eikö totta,
ystävä kultaseni?

Koko asema seurasi todellakin intohimoisesti tätä sotaa kahdesta
asumuksesta. Erittäinkin koski se niitä, jotka asuivat käytävän
varrella. Toinen alipäällikkö, Moulin, oli milt'ei ainoa, joka ei
siitä välittänyt. Hän oli varsin tyytyväinen siihen, että itse sai
asua etupuolella ja oli naimisissa pienen, kainon ja hennon rouvan
kanssa, joka ei koskaan näyttäytynyt ja joka synnytti hänelle lapsen
joka kahdentenakymmenentenä kuukautena.

-- Mutta vaikkakin he, sanoi Philomène lopuksi, istuvat epävakavasti,
eivät he sittenkään maahan putoa tällä kertaa... Olkaa varuillanne,
sillä he tuntevat sellaisia ihmisiä, joilla on pitkät käsivarret.

Hän antoi nyt molemmat munat, joita hän koko ajan oli pitänyt
kädessään: hän oli samana aamuna ottanut ne kanoilta.

Lebleun eukko kiitteli innokkaasti.

-- Sepä nyt oli oikein kiltisti tehty! Te hemmoittelemalla vallan
pilaatte minut... Pistäytykää toki täällä vähän useammin juttelemassa
hetkinen. Kuten tiedätte, istuu mieheni koko päivän rahastonsa
ääressä, ja minä istun tänne teljettynä. Enhän jaloiltani koskaan
pääse ulos ja minulla on niin ikävää. Mitenkähän minun kävisikään,
jos nuo roistot riistäisivät minulta näköalani?

Kun hän sitten seurasi vierastansa ovelle ja oli avaamaisillansa sen,
pani hän sormen suulleen ja sanoi:

-- Hiljaa! Kuunnelkaamme!

Molemmat seisoivat kokonaista viisi minuuttia käytävässä
liikkumattomina, tekemättä ainoatakaan elettä ja hengitystään
pidättäen. He kumartuivat eteenpäin ja heristivät korviansa Roubaudin
ruokasalia kohden. Mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut, siellä
vallitsi kuolon hiljaisuus. Peljäten yllättämistä erosivat he vihdoin
ja nyökkäsivät viimeisen kerran jäähyväisiä toisillensa, sanomatta
sanaakaan. Toinen tepsutteli pois varpaisillaan ja toinen sulki oven
niin hiljaa, ett'ei avaimen kiertämistä lukossa kuulunut.

Kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli Roubaud jälleen
junasillalla. Hän valvoi siellä sekajunan 9,50 kokoonpanoa, ja
kaikista tahdonponnistuksistaan huolimatta liikehti hän vielä
enemmän, polki jalkaa ja kääntyi yhtämittaa ympäri tarkastellakseen
asemalaituria päästä toiseen. Mutta mitään ei tapahtunut ja hänen
kätensä vapisivat.

Mutta aivan odottamattomasti, kun hän vielä katseli taaksensa
ja katseillaan nuuski ratapihaa, kuuli hän lähellänsä erään
sähkölennätinvirkamiehen hengästyneenä kysyvän:

-- Tietääkö herra Roubaud, missä asemapäällikkö ja poliisikomisarius
ovat... Minulla on heille sähkösanomia ja olen etsinyt heitä jo
kymmenen minuuttia...

Roubaud kääntyi ympäri, koko ruumis niin jäykkänä, ett'ei ainoakaan
lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Hän tuijotti noihin molempiin
sähkösanomiin. Virkamiehen mielenliikutus osoitti hänelle varmasti,
että hirmukohtaus vihdoinkin oli käsissä.

-- Herra Dabadie meni tästä ohi aivan äsken, vastasi hän tyynesti.

Ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin kylmäverinen, niin
selvä-ajatuksinen ja valmis puolustukseen. Nyt oli hän aivan varma
itsestään.

-- Kas, tuossa hän tulee.

Asemapäällikkö palasi todellakin rahtitavaratoimistosta. Silmättyään
sähkösanomaa, tämä huudahti:

-- Linjalla on tapahtunut murha... Tässä on sähkösanoma Rouenin
asemapäälliköltä.

-- Mitä sitten? kysyi Roubaud; miehistön keskuudessako tapahtunut
murha?

-- Ei, ei, murhattu on eräs matkustaja, vaunussa. Ruumis on heitetty
ulos melkein Malaunay-tunnelin päässä, pylvään n:o 153 kohdalla.
Ja murhattu on yksi meidän johtokuntamme jäsenistä, presidentti
Grandmorin.

Alipäällikkö huudahti nyt vuorostaan:

-- Presidentti! Voi, kuinka murheelliseksi tuleekaan vaimoni!

Hänen huudahduksensa oli niin aiheutettu, niin vaikeroiva, että herra
Dabadie silmänräpäykseksi kiinnitti huomionsa siihen.

-- Niin, se on totta, te tunsitte hänet. Hän oli todellakin kelpo
mies.

Sitten tuli hän ajatelleeksi toista sähkösanomaa, joka oli osoitettu
poliisikomisariukselle, ja lausui:

-- Se on kaiketi tutkintotuomarilta ja koskee varmaankin jotakin
mahdollisuutta. Kello on vasta viisikolmatta minuuttia yli yhdeksän,
ja silloin ei herra Cauche luonnollisesti vielä ole tullut... Menkäät
heti Kauppakahvilaan Cours Napoléonin varrella. Hän on varmaan siellä.

Herra Cauche tuli viiden minuutin kuluttua, erään asemamiehen
käytyä häntä katsomassa. Hän oli entinen upseeri ja piti tointansa
peräytymispaikkana, eikä milloinkaan ilmaantunut asemalle ennen
kymmentä, kuljeskeli silloin siellä hetkisen ja palasi sitten
kahvilaan. Tämä murhanäytelmä, joka oli häirinnyt häntä kesken
piquét-peliä, hämmästytti häntä ensin, koska muuten ei juuri
kovinkaan tärkeitä asioita kulkenut hänen kättensä kautta. Mutta
sähkösanoma oli Rouenin tutkintotuomarilta, ja sen tuleminen
kaksitoista tuntia ruumiin löytämisen jälkeen riippui siitä, että
tämä tuomari ensiksi oli sähköttänyt Pariisin asemapäällikölle,
saadakseen tietoja murhatun matkallelähdöstä. Saatuaan tietoonsa
junan ja vaunun numerot, oli hän ainoastaan lähettänyt
poliisikomisariukselle käskyn toimittaa tarkastus vaunussa n:o 293,
jos se vielä oli Havressa. Herra pahastui sen johdosta, että häntä
oli suotta häiritty, katosi heti ja sen sijalle tuli tapahtumaan
tavattoman vakavuuden mukaan sovellettu tärkeys.

Tullen äkkiä levottomaksi ja peljäten, ett'ei olisikaan tilaisuudessa
ryhtyä tutkimaan, huudahti hän:

-- Ei suinkaan vaunu ole täällä, se on kai lähtenyt tänä aamuna.

Roubaud, joka näytti hyvin tyyneltä, lohdutti häntä kuitenkin:

-- Ei, anteeksi... Täksi illaksi on tilattu yksi vaunu ja se on
tuossa vapaana.

Hän kulki edellä ja komisarius ja asemapäällikkö tulivat hänen
perässään. Uutinen näkyi sillä välin levinneen, sillä asemamiehet
hiipivät töistään ja tulivat jälestä ja toimistojen ovilla
näyttäytyivät virkamiehet, jotka vihdoin tulivat lähemmäksi, toinen
toisensa perästä. Pian muodostivat he väkijoukon.

Vaunun luo saavuttua lausui herra Dabadie ääneensä tämän mietelmän:

-- Siellä oli tarkastus eilen illalla. Jos silloin olisi joitakin
jälkiä huomattu, olisi siitä annettu tieto.

-- Saammepa nähdä, vastasi herra Cauche.

Hän avasi oven ja astui vaunuun, mutta hairahtui ja kirosi melkein
samassa silmänräpäyksessä huudahtaen:

-- Lempo soikoon! Täällähän näyttää siltä kuin olisi sika tapettu!

Läsnäolijain läpi kulki heikko väristys ja he ojensivat päänsä
eteenpäin, ja herra Dabadie, joka oli etumaisten joukossa, tahtoi
myös nähdä ja nousi rappusille, sillä aikaa kun hänen takanansa
Roubaud ja muut kurottivat kaulaansa.

Vaunussa ei näkynyt mitään epäjärjestystä; akkunat olivat suljetut
ja kaikki näytti olevan oikealla paikallaan. Inhoittava löyhkä
vain tunki ulos avoimesta ovesta, ja keskellä muuatta pielusta oli
hyytyneen veren muodostama lätäkkö, ja tämä lätäkkö oli niin syvä ja
niin leveä, että siitä oli, juuri kuin lähteestä, puro juossut alas
matolle. Hyytynyttä verta oli roiskunut sinne tänne veralle, mutta
muuten ei siellä ollut mitään, ainoastaan tätä luontoa kääntävää
verta.

Herra Dabadie raivostui.

-- Missä ovat ne miehet, jotka tarkastivat vaunun eilen illalla?

Nämä, jotka sattumalta olivat saapuvilla, sammalsivat
anteeksipyyntöjänsä.

Oli ollut pimeä, eivätkä he olleet voineet nähdä mitään; he olivat
käsin koetelleet kaikkialta ja voivat vannoa, ett'eivät he illalla
olleet mitään tunteneet.

Herra Cauche seisoi vaunussa ja teki muistiinpanoja selontekoansa
varten. Hän huusi Roubaudia, jonka kanssa hän mielellään
seurusteli ja jonka seurassa hänellä oli tapana polttaa paperossia
asemalaiturilla, milloin he olivat joutilaina.

-- Tulkaa tänne, herra Roubaud, ja auttakaa minua.

Ja kun alipäällikkö oli kavunnut matolla olevan veren yli, välttäen
siihen astumista, sanoi hän hänelle:

-- Katsohan toisen pieluksen alle, onko sinne jäänyt mitään.

Roubaud kohotti pielusta ja etsi varovasti uteliain silmin.

-- Siellä ei ole mitään.

Mutta hän huomasi selkänojan rypytetyssä kankaassa pilkun ja osoitti
sitä komisariukselle.

Eikö se ollut sormenjättämä verijälki? Ei, se se ei ollut, ja vihdoin
tultiin yksimielisiksi siitä, että se oli likaa.

Kaikki muutkin tulivat nyt lähemmäksi, voidakseen paremmin seurata
tutkimusta ja saada vihiä rikoksesta, ja tungeksivat asemapäällikön
takana, joka hienotunteisesti oli jäänyt rappusille.

Äkisti tuli hän ajatelleeksi erästä seikkaa.

-- Olihan herra Roubaud mukana junassa, virkkoi hän. Palasittehan te
pikajunalla eilisiltana... Te voisitte ehkä antaa meille muutamia
tietoja?

-- Niin, se on totta, huudahti komisarius. Huomasitteko jotakin?

Roubaud oli vaiti kolme, neljä sekuntia. Hän oli näet kumartunut
tutkimaan mattoa. Mutta hän nousi pystyyn melkein heti ja vastasi
luonnollisella, vaikka nyt hiukan karkealla äänellä:

-- Niin, kernaasti kerron mitä tiedän... Vaimoni oli mukanani. Jos
se, mitä sanon, pannaan selontekoon, näkisin kuitenkin mieluummin,
että hän saisi tulla tänne, jotta saan vertailla muistojani siihen,
mitä hän voi muistaa.

Cauche herra piti tätä varsin järkevänä ja Pecqueux, joka juuri oli
tullut sinne, tarjoutui hakemaan rouva Roubaudia. Hän saapasteli
tiehensä pitkin askelin ja hetkisen odotus syntyi. Philomène, joka
oli juossut sinne lämmittäjän seurassa, katsoi hänen jälkeensä
suuttuneena siltä, että hän oli ottanut tuon asian toimittaakseen.
Mutta nähdessään rouva Lebleun, joka riensi sinne niin nopeasti kuin
ajettuneilta jaloiltansa pääsi, syöksyi hän häntä vastaan ja auttoi
häntä. He ojensivat kätensä taivasta kohden ja kirkuivat, kovasti
liikutettuina siitä, että noin inhoittava rikos oli tehty.

Vaikka vielä ei mitään tiedetty, oli jo liikkeellä suuri joukko
erilaisia kertomuksia asian kulusta kaikkien näiden ihmisten
keskuudessa, joiden ällistys näkyi heidän liikkeistään ja
kasvoistaan; Philomène, jonka ääni voitti kaikki muut, vakuutti
kunniasanallansa, vaikk'ei hän ollut sitä keltään kuullut, että
rouva Roubaud oli nähnyt murhaajan. Vasta kun Pecqueux palasi hänen
kerallansa, tuli hiljaista.

-- Tuolla hän tulee! mutisi rouva Lebleu. Voisiko uskoa, että hän,
joka koettaa olla vallan prinsessan näköinen, on mennyt naimisiin
alipäällikön kanssa! Tuskin oli vielä päivä valjennut tänä aamuna,
kun hän jo oli noin suittu ja kureliiviin puettu, kuin olisi aikeessa
lähteä vieraisille.

Séverine tuli lyhyin, säännöllisin askelin. Hänen oli kuljettava
hyvän matkaa asemalaiturilla kaikkien näkyvissä, mutta hän pysyi
lujana, painoi vain nenäliinan silmilleen syvässä surussaan, joka
juuri oli kohdannut häntä hänen saadessaan tiedon murhatun nimestä.
Puettuna mustaan, hyvin komeaan villahameeseen, näytti hän jo
kantavan surupukua suojelijansa kuoleman johdosta. Hänen paksu, tumma
tukkansa loisti auringonvalossa, kun hän ei edes ollut, kylmästä
huolimatta, kuluttanut aikaa pannakseen jotakin päähänsä. Hän näytti
nyt oikein liikuttavalta lempeine sinisilmineen, jotka katselivat
niin tuskaisesti ja olivat täynnä kyyneliä.

-- Niin, niin, hänellä on kyllä syytä itkuun, sanoi Philomène
puoliääneen. Nyt kun heidän huolenpitäjänsä on tapettu, on heidän
laitansa niin ja näin.

Kun Séverine saapui kaikkien näiden ihmisten keskelle avonaisen
vaununoven luo, astuivat herrat Cauche ja Roubaud ulos vaunusta ja
viimemainittu alkoi heti kertoa mitä tiesi.

-- Emmekö me, rakkaani, eilen aamulla, heti Pariisiin saavuttuamme,
menneet vieraisille presidentti Grandmorinin luo? Kello taisi olla
neljännestä yli yhdentoista?

Hän katseli vaimoansa ja tämä toisti oppivaisesti:

-- Niin, se tapahtui neljännestä yli yhdentoista.

Mutta hänen katseensa olivat tällä välin osuneet veren tahraamaan
pielukseen, hän sai suonenvetokohtauksen ja syvät nyyhkytykset
tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Tämä liikutti asemapäällikköä,
joka innokkaasti astui väliin.

-- Ellei rouva Roubaud voi sietää tätä näkyä ... ja me ymmärrämme
vallan hyvin teidän tuskanne ... niin...

-- Ainoastaan pari sanaa, keskeytti komisarius. Sitten viemme rouva
Roubaudin takaisin kotiin.

Roubaudille tuli kiire jatkaa.

-- Juteltuamme useista asioista, lausui presidentti Grandmorin
aikovansa seuraavana aamuna matkustaa sisarensa luo Doinvilleen...
Minä näen hänet vielä istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Minä
istuin tässä ja vaimoni tuossa... Eikö hän sanonut, ystäväni,
aikovansa matkustaa seuraavana aamuna?

-- Sanoi, seuraavana aamuna.

Herra Cauche, joka edelleen nopeasti teki lyijykänällä
muistiinpanoja, kohotti nyt päätään.

-- Kuinka, seuraavana aamuna? Mutta matkustihan hän illalla!

-- Odottakaahan! vastasi Roubaud. Saadessaan kuulla, että me aijoimme
palata samana iltana, juolahti hänen mieleensä tuuma tulla meidän
seurassamme pikajunalla, jos vaimoni seuraisi häntä Doinvilleen ja
viettäisi siellä muutamia päiviä hänen sisarensa luona, kuten hän on
ennenkin tehnyt. Mutta vaimollani oli paljon puuhaa täällä kotona ja
hän vastasi sen vuoksi kieltävästi... Teithän niin?

-- Kyllä, sen tein.

-- Hän oli hyvin ystävällinen ... ja minun asiaani kiintynyt ja
seurasi meitä aina työhuoneensa ovelle... Eikö niin?

-- Niin, ovelle saakka.

-- Illalla me matkustimme... Ennen kun me asetuimme paikoillemme
vaunuun, keskustelin minä asemapäällikön, herra Vandorpen kanssa,
enkä silloin huomannut niin mitään. Olin luullut olevamme kahden, ja
sen vuoksi oli mielestäni varsin ikävää, että siellä istui nurkassa
muuan nainen, jota en ollut huomannut, ja vieläkin ikävämpää,
kun kaksihenkilöinen perhe sitten astui vaunuun viimeisessä
silmänräpäyksessä. Roueniin saakka ei tapahtunut mitään erikoista,
enkä minä nähnyt mitään... Senpä vuoksi hiukan hämmästyimmekin
Rouenissa, jossa olimme astuneet ulos vaunusta vähän liikutellaksemme
jalkojamme, kun saimme nähdä presidentti Grandmorinin seisovan erään
vaunun ovella kolmen, neljän vaunun päässä meidän vaunustamme. "Herra
presidentti matkusti siis! Ei meillä ollut aavistustakaan siitä, että
olimme samassa junassa kuin herra presidentti..." Hän kertoi silloin
saaneensa sähkösanoman... Juna vihelsi ja me kiiruhdimme vaunuumme,
jossa emme tavanneet ketään, koska kaikki meidän vaunutoverimme
olivat jääneet Roueniin, mistä seikasta me tietysti emme olleet
pahoillamme... Ja siinä onkin kaikki, ystäväni?

-- Niin, siinä on kaikki.

Niin yksinkertainen kuin tämä kertomus olikin, oli se kuitenkin
tehnyt voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Kaikki seisoivat suu
ammollaan ja koettivat ymmärtää. Komisarius taukosi kirjoittamasta ja
ilmaisi yleistä hämmästystä kysymällä:

-- Oletteko aivan varma siitä, ettei vaunussa ollut ketään
presidentti Grandmorinin seurassa?

-- Olen, aivan varma.

Väristys kulki ihmisten läpi. Tämä salaperäisyys pelotti heitä ja
jokainen tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Jos hän olisi ollut
yksinänsä vaunussa, kuka oli silloin voinut murhata hänet ja heittää
ruumiin ulos kolmen lieun päässä siitä, ennen kun juna oli uudelleen
pysähtynyt?

Philomènen ilkeä ääni katkaisi vaitiolon.

-- Sepä vasta on naurettavaa.

Roubaud, joka tunsi hänen tuimasti katsovan itseensä, katsoi takaisin
häneen ja hänen leukansa nytkähti, kuin olisi hän tahtonut sanoa,
että hänkin piti sitä koomillisena. Hän huomasi Philomènen lähellä
Pecqueuxin ja rouva Lebleun, jotka samoin pudistivat päätään.
Kaikkien silmät olivat häneen suunnattuina, odotettiin jotakin
enempää, häneltä etsittiin jotakin unhoittunutta erityisseikkaa,
joka voisi kokonaisuutta valaista. Näissä polttavissa, uteliaissa
katseissa ei ollut mitään syytöstä, mutta hän luuli kuitenkin niistä
huomaavansa epämääräistä epäluuloa, sellaista epäluuloa, joka
toisinaan muuttaa vähimmänkin poikkeusseikan varmuudeksi.

-- Se on hyvin omituista, mutisi herra Cauche.

-- On, tosiaankin, vahvisteli herra Dabadie.

Silloin päätti Roubaud puhua.

-- Minä olen myös sangen varma siitä, että pikajunalla, joka
pysähtymättä kulkee Rouenista Barentiniin, oli säännön määräämä
nopeutensa, enkä minä huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa...
Täten voin väittää sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä, koska olimme
kahden, vedin akkunan alas polttaakseni paperossin; ja minä katsahdin
silloin tällöin ulos ja saatoin kuulla kaikki junasta lähtevät äänet,
Barentinissa minä tunsin seuraajani asemapäällikön virassa, herra
Bessièren, huusin häntä ja me vaihdoimme pari sanaa hänen seisoessaan
astuimella ja puristaessaan kättäni. Vai kuinka, rakkaani, voidaanhan
kysyä herra Bessièreltä ja hän on sanova samoin.

Séverine, edelleenkin kalpeana, liikkumattomana ja hienot kasvonsa
suruun vaipuneina, vahvisti vieläkin kerran miehensä selityksen.

-- Niin, sen on hän tekevä.

Tämän jälkeen oli aivan mahdotonta kohdistaa epäluuloa Roubaudiin,
jos kerran he Rouenissa olivat palanneet vaunuunsa ja Barentinissa
tervehtineet tuttavaa. Se epäluulon varjo, minkä Roubaud oli luullut
pilkistävän heidän silmistään, oli poissa ja yleinen hämminki
lisääntyi. Murha sai yhä salaperäisemmän leiman.

-- Oletteko aivan varma siitä, kysyi komisarius, ett'ei kukaan olisi
voinut Rouenissa astua vaunuun sen jälkeen kun te olitte jättäneet
presidentti Grandmorinin?

Roubaud ei nähtävästi ollut edeltäkäsin arvannut tätä kysymystä,
sillä ensi kerran tunsi hän olevansa hämillään, eikä hänellä
etukäteen ollut vastausta valmiina. Hän katsoi epäröiden vaimoonsa.

-- En, sitä en luule... Ovet suljettiin ja tuuli kävi ja me ehdimme
töin tuskin takaisin vaunuumme... Ja tuo vaunu oli tilattu, joten
luulen, ett'ei kukaan olisi voinut nousta siihen...

Mutta hänen vaimonsa silmät kävivät niin peloittavan suuriksi, että
hän pelkäsi olleensa liian suorasukainen.

-- Mutta muuten en voi niin varmaan tietää. Niin, onhan mahdollista,
että joku nousi vaunuun... Siinä tuupiskeltiin kovasti.

Mitä kauemmin hän puhui, sitä selvemmäksi muuttui jälleen hänen
äänensä ja koko tämä juttu, jonka hän tekaisi, kuulosti hyvin
uskottavalta.

-- Havren juhlallisuuksien vuoksi oli väkeä suunnaton joukko. Meidän
oli pakko puolustaa vaunuamme toisen, vieläpä kolmannen luokan
matkustajilta... Sitäpaitsi on asema hyvin huonosti valaistu, ei
nähnyt mitään ja lähtövilinässä oli semmoinenkin tungos ja kirkuna...
Niin, on siis varsin mahdollista, että joku, joka ei tietänyt mistä
voisi saada paikan tai tahtoi käyttää tungosta hyväksensä, on viime
hetkellä tunkeutunut vaunuun.

Hän keskeytti puheensa ja kääntyi vaimoonsa.

-- Siten se on varmaankin käynyt, vai miten sinä luulet, ystäväni?

Lopen uupuneena ja nenäliina silmien edessä toisti Séverine:

-- Kyllä, siten on tapahtunut.

Nyt oli asia saatu päätökseen, ja mitään sanomatta vaihtoivat
poliisikomisarius ja asemapäällikkö keskinäistä ymmärtämistä
osoittavan katseen. Ympärillä seisojat alkoivat liikkua; he tunsivat
ruumiissaan, että tutkinto oli lopussa, ja tunsivat sangen suurta
tarvetta tehdä omia selityksiään ja muistutuksiaan: kullakin oli
jotakin erikoista kerrottavana ja arvelu toisensa perästä lähti
kiertämään.

Kaikki virantoimitus asemalla oli hetkeksi seisahtunut ja koko
henkilökunta oli kokoontunut siihen, kokonaan syventyneenä murhaan,
ja yleinen hämmästys syntyi, kun saatiin nähdä 9,38-junan saapuvan
asemalle. Riennettiin pois, vaunujen ovet avattiin ja matkustajia
alkoi tulvia ulos. Mutta melkein kaikki uteliaammat olivat kuitenkin
jääneet komisariuksen luo, joka turhantarkkuudessansa viimeisen
kerran tutki tuota veren tahraamaa vaunua.

Pecqueux, joka jutteli ja elehti rouva Lebleun ja Philomènen kanssa,
äkkäsi silloin veturinkuljettajansa, Jacques Lantierin, joka
vast'ikään oli tullut junasta ja seisoi nyt hiljaa, etäältä katsellen
väkijoukkoa. Hän viittasi häntä kiivaasti luokseen, mutta Jacques ei
liikahtanut paikaltaan. Vihdoin tuli hän kuitenkin aivan hiljakseen.

-- Mistä on kysymys? kysyi hän lämmittäjältään.

Hän tiesi vallan hyvin mitä se oli ja kuunteli vain hajamielisenä
uutista murhasta ja mitä siitä otaksuttiin. Hän tunsi olevansa
hämmästynyt ja omituisen liikutettu sen johdosta, että osui keskelle
tutkimusta ja näki jälleen tämän vaunun, joka nopeasti kiitäen
oli vilahtanut hänen ohitsensa pimeässä. Hän ojensi kaulaansa ja
katseli pieluksella olevaa hyytynyttä verta. Hänen silmiensä edessä
oli jälleen murhanäytelmä ja ennen kaikkea ruumis, joka kaula
poikkileikattuna makasi pitkällänsä radan vieressä.

Kun hän sitten käänsi silmänsä poispäin, äkkäsi hän Roubaud-puolisot,
Pecqueuxin edelleen kertoessa hänelle, miten nämä olivat asiaan
sekaantuneet, heidän lähdöstään Pariisista samalla junalla kuin
murhattu, viimeisistä sanoista, mitkä he Rouenissa olivat vaihtaneet.
Hän tunsi Roubaudin, he tervehtivät toisiansa väliin kädestä,
sittenkun hän oli ruvennut palvelemaan pikajunassa. Roubaudin
vaimon oli hän nähnyt silloin tällöin, mutta sairaaloisessa
pelossa oli hän karttanut häntä kuten kaikkia muitakin naisia.
Mutta tässä silmänräpäyksessä, kun Séverine seisoi siinä itkien,
kalpeana ja peljästynyt ilme lempeissä sinisilmissään tuon mustan,
suuren hiuskasan alla, pisti hän hänen silmiinsä. Hän ei kääntänyt
katsettansa hänestä ja oli kuin poissa kaikesta siitä mitä tapahtui.
Hän kysyi itseltänsä ällistyneenä miksi Roubaudit ja hän olivat
siellä, mitenkä tapaukset olivat voineet tämän vaunun luona viedä
yhteen heidät, jotka olivat palanneet Pariisista edellisenä iltana,
ja hänet, joka aivan vastikään tuli Barentinista.

-- Niin, minä tiedän, sanoi hän ääneensä ja keskeytti lämmittäjän
puheen. Minä olin sattumalta tunnelin päässä eilen illalla ja luulen
nähneeni jotakin, juuri kun juna kulki ohi!

Nyt syntyi kova hälinä ja kaikki kokoontuivat hänen ympärillensä. Hän
itse vapisi ensiksi, hämillään ja ällistyneenä sen johdosta, mitä oli
sanonut. Miksi oli hän puhunut, olihan hän kerrassaan päättänyt olla
vaiti? Ja kuitenkin olivat sanat hänen tietämättään hiipineet hänen
huulillensa, kun hän seisoi vaipuneena tämän naisen katselemiseen.
Séverine tempasi nenäliinan pois ja tuijotti häneen kyyneleisillä
silmillään, jotka olivat käyneet vieläkin suuremmiksi.

Mutta komisarius lähestyi nopeasti.

-- Mitä olette nähnyt?

Ja Jacques, jossa Séverinen katse liikkumattomana lepäsi, kertoi
mitä hän oli nähnyt: valaistun vaunun, joka täyttä vauhtia kiiti ohi
pimeässä, ja kahden miehen ohivilahtavat kasvot, toinen kaadettuna
maahan ja toinen puukko kädessä. Roubaud seisoi vaimonsa vieressä ja
kuunteli, katsellen häntä suurin, vilkkain silmin.

-- Voisitteko tuntea murhaajan? kysyi komisarius.

-- En, sitä en usko.

-- Oliko hän puettuna takkiin vai puseroon?

-- En voi väittää mitään. Ajatelkaahan, juna, joka kulki ainakin
kahdeksankymmenen kilometrin nopeudella.

Séverine, joka oli kadottanut koko tahdonvoimansa, vaihtoi nyt
katsetta Roubaudin kanssa, jolla oli tarpeeksi voimaa sanoaksensa:

-- Niin, siihenpä tarvittaisiin todellakin oikein hyvät silmät.

-- Se on joka tapauksessa tärkeä todistus. Tutkintatuomari kyllä on
auttava teitä pääsemään selville kaikesta tästä. Minä pyydän herrojen
Roubaudin ja Lantierin täydellisiä nimiä haastetta varten.

Nyt se oli lopussa, ja uteliaat hajaantuivat vähitellen ja työ
asemalla pääsi taas täyteen vauhtiin. Vallankin Roubaudille tuli
kova kiire junan 9,50 takia, jossa matkustajat jo alkoivat asettua
paikoilleen. Hän oli lyönyt Jacquesille kättä, voimakkaammin kuin
tavallisesti; ja tämä, joka oli jäänyt yksinään Séverinen kanssa
rouva Lebleun, Pecqueuxin ja Philomènen taakse, jotka kuiskaillen
menivät pois, luuli olevansa velvollinen saattamaan hänet junasiltaa
pitkin aina virkamiesten asuntoihin johtavien rappujen luo. Hän ei
saanut sanotuksi mitään, mutta pysyi kuitenkin hänen läheisyydessään
kuin olisi vast'ikään liitto solmittu heidän välillään. Nyt oli
tullut kauniimpi ilma, aurinko oli karkoittanut aamun kaikki usvat
ja kohousi säteillen sinertävän kirkkaalle taivaalle, ja merituuli,
jonka voima virran mukana kasvoi, toi sinne raikasta suloisuutta.
Heidän vihdoin erotessaan, kohtasi hän uudelleen Séverinen suuret
silmät, joiden peljästynyt, anovan lempeä katse niin syvästi oli
häntä liikuttanut.

Nyt kuului kevyt vihellys. Roubaud näet antoi lähtömerkin. Veturi
vastasi pitkällä, pitkäveteisellä vihellyksellä, ja 9,50-juna lähti
liikkeelle, lisäsi sitten nopeuttaan ja katosi etäisyyteen auringon
kultaisessa kimmellyksessä.




IV.


Tutkintotuomari, herra Denizet, oli erääksi päiväksi toisella
viikolla maaliskuussa uudelleen kutsuttanut virkahuoneustoonsa
Rouenin oikeuspalatsiin muutamia tärkeitä todistajia Grandmorinin
murhajutussa.

Tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan herättänyt suunnatonta huomiota.
Se oli kääntänyt koko Rouenin ylösalaisin, ja Pariisi seurasi sitä
intohimoisesti, ja vastustussanomalehdistö käytti sitä aseena
ankarassa taistelussaan keisarikuntaa vastaan. Levottomuus tulossa
olevien vaalien suhteen, jotka herättivät politillistä mielenkiintoa,
teki taistelun vieläkin kuumeisemmaksi. Edustajakamarissa oli
sattunut sangen myrskyisiä kohtauksia. Eräässä näistä oli kiivaasti
vastustettu kahden, keisarin persoonaan kiintyneen edustajan
valtakirjojen kelpaavaisuutta. Muutamassa toisessa oli ankarasti
hyökätty Seineprefektin raha-asiain hoidon kimppuun ja vaadittu
paikallisneuvoston valitsemista.

Silloin tuli Grandmorinin murhajuttu aivan parahiksi, antaakseen
vaalikiihoitukselle uutta vauhtia. Mitä tavattomimpia juttuja pantiin
liikkeelle, ja sanomalehdet olivat joka aamu täynnä uusia, hallitusta
loukkaavia arveluja. Muutamilla tahoilla annettiin tiedoksi, että
murhattu, joka oli varsin hyvin tunnettu Tuilerieissa ja oli
entinen tuomari ja kunnialegioonan komentaja sekä monimiljonääri,
oli antautunut mitä ruokottomimpiin irstailuihin. Toisaalla taas
ruvettiin, kun tutkimus ei näyttänyt johtavan mihinkään tuloksiin,
syyttämään poliisia ja oikeusviranomaisia leväperäisyydestä ja
laskettiin pilaa tuosta satumaisesta, kiinnijoutumattomasta
murhaajasta. Näissä hyökkäyksissä oli paljon totuutta ja se teki ne
vaan sitäkin tuntuvammiksi.

Herra Denizet hyvin tunsikin raskaan edesvastuunsa painon. Mutta
hän harrasti asiaa intohimoisesti, sitäkin enemmän kun hän
oli kunnianhimoinen ja innokkaasti halusi päästä käsiksi niin
merkitykselliseen asiaan kuin tämä, tullakseen tilaisuuteen osoittaa
sitä erinomaista tarkkanäköisyyttä ja tarmokkuutta, jota hän luuli
omaavansa. Hän oli erään suuren normandilaisen karjankasvattajan
poika ja oli opiskellut lakitiedettä Caenissa sekä vasta jotensakin
myöhään joutunut virkamiesuralle, jolla hänen vähäpätöisen
alkuperänsä takia ja vielä enemmän isänsä konkurssin jälkeen oli
ollut vaikea edistyä. Aluksi määrättynä apujäseneksi Bernayn, Dieppen
ja Havren oikeuksiin, oli hän tarvinnut kymmenen vuotta päästäkseen
keisarilliseksi prokuraattoriksi Port-Audemeriin. Sitten tuli hän
apulaiseksi Roueniin ja oli nyt, viisikymmentä vuotta täytettyään,
ollut tutkintotuomarina puolen toista vuotta.

Hänellä ei ollut mitään omaisuutta eivätkä hänen laihat tulonsa
riittäneet hänen moniin tarpeisiinsa ja hän oli sen vuoksi
huonopalkkaisten virkamiesten riippuvassa asemassa, johon ainoastaan
keskinkertaiset kyvyt tyytyvät, kun taas nerokkaat siinä kiusaantuvat
ja odottavat jotakin tilaisuutta myydäkseen itsensä.

Hänellä oli hyvin vilkkaat ja nuorteat taipumukset, olipa hän
rehellinenkin sekä rakasti ammattiansa. Hänen rajaton valtansa, joka
teki hänet virkahuoneessaan täydellisesti muiden vapauden herraksi,
nousi hänelle päähän. Ainoa mikä hiukan hillitsi hänen intohimoansa
tässä asiassa, oli hänen itsekäs pyyteensä. Hän näet paloi halusta
saada kunniamerkki rintaansa ja tulla siirretyksi Pariisiin. Tämä
vaikutti, että sitten kun hän ensimmäisessä kuulustelussa oli antanut
virkaintonsa hurmata itsensä, hän nyt liikkui mitä suurimmalla
varovaisuudella ja vainusi joka taholta kuiluja, joihin hänen
tulevaisuutensa saattaisi hukkua.

On kuitenkin huomattava, että hän oli valmistautunut, sillä jo
tutkinnon alussa oli muuan ystävä neuvonut häntä käymään Pariisin
oikeusministeriössä. Siellä oli hän ollut pitkässä keskustelussa
ylisihteeri Camy-Lamotten kanssa, joka oli tärkeä henkilö ja vallitsi
täydellisesti kaikkia alaisiansa, koska hän ratkaisi nimitykset ja
oli alituisessa yhteydessä Tuileriein kanssa.

Camy-Lamotten oli komeannäköinen mies. Hän oli kuten Denizetkin
alkanut uransa viransijaisena, mutta tuttavuuksiensa ja vaimonsa
avulla oli hänestä tullut edusmies ja kunnialegioonan suur-upseeri.
Hän oli varsin luonnollisella tavalla päässyt käsiksi tähän asiaan;
Rouenin keisarillinen prokuraattori, joka tunsi olevansa levoton
tämän epäilyttävän murhajutun takia; missä uhrina oli entinen
korkea virkamies, oli näet ollut siksi varovainen, että oli
kääntynyt ministerin puoleen, joka puolestansa oli neuvonut hänet
ylisihteerinsä luokse.

Tämä oli tavallansa omituinen sattuma: herra Camy-Lamotte oli näet
presidentti Grandmorinin vanha koulutoveri, vaikkakin muutamia vuosia
nuorempi, ja oli ollut hänen kanssaan niin läheisissä väleissä,
että tunsi hänet perin pohjin, yksinpä hänen paheensakin. Hän
puhuikin ystävänsä surullisesta kuolemasta syvästi murheellisena ja
lausui suurella painolla herra Denizetille hartaan toivomuksensa,
että rikoksellinen saataisiin ilmi. Mutta hän ei salannut, että
Tuilerieissa oltiin hyvin pahoillaan siitä liioitellusta hälinästä,
johon asia oli antanut aihetta, ja otti itsellensä vapauden kehoittaa
häntä noudattamaan suurta hienotunteisuutta.

Denizet oli kaikesta voinut ymmärtää tehneensä viisaasti, ollessaan
kiirehtimättä ja panematta mitään alttiiksi ilman että oli hankkinut
hyväksymisen etukäteen. Sen saatuaan hän palasi Roueniin varmana
siitä, että ylisihteerillä puolestansa oli asiamiehiä liikkeellä, ja
että hänkin halusi päästä asiasta selville. Totuus tahdottiin tietää,
jotta se voitaisiin paremmin salata, jos se näyttäisi tarpeelliselta.

Päivät kuluivat sillä välin ja vaikka kaikki koettivat rauhoittua,
ärsytti sanomalehdistön pilanteko Denizetiä. Poliisimies heräsi
hänessä jälleen ja hän vainusi kuin hyvä metsästyskoira. Hänet
tempasi mukaansa halu löytää oikeat jäljet, kunnianhimo ensiksi
keksiä rikoksellinen, vaikka olisikin pakotettu päästämään hänet jos
saisi määräyksen siitä. Odottaen saavansa ministeriöstä vastaanottaa
kirjeen, neuvon, pelkän viittauksen, oli hän jälleen tarmokkaasti
ryhtynyt tutkimuksiinsa. Kaksi tai kolme vangitsemista oli
tapahtunut, mutta vangitut oli täytynyt päästää irti.

Presidentti Grandmorinin testamentin avaaminen herätti hänessä
kuitenkin aivan äkisti epäluulon, josta hän oli tuntenut alkua jo
ensi hetkestä saakka, nimittäin että Roubaud mahdollisesti oli
rikoksellinen. Testamentti, joka oli täynnä omituisia määräyksiä,
asetti näet Séverinen Croix-de-Maufrasin maatilan perijäksi.

Nyt oli siis vihdoinkin saatu selville tuo siihen asti turhaan
etsitty vaikuttava syy murhaan, Roubaud-puolisot tunsivat testamentin
ja olivat murhanneet hyväntekijänsä, saadakseen perinnön heti
haltuunsa.

Hän piti sitäkin suuremmalla syyllä kiinni tästä asiankäänteestä, kun
herra Camy-Lamotte erityisesti oli puhunut rouva Roubaudista, johon
hän aikaisemmin oli tutustunut presidentin luona, hänen ollessaan
vielä nuori tyttö. Ja kuitenkin, miten monta epätodennäköisyyttä
sekä aineellista ja siveellistä mahdottomuutta! Alettuaan johtaa
tutkimuksiansa siihen suuntaan, kohtasi hän joka askeleella
tosiasioita, jotka vaikuttivat hämmennystä hänen käsitykseensä
mallikelpoisesti johdetusta tutkinnosta tuomio-istuimessa. Mikään ei
käynyt selvemmäksi, tuo suuri keskikohtainen selvyys, päävaikutin,
joka olisi kokonaisuuteen valoa luonut, puuttui.

Oli tosin olemassa toinenkin mahdollisuus, jota Denizet ei ollut
kadottanut näkyvistään, se minkä Roubaud oli jättänyt, nimittäin
että joku oli voinut lähtöaikana vallinneen tungoksen turvin nousta
vaunuun. Se oli tuo merkillinen, saavuttamaton, satumainen murhaaja,
jonka kustannuksella kaikki vastustussanomalehdet pitivät niin
hauskaa. Ensin oli vaivannäöt suunnattu siihen, että saataisiin
selko tämän henkilön ulkomuodosta Rouenissä, josta hän oli tullut,
ja Barentinissa, jossa hän oli astunut pois junasta, mutta mihinkään
varmaan tulokseen ei oltu päästy. Väittävätpä muutamat todistajat
mahdottomaksi, että joku voisi tunkeutua toiselle varattuun vaunuun,
kun taas toiset antoivat mitä vastakkaisimpia selityksiä.

Eikä tästä mahdollisuudesta näyttänyt mitään hyötyä lähtevän, kun
tuomari, kuulustellessaan portinvartija Misardia, tahtomattansakin
tutustui tuohon murhenäytelmän tapaiseen seikkailuun nuoren
Louisetten kanssa, joka presidentin raiskaamana oli paennut hyvän
ystävänsä Cabuchen luo ja kuollut siellä. Nyt sai hän kaikki
itsellensä salamankaltaisen selväksi, mikä on mallikelpoisen
syytöskirjoituksen päämuodostelu.

Siinähän oli kaikki, mitä tarvittiin; kuolemanuhkauksia, joita
kivityömies oli tehnyt uhria vastaan, tämän huonossa huudossa oleva
entinen elämä, taitamattomasti todistukseksi vedetty muualla-olo,
jota oli mahdoton näyttää toteen.

Tarmokkuuden äkisti valtaamana oli hän edellisenä iltana kaikessa
salaisuudessa vangituttanut Cabuchen siinä pienessä tuvassa, jossa
hän asui metsän sydämessä, aivan kuin missäkin pesässä, ja sieltä
löydettiin veren tahraama housupari. Ja vaikka hän ponnisteli tätä
käsitystä vastaan, joka väkisin pyrki hänen mieleensä, ja päätti
olla luopumasta Roubaud-puolisojen rikoksellisuutta koskevasta
otaksumasta, riemuitsi hän ajatellessaan, että hänellä yksinään oli
ollut tarpeeksi hieno nenä, saadakseen ilmi todellisen rikoksellisen.
Päästäkseen tästä varmuuteen, oli hän täksi päiväksi kutsunut eteensä
useita todistajia, joita jo oli kuulusteltu murhan jälkeisenä päivänä.

Tutkintotuomarin virkahuone sijaitsi Rue Jeanne-d'Arcin
varrella eräässä vanhassa, rappeutuneessa talossa vanhojen
normandilaisten herttuoiden palatsin vieressä, joka nyt oli muutettu
oikeuspalatsiksi, ja jota se rumensi. Päivänvaloa oli niin vähän
tuossa suuressa, synkässä huoneessa, joka sijaitsi alimmassa
kerroksessa, että lamput täytyi sytyttää jo kello kolmelta talvisin.
Huoneen seinäpaperit olivat viheriät, mutta vanhat ja vaalenneet,
ja ainoat huonekalut, mitä huoneessa oli, olivat kaksi lepotuolia,
neljä tuolia, tuomarin pöytä ja notarion pikkupöytä, ja kylmän lieden
päällä oli suuri tummasta marmorista tehty pöytäkello, jonka sivulla
oli kaksi pronssikannua. Tuomarin pöydän takaa johti ovi toiseen
huoneeseen, mihin tuomari toisinaan kätki henkilöitä, joita tahtoi
pitää käytettävänään; sisäänkäytävä oli välittömästi yhteydessä
pitkän käytävän kanssa, missä oli penkkejä, joilla todistajat
sisäänhuutoa odottaessaan saivat istua.

Vaikka olivat kutsutut vasta kello kahdeksi, tulivat Roubaudit jo
kello puoli kahdelta. He olivat tulleet Havresta ja olivat tuskin
malttaneet syödä aamiaista eräässä pienessä ravintolassa Grand-Ruen
varrella. He olivat molemmat mustiin puetut, mies sadetakkiin,
vaimo silkkipukuun kuin hieno ylimysnainen, ja he osoittivat hiukan
raukeata arvokkaisuutta, mikä soveltui sukulaisen menettämistä
surtaessa. Vaimo istui hiljaa eräällä penkillä, sanomatta sanaakaan,
jota vastoin mies kädet selän takana käveli hänen edessään lyhyin
askelin edestakaisin. Mutta joka kerta, kun mies kääntyi ympäri,
kohtasivat heidän katseensa toisensa ja salainen ahdistus loi silloin
varjon heidän äänettömille kasvoilleen.

Croix-de-Maufrasin testamenttaaminen oli tosin tuottanut heille
suuren ilon, mutta oli uudelleen herättänyt heissä pelkoa.
Presidentin perhe, varsinkin tytär, oli kovin katkeroittunut noista
monista omituisista lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen
omaisuuteen, ja puhui testamentin moittimisesta, ja miehensä
kehoituksesta kohteli rouva de Lachesnaye erittäin epäystävällisesti
vanhaa ystävätärtään Séverineä, jota vastaan hän tunsi mitä pahimpia
epäluuloja.

Myöskin vaivasi Roubaudia tätä nykyä alituinen pelko erään
todistuksen olemassaolosta, jota hän ei ollut ennen tullut
ajatelleeksi: kirjeen, jonka hän oli pakottanut vaimonsa
kirjoittamaan, saadakseen presidentin matkalle. Ellei hän ollut sitä
hävittänyt, niin se voitaisiin löytää ja käsiala tunnettaisiin.

Onneksi kuluivat päivät minkään tulematta ilmi, ja kirje oli
otaksuttavasti revitty rikki. Mutta joka kerta kun puolisot
uudelleen kutsuttiin tutkintotuomarin eteen, antoi se heille aihetta
tuskanhikeen, niin tarkoin kuin he käyttäytyivätkin kuten perillisten
ja todistajain tulee.

Kello löi kaksi ja nyt saapui Jacques vuorostansa. Hän tuli
Pariisista. Roubaud meni heti hyvin tuttavallisesti häntä vastaan ja
ojensi kätensä häntä kohden.

Jacques pysähtyi äkisti nähdessään Séverinen, joka yhä istui hiljaa.
Kuluneiden viikkojen aikana oli alipäällikkö käyttäytynyt hyvin
kohteliaasti joka kerta, kun hän oleskeli Havressa. Kerrankin oli
hänen täytynyt vastaanottaa kutsut aamiaiselle. Ja kun hän oli tuon
nuoren rouvan läheisyydessä, kasvoi hänen levottomuutensa ja häneen
palasi tuo vanha väristys. Valtasiko hänet siis himo Séverineenkin?
Hänen sydämensä tykytti ja käsiä poltti, kun hän vaan näki tuon
valkoisen kaulan. Hän oli nyt lujasti päättänyt paeta häntä.

-- No, mitä Pariisissa sanotaan asiasta? kysyi Roubaud. Ei mitään
uutta, luullakseni? Mitään ei tiedetä, eikä mitään saadakaan
tietää... Ettekö tahdo tervehtiä vaimoani?

Hän vei hänet mukanansa, niin että Jacquesin täytyi astua esiin ja
tervehtiä Séverineä, joka hämillänsä hymyili lapsellisen pelokkaine
kasvojenilmeineen. Hän yritti puhua kaikenlaisista joutavista
asioista, puolisojen taukoamatta häntä silmäillessä, kuin olisivat he
koettaneet lukea, ei ainoastaan hänen ajatuksensa, vaan myöskin hänen
epämääräiset unelmansa, joihin hän itse empi antautua.

Miksi oli hän niin kylmä? Miksi näytti hän koettavan karttaa heitä?
Oliko hänen muistinsa heräämäisillään, oliko heidät kutsuttu
kuulusteltaviksi vastatusten hänen kanssaan? Hän oli ainoa
todistaja, jota he pelkäsivät, ja he olisivat tahtoneet voittaa
hänet puolellensa, kiinnittää hänet itseensä niin sydämellisillä
ystävyydensiteillä, ett'ei hän milloinkaan rohkenisi todistaa heitä
vastaan.

Kiusaantunut alipäällikkö palasi jälleen murha-asiaan.

-- Onko teillä mitään aavistusta siitä, minkä vuoksi olette kutsuttu
tänne? Onko ehkä jotakin uutta kysymyksessä?

Jacques teki välinpitämättömän eleen.

-- Asemalla liikkui vast'ikään eräs huhu, kun minä tulin, ja
puhuttiin jostakin vangitsemisesta.

Roubaud-puolisot hämmästyivät ja ällistyivät kovin.

-- Mitenkä niin, vangitsemisesta? He eivät olleet kuulleet niin
kuiskaustakaan siitä. Oliko vangitseminen jo toimeenpantu, vai oliko
se odotettavissa?

He ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hänellä ei ollut sen enempää
kerrottavana.

Tässä silmäräpäyksessä veti muutamien käytävässä kuuluvien askelten
ääni puoleensa Séverinen huomion.

-- Siinä on Berthe ja hänen miehensä, mutisi hän.

Ne olivat todellakin de Lachesnaye-puolisot. He kulkivat
hyvin jäykkinä Roubaud-pariskunnan ohitse, eikä Berthe luonut
katsettakaan entiseen toveriinsa. Eräs vahtimestari vei heidät heti
tutkintotuomarin luo.

-- Saammepa varustautua kärsivällisyydellä, sanoi Roubaud. Kaiketi
saamme istua täällä hyvinkin pari tuntia... Istuutukaa siis!

Hän itse oli istuutunut Séverinen vasemmalle puolelle ja viittasi
Jacquesta istuutumaan hänen toiselle puolelleen. Jacques jäi vielä
hetkeksi seisomaan. Mutta kun Séverine katsoi häneen lempeän,
ujon näköisenä, istuutui hän. Kuinka pieneltä ja hennolta nainen
näyttikään heidän molempain välissä! Jacques tunsi hänen nöyrää
hellyyttään, ja hänestä säteilevä kevyt lämpö vaivutti hänet
vähitellen heidän pitkänä odotusaikanaan täydelliseen horrostilaan.

Denizetin luona olivat kuulustelut alkamassa. Valmistavista
tutkimuksista oli jo syntynyt suuri joukko asiapapereita, useampia
sinisillä päällyksillä varastettuja kimppuja. Oli yritetty seurata
uhria aina hänen Pariisista lähdöstänsä saakka.

Asemapäällikkö, herra Vandorpe, oli todistanut pikajunan lähdöstä
6,30, vaunu n:o 293:n kiinnittämisestä junaan viime hetkessä,
sanoista, mitkä hän oli vaihtanut Roubaudin kanssa, joka oli noussut
vaunuun vähää ennen presidentti Grandmorinin saapumista, ja lopuksi
tämän jälkimmäisen sijoittamisesta vaunuun, jossa hän varmaankin oli
yksin.

Junan konduktööriä, Henri Dauvergnea, oli kuulusteltu sen johdosta,
mitä Rouenissa oli tapahtunut tuona kymmenen minuutin viipymisaikana,
mutta hän ei ollut voinut mitään varmuudella ilmoittaa. Hän oli
nähnyt Roubaud-puolisojen seisovan vaunun edustalla ja hän kyllä
luuli heidän palanneen vaunuunsa, jonka oven eräs virkamies sitten
oli sulkenut; mutta hän tahtoi jättää tämän sanomatta asemalla
vallinneen tungoksen ja hämärän takia. Mitä tuli lausunnon antamiseen
siitä, olisiko joku, tuo kiinnijoutumaton murhaaja, voinut tunkeutua
presidentin vaunuun samalla hetkellä, jolloin juna läksi liikkeelle,
ei hän juuri luullut sitä todennäköiseksi, vaikk'ei tahtonutkaan
kieltää sen mahdollisuutta, koskapa sellaista oli mikäli hän tiesi,
tapahtunut parisen kertaa.

Rouenin aseman muut virkamiehet, joilta oli kysytty samoja kohtia,
olivat sen sijaan, että olisivat luoneet jotakin valaistusta asiaan,
oikeastaan tehneet vastaisilla vastauksillaan asianhaarat vieläkin
epäselvemmiksi. Totena ja todistettuna asiana pysyi näin ollen
ainoastaan se kädenlyönti, minkä Roubaud vaunustansa oli vaihtanut
Barentinin asemapäällikön kanssa, joka oli noussut vaununrappusille:
Tämä asemapäällikkö, herra Bessière, oli nimenomaan tunnustanut tämän
ilmoituksen oikeaksi ja lisännyt, että hänen virkaveljensä oli ollut
kahdenkesken vaimonsa kanssa, joka oli puoliksi pitkällään ja näytti
nukkuvan rauhallisesti.

Olipa toisakseen etsitty niitäkin matkustajia, jotka tulivat
Pariisista samassa vaunussa kuin Roubauditkin. Tuo paksu
pariskunta, joka oli tullut viime hetkellä, oli muuan porvariperhe
Petit-Couronnesta ja oli selittänyt, että koska he heti olivat
uneen vaipuneet, eivät he voineet sanoa mitään, ja mitä tuli siihen
tummahiveiseen naiseen, joka istui hiljaa eräässä nurkassa, niin oli
hän kadonnut kuin varjo ja häntä oli mahdoton löytää.

Sitäpaitsi oli lopuksi kuulusteltu muita todistajia, jotka
saattoivat todistaa ne henkilöt samoiksi, jotka samana iltana olivat
astuneet pois Barentinissa, koska murhaajan siellä olisi pitänyt
lähteä junasta. Oli laskettu piletit ja onnistuttu saamaan selko
kaikista matkustajista, paitsi yhdestä ainoasta, juuri eräästä
suuresta, karkeatekoisesta miehestä, jonka pää oli kääritty siniseen
nenäliinaan, ja joka muutamien ilmoituksen mukaan oli puettu
päällystakkiin, toisten tiedonannon mukaan puseroon. Ainoastaan
tätä unen tavoin kadonnutta koskevia asiapapereja oli kokoelmassa
kolmesataa kymmenen, mutta jotka aikaansaivat ainoastaan mitä
suurinta hämmennystä, koska jokaisen todistuksen tässä kokoelmassa
kumosi joku toinen.

Lisäksi tuli joukko liitteitä:

Pöytäkirja, minkä oli laatinut se notario, joka oli seurannut
keisarillista prokuraattoria ja tutkintotuomaria rikospaikalle;
se sisälsi tarkan kuvauksen siitä paikasta radan varrella, mistä
murhattu tavattiin, ruumiin asennosta, puvusta sekä niistä taskuissa
olleista esineistä, joiden avulla ruumis tunnettiin.

Lisäksi pöytäkirja, jonka myös mukana seurannut lääkäri oli tehnyt;
tässä oli tieteellisin sanoin seikkaperäisesti tehty selkoa kurkkuun
pistetystä haavasta, mikä oli ainoa haava, inhoittava pisto, joka oli
tehty jollakin teräaseella, epäilemättä veitsellä.

Sitäpaitsi oli useita muita pöytäkirjoja ja asiapapereja ruumiin
kuljettamisesta Rouenin ruumishuoneesta ja ajasta, mikä sitä oli
siellä säilytetty, kunnes merkillisen nopea mädäntyminen oli
pakoittanut viranomaiset luovuttamaan sen perheelle.

Mutta koko tässä uudessa paperikasassa oli ainoastaan pari tärkeätä
asianhaaraa.

Ensinnäkin se, että murhatun taskuista ei oltu löydetty kelloa eikä
pientä lompakkoa, jonka piti sisältäneen kymmenen tuhannen frangin
seteliä, minkä summan presidentti Grandmorin oli velkaa sisarelleen,
rouva Bonnehonille, ja jonka tämä odotti saavansa. Tästä olisi
siis voinut uskoa, että murha oli tehty varastamisen aikomuksessa,
ellei toisakseen suuri hohtokivisormus olisi ollut paikoillaan
kädessä. Tämä oli jälleen antanut aihetta koko jonoon arveluita.
Onnettomuudeksi ei tiedetty pankkisetelien numeroita, mutta kello
oli hyvin tunnettu: se oli suuri remontoaarikello, jonka kuoressa
päälläpäin oli presidentin kaksi alkukirjainta ja sisäpuolella
valmistusnumero 2,156.

Ase, veitsi, jota murhaaja oli käyttänyt, oli vihdoin antanut
aihetta laajoihin tutkimuksiin pitkin rataa, sen varrella olevissa
pensastoissa, kaikkialla, minne se oli saatettu heittää. Mutta nämä
tutkimukset olivat olleet turhat, murhaaja oli luultavasti kätkenyt
veitsen samaan paikkaan, mihin setelit ja kellonkin.

Ainoa, mikä löydettiin sadan metrin päästä Barentinin asemalta, oli
murhatun matkahuopa, joka asiaan kuuluvana esineenä oli jätetty
sinne. Se olikin todistuskappalten joukossa.

Kun de Lachesnaye-puolisot astuivat huoneeseen, seisoi herra
Denizet kirjoituspöytänsä ääressä ja luki taasen ensimmäisistä
kuulustelupöytäkirjoista yhden, jonka hänen notarionsa vastikään
oli ottanut esille. Herra Denizet oli pieni jotensakin
voimakasrakenteinen henkilö, sileäksi ajeltu ja harmaantunut. Nuo
täyteläiset posket, neliskulmainen leuka ja leveä nenä olivat
kalpeat ja liikkumattomat, ja tämän vaikutusta lisäsivät vielä
enemmän raskaat silmäluomet, jotka puoliksi peittivät noita suuria,
kirkkaita silmiä. Mutta kaikki se terävä-älyisyys, kaikki se
taitavuus, minkä hän luuli omaavansa, oli paennut suuhun. Hänellä
oli näyttelijän erittäin eloisa suu, ja se muodostui varsin pieneksi
ja kapeaksi, milloin hänen oli näytettävä oikein viekkaalta. Mutta
hänen viekkautensa oli usein hänelle vahingoksi, hän oli liian
terävä-älyinen, hän oli liian paljon piilosilla yksinkertaisen,
teeskentelemättömän totuuden kanssa. Hän oli näet mielessänsä
muodostanut ihanteen ammatistansa ja piti itseänsä jonkinlaisena
siveysopillisena haavalääkärinä, joka oli erinomaisen nerokas ja
sisällisellä tarkkanäköisyydellä varustettu. Mutta muuten ei hän
ollutkaan tyhmä.

Hän käyttäytyi heti rakastettavasti rouva de Lachesnayea
kohtaan, sillä hänessä oli vielä jäljellä jotakin siitä hienosta
virkamiehestä, joka seurusteli Rouenin ja sen ympäristöjen parhaissa
seurapiireissä.

-- Olkaa hyvä ja istukaa, rouvaseni.

Hän työnsi itse esiin tuolin tuolle nuorelle, surupukuiselle
rouvalle, joka oli pieni, hento valkoverikki, terävä ja
epämiellyttävä ulkomuodoltansa. Mutta herra de Lachesnayea
kohtaan, joka myös oli vaaleaverevä ja hoikka, oli hän ainoastaan
kohtelias, jopa hiukan mahtavakin. Tämä, joka appensa vaikutuksesta
ja niiden palvelusten perusteella, joita hänen isänsä, myös
virkamies, aikoinaan oli tehnyt eri toimituskunnissa, oli jo
kolmenkymmenen kuuden vuotiaana päässyt apellatsioonituomio-istuimen
jäseneksi ja saanut kunniamerkin, edusti näet Denizetin mielestä
eteenpäintyönnettyjä, varakkaita keskinkertaisia kykyjä, jotka
sukuyhteyksiensä ja omaisuutensa perusteella voivat odottaa nopeata
ylenemistä, kun taas hänen itsensä, köyhä ja suojelijaa vailla kun
oli, täytyi armon-anojana alati notkistaa selkäänsä ylentymisen
yhtämittaa taaksepäin vierivän kiven alla. Hänellä ei sen vuoksi
lainkaan ollut vastenmielistä virkahuoneessaan antaa toisen tuntea
kaikkivaltaansa, tuota rajatonta valtaa, mikä hänellä oli muiden
vapauden suhteen, niin että hän yhdellä sanalla saattoi muuttaa
todistajan pidätetyksi ja, jos sitä halusi toimittaa tämän heti
paikalla vankilaan.

-- Suonette minulle anteeksi, rouvaseni, että vaivaan teitä
tällä surullisella asialla. Mutta minä tiedän teidän toivovan
yhtä hartaasti kuin minäkin, että selvyyttä saataisiin, ja että
rikoksellinen saisi sovittaa rikoksensa.

Sitten kun hän merkinannolla oli huomauttanut notariota, suurta,
keltahipiäistä, luisevarakenteista miestä, alkoi kuulustelu.

Mutta jo ensimmäisiä kysymyksiä tehtäessä rouva de Lachesnayelle,
koetti mies, joka oli istuutunut huomatessaan, ett'ei viitsitty
käskeä häntä sitä tekemään, vastata hänen puolestaan. Hän purki
kaiken katkeruutensa appi-ukon testamentin johdosta.

Mitä oli ajateltava kaikista näistä lukuisista, melkoisista
lahjoituksista, jotka nousivat lähes puoleen koko omaisuudesta,
mikä teki kolme miljoonaa seitsemänsataa tuhatta frangia! Ja ne oli
annettu henkilöille, joita suurimmaksi osaksi ei tunnettu, kaikkiin
mahdollisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville naisille. Olipa näiden
joukossa eräs pieni orvokkien myyjätärkin Rue du Rocherin portilta.
Oli mahdoton tyytyä sellaiseen, ja hän odotti ainoastaan tutkimuksen
päättymistä ottaakseen selkoa siitä, eikö olisi olemassa mitään
keinoa saada tuo mieletön testamentti kumotuksi.

Sillä aikaa kun hän hammasta purren purki murhettansa ja näytti,
miten tyhmä, maalaismaisen itsepintainen ja paatuneen ahne hän oli,
katseli herra Denizet häntä suurilla, puoliavoimilla silmillään, ja
hänen hieno suunsa ilmaisi sekä kateutta että halveksimista tuota
kykenemätöntä raukkaa kohtaan, joka ei ollut tyytyväinen kahteen
miljoonaan, ja jonka hän epäilemättä jonakin kauniina päivänä näkisi
näiden rahojen vuoksi puettuna korkeimman tuomiovallan purppuraan.

-- Luulen, että tekisitte siinä tyhmästi, sanoi hän lopuksi.
Testamentti voidaan kumota ainoastaan, jos kokonaissumma nousee
puolen omaisuuden yli, miten nyt ei ole laita.

Hän kääntyi sitten notarionsa puoleen ja sanoi:

-- Minä otaksun, Laurent, ett'ette te kirjoita kaikkea tätä muistiin.

Tämä hymyili tarkoittavasti, kyllä hän ymmärsi, mitä hänen oli
tehtävä.

-- Mutta, väitti herra de Lachesnaye, vieläkin katkeroittuneempana,
minä toivon, ett'ei luulotella minun antavan noiden Roubaudien saada
Croix-de-Maufrasia. Antaa sellainen lahja palvelijan tyttärelle!
Ja miksi ja millä tekosyyllä? Jos näytetään toteen, että he ovat
osallisia rikokseen...

Herra Denizet palasi silloin murha-asiaan.

-- Luuletteko todellakin niin?

-- Kyllä, jos heillä on ollut tieto testamentista, niin onpa se,
hitto vieköön, todistus siitä, että he toivoivat meidän isäparkamme
kuolevan. Huomatkaa sitäpaitsi, että juuri he viimeksi puhuivat hänen
kanssaan. Kaikki tämä tekee asian varsin epäiltäväksi.

Levottomana ja häiriintyneenä uudessa olettamuksessaan, kääntyi
tuomari Bertheen:

-- Entäs te, rouvaseni, luuletteko te vanhan ystävättärenne voineen
tehdä sellaisen rikoksen?

Berthe katsoi mieheensä, ennen kun vastasi. Molempain epämiellyttävä
ja kuiva luonne oli niinä kuukausina, mitkä he olivat olleet
naimisissa, vaikuttanut keskinäisesti ja käynyt yhä terävämmäksi.
He ymmärsivät toisiansa ja mies oli siihen määrään ärsyttänyt hänet
Séverineä vastaan, että hän, saadakseen maatilan takaisin, olisi
voinut vangituttaa hänet paikalla.

-- Jumalani, sanoi hän vihdoin, henkilö, josta puhutte, osoitti jo
nuorena varsin huonoja taipumuksia.

-- Mitenkä niin? Syytättekö häntä siitä, että hän olisi Doinvillessa
käyttäytynyt huonosti?

-- Oi, en, en siitä, isäni ei siinä tapauksessa olisi sallinut hänen
siellä pysyä.

Tällä lausunnollaan hän ilmaisi sitä porvarillista
tekohäveliäisyyttä, joka ei milloinkaan sallinut itseänsä moitittavan
mistään hairahduksesta, ja joka piti kunnianansa olla yksi Rouenin
kaikkein hyveellisimmistä, jota kaikki tervehtivät, ja joka
kaikkialla otettiin vastaan.

-- Mutta, jatkoi hän, kun on ajattelemattomuudesta ja
tuhlaavaisuudesta johtuvia pahoja tapoja... On sanalla sanoen paljon
sellaista, jota en ennen olisi uskonut mahdolliseksi, mutta joka nyt
näyttää minusta varmalta.

Denizet teki jälleen kärsimättömyyttä osoittavan liikkeen. Hän ei
enään seurannut tätä jälkeä ja jokaista, joka siitä piti kiinni, piti
hän vihollisena, joka epäili hänen neronsa erehtymättömyyttä.

-- Täytyy kuitenkin olla olemassa syitä ja todisteita, huudahti hän.
Roubaudien kaltaiset ihmiset eivät tapa sellaista miestä kuin teidän
isänne oli, saadessaan periä. Ainakin tavattaisiin todistusaiheita
heidän innostaan perinnön saamiseen, ja minä löytäisin muita oireita
siitä, että he ahnehtivat rahoja ja nautintoja... Ei, se syy ei
riitä, täytyy etsiä toinen, ja mitään sellaista ei ole, te ette itse
voi sellaista ilmoittaa... Jos katselette itse tosiasioita, niin
ettekö voi huomata, että se aineellisesti on mahdotonta?

Kukaan ei ole nähnyt Roubaud-puolisojen nousevan presidentin vaunuun.
Luuleepa eräs virkamies voivansa väittää, että hän näki heidän
palaavan vaunuunsa. Ja koska he todellakin Barentiniin saavuttaessa
olivat siellä, niin täytyy otaksua heidän menneen omasta vaunustansa
presidentin vaunuun, joka oli kolmen vaunun päässä siitä, ja sitten
palanneen takaisin, tehden kaiken tämän muutamassa minuutissa, junan
kulkiessa suurimmalla nopeudellaan.

Onko se todenmukaista? Minä olen kysynyt veturinkuljettajilta
ja konduktööreiltä, ja kaikki ovat yksin suin selittäneet, että
ainoastaan joku, jolla olisi siinä suuri tottumus, voisi omata
kylliksi kylmäverisyyttä ja tarmoa tehdäkseen jotakin sellaista.
Vaimo ei missään tapauksessa olisi voinut sitä tehdä, ja mies
olisi silloin yksinään antautunut sellaiseen vaaraan tappaakseen
suojelijan, joka vastikään oli pelastanut heidät pahasta pulasta? Ei,
ei se olettamus pidä paikkaansa, täytyy etsiä toiselta taholta...

Kentiesi on joku, joka on noussut vaunuun Rouenissa ja lähtenyt pois
seuraavalla asemalla, ja joka vähää ennen on uhkaillut murhattua...

-- Innossaan joutui hän nyt uuteen järjestelmäänsä ja oli
ilmaisemaisillaan liikoja, kun ovi puoliksi avautui ja eräs
vahtimestari pisti päänsä sisään. Mutta ennen kun tämä ennätti
sanaakaan sanoa, avasi käsineeseen puettu käsi oven kokonaan, ja
sisään astui vaaleanverinen, erittäin komeaan surupukuun puettu
nainen. Hän oli vielä viidenkymmenen vuotiaana erittäin hyvin
säilynyt ja omasi vanhenevan jumalattaren muhkean ja voimakkaan
kauneuden.

-- Minä se olen, rakas tuomarini. Suonette minulle anteeksi, että
tulen näin myöhään. Mutta tiet ovat huonossa kunnossa, ja Doinvillen
ja Rouenin väliset kolme lieuea olivat tänään yhtä pitkät kuin
runsaat kuusi.

Denizet nousi hyvin kohteliaasti ylös.

-- Minä toivon, rouvaseni, että olette ollut hyvissä voimissa sitten
viime sunnuntain?

-- Erinomaisissa... Ja minä toivon, että te, hyvä tuomari, olette
toipunut siitä peljästyksestä, minkä ajajani teille aiheutti?
Hän on kertonut minulle olleensa vähällä kaatua teidän kanssanne
paluumatkalla, tuskin kahden kilometrin päässä maatilasta.

-- Joutavia, se oli vain ankara täräys ja minä sitä tuskin muistan...
Mutta olkaa hyvä ja istuutukaa, ja kuten juuri sanoin rouva de
Lachesnayelle, suokaa anteeksi, että vaivaan teitä tällä kauhealla
asialla, joka varmaankin on herättävä teissä surua.

-- Niin, Herra Jumala! koska se on välttämätöntä... Hyvää päivää,
Berthe! Hyvää päivää Lachesnaye!

Hän oli rouva Bonnehon, murhatun sisar. Hän suuteli veljensä tytärtä
ja puristi hänen miehensä kättä. Rouva Bonnehon oli kolmenkymmenen
vuotiaana jäänyt leskeksi eräästä tehtaanomistajasta, joka oli
jälkeensäjättänyt hänelle suuren omaisuuden. Mutta hän oli ollut
hyvin varakas jo itsestäänkin, kun hän veljensä kera oli omistanut
Doinvillen maatilan.

Hän oli aina elänyt sangen mukavasti ja hänellä oli, kuten
sanottiin, ollut monta pientä lemmenunelmaa, mutta aina oli hän
ulkonaisessa esiintymisessään ollut niin moitteeton, suora ja
reipas, että oli säilyttänyt itsellään määräämisvallan Rouenin
seurapiireissä. Sattumat ja maku olivat vaikuttaneet, että hän
aina valitsi rakastajansa lakimiesten ja virkamiesten joukosta ja
oli nyt kahdenkymmenen viiden vuoden aikana maatiloillansa pitänyt
vastaanottoja ja kestejä Rouenin tuomarimaailmalle, joka hänen
ajoneuvoissaan tuotiin noihin alituisiin juhlallisuuksiin ja vietiin
taas niistä pois.

Hän ei vielä ollut rauhoittunut ja väitettiin hänen tuntevan
äidillistä hellyyttä erästä tuomio-istuimessa palvelevaa nuorta
ylimääräistä, apellatsioonineuvos Chaumetten poikaa kohtaan; hän
työskenteli pojan ylenemiseksi ja miellytteli isää kutsuilla ja
kohteliaisuuksilla.

Mutta hän piti sitäpaitsi erään entisaikaisenkin ystävän,
apellatsioonineuvos Desbazeillesin, joka oli pysynyt vanhanapoikana
ja hienosti sepitetyillä, usein esitetyillä soneteillaan loi
kirjallista loistoa tuomioistuimeen. Hänellä oli vuosikausia ollut
vakituinen huone Doinvillessa. Vaikka hän nyt oli jättänyt kuudennen
vuosikymmenen, oli hän alati siellä päivällisillä, kuten ainakin
vanha ystävä ja toveri, joka säilöstystautinsa vuoksi saattoi elää
vain muistoissaan.

Alkavasta vanhuudesta huolimatta säilytti hän siis miellyttävän
käytöstapansa kautta ylivaltansa, eikä kukaan aikonut
kilpailla hänen kanssaan vallasta. Vasta viime talvena oli hän
kilpailijakseen huomannut rouva Leboucqin, joka oli naimisissa erään
apellatsioonineuvoksen kanssa, ja joka todellakin oli sangen komea
ja kaunis, noin kolmenkymmenen vuotias ruskeasilmäinen nainen,
jonka kanssa laki- ja virkamiehet alkoivat ahkerasti seurustella.
Tämä seikka antoi hänen tavalliselle hyvätuulisuudellensa pienen
surumielisyyden vivahduksen.

-- Jos sallitte, alkoi Denizet jälleen, niin minä pyydän saada tehdä
teille muutamia kysymyksiä.

Lachesnaye-puolisojen kuulustelu oli päättynyt, mutta hän ei
antanut heille viittausta poistua, ja hänen muuten niin hiljainen
virkahuoneensa muuttui hauskaksi salongiksi.

Notario valmistautui hitaasti jatkamaan kirjoittamistaan.

Iloisena ja hymyillen, kuin olisi kysymyksessä ollut ainoastaan
ystävällinen keskustelu rupesi nyt rouva Bonnehon todistamaan.

-- Minä en kirjoittanut veljelleni, mutta odotin häntä ja tiesin
hänen tulevan, vaikk'ei päivää oltu määrätty. Hän tuli tavallisesti
luoksemme vallan odottamatta ja saapui melkein aina yöjunalla.

Kun hän asui yksinäisessä sivurakennuksessa puutarhassa, aution
tien varrella, emme edes kuulleet, koska hän tuli. Hän otti vaunut
Barentinista ja näyttäytyi vasta seuraavana päivänä, toisinaan vasta
myöhään päivällä, jolloin hän tuli vieraisille, kuin monivuotinen
naapuri ainakin.

Syy, miksi nyt odotin häntä, oli se että hänellä nyt piti olla
mukanansa minulle annettavaksi kymmenentuhatta frangia erään
kauppa-asian selvittämistä varten. Hänellä oli varmaankin tämä summa
mukanaan. Ja sen vuoksi olen aina luullut, että hänet murhattiin
aivan yksinkertaisesti rosvoamisen tarkoituksessa.

Tuomari ei heti vastannut mitään, sitten lausui hän, katsoen häntä
kasvoihin:

-- No, mitä luulette te rouva Roubaudista ja hänen miehestään?

Hän pani vastaan hyvin innokkaasti.

-- Ei, herra Denizet hyvä, ette suinkaan te luulottele sellaista
tuosta kunnon ihmisestä... Séverine oli hyvä ja kiltti pikkutyttö,
hyvin helposti ohjattava ja sitäpaitsi herttainen ja rakastettava,
mikä ei suinkaan asiaa pilaa. Koska tahdotte, että minun on se
toistettava, niin on minun mielipiteeni, ett'eivät hän ja hänen
miehensä saata tehdä mitään huonoa tekoa.

Tuomari nyökkäsi hyväksyvästi ja loi voittoriemuisen katseen rouva
Lachesnayeen. Tämä pahastui ja otti itsellensä vapauden sekaantua
keskusteluun.

-- Minun mielestäni on täti tosiaankin hyvin herkkäuskoinen.

Rouva Bonnehon vastasi tähän tavalliseen suorasukaiseen tapaansa:

-- Rakas Berthe, siinä asiassa me emme milloinkaan tule ymmärtämään
toisiamme... Hän oli iloinen ja nauroi mielellään, ja siinä oli
hän varsin oikeassa... Minä tiedän sangen hyvin, mitä sinä ja
miehesi ajattelette. Mutta itsekkäisyys lienee saattanut päänne
kovin pyörälle, koska olette niin ihmeissänne siitä, että isäsi
testamenttasi Croix-de-Maufrasin tuolle kiltille Séverinelle...
Olihan hän kasvattanut hänet ja antanut hänelle myötäjäiset,
ja silloinpa oli aivan luonnollista, että hän muisti häntä
testamentissaan. Eikö hän tavallaan pitänyt häntä tyttärenänsä!...
Voi, rakas ystäväni, rahat merkitsevät niin vähän, milloin onnesta on
kysymys?

Rouva Bonnehon, joka aina oli ollut sangen varakas, osoittautui
todellakin ehdottoman epäitsekkääksi. Kauniin ja ihaillun naisen
suloudella oli hän kauneudessa ja rakkaudessa näkevinänsä elämän
ainoan tarkoitusperän.

-- Juuri Roubaud on puhunut sähkösanomasta, huomautti herra de
Lachesnaye sangen kuivasti. Ellei mitään sähkösanomaa olisi ollut,
niin ei suinkaan presidentti olisi voinut sanoa hänelle saaneensa
sellaisen. Miksi on Roubaud valehdellut?

-- Mutta, huudahti Denizet ja joutui intoihinsa, presidentti on
sangen hyvin itse voinut keksiä tuon sähkösanoman, selittääkseen
Roubaudeille äkillisen matkansa. Heidän oman todistuksensa mukaan
olisi hän matkustanut vasta seuraavana aamuna, ja koska hän oli
samassa junassa kuin he, täytyi hänen keksiä joku tekosyy, ellei hän
tahtonut ilmoittaa todellista syytä, jota muuten ei kukaan meistä
tiedä... Tällä asianhaaralla ei ole mitään merkitystä, eikä se johda
mihinkään.

Syntyi jälleen vaitiolo. Kun tuomari taas alkoi puhua, oli hän hyvin
tyyni ja noudatti suurta varovaisuutta.

-- Nyt minun täytyy puuttua sangen arkaluontoiseen asiaan, ja minä
pyydän teitä suomaan anteeksi kysymysteni laadun. Ei kukaan voi
enemmän kunnioittaa velivainajanne muistoa, kuin minä. Mutta onhan
huhuja ollut liikkeellä. On väitetty hänellä olleen rakastajattaria.

Rouva Bonnehon, joka oli suunnattoman suvaitsevainen, hymyili
uudelleen.

-- Oh, herraseni, hänen ijällään!... Veljeni jäi aikaisin leskeksi,
enkä minä milloinkaan katsonut olevani oikeutettu paheksumaan sitä,
minkä hän itse katsoi oikeaksi. Hän eli omalla tavallaan, minun
vähintäkään sekaantumatta hänen elämäänsä. Sen vaan tiedän, että hän
piti arvossa yhteiskunnallista asemaansa, ja että hän kuolemaansa
saakka yhtämittaa seurusteli parhaimmissa seurapiireissä.

Berthe, joka oli pakahtumaisillaan suuttumuksessa, kun hänen
läsnäollessaan puhuttiin isän rakastajattarista, loi katseensa maahan
ja mies, joka oli hiukan hämillään, asettui akkunan luo, selkä
huoneeseen päin.

-- Anteeksi, ett'en jätä tätä asiaa, sanoi Denizet. Eikö teillä ollut
joku selkkaus erään kamarineidon kanssa?

-- Niinpä kyllä, Louisette... Mutta, rakas ystävä, hän oli pieni
pahantapainen tyttöriepu, jolla neljäntoista vuotiaana oli suhteita
erääseen irtipäästettyyn vankiin. Hänen kuolemaansa koetettiin
käyttää veljeäni vastaan. Se oli häpeällistä ja minä kerron teille,
mitenkä asian laita oli.

Varmaankaan ei hän puhunut vastoin parempaa tietoansa. Vaikka hän
tiesi, mitä hänen oli ajateltava presidentin siveydestä ja vaikka
tämän traagillinen kuolema ei ollut häntä hämmästyttänyt, tunsi hän
kuitenkin tarvetta suojella perheen korkeata asemaa. Mitä muuten tuli
tuohon ikävään juttuun Louisetten kanssa, niin vaikka hän uskoikin
veljensä varsin hyvin saattaneen tehdä viettelysyrityksiä tuota
nuorta tyttöä vastaan, oli hän toki yhtä vakuutettu viimeksimainitun
varhaisesta tapainturmeluksesta.

-- Kuvitelkaa mielessänne aivan nuorta tyttöä, oi, niin pientä ja
herttaista, valkoista ja punaista kuin enkeli, ja sitäpaitsi lempeätä
ja hellää kuin pieni pyhimys, niin että hän olisi voinut saada
herran ehtoollisen, antamatta itseänsä ripittää... Voitteko sitä
ajatella! Hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän
oli ystävättärenä jonkinlaisella eläimellä, eräällä Cabuche-nimisellä
kivityömiehellä, joka oli istunut viisi vuotta vankilassa sen vuoksi,
että oli kapakassa lyönyt erään miehen kuoliaaksi.

Tuo mies eli villin tavoin Becour-metsässä, mihin hänen isänsä, joka
oli kuollut surusta, oli jättänyt hänelle perinnöksi puunrungoista
ja mullasta tehdyn majan. Itsepintaisesti työskenteli hän
muutamissa siellä sijaitsevissa hyljätyissä kivilouhimoissa, joista
minun luullakseni on tuotu puolet siitä kivestä, mistä Rouen on
rakennettu... Ja juuri hänen luolassaan kävi pienokainen katsomassa
ihmissuttaan, jota koko paikkakunta niin kauheasti pelkäsi, että
hänen täytyi, kuten ruttotautisen, elää kokonaan muista erotettuna.
Ja heidät tavattiin usein yhdessä kuljeskelemassa halki metsien,
käsitysten, tyttö niin pienenä ja hentona, mies niin suurena ja
eläimellisenä. Se oli sanalla sanoen niin suurta tapain turmelusta,
että sitä tuskin saattoi uskoa.

Luonnollisesti sain minä sen tietää vasta paljon myöhemmin. Olin
ottanut Louisetten luokseni melkein armeliaisuudesta ja tehdäkseni
hyväntyön. Tiesin, että hänen perheensä oli köyhä, mutta Misardit
olivat tarkoin varoneet kertomasta, että he turhaan olivat antaneet
lapselle vitsoja, estääkseen häntä livistämästä Cabuche-ystävänsä luo
heti, kun vaan ovi oli avoinna...

Ja silloin tapahtui onnettomuus. Veljelläni ei Doinvillessa ollut
omia palvelijoita, vaan Louisette ja eräs toinen palvelustyttö
siivosivat hänen huoneensa. Eräänä aamuna meni tyttö yksinänsä
hänen asuntoonsa, eikä koskaan palannut. Minun vakaumukseni mukaan
oli hän jo aikoja sitten suunnitellut pakonsa, ehkäpä odotti hänen
rakastajansa häntä ja vei hänet mukanaan...

Mutta kauheinta oli, että viisi päivää myöhemmin pantiin liikkeelle
huhu, että Louisette oli kuollut ja että veljeni olisi tehnyt
väkivaltaisen raiskausyrityksen häntä vastaan niin liikuttavain
asianhaarain vallitessa, että lapsen sanottiin joutuneen kokonaan
pois suunniltansa, lähteneen Cabuchen luo ja siellä kuolleen
aivokuumeeseen. Liikkeellä on ollut niin monta erilaista selitystä,
että on vaikea sanoa, mitä todellakin on tapahtunut. Mutta minä
puolestani luulen, että Louisette, joka todellakin on kuollut
pahanlaatuiseen kuumeeseen, sillä sen on eräs lääkäri todistanut,
on heittänyt henkensä jonkun varomattomuuden johdosta öisin
kuljeskellessaan soiden keskellä. Mutta ettehän voine uskoa, rakas
tuomarini, että veljeni olisi häntä rääkännyt. Sehän olisi liian
inhoittavaa ja on aivan mahdotonta.

Hänen tätä kertoessaan, oli Denizet tarkkaavaisesti kuunnellut,
ilmaisematta mitään hyväksymistä taikka paheksumista. Ja rouva
Bonnehon tunsi lopuksi olevansa hiukan hämillään ja lisäsi sen vuoksi:

-- Herra Jumala, minä en suinkaan tahdo kieltää, että veljeni
mahdollisesti on tahtonut laskea leikkiä hänen kanssaan. Hän piti
nuoresta väestä ja jäykän pintansa alla oli hänellä kätkössä paljon
rentomielisyyttä. Voimmehan otaksua hänen suudelleen häntä.

Kun hän lausui tämän, tunsivat Lachesnaye-puolisot kainoudessansa
olevansa syvästi liikutetut.

-- Oi, täti sinä, täti!

Mutta hän kohautti olkapäitänsä:

-- Minkävuoksi pitäisi valehdella oikeuden edessä?

-- Hän suuteli häntä, kentiesi hyväili häntä. Mutta ei suinkaan se
ollut mikään rikos... Ja näin otaksun minä siitä syystä, ett'ei
kivityömies ole sitä keksinyt. Varmaankin se on ollut Louisette itse,
joka on ollut epatto ja valehdellut ja pahentanut asian, kentiesi
saadakseen jäädä rakastajansa luo, ja siitä on johtunut, että tämä,
joka oli, kuten jo olen sanonut, eläin, hyvässä uskossa lopulta
luulotteli, että hänen rakastajattarensa oli murhattu... Hän oli
raivosta mieletönnä ja kertasi kaikissa kapakoissa, että jos hän
pääsisi presidenttiin käsiksi, niin pistäisi hän hänet kuoliaaksi
kuin sian...

Tuomari, joka tähän asti oli ollut vaiti, keskeytti vilkkaasti:

-- Onko hän sanonut niin, onko siihen todistajia?

-- Kyllä, niin monta kuin haluatte... Sanalla sanoen oli se sangen
ikävä asia tuo, josta meillä on ollut surua. Onneksi oli veljeni
asema sellainen, että hän oli kaikkien epäluulojen yläpuolella.

Rouva Bonnehon oli saanut selville, mitä uutta jälkeä herra Denizet
nyt seurasi, mutta hän tunsi olevansa hiukan levoton ja piti
sen vuoksi parempana olla siihen liiaksi puuttumatta tekemällä
puolestansa tuomarille kysymyksiä.

Denizet nousi nyt ylös ja selitti, ett'ei hän kauvempaa tahtonut
hyväksensä käyttää perheen tuskallista hyväntahtoisuutta. Hänen
käskystänsä notario nyt luki annetut todistukset, ennen kun ne
allekirjoitettiin. Hän oli laatinut ne täysin oikein ja niin
perattuina kaikista tarpeettomista ja loukkaavista lausunnoista, että
rouva Bonnehon, kun hän piti kynää kädessään kirjoittaakseen alle
loi hyväntahtoista hämmästystä ilmaisevan katseen tuohon kalpeaan ja
laihaan Laurentiin, jota hän tähän saakka ei ollut edes huomannut.

Kun sitten tuomari seurasi häntä sekä hänen veljentytärtään ja tämän
miestä ovelle saakka, puristi hän hänen kättään.

-- Älkää unhoittako minua! Te tiedätte aina olevanne tervetullut
Doinvilleen. Kiitos, ystäväni, te olette yksi minun viimeisistä
uskollisistani.

Hänen hymynsä verhosi surumielisyyden, jota vastoin hänen
kuivakiskoinen ja epämiellyttävä veljentyttärensä, joka ensimmäisenä
läksi huoneesta otti hyvin vaillinaisesti jäähyväiset.

Yksin jäätyään hengitti Denizet yhden minuutin. Hän jäi seisomaan
ajatuksiinsa vaipuneena. Grandmorin, jonka maine tässä suhteessa
oli vakaantunut, oli aivan varmaan tehnyt itsensä syypääksi
väkivaltauksen yritykseen. Tämä teki tutkimuksen sangen
arkaluontoiseksi asiaksi ja hän päätti olla vieläkin varovaisempi,
siksi kunnes saisi ministeriöstä odottamansa viittauksen. Mutta ei
hän silti sen vähemmin riemuinnut. Vihdoinkin oli hän siis saanut
rikoksellisen käsiinsä:

Astuttuaan paikallensa pöydän ääreen, soitti hän vahtimestaria.

-- Antakaa herra Jacques Lantierin tulla sisään.

Roubaud-puolisot odottivat yhä käytävän penkillä näköjänsä sangen
kärsivällisinä ja juuri kuin horroksiin vaipunein kasvojenpiirtein,
joita hermostunut vavahteleminen ainoastaan silloin tällöin häiritsi.
Mutta kun vahtimestari kutsui Jacquesia, he ikäänkuin heräsivät ja
hieman säpsähtivät. He katsoivat silmät suurina hänen jälkeensä, kun
hän katosi tuomarin luo. Sitten vaipuivat he jälleen odotukseensa,
yhä edelleenkin äänettöminä ja kalpeina.

Koko tämä asia oli nyt kolmen viikon ajan pitänyt Jacquesia sangen
ikävässä mielentilassa, aivan kun se lopulta olisi koskenut häntä
itseänsä. Se oli sangen tyhmää, sillä eihän hänen tarvinnut soimata
itseänsä mistään, ei edes siitä, että oli ollut vaiti, ja kuitenkaan
ei hän voinut mennä tuomarin luo tuntematta jotensakin samaa
väristystä kuin rikoksellinen, joka pelkää tulevansa ilmi. Hän koetti
rauhoittua hänen kysymystensä suhteen ja ajatteli tarkoin asiaa,
peljäten sanovansa liian paljon. Eikö hänen silmistään voinut lukea
että hänkin olisi voinut murhata? Ei mikään olisi voinut tuntua
hänestä vastenmielisemmältä kuin se, että hänet kerran toisensa
jälkeen kutsuttaisiin oikeuden eteen, ja se tavallansa ärsytti häntä,
jonka aika oli täpärällä, että häntä vaivattiin asioilla, joiden
kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Tällä kertaa käsitteli herra Denizet ainoastaan kysymystä murhaajan
tuntomerkeistä. Koska Jacques oli ainoa todistaja, joka vilahdukselta
oli nähnyt murhaajan, saattoi hän yksinään antaa luotettavia tietoja.
Mutta Jacques pysyi ensimmäisessä todistuksessaan ja toisti että hän
oli tuskin sekunnin ajan katsellut murhanäytelmää, ja että sen kuva
oli ollut niin nopeasti häipyvä, että se oli muistossa muodottomana
ja epämääräisenä. Hän oli nähnyt ainoastaan sen, että joku leikkasi
toiselta kaulan poikki, eikä mitään muuta.

Puolen tunnin ajan ahdisteli tuomari häntä hitaasti ja
itsepintaisesti ja käänteli samaa kysymystä kaikilla ajateltavissa
olevilla tavoilla: Oliko hän suuri, oliko hän pieni? Oliko hänellä
partaa, pitkä vai lyhyt tukka? Miten oli hän puettu? Mihin
yhteiskuntaluokkaan näytti hän kuuluvan? Mutta Jacques oli hämillään
ja antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.

-- No, kysyi Denizet vihdoin kiivaasti ja katsoi häntä silmiin,
tuntisitteko hänet jälleen, jos saisitte hänet nähdä?

Jacquesin silmäluomet vavahtivat ja hänet valtasi tuska tämän katseen
edessä, joka tutkisteli hänen aivojansa. Hän kysyi omaltatunnoltaan
ääneensä:

-- Tuntisinko hänet ... kyllä... ehkä.

Mutta se omituinen pelko, jota hän tunsi itsetiedottoman
rikoksellisuuden suhteen, palautti hänet heti hänen kiertelevien
vastaustensa järjestelmäänsä.

-- En, enpä luule, että koskaan voisin siitä varmasti väittää.
Ajatelkaa itse? Kahdeksankymmenen kilometrin nopeus tunnissa?

Tuomari oli juuri alakuloisuutta ilmaisevalla eleellä käskemäisillään
hänen astua viereiseen huoneeseen, pitääkseen hänet käytettävänään,
kun hänen mieleensä juolahti toinen ajatus.

-- Jääkää tänne ja istuutukaa.

Hän soitti uudelleen ja sanoi vahtimestarille:

-- Tuokaa sisään herra ja rouva Roubaud.

Kun nämä jo ovella saivat nähdä Jacquesin, pimeni heidän silmänsä ja
vilkuelivat levottomasti sinne tänne. Oliko hän puhunut? Istuiko hän
paikoillaan, jotta häntä kuulusteltaisiin vastatusten heidän kanssaan.

Koko heidän luottamuksensa katosi, kun he tunsivat hänen läsnäolonsa,
ja aluksi antoivat he vastauksensa jonkun verran hillityllä äänellä.
Mutta tuomari otti esiin ainoastaan heidän ensimmäisen todistuksensa
ja heidän tarvitsi vain toistaa samat asiat melkein sanasta sanaan
samalla tavalla, hänen kuunnellessaan heitä pää kumarassa ja edes
katselematta heitä.

Sitten kääntyi hän aivan äkisti Séverineen:

-- Poliisikomisarion pöytäkirjan mukaan, joka on minun hallussani,
olette sanonut hänelle, että teidän mielipiteenne mukaan oli joku
Rouenissa noussut vaunuun juuri kun juna lähti liikkeelle.

Hän ällistyi. Miksi muistutti hän häntä siitä? Oliko se ansa? Oliko
hänen tarkoituksenaan vetoamalla hänen selityksiinsä houkutella hänet
puhumaan ristiin? Hän löi sen vuoksi kysyvän katseen mieheensä, joka
varovaisesti puuttui puheeseen.

-- En luule, virkkoi hän, vaimoni lausuneen ajatustaan niin varmassa
muodossa.

-- Anteeksi... Kun te esititte tuon mahdollisuuden, lausui rouva
Roubaud: Siten kai se tapahtui.

-- Minä haluaisin nyt tietää, oliko teillä mitään erityistä syytä
lausua näin?

Hän joutui nyt aivan hämmennyksiinsä ja oli vakuutettu siitä, että
ellei hän pitäisi varaansa, niin tuomari vastaus vastaukselta
pakoittaisi hänet tunnustamaan. Mutta eihän hän kuitenkaan voinut
pysyä vaiti.

-- Ei, ei mitään erityistä syytä. Sanoin sen aivan yksinkertaisesti
jotakin puhuakseni, sen vuoksi, että muuten olisi ollut vaikea
selittää, kuinka se on tapahtunut.

-- Ette siis ole nähnyt kysymyksessäolevaa miestä, ette siis voi
antaa meille mitään tietoja hänestä?

-- En, en ollenkaan mitään!

Herra Denizet näytti nyt jättävän tämän erityiskohdan tutkimuksessa
sikseen, mutta palasi heti siihen, kun hän kuulusteli Roubaudia.

-- Mistä siis johtuu se; ett'ette te ole nähnyt kysymyksessäolevaa
miestä, jos hän todellakin on noussut vaunuun, sillä todistuksestanne
käy selville, että te juttelitte uhrin kanssa vielä lähtömerkkiä
puhallettaessa?

Tämä itsepintaisuus peljästytti asemapäällikön täydellisesti,
epätietoinen kun hän oli siitä, mikä olisi viisainta, hyljätä
miestä koskeva keksintö, vaiko itsepintaisesti pysyä siinä. Jos
häntä vastaan oli todistuksia, niin voisi otaksuma tuntemattomasta
murhaajasta tuskin pitää paikkaansa, vieläpä voisi se pahentaa hänen
asemaansa. Odottaen pääsevänsä tästä selville, vastasi hän hyvin
perinpohjaisilla ja sekavilla selityksillä.

-- On todellakin ikävää, virkkoi herra Denizet, että muistinne on
jäänyt niin epäselväksi, sillä te voisitte auttaa meitä saamaan lopun
epäluuloista, joita on syntynyt useampia eri henkilöitä vastaan.

Tämä tuntui olevan lausuttu niin suorastaan Roubaudia vastaan, että
hän tunsi vastustamatonta tarvetta näyttää syyttömyytensä toteen. Hän
luuli tulleensa ilmi ja teki heti päätöksensä.

-- Se on omantunnonkysymys ja onhan luonnollisin asia maailmassa,
että tunnen olevani epäröivä. Jos myöntäisin; että minä kyllä luulin
nähneeni hänet...

Tuomari teki riemuitsevan eleen, ajatellen itsekseen, että tämä
taipumus vilpittömyyteen oli seurauksena hänen taidostaan johtaa
kuulustelua. Hän sanoi omaavansa kokemusta siitä omituisesta
vaikeudesta, mikä muutamilla todistajilla on kertoa sitä, minkä
tietävät, ja hän mielisteli itseänsä sillä, että hän kyllä saisi nämä
pusertamaan tietonsa esille, vaikk'eivät he sitä tahtoneet.

-- Puhukaa siis... Minkälainen hän oli? Pieni tai suuri taikka noin
teidän mittaisenne?

-- Eipä suinkaan, paljon pitempi. Ainakin sain minä sen käsityksen,
sillä se oli vain havainto henkilöstä, johon nyt melkein varmasti
luulen koskettaneeni, kun juoksin ehtiäkseni takaisin vaunuuni.

-- Odottakaa, sanoi herra Denizet, ja kääntyi Jacquesiin, kysyi hän
tältä:

-- Oliko hän, jonka te näitte puukko kädessä, pitempi kuin herra
Roubaud?

Veturinkuljettaja, joka alkoi käydä levottomaksi, kun hän pelkäsi
myöhästyvänsä viiden junasta, nousi ylös ja tarkasteli Roubaudia.
Tuntui siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen häntä katsellut ja
hän ihmetteli, huomatessaan hänet niin pieneksi ja karkeatekoiseksi
omituisine piirteineen, jotka hän oli nähnyt jossakin ennen, kentiesi
unissaan.

-- Ei, mutisi hän, ei pitempi, jotensakin sama vartalo.

Mutta alipäällikkö pani innokkaasti vastaan.

-- Paljonkin pitempi, päätänsä ainakin.

Jacques katsoi edelleenkin häneen silmät hyvin suurina, ja tämän
katseen esineenä, josta hän luki kasvavaa hämmästystä, liikahti
Roubaud, ikäänkuin paetakseen omaa näköisyyttänsä, samalla kun
hänen vaimonsakin peljästyksestä jähmettyneenä seurasi sitä muistin
äänetöntä työtä, joka heijastui nuoren miehen kasvoille. Tämä oli
selvästikin aluksi ihmetellyt eräitä yhtäläisyyksiä Roubaudin ja
murhaajan välillä. Sitten oli hän aivan äkisti päässyt varmuuteen
siitä, että Roubaud todellakin, kuten huhu oli väittänyt, oli
murhaaja. Mutta sen jälkeen näytti hän, joka seisoi tuossa suu
avoinna, joutuneen niin kovan mielenliikutuksen valtaan tämän huomion
johdosta, että oli mahdotonta tietää, mitä hän tulisi tekemään, eikä
hän edes itsekään sitä tietänyt. Jos hän puhuisi, olisivat puolisot
hukassa. Roubaudin ja hänen katseet sattuivat yhteen, ja he kumpikin
katsoivat toistensa sielun syvyyksiin. Seurasi hetken vaitiolo.

-- Teidän käsityksenne ei siis ole sama, sanoi herra Denizet. Jos hän
teistä näytti pienemmältä, niin sehän on epäilemätöntä, syystä että
hän seisoi kumartuneena uhrinsa yli.

Hänkin katseli kumpaakin miestä. Hän ei ollut ajatellut voivansa näin
käyttää hyväkseen tätä ristikuulustelua, mutta hänen ammattivaistonsa
sanoi hänelle tällä hetkellä, että totuus oli ilmassa. Hänen uskonsa
Cabuchea koskevaan asiainkäänteeseen alkoi jonkun verran horjua.
Olisikohan Lachesnayes ollut oikeassa? Olisivatko tosiaankin vastoin
kaikkea todennäköisyyttä tämä kunnon virkamies ja hänen nuori,
herttainen vaimonsa rikollisia?

-- Oliko miehellä täysiparta? kysyi hän Roubaudilta.

Tällä oli kyllä voimaa vastata, äänensä vähääkään väräjämättä;

-- Täysiparta, ei suinkaan! Luulen, että hänellä ei ollut partaa
laisinkaan.

Jacques ymmärsi, että hänelle tehtäisiin sama kysymys. Miten hän
vastaisi? Hän olisi voinut vannoa, että miehellä oli täysiparta.
Hänenhän ei itse asiassa tarvinnut vähääkään välittää näistä
ihmisistä, ja miks'ei hän sitten sanoisi totuutta?

Mutta kun hän käänsi katseensa pois miehestä, sattui hänen silmiinsä
vaimon katse, josta hän luki niin palavan rukouksen, koko hänen
olentonsa niin täydellisen antautumisen, että hän aivan ällistyi.
Häneen palasi vanha väristys: rakastiko hän siis häntä, voisiko hän
siis rakastaa häntä lemmekkäästi, ilman luonnotonta hävittämishalua?
Ja samassa silmänräpäyksessä hänen levottomuutensa vaikutti häneen
omituisesti, päinvastaista, hänestä tuntui, kuin olisi hänen
muistinsa himmentynyt, eikä hän enään tuntisi Roubaudia murhaajaksi.
Koko murhanäytelmä oli nyt hänen edessään epäselvin ääriviivoin ja
hän tuli siinä määrin epäröiväksi, että olisi kuolemaksensa katunut,
jos olisi puhunut.

Denizet kysyi nyt häneltä:

-- Oliko hänellä täysiparta, kuten herra Roubaudilla?

Ja Jacques vastasi rehellisesti:

-- Minä en todellakaan voi sitä sanoa. Minä muistutan vieläkin siitä,
että tuo kaikki kävi niin nopeasti. En tiedä mitään, enkä tahdo
väittää mitään varmuudella.

Mutta Denizet oli itsepintainen, sillä hän tahtoi saada lopun
epäluuloista alipäällikköä vastaan. Hän ahdisteli tätä ja hän
ahdisteli veturinkuljettajaa ja pusersi vihdoin ensinmainitusta
murhaajan täydelliset tuntomerkit.

Tämä oli pitkä ja karkeatekoinen, parraton ja oli ollut puettuna
puseroon, s.o. hänen omien tuntomerkkiensä täydellinen vastakohta.

Mutta veturinkuljettajalta saattoi tuomari poimia ainoastaan
kierteleviä yksitavuisia sanoja, jotka vahvistivat toisen tekemiä
väitöksiä.

Tuomari palasi tämän johdosta ensimmäiseen vakaumukseensa: Hän oli
oikeilla jäljillä, todistajan murhaajasta antama kuva havaittiin
niin tarkaksi, että jokainen uusi erityiskohta siinä teki sen
vieläkin varmemmaksi. Nuo syyttömästi epäillyt puolisot saattaisivat
musertavalla todistuksellaan rikoksellisen mestauslavalle.

-- Astukaa tuonne, sanoi hän Roubaud-puolisoille ja Jacquesille
ja antoi heidän astua viereiseen huoneeseen, sitten kun he olivat
allekirjoittaneet todistuksensa. Odottakaa siellä, kunnes kutsun
teitä.

Heti sen jälkeen käski hän, että vanki tuotaisiin sisään ja oli niin
hyvällä tuulella menestyksestään, että virkkoi notariollensa:

-- Nyt, Laurent, on hän käsissämme.

Ovi avattiin ja kaksi santarmia toi suuren, pitkän, viidenkolmatta
tai kolmenkymmenen vuotiaan miehen. Tuomarin viittauksesta he
poistuivat ja Cabuche seisoi yksinään keskellä huonetta hämillään ja
vastaan hangoittelevana kuin saarrettu eläin.

Hän oli suuri ja roteva voimakkaine kauloineen ja suunnattomine
nyrkkeineen, vaalea ja valkohipiäinen, parta oli harvaa, melkein
pelkkää kiharaa, keltaista haiventa, silkin pehmoista. Täyteläiset
kasvot ja matala otsa osoittivat niukkaa ymmärrystä ja kiivasta
luonnetta, joka noudatti hetken mielijohteita, mutta suuri suu
ja neliskulmainen nenä, joka muistutti säyseän koiran kuonoa,
ilmaisi juuri kuin hellyyden tarvetta ja nöyryyttä. Väkivallalla
tuotuna luolastaan ja metsästään varhain aamulla ja suuttuneena
syytöksistä, joita hän ei käsittänyt, sai hän jo ällistyksensä
kautta ja repaleisella puserollansa sen epäiltävän vanginnäön,
sen luihun rosvomuodon, minkä vankila antaa kunniallisimmallekin
ihmiselle. Tuli hämärä ja hän katosi tuon tumman huoneen varjoon,
kun vahtimestari toi sisään suuren lampun, joka loi kirkasta valoaan
hänen kasvoillensa.

Denizet tarkasteli häntä suurilla, kirkkailla silmillään noiden
raskaiden silmäluomien alta. Hän ei sanonut mitään, se oli äänetön
kamppailu, ensimmäinen voimakoetus, ennen kun tuo hurja taistelu
viekkauksineen ja ansoineen ja moraalisine kidutuksineen olisi
alkava. Olihan hän rikoksellinen, häntä vastaan oli kaikki sallittua,
hänellä ei enään ollut muuta oikeutta, kuin tunnustaa rikoksensa.

Kuulustelu alkoi sangen hitaasti.

-- Tiedättekö, mistä rikoksesta teitä syytetään?

Cabuche murisi äänellä, joka oli paksuna voimattomasta vihasta:

-- Minulle ei sitä ole sanottu, mutta minä epäilen mitä se on. Siitä
on tarpeeksi asti lörpötelty!

-- Tunnetteko presidentti Grandmorinin?

-- Kyllä, liiankin hyvin!

-- Eräs nuori tyttö, Louisette nimeltänsä, joka oli teidän
rakastajattarenne, palveli kamarineitona rouva Bonnehonin luona.

Kivenhakkaaja joutui nyt pois suunniltansa raivosta. Hän oli niin
katkeroittunut, että kaikki muuttui punaiseksi hänen silmissään.

-- Ei, vaikka piru olisi! Ne, jotka sitä väittävät, ovat kirottuja
valehtelijoita. Louisette ei suinkaan ollut minun rakastajattareni.

Tuomari oli uteliaana kuunnellut tätä purkausta. Hän poikkesi hiukan
kuulustelusta ja sanoi:

-- Te olette sangen hurjapäinen; teidät on tuomittu viideksi vuodeksi
vankeuteen siitä, että eräässä kahakassa olette lyöneet miehen
kuoliaaksi.

Cabuche painoi päänsä alas. Tämä tuomio oli hänen häpeänsä. Hän
mutisi:

-- Hän sen alkoi... Istuin vankilassa ainoastaan neljä vuotta ja sain
yhden vuoden armahduksen.

-- Te väitätte siis, jatkoi Denizet, ett'ei Louisette ollut teidän
rakastajattarenne?

Cabuche pujoi taas nyrkkejänsä. Sitten lausui hän hiljaa ja
katkonaisesti:

-- Mutta ajatelkaahan, että hän oli vasta lapsi, ei edes neljäntoista
vuotias, kun minä jälleen pääsin vapaaksi... Kaikki ihmiset
karttoivat minua silloin ja olisivat voineet heittää kiviä minun
päälleni. Mutta hän, jonka aina kohtasin metsässä, hän tuli luokseni
ja jutteli ja oli niin herttainen... Meistä tuli hyvät ystävykset ja
me kuljimme käsi kädessä. Se oli niin onnellista aikaa se...

On kyllä totta, että hän kasvoi, ja että minä ajattelin häntä. En voi
muuta sanoa, olin rakastunut häneen, niin että olisin voinut tulla
hulluksi. Hänkin piti paljon minusta, ja olisi kyllä voinut käydä,
kuten te sanoitte, mutta hänet otettiin minulta pois ja hänelle
hankittiin paikka Doinvilleen.

Kun sitten eräänä iltana tulin kotiin kivilouhimosta, tapasin
hänet oveni edustalla. Hän oli silloin puoliksi mieletönnä ja niin
rasittunut että hänellä oli polttavan kuuma. Hän ei ollut uskaltanut
palata vanhempiensa luo ja etsi senvuoksi minut, kuollakseen minun
luonani... Voi tuota kirottua sikaa! Minun olisi heti pitänyt pistää
puukko hänen kurkkuunsa.

Tuomari puristi ohuet huulensa yhteen, ihmeissään siitä
vilpittömyydestä, mikä ilmeni Cabuchen lausunnosta. Hänen oli
selvästikin pakko pelata ovelammasti, hän oli tekemisissä
voimakkaamman vastustajan kanssa, kuin oli luullutkaan.

-- Niin, minä tunnen tuon rivon jutun, jonka te ja tyttö keksitte.
Mutta muistakaa tarkoin, että presidentti Grandmorinin koko elämä
kohotti hänet teidän syytöstenne yläpuolelle.

Ällistyneenä ja suurin, pyörein silmin sekä kalisevin hampain änkytti
Cabuche:

-- Mitä me olemme keksineet?... Muut ne valehtelevat ja meitä
syytetään valheista!

-- Älkää näytelkö viattoman osaa... Olen jo kuulustellut Misardia,
joka on naimisissa teidän rakastajattarenne äidin kanssa. Jos tarvis
vaatii, niin minä kuulustelen häntä ja teitä vastatusten, jolloin
saatte nähdä mitä hän ajattelee teidän jutustanne... Varokaa tarkoin
vastauksianne. Meillä on todistajia, me tiedämme kaikki, ja te
tekisitte viisaimmin puhumalla totta.

Hänen tavallinen menettelytapansa oli koettaa peloitella silloinkin,
kun hän ei mitään tietänyt, ja kun hänellä ei ollut todistajia.

-- Kiellättekö siis julkisesti ja kaikkialla kerskuneenne siitä, että
te iskisitte suonta presidentti Grandmorinista?

-- Siten kyllä olen sanonut. Ja minä sanoin sen aivan rehellisesti,
sillä sormeni kovasti syhyivät!

Tuomari hämmästyi tästä hänen myöntämisestänsä niin kovin. Hän oli
odottanut järjestelmällistä ja yhtämittaista kieltämistä. Mutta
puhuteltu tunnusti nyt uhkauksensa. Mikähän viekkaus tässä piili?
Peläten menettelevänsä liian kiireisesti, mietti hän silmänräpäyksen,
silmäili Cabuchea tarkoin ja sitten yht'äkkiä tämän kysymyksen:

-- Mitä teitte helmikuun 14 ja 15 päivien välisenä yönä?

-- Laskeuduin levolle 6 ajoissa... En voinut oikein hyvin, ja
serkkuni Louis teki minulle sen palveluksen, että ajoi kivikuorman
Doinvilleen.

-- Niin, serkkunne on nähty silloin, kun hän kuorminensa ajoi radan
yli. Mutta kysyttäessä ei serkkunne ole voinut sanoa muuta, kuin että
te olitte eronneet päivällisen ajoissa, ja ettei hän enään senjälkeen
nähnyt teitä. Voitteko näyttää toteen että menitte makuulle kello
kuudelta?

-- Mitä tyhmyyksiä. En minä voi näyttää sitä toteen. Minulla on oma
yksinäinen tupa metsänlaidassa. Minä sanon olleeni siellä, ja siinä
kaikki.

Silloin päätti herra Denizet lyödä suuren iskun musertavalla
väitteellä. Hänen kasvonsa jäykistyivät tahdonvoiman jännityksestä ja
suu näytteli kokonaisen näytelmän.

-- Minä sanon teille, mitä te teitte helmikuun 14 päivän iltana...
Kello 8 te Barentinissa nousitte Rouenin junaan tarkoituksessa,
mikä ei vielä ole tutkimuksesta käynyt selville. Te aijoitte palata
kuriirijunalla, joka pysähtyy Rouenissa yhdeksän ja kolme, ja
te olitte väkijoukossa asemasillalla, kun äkkäsitte presidentti
Grandmorinin vaunussaan. Huomatkaa nyt, että minä varsin kernaasti
myönnän, ett'ei se ollut mikään edeltäpäin suunniteltu rikos, vaan
että te saitte sen ajatuksen vasta silloin... Teidän onnistui
tungoksessa tunkeutua vaunuun, te odotitte, kunnes juna oli
Malaunay-tunnelissa, mutta te olitte laskenut ajan väärin, sillä juna
jätti tunnelin, juuri kun te teitte murhan... Sitten heititte ruumiin
ulos ja poistuitte junasta Barentinissa, sitten kun myös olitte
viskannut matkahuovan menemään... Sen te teitte.

Hän vakoili pienintäkin ryppyä Cabuchen punaisilla kasvoilla ja
suuttui, kun tämä, joka aluksi oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti,
lopuksi purskahti nauruun.

-- Mitä juttua te kerrottekaan?... Jos minä olisin sen tehnyt, niin
puhuisin siitä.

Sitten jatkoi hän tyynesti:

-- Minä en ole sitä tehnyt, mutta minun olisi pitänyt tehdä se. Niin,
hitto vieköön, olempa pahoillani, etten ole sitä tehnyt.

Denizet ei voinut saada Cabuchelta urkituksi mitään. Hän toisti
turhaan kysymyksensä, palasi kymmenen kertaa samoihin asioihin,
vaikkakin eri teitä. Ei, yhä vaan ei! Hän ei ollut se. Hän kohautti
olkapäitänsä ja piti sitä hullunkurisena. Häntä vangittaessa oli
tutkittu hänen majansa, vaan ei oltu löydetty aseita, pankinseteleitä
eikä kelloa, mutta raskauttavana todistuksena oli otettu
takavarikkoon housut, joissa oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hän
päästi uuden naurunhohotuksen: Olipa sekin soma juttu: jänis, jonka
hän oli pyydystänyt ansaan, oli tahrinut hänen säärensä vereen!

Nyt oli se tuomari, joka rikoksesta saamassaan päähänpälkähtämässä
kadotti jalansijan ja liian suuressa ammattitaidossaan sekotti asian
ja joutui pois yksinkertaisesta totuudesta. Tuo yksinkertainen
mies, joka ei pystynyt käyttämään viekkautta, kävi alituisella
kieltäytymisellään voittamattomaksi, ja se saattoi Denizetin
vähitellen aivan raivoihinsa. Sillä hän ei voinut muuta, kuin pitää
häntä syyllisenä ja jokainen uusi kieltäminen ärsytti häntä vielä
enemmän, koska hän piti sitä itsepintaisena pysymisenä valheessa ja
hurjuudessa. Mutta hän kyllä pakottaisi hänet paljastamaan itsensä.

-- Te siis kiellätte?

-- Tietysti, koska minä en ole se... Jos minä se olisin, niin minä
ylpeilisin ja puhuisin siitä.

Denizet nousi nyt kiivaasti ylös ja avasi itse pienen viereisen
huoneen oven. Ja kutsuttuaan sisään Jacquesin, kysyi hän häneltä:

-- Tunnetteko tämän miehen?

-- Kyllä, minä tunnen hänet, vastasi veturinkuljettaja hämmästyneenä.
Olen ennen nähnyt hänet Misardin luona.

-- Ei, ei ... tunnetteko hänet rautatievaunussa olleeksi murhaajaksi?

Jacques kävi heti varovaiseksi. Eihän hän sitä paitsi tuntenutkaan
häntä rautatievaunussa olleeksi. Tuo toinen oli näyttänyt hänestä
lyhyemmältä ja tummemmalta. Hän oli juuri sanomaisillaan sen, kun
huomasi, että se olisi liiaksi pitkälle uskallettua. Ja sen vuoksi
vastasi hän edelleenkin vältellen:

-- En tiedä, en voi sitä sanoa... Minä vakuutan, herra tuomari,
ett'en voi sitä sanoa.

Viipymättä kutsui Denizet nyt sisään Roubaud-puolisot vuorostansa ja
kysyi heiltä:

-- Tunnetteko te hänet?

Cabuche hymyili edelleen. Hän ei hämmästynyt ja nyökkäsi
Séverinelle, jonka hän oli tuntenut, kun tämä nuorena tyttönä asui
Croix-de-Maufrasissa. Mutta Séverine ja hänen miehensä ällistyivät,
saadessaan nähdä hänet. He ymmärsivät, että hän oli se vangittu,
josta Jacques oli maininnut, ja että hänen pyyntönsä oli aiheuttanut
heidän uudelleen kuulustelemisensa. Roubaud oli hämillään ja
peljästyksissään hänen yhdennäköisyydestään sen olemattoman murhaajan
kanssa, jonka tuntomerkit hän oli kuvannut suorastaan omiensa
vastakohdaksi. Tämä oli sula sattuma, ja hän joutui siitä niin
sekaannuksiinsa, ett'ei tietänyt, mitä vastaisi.

-- No, tunnetteko hänet?

-- Herra Jumala! Se oli, sanon sen vieläkin kerran, pelkkä
mielikuvite, henkilö, joka liipaisi minua... Hän on kyllä tuon toisen
mittainen, ja vaaleatukkainen ja parraton...

-- Tunnetteko hänet?

Alipäällikkö tunsi ahdistusta ja hänen koko ruumiinsa vapisi
sisällisestä, äänettömästä taistelusta, mutta itsesäilytysvaisto
voitti.

-- En voi sitä varmasti väittää. Mutta yhdennäköisyys on suuri.

Nyt alkoi Cabuche kiroilla. Hän ei voinut muuta kuin lopen ikävystyä
ja suuttua sellaisista jutuista. Koska se ei ollut hän, niin
tahtoi hän lähteä tiehensä. Veri nousi hänen päähänsä, hän huitoi
nyrkeillään ja tuli niin hirmuiseksi, että täytyi kutsua santarmit
viemään hänet pois.

Mutta Denizet riemuitsi tästä rajuudesta, näistä ahdistetun
petoeläimen ponnistuksista, joka tahtoo murtautua ulos. Nyt oli hänen
vakaumuksensa järkähtämätön ja hän osoitti sen.

-- Huomasitteko hänen silmiänsä? Silmistä minä heidät tunnen! Hän on
nyt saanut tarpeeksensa ja on meidän hallussamme.

Roubaud-puolisot katsoivat jäykästi toisiinsa. Nyt oli se siis ohi,
he olivat pelastetut, koska oikeus oli saanut rikollisen käsiinsä. He
olivat edelleenkin hiukkasen hämillään ja heillä oli paha omatunto
sen osan johdosta, jota heidän oli asiainhaarain pakosta ollut pakko
näytellä. Mutta heidän ilonsa karkoitti kaikki epäillykset. He
hymyilivät Jacquesille ja odottivat keventynein mielin ja ikävöiden
raittiiseen ilmaan, että tuomari antaisi heidän kaikkien kolmen
lähteä, kun vahtimestari samassa tuli tuomaan kirjettä.

Denizet istuutui taasen nopeasti pöytänsä ääreen ja luki kirjeen
hyvin tarkkaan, unhoittaen noiden kolmen todistajan läsnäolon.
Se oli kirje ministeriöltä, se viittaus jota hänen olisi pitänyt
odottaa, ennen kun uudelleen joudutti tutkimista. Ja kirjeen
sisällys lienee vähentänyt hänen voittoriemuansa, sillä vähitellen
hänen kasvonsa jäykistyivät ja niille palasi järkähtämätön
synkkyytensä. Silmänräpäykseksi hän kohotti päätään ja vilkaisi
Roubaud-puolisoihin, kuin olisi kirje muistuttanut häntä heistä.

Heidän lyhyt ilonsa loppui nyt, he vaipuivat takaisin samaan ikävään
mielialaan ja tunsivat jälleen olevansa pulassa. Miksi oli hän nyt
niin katsellut heitä? Oliko Pariisissa löydetty tuo varomaton, kolme
riviä sisältävä kortti, jonka takia hän alati oli ollut levoton?
Séverine tunsi varsin hyvin herra Camy-Lamotten, jonka hän usein oli
tavannut presidentin luona, ja tiesi että hän oli saanut tehtäväkseen
järjestää vainajan paperit. Roubaudia kalvoi katkera katumus sen
johdosta, ettei hän ollut ajatellut lähettää vaimoansa Pariisiin
edullisille vierailuille ja ainakin hankkimaan varmuutta ylisihteerin
suojeluksesta siltä varalta, että yhtiön johtokunta ikävystyisi
noihin pahoihin huhuihin ja erottaisi hänet virastaan. He eivät
kääntäneet silmiänsä tuomarista ja tunsivat molemmat levottomuutensa
kasvavan sikäli kuin näkivät hänen käyvän synkemmäksi. Häntä näkyi
vaivaavan tuo kirje, joka sotki sekaisin koko hänen menestyksellisen
päivätyönsä.

Vihdoin laski Denizet kirjeen pois ja oli hetkisen ajatuksiinsa
vaipuneena, tuijottaen Roubaud-puolisoihin ja Jacquesiin. Sitten hän
tyytyi kohtaloonsa ja puhui ääneensä itsekseen:

-- No niin, saammehan nähdä, asia täytyy ottaa vielä kerran
käsiteltäväksi... Saatte lähteä.

Mutta kun heidän kaikkien kolmen piti lähteä, ei hän voinut vastustaa
haluansa saada varmuutta, luoda valoa siihen tärkeään kohtaan, joka
turmeli hänen uuden järjestelmänsä, vaikkakin häntä kehoitettiin
olemaan tekemättä mitään enempää ilman edelläkäypää yhteistä
neuvottelua.

-- Ei, te voitte jäädä vielä silmänräpäykseksi, sanoi hän
Jacquesille, minulla on vielä kysymys tehtävänä teille.

Roubaud-puolisot odottivat käytävässä. Ovet olivat avoinna, mutta
he eivät voineet lähteä tiehensä, jokin pidätti heitä, ahdistus sen
johdosta, mitä tuomarin huoneessa tapahtui, fyysillinen mahdottomuus
mennä pois ennen kun olivat saaneet kuulla Jacques'ilta, mitä
häneltä vielä oli kysytty. He seisoivat liikkumattomina samassa
paikassa, vaikka jalkansa olivat lopen väsyneet. Vihdoin vaipuivat he
äänettöminä vieretysten samalle penkille, jossa aikaisemmin olivat
tuntikausia odottaneet.

Kun veturinkuljettaja jälleen tuli näkyviin, nousi Roubaud sangen
vaivaloisesti seisoalleen.

-- Me odotimme teitä, saadaksemme seuraa ratapihalle... No?

Mutta Jacques käänsi tuskastuneena päänsä poispäin, ikään kuin olisi
hän tahtonut välttää Séverinen katsetta, joka oli häneen kiinnitetty.

-- Hän ei nyt tiedä enempää kuin ennenkään, hän vain sekoittaa asian.
Nyt kysyi hän minulta, eikö murhaajia ollut kaksi. Ja kun minä
Havressa olin puhunut mustasta kasasta, joka makasi ukon jalkojen
päällä painamassa, niin kysyi hän minulta siitä... Hän näyttää olevan
sitä mieltä, että se vain oli matkahuopa. Hän noudatti sen ja minun
täytyi lausua siitä mielipiteeni... Niin, Herra Jumala, ehkä se
olikin matkahuopa.

Roubaud-puolisot vapisivat. Oltiin heidän jäljillänsä, ja tämä
nuoren miehen lausuma sana voisi syöstä heidät perikatoon. Hän
tiesi varmasti, miten asianlaita oli, ja lopultakin hän saataisiin
lörpöttelemään siitä.

Vaitiollen kulkivat he pois oikeuspalatsista, rouva Roubaudin
kävellessä molempien herrojen välissä.

Heidän saavuttuaan kadulle, virkkoi alipäällikkö:

-- Sepä totta, toveri, vaimoni täytyy matkustaa päiväksi Pariisiin
asioita toimittamaan. Tekisitte sangen kauniisti, jos pitäisitte
hänestä huolta siinä tapauksessa, että hän jotakin apua tarvitsee.




V.


Minuutilleen neljännestä yli kahdentoista ilmoitti Pont de
l'Europen luona oleva vartia ohjesäännöissä määrätyillä kahdella
torventörähdyksellä Havren pikajunan, joka nyt tuli esiin
Batignolles-tunnelista. Kääntöpyörä pantiin liikkeelle ja päästäen
lyhyen vihellyksen ajoi juna ratapihalle, natisten, savuten ja valuen
rankkasadetta, jota oli kestänyt Rouenista saakka.

Asemamiehet eivät vielä olleet vääntäneet vaunuovien salpoja auki,
kun muuan ovi avautui ja Séverine hyppäsi reippaasti asemalaiturille,
ennen kun juna edes oli oikein pysähtynyt. Hänen vaununsa oli
loppupäässä ja hänen täytyi sen vuoksi kiiruhtaa, päästäkseen veturin
luo tuon vaunuista nousseiden matkustajain muodostaman vahvan virran
sekä lasten ja matkakapineiden sekamelskan lomitse. Jacques seisoi
veturissa, odottaen menoa veturitalliin, sillä aikaa kun Pecqueux
rievulla pyyhkieli messinkiheloja.

-- Siitä on siis suostuttu, sanoi Séverine, nousten varpaisilleen.
Minä olen kello 8 Rue Cardinetin varrella, ja te olette silloin niin
kiltti, että esitätte minut päälliköllenne, jotta voin lausua hänelle
kiitokseni.

Roubaud oli keksinyt sen tekosyyn, että hänen oli kiitettävä
Batignollen veturivarikon päällikköä jostakin palveluksesta,
minkä tämä muka oli tehnyt. Siten pääsisi Séverine tilaisuuteen
käyttää Jacquesin avuliaisuutta hyväksensä sekä voisi vetää nauhat
kireämmälle ja vaikuttaa häneen.

Nokisena, läpimärkänä ja väsyneenä taistelussa sadetta ja tuulta
vastaan, loi Jacques häneen ankaran katseen, eikä vastannut.
Havresta lähdettäessä ei hän ollut voinut vastata kieltävästi hänen
miehelleen, mutta ajatellessaan olevansa kahden kesken hänen kanssaan
hän ällistyi, sillä hän tunsi liiankin hyvin nyt himoitsevansa häntä.

-- Vai kuinka? toisti Séverine hymyillen ja loi häneen suloisesti
hyväilevän katseen, vaikkakin häntä sekä hämmästytti että loukkasi
nähdä hänet noin likaisena ja melkein tuntemattomana. -- Minä luotan
teihin.

Kun hän kurkotti vieläkin enemmän ja nojasi käsineen peittämän
kätensä erääseen rautavedikkeeseen, oli Pecqueux siksi kohtelias,
että varoitti häntä.

-- Varokaa, te ryvötätte itsenne.

Jacquesin täytyi silloin lopultakin vastata, mutta hän teki sen hyvin
yrmeällä äänellä:

-- Niin, Rue Cardinet... Ellen minä vaan sula tässä kirotussa
sateessa. Nyt on oikea koiranilma.

Séverine punastui Jacquesin viheliäisen tilan johdosta ja lisäsi,
juuri kuin olisi viimemainittu saanut kärsiä ainoastaan hänen
tähtensä:

-- Voi minkälaiselta te näytätte, ja minun kun oli niin hyvä olla!...
Minä ajattelin teitä ja olin vallan epätoivoissani, kun satoi niin
hirveästi... Minä joka iloitsin siitä, että te toitte minut tänne ja
veisitte minut tänä iltana pikajunalla takaisin!

Mutta tämä rakastettava ja hyvin hellä tuttavallisuus näytti vain
saattavan hänet vieläkin levottomammaksi ja häntä rauhoitti se,
kun kuului huuto: "Peräyttäkää!" Hänelle tuli silloin kiire antaa
höyrypillin soida, jolloin lämmittäjä viittasi Séverineä menemään
pois tieltä.

-- Kello 3!

-- Niin, kello 3!

Veturin lähtiessä liikkeelle, oli Séverine viimeinen, joka
poistui asemalaiturilta. Kun hän Rue d'Amsterdamilla aikoi avata
sateenvarjonsa, huomasi hän iloksensa, että sade oli tauonnut. Hän
käveli aina Place de Havrelle saakka, jossa hän hetken mietittyään
katsoi parhaaksi heti syödä aamiaista. Kello oli nyt viisikolmatta
minuuttia yli yhdentoista; hän meni erääseen Rue Saint-Lazaren
kulmauksessa sijaitsevaan ravintolaan tilasi itselleen kyljyksen
paistettujen munien kera. Hän söi hyvin hitaasti ja vaipui kokonaan
samoihin ajatuksiin, jotka olivat kiusanneet ja vainonneet häntä
nyt useampia viikkoja. Tällöin hän kalpeni, kävi levottomaksi, eikä
hänellä enään ollut jäljellä sävyisää vietteleväistä hymyänsä.

Roubaud oli pitänyt vaarallisena odottaa kauemmin ja oli sen
vuoksi edellisenä iltana, eli kaksi päivää jälkeen Rouenissa
pidetyn kuulustelun, tullut siihen päätökseen, että Séverinen oli
matkustettava tervehtimään herra Camy-Lamottea, ei ministeriöön,
vaan hänen kotiinsa Rue du Rocherin varrelle, missä hän asui eräässä
aivan Hôtel Grandmorinin vieressä sijaitsevassa hotellissa. Séverine
tiesi hänen olevan tavattavissa siellä klo 1, eikä sen vuoksi pitänyt
kiirettä. Hän ajatteli sitä, mitä sanoisi ja koetti arvata hänen
vastauksensa, jott'ei antaisi minkään sekaannuttaa itseänsä.

Se oli uusi levottomuuden syy, mikä edellisenä iltana oli jouduttanut
hänen matkustamistansa. Juorukellojen kautta asemalla oli hän saanut
kuulla rouva Lebleun ja Philomènen kertoneen kaikkialla, että yhtiö
erottaisi Roubaudin, koska hänen virassa pitämisensä katsottiin
muka häpäisevän yhtiötä. Ja pahinta oli, että herra Dabadie suoraan
kysyttäessä ei ollut sitä kieltänyt, mikä seikka antoi huhulle sangen
suuren merkityksen. Hänen oli silloin välttämätön pakko rientää
Pariisiin puhumaan heidän puolestansa ja ennen kaikkea anomaan tämän
mahtavan henkilön suojelusta, kuten ennen presidentin.

Mutta sellaisen pyynnön takana joka ainakin kelpaisi selittämään
vieraisilla käyntiä, oli vieläkin pakottavampi vaikutin, nimittäin
heidän tuntemansa polttava, ääretön tarve saada tietoja asemasta,
sama tarve, joka pakottaa rikoksellisen ennemmin ilmaisemaan itsensä
kun olemaan tietämättömyydessä. Tietämättömyys olisi tappanut heidät
nyt, kun he tunsivat tulleensa ilmi, sitten kun Jacques oli kertonut
heille, että viranomaiset epäilivät vielä toisenkin murhaajan
olevan olemassa. He olivat väsymättömät keksimään uusia otaksumia
kirjeen löytämisestä, uuden tutkimuksen toimeenpanemisesta j.n.e.
Tunnin toisensa jälkeen he odottivat kotitarkastusta, vangitsemista;
ja heidän tuskansa tulivat niin suuriksi ja pieninkin asia, mikä
tapahtui heidän läheisyydessään, teki niin uhkaavan ja levottomuutta
herättävän vaikutuksen heihin, että he lopulta pitivät hirmukohtausta
parempana, kuin tätä alituista levottomuutta. He halusivat saada
varmuutta ja päästä kauemmin kitumasta.

Séverine söi kyljyksensä ja vaipui niin ajatuksiinsa, että ihan
säpsähti hämmästyneenä siitä, että oli julkisessa ravintolassa.
Kaikki kävi maultansa niin karvaaksi ja hänen oli niin vaikea niellä
mitään, eikä hän voinut edes juoda kahvia. Mutta miten hitaasti hän
söikään, kello oli tuskin neljännestä yli kahdentoista, kun hän läksi
ravintolasta. Vielä kolme neljännestuntia kulutettavana! Hän, joka
jumaloi Pariisia, ja oli niin ihastunut kaduilla kuljeskelemiseen
niinä harvoina kertoina, joina hän oli siellä, hän tunsi nyt
olevansa niin eksynyt ja peloissaan ja kärsimätön saamaan lopun
kaikesta ja sitten piiloutumaan. Katukäytävät alkoivat jo kuivaa
ja vieno tuuli ajoi pilvet kokonaan pois. Hän kulki Rue Tronchetia
alaspäin ja saapui la Madeleinen luona olevalle kukkatorille. Nyt
oli yksi noista viimeisistä, kalpeista maaliskuun talvipäivistä,
jolloin varsinkin kevätesikköjen ja atsaleeojen tuonti on niin
runsas. Hän vaelteli puolisen tuntia tässä varhaisessa keväässä ja
vaipui epämääräisiin haaveiluihin, ajatellen Jacquesia vihollisena,
jolta hänen oli riistettävä aseet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
jo käynyt Rue du Rocherin varrella, ja että kaikki kävisi hyvin
sillä taholla, että hänen nyt vain oli päästävä varmuuteen tuon
nuoren miehen vaitiolosta. Mutta se oli varsin hankala yritys, ja
hänen aivoillaan oli paljon tekemistä, keksiessään kaikenlaisia
romantillisia suunnitelmia, joiden mukaan se tapahtuisi. Tämä ei
kuitenkaan vaikuttanut väsymystä eikä levottomuutta, vaan tuuditti
hänen ajatuksensa hiljaiseen lepoon.

Mutta silloin äkkäsi hän äkisti erään huvimajan kellon ... kymmenen
minuuttia yli yhden. Hän ei ollut toimittanut asiaansa, hänet valtasi
uudelleen tuska asiain todellisen tilan johdosta ja hän kiiruhti Rue
du Rocherille.

Herra Camy-Lamottesin hotelli sijaitsi mainitun kadun ja Rue de
Naplesin kulmauksessa, ja Séverinen täytyi kulkea ohi Grandmorinin
hotellin, joka lepäsi siinä autiona ja hiljaisena, alaslasketuin
akuttimin. Hän katsahti ylöspäin ja joudutti askeleitansa. Hän muisti
viimeisen käyntinsä tässä talossa, ja näki sen seisovan suurena
ja uhkaavana edessänsä. Ja kun hän muutaman askeleen pääsi siitä,
vaistomaisesti kääntyi ympäri ja katsoi taakseen, kuin kirkuvan
väkijoukon takaa-ajama henkilö, huomasi hän vastapäätä olevalla
katukäytävällä Rouenin tutkintotuomarin, herra Denizetin, joka
myös käveli katua ylöspäin. Hän pysähtyi ällistyneenä. Oliko hän
huomannut hänet, kun hän silmäili taloa? Ei, tutkintotuomari käveli
tyyneesti ja hän päästi hänet edelle, kulkien hyvin levottomana hänen
perässään. Ja hän sai uuden piston sydämmeensä, nähdessään Denizetin
Rue de Naplesin kulmauksessa soittavan Camy-Lamotten ovikelloa.

Hän joutui aivan suunniltaan peljästyksestä. Nyt ei hän ainakaan
uskaltaisi mennä sinne. Hän kääntyi ympäri, joutui Rue de
Edimbourgille ja kulki sitä Pont de Europeen saakka. Vasta siellä
luuli hän olevansa turvassa. Hän ei hämmingissään enää tietänyt,
minne menisi tai mihin ryhtyisi, ja nojasi liikkumattomana
kaidepuihin ja katseli rantarakennelmien lävitse alas tuolle laajalle
asema-alueelle, jolla junat lakkaamatta tulivat ja menivät. Hän
seurasi niitä peljästyneillä katseillaan, hän oli vakuutettu siitä,
että tuomari oli tullut sinne murha-asian takia, että he molemmat
puhuivat hänestä, että hänen kohtalonsa ratkaistiin juuri tällä
hetkellä. Epätoivoissaan sai hän silloin halun mieluimmin heti
heittäytyä junan alle, kuin palata Rue du Rocherille. Hän saattoi
juuri nyt nähdä erään junan tulevan ulos kaukoliikennettä varten
varatulta junasillalta. Se kulki hänen jalkojensa alitse ja haalea,
valkoinen savupyörre lehahti vasten hänen kasvojansa.

Mutta ajatus siitä, että matka silloin olisi ollut tyhmä ja hyödytön,
ja siitä hirveästä tuskasta, minkä hän jälleen veisi mukanansa
kotiin, ellei hänellä olisi kylliksi voimia hankkia itsellensä
varmuutta, pääsi silloin valtaan sellaisella painolla, että hän
päätti viiden minuutin kuluessa voittaa takaisin rohkeutensa.
Veturit sähisivät ja hän seurasi silmillänsä pientä sellaista, joka
kuljetti erästä junaa kiertolinjalle. Ja nostaen katseensa ylös
vasemmalle, tunsi hän pakkahuoneen yläpuolella, korkealla Amsterdamin
kujan varrella olevassa talossa Victoire eukon akkunan ja hän näki
jälleen olevansa siellä miehensä kanssa, tuijottaen alas akkunasta
vähää ennen tuota inhoittavaa kohtausta, joka oli syynä koko heidän
onnettomuuteensa. Tämä palautti muistiin hänen vaarallisen asemansa
niin kirvelevällä tuskalla, että hän heti tunsi olevansa valmis
uhmailemaan kaikkea, saadakseen siitä lopun. Torventörähdykset ja
pitkäveteinen jyrinä huumasivat häntä ja taajat savupilvet, jotka
lensivät Pariisin kirkkaalle, avaralle taivaalle, katkaisivat
näköalan. Hän palasi nyt Rue du Rocherille ja kulki kuin olisi mennyt
itsemurhaa tekemään, kiireisin askelin, äkisti ruvettuaan pelkäämään
ett'ei enää tapaisi häntä kotona.

Kun Séverine oli painanut soittojohdon nappulaa, kiiti jäätävä
peljästys jälleen hänen lävitsensä. Mutta palvelija oli jo kysynyt
hänen nimeänsä ja pyytänyt häntä istuutumaan odotushuoneeseen. Hiljaa
avattujen ovien kautta kuuli hän sangen selvästi kahden henkilön
välisen vilkkaan keskustelun. Sitten syntyi syvä ja täydellinen
äänettömyys. Hän ei tuntenut mitään muuta, kuin sen, miten kumeasti
hänen ohimojensa kohdalla tykytti. Hän sanoi itselleen, että tuomari
vielä harkitsi asiaa, ja että hän epäilemättä saisi odottaa sangen
kauan, mikä tuntuisi hänestä sietämättömältä. Mutta hän hämmästyi:
palvelija antoi hänen astua sisään. Tuomari ei varmaankaan ollut
lähtenyt, ja Séverine aavisti hänen seisovan piilossa oven takana.

Hän oli viety suureen, synkkään virkahuoneeseen, jossa oli tummat
huonekalut, paksu matto ja paksut oviverhot, mitkä tekivät sen
niin umpinaiseksi, ett'ei mikään ääni ulkoa voinut tunkeutua
sisälle. Mutta siellä oli kukkia, vaaleita ruusuja pronssikorissa,
jotka kaikessa tässä ankarassa totisuudessa ilmaisivat salattua
lempeyttä, harrastusta mukavaan elämään. Talon isäntä seisoi suorana.
Varsin moitteettomasti istuvassa takissaan ja kapeine kasvoineen,
mitkä harmaantunut poskiparta teki jonkun verran suuremmiksi,
näytti hän tosin ankaralta ja vakavalta, mutta hänellä oli vielä
notkea vartalo ja oli hän myös jonkun verran säilyttänyt vanhan
maailmanmiehen hienoutta ja ylhäisyyttä, jonka tarkoituksellisen,
virallisen jäykkyyden taakse hymy tuntui voivan piiloutua. Huoneessa
vallitsevassa hämärässä hän näytti sangen ylhäiseltä ja arvokkaalta.

Séverine tunsi sisään astuessaan, kuinka lämmin, ummehtunut
ilma painosti hänen rintaansa. Hän näki siellä ainoastaan herra
Camy-Lamotten, joka katseli häntä, kun hän lähestyi. Camy-Lamotte
ei antanut mitään merkkiä kehoittaakseen häntä istumaan, eikä
osoittanut olevansa halukas alottamaan keskustelua, vaan odotti, että
hän selittäisi syyn käyntiinsä. Tämä vielä pidensi vaitioloa, mutta
ankaralla ponnistuksella sai Séverine äkkiä itsehillitsemiskykynsä
takaisin ja astui kylmäverisenä ja varovaisena vaaraa vastaan.

-- Herra ylisihteeri, suvainnette suoda anteeksi rohkeuteni
koettaa vedota teidän hyväntahtoiseen muistiinne. Te tunnette
sen korvaamattoman vahingon, minkä olen kärsinyt, ja nykyisessä
hyljätyssä tilassani olen rohjennut toivoa teiltä jossain määrin
edelleenkin saavani sitä puolustusta ja suojelusta, jota teidän
ystävänne, minun niin katkerasti kaivattu suojelijani, meille
lahjoitti.

Camy-Lamotte ei silloin voinut muuta, kuin viittauksella
kehoittaa häntä istumaan, sillä tämä oli naisellisen teeskentelyn
synnynnäisellä taidolla lausuttu täysin vilpittömällä äänellä,
liikanaisetta nöyryydettä taikka surutta. Mutta hän ei vieläkään
virkkanut mitään, vaan istuutui itsekin ja odotti. Oivaltaessaan,
että hänen oli tarkemmin selitettävä sanottavansa, jatkoi Séverine:

-- Pyydän saada muistuttaa teitä siitä, että minulla on ollut kunnia
tavata teidät Doinvillessä. Voi, se oli onnellinen aika minulle...
Nyt on paha aika tullut, ja minulla on ainoastaan teidät, minä
pyydän teidän apuanne sen miehen nimessä, jonka me molemmat olemme
kadottaneet. Te, joka olitte niin kiintynyt häneen, täydentäkää te
hänen hyvätyönsä, korvaatkaa te hänet.

Ylisihteeri kuunteli hänen puhettansa ja katseli häntä; ja kaikki
hänen epäluulonsa järkähtivät; Séverine näytti näet siinä määrin
luonnolliselta ja viehättävältä kaipauksessaan ja rukouksissaan.
Se lyhyt, nimetön kirjelappu, jonka hän oli löytänyt Grandmorinin
paperien joukosta, ei hänen mielestään ollut voinut tulla keneltäkään
muulta, kuin Séverineltä, jonka myöntyväisyys presidentin
toivomuksiin ei hänelle ollut tuntematon. Jo ilmoitus hänen tulostaan
oli aivan äsken saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi siitä, ja hän
oli keskeyttänyt keskustelunsa tuomarin kanssa ainoastaan saadakseen
varmuutensa vahvistetuksi. Mutta mitenkäpä olisi häntä voinut luulla
rikokselliseksi kukaan, joka näki hänet niin lempeänä ja hurskaana.

Hän tahtoi kuitenkin päästä siitä täydellisesti selville, ja pysyen
edelleen mitä totisimman näköisenä, sanoi hän:

-- Selittäkää tarkemmin... Minä muistan teidän varsin hyvin, enkä
muuta pyydä kuin olla teille hyödyksi, ellei se kohtaa mitään
vastusta.

Séverine kertoi nyt kiertelemättä, kuinka hänen miestään uhkasi
virkaero. Häntä kadehdittiin kovin hänen kelvollisuutensa ja sen
korkean suojeluksen takia, jota hän tähän saakka oli nauttinut. Nyt,
kun luultiin häneltä puuttuvan puolustajia, toivottiin voitavan
riemuita ja ponnistettiin kaksin verroin. Hän ei kuitenkaan maininnut
ketään nimeltä erikseen, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta hän
puhui hyvin harkituin sanoin. Päättäessään lähteä Pariisiin oli hän
kuitenkin ollut vakuutettu siitä, että ripeä puuttuminen asiaan oli
välttämätön. Kentiesi oli se seuraavana päivänä liian myöhäistä: hän
pyysi sen vuoksi pikaista apua ja tukea.

Hän lausui kaiken tämän esittämällä niin runsaasti loogillisia
tosiasioita ja hyviä syitä, että näytti todellakin mahdottomalta,
että hän olisi vaivannut itseänsä jossakin muussa tarkoituksessa.

Camy-Lamotte otti huomioon hänen huultensa pienimmät ja
huomaamattomimmatkin värähdykset ja iski nyt ensimmäisen iskun.

-- Minkä vuoksi sitten yhtiö erottaisi teidän miehenne? Ei suinkaan
sillä ole mitään vakavaa moitetta häntä vastaan?

Séverine ei liioin kääntänyt katsettansa hänestä ja vakoili hänen
kasvojensa pienempiäkin ryppyjä ja kysyi itseltänsä, oliko mies
löytänyt kirjeen. Ja vaikka kysymys olikin sangen viaton, tuli hän
äkkiä vakuutetuksi siitä, että kirje oli jossakin tässä huoneessa.
Camy-Lamotte tietää jotakin, sillä hän asetti paulan hänen eteensä ja
tahtoi nähdä, uskaltaisiko hän puhua erottamisen todellisista syistä.
Mies oli muuten antanut niin suuren painon sanoillensa, että Séverine
tunsi, kuinka hänen vaaleat, raukeat silmänsä tutkistelivat häntä
hänen sisimpään olemukseensa saakka.

Hän uhmaili nyt vaaraa urheasti.

-- Voi, Jumalani, se on kerrassaan kuulumatonta, mutta on epäilty,
että me tuon onnettoman testamentin takia olisimme ottaneet hengen
hyväntekijältämme. Meidän ei ollenkaan ole ollut vaikea näyttää
syyttömyyttämme toteen. Mutta tuollaisista häpeällisistä syytöksistä
jää aina jotakin jäljelle ja yhtiön johtokunta epäilemättä pelkää
häväistysjuttuja.

Camy-Lamotte tunsi uudelleen olevansa ihmeissään ja hämillään,
kuullessansa tätä suoruutta ja olletikin sitä kunniallista tapaa,
jolla nainen tämän lausui. Hän, joka ensi silmänräpäyksessä oli
arvellut, ett'ei Séverine olisi minkään näköinen, alkoi sitä paitsi
nyt pitää häntä perin vietteleväisenä nöyrine, myöntyväisine
ilmeineen sinisissä silmissään tuon valtavan, mustan hiuskasan
alla. Ja hän ajatteli ystäväänsä Grandmorinia sekä kateudella että
ihailulla: Kuinka hitossa oli tämä, joka kumminkin oli kymmenen
vuotta häntä vanhempi, oli voinut kuolemaansa saakka omistaa
sellaisia naisia, kun hänen sitä vastoin jo oli täytynyt olla
sellaisitta leikkikaluitta, ollakseen menettämättä sitä vähää ydintä,
mikä hänessä vielä oli jäljellä? Nainen oli todellakin varsin
ihastuttava ja hieno, ja nyt jo epä-itsekkääksi käyneen rakastajan
hymy mursi rikki ylhäisen kylmän kasvojen-ilmeen, mikä soveltui
vihamiehelle, joka oli saanut ikävän asian niskoillensa.

Mutta nyt Séverine hairahtui. Hän tunsi voimansa ja muuttui
röyhkeäksi. Hän näet virkkoi:

-- Me emme ole niitä ihmisiä, jotka tappavat rahoja saadakseen. Olisi
tarvittu jokin muu vaikutin, ja sellaista ei ollut.

Camy-Lamotte katsoi häneen ja huomasi, miten hänen suupielensä
nytkähtivät. Hän se oli. Nyt oli hän aivan lujasti vakuutettu
siitä. Ja Séverine itse ymmärsi olevansa hänen vallassaan siitä,
että hän oli lakannut hymyilemästä, ja että hänen leukansa nyt
alkoi nytkähdellä. Hän tunsi olevansa voimaton, oli kuin ei häntä
enään olisi ollut olemassa. Mutta hän istui kuitenkin yhä suorana
tuolillansa, kuuli edelleen puhuvansa samalla tasaisella äänellä ja
sanovansa, mitä sanottaman piti. Keskustelua jatkettiin, mutta tämän
jälkeen ei kumpaisellakaan ollut mitään toiselta tiedusteltavaa; ja
merkityksettömin sanoin puhuivat molemmat nyt ainoastaan sellaisista
aineista, jotka eivät heitä huvittaneet. Camy-Lamottella oli kirje,
ja hän, Séverine, oli sen kirjoittanut. Tämä ilmeni yksinpä heidän
vaitiolostaankin.

-- En tahdo kieltäytyä, sanoi Camy-Lamotte lopuksi, puolustamasta
teitä yhtiölle, jos te todellakin olette avun arvoiset. Odotan
liikennepäällikön juuri tänä iltana tulevan luokseni erään toisen
asian takia... Mutta minä tarvitsen muutamia tietoja. Olkaa hyvä
ja kirjoittakaa miehenne nimi, ikä ja virka-ansiot, sanalla sanoen
kaikki, mitä tarvitaan, jotta minä perehtyisin asemaan.

Hän työnsi nyt Séverinen eteen pienen divaanipöydän, mutta katseli
poispäin hänestä, jott'ei hän ylen pahasti peljästyisi. Hän vapisi:
Camy-Lamotte halusi saada mallin hänen käsialastaan, voidakseen
verrata sitä kirjeeseen. Silmänräpäyksen hän epätoivoissaan mietti
jotakin tekosyytä, koska oli päättänyt olla kirjoittamatta. Sitten
ajatteli hän: Mitäpä se hyödyttää, koska kerran hän tunsi todellisen
asianlaidan. Ainahan he voisivat saada haltuunsa joitakuita hänen
kädestänsä lähteneitä rivejä.

Nähtävästi levottomuudetta ja kuin olisi se ollut yksinkertaisin
asia maailmassa, kirjoitti hän mitä toinen pyysi, samalla kun tämä
seisoi hänen takanansa ja heti tunsi täydellisesti saman käsialan,
vaikka se oli suurempaa ja vähemmän vapisevaa kuin kirjeessä. Hän
piti tuon pienen, solakan naisen tekoa oikein urheana ja hymyili
uudelleen, milloin ei tämä voinut häntä nähdä, sellaisen kokeneen
miehen hymyilyä, joka veltostuneena ja kaikesta vilpittömänä voi
ainoastaan sulosta hurmaantua. Ei todellakaan maksanut vaivaa
harrastaa oikeutta. Hän valvoi ainoastaan sen hallituksen etua, jota
hän palveli.

-- Antakaa se minulle, niin minä kuulustelen, mitä voin tehdä.

-- Olen teille sangen kiitollinen. Te siis toimitatte, että mieheni
pysytetään virassaan ja minä voin niin ollen pitää asiaani ajettuna?

-- Eikös hitossa, minä en sitoudu mihinkään... Minun täytyy katsoa ja
harkita.

Hän epäröi todellakin, hän ei tietänyt, mille kannalle asettuisi
Roubaud-puolisojen suhteen.

Ainoa seikka, mikä vielä sen jälkeen kun hän tunsi olevansa
riippuvainen Camy-Lamotten mielivallasta, ahdisti hänen mieltänsä,
oli tämän epäröiminen, se, että mies joko pelastaisi tai kukistaisi
hänet hänen voimatta aavistaa niitä syitä, jotka määräisivät hänen
toimintansa.

-- Voi, ajatelkaa, miten tuskallista se on meille. Te ette voi sallia
minun lähteä, antamatta minulle varmuutta.

-- Herra Jumala, rouva Roubaud. Enhän minä voi sille mitään tehdä.
Odottakaa.

Camy-Lamotte vei hänet ovelle, ja hän kulki mieletönnä epätoivosta
ja säikähdyksestä ja oli vilpittömästi tunnustamaisillaan kaikki,
pakoittaakseen hänet suoraan sanomaan, mitä hän aikoi heille tehdä.
Voidakseen viipyä siellä vielä hetkisen ja toivoen sinä aikana
keksivänsä keinon, huudahti hän:

-- Minä unhoitin, että aijoin pyytää teiltä neuvoa tuon onnettoman
testamentin suhteen... Arveletteko, että meidän on otettava lahjoitus
vastaan?

-- Laki on teidän puolellanne, vastasi Camy-Lamotte varovaisesti. Se
riippuu asianhaaroista ja teidän käsityksestänne.

Hän oli nyt ovella ja teki viimeisen yrityksen.

-- Minä rukoilen teitä, älkää antako minun lähteä näin, sanokaa
minulle, voinko toivoa.

Kiihtymystä ilmaisevin elein oli hän tarttunut miehen käteen. Tämä
riistäytyi irti. Mutta hän katsoi häneen niin kauniisti ja lämpimän
rukoilevasti, että hän tuli liikutetuksi.

-- No niin, tulkaa takaisin kello viideltä. Ehkäpä minä silloin voin
sanoa teille jotakin.

Hän läksi ja poistui hotellista vielä huolestuneempana kuin oli sinne
tullessaan. Asema oli nyt kärjistynyt, ja hänen kohtalonsa oli vielä
ratkaisematta ja vangitseminen tapahtuisi ehkä kohta. Kuinka voisi
hän elää viiteen saakka? Silloin heräsi jälleen ajatus Jacquesista,
jonka hän oli vallan unhoittanut. Hän oli myöskin yksi, joka saattoi
kukistaa hänet, jos hän vangittaisiin. Vaikka kello nyt oli tuskin
puoli kolme, riensi hän Rue du Rocheria pitkin Rue Cardinetia kohden.

Yksin jäätyänsä seisoi Camy-Lamotte hetkisen hiljaa kirjoituspöytänsä
ääressä. Perehtynyt kun oli oloihin Tuilerieissa, jonne hänen
toimensa oikeusministerin ylisihteerinä kutsui häntä melkein joka
päivä, ja yhtä kaikkivoipa kuin itse ministeri ja käytetty mitä
arkaluontoisimmissakin tehtävissä, tiesi hän aivan hyvin, kuinka
Grandmorinin murhajuttu oli herättänyt kiihtymystä ja levottomuutta
korkeimmassa paikassa.

Vastustussanomalehdet kävivät edelleenkin meluisaa taistelua.
Muutamat syyttivät poliisin olevan niin kiintynyt valtiolliseen
vakoiluunsa, ett'ei sillä ole aikaa ottaa selkoa murhaajista,
toiset taas pöyhivät presidentin elämää ja huomauttivat hänen
kuuluneen hoviin, jossa mitä raaimmat irstailut vallitsivat. Tämä
taistelu kävi todella tuhoisaksi sitä mukaan kun vaalit lähestyivät.
Ylisihteerillekin oli lausuttu toivomus, että siitä tehtäisiin
loppu niin pian kuin mahdollista, samantekevää millä tavalla.
Koska ministeri oli jättänyt tuon arkaluontoisen asian hänen
huostaansa, oli hänellä yksinänsä päätösvalta ja hän yksin siitä
edesvastuun kantoi. Tämä oli otettava tarkoin harkittavaksi, sillä
hän ei epäillyt kaikkien silmissä saavansa kantaa koiranpäätä, jos
osoittaisi jotakin taitamattomuutta.

Edelleenkin ajatuksiinsa vaipuneena Camy-Lamotte avasi oven
viereiseen huoneeseen, jossa Denizet odotti. Tämä, joka oli
kuunnellut, huudahti hänen sisään tullessaan:

-- Sitähän juuri sanoinkin, että on aivan aiheetonta epäillä heitä...
Nähtävästi aikoo hän vaan pelastaa miehensä virkaerosta. Hän ei
lausunut ainoatakaan epäilyttävää sanaa.

Ylisihteeri ei heti vastannut. Ajatuksiinsa vaipuneena hän kiinnitti
katseensa tuomariin, jonka korkeat piirteet ja ohuet huulet pistivät
hänen silmiinsä. Hän ajatteli nyt sitä virkamieskuntaa, jota hän sen
salaisena päällikkönä piti käsissään, ja ihmetteli, että se kaikessa
köyhyydessään saattoi pysyä niin arvokkaana ja ammattitottumuksesta
huolimatta niin älykkäänä. Mutta tämä, niin ovela kuin luulikin
olevansa, oli kuitenkin intohimoisen itsepäinen, luullessaan
päässeensä totuuden perille.

-- Te siis edelleenkin väitätte, että tuo Cabuche on syyllinen? Kysyi
Camy-Lamotte.

Denizet säpsähti hämmästyksestä.

-- Tietysti?... Kaikki todistaa mitä varmimmin häntä vastaan. Olen
jo lukenut todistukset, ne ovat, sen uskallan sanoa, mallikelpoiset,
sillä ei puutu niin ainoatakaan... Olen tarkoin tutkinut kysymystä,
olisiko vaunussa mahdollisesti ollut joku rikostoveri, nainen,
kuten te sanoitte. Se näyttikin pitävän yhtä sen veturinkuljettajan
todistuksen kanssa, joka oli vilahdukselta nähnyt murhatapauksen,
mutta minä olen häntä tarkoin kuulustellut, eikä hän ole pysynyt
ensimäisessä todistuksessaan sekä on sitäpaitsi tuntenut matkahuovan
siksi tummaksi esineeksi, josta hän oli puhunut... Niin Cabuche on
varmaankin rikoksellinen, sitäkin suuremmalla syyllä kun, ellei hän
se ole, meillä ei ole ketään muuta.

Tähän asti oli ylisihteeri tahallansa vitkastellut ilmoittaa hänelle
sitä kirjallista todistusta, joka hänellä oli, mutta nyt, kun hänellä
oli varma vakaumus, kiiruhti hän vielä vähemmän ilmaisemaan totuutta.
Mitäpä hyödytti hävittää tutkintotuomarin väärää jälkeä, jos oikea
aiheuttaisi vielä suurempaa epätietoisuutta? Tämä kaikki oli ensin
otettava tarkan harkinnan alaiseksi.

-- Herra Jumala! vastasi hän väsyneesti hymyillen, tahdon mielelläni
tunnustaa, että te olette oikeilla jäljillä... Olen kutsuttanut
teidät vain yhdessä teidän kanssanne tutkiakseni eräitä tärkeitä
kohtia. Asia on varsin tavaton, ja siitä on nyt, kuten kai tiedätte,
tullut politillinen asia. Meidän on siis kentiesi toimittava
hallituksen miehinä... Sanokaa minulle nyt ihan vilpittömästi,
uskotteko kuulustelunne perusteella, että tuo tyttö, joka oli
Cabuchen rakastajattarena, on raiskattu?

Tuomari väänsi kasvonsa viekkaan näköisiksi ja hänen silmänsä
puoliksi katosivat silmäluomien taakse.

-- Kyllä, minä luulen, että presidentti on hänet raiskannut, ja että
se varmasti käy selville oikeudenkäynnissä... Jos puolustaminen
jätetään jonkun vastustuspuolueen asianajajan toimeksi, voidaan
sitäpaitsi valmistautua siihen, että esille tulee vedettäväksi joukko
häväistysjuttuja, sillä sellaisista ei siellä meillä ole puutetta.

Denizet ei ollut mikään tyhmä, milloin hän ei ollut virkatottumuksen
orjana, eikä istunut ehdottoman tarkkanäköisyytensä ja kaikkivaltansa
huipulla. Hän oli ymmärtänyt, miksi hänet oli kutsuttu, ei
oikeusministeriöön, vaan ylisihteerin yksityisasuntoon.

-- Me saamme sanalla sanoen varsin roskaisen asian, sanoi hän vihdoin
nähdessään ett'ei toinen liikahtanut paikaltaan.

Camy-Lamotte vain pudisti päätään. Hän laski parhaillansa tuloksia
oikeudenkäynnistä Roubaud-puoIisoja vastaan. Jos mies joutuisi
tuomioistuimen eteen, niin hän aivan varmaan kertoisi kaikki:
että hänen vaimonsakin on nuorena tyttönä väkivallattu ja sitten
avioliittorikoksesta ja siitä raivoisasta mustasukkaisuudesta, joka
vastustamattomasti pakoitti hänet murhaan. Puhumattakaan siitä,
ett'ei tällä kertaa ollut kysymys palvelustytöstä ja entisestä
vangista, ja että tämän virkamiehen kautta, jolla oli kaunis
vaimo, vedettäisiin asiaan osalliseksi tärkeä osa keskisäädystä ja
rautateiden henkilökunnasta. Saatettiinko sitä paitsi ollenkaan
tietää, mihinkä se päättyisi, kun oli kysymys presidentin kaltaisesta
miehestä? Saattaisi ehkä tulla ilmi sellaisia roskaisia, inhoittavia
asioita, joita ei nyt voitu aavistaa.

Ei, oikeudenkäynti todellisia pahantekijöitä, Roubaud-puolisoja
vastaan, tulisi varmaankin olemaan vielä paljon roskaisempi. Se
oli siis ratkaistu; hän antaisi sen ajatuksen raueta. Sillä ellei
annettaisi koko asian mennä myttyyn, luotti hän siihen, että
pysyttäisiin kiinni viattoman Cabuchen asiassa.

-- Minä yhdyn teidän mielipiteeseenne, sanoi hän vihdoin. On
todellakin olemassa sangen karkeita seikkoja, jotka puhuvat
kivenhakkaajaa vastaan, jos hänellä oli oikeudenmukainen syy
kostaa... Jumalani, kuinka se on surullista ja kuinka paljon likaa
siinä liikuteltaisiinkaan!... Minä tiedän kyllä, ett'ei oikeuden pidä
huolehtia seurauksista ja yksityisetujen yläpuolella...

Hän ei sanonut lausetta loppuun, vaan päätti sen eleellä, samalla
kun tuomari, joka nyt vuorostansa oli vaiti, synkän näköisenä odotti
määräyksiä, joiden hän tunsi olevan tulossa.

Samalla hetkellä kun tunnustettiin totuus, jonka hän itse oli saanut
ilmi, hänen oman neronsa tuote, oli hän valmis uhraamaan oikeuden
aatteen niiden katsantotapojen hyväksi, mitkä hallituksen etu teki
välttämättömäksi. Mutta huolimatta tavallisesta taitavuudestaan
sellaisissa asioissa, innostui ylisihteeri hiemasen liikaa ja puhui
liian nopeasti kuin hallitsija, joka on tottunut siihen, että häntä
totellaan.

-- Halutaan siis, että käsittelyjen jatkaminen keskeytetään. Toimikaa
niin, että juttu voidaan pyyhkiä pois luettelosta.

-- Anteeksi, selitti Denizet, mutta asia ei enää ole minun
vallassani, se on riippuvainen minun omastatunnostani.

Camy-Lamotte hymyili, muutti heti menettelytapansa ja otti takaisin
mahtavan, mutta samalla kohteliaan kasvojen-ilmeensä, joka näytti
pilkkaavan koko maailmaa.

-- Niin, niinpä tietenkin. Teidän omantuntonne puoleenhan minä
käännynkin. Minä annan teidän tehdä päätöksen, jonka se teille
määrää, ja olen varma siitä, että te olette oikeudenmukaisesti
punnitseva syyt puolesta ja vastaan, jotta terveet opit ja yleinen
moraali pääsevät voitolle. Te tiedätte paremmin kuin minä, että
toisinaan tarvitsee olla urhoollinen tyytyäkseen pahaan, ellei
tahdota joutua vielä pahempaan... Lyhyesti sanoen vedotaan ainoastaan
hyvään kansalaiseen, kunnolliseen mieheen. Ei kukaan aijo mitenkään
vaikuttaa teidän itsenäisyyteenne, ja sen vuoksi minä vielä kerran
toistan, että tämä rikosasia täydellisesti on teidän vallassanne,
kuten lain tahto muuten onkin.

Arka kun oli rajattomasta vallastaan, varsinkin ollessaan
väärinkäyttämäisillään sitä, vastaanotti tuomari kunkin näistä
lauseparsista tyytyväisesti pudistaen päätään.

-- Muuten, jatkoi toinen kohteliaisuudella, joka liioittelunsa
kautta muuttui ivalliseksi, me tiedämme sangen hyvin, kenen puoleen
käännymme. Olemme kauvan tarkkaavaisuudella seuranneet teidän
pyrinnöitänne, ja minä voin ilmoittaa teille, että me jo nyt
kutsuisimme teidät Pariisiin, jos joku virka olisi avoinna.

Denizet ei voinut olla liikahtamatta. Mitä nyt? Ei siis tyydytettäisi
hänen suurta kunnianhimoansa, hänen unelmaansa siirrosta Pariisiin,
jos hän tekisi sen palveluksen, jota pyydettiin. Mutta Camy-Lamotte,
joka käsitti hänen tunteensa, kiiruhti lisäämään:

-- Paikkanne täällä on annettu toiselle, ja se on ainoastaan
ajankysymys... Mutta koska jo olen tehnyt itseni syypääksi
suulauteen, olen onnellinen voidessani ilmoittaa, että teidän nimenne
on merkitty kunnialegioonan listalle elokuun 15 päiväksi.

Tuomari mietti silmänräpäyksen. Hän olisi pitänyt virkaylennystä
parempana, sillä hän laski, että se aina olisi tuottanut noin
sadan kuudenkymmenen kuuden frangin lisäyksen kuukaudessa, ja
siinä salaisessa puutteessa, jossa hän tätä nykyä eli, merkitsi
se hyvinvointia. Hän olisi silloin voinut uusia vaatevarastonsa
ja hänen kiltti Mélaniensa olisi saanut parempaa ravintoa ja sen
kautta muuttunut vähemmän häijyksi. Mutta kunniamerkki oli sentään
aina hyvä kapine saada. Olihan sitäpaitsi annettu lupaus. Ja hänet,
joka ei olisi antanut lahjoa itseänsä, ja joka oli kasvatettu
alemman tuomarikunnan kunniallisissa pyrintötiedoissa, masensi nyt
yksinkertainen toivo, epämääräinen luulottelu ylempien suosiosta.
Tuomarinvirka oli nyt vain ammatti, kuten muutkin, ja hän laahasi
ylenemistoiveiden luotia kuin nälkiintynyt armon-anoja, aina valmiina
taipumaan vallanpitäjien käskyihin.

-- Olen sangen liikutettu, mutisi hän, ja pyydän teitä lausumaan
minun kunnioitettavat kiitokseni herra ministerille.

Hän nousi ylös, koska hän tunsi itsessään, että kaikki, mitä he nyt
saattaisivat sanoa, ainoastaan saattaisi heidät hämilleen.

-- Minä olen siis, virkkoi hän vihdoin, ja hänen silmänsä kävivät
raukeiksi ja kasvojen piirteet jäykiksi, lopettava tutkimukseni ja
ottava huomiooni teidän epäilyksenne. Ellei meillä ole ehdottomasti
päteviä todistuksia tuota Cabuchea vastaan, on tietysti parempi,
ett'ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäynnistä johtuvalle
hyödyttömälle häväistysjutulle. Minä päästän hänet vapaaksi, mutta
pidän häntä edelleenkin silmällä.

Vielä ovella osoittautui ylisihteeri erittäin rakastettavaksi.

-- Me luotamme täydellisesti, herra Denizet, teidän suureen
taitavuuteenne ja ylevään kunnollisuuteenne.

Taasen jäätyänsä yksin, vertaili Camy-Lamotte nyt aivan hyödyttömällä
uteliaisuudella Séverinen kirjoittamaa lehteä siihen nimettömään
kirjelappuun, jonka hän oli löytänyt presidentti Grandmorinin
paperien joukosta. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Hän taittoi
kirjeen kokoon ja lukitsi sen sangen tarkoin laatikkoon, sillä,
vaikk'eikään hän ollut tutkintatuomarille antanut pienintäkään
viittausta sen olemassaolosta, saattoi sellainen ase olla hyvä
kätkettynä. Ja kun hän jälleen näki hänen kuvansa niin pienenä
ja hentona, ja kuitenkin niin voimakkaana hermostuneessa
vastarinnassaan, kohautti hän anteeksiantavasti ja leikillisesti
olkapäitään. Voi niitä naisia, kun he vaan tahtovat!

Séverine tuli jo kahtakymmentä minuuttia vailla kolme Jacquesia
tapaamaan Rue Cardinetille. Hänellä oli siellä ahdas huone erään
suuren talon yläkerroksessa, mutta hän ei oleskellut siellä juuri
muulloin, kuin iltaisin, saadakseen nukkua. Hän olikin poissa
kahdesti viikossa, nimittäin ne kaksi yötä, jotka hän vietti
Havressa ilta- ja aamujunan väliajalla. Tänään oli hän kuitenkin,
läpimärkänä ja perin uupuneena mennyt sinne ja heittäytynyt
vuoteellensa. Sen vuoksi olisi Séverine kukatiesi saanut odottaa
häntä turhaan, ellei hän olisi herännyt riitaan naapuriperheessä,
missä mies kuritti vaimoansa ja tämä ulvoi. Kun Jacques kurkisti
ulos ullakkoakkunastansa ja tunsi hänet katukäytävällä, peseytyi ja
pukeutui hän, ollen sangen huonolla tuulella.

-- Siinäkö te vihdoinkin olette! huudahti Séverine, nähdessään hänen
tulevan portista ulos. Pelkäsin ett'en ollut teitä oikein ymmärtänyt.
Sanoittehan Rue Saussuren kulmauksessa...

Ja odottamatta hänen vastaustansa, tähysteli Séverine taloa.

-- Täälläkö te siis asutte?

Jacques oli, hänelle sitä sanomatta, määrännyt kohtauspaikaksi
porttinsa edustan, koska veturivarikko, jonne heidän oli määrä
yhdessä mennä, oli melkein vastapäätä. Mutta Séverinen kysymys
saattoi hänet vielä enemmän hämilleen, hän kuvitteli mielessään, että
tuo nainen menisi tuttavallisuudessa niin pitkälle, että pyytäisi
saada nähdä hänen huoneensa. Mutta se oli niin huonosti kalustettu ja
niin epäjärjestyksessä, että häntä hävetti.

-- En minä täällä asu, minulla on vaan pieni nurkka, jossa nukun,
vastasi hän. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä minä pelkään, että
päällikkö on jo lähtenyt ulos.

Todellakaan he eivät tavanneet häntä saapuessaan siihen pieneen
taloon, jossa hän asui asema-alueella veturitallin takana, ja he
etsivät häntä turhaan vajasta toisensa jälkeen. Kaikkialla sanottiin
heille, että heidän olisi tultava takaisin puoli viiden ajoissa, jos
tahtoisivat varmasti tavata hänet korjauspajoissa.

-- Hyvä on, me tulemme takaisin, selitti Séverine.

Ollessaan taas aseman edustalla Jacquesin kanssa kahden, sanoi hän:

-- Onko teillä, jos olette vapaa, mitään sitä vastaan, jos vartoan
teidän seurassanne?

Hän ei juuri hevin voinut vastata kieltävästi, ja muuten, huolimatta
siitä kalvavasta levottomuudesta, minkä hän hänessä sai aikaan,
herätti hän hänessä yhä suurempaa ja voimakkaampaa ihastusta, niin
että se tahallisesti poiskarkoittava nyreys, jota hän oli päättänyt
osoittaa, katosi naisen lempeiden katseiden tieltä. Kenellä oli
niin hellät ja peljästyneet kasvot, oli varmaan lemmessäänkin kuin
uskollinen koira, jota ei edes raski lyödä.

-- Ei, minä en teitä suinkaan jätä, sanoi hän vähemmän äkeästi.
Meillä on tunti aikaa... Menemmekö johonkin kahvilaan?

Séverine hymyili hänelle ja oli onnellinen, huomatessaan hänen
vihdoinkin käyneen hieman ystävällisemmäksi.

-- Ei, ei, minä en tahdo sulkeutua sisälle... Mieluummin kävelemme
kaduilla, missä vaan tahdotte.

Ja hän tarttui itse sangen näppärästi hänen käsivarteensa.

Nyt, kun hän ei enää ollut musta ja nokinen matkan jäljeltä, näytti
hän Séverinen mielestä hienolta. Hän käyttäytyi kuin lomalle
lähtevä virkamies, ja hänen siivoa, porvarillista ulkonäköänsä
korotti jonkinlainen reipas ylevyys, joka oli seuraus tottumuksesta
raittiiseen ilmaan ja jokapäiväisestä vaaran uhmailemisesta. Ei
milloinkaan ollut hän niin selvästi huomannut, että Jacques oli niin
kaunis pyöreine, säännöllisine kasvoineen ja valkealla hipiällä
olevine tummanruskeine viiksineen. Ainoastaan hänen arat katseensa,
nuo kultatäpläiset silmät, jotka karttoivat häntä, herättivät
Séverinessä edelleenkin epäluuloa.

Jos hän karttoi katsomasta häntä suoraan kasvoihin, niin merkitsikö
se sitä, että hän ei tahtonut sitoutua mihinkään, tahtoi menetellä
miten mielensä teki häntäkin kohtaan? Siinä epätoivoisuudessa,
jonka vallassa hän nyt oli, ja vapisten joka kerta, kun ajatteli
Rue du Rocherin varrella olevaa huonetta, jossa hänen kohtalonsa
nyt ratkaistiin, oli hänellä tämän jälkeen ainoastaan yksi
tarkoitusperä, nimittäin saada se käsitys, että mies, joka antoi
hänelle käsivartensa, kuului hänelle kaikkineen päivineen, saada
hänet, silloin kun hän avasi silmänsä, upottamaan katseensa syvälle
hänen katseeseensa. Silloin kuuluisi hän hänelle. Séverine ei ollut
rakastunut häneen, ei edes ajatellutkaan sellaista. Mutta hän koetti
aivan yksinkertaisesti muuttaa hänet omaisuudeksensa, jott'ei hänen
kauemmin tarvitsisi peljätä häntä.

He kulkivat muutamia minuutteja ääneti keskellä sitä kävelijäin
alituista virtaa, joka on kysymyksenalaiselle väkirikkaalle seudulle
ominainen. Toisinaan oli heidän pakko astua alas katukäytävältä ja
mennä ajotien yli noiden kaikkien vaunujen lomitse. Sitten saapuivat
he Batignollespuistoon, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin kaunis.
Taivas, jonka aamullinen rankkasade oli puhdistanut, säteili nyt
lempeän sinisenä ja sireenit aukoivat umppujansa maaliskuun auringon
vienossa paisteessa.

-- Menemmekö tuonne sisälle? kysyi Séverine. Tämä väenpaljous panee
pääni pyörälle.

Jacques aikoi tehdä sen muutenkin, tajuamatta tarvetta, jota hän
tunsi saada hänet itsellensä kaukana muista ihmisistä.

-- Niin, sinne taikka johonkin muualle, vastasi hän.

He kävelivät aivan hiljalleen ruohostossa lehdettömien puiden
keskellä. Ulkona oli paljon vaimoja pikkulasten kanssa ja muutamia
muita, joilla oli kiire, ja jotka sen vuoksi kulkivat oikotietä
puiston läpi. He kapusivat purojen yli ja menivät kukkuloiden
keskelle; sitten palasivat he hiljakseen kävellen, kunnes saapuivat
muutamien kuusistojen luo, joiden tumma vehreys välkkyi auringon
valossa. Ja koska tässä yksinäisessä kolkassa oli penkki, piilossa
toisten katseilta, istuutuivat he sille, edes keskustelemattakaan
siitä ja juuri kuin yhteisestä suostumuksesta sinne tulleina.

-- Tulipa sentään kaunis ilma tänään, sanoi Séverine hetkisen
äänettömyyden jälkeen.

-- Tuli, vastasi Jacques, aurinko on jälleen tullut näkyviin.

Mutta heidän ajatuksensa eivät olleet siellä. Jacques, joka arasteli
naisia, oli tullut ajatelleeksi tapahtumia, jotka olivat lähentäneet
häntä Séverineen. Tämä istui tuossa, hipaisi häntä, uhkasi valloittaa
hänen olemuksensa, ja hän tunsi yhtämittaista hämmästystä. Viimeisen,
Rouenissa toimitetun kuulustelun jälkeen ei hän enää epäillyt hänen
olevan osallinen Croix de-Maufrasin luona tehtyyn murhaan. Voimatta
selvästi ratkaista kysymyksiä, oli hän kysynyt itseltään: Miten oli
se tapahtunut? Minkälaisista seikoista oli se johtunut? Mikä intohimo
taikka harrastus oli pakoittanut heitä siihen? Hän oli kuitenkin
lopulta sommitellut siitä itsellensä seuraavan päätelmän:

Mies oli itsekäs ja hurjapäinen ja oli tahtonut saada lahjoituksen
haltuunsa. Kentiesi hän pelkäsi, että testamentti muutettaisiin
heidän vahingoksensa. Ehkäpä oli hän tehnyt sen kiinnittääkseen
vaimonsa itseensä verisellä siteellä.

Ja hän pysyi kiinni tässä jutussa, jonka synkällä kohdalla oli suuri
vetovoima häneen ja kiinnitti kovin hänen mieltään, vaikk'ei hän
koettanut saada siihen selvyyttä. Häntä kiusasi myöskin se ajatus,
että hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikki oikeuden edessä. Juuri
tämä ajatus liikkui hänen mielessään, kun hän huomasi istuvansa
penkillä niin lähellä Séverineä, että lonkassansa tunsi hänestä
säteilevää lämpöä.

-- On todellakin ihmeellistä, että maaliskuussa voimme näin istua
ulkosalla, kuin olisi kesä, virkkoi hän vihdoin.

-- Niinpä kyllä, vastasi Séverine, kohta auringon noustua
korkeammalle on oikein ihanaa.

Séverine puolestansa ajatteli, että Jacques varmaankin oli oikein
tyhmä, ellei epäillyt heitä rikoksellisiksi. He olivat liian
innokkaasti pyrkineet hänen suosioonsa, tälläkin hetkellä juoksi
hän liian silmiinpistävällä tavalla hänen perässään. Sillä aikaa
kun vaitiolon tuon tuostakin keskeytti jokunen merkityksetön sana,
seurasi Séverine hänen ajatustensa kulkua. He katsoivat toisiansa
silmiin ja Séverine luki hänen katseestaan, että hän kysyi
itseltänsä, oliko se Séverine, jonka hän näki mustana kasana koko
painollansa painavan uhrin jalkoja alaspäin. Mitä tekisi ja sanoisi
hän kiinnittääkseen hänet itseensä irroittamattomalla siteellä?

-- Tänä aamuna oli Havressa sangen kylmä, lisäsi hän.

-- Puhumattakaan kaikesta siitä sateesta, minkä saimme, vastasi
Jacques.

Tässä silmänräpäyksessä sai Séverine äkisti erään päähänpälkähtämän.
Hän ei tuumaillut, ei taistellut, se tunkeutui häneen kuin
vaistomainen vaikutus hänen järkensä ja sydämensä synkistä
syvyyksistä, sillä jos hän olisi ajatellut asiaa, ei hän olisi mitään
sanonut. Mutta hän tunsi, että se oli hyvä, ja että hän puhumalla
voittaisi hänet.

Hän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät
viidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä;
ainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston
yksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä
aivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman
mitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän
puoliääneen:

-- Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?

Jacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.

-- Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

Silloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä
voimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän
kuumeensa suli yhteen.

-- Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.

Hän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan
antaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden
silmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei,
toivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.

-- Minä en ole rikoksellinen... Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni
uskomalla että minä olen rikoksellinen.

Hän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan
syvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä
itsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos
tämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän
voinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu
heidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään,
Jacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt
heidät.

-- Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?

-- Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.

Minkä vuoksi pakoittaisi hän Séverinen raa'asti kertomaan tämän
roskaisen asian? Myöhemmin kertoisi hän hänelle kaikki tyyni, jos hän
tuntisi tarvetta sen ilmaisemiseen. Tämä tapa hankkia rauhaa siten,
että mitään sanomatta tunnusti hänelle syntinsä, liikutti häntä
suuresti, se oli todistus rajattomasta hellyydestä. Séverine oli
niin luottavainen, niin heikko suloisine sinisilmineen! Hän näytti
Jacquesista niin naiselliselta, miehelle niin antauneelta, valmiilta
taipumaan hänen tahtonsa mukaan, voidakseen olla onnellinen. Ja mikä
eritotenkin ihastutti Jacquesia heidän käsiensä puristaessa toisiaan
ja heidän katseidensa pysyessä luopumatta toisistansa, oli se seikka,
ett'ei hän enään ollenkaan tuntenut sitä pahoinvointia, sitä salaista
väristystä, joka muulloin vaivasi häntä naisen läheisyydessä, kun
hän ajatteli omistaa hänet. Muihin naisiin hän ei voinut koskea,
tuntematta halua purra heitä, johon häntä kannusti inhoittava
murhanhimo. Voisiko hän siis rakastaa Séverineä ottamatta häntä
hengiltä?

-- Te tiedätte kyllä, että minä olen teidän ystävänne, ja ett'ei
teillä minusta ole mitään pelkoa, kuiskasi hän Séverinen korvaan.
Minä en tahdo tuntea teidän asioitanne, ne saavat olla kuten
te suvaitsette. Ymmärrättekö minua? Minä olen kokonaan teidän
käytettävänänne.

Jacques oli tullut niin lähelle häntä, että tunsi hänen lämpimän
hengityksensä viiksissänsä. Vielä samana aamuna olisi hän vapissut
kohtauksen pelosta. Mitä siis tapahtui, koska hän tuskin tunsi
jälkeäkään väristyksestä, vaan ainoastaan toipumaan päin olevan
sairaan miellyttävää väsymystä? Tuo nyt varmuudeksi muuttunut ajatus
että Séverine oli tappanut, asetti hänet nyt hänen silmissänsä aivan
toiseen, paljon suurempaan valoon. Ehkäpä ei hän ollut ainoastaan
auttanut, vaan itse käyttänyt veistä. Hän tuli vakuutetuksi, että
asian laita oli niin, vaikk'ei hänellä ollut mitään todistuksia sen
otaksumiseen. Ja tämän jälkeen tuntui Séverine hänestä rauhoitetulta,
kaiken arvostelun yläpuolelle korotetulta siinä tiedottomassa,
pelonsekaisessa himossa, jota hän nyt hänessä herätti.

Molemmat juttelivat nyt keskenänsä kuin haaveksiva pari, joka on
joutunut yhteen, ja jossa rakkaus alkaa versoa.

-- Antakaa minulle kätenne että voin sitä lämmittää?

-- Ei, ei, ei, täällä. Meidät voidaan nähdä.

-- Kuka sitten, koska olemme kahden? Eihän siinä sitä paitsi mitään
pahaa olisi.

-- Minä toivon sitä.

Séverine nauroi vilpittömästi iloissaan siitä, että oli pelastettu.
Hän ei ollut rakastunut Jacquesiin, siitä oli hän varma, ja
vaikka hän oli lupautunut hänelle, ajatteli hän jo jotakin keinoa
päästäkseen siitä vapaaksi. Mies näytti siivolta, eikä varmaankaan
olisi liian vaatelias, joten asia voitaisiin sangen hyvin järjestää.

-- Se oli päätetty, me olemme hyvät toverukset, ilman että kenenkään
muun, ei edes mieheni, tarvitse siitä olla pahoillaan. Päästäkää
nyt käteni irti, älkääkä katsoko minun tuolla tavalla, te kulutatte
silmänne pilalle.

Mutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti
hyvin hiljaa:

-- Minä rakastan teitä.

Séverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä
penkille istumaan.

-- Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!

Tuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli
nukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse.
Aurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja
auringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua
kuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon
ainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.

-- Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla
kun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.

Hänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä
tuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut
pelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.

-- Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa!
muistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle
käsivartensa.

-- Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan... Nyt,
ystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt
toimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.

Séverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä
lähtemään.

-- Me näemme toisemme junalla.

-- Niin, junalla.

Séverine oli jo poissa ja katosi nopeasti puiston puiden joukkoon,
Jacquesin lähtiessä hitaasti kulkemaan Rue Cardinetia kohden.

Camy-Lamotte oli vast'ikään ollut pitkässä neuvottelussa
Länsirata-yhtiön liikennepäällikön kanssa. Tämä, joka oli
kutsuttu sinne muka toisen asian takia, oli lopulta maininnut
yhtiön johtokunnan olevan kovasti pahoillaan Grandmorin jutusta.
Ensinäkin sanomalehtien valitusten johdosta, jotka koskivat ensi
luokan matkustajien niukkaa turvallisuutta. Sitten oli vielä koko
henkilökunta sekotettu asiaan ja useita virkamiehiä oli epäilty,
puhumattakaan Roubaudista, joka oli eniten asiaan sotkeutunut ja
saattoi tulla vangituksi milloin tahansa. Lopuksi näyttivät vielä
nekin häväistysjutut, mitkä olivat liikkeellä presidentistä, joka oli
ollut yhtiön johtokunnan jäsen, lankeavan koko johtokunnan niskoille.

Ja sitten oli käynyt niin, että tuo kaksimielinen iljettävä ja
likainen juttu rikoksesta, jota luultiin pienen, vähäpätöisen
ala-asemapäällikön tekemäksi, vaikutti varsin moninaisella tavalla.
Sen takia tuli epäjärjestystä ja hämminkiä suuren rautatieyrityksen
koko suunnattomaan koneistoon, vieläpä korkeampi hallintokin joutui
epäkuntoon. Sen vaikutukset ulottuivat vielä korkeammallekin, aina
ministeristöön saakka, ja ne saattoivat nykyisen valtiollisen
ahdingon aikana käydä valtiollekin vaarallisiksi: vaikeana saattoi
mitättöminkin kuume jouduttaa suuren yhteiskunta ruumiin hajoamista.

Kun Camy-Lamotte sai liikennepäälliköltä kuulla, että johtokunta
samana päivänä oli päättänyt erottaa Roubaudin, vastusti hän
sangen vilkkaasti sellaista toimenpidettä Ei, ei! Ei mikään olisi
sen taitamattomampaa, se aiheuttaisi kaksin verroin enemmän melua
sanomalehdistössä, jos siinä ruvettaisiin esittämään alipäällikköä
poliittisena marttyyrinä. Kaikki natisisi silloin vielä enimmän
alhaalta ylöspäin, ja Jumala tiesi mitä ikäviä paljastuksia muillekin
silloin voisi tulla päivän valoon! Häväistysjuttua oli kestänyt
jo liian kauvan, ja kaikki tyyni oli vaiennettava niin pian kuin
mahdollista.

Liikennepäällikkö tunsi tulleensa vakuutetuksi ja sitoutui pitämään
Roubaudin toimessaan sekä olemaan edes siirtämättä häntä pois
Havresta Se kyllä nähtäisiin, ett'ei yhtiön palveluksessa ollut
kunnottomia ihmisiä. Asia päättyisi ja pyyhittäisi pois luettelosta.

Kun Séverine hengästyneenä ja sydän ankarasti sykkien jälleen seisoi
Camy-Lamotten edessä tuossa vakavassa huoneessa Rue du Rocherin
varrella, katseli tämä häntä ääneti silmänräpäyksen. Häntä huvitti
Séverinen tavattomat ponnistukset näyttää tyyneeltä, ja hän tunsi
todellakin suosivansa tuota hienoa, heikkoa rikoksentekijää, jolla
oli niin siniset, viattomat silmät.

-- No niin!

Hän keskeytti puheensa, nauttiakseen vielä muutamia sekunteja
Séverinen tuskasta. Mutta naisen katse oli niin syvä ja hän tunsi
koko hänen olemuksensa syöksyvän vastaansa niin vastustamattomalla
varmuuden tarpeella, että hän tunsi sääliä.

-- No niin! Olen tavannut liikennepäällikön ja saanut aikaan, ett'ei
teidän miestänne eroiteta virastaan. Asia on järjestetty.

Ylenpalttinen ilo melkein pani Séverinen pyörtymään. Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä, eikä hän voinut sanoa mitään, vaan hymyili
ainoastaan.

Ylisihteeri toisti painavasti, jotta hän käsittäisi sanojen koko
merkityksen.

-- Asia on järjestetty... Te voitte tyyneesti palata Havren.

Séverine käsitti sen vallan hyvin: hän tahtoi sanoa hänelle, ett'ei
heitä vangittaisi, että heitä armahdettaisiin. Se ei merkinnyt
ainoastaan sitä, että Roubaud saisi pitää paikkansa, vaan myöskin,
että tuo kauhea asia unhotettaisiin ja haudattaisiin. Vaistomaisen
hyväilevällä liikkeellä, kun kaunis kotieläin, joka kiittää ja
mielistelee, kumartui Séverine nyt hänen käsiensä yli, suuteli niitä,
vei ne poskilleen ja piti niitä siinä. Ja tällä kertaa ei ylisihteeri
vetänyt niitä pois, koska hän tunsi tulleensa sangen liikutetuksi
tässä kiitollisuudessa esiintyvästä sulosta ja hellyydestä.

-- Mutta muistakaa tarkoin, virkkoi hän taas ja koetti jälleen
näyttää vakavalta ja ankaralta, että käyttäydytte hyvin.

-- Oi, kyllä!

Mutta hän halusi edelleenkin pitää heidät vallassaan, sekä vaimon
että miehen, ja hän viittasi senvuoksi kirjeeseen.

-- Muistakaa, että asiapaperit ovat tallella ja että pienimmänkin
hairahduksen tapahtuessa kaikki voidaan uudelleen ottaa esille...
Kehoittakaa ennen kaikkea mieheänne olemaan sekaantumatta
politiikkaan. Siinä suhteessa me pysymme taipumattomina. Minä tiedän,
että hän on paljastanut itsensä, ja minulle on kerrottu ikävästä
riidasta, mikä hänellä on ollut aliprefektin kanssa. Teidän miestänne
pidetään republikaanina ja sitä ei voida suvaita. Hänen on oltava
järkevä, muuten me aivan yksinkertaisesti vapautamme itsemme hänestä..

Séverine ei ollut istunut. Hän halusi päästä ulos purkamaan ilonsa,
joka melkein saattoi tukehduttaa hänet.

-- Me tottelemme ja olemme sellaisia, kuin te tahdotte... Teidän
tarvitsee vaan käskeä milloin ja missä tahansa, niin minä olen teidän.

Camy-Lamotte hymyili taas sellaisen miehen väsynyttä, hieman
halveksivaa hymyä, joka aikoja sitten on tyhjentänyt nautintojen
maljan pohjaan asti.

-- Joutavia, minä en ole sitä väärinkäyttävä.

Hän avasi oven itse. Rappusilla Séverine kahdesti kääntyi taakseen ja
hänen säteilevät kasvonsa kiittivät ylisihteeriä jälleen.

Séverine syöksyi kuin mieletön Rue du Rocherille. Hän huomasi aivan
aiheettomasti kulkevansa katua ylöspäin, ja palasi sen vuoksi
alaspäin ja syöksyi vallan tarpeettomasti ajotien yli, olen vaarassa
tulla yli ajetuksi. Hän tunsi tarvetta liikkua, kirkua, tehdä
liikkeitä. Hän ymmärsi jo, minkä vuoksi heitä armahdettiin ja hän
tuli sanoneeksi:

-- He pelkäävät, hitto vieköön, ei ole ollenkaan pelkoa siitä,
että he kaivavat tämän uudelleen esiin. Teinpä oikein tyhmästi,
kiusatessani itseäni tuolla tavalla. Se on selvää... Ja mikä onni
sitten! Pelastettu, pelastettu, todellakin pelastettu... Kuitenkin
peljästytän mieheni niin että hän pysyy hiljaa... Pelastettu,
pelastettu, pelastettu, mikä onni!

Saavuttuaan Rue Saint-Lazarelle, näki hän erään kultasepän kellosta,
että kello oli kahtakymmentä minuuttia vailla kuusi.

-- Nytpä minä tosiaankin kustannan itselleni hyvän päivällisen. Sen
ehdin kyllä tehdä.

Hän valitsi komeimman ravintolan vastapäätä asemaa. Hän istui
yksinään kadunpuolisen akkunan luona olevan pienen, valkoisen pöydän
ääreen, koska kadulla vallitseva vilkas liike huvitti häntä suuresti,
ja tilasi hienon päivällisen, johon kuului ostereita, vasikankieli
muhennosta ja paistettua kanaa. Olihan vallan paikallaan, että hän
korjasi sen vahingon, minkä oli kärsinyt kehnosta aamiaisesta. Hän
nieli ruo'an, oli ihastunut leipään ja tilasi vielä erästä herkkua.
Kun kahvi oli juotu, tuli hänelle kiire, sillä hänellä oli vain
muutaman minuutin aika ehtiäkseen pikajunaan.

Erottuaan hänestä oli Jacques mennyt asuntoon ja pukeutumaan
työvaatteisiinsa ja läksi sitten heti varikkoon, jonne hän
tavallisesti saapui vasta puolta tuntia ennen, kun hänen veturinsa
oli valmis lähtemään. Hän oli lopulta jättänyt huolenpidon sen
tarkastamisesta Pecqueuxille, vaikka lämmittäjä oli juovuksissa kaksi
kertaa kolmesta. Mutta tämä siinä rakastuneessa mielentilassa kun
oli, tunsi hän tietämättään epäilyksiä ja tahtoi itse vakuttautua
siitä että koneen kaikki osat toimivat hyvin, varsinkin kun aamulla
Havresta tultaessa oli luullut huomaavansa suurempaa voimankuletusta
ja pienempää työn-tulosta.

Tuossa suuressa, suljetussa vajassa, joka oli mustana noesta ja sai
valaistuksensa korkeista, tomuisista akkunoista, oli muiden veturien
joukossa, joita ei aijottu käyttää, Jacquesin veturi, jonka oli
määrä ensiksi lähteä ulos, ja joka jo oli ajettu raiteelle. Eräs
veturitallin lämmittäjistä oli vastikään täyttänyt pesät ja punaisia
hiiliä putoili kuoppiin, joiden tarkoituksena oli koota kuumuutta.
Se oli suuri, erittäin komea pikajunakone kaksine koplattuine
akseleineen, isoine kevyine pyörineen, jotka olivat terästangoilla
yhdistetyt, ja leveine rintakehinensä se muodosti kauniin kuvan siitä
metalliin muokatusta logiikasta ja luotettavaisuudestaan, joka tekee
veturin kaikkia metaliesineitä etevämmäksi kaunottareksi, jossa
täsmällisyys on voimaan yhdistettynä. Kuten muutkin Länsiratayhtiön
omistamat veturit, oli tämä nimeänsä paitsi saanut nimen eräästä
asemasta nimittäin Lisonista, joka on muuan asema Cotentinin luona.
Mutta Jacques, joka helli veturiansa, oli muuttanut sen naisnimeksi
Lison, jonka hän lausui lempeästi hyväilevästi.

Niin, hän oli todellakin rakastunut veturiinsa, jota hän nyt oli
kuljettanut neljä vuotta. Hän oli kuljettanut toisia, jotka olivat
säyseitä tai vikuroivia, reippaita taikka laiskoja. Hän ei ollut
tietämätön siitä, että kullakin veturilla on erityinen luonteensa ja
että monesta niistä ei ollut paljoa mihinkään, kuten on tapana sanoa
lihaa ja verta olevista naisista, niin jos hän pitikin Lisonista,
tapahtui se siksi, että sillä oli ne harvinaiset ominaisuudet mitkä
tavataan kelpo naisella.

Lison näet oli kiltti ja tottelevainen, helppo panna käyntiin ja
sillä oli oivallisen höyrynmuodostumisensa vuoksi säännöllinen ja
tasainen kulku. Väitettiin tosin, että joskin se oli niin helppo
panna käyntiin, niin johtui se pyörien oivallisista ympäryksistä
ja erittäinkin luistien tarkasta toiminnasta, samoinkuin jos
voimakkaaseen höyrymuodostumiseen kuluikin niin vähän hiiliä, se
riippui putkissa olevan vasken laadusta ja höyrypannun onnistuneesta
rakenteesta. Mutta hän tiesi, että siinäkin oli jotakin muuta, sillä
toisissa vetureissa, jotka olivat samalla tapaa rakennetut ja yhtä
huolellisesti varustetut ei huomannut ainoatakaan Lisonin ansioista.
Se oli sielu, valmistuksen salaisuus, tuo jokin, jonka sattuma
vasaroidessa oli antanut metallille, ja jonka kokoonpanija antaa
osille: veturin personallisuus, henki.

Hän oli kiitollisen miehen tavoin kiintynyt Lisoniin, joka läksi
liikkeelle ja pysähtyi yhtä nopeasti kuin voimakas ja tottelevainen
tamma. Hän piti Lisonista, koska tämä hankki hänelle paitsi
vakinaista palkkaa, hyviä lisätuloja säästetystä hiiltenkulutuksesta.
Siinä oli näet niin oivallinen höyrymuodostuminen, että se säästi
paljon hiiliä.

Yhdestä asiasta vain hän sitä moitti: se tarvitsi aivan liian paljon
voitelemista, eteenkin lieriö nieli suunnattomat määrät rasvaa; se
oli alinomaista nälkää, Lison kerrassaan mässäili. Hän oli turhaan
koettanut sitä parantaa. Mutta se tuli heti hengästyksiinsä, sen
luonto vaati sitä. Vihdoin oli hänen täytynyt tyytyä suvaitsemaan sen
ahmattuutta, samaten kuin ollaan näkemättä jotakin vikaa henkilöissä,
joilla muuten on pelkkiä ansioita.

Silläaikaa kun pesässä kohisi ja höyrypaine Lisonissa vähitellen
nousi, käveli Jacques sen ympärillä, tarkasteli jokaista osaa ja
koetti saada selville, minkä vuoksi aamulla oli kulunut rasvaa
tavallista enemmän. Mutta hän ei huomannut mitään. Veturi kiilsi ja
siitä näkyi se miellyttävä siisteys ja puhtaus, joka on todistuksena
veturinkuljettajan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Hänen nähtiinkin
alati kuivaavan ja puhdistavan, etenkin perille saavuttaessa, kuten
on tapana kuivata hevosta, joka on vaahdossa pitkästä ratsastuksesta.
Hän hankasi veturia voimakkaasti käyttäen hyväkseen sen lämpimänä
oloa, paremmin saadakseen tahrat lähtemään ja siivotakseen rosoiset
paikat. Eikä hän koskaan rasittanut sitä liiaksi, piti sen
säännöllisessä käynnissä ja varoi myöhästymistä, mikä sitten tekee
epämukavan kiirehtimisen välttämättömäksi.

Hän ja veturi, olivat siis sopineet niin hyvin yhteen, ett'ei
hän neljän vuoden aikana kertaakaan ollut tehnyt siitä valitusta
varikossa toimitetussa luettelon teossa missä veturinkuljettajat
merkitsevät toivomuksensa korjaustöiden suhteen; taitamattomat,
laiskat tai juopot veturinkuljettajat ovat näet alituisessa riidassa
veturiensa kanssa. Mutta tänään oli hän todellakin levoton siitä,
että rasvaa kului niin paljon. Ja sitäpaitsi oli vielä jotakin muuta,
nimittäin epämääräinen ja syvä tunne, jonkalaista hän ei ennen
ollut tuntenut, levottomuus, epäluulo Lisonia kohtaan, kuin olisi
hän epäillyt sitä ja tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei se
matkalla käyttäytyisi huonosti.

Pecqueux ei vielä tällä aikaa ollut saapunut, ja Jacques torui häntä
siitä, kun hän vihdoinkin tuli, kieli vielä tahmeana hyvän ystävän
seurassa syödystä aamiaisesta. Tavallisesti he tulivat hyvin toimeen
toistensa kanssa pitkän toveruutensa vuoksi joka ulottui rautatien
toisesta päästä toiseen, he kun työskentelivät vieretysten ja heitä
kun ahdisti sama työ ja samat vaarat. Vaikka olikin lämmittäjäänsä
kymmenen vuotta nuorempi, kohteli veturinkuljettaja häntä sangen
isällisesti, moitti hänen paheitansa ja antoi hänen nukkua tunnin,
milloin hän oli liikaa humalassa. Ja tämä vastasi hyväntahtoisuuteen
koiran uskollisuudella ja oli muuten, milloin ei ollut juovuksissa,
kunnollinen työmies, hyvin perehtynyt ammattiinsa. Hänkin piti
Lisonista, eikä oikeastaan muuta tarvittukaan, jotta he olisivat
hyvin sopineet keskenänsä. He ja veturi muodostivat kolmihenkisen
perheen, eikä heidän välillään koskaan ollut mitään riitaa.

Sen vuoksi Pecqueux kovasti ällistyikin noin huonosta vastaanotosta
ja katseli vieläkin suuremmalla hämmästyksellä Jacquesia, kuullessaan
tämän murahtelevan ja lausuvan epäilevänsä Lisonia.

-- Mitä sitten? Sehän kiitää kuin keijukainen ikään!

-- Ei, ei, minä en ole rauhallinen.

Ja vaikka kaikki osat olivat hyvässä kunnossa, pudisti hän
edelleenkin päätänsä. Hän hölkytteli kädensijoja ja tarkasti, että
kaikki henkiläpät toimivat oikein. Hän nousi veturisillalle ja täytti
itse lieriöitten rasvakupit, sillä välin kun lämmittäjä pyyhki kuvun,
missä vielä oli pieniä ruosteenjälkiä. Tanko hiekkalaatikkoon meni
hyvin; kaiken olisi pitänyt rauhoittaa häntä. Mutta syynä hänen
levottomuuteensa oli se, ett'ei Lison enään yksinänsä vallinnut hänen
sydäntänsä. Toinen hellyys versoi siellä, rakkaus tuohon hentoon,
avuttomaan olentoon, jonka hän nyt aina näki edessään, siinä kun
hän istui hänen vieressään penkillä puistossa, mielistelevänä ja
heikkona, rakkauden ja suojeluksen tarpeessa. Ei koskaan ennen
ollut hän, kun hän vastoin tahtoansa oli myöhästynyt ja sen vuoksi
ollut pakoitettu nostamaan veturin nopeuden kahdeksaankymmeneen
kilometriin, ajatellut siitä koituvan vaaraa matkustajille. Mutta
nyt saattoi hänet levottomaksi pelkkä ajatus, että hän toi takaisin
Havreen sen jota hän aamulla oli melkein inhonnut, ja jonka mukaan
tulemisesta hän oli ollut pahoillaan. Hän aavisti onnettomuutta ja
kuvitteli mielessään näkevänsä Séverinen hänen menettelynsä takia
vahingoittuneena, kuolevana hänen sylissään. Jo nyt oli rakkaus
taakkana hänelle. Epäluulonalaisen Lisonin oli käyttäydyttävä
moitteettomasti, jos se tahtoisi säilyttää sen maineen, että se kulki
hyvin.

Kello löi kuusi, Jacques ja Pecqueux nousivat sille pienelle
sillalle, joka yhdisti hiilipurnun veturiin ja sitten kun lämmittäjä
esimiehensä viittauksesta oli avannut menoventtiilin, tuli tuo musta
vaja täyteen valkoisen höyryn pyörteitä. Kun sitten veturinkuljettaja
väänsi järjestimen kädensijasta, lähti Lison tottelevasti liikkeelle,
liukui ulos vajasta ja vihelsi, saadakseen tien vapaaksi. Se saattoi
melkein heti mennä Batignollen tunneliin, mutta Pont de l'Europella
täytyi sen odottaa, ja vasta ohjesäännössä määrätyllä ajalla antoi
vaihdemies sen tulla pikajunan kuusi ja kolmekymmentä luo, johon
kaksi asemamiestä kytki sen kiinni.

Ei ollut enään enempää kuin viisi minuuttia junan lähtöön, ja
Jacques kumartui eteenpäin ja hämmästyi, kun ei nähnyt Séverineä
väkijoukossa. Hän oli varma siitä, ett'ei tämä nousisi junaan
ennenkuin ensin olisi käynyt hänen luonaan. Vihdoin tuli hän
näkyviin, hän oli myöhästynyt ja hänen täytyi tulla puolijuoksua. Hän
kulki todellakin koko junan ohi ja pysähtyi vasta veturin luo ilosta
säteillen ja tulipunaisena kasvoiltansa.

Hän nousi pienten jalkojensa terille ja kurkotti ylöspäin hymyileviä
kasvojansa.

-- Älkää olko levoton, nyt olen minä täällä.

Jacques alkoi nauraa onnellisena siitä, että hän oli tullut.

-- Se on hyvä!

Mutta Séverine kurottautui vielä enemmän ja kuiskasi hiljemmin:

-- Minä olen niin tyytyväinen, niin tyytyväinen ystäväni... Minulla
on ollut sellainen onni... Kaikki, mitä toivoin...

Jacques ymmärsi sen täydellisesti ja oli siitä sangen iloinen. Kun
Séverinen sitten piti juosta takaisin, kääntyi hän ympäri ja lisäsi
leikillään:

-- Ettehän vaan musertane jalkojamme?

-- Eikös hitossa, älkää peljätkö, huusi Jacques iloisesti
vastaukseksi.

Ovia parhaillaan suljettiin ja Séverinen täytyi kiiruhtaa junaan.
Ylikonduktöörin merkinannon johdosta Jacques soitti ja avasi sitten
järjestimen. Juna lähti liikkeelle. Oli samanlaista kun tuon
onnettoman junan lähtiessä helmikuussa, sama lähtöaika ja sama vilkas
elämä asemalla, sama hälinä ja sama savu. Se vaan oli erotuksena,
että nyt oli vielä valoisa, selkeä ja tavattoman leuto ilma. Séverine
pisti päänsä ulos vaunun akkunasta.

Lisonilla seisoi Jacques oikealla kädellä, lämpimästi puettuna
housuihin ja villatakkiin, jossa oli suojeluslaput silmälaseille,
mitkä kiinnitettiin pään taakse lakin alle. Hän ei enään kääntänyt
katsettaan radalta ja nojautui joka silmänräpäys suojelusakkunan
ulkopuolelle, voidakseen nähdä paremmin. Vaikka hän kovasti tärisi
junan tärinän vuoksi ei hän sitä edes huomannut. Hän piti oikealla
kädellään kiinni kääntöpyörästä, jonka avulla nopeus määrättiin,
kuten perämies ruorista. Hän käänteli sitä huomaamattomasti ja
keskeymättömästi, milloin vähentäen, milloin lisäten nopeutta. Ja
vasemmalla kädellänsä hän yhtämittaa veti höyrypillinventtiilistä,
sillä lähtö Pariisista on vaikea ja väjyviä vaaroja täynnä. Hän
vihelsi ylikäytävien, asemien, tunnelien ja isompien mutkien
kohdalla. Milloin punainen merkki tuli näkyviin kaukana yhä
lisääntyvässä hämärässä, pyysi hän pitkällä merkkivihellyksellä
vapaata rataa ja ajoi sitten ohitse kuin salama.

Töin tuskin ehti hän sillointällöin vilkasta manometriin, ja
hän väänsi tuota pientä pyörää, milloin paine nousi kymmeneen
kilogrammaan. Hänen katseensa palasi aina edessäpäin olevaan rataan.
Hän kiintyi niin täydellisesti pienimpäinkin yksityiskohtien
silmälläpitoon ja oli niin tarkkaavainen ett'ei nähnyt mitään muuta,
eikä edes tuntenut, miten tuuli myrskyten puhalsi häntä vastaan.
Manometri laski, hän avasi pesän luukun ja kohotti kalteria, ja
Pecqueux joka oli tottunut tähän liikkeeseen, ymmärsi heti, pienensi
hiiliä ja levitti ne pienellä lapiolla hyvin tasaiseksi kerrokseksi
yli koko arinan leveyden. Kova kuumuus poltti heidän sääriänsä, mutta
sitten kun luukku oli suljettu, kulki jääkylmä tuulahdus uudelleen
heidän läpitsensä.

Tuli pimeä ja Jacques lisäsi varovaisuuttaan. Hän oli harvoin
tuntenut Lisonin niin tottelevaiseksi. Hänellä oli se täydellisesti
vallassaan, hän ohjasi sitä hallitsijan tahdolla, eikä milloinkaan
antanut perään ankaruudessansa vaan kohteli sitä kuin lannistettua
eläintä, jota aina täytyy epäillä. Takanansa junassa, joka kohisten
kiiti eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella, näki hän miellyttävät
kasvot, jotka luottavaisesti ja uskollisesti hymyillen häntä
katselivat. Hän värisi hieman ja tarttui vielä lujemmin nopeutta
määräävään pyörään, ja hänen tarkka katseensa tunkeutui lisääntyvään
pimeyteen, etsien punaisia lyhtyjä.

Kuljettuaan Asnièresiin ja Colombesiin johtavien sivuratojen ohi,
hengähti hän hieman. Aina Mantesiin asti kävi kaikki hyvin, rata
oli aivan tasainen ja juna vyöryi kevyesti eteenpäin. Mantesin
tuolla puolen hänen täytyi kiirehtiä Lisonia päästäkseen lähes
puolen lieuen pituisen, varsin jyrkän mäen päälle. Vauhtia
vähentämättä ajoi hän sen vuoksi Rolleboise-tunnelin luona olevaa
puolen kolmatta kilometrin pituista rinnettä alas, minkä matkan hän
ehti vajaassa kolmessa minuutissa. Sitten oli jäljellä ainoastaan
Gaillonin lähellä olevan Roulen tunneli ennen Sottevillen asemaa,
jota asemaa peljättiin, koska monet sekavat raiteet, alituiset
vaihteet ja alinomainen tungos tekivät sen sangen vaaralliseksi.
Hän keskitti kaiken voiman valppaisiin silmiinsä ja työskenteleviin
käsiinsä, ja sähisten ja höyryten kulki Lison täydellä koneella
Sottevillen ohi sekä pysähtyi vasta Rouenissa. Sieltä lähti se hiukan
rauhoituttuansa, ja kulki nyt jotenkin hiljaa ylöspäin mäkeä, joka
ulottui aina Malaunayhyn.

Kuu paistoi nyt kirkkaana ja valkoisena, niin että Jacques saattoi
eroittaa pienimmätkin pensaat, vieläpä tiellä olevat kivetkin, kun
he kiitivät ohitse. Malaynayn-tunnelista päästyänsä katsahtaessaan
oikealle, levottomana varjosta, minkä muuan suuri puu loi radan yli,
tunsi hän jälleen sen paikan pensaikkoa kasvavalla kedolla, josta
hän oli katsellut murhaa. Tuo autio, viljelemätön maisema kiiti
ohitse lukuisine kukkuloineen, synkkine metsineen notkoineen ja
lohduttomine yksitoikkoisuuksineen. Sitten sai hän Croix-de-Maufrasin
luona liikkumattomassa kuutamossa vilahdukselta nähdä talon, joka
oli siinä poikkipuolin hyljättynä ja autiona alituisesti suljettuina
luukkuineen, mitkä tekivät niin ikävän vaikutuksen. Syytä tietämättä
tunsi Jacques mielensä raskaammaksi kuin muuten, juuri kun olisi
häntä täällä onnettomuus odottanut.

Mutta kohta sen jälkeen hänen silmänsä äkkäsivät toisen kuvan.
Misardin tuvan lähellä seisoi Flora, nojaten ylikäytävän veräjään.
Joka matkalla näki hän tytön nyt aina samassa paikassa odottavan
ja väjyvän häntä. Hän ei liikahtanut paikaltaan, käänsi ainoastaan
päätään voidakseen seurata Jacquesia vielä kauvemmaksi, tämän
kiitäessä pois salaman nopeudella. Tuo suuri tumma varjo kuvastui
vaaleassa kuutamossa ja ainoastaan hänen kultaiset kutrinsa
kimmelsivät tähtien kalpeassa valossa.

Sitten kun Jacques oli ajanut Lisonin Mottevillen mäen päälle,
antoi hän sen liukua läähättää Bolbec-tasangolle. Sen jälkeen hän
ajoi Saint-Romainista Harfleuriin, joka oli suurin vieru koko
linjalla, eli kolme lieuea, minkä matkan veturit kulkevat laukaten
kuin hurjat hevoset, jotka tuntevat tallin olevan lähellä. Kun he
saapuivat Havreen, oli Jacques aivan menehtynyt väsymyksestä, ja
täällä asemalaiturilla, jonka täytti hälinä ja saapuneen junan
savu, kiiruhti Séverine hänen luokseen, ennen kun meni kotiinsa, ja
hyvästeli häntä iloisen ja hellän näköisenä:

-- Kiitoksia ja hyvästi huomiseen saakka.




VI.


Kuukausi kului, ja syvä rauha vallitsi jälleen siinä huoneustossa,
mikä Roubaud-puolisoilla oli asematalon toisessa kerroksessa,
odotussalin päällä. Sekä heille että heidän käytävänaapureillensa
tässä pienoisessa virkamiesmaailmassa, jonka olemisen kellonlyönnit
määräsivät, niin että ohjesäännön määrämä aika aina samanlaisesti
tuli takaisin, oli elämä taasen palautunut yksitoikkoiseen kulkuunsa.
Oli kun ei mitään odottamatonta tai kamalaa olisi tapahtunut.

Tuo meluisa ja inha Grandmorinin murhajuttu vaipui aivan hiljalleen
unhoon ja oli määrätty pyyhittäväksi pois vireilläolevien
asioiden joukosta, koska viranomaiset nähtävästi eivät kyenneet
ilmisaamaan rikoksellista. Vielä neljätoista päivää pidettyään
Cabuchea vankilassa, selitti tutkintotuomari Denizet, että häntä
vastaannostettu juttu raukesi, koska riittäviä todisteita hänen
rikoksellisuudestaan ei ollut. Romantillinen poliisitarina oli
syntymäisillään. Se kertoi tuntemattomasta, saavuttamattomasta
murhaajasta, kaikkialla läsnäolevasta seikkailijasta, jonka
syyksi pantiin kaikki murhat ja joka savuksi hupeni, heti kun
poliisi näyttäytyi. Vain muutaman yksityisen kerran laski
vastustussanomalehdistö, joka oli lähestyvien yleisten vaalien takia
hermostunut, leikkiä tuosta satumaisesta murhaajasta. Hallituksen
harjoittama sorto ja prefektien väärinkäytökset antavat sille joka
päivä muita syitä närkästystä ilmaiseviin kirjoituksiin, ja kohta kun
sanomalehdet eivät enään asiaa pohtineet, taukosi myöskin yleisön
uteliaisuus ja intohimoinen asianharrastus. Siitä ei enään edes
puhuttu.

Seikka, joka antoi Roubaub-puolisoille kokonaan takaisin heidän
rauhansa, oli se onnistunut tapa, millä oli poistettu kaikki
ne vaikeudet, jotka uhkasivat syntyä presidentti Grandmorinen
testamentin johdosta. Rouva Bonnehonin neuvosta olivat näet
Lachesnaye-puolisot lopultakin luopuneet testamenttia moittimasta;
he pelkäsivät häväistysjuttua ja olivat muuten sangen epävarmat
oikeusjutun päättymisestä. Roubaud-puolisot siis ottivat haltuunsa
sen, minkä he olivat saaneet testamentissa vastaanottaa, ja olivat
nyt viikon ajan omistaneet talon ja puutarhan Croix-de-Maufrasin
luona, jotka olivat yhteensä arvostellut noin neljänkymmenen tuhannen
frangin arvoiseksi.

He päättivät heti myydä tämän talon, joka oli ollut irstailujen ja
veren tyyssijana, joka kiusasi heitä kuin painajainen, ja jossa he
entisaikojen peikkojen pelosta eivät olisi uskaltaneet nukkua, ja
myydä sen summamutikassa huonekaluineen kaikkineen ja siinä kunnossa
kuin se oli, korjaamatta tai edes puhdistamatta sitä. Mutta kun he
julkiseen huutokauppaan olisivat menettäneet liian paljon, koska ei
ollut montakaan kärkkyjää, jotka olisivat olleet halukkaat asettumaan
noin autioon seutuun, päättivät he koettaa myydä sen suorastaan.
Talon etupuolelle he vain panivat suuren kyltin, joka helposti
voitiin lukea alati ohikulkevista junista. Tämä kyltti, tuo lohduton
myymisen into lisäsi sitä kolkkoa vaikutusta, minkä suljetut luukut
ja vadelmapensaiden ympäröimä puutarha itsestäänkin tekivät.

Kun Roubaud oli jyrkästi kieltäytynyt edes käymäseltä käymästä
paikalla ryhtyäkseen mahdollisesti tarvittaviin toimenpiteisiin, oli
Séverine matkustanut sinne eräänä iltapäivänä ja sitten jättänyt
avaimet Misardeille, jotka saivat tehtäväkseen näytellä paikkaa jos
jotakin ostajia ilmaantuisi. Ei tarvitsisi enempää kuin pari tuntia
kotiutuakseen siellä, sillä yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa.

Kun nyt ei enään mikään saattanut Roubaud-puolisoita levottomiksi,
antoivat he kunkin päivän kulua, tylsästi odottaen huomista. He
pääsisivät lopultakin eroon talosta, sijoittaisivat rahat ja
kaikki kävisi mainiosti. He unhoittivat muuten koko talon ja
elivät ikäänkuin eivät koskaan muuttaisi pois nykyisistä kolmesta
huoneestaan: ruokasalista, joka oli suoranaisessa yhteydessä
käytävän kanssa, oikealla puolella olevasta sangen suuresta
sänkykamarista sekä pienestä ahtaasta keittiöstä vasemmalla. Eipä
edes sinkkikattokaan akkunan edessä, joka vankilamuurin tavoin
kaihti näköalaa, enään heitä harmittanut, vaan tuntui antavan heille
lepoa ja lisäsi sitä äärettömän tyyneyden, virvoittavan rauhan
tunnelmaa, jossa he elivät. Naapurit eivät ainakaan voineet nähdä
heidän asuntoonsa; vakoilevat silmät eivät heitä aina tähystelleet,
ja kun kevät tuli, eivät he enään valittaneet tukahuttavaa kuumuutta
ja häikäilevää heijastusta sinkkikatosta, jota ensimmäiset
auringonsäteet lämmittivät.

Sen kamalan mielenliikutuksen jälkeen, joka lähes kahden kuukauden
ajan oli pitänyt heitä alituisessa vavistuksessa, nauttivat he
onnellisina tästä vastavaikutuksena lisääntyvästä tylsyydestä. He
eivät tahtoneet liikahtaa, olivat onnellisia pelkästä olemisesta, kun
heidän ei enään tarvinnut vapista eikä kiusaantua.

Ei milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja
tarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa,
saapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään
aamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5:teen illalla,
s.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona
hänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen
aamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi
voinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta
hän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa
orjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui
erikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin
olisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja
säännöllisen elämän saavuttamiseen.

Séverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen
viikko voitiin pitää "elävän leskenä", ja joka näki miehensä joka
toinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti
tarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli
hän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa
osaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän
ja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli
saavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä
sinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen
kuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.

Molemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa
kahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa
huoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat
varmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.

Etenkin Séverine eli nykyään taas hyvin rauhallisesti. Hän sai taas
pian takaisin vanhan laiskuutensa ja mukavuusharrastuksensa ja jätti
jälleen kaikki taloustoimet Simon-eukolle; ikäänkuin hän itse olisi
ollut hieno nainen, jonka sopi tehdä ainoastaan hienompia käsitöitä.
Hän alotti erään työn, joka ei näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi,
erään koruommellun couvre pied'in, joka uhkasi kestää koko hänen
elinaikansa. Hän nousi ylös hyvin myöhään onnellisena siitä, että
sai maata ja venytelleitä yksinään vuoteella, lähtevien ja saapuvien
junien uneen tuudittamana, jotka hänelle ilmoittivat ajan kulun
täsmälleen kuten kello.

Avioliittonsa ensi aikoina oli häntä häirinnyt kova melu asemalta,
höyryvihellykset, kääntölevyn jymähdykset, tuo ukkosen kaltainen
pauhina, nuo ankarat jyrähdykset, jotka maanjäristyksen tavoin
ravistelivat häntä ja kaikkea, mitä huoneessa oli. Mutta vähitellen
oli hän siihen tottunut, ja tuo kaikuen tärisevä asema sisältyi hänen
elämäänsä. Ja nyt miellytti se häntä, juuri tämä melu muodostivat
hänen rauhansa.

Ennen aamiaista siirtyi hän toisesta huoneesta toiseen ja jutteli
eukon kanssa, joka siivosi ja piti huolta taloudesta, mutta itse hän
ei tehnyt mitään. Pitkät iltapäivät vietti hän ruokasalin akkunassa
ja työt, jotka hän oli tekevinään, putosi useimmiten polvelle ja
hän tunsi olevansa onnellinen siitä, ett'ei hänellä ollut mitään
tekemistä. Niinä viikkoina jolloin hänen miehensä päivän koittaessa
tuli ylös mennäkseen levolle, kuuli hän hänen kuorsaavan iltapuoleen
saakka. Se oli muuten hupaista aikaa, ja hän eli kuten ennen
naimisiin menoaankin. Hänellä oli silloin hallussaan koko tuo leveä
sänky ja hän huvitteli sen jälkeen kuten halusi ja hänellä oli koko
päivä käytettävänään.

Hän ei juuri koskaan mennyt ulos, koko Havresta näki hän sinkkikaton
yli, joka kaihti näköalaa muutaman metrin päässä hänen silmistään,
ainoastaan nuo läheisistä tehtaista nousevat suuret, mustat
savupilvet. Tämän ikuisen muurin takana sijaitsi kaupunki ja hänellä
oli aina jokin aistimus siitä, että se oli siellä. Hänen mielipahansa
sen johdosta, ett'ei hän koskaan nähnyt sitä, oli vähitellen
kadonnut. Viisi, kuusi ruukkua, joissa kasvoi leukoijia, ja jotka
hän oli asettanut peronkikaton räystäälle, muodostivat koko hänen
puutarhansa ja sulostuttivat hänen yksinäisyyttänsä.

Kun Roubaud oli vapaana, oli hänellä tapana kavuta ulos akkunasta,
kävellä räystästä pitkin, kiivetä sitten sinkkikattoa ylöspäin ja
istuutua päädyllä Cours Napoléonin yläpuolella. Siellä poltteli hän
piippuansa ulkona vapaassa ilmassa ja hänen jalkojensa alapuolella
oli kaupunki ja laivaveistämö korkeine mastometsineen ja ääretön
vaalean viheriä meri.

Sama unteluus näytti vallanneen ne toisetkin virkamiesperheet,
jotka olivat Roubaudin naapureina. Käytävä, jossa tavallisesti
oli ollut niin loppumatonta löpinää, oli nyt myös käynyt
hiljaiseksi. Philomènen käydessä rouva Lebleun luona saattoi tuskin
kuulla pienintäkään ääntä heidän keskustelustaan. Ällistyneinä
molemmat siitä, mitenkä asia oli kehittynyt, puhuivat he nykyään
asemapäällikön apulaisesta vain halveksivan säälivästi. Oli ihan
varmaa ja totta, että hänen vaimonsa, jotta mies saisi pitää
paikkansa, oli Pariisissa käydessään puuhaillut hyvin somissa
asioissa. Roubaud oli nyt piloillemennyt mies, eikä voinut vapautua
eräistä epäluuloista.

Mutta kun rahastonhoitajan vaimo sitä paitsi oli vakuutettu
siitä, ett'ei hänen naapurillaan tämän jälkeen olisi tarpeeksi
vaikutusvaltaa ottaakseen häneltä hänen asuntoansa, osoitti hän
heille peittelemättä etevämmän halveksimista, meni heidän ohitseen
hyvin kopeasti ja tervehtimättä. Loukkasipa hän Philomèneakin,
joka yhä harvemmin kävi hänen luonaan, koska alkoi pitää häntä
ylpeänä ja ikävänä. Omatakseen jotakin tointa rouva Lebleu kuitenkin
edelleen vakoili neiti Guichonin ja asemapäällikkö Dabadien välisiä
lemmenasioita, mutta ei onnistunut koskaan saamaan mitään selkoa.
Käytävästä ei nyt enään kuulunut muuta kuin hänen huopatohvelinsa
melkein äännetön laahustus. Sillä tavoin kului kuukausi tuollaisessa
syvässä, mahtavassa rauhassa, mikä on tavallinen suurten
hirmutapausten jälkeen.

Mutta Roubaudeilla oli kuitenkin jotakin, joka kiusasi heitä ja
saattoi heidät levottomaksi. Ja se oli muuan paikka ruokasalissa,
jota heidän silmänsä eivät voineet kohdata, ilman että he jälleen
tunsivat mielensä levottomaksi ja pahaksi. Se oli akkunan vasemmalla
puolella, mistä he olivat irroittaneet ja sitten jälleen paikoilleen
panneet tammipienan ja sen taakse piiloittaneet kellon ja ne
kymmenen tuhatta frangia, mitkä he noin kolme sataa frangia kultaa
sisältävän rahakukkaron kera olivat ottaneet Grandmorin-vainajalta.
Roubaud oli ottanut kellon ja rahat vain jotta luultaisiin ne
varastetun. Hän ei ollut mikään varas, hän voisi, sanoi hän, kuolla
nälkään, ennen kuin käyttäisin edes centimeäkään niistä tahi myisi
kellon. Sen ukon rahat, joka oli häväissyt hänen vaimonsa, ja jota
hän oli rangaissut, nämä likaiset, verentahraamat rahat, ei, ei,
ne eivät olleet tarpeeksi puhtaat, jotta kunniallinen mies voisi
niihin koskea. Kuitenkin ei hän silloin ollenkaan ajatellut taloa
Croix-de-Maufrasin luona, jonka hän otti vastaan. Ainoastaan se, että
hän tätä inhoittavaa murhaa tehdessään oli tutkinut uhrin taskut ja
ottanut nämä rahat, suututti häntä, liikutti hänen omaatuntoansa ja
peloitti häntä.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut halua polttaa ne, sekä
jonakin iltana heittää kello ja kukkaro mereen. Vaikka yksinkertaisin
varovaisuus neuvoi häntä tekemään sen, niin oli hänessä kuitenkin
jotakin, mikä pani sitä vastaan. Hänessä oli näet itsetiedoton
kunnioitus rahoja kohtaan, eikä hän milloinkaan olisi voinut taipua
hävittämään sellaista summaa. Ensi yönä oli hän pistänyt kaikki
tyyni pieluksensa alle, eikä pitänyt mitään paikkaa tarpeelliseksi
varmana. Seuraavina päivinä oli hän ponnistanut voimiaan löytääkseen
piilopaikkoja, muutti säilytyspaikkaa joka aamu ja tuli levottomaksi
pienimmästäkin melusta, hän kun pelkäsi kotitarkastusta. Ei
milloinkaan ollut hän ollut niin kekseliäs. Mutta vihdoin eräänä
päivänä ei hän voinut löytää yhtään ovelampaa kätköpaikkaa ja
väsyneenä tuosta alituisesta levottomuudelta oli hän liian laiska
ottaakseen esille rahat ja kellon, jotka hän edellisenä iltana oli
kätkenyt puitten taa.

Nyt ei hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut etsiä sieltä.
Se oli kun luutalo, kauhun ja kuoleman luola, josta peikot häntä
väijyivät. Väistyipä hän silloinkin, kun hän meni asettamaan jalkansa
saman lankun päälle, sillä hän sai vastenmielisen tuntemuksen
siitä ja hän luuli silloin tuntevansa kevyen työnnön jaloissaan.
Iltapäiväisin istuessaan akkunan luo, veti Séverine tuolin syrjään,
jott'ei istuisi suoraan sen ruumiin päällä, jota he siten pitivät
piilossa permantonsa alla. He eivät koskaan puhuneet siitä keskenään,
he koettivat mielessään kuvitella tottuvansa siihen, mutta suuttuivat
vihdoin löytäessään sen jälleen, tuntiessaan sen tunti tunnilta
yhä sietämättömämmäksi jalkojensa alla, ja tämä ikävä tunne oli
omituisempi, kun he eivät ollenkaan tunteneet tuskaa veitsen
katselemisesta, tuon kauniin, uuden veitsen, jonka vaimo oli ostanut,
ja jolla mies oli pistänyt rakastajaa kaulaan. He olivat ainoastaan
pesseet sen ja nyt oli se eräässä laatikossa ja Simon-eukko käytti
sitä usein leivän leikkaamiseen.

Tähän rauhaan, jossa he elivät, toi kuitenkin Roubaud erään
toisen syyn vähitellen kasvavaan levottomuuteen, pakoittamalla
Jacquesin ahkerasti seurustelemaan heidän kanssansa. Viranteko toi
veturinkuljettajan Havreen kolme kertaa viikossa: maanantaisin
klo 10,35:stä edellä puolenpäivän 6,20:een illalla: torstaisin
ja lauvantaisin 11,5:stä illalla 6,40:een aamulla. Ensimmäisenä
maanantaina Séverinen matkan jälkeen oli alipäällikkö hyvin
itsepäinen ja innokas saamaan hänet kotiin.

-- Ette saa kieltäytyä, toveri, vaan tulkaa toki hitossa syömään
palanen meidän luonamme! Te olette ollut niin rakastettava vaimoani
kohtaan, ja minun täytynee voida jollakin tavoin saada osoittaa
kiitollisuuttani.

Kahdesti oli Jacquesin yhden kuukauden ajalla siis täytynyt noudattaa
kutsua aamiaiselle. Roubaudia näkyi vaivaavan se syvä äänettömyys,
joka nykyään vallitsi hänen ja vaimon aterioidessa, ja hän tunsi
lohdutusta, saadessaan kolmannen henkilön pöytään. Silloin muisti hän
juttuja, puheli ja laski leikkiä.

-- Tulkaa nyt takaisin niin usein kuin voitte. Näettehän ett'ette
meitä häiritse.

Eräänä torstai-iltana, kun Jacques oli peseytynyt ja hänen piti mennä
levolle, tapasi hän alipäällikön kuljeskelemassa veturitallissa, ja
vaikka oli myöhäinen, vei Roubaud, jonka mielestä oli ikävä kulkea
yksin, Jacquesin mukanaan asemalle ja sitten asuntoonsa. Séverine oli
vielä valveilla ja istui lukemassa. Juotiin lasi ja pelattiin korttia
yli puoliyön.

Tämän jälkeen muuttuivat maanantai-aamiaiset sekä torstai- ja
lauvantai-yhdessäolot tavaksi. Se oli Roubaud itse, joka, kun
toveri eräänä päivänä oli poissa, väijyi häntä saadakseen hänet
mukaansa kotiin ja moitti häntä hänen laiminlyömisestään. Roubaud
kävi yhä synkemmäksi, eikä ollut koskaan oikein iloinen, paitsi
uuden ystävänsä seurassa. Tämä, joka alussa oli herättänyt hänessä
niin kamalaa levottomuutta, ja jota hänen kaiketi nyt olisi pitänyt
inhota niiden hirveiden asiain todistajana, ja elävänä muistuttajana,
jotka hän halusi unhoittaa, oli päinvastoin käynyt hänelle aivan
välttämättömäksi, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän tunsi asian
todellisen laidan eikä kuitenkaan ollut puhunut. Tämä tuli ikäänkuin
lujaksi siteeksi heidän välilleen, rikostoveruudeksi. Usein
katsoi asemapäällikkö toiseen keskenäistä ymmärtämistä ilmaisevin
kasvojenilmein, puristi äkkiä hänen kättään aivan liiaksi tuntuvasti
ja vilkkaasti, jotta se olisi voinut olla pelkkä hyvän toveruuden
ilmaisu heidän välillään.

Seurustelu Jacquesin kanssa tuli sitäpaitsi huvitukseksi noille
molemmille puolisoille. Séverinekin otti hänet mielellänsä vastaan
ja päästi hänen sisäänastuessaan heikon huudahduksen, kuin olisi hän
jotakin huvia odottanut. Hän jätti kaikki, käsityön, kirjat ja alkoi
puhua ja nauraa, kun hän nyt pääsi tuosta jokapäiväisestä harmaasta
torroksissa olemisesta ja yksitoikkoisuudesta.

-- Ah, olipa kiltisti tehty, että tulitte. Minä kuulin pikajunan
äänen ja ajattelin teitä.

Aamiasista tuli oikeita juhlia. Séverine tunsi jo hänen makunsa ja
meni itse ulos ostamaan tuoreita munia ja teki sen esiintyäkseen
kohteliaana ja hyvänä emäntänä, joka vastaanottaa talon ystävän,
ilman että siinä vielä voitiin nähdä muuta kuin halu osoittautua
rakastettavaksi ja valmistaa itselleen huvia.

-- Tulkaa takaisin maanantaina, siioin on räämiä.

Kun tätä seurustelua oli kestänyt kuukauden, olivat Roubaud-puolisot
sillä välin joutuneet yhä kauvemmaksi toisistaan. Murhan jälkeen
ja tietämättä syytä, oli Séverine saanut kovan vastenmielisyyden
mieheensä. Hän tunsi olevansa hermostunut ja peloissaan. Eräänä
iltana, kun valkeata ei vielä oltu sammutettu, kirkaisi hän
peljästyksestä, hän luuli hänen punaisista, vääristyneistä
kasvoistaan näkevänsä murhaajan kasvojen piirteet, ja sen jälkeen
vapisi hän joka kerta kun tuli häntä liian lähelle, hänellä oli
kamala tunne murhasta, siitä, että mies syöksyi hänen kimppuunsa
veitsi kädessä. Sehän oli mielettömyyttä, mutta kuitenkin
tykytti hänen sydämensä peljästyksestä. Mies taasen välitti yhä
vähemmän hänestä. Oli kuin olisi tuo kamala käännekohta, tuo
vuodatettu veri aikaansaanut heidän välilleen tuon väsymyksen ja
välinpitämättömyyden, minkä muuten vanhuus tavallisesti tuo mukanaan.
Ja Jacques osaltaan aivan varmasti vaikutti siihen, että ero tuli
täydelliseksi ja hänen läsnäolonsa vapautti heidät vaivasta, jota he
tunsivat toistensa seurassa.

Roubaud ei kuitenkaan tuntenut mitään omantunnontuskia. Hän oli
ainoastaan peljännyt seurauksia, ennen kun asia oli liitetty
asiakirjoihin, ja erittäinkin oli hän ollut hyvin levoton paikkansa
menettämisestä. Nyt ei hän enään ollenkaan valittanut tuota tehtyä
murhaa. Se tahtoo sanoa jos hänen olisi täytynyt tehdä se uudelleen,
ei hän kenties olisi sekoittanut vaimoansa asiaan; naiset joutuvat
heti pelon valtaan ja hänen vaimonsa liukui yhä enemmän hänen
luotaan sen vuoksi, että hän oli pannut liian raskaan taakan hänen
hartioilleen. Hänen olisi pitänyt pysyä vaimonsa hallitsijana, eikä
alentua hänen kanssansa valitsemaan rikoksen kamalaa ja toraisaa
toveruutta. Mutta asia oli nyt kerran se mikä oli ja siihen
täytyi mukautua. Nyt hänen täytyikin oikein ponnistaa voimiaan
jälleen päästäkseen siihen sieluntilaan, jossa hän oli, kun hän
vaimon tunnustuksen jälkeen oli pitänyt murhaa välttämättömänä,
jotta hän itse voisi pysyä elossa. Ellei hän olisi tappanut
häntä, arveli hän silloin, ei hän itse olisi voinut elää. Nyt,
kun hänen mustasukkaisuutensa oli sammunut, nyt, kun hän ei enään
tuntenut tuota sietämätöntä kivistystä ja oli tointunut, ikäänkuin
hänen sydänverensä olisi kaikesta tuosta vuodatetusta verestä
tullut paksummaksi ei hän enään niin selvästi oivaltanut murhan
välttämättömyyttä. Sattui, että hän kysyi itseltään oliko todellakin
maksanut vaivan tehdä tämä murha.

Mutta tämä ei muuten merkinnyt edes sitä, että hän tunsi katumusta,
se oli korkeintaan pettävä mielihoure, ajatus, että usein tehdään
tekoja, joista ei tahdota puhua, jotta oltaisiin onnellisia,
ilman että silti tullaan siksi enemmän. Hän, joka oikeastaan
oli luonteeltaan niin puhelias, oli nyt vaiti pitkät ajat ja
vaipui epäselviin mietteisiin, mitkä tekivät hänet vieläkin
synkkämielisemmäksi. Välttääkseen istumasta kasvot kasvoihin
vaimonsa kanssa päivällisen jälkeen, meni hän nykyään joka päivä
peronkikatolle, istuutui päädylle, ja alttiina satamansuusta
tuleville tuulenpuuskille ja tuudittautuen epämääräisiin unelmiin
poltteli hän siellä piippukyökkäänsä, katsellen yli kaupungin ja
postiveneiden, jotka katosivat taivaanrannalle matkalla kaukaiselle
merelle.

Mutta eräänä iltana heräsi äkkiä hänen hurja mustasukkaisuutensa
entisiltä ajoilta. Hän oli noutanut Jacquesin veturitallista ja
vienyt hänet mukanaan kotiin juomaan lasin, ja silloin kohtasi hän
rappusilla ylikonduktööri Henri Dauvergnen. Tämä näytti olevan
hämillään ja selitti tulevansa rouva Roubaudin luota, jolle hänellä
oli ollut asiaa sisariltaan. Asian todellinen laita oli, että hän
jo jonkun aikaa oli tunkeillut Séverinen seuraan, toivoen voivansa
voittaa hänen vastustuksensa.

Heti ovesta sisään tultuansa pauhasi alipäällikkö kiivaasti
vaimollensa.

-- Mitä oli tuolla nulikalla täällä tekemistä? Sinä tiedät ett'en
minä suvaitse häntä.

-- Mutta, ystäväni, sehän oli erään koruompelumallin takia.

-- Minä annan palttua teidän malleillenne, luuletko sinä minun olevan
niin tyhmän, ett'en käsitä, minkä vuoksi hän tulee tänne?... Varo
itseäsi!

Hän meni vaimoansa kohden nyrkit pystyssä ja tämä väistyi syrjään
aivan kalpeana ja hämmästyneenä tästä kiivaasta keskeytyksestä siinä
tyyneessä välinpitämättömyydessä, jota he molemmat nyt tunsivat
toisiaan kohtaan. Mutta mies rauhoittui heti ja kääntyi seuralaisensa
puoleen.

-- Minä joudun aina raivoihini nähdessäni tuollaisia herroja, jotka
tunkeutuivat perheeseen ja kuvittelevat mielessään, että vaimo heti
heittäytyy heidän syliinsä ja mies tuntee olevansa hyvin kunnioitettu
ja sulkee silmänsä kaikelta... Jos minulle tapahtuisi jotakin
sellaista, niin minä heti paikalla ampuisin vaimoni. Ja parasta on
tuolle herra hyväiselle, ett'ei hän tule takaisin, sillä silloin
joutuu hän minun kanssani tekemisiin... Se on liian inhoittavaa, vai
kuinka?

Jacques tunsi olevansa hyvin hämillään, kun hänen täytyi olla läsnä
tuollaisessa kohtauksessa, eikä hän oikein tiennyt, mille kannalle
asettuisi. Oliko tuo liioitettu katkeruus tarkoitettu hänelle?
Tahtoiko mies antaa hänelle varoituksen? Hän rauhoittui kuitenkin,
kun Roubaud jälleen virkkoi iloisella äänellä:

-- Mutta mikä aasi minä olenkaan, tiedänhän, että sinä itse ajaisit
hänet portille... Anna meille jotakin juomista.

Hän taputti Jacquesia olalle, ja Séverine, joka oli toipunut,
hymyili noille molemmille miehille. Sitten joivat he lasin yhdessä
ja viettivät varsin hupaisen hetken toistensa seurassa. Tällä tavoin
vei Roubaud vaimonsa ja toverinsa lähemmäksi toisiaan ja teki
sen mitä parhaan ystävyyden varjolla ja näyttämättä ajattelevan
mahdollisia seurauksia. Tämä mustasukkaisuuden purkaus tuli
juuri syyksi lähempään tuttavallisuuteen, kokonaiseen salaiseen
hellyyteen Jacquesin ja Séverinen välillä, hellyyteen joka tuli
luottamuksen osoituksista suuremmaksi. Kun näet Jacques taas tapasi
hänet seuraavana päivänä, surkutteli hän häntä sen raa'an kohtelun
johdosta, jota hän oli saanut kärsiä, kun taas Séverine kostein
silmin vasten tahtoaan ylenmääräisin valituksin tunnusti, kuinka
vähän onnea hän oli saavuttanut avioliitossaan.

Tästä hetkestä saakka oli heillä erityinen puheenaiheensa, ystävyyden
rikostoveruus, joissa he lopulta ymmärsivät toisiaan merkin kautta.
Jokaisella uudella vierailulla katsoi Jaqcues kysyvästi Séverineen
saadakseen kuulla oliko tällä ollut jokin uusi syy murheeseen. Hän
vastasi samalla tapaa ainoastaan liikuttamalla silmäluomiansa.
Heidän kätensä etsivät toisiaan miehen seljän takana; he tulivat
rohkeammiksi ja ilmoittivat toisilleen tunteitansa pitkällisillä
kädenpudistuksilla ja kertoilivat toisilleen lämpöisillä sormillaan
siitä kasvavasta mielenkiinnosta, jota he tunsivat pienimpiinkin
asioihin toistensa elämässä. Harvoin oli heillä onni kohdata toisensa
edes nimeksikään, ilman että Roubaud oli läsnä. Aina oli hän heidän
kerallaan tuossa surullisennäköisessä ruokasalissa, eivät he tehneet
mitään karttaaksensa häntä, eivätkä he edes ajatelleetkaan sopia
kohtauksesta aseman jossakin etäisessä kolkassa. Se oli nyt vielä
todellista ystävyyttä, elävää myötätuntoisuutta, joka vei heidät
yhteen, niin että miehen läsnäolo tuskin vaivasi heitä, koskapa
katse, kädenpuristus vielä oli tarpeeksi, jotta he ymmärsivät
toisiaan.

Ensi kerran kun Jacques kuiskasi Séverinelle odottavansa häntä
seuraavana torstaina kello kaksitoista yöllä veturivarikon takana,
tuli hän liikutetuksi ja veti kätensä nopeasti pois. Se oli hänen
vapaaviikkonsa, s.o. hänen miehensä oli yöt virkatoimissaan. Mutta
syvä levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli, että hän lähtisi
kotoaan ja menisi Jacquesin luo kauvas pois asemakartanon pimeyteen.
Hän tunsi ajatusten hämmennystä, jonkalaista hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut, samaa pelkoa ja sydämentykytystä kuin nuoret,
kokemattomat tytöt. Hän ei heti myöntänyt, Jacquesin täytyi pyytää
häntä lähes neljätoista päivää, ennen kun hän antoi suostumuksensa,
vaikka hän itse oikein paloi halusta sellaiseen yölliseen
kävelyretkeen.

Kesäkuu alkoi ja illat muuttuivat polttavan kuumiksi, eikä merituuli
voinut paljoakaan viileyttä levittää. Kolme kertaa oli Jacques jo
odottanut Séverineä, toivoen hänen tulevan epäämisestään huolimatta.
Tänä iltana oli hän tosin myöskin sanonut ei; mutta kuu ei valaissut
tänä yönä, taivas oli peitossa, eikä yksikään tähti paistanut sen
hiostavan usvan läpi, joka tummensi taivaan. Mutta seisoessaan siinä
varjossa, sai Jacques vihdoinkin nähdä hänen tulevan mustiin puettuna
ja hiljaa, äänettömin askelin. Oli niin pimeä, että Séverine olisi
voinut liipaista häneen tuntematta häntä, ellei hän olisi ottanut
häntä syliinsä ja suudellut. Häntä pöyristi ja hän päästi hiljaisen
huudahduksen. Mutta nauraen antoi hän sitten huuliensa levätä miehen
huulia vastaan. Siinä oli kuitenkin kaikki, hän ei mitenkään tahtonut
istuutua mihinkään noista ympärillä olevista vajoista. He kävelivät
yhtä mittaa aivan toistensa rinnalla ja juttelivat hyvin hiljaa.

Veturivarikko ja mitä siihen kuului käsitti laajan alueen Rue Verten
ja Rue Francois-Mazelinen välillä, jotka kulkevat raiteiden yli.
Tällä suurella melkein äärettömällä maakaistaleella oli raiteita,
säiliöitä, vesijohtoja, kaikkia mahdollisia telineitä ja rakennuksia,
kaksi suurta suojusta vetureja varten, Sauvagnat-sisarusten pieni
talo, jota ympäröi käden suuruinen keittiökasvitarha, vanhoja
rakennuksia, joihin korjauspajat oli sijoitettu, vartiotupa, jossa
veturinkuljettajat ja lämmittäjät nukkuivat. Oli mitä helpoin asia
maailmassa piiloutua sinne, kadota juurikuin syvälle metsään näiden
mutkaisten ja sekaisin kulkevien katujen keskelle. Tunnin ajan
nauttivat he siellä suloisesta yksinäisyydestään ja lohduttivat
sydämiään niillä ystävällisillä sanoilla, jota he niin kauvan olivat
mielessään hautoneet. Séverine tahtoi kuulla puhuttavan ainoastaan
ystävyydestä, hän oli heti selittänyt Jacquesille ett'ei hän koskaan
kuuluisi hänelle ja että olisi liian inhoittavaa siten saastuttaa
heidän puhdasta ystävyyttänsä. Hän oli niin ylpeä siitä, koska hän
tunsi tarvetta kunnioittaa itseänsä. Jacques seurasi häntä sitten Rue
Vertelle, heidän huulensa yhtyivät suloiseen suudelmaan ja hän palasi
kotiinsa.

Siihen aikaan yöstä alkoi Roubaud alipäällikköjen konttorissa
nukahtaa vanhassa nahkatuolissa, mutta nousi ylös vähintäänkin
kaksikymmentä kertaa yössä, jäsenet puuttuneina. Kello 9:ään saakka
oli hänen vastaanotettava ja lähetettävä iltajunia. Siinä oli
liikuntoja, yhteenkytkemisiä ja toimituksia hyvin tarkoin valvottava.
Kun sitten pikajuna Pariisista oli saapunut ja katkaistu, söi hän
yksinänsä illallista konttorissaan erään pöydän päässä. Hänen
illallisenaan oli ainoastaan kappale kylmää lihaa, jonka hän oli
tuonut mukanaan kotoa, ja pari leivän viipaletta. Viimeinen juna,
sekajuna Rouenista saapui asemalle puoli yhdeltä.

Asemasillat olivat nyt autioina ja hiljaisina, ja vain jokunen
yksinäinen kaasuliekki sai palaa. Koko asema ikäänkuin nukahti tähän
väräjävään hämärään. Koko miehistöstä oli jäljellä ainoastaan kaksi
vartijaa ja neljä tai viisi asemamiestä alipäällikön päällikkyyden
alaisena. Nämä makasivat kuorsaten vartiohuoneen lattialla, sillä
aikaa kun Roubaud, jonka oli pakko herättää heidät pienimmänkin
hälyytyksen kuuluessa, nukkui vain korvat hörössä. Peläten väsymyksen
aamupuoleen pääsevän voitolle, asetti hän herätyskellonsa soimaan klo
5, jolloin hänen täytyi olla ylhäällä vastaanottaakseen ensimmäisen
junan Pariisista. Mutta jo jonkun aikaa oli hän erittäinkin kärsinyt
unettomuutta ja vääntelihe nojatuolissaan. Hän meni silloin ulos,
teki kiertokulun, minkä ulotti aina vaihdemieheen saakka, jonka
kanssa jutteli hetkisen. Mutta tuo musta taivas ja yön syvä rauha
tyynnytti vihdoinkin hänen kuumeisen levottomuutensa. Maankiertäjäin
kanssa tapahtuneen yhteentörmäyksen johdosta oli hänet varustettu
revolverilla, jota hän kuljetti ladattuna taskussaan.

Sillä tavoin käveli hän usein päivänkoittoon saakka, pysähtyi,
luullessaan jonkin liikkuvan pimeässä, ja lähti senjälkeen taas
liikkeelle tuntien epämääräistä kaihoa sen johdosta ett'ei ollut
saanut ampua, ja tuli lohdutetuksi, vasta kun taivas valkeni ja tuo
suuri, kalpea, aavemainen asema astui esiin varjosta. Nyt, kun päivä
koitti jo klo 3, meni hän jälleen sisälle, heittäytyi nojatuoliinsa,
jossa nukkui lyijyn raskaasta unta, kunnes herätyskello peljästytti
hänet hereille.

Joka neljäntenätoista päivänä kohtasivat Séverine ja Jacques toisensa
torstaisin ja lauvantaisin. Eräänä yönä, kun Séverine kertoi
hänelle revolverista, jolla hänen miehensä oli asestettu, tulivat
he levottomiksi. Roubaud ei tosin koskaan tullut niin kauvas kuin
veturivarikon luo. Mutta se antoi kuitenkin heidän kävelyilleen
vaaran vivahduksen, joka teki niiden hupaisuuden kahdenkertaiseksi.
He tiesivät erään paikan, jota he pitivät erittäin ihastuttavana:
Sauvagnat-sisarusten talon takana oli suunnattomien hiilikasojen
takana jonkinlainen käytävä, joka muistutti autiosta kadusta
vieraassa kaupungissa mustasta marmorista tehtyine neliskulmaisina
palatsineen.

Siellä oltiin aivan piilossa ja käytävän toisessa päässä oli pieni
työkaluvaja, missä kasa tyhjiä säkkejä olisi voinut olla varsin
pehmeänä makuupaikkana. Mutta eräänä lauvantaina, kun ankara
sadekuuro pakoitti heidät turvautumaan sinne sisälle, kieltäytyi
Séverine itsepintaisesti istuutumasta sinne ja luovutti vain huulensa
loppumattomiin suuteloihin. Tämä suuteleminen ei loukannut hänen
kainouttansa, vaan ikäänkuin ystävyydestä antautui hän alttiiksi
miehen intohimoisille suudelmille. Mutta kun Jacques sitten
himoissaan koetti saada hänet valtaansa, teki hän vastarintaa, itki
ja toisti joka kerta samat syyt. Miksi tahtoi hän tuottaa hänelle
niin paljon surua? Hänestä tuntui niin suloiselta ja viehättävältä,
että he rakastivat toisiaan ilman tuota saastaista lihallisuutta.

Kuudentoista vuoden ijässä tuon irstaan ukon viettelemänä,
jonka verinen haamu vainosi häntä, ja sitten alttiina miehensä
eläimelliselle himokkuudelle, säilytti hän siitä huolimatta
lapsellisen viattomuuden, neitsellisyyden ja vielä itsetiedottoman
intohimon ihastuttavan kainouden. Mikä Jacquesissa erittäinkin
mielytti häntä, oli hänen lempeytensä, hänen tottelevaisuutensa, kun
hän käsiensä antoi jäädä lepäämään hänen heikkoihin käsiinsä, kun hän
niillä oli niihin tarttunut. Ensi kerran rakasti hän, eikä kuitenkaan
antautunut hänelle, koska juuri se olisi tuhonnut hänen rakkautensa,
jos hän heti olisi tullut hänen omakseen samalla tapaa kun hän oli
ollut noiden molempien omana. Hän halusi itsetiedottomasti pidentää
ainiaaksi tuota niin ihastuttavaa vaikutusta siitä, että hän jälleen
tulisi aivan nuoreksi kuten oli ennen kun tuli vietellyksi, että
hänellä olisi hyvä ystävä, jollainen omataan viidentoista vuotiaina
ja jota suudellaan keskelle suuta ovien takana. Paitsi niinä hetkinä,
jolloin intohimo kuumeentapaisesti valtasi Jacquesin, ei hänellä
ollut mitään vaatimuksia ja hän mukautui nöyrästi Séverinen tahtoon.

Samoin kun hän, tahtoi Jacqueskin palata lapsuuteen ja alkavaan
rakkauteen, joka tähän asti oli ollut hänelle jotakin kauhistavaa.
Joskin hän oli tottelevainen ja veti kätensä takaisin heti kun
Séverine työnsi ne pois, tapahtui se siksi, että hänen hellyytensä
pohjalla asui pelko, voimakas levottomuus sen johdosta, että
himokkuus sekottuisi hänen entiseen murhanhaluunsa. Séverine,
joka oli murhannut, oli kuin sen todelliseutuminen, mistä hänen
aistillisuutensa oli uneksinut. Hän tuli päivä päivältä yhä
varmemmaksi parantumisestaan, koskapa Séverine tuntikausia oli
riippunut hänen kaulallaan ja hänen suunsa Jacquesin huulilta
oli juonut hänen sieluaan, ilman että viimeksimainitun raivoisa
halu saada hänet kuristamalla valtaansa oli herännyt. Mutta hän
ei kuitenkaan uskaltanut ja parastahan oli odottaa, jättää heidän
rakkaudelleen huolenpito heidän tuomisestaan toistensa syliin, sitten
kun hetki on tullut, eikä heidän tahtonsa enään jaksa ponnistella
vastaan.

Onnellinen kohtaus seurasi toistaan, he eivät kyllästyneet
silmänräpäykseksi tapaamasta toisiaan, pimeässä kävelemästä yhdessä
noiden suurten hiilikasojen keskellä, jotka tekivät ympärillä
vallitsevan yön vieläkin pimeämmäksi.

Eräänä heinäkuun iltana täytyi Jacquesin, ehtiäkseen määrättyyn
aikaan 11,5 Havreen, jouduttaa Lisonia, ikäänkuin tuo tukahuttava
kuumuus olisi tehnyt sen laiskaksi. Rouenista ajoi häntä takaa
hänen vasemmalla puolellaan raju-ilma, joka suuria häikäiseviä
salamia leimautellen kulki pitkin Seine-laaksoa. Silloin tällöin hän
kääntyi levottomana ympäri. Séverinen piti näet kohdata hänet ja hän
pelkäsi, että jos raju-ilma puhkeisi liian aikaisin, se estäisi häntä
lähtemästä ulos. Hänen onnistui kuitenkin päästä ratapihalle, ennen
kun sade alkoi, mutta hän tuli kärsimättömäksi siitä, kun matkustajat
niin hitaasti poistuivat vaunuista.

Roubaud, joka tänä yönä oli toimissaan, seisoi asemasillalla ja sanoi
nauraen:

-- Ompa teillä hiton kiire ryömiä vuoteelle. Nukkukaa hyvin.

-- Kiitos.

Kuljetettuaan junaa takaperin, puhalsi Jacques ja läksi varikkoon.
Nuo suuret ovet olivat avoinna ja Lison ajoi suojukseen, joka
muodosti jonkinlaisen gallerien kaksine raiteineen ja oli noin
seitsemänkymmenen metrin pituinen voiden sinne mahtua kuusi veturia.
Siellä oli hyvin pimeä, ja neljä kaasuliekkiä voi vain heikosti
sitä valaista, näyttäen tekevän pimeyden vielä suuremmaksi niillä
suurilla, liikkuvilla varjoilla, joita ne loivat. Silloin tällöin
valaisivat voimakkaat salamat lasikattoa ja noita korkeita akkunoita
oikealla ja vasemmalla: silloin voi, kuten tulipaloliekkien valossa,
eroittaa nuo likatäpläiset seinät, sysimustat hirsikerrokset ja
kaiken rappeutuneen ja viheliäisen tuossa nykyään liian pienessä
rakennuksessa.

Kaksi veturia seisoi siellä jo kylmänä ja nukkuneena.

Pecqueux alkoi heti sammuttaa valkeata. Hän sekoitteli nopeasti ja
hehkuvia hiiliä putosi tuhkapesästä alas kuoppaan.

-- Minä olen hirveästi nälissäni ja aijon syödä palasen, sanoi hän.
Ettekö tekin tee samoin?

Jacques ei vastannut. Vaikka hänellä olikin kiire, ei hän tahtonut
lähteä Lisonin luota, ennen kun valkea oli sammutettu ja höyrypannu
tyhjänä. Kunnon veturinkuljettajana oli hän hyvin tarkka ja vaatelias
sen suhteen, eikä hän milloinkaan poikennut siitä tavasta. Kun
hänellä oli aikaa, ei hän lähtenyt, ennen kun oli tarkastanut ja
kuivannut veturin yhtä huolellisesti, kuin lemmikkieläintä hoidetaan.

Vesi valui nyt suurina virtoina alas kuoppaan ja hän sanoi ainoastaan:

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Peloittava ukkosenjyrinä vaijensi hänen äänensä. Tällä kertaa
kuvastuivat korkeat akkunat leimuavalle taivaalle niin selvästi,
että nuo lukuisat rikkinäiset ruudut olisi voinut laskea. Vasemmalla
puolella eräässä ruuvipihdissä, jota käytettiin laitostöissä, oli
muuan levy, joka soi pitkällisesti värähdellen, kuten kello. Vanha
katonkannatin natisi.

-- Hyi hitto! sanoi lämmittäjä ainoastaan.

Veturinkuljettaja teki epätoivoisen eleen. Ei ollut ajattelemistakaan
tapaamista, varsinkaan kun oikea vedenpaisumus nyt purkautui
suojuksen yli ja uhkasi särkeä lasikaton. Tuolla ylhäällä lienee
jokin ruutu jo ollut rikki, sillä suuria, nopeita pisaroita putoili
Lisonin päälle. Vihuri tunkeutui sisään portaista, jotka oli jätetty
auki, ja olisi voinut luulla, että myrsky tempaisi mukanansa tuon
vanhan rakennuksen rungon.

Pecqueux sai veturin vihdoinkin täydelleen kuntoon.

-- Huomenna näkee selvemmin... Nyt ei sitä tarvitse enempää siistitä.

Hän palasi ensimmäiseen ajatukseensa.

-- Minun täytyy saada palanen ruokaa... Sataa aivan liiaksi, jotta
voisi muitta mutkitta mennä loikoilemaan olkivuoteellensa.

Ruokailupaikka oli aivan varikon vieressä. Sitä vastoin oli yhtiön
täytynyt Rue Francois-Mazelinen varrelta vuokrata talo, mihin oli
järjestetty vuoteita veturinkuljettajille ja lämmittäjille, joiden
täytyi olla yötä Havressa. Tuollaisessa vedentulvassa olisi helposti
voinut tulla läpimäräksi.

Jacquesin täytyi tyytyä seuraamaan Pecqueuxia, joka oli ottanut
esimiehensä pienen korin, ikäänkuin olisi tahtonut säästää häntä
sen kantamisen vaivasta. Hän tiesi, että korissa vielä oli kaksi
viipaletta kylmää vasikanlihaa, leipää ja pullo, jonka Jacques tuskin
oli avannut, ja aivan yksinkertaisesti juuri se saattoi hänet niin
nälkäiseksi. Sade lisääntyi ja ukkonen uudelleen tärisytti suojusta.
Kun nuo molemmat miehet astuivat ulos vasemmalle siitä pienestä
portista, joka vei ruokapaikkaan, oli Lison melkein kylmä. Yksinään
hyljättynä nukkui se pimeässä, jota ankarat salamat katkoivat,
suurten vesipisaroiden valuessa sen päälle. Sen läheisyydessä vuoti
muuan huonosti suljettu vesijohtoputki ja muodosti lätäkön, josta
vesi juoksi veturinpyörien lävitse alas kuoppaan.

Jacques tahtoi puhdistautua, ennen kun menee ruokailupaikkaan.
Eräässä huoneessa oli aina kuumaa vettä ja soikkoja. Hän otti esille
saippuan koristansa ja puhdisti kätensä ja kasvonsa, jotka matkan
jäljeltä olivat mustat. Ja kun hän oli siksi varovainen, että hänellä
veturinkuljettajille annetun kehoituksen mukaisesti oli mukanaan puku
muuttamisen varalta, saattoi hän vaihtaa pukua kiireestä kantapäähän
asti, minkä hän keikailunhalusta tekikin Havreen saavuttuaan joka
ilta, jolloin hänellä oli kohtaus Séverinen kanssa. Pecqueux, joka
pesi ainoastaan nenännipukkansa ja sormenpäänsä, odotti häntä jo
ruokailupaikassa.

Ruokailupaikkana oli aivan yksinkertaisesti pieni huone paljaine,
keltaisiksi maalattuine seinineen ja varustettu ainoastaan yhdellä
uunilla ruo'an lämmittämistä varten sekä kiintonaisella pöydällä,
joka pöytäliinan asemasta oli peitetty sinkillä. Kaksi penkkiä
muodosti koko muun kalustuksen. Miehet saivat tuoda ruokaa mukanansa
ja syödä sitä puukon avulla paperilta. Huone sai valaistuksensa
suuresta akkunasta.

-- Sepä oli inha sade! huudahti Jacques ja istuutui akkunan viereen.

Pecqueux oli istuutunut penkille pöydän ääreen.

-- Ettekö syö mitään?

-- En, ukkoseni, syökää te minun leipäni ja lihani, jos haluatte.
Minua ei maita.

Antamatta pyytää itseään kahta kertaa, hyökkäsi Pecqueux
vasikanpaistin kimppuun ja tyhjensi pullon. Hänellä oli usein
tuollaisia juhla-aterioita, sillä hänen esimiehensä oli
vähäruokainen, ja koiramaisella uskollisuudellaan piti Pecqueux
vielä enemmän Jacquesista niiden murujen vuoksi, jotka siten
putoilivat hänen pöydältään. Suu ruokaa täynnä alkoi Pecqueux hetken
vaitioltuansa jutella.

-- Mitäpä lempoa sade meille tekee, koska nyt olemme turvassa. Mutta
jos sitä jatkaa, niin minä jätän teidät. Minun on mentävä tähän
viereiseen taloon.

Hän rupesi nauramaan, sillä nyt ei hän enään piilotelleinnut, vaan
oli katsonut olevansa pakoitettu ilmaisemaan Jacquesille suhteensa
Philomène Sauvagnatiin, jott'ei hän ihmettelisi sitä, että hän
oli ulkona kaikkina niinä öinä, joina hän ja Philomène kohtasivat
toisensa. Kun tämä veljensä luona asui eräässä alakerroksen huoneessa
keittiön vieressä, tarvitsi hänen ainoastaan kolkuttaa luukalle, niin
Philomène avasi ja hän kiipesi akkunasta sisälle.

Jacquesilta pääsi kirous, kun hän väliajan kuluttua sai nähdä sateen
käyvän vieläkin ankarammaksi.

Pecqueux, jolla oli viimeinen lihanpala veitsensä kärjessä, nauroi
taasen kuten pieni lapsi.

-- Lempo soikoon, onko teillä siis tekemistä tänä iltana? Eipä meitä
molempia voida juuri moittia siitä, että kuluttaisimme liiaksi
patjoja tuolla Rue Francois-Mazelinen varrella.

Jacquesille tuli hyvin kiire pois akkunan luota.

-- Kuinka niin?

-- No niin, keväästä saakka ette te, kuten en minäkään, ole tullut
kotiin, ennen kun kahden, kolmen ajoissa aamulla.

Hän oli varmaankin selvillä jostakin, ehkä oli hän joskus yllättänyt
heidät, kun he kohtasivat toisensa. Kussakin makuuhuoneessa siellä
olivat vuoteet parittain, lämmittäjän vuode veturinkuljettajan
vuoteen vieressä, sillä niitä koetettiin pitää niin paljon kuin
mahdollista yhdessä, jotka olivat määrätyt työskentelemään niin
lähellä toisiansa. Ei siis ollut niinkään ihmeellistä, että Pecqueux
oli ottanut huomioonsa sen epäsäännöllisen elintavan, jota hänen
ennen niin säännöllinen esimiehensä nykyään noudatti.

-- Pääni on kipeä, valehteli Jacques, ja silloin on suloista olla
ulkona kävelemässä yöllä.

Mutta lämmittäjä pyyteli anteeksi sekaantumistaan asiaan.

-- Mitäpä siitä, onhan teillä vapautenne. Ymmärtänettehän, että sanon
sen leikillä... Mutta jos jonakin päivänä tapahtuu jotakin ikävää, ei
teidän tarvitse kainostella kääntymästä minun puoleeni ja minä olen
tekevä kaikki, mitä te haluatte.

Hän ei lähemmin selittänyt tarkoitustansa, vaan tarttui hänen
käteensä ja puristi sitä kelpo lailla, ikäänkuin todistukseksi siitä,
että Jacques saattoi käskeä koko hänen persoonaansa. Sitten rypisti
hän kokoon ja heitti pois lihan ympärillä olleen rasvaisen paperin
ja pisti tyhjennetyn pullon takaisin koriin, kuten kelpo palvelija
ainakin, joka on tottunut hoitamaan sekä lautaa että pesusientä.
Mutta kun sadetta jatkui yhtä itsepintaisesti, vaikka ukkonen oli
laannut, sanoi hän:

-- Niin, nyt minä lähden ja annan teidän hoitaa omia asioitanne.

-- Koska yhä edelleenkin sataa, vastasi Jacques, niin minä panen
maata makuusijalle.

Varikon vieressä oli näet sali, jossa oli palttinalla päällystettyjä
patjoja, jotta ne henkilöt, joiden tarvitsi odottaa ainoastaan
kolme, neljä tuntia Havressa, voisivat loikoa siellä vaatteet yllä.
Kohta kun hän oli nähnyt lämmittäjän katoavan sateeseen Sauvagnatin
taloa kohden, uskalsi hän vuorostaan lähteä ulos ja juoksi
vartiahuoneeseen. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan pysähtyi ovelle,
jonka hän antoi olla selki seljällään, kun tuo painostava kuumuus
salissa oli tukahuttaa hänet. Siellä makasi jo eräs veturinkuljettaja
pitkin pituuttaan seljällänsä ja kuorsasi suu avoinna.

Muutamia minuutteja kului vielä, eikä Jacques voinut taipua luopumaan
kaikesta toivosta. Hänen katkeroittumiseensa tuon hullunaikaisen
myrskyn johdosta sekoittui yhä voimakkaampi mieletön halu kuitenkin
mennä kohtauspaikalle ja iloita ainakin siellä olemisesta, joskaan
ei hän enään voinut toivoa tapaavansa Séverineä. Koko hänen sisin
olentonsa pakoitti häntä sinne ja hän meni lopulta ulos sateeseen,
ja hiilikasojen välistä mustaa käytävää kulkien saapui hän vihdoin
mielikolkkaansa. Mutta koska hän ei voinut nähdä mitään niiden
suurten sadepisarien takia, jotka vihmoivat hänen kasvojansa, meni
hän työkaluvajaan, josta hän jo kerran ennen oli etsinyt suojaa hänen
kanssansa.

Kun Jacques astui siellä vallitsevaan synkkään pimeyteen, kiedottiin
kaksi pehmeätä käsivartta hänen ympärilleen ja kaksi lämmintä huulta
painettiin hänen huuliansa vastaan. Séverine oli siellä.

-- Herra Jumala, oletteko te tullut?

-- Olen, minä näin raju-ilman lähestyvän ja kiiruhdin tänne ennen
sadetta. Kylläpä te olette viipynyt!

Jacques huokasi raskaasti, eikä koskaan ollut hän tuntenut Séverinen
noin tahdottomana riippuvan hänen kaulallaan. Nainen liukui alas
tyhjien säkkien muodostamalle pehmeälle sijalle, joka täytti
koko nurkan. Jacqueskin vaipui alas hänen viereensä, ilman että
heidän käsivartensa irtautuivat toisistaan. He eivät voineet nähdä
toisiansa, heidän hengityksensä pyörrytti heitä, kaikki, mikä heitä
ympäröitsi, katosi heidän tietoisuudestaan.

Mutta tulisesti suudellessansa he alkoivat sinutella toisiansa,
ikäänkuin olisivat sekoittaneet sydänverensä.

-- Sinä odotit minua...

-- Voi, minä odotin sinua, minä odotin...

Ja heti, jo ensi silmänräpäyksessä, melkein sanaa sanomatta, Séverine
kiivaasti tempasi hänet luokseen ja pakoitti hänet omistamaan
itsensä. Ei hän ollut tätä etukäteen arvannut. Kun Jacques tuli, ei
hän enään luullut saavansa kohdata häntä, ja hän tempautui mukaan
ilossaan ja hämmästyksessään, vastustamattoman himon pakottamana
kuulumaan hänelle, ja hän antautui Jacquesille arvelematta ja
harkitsematta. Se tapahtui siksi, että niin täytyi tapahtua.

Sade vihmoi vielä ankarammin suojusta ja viimeinen juna Pariisista,
joka nyt tuli, kulki ohitse, sähisten ja jyryten, niin että maa
tärisi.

Kun Jacques jälleen nousi ylös, kuunteli hän ihmeissään sadetta.
Missä oli hän siis? Ja kun hän uudelleen löysi maasta erään vasaran
varren, jonka hän oli istuutuessaan tuntenut, joutui hän suunniltaan
onnesta. Séverine oli siis kuulunut hänelle, eikä hän ollut tarttunut
vasaraan murskatakseen hänen päänsä. Hän ei enään tuntenut tuota
vaistomaista halua heittää hänet hengetönnä maahan, kuten saaliin,
joka on toisilta varastettu. Hän ei enään tuntenut halua kostaa
hyvin vanhoja vääryyksiä, joita hän ei niin tarkoin muistanut,
eikä vihankaunaa, jota oli kokoontunut koirakselta koirakselle
aina ensimmäisestä uskottomuudesta saakka luolien syvyydessä. Ei,
Séverinen omistamisella oli suuri hurmausvoimansa ja hän oli tehnyt
hänet terveeksi, sillä hän näki hänessä jonkun kokonansa toisen,
sellaisen, joka oli väkivaltainen heikkoudessansa, ihmisen verellä
peitetty, ja se ympäröi hänet juurikuin kauhistuksen rautapaidalla.
Séverine vallitsi häntä, jolta oli puuttunut rohkeutta, ja
kiitollisuudesta liikutettuna ja haluten tulla hänen kanssaan yhdeksi
sulki hän hänet jälleen syliinsä.

Séverinekin tunsi olevansa onnellinen siitä, että oli antautunut ja
vapautunut taistelusta, johon hän ei enään ymmärtänyt syytä. Miksi
oli hän ponnistellut vastaan niin kauvan? Olihan hän lupautunut
hänelle ja hänen olisi pitänyt antautua hänelle, koska hän siitä voi
tuntea ainoastaan huvia ja mielihyvää. Nyt ymmärsi hän sangen hyvin
aina sitä toivoneensa, silloinkin, kun hänestä odottaminen tuntui
niin ihanalta. Hänen sydämmensä ja ruumiinsa eli nyt ainoastaan
ehdottomassa, kestävässä rakkauden tarpeessa, ja kamalata julmuutta
piili kaikissa näissä tapahtumissa, jotka hänen kauhistuksekseen
olivat vieneet hänet kaikkiin näihin ikävyyksiin. Tähän saakka oli
elämä pidellyt häntä pahoin, laahannut häntä loassa ja veressä niin
väkivaltaisesti, että hänen kauniit, siniset vielä lapsellisesti
katselevat silmänsä olivat tuon traagillisen, mustan hiuskypärin alla
käyneet suuriksi kauhusta. Mutta kaikesta huolimatta oli hän pysynyt
neitsellisenä, tälle nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi, antautui hän
ensikerran kokonaan ja toivoi sulautuvansa häneen, olevansa hänen
palvelijattarensa. Hän oli hänen omansa, hän saattoi mielensä mukaan
käskeä häntä.

-- Ota minut, pidä minut, armaani, sinun tahtosi on minun lakini.

-- Ei, ei, lemmittyni. Sinä olet minun valtijattareni, minä olen
olemassa ainoastaan lempiäkseni ja totellakseni sinua.

Tunnit kuluivat. Sade oli aikoja sitten tauonnut, syvä hiljaisuus
vallitsi ratapihalla ja häiritsi sitä ainoastaan kaukainen ja
epäselvä ääni mereltä. He olivat vielä sylityksin, kun laukaus heidät
peljästytti. Päivä alkoi tulla ja kalpea, vaalakka kaistale tuli
näkyviin taivaalla Seinen suun yläpuolella. Mikä laukaus se oli? He
olivat menetelleet varomattomasti, mielettömästi viipyessään niin
kauvan, ja he kuvittelivat äkkiä mielessään, että mies vainosi heitä
revolverinlaukauksillansa.

-- Jää tänne sisälle, minä menen katsomaan.

Jacques hiipi varovaisesti ovelle. Tuossa vielä synkässä pimeydessä
kuuli hän jonkun tulevan juosten ja hän tunsi Roubaudin äänen, joka
kiirehti vartijoita ja huusi, että hän aivan selvästi oli nähnyt
kolme kappaletta, jotka olivat olleet varastamassa hiiliä. Varsinkaan
viimeisten viikkojen ajalla ei ollut kulunut yhtäkään yötä, jona hän
ei olisi nähnyt ikäänkuin näkyjä varkaista. Tällä kertaa oli hänet
äkkiä peljästytetty ja hän oli summamutikassa ampunut laukauksen
pimeään.

-- Pian, pian, emme voi jäädä tänne, mutisi nuori mies. He tulevat
etsimään suojuksesta... Juokse!

Haltioissaan sulkivat he toisensa jälleen syliinsä ja suutelivat
intohimoisesti. Sitten kiiti Séverine varikkoa pitkin tuon suuren
muurin suojassa, Jacquesin koettaessa piiloutua hiilikasojen
keskelle. Ja se tapahtui todellakin hyvään aikaan, sillä Roubaud
aikoi tutkia suojuksen. Hän vannoi, että hiilivarkaiden täytyi
olla siellä. Vartijain lyhdyt heiluivat maata pitkin. He joutuivat
riitaan ja vihdoin palasivat he kaikki asemalle, harmissaan tästä
hyödyttömästä takaa-ajosta.

Kun Jacques tunsi rauhoittuneensa ja päätti vihdoinkin mennä
yömajaansa Rue Francois Mezelinen varrella olevaan taloon, tapasi hän
ihmeekseen Pecqueuxin, joka raa'asti kiroillen parhaillansa riensi
kotiin.

-- Mitä nyt, ukkoseni?

-- Ah hitossa, älkää puhuko siitä. Nuo naudathan herättivät
Sauvagnatin ja hän kuuli silloin, että minä olin hänen sisarensa
luona. Hän tuli paitasillaan alas, ja minun täytyi kiiruhtaa
hyppäämään ulos akkunasta. -- Kuuletteko?

Nyt kuului selkäänsä saavan naisen äänekästä kirkunaa ja nyyhkytystä,
samalla kun karkea miehenääni toraili ja kiroili.

-- Kuuletteko? Nyt kurittaa hän häntä aika tavalla, ja vaikka hän on
kolmenkymmenen kahden vuotias, saa hän selkäänsä kuten pieni tyttö,
joka saadaan kiinni jostakin. Se on kyllä paha hänelle, mutta minä en
siihen sekaannu: onhan se hänen veljensä!

-- Mutta minä luulin, sanoi Jacques, hänen sietävän teitä, suuttuvan
ainoastaan tavatessaan hänet joidenkuiden muiden seurassa.

-- Joutavia, ei sitä koskaan voi tietää. Toisinaan ei hän ole minua
näkevinäänkään. Mutta sitten joskus löylyttää hän häntä... Se ei
kuitenkaan estä häntä pitämästä sisarestaan. Onhan hän kuitenkin
hänen sisarensa ja hän luopuisi ennen kaikesta muusta, kuin eroaisi
hänestä. Mutta hän vaatii, että tytön on käyttäydyttävä siivosti...
Luulenpa nyt todellakin, että hän on saanut saatavansa.

Kirkuna taukosi ja muuttui syviksi, vaikeroiviksi huokauksiksi, ja
nuo molemmat miehet menivät tiehensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin
nukkuivat he sikeästi vieretysten tuossa pienessä makuuhuoneessa,
jossa oli keltaiseksi sivellyt seinät, ja jonka ainoina huonekaluina
oli neljä sänkyä, neljä tuolia ja pöytä, jolla oli sinkkinen pesuvati.

Jokainen uusi yöllinen kohtaus oli Jacquesille ja Séverinelle
tämän jälkeen pelkkää autuutta ja onnea. Aina eivät he myrskyn
kautta saaneet samaa suojaa kuin tällä ensimmäisellä kerralla.
Tähtikirkkaat taivaat ja häikäisevät kuuvalot häiritsivät heitä,
ja he hiipivät silloin eteenpäin varjossa ja etsivät pimeitä
kolkkia, joissa tuntui niin suloiselta lähestyä toisiansa. Elo- ja
syyskuun yöt olivat niin ihanat ja leudot, että aurinko olisi
voinut yllättää heidät, väsyneinä ja nukahtaneina sylityksin, ellei
aseman herääminen ja veturien kaukainen melu olisi pakoittannt heitä
eroamaan. Eivät edes lokakuun ensimmäiset kylmät yöt tuntuneet
heistä ikäviltä. Séverine tuli silloin lämpimästi puettuna ja
kääriytyneenä suureen kaapuun, johon Jacqueskin pian puoleksi katosi.
Sitten vetäytyivät he työkaluvajan turviin, jonka Jacques osasi
sulkea sisäpuolelta rautatangolla. He olivat siellä kuin kotonaan,
marraskuun myrskyt ja tuulenpuuskat saattoivat kiskoa kattotiilet
irti, edes koskettamattakaan heihin. Jo ensi illasta saakka oli
Jacquesin kuitenkin vallannut halu, että he sijoittaisivat idyllinsä
Séverinen omaan kotiin, jossa hän näytti hänestä aivan toiselta
ja paljon hurmaavammalta porvarillisen rehellisissä, hymyilevässä
levollisuudessaan. Mutta Séverine oli aina evännyt, vähemmän
naapurien vakoilemisen pelosta, kuin viimeisestä kunnioituksesta
kodin pyhyyttä kohtaan. Mutta eräänä maanantaina, kun hänen piti
syödä aamiaisensa siellä ja kun mies, joka oli jäänyt asemapäällikön
luo, ei tullutkaan, unohtivat he itsensä ja ajattelematon uhkarohkeus
vei heidät toistensa syliin. Sen jälkeen ei Séverine enään osoittanut
mitään vastahakoisuutta ja jokaisena torstai- ja lauvantai-iltana
kahdentoista jälkeen kävi Jacques hänen luonaan hänen asunnossaan.
Tämä oli hirveästi vaaranalaista ja he uskalsivat tuskin liikahtaa.
Mutta he tunsivat kaksinkertaista hellyyttä, uutta nautintoa. Usein
ajoi kuitenkin oikullinen halu yölliseen kuljeskeluun heidät jälleen
ulos jääkylmien öiden pimeyteen ja autiuteen.

Jacques ja Séverine olivat nyt jo neljä kuukautta rakastaneet
toisiansa yhä voimakkaammalla intohimoisuudella. Molemmat olivat
todellakin vasta-alkajia sydämensä lapsellisuudessa, ensi lemmen
hämmästyneessä viattomuudessa ja hurmauksessa vähimmistäkin
hyväilyistä. Heissä tapahtui alistuvaisuuden taistelu siitä, kumpi
uhrautuisi enemmän. Jacques ei enään epäillyt, ettei hän ollut
parantunut kamalasta, peritystä kärsimyksestään, sillä murha-ajatus
ei enään vaivannut häntä. Olikohan ruumiillinen omistaminen
tyydyttänyt tuon murhaamisentarpeen? Olikohan omistaminen ja
kuolettaminen samanarvoista ihmiseläimen pimeässä kuilussa? Hän ei
mietiskellyt, koska hän oli liiaksi tietämätön, eikä edes yrittänyt
raottaa kauhistuksen porttia. Toisinaan palasi hänen mieleensä
Séverinen sylissä äkkiä muisto siitä, mitä hän oli tehnyt, murhasta,
jonka hän ainoastaan katseella oli tunnustanut Batignollen puiston
penkillä, eikä hän tuntenut edes halua tulla tuntemaan lähempiä
yksityiskohtia siitä.

Séverineä sitä vastoin näytti yhä enemmän vaivaavan halu puhua
siitä. Kun hän painoi Jacquesia itseään vastaan, tunsi tämä aivan
hyvin, että hän läähätti salaisuutensa alla, että hän tahtoi
sulautua Jacquesiin, ainoastaan saadakseen lohdutusta siitä, mikä
uhkasi tukahuttaa hänet. Mutta suudelmalla sulki hän levottomuuden
valtaamana hänen suunsa, sinetillä sulki tunnustuksen. Minkä vuoksi
olisivat he antaneet tuon tuntemattoman tunkeutua välilleen?
Saattoiko olla varma, ett'ei heidän onnensa kärsisi siitä? Mies
vainusi vaaraa, häntä pöyristytti ajatus, että hän Séverinen kanssa
penkoisi noita verisiä asioita. Tämä epäilemättä arvasi sen, hän
tuli hyväileväksi ja myötenantavaksi, luoduksi vain rakastamaan ja
tulemaan rakastetuksi. Mieletön himo toistensa omistamiseen vei
heidät silloin jälleen toistensa syliin.

Roubaud oli kesästä saakka laihtunut, ja sitä mukaa kun hänen
vaimonsa sai takaisin kaksikymmenvuotiasta iloaan ja tuoreuttaan,
vanheni hän ja kävi yhä synkemmäksi. Hän oli, kuten Séverine sanoi,
paljon muuttunut neljässä kuukaudessa. Hän puristi edelleenkin
sangen sydämellisesti Jacquesin kättä, kutsui hänet kotiinsa, eikä
ollut onnellinen, ellei hän ollut hänen pöydässään. Mutta tämä ei
kuitenkaan tuottanut hänelle tarpeeksi huvitusta, usein oli tuskin
heretty syömästä, kun hän meni ulos ja jätti Jacquesin huoleksi
yksinään pitää seuraa rouvalle, sillä tekosyyllä, että häntä itseään
tukahutti ja hän tarvitsi raitista ilmaa. Asian todellinen laita oli
kuitenkin se, että hän nykyään kävi eräässä pienessä kahvilassa Cours
Napoléonin varrella, jossa hän tapasi rautatien poliisikomisario
Cauchen. Hän ei juonut paljoa, ainoastaan muutamia pieniä lasillisia
rommia, mutta hän oli peliin saanut mieltymyksen, joka lähenteli
intohimoa. Hän elostui, unhotti kaikki vasta sitten, kun hän istui
kortit kädessä ja pelasi lukemattomia piquet-pelejä. Cauche, joka oli
intohimoinen peluri, oli määrännyt, että pelattaisiin rahasta ja nyt
pelattiin sadan soun pelejä. Roubaud, joka ihmeekseen tunsi olevansa
juurikuin toinen ihminen, paloi voitonraivosta; hänet valtasi tuo
kiivas voitonkuume, joka voi siinä määrin villitä miehen, että
yhdelle arvanheitolle panee alttiiksi asemansa ja henkensä. Tähän
asti ei siitä ollut ollut haittaa hänen virantoimitukselleen, mutta
hän lähti kahvilaan heti kun hänellä oli vapaata aikaa ja tuli kotiin
vasta kahden, kolmen ajoissa aamulla niinä öinä, joina hän ei ollut
yövuorolla. Hänen vaimonsa ei sen vuoksi ollut tyytymätön, moitti
häntä ainoastaan siitä, että hän aina kotiin tullessaan oli niin
huonolla tuulella; hänellä oli näet harvinaisen huono onni ja lopulta
hän velkaantui.

Eräänä iltana Séverine ja Roubaud ensi kerran joutuivat riitaan.
Vaimo ei tosin vielä ollut alkanut vihata miestään, mutta hänen oli
vaikea sietää häntä, sillä hän tunsi, että Roubaud oli taakkana
hänen elämässään. Hän olisi tuntenut mielensä niin kevyeksi,
niin onnelliseksi, ellei yhdyselämä Roubaudin kanssa olisi häntä
painostanut. Muuten ei hän ollenkaan tuntenut omantunnon vaivoja
siitä, että petti miestään: Eikö se ollut tämän vika, eikö hän
ollut melkein pakoittanut häntä lankeamaan? He joutuivat vähitellen
yhä kauvemmaksi toisistaan, mutta kumpikin lohdutteli ja huvitteli
itseään omalla tavallaan, vapautuakseen parhaillaan tapahtuvan
sisällisen hajaantumisprosessin tunteesta. Koska miehellä oli peli,
niin sai kai vaimolla olla rakastaja.

Mutta mikä erittäinkin suututti Séverineä, ja johon hän ei tahtonut
tyytyä, oli rahanpula, johon miehen alituiset tappiot saattoivat
hänet. Sitten kun talousrahat menivät Cours Napoléonin varrella
olevaan kahvilaan, ei hän toisinaan tietänyt, kuinka voisi maksaa
pesijättärelle. Hänen täytyi olla ilman kaikenlaisia mukavuuksia ja
pieniä pukutarpeita.

Tällä kertaa antoi aihetta heidän torailuunsa juuri kysymys
kenkäparin ostamisesta, jonka hän aivan välttämättömästi tarvitsi.
Roubaud oli juuri lähdössä ulos, eikä saanut käsiinsä pöytäveistä
leikatakseen itsellensä leipäpalasen, vaan otti suuren puukon,
murha-aseen, joka oli eräässä ruokakaapin laatikossa. Séverine katsoi
häneen, kun hän kieltäytyi antamasta hänelle niitä 15 frangia kenkiin
sen vuoksi, että hänellä ei ollut rahoja, eikä hän tiennyt, mistä
niitä saisi. Vaimo toisti itsepintaisesti pyyntönsä ja pakoitti hänet
uudistamaan kieltonsa ja hän kävi vähitellen yhä katkeroituneemmaksi.
Aivan äkisti osoitti Séverine silloin sitä kohtaa lattiasta, missä
peikot uinailivat, sanoi hänelle, että siellä oli rahoja, ja että hän
tahtoi saada rahoja.

Roubaud kävi sangen kalpeaksi ja päästi puukon, niin että se putosi
takaisin laatikkoon. Séverine luuli silmänräpäyksen, että hän löisi
häntä, sillä hän tuli häntä kohden mutisten, että rahat saisivat
mädätä sinne, ja että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin
ottaisi ne. Hän pui nyrkkejään ja uhkasi lyödä hänet kuoliaaksi, jos
hän hänen poissaollessaan uskaltaisi ottaa pienan pois ja varastaa
vaikkapa vain centimenkin. Ei koskaan, ei koskaan! Se oli kuollut ja
haudattu.

Mutta Séverinekin kalpeni ja oli pyörtymäisillään ajatellessaan
kaivamista tuossa aukossa. Tulipa hätä miten suureksi tahansa, he
molemmat mieluummin kuolisivat nälkään, kuin koskisivat noihin
rahoihin.

He eivät kauvemmin puhuneetkaan siitä, ei edes niinäkään päivinä,
jolloin olivat sangen suuressa pulassa. Ja kun he jalallaan astuivat
sille paikalle, poltti se vieläkin enemmän ja sietämättömämmin, niin
että he lopulta kaartain kulkivat sen ohi.

Sitten syntyi toisia riitoja Croix-de-Maufrasin johdosta. Miksi ei
taloa myyty? He syyttivät toisiaan molemmin puolin siitä, ett'eivät
he tehneet mitään, mikä oli tarpeellista myymisen jouduttamiseksi.
Mies kieltäytyi aina kiivaasti puuttumasta siihen, kun taas Séverine
kirjoitti muutamia hajanaisia kirjeitä Misardille, mutta sai
ainoastaan hyvin epämääräisiä vastauksia: Ei ainoatakaan ostajaa
ollut ilmaantunut, hedelmät olivat kuivettuneet, eivätkä vihannekset
kasvaneet sen vuoksi, kun niitä ei oltu ollenkaan kasteltu.

Se syvä rauha, johon puolisot olivat hirmutapauksen jälkeen
vaipuneet, häiriytyi täten vähitellen ja sen sijaan tuntui tulevan
uusi, kamala kuume. Kaikki taudinsiemenet, esim. nuo piiloon pannut
rahat ja kotiin tunkeutunut rakastaja, olivat kehittyneet ja
erottivat heitä nyt ja yllyttivät heitä toisiaan vastaan. Ja tämä
kasvava mieltenkuohu ja levottomuus teki elämän helvetiksi.

Ikäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki
Roubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja
lörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut
rouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen
johdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan.
Mutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja
Séverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli
tuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut
vanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän
lemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen
kanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt
rahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja
juorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt
kaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin
perheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet
takaisin.

Asiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin
enemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia,
saadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä
seurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä
paljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää
itsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka
raivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen,
sanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati
tuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta.
Ja sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias,
oli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella
asujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot
jälleen joutuneet kuohuksiin.

Kaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli
Séverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai.
Lokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti
ensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati
erikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti
hän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko
päivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50.
Aluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä,
mitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se
huonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut,
mitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi
hän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui,
että hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka
sokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt
suvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli
aivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.

Eräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään
yöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai,
ennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina
hän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa
järjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua.
Mutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei
vielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen
tullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui
yhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut
riistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui
oikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista
summista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja
tuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva
sikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.

Kellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei
hän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui
uudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku
tahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin
meni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan
peljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin
koetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin
aikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi
rohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi
paljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja
väristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea,
sai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin
hämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna
seisomaan paikalle.

Lattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli
vast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla
ja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla
temmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka
muodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin,
ammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli
murhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se
vapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä
valkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja
kello.

Séverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä
ympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että
se oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena
ja peljästynein katsein.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.

Roubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän
ainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen
läsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän
ei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin
läimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja
alastomana.

-- Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan
lukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.

Nyt mies raivostui: olisiko vaimo edelleenkin tuhoava hänen elämäänsä
ja estävä häntä huvittelemasta. Hän ei enään ollenkaan välittänyt
hänestä, vaan piti hänen miehenään olemista kerrassaan ikävänä.
Koska hän saattoi huvitella toisella taholla, ei hän enään tarvinnut
Séverineä.

Hän kopeloi uudelleen aukkoa, mutta otti ainoastaan rahakukkaron,
jossa oli kolmesataa frangia kullassa. Pantuaan sen jälkeen jalallaan
laudan kiinni paikoilleen, sanoa paukahutti hän hänelle hammasta
purren päin kasvoja:

-- Sinä ikävystytät minut kuoliaaksi; mutta minä teen mitä tahdon.
Kysynkö minä sinulta, mitä sinä aijot tehdä Pariisissa?

Raivoisasti kohauttaen olkapäitänsä palasi hän sen jälkeen kahvilaan
ja jätti kynttilän lattialle.

Séverine otti sen ylös ja meni jääkylmänä aina sydämeen saakka,
vuoteeseensa takaisin. Hän antoi kynttilän palaa, eikä voinut
uudelleen nukkua pikajunan aikaa odottaessansa. Vähitellen kävi hän
aivan kuumeiseksi ja lepäsi siinä suurin, avoimin silmin. Nyt se oli
varma, Roubaudissa tapahtui nyt kehittyvä hajoamisprosessi; rikos
oli ikäänkuin asuttunut häneen ja juuri sen kautta oli jokainen side
heidän välillään katkennut. Roubaud tiesi kaikki.




VII.


Ne, jotka aikoivat lähteä pikajunalla 6,40 Havresta, huomasivat
kummakseen, että lunta oli puoliyöstä saakka satanut niin taajoina
ja suurina hiutaleina, että sitä kaduilla oli jo kolmekymmentä
senttimetriä paksulta.

Lison puhisi ja savusi hallin alla ja sen perään oli kiinnitetty
juna, johon kuului seitsemän vaunua, kolme toisen ja neljä
ensimmäisen luokan. Kun Jacques ja Pecqueux puoli kuuden ajoissa
olivat tulleet veturitalliin tarkastamaan veturia, olivat he
pahoitelleet ja olleet levottomia tuon jatkuvan lumentulon takia. Nyt
olivat he paikoillaan, odottaen lähtömerkkiä, ja tuijottivat kauvas
eteenpäin pitkin junasillan edustaa ja näkivät, kuinka nuo hiljaa
ja loppumattomasti putoilevat lumihiutaleet vetelivät vaaleita,
väräjäviä viiruja pimeyteen.

Veturinkuljettaja mutisi:

-- Hitto minut vieköön, jos näen ainoankaan merkin.

-- Niin, kumpahan vaan päästäisiin perille! vastasi lämmittäjä.

Roubaud joka oli saapunut määrättynä aikana ja jälleen ryhtynyt
virantekoonsa, seisoi asemasillalla lyhtyineen. Hänen silmiensä
ympärillä oli suuret, mustat renkaat ja ne painuivat toisinaan
väsymyksestä umpeen, ilman että hänen valppautensa silti taukosi.
Kun Jacques kysyi häneltä, eikö hän tietänyt mitään tilasta radalla,
meni hän hänen luokseen, puristi hänen kättään ja vastasi, ett'ei
siitä vielä ollut tullut mitään sähkösanomaa. Kun Séverine nyt tuli
suureen kaapuun kietoutuneena, vei Roubaud itse hänet erääseen ensi
luokan vaunuun ja sijoitti hänet sinne. Hän oli epäilemättä huomannut
sen levottoman, hellän katseen, jonka nuo molemmat lempiväiset
vaihtoivat; mutta hän viitsi ainoastaan sanoa vaimolleen, että oli
varsin varomatonta lähteä matkaan sellaisella ilmalla, ja että hän
tekisi viisaammin lykkäämällä matkansa toistaiseksi.

Nyt tuli useampia matkustajia turkit yllä ja kuormitettuina
matkakapineillaan, ja syntyi ankara tungos tuossa kauheassa
aamupakkasessa. Lumi ei sulannut jalkineista ja jokainen kääriytyi
vaatteisiinsa ja sulki heti ovet, asemasilta oli autio ja huonosti
valaistu muutamien kaasuliekkien epäselvässä valossa. Ainoastaan
veturin tulipesän eteen kiinnitetty lyhty loisti kuin jättiläisen
silmä ja loi tulimertaan kauvas ulos pimeyteen.

Mutta Roubaud kohotti lyhtynsä ja antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri
vihelsi ja Jacques vastasi, avattuaan järjestimen ja väännettyään
pientä kääntöpyörää vauhdin määräämistä varten. Juna lähti, ja
alipäällikkö seurasi vielä hetkisen levollisena silmillään junaa,
joka poistui myrskyyn.

-- Nyt on pidettävä silmät auki! sanoi Jacqucs Pecqueuxille. Ei
mitään tyhmyyksiä tänä päivänä!

Hän oli huomannut, että hänen toverinsakin oli lyyhistymäisillään
kokoon väsymyksestä, hän oli varmaankin ollut ulkona irstailemassa
edellisenä iltana.

-- Oh, ei vaaraa mitään! änkytti lämmittäjä.

Heti päästyään hallista ulos olivat he keskellä lumipyryä. Tuuli
puhalsi lännestä, mutta se osui myös suoraan veturiin, jota vihurit
pieksivät. Suojuksensa takana, vahvoihin vaatteihin puettuna ja
silmät lasisilmien suojelemina ei heillä ensi aluksi ollut pahaakaan
hätää. Mutta nuo valkoiset, taajaan putoilevat lumijoukot nyt
pimeässä ikäänkuin tukahuttivat veturilyhdyn häikäisevän valon. Sen
sijaan, että olisi ollut valaistu kahden -- kolmen sadan metrin
matkalta näkyi rata nyt jonkinlaisessa maidon valkeassa usvassa,
josta ainoastaan lähimmät esineet voi eroittaa juuri kuin unessa.

Eniten saattoi veturinkuljettajan levottomaksi se, että hän jo
ensimmäisen ratavartijan lyhdyn luona voi todeksi havaita, mitä oli
peljännyt, eli ettei hän ohjesäännöissä määrätyltä matkalta voinut
eroittaa punaisia pysähdysmerkkejä. Hän eteni sen vuoksi sittemmin
erittäin varovasti, voimatta kuitenkaan vähentää nopeutta, kun tuuli
teki niin suunnatonta vastarintaa ja jokaisesta viivytyksestä koitui
suuri vaara.

Aina Houfleurin asemalle saakka oli Lison kulkenut hyvin ja
tasaisesti. Jacquesin ei vielä tarvinnut olla levoton luminietoksien
vuoksi, sillä satanut lumi oli korkeintaan kuusikymmentä senttimetriä
syvää ja lumiaura poisti helposti metrinkin syvyisiä lumiläjiä. Hän
siis suuntasi koko huolellisuutensa nopeuden pysyttämiseen ennallaan,
sillä hän tiesi, että kunnollisen veturinkuljettajan, paitsi että
hän on kohtuullinen ja veturiinsa kiintynyt, on pidettävä veturinsa
säännöllisessä kulussa ilman tempomisia ja mahdollisimman korkealla
paineella. Hänen ainoa vikansa olikin se, ettei hän taipunut
pysähtymään ja noudattamaan annettuja merkkejä, koska hän aina
luuli voivansa ohjata Lisonia ajoissa. Hän ajoikin toisinaan liian
kauvas ja kaksi kertaa oli hänet viikoksi pidätetty toimestaan sen
vuoksi, että oli ajanut paukkumerkkien yli. Mutta tällä hetkellä ja
tietoisena siitä suuresta vaarasta, jossa oli, teki ajatus siitä,
että Séverine oli mukana junassa, ja että hän oli vastuunalainen
hänen rakkaasta hengestään, hänen tahdonvoimansa kaksin verroin
vahvemmaksi ja piti sitä täydessä jäntevyydessä kaikkia niitä
vaikeuksia vastaan, jotka hänen oli voitettava ennen Pariisiin
saapumista.

Jacques jäi seisomaan levysillalle, joka yhdisti veturin
hiilipurnuun, välittämättä noista alituisista tärähdyksistä ja
nojautui lumesta huolimatta ulospäin oikealle puolelle nähdäksensä
paremmin. Suojusseinän akkunasta, joka oli epäselvänä vedestä, ei
hän eroittanut mitään, ja hän seisoi paikallaan kasvot alttiina
tuulenpuuskille ja tuhansien neulojen piestessä hänen ihoaan, ja
pakkanen oli niin purevan ankara, niin että tuntui, kuin olisi hän
leikellyt itseään partaveitsellä. Silloin tällöin vetäytyi hän
taaksepäin hengittämään; hän otti silmälasit päästään ja kuivasi
ne. Sitten palasi hän tähystyspaikalleen ja katsot tiukin katsein
myrskyyn, näkyisikö noita punaisia valoja ja hän syventyi siihen
niin, että hän kaksi kertaa harhanäkynä näki nopeiden veripunaisten
kipinöiden pilkkuina kuvautuvan sille vaalealle esiripulle, joka
väreili hänen edessään.

Mutta äkkiä sai hän pimeässä huomioonsa, ett'ei hänen lämmittäjänsä
enään pitänyt vaaria tehtävästään. Vain pieni lyhty valaisi
vedenkorkeutta, jott'ei hieman voimakkaampi valo sokaisisi
veturinkuljettajaa. Nyt oli hän huomannut manometritaulusta, jossa
emalji omituisesti kimmelsi, että tuo sininen, tärisevä neula
laskeutui, nopeasti. Tuli väheni. Lämmittäjä oli näet unen valtaamana
pannut maata hiilihinkalon päälle.

-- Kirottu juopporatti! huusi Jacques raivoissaan ja ravisteli häntä.

Pecqueux nousi ylös ja puolustihe käsittämättömällä mörinällä. Hän
voi tuskin seisoa jaloillaan, mutta tottumuksen voima vei hänet heti
hänen tulensa luo. Vasaralla särki hän hiilet, levitti ne kihvelillä
tasaiseksi kerrokseksi ja lakaisi sitten luudalla loput syrjään.
Kun tulisijan ovi oli auki, sulatti se heijastus, jonka höyrypannu
hehkuvan pyrstötähden hännän tavoin loi taaksepäin junan yli, lumen,
joka suurina kultapisaroina satoi alas.

Harfleurin tuolla puolen alkoi se kolmen lieun pituinen mäki,
joka ulottuu Saint Romainiin saakka ja on vaikein koko linjalla.
Veturinkuljettaja käänsi jälleen huomionsa liikuntoon ja
valmistautui aimo tempaukseen, päästäkseen mäen päälle, mikä
kauniillakin ilmalla oli kyllin vaikeata. Käsi kääntöpyörällä näki
hän sähkölennätinpylväiden karkeloivan ohitse ja koetti laskea
vauhtia. Se väheni, Lison läähätti ja ja lumiauran hankautumisesta
voi huomata vastustuksen kasvaneen. Jalallaan avasi Jacques luukun
ja lämmittäjä, joka torkkui, ymmärsi hänen tarkotuksensa ja kohensi
tulta lisätäkseen höyrypainetta. Nyt hehkui luukku punaisena ja loi
punasinervän kajastuksen heidän molempien jalkoihinsa. Mutta he eivät
tunteneet tuota polttavaa kuumuutta sen jääkylmän ilmavirran vuoksi,
joka heitä ympäröi.

Kuljettajan viittauksesta kohotti lämmittäjä tuhkalaatikon
kädensijaa, mikä teki vedon vaikuttavammaksi. Manometrin viisari
nousi nopeasti kymmenen atmosferia ja Lison pani käytäntöön
kaiken sen voiman, mihin se kykeni. Veturinkuljettajan, joka näki
vedenkorkeuden laskevan, täytyi silmänräpäykseksi vääntää injektorin
kääntöpyörää, vaikkakin paine sen kautta väheni. Se nousi kuitenkin
pian, veturi puhkui ja pärisi kuin väsyksiin ajettu eläin, hyppi
ja nousi pystyyn, niin että olisi voinut luulla kuulevansa, kuinka
sen jäsenet natisivat. Hän kohteli sitä pahasti, ikäänkuin olisi
se tullut vanhaksi ja kelpaamattomaksi, eikä näkynyt enään omaavan
entistä hellyyttänsä sitä kohtaan.

-- Se on liian laiska, se ei ikinä pääse tuon mäen päälle! sanoi hän
hammasta purren, hän, jolla muuten ei koskaan ollut tapana puhua
matkalla.

Pecqueux katsoi häneen hämmästyneenä kaikessa uneliaisuudessaan.
Mitä oli hänellä nyt Lisonia vastaan? Eikö se edelleenkin ollut
sama tottelevainen veturi, jolle vauhdin lisääminen oli niin
helppoa, niin että oli hauskaa panna se liikkeelle, ja jolla oli
niin oivallinen höyrynmuodostaminen, että se säästi kymmenennen
osan hiilistä Pariisin ja Havren välisellä taipaleella? Kun
veturilla oli sellainen luisu kuin Lisonilla, niin oivallinen
sulkulaitos, että höyry sen kautta kokonaan sulkeutui, saattoi kai
sietää muutamia epätäydellisyyksiä, niin kuin ei kukaan suuttune
taloudenhoitajattarelle, joka pitää oman päänsä, kunhan hän vaan
käyttäytyy hyvin ja on säästäväinen. Tosin vaati se liian paljon
rasvaa. Mutta mitäpä siitä? Kun vaan voiteli sen, niin siinä oli koko
asia!

Jacques toisti suuttuneena:

-- Se ei ikinä pääse mäen päälle, ellei sitä voidella.

Ja hän teki mitä ei ollut tehnyt kolmea kertaa elämässään. Hän otti
rasvakannun voidellakseen veturin sen ollessa käynnissä. Hän kiipesi
kaiteen yli ja nousi sillanteelle, joka kulki höyrypannua pitkin.
Mutta se oli mitä vaarallisin yritys; hänen jalkansa luiskahtelivat
tuolla kapealla rautalevyllä, joka oli märkänä lumesta, hän ei voinut
nähdä mitään ja tuo hirveä myrsky uhkasi lakaista hänet pois kuten
oljenkorren. Hänen riippuessa kupeellaan jatkoi Lison läähättävää
juoksuaan pimeässä halki tuon suunnattoman, valkoisen nietoksen,
johon se uursi itselleen syvän vaon. Se ravisteli häntä ja vei hänet
mukanaan. Kun hän saapui poikkitangon luo, lyyhistyi hän kokoon
oikeanpuolisen lieriön rasvakupin luona ja hänen oli tuiki vaikeata
täyttää se, pitäessään toisella kädellään kiinni. Sitten täytyi
hänen hyönteisen tavoin ryömien tehdä sama matka, voidellakseen
vasemmanpuolista silinteriä. Palatessaan oli hän lopen uupunut ja
kalpea, hän oli tuntenut olevansa lähellä kuolemaa.

-- Se on siivoton elukka! mutisi hän.

Pecqueux hämmästyi noin tavattomasta kiivaudesta heidän Lisoniaan
kohtaan, eikä voinut olla turvautumatta vanhaan sukkeluuteensa.

-- Minunpa olisi pitänyt saada mennä. Minä ymmärrän, minkälainen
voide naisväelle soveltuu.

Hän oli nyt hiukan enemmän hereillä, oli myös lähtenyt paikalleen
ja piti silmällä radan vasenta puolta. Hänellä oli hyvät silmät
ja tavallisesti näki hän paremmin kuin päällikkönsä. Mutta tässä
myrskyssä oli kaikki kadonnut, ja nämä molemmat, jotka olivat niin
perehtyneet matkan jokaiseen kilometriin, voivat nyt tuskin tuntea
seutua, jonka läpi he kulkivat. Rata hautaantui lumen alle, talotkin
näyttivät tulleen niellyksi ja se oli nyt vain avoin, ääretön aro,
epämääräinen, valkea kaavi, jossa Lison näytti kulkevan eteenpäin
miten halusi. Koskaan eivät nuo molemmat miehet olleet niin syvästi
tunteneet heitä yhdistävää veljeyttä, nuo, jotka nyt kiitivät
eteenpäin tässä kaikkia vaaroja vastaan irtipäästetyssä veturissa,
jossa he olivat enemmän yksinään ja enemmän maailman hylkääminä, kuin
jos olisivat olleet johonkin huoneeseen teljettyinä. Ja sen lisäksi
tuli painostavan raskas edesvastuu niistä ihmishengistä, joita heillä
oli takanaan junassa.

Jacques, jota Pecqueuxin pilapuhe suututti, hymyili kuitenkin lopuksi
ja hillitsi itseään. Ei tosiaankaan ollut oikea hetki riitelemiseen.
Satoi lunta vieläkin enemmän ja esirippu taivaanrannalla kävi
vieläkin tiheämmäksi. Kuljettiin edelleen mäkeä ylöspäin, kun
lämmittäjä vuorostaan luuli etäällä näkevänsä punaista kajastusta.
Hän sanoi siitä sanasen esimiehelleen, mutta sitten ei hän sitä enään
löytänyt, hänen silmänsä olivat nähneet unta, kuten hän toisinaan
sanoi.

Ja veturinkuljettaja, joka ei ollut mitään nähnyt, sai
sydämmentykytystä, tuli levottomaksi toisen harhanäystä ja kadotti
luottamuksen itseensä. Hän luuli lumihiutaleitten valkoisen vilinän
takaa eroittavansa suunnattomia mustia ääriviivoja, suuria esineitä,
jotka näyttivät jättiläismäisiltä, tummilta kappaleilta; ne
näyttivät liikkuvan ja tulevan veturia vastaan. Olivatkohan ne ehkä
kukistuneita kukkuloita, vuoria, jotka sulkivat radan, ja joihin juna
murskautuisi? Hänet valtasi pelko ja hän veti höyrypillin nyöristä ja
puhalsi pitkään ja voimakkaasti, ja tuo vaikeroiva kolkko ääni kuului
kauvas ja pitkäveteisenä myrskyssä. Sitten joutui hän aivan hämilleen
siitä, että oli viheltänyt oikeaan aikaan, sillä juna kulki nyt
suurella nopeudella ohi Saint-Romainin aseman, jonne hän luuli vielä
olevan kaksi kilometriä.

Lison, joka oli kulkenut tuon vaikean ylämäen, alkoi nyt
vieriä helpommin ja Jacques saattoi silmänräpäyksen hengähtää.
Saint-Romainista Bolbeciin nousee rata huomaamattomasti ja kaikki
kävisi otaksuttavasti hyvin tasangon toiseen päähän saakka. Ollessaan
Ben-Zevillessä, missä viivyttiin kolme minuuttia, huusi hän kuitenkin
asemapäällikköä, jonka hän huomasi asemasillalla, ilmoittaakseen
hänelle arvelunsa lumen suhteen, joka kävi yhä syvemmäksi. Hän ei
ikinä pääsisi Roueniin saakka, olisi parasta käyttää tilaisuutta
ja panna lisäksi toinen veturi, nyt kun oltiin varikon luona,
missä valmiita vetureja aina oli odottamassa. Mutta asemapäällikkö
vastasi, ett'ei hän ollut saanut mitään määräystä siitä, ja ett'ei
hän katsonut voivansa ottaa sellaista toimenpidettä vastuulleen.
Ainoa, mitä hän voi tarjoutua jättämään oli viisi, kuusi puulapiota
raiteiden puhtaiksi lapioimista varten tarpeen vaatiessa. Ja Pecqueux
otti vastaan lapiot, jotka hän asetti erääseen nurkkaan.

Lison jatkoikin hyvällä vauhdilla ja liikanaisetta vaivatta matkaansa
tasangon yli. Kuitenkin väsyi se. Veturinkuljettajan täytyi lopulta
antaa lämmittäjälle viittaus avata tulisijan luukku, jotta hän
panisi sinne enemmän hiiliä, ja joka kerta, kun tämä tehtiin loi
häikäisevä tähdenpyrstö yössä valoaan tuon synkän, mustan junan
yli, joka kaikessa tässä valkoisessa ympäristössä oli juuri kuin
paarivaatteella peitetty. Kello oli 7,45 ja päivä alkoi valjeta,
mutta sitä voi tuskin huomata taivaasta sen suunnattoman vaaleahkon
pyörteen vuoksi, joka täytti avaruuden taivaanrannan toisesta
päästä toiseen. Tämä epämääräinen valaistus, jossa edelleenkään ei
mitään voinut eroittaa, teki vielä levottomammaksi nuo molemmat
miehet, jotka koettivat nähdä kauvas eteenpäin, mutta joiden silmät
silmälaseista huolimatta olivat täynnä kyyneliä. Päästämättä
järjestimen pyörää kädestään, piti veturinkuljettaja edelleenkin
kiinni höyrypillin nauhasta ja puhalsi varovaisuuden vuoksi melkein
yhtämittaa, ja se kuului hätään joutuneen vaikeroimiselta tällä
lumiaavikolla.

Kuljettiin esteettömästi Bolbecin ja sitten Yvetotin ohi. Mutta
Mottevillessä kyseli Jacques jälleen alipäälliköltä, mutta tämä
ei voinut antaa hänelle mitään varmoja tietoja radan laadusta.
Ainoatakaan junaa ei vielä ollut tullut, ja eräs sähkösanoma oli
aivan yksinkertaisesti ilmoittanut, että Pariisista tuleva sekajuna
oli lumeen uupuneena turvassa Rouenissa. Lison läksi jälleen
liikkeelle ja kulki raskaasti ja väsyneesti ne kolme alaspäin
viettävää lieuta, jotka veivät Barentiniin. Nyt valkeni päivä, mutta
hyvin hillitysti, ja näytti kuin olisi se tullut vain lumesta. Lunta
satoi yhä sakeammin. Oli kuin olisi taivas haljennut ja sirpaleet
upottivat maan, samaan aikaan kun koitto laskeutui alas hämäränä ja
kylmänä.

Sitä mukaa kun päivä kului, kasvoi tuulen voima kaksinkertaiseksi
ja hiutaleet lentelivät kuin luodit; lämmittäjän täytyi joka
minuutti ottaa lapionsa ja lapioida lumi pois hiilistä vesisäiliön
seinien väliin. Oikealla ja vasemmalla näytti seutu siinä määrin
tuntemattomalta, että noista molemmista miehistä tuntui, kuin
olisivat he edenneet unessa: Avarat kentät, suuret aidatut laidunmaat
ja hedelmäpuiden ympäröimät viertotiet muodostivat nyt vain valkoisen
lumimeren, missä tuskin muutamia lyhyitä aaltoja tyrskyi, kalpean,
väräjävän mittaamattomuuden, missä kaikki sulautui sen valkeuteen,
ja veturinkuljettajaa, joka edelleen seisoi käsi kääntöpyörällä, ja
jonka kasvoja myrsky pieksi, alkoi kylmä kauheasti kiusata.

Barentinissa pysähdyttäessä tuli asemapäällikkö Bessiére itse veturin
luo ilmoittaakseen Jacquesille, että oli annettu tieto suurien
luminietosten olemassaolosta Croix-de-Maufrasin seutuvilla.

-- Luulenpa vielä voivan päästä perille, lisäsi hän. Mutta
vaivalloista se tulee olemaan.

Silloin Jacques raivostui.

-- Perhana vieköön! Sanoinhan sen Bexevillessä! Mitä se olisi tehnyt,
vaikka olisi pantu yksi veturi lisäksi... Nyt vasta hauskaa saamme!

Ylikonduktööri tuli nyt tavaravaunustaan ja oli myös suutuksissaan.
Hän oli tähystellessään käynyt aivan jääkylmäksi ja selitti,
ett'ei hän voinut eroittaa ainoatakaan merkkiä mistään
sähkölennätinpylväästä. Oli tosiaankin kuin olisi hamuiltu eteenpäin
kaikesta tästä valkoisesta huolimatta.

-- Te olette joka tapauksessa saaneet siitä tiedon, lisäsi herra
Bessiére.

Matkustajat alkoivat jo ihmetellä, minkä vuoksi viivyttiin niin
kauvan tällä hiljaisella, lumen peittämällä asemalla, missä ei edes
kuulunut virkamiesten huutoja, eikä ovien paukkumista. Muutamia
akkunoita vedettiin alas ja joukko kasvoja tuli näkyviin: hyvin
paksu rouva ja kaksi ihanaa nuorta valkoverikkiä, epäilemättä hänen
tyttäriään, ja kaikki kolme olivat aivan varmasti englantilaisia;
ja kauvempana nuori erittäin kaunis ruskeaverikki, jonka eräs
vanhanpuoleinen herra pakoitti vetäytymään takaisin; sen lisäksi
pisti pari herraa, nuorempi ja vanhempi, kumpikin vaunussaan puoli
ruumistaan ulos akkunasta ja puhuivat keskenänsä.

Mutta kun Jacques loi katseen taaksepäin, sai hän nähdä ainoastaan
Séverinen, joka myös oli nojautunut ulos ja katsoi levottomana hänen
taholleen. Voi tuota rakasta pikkuolentoa, kuinka hän lieneekään
levoton ja kuinka hän tunsikaan sydäntään ahdistavan ajatellessaan,
että hän tässä vaarallisessa tilaisuudessa samalla kertaa oli niin
lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana! Hän olisi voinut antaa
henkensä, kunhan hän jo olisi ollut Pariisissa ja olisi jättänyt
hänet sinne terveenä ja vahingoittumatonna.

-- Lähtekää nyt, sanoi asemapäällikkö lopuksi. On tarpeetonta
säikähdyttää ihmisiä.

Hän antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri, joka oli noussut
tavaravaunuunsa, puhalsi, ja Lison läksi jälleen liikkeelle,
vastattuaan pitkällä, vaikeroivalla kiljahduksella.

Jacques huomasi heti, että rata muuttui toisenlaiseksi. Ei oltu enään
tasangolla, nyt ei ollut mitään paksua lumimattoa, joka kääriytyi
äärettömiin ja jossa veturi liukui eteenpäin kuten höyrylaiva,
jättäen vanan jälkeensä. Nyt saavuttiin epätasaisiin seutuihin,
kukkulain ja laaksojen keskelle, mitkä suunnattomina särkkinä
ulettuivat aina Malaunayhin saakka ja tekivät isoja kyhmyjä maahan.
Lunta oli kasaantunut jotensakin epäsäännöllisesti; paikoittain oli
rata paljas, jota vastoin suunnattomat nietokset olivat sulkeneet
muutamia solia. Tuuli, joka oli lakaissut kohopaikat puhtaiksi,
täytti sitävastoin kuopat. Siinä oli keskeytymätön sarja esteitä,
jotka täytyi voittaa, suuria taipaleita, jotka olivat vapaina, mutta
sitten tulivat oikeiden lumivallien tukkimiksi. Nyt oli täysi päivä
ja tuo autio seutu kapeine solineen ja jyrkkine vieruineen, tuli
lohduttoman jäämeren näköiseksi, joka on jähmettynyt myrskyssä.

Koskaan ennen ei pakkanen ollut Jacquesista tuntunut niin
läpitunkevalta. Tuhannet hienot lumineulat raatelivat hänen
kasvojaan, niin että tuntui kuin olisi niistä vuotanut verta; eikä
hänellä ollut enään mitään tuntoa käsissään, jotka olivat puutuneet,
ja hän vapisi huomatessaan, ett'ei hän sormillaan enään tuntenut
kääntöpyörää. Kun hän nosti käsivartensa ylös vetääkseen höyrypillin
nauhasta, riippui käsivarsi olkapäässä kuin kuollut. Nuo alituiset
täräykset olisivat voineet repiä hänen sisälmyksensä ulos, eikä
hän olisi voinut sanoa, kantoivatko hänen jalkansa häntä. Määrätön
väsymys valtasi hänet yhdessä vilun kanssa ja hän oli paleltunut
aivoihin saakka, hän pelkäsi, että hän menisi tainnoksiin, ett'ei
hän enään tietäisi, kuljettiko hän vielä veturia, sillä hän väänsi
ainoastaan aivan konemaisesti ja katseli tylsänä, kuinka manometrin
viisari laskeutui.

Kaikki jutut, mitkä hän oli kuullut harhanäyistä, tunkeutuivat
hänen päänsä läpi. Eikö tuolla ollut kumoon työnnetty puu radan
poikki? Eikö hän ollut nähnyt punaisen lipun liehuvan tuon
viidakon yläpuolella? Eivätkö paukkumerkit joka hetki pamahdelleet
myllertävien pyörien alla? Hän ei olisi voinut sanoa, mitenkä oli
laita, ja hän toisteli hiljaa itsekseen, että hänen pitäisi pysäyttää
juna, mutta kuitenkaan ei hän voinut päättää tehdä sitä.

Tunto tästä tilasta vaivasi häntä muutamia minuutteja, nähdessään
Pecqueuxin, joka taas makasi nukuksissa hiilten päällä saman
masentavan vilun valtaamana, josta hän itsekin kärsi, joutui hän
äkkiä sellaiseen vihan vimmaan, että lämpisi tuossa tuokiossa.

-- Kirottu porsas!

Ja hän, joka tavallisesti oli niin anteeksiantavainen tämän juopon
paheita kohtaan, potki hänet hereille ja löylytti häntä, kunnes
sai hänet taas jaloilleen. Toinen oli tylsä ja tyytyi muutamiin
murahduksiin ja tarttui jälleen lapioonsa.

-- Niin, niin, olenhan minä tässä!

Kun tulisija täytettiin, nousi paine jälleen ja se tapahtuikin
viime tingassa, sillä Lison oli juuri saapunut laaksoon ja sen
oli tunkeuduttava toista metriä paksun lumipaljouden läpi. Se
liikkui eteenpäin niin viimeisiäkin voimiaan ponnistaen, että se
kauttaaltansa tärisi. Kerran oli se aivan uuvuksissa, ja näytti siltä
kuin jäisi se seisomaan kuten laiva, joka on törmännyt hietasärkälle.

Erittäinkin oli vaivaksi tuo raskas lumikerros, joka vähitellen
oli kerääntynyt vaunujen katolle. Tämä valkoinen liina levitettynä
ylleen liukuivat nämä tummina eteenpäin sen valkoisessa vanavedessä.
Itsellään oli sillä vain kärpännahkareunukset tummilla lanteillaan,
joilla lumihiutaleet sulivat ja satoivat pisaroina alas. Mutta
painosta huolimatta vapautui se jälleen ja jatkoi matkaansa. Saattoi
vielä suurta kaarrosta pitkin kohopaikan yli seurata junaa, joka
mustan nauhan tavoin kevyesti liukuu eteenpäin valkohohtoisessa
satumaassa.

Mutta etempänä alkoivat jälleen syvät rotkot ja Jacques ja Pecqueux,
jotka olivat huomanneet Lison'in väsähtäneen, ponnistelivat vilua
vastaan, seisoen paikallaan, jota he eivät edes kuolemankielissä
ollessaan saisi jättää. Veturi vähensi jälleen vauhtiaan. Se oli nyt
joutunut kahden lumivuoren väliin ja pysähtyi hiljaa nytkähtelemättä.
Oli kuin olisi takertunut liimaa kaikkiin sen pyöriin, se joutui yhä
ahtaammalle ja hengästyi yhä enemmän. Se ei enään liikahtanutkaan.
Loppu oli tullut. Se seisoi nyt voimattomana ja lumen vangitsemana.

-- Siinä nyt oltiin! sanoi Jacques ja kirosi.

Hän jäi vielä muuttamaksi minuutiksi seisomaan paikalleen käsi
kääntöpyörällä ja avasi kaikki ilmareijät katsoakseen, eikö este
antaisi myöten. Mutta kun hän tunsi Lisonin sähisevän ja läähättävän
turhaan, sulki hän järjestimen ja kirosi hurjasti.

Ylikonduktööri oli nojautunut vaununsa ovesta ulos ja Pecqueux, joka
oli kääntynyt ympäri, kiljasi vuorostaan hänelle:

-- Siinä oltiin nyt!

Konduktööri hyppäsi reippaasti alas lumeen, joka ulettui hänen
polviinsa saakka. Hän tuli sinne ja nuo kolme miestä pitivät
neuvottelua.

-- Muuta emme voi tehdä, kuin koittaa lapioida lunta syrjään, sanoi
veturinkuljettaja lopuksi. Onpa onni, että meillä on lapioita.
Huutakaa alikonduktööriänne, niin kaipa me neljä saamme pyörät irti.

Viittoiltiin toiselle konduktöörille, joka myöskin oli astunut alas
vaunustaan. Hän voi tuskin päästä perille ja oli uppoamaisillansa
lumeen. Mutta matkustajat alkoivat käydä levottomiksi siitä, että
juna noin pysähtyi valkoiselle, autiolle lakeudelle, ja että noin
äänekkäästi keskusteltaisiin mitä pitäisi tehdä, sekä että muuan
konduktööri vaivalloisesti rämpi eteenpäin junan sivulla. Akkunat
vedettiin alas, huudettiin ja kyseltiin, ja se oli epämääräistä
sekamelskaa, joka kävi yhä suuremmaksi.

-- Missä me olemme?... Miksi pysähdytään ... mikä nyt on?... Herra
jumala, onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Konduktööri näki välttämättömäksi koettaa rauhoittaa matkustajia.
Juuri kun hän lähestyi matkustajavaunuja, puhutteli häntä
englannitar, jonka paksut, punaset kasvot pistäytyivät esiin hänen
kahden ihanan tyttärensä kasvojen välitse. Hän kysyi vahvasti murtaen:

-- Eihän se liene mitään vaarallista?

-- Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja
juna lähtee heti.

Akkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului;
englanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee
nuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli
hyvin hauskaa.

Mutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen
nuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen
takanaan.

-- Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?... Se on
sietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna
asioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen,
että panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.

Konduktööri saattoi ainoastaan toistaa:

-- Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.

Oli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen
vuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa
vaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi
suuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi
alasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa,
jotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen
ikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies.
Molempia huvitti lumenluonti suuresti.

-- Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja
avustaneet.

-- Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa.
Toimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.

-- Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.

-- Kuinka, aina New-Yorkistako?

-- Niin, New-Yorkista.

Jacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa
ensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua,
ollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän
ymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle
jäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.

Séverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain
mielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai
pakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat
paksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva
tuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman
suuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.

-- Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.

Ylikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.

Veturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän
tahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän
myöntyi.

-- No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!

Se oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa
veturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes
puoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia
käsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua
onnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät
he olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman
raskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle.
Nelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin
radan ulkopuolelle.

-- Nyt lapioimme jälleen, sanoi konduktööri.

Juna oli nyt lähes tunnin ajan ollut pulassa ja matkustajat olivat
käyneet yhä tuskaantuneemmiksi. Joka minuutti vedettiin akkuna alas
ja joku kysyi, miksi ei ollenkaan lähdetty liikkeelle. Siinä oli
kirkunaa ja kyyneleitä ja oikea pakokauhu oli syntymäisillään.

-- Ei, sitä ei tarvita, se on tarpeeksi lapioitu, selitti Jacques.
Nouskaa ylös, minä vastaan lopusta.

Hän asettui jälleen paikoilleen Pecqueuxin kera, ja kun molemmat
konduktöörit olivat palanneet vaunuihinsa, väänsi hän erästä
raanaa. Lämmin höyry, joka sähisten virtasi ulos, sulatti
täydellisesti lumiröykkiöt, jotka vielä olivat kiinni kiskoissa. Käsi
kääntöpyörällä hän sitten ajoi takaperin. Hän ajoi hitaasti noin
kolmesataa metriä takaperin, voidakseen ottaa vauhtia. Sekotettuaan
tulta ja päästyään yli korkeimman sallitun paineen, ajoi hän jälleen
eteenpäin lumivallia vastaan, joka sulki tien ja puristi Lisonia sitä
vastaan sen koko koolla ja vetämänsä junan painolla. Se läähätti
raskaasti, kuten puunhakkaaja, joka suurella voimalla käyttelee
kirvestänsä, ja sen vahvat rautajäsenet natisivat. Mutta vielä ei se
päässyt eteenpäin, se tarttui kiinni, savuten ja täristen yrityksen
jälkeen.

Hänen täytyi ottaa sama liike vielä kahdesti uudestaan, peräytyä
ja syöksyä lunta vastaan tunkeutuakseen sen läpi, ja joka kerraksi
otti Lison vauhtia ja läähätti raivoisasti suunnattomalla
hengityksellään. Vihdoin näytti se hengähtäneen tarpeekseen, jännitti
metallilihaksensa äärimmäiseen ponnistukseen, pääsi läpi ja juna
seurasi raskaasti perässä noiden molempien hajotettujen lumimuurien
lomitse. Se oli vapaa.

-- Se on sentään aika rumilas, virkkoi Pecqueux.

Jacques oli aivan sokeana, otti silmälasit pois nenältään ja
kuivasi ne. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, eikä hän enään
ollenkaan tuntenut vilua. Mutta aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi
syvää laaksoa, joka sijaitsi noin kolmensadan metrin päässä
Croix-de-Maufrasista. Se oli tuulen puolelta avonainen, ja sinne
oli lunta varmaankin kerääntynyt melkoinen määrä. Hän tuli heti
vakuutetuksi, että siinä paikassa hän kärsisi haaksirikon. Hän
kurottautui ulospäin. Kaukaa suorassa linjassa viimeisen kaarteen
takaa tuli laakso näkyviin pitkänä, lumen täyttämänä hautana.
Nyt oli täysi päivä ja lumihiutaleita putoili lakkaamatta tuolle
äärettömälle, kimmeltävän valkoiselle kentälle.

Mutta Lison vyöryi eteenpäin keskinkertaisella nopeudella, enään
kohtaamatta mitään estettä. Oltiin niin varovaisia, että annettiin
lyhtyjen junan sekä alku- että loppupäässä jäädä palamaan; ja
tulisijan alapuolella oleva valkoinen lyhty loisti kuten Kyklopin
silmä päivänvalossa. Lison vyöryi eteenpäin ja tuli suurine,
ammottavine silmineen yhä lähemmäksi notkelmaa. Silloin tuntui siltä,
kuin olisi se alkanut hengittää lyhyesti ja katkonaisesti, kuten
pelkäävä hevonen. Se jyrisi ja tärisi kovasti, nousi pystyyn ja meni
eteenpäin ainoastaan veturinkuljettajan vakavan käden ohjaamana.
Tämä oli jälleen avannut tulipesän luukut, jotta lämmittäjä panisi
suurempaa vauhtia valkeaan. Ja nyt se ei enään ollutkaan loistava
pyrstötähden pyrstö yön pimeydessä, se oli tiheä, musta savuluuta,
joka ryvetti tuon suuren, kelmeän, ja kylmän taivaan.

Lison vyöryi eteenpäin. Vihdoin oli sen mentävä noron sisälle.
Ratavallit oikealla ja vasemmalla olivat hautaantuneet lumeen ja
rata oli aivan näkymättömissä. Se oli kuin myrskyn kovertama luola,
joka oli laitojaan myöten täynnä lunta. Se meni sinne sisälle,
tunkeutui eteenpäin noin viisikymmentä metriä, hengästyneenä ja
yhä hitaammin. Lumi, minkä se työnsi tieltään, muodosti sulun sen
eteen, kohisi ja nousi kuten vaahtopäinen aalto, uhaten niellä sen.
Silmänräpäyksen näytti se aaltoon haudatulta ja voitetulta. Mutta
viimeisen kerran ponnistaen kaikkia lihaksiansa se vapautui ja
kulki vielä kolmekymmentä metriä. Se oli kuitenkin loppu, viimeinen
kuolinnytkähdys. Lumiröykkiöt taas putoilivat alas, hautasivat
pyörät ja kaiken muunkin veturista, jonka osat tulivat ikäänkuin
jäävitjoilla kahlituiksi. Lison seisoi nyt aivan hiljaa, vetäen
viimeisen henkäyksensä ankarassa pakkasessa. Sen henki oli sammunut,
se oli jäykkä ja eloton.

-- Siinä sitä oltiin nyt, sitä juuri odotinkin, sanoi Jacques.

Hän tahtoi heti ajaa takaperin, uudelleen koettaakseen samaa
liikettä. Mutta tällä kertaa Lison ei liikahtanut paikaltaan. Se
tahtoi yhtä vähän liikkua taakse- kuin eteenkinpäin; se seisoi joka
taholta sisään suljettuna, maahan kiinni naulattuna, saamattomana
ja kuurona. Sen takana oleva junakin näytti kuolleelta ja akkunoita
myöten syvään lumeen vajonneelta. Lumentulo ei tauonnut, vaan lunta
satoi vieläkin sakeammin pitkien tuulenpuuskien mukana. Veturi ja
vaunut, jotka jo olivat puoliksi peitossa, hävisivät näkyvistä yhä
enemmän, oli kuin olisivat ne uponneet tuohon äänettömään, kylmään,
valkoiseen erämaahan. Mikään ei enään liikahtanut ja lumi kietoi
junan kääriliinoihinsa.

-- No, alkaako se taas? kysyi ylikonduktööri ja nojautui ulos
akkunastaan.

-- Nyt me olemme jään alla! huusi Pecqueux pitemmittä puheitta.

Tällä kertaa oli asema todellakin arveluttava. Alikonduktööri
kiiruhti panemaan junan jälkeen paukkumerkkejä, jotta se olisi
suojattu siltä taholta; ja veturinkuljettaja puhalsi sillä välin
hurjasti, lyhyin keskeytyksin, läähättävän ja kolkon hätämerkinannon.
Mutta lumi teki ilman niin paksuksi ja raskaaksi, että merkkivihellys
hukkui siihen, eikä otaksuttavasti voinut kuulua edes Barentiniin.
Mitä oli tehtävä? Heitä ei ollut enempää kuin neljä, eivätkä he
koskaan voisi lapioida pois sellaista lumenpaljoutta. Sitä varten
olisi tarvittu kokonainen työmieskunta. Välttämätöntä oli rientää
noutamaan apua. Ja pahinta oli, että uusi pakokauhu uhkasi syntyä
matkustajain keskuudessa.

Eräs ovi avattiin ja kaunis ruskeatukkainen nainen hyppäsi alas
aivan säikähtäneenä, luullen jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Hänen
miehensä, vanha kauppias, tuli hänen perässään ja kirkui:

-- Se on hävytöntä, minä kirjoitan ministerille.

Naisten itkusta lähtevä ääni ja raivostuneita miesääniä tunkeutui nyt
ulos vaunuista kiivaasti alasvedettyjen akkunain läpi. Ainoastaan
molemmat englannittaret olivat tyynet ja hymyilivät, pitäen koko
asiaa hauskana. Kun ylikonduktööri koetti rauhoittaa kaikkia
ihmisiä, kysyi nuorempi tyttö häneltä hieman englanniksi sorahtaen
ranskankielellä:

-- Tähänkö pysähdytään?

Useita herroja oli mennyt ulos vaunuista, vaikka lumi oli niin syvää,
että siihen vajosi vatsaa myöden. Ameriikkalainen kohtasi tällöin
havrelaisen nuoren miehen, kun he molemmat menivät veturin luo
katselemaan. He pudistivat päätään.

-- Nyt kuluu varmaankin neljä, viisi tuntia, ennen kun veturi voidaan
saada irti.

-- Niin, vähintäänkin, ja sittenkin tarvittaisiin ainakin
parikymmentä työmiestä.

Jacques oli juuri saanut ylikonduktöörin lähettämään
alikonduktöörinsä Barentiniin apua noutamaan. Hän tai Pecqueux eivät
voineet jättää veturia.

Konduktööri läksi liikkeelle ja pian katosi hän näkyvistä laakson
toisessa päässä. Hänellä oli neljän kilometrin matka, eikä hän
ehkä voisi palata ennen kun kahden tunnin kuluttua. Jacques, joka
oli epätoivoissaan, jätti silmänräpäykseksi paikkansa ja juoksi
ensimäisen vaunun luo, missä hän näki Séverinen, joka oli vetänyt
akkunan alas.

-- Älkää peljätkö! ehätti hän sanomaan. Ei ole mitään vaaraa.

Séverine vastasi samoin sinuttelematta häntä, koska hän pelkäsi
jonkun kuulevan:

-- En minä tietenkään pelkää. Olen vaan ollut hyvin levoton teidän
takianne.

Nämä sanat tekivät heille niin hyvää, että he tunsivat tulleensa
lohdutetuiksi ja hymyilivät toisilleen. Mutta kun Jacques kääntyi
ympäri, sai hän hämmästyksekseen nähdä ratapengertä pitkin tulevat
Floren ja Misardin ynnä kaksi muuta miestä, joita hän ensi aluksi
ei tuntenut. Nämä olivat näet kuulleet hätämerkin, ja Misard,
joka oli vapaana, riensi sinne kahden toverinsa kera, joille hän
vast'ikään oli tarjonnut valkosta viiniä. He olivat kivenhakkaaja
Cabuche, joka lumen takia ei voinut tehdä työtä, ja vaihdemies Ozil,
joka oli tullut tunnelin läpi Malaunaysta tervehtimään Florea,
jota hän edelleenkin hakkaili huolimatta huonosta vastaanotosta
tämän puolelta. Tyttö, joka oli rohkea ja väkevä kuin poika,
tuli uteliaisuudesta heidän seurassaan. Hänen samoin kuin hänen
isäpuolensakin mielestä se oli todellinen tapahtuma, tavaton
seikkailu, että junan noin täytyy pysähtyä heidän ovensa edustalle.

Kuinka monen junan olivatkaan he nähneet tuulen nopeudella kiitävän
ohi niinä viitenä vuotena, mitkä he olivat siellä asuneet, joka
tunti päivällä ja yöllä, rumalla ja kauniilla säällä! Aina oli tuuli
näyttänyt tempaavan junat mukaansa, eikä koskaan ollut yksikään juna
edes vähentänyt vauhtiaan, vaan he näkivät niiden kiitävän pois ja
katoavan etäisyyteen, voimatta saada niistä mitään lähempiä tietoja.
Koko maailma vilahti heidän ohitsensa ja ihmisjoukko vietiin pois
täyttä vauhtia, ja ainoat, joihin he tutustuivat, olivat muutamat
kasvot, jotka salaman tavoin vilahtivat ohi, kasvot, joita he eivät
koskaan saisi uudelleen nähdä, mutta joskus myös kasvoja, jotka
kävivät heille jossain määrin tutuiksi sen kautta, että ne palasivat
määrättyinä päivinä, mutta jotka heille pysyivät nimettöminä. Ja
kas, nyt laski lumesta maihin juna heidän portillaan: luonnollinen
järjestys oli käännetty ylösalaisin, he saivat nyt läheltä nähdä
tämän tuntemattoman maailman, jonka onnettomuuden tapaus toi heidän
tielleen, ja he olivat yhtä hämmästyneinä ja suurisilmäisinä kuin
villit, jotka ovat rientäneet rannalle, eurooppalaisten ollessa
haaksirikkoon joutumaisillaan. Avoimissa ovissa näkyi turkkikaapuihin
kääriytyneitä naisia ja paksuihin takkeihin pukeutuneita herroja, ja
nähdessään kaiken tämän komeuden ja loiston, mikä oli ajautunut tähän
jäämereen, he tulivat hämmästyksestä liikkumattomiksi.

Mutta Flore oli tuntenut Séverinen. Hän, joka alati väijyi Jacquesin
junaa, oli viime viikkoina pannut merkille, hänen olonsa pikajunassa
perjantai-aamuisin, ja sen oli hän voinut tehdä sitäkin helpommin,
kun Séverine aina, tullessaan rata-ylikäytävän läheisyyteen,
pisti päänsä ulos akkunasta luodakseen silmäyksen maatilaansa
Croix-de-Maufrasiin. Floren silmät pimenivät, kun hän näki hänen
puoliääneen puhelevan veturinkuljettajan kanssa.

-- Ah, kas rouva Roubaudia! huudahti Misard, joka juuri nyt tunsi
hänet ja heti muuttui matelevan näköiseksi. Sepä oli onnettomuus...
Mutta te ette saa jäädä tänne, vaan tulkaa meidän luoksemme.

Jacques, joka oli tarttunut ratavartijan käteen, kannatti hänen
tarjoustaan.

-- Hän on oikeassa, Jacques sanoi. Se kestää ehkä useita tunteja ja
te voisitte paleltua kuoliaaksi sinä aikana.

Séverine ei ollut halukas ja selitti, että hän oli niin lämpimässä
puvussa. Myöskin pelkäsi hän hiukan kävellä kolmeasataa metriä
lumessa. Silloin tuli Flore, joka tuijotti häneen suurilla
silmillään, esiin ja sanoi:

-- Tulkaa, minä kannan rouvaa.

Ennen kuin Séverine edes oli ehtinyt hyväksyä tarjouksen, oli hän
ottanut hänet väkeville käsivarsilleen ja nosti hänet ylös kuten
pienen lapsen. Sitten asetti hän hänet maahan radan toiselle
puolelle, missä se jo oli tallattu, eikä lumi vajottanut.
Hämmästyneet matkustajat rupesivat nauramaan. Sepä oli luja tyttö!
Ollappa tusina hänen kaltaisiansa, niin ei tarvittaisi kaksia tunteja
lumen luomiseen.

Uutinen Misardin ehdotuksesta ja ratavartijantuvan olemassaolosta,
johon voisi mennä suojaan, ja jossa voisi lämmitellä sekä ehkä saada
ruokaa ja vähän viiniä, levisi vaunusta toiseen. Levottomuus asettui,
kun alettiin käsittää, ett'ei mikään välitön vaara ollut uhkaamassa.
Mutta asema ei tullut vähemmän surkeaksi: lämmityslaitokset
jäähtyivät; kello oli yhdeksän, ja janoa ja nälkää saataisiin kärsiä,
jos apu viipyisi. Se saattoi venyä ijankaikkisuuteen saakka ja kuka
tiesi, eikö täytyisi yötäkin siellä viettää?

Muodostui kaksi eri puoluetta. Muutamat olivat epätoivoissaan,
eivätkä tahtoneet lähteä vaunuista, vaan majoittuivat niihin, juuri
kuin olisivat olleet valmiit kuolemaan niissä, kääriytyivät huopiinsa
ja heittäytyivät raivoissaan pitkälleen penkeille. Toiset taas
pitivät parempana uskaltautua kävelemään lumeen, toivoen saavansa
paremmat oltavat tuolla ja varsinkin haluten päästä pakoon tuon
maihin ajautuneen, kuoliaaksi paleltuneen junan tuskastuttavaa näkyä.
He muodostivat kokonaisen joukkueen, johon kuului vanha kauppias
ja hänen nuori rouvansa, englannitar ja hänen molemmat tyttärensä,
Havresta kotoisin oleva nuori mies, ameriikkalainen ja tusina muita,
ja olivat valmiit lähtemään liikkeelle.

Jacques oli, hiljaa puhuteltuaan Séverineä, saanut hänen seuraamaan
mukana, ja vannonut, jos voisi päästä pälkähästä, antaa hänelle
tietoja asemasta. Kun Flore edelleenkin katseli heitä synkin silmin,
puhutteli hän häntä ystävällisesti, kuten vanhaa ystävää ainakin.

-- Siitä on siis sovittu, sinä näytät naisille ja herroille tietä...
Minä pidän Misardin ja nuo muut. Me pysymme paikoillamme ja teemme
kaikki mitä voimme sillä aikaa.

Cabuche, Ozil ja Misard olivat todellakin heti tarttuneet lapioihin
sekä liittyneet Pecqueuxiin ja ylikonduktööriin, jotka jo olivat
käyneet luminietosten kimppuun. He koettivat saada veturin irti,
kaivoivat pyörien alta ja heittivät lumen ratapengertä alas. Kukaan
ei enään sanonut mitään, ja ainoa, mikä kuului valkoisen seudun
tukahuttavassa synkkyydessä, oli nyt heidän hiljainen, raivoisa
työnsä. Kun tuo pieni matkustajajoukko poistui, loi se viimeisen
katseen junaan, joka seisoi siinä yksinään ja hyljättynä, kuten
kapea, musta viiva tiheän, painavan lumikerroksen alla. Ovet olivat
suljetut ja akkunat vedetyt ylös. Lunta satoi edelleen hiljaa ja
itsepintaisesti ja se hautasi junan hitaasti ja varmasti.

Flore tahtoi jälleen kantaa Séverineä, mutta tämä epäsi ja tahtoi
kävellä kuten muutkin. Nuo kolmesataa metriä olivat hyvin tukalat:
notkelmassa vajottiin vyötäröihin saakka ja kaksi eri kertaa täytyi
pelastaa suuri englantilaisnainen, joka oli puoliksi uppoamaisillaan
lumeen. Hänen tyttärensä nauroivat yhä ja olivat ihastuksissaan.
Vanhan herran nuori rouva lipesi ja oli pakotettu vastaanottamaan
nuoren havrelaisherran käden, sillä aikaa kun hänen miehensä
ameriikkalaisen seurassa sadatteli Ranskaa. Laaksosta pois päästyä
kävi tie mukavammaksi, mutta täytyi seurata erästä pengertä ja kulkea
eteenpäin tuulen tuivertamana sekä huolellisesti välttää reunoja,
jotka olivat lumen alla epävarmat ja vaaralliset.

Vihdoinkin oltiin perillä ja Flore antoi matkustajain majoittua
keittiöön, mutta ei voinut edes valmistaa kaikille istumapaikkoja,
sillä heitä oli lähes parisenkymmentä ja he täyttivät koko huoneen,
joka onneksi oli jotensakin suuri. Ainoa, minkä hän saattoi keksiä,
oli noutaa muutamia lautoja ja talossa olevien tuolien avulla
laittaa pari penkkiä. Hän heitti sitten risukimpun takkaan ja teki
sen jälkeen eleen, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa, että siinä
oli kaikki, mitä saatiin pyytää. Hän ei ollut koko aikana virkkanut
ainoatakaan sanaa ja jäi seisomaan, katsellen näitä ihmisiä suurilla,
vihertävillä silmillään ja hurjanrohkean näköisenä. Ainoastaan kaksi
henkilöä hän tunsi sen vuoksi, että hän nyt kuukausimääriä oli usein
huomannut heidät vaununikkunoissa. Ne olivat ameriikkalainen ja
havrelainen nuori mies, ja hän tarkasteli heitä, kuten tutkitaan
surisevaa hyönteistä, mikä nyt vihdoinkin on istuutunut, ja jota ei
sen lentäessä voitu seurata. He näyttivät hänestä omituisilta, hän
ei ollut mielessään kuvitellut heitä juuri sellaisiksi, vaikk'ei hän
ollut tietänyt heistä mitään muuta kuin heidän ulkomuotonsa.

Mitä noihin toisiin tuli, niin näyttivät ne hänestä kuuluvan toiseen
rotuun, olevan tuntemattoman maailman asukkaita, jotka olivat
pudonneet taivaasta, ja jotka toivat hänen keittiöönsä vaatteita,
tapoja ja ajatuksia, joita hän ei koskaan olisi voinut uskoa siellä
saavansa nähdä.

Englannitar ilmoitti nuorelle kauppiaanrouvalle olevansa matkalla
Intiaan vanhimman poikansa luo, joka oli korkeana virkamiehenä
siellä. Ja toinen laski leikkiä huonosta onnestaan ensimmäisellä
kertaa, kun hänen päähänsä oli pälkähtänyt seurata miestään
Lontooseen, jonne tämä matkusti kaksi kertaa vuodessa.

Kaikki vaikeroivat ajatellessaan tulevansa suljetuiksi tähän autioon
seutuun: Herra Jumala! kuinka voitaisiin saada jotakin syötävää ja
missä voitaisiin saada nukkua? Flore, joka liikkumattomana kuunteli
heitä, kohtasi katseen Séverineltä, joka istui tuolilla tulen edessä,
ja antoi hänelle silloin merkin seurata mukana viereiseen huoneeseen.

-- Äiti, ilmoitti hän, saapuessaan sinne sisälle, -- se on rouva
Roubaud. Eikö sinulla ole mitään sanomista hänelle?

Phasie makasi vuoteella, kasvot olivat keltaiset ja sääret ajettuneet
ja hän oli niin sairas, ett'ei hän nyt neljääntoista päivään ollut
noussut vuoteelta. Ja tuossa kurjassa huoneessa, jossa kamiini
ylläpiti tukahuttavaa kuumuutta, hän koetti saada tunnit kulumaan
mietiskelemällä itsepintaista päähänpistoansa, eikä hänellä ollut
muuta huvitusta kuin pikajunan vihellykset.

-- Ah, rouva Roubaud, mutisi hän. Vai niin.

Silloin Flore kertoi hänelle onnettomuudentapauksesta ja puhui sinne
tuomistaan ihmisistä, jotka nyt olivat siellä. Mutta tämä kaikki ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta.

-- Vai niin, vai niin, toisti hän samalla väsyneellä äänellä.

Hän koetti kuitenkin muistella, kohotti silmänräpäykseksi päätään ja
sanoi:

-- Jos rouva tahtoo käydä talossaan, niin sinä tiedät, että avaimet
ovat naulassa kaapin luona.

Mutta Séverine epäsi. Häntä pöyristi ajatus palaamisesta
Croix-de-Maufrasiin tällaisessa myrskyssä ja näin himmeässä valossa.
Ei, ei, siellä ei ollut mitään, jota hän olisi halunnut katsoa;
mieluummin jäisi hän sinne, missä oli, ja odottaisi lämpöisessä.

-- Istukaa sitten, rouva, sanoi Flore. Täällä on parempi olla kuin
tuolla ulkona. Meillä ei ole ruokaa, niin että se riittäisi kaikille
noille ihmisille, mutta jos teidän on nälkä, niin sanokaa pois, aina
sitä sentään on palanen teitä varten.

Hän työnsi esiin tuolin, osottautui edelleen kohteliaaksi ja koetti
nähtävästi heittää pois tavallisen juroutensa. Mutta hänen silmänsä
eivät herenneet tähystelemästä nuorta rouvaa, ikäänkuin olisi hän
tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa ja hankkia itselleen
varmuuden eräästä kysymyksestä, minkä hän joku aika sitten oli
itselleen tehnyt. Hänen kohteliaisuudessaan piili tarve päästä häntä
lähemmäksi, tuijottaa häneen, koskea häneen päästäksensä varmuuteen.

Séverine kiitti ja istuutui uunin lähelle, koska hän todellakin
mieluummin oli yksin sairaan kanssa kamarissa, jonne hän toivoi
Jacquesin keksivän jonkin keinon tulla häntä tervehtimään. Kaksi
tuntia kului, painostava lämpö valtasi hänet ja seudusta juteltuansa
hän vaipui uneen, kun Flore, jota joka minuutti kutsuttiin keittiöön,
jälleen avasi oven ja sanoi käheällä äänellä:

-- Astukaa sisään vaan, onhan hän täällä.

Se oli Jacques, joka oli hiipinyt tiehensä, tuodakseen hyviä uutisia.
Barentiniin lähetetty mies oli näet tullut takaisin, tuoden mukanaan
kokonaisen työmiesjoukon, kolmisenkymmentä sotamiestä, mitkä
rautatiehallitus onnettomuudentapauksien varalta oli lähettänyt
uhatuille paikoille, ja kaikki olivat nyt täydessä toimessa
lapioineen ja kuokkineen. Mutta sitä kestäisi kauvan, eikä liikkeelle
päästäisi kentiesi ennen kuin yöllä.

-- Eipä teillä täällä ole huonot oltavat, lisäsi hän, olkaa vain
kärsivällinen. No, Phasie täti, ettehän antane rouva Roubaudin kuolla
nälkään?

Nähdessään suuren poikansa, joksi hän häntä nimitti, oli Phasie
vaivoin noussut istualleen, ja hän katseli häntä, kuunteli hänen
puhettaan ja tunsi olevansa elostunut ja onnellinen hänet nähdessään.
Kun Jacques oli tullut lähelle hänen vuodettansa, selitti hän:

-- Vai niin, vai niin! Oh, vai olet sinä täällä, suuri poikani. Vai
sinä se olet antanut lumen vangita itsesi! Eikä tuo aasi kerro sitä
minulle.

Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen ja torui häntä:

-- Ole nyt ainakin kohtelias ja mene herrain ja rouvasväen luo ja
puuhaile heidän kanssaan, jott'eivät mene sanomaan hallitukselle,
että me olemme oikein aika villejä.

Flore oli asettunut Jacquesin ja Séverinen väliin. Hän näytti
olevan kahden vaiheella ja miettivän pysyä itsepintaisesti siellä,
huolimatta äidin käskystä. Mutta eihän hän saisi nähdä mitään, koska
äidin läsnäolo esti heitä ilmaisemasta tunteitaan, ja hän meni sen
vuoksi ulos huoneesta sanomatta mitään, mutta loi heihin pitkän
jäähyväissilmäyksen.

-- Mitenkä on laitasi, Phasie täti, kysyi Jacques ja näytti
huolestuneelta, oletko nyt tykkänään vuoteen omana? Onko se
vaarallista?

Phasie veti hänet lähelleen, pakottipa hänet istuutumaan patjan
reunalle, ja välittämättä Séverinestä, joka hienotunteisena oli
siirtynyt syrjään, etsi hän häneltä lohdutusta ja puhui hyvin hiljaa:

-- Onko se muka vaarallista? On oikea ihme, että vielä tapaat minut
hengissä... En ole tahtonut kirjoittaa sinulle, sillä tuollaisesta
ei kirjoiteta... Olen ollut henkeni heittämäisilläni, mutta nyt voin
paremmin ja luulen hyvinkin pelastuvani tällä kertaa.

Jacques katseli häntä tarkoin ja peljästyi taudin edistymisestä.
Hän ei voinut enään huomata hänessä jälkeäkään hänen entisestä
kauneudestaan ja terveydestään.

-- Täti Phasie raukka, teitä vaivaa siis edelleenkin tuo kouristus ja
pyörtymys?

Phasie puristi hänen kättään niin, että oli rusentamaisillaan sen, ja
jatkoi vieläkin hillitymmällä äänellä:

-- Ajatteles, minä olen saanut hänet ilmi... Kuten muistat,
mietiskelin paljon sen vuoksi, kun en tietänyt, kuinka hän voi
saada myrkkyään sisälleni. Minä en juonut enkä syönyt mitään,
mihin hän kosketti, ja kuitenkin oli minulla joka ilta kuin
valkea vatsassani... Hän pani myrkkyä suoloihin... Minä näin sen
eräänä iltana... Ja minä kun kaikessa käytin runsaasti suoloja,
puhdistaakseni vertani.

Sitten kun Séverinen omistaminen näytti parantaneen Jacquesin, oli
hänellä tapana toisinaan ajatella tätä pitkällistä ja itsepintaista
myrkytysjuttua samalla tavalla kuin epäillen ajatellaan pahaa unta.
Hän likisti nyt vuorostaan sairaan käsiä ja koetti rauhoittaa häntä.

-- Onkohan se sentään mahdollista? Sanoakseen jotakin sellaista
täytyy olla aivan varma... Ja tapahtuuhan se aivan liian hitaasti,
voidakseen olla sitä. Se lienee pikemmin joku tauti, jota lääkärit
eivät ymmärrä.

-- Niin, tauti, ilkkui hän, tauti, jonka hän on salaa saanut
ruumiiseeni! Mutta siinä olet oikeassa, mitä puhut lääkäreistä, kaksi
sellaista on ollut täällä, eivätkä he ymmärtäneet mitään, vielä
vähemmin voivat edes päästä yksimielisyyteen. Ainoakaan tuollainen ei
saa tämän jälkeen jalallansa tänne astua. Kuuletko, hän antoi minulle
sitä suolan seassa! Ja minä voin vannoa, että näin sen. Se tapahtui
minun tuhannen frangini vuoksi, jotka perin isältäni. Hän tietysti
luulottelee saavansa ne käsiinsä toimitettuansa minut hengiltä.
Mutta niitä hän turhaan havittelee. Ne ovat jossakin, josta yksikään
ihminen ei ole saava niitä käsiinsä, ei koskaan, ei ikipäivinä...
Minä voin nyt lähteä täältä ja olla levollinen siitä, ett'ei kukaan
milloinkaan saa käsiinsä minun tuhatta frangiani!

-- Mutta jos minä olisin teidän sijassanne Phasie täti, niin
lähettäisin noutamaan santarmeja, ollessani niin varma asiastani.

Hän teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

-- Oh, ei mitään santarmeja... Tämä asia ei liikuta ketään muuta; se
on hänen ja minun välinen asia. Minä tiedän, että hän tahtoo syödä
minut suuhunsa, mutta luonnollisesti en minä sitä halua. Minun on
vain puolustettava itseäni, eikä oltava niin tyhmä kuin olin hänen
suolansa suhteen... Kukapa voisi uskoa, että tuollainen epäsikiö,
tuollainen pieni palleroinen, jonka saattaisi taskuunsa pistää,
kykenisi, jos saisi sen rauhassa tehdä, rotanhampaillaan jyrsimään
kuoliaaksi tällaisen suuren naisen kuin minä olen?

Häntä pöyristytti ja hän hengitti vaivalloisesti, ennen kun sai
kaiken sanottavansa lausutuksi.

-- Mutta missään tapauksessa ei se tällä kertaa onnistu. Nyt voin
paremmin ja pääsen kyllä jalkeille neljäntoista päivän kuluttua. Ja
hänen täytyy olla lopen viekas, voidakseen minua enään pettää. Siihen
nähden olen utelias. Jos hän saa uudelleen annetuksi minulle myrkkyä,
niin selvää on, että hän on väkevämpi ja silloin minun menehtymistäni
ei voida auttaa. Mutta se on asia, johon ei kellään muulla ole
oikeutta puuttua.

Jacques luuli, että se oli hänen sairautensa, joka täytti hänen
aivonsa tuollaisilla kamaloilla haaveilla, ja koetti laskea hänen
kanssaan leikkiä, saadakseen hänet luopumaan sellaisista ajatuksista,
mutta silloin alkoi hän vapista peitteen alla.

-- Nyt tulee hän, kuiskasi hän. Minä tunnen ruumiissani, milloin hän
on läheisyydessä.

Muutamia sekunteja myöhemmin tuli Misard todellakin huoneeseen.
Phasie oli tullut aivan kalpeaksi ja oli sellaisen vastentahtoisen
säikähdyksen uhrina, jota rumilaat tuntevat nähdessään hyönteisiä,
jotka syövät niitä. Siinä, että hän itsepintaisesti tahtoi yksinään
puolustautua, piili näet kasvava kauhistus, jota hän ei tahtonut
tunnustaa. Misard, joka heti ovelta oli luonut vilkkaan katseen
häneen ja veturinkuljettajaan, oli sen jälkeen olevinansa ikäänkuin
ei olisi nähnyt heitä noin vieretysten, vaan raukein silmin,
yhteenpuristetuin huulin ja tavallinen nöyrä ilme kasvoillaan alkoi
hän nyt osoittaa erinomaisen toimeliasta kohteliaisuutta Séverinelle.

-- Tulin ajatelleeksi, että rouva kentiesi tahtoisi käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja luoda silmäyksen maatilaansa ja otin
itselleni sen vuoksi hetkisen vapautta... Jos rouva niin haluaa,
tulen minä mukaan.

Mutta kun Séverine uudelleen kieltäytyi, jatkoi hän pelokkaalla
äänellä:

-- Rouva taisi joutua ihmeisiinsä hedelmien suhteen. Mutta ne olivat
madonsyömiä kaikki tyynni, niin ett'ei todellakaan maksanut vaivaa
koota niitä laatikkoihin... Sitäpaitsi tuli myrsky ja se teki paljon
vahinkoa... Sepä on ikävää, ett'ei rouva voi saada myydä... Muuan
herra on ollut sitä katsomassa, mutta hän tahtoi saada korjauksia...
Mutta minä olen aina käytettävänä ja rouva voi olla varma, että kun
minä olen rouvan sijassa, niin se on yhtä hyvä kuin jos rouva itse
olisi paikalla.

Sitten tahtoi hän välttämättömästi tarjota Séverinelle leipää sekä
päärynöitä, jotka olivat hänen omasta puutarhastaan, eivätkä suinkaan
olleet madonsyömiä. Séverine piti hyvänänsä.

Kulkiessaan keittiön läpi oli Misard kertonut matkustajille, että
lumenluontityö kävi hyvin, mutta että se hyvinkin veisi vielä neljä,
viisi tuntia. Kello oli yli kahdentoista ja nyt tuli uusi vaikerrus,
sillä nälkä alkoi ankarasti ahdistaa. Flore selitti suoraan, ett'ei
hänellä ollut ruokaa kaikille näille ihmisille. Mutta hänellä oli
runsaasti viiniä ja hän toi kellarista kymmenen litraa, jotka asetti
riviin pöydälle. Mutta laseista oli puute ja useampien täytyi tulla
samalla toimeen: englannitar molempine tyttärineen yhdellä, vanhan
herran nuorine rouvineen toisella j.n.e.

Tämä viimeksimainittu tapasi havrelaisessa nuoressa miehessä uutteran
ja kekseliään seuralaisen, joka valvoi hänen hyvinvointiansa. Hän
katosi ja tuli sitten takaisin tuoden omenia ja leivän, mitkä oli
saanut käsiinsä puuvajasta. Flore suuttui ja ymmärsi, että se oli
hänen sairaan äitinsä leipä. Mutta mies oli jo leikellyt sen ja
jakoi sitä naisille, alottaen nuoresta rouvasta, joka tunsi olevansa
imarreltu ja hymyili hänelle tuttavallisesti. Mutta hänen miehensä
oli edelleenkin mitä huonoimmalla tuulella, eikä enään välittänyt
hänestä, vaan kehui yhdessä ameriikkalaisen kanssa New-Yorkin
kauppaoloja. Milloinkaan eivät omenat olleet nuorten englannittarien
suussa maistuneet niin hyvältä. Heidän äitinsä oli hyvin väsynyt ja
torkkui. Kaksi naishenkilöä oli istuutunut lattialle lieden eteen
ja he olivat aivan menehtyneet odotuksesta. Herrat, jotka olivat
menneet ulos tupakoimaan ja siten kuluttamaan neljännestuntia,
palasivat sisään kylmettyneinä ja vilusta väristen. Tunne vakavasta
pulasta kävi yhä suuremmaksi huonosti tyydytetyn nälän ja väsymyksen
johdosta, jotka hämmennys ja kärsimättömyys teki vielä suuremmiksi.
Tuo kaikki alkoi muistuttaa haaksirikkoa ja sitä hyljättyä tilaa
mihin joukko meren autiolle saarelle heittämiä sivistysihmisiä on
joutunut.

Kun Misard tullessaan ja mennessään jätti oven auki, saattoi Phasie
täti tautivuoteeltansa nähdä keittiöön. Siellä siis olivat nuo
ihmiset, joiden hän kohta vuoden aikana, retostautuessaan vuoteestaan
tuolille, oli nähnyt kiitävän ohitse salaman nopeudella. Nyttemmin
voi hän ainoastaan harvoin mennä radalle, vaan oli tuolla sisällä
päivät ja yöt yksinään ja kiinnikytkettynä, tuijottaen silmillään
ulos akkunasta ja ilman muuta seuraa kuin nämä ohikiitävät junat.

Hän oli aina pahoitellut tätä susien maata, jossa ei milloinkaan
kukaan ihminen tervehtinyt häntä, ja nyt oli kokonainen joukko
ihmisiä tuosta tuntemattomasta maailmasta poikennut tänne.
Ajattelepa, että kaikkien näiden joukossa, jotka olivat niin
innokkaat pääsemään liikeasioihinsa, ei ollut ainoatakaan, jolla
oli epäilystäkään siitä, että hänen suolaansa oli pantu tuollaista
pahusta! Hän mietiskeli paljon sitä päähänpistoa ja kysyi itseltään,
sallisiko Jumala sellaisen kavalan konnantyön tapahtua, ilman että
sitä edes huomattaisiin. Ja kuitenkin kulki siitä ohitse niin monta
ihmistä, tuhansia ja taasen tuhansia, mutta aina nelistäen, eikä
ollut ainoatakaan, joka olisi mielessänsä kuvitellut, että tässä
pienessä, matalassa majassa aivan vapaasti ja hiljaisesti otettiin
ihminen hengiltä. Ja Phasie täti tuijotti toiseen toisensa perästä
kaikista näistä ihmisistä, jotka olivat kuin kuusta pudonneet, ja
ajatteli, että kun oli niin paljon tekemistä, ei ollut ihme, jos
kuljettiinkin viheliäisyyksien ohi niistä mitään tietämättä.

-- Tuletteko mukana tuonne? kysyi Misard Jacquesilta.

-- Kyllä, kyllä, vastasi hän, minä teen teille seuraa.

Misard meni ja sulki oven jälkeensä. Mutta Phasie pidätti Jacquesin
ja kuiskasi hänelle:

-- Jos minä menehdyn, niin saat nähdä hänen muotonsa, kun hän ei
saa noita lantteja käsiinsä. Se huvittaa minua, kun sitä vain
ajattelenkin. Ja joka tapauksessa minä kuolen tyytyväisenä.

-- Pitääkö siis rahojen, Phasie täti, joutua hukkaan kaikilta
ihmisiltä? Ettekö anna tyttärenne saada niitä?

-- Florenko? Jotta Misard ottaisi ne häneltä! Enpä suinkaan! En tahdo
antaa niitä edes sinullekaan, suuri poikaseni, sillä sinäkin olet
liian tyhmä ja hän kyllä puijaisi itsellensä ainakin jotakin. En
tahdo antaa niitä kenellekään muulle kuin maalle, johon joudun!

Hän hengästyi ja Jacques sai hänet paneutumaan pitkälleen ja
koetti tyynnyttää häntä, syleili häntä ja lupasi taas pian käydä
tervehtimässä. Kun hän näytti vaipuvan uneen, meni Jacques Séverinen
taakse, joka edelleen istui lieden läheisyydessä. Hän hymyili ja
nosti sormensa kehoittaakseen häntä varovaisuuteen, ja ääneti ja
viehkeästi taivuttautui hän taaksepäin ja ojensi suunsa häntä kohden,
ja hän kumartui alas, painoi suunsa hänen suutaan vasten syvään ja
äänettömään suudelmaan. He sulkivat silmänsä ja imivät toistensa
hengitystä. Mutta kun he hurmautuneina jälleen avasivat silmänsä,
seisoi Flore, joka oli avannut oven, siinä heidän edessään ja katseli
heitä.

-- Eikö rouva Roubaud halua lisää leipää? kysyi hän käheällä äänellä.

Séverine, joka oli hyvin hämillään ja pahoillaan, änkytti muutamia
epämääräisiä sanoja:

-- Ei, kiitos.

Jacquesin silmät paloivat, kun hän silmänräpäyksen tuijotti Floreen.
Hän oli kahden vaiheella, huulet vapisivat, kuin olisi hän aikonut
sanoa jotakin, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä, vaan meni pois,
tehden suuren, raivoisan, uhkaavan liikkeen, ja paukautti oven
kiivaasti kiinni jälkeensä.

Pitkänä ja komeana kuin amatsooni ja vaalea, raskas kassa korkealle
työnnettynä jäi Flore seisomaan. Hänen tuskansa, kun hän joka
perjantai näki tämän naisen Jacquesin kuljettamassa junassa, ei
siis ollut häntä pettänyt. Varmuuden, jota hän oli etsinyt siitä
saakka, kun he olivat täällä yhdessä, oli hän vihdoinkin saavuttanut
ja se oli täydellinen. Milloinkaan ei se mies, jota hän rakasti,
rakastaisi häntä: se oli tuo hento, mitätön olento, jonka hän oli
valinnut. Ja katumus vastarinnan johdosta, jota hän oli tehnyt sinä
iltana, jolloin Jacques raa'asti koetti saada hänet valtaansa, tuntui
jälleen niin tuskallisena, että hän oli nyyhkyttämäisillään. Sillä
hän päätteli aivan yksinkertaisesti niin, että jos hän vaan olisi
antautunut Jacquesille ennen tuota toista, niin se nyt olisi hän,
joka olisi hänen rakastajattarenaan. Missä voisi hän nyt tavata hänet
niin häiritsemättä, että voisi heittäytyä hänen kaulaansa ja huutaa
hänelle; -- Ota minut, minä olen ollut tyhmä, mutta minä en parempaa
ymmärtänyt!

Mutta voimattomuuden tunto herätti hänessä raivoa tuota heikkoa
olentoa kohtaan, joka seisoi siinä niin tuskaisena ja sammaltavana.
Voimakkailla käsivarsillaan olisi hän voinut likistää hänet
kuoliaaksi kuten pienen linnun. Miksi hän ei siis rohjennut? Hän
vannoi kostavansa hänelle, hän tiesi kilpailijattarestaan sellaisia
asioita, että hän voisi saada hänet vankeuteen, vaikka hänen nyt
annettiin kulkea vapaana kuten kaikkien lutkien, jotka myivät
itsensä äveriäille ja vaikutusvaltaisille ukoille. Mustasukkaisuuden
kiduttamana ja täynnä vihaa alkoi hän kiivaasti ja hurjasti poimia
pois päärynäin ja leivän jäännöksiä.

-- Koska ei rouva halua lisää, niin annetaan toisille.

Kello löi kolme, kello löi neljä. Aika kului äärettömän hitaasti ja
väsymys ja ärtyisyys lisääntyivät yhä enemmän. Nyt alkoi sinisen
kalpea hämärä jälleen levitä tuon laajan, valkoisen maiseman yli ja
joka kymmenes minuutti tulivat herrat, jotka olivat menneet alus
etäältä katsoakseen, kuinka työ sujui, takaisin sisälle ja kertoivat,
ettei veturi vielä näyttänyt olevan vapaana. Yksinpä molemmat pikku
englannittaretkin alkoivat hermostuneesti itkeä. Eräässä nurkassa oli
kaunis ruskeatukkainen nainen vaipunut uneen, nojaten havrelaiseen
nuoreen mieheen, jota hänen vanha miehensä ei edes huomannut tuossa
yleisessä hämmingissä, missä sopivaisuuden säännöt unhoitettiin.
Keittiössä tuli kylmä ja he värisivät vilusta, edes ajattelemattakaan
lisätä puita takkaan, ja ameriikkalainen meni vihdoin tiehensä,
kun hänen mielestään oli parempi maata vaunun penkillä. Kaikki
ajattelivat ja katuivat nyt jotakin: Miksi ei oltu jääty sinne,
silloin ei ainakaan olisi tarvittu kiusaantua epävarmuudessa siitä,
mitä tapahtui. Täytyi pidättää englannitarta, joka myös sanoi
palaavansa vaunuun ja menevänsä siellä levolle. Kun pöydän kulmalle
oli pantu kynttiläjalka, jotta ihmiset voisivat nähdä jotakin tuossa
pimeässä keittiössä, kävi rohkeuden puute äärettömäksi ja kaikki
sulautui synkäksi epätoivoksi.

Tuolla etäämpänä oli sillä välin heretty lumenluonnista, ja sillä
aikaa kun sotamiehet, jotka olivat veturin vapauttaneet, lakaisivat
rataa kappaleen eteenpäin, olivat veturinkuljettaja ja lämmittäjä
asettuneet jälleen paikoillensa.

Nähdessään, että lumentulo vihdoinkin taukosi, sai Jacques takaisin
rohkeutensa. Vaihdemies Ozil oli vakuuttanut hänelle, että tunnelin
toisella puolella Malaunayhyn päin oli lunta satanut paljoa vähemmän.
Jacques kysyi Ozililta uudelleen:

-- Tulitteko tunnelin läpi kävellen? Voitteko helposti päästä sisään
ja ulos?

-- Voin, kuten sanon! Minä vastaan siitä, että te pääsette läpi.

Cabuche, joka oli ahkerasti työskennellyt jättiläisvoimallaan, oli jo
poistumaisillaan ujoudessaan ja arkuudessaan, mitkä hänen viimeinen
selkkauksensa oikeuden kanssa oli tehnyt vain suuremmiksi, ja
Jacquesin täytyi huutaa häntä.

-- No, toveri, ojennappa meille nyt nuo lapiot, jotka seisovat tuossa
ratavallin nojassa, jotta ne ovat meillä, jos tarvitsemme.

Kivenhakkaajan tehtyä hänelle tämän viimeisen palveluksen, löi
Jacques voimakkaasti kättä Cabuchelle, osoittaakseen hänelle, että
hän kaikesta huolimatta piti häntä arvossa, nähtyään hänet työssä.

-- Tepä olette kelpo mies, te!

Tämä ystävyyden osoitus liikutti Cabuchea tavattomasti.

-- Kiitos, vastasi hän aivan yksinkertaisesti ja tukahutti
kyyneleensä.

Misard, joka oli sopinut hänen kanssaan, syytettyään häntä
tutkintotuomarin edessä, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti ohuet huulensa
hymyyn. Hän oli hyvän aikaa sitten lakannut työskentelemästä ja
seisoi nyt kädet taskuissa ja tarkasteli junaa keltaisilla silmillään
ja näytti odottavan katsoakseen, eikö hän voisi löytää joitakin
hukkaan joutuneita esineitä pyörien alta.

Vihdoinkin oli ylikonduktööri sopinut Jacquesin kanssa siitä, että
voitaisiin yrittää taas lähteä liikkeelle, kun Pecqueux, joka jälleen
oli laskeutunut radalle, huusi veturinkuljettajaa.

-- Kas vaan! Täällä on eräs lieriö saanut vamman.

Jacques meni nyt sinne ja kumartui alas. Huolellisesti tarkastaessaan
hän äkkäsi heti, että Lison oli haavoittunut. Lunta luotaessa oli
huomattu, että tammiparrut, jotka ratavartijat olivat jättäneet
ratavalleille, olivat lumen ja tuulen vaikutuksesta liukuneet alas
radalle ja osaltaan olleet syynä kiinnijäämiseen, kun veturi oli
törmännyt parruja vastaan. Nyt näkyi lieriön päällyksessä naarmu, ja
sen sisällä kulkeva akseli näytti hiukan vääristyneen. Mutta se oli
ainoa näkyvissä oleva vamma, ja se rauhoitti häntä ensi alussa. Mutta
kentiesi oli olemassa arveluttavia sisäisiä vaurioita, sillä ei ole
mitään herkempää kuin koneen monimutkainen mekanismi, jossa sykkivä
sydän, elävä sielu asustaa.

Jacques nousi jälleen veturiin, puhalsi, avasi järjestimen
koetellakseen, olivatko Lisonin jäsenet kunnossa. Veturi tärisi
kauan kuten henkilö, joka on langennut ja loukkautunut, eikä ole
saanut takaisin kykyä käyttää jäseniään. Vaivalloisesti läähättäen
se vihdoin pääsi irti, antoi pyörien kulkea muutamia kertoja ympäri,
mutta oli vielä vauhko ja kankea. Se onnistuisi, kone voisi päästä
eteenpäin ja suorittaa matkan. Mutta Jacques pudisti päätään,
sillä hän, joka tunsi Lisonin niin hyvin, oli huomannut siinä
jotakin omituista: se oli muuttunut, vanhentunut ja saanut johonkin
kuolinpiston. Sen lienee se saanut täällä luminietoksissa, se oli
jokin sydänvika tai kuoleman tuottava vilustuminen, niin kuin nuoret,
vahvarakenteiset naiset voivat saada kuolettavan rintataudin sen
vuoksi, että ovat menneet tanssiaisista kotiin jääkylmässä sateessa.

Jacques päästi uuden merkki vihellyksen, sitten kun Pecqueux oli
avannut ejektorin. Molemmat konduktöörit olivat paikoillaan. Misard,
Ozil ja Cabuche nousivat ensimäisen tavaravaunun astuimelle. Ja
juna liukui nyt hiljalleen eteenpäin laaksosta sotamiesten välitse,
jotka lapioillaan asestettuina olivat asettuneet radan oikealle
ja vasemmalle puolelle. Sitten se pysähtyi ratavartijatuvan luo
ottaakseen matkustajat mukaansa.

Flore seisoi siinä tuvan edustalla ja Ozil ja Cabuche asettuivat
hänen viereensä, mutta Misardille tuli kiire sanomaan hyvästi
naisille ja herroille, jotka tulivat ulos hänen tuvastaan, ja
kokoilemaan hopealantteja, joita he antoivat.

Vihdoinkin siis jälleen oltiin vapaat! Mutta odotus oli käynyt liian
pitkäksi ja kaikki värisivät vilusta, nälästä ja väsymyksestä.
Englannitar tuli puolinukuksissa olevine tyttärineen, havrelainen
nuori herra nousi samaan vaunuun kuin kaunis ruskeatukkainen nainen,
joka oli hyvin uupunut ja tarjosi hänen miehelleen palveluksiaan.
Olisi voinut luulla näkevänsä pakenevan, hajaantuneen joukon, jossa
tungeskeltiin toistensa ympärillä tallatussa lumisohjussa, tuupittiin
toisiaan ja kadotettiin lopulta siivouden tunnekin. Silmänräpäyksen
näkyi kamarin akkunan takaa täti Phasie, joka uteliaisuuden ajamana
oli noussut vuoteeltaan ja retostautunut katsomaan. Suurilla,
sairauden johdosta sisäänpainuneilla silmillään katseli hän tätä
tuntematonta joukkoa, näitä katoavan maailman matkalaisia, joita hän
ei enään koskaan tulisi näkemään, ja jotka myrsky oli kuljettanut
sinne ja sitten jälleen pois.

Mutta Séverine tuli viimeksi ulos tuvasta. Hän kääntyi ympäri ja
hymyili Jacquesille, joka kumartui eteenpäin seuratakseen häntä
silmillään, kunnes hän saapui vaununsa luo. Flore, joka salaa katseli
heitä, kalpeni uudelleen, nähdessään nämä heidän molemminpuolisen
hellyytensä äänettömät ilmaukset. Hän lähestyi kiivaasti Ozilia, jota
hän tähän saakka oli välttänyt, ikäänkuin olisi hän nyt vihassaan
tuntenut miehen tarvetta.

Ylikonduktööri antoi nyt lähtömerkin, johon Lison vastasi
vaikeroivalla vihellyksellä, ja tällä kertaa pani Jacques koneen
käyntiin, pysäyttääkseen sen vasta Rouenissa. Kello oli kuusi ja yö
oli nyt täydellisesti laskeutunut synkältä taivaalta tuon valkoisen
maiseman yli; mutta maata pitkin oli vielä jäljellä kamalan kolkko,
heikko kajastus, joka valaisi autiota, hävitettyä seutua. Ja tässä
epämääräisessä valossa kohousi viistoon käsin Croix-de-Maufrasin
luona oleva talo, aivan mustana ja vielä enemmän rappeutuneena, lumen
keskeltä fasaadeineen, jossa oli sanalla: "Myytävänä" varustettu
kyltti.




VIII


Juna saapui Pariisin asemalle vasta kymmenen ja neljäkymmentä
illalla. Oli viivytty Rouenissa kaksikymmentä minuuttia, jotta
matkustajat saivat aikaa syödä, ja Séverine oli kiiruhtanut
lähettämään sähkösanoman miehelleen, ilmoittaakseen hänelle, että hän
palaisi Havreen vasta pikajunalla seuraavana iltana.

Kohta Mantesista lähdettyään oli Pecqueux saanut erään tuuman.
Hänen vaimonsa, Victorie eukko, oli jo viikon maannut sairaalassa
nyrjäytettyään pahasti jalkansa langetessaan, ja koska hänellä,
kuten hän virnistellen sanoi, oli käytettävänään toinen sänky
kaupungissa, tarjosi hän huoneensa rouva Roubaudille. Siellä
olisi hänellä paljonkin paremmat oltavat kuin jossakin läheisessä
hotellissa ja hän voisi oleskella siellä aina seuraavaan iltaan
saakka juuri kuin kotonaan. Jacques oivalsi heti sellaisen sovittelun
käytännöllisyyden, sitäkin enemmän, kun hän ei tietänyt, mihin hän
muuten sijoittaisi hänet, ja kun hän junasillalta, matkustajain
vihdoinkin virtaillessa ulos vaunuista, tuli veturin luo, jätti hän
hänelle lämmittäjän antaman avaimen ja neuvoi häntä hyväksymään
tarjouksen. Mutta hän epäröi ja kieltäytyi ensin, kun häntä hävetti
lämmittäjän veitikkamainen ja asianymmärtäväinen hymy.

-- Ei, ei, minulla on eräs serkku ja siellä minä kyllä saan
makuupaikan lattialla.

-- Pitäkää hyvänänne vaan, sanoi Pecqueux lopuksi hyvänsuovan
näköisenä. Vuode on pehmeä ja niin suuri, että siinä voisi maata
neljäkin henkilöä.

Jacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen
vastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:

-- Odota minua.

Séverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja
sitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että
hänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata
portti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes
portinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa;
ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen
niin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä
hänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli
hän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen
asunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä;
heillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia
ystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä,
saattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen
kuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.

Silmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja
hän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi
lyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen
pimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona,
joiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja
etsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä.
Vielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta
vihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti
sen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen
ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin
vallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä,
jossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine
puuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan
nyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli
siellä kymmenen kuukautta takaperin.

Séverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua
kaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä.
Hiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää
riisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää
valkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä
tunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus,
että he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen
iloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat
jo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin
toteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa
toisensa.

Kun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi
tuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti
vuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se
oli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei
voinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa:
Pecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä
herrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita
kynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei
merkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli
hyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja
katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Häntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan
vihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä
juna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue,
joka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana
lumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat
haarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia
kasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen
alla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de
l'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä
pilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de
Romen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset
talot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen
eteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi;
ja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien
kolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.

Kääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko
hän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä
hengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista
ruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen
ympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.

Millähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului
vieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa,
jotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja
kiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.

Séverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa
hellyydessään hänen kaulaansa.

-- Ah, sinäkö se olet, rakkaani! Sinäpä olet tehnyt oivan keksinnön!

Mutta Jacques vaiensi hänet nopeasti.

-- Hiljaa, hiljaa!

Silloin alensi hän ääntään, luullen portinvartijattaren olevan
Jacquesin kintereillä. Ei, hänellä oli ollut se onni, että juuri
kun hän aikoi soittaa, avattiin portti eräälle rouvalle ja hänen
tyttärelleen, jotka luultavasti olivat olleet Dauvergnen luona, ja
hän oli voinut tulla ylös ilman että kenelläkään oli aavistustakaan
siitä. Mutta ulkona rappusten välipaikalla oli hän aivan äsken
avoimesta ovesta nähnyt sanomalehtien myyjättären pesevän pientä
pyykkiä pesuastiassa.

-- Olkaamme ääneti! Puhu hiljaa.

Séverine vastasi siihen sulkemalla hänet intohimoisesti syliinsä
ja peittämällä hänen kasvonsa äänettömillä suudelmilla. Tämä
salaperäinen leikki ja se, että saatiin vain hyvin hiljaa kuiskailla,
huvitti häntä.

-- Niin, niin, saatpa nähdä, ett'ei meistä kuulla enempää, kuin jos
olisimme kaksi pientä rottaa.

Hän asetti kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen pöydälle
kaksi lautasta, kaksi lasia ja kaksi veistä ja hänen teki kovasti
mielensä nauraa, niin että seinät soi.

Hän huvitti Jacquesia suuresti ja tämä sanoi puoliääneen:

-- Minä luulin sinun olevan nälissäsi.

-- Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!

-- Menisinköhän alas noutamaan kanan?

-- Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin... Ei, torttu riittää
aivan hyvin.

He istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin
ja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti
janoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri
lopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän
takanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta
kun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän
vuorostansa häntä.

-- Hiljaa, hiljaa!

Séverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he
uudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin
mukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän
huoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten
vieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi
tuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä
lumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä
lähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.

-- Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä
minuuttia vailla kaksitoista.

Sitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin
tuulenhenkäys:

-- Rakastatko sinä minua?

Séverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta
tästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli
hän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa.
Eikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien
ympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo
toiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat
hänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin
polttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan.
Se oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa
intohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän
ja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen
onnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi
hänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään
jälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä
ja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä
ojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.

-- Rakastatko minua? toisti Jacques.

Hän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan
vastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä
sulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa
lähelle häntä ja huokasi hyvillään:

-- Jumalani, kuinka olen onnellinen!

He eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että
tuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja
katossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin
kajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto
tuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen
vaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt
Caenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet
tuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin
kaukaa.

Mutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen
intohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli
kiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku
laajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan
siihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat
puhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi,
kuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen
aaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa
olisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi
täydellisesti sulautua häneen!

-- Sinä et tiedä, rakkaani...

Jacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi
varsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä
pehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä,
valtava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan,
vaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle.
Tähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi
niiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa
oireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja
toisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton,
hän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan
suudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi
tuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun
Séverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:

-- Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun
rakastajattaresi.

Viimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä
Havressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui
esiin hänen huuliltaan.

-- Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää
niin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.

-- Minä vakuutan sinulle, että hän tietää kaikki. Hän ajattelee
varmaan tällä hetkellä, että me olemme yhdessä! Minulla on
todistukseni.

Hän vaikeni ja puristi häntä vielä lujemmin itseään vastaan ja
tässä hyväilyssä oli onneen sekoittuneena katkeruutta. Hetkisen
haaveiltuaan häntä pöyristytti ja hän sanoi:

-- Voi, kuinka minä vihaan häntä, vihaan häntä!

Jacques hämmästyi. Hän ei suinkaan ollut suutuksissaan Roubaudille,
vaan tuli mielestään hyvinkin helposti toimeen hänen kanssaan.

-- Miksi niin sitten? kysyi hän. Eipä hän meitä suuresti häiritse.

Séverine ei vastannut mitään, vaan toisti:

-- Minä vihaan häntä... Se on kidutusta, kun vain tunnen hänen olevan
lähellänikin. Voi, kuinka kernaasti minä, jos voisin, vapauttaisin
itseni ja jäisin sinun luoksesi!

Liikutettuna tästä intohimon purkauksesta, likisti Jacques hänet
lähemmäksi itseään, ja melkein irroittamatta huuliaan, jotka painoi
hänen kaulalleen, sanoi Séverine aivan hiljaa:

-- Sinä et tiedä, rakkaani...

Tunnustus tunkeutui nyt välttämättömästi esille. Ja tällä kertaa
tunsi Jacques olevansa niin vakuutettu siitä, että mikään maailmassa
ei voisi sitä estää. Talossa ei enään kuulunut henkäystäkään,
yksinpä sanomalehtimyyjätärkin oli varmasti vaipunut sikeään uneen.
Ulkopuolelta, tuosta lumen peittämästä kaupungista, ei kuulunut
edes vaunujen kolinaa, ja viimeinen Havren juna, joka oli lähtenyt
kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista, näytti vieneen mukanaan
mitä asemalla vielä oli ollut elämästä jäljellä. Kamiini ei enään
suhissut, siinä kun oli enään vain muutamia hehkuvia hiiliä, mutta
se punainen täplä oli vielä jäljellä katossa ja näytti pyöreältä,
kamalalta silmältä.

-- Rakkaani, sinä et tiedä...

Silloin ei Jacques enään voinut olla puhumatta:

-- Kyllä, kyllä, minä tiedän.

-- Ei, sinä kentiesi epäilet, mutta sinä et voi mitään tietää.

-- Minä tiedän, että hän teki sen perinnön takia.

Séverine säpsähti ja nauroi hermostuneesti ja vastoin tahtoaan.

-- Ah, perintö!

Ja aivan hiljaa, niin hiljaa, että jos yöperhonen olisi lepattanut
ruutuja vastaan, sen surina olisi kuulunut kovemmalta, kertoi
hän lapsuudestaan presidentti Grandmorinin luona, tahtoi aluksi
valehdella, päästäkseen tunnustamasta yhteyttään hänen kanssaan,
mutta antoi lopulta myöden välttämättömyydelle olla vilpitön,
ja tunsi lohdutusta, melkein huvia kertoessaan kaikki tyynni.
Hänen sanansa virtasivat sen jälkeen kevyesti ja kuiskaamalla ja
keskeytymättä.

-- Ajatteles, se oli täällä, juuri tässä huoneessa edellisessä
helmikuussa, samaan aikaan kun hänellä, kuten muistat, oli juttunsa
aliprefektin kanssa. Me olimme juuri syöneet aamiaisemme hauskasti
ja iloisesti tämän pöydän ääressä, aivan kuten vastikään söimme
illallista täällä. Hän ei luonnollisesti tietänyt mitään, enkä minä
aikonut hänelle mitään kertoa. Mutta eräästä sormuksesta, vanhasta
lahjasta, pelkästä mitättömästä esineestä ja ilman että minä tiedän
kuinka se tapahtui, ymmärsi hän kaikki tyynni... Voi, rakkaani, sinä
et voi mielessäsi kuvitella, kuinka hän rääkkäsi minua!

Hän vapisi ja Jacques tunsi, kuinka hänen pienet kätösensä
hypistelivät häntä.

-- Hän löi nyrkillään minut kumoon... Ja sitten laahasi hän minua
tukasta... Ja sen jälkeen nosti hän jalkansa minun kasvojeni yli,
ikäänkuin olisi aikonut murskata minut. Niin kauvan kun elän olen
muistava sen... Ja lyönti toisensa jälkeen, Jumalani! Jos minä
toistaisin sinulle kaikki, mitä hän kysyi minulta, ja kaikki, mitä
hän lopulta pakotti minut kertomaan! Kuten näet, olen minä sangen
vilpitön, koska tunnustan sen sinulle, vaikka mikään ei pakota minua
sitä tekemään. Mutta minä en koskaan uskaltaisi antaa sinulle edes
pienintä kuvaustakaan kaikista hänen loukkaavista kysymyksistään,
joihin minun täytyi vastata, sillä muuten olisi hän aivan varmasti
lyönyt minut kuoliaaksi.

Hän oli kyllä rakastunut minuun ja tuli kai kovin pahoilleen,
saadessaan kuulla tuon kaiken; ja minä myönnän, että olisin
menetellyt kunniallisemmin, jos olisin ilmoittanut sen hänelle,
ennen kun me menimme naimisiin. Mutta pitäähän sitä ymmärtää. Sehän
oli vanhaa ja unhoitettua. Täytyy olla ihka villi voidakseen tulla
niin hulluksi mustasukkaisuudesta... No, armaani, herkeätkö nyt
rakastamasta minua, kun tiedät tämän?

Jacques ei ollut liikahtanut, vaan istui siinä hitaana ja
miettiväisenä Séverinen käsivarsien kietoutuessa elävien käärmeiden
tavoin hänen kaulansa ympärille. Hän oli hyvin hämmästynyt. Hän ei
ollut koskaan epäillyt mitään sellaista. Kuinka kaikki kävikään
sotkuiseksi! olisihan testamentti riittänyt selittämään kaikki!
Mutta muuten oli se hänen mielestään parempi siten; varmuus siitä,
ett'eivät aviopuolisot olleet tehneet murhaa rahojen takia, vapautti
hänet halveksumisen tunteesta, jota hän toisinaan oli epäselvästi
tuntenut, yksinpä Séverinen suudellessakin.

-- Miksi en enään rakastaisi sinua?... Minä en välitä sinun
edellisestä elämästäsi. Se on asia, joka ei minua liikuta... Sinä
olet naimisissa Roubaudin kanssa, voisit yhtä hyvin olla sitä jonkun
toisen kanssa.

Syntyi äänettömyys. Molemmat syleilivät toisiaan, niin että ihan
olisivat voineet tukehtua.

-- Ah, sinä olet siis ollut ukon rakastajatar. Onpa se kuitenkin
naurettavaa.

Mutta Séverine ryömi ihan hänen suunsa luo ja sammalsi uudelleen:

-- Vain sinua minä rakastan, en ole milloinkaan rakastanut ketään
muuta. Ah, jospa tietäisit, minkälaisia nuo toiset olivat, kun taas
sinä, armaani, teet minut niin sanomattoman onnelliseksi!

Hän hyväili intohimoisesti Jacquesia, mutta vaikka tässäkin kuohui
intohimo, hillitsi hän kuitenkin vielä itseään:

-- Ei, ei, ole rauhallinen... Entäs ukko sitten?

Koko ruumis vapisten tunnusti hän aivan hiljaa:

-- Niin, me murhasimme hänet.

Väristys, jonka himo hänessä aikaan sai, muuttui jälleen
kuolinvapistukseksi. Kaiken tämän nautinnon takana oli ikäänkuin
kuolonkamppauksen uudelleen alkaminen. Silmänräpäyksen oli hän
puhumatonna ja juurikuin pyörryksissä. Painaen sitten nenänsä jälleen
rakastajansa olkapäälle kuiskasi hän aivan hiljaa:

-- Hän pakotti minut kirjoittamaan presidentille, että hän
matkustaisi pikajunassa samalla kertaa kuin me, mutta näyttäytyisi
vasta Rouenissa. Minä istuin vapisten nurkassani, hämmentyneenä
ja miettien onnettomuutta, jota kohden me kuljimme. Vastapäätä
minua istui mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään, ja joka
peljästytti minut hirveästi. En edes nähnyt häntä, kuvittelin
mielessäni, että hän saattoi selvästi lukea meidän aivoistamme,
ja että hän varsin hyvin tiesi, mitä me aijoimme tehdä... Sillä
tapaa kuluivat nuo kaksi tuntia Pariisin ja Rouenin välillä. Minä
en sanonut sanaakaan, en liikahtanut paikaltani ja suljin silmäni,
jotta minun luultaisiin nukkuvan. Tunsin, että mieheni istui yhtä
liikkumattomana vieressäni ja se, mikä minua peljästytti, oli tieto
niistä kamaloista suunnitelmista, joita hän hautoi, vaikka en voinut
täsmälleen arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä... Voi, sellainen
matka kaikkine noine hämmentyneine ajatuksineen ja sen lisäksi kaikki
vihellykset, nykäykset ja pyörien kolina!

Jacques, joka oli haudannut suunsa hänen paksuun, hyvältä tuoksuvaan
tukkaansa, suuteli häntä tietämättään ja kauvan, pitäen säännöllisiä
väliaikoja.

-- Mutta miten menettelitte tappaaksenne hänet, kun ette olleet
samassa vaunussa?

-- Odota, niin saat kuulla... Se oli mieheni suunnitelma, vaikka
tietysti se oli sattuma, joka pani sen onnistumaan... Rouenissä
viivyttiin kymmenen minuuttia. Me astuimme alas vaunusta ja hän
pakotti minut menemään presidentin vaunun luo, ikäänkuin olisimme
tahtoneet oikoa jäseniämme. Ja siellä oli hän olevinaan hyvin
hämmästynyt, saadessaan nähdä presidentin vaununovella, juurikuin ei
olisi tietänyt hänen olevan junassa mukana.

Asemasillalla oli hirveä tungos ja joukko ihmisiä valtasi toisen
luokan vaunut erään juhlan johdosta, joka piti pidettämän Havressa
seuraavana päivänä. Kun ovia alettiin sulkea, pyysi presidentti
itse, että me tulisimme hänen luokseen. Minä sammalsin ja puhuin
meidän matkalaukustamme, mutta hän sanoi, ett'ei suinkaan sitä meiltä
varastettaisi, ja että me voisimme palata vaunuumme, kun saapuisimme
Barentiniin, sillä siellä astuisi hän pois junasta. Silmänräpäyksen
näytti mieheni levottomalta ja tahtoi juosta matkalaukkua noutamaan.
Mutta samalla hetkellä puhalsi konduktööri, ja silloin hän teki
päätöksensä, työnsi minut ylös vaunuun, nousi itse perässä ja
sulki oven ja akkunan. Sitä, ett'ei meitä nähty, en vieläkään voi
selittää. Oli kaiketi laita niin, että paljon ihmisiä tuli juosten ja
virkamiehet joutuivat pyörälle, eikä sanalla sanoen ollut todistajaa,
joka olisi nähnyt selvästi. Ja juna liukui hiljalleen pois asemalta.

Hän oli vaiti muutamia sekunteja, palauttaen tapausta muistiinsa.

-- Ah, ensimmäiset silmänräpäykset vaunussa, kun tunsin maan
pakenevan aitamme. Minä olin kuin pyörällä päästäni, ajattelin
aluksi meidän matkalaukkuamme. Kuinka saisimme sen takaisin? Eikö
se ilmaisisi meitä, jos jättäisimme sen sinne? Kaikki tyynni näytti
minusta niin tyhmältä, niin mahdottomalta, vain lapsen pahalta
unelta, niin että täytyisi olla mielipuoli koettaakseen panna sitä
toimeen. Jo seuraavana aamuna olisimme vangitut ja syyllisiksi
todistetut. Koetin sen vuoksi rauhoittua ja sanoin itselleni, että
mieheni peräytyisi, että se olisi mahdotonta, ja ett'ei siitä koskaan
tulisi mitään.

Mutta ei, minun tarvitsi ainoastaan katsoa häneen hänen puhuessaan
presidentin kanssa, ymmärtääkseni, että hän järkähtämättömästi
pysyi hurjassa päätöksessään. Kuitenkin oli hän sangen tyyni,
vieläpä puheli iloisesti ja tavallisen näköisenä, ja ainoastaan
hänen kirkkaasta katseestaan, jonka hän tuon tuostakin kiinnitti
minuun, luin minä hänen itsepintaisen tahtonsa. Hän ottaisi hänet
hengiltä kilometrin, ehkä kahden päässä, mutta täsmälleen sillä
paikalla, jonka hän oli määrännyt, vaikka minä en tietänyt, missä
se oli. Se oli varmaa ja se loisti esiin yksinpä niistä tyynistä
silmäyksistäkin, millä hän tarkasteli toista, jota hetken kuluttua
ei enään olisi olemassa. Minä en sanonut mitään, mieleni oli syvästi
liikutettu, mutta minä koetin sitä salata ja olin hymyilevinäni,
kohta kun joku katsoi minuun.

Miksi en sitten ajatellutkaan estää tuota kaikkea? Vasta myöhemmin,
kun tahdoin päästä selvyyteen, ihmettelin sitä, ett'en alkanut
huutaa akkunasta taikka painanut hälyytyslaitoksen nappulaa. Tässä
silmänräpäyksessä olin kuin halvattu, tunsin olevani aivan voimaton.
Vallan varmaan arvelin, että miehelläni oli täysi oikeus puolellaan;
ja koska ilmaisen sinulle kaikki, armaani, täytynee minun tunnustaa
sekin. Tahtomattani olin koko olennollani hänen puolellansa tuota
toista vastaan; molemmat olivat omistaneet minut, mutta hän oli
nuori, jota vastoin tuo toinen, ah, tuo toinen hyväilyinensä...
Muuten, mitä tietää ihminen? Hän tekee toisinaan tekoja, joita ei
ikinä uskoisi voivansa tehdä. Kun ajattelen, ett'en uskaltaisi ottaa
kanaakaan hengiltä. Oh, oli kuin olisi hurja myrsky-yö raivonnut
sisälläni ja kuin olisi olentoni pohjalla ulvonut ja kirkunut jokin
musta ja hirvittävä!

Jacques huomasi nyt tässä heikossa pikku olennossa, joka oli hänen
syliinsä suljettuna, samaa läpitunkemattomuutta, samaa pohjatonta,
synkkää syvyyttä, josta hän puhui. Vaikka hän kuinka kovin painaisi
häntä rintaansa vastaan, ei hän kuitenkaan voisi tunkeutua hänen
sisimpäänsä. Kertomus murhasta sai hänet kuumeeseen.

-- Sano, olitko sinä apuna ukon tappamisessa?

-- Minä istuin eräässä nurkassa, jatkoi Séverine, vastaamatta
hänen kysymykseensä. Mieheni erotti minut presidentistä, joka
istui toisessa nurkassa. He juttelivat tulevista vaaleista... Tuon
tuostakin näin mieheni kumartuvan eteenpäin ja, juuri kuin olisi hän
ollut kärsimätön, luovan katseen ulos, saadakseen selville missä me
olimme... Joka kerta seurasin minä hänen katsettansa ja selvitin
myös itselleni, kuinka kauvas olimme tulleet. Yön valjussa valossa
kiitivät mustat puuryhmät hurjaa vauhtia ohitse. Ja yhtämittaa
tuota pyörien kolinaa, jonka kaltaista en koskaan ole kuullut, ja
raivokkaiden ja vaikeroivien äänien inhoittavaa melua ja kuoleman
kanssa kamppailevien eläinten kolkkoa vaikerrusta!

Juna Syöksyi eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella. Yhtäkkiä tuli
valoisa ja junan kaiku kajahteli rakennusten välillä eräällä
asemalla. Olimme Marommessa, s.o. puolen kolmatta penikulman päässä
Rouenista. Nyt puuttui Malaunay ja sitten Barentin. Mitä silloin
tapahtuisi? Odottaisiko hän viime hetkeen saakka? Minulla ei enään
ollut tietoa ajasta eikä etäisyydestä ja kuten uppoava kivi vajosin
minä vastarintaa tekemättä ja huumautuneena alas halki pimeyden,
kunnes Malaunayn ohi kuljettaessa yht'äkkiä käsitin: se tapahtuisi
tunnelissa, kilometrin päässä sieltä...

Minä käännyin mieheni puoleen, katseemme yhtyivät! niin, tunnelissa
kahden minuutin kuluttua... Juna syöksyi eteenpäin, kuljettiin
Dieppeen vievän sivuradan ohi, minä huomasin vaihdemiehen paikallaan.
Rataa ympäröivät nyt kunnaat ja kukkulat ja minä luulin selvästi
voivani eroittaa ihmisiä, jotka olivat ojentaneet käsivartensa ylös
ja laskettelivat meille haukkumasanoja. Sitten puhalsi veturi pitkän,
pitkäveteisen merkkivihellyksen: nyt tuli tunneli... Ja juna syöksyi
sen sisään, oi, mikä kaiku tässä pitkässä holvissa! Sinä tunnet
vapisevien kiskojen kolinan, se muistuttaa nopeata vasaraniskua
toisen jälkeen alasimella, ja tällä hämmingin hetkellä luulin minä,
että se oli ukkonen, joka jyrisi.

Hän värisi ja keskeytti puheensa, senjälkeen sanoakseen toisella,
melkein nauravalla äänellä:

-- Eikö se sentään ole hyvin tyhmää, aarteeni, että minun vielä
pitää tuntea kylmää väristystä selkäpiissäni? Onhan minun kuitenkin
niin suloinen olla sinun luonasi ja minä tunnen olevani niin
tyytyväinen ja onnellinen... Eikähän muuten nyt enään ole mitään
peljättävänä: asia on pyyhitty pois, puhumattakaan siitä, että
korkeilla viranomaisilla on vielä vähemmän halua kuin meillä vetää
sitä päivänvaloon... Oi! sen voin niin hyvin ymmärtää, ja minä olen
aivan rauhallinen ja huoleton.

Hän lisäsi sen jälkeen nauraen:

-- Sinä voit muuten imarrella itseäsi sillä, että peljästytit meitä
aika tavalla. Ja sanoppa minulle -- sen suhteen olen aina ollut
utelias -- mitä sinä oikeastaan näit?

-- Sen, mitä sanoin tuomarille enkä mitään muuta, nimittäin miehen,
joka pisti toisen kuoliaaksi... Te käyttäydyitte minua kohtaan niin
kummallisesti, että minä lopuksi aloin epäillä. Vieläpä kerran
tunsinkin sinun miehesi... Mutta se tapahtui kuitenkin vasta
myöhemmin, kun tulin ehdottomasti varmaksi...

Séverine keskeytti iloisesti:

-- Niin, muistatko puistossa tuona päivänä, jolloin minä kielsin ensi
kerralla kun olimme kahdenkesken Pariisissa... Onpa se kuitenkin
kummallista! Minä sanoin sinulle, että me emme sitä tehneet, ja minä
tiesin täydellisesti, että sinä ymmärsit asian olevan päinvastoin.
Eikö se ollut juurikuin olisin kertonut sinulle kaikki? Oi, aarteeni,
minä ajattelin sitä usein ja luulenpa, että juuri siitä päivästä
saakka olen pitänyt sinusta.

Ja hän jatkoi:

-- Juna kiiti tunnelin läpi... Se on hyvin pitkä. Sitä kestää kolme
minuuttia. Minusta tuntui kuin olisimme olleet siellä tunnin...
Presidentti taukosi huumaavan kolinan takia puhumasta. Ja mieheni
lienee viime hetkessä vaipunut jonkinlaiseen tainnostilaan, sillä hän
ei liikahtanutkaan vielä. Minä näin vain lampun lekottavassa valossa,
kuinka hänen silmänsä kävivät sinipunerviksi. Aikoiko hän odottaa,
kunnes jälleen olisimme avoimella kentällä? Koko asia oli nyt käynyt
minusta niin onnettomuutta tuottavaksi, niin välttämättömäksi, että
minulla oli ainoastaan yksi toivomus, nimittäin päästä kärsimästä
tätä odotusta. Miksi ei hän sitten tappanut, kun hänen kuitenkin
täytyi? Olisin voinut itse ottaa veitsen saadakseni siitä lopun,
siihen määrään olin mieletönnä pelosta ja tuskasta... Hän katsoi
minuun. Hän saattoi selvästi lukea sen kasvoistani. Ja yht'äkkiä,
syöksyi hän ylös ja kourasi oveen päin kääntynyttä presidenttiä
olkapäähän. Presidentti peljästyi ja riistäytyi vaistomaisesti irti
ja ojensi kätensä merkinanto nappulaa kohden, joka oli suoraan hänen
päänsä yläpuolella. Hän ulottui siihen, mutta toinen iskijälleen
kiinni häneen ja heitti hänet penkkiin sellaisella vauhdilla,
että hän tuli kuin taitetuksi kahtia. Hän ällisteli hämillään ja
peloissaan ja päästi muutamia sekavia huutoja; mitkä häipyivät
kolinaan, kun minä sitä vastoin kuulin mieheni sähisevällä,
raivoisalla äänellä selvästi hokevan: Senkin sika, senkin sika!

Mutta kolina vaimeni ja juna ajoi ulos tunnelista, valju maisema tuli
jälleen näkyviin ohikiitävine tummine puineen. Minä olin istunut
paikoillani nurkassani ja likistäydyin jähmettyneenä niin pitkälle
sohvan selkämystä vastaan kuin mahdollista. Kuinka kauvan kesti
heidän ottelunsa? Se lienee kestänyt tuskin muutamia sekunteja.
Mutta minusta tuntui, kuin ei se koskaan päättyisi, kuin kuulisivat
kaikki matkustajat nuo huudot ja kaikki puut näkisivät meidät.
Mieheni, jolla oli veitsi avattuna, ei voinut iskeä, kun hänet
potkaistiin takaperin ja hän luiskahti tärisevällä lattialla. Hän oli
lankeamaisillaan polvilleen ja juna kiiti eteenpäin täyttä vauhtia,
veturin viheltäessä rataylikäytävän kohdalla Croix-de-Maufrasin
luona...

Silloinpa minä, ilman että sitten olen voinut muistaa kuinka se
tapahtui, heittäydyin presidentin sätkyttelevien säärien yli. Niin,
minä putosin alas kuin käärö ja painoin koko painollani alas hänen
jalkojaan, niin ett'ei hän enään voinut niitä liikuttaa. Enkä minä
mitään nähnyt, mutta tunsin kaikki.

Jacques oli tiedonhaluinen ja tahtoi keskeyttää hänet, tehdäkseen
hänelle kysymyksiä. Mutta nyt oli Séverine innokas pääsemään loppuun.

-- Ei, odota... Kun nousin ylös, kuljimme me täydellä höyryllä
Croix-de-Maufrasin ohitse. Minä voin selvästi eroittaa talon
etupuolen ja sen jälkeen portinvartijan tuvan. Nyt puuttui neljä
kilometriä, eli korkeintaan viisi minuuttia, ennen kun olisimme
Barentinissa... Ruumis makasi kokoonkäännettynä penkillä ja veri
valui paksuun lätäkköön. Ja pystysuorana, tylsänä ja pysytellen
tasapainossa vaunun nytkähdellessä seisoi mieheni siinä ja vain
tuijotti tuijottamistaan, kuivaten veistä nenäliinalla. Kului
minuutti, kumpaisenkaan meistä tekemättä mitään pelastuaksemme... Jos
jättäisimme ruumiin makaamaan siihen ja itse jäisimme paikoillemme,
saataisiin ehkä kaikki ilmi jo Barentiniin pysähdyttäessä...

Mutta hän pisti veitsen taskuun ja näytti heräävän tajuntaan. Minä
huomasin, että hän tutki ruumista, otti kellon, rahat ja kaikki
mitä käsiinsä sai, ja avattuaan oven koetti hän työntää ruumiin
radalle, mutta varoi tarttumasta siihen käsillään, kun pelkäsi
tahraantuvansa vereen. -- Autapa minua! Työnnä mukana! -- Minä en
edes yrittänytkään, en tuntenut enään voivani hallita jäseniäni. --
Työnnä, hiidessä! -- Pää saatiin ulos ensiksi ja roikkui astuimelle
saakka, kun taas itse ruumis, joka oli käärästy pallon muotoiseksi,
ei mahtunut ovesta. Ja juna kiiti eteenpäin. Vihdoin heltisi ruumis
eräästä voimakkaammasta töytäyksestä ja katosi myllertävien pyörien
väliin. -- Ah, nyt on siitä siasta tehty loppu! -- Sitten otti hän
huovan ja heitti senkin ulos. Nyt olimme vain me kaksi jäljellä,
seisoimme verilätäkön edessä penkillä, jolle emme rohjenneet istuutua.

Ovi heilahteli edelleen avoimena, enkä minä mieletönnä ja
hämmentyneenä ollen aluksi ymmärtänyt, kun näin mieheni astuvan alas
ja vuorostansa katoavan. Hän palasi pian. -- Kiiruhda, tule mukana,
ellet tahdo, että kaulamme katkaistaan! Minä en liikahtanut paikalta,
hän kävi kärsimättömäksi. -- Tule hiidessä! Meidän vaunumme on tyhjä,
palaamme sinne. -- Vaunumme oli tyhjä; oliko hän ollut siellä? Oliko
varmaa, ett'ei tuo mustapukuinen nainen, joka ei sanonut mitään ja
jonka kasvoja ei voinut eroittaa, istunut vielä jossakin nurkassa?
-- Tahdotko tulla mukaan, muuten heitän sinut radalle, kuten tuon
toisenkin!

Hän nousi jälleen vaunuun ja hoputti minua mielettömällä raakuudella.
Ja minä tulin ulos astuimelle ja pitelin molemmin käsin kiinni
messinkitangosta. Hän astui ulos minun perässäni ja sulki
huolellisesti oven. -- Riennä, riennä! -- Mutta huimaavan vauhdin
takia en uskaltanut myrskyn voimaisen tuulen pieksäessä. Tukkani
pääsi hajalleen ja minä luulin käsieni heltiävän otteestaan. --
Kiiruhda, piru vieköön! Hän työnsi minua edelleen ja minun täytyi
mennä, ottaen kiinni toisella kädellä toisen jälkeen ja painautuen
lähelle vaunua, hameiden lepattaessa ympärilläni. Jo pitkän matkan
päästä erään mutkan takaa näkyi valonkajastus Barentinin asemalta.
Veturi vihelsi. -- Kiiruhda, saatana soikoon! Oi tätä hornan ääntä,
näitä kovia tärähdyksiä! Oli kuin olisi myrsky tarttunut minuun ja
lakaissut minut mukanaan kuten oljenkorren, murskatakseen minut
tuolla muuria vastaan. Takanani pakeni maisema ja puut hurjasti
nelistäen ajoivat minua takaa, ikäänkuin luikerrellen itsensä ympäri
ja ohi kulkiessaan päästäen lyhyen valitushuudon.

Päästyäni vaunun toiseen päähän, kun minun piti kavuta seuraavan
vaunun astuimelle ja tarttua toiseen tankoon, pysähdyin enkä
uskaltanut mennä pitemmälle. En mitenkään jaksanut. -- Riennä,
hiidessä! -- Hän oli kintereilläni ja hoputti minua, minä suljin
silmäni enkä tiedä, kuinka saatoin jatkaa eteenpäinkulkua ainoastaan
vaiston voimalla, kuten eläin, joka iskee kyntensä kiinni eikä tahdo
pudota. Kummallista, ettei meitä nähty. Me kuljimme ohi kolmen vaunun
ja yksi niistä, joka oli toisen luokan vaunu, oli täpö täynnä. Minä
muistan joukon kasvoja lampun valossa, luulen, että voisin tuntea
ne, jos jonakuna päivänä saisin ne jälleen nähdä: siinä oli m.m.
eräs suuri mies, jolla oli punainen poskiparta ja eritotenkin kaksi
nuorta tyttöä, jotka olivat eteenpäin kumarassa ja nauroivat. --
Kiiruhda, hiidessä! Riennä! -- Ja sitten en enään ollut tajuissani,
Barentinin valot lähenivät, veturi vihelsi, viimeinen huomioni oli,
että hän laahasi ja veti minua mukanaan. Hän lienee tarttunut minuun,
avannut hartiaini ylitse oven ja lennättänyt minut vaunuun. Makasin
läähättäen ja puoliksi tainnoksissa eräässä nurkassa, kun pysähdyimme
ja liikahtamatta kuulin minä hänen vaihtavan muutamia sanoja
Barentinin asemapäällikön kanssa. Junan sen jälkeen jälleen lähdettyä
liikkeelle, vaipui hän uupuneena penkille. Havreen saakka emme
sanoneet sanaakaan... Voi, minä vihaan häntä, vihaan häntä, näetkös,
kaiken tämän inhoittavan takia, jota hän on antanut minun kärsiä. Ja
sinua, armaani, rakastan minä kaiken sen onnen vuoksi, jonka minulle
valmistat!

Sitten kun Séverine yhä intohimoisemmaksi käyden oli päässyt pitkän
kertomuksensa loppuun, ilmaisi hän tällä huudahduksella noiden
inhoittavien muistojen lomassa ilon tarvettansa. Mutta Jacques, jota
tämä kertomus oli hämmentänyt ja kiihoittanut, piti häntä vielä
kiinni ja kysyi:

-- Ei, ei odota... Ja sinä makasit hänen polviensa päällä ja tunsit
kuinka hän kuoli?

Hänessä heräsi jälleen eloon tuo tuntematon kummitus, hänen
sisimmästään tunkeutui esiin vaahtopäinen, hurja aalto, joka pani
hänen silmissään vilahtelemaan punaiselta. Hänet valtasi jälleen
uteliaisuus murhan suhteen.

-- Sano minulle aivan vilpittömästi, minkä vaikutuksen murha teki
sinuun? Tuntuiko se tuskalliselta?

-- Ei, ei tuskalliselta.

-- Tuottiko se sitten iloa sinulle?

-- Ah, ei, ei sitäkään.

-- Mitä sitten, lemmittyni? Minä pyydän sinua, sano minulle kaikki...
Jos tietäisit... Kerro minulle, miltä se tuntuu.

-- Jumalani, eihän sitä osaa sanoa. Se on jotakin hirveätä ja
se vetää mukanaan niin kauvas, niin kauvas pois! Koin siinä
silmänräpäyksessä enemmän kuin olin kokenut koko kuluneessa
elämässäni.

Kamiini oli nyt tykkänään sammunut ja ankara pakkanen tunkeutui
sisälle ja teki huoneen aivan jääkylmäksi. Ei ääntäkään tunkeutunut
sinne lumen peittämästä Pariisista. Kotvan oli kuulunut kuorsaamista
viereisestä, sanomalehtimyyjättären asunnosta. Mutta sitten oli
nukkuvan talon synkkä syvyys niellyt kaikki.

Jacques oli pitänyt Séverinen sylissään ja tunsi nyt,
kuinka viimeksimainittu ikäänkuin menehtyneenä antoi myöten
vastustamattomalle unenhalulle. Matka, pitkällinen odotus Misardin
luona ja tämä kuumeinen yö masensivat hänet. Hän sammalsi hyvää yötä
kuten pieni lapsi ja nukkui sitten rauhallisesti.

Lähes tunnin piti Jacques häntä vielä käsivarrellaan, joka vähitellen
puutui. Hän ei voinut ummistaa silmiään, oli kuin olisi näkymätön
käsi pimeässä itsepintaisesti avannut ne yhä uudelleen. Nyt ei
hän enään voinut eroittaa mitään huoneessa, joka kaikkinensa,
kamiineineen, huonekaluineen, seinineen upposi pimeyteen, ja hänen
täytyi kääntyä, löytääkseen jälleen nuo molemmat liikkumattomat
akkuna-nelikulmiot, jotka kimmelsivät valjusti ja kevyesti kuin uni.
Huolimatta hänen tuskaisesta väsymyksestään piti aivojen kiihoittunut
toiminta häntä hereillä ja sai hänet herkeämättä pöyhimään samaa
ajatuslyhdettä.

Joka kerta kun hän luuli tahtoaan ponnistamalla vaipuvansa
uneen, alkoivat samat kuvat taasen lipua ohi ja herättivät
saman vaikutuksen. Ja se, mikä siten kehittyi koneenomaisella
säännöllisyydellä, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat ja aito
avoimina tulivat täyteen varjoja, oli murha, yksityiskohta toisensa
jälkeen. Se oli hirveätä, hän oli tukehtumaisillaan. Oi, kun saisi
antaa sellaisen veitsenpiston, tyydyttää tuon niin harvinaisen
himon, kun saisi tietää miltä se silloin tuntuu, nauttia tuosta
silmänräpäyksestä, jolloin kokee enemmän, kuin koko entisessä
elämässään!

Tuon tukahuttavan tunteen kasvaessa luuli Jacques että se oli
Séverinen paino hänen käsivarrellaan, joka esti häntä vaipumasta
uneen. Hän asetti hänet luotaan vuoteeseen. Aluksi hengitti hän
kevyemmin ja luuli, että uni nyt tulisi. Mutta kaikista hänen
ponnistuksistaan huolimatta avasivat nuo näkymättömät sormet jälleen
hänen silmäluomensa ja murha näkyi taas pimeässä verisin piirtein,
veitsi tunkeutui sisään, ruumis nytkähteli. Verisade piirteli viiruja
pimeyteen, haava kurkussa oli suunnattoman suuri ja ammottava,
kuin olisi se ollut kirveellä tehty. Silloin ei hän kauvempaa
taistellut vastaan, vaan jäi tuon itsepintaisen harhanäyn saaliina
makaamaan selälleen. Sisässään tunsi hän aivojen työskentelevän
monenkertaisesti, koko koneisto jyski. Se tuli hyvin kaukaa, aina
hänen nuoruudestaan saakka.

Hän oli kuitenkin luullut parantuneensa, sillä hänen murhaamishalunsa
oli nyt ollut kuukausia kuolleena, sitten kun hänestä oli tullut
Séverinen rakastaja. Mutta nyt tämän murhan vaikutuksen alaisena,
josta nainen kiinteästi häneen painautuneena kuiskaten oli kertonut,
tunsi hän samaa murhaamishalua enempi kuin koskaan ennen. Hän
vetäytyi nyt eroon Séverinestä, vähinkin kosketus poltti hänen
ihoansa. Sietämätön kuumuus nousi ylös pitkin selkää, ikäänkuin
olisi patja muuttunut polttorovioksi. Takana niskassa pisteli kuin
tuliterillä. Silmänräpäykseksi koetti hän panna kätensä peitteen
päälle, mutta ne kävivät heti niin kylmiksi, että häntä pöyristi.
Hän tuli levottomaksi käsiensä suhteen ja pisti ne peitteen alle,
piti niitä ensin ristissä vatsan päällä ja paneutui lopulta niitten
päälle, pitääkseen ne siten vangittuina, juuri kuin olisi hän
peljännyt niiden tekevän jonkin häpeällisen teon, jota hän ei
tahtoisi, mutta jonka hän kuitenkin tulisi tekemään.

Joka kerta kun kello löi, laski Jacques lyönnit Se tuli neljä, se
tuli viisi, se tuli kuusi. Hän ikävöi päivää, hän toivoi, että
aamun sarastus karkottaisi tämän painajaisen. Hän kääntyi nyt
akkunaan päin ja tarkasteli ruutuja. Mutta yhäti näkyi vain lumen
epämääräistä heijastusta. Neljännestä vailla viisi kuuli hän suoraan
Havresta tulevan junan saapuvan ainoastaan neljäkymmentä minuuttia
myöhästyneenä, joka osoitti, että yhteys oli saatu entiselleen. Vasta
kellon käydessä kahdeksaa sai hän nähdä ruutujen aivan hiljalleen
valkenevan ja saavan maidonkaltaisen, kalpean kajastuksen: lopulta
valaisi huonetta epäselvä valo, jossa huonekalut näyttivät sulautuvan
yhteen. Kamiini tuli jälleen näkyviin, samoin kaappi, ruokakaappi.
Hän ei vieläkään voinut ummistaa silmiänsä, päinvastoin alkoivat ne
harhailla yhä enemmän ja tunsivat katselemisen tarvetta.

Kohta, jopa ennenkin kun tuli tarpeeksi valoisa, aavisti hän pikemmin
kuin näki pöydällä veitsen, jota hän illalla oli käyttänyt tortun
leikkaamiseen. Nyt ei hän enään nähnyt mitään muuta kuin tämän
pienen, suippopäisen veitsen. Koittava päivä ja kaikki valo, mikä
tunkeutui akkunasta sisälle, loi heijastustaan ainoastaan tuon
veitsen kapeaan terään. Pelko siitä, mihin kädet ryhtyisivät, sai
hänen tunkemaan ne vielä enemmän ruumiinsa alle, sillä hän tunsi
sangen hyvin, kuinka niitä tempoili ja kuinka ne olivat voimakkaammat
kuin hänen tahtonsa. Lakkaisivatko ne olemasta hänen omaisuuttaan?
Tulivatko ne joltakulta toiselta, oliko hän perinyt ne esi-isiltään
niiltä ajoilta, jolloin ihmiset väänsivät niskat nurin metsän
villieläimiltä?

Jotta ei hänen enään tarvitsisi katsella veistä, kääntyi Jacques
ympäri Séverineen päin. Hän nukkui aivan rauhallisesti suuressa
väsymyksessään ja hengitti kevyesti kuin lapsi. Hänen raskas, musta,
hajalleen päässyt tukkansa oli kuin tumma päänalus, alas hartioihin
saakka ulottuva, ja leuvan alta pilkisti noiden mustien kutrien
lomitse esiin hänen hurmaava, maidonvalkea povensa. Hän katsoi
oudosti Séverineen. Hän ihaili häntä kuitenkin, kuljetti mukanaan
kaikkialla hänen kuvaansa ja paloi halusta häneen, mikä usein sai
hänet levottomaksi, vieläpä silloinkin, kun hän oleskeli veturissa.
Se valtasi hänet siinä määrin, että hän eräänä päivänä heräsi kuin
unesta samassa silmänräpäyksessä, kun hän merkinannoista huolimatta
ajoi täydellä höyryllä erään aseman ohi.

Mutta tuon valkoisen poven näkeminen herätti hänessä nyt äkillisen
ja järkähtämättömän pakkokuvittelun ja paitsi sitä kauhua, josta hän
oli tietoinen, tunsi hän, kuinka hänessä syntyi yhä voimakkaampi
ja käskevämpi halu mennä noutamaan pöydältä veitsi ja pistää se
kädensijaa myöten tähän naisruumiiseen. Hän taisteli vastaan ja
koetti vapautua tästä mielikuvasta, mutta kadotti joka hetki
osan tahdonvoimastaan, ikään kuin olisi tämä päähänpisto vetänyt
häntä alas syvyyteen ja hän ollut äärimmäisellä reunalla, jossa
tuntee itsensä voitetuksi ja antaa myöden vaiston vaikutukselle.
Kaikki meni sekaisin, hänen kapinoivat kätensä veivät voiton hänen
pyrkimyksestään pitää niitä piilossa ja yhdessä. Ja hän käsitti
liiankin hyvin, että tästä lähtien ei hän enää niitä hallitsisi,
vaan että ne häikäilemättä panisivat toimeen aikomuksensa, jos hän
edelleen katselisi Séverineä, ja ponnistaen viimeisetkin voimansa,
heittäytyi hän ulos vuoteesta ja vierähti lattialle kuin olisi hän
ollut juovuksissa.

Siitä nousi hän pystyyn, mutta oli kaatumaisillaan uudestaan. Hän
horjui, etsi ihmeissään vaatteitansa ja hänen ainoana ajatuksenaan
oli pukeutua nopeasti, ottaa veitsi ja syöksyä ulos kadulle
pistääkseen kuoliaaksi jonkun toisen naisen. Tällä kertaa kiusasi
murhaamishalu häntä siinä määrin, että hänen täytyi ottaa joku
hengiltä. Hän ei saanut vaatteitaan käsiinsä ja kosketti niihin kolme
kertaa, ennen kun sai selville, että ne todellakin olivat siinä.
Sitten oli hänellä suunnattomasti vaivaa saappaiden vetämisestä
jalkoihinsa. Vaikka nyt oli kirkas päivä, tuntui hänestä, että
huone oli täynnä punertavaa savua, aamunkoiton jääkylmää sumua,
johon kaikki upposi. Hän värisi kuumeisesti, mutta oli vihdoinkin
valmis ja oli juuri kätkenyt veitsen hihaansa, lujasti päätettyään
tappaa ensimäisen naishyväsen, jonka kohtaisi katukäytävällä, kun
alusvaatteiden kahinaa ja pitkä huokaus kuului vuoteesta, ja se sai
hänet kalpenemaan sekä pysähtymään pöydän viereen.

Séverine heräsi.

-- Mitä nyt, armaani, joko lähdet ulos?

Jacques ei vastannut mitään, eikä edes katsonut häneen, koska hän
toivoi hänen vaipuvan uneen uudellensa.

-- Mihin sinä lähdet, lemmittyni?

-- Se on vain eräs virka-asia, sammalsi Jacques. Nuku sinä, minä
palaan takaisin.

Séverine lausui muutamia sekavia sanoja, sulki sitten silmänsä ja
nukahti uudelleen.

-- Oi, minä olen niin unissani, niin unissani... Anna minulle
suudelma, lemmittyni.

Mutta Jacques ei liikahtanut paikaltaan, sillä hän tiesi, että jos
hän menisi tuonne takaisin veitsi kädessä, jos hän vain näkisi hänet
hänen maatessaan siinä niin ihastuttavana ja kauniina kevyessä ja
epäjärjestyksessä olevassa yöpuvussaan, olisi hänen tahdonvoimansa
mennyttä kalua. Hänen kätensä kohoisi silloin vastoin hänen tahtoansa
ja työntäisi veitsen Séverinen kaulaan.

-- Armaani, anna minulle suudelma...

Hänen äänensä vaikeni, hän uinahti vienosti ja hyväilevästi
kuiskaten. Jacques avasi oven ja pakeni pyöräpäisnä ulos.

Kello oli kahdeksan, kun Jacques saapui Rue d'Amsterdamin
katukäytävälle. Lunta ei oltu vielä luotu pois ja harvojen
jalankulkijain askeleet tuskin kuuluivat. Hän sai heti nähdä erään
vanhan vaimon, mutta tämä kääntyi Rue de Londresille, eikä hän
seurannut häntä... Hän kohtasi muutamia miehiä ja meni alas Place de
Havrea kohden, pitäen kiinni veitsestä, jonka auki käännetty terä
oli piilossa hihan sisällä. Kun noin neljäntoista vuotias pikkutyttö
tuli ulos eräästä vastapäätä olevasta talosta, meni hän suoraan
kadun poikki, mutta tuli liian myöhään, kun tyttö poikkesi erääseen
vieressä sijaitsevaan leipäkauppaan. Hän oli niin kärsimätön, ett'ei
odottanut enempää, vaan meni eteenpäin, saadakseen käsiinsä jonkun
toisen. Sen jälkeen kun hän oli lähtenyt huoneesta veitsi kädessä,
ei se enään ollut hän, joka toimi, vaan tuo toinen, se, jonka hän
niin usein oli huomannut sisimmässään, tuo tuntematon, joka oli
tullut niin kaukaa ja joka paloi peritystä murhaamishalusta. Hän
oli ennenkin tappanut ja hän tahtoi tappaa vieläkin. Ja kaikki
hänen ympärillään oli nyt vain unta, sillä hän katseli kaikkea
päähänpistonsa lävitse. Hänen tavallinen, jokapäiväinen elämänsä
oli kuin poispyyhitty, hän kulki kuin unessakävijä muistamatta
mitään entisyydestä, ollenkaan ajattelematta tulevaisuutta,
täydellisesti murhavaistonsa vallassa. Ruumis liikkui, mutta hänen
persoonallisuutensa yli jättänyt sen.

Kaksi naista meni hänen ohitseen liipaisten silloin häneen; tämä
sai hänen jouduttamaan käyntiänsä ja hän saavutti heidät juuri kun
eräs mies pysähdytti heidät, minkä jälkeen kaikki kolme nauroivat
ja juttelivat yhdessä. Kun tämä miehen kohtaaminen tapahtui hänelle
sopimattomaan aikaan, alkoi hän seurata erästä toista ohikulkevaa
naista, joka oli hento ja tummahiveinen ja näytti köyhältä ohuessa
saalissaan. Hän käveli hitaasti johonkin luultavasti epämukavaan,
vaivalloiseen ja huonopalkkaiseen työhön, sillä hän ei pitänyt
kiirettä ja näytti hyvin epätoivoiselta ja surulliselta. Nyt kun
Jacques oli saanut kiinni jonkun, ei hänkään pitänyt kiirettä ja
tahtoi valita paikan, jossa voisi mukavasti pistää hänet kuoliaaksi.
Hän huomasi aivan varmaan, että nuori mies tuli hänen perässään,
sillä hän katsoi häneen sanomattoman tuskainen ilme silmissään
ja oli epäilemättä hyvin ihmeissään siitä, että kukaan saattoi
tahtoa tutustua häneen. Jacques oli jo tullut hänen perässään Rue
du Havren keskikohdalle ja nainen kääntyi kahdesti ympäri, mikä
kumpaisellakin kerralla esti häntä käyttämästä veistä, jonka hän
veti hihastaan, pistääkseen sen hänen kaulaansa. Hänellä oli niin
surkuttelua herättävä ja rukoileva katse! Tuolla, missä nainen
astuisi alas katukäytävältä, hän iskisi. Mutta aivan äkisti kääntyi
Jacques sivulle ja alkoi kulkea erään toisen naisen perässä, joka
käveli vastakkaiselle taholle. Hän teki sen aivan harkitsemattaan
ja tahtomattaan, vain siksi, että hän kulki ohitse samassa
silmänräpäyksessä, ja siksi, että hänen täytyi niin tehdä.

Jacques palasi hänen kintereillään asemalle. Nainen käveli pienin,
lyhyin, hyvin vilkkain, lujin askelin ja oli ihastuttavan suloinen,
korkeintaan kaksikymmentä vuotta, jo aika pyylevä, vaaleaverinen,
kauniine iloisine silmineen, jotka hymysivät elämälle. Hän ei edes
huomannut, että joku tuli hänen jäljessään, ja hänellä lienee
ollut hyvin kiire, sillä hän kiiruhti aseman rappusia ylös ja meni
odotussaliin, jonka läpi hän melkein juoksi päästäkseen kiertoradan
pilettiluukuille. Kun hän sieltä pyysi toisen luokan piletin
Auteniliin, pyysi Jacques samanlaisen ja meni hänen perässään
odotussalien läpi asemalaiturille ja samaan vaunuun, jossa istuutui
hänen viereensä. Juna lähti kohta sen jälkeen.

-- Minulla on hyvää aikaa, ajatteli hän, minä tapan hänet, kun
saavumme tunneliin.

Mutta ainoa henkilö, joka heitä paitsi oli vaunussa, vanha nainen,
joka istui heitä vastapäätä, oli juuri tuntenut tuon nuoren rouvan.

-- Mitä, tekö se olette? Mihinkä te näin aikaisin matkustatte?

Toinen nauroi suopeasti ja teki hauskan eleen, joka oli ilmaisevinaan
epätoivoa.

-- Eihän sitä voi tehdä mitään, tulematta nähdyksi. Toivon,
ett'ette petä minua... Huomenna on mieheni syntymäpäivä, ja kohta
kun hän läksi ulos asioillensa, tuli minulle kiire käteen, aijon
mennä erään puutarhurin luo Auteniliin, jossa hän on nähnyt erään
kämmekkä-kasvin, johon hän on aivan hullaantunut. Ymmärrättehän,
siitä tulee yllätys.

Vanha nainen nyökkäsi hyväntahtoisesti ja liikutettuna.

-- Ja pienokainen voi hyvin?

-- Oi, pienokainen on ihastuttava... Minä vieroitin hänet kahdeksan
päivää takaperin ja näkisittepä, kun hän syö keittoansa... Meillä
kaikilla on ihan kauheasti hyvät oltavat.

Hän nauroi vielä äänekkäämmin ja hänen valkoiset hampaansa tulivat
näkyviin noiden punaisten, raikkaiden huulien välitse. Jacques,
joka istui hänen oikealla puolellaan ja piti veistä kädessään
takanansa, sanoi nyt itselleen, että iskeminen kävisi hyvin helposti.
Hänen tarvitsisi ainoastaan kohottaa käsivarttaan ja piirtää
sillä puoliympyrä ulettuakseen häneen. Mutta heidän ollessaan
Batignolles-tunnelissa, ehkäisi häntä ajatus hatun leukanauhasta.

-- Tuossa on solmu, ajatteli hän, joka tulee haittaamaan minua, mutta
minä tahdon olla oikein varma.

Molemmat naiset jatkoivat iloista pakinaansa.

-- Voin ymmärtää, että te olette onnellinen.

-- Kyllä, niin onnellinen, ett'en voi sitä kuvailla! Se on kuin
unta... Kaksi vuotta takaperin en ollut niin mitään. Muistanette,
ett'ei tätini luona ollut kovinkaan hauskaa, eikä minulla ollut
riunaakaan myötäjäisiä... Kun hän tuli, vapisin minä, olin niin
rakastunut häneen. Ja hän oli niin kaunis, niin rikas... Ja nyt on
hän omani, on mieheni ja me molemmat omistamme pienokaisen! Se on
melkein liian suuri onni!

Tarkastellessaan hattunauhan solmua huomasi Jacques, että sen alla
riippui mustassa samettinauhassa suuri, kultainen muistokotelo, ja
hän otti kaikki lukuun.

-- Minä tartun hänen kaulaansa vasemmalla kädelläni, taivutan pään
taaksepäin ja siirrän muistokotelon syrjään, jotta saan kaulan
paljaaksi.

Juna pysähtyi joku minuutti ja läksi jälleen liikkeelle. Oli kuljettu
lyhyiden tunnelien läpi Courcellesin ja Neuillyn luona. Tarvittaisiin
ainoastaan sekunti.

-- Olitteko kesällä meren rannalla? kysyi vanha nainen.

-- Kyllä, me olimme kuusi viikkoa Bretagnessa, eräässä syrjäisessä
kolkassa, oikeassa paratiisissa. Sen jälkeen vietimme syyskuun
Poitoussa minun appeni luona, jolla on siellä isoja metsiä.

-- Ettekö talveksi asutu etelään?

-- Kyllä me tulemme olemaan Cannesissa 15 päivän seutuvilla... Olemme
vuokranneet erään talon, jolla on ihastuttava, pienoinen puutarha,
ja meri edessään. Olemme lähettäneet sinne ihmisiä, jotka panevat
kaikki kuntoon siksi kun me tulemme... Ei silti, että mieheni taikka
minä olisimme kylmän arkoja, mutta päivänpaiste on sentään ihanaa...?
Me palaamme maaliskuussa. Seuraavaksi vuodeksi jäämme Pariisiin.
Kahden vuoden kuluttua, kun pienokaisesta on tullut iso nainen, me
matkustamme. Se on kuin alituista juhlaa.

Hän tunsi olevansa niin onnellinen, ja hillitsemättä tarvettaan
purkaa tunteitaan, kääntyi hän nyt hymyillen Jacquesiin, jota hän
ei tuntenut. Tämän liikkeen vaikutuksesta siirtyi nauhan solmu,
muistokotelo joutui syrjään ja ruusunpunainen kaula tuli näkyviin
pienine varjon kultaamine kuoppineen.

Jacquesin sormet puristautuivat vieläkin lujemmin veitsenvarteen, ja
hänen päätöksensä oli peruuttamaton.

-- Minä isken tuohon pilkkuun. Niin, teen sen hetken kuluttua, kun
olemme Passyn tällä puolella sijaitsevassa tunnelissa.

Mutta Trocadéron asemalta tuli muuan virkamies, joka tunsi Jacquesin,
vaunuun ja istuutui sinne ja alkoi jutella hänelle viranteosta ja
eräästä hiilivarkaudesta, johon muuan veturinkuljettaja ja hänen
lämmittäjänsä oli syyllisiksi todistettu. Tästä hetkestä lähtien
kaikki meni sekaisin hänen tajunnassaan, sittemmin ei hän koskaan
voinut tarkalleen selittää itsellensä, mitä todella oli tapahtunut.

He olivat jatkaneet nauramistansa ja kaiken tämän onnen säteily oli
ikäänkuin tunkeutunut hänen läpitsensä ja huumannut hänet. Hän oli
ehkä matkustanut noiden molempain naisten seurassa aina Auteniliin
saakka, mutta hän ei voinut ollenkaan muistaa, olivatko he siellä
astuneet pois junasta. Hän itse seisoi lopulta Seinen rannalla,
voimatta selittää itselleen, kuinka se oli tapahtunut. Vain siitä
oli hän varsin selvästi tietoinen, että hän siellä oli heittänyt
veitsen, joka hänellä yhä oli ollut kädessään, alas veteen. Tylsänä
ja hajamielisenä ei hän sitten enään tietänyt, mistä tuo toinen
veitsinensä oli tullut. Hän lienee sen jälkeen summamutikassa
kuljeskellut kaduilla ja toreilla. Ihmiset ja talot kulkivat hänen
ohitsensa valjuhohtoisina. Hän oli luultavasti poikennut johonkin
sisälle ja syönyt jossakin salissa, joka oli väkeä täynnä, sillä
hän näki selvästi edessään valkoisia lautasia. Myöskin oli hänellä
pysyväinen vaikutelma punaisesta ilmoituslapusta erään suljetun
myymälän ovella. Mutta sitten vajosi kaikki synkkään syvyyteen,
olemattomuuteen, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa, ja jossa hän oli
maannut tainnoksissa kentiesi vuosisatoja.

Tullessaan tajuihinsa oli Jacques ahtaassa huoneessaan Rue Cardinetin
varrella, jossa hän vaatteet yllä oli heittäytynyt poikkipuolin
vuoteeseen. Vaisto oli johtanut hänet sinne kuten jäykkäkoipisen
koiran, joka retostautuu koppiinsa. Mutta hän ei voinut muistaa
mitään siitä, kuinka hän oli tullut rappuja ylös ja vaipunut uneen.
Hän heräsi lyijynraskaasta unesta ja säikähti noin äkisti jälleen
tullessaan tajuihinsa juurikuin syvän pyörtymyksen jälkeen. Kentiesi
oli hän nukkunut kolme tuntia, kentiesi kolme päivää. Yhtäkkiä
palasi hänen muistinsa: hän muisti Séverinen seurassa viettämässä
yön, hänen kertomuksensa murhasta ja kuinka hän oli syöksynyt ulos
kuten verenjanoinen eläin. Hän tuli nyt vähitellen entiselleen ja
oli hämillään ja hämmästyksissään siitä, mitä hänen tietämättään oli
tapahtunut. Sitten hän muisti, että Séverine odotti häntä, ja syöksyi
ylös. Hän katsahti kelloon, näki sen jo olevan neljä, ja tyhjin
aivoin ja rauhallisena kuten voimakkaan suoneniskun jäleltä kiiruhti
hän takaisin Amsterdaminkadulle.

Séverine oli nukkunut sikeästi puolipäivään saakka. Silloin hän
heräsi ja hämmästyi, kun ei nähnyt Jacquesia siellä. Hän sytytti
tulen kamiiniin, ja vihdoinkin saatuaan pukeutuneeksi päätti hän,
joka oli nälkään kuolemaisillaan, kahden ajoissa mennä alas ja syödä
läheisessä ravintolassa. Jacquesin tullessa näkösälle, oli hän
vast'ikään palannut, toimitettuaan muutamia asioita.

-- Oi, armaani, kuinka olen ollut levoton!

Séverine ripustautui hänen kaulaansa ja katsoi syvälle hänen
silmiinsä.

-- Mitä on tapahtunut?

Jacques, joka oli lopen väsynyt ja nyt ruumiiltaan aivan kylmä,
rauhoitti häntä hiljaa ja äänettömästi ja osoittamatta mitään
hämminkiä.

-- Ei se ollut mitään, ainoastaan ikävä tehtävä. Saatuaan jonkun
käsiinsä, eivät he tahdo hänestä ollenkaan hellittää.

Séverine alensi ääntään, käyden lähenteleväksi ja hyväileväksi.

-- Voitko arvata, mitä minä mielessäni kuvittelin... Se ajatus
oli niin kauhea ja kidutti minua niin kovin... Sanoin itselleni,
että sinä sen jälkeen, mitä olen sinulle ilmaissut, et ehkä enään
välittäisikään minusta... Ja minä luulin sinun lähteneen pois siinä
mielessä, ett'et enää koskaan palaisi, et koskaan, koskaan enään!

Itku valtasi hänet, hän tyrskähti nyyhkytyksiin ja painoi Jacquesin
intohimoisesti syliinsä.

-- Voi! lemmittyni, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sitä, että
minua kohtaan ollaan kilttejä!?... Rakasta minua oikein paljon, sillä
näetkös, vain sinun lempesi voi minulle unhoitusta lahjoittaa...
Nyt, kun olen kertonut sinulle kaikki onnettomuuteni, et saa minua
hyljätä; minä rukoilen sinua olemaan sitä tekemättä!

Jacques heltyi hänen liikutuksestaan. Vastustamaton herpautuminen
teki hänestä vähitellen hentomielisen ja heikon. Hän sammalsi:

-- Ei, ei, älä pelkää, minä rakastan sinua.

Ja hänkin tuli liikutetuksi ja itki sitä onnetonta, inhoittavaa
sairautta, joka oli häneen tarttunut, ja josta hän ei voisi koskaan
parantua. Hänet valtasi rajaton häpeä ja epätoivo.

-- Voi, rakasta sinäkin minua kaikin voimisi, sillä minä tarvitsen
sitä yhtä hyvin kuin sinäkin!

Séverine vapisi ja tahtoi tietää, mitä se oli.

-- Sinun täytyy kertoa minulle huolesi.

-- Ei, ei, eivät ne huolia ole, ne ovat asioita, joita ei ole
olemassa, synkkiä tunteita, jotka tekevät minut hirveän onnettomaksi,
ilman että siitä on edes mahdollista puhua.

He kaulailivat toisiansa ja sulautuivat toistensa alakuloisuuteen ja
tuskaan. Heidän kärsimyksensä oli ääretön, ilman unhoituksen, ilman
anteeksiantamuksen mahdollisuutta. He itkivät ja tunsivat olevansa
elämän, taistelun ja kuoleman sokeiden voimieni painon alla.

-- On aika ajatella poislähtöä, sanoi vihdoin Jacques ja
irrottautui... Sinä olet kotona Havressa tänä iltana.

Tummana, synkkänä ja hämmentynein katsein mutisi Séverine hetken
vaitiolon jälkeen:

-- Jospa kuitenkin olisin vapaa, jospa ei miestäni olisi olemassa!...
Oi, kuinka nopeasti me silloin unhoittaisimme!

Jacques teki kiivaan eleen ja ajatteli ääneensä:

-- Emmehän toki voine ottaa häntä hengiltä?

Séverine tarkasteli häntä, ja hän vapisi ihmeissään siitä, että oli
sanonut tuon, jota ei koskaan ollut ajatellut. Koska hän kerran
tahtoi murhata jonkun, niin miksi sitten ei hän tappanut sitä, josta
hänelle oli haittaa?

Kun hän vihdoin lähti Séverinen luota kiiruhtaakseen veturitalliin,
sulki nainen hänet jälleen syliinsä ja peitti hänen kasvonsa
suuteloilla.

-- Oi, rakasta minua oikein paljon, lemmittyni. Minä olen pitävä
sinusta vielä paljoa enemmän... Me tulemme onnellisiksi.




IX.


Havressa osoittautuivat Jacques ja Séverine jo seuraavina
päivinä hyvin varovaisiksi ja levottomiksi. Koska Roubaud tiesi
kaikki, niin kenties vakoili hän heitä, yllättääkseen heidät ja
kostaakseen huomiota herättävällä tavalla. He muistivat hänen
mustasukkaisuudenpurkauksensa entisaikoina, hänen, entisen
asemamiehen, raa'at nyrkiniskut. Ja kun he näkivät hänet noin
salakähmäisenä ja vaiteliaana ja sameakatseisena, eivät he voineet
muuta uskoa, kuin että hän mietti jotakin katalaa viekkautta, jotakin
ansaa heille, saadakseen heidät valtoihinsa. Seuraavana kuukautena
kohtasivat he toisiansa sen vuoksi mitä suurinta varovaisuutta ja
valppautta noudattaen.

Roubaud kävi tällä välin yhä enemmän näkymättömäksi. Kenties katosi
hän noin ainoastaan palatakseen odottamatta ja tavatakseen heidät
sylityksin.

Mutta heidän pelkonsa ei toteutunut. Päinvastoin pitenivät hänen
poissaolonsa siinä määrin, ett'ei hän koskaan ollut kotona, vaan
läksi pois heti kun pääsi vapaaksi ja palasi vasta määrätyllä
kellonlyömällä, jolloin virka vaati hänen läsnäoloansa. Niinä
viikkoina, jolloin hänellä oli virantoimitus päivisin, oli hänen
mahdollista kello kymmeneltä hotkaista aamiainen viidessä minuutissa
ja sitten olla näyttäytymättä ennen kun kello tuli puoli kaksitoista;
sitten kun hänen toverinsa oli asettunut hänen tilalleen kello viisi
iltapäivällä, oli hän tipotiessään, usein koko yön. Hän nukkui tuskin
muutamia tunteja. Samaten oli laita niinäkin viikkoina, jolloin
hänellä oli virantoimitus öisin. Silloin pääsi hän vapaaksi jo kello
viisi aamulla ja söi ja nukkui sitten luultavasti ulkona, sillä joka
tapauksessa tuli hän takaisin vasta kello viisi illalla.

Kaikessa sekasorrossa oli hän kuitenkin kauvan osoittanut
ihanteellista tarkkuutta toimessaan, saapui aina täsmälleen
minuutilleen, ja vaikka hän toisinaan oli niin läpikotaisin uupunut,
että tuskin voi seisoa jaloillaan, seisoi hän kuitenkin suorana
ja teki työnsä tunnollisesti. Mutta nytpä alkoi hän osoittautua
arveluttavan huolimattomaksi. Toinen ali-asemapäällikkö, Moulin,
oli jo kaksi kertaa saanut tunnin odottaa häntä, olipa eräänäkin
aamuna, saadessaan kuulla, ett'ei häntä näkynyt aamiaisen jälkeen,
ollut niin kiltti, että oli asettunut hänen sijaansa, säästääkseen
häntä nuhteilta. Koko Roubaudin virantoimituksessa alkoi tämä hänen
vitkallinen rappiollejoutumisensa tuntua. Päivisin ei hän enään ollut
sama toimelias mies, joka ei lähettänyt eikä vastaanottanut junaa,
ilman että oli sitä ennen omin silmin katsellut kaikkea, ja joka
ilmoitti vähäisimmätkin pikkuasiat raportissaan asemapäällikölle,
koska hän oli yhtä ankara muita kuin itseänsäkin kohtaan. Öisin
nukkui hän Iyijyraskasta unta toimiston suuressa nojatuolissa.
Kun hän oli valveilla, näytti hän vielä nukkuvan kävellessään
edestakaisin asemasillalla kädet ristissä selän takana ja veltolla
äänellä antaessaan määräyksiä, joiden toimeenpanoa hän ei valvonut.
Kaikki kävi kuitenkin vanhasta tottumuksesta, lukuunottamatta sitä,
että hänen huolimattomuutensa kerran aiheutti yhteentörmäyksen sen
kautta, että eräs matkustajajuna joutui väärälle raiteelle. Hänen
toverinsa tekivät hänestä pilkkaa ja kertoivat, että hän alkoi
hurjistella.

Asian todellinen laita oli, että Roubaud nykyään tykkänänsä asui
siinä pienessä ensi kerroksen salissa Café du Commersessa, jossa
pelattiin écartéta, ja joka vähitellen oli muuttunut oikeaksi
peliluolaksi. Sanottiin sinne öisin tulevan naisia, mutta totta
puhuen niitä oli vain yksi. Se oli erään eronsaaneen kapteenin
rakastajatar, hän oli vähintäänkin neljänkymmenen vuotias ja
hänestä oli tullut hurja peluri. Alipäällikkö tyydytti siellä
ainoastaan sitä kamalaa pelinhimoa, joka sattumalta oli hänessä
herännyt murhan jälkeen yhdestä piquet-pelistä, sitten kasvanut
ja muuttunut välttämättömäksi tottumukseksi, sen vuoksi että peli
veti hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta. Pelinhimo valtasi
hänet siinä määrin, että se karkotti tästä raa'asta miehestä kaiken
sukupuolitarpeen; se vallitsi häntä nyt täydellisesti ja oli hänen
ainoa huvinsa ja tyydytyksensä.

Ei silti, että omantunnonvaivat milloinkaan olisivat häntä niin
kiusanneet, että hän olisi tuntenut unhoittamisen tarvetta; mutta sen
hajoamistilan jälkeen, jossa hänen avioliittonsa oli, ja kun hänen
elämänsä oli niin turmeltunut, oli hän saanut lohdutusta ja huumausta
siitä itsekkäästä onnesta, jota hän saattoi nauttia yksinänsä, ja
hän joutui nyt karvoineen kaikkineen tämän intohimon valtaan, joka
saattoi hänet täydellisesti siveelliseen rappiotilaan. Alkohooli
ei olisi voinut antaa hänen kuluttaa aikaa helpommin ja nopeammin
ja suuremmalla vapautuksen tunteella. Pääsipä hän kaikesta elämän
murheestakin. Hän luuli elävänsä tavattoman elämänhaluisesti, mutta
oli muuten välinpitämätön ja aivan huoleton niistä ikävyyksistä,
jotka ennen olisivat voineet saada hänet raivosta halkeamaan. Ja
lukuunottamatta edellisestä yöstä johtunutta väsymystä voi hän
sangen hyvin, hän oikein kostuikin, tuli lihavaksi ja hitaaksi ja
sai kellertävän hipiän ja silmäluomet riippuivat raskaina noiden
levottomien silmien yli. Jälleen palatessaan kankeana ja unisena
kotiin, osoitti hän siellä ylimielistä välinpitämättömyyttä kaikesta.

Samana yönä, jona Roubaud oli palannut ottamaan lattian alla
olevasta piilopaikasta noita kolmeasataa frangia kullassa, oli hänen
aikomuksenaan maksaa poliisikomisarius Cauchelle mitä oli hänelle
hävinnyt useampana kertana perätysten. Tämä, joka oli vanha peluri,
omasi tavattoman kylmäverisyyden, joka teki hänet peloittavaksi.
Hän väitti pelaavansa ainoastaan huvikseen; virkamiehenä oli
hänen pidettävä kiinni arvostaan entisenä sotilaana; hän oli
jäänyt vanhaksipojaksi ja vietti elämäänsä kaikessa rauhassa ja
hiljaisuudessa kahvilassa. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä usein
pelaamasta korttia iltaisin ja nylkemästä toisilta heidän rahojaan.
Siitä puhuttiin ja hänen syytettiin olevan niin epäsäännöllinen
virantoimituksessaan, että oli kysymys hänen pakottamisestaan
eroamaan. Mutta siitä ei tullut mitään, hänellähän oli niin vähän
tehtävää, minkä vuoksi siis vaadittaisiin suurempaa uutteruutta? Ja
hän tyytyi edelleenkin näyttäytymään silmänräpäyksen asemasillalla,
jossa kaikki häntä tervehtivät.

Kolme viikkoa myöhemmin oli Roubaud jälleen Cauchelle velkaa lähes
neljäsataa frangia. Hän ilmoitti, että vaimon perintö oli tehnyt
heidät äveriäiksi, mutta lisäsi nauraen, että vaimolla oli hallussaan
kassakaapin avaimet, mikä seikka anteeksiannettavasti selitti hänen
hitautensa pelivelkojen suorittamisessa. Eräänä aamuna, kun hän oli
yksin, otti hän, jota velka tuntui tuskallisesti liikuttavan, listan
jälleen pois ja veti piilopaikasta esiin tuhannen frangin setelin.
Silloin vapisi hänen joka jäsenensä eikä hän ollut tuntenut yhtä
suurta mielenliikutusta sinä yönä, jolloin hän otti kultarahat,
koska hän epäilemättä oli tehnyt sen vain sattumalta, jota vastoin
hän, ottamalla tämän setelin alkoi varastaa. Pahoinvoinnin tunne
kiiti hänen läpitsensä, kun hän ajatteli noita kirottuja rahoja,
joita hän oli itselleen luvannut olla milloinkaan koskematta. Ennen
oli hän itselleen vannonut mieluummin kuolevansa nälkään, koin
koskettavansa niihin, mutta nyt hän kumminkin otti näistä rahoista,
eikä hän olisi voinut itselleen selvittää, mihin hänen epäröimisensä
olivat joutuneet, otaksuttavasti olivat ne hävinneet vähitellen päivä
päivältä sen hitaan huonontumisprosessin johdosta, jossa hän murhan
jälkeen oli.

Hän luuli tuolla alhaalla kolossa tuntevansa jotakin kosteata,
jotakin pehmeätä ja niljakasta, ja häntä pöyristi. Hän pani listan
nopeasti takaisin ja uudisti valansa, että hän mieluummin leikkaisi
kätensä poikki, kuin järkähyttäisi sitä vielä kerran. Hänen vaimonsa
ei ollut häntä nähnyt, ja hän hengähti lohdutettuna ja joi ison
lasillisen vettä toipuaksensa. Nyt löi hänen sydämensä ilosta, kun
hän ajatteli, että hän voi maksaa velkansa ja sitäpaitsi omisti niin
paljon pelirahoja.

Mutta kun hänen piti vaihtaa seteli, heräsi hänen pelkonsa jälleen.
Ennen oli hän rohkea ja olisi vapaaehtoisesti ilmiantanut itsensä,
ellei olisi tehnyt sitä tyhmyyttä, että sekoitti vaimoansa asiaan.
Mutta nyt saattoi hän hikoilla kylmää hikeä vain ajatellessaankin
santarmeja. Siitä ei ollut apua, että hän tiesi ett'eivät
viranomaiset olleet selvillä kadonneiden setelien numeroista ja että
asia sitäpaitsi oli ainiaaksi haudattu käsittelystä poistettujen
juttujen joukkoon. Hänet valtasi pelko kohta kun hän ajatteli mennä
johonkin sisälle pyytämään saada vaihdetuksi. Hän kantoi seteliä
taskussaan viisi päivää ja hänelle tuli tavaksi, tarpeeksi ottaa se
mukaansa, vaihtaa säilytyspaikkaa ja öisin olla panematta sitä pois
luotansa. Hän laati sangen ovelia suunnitelmia, mutta joutui aina
ristiriitaan mitä aavistamattomimpien levottomuuden syiden kanssa.
Hän oli aluksi ajatellut asemaa: miksi ei hän voisi jättää sitä
jollekin toverille, jolla oli joku rahasto huostassaan? Mutta sitten
tuntui se hänestä niin perin vaaralliselta, ja hän ajatteli mennä
siviilipukuisena johonkin paikkaan Havren toiseen päähän ja ostaa
sieltä jotakin, mitä tahansa. Mutta eikö se herättäisi kummastusta,
jos hänen nähtäisiin vetävän esiin niin suuren summan ostaakseen
jonkun pikkuesineen?

Hän päätti silloin lopuksi käyttää sitä keinoa, että jättäisi setelin
sikaarimyymälään Cours Napoléonin varrelle, johon hän poikkesi
joka päivä. Eikö se olisi yksinkertaisinta? Olihan tunnettua,
että hän oli saanut perintöä, niin ett'ei myymälässä kukaan voisi
hämmästyä. Hän oli sen edustalla, mutta kadotti rohkeutensa ja käveli
Vauban-veistämölle karaistakseen luontoaan. Hän palasi puoli tuntia
käveltyään takaisin, eikä kuitenkaan voinut päättää sitä tehdä.

Mutta illalla Café du Commersessa Cauchen läsnäollessa hän äkkiä
rohkaistui, veti setelin esiin ja pyysi emäntää vaihtamaan sen.
Tällä ei ollut rahoja, vaan hän lähetti tarjoilijan sen kera
sikaaripuotiin. Laskettiinpa leikkiäkin siitä, että se näytti
aivan uudelta, vaikka se oli päivätty kymmenen vuotta sitten.
Poliisikomisarius tarttui siihen ja käänteli sitä ja sanoi, että
se on ollut piilossa jossakin kolossa, ja se antoi kapteenin
rakastajattarelle aihetta kertoa jutun, josta ei koskaan tahtonut
loppua tulla, eräästä piilotetusta omaisuudesta, joka oli löydetty
marmorilaatan alta eräästä piirongista.

Useampia viikkoja kului, ja nämä rahat, jotka Roubaudilla oli
hallussaan, kiihoittivat hänen pelihimonsa huippuunsa. Ei silti, että
hän olisi pelannut korkeata peliä, mutta häntä vainosi perinpohjaisen
huono onni, että nuo jokapäiväiset pikkutappiot, kun ne laskettiin
yhteen, vihdoin nousivat suuriin summiin. Kuukauden lopulla oli hän
taas rahatonna ja oli jo kunniasanallaan velkaa muutamia louisdoreja
ja oli melkein sairaana siitä, ett'ei enään uskaltanut koskea
yhteenkään korttiin. Hän rimpuili vastaan, mutta oli joutumaisillaan
vuoteen omaksi. Ajatus niistä yhdeksästä setelistä, jotka edelleen
olivat ruokasalin permannon alla, ahdisti häntä joka minuutti, hän
saattoi nähdä ne läpi lattian, ne polttivat hänen jalkapohjiansa. Jos
hän olisi tahtonut, niin olisihan hän muitta mutkitta voinut ottaa
vielä yhden! Mutta tällä kertaa oli hän vannonut oikein kunnollisesti
ja hän olisi kernaammin pistänyt kätensä tuleen, kuin kopeloinnut
sieltä uudelleen. Mutta eräänä iltana, kun Séverine oli nukkunut
varhain, antoi hän raivoissansa myöten, ja sellaisen mielipahan
valtaamana, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, otti hän
listan pois. Mitä hyödytti vastustaa kauvemmin? Se olisi ainoastaan
tarpeetonta kärsimistä, siksi hän ymmärsi, että hän nyt ottaisi ne
kuitenkin toisen toisensa perästä, kunnes ei enää ainoakaan olisi
jäljellä.

Seuraavana aamuna Séverine sattumalta äkkäsi aivan uuden naarmun
listan syrjässä. Hän kumartui alas ja havaitsi kopeloimisen jälkiä.
Mies nähtävästi jatkoi rahojen ottamista. Ja hän ihmetteli, että se
suututti häntä niin kovin, sillä hän ei tavallisesti ollut turhan
tarkka, puhumattakaan siitä, että hänkin oli päättänyt mieluummin
kuolla nälkään, kuin koskea noihin verentahraamiin seteleihin. Mutta
eivätkö ne olleet yhtä hyvin hänen kuin miehenkin? Miksi käytti
mies niitä noin salaperäisesti ja karttaen edes kysymästä häneltä
neuvoa? Koko aamupäivän kiusasi häntä varmuuteen pääsemisen tarve
ja hän olisi itse vuorostansa ottanut listan pois ja tarkastanut,
ellei olisi tuntenut kylmän väristyksen kulkevan tukkansa läpi
ajatellessaan kopeloivansa siellä aivan yksinään. Eikö kuollut
nousisi ylös aukosta? Tämä lapsellinen pelko teki ruokasalin hänelle
niin vastenmieliseksi, että hän otti työnsä mukaansa ja sulkeutui
huoneeseensa.

Kun myöhemmin illalla he molemmat ääneti söivät paistin tähteitä,
harmistui hän uudelleen, ja nähdessään miehensä vasten tahtoaan
vilkuilevan permannon nurkkaan, kysyi hän kiivaasti:

-- Oletko jälleen ollut siellä ottamassa?

Mies katsahti hämmästyksissään ylös.

-- Mitä sitten?

-- Oh, älä teeskentele, sinä ymmärrät kyllä mitä tarkoitan... Mutta
kuulepa nyt: minä en tahdo, että sinä otat enempää, sillä ne eivät
ole sinun eivätkä minunkaan rahojani, ja minä ihan tulen sairaaksi
ajatellessani, että sinä kosket niihin.

Roubaud tavallisesti karttoi riitaa. Heidän yhdyselämänsä oli nykyään
ainoastaan kahden toisiinsa sidotun olennon välttämätöntä kosketusta,
olentojen, jotka saattoivat viettää kokonaisia päiviä vaihtamatta
sanaakaan, ja jotka menivät ja tulivat kuten kaksi muukalaista,
välinpitämättöminä ja yksinäisinä. Hän tyytyikin vain kohauttamaan
olkapäitään, eikä ryhtynyt mihinkään selvityksiin.

Mutta vaimo oli sangen liikutettu ja tahtoi saada lopun noita
piilotettuja rahoja koskevasta kysymyksestä, joka oli kiusannut häntä
siitä päivästä saakka, jona rikos tehtiin.

-- Minä tahdon saada vastauksen... Rohkenetko väittää, ett'et ole
niihin koskenut?

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Se kuuluu minuun, koska se liikuttaa minua. Vasta tänään minä
rupesin pelkäämään, enkä voinut jäädä huoneeseen. Joka kerta, kun
sinä kosket niihin, näen minä sitten pahoja unia kolmena yönä... Emme
puhu siitä milloinkaan. Ole hiljaa, äläkä pakoita minua puhumaan
siitä.

Mies tuijotti häneen silmät ammollaan ja toisti hitaasti:

-- Mitä se sinuun kuuluu, että minä kosken niihin, ellen pakoita
sinua sitä tekemään. Sehän on minun yksityinen asiani.

Séverine teki kiivaan eleen, jota hän kuitenkin hillitsi.
Liikutettuna ja kasvoillaan kärsimyksen ja inhon ilme virkkoi hän
sitten:

-- En ymmärrä sinua... Olithan sinä kuitenkin kunniallinen mies.
Niin, sinä et olisi voinut ottaa keneltäkään soutakaan... Ja se,
minkä teit, voitaisiin antaa anteeksi, sillä sinä olit poissa
suunniltasi ja olit tehnyt minutkin mielettömäksi... Mutta nämä
rahat, oh, nämä inhoittavat rahat, joiden ei enään pitäisi sinulle
olla olemassa, ja joita sinä nyt varastat, soun toisensa jälkeen,
huviasi varten...Mitä tapahtuukaan? Kuinka olet voinut vajota niin
syvälle?

Mies kuunteli häntä ja silmänräpäyksen selvänäköisyyden aikana
ihmetteli hänkin sitä, että oli alentunut varastamaan... Eri asteet
tuossa hiljalleen tapahtuvassa henkisessä rappeutumisesta katosivat
hänen tietoisuudestaan, eikä hän voinut uudelleen solmita murhan
katkaisemaa sidettä siihen, mitä oli ollut ennen, hän ei voinut enään
itselleen selittää, kuinka toinen olemus, melkeinpä uusi olento oli
alkanut sen yhteydessä, että hänen aviollinen yhdyselämänsä purkautui
ja hänen vaimonsa vetäytyi pois hänen luotaan ja muuttui hänen
vihollisekseen. Mutta hän oivalsi heti, että se oli auttamatonta,
ja hän teki eleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua kaikista
epämieluisista mietteistä.

-- Kun kotona on ikävää, ärjäsi hän, niin etsitään huvitusta sen
ulkopuolelta. Koska sinä et enään rakasta minua...

-- En, en, minä en enään rakasta sinua.

Roubaud katsoi vaimoonsa ja iski nyrkkinsä pöytään ja veri nousi
hänen kasvoihinsa.

-- Anna minun olla rauhassa! Estänkö minä sinua huvittelemasta?
Rupeanko minä sinun tuomariksesi? On monta seikkaa, jotka
kunniallinen mies tekisi minun asemassani, mutta joita minä en tee.
Ensi aluksi potkaisisin sinut ovelle. Sitten kentiesi taukoisin
varastamasta.

Séverine oli käynyt aivan kalpeaksi, sillä hänkin oli ajatellut, että
kun mustasukkaista miestä vaivaa sisällinen paha siihen määrään,
että hän suvaitsee vaimonsa rakastajaa, on se merkki moraalisesta
syövästä, joka leviää yhä enemmän, kuolettaa kaikki epäröimiset ja
hajoittaa koko omantunnon. Mutta hän tenäsi vastaan, eikä tahtonut
tunnustaa mitään edesvastuuta itselleen. Änkyttäen huudahti hän:

-- Minä kiellän sinua koskemasta rahoihin.

Mies oli herennyt syömästä. Hän kääri lautasliinansa tyynesti kokoon,
nousi sitten ylös ja sanoi pilkallisen näköisenä:

-- Voimmehan jakaa, jos sinä sitä tahdot.

Hän kumartui heti alas, ottaakseen listan pois.

Séverine syöksyi esiin ja pani jalkansa lattialle.

-- Ei, ei! Sinä tiedät, että minä mieluummin tahtoisin kuolla... Älä
ota sitä pois. Älä, älä, ei minun nähteni!

Séverinellä oli tänä iltana kohtaus Jacquesin kanssa
tavarajuna-aseman takana. Kun hän puolen yön jälkeen palasi kotiin,
esiintyi taas edellisen illan näytelmä hänelle ja hän sulkeutui
huoneeseensa. Roubaudilla oli yövuoro eikä vaimon tarvinnut edes
peljätä hänen makaavan kotona, jonka hän muuten nykyään teki harvoin.
Mutta vaikka hän oli vetänyt peitteen leukaan saakka ja antoi lampun
palaa, ei hän saanut unta. Miksi oli hän kieltäytynyt jakamasta?
Eikä näiden rahain anastamisen ajatus nyt enään niin suuresti
koskenut hänen kunniantuntoonsa. Eikö hän ollut vastaanottanut
Croix-de-Maufrasin testamenttaamista? Silloinpa saattoi hän yhtä
kernaasti pitää rahatkin hyvänään. Mutta silloin häntä taas hirvitti.
Ei, ei koskaan! Rahoja sellaisinaan olisi hän voinut ottaa; mutta
mihin hän ei uskaltanut koskea, pelosta että ne polttaisivat sormia,
olivat juuri nämät rahat, jotka oli varastettu kuolleelta, nuo
inhoittavat murharahat.

Hän rauhoittui jälleen ja järkeili itsekseen: Hän ei olisi ottanut
niitä pannakseen ne jälleen menemään; päinvastoin olisi hän kätkenyt
ne muualle, haudannut ne johonkin paikkaan, jonka hän yksinään olisi
tietänyt, missä ne olisivat maanneet ijankaikkisiin aikoihin; ja
silloin olisi ainakin toiset puolet ollut pelastettu miehen käsistä.
Hän ei saisi sitä riemua, että pitäisi kaikki, mies ei saisi pelissä
kuluttaa sitä, oli hänen.

Kun kello löi kolme, katui hän katkerasti, että oli kieltäytynyt
jakamasta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, vielä epäselvä ja
etäinen: hän nousisi ylös ja etsisi esiin rahat lattian alta,
jott'ei mies saisi enempää. Mutta tämä ajatus jääti häntä silloin
niin, ett'ei hän tahtonut sitä enempää ajatella. Ottaa kaikki,
pitää kaikki, ilman että mies edes uskaltaisi nurista. Tämä ehdotus
tunkeutui vähitellen hänen mieleensä ja tahto, joka oli voimakkaampi
kuin hänen vastaanhangoittelemisensa, nousi hänen sisällään olevista
tiedottomista syvyyksistä. Hän ei tahtonut, mutta syöksyi kuitenkin
kiivaasti ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Hän
ruuvasi lampun irti ja läksi ruokasaliin.

Nyt ei Séverine enään vapissut. Koko hänen pelkonsa oli ohitse,
hän toimi aivan kylmäverisesti hitain ja mittamääräisin liikkein,
kuten unissakävijä. Hän etsi hiilihangon, sillä vääntääkseen listan
irti. Kun kolo oli avattuna, valaisi hän sitä lampulla, koska hän
näki huonosti. Mutta hän kävi aivan kankeaksi ja liikkumattomaksi
ällistyksestä: kolo oli tyhjä. Hänen ollessaan Jacquesia tapaamassa,
oli Roubaud selvästikin tullut takaisin, ennen häntä saman kaiken
ottamisen ja pitämisen himon valtaamana, ja hän oli yhdellä kertaa
pistänyt taskuunsa kaikki setelit, niin, ett'ei ainoatakaan ollut
jäljellä. Hän kumartui alas ja havaitsi kolossa ainoastaan kellon ja
kellonperät, jotka loistivat tomussa hirsien välillä. Kylmäverisessä
raivossaan pysyi hän, joka oli puolialasti, silmänräpäyksen samassa
asennossa ja hoki parikymmentä kertaa korkealla äänellä:

-- Varas! Varas! Varas!

Sitten hän raivoisasti tempasi käteensä kellon, jolloin suuri,
musta hämähäkki, joka oli peljästynyt, juoksi tiehensä kipsiä
pitkin. Hän potkasi listaa kantapäällään ja meni makuulle, pannen
lampun yöpöydälle. Jälleen lämmetessään katsoi hän kelloa, jota
hän piti nyrkkiin puristetussa kädessään, käänteli ja tutki sitä
kauvan. Erittäinkin herättivät hänen mielenkiintoaan presidentin
kaksi nimikirjainta kuoren päällä. Sen sisäpuolella näki hän
valmistumisnumeron 2516. Tämän kalleuden säilyttäminen oli varsin
vaarallista, sillä poliisi tiesi numeron. Mutta suutuksissaan siitä,
ett'ei voinut pelastaa enempää, ei hän enään tuntenut mitään pelkoa.
Vieläpä tuntui hänestä siltä, että hänen pahat unensa nyt olivat
lopussa, koska ei ruumiin tavaroita enään ollut lattian alla. Hän
voisi vihdoinkin liikkua vapaasti kotonansa, missä halusi. Hän pisti
kellon päänalusensa alle, sammutti lampun ja vaipui uneen.

Seuraavan päivän oli Jacques vapaana ja odotti, että Roubaud tapansa
mukaan läksisi Cafe du Commerceen, jolloin hän menisi Séverinen
luo ja söisi hänen kanssaan aamiaista. He tekivät tämän toisinaan,
milloin uskalsivat. Heidän nyt syödessään puhui Séverine, jota vielä
hirvitti, hänen kanssaan rahoista, ja kertoi, kuinka hän oli tavannut
piilopaikan tyhjänä. Hänen katkeruutensa miestä kohtaan ei vielä
ollut talttunut ja sama huudahdus uusiintui taukoamatta:

-- Varas! Varas! Varas!

Sen jälkeen otti hän esille kellon ja tahtoi ehdottomasti antaa sen
Jacquesille, huolimatta tämän osoittamasta vastenmielisyydestä.

-- Etkö siis ymmärrä, armaani, ett'ei kukaan ole etsivä sitä sinulta.
Jos minä pidän sen, niin hän ottaa sen minulta... Ja näetkös, minä
antaisin hänen mieluummin repiä ruumiin palasiksi. Ei, hän on saanut
aivan liiaksikin paljon. Minä en tahtoisi saada noita rahoja,
ne hirvittivät minua, enkä minä milloinkaan olisi pannut niistä
soutakaan menemään. Mutta mikä oikeus hänellä oli käyttää niitä
hyväksensä? Voi, kuinka minä vihaan häntä!

Hän itki ja rukoili Jacqaesia niin itsepintaisesti, että tämä vihdoin
pisti kellon liivintaskuunsa.

Tunti oli kulunut ja Séverine istui vielä puoliksi pukeutuneena hänen
polvellaan. Hän nojautui taaksepäin hänen olkapäätään vastaan ja oli
kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille hiukeaan hyväilyyn,
kun Roubaud, jolla oli oma avain, astui sisään. Séverine syöksähti
ylös, mutta olihan hänet yllätetty itse työssä, niin että olisi
hyödytöntä kieltää. Roubaud oli äkkiä pysähtynyt eikä voinut päästä
ohi, kun rakastaja ällistyksissään jäi istumaan. Mutta vaimo ei
vaivannut itseään edes minkäänlaisella selityksellä, vaan meni häntä
vastaan ja hoki raivokkaasti:

-- Varas! Varas! Varas!

Roubaud epäröi hetkisen. Sitten kohautti hän olkapäitänsä, ikäänkuin
olisi se ollut jotakin, joka ei ollenkaan koskenut häntä, ja meni
huoneeseen noutamaan erästä muistikirjaa, jonka hän oli unhoittanut
sinne. Mutta Séverine seurasi häntä ja löylytti häntä nuhteilla:

-- Sinä olet jälleen ollut siellä? Uskallatko sitä kieltää?... Ja
sinä olet ottanut kaikki tyynni. Varas! Varas! Varas!

Sanaakaan sanomatta meni mies ruokasalin läpi. Vasta ovella hän
kääntyi ympäri ja loi vaimoonsa synkän katseen.

-- Tahdotko antaa minun olla rauhassa!

Hän meni, paukahuttamatta edes ovea kiinni. Oli kuin ei hän olisi
nähnyt mitään, eikä hän ollut tehnyt mitään huomautusta rakastajan
läsnäolosta.

Pitkän väliajan kuluttua Séverine kääntyi ympäri Jacquesiin päin.

-- Uskotko sinä nyt?

Tämä, joka ei ollut sanonut sanaakaan, nousi nyt vihdoinkin ylös ja
lausui mielipiteensä.

-- Hän on mennyttä miestä!

Molemmat olivat yhtä mieltä siitä. Heidän hämmästystään sen johdosta,
että toista rakastajaa suvaittiin, vaikka ensimäinen oli murhattu,
seurasi nyt inho miehen auliutta kohtaan. Kun mies on joutunut noin
pitkälle, istuu hän auttamattomasti kiinni liejussa ja voi vajota
miten syvälle tahansa.

Tämän päivän jälkeen oli Séverinellä ja Jacquesilla täysi vapaus ja
he käyttivät sitä, enään välittämättä Roubaudista. Mutta nyt, kun
mies ei enään tehnyt heitä levottomiksi, tuli heidän suurimmaksi
murheekseen naapurin, rouva Lebleun vakoilu, joka aina oli väjymässä.
Aivan varmaan epäili hän jotakin. Kulkipa Jacques miten hiljaa
tahansa, niin huomasi hän joka käynnillä vastapäätä olevan oven
huomaamattomasti avautuvan raolleen ja silmän tirkistävän häneen
aukosta. Se kävi sietämättömäksi, eikä hän enään uskaltanut mennä
sinne ylös, sillä hän pelkäsi, että ovella kuunneltaisiin, kun
tiedettäisiin hänen olevan siellä. Ei siis ollut mahdollista suudella
eikä edes jutella häiritsemättä. Katkeroituneena tästä uudesta
esteestä hänen intohimollensa, alotti Séverine silloin uudelleen
vanhan sotaretkensä Lebleun perhettä vastaan, saadakseen haltuunsa
heidän asuntonsa. Oli asianmukaista, että se kaikkina aikoina oli
ollut alipäälliköllä. Mutta nyt ei se enään ollut tuo oivallinen
näköala akkunoista lähtöpengermälle ja Ingouvillen kukkuloille, joka
häntä houkutteli. Ainoana syynä hänen toivomukseensa, jota syytä
hän tietysti ei maininnut, oli se, että asumukseen oli toinenkin
sisäänkäytävä, keittiön rapulle johtava ovi. Jacques voisi silloin
tulla ja mennä, ilman että rouva Lebleulla oli edes aavistustakaan
hänen käynnistään. Vihdoinkin he silloin olisivat vapaudessaan.

Siitä tuli hirveä ottelu. Tämä taistelu, joka jo ennenkin oli pannut
koko käytävän tuleen ja liekkeihin, pantiin jälleen vireille ja
kävi yhä kiivaammaksi. Rouva Lebleu, jota uhattiin, puolustautui
urheasti ja väitti, että se veisi häneltä hengen, jos hänet
suljettaisiin tuohon pimeään huoneustoon, joka oli kolkko kuin
vankila, ja jolta katto vei kaiken näköalan. Miten voitaisiinkaan
luulla hänen saattavan elää tuossa luolassa, hänen, joka oli tottunut
valoisaan huoneeseensa avarine näköaloineen ja jota huvitti katsella
matkustajain alituista vuota? Hänen jalkansa epäsivät häneltä
kaiken kävelemisen, ja nyt ei hän koskaan saisi nähdä muuta kuin
sinkkikaton; yhtä hyvä olisi tappaa hänet paikalla.

Valitettavasti olivat nämä vain tunteensyitä ja hänen oli pakko
tunnustaa, että hänellä oli sama huoneusto kuin Roubaudin edeltäjällä
alipäällikön virassa, joka nuorenamiehenä oli ollut siksi kohtelias,
että oli luovuttanut sen hänelle. Sitäpaitsi piti olla olemassa
hänen miehensä kirjoittama kirjekin, jossa hän sitoutui luovuttamaan
huoneuston, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Kun kirjettä vielä
ei oltu löydetty, kielsi hän sen olemassaolon. Mitä huonommaksi
hänen asemansa kävi, sitä kiivaammin ja pontevammin hän esiintyi.
Kerran koetti hän vetää puolelleen toisen alipäällikön, Moulinin,
vaimon, jonka hän väitti sanoneen nähneensä herrojen suutelevan rouva
Roubaudia rappusissa. Mutta Moulin suuttui, sillä hänen vaimonsa,
joka oli kiltti ja vähäpätöinen olento, jota ei koskaan näkynyt, itki
ja vakuutti, ett'ei hän ollut mitään nähnyt eikä sanonut. Viikon ajan
lietsoi tämä juorupuhe myrskyä, joka raivosi käytävän toisesta päästä
toiseen.

Mutta rouva Lebleun suurin vika, jonka täytyi tuottaa hänelle
tappion, oli, että hän edelleenkin suututti neiti Guichonia
toimistossa itsepintaisella vakoilemisellaan. Se oli hänen
harha-ajatuksensa, hänen päähänpistonsa, että neiti Guichon
joka yö kävi asemapäällikön luona, ja tämä hänen tarpeensa
yllättää hänet siitä oli muuttunut kerrassaan sairaalloiseksi ja
sitäkin polttavammaksi, kun hän oli vakoillut neiti Guichonia
kahden vuoden ajan saamatta vähintäkään ilmi. Mutta hän oli
varma heidän yhteydestään ja se oli tehdä hänet hulluksi. Neiti
Guichon, joka oli raivoissaan siitä, ettei voinut tulla ja mennä
joutumatta vakoilluksi, vaati sen vuoksi nyt, hänkin, että hänet
karkoitettaisiin talon taka-osassa olevaan huoneustoon. Silloin olisi
yksi huoneusto heidän välillään, eikä hänen ainakaan tarvitsisi olla
häntä vastapäätä ja hän pääsisi kulkemasta hänen ovensa ohitse. Näkyi
selvästi että asemapäällikkö Dabadie, joka näihin saakka ei ollut
välittänyt tästä taistelusta, päivä päivältä yhä enemmän kallistui
Lebleun perhettä vastaan, ja se oli vakava merkki.

Asianhaarat sotkeutuivat vielä enemmän persoonallisen torailun
johdosta. Philomène, joka nyt meni tuoreine munineen Séverinen luo,
käyttäytyi hyvin hävyttömästi joka kerta kun tapasi rouva Lebleun,
ja kun tämä tahallaan antoi ovensa yleiseksi harmiksi alati olla
avoinna, vaihdettiin yhtämittaa ohimennen pahoja sanoja noiden
molempain välillä. Séverinen ja Philomènen tuttavuus oli muuttunut
tuttavallisuudeksi, ja viimeksimainittu oli vihdoin alkanut käydä
Jacquesin asioilla hänen rakastajattarensa luona, kun ei hän itse
uskaltanut tulla. Hän tuli muninensa, toi terveisiä ja muutti
tapaamisia, selitti, miksi Jacquesin oli täytynyt edellisenä iltana
olla varovainen ja kertoi kuinka kauvan hän oli viipynyt hänen
luonaan ja mistä he olivat jutelleet. Milloin tuli jokin este, jäi
näet Jacques toisinaan mielellänsä kotiin Sauvagnatin luo, joka oli
veturitallin esimies. Hän meni Pecqueuxin kanssa sinne, ikäänkuin
olisi hän tuntenut huvittelemisen tarvetta ja peljännyt olla koko
iltaa yksinään.

Vieläpä kun Pecqueux katosi, lähteäkseen seikkailuillensa
merimieskapakoihin, meni hän Philomènen luo, antoi hänelle jonkun
tervehdyksen perillevietäväksi ja istuutui eikä lähtenyt pois.
Ja Philomène, joka oli sekaantunut heidän rakkausjuttuunsa, tuli
vähitellen liikutetuksi, sillä siihen asti oli hän tuntenut
ainoastaan raakoja rakastajoita. Jacquesin pienet, hienot kädet
ja koulutettu käytöstapansa, hänen surumielisyytensä ja lempeä
ulkomuotonsa olivat hänelle kuin tuntemattomia herkkuja. Pecqueuxissa
oli nykyään enimmäkseen juopumusta ja raakuutta, jota vastoin,
kun hän vei hienon tervehdyksen veturikuljettajalta alipäällikön
vaimolle, hän omastakin puolestaan tunsi kielletyn hedelmän
herkullista makua. Kerran hän ilmaisi omia salaisuuksiaan ja moitti
lämmittäjää, jonka hän väitti olevan hyvin pahansisuinen huolimatta
hymyilevästä ulkomuodostaan ja juovuksissa ollessaan voivan tehdä
jonkun ruman kepposen. Jacques huomasi, että Philomène hoiti enemmän
ruumistaan ja ulkomuotoaan, joi vähemmän ja piti kodin siistimpänä.

Hänen, veljensä, Sauvagnat, oli eräänä iltana kuullut miesääntä ja
silloin syöksynyt sisään kurittaakseen sisartaan, mutta nähdessään
kuka tämän kanssa jutteli, oli hän tarjonut Jacquesille pullon
cideriä. Jacques näytti viihtyvän täällä hyvin, kun hänet otettiin
hyvin vastaan, ja hän tunsi parantuneensa kuumepuistatuksistaan.
Philomène alkoi myös osoittaa yhä vilkkaampaa ystävyyttä Séverineä
kohtaan ja ahdisti rouva Lebleuta, jota hän alituisesti nimitti
vanhaksi noidaksi.

Eräänä yönä, kun hän tapasi nuo molemmat rakastavaiset pienen
puutarhansa takana, meni hän heidän seurassaan pimeässä vajan luo,
johon he tavallisesti piiloutuivat.

-- Te olette todellakin liian kiltti. Koska huoneusto on teidän, niin
minä, jos olisin teidän sijassanne, laahaisin hänet tukasta ulos.
Älkää antako perään.

Mutta Jacques ei harrastanut mitään riitelyä.

-- Ei, herra Dabadie on puuttunut asiaan ja paras on odottaa, kunnes
se käy säädyllisellä tavalla.

-- Ennen kuukauden loppua, selitti Séverine, olen makaava hänen
huoneessaan, ja silloin voimme me tavata toisemme milloin tahansa.

Vaikka oli pimeä, tunsi Philomène, kuinka Séverine tätä toivomusta
lausuessaan hellästi likisti rakastajansa käsivartta. Ja kun hän
erosi heistä mennäkseen kotiinsa, pysähtyi hän varjon salaamana
kolmenkymmenen askeleen päähän siitä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi
syvää mielenliikutusta, ajatellessaan heidän olevan yhdessä. Mutta
hän ei kuitenkaan ollut kade, vaan tunsi itsetiedotonta tarvetta
rakastaa ja olla rakastettu samalla tavalla.

Jacques kävi päivä päivältä yhä synkemmäksi. Kaksi kertaa hän keksi
tekosyitä, ollakseen tapaamatta Séverineä ja viipyi toisinaan
Sauvagnatien luona, karttaakseen häntä. Hän oli kuitenkin yhä
edelleenkin rakastunut häneen alati lisääntynein intohimoin. Mutta
kun Séverine sulki hänet syliinsä, valtasi hänet uudelleen hänen
kamala kärsimyksensä ja häntä pyörrytti, niin että hän vapautti
itsensä pian, kauhusta jähmettyneenä sen johdosta, ett'ei enään
voinut hillitä itseään, kun villipeto hänessä seisoi valmiina
puremaan. Hän koetti uuvuttaa itsensä pitkillä matkoilla, pyysi
ylimääräistä työtä ja saattoi seisoa yhtämittaa kaksitoista tuntia
veturissansa, ruumis täristysten ruhjomana ja keuhkot tuulen
kuivaamina.

Hänen tovereillaan oli tapana moittia kovaa ammattiansa, joka
kahdessakymmenessä vuodessa vei miehen manalle. Mutta hän olisi
tahtonut sen tapahtuvan heti, hän ei voinut koskaan tarpeeksi uupua
ja tunsi olevansa onnellinen ainoastaan kiitäessään Lisonissa
eteenpäin, ajattelematta enempää, enään näkemättä muuta kuin
annettuja merkkejä. Perille päästäessä oli hän niin menehtynyt
väsymyksestä, ett'ei edes malttanut puhdistautua. Mutta heräämisen
mukana palasi sama tuskallinen päähänpisto.

Hän oli samaten koettanut saada takaisin hellyytensä Lisonia
kohtaan ja käytti uudelleen useampia tunteja tehdäkseen sen
hienoksi ja puhtaaksi ja vaati, että Pecqueux panisi teräksen
heloittamaan hopean lailla. Tarkastajat, jotka matkan varrella
nousivat veturiin, onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli
saanut noin oivallisen veturin. Mutta hän pudisti päätään ja
pysyi tyytymättömänä, sillä hän tiesi hyvin, että luminietoksissa
tapahtuneen viivytyksen jälkeen ei hänen veturinsa enään ollut
yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen. Korjattaessa oli sen sielu
epäilemättä vahingoittunut, se oli kadottanut elämän salaperäisen
tasapainon, mikä sattumalta riippui korjauksesta. Hän kärsi siitä ja
suri niin katkerasti tätä veturin huonontumista, että hän vaivasi
esimiehiänsä järjettömillä valituksilla ja pyysi tarpeettomia
korjauksia ja keksi suoritettavaksi mahdottomia parannuksia. Hän sai
kieltävän vastauksen ja kävi yhä synkemmäksi, vakuutettu kun oli
siitä että Lison oli kovasti sairas ja ett'ei sillä tämän jälkeen
voitaisi mitään oikein hyvin tehdä. Hän tuli alakuloiseksi; mitä
hyödyttikään rakastaa, koska hän kuoletti kaikki, mitä rakasti? Ja
kun hän tuli rakastajattarensa luo, oli hän täynnänsä epätoivoista
rakkaudenraivoansa, jota eivät suru eikä väsymys voineet tukahuttaa.

Séverine oli huomannut hänen muuttumisensa ja oli myös murheellinen,
koska hän luuli, että se tapahtui hänen takiansa ja että tieto
murhasta teki hänet synkkämieliseksi. Nähdessään, kuinka hän vapisi
hänen sylissään ja kiivaasti karttoi hänen suudelmiansa, kysyi hän
itseltänsä, eikö se johtunut siitä että hän muisti, mitä hän oli
kertonut ja hän sen kautta herättänyt hänessä inhoa. Hän ei koskaan
uskaltanut palauttaa keskustelua näihin aineisiin. Hän katui,
että oli milloinkaan niistä puhunut ja ihmetteli sitä, että hänen
tunnustuksensa oli tunkeutunut esiin. Hän ei enään muistanut niin
kauvan tuntemaansa tarvetta tehdä hänet uskotukseen, ja tunsi nyt
tyydytystä siitä, että hän oli osallinen hänen salaisuuteensa. Ja hän
rakasti häntä ja himosi häntä varmaankin vielä enemmän, sen jälkeen
kun hän ei enään ollut tietämätön mistään. Hänen intohimonsa oli
ääretön, nainen oli vihdoinkin herännyt, hän oli luotu ainoastaan
hyväilyä varten, ainoastaan ja yksinomaan rakastajattareksi, ilman
mitään äidillisiä vaistoja. Jacques oli nykyään hänen elämänsä, ja
lempeine, passiivisine luonteineen olisi hän tahtonut kissan tavoin
maata hänen polvellaan aamusta iltaan.

Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta kauheasta murhatapahtumasta,
oli ihmetys siitä, että hän oli siihen sekaantunut! Siitä oli
niin kauvan että hän hymyili sille eikä edes olisi ollut vihainen
miehelleen, ellei tämä olisi häntä häirinnyt. Mutta hänen inhonsa
häntä kohtaan kasvoi samassa määrässä kuin hänen intohimonsa, hänen
mielitekonsa tuohon toiseen lisääntyi. Nyt, kun tuo toinen tiesi ja
oli julistanut hänet syyttömäksi, oli hän hänen hallitsijansa, jota
hän seuraisi ja joka saattoi määrätä hänestä kuten omaisuudestansa.
Hän oli saanut häneltä hänen valokuvansa ja hän vei sen mukanaan
vuoteeseen, kun hän meni levolle ja nukkui muotokuva suutaan vasten,
itse perin onnettomana, nähdessään hänet onnettomana, ja onnistumatta
oikein arvaamaan, minkä vuoksi hän siten kärsi.

Heidän tapaamisensa jatkuivat tällä välin ulkosalla heidän
odottaessaan voivansa rauhassa ja levossa tavata toisensa Séverinen
luona tuossa vasta hankitussa asunnossa. Talvi lähestyi loppuaan
ja helmikuu oli hyvin leuto. He pitensivät kävelyretkiään ja
kuljeskelivat tuntikausia asemaan kuuluvilla rakentamattomilla
alueilla; sillä Jacques karttoi pysähtymistä ja kun Séverine nojautui
hänen olkapäähänsä, jolloin hänen oli pakko istuutua, tahtoi hän sen
tapahtuvan pimeässä, peljäten tappavansa hänet, jos saisi nähdä hänen
paljasta ruumistansa. Niin kauvan kun hän ei sitä tekisi, voisi hän
kenties vastustaa murhaamishaluansa. Pariisissa, jonne hän meni hänen
kanssaan joka perjantai, veti hän akkunaverhot huolellisesti eteen,
ilmoittaen päivänvalon itseään häiritsevän.

Nykyään läksi hän tälle joka viikko uusiintuvalle matkalle edes
antamatta miehellensä mitään selitystä. Naapureille käytti hän vanhaa
tekosyytään, kolotusta polvessa, mutta hän sanoi sitäpaitsi käyvänsä
tervehtimässä vanhaa imettäjäänsä, Victoire eukkoa, joka vielä makasi
sairashuoneessa. Molemmille oli tästä matkasta suurta huvitusta,
Jacques seurasi silloin hyvin tarkkaavaisesti veturin kulkua ja
Séverine oli ihastuksissaan, nähdessään hänet vähemmän synkeänä,
tunsipa hauskuutta itse matkastakin, vaikka alkoikin osata ulkoa
pienimmätkin kukkulat, pienimmätkin lehdot tien varrella.

Havresta Mottevilleen oli istutettujen omenapuuaitojen katkaisemia
niittyjä ja ketoja, mutta sen jälkeen aina Roueniin saakka oli
seutu epätasaista ja autiota. Rouenin toisella puolella kaarteli
Seine ja rata kulki joen yli Sottevillen, Oisselin ja Pont-de
l'Archen luona; sitten näkyi joki taas, lakkaamatta virraten
eteenpäin leveänä ja suurena noiden laajojen kenttien lomitse.
Guillonin jälkeen oli se alati matkassa; se juoksi vasemmalla
puolella hitaasti eteenpäin matalien rantojensa välitse, joita
poppelit ja pajut reunustivat. Rata kulki pitkin erästä kukkulaa
ja erosi joesta Bonniéresissa ainoastaan yht'äkkiä yhtyäkseen
siihen Rosnyn luona Rolleboise-tunnelista päästyä. Seine oli kuin
ystävällinen matkatoveri. Vielä kolme kertaa kuljettiin sen ohi,
ennen kun päästiin perille. Siinä oli Nantes kirkontorneineen
puiden välissä, Triel vaaleine kipsilouhimoineen, Poissy, jonka
rata leikkasi keskeltä kahtia, Saint-Germanin metsän vihreät
muurit, liljojen runsaasti verhoamat vieremät Colombesin luona, ja
lopuksi itse Pariisi, jota oli kauvan aavistettu ja joka oli nähty
Pont d'Asnieresista, etäällä olevine riemukaarineen, joka kohousi
likaisten rakennusten ja tehtaiden lukuisain savupiippujen yli.
Veturi tunkeutui nyt Batignolles-tunneliin ja kohta sen jälkeen
oltiin meluisalla ratapihalla.

Iltaan saakka he olivat vapaudessaan ja kuuluivat toisillensa.
Paluumatkalla oli pimeä ja silmät ummessa Séverine uudelleen nautti
onnestansa. Mutta joka kerta kun hän kulki Croix-de-Maufrasin ohi,
tapahtuipa se sitten aamulla taikka illalla, pisti hän päänsä ulos
ja katsoi salaa, näyttäytymättä, koska oli varma siitä, että tapasi
Floren seisomassa portin edessä, tehden kunniaa kotelossaan olevalla
lipulla ja tarkastellen junaa tulisilla katseillaan.

Sen jälkeen kun Flore lumipyrypäivänä oli nähnyt heidän suutelevan
toisiaan, oli Jacques varoittanut Séverineä. Hän ei ollut epävarma
siitä hurjasta, lapsellisesta intohimosta, jota Flore oli tuntenut
häneen lapsuudesta pitäin, ja hänestä tuntui siltä, että tyttö oli
mustasukkainen ja että hänen lemmenkateudessaan piili miehekäs
tarmo, irtipäästetty, murhanhaluinen viha... Toiselta puolen lienee
hän tuntenut liian paljon, sillä Jacques muisti hänen viittailunsa
presidentin suhteesta erääseen nuoreen tyttöön, jota ei kukaan
epäillyt ja jonka hän sitten oli naittanut. Jos hän tiesi tämän, niin
hän varmaankin epäili, kuka oli rikoksen tehnyt, ja varmaankin hän
sekä puhuisi että kirjottaisi siitä ja kostaisi ilmiannolla.

Mutta päivät ja viikot kuluivat, ilman että mitään tapahtui ja
hän tapasi hänet vain alati paikallaan radan varrella. Niin pian
kun hän pitkän matkan päästä huomasi hänen veturinsa, tunsi hän,
että tytön palavat silmät häntä seurasivat. Hänen katseensa näki
hänet savusta huolimatta, ripustautui kiinni häneen ja seurasi
häntä salamankaltaisesta nopeudesta huolimatta pyöräin pauhatessa,
ja samaan aikaan tutkittiin, tarkastettiin ja koeteltiin juna
ensimmäisestä viimeiseen vaunuun. Joka perjantai huomasi hän silloin
aina hänet, kilpailijan, jonka hän tiesi olevan junassa mukana.
Siitä ei ollut apua, että tuo toinen, joka tunsi vastustamatonta
kurkistelemisen tarvetta, vaikka miten vähän olisi päätään esiin
pistänyt; hänet nähtiin kuitenkin ja molempain katseet risteilivät
kuin miekkain terät. Eteenpäin rientävä juna oli jo poissa ja
hän seisoi siinä yksinään jäljellä kykenemättä sitä seuraamaan
ja raivoissaan onnesta, minkä se vei mukanaan pois. Flore näytti
kasvavan, joka matkallaan huomasi Jacques hänen olevan yhä suurempi,
ja nyttemmin levotonna siitä, ett'ei hän tehnyt mitään, kysyi mies
itseltänsä mitä hän mielessänsä hautoikaan, tuo suuri, tumma tyttö,
jonka liikkumatonta vartaloa hän ei voinut karttaa näkemästä.

Myöskin eräs virkamies nykyään vaivasi Séverineä ja Jacquesia,
nimittäin ylikooduktööri Henri Dauvergne. Hän kulki juuri
perjantain junassa ja osoitti silloin Séverinelle huomiota,
joka tuli varsin sopimattomaan aikaan. Hän oli huomannut hänen
yhteytensä veturinkuljettajan kanssa ja luulotteli itseään,
että hänenkin vuoronsa kentiesi tulisi. Kun juna läksi Havresta
niinä aamuina, joina Roubaud oli virantoimituksessa, virnuili
hän sille ilmeiselle huomiolle, jota Henri osoitti Séverinelle;
tämä varasi hänelle kokonaisen vaununosaston, vei hänet sinne ja
tutki lämpöjohdon. Eräänä päivänä Jacques, joka edelleen jutteli
tyyneesti ja rauhallisesti Roubaudin kanssa, iski tälle silmää
osoittaakseen hänelle nuoren Henrin kohteliaisuutta ja ikäänkuin
kysyäkseen häneltä, suvaitsiko hän sitä. Mutta kun Roubaud riiteli
vaimonsa kanssa, syytti hän häntä häikäilemättä noiden molempien
rakastajattareksi. Séverine luuli erääseen aikaan, että Jacqueskin
uskoi niin, ja että juuri se saattoi hänet synkkämieliseksi. Itku- ja
nyyhkytyskohtauksen vallassa vakuutti hän olevansa viaton ja pyysi
häntä tappamaan hänet, jos hän olisi hänelle uskoton. Jacques kävi
silloin hyvin kalpeaksi, mutta koetti laskea leikkiä, suuteli häntä
ja vastasi tietävänsä hänen olevan kunniallinen ja toivovansa, ett'ei
hän koskaan tulisi ottamaan ketään hengiltä.

Maaliskuun ensimäiset illat olivat niin ikävät, että heidän täytyi
keskeyttää kohtaamisensa, ja Pariisin-matkat lyhyine vapauksineen
eivät enään olleet kylliksi Séverinelle. Hänessä kasvoi tarve saada
Jacques itsellensä, kokonaan itsellensä, olla yhdessä hänen kanssaan
päivät ja yöt, ilman että he koskaan jättäisivät toisiansa. Hänen
inhonsa mieheensä kävi yhä suuremmaksi, hänen pelkkä läsnäolonsa sai
hänet sairaalloiseen, sietämättömään ärtymykseen. Niin sopuisa ja
taipuisa kuin hän muuten olikin, joutui hän suunniltaan kohta kun
tuli kysymys hänestä ja tiuskahti pienimmästäkin esteestä, minkä mies
pani hänen tahtoaan vastaan. Silloin näytti siltä, kuin olisi hänen
mustien hiustensa varjo levittänyt tummaa varjoa hänen kirkkaiden,
vaaleansinisten silmiensä yli.

Hän hurjistui, syytti miestään siitä, että tämä oli siinä määrin
tuhonnut hänen olemassaolonsa, että nyt oli muka mahdoton elää hänen
rinnallaan. Eikö se ollut hän, joka oli kaiken tämän aiheuttanut?
Eikö se ollut hänen vikansa, että heidän yhdyselämänsä oli
tuhoutunut, että hänellä oli rakastaja? Miehen typerä tyyneys, se
välinpitämätön katse, jolla hän vastasi hänen katkeruuteensa, hänen
pyöreä selkänsä ja suuri mahansa, koko tuo sienimäinen lihakasa,
johon ei mikään näyttänyt vaikuttavan, kaikki tämä teki hänet
lopulta niin katkeroituneeksi, että hän suorastaan kärsi siitä.
Hän ei nykyjään muuta ajatellut kuin eroamista, lähtemistä pois
hänen luotaan ja elämän alottamista uudelleen jossakin muualla. Oi,
alkaa uudestaan, laittaa etenkin niin, ett'ei ollutta enään olisi
olemassa, alottaa elämä sellaisena kuin se oli, ennen kun kaikki nämä
iljettäväisyydet olivat alkaneet, tulla samallaiseksi kuin hän oli
viidentoista vuotiaana, rakastua ja olla rakastettu kuten hän silloin
uneksi elämästä!

Viikon ajan hautoi hän pakosuunnitelmaa: hän matkustaisi Jacquesin
kanssa, he piiloutuisivat Belgiaan ja asettuisivat sinne asumaan
nuorena, työteliäänä pariskuntana. Mutta hän ei puhunut edes
hänenkään kanssaan siitä, sellaiselle olisi heti esiintynyt
esteitä; he joutuisivat hyvin säännöttömään asemaan johon liittyisi
alituista levottomuutta, ja kaikkein ikävintä oli antaa miehen
pitää omaisuus, rahat ja Croix-de-Maufras. He olivat näet tehneet
keskinäisen testamentin, ja hän oli sen kautta miehensä vallassa ja
tämän laillinen holhousvalta sitoi hänen kätensä. Mieluummin kuin
matkustaisi ja luopuisi ainoastakaan sousta, kuolisi hän siellä.
Eräänä päivänä kun mies tuli kotiin ja kertoi, että hän, mennessään
erään veturin ohi oli tuntenut puskimen hipaisevan kyynärpäätään,
tuli hän ajatelleeksi, että jos mies kuolisi niin hän pääsisi
vapaaksi. Hän tuijotti häneen suurilla silmillään: miksi ei mies voisi
kuolla, koska hän ei enään pitänyt hänestä ja hän oli vaivana ja
vastuksena kaikille?

Sen jälkeen saivat Séverinen unelmat toisen suunnan. Roubaud
oli tapaturmaisesti kuollut ja hän matkusti Jacquesin kanssa
Amerikaan. Mutta sitä ennen olivat he menneet naimisiin, myyneet
Croix-de-Maufrasin ja muuttaneet koko omaisuuden rahaksi. He
eivät jättäneet jälkeensä mitään pelon syytä. Jos he lähtisivät
isänmaastaan, olisi se uudestisyntymistä toistensa syliin. Siellä
kaukana ei olisi jäljellä mitään siitä, jonka hän tahtoi unhoittaa,
hän voisi luulla elämän alkaneen uudelleen. Koska hän oli onnen
suhteen pettynyt, niin koettaisi hän uudelleen ja alusta alkaen
onneansa. Jacques saisi kyllä jonkin toimen, ja hän yrittäisi
jotakin; he voisivat koota omaisuuden, epäilemättä saisivat he lapsia
ja silloin alkaisi uusi olemassaolo työssä ja onnessa.

Ollessaan yksin aamusin vuoteessa, päivisin koruompeluksen
ääressä, hän kokonaan antautui tämän mielikuvansa valtaan, teki
muutoksia ja lisäyksiä ja uskoi lopulta elävänsä pelkän riemun ja
menestyksen elämää. Hän, joka muuten meni harvoin ulos, sai nyt
intohimokseen katsella postihöyryjen lähtöä: hän meni satamiin ja
seurasi höyrylaivan savua, kunnes se katosi meren usvien joukkoon;
hän kohdistautui, luuli seisovansa kannella Jacquesin rinnalla ja
olevansa jo kaukana Ranskasta matkalla uneksittuun paratiisiin.

Eräänä iltana maaliskuun keskivaiheilla, kun Jacques oli rohjennut
mennä hänen luokseen, kertoi hän, että junassa oli ollut mukana eräs
hänen vanhoista koulutovereistaan, joka nyt oli matkalla New-Yorkiin,
toteuttamaan muuatta uutta keksintöä, nappien valmistuskonetta; ja
kun tämä tarvitsi yhtiömiestä, oli hän tarjoutunut ottamaan hänet
mukaansa: Ah, se olisi oiva liikeyritys, jossa ei tarvittaisi
suurempaa osuusmaksua kuin vajaat kolmekymmentä tuhatta frangia,
ja josta ehkä voisi ansaita miljoonia. Hän sanoi tämän ainoastaan
puhuaksensa jotakin ja lisäsi sitäpaitsi, että hän luonnollisesti oli
vastannut tarjoukseen kieltävästi. Mutta se oli sentään ikävää, sillä
kovaa oli olla pakotettu luopumaan onnesta, kun se tarjoutui.

Séverine kuunteli hänen puhettaan ilmeettömin katsein. Eikö siinä
olisi hänen unensa toteutettuna?

-- Ah, mutisi hän vihdoin, me läksisimme huomen aamulla...

Jacques katsahti hämmästyneenä ylös.

-- Mitenkä niin, lähtisimmekö me?

-- Lähtisimme, jos hän olisi kuollut.

Séverine ei maininnut Roubaudin nimeä, osoitti häntä vain
nyökkäyksellä. Mutta Jacques ymmärsi ja teki epämääräisen liikkeen
vastatakseen, että mies valitettavasti ei ollut kuollut.

-- Me läksisimme, toisti Séverine hiljaa ja syvällä äänellä.
Tulisimme tuolla kaukana niin onnellisiksi. Minä voisin saada
kolmekymmentä tuhatta frangia myymällä tuon tilan ja sittenkin jäisi
vielä jotakin meidän asuttumistamme varten... Sinä tekisit rahat
voittoatuottaviksi ja minä järjestäisin pienen kodin meitä itseämme
ja rakkauttamme varten... Oi, kuinka se olisi onnellista!

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

-- Loitolla kaikista muistoista, uusi elämä edessämme!

Jacquesin valtasi suuri hellyys, he puristivat vaistomaisesti
toistensa käsiä, eikä kumpikaan sanonut enempää, molemmat tämän
toiveen hurmaamina. Séverine myöhemmin katkaisi äänettömyyden.

-- Sinun pitäisi kuitenkin etsiä ystäväsi uudelleen käsiisi, ennen
kun hän matkustaa, ja pyytää häntä olemaan hankkimatta itselleen
ketään toista yhtiömiestä, ilmoittamatta siitä sinulle.

Jacques hämmästyi jälleen.

-- Miksikä niin?

-- Niin, eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Äskettäin se oli veturi
kysymyksessä, olisi tarvittu vain sekunti myöhempään, niin minä
olisin ollut vapaa!... Voihan sitä aamulla olla hengissä ja illalla
maata kuolleena.

Hän tarkasteli häntä ja toisti:

-- Oh, jospa hän olisi kuollut!

-- Ethän kai tahtone, että minä ottaisin hänet hengiltä? kysyi
Jacques ja koetti hymyillä.

Hän uudisti kieltävän vastauksensa kolmasti, mutta hänen silmänsä,
hänen lempeät naisensilmänsä sanoivat "kyllä", hänen intohimonsa
teki hänet säälimättömän julmaksi. Koska hän oli tappanut toisen,
niin miksi ei häntä voitaisi surmata? Tämä ajatus tunkeutui häneen
johtopäätöksenä, välttämättömänä loppuna. Yksinkertaisin asia
maailmassa olisi ottaa hänet hengiltä ja sitten matkustaa tiehensä.
Kun hän olisi kuollut, olisi kaikki ohi ja hän voisi alottaa kaikki
uudestaan. Hän ei enään katsonut muuta ratkaisua mahdolliseksi, hänen
päätöksensä oli peruuttamaton, vaikka hän vienosti väristen yhä
edelleenkin sanoi "ei", koska hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa
väkivaltaisuuttansa.

Jacques, joka seisoi ruokakaappiin nojautuneena, tavoitteli edelleen
hymyilyä. Hän huomasi veitsen, joka oli siellä.

-- Sinun pitänee antaa minulle veitsi, jos tahdot, että otan hänet
hengiltä... Onhan minulla jo kello, niin että saan pienen museon.

Hän nauraa hohotti, mutta Séverine vastasi vakavasti:

-- Ota veitsi.

Ja sitten kun Jacques oli pistänyt sen taskuunsa, ikäänkuin ajaakseen
pilan päähän saakka, suuteli hän häntä.

-- Hyvää yötä nyt. Minä etsin heti ystäväni ja pyydän häntä
odottamaan... Ellei lauvantaina sada, niin etsi minut Sauvagnatin
talon takaa. Siitä on sovittu vai kuinka?... Ja ole tyyni, me emme
ota ketään hengiltä, me vain laskemme leikkiä.

Vaikka oli myöhäinen, meni Jacques nyt alas satamaan etsimään
hotellista toveria, jonka oli määrä matkustaa pois seuraavana
päivänä. Hän puhui hänelle toiveista mahdollisesti saada periä ja
pyysi neljäntoista päivän lykkäytystä, ennen kun antaisi hänelle
varman vastauksen. Kulkiessaan suuria, mustia lehtokujia pitkin
takaisin asemalle, ajatteli hän, mitä oli tehnyt ja ihmetteli sitä.
Oliko hän siis päättänyt surmata Roubaudin, koska hänellä jo oli
hallussaan hänen vaimonsa ja rahansa? Ei, hän ei suinkaan ollut
päättänyt mitään, ja hän kyllä myös ryhtyisi varokeinoihin siinä
tapauksessa, että tekisi sellaisen päätöksen. Mutta nyt astui esiin
muisto Séverinestä ja hänen kuumasta kädenpuristuksestaan ja hänen
lujasta katseestaan, joka sanoi "kyllä", hänen suunsa sanoessa "ei".
Ilmeisesti tahtoi hän, että Jacques ottaisi Roubaudin hengiltä. Hän
kävi sangen levottomaksi. Mitä pitäisi hänen tekemän?

Palattuaan Rue François-Mazelinelle ja laskeuduttuaan levolle
kuorsaavan Pecqueuxin läheisyyteen, ei Jacques voinut nukkua. Vastoin
hänen tahtoaan työskentelivät hänen aivonsa tässä murha-ajatuksessa,
suunnittelemassa murhanäytelmää, jota hän mietti ja harkitsi sen
etäisimpiin seurauksiin saakka. Hän etsi ja punnitsi syitä myöten
ja vastaan. Kun hän mietiskeli kylmästi ja ilman kuumetta, puhuivat
kaikki syyt myöten. Eikö Roubaud ollut ainoa este heidän onnellensa?
Jos hän olisi kuollut, voisi hän naida Séverinen, eikä hän salannut
itseltänsä jumaloivansa häntä. Silloin omistaisi hän hänet kokonaan
ja ainiaaksi. Olisihan siinä sitäpaitsi rahoja, koko omaisuus.
Hän luopuisi rasittavasta ammatistaan ja tulisi vuorostaan omaksi
herrakseen tuossa Amerikassa, josta hän oli kuullut toveriensa
puhuvan maana, missä mekanikot kokoilivat kultaa lapioilla. Ikäänkuin
unessa esiintyi hänelle nyt kuva hänen uudesta elämästään tuolla
kaukana: vaimo, jota hän intohimoisesti rakasti, nopeasti kootut
miljoonat, rento elämä, rajaton kunnianhimo, kaikki mitä hän tahtoi.
Ja tämän unelman toteuttamiseksi oli tarpeen ainoastaan yksi liike,
ainoastaan erään ihmisen toimittaminen pois tieltä, niinkuin
poljetaan alas eläin, kasvi, joka kävellessä on haitaksi. Hän ei
enään ollut edes miellyttävä, tuo mies, joka nyt oli lihava ja
raskas ja kokonaan hupeni tyhmään pelihimoonsa, joka hävitti hänen
kaiken entisen tarmokkuutensa. Minkä vuoksi häntä säästettäisiin? Ei
kerrassaan mikään puhunut hänen eduksensa. Kaikki tuomitsi hänet,
koska vastaukseksi joka kysymykseen tuli, että toisten etu vaati
hänen kuolemataan. Epäröiminen olisi hassua ja pelkurimaista.

Mutta Jacques, jonka selkää poltti, ja joka oli laskeutunut
vatsallensa, kääntyi ympäri ja hypähti ylös. Eräs ajatus, joka tähän
saakka oli väikkynyt hänen mielessään varsin epämääräisenä, kiusasi
häntä nyt niin ankarasti, että tuntui siltä, kuin olisi jokin terävä
esine porattu hänen aivoihinsa. Hän, joka lapsuudesta asti oli
halunnut tappaa jonkun, ja jota kauhistus tämän päähänpiston johdosta
oli kiduttanut, miksi ei hän siis surmaisi Roubaudia? Kentiesi voisi
hän, valitsemalla tämän uhrin, ainiaaksi tyydyttää murhaamishimonsa,
ja sillä tapaa hän ei ainoastaan tekisi hyvää kauppaa, vaan myös
sitäpaitsi parantuisi. Parantuisi, herra Jumala! Ei enään tuntisi
noita verenjanoisia pöyristyksiä, voisi omistaa Séverinen, ilman
että vanha hurjuus hänessä heräisi. Kylmä hiki tihkui esiin, hän
näki seisovansa veitsi kädessään ja työntävän sen Roubaudin kaulaan,
kuten tämä oli tehnyt presidentille, ja tuntevansa tyydytystä ja
kylläisyyttä sitä mukaa kuin veri poreilisi hänen käsiensä lomitse.
Hän tappaisi hänet, se oli hänen päätöksensä, koska siinä olisi hänen
pelastuksensa ja jumaloidun vaimon ja omaisuuden saanti. Jos hänen
pitäisi tappaa joku, niin olisi se tämä joka hänen pitäisi surmata,
hän tietäisi ainakin silloin, mitä hän tekisi ja siinä olisi järkeä
ja logiikkaa ja hyötyä.

Kun Jacques oli tehnyt tämän päätöksen, oli kello juuri lyönyt
kolme ja hän koetti nukkua. Hän oli jo vaipunut tajuttomuuteen, kun
hän syvästi liikutettuna nousi pystyyn vuoteessa. Herra Jumala,
oliko hänellä sitten oikeus ottaa tämä mies hengiltä? Kun häntä
vaivasi kärpänen, löi hän sen kuoliaaksi, ja kerran kun kissa oli
sotkeutunut hänen jalkoihinsa, oli hän, tosin tahtomattaan, potkulla
murskannut sen jäsenet. Mutta tämä ihminen, hänen kaltaisensa!
Hänen täytyi uudistaa koko tuumailunsa todistaakseen oikeutensa
tuon murhan tekemiseen, sen oikeuden, mikä on väkevämmillä, joita
heikommat vaivaavat ja jotka sen vuoksi hävittävät ne. Nyt rakasti
häntä toisen vaimo, ja tämä itse tahtoi päästä vapaaksi voidakseen
tulla naimisiin hänen kanssaan ja antaa hänelle omaisuutensa. Hän
ainoastaan laittaisi esteen aivan yksinkertaisesti pois tieltään. Jos
kaksi sutta kohtaa toisensa metsässä ja naarassusi on läsnä, eikö
voimakkaampi susi silloin vapauta itseään tuosta toisesta? Ja eikö
alkuaikoina, jolloin ihmiset susien tavoin turvautuivat luoliin,
himoittu nainen kuulunut joukosta sille, joka kykeni voittamaan hänet
itselleen kilpakosijainsa veressä? Koska se oli elämän laki, oli sitä
kaiketi noudatettava, välittämättä yhteiselämän vuoksi myöhemmin
keksityistä verukkeista.

Vähitellen näytti hänestä hänen oikeutensa ehdottomalta, hän tunsi
koko päättäväisyytensä palaavan, jo seuraavana päivänä hän valitsisi
ajan ja paikan ja valmistelisi toimeenpanoa. Epäilemättä olisi paras
pistää Roubaud kuoliaaksi hänen yöllä kierrellessään asema-alueella,
jotta ihmiset voisivat luulla maankiertäjien hänet murhanneen. Hän
tiesi hyvän paikan hiilikasojen takana. Kunpa voisi houkutella
hänet sinne! Vaikka hän koetti nukkua, järjesti hän nyt koko
murhakohtauksen, pohti, mihin asettuisi ja kuinka iskisi, kaataakseen
hänet kuoliaana maahan.

Mutta hänen syventyessään pienimpiin erikoisseikkoihin, palasi
hiljaa ja vastustamattomana hänen vastenmielisyytensä. Hänessä oli
jotakin, mikä pani sitä vastaan ja sai hänen verensä kuohuksiin.
Ei, ei, hän ei iskisi. Se tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä,
niin toimeensaamattomalta, niin mahdottomalta. Hänessä nousi sitä
vastaan sivistysihminen, hänen saamansa kasvatus, se, minkä perityt
mielipiteet hiljaa ja hävittämättömästi olivat rakentaneet. Hän oli
äidinmaidon mukana imenyt menneiltä sukupolvilta, ett'ei saa tappaa!
hänen hienostuneet aivonsa olivat täynnä epäilyksiä ja inhoten
hylkäsivät murha-ajatuksen, heti kun ne alkoivat sitä harkita. Niin,
toinen asia olisi tappaa, jos siihen kannustaisi himo, kuohahtava
intohimo! Mutta tappaa tarkoituksella, harkiten ja itsekkäisyydestä,
ei, sitä ei hän milloinkaan voisi!

Päivä alkoi sarastaa, kun Jacquesin onnistui hiukan nukahtaa, mutta
uni oli niin kevyt, että hänessä tapahtui sotkuinen väittely tuosta
inhoittavasta kysymyksestä. Seuraavista päivistä tuli tuskallisimmat
hänen elämässään. Hän karttoi Séverineä, ja peljäten hänen silmiään,
lähetti hän hänelle terveisiä, ett'ei hän voisi tulla tapaamaan
lauvantaina.

Mutta maanantaina ei hän voinut päästä häntä jälleen kohtaamasta, ja
kuten hän oli peljännyt, täyttivät hänen suuret sinisilmänsä, nuo
niin lempeät, niin suloiset, hänet tuskalla. Séverine ei puhunut
siitä, ei eleellä, ei sanallakaan kehoittanut häntä.

Mutta silmät olivat täynnä tätä asiaa, ne kysyivät häneltä,
ne rukoilivat sitä. Hän ei tietänyt, miten pääsisi siitä
kärsimättömyydestä ja nuhteesta, minkä hän luki niistä; hän näki ne
alati kiinnitettynä häneen ihmetyksen ilmein siitä, että hän saattoi
epäröidä olla onnellinen. Lähtiessään hänen luotaan, sulki Jacques
hänet kiivaasti syliinsä saadakseen hänet ymmärtämään, että hän oli
tehnyt päätöksensä. Hän oli sen todellakin tehnyt ja pysyi siinä aina
rappusten alapäähän saakka, mutta sitten hänen omatuntonsa epäilykset
palasivat. Kun hän näki hänet jälleen kaksi päivää myöhemmin, oli
hänellä samallainen outo kalpeus ja arka katse, kuin pelkurilla, joka
peräytyy välttämättömästä teosta. Séverine puhkesi nyyhkytyksiin
sanomatta mitään ja itki hänen kaulassaan riippuen, hirveän
onnettomana, ja Jacques joutui suunniltaan ja hänet täytti sellainen
itsensä halveksuminen, että hän olisi voinut kuolla.

-- Etkö tahdo torstaina tulla? kysyi Séverine matalalla äänellä.

-- Kyllä, torstaina odotan sinua.

Torstaina oli yö sangen pimeä, tähtiä ei loistanut läpikuultamattoman
synkällä taivaalla, joka oli täynnä merestä noussutta usvaa.
Tavallisuuden mukaan tuli Jacques ensiksi ja oukaili, seisoen
Sauvagnatin talon takana, Séverinen tuloa. Mutta pimeys oli niin
synkkä ja Séverine juoksi niin kevyesti, että Jacques vapisi
hipaistessaan häneen, ilman että oli sitä ennen häntä huomannut.
Séverine lepäsi hänen sylissään levottomana, kun tunsi hänen
vapisevan.

-- Minä säikähdytin sinua, mutisi hän.

-- Ei, ei, minä odotin tuloasi... Menkäämme, ei kukaan voi meitä
nähdä.

Ja käsivarret kiedottuina toistensa vyötäisille kävelivät he nyt
hiljaa ylt'ympäri noilla rakentamattomilla alueilla. Veturitallin
tällä puolella oli kaasulyhtyjä vähän, muutamissa pimeissä paikoissa
ei ollut sellaisia ollenkaan, jota vastoin kauvempana aseman puolella
oikein vilisi niitä, jotka näyttivät kirkkailta tähtösiltä.

He kävelivät sillä tapaa kauvan, sanomatta sanaakaan. Séverine nojasi
päätään Jacquesin olkapäähän ja suoristautui toisinaan suudellakseen
häntä leukaan, ja mies kumartui ja vastasi hänen suudelmaansa
suutelemalla häntä ohimoon hiusrajan kohdalle. Etäällä olevista
kirkoista oli juuri kuulunut yhtä lyövän kellon vakava ääni. He eivät
puhuneet, koska he ymmärsivät toistensa ajatukset. He ajattelivat
ainoastaan tätä, he eivät enään voineet olla yhdessä tuon ajatuksen
heitä vaivaamatta. He harkitsivat asiaa yhä edelleen, mutta mitä
hyödytti ääneen sanoa tarpeettomia sanoja, koska täytyi toimia? Kun
Séverine suoristautui häntä vastaan hyväilläksensä häntä, tunsi hän
veitsen olevan housuntaskussaan. Oliko hän siis päättänyt sen tehdä?

Mutta Séverinen ajatukset virtasivat yli ja hänen huulensa avautuivat
tuskin kuuluvaan kuiskaukseen:

-- Hän oli vast'ikään ylhäällä, en tiedä mistä syystä... Sitten näin
hänen ottavan revolverinsa, jonka oli unhoittanut... Hän lähtee
varmaankin kiertomatkalle.

Tuli jälleen hiljaista ja vasta kahdenkymmenen askeleen päässä sieltä
sanoi Jacques vuorostaan:.

-- Viime yönä on täällä varastettu lyijyä... Hän tulee hetken
kuluttua varmaankin tänne.

Séverine vapisi hieman ja molemmat olivat jälleen vaiti ja
hiljensivät kulkuaan. Mutta Séverine alkoi epäillä, että se oli
veitsi, joka oli Jacquesin taskussa. Hän suuteli häntä kaksi eri
kertaa saadakseen paremmin selville, kuinka asian laita oli.
Mutta kun hän kuitenkin, noin hankautuessaan häntä vastaan, jäi
epävarmuuteen, laski hän kätensä riipuksiin ja tunnusteli, samalla
kun suuteli häntä uudelleen. Se oli veitsi. Mutta Jacques ymmärsi
hänen tarkoituksensa, painoi hänet kiivaasti rintaansa vastaan ja
sammalsi hänen korvaansa:

-- Hän tulee, sinä pääset vapaaksi.

Murha oli nyt päätetty, heistä tuntui ikäänkuin he eivät enään
olisi kävelleet, vaan vieras voima olisi vienyt heitä eteenpäin
maata pitkin. Heidän aistimensa olivat äkkiä erittäin teroittuneet,
varsinkin tunto, sillä heidän käsiänsä kolotti niiden ollessa
toisissaan ja huulten pieninkin kosketus tuntui raappimiselta. He
kuulivat myös veturin vierimisestä ja etäisestä ähkymisestä lähtevät
häipyvät äänet, kumeita jyskähdyksiä, harhailevia askelia pimeässä.
Ja he katsoivat pimeyteen, eroittivat mustat pilkut esineistä,
ikäänkuin usva olisi kadonnut heidän silmistään: he voivat seurata
ohilentävän yölepakon äkkinäisiä heilahduksia. He pysähtyivät
liikkumattomiksi erään hiililäjän kulmaan ja vaanivat silmin ja
korvin ja jännittivät koko ruumiinsa. Nyt he kuiskailivat.

-- Etkö kuullut hätähuutoa tuolta?

-- En, se on vaunu, joka viedään sisälle.

-- Mutta tuolla vasemmalla puolellamme kävelee joku. Hiekka narisi.

-- Ei, ei, rotat vain juoksentelevat kasojen välissä ja pudottelevat
hiiliä alas.

Muutamia minuutteja kului. Äkkiä pusersi Séverine Jacquesia vieläkin
voimakkaammin.

-- Se on hän.

-- Missä sitten? Minä en näe mitään.

-- Hän kääntyi tavarajunien veturitallin ympäri ja tulee suoraan
meitä kohden. Etkö näe hänen varjoaan valkoisella seinällä?

-- Sinä luulet siis, että se on tuo musta kohta. Hän on siis yksin?

-- Niin, yksin, hän on yksin.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä heittäytyi Séverine
intohimoisesti Jacquesin kaulaan ja painoi kuumat huulensa hänen
huuliaan vastaan. Hän olisi pitkässä, intohimoisessa suudelmassaan
tahtonut antaa hänelle osan intohimostaan. Kuinka hän rakasti häntä
ja kuinka hän inhosi tuota toista! Oh! Jos hän olisi uskaltanut,
olisi hän jo monta kertaa tehnyt sen itse, säästääkseen Jacquesin
kauhistuksesta. Mutta hänen kätensä huojuivat, hän tunsi olevansa
liian pehmeä, siihen tarvittiin miehen koura. Ja tässä suudelmassa,
joka ei koskaan tahtonut loppua, oli kaikki, minkä hän saattoi
puhaltaa häneen rohkeudestansa, se oli lupautuminen kokonaan. Veturi
vihelsi etäällä, päästäen pimeyteen surumielisen, vaikeroivan
hätähuudon. Kuului tietämättömässä paikassa olevan jättiläisvasaran
säännölliset iskut, samalla kun merestä nousevat usvat joukkioina
ajelehtivat taivaalla ja toisinaan näyttivät saavan nuo säkenöivät
kaasuliekit sammumaan. Kun hän vihdoin veti suunsa pois, ei hänellä
ollut itsellensä jäljellä mitään, hän luuli kokonaan sulautuneensa
Jacquesiin.

Nopealla liikkeellä avasi mies jo veitsen ja päästi kohta sen jälkeen
puoliksi tukahutetun kirouksen.

-- Hitto soikoon, se on taas jäähtynyt. Hänhän menee tiehensä.

Se oli totta, varjo, joka oli lähestynyt viidenkymmenen askeleen
päähän heistä, kääntyi vasemmalle ja poistui sellaisen yövartijan
säännöllisellä astunnalla, jota ei mikään ole saattanut levottomaksi.

Séverine kannusti Jacquesia.

-- Mene jo!

Molemmat läksivät jälleen liikkeelle, Jacques edellä ja Séverine
hänen kintereillään, ja he hiipivät hänen perässään varoen
aiheuttamasta pienintäkään kolinaa. Korjauspajojen kulmauksessa
kadottivat he hänet silmänräpäykseksi näkyvistään; mutta kun he sen
jälkeen kulkivat erään sivuraiteen yli, huomasivat he hänet jälleen
kahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Heidän täytyi etsiä suojaa
pienimpienkin muurien takana, koska yksi ainoakin harha-askel olisi
heidät ilmaissut.

-- Me emme saa häntä käsiimme, mutisi Jacques kumeasti. Jos hän ehtii
vaihteen luo, pääsee hän meiltä pakoon.

Séverine hoki edelleen aivan hänen korvaansa:

-- Mene, mene!

Tällä hetkellä ja näiden laajojen, pimeyteen hautaantuneiden alueiden
keskellä ja suuren aseman öisen tyhjyyden ympäröimänä, oli Jacques
luja päätöksessään, ja tyhjyydessä tapasi hän rikostoverin murhaan.
Kiiruhtaessaan hiipivää kulkuansa tuli hän vielä innokkaammaksi
ja harkitsi yhä mielessään ja etsi syitä, jotka tekisivät murhan
viisaaksi ja oikeutetuksi teoksi, johon hän ryhtyisi loogillisen
miettimisen ja päätöksen perusteella. Hänhän käyttäisi oikeuttaan,
elämisen oikeuttaan, koska toisen veri oli välttämätön hänen omalle
olemisellensa. Tarvittaisiin ainoastaan isku tällä veitsellä, jotta
hän saavuttaisi onnensa.

-- Me emme saavuta häntä, emme saavuta häntä, hoki Jacques
raivoissaan, nähdessään varjon kulkevan vaihteen ohi. Se on kirottua,
kas nyt kiitää hän pakoon.

Mutta Séverinen hermostunut käsi tarttui häntä kiivaasti olkapäähän
ja pakoitti hänet seisomaan hiljaa vastapäätä häntä.

-- Katso, hän kääntyy ympäri.

Roubaud kääntyi todellakin ympäri. Hän oli kääntynyt oikealle ja tuli
sitten takaisin. Kenties oli hänellä seljässään ollut epämääräinen
tunne siitä, että häntä ajettiin takaa. Hän jatkoi kuitenkin tyynesti
matkaansa kuten tunnollinen vartija ainakin, joka ei tahdo mennä
sisälle, ennen kuin on luonut katseen kaikkialle.

Jacques ja Séverine pysähtyivät äkkiä juoksussaan, eivätkä
liikahtaneet. Sattuma oli vienyt heidät erään hiililäjän nurkkaan. He
nojautuivat siihen ja näyttivät joutuvan sen sisään, likistäessään
selkänsä mustaa muuria vastaan ja ikäänkuin upotessaan tähän
mustelätäkköön. He pidättivät hengitystään.

Jacques näki Roubaudin tulevan suoraan heitä kohden. Heidän
välillään oli tuskin kolmenkymmenen metrin matka ja se väheni joka
askeleelta, säännöllisesti ja rytmillisesti, ikäänkuin sallimuksen
järkähtämättömällä heilurilla järjestettynä. Nyt oli jäljellä
kaksikymmentä askelta, nyt ainoastaan kymmenen ja hän seisoisi hänen
edessään ja hän kohottaisi käsivartensa näin ja työntäisi veitsen
hänen kurkkuunsa ja vetäisi sen oikealta vasemmalle estääkseen hänet
kirkumasta. Sekunnit eivät hänen mielestään tahtoneet ollenkaan
loppua, sellainen joukko ajatuksia virtasi hänen tyhjien aivojensa
läpi, niin että ajan mitta oli hävinnyt hänen tietoisuudestaan.
Kaikki syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään päätöksensä, olivat
vielä kerran tarkastettavina ja hän näki jälleen selvästi edessänsä
murhan, syineen ja seurauksineen. Nyt oli jäljellä viisi askelta.
Hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän tahtoi murhata ja tiesi
minkä vuoksi.

Nyt oli jäljellä kaksi askelta, nyt yksi askel. Mutta nyt tapahtui
hänessä hirmukohtaus. Kaikki syöksyi yht'äkkiä kokoon. Ei, ei, hän ei
tappaisi, hän ei voisi tällä tapaa surmata tuota turvatonta ihmistä.
Miten hän miettikin, ei se koskaan voisi tehdä hänestä murhaajaa;
siihen vaadittaisiin puremisen vaisto, hyökkääminen saaliin kimppuun,
nälkä tai intohimo, joka pakoittaa raatelemaan. Mitä se merkitsi, jos
omatunto oli kokoonpantu ainoastaan hitaasti perintönä kulkeneista
oikeuskäsitteistä. Hän tunsi itsessään, ett'ei hänellä ollut oikeutta
tappaa, eikä hänen onnistuisi vakuuttautua siitä, että hän voisi
ottaa itselleen tuon oikeuden.

Roubaud kulki aivan rauhallisena ohitse. Hänen hihansa hipaisi
heitä molempia, heidän seisoessaan siinä hiilien keskellä. Heidän
hengityksensä olisi voinut ilmaista heidät, mutta he seisoivat kuin
kuolleina. Käsivartta ei kohotettu, veistä ei isketty ruumiiseen. Ei
mikään pannut noita taajoja varjoja värisemään, ei edes pöyristys.
Nyt oli hän jo kymmenen askeleen päässä sieltä ja he seisoivat vielä
liikkumattomina paikoillaan, selin tuota mustaa hiilikasaa päin ja
täydellisesti pidättäen hengitystään, pelon valtaamina tuon yhden
ainoan aseettoman miehen takia, joka juuri niin rauhallisena oli
kulkenut heidän ohitsensa.

Jacques tukahutti raivon ja häpeän nyyhkytyksen.

-- Minä en voi, en voi.

Hän aikoi jälleen tarttua Séverineen, nojautuakseen häneen, siitä
saadakseen sen anteeksiannon, sen lohdutuksen, jota hän tarvitsi.
Mutta hän pakeni mitään sanomatta pois. Jacques ojensi kätensä
ja tunsi ainoastaan hänen hameensa liukuvan käsiensä välitse ja
kuuli vain hänen kevyen pakonsa. Hän kulki turhaan hetkisen hänen
perässään, hänen nopea katoamisensa kokonaan ällistytti hänet.
Oliko hän siis niin katkeroitunut hänen heikkoutensa johdosta?
Halveksiko hän häntä? Varovaisuus esti Jacquesia ottamasta häntä
kiinni. Mutta kun hän jälleen oli yksinään näillä laajoilla,
rakentamattomilla alueilla noine pienine, keltaisine valopilkkuineen,
valtasi hänet hirveä epätoivo ja hän riensi pois ja painoi päänsä
vuodepielukseensa, siten tukahuttaakseen kirouksen, joka lepäsi hänen
olemassaolonsa yli.

Kymmenkunta päivää myöhemmin, maaliskuun lopussa, pääsivät Roubaudit
vihdoinkin voitolle Lebleun perheestä. Hallinto oli tunnustanut
oikeutetuiksi Roubaudien vaatimukset, joita asemapäällikkö
Dabadie puolsi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun neiti Guichon
etsiessään vanhoja tilejä aseman arkistosta, oli äskettäin löytänyt
puheenaolleen kirjeen, jossa rahastonhoitaja sitoutui luopumaan
asunnosta, jos uusi alipäällikkö sitä vaatisi. Katkeroituneena
tappionsa johdosta puhui rouva Lebleu heti muuttamisesta: koska
kerran tahdottiin hänen kuolevan, niin olisi parasta tehdä loppu
yksin tein.

Tämä muistettava muutto sai käytävän kolmeksi päiväksi täydelliseen
kuumeeseen. Yksinpä pikku rouva Moulin, joka muuten teki itsensä niin
vähän huomatuksi, ja jonka ei koskaan nähty menevän eikä tulevan,
sekaantui siihen ja kantoi Séverinen työpöydän toisesta huoneustosta
toiseen. Mutta varsinkin Philomène kiihoitti epäsopua. Hän saapui
sinne jo ensi hetkellä avustamaan, teki nyyttejä, siirsi huonekalut
ja tunkeutui Lebleun asuntoon, ennen kun perhe oli sieltä lähtenyt.
Hän se ajoi rouva Lebleun pois sieltä, vaikka molempien perheiden
huonekalut vielä olivat aivan sekaisin. Hän oli alkanut osoittaa
sellaista harrastusta Jacquesia ja kaikkea kohtaan, mihin tämä
oli kiintynyt, että Pecqueux tuli ihmeisiinsä ja epäluuloiseksi.
Kasvoillaan salavihainen, häijy ilme kysyi hän häneltä, oliko hän
väleissä veturinkuljettajan kanssa. Hän ilmoitti hänelle etukäteen,
että hän panisi molemmat tilille, jos saisi heistä jotakin selville.
Philomène ihaili vielä enemmän tuota nuorta miestä ja palveli häntä
ja hänen rakastajatartaan, toivoen heidän väliinsä tunkeutumalla
voivansa hiukan nauttia hänestä. Kun hän oli kantanut sisälle
viimeisen tuolin, suljettiin ovet. Äkkiä huomasi hän jakkaran, jonka
rahastonhoitajan rouva oli unhoittanut paikoilleen, hän avasi silloin
oven jälleen ja heitti jakkaran käytävään. Muutto oli sillä lopetettu.

Elämä siellä palasi vähitellen yksitoikkoiseen kulkuunsa. Sillä aikaa
kun rouva Lebleu istui reumatismin kahlehtimana lepotuolissaan ja
oli kuolettavasti ikävissään ja itki suuria kyyneliä sen vuoksi,
ett'ei hänellä ollut muuta näköalaa kuin sinkkikatto, joka kaihti
taivasta, istui Séverine erään etupuolella olevan akkunan luona ja
katseli loppumattomiin. Hänellä oli silmiensä edessä tuo vilkas
vilinä lähtevien junien ratapihalla ja ajavien ja kävelijäin
alituinen virta. Aikainen kevät oli jo saanut katukäytävien suuret
puut viheriöitsemään, ja tuolla takapuolella levisivät etäällä
Ingouvillen kunnaat puita kasvavine rinteineen ja valkoisine
huviloineen. Mutta häntä ihmetytti se, että hän tunsi niin vähän
hupia vihdoinkin nähdessään unelmansa toteutuneena, oleskellessaan
tässä huoneustossa, jota hän niin oli mielinyt, ja saadessaan tilaa,
päivää ja aurinkoa. Kun hänen apuvaimonsa, Simon eukko, nurisi siitä,
että häntä häirittiin totutuissa tavoissansa, saattoi Séverine tulla
kärsimättömäksi ja toisinaan kaipasi hän vanhaa pesäänsä, jossa,
kuten hän sanoi, lika näkyi vähemmän.

Roubaud oli aivan yksinkertaisesti antanut hänen olla olojaan. Hän
ei näyttänyt tietävän muuttaneensa asuntoa; tapahtui usein, että
hän erehtyi ja huomasi erehdyksensä vasta kun hänen uusi avaimensa
ei sopinut vanhaan lukkoon. Mutta muuten oli hän yhä enemmän
poissa, ja aviollisen yhdyselämän hajaantumista jatkui. Kerran
näytti hän kuitenkin virkoavan uudelleen eloon; hänen poliittiset
harrastuksensa olivat heränneet, vaikk'eivät ne olleet kovinkaan
selvät eikä intohimoiset, mutta hänen sydämessään säilyi katkeruus
tuon vanhan jutun johdosta aliprefektin kanssa, joka oli hänelle
maksaa hänen paikkansa. Hän riemuitsi siitä, että yleiset vaalit
olivat järkähyttäneet keisarikuntaa, joka nyt läpikävi kauheata
selkkausta, ja hoki, ett'eivät nuo ihmiset aina olisi herroja.
Mutta ystävällinen varoitus Dabadielta, joka oli siitä saanut
tiedon neiti Guichonilta, jonka läsnäollessa hän oli puhunut tähän
vallankumoukselliseen tapaan, riitti muuten tekemään hänet jälleen
tyyneksi. Koska käytävässä nyt taas vallitsi rauha ja sopu, sitten
kun rouva Lebleu, joka oli kuolemaisillaan ikävästä, kävi päivä
päivältä yhä huonommaksi, niin minkä vuoksi siis hankittaisiin uusia
ikävyyksiä sekottautumalla politiikkaan. Roubaud teki yksinkertaisen
eleen, hän välitti yhtä vähän politiikasta kuin kaikesta muustakin...
Hän, joka ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, kävi päivä päivältä yhä
lihavammaksi ja kulki välinpitämättömänä ja hitaana tietään eteenpäin.

Sen jälkeen kun Jacques ja Séverine voivat kohdata toiseensa koska
tahansa, oli heidän keskenäinen hämilläolonsa lisääntynyt. Nyt ei
enään mikään estänyt heidän onneansa; hän voi mennä hänen luokseen
toisia rappusia milloin halusi, eikä hänen tarvinnut peljätä,
että häntä vakoiltaisiin. Se oli heidän huoneustonsa ja hän olisi
voinut nukkua siellä yötä, jos olisi ollut niin rohkea. Mutta se,
jota he molemmat olivat tahtoneet, ja josta he olivat sopineet,
oli suorittamatta ja jäi toteuttamatta, ja ajatus siitä synnytti
keskenäistä hämilläoloa ja nosti heidän välilleen ylipääsemättömän
muurin. Hän häpesi heikkouttaan ja huomasi hänen joka kerta olevan
yhä enemmän pahoillaan ja onneton odottaessaan turhaan. Heidän
huulensa eivät enään etsineet toisiansa, sillä tämä puolinainen
omistaminen ei enään ollut heille kylliksi; he halusivat koko onnea,
matkustaa, mennä naimisiin tuolla kaukana, uutta elämää he kaihosivat.

Eräänä iltana hän tapasi Séverinen itkemässä, ja kun tämä sai nähdä
hänet, ei hän herennyt, vaan ripustautui hänen kaulaansa ja itki
vielä kovemmin. Hän oli ennenkin itkenyt siten, mutta silloin oli
Jacques voinut tyynnyttää hänet painamalla hänet rintaansa vastaan.
Mutta nyt mitä enemmän hän painoi häntä itseään vastaan, sitä enemmän
tunsi hän hänen epätoivonsa lisääntyvän. Hän joutui pois suunniltaan
ja otti vihdoin hänen päänsä käsiensä väliin. Hän katsoi syvään hänen
silmiinsä. Hän ymmärsi, miksi hän oli niin epätoivoissaan; se oli
siksi, että hän oli nainen, eikä lempeässä toimettomuudessaan itse
uskaltanut antaa surmaavaa veitseniskua.

-- Anna minulle anteeksi ja odota vielä vähän... Vannon sinulle
tekeväni sen pian, niin pian kuin voin.

Séverine painoi heti suunsa hänen suutaan vastaan, ikäänkuin olisi
hän tahtonut varustaa tämän lupauksen sinetillä, ja he suutelivat
toisiaan taas syvästi ja intohimoisesti.




X.


Phasie täti kuoli viimeisen kouristuskohtauksen jälkeen
torstai-iltana kello yhdeksän. Misard, joka istui hänen vuoteensa
vieressä ja odotti kuolemaa, koetti turhaan sulkea hänen silmiään;
ne jäivät itsepintaisesti auki, pää oli kylmennyt ja oli hiukan
kallellaan olkapäähän päin, ikäänkuin katsellakseen ympärilleen
huoneessa, ja vääristyneiden huulten ympärillä näkyi pilkallinen
hymy. Erään pöydän kulmalla paloi yksi ainoa kynttilä. Ja junat,
jotka yhdeksän jälkeen täydellä nopeudella kulkivat siitä ohitse,
eivät aavistaneet mitään tästä ruumiista, jossa ruumiinlämpö vielä
oli jäljellä, ja tärisyttivät sitä silmänräpäyksen kynttilän
lekottaessa.

Päästäkseen Floresta, lähetti Misard hänet heti Doinvilleen
ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Hän ei voinut olla kotona ennen
yhtätoista, niin että Misardilla oli kaksi tuntia käytettävänään.
Hän leikkasi ensin itselleen leivänpalan kaikessa rauhassa, sillä
hän tunsi vatsansa olevan tyhjä, kun hän ei ollut syönyt päivällistä
vaimonsa kuolinkamppauksen vuoksi, josta ei ollenkaan tahtonut
loppua tulla. Hän ei istuutunut, vaan käveli syödessään edestakaisin
järjestelemisen touhussa. Toisinaan täytyi hänen kuitenkin tauota
niiden ankarain yskänpuuskien takia, jotka häntä ahdistivat, ja
koukistua kumaraan. Puolikuollut ja laiha ja heikko kuin oli
kiillottomine silmineen ja värittömine hiuksineen, ei hän todellakaan
näyttänyt siltä, että hän kauvan voisi nauttia voitostaan. Mutta hän
oli joka tapauksessa tehnyt lopun vaimostaan, joka oli ollut niin
suuri ja kaunis ja roima nainen, niinkuin hyönteinen kalvaa tammea.
Nyt makasi hän tuossa masennettuna ja tuhottuna, Misardin vielä
ollessa jäljellä.

Hän tuli silloin ajatelleeksi erästä asiaa, kumartui alas ja veti
vuoteen alta esiin hiukan lesevettä sisältävän maljan, joka oli
laitettu kuntoon peräruisketta varten. Sitten kun Phasie oli saanut
selville, että hänen miehensä pani myrkkyä suoloihin, ei tämä enään
käyttänyt niitä, vaan antoi Phasielle myrkkyä tällä tavalla, ilman
että vaimolla oli epäilystäkään siitä. Ulkona tyhjennettyään astian,
palasi hän sisälle ja pesi tahraantuneen lattian sienellä. Miksi
oli Phasie ollut niin itsepintainen? Hän oli tahtonut näytellä
viekasta ja sai syyttää itseänsä. Täytyy pitää silmänsä auki, jos
perheessä on kysymys siitä, kuka saa haudata toisen, ilman että muut
ihmiset saavat vihiä asiasta. Misard oli tästä ylpeä ja naureskeli
kuten oivallista tarinaa, että vaimo noin kiltisti nautti myrkkyä
sitä tietä, vaikka hän oli niin varovainen kaiken sen suhteen, mikä
kulki suun kautta. Tässä silmänräpäyksessä kulki ohitse pikajuna,
joka kääri tuon matalan tuvan sellaiseen ilmanvetoon, että hän,
vaikka olikin siihen niin tottunut, kääntyi vapisten akkunaan päin.
Oh, siinä oli tuo alituinen virta ihmisiä, jotka tulivat kaikilta
mahdollisilta maailman kulmilta, ja jotka eivät tietäneet tai
välittäneet siitä, keitä he murskasivat matkallaan, niin kiire oli
heillä itsellään mennä hornan tuuttiin! Ja kun kaamea hiljaisuus oli
junan mentyä palannut, kohtasi hän uudelleen kuolleen suuret, auki
jääneet silmät, jotka näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään,
pilkallisen hymyn edelleen viipyessä huulten ympärillä.

Muuten niin hidasluontoinen Misard ei nyt voinut olla tekemättä
vihaa ilmaisevaa liikettä. Hän ymmärsi sangen hyvin, että Phasie
sanoi hänelle: Etsi, etsi! Ei hän vienyt tuhatta frangiaan
mukanansa, ja nyt, kun ei häntä enään ollut, saisi kai Misard ne
lopultakin käsiinsä. Miksi ei hän ollut voinut antaa niitä hänelle
vapaaehtoisesti, niin että olisi päästy kaikista ikävyyksistä? Silmät
seurasivat häntä kaikkialle. Etsi, etsi! Hän ei ollut uskaltanut
tutkia tätä huonetta, niin kauvan kun vaimo oli siellä ollut elossa,
mutta nyt tarkasti hän sen. Ensiksi kaapin. Hän veti avaimet esiin
pieluksen alta, kouri alusvaatteilla täytettyjä hyllyjä, tyhjensi
molemmat laatikot ja veti ne ulos katsoakseen, eikö niiden taakse
oltu mitään kätketty. Ei, siellä ei ollut mitään.

Sitten ajatteli hän yöpöytää, irroitti marmorilevyn ja käänsi
pöydän turhaan ylösalasin. Takan päällä oli kapea markkinapeili,
joka oli lyöty kiinni parilla naulalla. Sielläkin toimitti hän
tutkimuksen; työnsi peilin taakse sileän viivoittimen ja sai esille
ainoastaan joukon mustaa tomua. Etsi, etsi! Välttääkseen noita suuria
avonaisia silmiä, joiden hän tunsi itseään katselevan, laskeutui hän
nelinkontin ja koputteli sinne tänne lattiaan kuunnellakseen, eikö
vastakaiku ilmaisisi hänelle mitään kolopaikkaa. Useita lankkuja oli
irrallaan ja hän kiskoi ne pois. Ei mitään, yhäkään ei mitään!

Kun hän nousi, olivat kuolleen silmät jälleen suunnattuina häneen,
hän kääntyi ympäri ja koetti kohdata niiden lujaa katsetta. Hän ei
voinut sitä enään epäillä. Phasie teki hänestä pilkkaa. Etsi, etsi!
Hän joutui pois suunniltaan, meni hänen luokseen erään epäluulon
ajamana, joka muutti hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi. Minkä
vuoksi oli hän ollut niin varma siitä, ettei Phasie veisi tuhatta
frangiaan mukanansa? Hän teki sen ehkä sittenkin lopultakin. Ja hän
rohkaisi mielensä, veti peiton pois hänen päältään ja riisui hänet
ilki alasti, koska hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi etsiä.
Ja hän etsi hänen altaan ja hänen niskansa takaa, pöyhi vuoteen
ylösalaisin ja pisti käsivartensa olkapäätä myöten olkiin. Hän ei
löytänyt mitään. Etsi, etsi! Mutta pää putosi takaisin väärään
kääntyneelle pielukselle ja katsoi häneen edelleen pilkallisilla
silmillään.

Kun Misard raivoissaan ja vapisten koetti järjestää vuodetta, tuli
Flore kotiin Doinvillestä.

-- Se on kello yksitoista ylihuomenna, sanoi hän.

Hän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi,
mikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen
poissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan
liikkeen.

-- Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.

Misard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan
kiristellen häntä vastaan.

-- Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.

Sellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa
rahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta
kuin kohauttaa olkapäitään.

-- Oh, joutavia! Antanut ne... Niin, antanut ne maalle!... Niin,
siellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.

Ja suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen,
rautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti
olivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun
Misard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja
koputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä,
jatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:

-- Ah, kuinka nyt on kaunis yö!... Olen kävellyt nopeasti, tähdet
loistavat kuin keskellä päivää... Huomenna, kun aurinko nousee, tulee
kaiketi oikein kaunista.

Flore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa,
huhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet
unelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat.
Mutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan
tutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen
luo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä
korkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko
tupaa.

Floren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui
ajatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen
päähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä
tuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä
nyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei
hän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin
ollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja
vaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli
kedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen
taudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta
monituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti
pyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin
konnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan
siitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin
raivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena
ylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa
katsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat
mukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut
ja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman
kärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.

Varmaankin se oli se, joka teki hänen niin tunnottomaksi äidin
kuoleman suhteen. Kun itse kantaa jotakin hyvin suurta surua, niin
ei ole tilaa millekään muulle. Hänen äitinsä oli mennyt pois hänen
luotansa ja hän näki hänen nyt makaavan siinä kalpeana ja tuhottuna
ja kuitenkaan, vaikka hän sitä yrittikin, ei hänen surunsa tullut
entistään suuremmaksi. Mitäpä hyödyttäisi kutsua santarmeja ja
ilmiantaa Misard, koska kaikki kuitenkin luhistui kokoon. Vähitellen
ja vaikka hänen katseensa yhä oli kiintyneenä kuolleeseen, lakkasi
hän näkemästä häntä ja palasi vastustamattomasti siihen, mikä oli
hänen sisäisen näkönsä edessä, ja vaipui kokonaan siihen ajatukseen,
joka oli kuin kiinninaulattuna hänen aivoissaan, ja ainoa, josta hän
nyt enään oli tietoinen, oli ankara täristys junista, joiden ohikulku
hänelle ilmoitti aikaa.

Nyt oli hetken aikaa pitkän matkan päässä jyrissyt Pariisista saapuva
sekajuna. Kun veturi suurine lyhtyineen vihdoin mennä vohotti akkunan
ohi, valaisi huonetta ikäänkuin salama, tulipalo.

-- Yksi ja kahdeksantoista, ajatteli hän. Vielä viipyy seitsemän
tuntia. He kulkevat ohitse kahdeksan ja kuusitoista nyt aamulla.

Useamman kuukauden aikana oli tämä odotus joka viikko häntä
kiusannut. Hän tiesi, että Séverine matkusti Pariisiin joka
perjantai-aamu pikajunalla, jota Jacques kuljetti; ja koko hänen
elämänsä täytti nyt kiduttava lemmenkateus, joka pani hänet väijymään
heitä ja huomaamaan heidät ja sai hänet sanomaan itselleen, että
he saivat Pariisissa häiritsemättä kuulua toisilleen. Voi, kuinka
inhottavalta tuntui, kun ei voinut tarrautua kiinni kiitävän junan
viimeiseen vaunuun ja myös mennä mukaan. Oli kuin olisivat junan
kaikki pyörät kulkeneet hänen sydämensä yli. Hänen kärsimyksensä
oli niin suuri, että eräänä iltana hän sulkeutui huoneeseen
kirjoittaakseen viranomaisille. Hänen kärsimyksensä näet taukoisi,
jos hän voisi saada Séverinen vangituksi, ja hän luuli voivansa
saada hänet kiinni, jos hän, joka oli saanut ilmi hänen ruokottoman
suhteensa presidenttiin, puhuisi siitä tuomarille. Mutta kun hän
istui siinä kynä kädessään, ei hän koskaan voinut saada muotoa
kirjeeseen, ja kuuntelisivatko muuten viranomaiset häntä? Kaikki nuo
hienot ihmiset varmaankin olivat yhtä puolta. He kentiesi panisivat
hänet itsensä vankilaan, kuten olivat tehneet Cabuchelle. Ei, hän
kostaisi, mutta yksinään, tarvitsematta apua keneltäkään toiselta.
Tarkoin katsottuna ei hän kuitenkaan ajatellut kostaa, tuottaa
kenellekään toiselle kärsimystä päästäkseen vapaaksi omastaan; häntä
kannusti tarve saada loppu kaikesta, syöstä kaikki nurin, ikäänkuin
ukkonen olisi lakaissut ne pois. Hän oli hyvin ylväs ja voimakkaampi
ja kauniimpi kuin toiset sekä vakuutettu täydestä oikeudestaan saada
rakkautta osakseen. Kulkiessaan yksinään noita autioita polkuja tässä
susien maassa paljaine, raskaine, vaaleine hiuspalmikoineen, olisi
hän tahtonut saada käsiinsä kilpailijansa Séverinen, jotta he kahden
vihamielisen amatsoonin tavoin ratkaisisivat riitansa jossakin metsän
kolkassa. Koskaan ei ollut yksikään mies uskaltanut koskea häneen,
sillä hän ajoi ne pakosalle; ja siinä piili hänen vastustamaton
voimansa, hänen voitonvarmuutensa.

Edellisellä viikolla oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä jotakin,
joka istui siellä kuin naulalla lyötynä, hän ei tietänyt mistä:
Hän tappaisi heidät, niin ett'eivät he enään voisi yhdessä
matkustaa siitä ohitse matkalla Pariisiin. Hän ei mietiskellyt,
hän vain totteli hurjaa hävittämisvaistoaan. Kun oas tarttui hänen
ruumiiseensa, tempasi hän sen pois ja olisi, jos tarvis olisi
vaatinut, voinut leikata sormensa poikki. Hän surmaisi heidät,
tappaisi heidät ensi kerralla, kun he kulkisivat ohitse, ja
sitä tarkoitusta varten laahaisi hän pölkyn alas radalle taikka
tempaisi irti kiskon, niin että juna joutuisi pois raiteelta, ja
kaatuisi kumoon, sanalla sanoen, niin että kaikki murskaantuisi
ja hautaantuisi. Jacques jäisi varmaankin makaamaan veturiin
jäsenet murskaantuneina ja Séverine, joka aina istui ensimmäisessä
vaunussa ollakseen häntä lähempänä, ei pääsisi pakoon. Mitä tuli
toisiin, tuohon katkeamattomaan ihmisvirtaan, niin ei hän heitä edes
ajatellut. Eihän hän tuntenut heitä. Tunnin toisensa jälkeen ajatteli
hän tätä, kokonaisen junan murskaamista, niin monen ihmishengen
uhraamista. Se olisi ainoa hirmukohtaus, joka olisi tarpeeksi suuri
ja verinen ja täynnä vaikerrusta, jotta hän siinä voisi hautoa
kyynelten turvottamaa suurta sydäntänsä.

Edellisen perjantain aamuna oli hän kuitenkin tuntenut olevansa
heikko, eikä voinut vielä päättää mistä ja kuinka hän ottaisi pois
kiskon. Mutta illalla, kun hän oli vapaana, pälkähti hänen päähänsä
mennä tunnelin läpi ja kulkea aina Dieppeen vievälle haararadalle
saakka. Hänen mielikävelyjään oli kulkea läpi tämän runsaan puoli
lieuea pitkän suoran holvin, jossa hänestä tuntui kuin olisivat
junat häikäisevine valoineen vierineet hänen ylitsensä. Joka kerta
oli juna murskaamaisillaan hänet ja varmaankin se oli vaara, joka
houkutteli häntä ja pani hänen tuntemaan tarvetta osoittautua
uljaaksi. Sitten kun hän kysymyksessä olevana iltana oli välttänyt
ratavartijan huomion ja päässyt tunnelin puoliväliin, jolloin hän
siirtyi vasemmalle, ollakseen varma, että jokainen edestäpäin tuleva
juna kulkisi hänen oikealta puoleltaan, oli hän niin varomaton,
että kääntyi ympäri seuratakseen katseellaan Havreen menevän junan
lyhtyjä. Kun hän sitten jälleen läksi liikkeelle, astui hän harhaan
ja meni ympäri eikä enään tietänyt, mille suunnalle punaiset lyhdyt
äsken olivat kadonneet. Niin rohkea kuin olikin, pysähtyi hän, vielä
hämmentyneenä pyörien kolinasta, kädet kylminä ja paljaan tukan
noustessa päässä pystyyn peljästyksestä. Kun nyt tulisi uusi juna, ei
hän enään voisi tietää, kuvitteli hän mielessään, olisiko se menossa
ylös- vaiko alaspäin, ja heittäytyipä hän oikealle tai vasemmalla,
joutui hän vaaraan tulla kädenkäänteessä silvotuksi. Hän koetti
säilyttää mielenmalttiaan, muistaa ja harkita. Mutta sitten valtasi
hänet aivan äkkiä pelko ja hän syöksyi raivoisasti ja summanmutikassa
tietä eteenpäin. Ei, ei, hän ei tahtonut tulla tapetuksi ennen
kun oli tappanut nuo molemmat toiset! Hänen jalkansa sotkeutuivat
kiskoihin, hän luiskahti ja lankesi ja juoksi vielä nopeammin.
Tunneli sai hänet pois suunniltaan, oli kuin olisivat seinät
tunkeutuneet yhteen tukahuttaakseen hänet, holvista kimposi takaisin
kaikkia mahdollisia ääniä, uhkaavia ääniä ja kamalasti pauhaavaa
jyrinää. Joka silmänräpäys kääntyi hän ympäri, kun luuli tuntevansa
niskassaan veturin kuuman huohotuksen. Kaksi kertaa tuli hän aivan
äkkiä vakuutetuksi siitä, että hän erehtyi, että kuolema tuli häntä
vastaan siltä taholta, johon hän pakeni ja tuossa tuokiossa muutti
hän suuntaa. Hän kiiti kiitämistään eteenpäin, mutta silloin näkyi
häntä vastaan etäältä tulevan tähti, pyöreä, leimuava silmä, joka
kävi yhä suuremmaksi. Hän voitti vastustamattoman halun kääntyä
ympäri, joka hänet valtasi. Silmä muuttui hiilivalkeaksi, höyrypannun
kaikkinieleväksi aukoksi. Sokaistuna hyppäsi hän tietämättään syrjään
vasemmalle ja juna kulki ukkosenjyrinän tavoin ohi ja kietoi hänet
vihuriinsa. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän vahingoittumattomana
ulkona tunnelista Malaynayn puolella.

Kello oli yhdeksän ja Pariisista tulevan pikajunan piti olla siellä
muutaman minuutin kuluttua. Hän jatkoi yhtämittaa kulkuaan kaksi
sataa metriä aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka ja tutki
samalla rataa nähdäkseen, voisiko hän mahdollisesti käyttää jotakin
asianhaaraa hyväksensä. Dieppen radalla, joka oli korjauksen
alaisena, oli parhaillaan sorajuna, jonka hänen ystävänsä Ozil
äskettäin oli vaihteesta sinne ohjannut. Hän sai aivan äkkiä erään
tuuman ja teki suunnitelmansa. Hän aivan yksinkertaisesti estäisi
vaihdemiehen kääntämästä vaihdetta Havren radalle, niin että
pikajuna ajaisi sorajunan päälle ja murskautuisi sitä vastaan.
Siitä päivästä saakka, jona Ozil intohimossaan oli heittäytynyt
hänen päällensä ja hän oli kepillään melkein halkaissut hänen
kallonsa, oli hänessä säilynyt jonkinlaista ystävyyttä häntä
kohtaan ja häntä huvitti vuorelta alas tullessaan eksyneen vuohen
tavoin tulla häntä tervehtimään. Ozil, joka oli ollut sotamiehenä
ja oli hyvin laiha ja vähäpuheinen, antautui kokonaan toimeensa,
eikä koskaan tehnyt itseään syypääksi huolimattomuuteen, vaan piti
silmänsä yötä päivää avoimina. Ainoastaan tämä villitär, joka oli
häntä löylyttänyt, ja joka oli väkevä kuin poika, voi, kun hän vain
liikutti pikkusormeaankin, saada hänen verensä kuohuksiin. Vaikka
hän oli tyttöä neljätoista vuotta vanhempi, himoitsi hän häntä ja
oli itselleen vannonut voittavansa hänet kärsivällisyydellä ja
ystävällisyydellä, koska ei ollut väkivallalla onnistunut.

Kun Flore nyt kysymyksenalaisena yönä pimeässä lähestyi hänen
vahtikojuaan ja kutsui häntä ulos, unohti hän kaikki seurustellakseen
hänen kanssaan. Hän sekoitti hänen ajatuksensa ja houkutteli hänet
mukaansa kedolle ja sepitteli juttuja äidin sairaudesta ja ett'ei hän
jäisi Croix-de-Maufrasiin, jos kadottaisi hänet. Sillä aikaa kuunteli
hän tarkkaavaisesti, voisiko hän etäältä kuulla pikajunan kolinaa,
joka täysin höyryin oli tulossa Malaunaystä, ja kun hän sen kuuli,
kääntyi hän ympäri katsomaan. Mutta hän ei ollut muistanut noita
uusia turvallisuuskoneita, kun juna saapui Dieppen-radalle, antoi
se itse pysähdysmerkin ja veturinkuljettaja ehti pysähdyttää junan
muutaman askeleen päähän sorajunasta. Ozil kirkasi kuten mies, joka
herää siitä, että talo on luhistumaisillaan kokoon hänen ylitsensä,
ja juoksi takaisin paikalleen, Floren seisoessa siinä liikkumattomana
ja tunnottomana pimeässä, katsellakseen sitä liikettä, mikä
onnettomuudesta seurasi. Kaksi päivää sen jälkeen tuli vaihdemies,
joka oli saanut siirron, lausumaan jäähyväisiä hänelle, jota hän ei
ollenkaan epäillyt, ja pyysi häntä innokkaasti etsimään hänet, sitten
kun hänen äitinsä ei enään olisi elossa. Sillä kertaa se siis ei
ollut onnistunut, täytyi keksiä jotakin muuta.

Nämä haaveilut, jotka tähän saakka olivat tehneet Floren katseen
niin sameaksi, katosivat nyt tästä muistutettaessa; ja hän katseli
uudelleen kuollutta, jota keltainen kynttilänvalo valaisi. Hänen
äitinsä ei enään ollut elossa, läksisikö hän pois ja menisi naimisiin
Ozilin kanssa, joka oli rakastunut häneen ja kentiesi tekisi hänet
onnelliseksi? Koko hänen olentonsa nousi sitä vastaan. Ei, ei! Jos
hän olisi niin pelkuri, että antaisi noiden molempien toisten jäädä
eloon ja eläisi itse, kuljeskelisi hän kernaammin teillä tai rupeisi
palvelustytöksi, kuin kuuluisi kenellekään, jota hän ei rakastaisi.

Tavaton ääni sai hänet nyt kuuntelemaan, hän ymmärsi, että se
oli Misard, joka kuokalla tutki keittiön maapermantoa. Hän etsi
raivoisasti rahoja ja olisi voinut repiä koko tuvan alas. Flore
ei kuitenkaan tahtonut jäädä hänenkään luokseen. Mihinkä ryhtyisi
hän? Myrskytuuli suhisi, seinät tärisivät ja kuolleen kasvoilla
loi heijastus tulenvaloaan avonaisten silmien ja pilkallisesti
vääntyneiden huulten ylitse. Se oli viimeinen Pariisista tuleva
sekajuna raskaine, hitaine vetureineen.

Flore kääntyi ympäri ja katsahti tähtiin, jotka kirkkaassa kevätyössä
säteilivät.

-- Kymmenen minuuttia yli kolmen. Viiden tunnin kuluttua ovat he
täällä.

Hän kärsisi liian paljon, jos se alkaisi uudelleen. Kävisi yli
hänen voimiensa nähdä heidän siten käyvän joka viikko rakkautensa
onnelassa. Nyt, kun hän oli varma siitä, ett'ei koskaan saisi
yksinään omistaa Jacquesia, piti hän parempana, ett'ei häntä enää
olisi olemassa. Synkkä huone, jossa hän nyt valvoi, teki hänet
surulliseksi ja hänen halunsa hävittää kaikki kasvoi siitä. Koska
ei ollut jäljellä ketään, joka rakasti häntä, saattoivat nuo toiset
kernaasti seurata äitiä hautaan. Silloin olisi kuolleita joukottain
ja heidät voitaisiin kaikki viedä kirkkomaahan samalla kertaa. Hänen
sisarensa oli kuollut, hänen äitinsä oli kuollut, ja kuollut oli myös
hänen rakkautensa: mitä oli silloin tehtävä? Jäätävä yksin, jäätävä
paikoilleen vaiko lähdettävä, edelleenkin yksin, noiden toisten
ollessa kaksin. Ei, ei, mieluummin sittenkin antaa kaiken luhistua
kokoon ja kuoleman, joka oli tässä ummehtuneessa huoneessa, lehahtaa
yli radan ja lakaista pois koko ihmiskasan!

Siten pitkän harkinnan jälkeen tehtyään päätöksensä, mietti hän
parasta keinoa sen toimeenpanemiseen. Hän palasi silloin siihen
ajatukseen, että ottaisi pois kiskon. Se olisi varmin, käytännöllisin
ja helpoin keino: tarvitsi ainoastaan vasaralla lyödä naulat pois ja
sitten antaa kiskon hypätä pois ratapölkyiltä. Hänellä oli sellaisia
työkaluja ja hän voi tehdä sen kenenkään näkemättä tällä autiolla
seudulla. Sopivin paikka olisi varmaankin eräs mutka, joka Barentinin
tiellä vei yli seitsemän- tai kahdeksansadan metrin särkän muutaman
laakson halki. Siellä olisi kiskoilta poisjoutuminen välttämätön
ja seuraukseksi tulisi hirveä kuperkeikka. Sitten saattoi hänet
levottomaksi ajan laskeminen. Ennen Havren pikajunaa, jonka oli määrä
kulkea siitä ohi kahdeksan ja kuusitoista, tuli ainoastaan ylöspäin
menevä juna, nimittäin sekajuna seitsemän ja viisikymmentä viisi.
Silloin olisi aivan hyvin. Mutta siinä oli vain se, että vakinaisten
junien väliajoilla kulki usein, ja varsinkin milloin suuria
laivanlasteja oli saapunut, odottamatta lähetettyjä tavarajunia.
Ja silloin voisi vaaranuhka olla hyödytön. Mitenkä voisi etukäteen
tietää, tulisiko se todellakin olemaan pikajuna, joka murskaantuisi?
Hän punnitsi todennäköisyyksiä kauvan. Oli vielä pimeä ja kynttilä,
josta tali valui virtanaan, paloi edelleen pitkine, savuavine
sydämineen, jota hän ei viitsinyt ruokota.

Juuri kun tavarajuna tuli Rouenista, astui Misard uudelleen
huoneeseen. Hänen kätensä olivat aivan multaiset hänen etsimisensä
johdosta puuvajassa ja hän läähätti hengästyneenä ja uupuneena
tuloksettomasta yrityksestään. Hän oli niin suunniltaan voimattomasta
raivosta, että hän alkoi uudelleen hakea huonekalujen alta ja takasta
ja kaikkialta muualta. Tuon päättymättömän junan suurien pyörien
säännöllisestä jyrinästä ei tahtonut tulla ollenkaan loppua ja joka
kerta niiden jyskähtäessä hypähti kuollut vuoteessansa. Kun hän
ojensi käsivartensa ottaakseen erään pienen taulun alas seinältä,
kohtasi hän jälleen nuo avonaiset silmät, jotka seurasivat hänen
liikkeitään, saman ainaisen hymyn näyttäessä nyrpistävän huulia. Hän
kalpeni ja alkoi väristä ja sammalsi samalla kertaa katkeroituneena
ja peljästyneenä:

-- Niin, niin, etsi, etsi!... Minä olen saapa ne käsiini, vaikka
minun pitäisi kääntää nurin jokainen kivi tuvassa ja jokainen
multakokkare sen ulkopuolella.

Musta juna oli vihdoinkin kulkenut ohi painostavalla hitaudella
hämärässä ja kuollut, joka nyt makasi liikkumattomana, katseli
edelleenkin miestään niin pilkallisin, niin voitonvarmoin ilmein,
että tämä katosi uudelleen, jättäen oven auki jälkeensä.

Flore, joka häiriytyi mietteissään, nousi ylös ja sulki oven,
jott'ei Misard tulisi takaisin häiritsemään hänen äitiään, ja omaksi
ihmeekseen kuuli hän sanovansa aivan lujaa:

-- Kymmenen minuuttia on kylliksi.

Hän ennättäisi todellakin tehdä sen kymmenessä minuutissa. Ellei
kymmentä minuuttia ennen pikajunaa olisi ilmoitettu mitään muuta
junaa tulevaksi, voisi hän sen tehdä. Nyt kun asia oli suunniteltu ja
päätetty, taukosi hänen levottomuutensa ja hän tuli hyvin tyyneksi.

Viiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka
oli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi
ruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista,
miellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään
metsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset
säteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan
iloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana
erehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä
säteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan
ollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa
seudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä!
Kääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä
se, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa
päivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt
katselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman
että kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin
vieressä.

Vasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi
huoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista
tuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi
toverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi
torvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän
seurasi junaa kotvasen silmillänsä.

-- Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.

Hänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt
voittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt
ohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden
olemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla
poissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus
pidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle
penkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi
nyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman,
mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa
avaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan
Misard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan
oli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta
uneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen
hermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen
sielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore
unhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän
vaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan
loppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko
paistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen
itsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.

Minuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun
Misard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella
torventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan
saapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu
kädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi
tunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin
penkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei
kymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa,
syöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.

Hän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran
ahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan
raskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen
saakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat
siitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi,
tarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi
ja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä
jälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti
murskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä
kostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut
ruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta,
joka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä
aurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä
veren ja ruumisläjien taakse.

Vielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä
liikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset
Bécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi
päästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa
siinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna
suunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa
ja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan,
antaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska
läjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:

-- Heipä hei, Flore!

Se oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.

-- No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin
kaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna
tulee.

Kaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat
menisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään
murskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen
portin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän
raivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää
keskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi
voinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi
lujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen
silmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella
kivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta
vaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet
olivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön
halu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta
päristelivät hikisinä ja läähättävinä.

-- Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin
kummalliselta.

Flore vastasi:

-- Äitini kuoli eilen illalla.

-- Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta
kuitenkin tuntuu se kovalta... Hän makaa varmaankin tuolla sisällä,
minä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei
onnettomuutta olisi tapahtunut.

Hän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi
hän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet
muutamalla sanalla.

-- Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja
sitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.

Hän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla,
kuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden
minuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan
metrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja
liikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan
luona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka
tuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia.
Hän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän
tunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri
ja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen
tuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta.
Hän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä
aivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja
hän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan
ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle
ikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista
alkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin
äänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.

-- Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä
pitelen niitä.

Hän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja
veti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja
silmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta
paikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi
hevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä
rataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä.
Pidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse,
veti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella
ponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista
voimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen:
rautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat
pystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.

Kului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat
kivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine
messinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi
nyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt
välttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään
estää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.

Misard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen
käsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa
junaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan
kuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi
kehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt
syrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä.
Mies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne
olivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti,
ja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä
liikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa
tuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä
muuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi
Jacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat
toisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.

Samana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa
tuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle
viikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä.
Miksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki
lopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt
nauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja
haaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa.
Kun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä,
ett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi
oli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques
lohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti.
Oltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin
jälleen.

Olipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut
ulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan
vaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa,
jonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques
kuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että
Séverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä
kamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin
sanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka
siitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että
hän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä
edellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa
erään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla
purskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi
savuten ja lähtöön valmiina.

Havren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön
mukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli
Henri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta,
ilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva
tavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin
täynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita
matkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan
keskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja
järjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös
yhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli
jätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi
minuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja
hän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt
ylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen
radalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun
hän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä
veturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein
kauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa,
kun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän
säikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana.
Muutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella,
kun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen
edessään.

Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset
minuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli
epäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana
siitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään.
Hälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan
herättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön
vetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri
kumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja
kalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman,
joka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen
kauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken
tämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo
molemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta
yhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää
ja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi
hän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada
tuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit
halkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi
eteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään
ollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään
hyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se
muuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka
on kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi
pystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti
ja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois.
Oikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella
tietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan
säikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla
karjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa
vastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se
veti.

Kahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys
naulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret
ilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa,
joka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi
toistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä
takaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä
vaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen,
murskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja
rikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän
kuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista
ilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan
huudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle
kivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten
räjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja
makasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua
olivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet
pois kiskoilta.

Nyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat
rumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.

-- Auttakaa! Auttakaa!... Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!
Auttakaa!

Enään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin
mahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista
hanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa
kuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä
höyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden
yli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen
sisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa
yhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys
oli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet
vinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine
lieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä
maatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet
ovat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi
puhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta.
Aivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka
molemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos
mahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen
kouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset,
mutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan
veturin melun takia.

Kirkunat häipyivät kuulumattomiin.

-- Pelastakaa minut! Tappakaa minut!... Minä kärsin niin kovin,
tappakaa minut! Tappakaa minut toki!

Tämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä,
avattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat
syöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat
itsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan
jalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he
tiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen
perään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois
kauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.

Nurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine
vihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää
veturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.

-- Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?

Lämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt,
riensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta,
että hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu
niin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja
päiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen
ystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein
keuhkoin ja haukotteli henkeänsä.

-- Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän
tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin
huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan
johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty,
ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä,
että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään
sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes
huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä
suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen
kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin
Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi
surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut
keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä
häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt,
hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset!
Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi
eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.

-- Jacques! Oh! Jacques!... Hän on kuollut, minä näin hänen
viskautuvan taaksepäin...? Jacques, Jacques!

Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä
vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat
haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina.
Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa,
josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan
mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana
auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten
päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?

-- Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän
katsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja
auttakaa minua!

Cabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin,
joka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli
nyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan,
josta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä
tuntevan mitään kolotusta.

-- Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques
makaa tuolla alla!

Cabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita
ja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.

Sen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.

-- Jacques, Jacques!... Missä sitten? Minä autan teitä.

-- Tuossa. Auttakaa minua!

Heidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä
murskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla
sormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla
kourillaan pois sen, mikä oli tiellä.

-- Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.

Hän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään
käsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä
oli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan
tuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne
ja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta.
Hän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja
ikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä,
hänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia,
joihin he haavoittivat itseään.

Kuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä
suureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut
puuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida
multaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua
noutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman
tehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki
ottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten
pakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen
sirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin
peljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka
olivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita,
jotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat
hirveästi.

Täytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli
kalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä
mikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään
olevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai
tuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin
muutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja
äidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli
ruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan
nyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta
tyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten
löydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä
erään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren
peitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu
syrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja
hän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi
tukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät
sanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.

Ovia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet,
vaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä
ruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta
makasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman
apua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö
oli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja,
mutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä
ihmisteurastamossa.

-- Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore
ja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta
huutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä
ilmennyt. -- Ettekö kuule, hän huutaa!

Tenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten
ja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli
vähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla.
Sikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi
ja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin
voineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he
vihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja
alkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.

-- Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla
alla.

Ja voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä
kauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi
jälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut
tai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei
tahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.

Hänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota
vastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä
voimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli
tempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut
takaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä,
vältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden
kuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita,
ikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä
tuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden
aikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja
jättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka
tuli ja katosi salaman nopeudella.

Ei. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva
maailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se
pulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan.
Eivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa
noiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien,
jotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet,
kuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä
armeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa
erään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui
kiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli
likipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä
mitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten
kuolleiden mukana, jotka, tullessaan -- ei tiedetty mistä -- oli
pidätetty tuossa matkalla -- ei tiedetty mihin.

Uusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan
vaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin
mennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin
onnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä
voimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli
tukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu
oli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen
sydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä
hengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo,
joka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän
kylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui
kovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät
vielä pysyivät täynnä kyyneliä.

Nyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä
loukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore
pysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja
etsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa
näkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:

-- Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen
käsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei
hengitä...

Hän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.

-- Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!

Hän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua,
mutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan
kirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja
heiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita
tammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun.
Toiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen,
antoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta
haavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien
ja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja
vastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat.
Hän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin,
mikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret
paljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään,
raivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä,
jonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta
vaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla
poisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten
välttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui
veturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.

-- Jacques, Jacques!... Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala,
hän elää... Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän
oli tuolla.

Séverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan
viereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään,
onnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään
tehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa
eteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa.
Molemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle
puolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina
pienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.

Vihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa
suuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan
heitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun
hänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan
veturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät
sitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän
tunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen
muistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon
kamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut
yht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti
kuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen
taudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen
syy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus
tekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän
antoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa
surua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja
kuolonkamppauksessa.

Lison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se
jäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka
oli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui
itkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut
niin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana
seljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen,
kuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu
keskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen
nähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri
suonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä;
mutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi
käsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt
pois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton
hengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty
jättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen
uneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja
messinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta
haljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja
pahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen
synkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi,
joka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu
ulos.

Jacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki
silloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten
olevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa
kun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen
suljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas.
Tämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja
ahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen
veturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä
olisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa
Lisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta
sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin
hyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat.
Voi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli
niin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan
ei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin
ankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.

Séverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi
siitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa
noutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä,
tehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä
tuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus,
jota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä
etujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä;
oli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin
läpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös
mylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi
valittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta,
niin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän
tuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat,
että tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui
niin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli
kuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen.
Pecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen
ja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella
hiljaista.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua.
Yhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle,
niin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa
tunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista
prefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä
useita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina
ja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra
Bessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt
työhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja
hermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa
seudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina,
tunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa
liikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista,
kun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät
kauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi
onnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä,
mitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he
päästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin
Barentiniin.

Sillä aikaa kun viranomaiset radan hallinnon avustamina alkoivat
tutkia tapahtumaa, kiiruhtivat lääkärit alottamaan loukkaantuneiden
sitomista. Useat olivat pyörtyneet verilätäkköjen ympäröiminä.
Toiset vaikeroivat heikosti, kun heihin koskettiin pinseteillä ja
neuloilla. Kaikkiaan oli 15 kuollutta ja kolmekymmentä kaksi pahasti
loukkaantunutta matkustajaa. Tuntemistaan odottaen saivat kuolleet
maata maassa aidan suuntaisessa rivissä kasvot ylöspäin. Nuori,
vaalea ja punainen pikku notario yksinään puuhaili hyvin toimessaan
heidän luonaan, hän etsi heidän taskuistaan jotakin paperia, korttia
tai kirjettä, joka saattaisi hänet tilaisuuteen voida kuhunkin
kiinnittää nimellä ja osoitteella varustetun lapun. Mutta sillä välin
muodostui hänen ympärilleen piiri töllistelevistä ihmisistä, sillä
vaikka ei ainoatakaan taloa ollut lähempänä kuin lieuen päässä, oli
tullut, epävarmaa mistä, kolmisenkymmentä uteliasta miestä, naista
ja lasta, jotka vain seisoivat tiellä, eivätkä antaneet vähintäkään
apua. Tumma pöly, savu- ja höyryharso, joka oli peittänyt kaikki,
oli nyt hajaantunut, huhtikuun säteilevä aamu riemuitsi voitostaan
tappotantereella, luoden lempeätä, kirkasta päivänpaistettaan
kuoleviin ja kuolleisiin, raadeltuun Lisoniin ja kaikkeen tähän
sirpalekasojen sekasortoon, jota työmiehet raivasivat pois tieltä
kuten ahkerat muurahaiset, jotka korjaavat epäjärjestystä, minkä joku
ohikulkija ajatuksissaan on jalallansa aikaansaanut heidän keossaan.

Jacques oli edelleenkin pyörryksissä ja Séverine oli rukoillen
pidättänyt erään ohikulkevan lääkärin. Tämä tutki Jacquesia eikä
löytänyt mitään ulkonaista vammaa, mutta pelkäsi sisällisiä vammoja,
kun huulilla alkoi näkyä pieniä veriviiruja. Hän ei voinut sanoa
enempää ja neuvoi, että Jacques tärähdyksiä välttäen vietäisiin niin
pian kuin mahdollista pois ja toimitettaisiin vuoteeseen.

Lääkärin kouriessa Jacquesia, avasi tämä jälleen silmänsä ja päästi
heikon tuskanhuudon. Nyt tunsi hän Séverinen ja änkytti hämillään:

-- Viekää minut pois täältä, viekää minut pois täältä!

Flore kumartui hänen ylitsensä, ja kääntäessään päätään tunsi
Jacqueskin hänet. Mutta hänen katseensa ilmaisivat lapsellista
säikähdystä, ja vihan ja kauhun valtaamana peräytyen hän heittäytyi
Séverineä vastaan.

-- Viekää minut täältä pois heti!

Séverine sinutteli häntä silloin, koska he nyt olivat kahden, sillä
Florea ei hän ottanut lukuun, ja kysyi:

-- Haluatko sinä Croix-de-Maufrasiin? Etkö pane sitä pahaksesi? Se on
vastapäätä ja me olemme silloin kotonamme.

Yhä vapisten ja silmät toiseen kiinnitettyinä Jacques heti suostui
siihen.

-- Kyllä, minne tahdot, mutta heti!

Flore kalpeni, kohdatessaan hänen peljästyneen ja kiroavan katseensa.
Tässä tuntemattomien ja viattomain verilöylyssä ei hänen siis
ollut onnistunut ottaa hengiltä kumpaakaan näistä molemmista; hän,
Jacquesin rakastajatar, pelastui siitä vähimmättäkään naarmutta ja
myöskin Jacques nyt kentiesi pääsisi siitä hengissä; tällä tavoin oli
hän ainoastaan vienyt heidät lähemmiksi toisiaan ja toistensa syliin
elämään yksinään itsellensä. Hän näki heidät majoittuneina tuohon
autioon taloon, Jacques parantuneena ja toipuvana ja Séverine antaen
hänelle mitä hellintä hoitoa ja saaden valvomisistaan palkaksensa
alituisia hyväilyjä ja molemmat kaukana kaikista muista ihmisistä ja
täysin vapaina jakamaan sitä kuherruskuukautta, jonka hirmukohtaus
oli heille hankkinut. Jäätävä kylmyys kulki hänen läpitsensä, hän
katseli kuolleita, jotka hän hyödyttömästi oli surmannut.

Luodessaan tämän silmäyksen murhapaikkaan, näki Flore, että
Misardille ja Cabuchelle tekivät kysymyksiä muutamat herrat, jotka
varmaankin olivat viranomaisia. Keisarillinen prokuraattori ja
kanslianpäällikkö näet koettivat saada selville, mistä se johtui,
että kivikuorma oli keskellä rataa. Misard väitti, ettei hän ollut
lähtenyt paikaltaan, mutta ei voinut antaa mitään varmoja tietoja;
hän ei todellakaan tiennyt mitään ja väitti kääntäneensä selkänsä
sinnepäin sen vuoksi, että oli puuhaillut koneillansa. Mitä Cabucheen
tuli, niin kertoi hän, joka vielä oli aivan poissa suunniltaan,
pitkän, sekavan jutun, miksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli
lähtenyt hevosten luota katsomaan kuollutta ja kuinka hevoset olivat
lähteneet yksinään, eikä nuori tyttö ollut voinut niitä pidättää. Hän
sekautui puheessaan ja alotti uudestaan, onnistumatta saamaan itseään
ymmärretyksi.

Floren jääkylmä veri kiehui uudestaan hurjasta vapaudenkaipuusta. Hän
tahtoi olla vapaa, voida vapaasti harkita ja tehdä päätöksensä, koska
hän ei milloinkaan tarvinnut kenenkään toisen apua valitakseen oikean
tien. Mitäpä hyödyttikään odottaa, että hänet ikävystytettäisiin
kysymyksillä ja kentiesi vangittaisiin! Sillä rikosta
lukuunottamatta, oli tehty virkavirhe, josta hänet voitaisiin asettaa
syytteeseen. Hän ei kuitenkaan mitenkään voinut saada lähdettyä, niin
kauvan kun Jacques oli siinä.

Séverine oli vihdoin innokkailla rukouksillaan saanut Pecqueuxin
hankkimaan paarit, ja hän tuli nyt erään toverinsa kanssa kantamaan
vahingoittunutta Jacquesia pois. Lääkäri oli niinikään saanut
Séverinen ottamaan luoksensa ylikonduktööri Henrin, joka istui siinä
tylsänä ja hupelona ja näytti kärsivän ainoastaan aivotärähdyksestä.
Hänet kuljetettaisiin sinne Jacquesin jälkeen.

Kun Séverine kumartui päästääkseen auki Jacquesin kauluksen, joka
tätä vaivasi, suuteli hän häntä julkisesti silmiin, antaakseen
hänelle rohkeutta kestämään kuljetuksen.

-- Älä pelkää, me tulemme onnellisiksi.

Jacques hymyili ja vastasi hänen suudelmaansa. Tämä suudelma repi
täydellisesti rikki Floren sydämen; Jacques temmattiin häneltä pois
ainiaaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen verensä virtoina valunut
jostakin parantumattomasta haavasta. Kun Jacques kannettiin pois,
läksi hän pakoon. Mutta mennessään tuvan ohi, näki hän akkunan
läpi ruumishuoneen kalpeine valonkajastuksineen kynttilästä, joka
vielä keskellä valoisaa päivää paloi äidin ruumiin läheisyydessä.
Onnettomuuden tapahtuessa oli kuollut saanut maata yksinään, pää
puoliksi poiskäännettynä, suuret silmät edelleenkin avoimina ja
huulet väännyksissä, ikäänkuin olisi hän nähnyt, kuinka kaikki nuo
ihmiset, joita hän ei tuntenut, murskaantuivat kuoliaiksi.

Flore syöksyi matkoihinsa, poikkesi heti Doinvillen tien tekemään
mutkaan ja heittäytyi sitten vasemmalla puolella olevien pensaiden
sekaan. Hän tunsi maan joka kolkan hyvin ja uhmaili santarmeja
ottamaan hänet kiinni, jos heitä lähetettäisiin häntä väijymään.
Sen vuoksi hän aivan äkisti herkesi juoksemasta ja jatkoi pienin
askelin matkaansa erääseen piilopaikkaan, jonne hän mielellään ryömi
sellaisina päivinä, jolloin hän oli synkällä mielellä. Se oli eräs
rotko tunnelin yläpuolella. Hän katsahti ylös, ja näki auringosta,
että oli puolenpäivän aika. Päästyään luolaansa oikasihe hän kovalle
kalliolle ja jäi liikkumatonna makaamaan kädet ristissä niskan takana
ja mietti. Syntyi hirveä tyhjyys hänen sisimmässään, hän ikäänkuin
tunsi olevansa kuollut ja jäsenien vähitellen kangistavan.

Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että hän olisi tuntenut omantunnon
vaivoja sen takia, että oli hyödyttömästi surmannut kaikki nuo
ihmiset, sillä hänen täytyi ponnistaa voimiaan tunteakseen katumusta
ja kauhua siitä, mitä oli tehnyt. Mutta nyt oli hän varma, että
Jacques oli nähnyt hänen pysäyttävän hevoset, ja hän oli vast'ikään
tajunnut hänen arkuudestaan, että hän tunsi häntä kohtaan samanlaista
vastenmielisyyttä, kuin tunnetaan petoeläimiä kohtaan. Hän ei
milloinkaan unhoittaisi. Mutta muuten, kun rikotaan toisia vastaan,
ei saa rikkoa itseään vastaan. Hän ottaisi heti itsensä hengiltä.
Hänellä ei enään ollut mitään toivoa, hän tunsi kuinka ehdottomasti
välttämätöntä se oli, ja tunsi sen vieläkin enemmän nyt, kun hän oli
siellä ja voi kaikessa rauhassa miettiä. Se oli ainoastaan väsymys
ja tunne koko hänen olentonsa tyhjiin raukeamisesta, joka esti häntä
nousemasta ylös ja etsimästä käsiinsä jotakin, jolla tappaisi itsensä.

Mutta siitä vastustamattomasta uneliaisuudesta, joka hänet valtasi,
nousi kuitenkin rakkaus uudelleen eloon, onnellisuuden tarve,
viimeinen unelma omastakin onnelliseksi tulemisestaan, kun hän antoi
noiden molempien toisten nauttia onnestaan ja vapaina elää yhdessä.
Miksi ei hän odottanut yötä ja kiiruhtanut Ozilin luo, joka jumaloi
häntä, ja joka voisi häntä puolustaa? Hän vaipui suloisiin, sekaviin
ajatuksiin ja nukkui syvään uneen.

Floren herätessä oli aivan pimeä. Päästään pyörällä kopeloi hän
ympärilleen, mutta muisti äkkiä missä oli, tuntiessaan paljaan
kallion, jolla hän lepäsi. Salaman tavoin selvisi nyt hänelle tuo
armoton välttämättömyys: hänen täytyi kuolla. Oli kuin olisi tuo
suloinen pelkuruus, tuo alttius vielä elämisen mahdollisuuteen
oli kadonnut väsymyksen keralla. Ei, ei! Ainoastaan kuolema oli
toivottava. Hän ei kaiken tämän verenvuodatuksen jälkeen voinut
elää rikkirevityin sydämin ja sen ainoan miehen kiroamana, jota hän
milloinkaan oli rakastanut, ja joka oli toisen oma. Nyt, kun hänellä
oli siihen voimaa, täytyi hänen kuolla.

Flore nousi nyt ja astui ulos kallioluolastaan. Hän ei enään
epäröinnyt, sillä hänen vaistonsa oli hänelle sanonut, minne hänen
oli mentävä. Uudelleen silmäiltyään taivaan tähtiä ymmärsi hän, että
kello oli tulossa yhdeksän. Kun hän saapui radalle, meni juna ohitse
täydellä nopeudella alaspäin menevää linjaa ja tämä tuntui tuottavan
hänelle huvitusta. Kaikki kävisi hyvin, se linja oli nähtävästi
tehty selväksi, jota vastoin tuo toinen otaksuttavasti vielä oli
tukossa, koska ei vapaata liikeyhteyttä näytty saaneen aikaan. Sitten
jatkoi hän matkaansa pitkin aidanvierustaa tuossa autiossa, perin
hiljaisessa seudussa. Hänen ei tarvinnut kiiruhtaa, mitään junaa ei
tulisi ennen Pariisin pikajunaa, ja se olisi siellä vasta yhdeksän ja
kaksikymmentä viisi. Hän seurasi edelleen aitaa pienin askelin tuossa
synkässä pimeydessä, hyvin tyynenä, kuin olisi hän ollut jollakin
noista tavallisista kävelyretkistään autioilla poluilla. Hän nousi
kuitenkin aidan yli, ennen kun saapui tunneliin, ja jatkoi matkaansa
hitaasti itse radalla, mennäkseen pikajunaa vastaan.

Hänen täytyi menetellä hyvin ovelasti, jott'ei vartija häntä näkisi,
ja niin täytyi hänen tavallisesti tehdä joka kerta, kun hän meni
Ozilia tapaamaan tunnelin toiseen päähän. Ja tunnelissa kulki hän
yhtämittaa. Mutta ei ollut niin, kuin edellisellä viikolla; hän ei
enään peljännyt, ett'ei hän, jos kääntyisi ympäri, enään varmasti
tietäisi, mille taholle olisi menossa. Tunnelihulluus ei enään
raivonnut hänen aivoissaan, tuo tilapäinen hulluus, missä kaikki
pauhina ja tunne tunnelin katon musertavasta painosta saavat kaiken,
sekä ajan että paikan tuntumaan hämärältä ja sekanaiselta. Mitä
välitti hän siitä nyt? Hän ei enään mietiskellyt, ei sitä edes
ajatellut ja hänellä oli ainoastaan yksi ainoa kiinteä ajatus: mennä
menemistään suoraan eteenpäin, niin kauvan kun hän ei nähnyt junaa,
ja sitten jatkaa kulkuaan suoraan kohti veturin lyhtyä, kohta kun
saisi nähdä sen loistavan pimeässä.

Flore tunsi kuitenkin olevansa hämmästynyt, sillä hän luuli noin
kulkeneensa useita tunteja. Kuinka tuo kaivattu kuolema olikaan
etäällä! Ajatus, ett'ei hän sitä kohtaisikaan, että hän kulkisi
lieuesin toisensa jälkeen sitä tapaamatta, saattoi hänet hetkiseksi
epätoivoon. Hänen jalkansa väsyivät; täytyisikö hänen siis istuutua,
odottaa sitä radalla maaten? Mutta se tuntui hänestä arvottomalta,
hänen neitseellisen sotainen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen
pitäisi jatkaa kulkuaan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ja
kuolla pystyssä. Tarmo heräsi hänessä jälleen ja kannusti häntä
uudelleen eteenpäin, kun hän etäällä huomasi pikajunan veturilyhdyn
kimaltelevan pienen tähden kaltaisena yksinänsä sysimustan taivaan
taustaa vastaan. Juna ei ollut vielä tullut tunneliin, eikä sen
jyrinää vielä kuulunut: ainoastaan tuo eloisa, iloinen, vähitellen
kasvava loiste ilmoitti sen lähestyvän.

Jälleen suoristautuen kuten korkea, notkea kuvapatsas, kulki hän
nyt eteenpäin pitkin, lujin askelin, kuitenkaan juoksematta junaa
vastaan, ikäänkuin olisi se ollut ystävä, jolta hän tahtoi säästää
kappaleen matkaa. Juna saapui nyt juuri tunneliin, tuo kamala kohina
tuli yhä lähemmäksi ja maa tärisi kuten myrskyn käsissä, tähden
muuttuessa suunnattoman suureksi silmäksi, joka juoksi esiin pimeästä
ja suureni suurenemistaan. Selittämättömän tunteen valtaamana,
kentiesi siitä, että kuolisi aivan yksinään, tyhjensi hän silloin
taskunsa, sitä tehdessään taukoamatta urheasta, itsepintaisesta
kulustaan, ja heitti kokonaisen käärön radan viereen, nenäliinan,
avaimia, kaksi veistä, nuoraa. Riisuipa hän kaulaliinansakin, joka
oli kaulan ympäri solmittuna, päästi auki hameenmiehustansa ja riisui
sen puoliksi yltään.

Nyt muuttui silmä hiilituleksi, tultasyöksyväksi uuniksi, ja hirviön
hengitys lehahti jo häntä vastaan kosteana ja lämpöisenä, vierivien
pyörien pauhinan käydessä yhä huumaavammaksi. Hän kulki yhä edelleen
suoraan tuota suurta tulta kohden, ollakseen väistämättä veturia,
niinkuin joku yön hyönteisistä, jonka liekki vetää luokseen. Kamala
yhteentörmäys tapahtui, mutta vielä itse syleilyssäkin hän jälleen
suoristautui, ikäänkuin hänen taistelunhalunsa olisi viimeisellä
hetkellä uudelleen herännyt ja hän olisi tahtonut painia jättiläisen
kanssa ja lyödä sen maahan. Pää ajautui keskelle lyhtyä, joka sammui.

Vasta tuntia myöhemmin korjattiin Floren jäännökset pois.
Veturinkuljettaja oli tosin nähnyt tuon suuren, valjun, kamalan
omituisen olennon tulevan veturia vastaan tuon kirkkaan loisteen
ympäröimänä, ja kun lyhty aivan äkisti sammui ja juna oli synkässä
pimeydessä, tunsi hän kuoleman läheisyyden ja vapisi. Kun juna pääsi
ulos tunnelista, koetti hän huutaa vartijalle onnettomuudesta. Mutta
vasta Barentinissa hän saattoi kertoa, että joku oli ajattanut
ylitsensä tunnelissa: se oli varmaankin ollut nainen; hiuksia ja
pääkallon osia oli vielä jäljellä veturilyhdyn murskaantuneessa
lasissa. Kun miehet, jotka oli lähetetty ruumista etsimään, löysivät
sen, hämmästyivät he, nähdessään sen niin marmorinvalkeana. Ankara
törmäys oli heittänyt sen ylöspäin menevien junien linjalle, pää
oli murskaantunut möyhyksi, mutta noissa puoliksi paljastetuissa
jäsenissä ei ollut naarmuakaan, vaan lepäsivät ne ihmeen kauniina
puhtaudessaan ja voimassaan. Miehet verhosivat hänet ääneti. He
olivat tunteneet Floren. Hän oli varmaankin mielenhäiriössä ajattanut
ylitsensä, välttääkseen sen kamalan edesvastuun, joka lepäsi hänen
niskoillaan.

Puolenyön aikaan lepäsi Floren ruumis tuvassa äidin ruumiin vieressä.
Lattialle oli asetettu patja ja sytytetty kynttilä molempien välille.
Phasie, jonka pää edelleenkin nojasi eteenpäin ja jonka vääntyneillä
huulilla oli tuo inhoittava irvistys, näytti nyt suurilla, kiinteillä
silmillään katselevan tytärtään, sillä aikaa kun Misard tuossa joka
taholla vallitsevassa syvässä, äänettömässä yksinäisyydessä kuului
läähöttävän ja ponnistavan voimiaan etsimisissään, jotka olivat
alkaneet uudelleen. Määrätyin väliajoin kulkivat junat jälleen ja
kohtasivat toisensa molemmilla linjoilla, sitten kun liikeyhteys oli
täydellisesti palautettu. Koneellisessa kaikkivaltiudessaan kiitivät
ne järkähtämättöminä ohitse, välinpitämättöminä ja tietämättöminä
näistä traagillisista tapahtumista ja näistä rikoksista. Mitäpä
merkitystä olikaan sillä, että joukko tuntemattomia kaatui matkalla
ja murskaantui pyörien alla! Kuolleet oli korjattu ja veri pesty pois
ja nyt kuljettiin jälleen tulevaisuutta kohden.




XI.


Croix-de-Maufrasin suuressa, punaisella damastilla verhotussa
makuuhuoneessa oli kaksi korkeata akkunaa radalle päin, joka kulki
muutaman metrin päässä sieltä. Vuoteesta, joka oli vanha, pylväillä
varustettu vuode ja seisoi akkunan edessä, voi nähdä junien kulkevan
ohi. Vuosikausiin ei ollut otettu pois ainoatakaan esinettä eikä
siirretty huonekaluja tässä huoneessa.

Séverine oli antanut viedä pyörtyneen Jacquesin tähän huoneeseen,
kun taas Henri Dauvergne sai jäädä erääseen toiseen ja pienempään
makuuhuoneeseen alikerroksessa. Itselleen otti hän erään Jacquesin
huoneen vieressä sijaitsevan huoneen, jonka ainoastaan raput siitä
eroittivat. Kahdessa tunnissa oli se saatu järjestettyä kyllin
mukavaksi, kun koko talo oli täydellisesti kalustettu ja varustettu
ja yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa. Séverine solmi eteensä
esiliinan ja huomasi muuttuneensa sairaanhoitajattareksi, sitten
kun hän aivan yksinkertaisesti oli sähköttänyt Roubaudille, ett'ei
tämä odottaisi häntä, ja että hän otaksuttavani jäisi sinne
muutamiksi päiviksi hoitamaan loukkaantuneita, jotka hän oli sinne
vastaanottanut.

Jo seuraavana aamuna luuli lääkäri voivansa vastata Jacquesista,
jonka hän toivoi voivansa saada jalkeillekin viikon kuluessa: oli
oikein ihme, että hän oli päässyt niin vähällä, vain muutamilla
lievillä sisällisillä vammoilla. Mutta hän suositteli mitä suurinta
huolenpitoa ja mitä täydellisintä hiljaisuutta. Kun Jacques avasi
silmänsä, pyysi Séverine, joka piti hänestä huolta kuten lapsesta,
häntä olemaan kiltti ja tottelemaan häntä kaikessa. Jacques, joka
vielä oli sangen heikko, lupasi sen päätään liikahuttamalla. Hän
oli nyt täydellisesti saanut tajuntansa takaisin ja tunsi huoneen,
jonka Séverine oli hänelle kuvaillut: se oli tuo punainen huone,
jossa hän puolen seitsemättätoista vuoden ikäisenä oli antautunut
presidentti Grandmorinille. Se oli tämä sänky, jossa Jacques
nyt makasi, ja tuossa olivat akkunat, joista hän, edes päätään
nostamatta, saattoi nähdä junien kulkevan ohi. Ja itse talon, jonka
hän oli niin usein nähnyt kulkiessaan siitä ohi veturillansa,
tunsi hän niin hyvin vanhastaan. Hän näki sen silmiensä edessä,
siinä kun se lepäsi poikittain radalle päin, autiona ja hyljättynä
suljettuine luukkuineen ja vielä enemmän surullisena ja salaperäisenä
tuon suunnattoman kilven takia, jossa se ilmoitettiin myytäväksi,
minkä kautta umpeenkasvettuneen puutarhan synnyttämä surumielinen
vaikutelma vielä suureni. Hän muisti sen synkkyyden ja tuskallisen
tunteen, jota hän tunsi joka kerta, ikäänkuin tuottaisi tuo talo
hänelle onnettomuutta. Kun hän nyt lepäsi tässä huoneessa ja tunsi
olevansa heikko, luuli hän ymmärtävänsä, mitä se oli; se ei voinut
juuri muuta merkitä, kuin että hän varmaankin kuolisi tänne.

Nähtyään hänen kykenevän käsittämään, mitä sanottiin, kiiruhti
Séverine rauhoittamaan häntä ja kuiskasi hänelle vetäen peitteen ylös:

-- Älä ole levoton, minä olen poiminut tavarat taskuistasi ja ottanut
kellon talteen.

Jacques katsoi häneen silmät suurina ja koetti muistaa.

-- Kello... Ah niin, kello.

-- He olisivat voineet tutkia sinun vaatteesi, mutta minä olen
kätkenyt sen tavaroideni joukkoon, niin ett'ei sinun tarvitse olla
peloissasi.

Hän kiitti häntä puristaen hänen kättään. Kääntäessään päätään,
näki hän pöydällä veitsen, joka niinikään oli ollut eräässä hänen
taskussaan. Mutta sitä ei ollut tarvis piilottaa; se oli kaikkien
toisten veisten kaltainen.

Jo seuraavana päivänä Jacques tunsi olevansa virkeämpi ja alkoi
toivoa, ett'ei hän kuolisi tänne. Hän tunsi todellista iloa, kun hän
lähellään tunsi Cabuchen, joka oli hyvin avulias ja koetti kulkea
niin hiljaa kuin mahdollista raskailla, suunnattomilla jaloillaan.
Onnettomuustapauksesta saakka ei Cabuche ollut jättänyt Séverineä;
oli kuin olisi hänkin tuntenut lämmintä tarvetta antautua jollekulle:
hän jätti työnsä ja tuli joka aamu auttamaan häntä karkeampien
askareiden teossa ja palveli häntä kuten uskollinen koira silmät
yhtämittaa hänen silmiinsä suunnattuina. Vaikka Séverine näytti
nyt niin hennolta, oli hän, sanoi Cabuche, oikea kelpo nainen, ja
sopihan tehdä jotakin hänen avukseen, joka teki niin paljon toisten
hyväksi. Tuo rakastava pari tottui häneen, vieläpä sinuttelivat ja
suutelivatkin he toisiansa häikäilemättä, kun hän kulki huoneen läpi
ja koetti olla niin hienotunteinen ja tekeytyä niin pieneksi kuin
mahdollista.

Jacquesia kummastutti kuitenkin se, että Séverine niin usein oli
poissa hänen luotaan. Ensimäisenä päivänä oli Séverine lääkäriä
totellen salannut häneltä Henrin sielläolon, kun hän hyvin ymmärsi
sen rauhoittavan, miellyttävän vaikutuksen, minkä häneen tekisi
ajatus siitä, että hän oli aivan yksinään.

-- Olemmehan yksinämme?

-- Olemme lemmittyni, aivan yksinämme... Nuku nyt rauhallisesti.

Séverine katosi aina tuon tuostakin, jo toisena päivänä oli Jacques
kuullut alikerroksesta askelten ja kuiskausten ääntä. Mutta
seuraavana päivänä kuului tuolta alhaalta iltistä ilonpitoa, iloisia
naurunremahduksia ja kaksi nuorta, raikasta ääntä, jotka eivät
ollenkaan tahtoneet vaijeta.

-- Mitä se on? Kuka siellä on?... Emmehän siis olekaan yksinämme?

-- Emme, rakas ystäväiseni, tuolla alhaalla juuri sinun huoneesi alla
on eräs toinen loukkaantunut, joka minun on täytynyt ottaa hoitooni.

-- Oh!... Kuka sitten?

-- Henri, tiedäthän, ylikonduktööri.

-- Henri... Ah!

-- Hänen sisarensa tulivat tänä aamuna. Heidän äänensä sinä juuri
kuulet, he nauravat kaikkea mahdollista... Koska hän on paljon
virkeämpi, matkustavat he jo tänä iltana, kun heidän isänsä ei voi
olla heitä paitsi, mutta Henri jää vielä pariksi, kolmeksi päiväksi
toipuakseen täydellisesti... Ajatteles, hän hyppäsi alas, hän,
eikä hänestä murskaantunut mitään; hän tuli ainoastaan ikäänkuin
löylynlyömäksi, mutta on saanut järkensä takaisin.

Jacques oli vaiti ja katsoi häneen niin kauvan, että hän lisäsi:

-- Sinä ymmärrät. Ellei hän olisi täällä, voisi syntyä juoruja meistä
molemmista... Mutta niin kauvan kun en ole yksin sinun kanssasi, ei
mieheni voi mitään sanoa, ja minulla on hyvä tekosyy viipymiseeni
täällä... Ymmärrätkö?

-- Kyllä, kyllä, se on sangen hyvä.

Iltaan saakka saattoi Jacques kuulla Dauvergnen tyttöjen naurua, jota
hän muisti kuulleensa Pariisissa, tunkeutuvan alapuolella olevasta
kerroksesta siihen huoneeseen, jossa Séverine oli tehnyt hänelle
tunnustuksia. Sen jälkeen tuli hiljaista ja hän kuuli ainoastaan
Séverinen kevyet askeleet, kun tämä meni hänen tyköänsä toisen
potilaansa luo. Ovi tuolla alhaalla suljettiin ja koko talo vaipui
syvään äänettömyyteen. Kaksi kertaa, kun hän oli kovasti janoissaan,
täytyi hänen kolistaa tuolilla permantoon, jotta Séverine tulisi
ylös. Kun tämä tuli sisään, oli hän sangen hymyileväinen ja innokas
ja selitti, ett'ei hän ollenkaan tahtonut päästä rauhaan, kun hänen
täytyi alituiseen vaihtaa kylmiä kääreitä.

Jo neljäntenä päivänä voi Jacques nousta ylös ja istua kaksi tuntia
tuolilla akkunan ääressä. Hiukan kumartuessaan eteenpäin, huomasi hän
sen kapean, valkoisia villejä orjantappurapensaita täyteenkasvaneen
puutarhan, jonka rautatie oli halkaissut, ja jota ympäröitsi
matala muuri. Ja hän muisti tuon yön, jolloin hän oli ojentautunut
kurkistaakseen muurin yli, ja näki jälleen sen jokseenkin laajan
alueen talon toisella puolella, jota ympäröitsi ainoastaan sama aita,
jonka läpi hän oli tunkeutunut, ja jonka toisella puolella hän oli
kohdannut Floren, siinä kun tämä istui tuon pienen, rappeutuneen
kasvihuoneen kynnyksellä suorimassa varastamiansa nuoria. Voi, mikä
ihana yö ja miten säikähtynyt hän silloin olikaan kärsimyksestään!
Sitten kun hänen muistinsa oli jälleen herännyt ja tullut yhä
selvemmäksi, suuntautuivat hänen ajatuksensa yksinomaan Floren
kuvaan, siinä kun hän seisoi korkeine, notkeine vartaloineen ja
leimuavat silmänsä suoraan hänen silmiinsä kiinnitettyinä. Aluksi
ei hän ollenkaan puhunut onnettomuustapauksesta ja varovaisuudesta
ei kukaan toisistakaan tahtonut sanoa siitä mitään. Mutta mikäli
kukin yksityiskohta hänelle jälleen selvisi, sikäli rakensi hän
kaikki uudelleen ja ajatteli hän sitä nyt niin herkeämättömästi ja
yksinomaan, että hänen ainoana työnään akkunan ääressä oli nyt etsiä
jälkiä ja miettiä, ketkä olivat hirmukohtauksen aiheuttaneet. Miksi
ei hän enään nähnyt Florea vartiopaikallaan lippu kourassa? Hän ei
uskaltanut sitä kysyä ja se pahensi sitä epämieluisaa tunnetta, jonka
tämä synkkä ja hänen mielestään kummituksia täynnä oleva talo hänellä
vaikutti.

Eräänä aamuna, kun Cabuche oli läsnä ja auttoi Séverineä, sai hän
vihdoinkin kysytyksi:

-- Onko Flore sairaana?

Hämillään ollen käsitti Cabuche väärin Séverinen viittauksia ja luuli
tämän käskeneen häntä puhumaan:

-- Flore raukka, hän on kuollut!

Jacques katsoi häneen ja vapisi, ja silloin oli parasta kertoa kaikki
tyynni. He kertoivat siis hänelle tuon nuoren tytön itsemurhasta ja
kuinka hän oli ajattanut ylitseen tunnelissa. Äidin hautaaminen oli
lykätty iltaan, jotta samalla voitiin tytärkin viedä pois, ja he
lepäsivät nyt vieretysten Doinvillen pienessä kalmistossa, jossa jo
ennen heitä oli kiltti Louisette parka, joka myös oli äkkiä temmattu
pois ja ryvetetty vereen ja lokaan. He olivat kolme onnetonta, jotka
olivat matkalla kaatuneet ja ruhjoutuneet ja kadonneet ikäänkuin
ohikulkevien junien kamalan ilmanvedon poislakaisemina.

-- Herra Jumala! Onko hän kuollut! toisti Jacques aivan hiljaa,
Phasie täti, Flore ja Louisette parka! Kaikki ovat he kuolleet.

Kuullessaan tämän viimeisen nimen katsahti Cabuche, joka auttoi
Séverineä vuoteen laatimisessa, vaistomaisesti viimeksimainittua
kohden. Hänen entisen rakkautensa muisto saattoi hänet hämilleen sen
uuden intohimon edessä, johon hän vastaanhangoittelematta antautui,
hellämielinen ja lyhytjärkinen kun oli ja muistutti kilttiä koiraa,
joka antautuu jo ensimäisellä hyväilyllä. Mutta Séverine, joka tunsi
hänen traagillisen lemmentarinansa, pysyi totisena ja katsoi häneen
myötätuntoisesti. Tämä liikutti häntä suuresti, ja kun hänen kätensä
sattumoiltaan kosketti Séverinen käteen, kun hän ojensi hänelle
pieluksia, oli hän tukehtumaisillaan ja saattoi ainoastaan sammaltaen
vastata Jacquesin kysymyksiin.

-- Syytettiinkö häntä onnettomuuden aiheuttamisesta?

-- Oh, eipä suinkaan. Mutta ymmärrättehän, että se oli hänen syynsä.

Katkonaisin lausein hän kertoi mitä tiesi. Itse ei hän ollut nähnyt
mitään, sillä olihan hän ollut tuvassa, kun hevoset olivat lähteneet
liikkeelle ja joutuneet radalle. Hän soimasi itseään tästä katkerasti
ja oli saanut viranomaisilta sangen ankaroita nuhteita: ei saanut
lähteä hevostensa luota; jos hän olisi pysynyt niiden luona, ei tuota
hirveätä onnettomuutta olisi tapahtunut. Tutkimuksen tuloksena oli
ainoastaan Floren puolelta tapahtuneen huolimattomuuden muistiin
merkitseminen, ja kun hän oli noin kamalalla tavalla itse rangaissut
itseänsä, sai asia jäädä silleen. Ei edes viitsitty siirtää Misardia,
joka matelemisellaan ja nöyryydellään suoriutui pälkähästä ja pani
kaikki kuolleen syyksi. Tämä ei koskaan tehnyt muuta, kuin mikä
pälkähti hänen päähänsä ja Misardin täytyi aina sulkea veräjä hänen
jälkeensä. Yhtiö ei muuten ollut voinut muuta kuin havaita todeksi,
että Misard sinä aamuna oli hoitanut toimensa aivan virheettömästi;
ja hän sai luvan, kunnes menisi uusiin naimisiin, pitää luonansa
veräjän hoitamista varten erään paikkakunnalta kotoisin olevan
vanhanpuoleisen naisen, nimeltä Ducloux, joka oli ollut
palvelijattarena ravintolassa ja nyt eli entispäivien salaperäisillä
säästöillä.

Cabuchen lähtiessä pois huoneesta, loi Jacques Séverineen katseen,
että tämä jäisi. Hän oli hyvin kalpea.

-- Se oli Flore. Hän piteli hevosia, niin että kivikuorma pysähtyi
radalle.

Nyt kalpeni Séverine vuorostaan.

-- Lemmittyni, mitä sinä sanot?... Sinussa on kuume, sinun täytyy
uudelleen laskeutua makuulle.

-- Ei, ei, se ei ole mikään paha uni... Näetkös, minä näin hänet,
niin kuin sinä näet minut. Hän piteli hevosia voimakkailla käsillään
ja esti niitä vetämästä kuormaa syrjään.

Séverine vaipui eräälle tuolille aivan masentuneena.

-- Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen peloissani. Se on hirveätä...
minä en saa nukuttaa tänä yönä.

-- Niin, asia on aivan selvä, jatkoi Jacques. Hän tahtoi ottaa meidät
molemmat hengiltä. Hän oli kauvan ollut rakastunut minuun ja oli
mustasukkainen. Sitäpaitsi oli hän sukkela kapine ja hänellä oli
monta merkillistä ajatusta... Ah, tehdä niin monta murhaa yhdellä
kertaa, panna kokonainen ihmisjoukko vuodattamaan vertansa! Oh, hän
oli peto!

Hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja hänen huulensa nytkähtelivät
hermostuneesti. Hän vaikeni ja he katselivat edelleen toisiaan hyvän
aikaa. Sitten tempautui hän irti niistä kamaloista näyistä, joita
hänen eteensä oli astunut, ja jatkoi puoliääneen:

-- Hän on siis kuollut. Senpä vuoksi hän siis kummittelee! Jälleen
tultuani tajuihini, tuntuu minusta aina, että hän on läsnä. Viimeksi
tänä aamuna käännyin ympäri ja luulin hänen seisovan päänaluseni
vieressä... Hän on kuollut ja me elämme. Kunpa ei hän nyt kumminkaan
kostaisi!

Séverineä pöyristytti.

-- Hiljaa, hiljaa; Sinä teet minut hulluksi.

Hän astui ulos ja Jacques kuuli hänen menevän alas tuon toisen
toipion luokse. Hän jäi akkunan ääreen ja vaipui uudelleen
katselemaan rataa, ratavartijan tupaa suurine kaivoineen,
merkinantopylväineen ja ahtaine puuvajoineen, jossa Misard näytti
istuvan ja nukkuvan säännöllisesti palautuvan, yksitoikkoisen
työnsä ääressä. Kaiken tämän katselemiseen saattoi hän syventyä
useammaksi tunniksi, ikäänkuin olisi hän miettinyt tehtävää, jota ei
voinut ratkaista, mutta jonka ratkaisu kuitenkin oli tärkeä hänen
menestykselleen.

Hän ei voinut kyllästyä katselemaan Misardia, joka oli niin hoikka
ja nöyräkäytöksinen ainaisine inhoittavine yskänkohtauksineen,
mutta kuitenkin ikäänkuin kalvava hyönteinen oli intohimoisella
itsepintaisuudellaan tehnyt myrkyn avulla lopun voimakkaasta kelpo
vaimostaan. Hänellä ei varmaankaan ollut useampaan vuoteen ollut
aivoissaan mitään muuta ajatusta päivin ja öin noiden kahdentoista
loppumattoman tunnin vartioimisen aikana. Jokaisen sähkökellonsoiton
jälkeen, joka ilmoitti hänelle junan olevan matkalla, oli hänen
puhallettava torveensa; sitten, kun juna oli kulkenut ohi ja rata
oli suljettu, oli hänen painettava erästä nappulaa ilmoittaakseen
sen lähimmälle vartijalle, ja painettava erästä toista tehdäkseen
radan selväksi edelliselle vartijalle, nämä olivat puhtaasti
koneellisia liikkeitä, jotka lopulta olivat muuttuneet ruumiin
tavoiksi. Luonteeltaan tylsänä ja kun ei osannut lukea, istui hän
siinä koko ajan käsivarret riipuksissa ja silmissään hämmentynyt ja
merkityksetön ilme, kun hänen koneensa jättivät hänet rauhaan.

Hän oli melkein aina vartiovuorollaan, eikä hänellä ollut muuta
huvitusta, kuin aamiaisen venyttäminen niin pitkäksi kuin
mahdollista. Sen jälkeen vaipui hän takaisin tylsyyteensä, aivot
olivat aivan tyhjät, eivätkä sisältäneet ainoatakaan ajatusta.

Erityisestikin kärsi hän kauheata uneliaisuutta ja nukkui toisinaan
avoimin silmin. Öisin täytyi hänen, jott'ei auttamattomasti
uinahtaisi, nousta kävelemään, ja silloin horjuivat hänen jalkansa,
ikäänkuin olisi hän ollut juovuksissa. Taistelu hänen vaimonsa
kanssa, tuo äänetön kamppailu siitä, kuka toisen kuoltua saisi nuo
piilotetut tuhannen frangia, lienee kuukaudesta toiseen ollut ainoa
ajatus, joka oli viihtynyt tämän erakon tylsistyneissä aivoissa.
Kun hän puhalsi torveensa, kun hän liikutti merkinantovehkeitään,
automaatin tavoin valvoen niin monen ihmishengen turvallisuutta,
ajatteli hän ainoastaan myrkkyä, ja kun hän odotti kädet ristissä, ja
silmät unesta räpyttelevinä, ajatteli hän sitä yhä. Ei mitään muuta
kuin sitä, että hän ottaisi vaimonsa hengiltä, etsisi käsiinsä ja
pitäisi rahat.

Jacquesia ihmetytti nyt, että hän oli täydellisesti entisellään.
Voitiin siis ottaa ihmisiä hengiltä aivan tyyneesti ja niin
että elämä sen jälkeen kulki tavallista kulkuaan. Ensimäisten
kuumeisten etsimisten jälkeen oli Misard todellisuudessa vaipunut
takaisin entiseen saamattomuuteensa ja saanut takaisin salakavalan
nöyryytensä. Siitä ei ollut apua, että hän oli tehnyt lopun
vaimostaan, joka tapauksessa se oli vaimo, joka riemuitsi voitosta.
Hän pysyi voitettuna ja voi kääntää talon nurin miten tahansa,
saamatta näkyviinsä niin centimeäkään. Ainoastaan hänen levottomat,
väijyvät katseensa ja hänen harmaankalpeat kasvonsa ilmaisivat hänen
huoliansa. Hän näki alati edessään kuolleen kaksi suurta silmää
ja tuon kamalan irvistyksen huulten ympärillä, joka hoki: "Etsi!
Etsi!" Hän etsi, eikä voinut nyt antaa aivoilleen minuutiksikaan
lepoa Ne työskentelivät työskentelemistään levotta ja rauhatta
saadakseen selville, missä rahat saattoivat olla piilossa. Hän seuloi
ajatuksissaan, mitkä piilopaikat saattoivat olla ajateltavissa, ja
hylkäsi ne, mitkä jo oli tutkinut, sai kuumeen heti kun oli ajatellut
jonkun uuden ja saattoi silloin päästää kaikki, mitä hänellä oli
käsissään, juostakseen sinne, mutta aina turhaan. Se oli tuskaa,
joka ajan oloon kävi sietämättömäksi, kostavaksi kidutukseksi,
jonkinlaiseksi aivojen unettomuudeksi, joka hänen päähänpistonsa
tasaisesti naksuttaessa piti hänet valveilla, teki hänet tyhmäksi ja
vastoin hänen tahtoaan myöskin miettiväiseksi.

Hän etsi, puhaltaessaan torveansa, kerran alaspäin meneville,
kahdesti ylöspäin meneville junille. Noudattaessaan soittoja,
painaessaan koneidensa nappuloita avatakseen tai sulkeakseen
radan, etsi hän. Hän etsi pysähtymättä, etsi raivoisasti päivällä,
istuessaan siinä toimettomuuden tylsistyttämänä pitkässä
odotuksessaan, ja yöllä, jolloin häntä vaivasi unettomuus ja hänen
ympärillään oli tuo suuri, äänetön, pimeä seutu ja hän tunsi olevansa
ikäänkuin karkotettu maailman loppuun. Ducloux eukko, joka nyt hoiti
veräjänvartijan tointa, ja joka kernaasti tahtoi päästä naimisiin,
mielisteli häntä ja näytti olevan sangen levoton siitä, ett'ei hän
koskaan nukkunut.

Eräänä iltana, kun Jacques, joka nyt alkoi voida hiukan kävellä
sisällä, oli noussut ja mennyt akkunan luo, näki hän lyhdyn
liikkeessä Misardilla; hän oli varmaankin etsimispuuhissa. Mutta
seuraavana yönä, jolloin Jacques myös oli valveilla, näki hän
ihmeekseen Cabuchen seisovan siinä suuren, mustan varjon kaltaisena
tiellä viereisen huoneen akkunan alla, joka oli Séverinen makuuhuone.
Mutta sen sijaan, että tämä olisi häntä suututtanut, täytti se, hänen
tietämättään minkä vuoksi, hänet säälillä ja surumielisyydellä. Tuo
suuri, karkea mies, joka vartioi tuossa uskollisen koiran tavoin oli
siis onneton hänkin.

Séverinellä, joka oli niin heiveröinen eikä, kun häntä tarkasteli
yksityiskohdittain, oikeastaan ollut kaunis, lienee siis
todellisuudessa mustine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen
ollut tavaton lumousvoima, koskapa oikeat villit, suuret, tyhmät
jättiläisetkin joutuivat niin pois suunniltaan, että kainojen
ja saamattomien poikain tavalla viettivät öitä hänen akkunansa
edustalla. Hänen mieleensä muistui nyt yhtä ja toista, kuten
esimerkiksi Cabuchen into olla Séverinen apuna ja ne orjamaisen
nöyrät katseet, joilla hän asettui hänen palvelukseensa. Cabuche
oli aivan varmasti rakastunut, niin, intohimoisesti rakastunut
Séverineen. Ja seuraavana päivänä, kun hän erityisesti piti häntä
silmällä, näki hän hänen hiipivän ottamaan ylös hiusneulaa, joka
Séverineltä putosi hänen vuodetta laittaessaan, ja piilottavan sen
käteensä, päästäkseen antamasta sitä takaisin. Jacques ajatteli
silloin, kuinka hän itse oli kiusaantunut, ja kaikkea, mitä hänen
intohimonsa oli saanut hänet kärsimään, ja kaikkea sitä levottomuutta
ja pelkoa, joka heräsi eloon sikäli kuin hän sai terveytensä takaisin.

Vielä kaksi päivää kului, viikko oli nyt mennyt menojaan, ja kuten
lääkäri oli ennustanut, voivat loukkaantuneet jälleen ryhtyä
toimeensa. Eräänä aamuna oli veturinkuljettaja akkunasta nähnyt
lämmittäjänsä, Pecqueuxin, ajavan ohi uudella veturilla ja huitovan
hänelle, ikäänkuin olisi kutsunut häntä. Mutta Jacques ei pitänyt
kiirettä, hänen jälleen herännyt intohimonsa pidätti häntä siellä ja
hän odotti jonkinlaisella levottomuudella, mitä tuleman piti.

Samana päivänä sai hän alhaalta kuulla nuorekkaan raikkaita
naurunhohotuksia, jotka täyttivät tuon kolkon talon yhtä suurella
meluisalla iloisuudella, kuin jos siellä olisi ollut koko nuorten
tyttöjen koulu ulkona huvimatkalla. Hän tunsi nuoret Dauvergnen
tytöt, mutta ei sanonut siitä mitään Séverinelle, joka muuten
pysyttelihe poissa koko päivän, eikä voinut viittä minuuttia viipyä
hänen luonansa. Kun tuli ilta, valtasi kuolon hiljaisuus koko talon.
Ja kun Séverine totisena ja hiukan kalpeana tuli huoneestansa, jossa
oli viipynyt ylen kauvan, katseli Jacques häntä ja kysyi:

-- Onko hän nyt matkustanut? Veivätkö hänen sisarensa hänet mukanaan?

Séverine vastasi lyhyesti:

-- Kyllä.

-- Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?

-- Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan
Havreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.

Jacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja
hämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:

-- Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?

Kun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.

-- En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen.
Sanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle
uskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa
rakastajattarensa hengiltä... Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut
ollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes
yhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi,
että sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen
rakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä
huvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.

Séverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi
eri kertaa.

-- Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta...

Sitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana:

-- No niin, kuulehan, se on totta... Me voimme sanoa toisillemme
kaikki. On niin paljon sellaista, joka sitoo meitä yhteen... Hän on
monta kuukautta ollut tunkeileva. Hän tiesi minun kuuluvan sinulle,
eikä luullut sen minuun enemmän koskevan, jos rupeaisin hänen
omakseen. Kun me jälleen tapasimme toisemme täällä, puhui hän minulle
siitä uudestaan ja toisti, että hän oli kuolemakseen rakastunut
minuun, ja näytti olevan syvästi kiitollinen hänelle osoittamastani
huolenpidosta ja oli niin hellä ja lempeä, että minä todellakin
silmänräpäyksen uneksin rakastuvani häneenkin, alottavani jotakin
uutta, jotakin parempaa, jotakin suloista ... niin, kentiesi jotakin,
mikä ei olisi tuottanut minulle erityistä huvitusta, mutta joka olisi
antanut minulle rauhaa...

Hän keskeytti puheensa ja empi jatkaa.

-- Sillä meiltä molemmilta on nyt tie tukossa, emme pääse
pitemmälle... Unelmamme matkustamisesta täältä pois, toiveemme
rikkauden ja onnen löytämisestä Amerikassa -- koko tämä onnellisuus,
joka riippui sinusta, se on nyt tehty mahdottomaksi, koska sinä
et voinut siihen alistua. Voi, minä en moiti sinua mistään, onpa
vielä parempikin, ett'ei sitä ole tapahtunut: mutta minä tahdon
saada sinut ymmärtämään, että sinun kanssasi minulla ei enään ole
mitään odotettavana: päivä tulee olemaan toisen kaltainen, samoine
tuskineen, samoine murheineen.

Jacques antoi hänen puhua puhuttavansa ja kysyi häneltä vasta, kun
näki hänen vaikenevan:

-- Senkö vuoksi sinusta on tullut hänen rakastajattarensa?

Séverine käveli muutaman askeleen huoneessa, kääntyi sitten ympäri ja
kohautti olkapäitään.

-- Ei, en ole ollut hänen rakastajattarenaan, ja sanon sinulle aivan
yksinkertaisesti mitenkä se on, ja minä olen varma, että sinä uskot
minua, koska meidän kumpaisenkaan ei tarvitse valehdella mitään
toisillemme... Ei, en ole voinut siihen taipua, yhtä vähän kuin sinä
voit, kun oli kysymys tuosta toisesta asiasta. Sinua ihmetyttää,
ett'ei nainen voi antautua miehelle, kun hän lähemmin harkitessaan
huomaa, että siitä olisi hänelle hyötyä. Minä itse en sitä kauvankaan
ajatellut: minun ei ollenkaan ollut vaikea siinä suhteessa tyydyttää
miestäni tai sinua, kun näin teidät itseeni näin rakastuneina. Mutta
tällä kertaa en sitä voinut. Hän on ainoastaan suudellut kättäni,
ei edes suutani. Vannon sinulle, että niin on. Hän odottaa minua
tuonnempana Pariisissa. Nähdessäni hänet niin onnettomana, en
tahtonut saattaa häntä aivan epätoivoon.

Hän oli oikeassa, Jacques uskoi häntä ja ymmärsi sangen hyvin, ett'ei
hän puhunut valhetta. Hänet valtasi jälleen tuska, hänen kamalasti
liikutettu himonsa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän nyt oli yksin
hänen kanssaan, kaukana kaikista muista ihmisistä, ja että heidän
intohimonsa jälleen loimotti korkeana. Hän tahtoi päästä pakoon ja
huudahti:

-- Mutta entäs tuo toinen sitten? Onhan vieläkin yksi lisäksi,
Cabuche.

Séverine astui taas kiivaasti häntä kohden.

-- Oh, sinä olet huomannut sen, sinä tiedät senkin... Niin, se on
totta, hän on myöskin. Minä kysyn itseltäni, mikä heitä kaikkia
vaivaa. Hän ei koskaan ole sanonut minulle sanaakaan siitä. Mutta
minä näen kyllä, kuinka hän vääntelee käsiänsä, kun me suutelemme
toisiamme, ja kuullessaan minun sinua sinuttelevan, itkee hän
salaa. Ja sitäpaitsi varastaa hän minulta kaikkea mahdollista,
käsineitä, vieläpä nenäliinojakin katoaa ja hän piilottaa ne
luolaansa, ikäänkuin olisivat ne aarteita... Mutta et suinkaan sinä
voine mielessäsi kuvitella, että minä saattaisin antautua tuolle
villille. Minä pelkäisin häntä. Muuten ei hän pyydä mitään. Ei, ei,
kun tuollaiset suuret, tyhmät miehet ovat ujoja, voivat he kuolla
rakkaudesta, ilman että heillä on mitään pyyteitä. Sinä voisit jättää
minut hänen huostaansa kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä hän koskettaisi
minua sormellaankaan, yhtä vähän kuin Louisettea, sen voin nyt taata.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa tämän muiston johdosta ja
äänettömyys syntyi. Menneisyys esiintyi heidän katseelleen, he
muistivat kohtaamisen tutkintatuomarin luona Rouenissa, tuon hauskan
ensimäisen Pariisinmatkan ja kohtaukset Havressa ja kaiken sen
hupaisen ja kamalan, mikä sen jälkeen oli seurannut. Hän tuli niin
lähelle Jacquesia, että tämä tunsi hänen haalean hengityksensä.

-- Ei, ei, vielä vähemmin hänen kuin jonkun toisen kanssa. Ei
kenenkään kanssa, kuuletko, sillä se olisi minulle mahdotonta. Ja
tahdotko tietää miksi? Minulla on nyt tunne siitä, ja minä olen
varma, ett'en pety. Se on siksi, että sinä olet ottanut minut
kokonaan. Ei ole olemassa mitään muuta sanaa siitä. Niin, ottanut,
kuten otetaan jotakin molemmin käsin ja kannetaan se pois ja
käytetään sitä joka minuutti, niinkuin jotakin, joka on omaa. En
ole kuulunut kenellekään ennen sinua. Minä olen sinun ja pysyn
omanasi, vaikka et sitä tahtoisikaan, vaikka en itsekään sitä
tahtoisi... En voisi sitä selittää. Tiemme ovat nyt kerran siten
yhtyneet. Kun on noista toisista kysymys, herättää se minussa
pelkoa ja vastenmielisyyttä, jota vastoin sinä, sinä tuotat minulle
suloista nautintoa, todellakin taivaallisia onnea. Ah! minä rakastan
ainoastaan sinua, en voi rakastaa ketään muuta kuin sinua.

Hän ojensi kätensä häntä kohden, painaakseen häntä itseänsä vastaan,
nojatakseen päätään hänen olkapäähänsä ja painaakseen huulensa hänen
huuliaan vastaan. Mutta Jacques tarttui hänen käsiinsä ja työnsi
hänet takaisin hämmennyksissään ja peljästyksissään siitä, että tunsi
tuon vanhan pöyristyksen kiitävän jäseniänsä pitkin ja veren nousevan
päähänsä. Hänen korvissaan soi ja päässään kolkutti ja melusi
sekavasti samalla tapaa, kuin koska hänellä muinoin oli pahimmat
kohtauksensa. Muutamaan aikaan ei hän ollut voinut koskea häneen
keskellä valoisaa päivää taikka edes kynttilän palaessa, koska hän
pelkäsi tulevansa sairaaksi, jos näkisi hänet. Tässä tilaisuudessa
paloi lamppu, joka loi kirkasta valoa heidän molempain yli; ja jos
hän siinä määrin vapisi noin, jos hän alkoi joutua raivoon, tapahtui
se aivan varmasti sen vuoksi, että hän eroitti hänen valkoisen,
pyöreän povensa hänen aamunuttunsa auki päästetystä kauluksesta.

Hän jatkoi samalla kertaa rukoilevasti ja intohimoisesti:

-- Meidän olemisemme on tosiaankin, ikävä kyllä, suljettu. Vaikka en
odotakaan sinulta mitään uutta, vaikka tiedänkin, että huomispäivä
on tuottava meille samoja tuskia ja samoja murheita, on se minusta
yhdentekevää, eikä minulla ole muuta tehtävää, kuin elää retuuttaa
ja kärsiä sinun kanssasi. Me palaamme Havreen, käyköön kuinka
tahansa, kunhan minä vaan saan sinut silloin tällöin hetkiseksi
huostaani... Nyt on kulunut kolme yötä, joina en ole voinut nukkua
huoneessani rappujen toisella puolella, syystä että olen ikävöinnyt
sinua. Mutta sinä näytit niin kärsivältä ja olit niin synkkä, että
minä en uskaltanut... Mutta salli minun nyt jäädä luoksesi tänä
iltana. Saatpa nähdä, kuinka siitä tulee suloista. Minä tekeydyn
niin pieneksi, ett'en ole sinulle haitaksi. Ja ajatteles, että tämä
on viimeinen yö. Täällä olemme ikäänkuin olisimme maailman lopussa.
Emme kuule tuulahdusta, emme suhinaakaan. Ei kukaan tule, me olemme
yksin, niin täydellisesti, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa, vaikkapa
kuolisimme toistemme syliin.

Raivoisassa, Séverinen hyväilyjen kuumittamassa himossaan Jacques,
jolla ei ollut mitään asetta, ojensi kätensä, tarttuakseen Séverinen
kaulaan ja kuristaakseen hänet, kun hän itsestään noudatti totuttua
tapaa, kääntyi ympäri ja sammutti lampun. Samoin kuin sinä yönä,
jolloin Séverine Victoire eukon huoneessa Pariisissa tunnusti
hänelle kaikki, kuunteli hän nyt äänetönnä hänen loppumattomia
kuiskauksiansa. Kentiesi oli hän tänä iltana, sammuttaessaan lampun,
tuntenut kuoleman leijailevan päänsä päällä. Aina tähän päivään
asti oli hän, vaikka kuolema häntä alituisesti uhkasi, hymyillen
ja huoletonna levännyt lemmittynsä sylissä. Mutta nyt oli jääkylmä
väristys kulkenut hänen läpitsensä ja selittämätön pelko vei hänet
aivan lähelle Jacquesin rintaa, ikäänkuin olisi hän tuntenut miehisen
suojeluksen tarvetta. Hänen kevyt hengityksensä oli ikäänkuin koko
hänen olentonsa antama lahja.

-- Oi, lemmittyni, jos olisit voinut siihen ryhtyä, kuinka
onnellisiksi me olisimme siellä tulleet... Ei, ei, en enään
pyydä sinua tekemään sellaista, jota et voi; mutta minä niin
kovasti kaipaan sitä, mistä silloin uneksimme!... Äsken minä niin
peljästyin. En tiedä, mutta on ikäänkuin jokin uhkaisi minua. Ne ovat
luonnollisesti pelkkiä lapsellisuuksia, mutta joka minuutti käännyn
ympäri ja on ikäänkuin joku olisi tuolla aikeessa iskeä minuun ja
suojanani olet ainoastaan sinä armaani. Kaikki iloni riippuu sinusta,
sinä olet nyt ainoa, joka pysytät minua elämässä.

Vastaamatta painoi Jacques hänet vielä lähemmäksi itseänsä ja pani
siihen sen, mitä hän ei sanoin ilmaissut, nimittäin liikutuksensa,
vilpittömän toivomuksensa olla hyvä häntä kohtaan ja sen intohimoisen
rakkauden, jota hän hänessä edelleenkin herätti. Ja kuitenkin oli hän
aikonut tappaa hänet tänä iltana, ja hän olisi varmaan kuristanut
hänet, ellei hän olisi kääntynyt ympäri ja sammuttanut lamppua. Hän
ei milloinkaan tulisi terveeksi, kohtaukset palasivat nyt sattumalta,
ilman että hän edes voi saada selville ja miettiä syitä. Minkä vuoksi
olikaan hän tahtonut tappaa hänet tänä iltana, vaikka havaitsi
hänet uskolliseksi ja luottavaiseksi ja hänen intohimoisuutensa
suuremmaksi? Oliko siis niin, että mitä enemmän Séverine häntä
rakasti, sitä enemmän tahtoi hän saada hänet huostaansa, vaikka se
johtaisikin hänen menehtymiseensä. Oliko se miehisen itsekkäisyyden
mustiin syvyyksiin kätketty toivomus? Tahtoiko hän omistaa hänet,
niin kuin maakin, kuolleena!

-- Sano minulle, armaani, minkä vuoksi siis olen peloissani? Tiedätkö
mitään vaaraa, joka minua uhkaa?

-- En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.

-- Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara,
jota en näe, mutta jonka tunnen... Miksi siis olen peloissani?

-- Ei, ei, älä pelkää... Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään
tehdä sinulle mitään pahaa... Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua
toisiinsa!

Syntyi suloinen äänettömyys.

-- Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen,
vielä monta sellaista yötä, kuin tämä... Me myisimme tämän talon ja
matkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka
sinua edelleenkin odottaa... En ainoanakaan päivänä mene levolle
suunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä... Ja
kaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä
kuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin... Mutta
minä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee
sitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se
vastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.

Jacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli
niin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta
Séverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän
tahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.

-- En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä.
Enkö ole sitä sinulle luvannut?

Séverine teki heikon vastaväitteen.

-- Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään... Me tulemme sairaiksi,
sitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt... Ja se on sitäpaitsi
inhoittavaa, se ei saa tapahtua.

-- Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen
saapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja
me keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa,
emmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.

Séverine hengitti syvään ja antoi tapahtua Jacquesin tahdon mukaan,
hänen sydämensä sykki niin kovasti, että Jacques tunsi sen lyövän
omaa sydäntänsä vastaan.

-- Oi, Jumalani, minä toivoisin niin innokkaasti sellaista, jonka ei
pitäisi tapahtua ... mutta nyt, kun siitä tulee täyttä totta, en voi
kauvemmin elää.

He vaikenivat uudelleen, tämän päätöksensä raskaan painon
masentamina. Heillä oli tuntoa ympärillä olevan raivaamattoman seudun
lohduttomasta yksinäisyydestä. Kun Jacques sitten, ikäänkuin etsien,
suuteli häntä kaulaan leuvan alle, alkoi hän uudelleen kuiskailla:

-- Meidän täytyy saada hänet tänne... Niin, minä voisin kutsua
hänet tänne jollakin tekosyyllä. En vielä tiedä, mitä olen keksivä,
mutta sen saamme sitten nähdä. Sinä odotat häntä piilossa ja se käy
aivan itsestään, sillä täällä voipi olla varma siitä, ett'ei tule
häirityksi. Siten on tehtävä.

Jacques tyytyi aivan myöntyväisesti vastaamaan:

-- Niin, niin.

Mutta Séverine punnitsi jokaisen yksityiskohdan hyvin tarkoin, ja
sitä mukaa kuin hän kehitti suunnitelmaa päässään, arvosteli ja
paranteli hän sitä.

-- Mutta me tekisimme hyvin tyhmästi, armaani, ellemme ryhtyisi
varokeinoihin. Jos antaisimme vangita itsemme seuraavana päivänä,
olisi parempi antaa olla niin kuin on... Olen lukenut sen jostakin,
en nyt voi muistaa mistä, mutta kai se oli jossakin romaanissa, ja
parasta taitaisikin olla saattaa ihmiset siihen uskoon, että se
oli itsemurha... Hän on nyt jonkun aikaa ollut niin kummallinen ja
synkkä, ett'ei kukaan joutuisi ihmeisiinsä, saadessaan yht'äkkiä
kuulla hänen matkustaneen tänne ottaakseen itsensä hengiltä... Mutta
nyt on keksittävä jokin keino asian järjestämiseksi niin, että
itsemurha näyttää todenmukaiselta. Vai kuinka?

-- Niin, epäilemättä.

-- Jotakin, mikä poistaa jäljet vai kuinka... Sepä olisi ajatus!
Jos hänellä esimerkiksi olisi haava kaulassa, tarvitsisi meidän
ainoastaan ottaa ja kantaa hänet alas radalle. Ymmärrätkö?
Asettaisimme hänet raiteelle, niin että ensimäinen juna irroittaisi
hänen päänsä. Kun kaikki on ruhjoutunut, voivat he sitten saada etsiä
niin paljon kuin haluavat, silloin ei löydy edes reikääkään... Mitä
sinä siitä sanot?

-- Niin, se on mainiota!

Molemmat oikein vilkastuivat ja Séverine tuli melkein iloiseksi ja
ylpeäksi siitä, että hänellä oli niin paljon mielikuvitusta. Mutta
kun Jacques hyväili häntä hiukan tulisesti, kulki väristys hänen
läpitsensä.

-- Ei, odota... Kun lähemmin ajattelen, ei se kuitenkaan ole oikein
hyvin. Jos sinä olisit minun luonani, näyttäisi itsemurha joka
tapauksessa epäilyttävältä. Sinun täytyy olla poissa. Kuulehan nyt.
Sinun on huomenna lähdettävä pois aivan julkisesti, niin että sekä
Cabuche että Misard sen näkevät ja niin, että sinun poissaolosi
voidaan näyttää toteen. Sinä menet junaan Barentinissa ja astut
jollakin tekosyyllä pois Rouenissa. Sitten palaat takaisin heti kun
on tullut pimeä ja minä päästän sinut sisään. Siinä on ainoastaan
neljä lieuea, niin että sinä voit olla palannut vähemmässä kuin
kolmessa tunnissa... Tällä kertaa on kaikki järjestetty ja sitten se
käy helposti, kunhan sinä vaan tahdot.

-- Niin, minä tahdon. Se on selvää.

Jacques harkitsi nyt itse ja syntyi hetken vaitiolo, jonka aikana
he pysyivät liikkumattomina, ikäänkuin olisivat täydellisesti
syventyneet tuohon päätettyyn, nyt varmaan tekoon.

-- Mutta, virkkoi Séverine äkkiä -- mitä tekosyytä käytämme,
saadaksemme hänet ulos? Hän ei voi tulla ennen kun kahdeksan junalla
illalla, lopetettuaan virantekonsa, eikä hän ole perillä ennen
kymmentä. Mutta niin on parempi... Niin, nyt olen siitä selvillä.
Misard on puhunut eräästä talonostajasta, jonka pitäisi tulla tänne
ylihuomenna. Minä sähkötän miehelleni huomenna, kun tulen ylös, että
hänen läsnäolonsa on ehdottomasti välttämätön. Hän tulee silloin
huomen illalla, sinä lähdet iltapäivällä ja voit olla palannut ennen
hänen saapumistaan. Silloin on pimeä, ei kuuvalo, eikä mikään muukaan
meitä häiritse. Kaikki voidaan järjestää erinomaisesti.

-- Niin, erinomaisesti.

Kun he vihdoin nukkuivat, alkoi pimeys, joka siihen saakka oli
kätkenyt heidät toisiltansa, ikäänkuin olisivat he olleet mustaan
kaapuun verhottuina, vaalenemaan koittavan aamun edessä. Jacques
nukkui raskaasti ja uneksimatta aina kymmeneen saakka, ja kun hän
avasi silmänsä, oli hän yksinään; Séverine pukeutui huoneessaan rapun
toisella puolella. Säteilevä päivämeri tunkeutui sisään akkunasta ja
loi hehkuaan punaisiin vuodeverhoihin ja seinäpapereihin ja kaikkeen
muuhun punaiseen huoneessa. Samaan aikaan tärisytti taloa kohisten
ohikulkeva juna, ja luultavasti juna hänet herätti. Sokaistuneena
tarkasteli hän aurinkoa ja sitä punaista sädettä, jossa hän oli.
Sitten hän muisti: Se oli päätetty, seuraavana yönä hän tappaisi,
sitten kun tämä suuri aurinko olisi mennyt pois.

Kaikki kävi tänä päivänä niin kuin Séverine ja Jacques olivat
suunnitelleet. Ennen aamiaista pyysi ensinmainittu Misardia viemään
miehelle osoitetun sähkösanoman Doinvilleen ja kolmen ajoissa, kun
Cabuche oli siellä, valmistautui Jacques julkisesti lähtöön.

Kun hän läksi, astuakseen Barentinissa neljän ja neljäntoista junaan,
sai hän vielä seuraansa Cabuchenkin, jolla ei ollut mitään tekemistä,
ja joka tunsi itsetiedotonta tarvetta olla hänen lähellänsä,
onnellisena siitä, että tapasi rakastajassa jotakin siitä naisesta,
jota hän jumaloi. Rouenissa, jonne Jacques saapui kahtakymmentä
minuuttia yli viiden, majoittui hän erääseen ratapihan lähellä
sijaitsevaan majataloon, jota piti eräs hänen kansalaisettarensa. Hän
mainitsi siellä, että hän seuraavana päivänä kävisi tervehtimässä
muutamia tovereita, ennen kun palaisi Pariisiin, jälleen ryhtyäkseen
virantekoonsa. Mutta hän sanoi olevansa hyvin väsyksissään, koska
oli liiaksi ponnistanut voimiansa, ja meni sen vuoksi jo kello
kuudelta sisälle laskeutuakseen levolle eräässä huoneessa, jonka
hän oli itselleen annattanut alakerroksessa, ja jonka akkuna oli
autiolle veräjälle päin. Kymmenen minuuttia myöhemmin kapusi hän
huomaamattomasti ulos akkunasta ja sulki luukun, jotta voisi tulla
sisään yhtä huomaamattomasti, ja läksi matkalle Croix-de-Maufrasiin.

Vasta neljännestä yli yhdeksän oli Jacques jälleen saapunut tuon
aution, hyljätyn talon luo. Oli hyvin pimeä, eikä yksikään kynttilä
valaissut rakennuksen ilmanpitävästi suljettua etuosaa. Hän tunsi
taas ikäänkuin tuskallisen piston sydämessään, tämä kamala synkeys
herätti hänessä aavistuksen välttämättömästä onnettomuudesta.
Séverinen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan heitti hän kolme pientä
kiveä punaisen huoneen luukkuun. Sitten meni hän talon takapuolelle,
jossa muuan ovi vihdoin aivan hiljaa avattiin. Suljettuaan sen
jälkeensä, seurasi hän hapuillen noita kevyitä askeleita rappusissa.
Mutta saapuessaan ylös, pysähtyi hän liikkumattomana hämmästyksestä,
kun hän suuren lampun valossa, joka seisoi erään pöydän kulmalla,
näki vuoteen jo epäjärjestyksessä ja nuoren naisen vaatteet
viskattuina tuolille ja hänet itsensä paitasillaan, paljain jaloin
ja yöksi suittuna, nuo paksut hiuspalmikot korkealle sidottuina ja
jättäen kaulan vapaaksi.

-- Kuinka? Sinä olet jo mennyt levolle!

-- Niin, se on epäilemättä paljon parempi... Sain erään ajatuksen!
Sinä voit ymmärtää, että jos minä menen alas näin ja avaan hänelle,
kun hän tulee, on hänen vieläkin vaikeampi epäillä mitään. Minä sanon
silloin hänelle, että päätäni kivistää. Misard uskoo jo, että minä
voin pahoin. Sen vuoksi voin sanoa, ett'en ole lähtenyt huoneesta,
kun hänet huomen aamulla tavataan alhaalta radalta.

Mutta Jacques, joka jälleen alkoi vapista, innostui liikaa:

-- Ei, ei, pukeudu... Sinun täytyy olla ylhäällä... Sinä et voi olla
noin.

Séverine hymyili ihmeissään.

-- Miksi niin, armaani? Minä vakuutan sinulle, ett'ei sinun tarvitse
olla levoton, ei minun ole ollenkaan vilu. Tunnustele, enkö ole
lämmin!

Hän lähestyi maikaillen ripustautuakseen hänen kaulaansa paljailla
käsivarsillaan, ja paita liukui tällöin olkapäältä alas ja paljasti
pyöreän poven. Mutta kun Jacques vetäytyi syrjään ja näytti tulevan
yhä ärtyisämmäksi, antoi hän myöden.

-- Älä vain suutu, minä ryömin jälleen vuoteeseen, jott'ei sinun
tarvitse kauvemmin olla levoton siitä, että minä vilustun.

Sitten kun Séverine oli uudelleen laskeutunut levolle ja vetänyt
peitteen ylös leukansa alle, näytti Jacques todellakin hiukan
rauhoittuvan. Séverine jatkoi puhumistaan aivan hiljaa.

-- Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon,
enkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni:
Mieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen
luo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin
tuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein
innokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä... Me menemme alas
ilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut
ja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot... Jos minä puutun
tähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse
pitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.

Jacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama
veitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut
sen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan
avattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki
sitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla,
niin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli
pannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.

-- Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä
lähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.

Jacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.

-- Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva,
sen olen vannonut.

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman
nopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon
perustuksia, ja Jacques lisäsi:

-- Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on
poistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.

Ei Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys
pääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki
noita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti
kävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut
joka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja
vieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven
takana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi
sisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä
ylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen
kävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen
rytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien
askelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa
jälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun
heitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi
paljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: "Sinäkö se olet,
ystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle". Eikä mies ehtisi
edes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.

Uusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka
kohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia.
Jacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka
pitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen
olla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen.
Levottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus
heidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän
tunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri
kertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus,
ehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys
käsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia
vastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti
mielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa
sanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus,
joka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän
rakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin
puolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn,
sillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei
hän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen
kiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna.
Mutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai
joustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä
edelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin
hän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut
katsoa.

Séverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi
silmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei
Jacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada
tästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän
rakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä
ollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut
tuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa,
että hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa;
ja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi
rikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä
olevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän
takaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.

Hän, joka luuli niin hyvin tuntevansa Jacquesin, joutui kuitenkin
kummiinsa. Siinä oli tosin edelleenkin hänen pyöreä, kaunis päänsä,
hänen kiharaiset hiuksensa ja hyvin tummat viiksensä sekä ruskeat,
kultapilkkuiset silmät, mutta alaleuka muistutti nyt pitkää,
ulospistävää kitaa, joka teki hänet suuressa määrin rumaksi.
Kun Jacques kulki hänen ohitsensa, tuli hän vastoin tahtoansa
katsahtaneeksi häneen, ja Séverine huomasi silloin, että ikäänkuin
punainen usva oli laskeutunut hänen silmiensä yli ja himmentänyt
niiden loisteen, jolloin hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin olisi
peräytynyt koko ruumiillaan. Mitä hän tahtoi välttää? Pettikö
hänen rohkeutensa vieläkin kerran? Tietämätönnä siitä alituisesta
kuolemanvaarasta, jossa hän oli Jacquesin läheisyydessä, oli Séverine
jo jonkun aikaa tahtonut selittää aiheettoman, vaistomaisen pelkonsa
aavistukseksi lähellä olevasta välien rikkumisesta. Hän sai aivan
äkisti päähänsä, että ellei Jacques voisi tällä kertaa iskeä, niin
hän pakenisi, eikä palaisi enään koskaan takaisin. Hän päätti
silloin, että Jacquesin oli ehdottomasti tappaminen, ja että hän
antaisi hänelle rohkeutta, ja hän todellakin olisi sen tarpeessa.
Tässä silmänräpäyksessä häiritsi uusi ohikulkeva juna huoneen
painostavaa hiljaisuutta. Se oli loppumattoman pitkä tavarajuna,
ja oli kuin olisivat viimeiset vaunut vierineet vierimistään
loppumattomiin. Séverine nousi kyynärpäänsä nojalle ja odotti, kunnes
tuo hirmumyrskyn kaltainen pauhina oli etäisyyteen häipynyt tuossa
nukkuvassa seudussa.

-- Viipyy vielä neljännestunnin, sanoi Jacques ääneensä. Hän on nyt
ehtinyt Bécourtin metsän läpi ja on puolimatkassa. Oh, kuinka kauvan
se kestää!

Mutta kun hän palasi akkunan luo, tapasi hän Séverinen seisomassa
paitasillaan vuoteen vieressä.

-- Menkäämme lampun kanssa alas, ehdotti hän. Sinä voit silloin nähdä
paikan ja asettua sinne, ja minä näytän sinulle, kuinka avaan oven ja
kuinka sinun on meneteltävä.

Jacques vapisi ja peräytyi.

-- Ei, ei! Ei lamppua!

-- Niin, mutta me piilotamme sen sitten. Sinun täytyy kuitenkin olla
asiasta selvillä.

-- Ei, ei! Mene uudelleen levolle!

Séverine ei totellut, vaan meni päinvastoin häntä kohden sellaisen
naisen voitonvarmalla ja itsevaltiaalla hymyllä, joka tuntee olevansa
kaikkivoipa sen intohimon kautta, jota hän herättää. Kun hän sulkisi
Jacquesin syliinsä, niin tämä tekisi mitä hän tahtoisi, ja hän jatkoi
puhumistaan hyväilevällä äänellä, saadakseen hänet suostumaan.

-- Mutta lemmittyni, mikä sinua vaivaa? Voisipa luulla, että sinä
pelkäät minua. Kohta kun lähestyn, näytät sinä väistävän minua.
Jospa tietäisit, kuinka minun tässä silmänräpäyksessä tarvitsee
nojautua sinuun, tuntea sinun olevan täällä, että me olemme täysin
yksimieliset, ainiaaksi, kuuletko!

Hän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei
hän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun
kirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana.
Hän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat
puistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin,
että veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen
tarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.

Suurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:

-- Mene maata, minä pyydän sinua.

Mutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä
himo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi
jonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella
häntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä
aina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä
lähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.

-- Suutele minua... Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat
minua... Se on antava meille rohkeutta... Ah niin, rohkeutta, sitä
me tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään
muita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä... Suutele minua kaikesta
sydämestäsi, kaikesta sielustasi.

Jacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan
kuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka
korvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen
käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä
eläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta
ruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui
tästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja
lopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen
tahtonsa masentui.

-- Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa...
Sinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä
sekuntina tahansa... Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin
muista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen
takana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi... Minä
rakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on
huono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana
esteenä... Suutele minua, suutele minua!

Kääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja
tarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi
veistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin
vanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän
vihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta
toisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka,
joka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli
Séverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin
pituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta
ryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin
syvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen,
omistaakseen vielä täydellisemmin.

-- Suutele minua, suutele minua...

Hän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti
siten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin
tulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän
välkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja
peljästyneenä:

-- Jacques, Jacques... Jumalani! Miksi? Miksi?

Hampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa.
Lyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän
väistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.

-- Jumalani, Jumalani! Miksi?

Jacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen
kysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques
sitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli
samanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu,
ja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla
raivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada
varmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva
pikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia
tärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä
myrsky iskenyt hänet maahan.

Jacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi
siinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi
kauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen
painostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen
se kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät,
lempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka
oli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö.
Vaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä
oli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli
hän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli
laahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja
viattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä
käsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.

Mutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan,
villisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se
hän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän
oli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen
työtänsä.

Hän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs
itsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja
omisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa,
kokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei
enään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään
muulle.

Muisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista,
jonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä
tuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen
ja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli
sellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa
ihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä
lattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.

Lattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä
hämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen
edessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän
katseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja
tyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla
alhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan
unhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo
niinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän
rakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa
lattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän
onnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi
pimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat
epäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet
saaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän,
vaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn
hurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen
heittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.

Hän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne
siitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan
kohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren.
Tämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa
rautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin
riemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä
häntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut,
oli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen,
joka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi
ulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut
kylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten,
kertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa
radan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna
kuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.

Cabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan
yli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia
odotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti
luukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja
sitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi
hän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä
alkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja
levottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta
porstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan
tapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen
pimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen
mielensä yhä ankeammaksi.

Vihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös.
Makuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän
uudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä
kasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut.
Levottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa.
Sitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli,
ja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui
esiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine
murhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli
vielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää
epätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja
kuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella
tarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja
pani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta
tästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan
oli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa
aivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin
ja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun
huomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen
vuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan
kanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen
keskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat
Cabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.

-- Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti
murhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.

Roubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan
Séverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja
tuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista
suunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.




XII.


Kolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä
kesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja
kolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608,
ja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin,
ei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin
varsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu
suitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa
tarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto
ja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään
ja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi
itse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän
ollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja,
ja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.

Hän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi
laskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.

-- Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi
mitään muuta kuin vettä!

Pecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli
hyvin synkkämielinen.

-- Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä
selvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.

Jacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut
puhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin
rakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä
rakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan
jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet
siihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti
parantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni
hymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä
onnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.

Hän ehkäisi Pecqueuxia, joka oli avannut tulisijan luukun, pannakseen
sisään enemmän hiiliä.

-- Ei, ei, älkää lämmittäkö niin paljon. Se käy muutenkin hyvin.

Mutta lämmittäjä mörisi joukon rumia asioita.

-- Kyllä kai... Tuota lötköä!... Ja kun ajattelen, että morkattiin
tuota vanhaa, joka oli niin siivo... Tämä lutka ei ole edes
potkunkaan arvoinen.

Päästäkseen suuttumasta jätti Jacques vastaamatta. Mutta hän tunsi
hyvin, että vanha yhdyselämä kolmeen henkeen oli mennyttä kalua;
sillä hänen, toverin ja veturin välinen ystävyys oli Lisonin
kuollessa kadonnut. Nyt jouduttiin riitaan kaikesta mahdollisesta,
mutterista, joka oli ruuvattu liian kovaan, hiililapiollisesta,
jota ei oltu heitetty oikein. Ja hän päätti olla varovainen
Philomènen suhteen, koska hän ei tahtonut joutua julkitappeluun
tällä ahtaalla, liikkuvalla sillalla, joka oli varattu hänelle ja
hänen lämmittäjälleen. Niin kauvan kun Pecqueux, kiitollisena siitä,
että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän voi valmistaa itselleen
pieniä sivuansioita ja saada tähteeksi jääneen ruoan, totteli
häntä niinkuin koira ja osoitti hänelle sellaista uskollisuutta,
että hän olisi voinut, jos niiksi olisi tullut, vääntää ihmisiltä
niskat nurin, elivät he molemmat niinkuin veljekset, menivät
äänettöminä yhteistä vaaraa vastaan, eivätkä tarvinneet mitään sanoja
ymmärtääkseen toisiansa. Mutta siitä tulisi ikäänkuin oikea helvetti,
ellei voitaisi olla sovussa, kun alati oltiin pakoitetut elämään
rinnatusten ja alttiina samoille töytäyksille, vaikka mieluimmin
olisi nähty, että olisi voitu syödä toinen toisensa suuhunsa. Juuri
viikkoa ennen oli yhtiön täytynyt erottaa Cherbourgin pikajunan
veturinkuljettaja ja lämmittäjä sen vuoksi, että nämä olivat
joutuneet riitaan eräästä naisesta ja ensinmainittu oli esiintynyt
raa'asti toista kohtaan, joka ei ollut tahtonut totella; he olivat
niin äkämystyneet, että matkalla oli syntynyt oikeita tappeluja, ja
he olivat aivan unhoittaneet koko sen pitkän matkustajajonon, joka
täyttä vauhtia vyöryi heidän takanaan.

Pecqueux ei viitsinyt totella, vaan avasi tulisijan vielä pari kertaa
ja heitti sisään hiiliä, otaksuttavasti saadakseen toran aikaan.
Mutta Jacques ei ollut sitä näkevinään, vaan näytti ainoastaan
pitävän silmällä liikuntaa ja koetti vähentää nopeutta. Tuntui niin
raitis ja suloinen veto, kun juna pauhaten kulki eteenpäin tuona
lämpimänä heinäkuunyönä. Kun pikajuna viittä yli yksitoista saapui
Havreen, siistivät he veturia ikäänkuin olisivat olleet yhtä hyvät
ystävykset kuin ennenkin.

Kun he sen jälkeen läksivät veturitallista mennäkseen yömajaansa Rue
Francois-Mazelinen varrelle, huudettiin heille:

-- Onko teillä niin kiire? Ettekö voi minuutiksikaan poiketa tänne?

Se oli Philomène, joka veljensä talon kynnykseltä oli tähystellyt
Jacquesia. Mutta hän näytti jokseenkin nololta, saadessaan nähdä
Pecqueuxin, ja joskin hän tuli huutaneeksi heitä molempia, tapahtui
se sen huvituksen toivossa, että saisi ainakin hiukan jutella uuden
ystävänsä kanssa, vaikka hänen entinen rakastajansa olikin läsnä.

-- Anna meidän olla rauhassa! karjasi Pecqueux. Sinä ikävystytät
meidät kuoliaiksi, meidän täytyy nukkua.

-- Onpa hän oikein rakastettava, vastasi Philomène hilpeästi. Mutta
herra Jacques ei ole sinua kaltaisesi ja hän varmaankin nauttisi
pikku lasillisen... Vai kuinka, herra Jacques?

Jacques oli varovaisuudesta sanomaisillaan ei, kun lämmittäjä
yht'äkkiä vastaanotti kutsun, ajatellen voivansa pitää heitä silmällä
ja hankkia itselleen varmuutta. He menivät keittiöön ja istuutuivat
pöydän ääreen, jolle nainen asetti kaksi lasia ja konjakkipullon,
jonka jälkeen hän sanoi matalammalla äänellä:

-- Teidän täytyy koettaa olla pitämättä suurta melua, sillä veljeni
nukkuu tuolla ylhäällä, eikä hän juuri pidä siitä, että minulla on
vieraita.

Tarjotessaan heille, lisäsi hän kohta sen jälkeen:

-- Tiedättekö, että Lebleu eukosta tuli loppu tänä aamuna... Mutta
sitäpä minä aina sanoinkin... Se vie häneltä hengen, jos hänet
ajetaan takakerrokseen, joka on oikea vankila. Hän kesti kuitenkin
neljä kuukautta sitä, ett'ei nähnyt mitään muuta kuin sinkkikaton...
Mutta se, mikä varmaan teki tenän, kohta kun hän ei voinut liikkua
tuolistaan, oli se, ett'ei hän enään voinut jatkaa tapaansa vakoilla
neiti Guichonia ja herra Dabadieta. Niin, hän kuoli suuttuneena
siitä, ett'ei koskaan ollut yllättänyt heitä mistään.

Philomène keskeytti puheensa, nieli kulauksen konjakkia ja sanoi
sitten nauraa hohottaen:

-- Vaikka kyllä he kuhertelevat yhdessä... Mutta ne ovat niin
pahansuopia... Vaikka minä luulen kuitenkin, että pieni rouva Moulin
on nähnyt heidät eräänä iltana. Mutta siitä ei toki ole pelkoa,
että hän puhuisi mitään, siksi on hän liian tyhmä ja ja muuten niin
kylläpä on hänen miehensä, alipäällikkö...

Hän keskeytti puheensa uudelleen huudahtaakseen:

-- Kuulkaapa nyt, ensi viikollahan Roubaudin murhaa käsitellään
Rouenissa.

Tähän saakka olivat Jacques ja Pecqueux antaneet hänen lörpötellä,
pistämättä sanaakaan väliin. Viimemainittu arveli aivan
yksinkertaisesti, että Philomène oli hirveän suulas, koskaan ei hän
hänen seurassaan vaivannut itseään noin paljon keskustelulla. Hän ei
voinut kääntää silmiään pois hänestä ja tuli vähitellen ärtyisäksi ja
mustasukkaiseksi, kuinka Philomène maikaili hänen esimiehelleen.

-- Niin, vastasi veturinkuljettaja aivan tyynen näköisenä. Minutkin
on kutsuttu.

Philomène siirtyi lähemmäksi, onnellisena siitä, että sai
kyynärpäällään hipaista häntä.

-- Minäkin olen todistajana... Ah, herra Jacques, kun minulta
kysyttiin teistä, sillä ymmärrättehän, että tahdottiin tietää oikea
totuus teidän suhteestanne häneen, tuohon ihmisparkaan, niin, kun
minua kuulusteltiin, sanoin minä tuomarille: "Jacques jumaloi häntä
ja siis on aivan mahdotonta, että hän on tehnyt hänelle mitään
pahaa!". Olinhan nähnyt teidät yhdessä ja minähän olin sangen sopiva
puhumaan siitä.

-- Ah, vastasi Jacques ja teki välinpitämättömyyttä ilmaisevan
liikkeen. Minä en ollut levoton ja saatoin tunti tunnilta ilmoittaa,
kuinka olin viettänyt aikani... Kun yhtiö on pysyttänyt minut
toimessani, on se kaiketi tapahtunut siksi, ett'ei minua vastaan
ollut pienintäkään muistutusta.

Syntyi äänettömyys ja kaikki kolme joivat hiljaa.

-- Onpa se vaan jotakin hirvittävää, jatkoi Philomène. Sellainen
villipeto tuo Cabuche. Hänhän oli aivan veressä, kun hänet
vangittiin. Kylläpä se on hassua, kun mies ottaa naisen hengiltä
sen vuoksi, että haluaa häntä omaksensa, ikäänkuin näin tapahtuisi
paremmin silloin, kun ei naista enään olisi olemassa!... Ja mitä en
koskaan eläissäni voi unhoittaa, on nähkääs se, kun herra Cauche
alhaalla asemalaiturilla vangitsi Roubaudin. Minä olin siellä
silloin. Kuten tiedätte, oli kulunut ainoastaan viikko siitä kun
Roubaud, vaimonsa hautajaisten jälkeisenä päivänä, aivan tyynesti oli
mennyt virantoimitukseensa. Herra Cauche löi häntä silloin olkapäähän
ja sanoi, että hänellä oli määräys viedä hänet vankilaan. Ajatelkaapa
sitä. He, jotka eivät koskaan voineet olla erossa toisistaan, ja
jotka pelasivat keskenänsä korttia kaiket yöt. Mutta ken on poliisi,
hänen täytyy, jos niiksi on, viedä isänsä ja äitinsäkin giljotiinin
luo, koska se on hänen ammattinsa. Eikä Cauche välitä sellaisesta
ja sitten olen nähnyt hänen pelaavan korttia Cafe du Commersessä,
enempää välittämättä hyvästä ystävästään, kuin jos hän olisi ollut
suurturkki.

Pecqueux puri hampaansa yhteen ja iski nyrkkinsä pöytään.

-- Lempo soikoon! Olisinpa minä ollut tuon Roubaud kurjimuksen
sijassa!... Te olette suhteissa hänen vaimoonsa ja toinen ottaa hänet
hengiltä. Ja sitten pistävät he hänet putkaan... Se on niin, että voi
harmista haljeta...

-- Mutta, sinä suuri nauta, kirkui Philomène, sehän on siksi,
että hänen syytetään ottaneen tuon toisen vapauttamaan hänet
hänen vaimostaan, niin, kuten sanotaan, rahojen takia! Cabuchelta
lienee saatu pois presidentti Grandmorinin kello. Muistattehan, se
oli hän, joka murhattiin vaunussa puolentoista vuotta takaperin.
Siispä asetettiin tämä murha yhteyteen tuon vanhan kanssa ja
siitä on sukeutunut koko juttu. Minä en voi sitä selittää, mutta
sanomalehdessä oli pari paistaa koko asiasta.

Jacques oli hajamielinen, eikä näyttänyt edes kuulevan mitä hän
sanoi. Hän mutisi:

-- Mitä hyödyttääkään harkita sitä. Koskeeko se meihin?... Ellei
oikeus tiedä mitä se tekee, niin se ei ole meidän asiamme.

Sitten lisäsi hän, kalpein poskin ja tuijottaen kauvas pois.

-- Mutta tuota vaimoraukkaa vaan tulee sääli. Onneton, onneton hän.

-- Jos joku rohkenisi koskea minun vaimooni, virkkoi Pecqueux
kiivaasti, niin minä totta totisesti kuristaisin heidät molemmat.
Sitten saisivat toiset huvitelleida lyömällä minulta pään poikki. Se
olisi minusta yhdentekevää.

Nyt syntyi vaitiolo, ja Philomène, joka jälleen kaatoi laseihin,
oli virnistelevinään ja kohauttavinaan olkapäitänsä. Mutta hänen
mielensä oli hyvin liikutettu ja hän vilkuili häneen. Hän laiminlöi
itseään nykyjänsä paljon ja oli sangen likainen ja repaleinen,
sitten kun Victoire eukon, josta oli jalan taittumisen kautta tullut
raajarikko, oli täytynyt luopua paikastaan Pariisin rautatieaseman
naistenhuoneessa ja hänet oli otettu erääseen sairaskotiin. Nyt
ei hän enään voinut äidillisellä anteeksiantavaisuudellaan pistää
hänelle lantteja ja pitää häntä ehjänä ja siistinä, koska hän ei
tahtonut, että tuo Havressa oleva syyttäisi häntä siitä, ett'ei
hän pitäisi huolta miehestään. Philomène, joka nyt oli mieltynyt
Jacquesin siistiyteen ja hienoon näköön, tunsi vastenmielisyyttä
häntä kohtaan.

-- Vääntäisitkö sinä niskat nurin Pariisissa olevalta vaimoltasi?
kysyi hän morakasti. Ei kai sinun tarvitse peljätä, että kukaan ottaa
hänet pois sinulta.

-- Häneltä tai joltakin muulta! mutisi Pecqueux.

Mutta, Philomène joi ja rupesi leikkisän näköiseksi.

-- Niin, maljasi! Ja jätä minulle vaatteesi, niin minä pesen
ja laitan ne, sillä nykyään et sinä tosiaankaan tuota meille
kumpaisellekaan kunniaa... Maljanne, herra Jacques!

Jacques vapisi, ikäänkuin olisi hän unesta herännyt. Vaikka hän
oli täydellisesti vapaa kaikista omantunnontuskista ja päinvastoin
tunsi lievitystä ja ja ruumiillista hyvinvointia, näyttäytyi hänelle
Séverinen kuva, ja hänen hellä, tunteellinen luontonsa tuli kyyneliin
saakka liikutetuksi. Hän joi maljoja ja kiiruhti sanomaan jotakin,
sillä salatakseen levottomuutensa.

-- Me saamme sodan, kuten tiedätte.

-- Se ei ole mahdollista! huudahti Philomène. Kenen kanssa sitten?

-- Preussilaisten kansa. Niin ... joku heidän prinsseistään tahtoo
päästä Espanjan kuninkaaksi. Muusta ei eilen ollut puhetta kamarissa.

Silloin Philomène tuli pahoille mielin.

-- Oh, siitäpä vasta tulee hauskaa! Ikäänkuin ei vaaleissa ja
Pariisin katumellakoissa jo olisi ollut tarpeeksi rähinää. Jos syttyy
sota, niin se kaiketi ottaa meiltä kaikki miehet?

-- Oh, me pääsemme vapaiksi, sillä eihän voitane ottaa väkeä
rautatieltä. Mutta joukkojen kuljetuksesta ja muonituksesta syntyy
hämminkiä. Mutta tietysti täytyy tehdä velvollisuutensa.

Näin sanoen nousi hän ylös, kun hän huomasi, kuinka Philomène vihdoin
oli salaa pistänyt toisen jalkansa hänen jalkansa alle, ja Pecqueux
näki sen ja sai veren kasvoihinsa ja alkoi pujoa nyrkkiään.

-- Nyt lienee meidän aika lähteä ja mennä maata!

-- Niin, se on parasta, änkytti lämmittäjä.

Hän tarttui Philomènen käsivarteen ja likisti sitä niin kovasti,
että se olisi voinut mennä poikki. Philomène pidätti tuskanhuudon ja
tyytyi kuiskaamaan veturinkuljettajan korvaan, toisen raivoisasti
tyhjentäessä lasinsa:

-- Varo itseäsi, hän on oikea peto, kun hän on juonut.

Nyt kuului raskaita askelia rappusista ja Philomène peljästyi.

-- Se on veljeni! -- kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

He eivät olleet ehtineet kahtakymmentä askelta talosta, ennen kun
kuulivat korvapuustien äänen, jota seurasi ulvonta. Philomène sai
tuntuvan kurituksen, ikäänkuin olisi hän ollut pieni tyttö, joka
oli yllätetty nenä hilloastiassa. Veturinkuljettaja pysähtyi ja
valmistautui menemään hänen avuksensa. Mutta lämmittäjä pidätti hänet.

-- Koskeeko se teihin?... Jospa hän voisi lyödä tuon lutkan
kuoliaaksi!

Rue Francois-Mazelinin varrella menivät Jacques ja Pecqueux levolle,
sanomatta sanaakaan toisillensa. Heidän ahtaassa huoneessaan heidän
vuoteensa melkein koskettivat toisiinsa ja he makasivat kauvan
valveilla avoimin silmin ja kuuntelivat toistensa hengitystä.

Seuraavana maanantaina piti oikeudenkäynnin Roubaudin murhajutusta
alkaa Rouenissa. Siitä näytti tulevan suuri riemuvoitto
tutkintotuomari Denizetille, sillä lakimiesmaailmassa ei tahdottu
ollenkaan lakata lausumasta kiitossanoja siitä tavasta, jolla hän
oli johtanut tämän sotkuisen ja salaperäisen asian selvittämistä.
Se oli mestariteos, sanottiin, hieno analyysi, totuuden loogillinen
rakennelma, sanalla sanoen todellinen taideteos.

Saavuttuaan itse paikalle, Croix-de-Maufrasiin, muutamia tunteja
Séverinen murhan jälkeen, vangitutti hän Cabuchen. Kaikki
osoitti hänet ilmeisesti murhaajaksi: veri, joka virtaili hänen
ympärillään ja Roubaudin ja Misardin musertavat todistukset, jotka
kertoivat, kuinka he olivat yllättäneet hänet seisomasta yksinään
ja hämmentyneenä ruumiin ääressä. Ahdistettuna kysymyksillä miksi
ja kuinka hän oli tullut huoneeseen, alkoi hän sammaltaa juttua,
jonka tuomari vastaanotti kohauttamalla olkapäitään, koska se tuntui
hänestä siinä määrin lapselliselta ja mielettömältä. Hän oli sitä
odottanut. Se kummitteli aina ja oli aina kaltaisensa mielikuvituksen
synnyttämine murhaajineen, tekaistuine rikoksellisineen, jonka
todellinen rikoksellinen sanoi kuulleensa pakenevan pois pimeiden
nummien yli. Tuo matkustaja olisi nyt kaukana tipotiessään, jos hän
vielä jatkaisi juoksemistaan. Mutta kun häneltä kysyttiin, mitä
tekemistä hänellä oli siihen aikaan päivästä talon edustalla, joutui
Cabuche hämilleen ja kieltäytyi vastaamasta ja selitti lopuksi, että
hän oli ollut ulkona kävelemässä. Olihan lapsellista lausua jotakin
tuollaista. Kuinka muuten voitaisiinkaan uskoa tuota salaperäistä
tuntematonta, joka murhan tehtyään oli paennut, jättäen kaikki ovet
auki jälkeensä ja tutkimatta mitään huonekalua tai ottamatta edes
ainoatakaan nenäliinaa mukaansa? Mistä hän olisi tullut ja mitä syytä
olisi hänellä ollut tehdä tuo murha?

Jo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun
ja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää,
kuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi
sitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja
neljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä
mitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt
levolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa
seuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään,
jota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään
riidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan
yksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä
ennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi
jaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää
mahdottomia lastensatuja.

Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon
puuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka
hän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten
hän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset.
Ensimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin
metsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta
ei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen
vaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan
odottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän
eräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle
katsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle.
Kun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän
tiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta,
jolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle
joksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen:
ainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan.
Nyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut:
hän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli
ollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen
oli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut
murhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt
raiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen
väite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan
tulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän
saattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna
puhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan
masentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut
intohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että
ellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine
vielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan
saisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä.
Tästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja
täydellinen.

Vaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun
kiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä
tiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän
oli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku
henkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän
pimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden
valtaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut,
että ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja
löysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla
silmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi
panna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä
hän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan
muuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän
itsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta.
Kun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli
ihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt
mitään muuta.

Ensi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon
johdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän
punastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen
ensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä
epäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä
rakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut
tunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia,
jonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa
kenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut
koskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan
saada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä
nyt, kun hän oli kuollut.

Mutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka
useat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen
suunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti
hänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain
murhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset
yhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen
ratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta
ja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti
vastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa!
Hän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua
santarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta
niskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista
pahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään
raivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen,
jonka hän kielsi.

Oltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi,
että se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen
tuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi
löydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa
merkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja
ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse
toimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin
aivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa
nenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka
hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli
presidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti
etsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren
sisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle
nyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti,
ihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.

Mutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi
rajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen
suhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen
väikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin,
hän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita
hän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea,
mikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia,
neuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja
kun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä
hämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka
hän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä
hän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina
kotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään,
miten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä
muuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko
kertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja
hyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu
mitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä
mitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa
aivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän
tuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään
käsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään.
Häntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla
rauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.

Seuraavana päivänä tutkintotuomari vangitutti Roubaudin.
Vahvana kaikkivaltansa tunnossa laati hän vangitsemismääräyksen
eräänä tuollaisena henki-innoituksen hetkenä, jolloin hän uskoi
erinomaiseen tarkkanäköisyyteensä, ehtimättä saada riittävästi
todistuksia alipäällikköä vastaan. Vaikka vielä oli paljon hämärää
ja valaisematonta, aavisti hän, että Roubaud oli kaksoismurhan
alkuunpanija, ja hän tuli heti sangen riemuitsevaksi, kun hän sai
tiedon siitä keskinäisestä testamentista, jonka Roubaud ja Séverine
olivat tehneet notario Colinin luona Havressa viikko sen jälkeen,
kun olivat päässeet Croix-de-Maufrasin omistajiksi. Silloin hän
jo selitti itselleen asiain koko yhteyden varmalla harkinnalla
ja vakuuttavalla voimalla, joka antoi hänen syytöskirjelmänsä
rakenteelle niin järkähtämättömän lujuuden, että itse totuus olisi
näyttänyt vähemmän todennäköiseltä ja enemmän haaveelliselta ja
epäloogilliselta.

Roubaud oli pelkuri raukka, joka ei ollut itse uskaltanut
tappaa, vaan oli kahdessa tilaisuudessa käyttänyt Cabuche pedon
käsivartta. Ensi kerralla oli hän ollut innokas perimään presidentti
Grandmorinin, jonka testamentista hän oli selvillä, ja oli sen
vuoksi, kun hän toiselta puolen tunsi Cabuchen katkeruuden
presidenttiä kohtaan, Rouenissa työntänyt hänet junaan ja pistänyt
veitsen hänen käteensä. Sitten kun nuo kymmenentuhatta frangia oli
jaettu, eivät nuo molemmat rikostoverit mahdollisesti olisi enään
nähneet toisiansa, ellei murhan olisi täytynyt toista synnyttää.

Ja juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian
syvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt,
ett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea,
koska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha
matemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu
tarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa
oli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä
menettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen
itseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut
tahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen
hävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään
uhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin
lukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen
täydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen
etäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine
himoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen
käteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta
tuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.

Tämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello,
joka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että
molemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli
se ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen,
joka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa
ilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska
presidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä
veitsellä.

Roubaud vastaili aluksi ainoastaan myöntäen ja kieltäen ja yhtä
unisen ja välinpitämättömän näköinen, kuin nykyään alituisesti
oli hänelle ominaista. Hän ei ollenkaan näyttänyt hämmästyneeltä
sen johdosta, että hänet oli vangittu, sillä siinä asteettaisessa
siveellisessä hajaantumistilassa, jossa hänen olentonsa oli, oli
hän tullut välinpitämättömäksi kaikesta. Jotta hänet saataisiin
puhumaan, oli hänelle annettu erityinen vartija, jonka kanssa hän
pelasi korttia aamusta iltaan, ja se teki hänet sangen onnelliseksi.
Hän pysyi muuten vakuutettuna Cabuchen rikoksellisuudesta. Ei
kukaan muu kuin hän voinut olla murhaaja. Kun häneltä kyseltiin
Jacquesista, kohautti hän nauraen olkapäitänsä ja osoitti sillä,
että hän varsin hyvin tunsi veturinkuljettajan ja Séverinen välisen
suhteen. Mutta kun Denizet, tunnusteltuaan hänen valtimoansa, vihdoin
kehitti järjestelmäänsä tai koetti ahdistaa häntä ja masentaa hänet
leimaamalla hänet rikostoveriksi, puristaakseen hänestä tunnustuksen
esiin, joutui hän kovasti hämilleen, nähdessään olevansa alttiina
sellaisille epäluuloille ja noudatti suurta varovaisuutta. Mitä
nyt kerrottiinkaan? Se ei enään ollut hän, vaan Cabuche, joka oli
murhannut presidentin, samoin kuin Cabuche oli myöskin murhannut
Séverinen. Mutta molemmissa tilaisuuksissa se kuitenkin oli ollut
hän, joka oli ollut todellinen rikoksellinen, koska tuo toinen oli
murhannut ainoastaan hänen lukuunsa ja hänen sijastaan.

Tämä sotkuinen juttu hämmästytti häntä ja teki hänet erittäin
epäluuloiseksi. Varmaankin viritettiin hänelle ansaa, pantiin se
kokoon valheista, jotta hänet saataisiin pakotetuksi tunnustamaan
osallisuutensa ensimäiseen murhaan. Heti kun hänet vangittiin,
aavisti hän, että tuo vanha juttu joutuisi jälleen esiin. Kun
hänet asetettiin vastatusten Cabuchen kanssa, selitti hän, ett'ei
tuntenut häntä. Mutta kun hän toisti tavanneensa hänet verisenä ja
valmiina tekemään väkivaltaa uhrillensa, raivostui Cabuche, ja syntyi
kiivas ja erittäin sekava näytelmä, jonka kautta asiat yhä enemmän
hämääntyivät. Kolme päivää kului ja tuomari piti joukon kuulusteluja,
koska hän oli vakautettu siitä, että nuo molemmat rikostoverit
olivat tehneet sopimuksen vetää häntä nenästä väittämällään
vihamielisyydellä. Roubaud kyllästyi koko juttuun ja päätti olla
enempää vastaamatta, kun hän aivan äkisti kärsimättömyyden puuskassa
ja saadakseen asiasta lopun antoi myöten itsetiedottomalle vaistolle,
joka useampia kuukausia oli hänessä liikkunut, ja ilmaisi totuuden,
koko totuuden ja totuuden yksinomaan.

Juuri sinä päivänä koetti herra Denizet menetellä hyvin ovelasti,
istuessaan virkahuoneessaan ja kätkiessään silmänsä raskaiden
silmäluomien taakse sekä koettaessaan olla tarkkanäköinen teki
liikkuvat huulensa hyvin ohuiksi. Hän oli tunnin ajan ponnistanut
kykyään miettien ovelan sutkauksen toisensa jälkeen syytettyä
vastaan, jonka kömpelön, epäraittiin, kellertävän lihavuuden takana,
hänen luulonsa mukaan, oli sangen suuri neuvokkaisuus kätkettynä.
Ja hän luuli ajaneensa häntä askel askeleelta ja kietoneensa hänet
joka taholla ja saaneensa hänet oikein kiinni, kun tuo toinen, tehden
eleen ikäänkuin olisi hän ollut äärimmilleen ahdistettu, huudahti,
että nyt saisi lorusta tulla loppu, ja että hän piti parempana
tunnustaa, jott'ei häntä kauvemmin kiusattaisi. Koska hänet tuota
pikaa tahdottiin tehdä rikokselliseksi, pitäisi sen ainakin tapahtua
siitä, mitä hän todellakin oli tehnyt.

Mutta mikäli hän kertoi koko jutun siitä, kuinka presidentti
Grandmorin oli varsin nuorena vietellyt hänen vaimonsa, raivostaan
ja mustasukkaisuudestaan, saadessaan siitä selon, ja kuinka hän oli
tehnyt murhan ja minkä vuoksi hän oli ottanut nuo kymmenentuhatta
frangia, veti tuomari silmäluomensa epäillen ylös, samalla kun hän
ammattimaisella, vastustamattomalla epäluuloisuudella virnisti suunsa
pilkalliseen irvistykseen. Kun syytetty oli vaiennut, hymyili hän.
Hän oli siis vieläkin viekkaampi, kuin hän oli luullut. Ensimäisen
murhan ottaminen niskoillensa ja antaen sen esiintyä yksinomaan
intohimon vaikutuksesta tehtynä, jonka kautta hän pääsisi vapaaksi
siitä epäluulosta, että oli tehnyt harkitun varkauden ja olletikin
kaikesta osallisuudesta Séverinen murhaan, se oli todellakin rohkea
temppu, joka ilmaisi vähemmän tavallista älyä ja tahdonlujuutta.
Mutta se oli joka tapauksessa kestämätön.

-- Oh, ei Roubaudin maksa vaivaa kuvitella meidän olevan lapsia.
Te siis väitätte olleenne mustasukkainen ja murhanneenne hänet
mustasukkaisuuden puuskassa?

-- Niin.

-- Jos otaksumme todeksi, mitä te kerrotte, olisitte te siis mennyt
vaimonne kanssa naimisiin, tuntematta hänen suhdettaan presidenttiin.
Onko se todennäköistä? Päinvastoin todistaa kaikki teidän puoleltanne
keinottelua, jota teille on tarjottu, josta te olette keskustelleet,
ja jonka olette hyväksyneet. Teille annetaan vaimoksi nuori tyttö,
joka on kasvatettu hienoksi neidiksi, hänelle annetaan myötäjäiset
ja hänen suojelijastaan tulee teidänkin suojelijanne, ettekä te ole
tietämätön siitä, että hän on testamentannut teille maatilan, ja
te väitätte kuitenkin, ett'ette epäillyt mitään, ette kerrassaan
mitään! Oh, te olitte selvillä kaikesta, muutoin ei voida selittää
teidän naimistanne. Muuten on tarvis mainita ainoastaan yksi asia
teidän puheenne kumoamiseksi. Te ette suinkaan ole luonteeltanne
mustasukkainen. Rohkenetteko edelleenkin väittää olevanne
mustasukkainen?

-- Minä puhun totta, raivoisan mustasukkaisuuden vallassa tein tuon
murhan.

-- Selittäkää minulle siis, kuinka te, murhattuanne presidentin
erään vanhan suhteen takia, joka muuten on teidän keksimänne, olette
voinut suvaita vaimonne rakastajaa, niin, juuri Jacques Lantieria!
Kaikki ihmiset ovat puhuneet siitä suhteesta, ettekä te itsekään
ole salannut tunteneenne sitä... Minkä vuoksi sallitte heidän
häiritsemättä matkustaa yhdessä?

Hämmentynein silmin tuijotti Roubaud ankein mielin avaruuteen,
voimatta antaa mitään selitystä. Vihdoin sai hän sammaltaneeksi:

-- En tiedä... Minä tapoin hänet, mutta en ole tappanut tuota toista.

-- Älkää siis enään sanoko kostavanne mustasukkaisuudesta, ja minä
neuvon teitä olemaan kertomatta tuota romaania jurymiehille, sillä he
kohauttaisivat sille vain olkapäitänsä... Uskokaa minua, muuttakaa
järjestelmää, ainoastaan totuus voi teidät pelastaa.

Mitä itsepintaisemmin Roubaud tämän jälkeen väitti puhuvansa totta,
sitä enemmän katsottiin hänen valehtelevan. Kaikki puhui muuten
niin häntä vastaan, että ensimäisen murhan tutkimuspöytäkirjat,
joiden olisi pitänyt olla tukena hänen uudelle selitykselleen,
koska hän silloin syytti Cabuchea, päinvastoin tulivat olemaan
todistuksena tavattoman taitavasti tehdystä sopimuksesta heidän
välillään. Todellisella ammattiharrastuksella syventyi tuomari sangen
tyystin murhajutun psykologiiaan. Ei koskaan ollut hän, niin hän
sanoi, tunkeutunut noin syvälle ihmisluonteeseen, mutta se tapahtui
enemmän aavistuksen kuin huomion avulla, sillä hän imarteli itseään
kuulumisestaan niiden selvänäköisten ja vaikutuksellisten tuomarien
kouluun, jotka yhdellä silmänluonnilla voivat saattaa miehen
hämilleen. Muuten ei ollut puutetta todistuksista, ne muodostivat
masentavan kokoelman. Tämän jälkeen saattoi tutkimus nojautua lujaan
perustukseen, varmuus murtautui esiin häikäisevänä kuten auringonvalo.

Vielä enemmän lisäsi herra Denizetin kunniaa se, että hän esitti
molemmat murhat yhteydessä toistensa kanssa, sitten kun hän mitä
syvimmässä salaisuudessa oli suurella kärsivällisyydellä tehnyt
tämän yhdistelmän. Kansanvaltaisuuden meluavan edistymisen jälkeen
oli maa yhtämittaisessa kuumeessa, sitä pyörrytystä muistuttamassa,
joka käy suurten hirmukohtausten edellä ja ennustaa niiden
tuloa. Keisarivallan lopulla vallitsi politiikassa ja varsinkin
sanomalehdistössä alituinen levottomuus, ylenpalttinen ärtymys, joka
vaikutti sen, että itse iloonkin tuli sairaalloinen liioittelu.
Sen vuoksi syntyi virallisessa sanomalehdistössä juhlaisan riemun
purkaus, kun Croix-de-Maufrasin autiossa talossa tehdyn naismurhan
jälkeen saatiin tietää, kuinka mainiosti Rouenin tutkintotuomari oli
osannut jälleen kaivaa esiin tuon vanhan Grandmorin murhan ja asettaa
sen uuden rikoksen yhteyteen.

Toisinaan näet todellakin vielä vastustussanomalehdissä laskettiin
leikkiä tuosta satumaisesta, saavuttamattomasta murhaajasta, jonka
todellisuudessa oli tehnyt poliisi, salatakseen eräitä häpäiseviä,
korkeassa asemassa olevien henkilöiden roistontöitä. Mutta
vastauksen täytyi vaikuttaa masentavasti. Olivathan murhaaja ja
hänen rikostoverinsa vangitut, ja presidentti Grandmorinin muiston
oli jälleen esiinnyttävä tahratonna ja koskemattomana. Väittely
alkoi uudelleen ja jännitys Rouenissa ja Pariisissa kohosi joka
päivä. Paitsi sitä, että tuo kamala romaani liikutti mielikuvitusta,
joutuivat tunteetkin kuohuksiin, aivan niinkuin valtio olisi hyötynyt
tuosta vihdoinkin ilmisaadusta ja kieltämättömästä totuudesta.
Kokonaisen viikon olivat sanomalehdet kukkuroillaan yksityiskohtia.

Denizet, joka sai kehoituksen tulla Pariisiin, meni Rue du Rocherin
varrelle ylisihteeri Camy-Lamotten yksityisasuntoon. Hän tapasi
hänet seisomassa kolkossa työhuoneessaan, laihtunein kasvoin ja
vieläkin väsyneemmin ilmein. Hän kuihtui ja oli epäuskoisuudestaan
huolimatta täynnä synkkämielisyyttä, ikäänkuin hänellä, keisarikunnan
loistavasta apoteoksesta huolimatta, olisi ollut aavistus sen vallan
lähestyvästä kukistumisesta, jota hän palveli. Hän oli nyt kaksi
päivää ollut sisällisen taistelun uhrina, kun hän ei tietänyt, mitä
tekisi Séverinen kirjeellä, jonka hän oli pannut piiloon, ja joka
olisi tuhonnut tuomarin koko syytejärjestelmän, koska se sisälsi
kieltämättömän todistuksen Roubaudin esityksen tueksi. Ei kukaan
muu maailmassa tuntenut tuota kirjettä ja hän voi, jos niin tahtoi,
hävittää sen.

Mutta edellisenä iltana oli keisari sanonut hänelle vaativansa
tällä kertaa, että oikeus saisi tapahtua kaikesta vaikutuksesta
huolimatta vaikkapa hänen hallituksensa saisikin siitä kärsiä. Tämä
keisarin toivomus oli kentiesi rehellisyyden satunnainen ilmaus,
ehkäpä tuo taika-usko, että yksi ainoa väärä teko maan kunnioituksen
jälkeen muuttaisi hänen kohtalonsa. Ja vaikka ylisihteeri ei antanut
mitenkään omantunnonarvelujen vaikuttaa itseensä, kun hän puolestaan
oli muuttanut tämän maailman asiat yksinomaan käytännöllisiksi
kysymyksiksi, saattoi kuitenkin tuo hänen saamansa määräys hänet
hämilleen ja hän oli epätietoinen siitä, pitäisikö hänen rakastaa
herraansa siinä määrin, että olisi hänelle tottelematon.

Denizet osoittautui heti hyvin riemuitsevaksi.

-- No, vaistonipa ei pettänyt; se oli Cabuche, joka oli presidentin
murhaaja... Mutta minä myönnän myöskin, että tuossa toisessakin
jäljessä oli hiukan totuutta, ja minusta itsestäni tuntui siltä, että
Roubaudia koskeva kysymys pysyi salaperäisenä... Mutta nyt ovat he
molemmat vihdoinkin käsissämme.

Herra Camy-Lamotte tarkasti häntä valjulla katseellaan.

-- On siis olemassa tukea kaikille kohdille siinä syytöskirjelmässä,
joka minulle on jätetty, ja te olette ehdottomasti vakuutettu?

-- Ehdottomasti. Ei ole mitään mahdollisuutta epäiltävänä...
Kaikki liittyy niin lujasti yhteen, ett'en minä voi muistaa mitään
oikeuskysymystä, jossa kaikista näennäisistä selkkauksista huolimatta
rikos on noudattanut kehitystä, joka on ollut loogillisempi ja
helpompi ennakolta määrätä.

-- Mutta Roubaudhan väittää vastaan, ottaa ensimäisen murhan
niskoilleen ja kertoo kokonaisen jutelman siitä, kuinka vaimo on
nuoruudessaan vietelty, ja että hän, mustasukkaisuuden vimmassa,
oli sokean raivon puuskassa tappanut. Kaikki vastustussanomalehdet
puhuvat siitä.

-- Ah, ne kertovat siitä ainoastaan huhujen mukaan, eivätkä edes itse
uskalla sitä uskoa. Tuo Roubaud muka on mustasukkainen, hän joka
avusti vaimoaan tapaamaan erästä rakastajaa! Hän saa kernaasti kertoa
tuon jutun tuomio-istuimelle, hän ei ole kuitenkaan voipa saada
aikaan tarkoitettua häväistysjuttua... Jospa hän kuitenkin voisi
esittää jonkin todistuksen! Mutta hänellä ei sellaista ole. Hän puhuu
tosin eräästä kirjeestä, jonka hän väittää pakoittaneensa vaimonsa
kirjoittamaan, ja jonka pitäisi löytyä vaimon paperien joukosta...
Mutta silloin kaiketi herra ylisihteeri, joka on järjestänyt
presidentin paperit, olisi sen löytänyt?

Camy-Lamotte ei vastannut mitään. Se oli totta, että tuomarin
järjestelmän kautta häväistysjuttu vihdoinkin tulisi haudatuksi. Ei
kukaan voisi uskoa Roubaudia, presidentin muisto jäisi puhtaaksi
noista inhoittavista epäluuloista ja keisarikunta saisi hyötyä
sellaisesta yhden sen elukan huomiotaherättävästä rankaisemisesta. Ja
muuten, koska Roubaud tunnusti olevansa rikoksellinen, niin mitäpä
merkitystä sillä oli oikeuden aatteelle, tuomittiinko hänet toisen
tai toisen olettaman perusteella? Sittenhän oli vielä Cabuche, mutta
ellei hän ollut sekaantunut ensimäiseen murhaan, niin näytti hän
todellakin tehneen tuon jälkimäisen. Herra Jumala, oikeus, sehän oli
viimeinen pettymys! Eikö oikeudenmukaisena oleminen ollut narripeliä,
koska tie totuuteen kulki niin monien pensaikkojen läpi? Olisi
parempi olla viisas ja olkapää työnnettynä tämän yhteiskunnan alle,
joka oli hajoamistilassa, ja jota perikato uhkasi.

-- Vai kuinka? toisti Denizet, eihän herra ylisihteeri ole löytänyt
tuota kirjettä.

Camy-Lamotte kohotti katseensa uudelleen häneen. Hän oli nyt yksinään
aseman herrana, ja ottaen kärsiäkseen ne tunnonvaivat, jotka olivat
saattaneet keisarin levottomaksi, vastasi hän.

-- En ole löytänyt niin mitään.

Sangen rakastettavasti hymyillen ylisteli hän sitten tuomaria.
Ainoastaan huulien vähäinen virnistys ilmaisi katkeraa
ivaa. Ei milloinkaan oltu tutkimusta johdettu niin suurella
tarkkanäköisyydellä. Korkeimmassa paikassa oli määrätty, että hänet
tuomio-istuinten loman jälkeen siirrettäisiin Pariisiin. Ja kovasti
onnitellen seurasi hän häntä aina ulos rappusille.

-- Te yksinänne olette todellakin ihailtavalla tavalla nähnyt
selvästi... Ja sitten kun totuus puhuu, ei mikään voi sitä ehkäistä,
eivät persoonalliset harrastukset eivätkä edes valtiolliset syyt...
Antakaa asian mennä menojaan, olkoot seuraukset mitkä tahansa.

-- Tuomarikutsumuksen velvollisuus niin vaatii, vastasi herra
Denizet, tervehti ja meni säteilevänä pois.

Jäädessään yksin sytytti Camy-Lamotte ensin kynttilän ja otti sen
jälkeen Séverinen kirjeen esille laatikosta, jossa hän oli sitä
säilyttänyt. Hän avasi kirjeen, lukeakseen uudelleen ne kaksi
riviä, jotka se sisälsi, ja silloin muistui hänen mieleensä jälleen
tuo sinisilmäinen, miellyttävä, rikoksellinen nainen, joka ennen
oli herättänyt hänessä niin hellää myötätuntoisuutta. Nyt oli hän
kuollut ja astui hänen eteensä traagillisessa valossa. Kuka tunsi
sen salaisuuden, jonka hän oli vienyt mukanansa hautaan? Niin,
totuus, oikeus oli aivan varmaan pettymystä! Ainoa, mikä hänellä
oli jäljellä tuosta tuntemattomasta, ihastuttavasta naisesta,
oli se haihtuva himo, minkä hän oli hänessä herättänyt, ja mitä
hän ei ollut tyydyttänyt. Kun hän vei kirjeen kynttilän luo ja
tuli tarttui siihen, valtasi hänet alakuloisuus, aavistus tulossa
olevasta onnettomuudesta. Mitä hyödyttikään hävittää tämä todistus,
rasittaa omatuntonsa tällä teolla, jos sallimus oli määrännyt, että
keisarikunta oli lakaistava pois, niin kuin tämä hyppysellinen mustaa
tuhkaa, joka nyt putosi hänen sormiensa välitse?

Vajaassa viikossa oli Denizet lopettanut tutkimuksen.
Länsiratayhtiössä hänelle oltiin erittäin kohteliaita ja hän löysi
kaikki haluamansa asiakirjat ja kaikki todistukset, joista saattoi
olla hyötyä. Yhtiökin toivoi hartaasti, että saataisiin loppu tästä
surullisesta asiasta, johon yksi sen virkamiehistä oli sekaantunut,
ja jonka vaikutuksia voitiin seurata taaksepäin läpi koko sen
monimutkaisen koneiston, ja joka oli ollut vaikuttamaisillaan
sen johtokuntaan. Syövän tuhoama osa oli mahdollisimman pian
leikattava pois. Uudelleen kulki sen vuoksi tutkintotuomarin ohitse
Havren aseman henkilökunta: Dabadie, Moulin y.m., jotka antoivat
hyvin epäedullisia tietoja Roubaudin käytöksestä; edelleenkin
Barentinin asemapäällikkö, Bessière, samoin kuin useita Rouenin
virkamiehiä, joiden todistukset olivat ensimäiseen murhaan katsoen
ratkaisevaa laatua; sitten Pariisin asemapäällikkö Vandorpe, sekä
ratavartija Misard ja ylikonduktööri Henri Dauvergne, jotka molemmat
viimemainitut olivat hyvin runsastietoisia, kun oli kysymys syytetyn
avuliaisuudesta vaimon rakastajaa kohtaan.

Henri, jota Séverine oli hoitanut Croix-de-Manfrasissa, voi
kertoa senkin, että hän eräänä iltana, vielä ollessaan heikkona,
oli luullut kuulevansa Roubaudin ja Cabuchen neuvottelevan hänen
akkunansa edustalla. Tästä selvisi paljon ja molempien syytettyjen
järjestelmällisen kieltämisen kumosi se, että he tunsivat toisensa.
Yhtiön koko henkilökunnan joukosta nousi paheksumisen huuto,
surkuteltiin noita onnettomia uhreja, tuota nuorta naisparkaa,
jonka hairahdusta niin moni seikka oli lieventämässä, ja tätä niin
kunniallista vanhaa miestä, jonka muisto nyt esiintyi jälleen
puhtaana niistä rumista jutuista, joita hänestä oli ollut liikkeellä.

Uusi oikeudenkäynti pani intohimot vilkkaasti kiertämään, varsinkin
Grandmorinin perheessä, mutta vaikka Denizet siitä saikin voimakasta
tukea, täytyi hänen sillä taholla käydä erityistä taistelua,
saadakseen pitää selvityksensä järkähtämättömänä. Lachesnaye-puolisot
riemuitsivat ääneensä, sillä katkeroituneina Croix-de-Maufrasin
poistestamenttaamisesta ja niin lopen ahneita kuin olivat, olivat he
aina pitäneet kiinni siitä, että Roubaud oli syyllinen. Kun asia nyt
otettiin uudelleen esille, näkivät he siinä ainoastaan keinon saada
testamentti mitättömäksi, nimittäin saada Séverinen perintöoikeus
maatilaan kumotuksi hänen osoittamansa kiittämättömyyden perusteella,
hyväksyivät he osittain Roubaudin selityksen, nimittäin että
Séverine oli ollut avullisena murhassa, ei kuitenkaan kostaakseen
mitään luuloteltua roistomaisuutta, vaan ryöstääkseen hänet. Tämä
aiheutti selkkausta tuomarin ja heidän, erittäinkin Berthen, välillä,
joka oli hyvin katkera murhattua kohtaan, ja hän lausui mitä
inhoittavimpia syytöksiä entistä ystävätärtään vastaan, jotavastoin
tuomari otti puolustaakseen häntä, koska hän tuli ärtyisäksi ja
kiivastuneeksi, kun vaan vähänkin koskettiin hänen mestariteokseensa,
tähän loogilliseen yhdistelmään, joka oli niin hyvin tehty, että,
kuten hän itse ylpeän näköisenä selitti, jos siitä ainoatakin osaa
järkähytettäisiin, se kokonaan luhistuisi kokoon.

Tämän johdosta syntyi hänen virkahuoneessaan sangen eloisa
kohtaus Lachesnaye-puolisojen ja rouva Bonnehonin välillä. Tämän
viimeksimainitun, joka ennen oli ollut hyvin suosiollinen Roubaudia
kohtaan, oli nyt täytynyt hyljätä hänet. Mutta ollen sangen
suvaitsevainen lemmenasioissa sekä aivan poissa suunniltaan tämän
romaanimaisen, verisen murhenäytelmän johdosta, syytti hän vaimoa
edelleenkin jonkinlaisesta rakkauden rikostoveruudesta. Hän itse oli
sangen vaatimaton ja halveksi rahoja. Ett'ei hänen veljentyttärensä
hävennyt tahtoa ruveta jälleen riitelemään perinnöstä. Jos Séverine
oli rikoksellinen, niin oli pakko kokonaan hyväksyä Roubaudin
tunnustus, ja silloin tulisi presidentti Grandmorinin muisto
jälleen häväistyksi ja lokaan vedetyksi. Vaikkapa tutkimus ei niin
nerokkaasti olisikaan saanut totuutta selville, olisi se perheen
kunnian takia pitänyt tekaista. Hän puhui samalla jonkinlaisella
katkeruudella Rouenin seurapiireistä, joissa tämä asia nyt oli
niin paljon pakinoimisen esineenä. Hän ei näet enään ollut näiden
seurapiirien johtajana, sitten kun hän oli tullut vanhaksi, eikä
hänellä enään ollut jäljellä entistä junonista, vaaleanveristä,
rehevää kauneuttaan.

Niin, ei varemmin kuin edellisenä iltana oli rouva Leboucqin luona,
joka komea, uljas ruskeaverikki juuri oli se, joka oli karkoittanut
hänet valtaistuimelta, kuiskailtu joukko sopimattomia tarinoita,
esim. seikkailusta Louisetten kanssa ja kaikenlaisia rumia asioita,
joita ihmiset olivat olleet kyllin häijyjä keksiäkseen. Kun herra
Denizet silloin puuttui keskusteluun ja ilmoitti, että Leboucq
olisi apujäsenenä tuomio-istuimessa asian tulevassa käsittelyssä,
tulivat Lachesnaye-puolisot levottomiksi, vaikenivat ja näyttivät
tahtovan antautua. Mutta rouva Bonnehon rauhoitti heitä ja selitti
olevansa varma siitä, että oikeus tekisi velvollisuutensa: oikeuden
puheenjohtajana toimisi näet hänen vanha ystävänsä, Desbazeilles,
hän, joka jäsenkolotuksensa vuoksi sai elää ainoastaan vanhojen,
hupaisten aikojen muistoissa, ja toiseksi apujäseneksi tulisi
Chaumette, tuon nuoren, hänen suojeluksessaan olevan notarion isä.
Hän oli siis hyvin tyyni, vaikkakin surumielinen hymy näkyi hänen
huulillaan, kun hän mainitsi viimemainitun, jonka poika viime aikoina
tapasi seurustella rouva Lebocqin luona, jonne hän itse oli hänet
lähettänyt, jott'ei hänen tulevaisuutensa tuhoutuisi.

Kun tuo huomiotaherättävä oikeudenkäynti vihdoin alkoi, vaikutti
kuitenkin huhu tulossa olevasta sodasta ja siitä jännityksestä, joka
täytti koko Ranskan, ett'eivät käsittelyt läheskään herättäneet
niin yleistä huomiota, kuin ne muutoin olisivat tehneet. Mutta
Rouenissa vallitsi yhtä kaikki kolme päivää täydellinen kuume ja
tuomio-istuinsalin ovissa tungeksittiin ja kaikki varatut paikat
olivat kaupungin naisten hallussa.

Ei milloinkaan ollut tuo vanha Normandian herttuain palatsi siitä
saakka, kun se oli muutettu tuomio-istuinrakennukseksi, nähnyt
sellaista ihmistulvaa. Oli kesäkuun kaikkein viimeiset päivät
lämpimine, aurinkoisine iltapäivineen. Aurinko paahtoi noihin
kymmeneen akkunaan ja loi valoaan tammikoristeihin ja valkoiseen
marmoriristiin, joka kuvautui mehiläisten peittämän esiripun
taustaan, ja tuohon kuuluisaan kattokoristukseen Ludvig XII ajoilta
puuhun veistettyine nummineen ja himmeine kultauksineen.

Oli niin lämmin jo ennen käsittelyjen alkamista, että oltiin
tukehtumaisillaan. Naiset kurottautuivat nähdäkseen jotakin
pöydältä, jolla Grandmorinin kello, Séverinen verinen paita ja
molemmissa murhissa käytetty veitsi olivat. Cabuchen pariisilaista
puolustusasianajajaa myös paljon tähysteltiin kaukoputkilla.
Valamiesten penkillä istui rivissä kaksitoista rouenilaista, paksuina
ja juhlallisina tarkasti ruumiinmukaisissa mustissa hännystakeissaan.
Kun tuomio-istuin astui sisään, syntyi kuuntelijain joukossa
sellainen tungos, että presidentti heti katsoi olevansa pakoitettu
uhkaamaan tyhjennyttää salin.

Käsittelyt alkoivat vihdoin, jurymiehet tekivät valan ja todistajien
esiinhuuto sai kuulijat uudelleen uteliaisuuden ja jännityksen
valtaan. Rouva Bonnehonin ja Lachesnayen nimiä mainittaessa joutuivat
päät liikkeeseen: mutta Jacques kiinnitti varsinkin naisten huomiota
mitä suurimmassa määrässä, ja he seurasivat häntä innokkaasti
silmillään. Mutta sitten kun syytetyt oli tuotu sisään, kukin kahden
santarmin ympäröimänä, eivät kuulijat voineet kääntää silmiään
heistä ja olla lausumatta toisilleen saamiaan vaikutelmia. Molempien
pahantekijäin ulkomuotoa pidettiin hurjana ja yksinkertaisena.
Yleistä kummastusta herätti se, että Roubaud, jolla oli mustat
vaatteet ja huolimattomasti solmittu kaulaliina, näytti niin vanhalta
ja kasvoiltaan tylsältä ja pöhöttyneeltä. Mitä Cabucheen tuli, oli
hän aivan sellainen, joksi häntä oli mielessä kuviteltu: Suurine
nyrkkeineen ja petoeläintä muistuttavine leukoineen oli hän pitkässä,
sinisessä puserossaan oikean murhamiehen mallikuva, hän oli sanalla
sanoen sellainen olento, jota ei kernaasti kohdata metsässä.

Kuulustelu vahvisti tuota epäsuotuisaa vaikutusta ja moniaat
vastaukset herättivät kiivasta mutinaa kuulijain joukossa. Kaikkiin
tuomioistuimen puheenjohtajan kysymyksiin vastasi Cabucbe, ett'ei hän
tietänyt: Hän ei tietänyt, mistä se johtui, että kello löydettiin
hänen kätköistään; eikä hän myöskään tietänyt, minkä vuoksi hän
oli päästänyt todellisen murhaajan pakenemaan. Hän näet pysyi
kertomuksessaan tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, jonka hän
sanoi kuulleensa juoksevan tiehensä pimeässä. Kun häneltä sen jälkeen
kyseltiin hänen eläimellisestä intohimostaan onnettomaan uhriinsa,
alkoi hän änkyttää ja tuli niin katkeroituneeksi ja hurjapäiseksi,
että molempain santarmien täytyi pitää hänestä kiinni. Ei, ei! Hän ei
muka ollut ollenkaan rakastunut häneen, ei ollut ollenkaan tuntenut
mitään intohimoista halua häneen. Ne olivat pelkkiä valheita. Sehän
olisi hänen käsityksensä mukaan ollut hänen saastuttamistaan, hänen,
joka oli hieno nainen, kun sitä vastoin hän oli istunut vankilassa
ja eli villin elämää! Lopulta rauhoituttuaan vaipui hän synkkään
äänettömyyteen ja vastasi ainoastaan yksitavuisesti ja oli aivan
välinpitämätön siitä, minkä tuomion voisi saada.

Samoin pysyi Roubaud siinä, jota syytöskirjelmässä nimitettiin
hänen järjestelmäkseen. Hän kertoi kuinka ja minkä vuoksi hän oli
tappanut Grandmorinin ja kielsi kaiken osallisuutensa vaimonsa
murhaan. Mutta hän teki sen katkonaisin, melkein yhtäpitämättömin
lausein, unhoitti toisinaan aivan yht'äkkiä mitä aikoi sanoa ja
hänen katseensa olivat niin harhailevat ja hän puhui niin paksuja,
että toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän miettinyt ja tekaissut
yksityiskohtia. Kun tuomio-istuimen puheenjohtaja ahdisti häntä ja
osoitti hänen kertomuksensa heikot kohdat, kohautti hän lopuksi
olkapäitänsä ja kieltäytyi vastaamasta. Mitä hyödyttikään totuuden
puhuminen, koska valhe ja logiikka olivat sama asia? Mutta tämä
uhmailevan halveksumisen asento, johon hän oli oikeutta vastaan
asettunut, luettiin hänelle erityisesti viaksi. Huomioon otettiin
myöskin se suuri välinpitämättömyys, jota molemmat syytetyt
osoittivat toisiaan kohtaan, ja nähtiin siinä todistus ennen tehdystä
sopimuksesta, taitavasti laaditusta ja erinomaisella tahdonlujuudella
toimeenpannusta suunnitelmasta. He väittivät, ett'eivät he tunteneet
toisiansa, tekivätpä syytöksiäkin toisiansa vastaan, mutta tämän
tekivät he ainoastaan ja yksinomaan saattaakseen tuomio-istuimen
harhaan. Kun heidän kuulustelunsa olivat päättyneet, oli asia
sellaisenaan jo ratkaistu. Tuomio-istuimen puheenjohtaja oli
taitavasti johtanut kuulustelut niin, että Roubaud ja Cabuche olivat
tarttuneet viritettyihin ansoihin ja näyttivät luopuneen itsestään.
Samana päivänä kuulusteltiin vielä muutamia merkityksettömiä
todistajia. Viiden ajoissa oli kuumuus käynyt niin sietämättömäksi,
että kaksi naista pyörtyi.

Seuraavana päivänä herättivät muutamat todistajat todellista
mieltenkuohua kuulijoissa. Rouva Bonnehonilla oli oikea menestys
hienon ja arvokkaan esiintymisensä kautta. Mielenkiinnolla
kuunneltiin yhtiön virkamiehiä, Vardorpea, Bessiereä, Dabadieta ja
varsinkin Cauchea, joka sangen seikkaperäisesti kertoi läheisestä
tuttavuudestaan Roubaudin kanssa, kun hänellä oli tapana niin usein
pelata hänen kanssaan korttia Café du Commercessa. Henri Dauvergne
toisti musertavan todistuksensa, että hän oli melkein varma siitä,
että oli kuumeen vaikuttamassa unettomuudessaan kuullut molempien
syytettyjen hillityt äänet, jotka neuvottelivat keskenänsä. Kun
häneltä kyseltiin Séverinestä, osottautui hän hyvin hienotunteiseksi,
antoi ymmärtää, että oli ollut rakastunut häneen, vaikka hän
vaatimattomasti oli vetäytynyt takaperin, tietäessään hänen kuuluvan
toiselle.

Kun vihdoinkin tuo toinen, Jacques Lantier, huudettiin esiin, syntyi
kuulijain parvessa surina, ja useat kurottautuivat saadakseen
paremmin nähdä. Yksinpä valamiehetkin näkyivät olevan hieman
innokkaan tarkkaavaisia. Jacques oli sangen tyyni ja nojasi molemmin
käsin todistajakaiteeseen samalla ammattimaisella tavalla, jota
hän käytti veturiaan kuljettaessaan. Olisi voinut luulla, että
tämä oikeuden eteen asettaminen olisi häntä syvästi liikuttanut,
mutta hän säilytti kuitenkin täydellisen ajatusten selvyyden ja
mielenmaltin. Oli aivan kuin ei asia vähintäkään olisi koskenut
häntä. Hän oli valmis antamaan todistuksensa, ikäänkuin olisi hän
ollut aivan vieras, aivan viaton koko asiaan. Rikoksen teosta saakka
ei hänellä koskaan ollut ollut mitään puistatusta, hän ei sitä edes
ajatellut, sen muisto oli kokonaan hävinnyt ja hänen elimistönsä oli
tasapainossa ja täysin terve. Eikä edes nyt, kun hän seisoi kaiteen
vieressä, hän tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja eikä arveluja; hän
oli kerrassaan itsetiedoton.

Hän katsoi heti kirkkain silmin Roubaudiin ja Cabucheen.
Ensinmainitulle, jonka hän tunsi olevan syyllinen, nyökkäsi hän
kevyesti ja hienotunteisesti, ajattelematta, että hän nyt julkisesti
oli hänen vaimonsa rakastaja. Sitten hymyili hän tuolle toiselle,
joka oli viaton, ja jonka sijaan hänen olisi ollut asetuttava
syytettyjen penkille. Sehän oli todellisuudessa säyseä ja tyhmä
nauta tuo, vaikka hän näytti pahantekijältä; hän oli nähnyt, kuinka
kunnollinen hän oli työssään, ja oli silloin puristanut hänen
kättään. Jacques lausui todistuksensa sujuvasti ja pakottomasti
ja vastasi lyhyesti ja selvästi tuomio-istuimen puheenjohtajan
kysymyksiin. Sitten kun tämä oli seikkaperäisesti kysellyt
häneltä hänen suhdettaan murhattuun, antoi hän hänen tehdä selkoa
lähdöstään Croix-de-Maufrasista muutamia tunteja ennen murhaa,
ja kuinka hän oli noussut junaan Barentinissa ja mennyt levolle
Rouenissa. Cabuche ja Roubaud kuuntelivat hänen tiedonantojaan
ja vahvistivat ne asennollaan. Tällä hetkellä levisi sanomaton
synkkyys noiden kolmen miehen välille. Kuolemanhiljaisuus syntyi
salissa; jokin, ei tiedetty mikä se oli, herätti silmänräpäykseksi
valamiehissä syvää mielenankeutta. Totuus kulki hiljaa huoneen
halki. Kun oikeuden puheenjohtaja halusi tietää hänen ajatuksensa
tuosta tuntemattomasta, josta Cabuche oli puhunut, ja joka muka oli
kadonnut pimeään, tyytyi Jacques ravistamaan päätänsä, ikäänkuin
ei hän olisi tahtonut sanoillansa ruhjoa syytettyä. Nyt tapahtui
jotakin, joka sai kuulijat kerrassaan liikutuksen valtaan. Jacquesin
silmät täyttyivät kyynelistä ja nämä alkoivat vieriä hänen poskiansa
pitkin. Séverinen, tuon onnettoman murhatun kuva suunnattoman suurine
sinisilmineen ja tuo suuri musta hiusjoukko torniksi asetettuna
kuten kamala kypärintöyhtö otsan yli, näyttäytyi näet jälleen hänen
silmilleen, kuten se jo kerran ennenkin oli tehnyt. Hän jumaloi häntä
yhä ja hänet valtasi ääretön sääli, ja tietämätönnä rikoksestaan
ja unhoittaen missä oli ja kaikki häntä ympäröivät ihmiset,
itki hän suuria, raskaita kyyneleitä. Useat naiset nyyhkyttivät
myötätuntoisuudesta. Heistä oli rakastajan suru hyvin liikuttava,
sitäkin enemmän, kun aviomies seisoi tuossa kuivin silmin.
Tuomio-istuimen puheenjohtaja kysyi nyt puolustusasianajajilta, oliko
heillä mitään kysymyksiä tehtävänä todistajille, mutta he kiittivät,
syytettyjen seuratessa tylsin katsein Jacquesia, kun hän yleisen
myötätuntoisuuden ympäröimänä palasi paikalleen.

Kolmas istuntopäivä kului kokonaan keisarillisen prokuraattorin
edesvastuuvaatimuksiin ja asianajajien puolustuspuheisiin. Aluksi
teki tuomio-istuimen puheenjohtaja yleiskatsauksen juttuun, jolloin
hän ehdotonta puolueettomuutta teroittaen vieläkin vahvisti
syytöksiä. Keisarillinen prokuraattori, joka sen jälkeen esiintyi,
ei näyttänyt olevan oikein entisellään: tavallisesti vaikutti hän
vakuuttavammalta, eikä noin tyhjältä kaunopuheisuudessaan. Mutta
se kaikki pantiin tuon todellakin ruhjoavan kuumuuden syyksi.
Sitä vastoin saavutti Cabuchen pariisilainen asianajaja paljon
menestystä, kuitenkaan voimatta saada syyttömyyttä vakuutetuksi.
Roubaudin puolustusasianajaja, jona oli eräs etevä asianajaja
Rouenista, teki mitä tehdä voi sangen epäkiitollisesta tehtävästään.
Yleinen syyttäjä ei edes saanut vastanneeksi, niin uupunut hän oli.
Kun jury astui pois neuvottelemaan, ei kello ollut enempää kuin
kuusi, ja täysi päivänvalo tunkeutui vielä sisään noista kolmesta
akkunasta ja aurinko loi viimeisen säteen normandilaisiin kaupungin
vaakunoihin, jotka ovenkamanoita kaunistivat. Syntyi äänekäs puhelu
tuon kullatun katon alla ja ihmiset tunkeilivat kärsimättöminä sitä
rautaveräjää vastaan, joka erotti varatut paikat siitä yleisöltä,
joka sai seisoa. Mutta jälleen tuli harras äänettömyys, kohta kun
jury ja tuomio-istuin uudelleen tulivat näkyviin. Jury myönsi olevan
lieventäviä asianhaaroja ja tuomio-istuin tuomitsi molemmat syytetyt
elinijäkseen rangaistustyöhön. Tämä aikaansai suurta hämmästystä
ja ihmiset tunkeilivat hälisten ulos salista ja kuten teaatterissa
kuului silloin muutamia vihellyksiä.

Koko Rouenissa keskusteltiin samana iltana tuomiosta ja
seliteltiin sitä ihan loppumattomiin saakka. Yleisenä mielipiteenä
oli, että tuomio merkitsi tappiota rouva Bonnehonille ja
Lachesnaye-puolisoille. Ainoastaan kuolemantuomio, arveltiin, olisi
voinut tyydyttää perhettä, ja vihamieliset vaikutukset olivat
varmasti olleet toimessa. Mainittiin jo hiljaisuudessa rouva
Leboucqia, jolla jurymiesten joukossa oli kolme tai neljä uskottuaan.
Hänen miehensä esiintyminen oikeuden apujäsenenä ei tosin ollut
ollut vähimmälläkään tavalla väärin. Mutta luultiin kuitenkin
huomatun, ett'ei enempi toinen apujäsen, Chaumette, kuin oikeuden
puheenjohtajakaan, Desbazeilles, tunteneet pitävänsä asiakirjoja
käsissään niin kuin olisivat halunneet.

Kentiesi oli aivan yksinkertaisesti jury ruvennut epäröimään ja,
tunnustaessaan lieventäviä asianhaaroja olevan olemassa, vielä
ollut sen epämiellyttävän epäilyksentunteen vaikutuksen alaisena,
joka silmänräpäyksen oli kulkenut salin läpi tuon surumielisen
totuuden hiljaisen paon tapahtuessa. Tutkintotuomari Denizetin voitto
pysyi kuitenkin järkähtämättömänä, ei mikään voinut vähentää hänen
mestarityötään. Mutta perhe kadotti monen myötätuntoisuuden kun
saatiin kuulla, että herra de Lachesnaye puhui, että hän ryhtyisi
toimenpiteisiin Croix-de-Maufrasin takaisinsaamiseksi, saadakseen
perijättären kuolemasta huolimatta testamentin kumotuksi, aije, joka
varmaan kummastutti suuressa määrin, kun se oli lakimiehen päästä
lähtenyt.

Kun Jacques tuli ulos tuomio-istuinrakennuksesta, niin Philomène,
joka myöskin oli ollut todistajana, odotti häntä, eikä tahtonut
päästää häntä saadakseen hänet jäämään yöksi Roueniin hänen
seurakseen. Hän ryhtyisi vasta seuraavana päivänä jälleen virkaansa
toimittamaan ja suostui kyllä syömään hänen kanssaan päivällistä
ravintolassa, jossa väitti nukkuneensa sen yön, jona murha tehtiin.
Mutta nyt ei hän makaisi siellä, kun hänen oli pakko palata Pariisiin
kahdentoista ja viidenkymmenen junalla yöllä.

-- Voitko ajatella mielessäsi, kertoi hän, lähtiessään Jacquesin
käsikynkässä ravintolaan; voisin vannoa, että vast'ikään näin erään
tuttavamme... Se oli Pecqueux, ja kuitenkin sanoi hän tässä eräänä
päivänä, että hän ei suinkaan tämän asian takia viitsisi lähteä
Roueniin... Käännyin kerran ympäri, ja mies, josta näin ainoastaan
seljän, hiipi pakoon ihmisten joukkoon.

Veturinkuljettaja keskeytti hänen puheensa ja kohautti olkapäitään.

-- Pecqueux varmaankin tuntee olevansa onnellinen sen loman johdosta,
jonka minun virkavapauteni on hänelle hankkinut, ja on varmaan
Pariisissa hurjastelemassa.

-- Se on mahdollista... Mutta meidän täytyy joka tapauksessa olla
varuillamme, sillä hän on maailman pahin ihminen, kun hän on
raivoissaan.

Philomène painautui häntä vastaan ja vilkuili taaksensa.

-- Tunnetko tuon, joka tulee perässämme?

-- Kyllä, älä ole levoton hänen takiansa... Hänellä on ehkä minulta
jotakin kysyttävää.

Se oli Misard, joka Rue des Juifsilta saakka oli heitä etäältä
seurannut. Hänkin oli ollut todistajana ja lausunut todistuksensa
untelon näköisenä. Sitten oli hän jäänyt paikoilleen ja kierteli
Jacquesin ympärillä, voimatta lausua kysymystä, joka nähtävästi oli
hänen huulillaan. Kun pari oli kadonnut ravintolaan, meni hänkin
sinne ja tilasi lasin viiniä.

-- Ah, tekö se olette, Misard! huudahti veturinkuljettaja. Mitenkä
uusi vaimonne voi?

-- Oh, oh, röhki ratavartija. Tuo ämmäroisto on vetänyt minua kelpo
tavalla nenästä. Kerroinhan siitä teille viime kerralla, kun olin
täällä.

Jacquesia huvitti tämä juttu kovasti. Entinen ravintolanpalvelijatar,
Ducloux, jonka Misard oli ottanut pitämään huolta veräjästä, oli
nähnyt hänen etsivän nurkista jotakin ja ymmärsi pian hänen etsivän
vaimovainajansa piilottamia rahoja. Hän oli silloin saanut oivallisen
aatteen saadakseen hänet tulemaan kanssansa naimisiin. Puolinaisilla
viittauksilla ja hymyilyillä hän näet antoi hänen ymmärtää, että hän
oli saanut niistä selvän. Aluksi ei paljon puuttunut, ett'ei hän
vääntänyt häneltä niskoja nurin, mutta kun hän tuli ajatelleeksi,
että jos hän ottaisi hänet hengiltä kuten tuon toisen, ennen kun
olisi saanut nuo tuhannen frangia, niin ei hän nytkään niitä saisi,
tuli hän hyvin huomaavaiseksi ja ystävälliseksi. Mutta eukko pysytti
hänet etäällä: ei, ei, vasta kun he olisivat naimisissa, saisi hän
kaikki tyynni, sekä hänet että myös rahat. Mutta kun hän oli nainut
hänet, teki hän hänestä pilaa ja sanoi, että hän oli pässinpää,
uskoessaan kaikki, mitä hänelle syötettiin. Mutta koomillista oli,
että eukkoon itseensäkin tarttui hänen rahakuumeensa ja nykyään
etsi hän aivan yhtä raivoisasti kuin mieskin. Oh, he saisivat kyllä
jonakin kauniina päivänä selon noista saavuttamattomista tuhannesta
frangista, nyt kun heitä oli kaksi etsimässä. He hakivat hakemistansa.

-- No, ettekö vieläkään ole löytänyt mitään? kysyi Jacques ivaten.
Eikö Ducloux auta teitä?

Misard tuijotti häneen ja sanoi vihdoin:

-- Te tiedätte missä rahat ovat, sanokaa se minulle.

Mutta veturinkuljettaja suuttui.

-- Minä en tiedä mitään, Phasie täti ei ole antanut niitä minulle:
ette kai aikone syyttää minua varkaudesta?

-- Niin, se on kyllä totta, ett'ei hän ole teille antanut mitään.
Sanokaa minulle, tiedättekö missä ne ovat? Näettehän, että minä voin
tulla siitä sairaaksi.

-- Antakaa minun olla rauhassa! Varokaa, ett'en minä puhu liikoja...
Etsikääpä suolasalkkarista, eivätkö ne ole siellä.

Kalpeana ja palavin silmin katsoi Misard edelleenkin häneen. Hän sai
ikäänkuin äkillisen mielijohteen.

-- Suolasalkkarista! Niin, se on totta. Laatikon alla on piilopaikka,
josta en ole etsinyt.

Hänelle tuli kiire maksaa viininsä ja juosta rautatien asemalle,
voidakseen, jos mahdollista, matkustaa seitsemän ja kymmenen junalla.
Hän etsisi ijät kaiket tuolla kaukana pienessä, matalassa majassaan.

Heidän lakattuaan syömästä, tahtoi Philomène, odottaessaan
kahdentoista ja viidenkymmenen junaa, saada Jacquesin mukanansa
noiden pimeiden veräjäin läpi läheisyydessä oleville nummille.
Oli leuto, kuuvaloton heinäkuun yö ja Philomène riippui raskaasti
läähättäen melkein hänen kaulallaan. Kaksi kertaa luuli hän
kuulevansa askeleita heidän takanansa ja kääntyi ympäri, voimatta
tuossa sankassa pimeydessä eroittaa ketään. Jacquesia kiusasi tämä
tympäisevä yö kovasti. Hän, joka murhasta saakka oli ollut niin tyyni
ja tasapainossa ja nauttinut täydellistä terveyttä, oli juuri, kun
he istuutuivat pöytään, tuntenut epämääräisen pahoinvoinnin tunteen
palautuvan joka kerta, kun Philomènen kädet kopeloivat häntä. Hän
oli otaksuttavasti väsyksissä ja hermostunut painostavan ilman
vaikutuksesta.

Nyt tuli tuo tuskallinen himo vieläkin tulisemmaksi ja kumea
peljästys tunki hänen lävitsensä, Philomènen ollessa niin lähellä
häntä. Tiesihän hän kuitenkin kokemuksesta, että hän oli parantunut.
Olihan hän voinut aivan tyynenä ja kylmäverisenä omistaa hänet. Mutta
hän tuli nyt niin liikutetuksi, että hän, kohtausta peljäten, olisi
voinut irroittautua hänen käsivarsistaan, ellei pimeys, joka kätki
Philomènen, olisi häntä tyynnyttänyt, sillä ei milloinkaan, ei edes
silloin, kun hänen kärsimyksensä oli häntä pahimmin kiusannut, ei
hän olisi iskenyt, ellei hän olisi nähnyt. Mutta kun he kulkivat
autiota polkua erään ruohoisan kunnaan lähitse ja Philomène veti
hänet mukanansa sinne, joutui hän, kun he olivat istuutuneet sinne,
jälleen kamalan murhanhimonsa valtaan. Hän aivan raivostui ja kopeloi
ruohostosta kiveä tai jotakin muuta asetta ruhjoakseen hänen päänsä.
Mutta äkkiä syöksyi hän ylös ja pakeni hämillään tiehensä. Mutta kun
hän sen teki, sai hän kuulla erään miesäänen ja kirouksia ja oikean
tappelun.

-- Oh, senkin lutka, nytpä oikein olen saanut sinusta selvän.

-- Se ei ole totta, päästä minut!

-- Oh, eikö se ole totta? Hän saa kernaasti juosta tiehensä. Minä
tiedän, kuka hän on ja saan kyllä hänet käsiini! Tuosta saat senkin
haaska! Väitätkö vielä, ett'ei se ole totta!

Jacques syöksyi pois pimeyteen, ei paetakseen Pecqueuxia, jonka hän
äsken oli tuntenut, vaan mieletönnä tuskasta paetakseen itseänsä.

Yksi murha ei siis ollut riittänyt; hänen himonsa ei siis ollut
laimennut, kuten hän oli luullut viimeksi samana aamuna. Se alkoi
uudelleen. Hänen täytyi murhata vielä yksi ja sitten jälleen yksi
ja vieläkin yksi. Kohta kun hän olisi tyydyttänyt kamalan nälkänsä,
heräisi se muutamia viikkoja horroksissa oltuaan jälleen. Hän
tarvitsisi lakkaamatta naisruumista tyydyttääkseen sitä. Nykyään
ei hänen edes tarvinnut nähdä viettelevää ruumista. Se riitti että
hän tunsi lämpimän ruumiin käsivarsillaan, hänen antaakseen myöten
hurjalle, rikokselliselle mielihalulleen. Elämä oli mennyttä kalua,
nyt oli hänellä edessään ainoastaan syvä pimeys, rajaton epätoivo,
johon hän nyt pakeni.

Muutamia päiviä kului vielä. Jacques oli jälleen ryhtynyt
virkaansa toimittamaan, pysyttelihe erossa tovereistaan ja vaipui
takaisin entiseen tuskalliseen arkuuteensa. Myrskyisäin kokousten
jälkeen edustajakamarissa oli sota äskettäin julistettu; ja pieni
etuvartijakahakka oli tapahtunut, kuten sanottiin, menestyksellä.
Jo viikon ajan olivat jatkuneet rautatiehenkilökunnalle erittäin
vaivalloiset joukkojenkuljetukset. Varsinaiset junat saapuivat
epäsäännöllisesti, ylimääräiset junat aiheuttivat melkoista
viivytystä; puhumattakaan siitä, että etevimmät veturinkuljettajat
otettiin käytettäviksi, jotta armeijaosastojen keskitys tehoisammin
saataisiin toimitetuksi. Tämä oli syynä siihen, että Jacques eräänä
iltana Havressa joutui tavallisen pikajunansa asemasta kuljettamaan
suunnatonta kahdeksantoista vaunun junaa, joka oli kukkuroillaan
sotamiehiä.

Samana iltana saapui Pecqueux kovasti juovuksissa veturitalliin.
Sen illan jälkeisenä päivänä, jona hän oli yllättänyt Philomènen ja
Jacquesin, oli hän palannut lämmittäjäksi veturiin n:o 608, jossa
Jacques oli kuljettajana. Hän ei tehnyt mitään viittauksia siihen,
mitä oli tapahtunut, mutta oli synkän muotoinen, eikä näyttänyt
uskaltavan edes katsoa esimieheensä. Mutta Jacques huomasi, että
Pecqueux oli yhä uppiniskaisempi ja vastahakoisempi tottelemaan ja
vastaanotti kumeasti möristen jokaisen määräyksen, joka hänelle
annettiin. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toistensa kanssa.
Tuo liikkuva pieni silta, joka ennen kantoi heitä niin yksimielisinä,
oli nyt ainoastaan kapea, vaarallinen paikka, jossa kaksi
kilpakosijaa törmäsi toisiaan vastaan. Heidän vihansa kasvoi ja he
olivat valmiina nielemään toisensa tässä, kiitäessään siinä eteenpäin
täyttä vauhtia, josta pieninkin ravistus olisi syössyt heidät alas.
Kun Jacques tänä iltana näki Pecqueuxin juovuksissa, tuli hän
epäluuloiseksi, sillä hän tiesi hänen olevan liian arka raittiissa
tilassa mihinkään hairahtaakseen, ainoastaan juovuspäissään päästi
hän eläimelliset viettinsä valloilleen.

Junan oli määrä lähteä kuuden ajoissa, mutta se viivästyi. Oli jo
pimeä, kun sotilaat lampaiden tavoin tungettiin eläinvaunuihin.
Oli aivan yksinkertaisesti naulattu lautoja istuimiksi ja heitä
ajettiin sisään puoliosastottain ja täytettiin vaunut yli
mahdollisuuden rajan. He istuivat päälletysten ja muutamat saivat
seisoa niin ahtaalla, ett'eivät voineet käsivarttaankaan liikuttaa.
Pariisissa odotti heitä toinen juna, viedäkseen heidät Reinille.
Lähdön sekasorto oli jo uuvuttanut heidät. Mutta kun heille oli
jaettu paloviinaa ja useat sitäpaitsi olivat käyneet paikkakunnan
kapakoissa, vallitsi heidän keskuudessaan raaka ja vallaton hilpeys,
he olivat kasvoiltaan hyvin punaisia ja silmät olivat pullollaan
päässä. Kohta kun juna vyöryi pois asemalta, alkoivat he rähistä.

Jacques katsahti taivaaseen, jossa myrskypilvi kätki tähdet. Yö
tulisi olemaan hyvin pimeä, eikä tuulenhenkäyskään vilvoittanut tuota
polttavaa ilmaa, ja sen sijaan kun muulloin tavallisesti tuntui
kuljettaessa niin raitis veto, tuntui nyt melkein haalealta. Pimeällä
taivaanrannalla ei näkynyt muuta valoa, kuin merkinantolyhtyjen
vilkkaasti säteilevät kipinät. Hän lisäsi painetta päästäkseen ylös
tuota suurta mäkeä Harfleurista Saint Romainiin. Vaikka hän oli
pitänyt veturia useampia viikkoja silmällä, ei hän vielä tuntenut
olevansa kuudensadan kahdeksan herrana, se kun oli liian uusi ja sen
oikut ja nuorekkaat sivuhyppäykset hämmästyttivät häntä. Erittäinkin
tänä iltana tunsi hän, että se oli jäykkä ja itsepintainen ja valmis
juoksemaan tiehensä, jos sille vain annettaisiin hiiliä vähän
liiaksi. Sen vuoksi valvoi hän lämmitystä hyvin tarkoin ja tuli
yhä levottomammaksi lämmittäjänsä käytöksestä. Pieni lamppu, joka
valaisi vesisäiliötä, jätti sillan puolihämärään, joka tulisijan
punaisenhehkuvan luukun valossa tuli punasinerväksi. Hän saattoi
hyvin epäselvästi eroittaa Pecqueuxin, mutta oli kahdessa eri
tilaisuudessa tuntenut jonkin hipaisevan sääriänsä, ikäänkuin olisi
sormin koetettu saada niistä kiinni. Mutta se oli otaksuttavasti vain
päihtymyksestä johtunutta kouhottelemista, sillä hälinästä huolimatta
kuuli hän hänen naureskelevan hyvin äänekkäästi, ja tarpeettoman
kovilla vasaraniskuilla ja liikanaisella kolinalla ruhjovan hiiliä ja
käsittelevän lapiota. Tämän tästä avasi hän luukun ja heitti ristikon
päälle suunnattoman paljon polttoainetta.

-- Jo riittää, kirkasi Jacques.

Toinen ei ollut ymmärtävinään, vaan heitti pesään lapiollisen
toisensa jälkeen. Kun veturinkuljettaja tarttui hänen käsivarteensa,
kääntyi hän uhkaavasti ympäri. Nyt oli hän vihdoinkin saanut tekosyyn
niin kauvan etsimäänsä riitaan ja juovuksissa ollen hän kävi yhä
raivostuneemmaksi.

-- Älkää koskeko minuun, taikka minä isken!... Minua huvittaa ajaa
lujaa.

Nyt vieri juna täyttä vauhtia Bolbecin ja Mottevillen välistä
tasankoa. Sen oli mentävä suoraapäätä kohden Pariisia, pysähtymättä
muuta kuin ottamaan vettä eräistä määrätyistä paikoista. Tuo
kahdeksantoista vaunun mahtava jono, joka oli ahdettu täyteen
ihmiskarjaa, vieri myllertäen noiden pimeiden nummien lomitse. Ja
nämä miehet, joita kuljetettiin teurastettavaksi, roinasivat täyttä
kurkkua, niin että se voitti pyörien kolinan.

Jacques sulki luukun jalallansa. Hän voi vielä hillitä itseänsä ja
sanoi:

-- On liikaa lämmintä!... Nukahtakaa, jos olette humalassa.

Pecqueux avasi taas kohta, lisäsi itsepintaisesti hiiliä, ikäänkuin
olisi tahtonut räjähyttää höyrypannun. Se oli niin puhdasta
niskoittelua ja tottelemattomuutta annettuja käskyjä vastaan ja
intohimoisessa suuttumuksessaan ei hän enään ajatellut kaikkien
näiden ihmishenkien turvallisuutta. Kun Jacques kumartui alas
alentaakseen tuhkasäiliön vartta, saadakseen ainakin vähemmän vetoa,
tarttui lämmittäjä häntä kiivaasti vyötäreihin ja koetti työntää
hänet alas radalle.

-- Vai niin, senkin veitikka, sitäkö sinä tahdoit!... Sinä luulit
voivasi sanoa minun pudonneen, senkin salakavala lurjus!

Hän oli tarttunut tenderin toiseen syrjään. Molemmat liukuivat
ulos ja tappelua jatkettiin tuolla pienellä, ankarasti tärisevällä
peltisillalla. He purivat hampaansa yhteen, eivät puhuneet sanaakaan
ja koettivat työntää toisensa alas tuosta ahtaasta aukosta, jota
ainoastaan rautatanko oli sulkemassa. Mutta se ei käynyt niinkään
helposti, tuo ahne veturi yhäti vieri vierimistään. Kuljettiin
Barentinin ohi ja juna mennä kohahti Malaunay-tunneliin ja he pitivät
edelleenkin kiinni toisistaan, kieritteleivät hiilien seassa,
puskien päänsä vesisäiliötä vastaan ja väistäen hehkuvanpunaista
tulisijanluukkua, jossa heidän jalkansa voivat paistua, joka kerta
kun he ojensivat ne suoriksi.

Jacques ajatteli silmänräpäyksen, että hän mahdollisesti voisi
saada juostuksi ylös, suljetuksi järjestimen ja huudetuksi apua,
jotta hänet voitaisiin vapauttaa tästä rajusta mielipuolesta, jonka
päihtymys ja mustasukkaisuus saivat raivoamaan. Hän oli pienempi ja
tunsi voimiensa vähenevän. Hän ei toivonut nyt olevansa kylliksi
voimakas syöksemään toista alas, hän tunsi jo olevansa voitettu
ja huomasi, kuinka tukka hänen päässään nousi putoamisen kauhusta
pystyyn. Kun hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja hapuili kädellään
ympärillensä, ymmärsi toinen Jacquesin aikomuksen, ja jaloillaan
ponnistaen nosti hän hänet ylös kuten lapsen.

-- Ah, sinä aijot pysäyttää junan. Sinä olet ottanut minulta vaimoni.
Mutta nyt olet joutunut käsiini.

Veturi kohisi kohisemistaan, ja juna tuli ulos tunnelista suurella
kolinalla ja jatkoi juoksuaan eteenpäin pimeäin, avarain nummien
lomitse. Malaunayn aseman ohi kuljettiin sellaisella myrskyn
nopeudella, ett'ei alipäällikkö, joka seisoi asemalaiturilla, edes
huomannut noita kahta miestä, jotka parhaillaan ottivat toisiansa
hengiltä, samalla kun heidät vietiin pois salaman nopeudella.

Mutta viimeisellä voimanponnistuksella onnistui Pecqueuxin vihdoin
syöstä Jacques alas, ja kun tämä tunsi tyhjän ilman takanaan
tarrautui hän hämmennyksissään niin kiinni toisen kaulaan, että
veti hänet mukaansa. Silloin kuului kaksi kamalaa parahdusta, jotka
sulautuivat toisiinsa ja häipyivät avaruuteen. Nämä molemmat, jotka
niin kauvan olivat eläneet kuin veljekset, putosivat nyt yhdessä
alas junasta ja vauhti tempasi heidät pyörien väliin ja he tulivat
kamalassa, lujassa syleilyssään samalla kertaa rikkirevityiksi.
Heidät löydettiin sitten kahtena päättömänä ja jalattomana ruumiina,
jotka vielä olivat toisiinsa kietoutuneina, ikäänkuin olisivat
koettaneet tukehduttaa toisensa.

Veturi, joka nyt oli vapautettuna kaikesta johdosta, mennä vohotti
yhä eteenpäin. Vihdoinkin voi tämä jämeä, oikukas olento tyydyttää
nuoruuden rajuuttansa ikäänkuin vielä ajoon tottumaton hevonen,
joka on päässyt vartijaltaan karkuun ja nelistää tiehensä nummelle
päin. Höyrypannussa oli vielä vettä; hiilet, joita vast'ikään oli
lisätty, syttyivät itsestään palamaan, ja lähinnä seuraavan puolen
tunnin kuluessa nousi paine mielettömästi ja nopeus tuli huimaavaksi.
Ylikonduktöörin oli epäilemättä vallannut väsymys ja hän oli vaipunut
uneen. Sotilaat, jotka tulivat yhä enemmän juovuksiin, ollessaan
noin yhteensullottuina, saivat pian hauskuutta tuosta huimaavasta
vauhdista ja roinasivat vielä kovemmin. Salaman nopeudella kuljettiin
Marommen ohi. Nyt ei veturi enään puhaltanut lähestyessään
merkinantotauluja tai kulkiessaan asemien ohi. Se nelisti suoraan
eteenpäin, kuten eläin, joka painaa päänsä alas, ja syöksyi eteenpäin
kaikkien esteiden läpi. Se syöksyi syöksymistään loppumattomiin
saakka, ikäänkuin olisi sen hengityksen kimakka ääni saanut sen yhä
riivatummaksi.

Rouenissa olisi ollut otettava vettä, ja kauhistus jähmetytti
aseman, kun siellä nähtiin savun ja tulen pyörteessä tulevan tämän
hullautuneen junan, tämän veturin, jossa ei ollut veturinkuljettajaa
eikä lämmittäjää, ja nämä eläinvaunut, sullottuina täyteen
sotamiehiä, jotka roinasivat isänmaallisia lauluja. He olivat
matkalla sotaan ja tahtoivat vieläkin nopeammin päästä tuonne
Reinin rannoille. Virkamiehet jäivät seisomaan suut ammollaan
ja huiskuttivat käsivarsiaan. Syntyi heti yleinen kirkuna: ei
milloinkaan voisi tämä irtipäästetty, omiin hoteisiinsa jätetty juna
onnettomuudetta kulkea ohi Sottevillen aseman, jossa tavallisesti
aina tapahtui junajärjestelyjä, ja joka oli täynnä vaunuja ja
vetureja, kuten kaikilla suurilla varastoasemilla. Riennettiin
sähkösanomatoimistoon ja ryhdyttiin valmistaviin toimenpiteisiin,
ja muuan tavarajuna, joka siellä sulki radan, ehdittiin juuri
töintuskin viedä vajaan. Kuultiin jo etäältä irtipäästetyn pedon
huohotus. Se oli syöksynyt niiden kahden tunnelin läpi, jotka olivat
Rouenin lähellä, ja tuli nyt rajusti nelistäen, kuten vastustamaton
jättiläisvoima, jota ei mikään voi ehkäistä. Sottevillen aseman
ohitse syöksyttiin ja juna mennä vohotti eteenpäin kaikkien esteiden
lomitse, törmäämättä mihinkään, ja katosi sen jälkeen uudelleen
pimeyteen, johon sen pauhu vähitellen häipyi.

Mutta nyt olivat kaikki sähkölennätinkoneet pitkin linjaa liikkeellä
ja kaikkien sydämet sykkivät peljästyksestä, kun saapui tieto
tuosta aaveenkaltaisesta junasta, jonka oli nähty kulkevan Rouenin
ja Sottevillen ohitse. Vavistiin pelosta, että eräs edelläpäin
oleva pikajuna saavutettaisiin. Niin kuin villisika suuressa
metsässä, jatkoi juna juoksuansa, välittämättä kerrassaan mistään
pysähdysmerkeistä. Ei paljon puuttunut, ett'ei se Oisselissa
törmännyt päivystäjäveturiin ja se säikähytti Pont-de l'Archen, sillä
sen nopeus ei näyttänyt vähenevän. Kadottuaan sinne, mennä kohisi se
jälleen eteenpäin pimeässä yössä, ei tiedetty mihin.

Mitäpä välitti se niistä uhreista, jotka se ruhjoi matkallansa! Eikö
se kuitenkin mennyt kohti tulevaisuutta, huoletonna vuodatetusta
verestä? Kuljettajatta yön pimeydessä, kuten sokea ja kuuro eläin,
joka on päästetty irti kuolemaan ja turmioon, mennä kohisi se
eteenpäin, täyteen kuormitettuna tuolla kanuunanruoalla, noilla
väsymyksen jo tylsistyttämillä sotamiehillä.

Loppu.





End of the Project Gutenberg EBook of Ihmispeto, by Emile Zola

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52313 ***