*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52467 ***

TUNNUSTUS

Novelli


Kirj.

MAKSIN GORKI


Suom. Hella Wuolijoki





Turku,
Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta I. L.
1908.




SUOMENTAJAN ESIPUHE.


Katso:

"... Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita
olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman
kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he
kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin..."

"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin
yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen
ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia
teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan,
ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?..."

-- Mene, kysy, tiedustele!

"... Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee,
katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi
hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien,
metsien ja meren kautta, -- yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä
seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle
sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan,
vaikeaan, ahtaaseen elämään."

Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.

Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat
kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina,
rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista
luostareista, kirkoista.

Löytävätkö he sen sieltä?

Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.

Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien
jumalien synnyttäjästä -- kansasta.

Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva,
syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan
uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen
taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten
kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen
jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon
edellytys on ihmisen turvana, -- ja ihminen voittaa olemattoman
edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan -- uudesta
jumalastansa, kansasta, tovereistaan.

Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.

       *       *       *       *       *

Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin.

Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat
oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene
menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on
opetettu.

Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin
elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan
jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset
olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman
elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä,
mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka
sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee
työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat
pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa,
työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi.

Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat
sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa
tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä
hakemassa.

Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi.

Mutta mitenkäs on uskonnon laita?

Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat
kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä
ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa?

Lorua, -- kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset
täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt,
he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat
häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on
tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee
kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen?

Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että
kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla
pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä
taivasta enää tarvittaisikaan...

       *       *       *       *       *

Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari:

"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten
elät, se on sinun asiasi."

Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala
kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan
enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on
oma jumalansa.

"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa
mukaan."

Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta
kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen
-- hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille
palkan rukouksilla ja pyhällä savulla.

Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy
ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset.

Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen
omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas
rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta.

Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat
ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan
varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä.

Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä
jumalaa.

Entäs kuolema?

Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla
olemassa.

Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat,
surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta
aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.

Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.

Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on
tullut, mihin hän menee?

Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen
kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen
pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki
kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi,
turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon
kaikkivaltiaaseen jumalaan.

Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain
kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä,
siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä
olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet
ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen
yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen
asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset
ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut,
paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska
oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat
Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota
harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat
sortavan virkavallan nukuttamina.

Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen
taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää
epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja
jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä
ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.

Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen
erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen
ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen
kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja
tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia
olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan
samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja
hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa,
joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää
jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.

Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja
näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole
yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja
silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita
pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja
huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat
ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se
mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka
ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt,
nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten
naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen
mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka
sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa.
Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten
kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet
eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen
johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet
lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat
repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."

Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa.

Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan
ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan
ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka
puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin
hakijalle.

"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei.

-- Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin
kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa...
ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä!

Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan
kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne
kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse.

Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse
muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki.

Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista,
joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan
varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan
edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa
"minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee
pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa
hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat
sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa
kärsimyksiä.

Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen
vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta,
jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut
kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun
ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän
itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee
tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta
ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää
mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut
maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan
kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä.

Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene
suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut.
Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten
luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on
maailmassa muodostumaisillaan.

Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä.

Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala?
Mistä ihminen tulee, mihin menee?"

Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen
erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on,
miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa
jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman
maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat
toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä.

Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi
joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa
niitä kahdelta eri taholta.

Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka
antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin.

Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on
kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia
kysymyksiä ollenkaan:

"... Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä
metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan
kaikki!"

Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä
elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee
itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan
luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne
sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari,
poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen
nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa,
välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa
kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja
käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin
täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen:

"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia,
ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja
hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu
uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit
ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!"

Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän
elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin
osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää,
jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin
ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta
ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee
työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen
koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole
koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut
ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet
työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä
Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia
kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää
ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä
kysymykset ovat järjettömiä.

Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta.
Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti
painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä
ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija
on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä
kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä
ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan,
mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan
niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea
niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän
on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on
tullut ja mihin pitäisi mennä.

Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle
sen selvitä järjen avulla.

Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin
silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen,
vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti
tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan
kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa,
ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän
suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään
työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen,
he hakevat jumalaa ja -- kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä
heille?

He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme
jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä,
mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön
maailmankatsantokanta antamaan heille sitä?

Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme,
osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa
tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on
luonut kaiken maailmassa.

Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan?

Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus
oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset
taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon
edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille;
spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen
kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon
kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta
jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin.
Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen
samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas
sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja
samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi,
kuolemattomaksi kokonaisuudeksi.

Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin
koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää
vastustamaton, ihmeellinen voima ja -- silloin nousee jumala
kuolleista. Ja sitä te juuri haette...!"

Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja
erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää
palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö
nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja
rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi.

Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo
jumalan.

Mikä jumala se on?

Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan
hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää
kaikille.

Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne -- katsokaa:
yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen
voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa
voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn
kansan ruumiissa!

Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne,
toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette
kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa
ja minä olemme sama -- kansan etu on minun etuni, kansan suru minun
suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu
itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte
ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät.

Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin
löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko
miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa
suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia -- lähtekää
nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette
miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi,
onnellisiksi -- kuten lapset!

       *       *       *       *       *

Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee
hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko
maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti
ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen,
se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot,
yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat
edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen
suurin onni.

       *       *       *       *       *

Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema
ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien
jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa,
jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi.

Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta!

Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä!

Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä
olla pahoja...

Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.

_Hella Wuolijoki_.




Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan
aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.

Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut
lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla,
Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku
muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille,
johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri,
löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että
rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen
ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.

Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä
oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta
pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin
porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.

Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut
luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän
otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja
kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen
ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille.
Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias,
silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän
jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi
kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.

Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille
ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi
joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin.
Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on
muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin
ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui
olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta
päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa
hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut,
tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin
hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan,
istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa,
silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa.
Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.

Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä
sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska
tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli
vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha
oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan
lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin
päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja
kuuntelimme lintusten laulua... Larion vihelsi heille -- hän olikin
siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä
oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:

-- Kas, kuunteleppas Motjka -- minut oli ristitty Matvjeiksi --
kuuleppas!

Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa
kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat,
kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin
ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat,
erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset.
Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka
kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina
tulivat vallan harmaiksi.

Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin
hänelle hiljakseen:

-- Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun
ja lausui nauraen:

-- Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä
laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta
jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä
ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!

Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan
silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana,
vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.

Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa
ihmisiä?

-- Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. -- Auta itse
itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan
sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät -- se on sinun
asiasi!

Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen
muistin -- oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia
suruja.

Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät
huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, -- vaan
Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin
taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin.
Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko
ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta
lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa
-- kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin
vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä
heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö
mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, -- ja tekee kumminkin kaiken
vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet
hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias,
oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä
silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä
myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli
mielipuoleksi...

Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä
kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli
ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen... Ehkäpä
soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!

Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin
auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin
suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari
Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista,
erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli
siellä aina lämmin.

Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus,
illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat
hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset
tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä
on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen.

Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä,
heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa
laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, -- niin että pappikin
alttarilta hänelle tekee viittauksia, -- mihinkäs nyt sinua tuuli
vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on
hellä, värisee, iloitsee. -- Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia
-- ja usein tapahtui että hän valitti minulle:

-- Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja
tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin
niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät!

Ja se oli totta -- pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa
olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö,
suunsa leveä -- hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän,
etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen
äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän
kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut,
mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien
maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita.

Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät
metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan
joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole
kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään
kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin
jäniksenpojat ja huutavat:

-- Lu-u-ukkari, Larioon, huuu... kotia!

Mutta tuskin he löytävät... Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan
talonpojat nauravat.

Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja
juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut
vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen.
Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa
häntä ihmettelemättä.

Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo
elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan
kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat
pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka
usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä.

Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin
ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka
lausui:

-- No lukkari, paneppas "katumusta!"

Sitte juotiin... Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan
Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja
keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa
ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten
kimmoaa pallona ylös ja huutaa:

-- Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa -- onpa
hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä?
Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen
kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä
herra Jumala, -- älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle --
koko sieluni!

-- Älä herjaa Jumalaa! -- sanoo Larion.

-- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- En mitenkään! Ei ole aikomustakaan!
Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta
-- eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa
kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti,
silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli
ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin
ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää,
nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä
makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka
mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja
kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan
suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee
ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan,
pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat
pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:

-- No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"

Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin
ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja
papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa,
ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä
ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.

Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu
kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja
alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta
nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin
voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen
ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea,
joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä
naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki
pyytävät:

-- Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.

Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut
kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle:

-- No, -- onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää
voi kärsiä sinua!

Ja hän muka oli vastannut:

-- Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä
varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja
uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te
otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun
minua enää ei ole?

-- Lörpöttele vaan, -- sanoivat miehet.

Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa.
Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun
tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin
kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin:

-- Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa!

Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin
laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä,
vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman
minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen.

-- No lapset, menköön hän helvettiin! -- sanoivat viimein he. -- Jos
hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa.

Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan.

-- Laulusi vuoksi, -- sanoivat he, -- kumarramme sinua maahan asti,
mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan.

Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä
kotiin.

Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se
kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja
ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät
he itsekään silloin ole huonoja ja -- sehän se on pääasia!

Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään,
keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä
he ollenkaan pitäneet siitä.

Niinpä lausui kerran lukkari:

Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus.

-- Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.

-- Juuri se, -- eikä mitään muuta!

-- Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. -- Koska, jos hän
olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata
minut!

Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin
riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden
kanssa:

-- Ei pirullinen, vaan -- eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä
itsessään; jos tahdotte hyvää -- on hyvä olemassa; jos tahdotte
pahetta -- niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä
hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi
ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus
on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee
Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne -- se ei ole pirullista,
vaan eläimellistä!

Ne huusivat hänelle:

-- Punapartanen kerettiläinen!

Mutta hän jatkaa kumminkin:

-- Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle
pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä.

Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani
hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen
väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka
seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti
rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen
kaikkia hellillä sanoillaan, -- kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi
kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, -- kertoi Larion
- puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä
korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä -- Motja, muista
aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska
siinä on totuus!

Kysyinpä minä häneltä:

-- Tuleeko Kristus pian takasin?

-- Pianpa, pian, -- sanoi hän. -- Pian -- koska kuuluu että ihmiset
uudelleen hakevat häntä!

Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä,
kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten
suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka
oli sotkeutunut maailman menoihin -- ja Larion sääli sitä typerätä
suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli
kieltänyt tässä maailmassa.

Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä
ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä,
varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä
huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän
huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli,
Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä
nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja
päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:

-- Oikeauskoiset, uhratkaa!

Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa.
Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti
liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja
minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo
jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat
surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli
ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.

Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja
siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön
hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui
pelottavalta ja samassa hyvältä.

Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:

-- Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:

-- Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita
olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!

-- Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin
maakunnanpäällikkö! -- sanoo Larion ihan hiljaa. -- Etteivät vaan
tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!

Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin
uunilta:

-- Mistä te puhutte, setä Larion?

He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat
molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka:

-- Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä,
etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi?

Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle:

-- Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas -- nyt hieron niitä
käsissäni... Näetkö? Sammuta tuli, Larion!

Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri
samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu.
Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä.

Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle,
tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat
uuninpäälle minun luokseni, -- viinan olivat he myös ottaneet
mukaansa -- ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista
ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan.
Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan.

Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja
pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö
erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta
silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää,
että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja
talonpojilta viisikopekkaisia.

Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan
kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu,
niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran
vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin
kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään
läksyäni lausui:

-- Erinomaista, Motjka!

Ja kerran hän sanoi:

-- Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä!

Minä kyselin:

-- Missä hän on?

-- Kukas sitä tietää?

-- Onko hän talonpoika?

-- Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies.
Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin:
tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen,
luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin.

Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet
hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin
ja huusin:

-- Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni -- on herra!...

Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, -- pitihän jollain tavalla
puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en
keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin
minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja
tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat,
isät ja äidit valittivat lukkarille:

-- Kesytähän luoksesi eksynyttä!

Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.

Sitte Larion sanoi minulle:

-- Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole
suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on,
siitä syystä -- pitää olla sama kunnia kaikilla.

Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään -- olin silloin jo
kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi.
Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin
lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten,
pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.

Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi
miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä
istuimme venheessä, -- minä airoissa, hän piti perää -- niin johti
hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi
kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.

Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana,
ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:

Ja kysyypä hän: -- Miten sitte, Motjka?

Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:

-- Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas
ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!

Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen,
lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli
jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän
nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.

Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli
itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat
löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran
tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen,
että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:

-- Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!

Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan
rauhallisesti, vaan yhtäkkiä -- tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt
minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja
katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä,
mutta Larionia -- ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!

Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi
sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.

Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla;
hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun
minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti
minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.

Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki
pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana
enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin
jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen;
istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen
ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä
ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut
enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista... Suljin silmäni,
istuin. Yhtäkkiä -- minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös.
Kas, Titov seisoo vieressäni.

-- Mitä sinä täällä teet, -- sanoo hän, -- tule, lähdetään!

Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:

-- Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.

Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu
Titov:

-- Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon
lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää
siltä että se on Jumalan tahto -- kas, onpa hän uudelleen antanut
elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!

Minusta oli silloin vallan samaa, -- elää tahi kuolla, niin miten
elää, kuin kenen kanssa elää... Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä
toiselle vallan itse huomaamattani.

Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.

Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla,
viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen
ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse
omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa,
ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä
-- eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari
vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä.
Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa,
Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina
sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan
ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat
arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi,
myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään
oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut,
ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti
varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat
lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja
Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha,
lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään,
valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa
en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän
lintujamme.

Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle
konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että
Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti,
ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.

Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan
synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä
juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta
usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin
ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.

Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua
yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen
elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari
Vlassia ja uutta lukkaria, -- hän oli nuori, kaunis mies, lienee
ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen,
imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen
perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin
messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.

Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni -- minä aloin rakastaa
Jumalaa.

Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin
kuvan edessä, ja kas -- niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun
vakavina ja niin herttaisesti... Aloin itkeä ja asetuin polvilleni
Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä.
Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla,
sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja
mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi
minuun ja kysyi:

-- Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?

Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, -- olin usein löytänyt
rahoja lattialta, -- vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta
vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.

-- Rukoilin Jumalaa, -- sanoin minä.

-- Minkälaista Jumalaa? -- kysyy hän. -- Onpa niitä Jumalia tässä
meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä
on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!

Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne
loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies,
tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin
astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut
enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin
vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja
Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut
nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä
vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:

-- Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija -- lausui hän.

-- Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas
-- pian lähden kirkosta karjamaalle.

Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.

-- Kirkko, -- sanoi hän, -- on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä
tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni
ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.

Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:

-- Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, -- ehkä hän on
esi-isäsi?

Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan
tarkkaan, sanoi hän:

-- Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan
pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee
aika, niin minä itse sanon ja...

Ja siihen vanhus pysähtyikin.

Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän
loukkasi minua.

-- Varo, -- sanoin minä, -- kyllä Jumala sinua rankaisee!

Vaan hän mutisi:

-- Minä itse -- olen Jumala! Niin!

Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä
käsitin sen ihan Jumalan sormeksi.

Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista
toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin
kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä
ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan
myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen
kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos
astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan
lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se
suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti
säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt
muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa -- ympärilläni oli
pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä
siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille,
eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan
läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en
tietysti voinut käsittää sitä.

Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, -- luin kaikki läpi mitkä
vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella
kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä
aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon
ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen
ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman
rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa
voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa.

Muistelin Larionin sanat:

-- Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa;
koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.

Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin
polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska
käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja
Hänen lähellänsä.

Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata
hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni
yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi
ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin,
ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta
ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.

Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä
myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi
hampaattomalla suullaan:

-- Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä
minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri
niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu
tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?

Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin
näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä
hänestä talossaan.

Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin
että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän
tapasi minut sekä siunasi minua -- ja minun täytyi suudella hänen
kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska
hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en
pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.

Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla
silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun
kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku
Olga kysyi usein hiljakseen minulta:

-- Tuleeko sinusta pyhä mies?

Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin
ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja,
tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen
Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja.
Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja
myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo,
kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat,
eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas,
eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla
silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin
hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus,
kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta,
hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa,
ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee
pelloilla.

Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja
kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä
sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa
ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden
lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat
vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä
saatana.

Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon,
ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki
Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana,
-- vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista
näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin
myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru -- rokon, Jumala leivän,
piru -- pöllön.

Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin
kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen
syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla
Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov
johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa.

Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna:

-- Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty
slaavilainen sana. Suom. muist.]

Minä vastasin:

-- Se merkitsee: mihin.

Hiljakseen lausuu hän:

-- Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä?

Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä
katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen
pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa:

-- Vaan entä jos metsään?

-- "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.]
-- merkitseekö se "lähden" -- kysyy Titov.

-- Kyllä.

Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja
alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla
vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi:

-- Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah!
Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä
paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru
hänet voitti... Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet -- eikä
kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän,
orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne
joutuvat.

Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään
hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina
vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt
Titov alkoi rukoilla minua:

-- Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua
pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut
sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin!

Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun
laulu auringolle -- vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa
edestä ja eniten pikku Olgan edestä, -- hänestä tuli hyvä tyttö,
hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin
psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan
tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia
sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin:

Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia...

Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi
rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin
häpeän Jumalan edessä -- en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä,
jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen -- olen hämilläni,
tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin
tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla
kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.

Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin
huomata heitä.

Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli
minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset
taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.

-- Kas -- sanoivat he -- siinä rukoilijamme!

-- Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?

-- Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko
rahan vuoksi Jumalaan!

-- Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?

-- Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!

-- Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies...?

Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.

Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa
ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan
ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.

Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi
minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:

-- Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan
edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten
pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi
varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?

Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä
kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:

-- Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia
konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin
Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.

Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä
häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä
aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä
hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin
ja lauloi, balalaikan säestämänä:

    Herrat ne viettää likkain kanssa
          öitä pimiöitä
    Ja likat ne kivulla synnyttää
          noita orposikiöitä.

    Jos likat ne joskus kakaransa
          herrojen hoiviin antaa,
    Niin silloin siitä tulee herrain renki
          mi köyhiltä veroja kantaa.

Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan
eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että
kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja
kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä
hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.

Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää
sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en
välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata
minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.

Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta
suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja
katkeria sanoja:

-- Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini
ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin
kissanpojan pensastoon?

Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni -- koska ihmiset kaikki
seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on
tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä
vastaan vieras voima suuntaa sinua?

Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni
tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.

Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja
sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme:
heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku
kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut
hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä
karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava
mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja
lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä
virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut -- kirjottipa
kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa
uhkaillut nyrkilläänkin.

Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei
ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin
taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli
käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, -- koska lähistöön
oli perustettu tehdas.

Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin,
mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut
sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden
takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset
talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan
kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään,
naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:

-- Niin.

Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.

Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet,
silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi
varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.

Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin
juovuksiin, ja kun hän kuoli, -- jäin minä yksin konttoriin. Titov
asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan
minua.

Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin
vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät
loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he
joutuvatkin kiikkiin.

Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia
kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin
pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan
rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat
velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä
juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä
käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut
oikeassa minun mielestäni -- enhän minä ollut aikaansaanut tuota
rosvousta!

Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia
taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin
rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua
jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua
tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.

Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi
pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä
siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt
heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi
ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen
äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.

Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset,
joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella
arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus.
Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä
ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen
kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi -- kenties ne ovat veressä?

Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:

-- Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!

Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:

-- Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?

Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa
sivullepäin eikä vastannut mitään.

Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa
ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei
haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan
-- ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin
haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos
hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi
vyöhön saakka kaivettu maahan.

-- Jos antaisi heille perään? -- sanoin minä hänelle kerran.

Ja hän vastasi:

-- Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut!

Taas toinen kerta -- hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä
sanoin hänelle:

-- Tämä on mahdotonta!

-- Miksi?

-- Se on synti.

-- Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota
kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan
minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja
kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää
rehellisesti. Ymmärräthän?

-- Voi sinua roskaa ja tomua! -- mietin minä.

-- Kuulkaas nyt -- tämä jo riittää! -- sanoin minä. -- Tämä täytyy
lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan
teidät joka kerta ilmi kylässä.

Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka,
irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme
toisiamme.

Sitten hän kysyi hiljaa:

-- Onko se totta?

-- Totta.

Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä
kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty
lattialle ja sanoi:

-- Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä -- jopa inhottaa
pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita --
tuli niistä rehellisiä!

Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät.

Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut
siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta.

Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään
kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä
ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa
oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä
hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi
pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut
hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen:

-- Mitäs sinä, Matvei, häpeät? -- sanoi hän. -- Syleillä nainutta
naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa
hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat?
Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, -- mitäs sinulle
maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia...

Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa!
Kerran hän kysyi minulta:

-- Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutusta
Jumalan luona.

En yhtään pitänyt hänen kyselyistään.

-- En tiedä, -- sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi:

-- Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin,
vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu:
älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset
hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että
vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien
onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta
olisi ollut Sodomassa -- niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan,
jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne
hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas
vihaan ja sangen hyvä -- vaan missä hänen hyvyytensä näkyy?

En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta
tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua.

-- Te herjaatte Jumalaa, -- sanoin minä. -- Te pelkäätte Jumalaa,
ettekä rakasta häntä.

Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli
vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui.

-- Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, -- vastasi hän. -- Vaan
minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan
osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa,
niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.

Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan
minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan,
-- hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.

Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi
sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen
inhimillisen rukoukseni:

-- En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta
hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako
kerjäläisiltä.

Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin
peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.

Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin -- hän tuli konttoriin
pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.

Kysyinpä minä:

-- Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?

Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään
kasvoihini.

-- Minulla ei ole paljon asiaa, -- sanoi hän, -- tulin vaan niiniä
pyytämään.

Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen
kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.

-- Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan
otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin
en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.

-- Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, -- lausui hän. --
Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja -- sinun
iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin
kumoat kaikki Jumalasi käskyt.

Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle:

-- Mitä sinä tahdot?

-- Niiniä.

Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa,
minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.

-- Olettepas kaikki petoja! -- sanon minä. -- Voidaanko nauraa
ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?

Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:

-- Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko
sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.

-- Valehteletpas, -- sanon minä, -- minä teen työtä leipäni vuoksi.

-- Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty!

Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo
myötätuntoisesti:

-- Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut
kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat
sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä
pitkiä sormia.

Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan
ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja
samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin
muitten ihmisten ajatukset... Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin
että sieluni heikontui.

Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko
ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus,
vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin
Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se
nostaa taivaan puoleen. -- Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo
liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja
jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin
ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä
tullut toimeen Olgankaan kanssa.

Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli
kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani
olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä,
vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten
suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus
minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä
ajattelin hänestä suloisesti:

-- Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa
vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin
vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme.

Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät
siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle
tuntemattomassa surussaan.

Kerran hän kysyi minulta:

-- Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi?

Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä
ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui
sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin.
Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita
kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä,
kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut,
vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni --, niitä oli
paljon ja kaikki ne olivat -- roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että
ne olivat roskaa.

-- Mieluummin lähden luostariin, -- sanoin minä. Hän tuli
surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen
tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas
surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle
hiljaa:

-- Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin;
etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt
yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä
tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana
omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä
huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi
huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta?

Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, -- ja
niin tein tässäkin:

-- Tulisitkos sinä minun vaimokseni? -- kysyin minä. Hän kääntyi pois
ja kuiskasi:

-- Tulisin.

Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten
asia oli.

Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani.

-- Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että
se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava,
vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme
ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan
elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri
on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin
vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos
sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa
itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin...
Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri
aviovaimoksi eikä leskeksikään...

Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen
viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus
nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni -- mikä sotamies
minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten
kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen,
tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin.
Titovin puhe musersi minut kokonaan.

-- Noh, sitten lähden luostariin!... -- sanoin minä.

-- Nyt olet jo myöhästynyt! -- nauraa Titov. -- Eivät he paikalla
vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä.
Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin
minä sanoin hänelle:

-- Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.

-- Aha! -- lausui hän. -- Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan
ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen
kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni
pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa,
elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo
minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä
taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu
palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä,
kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, -- kai sinä olet häneltä jo
edeltäpäinkin ansainnut!

Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä
kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen
jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa
minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä
oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa
vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi
vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:

-- Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme...

-- Ei, -- sanoin minä, -- kyllä se käy!

Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin
annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, -- sanani, josta en
voinut luopua.

Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja
päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa
savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni,
rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain
suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut
sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa,
vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa,
joka katseli valtavana minuun.

Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt
naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se
ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.

Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni
takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti,
suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan
mietin omia asioitani -- miten minä toimeen tulisin?

-- Auta, -- rukoilin, -- Jumalani, ja opeta minua, etten vaan
kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä
olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna
sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen
viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.

Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien
korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja
alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.

Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä
ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä
voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.

Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä
ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen
takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen
äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni
ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös
vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan
koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi
repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin
samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan,
enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki
iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:

-- Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu
siihen jos tahdot olla ihminen!

Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet,
tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut
tulla noin kaksisataa ruplaa.

Hän kertoi sen minulle ja kysyi:

-- Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi
kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.

-- Minäkö en uskaltaisi varastaa? -- lausuin minä. Siihen ei tarvitse
rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla,
ruvetaan varastamaan!

Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:

-- Vaan entäs synti?

-- Itse minä vastaan synneistäni.

-- Noh, niinhän se on hyvin! -- sanoi hän. -- Nyt tiedä, että päivä
päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!

Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua
pauloihinsa.

Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä
minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää
kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, -- hän otti askeleen,
ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan
toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja
minun silmissäni -- vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki
hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään
ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin
väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla
tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en
laskenut enkä ottanut käsiinikään, -- kaikki meni Titoville; tietysti
ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.

Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui
raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa,
-- niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin
häntä:

-- Miksi -- sanoin minä, -- et sinä voimallasi pidättänyt minua
lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei
pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? --

Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen
ja ajattelin vihaisesti:

-- Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!

Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja
niin helläksi hänelle kuin vaan voin.

Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä
kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten
voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin
myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa
vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi
käsitti kaiken tämän.

Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:

-- No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän
kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille
lapsia?

Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.

Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä
tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan,
nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.

Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä
rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa
taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin.
Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla
ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin
uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.

Vaan kerran, iltasella, -- minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa
panttasin talonpoikien karjaa, -- saavuin metsästä kylään ja katselin
-- aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin
kynttilä.

Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä,
se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös,
taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja
jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.

Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni
ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin
varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu
omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen
kanssa ja minä lausuin:

-- Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen
saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo
että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan
talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua!
En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan
sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut
auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa
heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää
enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli
olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?

Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua... Eivätkä ne myöskään
kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen
vihamielisen itsepäisyyden.

Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä
seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan
vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.

Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:

-- Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, -- ja niin täytyykin
olla!

Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin
tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi,
joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki
loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle,
ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.

Puoliyön seudussa minä tulin kylään -- maatilan portilla seisoi Olga
ja hänen isänsä, he odottivat minua.

-- Missä sinä olit? -- kysyi Titov.

-- Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.

-- Miksi et juossut sammuttamaan?

-- Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka
olisin siihen sylkenytkin?...

Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta
mustunut -- oli niin naurettava.

-- Teitkö työtä? -- kyselin minä. Hän alkoi itkeä.

Titov lausui synkkänä:

-- En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä...

-- Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, -- vastasin minä.

Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla
valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka
lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä
vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan
tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?

Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia.
Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman
olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen
saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat
juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin
vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut
nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä
tietää ja naurettavaakin -- vaan silloin olin liian typerä ja ahne.

Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja
surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin
Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä
kopeekkaa -- niin kauniiksi olin tullut.

Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga
luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:

-- Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin
kaikkea muuta maailmassa!

Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat,
niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä,
hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän
rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja
suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta,
kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.

Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis -- se
oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian
vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi
koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini
katseli meitä, itki -- hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten
vuosi kyyneleitä.

Titov huusi huutamistaan: -- No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy
meillä on? Pyhä mies!

Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.

Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, -- pappi, piiripäällikkö,
kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa,
vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä
näytteli Migun suurinta osaa -- tuo vanhoin päiviinsä saakka
kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.

Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan
hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin
kuulen, kun hän laulelee:

    Juokaa kunnes kuralle tulette,
    Syökää kunnes vatsanne repee.

Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri
ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. -- Olga nojautui minuun ja
kuiskutteli:

-- Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!

Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.

Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin;
istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren
ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme
nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme
elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.

Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:

-- Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi,
Matvei!

Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja
minä sanoin hänelle:

-- Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket
toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:

-- Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja
sisar, rakkaani!

Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin,
en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin
kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.

Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme
oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä,
linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus
kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten
viheriävarpunen oli laulanut.

Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten
kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat
lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta
Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä
tiesin -- ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista
ja kaloista.

Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään
osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, -- harvoja ovat
ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden.

Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä
rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan
oli niissä ylpeyttäkin -- minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan
voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan
minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin
häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti,
kuten pitikin!

Voi kerjäläispakanuutta!

Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä;
sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, -- ja alkoi meillä
uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti
vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa
uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä
onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja
hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, -- tällä kaikella olisi
voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä.

Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti:

-- Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet
pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi -- joko olet sen
unohtanut?

Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen
käsitin, ja niinpä sanoinkin:

-- Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni
teidän kaltaiseksenne, -- no, alemmas teitä minä en mene!

-- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä minulle tahdot todistaa.
Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa
vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä
minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole
mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua
viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen
on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa!

Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin
lyömättä häntä.

Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa
alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin
onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä -- ja nyt
minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden
mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja
suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen
kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:

-- Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? -- sanoi hän. Minä päätin erota
konttorista, sanoin vaimolleni:

-- Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja
pyydystellen!

Ystävättäreni tuli surulliseksi.

-- Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi!
Sääli tulee isää, sanoi hän, -- hän tahtoo sinulle hyvää ja on
ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme...

-- Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua
piinaavat.

Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän
hymähti ja kysyi:

-- Sotamieheksikö?

Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle
-- se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita
tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut
otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei
tulisi säälimään tytärtänsä, -- olipa hän muutenkin pelannut korkeata
peliä Jumalan kanssa.

Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut
itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:

-- Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.

-- En ole terve.

Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea
olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen -- ja
päättäväisyyttäkin oli -- vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos
häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan
välttääkseni Titovia.

Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi
joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun
sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi
kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa
mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:

-- Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda... Jos sinulle
tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja
lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.

Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja
ajattelin:

-- Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti
päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut
häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa,
eikö voimasi olekaan hyvyydessä.

Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.

Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko
vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan
kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin
alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli
kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat
viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä
ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta
lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja
joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä,
noin kymmenisen kanoja -- mitäs vielä puuttui?

Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle
lahjan kaupungista, valitti hän:

-- Mitä varten? Säästäisit mieluummin.

Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin.
Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan,
viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en
tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja
hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen
jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.

Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma
jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen
temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on
kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni.
Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää
ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo
elämään -- eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen
kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä
voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa
ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut
tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut
kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa
hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset,
jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen,
jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys
lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta
eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä
niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?

Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus,
täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää,
ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla
koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni
sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin
sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan
asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja
laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.

Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä
ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi
hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa
saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että
pääsen asevelvollisuudesta -- siihen läpeen en tällä kertaa mene.

Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.

-- Mikä sinua vaivaa, Olga?

Alussa hän kielsi -- ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli
luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.

-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- minä kuolen synnytyksessä.

Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä
pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.

-- Taas sinä jäät yksin, -- sanoi hän, -- eikä kukaan sinusta pidä.
Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora --
minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä
Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...

Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin
häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen
sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen;
tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä --
kutsunnat nenän edessä, -- toinen lapsi lähellä.

Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä
kieltäydyin -- silloin meiltä särettiin ikkunalasit.

Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni
jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle
koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten
paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut
järjestetyksi.

-- Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, -- sanoin minä.

Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut
uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.

-- Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti,
vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta
mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta
apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi,
rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun
tappanut.

-- Kiitän sinua, Jumalani, -- sanoi hän, -- nyt minä voin rauhassa
kuolla.

Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska
tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen
semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.

Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän
kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen
lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.

Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin
vallan kuuro ja sokea.

Titov minut herätti, -- se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen
selvästi -- hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:

-- Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten
luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan
vahvistua...

Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni
tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja
hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat
linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken
painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja
sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:

-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!

-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin
takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi
mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni...

Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.

Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja
huusin:

-- Ole kirottu!

Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, -- en voinut nostaa
ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt
minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin
Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden
läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan
käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa:

-- Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi
on suuri, vaan hyvä!

Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin
hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni.

Ajattelin:

-- Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun
olemassaoloasi?

Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun:

-- Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta
näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi!

Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu
ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään,
öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on
kammottavaa, eikä ole voimia elää.

Minä päätin hirttää itseni.

Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni;
muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat
hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään
kuutamo, lattialla oli valojuovia -- ne tekivät sieluni vielä
synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan
seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli
ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen -- ja
yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät
kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne
olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin
itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket
lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi
ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat
tuskastuneina, suuren surun valtaamina.

Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja
minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien
jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä
suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös
arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua.

Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta
näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä
katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo.

Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa
kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin
mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut
oikein hyväntahtoisesti vastaan.

-- Istu, juo teetä...

Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta,
järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi
käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni.

-- Kas, missä hänen kirkkonsa on!

Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä.

-- Mitä, Matvei, suretko? -- kyselee pappi.

-- Kyllä suren...

-- Jaha!... Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa?

-- Ilmestyy.

-- Välttämättömästi messuja.

Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en
minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa
isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten
ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan.

-- Rukoile innokkaasti! -- opettaa pappi. -- Äläkä sure -- se on
vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee...

Minä kysyin:

-- Tietääkö hän?

-- Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä
ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, --
sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä
sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan
jumalankieltäjäksi, muista se!

Papin vaimo sekaantui puheeseen.

-- Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää
luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen
kannellut.

-- Ei ole totta, -- sanon minä, -- hän kanteli, mutta ei Larionin
mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa,
johon batjushka itsekin on syypää.

-- Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä,
toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin
niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin
alkoivat suorastaan haukkua minua.

-- Niin sinä, -- sanoivat he, -- kuin sinun appi-isäsikin -- olette
molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol -- on
aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä,
sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut...

-- Se on totta, -- sanoin minä, -- Mokri dol on vääryydellä teiltä
pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä
nousin, aikoen poistua.

-- Odotappas! -- huutaa pappi. -- Entäs rahat messuista?

-- Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:

-- Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!

Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut
arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei
ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut
kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.

Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti
jumalista elämää ja oli hyvin oppinut -- hän oli innokkaasti
väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan
profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä
jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä
kaikesta sata ruplaa.

-- Ei, -- sanoi hän, -- ei se käy! Kirjota minulle vekseli
kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.

Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin
jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky.
Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa,
-- joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, -- kaikki ajatukseni
olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen
oli taivas minulle.

Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen
luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti
vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan
nurkkaan ja sanoi:

-- Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa.

-- Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.

-- Vaan minä en päästä sinua sisään.

-- Minä menen itse!

Sitten hän huomasi etten minä anna perään.

-- Mennään, -- sanoi hän, -- minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä
aika naurettava!

Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla
harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat
laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla.

-- No, -- mietin minä, -- tämä sanoo minulle jotain!

-- Miksi tulit? -- kysyi hän.

-- Sieluni on hämmennyksissä, batjushka.

Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle:

-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin:

-- Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen
läsnäollessaan kertoa...

Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski:

-- Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt?

-- Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta.

Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: -- Mitä? Mitä
teit? Tolvana!

Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan
loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua
muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan.

Ja minä sanon hänelle: -- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!

Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi
heitellä käsiään ja huusi:

-- Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä
riivattu!

-- Minkä takia polvilleni? sanoin minä. -- Jos minä olen syypää, niin
en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!

Mutta hän suuttui vielä enemmän: --. Kuka olen minä? Kuka olen minä
sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?

Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia.
Minä laskeuduin polvilleni. -- Vaan hän sihisi uhaten minua
sormellaan:

-- Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!

Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa
asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja
unohdin pian tuon vanhuksen -- ensimäisen kerran lausuin ääneen
ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.

Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:

-- Ole vaiti onneton!

Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun
edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi:

-- Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta
kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut
katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua!

Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa
liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat.

Minä peljästyin myöskin.

-- Miten niin, -- sanoin minä, -- teidän kunnianarvoisuutenne,
minähän uskon Jumalaan!

-- Sinä valehtelet, eksynyt koira!

Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- alkoi
puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee
ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä
sauhuna.

Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana,
sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan,
vanhan Jumalan kaltaisena.

Ja minä sanoin rovastille:

-- Itse te tulette kerettiläiseksi, -- onko se kristillinen Jumala?
Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten
auttajan ja ystävän sijalle?

Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti:

-- Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin,
vankilaan, luostariin, Siperiaan...

Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa
polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä
hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta.

Nousin polviltani ja sanoin:

-- Antakaa minun mennä... Vanhus perääntyi, tukehtui:

-- Mitä sinä tahdot tehdä?

-- Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia,
teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin!

Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei
polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä.

-- Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, -- sanoin minä, --
vaan jos te toisin uskotte -- niin menetelkää uskontonne mukaan.

Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan.

-- Aleksei, -- huusi hän, -- aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi
minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut
rovastin kanssa.

Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla
oli puhetta ja naurua -- silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin
heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin
mielelläni huutanut:

-- Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään
rumaksi, varokaa!

Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin
menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja
juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä
taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin;
tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden
ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en
ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.

-- Mitä minä välitän, -- mietin minä, -- kuljen peltoja myöten,
johonkin kuitenkin tulen?

Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman
päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua
kasvoihin ja kysyi:

-- Mikä nimesi?

Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin:
[Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä
ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää
tulevan sulhasensa nimen.]

-- En sano, koska minä olen onneton ihminen.

Hän nauroi.

-- Juhlapäivinäkö?

Minä en voinut iloita.

-- Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa
siellä hiukan, tässä on kylmää, -- kysyin minä.

Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti:

-- Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni,
saat teetä!

Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen
perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä
lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi
jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä.
Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori,
punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan
takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja
ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata -- mitävarten minä
olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat?

Kyselin nuoremmalta:

-- Mitäs tointa teillä on?

-- Virkkaamme pitsejä.

Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita.

Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten
silmiä:

-- Ja sitäpaitsi -- käyskelen kadullakin!

Akka nauroi rasvasta naurua.

-- Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön!

Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään
Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen
kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin
niistä pahaa. Tatjana nauraa.

-- Katsos, Petrovna, hän punastuu!

Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan
katumusmatkaltani alennuin helvettiin!

Ja niinpä sanoinkin tytölle:

-- Tokkohan sellaisilla asioilla kerskaillaan?

Hän vastasi julkeasti:

-- Minä ainakin kerskailen!

Akka inisi taas:

-- Voi sinua, Tatjana, Tatjana!

Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota,
pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa,
samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää
minua.

-- Voi, minun on kuuma!

Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat
kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne
kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle.

-- Kas, -- mietin minä, -- juon tässä lasillisen, annan heille sitte
rahaa ja lähden pois!

Tatjana kyseli reippaasti:

-- Mitäs suret?

En minä voinut pidättyä ja vastasin:

-- Vaimoni kuoli.

Silloin hän kysyi jo hiljaa:

-- Koska?

-- Viisi viikkoa sitten.

Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se
miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin
itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan
kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, -- kaksi vuottahan olin
ollut avioliitossa.

Akka lausui hengästyneenä:

-- Vaimoko kuoli -- ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän
tapaisia on kaikki kadut täynnä.

Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti:

-- Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois
ja suljen portin. -- Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta
totisena ja ystävällisenä:

-- Onko teillä sukulaisia?

-- Ei ole ketään.

-- Vaan tovereita?

-- Ei tovereitakaan ole.

-- Mitä te sitten tahdotte tehdä?

-- Minä en tiedä.

Hän mietti ja nousi sitten.

-- Näettekös, -- sanoi hän, -- näyttää siltä, että sielunne on hyvin
levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin.
Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte
vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään
pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, --
kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi
tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte.
Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan -- minä
lähden pois...

Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut
pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:

-- Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:

-- Mitä esipappia?

Vallan hassua, -- minä tulin taas hämilleni.

-- Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla... tahi
oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan -- lauseparsi, vaan
minä näen unessa joskus rovastin...

-- No, -- sanoi hän, -- hyvästi!

-- Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani,
jos teille ei ole vaikeata!

Hän istui, hymyili:

-- Olen hyvin iloinen.

Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä
tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen
hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta.

-- Antakaa anteeksi suora sanani, -- sanoin minä, -- vaan tahtoisin
tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea
leikkiä minun kanssani?

Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi:

-- Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten?

-- Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää.

-- Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana!

Hän nauroi hiljaa, hellästi.

-- Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman
tyhmyyteni takia!

Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen
suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti.

-- Meidän joukossamme on erilaisia, -- sanoi hän, -- on huonompiakin
kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin!

Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö
möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä:

-- Mitenkäs te sitten -- puutteenko takia?

-- Alussa, -- kertoi hän, -- eräs minua petti, silloin hänelle
kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä... Ja nyt joskus
täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan.

Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään
sääliä itseään kohtaan.

-- Käyttekö te kirkossa?

Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi.

-- Kirkon tielle, -- sanoi hän, -- ei pakoteta ketään.

Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti:

-- Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistan
Maria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivat
Kristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalle
elämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä?

Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena:

-- Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla?

-- Miten niin, -- näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme ja
Hänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo!

Vaan hän sanoi:

-- Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää?
Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan
minuun itseeni!

Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan
minä en jaksanut käsittää.

-- Syntieni edestä vastaan minä itse! -- sanoi hän, kumartuen
luokseni ja hymyillen. -- Eikä minun syntini näytä suurilta...
Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä
käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen
valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus
liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni
eikä tiedä mitään maailman menosta...

Hän vaikeni ja lisäsi sitten:

-- Tietysti on muutakin huvia -- miehet katselevat! Hän kummastutti
minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt
miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen.

-- Pidittekö kovasti vaimostanne? -- kysyi hän.

-- Kovasti, -- sanoin minä.

Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa.

Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle
vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja
rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin
vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa
tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin
kiihotti.

Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän
ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä,
likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien
keskeltä.

-- Missä täällä on jumalallisuuden alku? -- sanoin minä. -- Ihmiset
istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen
toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan
edestä -- mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima
ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut
maailmaan -- missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne
kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on
koristanut rakkautensa viisauden?

Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla
jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi.
Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti
vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain
hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko
asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi.

-- Kaikkea minä en käsittänyt, -- sanoi hän, -- ja muutama asia
kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!

Minä sanoin:

-- Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!

-- Niin, -- sanoi hän, -- tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella
hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä
on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi
se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on
naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas
vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta -- jos kävisitte hänen
luonaan.

-- Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien
ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!

-- Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, -- sanoi hän
ojentaen minulle kätensä.

Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:

-- Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en
tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että
hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!

-- Mitä te nyt, -- sanoi hän, -- Jumala varjelkoon!

Hän punastui, hämmentyi.

-- Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.

Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle?
Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.

Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:

-- Kas kun odottamatta satuin juhlaan.

Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu
jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi
totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen
häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä
tavalla ajatella ihmisestä?

Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun
sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta
on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina
kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.

Aamulla hän naputti ovelle.

-- Aika on nousta.

Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja
hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta
sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme
hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.

Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli
kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja
seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.

Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku
vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari
oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja;
kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta
tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin
syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat
valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät
itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.

-- Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... nöyrästi
laulavat nuoret äänet.

Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin
kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko,
eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen
ja häpesin... Enhän ollut tullut leikkimään -- vaan sentähden että
sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki
minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita,
kuivettuneita kasvoja -- vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka
katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei
kuulu.

Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas
päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka
ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas,
kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla
makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia
kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi
ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko
salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta...

Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni
akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan
vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla
ja laulavalla nuotilla.

-- Älä syö, -- sanoi hän, -- nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen
kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa
valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.

Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?

-- Kunnioita, -- sanoi hän, -- isääsi ja äitiäsi...

-- Näettekös, ei minulla ole niitä!...

-- Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta...

-- Vaan kenties ne elävät vielä?

Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle
säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa:

-- Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän
jakaa armoansa!

-- Vaan minä, -- näettekös, epäilen sitä...

Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee
räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa:

-- Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja
nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole
kukaan ajanut Herran valtakuntaan...

Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja
rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala
seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä
niitä ja minua se kiukuttaa.

Kumarsin hänelle ja poistuin. -- Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset
ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut
tarpeensa mukaan, -- yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen
mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja
maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä.
Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton.

Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan
minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos
portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt
puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja
taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria.
Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta
jonkinlaisella huudolla.

Soitettiin iltajumalanpalvelukseen... Ihana kello! Kutsuu lempeästi
ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on
ikäänkuin pieniä nauloja.

Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään
johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä
siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja... Enköhän
yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi
voimaksi.

Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän
miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa,
kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja
silmänsä lupaavat.

-- Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.

Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia,
enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua...
Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:

-- Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?

-- On minulla noin sata ruplaa.

-- Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna
jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.

Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.

-- Meillä, -- sanoi hän, -- on yksinkertainen luostari, ihan
tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa
varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs
herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään.
Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!

Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli
ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois
hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä
kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa
siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia
rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun
muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä;
järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan
kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä,
kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.

Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen
keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein
salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä
pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.

Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen
mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli
epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.

Minä rukoilin:

-- Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta,
tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta
sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.

Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili
minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja
sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!... Jopa
päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä
myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs
häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset
kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita
karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät,
hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja
muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain
jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä
näin hänet unissani.

Varhain aamulla herätti minut Nifont.

-- Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, -- sanoi hän, -- mene
leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun
käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!

Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin,
vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä
enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli
kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä
ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa
olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten
hyvin naurettavan näkönen, -- vaan hänen otsassaan oli suunnattoman
syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet
silmänsä synkät.

-- Kuule sinä, tule nopeammin! -- käski hän. Hänen äänensä oli raaka,
vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.

Hymyillen sanoi Nifont:

-- Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne!

Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni
ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi:

-- Osaatko taikinaa vastata?

-- Olen nähnyt, -- sanoin minä, -- miten naiset vastaavat.

Hän myrisi:

-- Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on
maailma kirottu, täytyy se muistaa!

-- Mutta olihan Jumalan äitikin nainen.

-- No?

-- Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia.

-- Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut!

Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen.

Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa
säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto
ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista,
hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden
kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi!

-- Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on
noussut!

Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin
kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin
tulipalossa.

-- Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa!

Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois
takkini ja käärin hihani ylös.

Hän sanoi:

-- Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut... Jaloilla! --
Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa...

-- Kuka sinulta sitä kysyi?

-- Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi:

-- Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?

Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän
heilutti niitä sangen epäystävällisesti.

-- No, mietin minä, koira sinut vieköön!

Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan
päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:

-- Minä sinut taivutan, mamman poika!... Minä sinulle opetan
nöyryyttä!

Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen
-- ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo
käsillä vastata.

Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään:
jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin
kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi
taikinaan.

-- Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä
pyyhkiäkseni?

Miha suuttui:

-- Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa
kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä
odottanut sinun sääntöjäsi!

Minua nauratti.

-- Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä
leipää tulevat syömään!

Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi
miesraukka ja hirnui:

-- Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun
julkeudestasi minä ilmotan apotille!

Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle
suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit
olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi,
haukkui, rähisi:

-- Nopeammin tee!

Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi.

Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli
ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa
kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina
paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti
säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen
ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä
että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa
jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä
kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi
kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan
ja olin jo sisältäpäin ihan noessa.

-- Sinä olet nyt erossa ihmisistä, -- sanoi hän, -- he tekevät syntiä
siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on
pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi,
täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää
naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt
synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut!

Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi:

-- Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota
huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä!
Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli
synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana,
vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille.
Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua
hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää
kivillä otsaan, ja -- katsos, maailma olisikin pelastunut!

-- Mutta eihän se olisi ollut kristillistä!

-- Ja vielä kerran minä sanon: suus kiinni! Mitä sinä tiedät
kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen
henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he
itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa!
Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata
eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä
Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa,
jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista!
Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen
hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään,
olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä
sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se
ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa
Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait!

Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee
rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen
sanojensa takia.

-- Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää,
lisääntykää?

Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi:

-- On sanonut, on sanonut!... Mutta tiedätkös sinä, miten hän on
sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja
täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja
aina ja ikuisesti -- kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat
ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö
inhottavaisuutta ja valhetta?

Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee
minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota
hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen
kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän
tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu
on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia -- niitä on,
jos tahdot valkosia -- niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen
hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä
polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä
vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne
ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen
käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja
kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia.

Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain
viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi
ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut
synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt
hänestä, pelkäsin häntä.

Joskus hän kysyi minulta:

-- Näetkös alastomia naisia unissasi?

-- En, en koskaan.

-- Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet?

Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:

-- Valehtelija, haureilija!

Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia
naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello
kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin
kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee!

Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa
kerroksessa, vastapäätä leipomoa, -- näen, ovi ei ole lukossa ja
lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa
myöten ja kiljuu:

-- Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois
naisen halu! Vapauta.

Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli.

Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea
naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan
niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän
olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli
sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän
onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi
häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta
iloamme...

-- Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?

Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä
loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:

-- Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!

Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin
sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan
apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.

Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.

Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet
harvoin ja ohimennen -- jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät
kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.

Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.

-- Jahah! -- huusi Miha. -- Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka
elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin
sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta!
Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin
luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi,
maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli
tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian,
niin! Täällä hän myös pelaa korttia -- apotti, muonavarain- ja
rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen
luonaan... Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän
elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!

Minä en uskonut sitä, en voinut.

Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä
Isidoria päästämään minut apotin puheille.

-- Mistä asiasta sitte puhuttaisi?

-- Uskonnosta, näettekös.

-- Mitä sitten uskonnosta?

-- Minulla on eri kysymyksiä.

Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua,
laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja
terävä, partansa pitkä.

-- Sano suoraan -- lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin
tärkeä.

Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti
epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.

-- Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet
terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun
ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille.
Odota!

Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka
oli viholliseni.

Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi
minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä:

-- Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi
minun kanssani uskonnon asioissa...

-- Näettekös, en minä tahdo väitellä...

-- Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön
keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on
ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä
veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä
veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä
väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen
ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei
ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta,
vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa
minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta
pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei
uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha
pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee
vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun
päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija
ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä
asetan sinulle rangaistuksen -- päivätyösi loputtua täytyy sinun
vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea
ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte
minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja
tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla
pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia
kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi!
Toivo kaikkein parhainta!

Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta
ajatuksissani -- ja se painoi niin vähän!

Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista
ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin
minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki
juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en
löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni
käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä
maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että
veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä
seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin
kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit
kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat
häntä.

Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi
metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta
järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia,
marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli
enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä
miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja
pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat
innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan
vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä;
tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla.
Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut
tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua
iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin
raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun
aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi
siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta -- ja auta, Herra,
jalkojani! Oli raskasta!

Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin
Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen
patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle;
metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä
vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen
astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius
ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin
pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.

Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin
mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää,
yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit
olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan
erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.

Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, -- hän oli
luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut
hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs
nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa
eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna,
ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.

Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin
kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. -- Mihail oli silloin juuri
rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi:

-- Veli, olitteko apotin luona?

-- Olin.

-- Juttelitteko?

-- En.

-- Ajoiko hän ulos?

-- Kuinka niin?

Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi:

-- Anteeksi, Herran nimessä!

-- Onko hän teidät ulos ajanut?

Hän nyökäytti päällään.

Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli
kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi
minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin
vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi:

-- Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi,
kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten
muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan
syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä
juoksen nyt?

Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli
kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo
isossa kaupassa toimessa.

-- Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin
voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä -- se oli vaikeata,
häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen
käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties
saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut
rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä
oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä
hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen."
Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen
palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä.
Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies,
raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten
hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö,
hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin,
vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä
revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi
minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi
-- pelottaa, en voi, en voi!"

Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten
pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli
edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli
täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät,
sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi
ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan?

Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat:

--... Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi:
"häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut
häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että
koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku
peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. -- "Jos
koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai
minä konna tyttäreni suhteen!"

Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat.

-- Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin,
ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! -- Hän sekä
haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla
kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia
ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun
jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään
ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja
ihmeitä... En voi katsella sitä!

Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut,
työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat
nukahtaneet -- ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan.

Kysyinpä Grishalta:

-- Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta,
paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä
petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, -- missä on Jumala?

Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.

Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä
kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle
nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:

-- Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?

-- Heidän syntiensä takia, -- vastasi hän. -- Ja kaikki hänen
mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat
kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset -- kaikki!

-- Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?

-- Muista Jobia, sinä hullu! -- kuiskaa hän minulle.

-- Job, -- sanoin minä, -- ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen
sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi
-- missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen
luotu sinun kaltaiseksesi, -- älä alenna itse itseäsi, työntäen pois
lastasi!

Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden
ja syleili minua.

-- Rakas veljeni, -- kuiskasi hän. -- pelkään kauheasti sinun
takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.

-- Minä en usko pirua -- jos Jumala on kaikkivoipa...

Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä
rakastin häntä.

Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni,
lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut
sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla.
Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten
lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen
edessä -- ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat
kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin,
kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni,
ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä,
vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien
edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin
ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina
taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien
rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani
minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa
jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa
vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä
olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa
koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua.
Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi,
hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa,
sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava
omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen
hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä
uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan
aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim,
herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:

-- Mene Jumalan nimessä!

-- Anna anteeksi, olen taas nukkunut!

Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan
hiljaa:

-- Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!

Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa
oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".

Kerran minä kysyin häneltä:

-- Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?

-- Ei, -- sanoi hän, -- muuten vaan. Ja huokasi.

-- Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!

-- Miksi sinä tulit pois maailmasta?

-- Tulin vaan.

Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee
sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää
ja sanoo hiljaa:

-- En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:

-- Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia... Ja tekee mieli
karata luostarista.

Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, -- yhtäkkiä,
ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, -- vahva, reipas,
pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä,
nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa
loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja
leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin
luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa
ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:

-- Mitä sinä luostarista haet?

-- Minäkö? Syötävää!

-- Leipää hankitaan työllä!

-- Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, -- sanoi hän,
-- vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä
kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran
virkamieheksikin.

Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa -- nyt minun täytyi
tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun
minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi
johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin,
niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti
leipomossa ja aina silloin juttelimme.

Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä.
Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää,
ravistaen suortuviaan ja hymyilee.

Kerran minä kysyin häneltä:

-- Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?

-- Myöhemmin sanon, -- lausui hän, -- odota kolmekymmentä vuotta.
Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan
tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole
halua valehdellakkaan!

Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta
ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja
rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi.
Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo
hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.

-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee
taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja
vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit --
valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista,
niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia
saaria siinä.

Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä
kuiskaa hän surullisesti:

-- Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me
ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta... Oi Herra Jumala!

Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja
kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti
ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat
kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.

-- Nähdä Kaukaasia, -- juttelee Serafim, -- se merkitsee nähdä maan
todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn
lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on
ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan
maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa
korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen
huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain
valtaistuin.

Grisha huokaa ja kysyy:

-- Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois
siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?

Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.

-- Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä,
Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!

Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä.
Kysyn häneltä kiukkusesti:

-- Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he
ovat olemassa?

-- Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.

-- Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia.
Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei
pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria --
kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!

Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän
heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle
asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla
sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua
kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän,
piru, nauraa hohottaa.

Joskus sanon hänelle kiukkusena:

-- Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta
leipää!

-- Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, -- sanoi hän. --
Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan
rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä
näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule
rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, -- vallan
kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet
itsekin ottanut vierasta varaa!

Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin
yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan
puhui aina suoraan:

-- Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille
sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.

Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja
ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa
säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?

Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on
syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin
kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he
lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin,
vaan Serafim sanoi:

-- Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas
Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen
löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on
hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa!

Vaan minä en voinutkaan lähteä -- kävin siihen aikaan juttelemassa
Mardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä.

Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani
ja iloista päivääni.

Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana
maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka,
johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin
luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu
kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle
oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla
oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat
katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi
siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin
syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan
yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui
maanalaisen asunnon märkään pimeyteen.

Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes
syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää
isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki,
joka istuu liikkumattomana.

Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva
märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä
alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä
pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia
ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä
ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni
pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme;
tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää
pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka.

Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin
varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu
rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka.

Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja
vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä
kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin
terävän nenänsä tumman huipun.

Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:

-- Noh...

Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka
oli elävänä pantu hautaan.

Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:

-- Mitäs tahdot?... puhu...

Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä
näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja
viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:

-- Sinä itse riitelet... Miksi riidellä... Jumalaa täytyy palvella
nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan
yksinkertaisesti rakastaa.

-- Minä, näetkös, rakastan Häntä.

-- No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä
vaan sano -- kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei
mitään sen enempää.

Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän
unohtanut puhumisen, -- hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä
kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.

Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja
pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan...
Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti
hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa
päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani
ja minä en liikkunut.

-- Rukoile sinä, -- sanoi hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun
edestäsi.

Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui
ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.

Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:

-- Oletko sinä vielä täällä?

-- Olen.

-- Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.

Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa,
tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä,
ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä
jo neljättä vuotta!

Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin
aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja
kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.

-- Joku on tullut. Onko se eilinen?

-- On, se olen minä.

Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin:

-- Älä sinä loukkaa Jumalaa... Mitä sinä tarvitset... Kenties palasen
leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele
asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen.
Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia
se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi.
Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus!
Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se
sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he
eivät ota sitä pois.

Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin
kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä
ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain
käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.

-- Sinä olet vaiti, -- sanoo hän miettiväisesti, -- se on hyvä.
Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti.
Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi
käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee?
Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä.
Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti
vaan käskee, -- lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä
itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo!
Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä
ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat
minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi
myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi
hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin
sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa
istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin
vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki
antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se
on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia
ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei
ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat
ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin -- anna kaikille anteeksi...
Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri
samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan
leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko -- anna
minulle anteeksi Kristuksen nimessä!

Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen
hourailuaan ja ajattelin:

-- Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän
suhistaa kuivettuneella kielellään:

-- Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen
leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut
nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy
rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa
piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja
kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että
se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se
harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää
katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän
ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan
räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena... Sillä on niin
ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen
täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen
kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole
vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät
minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole
vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.

Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:

-- Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!

Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:

-- Kuitenkin piru työnsi... Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä
veli? Mene Jumalan nimeen!

Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta... Mitä varten se vanhus on
niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan
mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä
-- ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia
irvisteleviä naamoja.

Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin
taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää -- vihaten ja halveksien
ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän
kuiskasi:

-- Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut
narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:

-- Ohoho...

Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella
huokauksella pyhän munkin kuiskausta:

-- O-o-o.

Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.

Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani,
maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut
enää ollenkaan hampaita.

Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:

-- No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä
menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!

-- Niin, kyllä, -- vastasi hän kiireesti, -- kiitoksia sinulle,
kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat
vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut
kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti!

Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin
juhlallisesti -- piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti
kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen
haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli.

Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille.

Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi.

Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran
kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin
syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia
raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa
niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua
hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni... Lankesi
polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui:

-- Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri...

-- Valehtelet, -- sanoin minä, -- ja mene helvettiin, mätäne! sinähän
paistat leipiä, koira!

Haukuin häntä, en voinut pidättyä.

Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin.

-- Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? -- sanoin minä. --
Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja
sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä.

Ja pysyin sanassani.

Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta
vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista.

Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt
päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan
yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti
minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo
työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni
takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja
nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena.

-- Minkä takia? -- kysyin minä.

Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja
asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja
selitti minulle:

-- Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten
arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun
iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua
täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti
puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan
palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on...

Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei
tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan.
Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee
kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen
minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin
taloudenhoitajalle:

-- Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta,
koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon
oikeutta ja kohtuutta!

Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan.

-- Hiljaa, hävytön!

Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi taloudenhoitaja. -- Hänen täytyy ottaa
rangaistus vastaan nurisematta.

Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, -- hänen äänensä
oli syvä ja lämmin:

-- Alistu, Matvei!

Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä
silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä
kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun
pitäisi lähteä metsään.

-- Kolmen päivän päästä, -- sanoi hän, -- vaan nämä kolme päivää sinä
istut vankilassa! Niin, niin!

Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin
luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen
sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle
mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis
hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen.

Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla,
siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla
oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa,
hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat:
ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa.

Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa
olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää.
Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää
ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut
valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin
käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä,
huusin, kiljuin, hulluttelin.

-- Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen
kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina
vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri
tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja?

Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja
rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä
he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta
talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He
ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät
kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä
ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, -- jokainen on kiinni
maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla;
mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja
ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, --
vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät,
Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka
takana tekevät syntiä, ja valheen lähde.

Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän
lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja
ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli
kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria
varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa.

Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä
olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä
minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut
tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä.

Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole
mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää -- kuka
uskaltaa riistää valon ihmiseltä!

Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta
tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko
oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan
heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki
ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen
ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä
kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä.
Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos
vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras,
jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat?

-- Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui
apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti
pitkän puheen.

-- On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa
maahan...

Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius
seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään.

Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi.

-- Sinua, narria, pidetään arvossa; -- sanoi hän, -- sinun työintosi
on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä
ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa
tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi?

Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä
olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:

-- Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi...

Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.

-- Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja
nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään
metsätyötä.

-- Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:

-- Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!

Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.

-- No, minä suostun ja siunaan, -- sanoi hän. -- Oletpas kummallinen
nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä... Kuka tietää,
mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?

Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.

Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja
leveällä, -- kaivat -- kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella
vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii
ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat,
hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä
silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa:

-- En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen
kaulaa.

-- Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan
hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset
ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen
järjettömyyden.

Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä
loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin
jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan
perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä
inisee hän ikäänkuin karhu... Mitä se merkitsee?

Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti
keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas
ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa
päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:

-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:

-- Mene pois luostarista...

-- Mitä varten?

-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois!

Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka
näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani,
nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun.
Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:

-- Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa
itsessäsi! Ja minkä tähden?

Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti:

-- Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani... Minä en ymmärtänyt
mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa:

-- Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut
sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään
kertonut, Herran nimessä!

Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte
minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui:

-- Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten
edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto,
halveksit kaikkia, -- minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä
ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin!

-- No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun
täytyy, minä en mene, tiedä nyt.

Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat
saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi
häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee.

-- Kuule, Mihail, -- sanoin minä. -- Minä menen pois jonkun ajan
päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy
tehdä niin, minun täytyy olla täällä!

-- Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan.

Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän
käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä.

Minä päätin palvelukseni ja kas -- seisoin siis kerran Antoniuksen
luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen
ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se
olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.

Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti
rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun
täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja
nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.

-- Tämä, -- sanoi hän, -- on rukoushuoneeni!

Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli,
yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla
matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja
ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen
makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja
liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli
vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen
huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli
kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa
teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.

Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja
sanoi:

-- Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä
munkkimaiselta.

-- Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.

-- Katsos, -- sanoi hän, -- sinä tuomitset kaikkia, tulet kai
minuakin tuomitsemaan.

Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin
hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily
ei miellyttänyt minua.

-- Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä
tahdon välttämättömästi käsittää teitä!

Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua.

-- Sinähän olet avioton lapsi?

-- Kyllä.

-- Sinussa on hyvää verta, -- sanoi hän!

-- Mitä se merkitsee, -- hyvä veri? -- kysyin minä.

Hän nauroi ja vastasi selvästi:

-- Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä,
aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä.
Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti
minua sydämeen -- minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös
tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, -- näin että
hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta:

-- Mikä sinuun tuli?

Ja minä kysyin häneltä:

-- Kenties olette te isäni?

Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi,
ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä
ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:

-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot?
Kuka on äitisi?

Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja
pani veitsen pöydälle.

-- Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, -- sanoi hän.

Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt
almua, eikä minulle sitä annettu.

-- No, vaan jos minä olisin sinun isäsi -- mitä sitten? -- kysyi hän.

-- Ei mitään, -- vastasin minä.

-- Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa
ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta
puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa,
veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on
sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä
huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja
musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni
takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa
se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:

-- Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja
nauroi hiljaa.

-- Sinä olet rohkea kyselijä! -- sanoi hän. -- Otinpa -- otin, vaan
miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.

Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta
laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli
punanen kivi.

-- Tämä on araapialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä
leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla.
Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset
ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.

Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä
haju, -- se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.

-- No jatketaanpa keskusteluamme, -- lausuu Antonius tummalla ja
pehmeällä iltabassollaan. -- Tiedätkö että minun luonani käy nainen?

-- Minä olen kuullut.

-- Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.

Minä kysyin häneltä:

-- Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?

-- Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi
lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?

-- Minä en ole lukenut niitä.

Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja
komensi:

-- Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan,
jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin
saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.

-- Minä en tule lukemaan sitä, -- sanoin minä. Silloin hän lähestyi
minua ja sanoi ankarana:

-- Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä
varten se on välttämätöntä?... Mene!

Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni
ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi,
olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi
käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni;
tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa
sielusta -- sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä,
että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää
kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun
kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain
ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista... Mitä se minuun
kuului?

Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.

-- Missä samovari on?

-- Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?

-- Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!

Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen
aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin
nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo
itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua,
sanoi hän:

-- Jää tänne, juo teetä minun kanssani.

Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki
mieleni käsittää jotain.

-- Kerro minulle, -- sanoi hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi
sinä olet tullut tänne?

Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista
aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät
puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut
teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella
taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä
kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia
sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä
lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.

-- Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit
ääneen, -- sanoi hän. -- Eikö luostari auta?

-- Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te
minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.

Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:

-- Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle
saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse
minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen
on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä
on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia
sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole
ratkaissut... Enkä tahdo ajatellakkaan sitä...

Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:

-- Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.

Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä
täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt
minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa
merkitystä.

Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon
kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani
kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää
öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät
häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja
kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo
sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä,
vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä
ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea?

Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä
isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten
minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja
hän seisoi minun edessäni.

-- Minä soitin ja soitin! -- sanoi hän.

-- Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt
hyvin raskasta työtä!

-- Tiedän.

Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa.

-- Minä lähden isä apotin luokse, -- sanoi hän, -- valmista kaikki
kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on
vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet
oikeassa! Sinä tarvitset toista.

Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä,
kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja
kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju.

Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi
Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan
varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan
silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, -- "Jumalan"
sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun
mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä
pilaa munkeista ja kirkonmenoista.

Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, -- ainoastaan hänen
otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten
poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa
mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin
luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti
minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja
puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, -- joskus melkein
aamujumalanpalvelukseen saakka.

Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen
unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua,
ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen
sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa.

Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki
niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä:
-- Ettekö te ole piru?

Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä
jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen
kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja
pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin
käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli
kylmää.

Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin
myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän
taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä,
vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän
harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen
mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat
kuiluun.

-- Tehän sanoitte, että elämä on kaunista!

-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, -- vastasi hän ja
naurahti.

Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen
puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan
takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän
ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen
ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme,
vaan se ei jaksanut voittaa minua, -- minä, näettekös, en uskonut
sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita
hyppäyksiä. Muuten joskus, -- vaikkei usein, -- suuttuikin hän.

-- Minä olen aatelismies, -- huusi hän, -- kuuluisan suvun
jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet
Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät
sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!... Kaikki kaunis häviää, jää
jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta
suvusta!

Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties,
kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan
totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen
varmaan tulee olemaan!

Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi:

-- Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi.
Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä
ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota
heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta,
jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein
huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia,
kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia.

-- Vaan te, -- sanoin minä, -- kuka olette te niiden joukossa?

Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä
enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen
laatuista:

-- Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina!

Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä
häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän
vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla,
-- vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin
kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa.

Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva.

-- Oletpas sinä viekas, Matvei! -- sanoi hän. -- Sinä olet viekas ja
itsepäinen! Minun on sääli sinua!

Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen
hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että
ne turhaan hukkuivat kammiossa.

Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä
yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa:

-- Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei!

-- Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet,
enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten
pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää?

-- Katsele sinä lakeja Nomokanonista! -- sanoi hän! -- Vaan jos sinä
tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua!

Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja
joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset,
ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta.

Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun
kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla
esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka
loukannut.

Juopuneena puhui hän mielellään naisista.

-- Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa
naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa,
joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen
saavuttaisikin kuolemattomuuden!

Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin
minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan;
sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan
villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi.

-- Muistatkos, -- sanoi hän, -- minä annoin sinulle erään kirjan?
Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja
irstas nainen on koko olemuksessaan.

Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen
oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen
siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi
äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi.

Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin
suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:

-- Idiootti, puhunkos minä äidistäni!

-- Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.

-- Usea on, -- huusi hän, -- mutta muut eivät ole muuta kuin
irstailijoita koko elinikänsä.

-- Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä
ole määrätty kaikille ihmisille.

-- Ulos, narri!

Upseeriakin vielä eli hänessä.

Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta;
minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä
iskin häneen koko voimallani.

Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä
tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun
leipäkaapin ympärillä, -- oven takana haisee leivältä, -- ja siitä
minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi
puoleksi lausutuilla sanoillansa.

Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:

-- Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan
itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!

Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi
niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.

-- Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua
auttaa! -- sanoi hän!

Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja
päähäni:

-- Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan
ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi
on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä
sitäkään varmaan.

Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat
minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä
ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä
ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua
haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta
hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten
minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne
ovat kuolleita...

Oli toukokuu, ikkuna oli auki... yö hengitti lempeästi
kukkaintuoksua... puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka
menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia
lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen
istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä
puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen
loukkaantunut ja surullinen -- huomasin kullan olevan metallikuonaa.

-- Mene pois! -- sanoi minulle Antonius.

Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo
aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan,
seisoin ja mietin:

-- Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?

Veljeskunta kokoontuu, -- tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt
yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät
itsensä siellä.

Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.

Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan
eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka
oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän
historia -- se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä
en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin
voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.

Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin
vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.

-- Jumala on sielusi unelma, -- toistan minä itsekseni, -- vaan en
tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin
köykäseltä.

Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin,
Antonius soittaa ja huutaa:

-- Nopeasti samovari!

Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen
leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä;
hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät
siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.

Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:

-- Nopeammin, laitas nyt pikemmin!

-- Katsos, -- ajattelin minä, -- miten hän on tulessa!

Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä
Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka
ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana
hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti,
vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?... Hänen naisensa oli
omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi
leikkikalu.

Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli
lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä,
jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä
kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, -- minä sanoin; sitten
miten kauvan minä olen ollut luostarissa, -- minä vastasin.

-- Eikö täällä ole ikävätä?

-- Ei.

-- Kummallista, jos se on totta!

-- Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.

-- Sinä olet niin nuori, kaunis.

-- Onko luostari sitten hirviöitä varten!

Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja
alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin
saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.

-- Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: -- alastomuuttasi täytyy
sinun säilyttää rakastettuasi varten!

Vaan hän, pikku narri, kysyi:

-- Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi?

-- Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä
sielunrauhaani?

-- Miten niin -- millä? -- ja hän nauraa hohotti. -- Miten niin --
millä?

Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena:

-- Mitä se merkitse, Sonja? Mitä?

-- Voi, -- huusi hän, -- hän on niin hauska tämä tässä!

Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä
olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan
ankarana:

-- Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä
apotille!

Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet,
vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja
Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi
minua nurkasta nurkkaan -- tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja
jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja
he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan
riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta:

-- Matvei, onko hän kaunis?

-- Menee mukiin.

-- Ei, katseleppas oikein.

Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena.

Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan:

-- Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana...

Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun
paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson
Antoniukseen ja hän minuun... Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin,
vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä:
sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin.

Ja katsos hän huutaa:

-- Ulos, sinä tolvana!

Minä huusin hänelle:

-- Sitä olet sinä itse.

Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja
jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin
puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski.
Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan:

-- Ulos!

Vaan nainen vastasi vaikeroiden:

-- Uskaltaapas, narri!

Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan
kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun
rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli
puutarhassa ja kutsui minua hiljaa:

-- Matvei! Missä sinä olet?

Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä,
hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta
ja mutisee:

-- Narri... hoi!

Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen
tumma, raskas varjonsa.

Minä makasin puutarhassa aamuun saakka, ja aamulla lähdin isä
Isidorin luokse.

-- Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa
hypähti ylöskin paikaltaan.

-- Minkätähden? Mihin?

-- Maailmaan, vaan en tiedä mihin, -- sanoin minä.

Hän alkoi kysellä.

-- Minä en selitä mitään.

Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä
olevalle penkille, vanhan männyn alle, -- nimenomaan istuin tähän,
koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi
jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat
kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että
oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut
rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit
minun herralleni, -- niin sitten haukkuivat kumpaakin.

Ja veljet kulkivat ja juttelivat:

-- Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos!

Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka
näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua
haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle:

-- Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja
laahaan itse sinut pois!

Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani.

Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti:

Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi,
jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja
niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen
kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti
soimannut kunniallista isä Antoniusta...

-- Onko hän sen teille sanonut?

-- Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut.

-- Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista?

Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa
ja sanoi iskien kämmeniään yhteen:

-- Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole
muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut!
Voi--voi--voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi
päässyt nainen!

Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:

-- Vaan kuka se oli, -- sanoin minä, -- joka teille eilen toi
portviiniä, juustoa ja kaviaaria?

Hän ihmetteli vielä enemmän:

-- Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä
sellaista olet osannut keksiä?

Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.

Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin
rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt
raskasta työtä.

Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa.
Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät,
vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli,
punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä
soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii
voittojaan.

Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella,
ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä,
eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä
työssä ja liassa.

Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt.
Sitten nousin ja lähdin.

Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa;
aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin,
kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat
ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, -- multa
on mustaa ja juopunut voimastaan!

Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää
päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään
tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja
olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.

Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan,
katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä
heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin
kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel
vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas,
kauvas!

Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat
eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä.
Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty,
vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen
Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin
paikkoihin.

Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden
kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme
juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja
vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, -- ja
koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti
niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille
ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä
olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni
toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni
sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin
itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.

Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen
harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat
hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä,
lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen
paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä
hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he
hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten,
surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.

Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia
ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja
tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa
maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa,
ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu
sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni
jälkeen.

Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi
sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:

-- Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee
tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä
ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja
työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta,
-- vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita,
jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa
muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.

Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se
teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset
hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja
horjuvalta, kuin minä itsekin.

Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin
menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa
teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei
heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret
ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.

Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan,
alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä
kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään.

Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä,
ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan
kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka
jumalanhakemisen into on vallannut.

Vastustamattomana se vetää minua mukaansa.

Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden
inhottavaisuus kummastuttaa minua.

Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan
ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu.

Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä,
rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati -- ja tämä ihminen huusi:

-- Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä
teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia,
jonka olen Jumalalle antanut!

Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta
tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat,
ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli
haavoja ja opetti:

-- Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso
-- voiko nyt sellaisessa kävellä!

Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa:

-- Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä!

-- Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa
tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä
Jumala sitä panekaan sinun laskuusi.

-- Kas, -- ajattelin minä, -- tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan
työt!

Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui.

-- Oh, naisraukka! huusi hän. -- Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan
on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti,
kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on!

Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän
huusi yhä edelleen:

-- Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä!

Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee
heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle:

-- Palkitkoon sinua Kristuksemme!

Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat
suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän
sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin:

Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä
asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan.

-- Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten
kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa.

-- Minä olen antanut sellaisen lupauksen, -- sanoi hän, -- että
tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon
kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, -- syökööt minua täit
niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä,
näettekös, -- en voi katsella haavoja, minua oksettaa, -- vaan niin
ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain
jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa!

Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin
nukkuvaksi, makasin ja ajattelin:

-- Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava.

Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen
ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta:

-- Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja
parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan
ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda
minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä
olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut
rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna
ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni
nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi!

Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua.
Minä suljin korvani sormillani.

Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja
massutteli kuin sika.

Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät
Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten
rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi,
he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan:

-- Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!

He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle
itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan
epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:

-- Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua
raivossasi!

He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja
ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon
sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:

-- Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!

Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä
hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi
minulle:

-- Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?

Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä
oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.

-- Minä kadotin sielunrauhani, -- sanoi hän, -- kun näin miten laki
oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni --
tiilitehtaan -- pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta
ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen
huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja
pukuja, -- kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin
lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan;
se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa
ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä;
kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota
Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi
enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta
tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa -- se on ainoa!

Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he
huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset
tarkotuksensa.

Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja,
joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa,
saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.

Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja
uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.

Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:

-- Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin
kärsiä?

-- Kärsi rakkaani! -- huusi hän. -- Välttämättömästi kärsi! Itse
Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!

-- Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten
Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?

Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki
jalkojaan maata vastaan.

-- Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!

-- Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?

-- Ei siitä puhuta! -- huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin
vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. -- Ei puhuta kuninkaista
nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä
ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää --
se on sen asia!

Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä
käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin
selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä
olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.

Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni
muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi
mitään hyvää minulta:

-- Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen
kanssaan?

Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella
tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.

Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut;
hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli
ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää:
hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen
vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:

-- Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät
kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?

En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen
kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan
äänensä, kun hän huusi minulle:

-- Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän
isänmaamme, kuulitko sitä?

Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut
jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:

-- Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän
pelkoa, siinä on enemmän totuutta!

Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:

-- Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten,
älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan
sinä, ruskea mies, puhu!

Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa
ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana
olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua
kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja
totisten ihmisten keskellä.

Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot
yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä
ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin
lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.

Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset
kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen
ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia
kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole
syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa
epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä
johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti
kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena
ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet,
ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa
poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on
mahdollinen!

He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen
heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet
ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy
ylös alaisin.

Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja
vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla?
Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi
selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten
vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja
yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.

Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen
ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen
silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain
syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja
nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä
kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain
minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.

Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen
askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun
perässäni.

Sitte minä kysyin:

-- Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut?

Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti.

-- Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta!

-- No, mitäs, kannat kai suurta syntiä?

-- Koskas on syntiä kapottain mitattu? -- sanoi hän, -- yksin Herra
Jumalani tuntee syntini.

-- Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän
hymyilee.

-- Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen
Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan
myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös... kauppakin oli...

-- Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi?

Ukko peljästyi.

-- Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,... mitäs sinä!

-- Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen
ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta
syntiä!

Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä.

-- Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, -- sanoi hän, -- ja yhtä paljon
niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa?
Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä
on sitten kuolema?

-- Tässä, näetkös, jossain!

Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi:

-- Sehän se on! Se on aina täällä, niin!

-- Noh, entä sitten?

-- Ilman vaan!

Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani:

-- Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä
välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei
säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee
ja aurinkokulta kuolee, niin!

Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.

-- Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten
kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,--
niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi
vahvistukoon maailma", -- vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun
kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea,
kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan
kuin olet terve, niin se on!

Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!

Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut
kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.

Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat
tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on
peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin
vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä
ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.

Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan,
leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä
ilohuutoja.

-- Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kyselen minä
matkatoveriltani. -- Oletko ollut hyvin sairas?

-- En, -- sanoi hän, -- minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä
neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin
kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, -- molemmat hävisivät samana
vuonna!

-- Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?

-- En, -- sanoi hän, -- irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut
häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan,
niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi,
eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä:
neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin
kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle
kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan
yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen
tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten?
Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan!
Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie
hautaan, -- kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois
hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!

Sitte minä kysyin häneltä:

-- Onko se vaikeata?

-- Voi rakas, miksei se olisi kauheaa, en voi kertoakaan! Päivällä
koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla
suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua
tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun
kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana!
Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua.
Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää,
vavahtaa... voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa
vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat!
Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli
koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen
huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa
kyyneliä.

-- Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi
unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra!

Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta;
hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen
tai minulle:

-- Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa,
Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä.

-- Voi sinua onnetonta! -- ajattelin minä.

Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla
kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän
vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää
ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen
teidät tappaa.

Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs
nuori nainen huomautti hänelle:

-- Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät!

Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni,
vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni.

Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan
ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat
kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita
pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia
kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä.
Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää
pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen
pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat,
tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan
nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan
yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille
ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja
olisivat heille ystävällisiä.

Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan
vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä
omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän
hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten
kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä
ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja
ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen
niiltä sitten vaskikolikoita.

He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia
siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia
vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli,
vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten
suru.

Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle
huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä,
tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä
viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin
veitsellä leikkaisi.

-- Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi... --
sanoin minä, -- kenties sinun tulee helpompi olla!

-- Mitä te tahdotte minusta?

-- Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää!

Hän kiivastui:

-- Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää!

-- Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille?

-- Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni!

Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja
naisiakin.

-- Minä en tarvitse sinua, -- sanoin minä, -- vaan minä tarvitsen
sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa.

Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi:

-- Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut!

-- Miksi heitä kirootte?

-- Minä niin tahdon!

Hän näytti minusta hiukan hullulta.

-- Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? -- kysyin minä.

Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin
itsekseen:

-- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi!
Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka
sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä.
Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin
ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä,
vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä
olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut
meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde
kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat
paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, --
siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä
nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa
välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.

-- Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja
tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä
pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut
neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin
enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni
puhtaaksi!

Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:

-- Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti,
ulvoi!

-- Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos
hän ei anna anteeksi -- niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa
anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole
kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!

-- Oh, -- ajattelin minä, -- turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan!
Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.

-- Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny
Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme
ja itkimme apua, -- vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme
itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat
takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas
jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat
Siperiassa...

Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän
kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka
paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän
reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon
ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään;
ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän
kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.

Ajattelin hänen puhuessaan:

-- Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä
julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!

Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! -- sanoi hän. Mitä ihmisiä
ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä
he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain,
vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen!
Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He
synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko
se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä
löin!

Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja
poistuessaan, sanoi hän häijynä:

-- Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et
käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!

Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!

Minä sanoin hänelle:

-- Turhaanpas loukkasit minua!

Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:

-- Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä
olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin
ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja... Mutta minusta on
kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!

Hän lähti.

Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat
olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea
vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He
katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he
juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.

-- Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla
onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!

He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä
irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin
kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän,
oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä
voimattomina maailman teitä myöden.

He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo
nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta
kuin epätoivon huokauksia.

Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas
ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin
jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan
voisivat.

Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he
vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he
eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.

Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia
kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole
huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut,
olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse
vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.

Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli
levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade,
lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto,
joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni
eivät käsittäneet.

Sieluni voivotti:

-- Ei se ole sitä!

Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja
kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä
sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista
voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon,
vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä
hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he
ovat erossa toisistaan.

Minä kyselen:

Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo,
jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?

Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala
on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija
ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan
kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja
hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää
olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi
piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen
levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe
pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi
kärsimyksistään.

Sieluni huutaa:

-- Se ei ole sitä!

Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä
ja hänen silmänsä paloivat puhtaina... Tapaat hänet toisen kerran,
hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä,
katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan
hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.

Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on
särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat
helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein
puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden
merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.

He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien
sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat
leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää
ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, -- likainen
ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat
sen kirkon rapuille.

Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja
ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä -- ja
kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.

Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, -- ihmeitätekeviin
jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä
oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten
ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa,
tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen:

-- Jouduta askeleitasi! Pian!

Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa
heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille
liian raskas.

Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja
naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin
yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle:

-- Iloitse, kaikkein pyhin!

Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet
jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, -- ja koko tämän
joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa
taivasta.

Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi
kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja,
kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia...

Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat
kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden
sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat
auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan
nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa
taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita,
ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja
minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, --
mihin?

-- Ei se ole sitä!

Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen
pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta.

Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, -- häntä sanottiin hyvin
viisaaksi.

Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut
käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan.

-- Kuka sinä olet?

-- Talonpoika.

-- Osaatko lukea?

-- Hiukan.

-- Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! -- sanoi hän
ankarana.

Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas.

-- Oletko sinä shtundisti? -- kyseli hän.

-- En.

-- Jaha! Duhoboriko?

-- Miten niin?

-- Ajatuksistasi päättäen.

Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja
silmänsä olivat pienet.

-- Jos sinä haet Jumalaa, -- sanoi hän, niin haet sitä tietysti
kukistaaksesi hänet!

Ja hän uhkasi minua sormellaan:

-- Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea
sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät
kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää
Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin
kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne!

Minä kysyin häneltä:

-- Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te?

-- Olen, -- vastasi hän.

-- Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne.

Munkki suuttui.

Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla,
vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin
viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli
iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä,
-- lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä.

Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin
takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi
auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat
ikäänkuin jalokivet, -- näytti siltä kuin koko maa olisi avannut
sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa.
Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti:

-- Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit
sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, -- ei ole enää
olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden
keskellä.

Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi
luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja
loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni
joen kummastuneessa laulussa.

-- Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu!

Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta,
Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli.

Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella
rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä.

-- Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan
oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe
ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja,
kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään
tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, -- sitä en
näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan
yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle
ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala
piilossa.

Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää
säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä
enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä.

-- Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton
takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat
kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon.
Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä
oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun
Jumalamme on sanonut: älä tapa!

Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin
harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää
niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi.

-- Niin niin, ihmiseni! -- lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. --
Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan
heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat
nähdä Jumalan" -- vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa
elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei
ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma.

Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika
tanakka:

-- Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen
minä.

Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut
kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein
osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta.

Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen:

-- Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä
on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän
touhun tarkotus?

Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli
lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa,
niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat
minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla
ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin
työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan
käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä
olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain
ruokaa sielulleni, -- punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä
mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä
ihan kyyneliin saakka.

Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä
tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi,
minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä
tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena
tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä:
jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki,
asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten
säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni
maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus
ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori
mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä
häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on
poishakattu maailmasta?

Ja sieluni jäätyy...

Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari -- ja kerran
yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita
hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja
hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki
hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa,
siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa.

Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua.
Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat,
huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän
kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel.

Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo
työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli
kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa
kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen
riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa
rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi
päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus
pahoinpidellyt.

Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista.

-- Mitäs, neitoseni, -- sanoin minä, -- ei elämä kai ole helppoa?

Hän pysähtyi, punastui.

-- Mitä sinä sanoit? -- kyseli hän.

-- Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä?

Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?

-- Voi pirua!

Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.

En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi
minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä
jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat,
teeskentelevät.

Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän
nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin,
kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni,
sanoin minä hänelle:

-- Tahdotko karata täältä?

Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että
hän rupeaa huutamaan.

Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:

-- Illalla sanon.

Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen
hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto.
Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten
rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.

Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun
täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, -- menen johonkin
kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella
tuota tyttöä.

Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle... hypähdin ylös, avasin oven,
siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi:

-- Olkaa hyvä, tulkaa!

Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin
itsekseni:

-- Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan!

Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle,
akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi:

-- Minä saatan sitte pois!...

Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen:

-- Sulkekaa ovi!

Minä suljin. Löysin haparoimalla uunin ja nojauduin siihen, sitten
kysyin:

-- Eikö tulta tulekaan?

Tyttö nauroi hiljakseen:

-- Minkälaista tulta? -- kysyi hän.

-- Voi sinuakin räsyä, -- ajattelin minä.

Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta
pilveltä öisellä taivaalla.

-- Miksi te olette vaiti? -- kysyi hän. Ääni oli herrasmainen.

-- Onpa nähtävästi varakas, -- päätin minä ja sanoin:

-- Puhevuoro on teillä!

-- Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin?

Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan
päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti:

-- Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!

Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä
katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten
hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen
suorana hän seisoi.

-- Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä
varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, --
kuiskasi hän kiihkeänä.

Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa
kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin
uloshakattu käytävä yön syvyyteen, -- minun oli vastenmielistä
katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt
jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin
vapisevat. Vaan hän sanoo:

-- Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut
minut tänne... minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni...

Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.

Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua,
raskaasti hengittäen.

-- Mitä te sitten tahdotte? -- sanoin minä.

Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi
vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi
kurkkuuni, tukehutti minua.

-- Kenties se on uskonhullu? -- ajattelin minä.

Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:

-- Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja
ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että
lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani.
Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena,
ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän
vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi
olla!

Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen
syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään
häntä, uskon häntä ja epäilen taas.

Vaan hän kuiskaa, läähättäin:

-- Minä tahdon lasta... Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat
minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut,
niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta,
riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua
voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta...
Usko, Herran nimessä, -- minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo
syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!

Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla
uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että
kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:

-- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!

Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla
naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä
ja sanoin hänelle:

-- Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta...
Jumalanäidin nimessä -- anna anteeksi!

Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas
paha ajatus hämmensi minua.

-- Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä,
jonka kanssa hän elää?

Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli
koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli
laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi.
Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla,
jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi
ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä.
Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi
kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan
inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen.

Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on
nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän
on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että
me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme
häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei
synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan
ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä.

Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja
yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua:

-- Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta
perheestä... voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit!
Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos
täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse.

-- Herra Jumala! ajattelin minä. -- Voi onnetonta... Ja vielä
kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien
oikeudenmukaisuuteen, -- voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan,
jotta laki tulisi täytetyksi?

Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani:

-- Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan...

Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen
jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka
tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin
hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä,
enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä.

-- Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? -- sanoi hän
nuhdellen. -- Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on
niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä
lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla
olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain
kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri
tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä.
Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä
rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin
päätin, Jumala siunatkoon! -- ja kutsuin.

-- Anna minulle anteeksi, -- pyysin minä. Hän suuteli minua.

-- Jumala antaa anteeksi!

Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:

-- Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.

Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:

-- Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut
hänet.

Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut
mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti
kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota
tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos
hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden
elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota
minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli
vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan
näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli
hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin
aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen:
Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen
miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en
tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan
sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin
vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi
että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee
raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin
hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas,
vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä
sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan
maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika,
Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi
ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani
ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki
kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä
aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin
myöhemmin tulla.

Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja
siirtyi Rybinskiin asumaan.

Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut
pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan
olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää
täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.

Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä
kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja
tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa
alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän
valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi:

-- Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole
mihin menisin maailmassa!

Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan
turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät
työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään
heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset
nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa.
Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman
mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän
pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri
pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea
leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin
pahasti.

Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua
ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin
melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli
liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria
taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä
kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja
nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.

Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi
toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin
kuin sen pitäisi olla, ei ole!

Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä
sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole
lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä
järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.

Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani
kentillä.

Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat
joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena,
ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä
ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.

Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla;
tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä
hiljaa, nukuttaen ihmistä...

Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa
ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja
viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties
on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen.
Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa... Niin
liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita,
kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko
maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa
ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on
lämännyt heinää.

Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on
tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää
täyttämään sen.

Heinät kahisevat... Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen
hiiri, -- vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa
maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta.

Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista
unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen
syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa
aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa.

Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko
ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan
äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja
ajattelen kiitollisena: -- Minun omaiseni!

Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii
kirpeitä tuoksuja -- maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen
on siinä sysi ja suitsutusaine.

Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin
aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja
sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis
Jumala! -- Hakekaa ja te löydätte -- se on hyvin sanottu ja niitä
sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen
arvoiset.

Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni;
olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli
kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni
siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse.

Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen.

Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin
vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä
puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää.
Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti
rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian
kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut
erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini.

Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla
värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin
astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu
vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee
reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee.
Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on
vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne
ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat
paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko
sieluni voimalla.

Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin
että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä.

-- Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi
astetta kuumempaa kuin helvetissä!

-- Koskas te sieltä tulitte? -- kysyin minä.

-- Kuusisataa vuotta sitten!

Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea;
kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin
verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas,
harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.

-- Katsos, -- mietin minä, -- mikä lysti sääskinen!

Vaan hän yhä vain jutteli:

-- Voi tuota Uralia!... Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala
suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on
kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!

Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin
tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla
pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:

-- Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?

Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian:

-- Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo
lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!

Minä hymähdin:

-- Oletpas sinä aika pukinnäköinen!

-- Mitäs siitä! -- sanoi hän. -- Tuo kuumahan kuolettaa, vaan
varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!

Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni
laskea leikkiä hänen kanssaan.

Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen
puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin
uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun
oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.

-- Katsos... Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi?
Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät
vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee
siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä,
ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?

-- Mikähän kummallinen lintu tämä on, -- kysyin minä itseltäni ja
sanoin hänelle tutkivasti:

-- Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan
maahan:

-- Mikä tämä on?

-- Maa.

-- Ei! Katso korkeammalle!

-- Heinäkö?

-- Vielä korkeammalle!

-- Noh, varjoni!

-- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoi hän, -- vaan ajatukset ovat sinun
sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät?

-- Minä en pelkää mitään.

-- Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi
reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta.
Niin, niin! Juo teetä!

Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta:

-- Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä
ollut Walaamilla?

-- Olen.

-- Koska? Jahah, -- sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti,
että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat
kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa?

-- Minä en ole ollut Solovetzkissa.

-- Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis.
Käy katsomassa!

-- Niinpä et olekaan nähnyt minua! -- sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin
loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla.

-- No mikä sitte! -- huudahti hän. -- Ennen en ole nähnyt, mutta
nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli
sinun näköisesi. Eikö se ole sama?

Minä nauroin.

-- Mitenkäs se sitten olisi sama?

-- Miksi sitte ei?

-- Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen!

-- Oletko sinä häntä parempi?

-- En tiedä.

-- Enkä minäkään tiedä.

Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi
ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain
mieleensä:

-- Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti.
Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin
ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, --
tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset
älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän
kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että
minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä.
Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä,
velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas
kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole
tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse
katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että
sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja
sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi
toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää
kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle
surullinen erämaa.

Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin
metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei
vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on
paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä
minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla,
hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut
Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä
kysyin häneltä kuka hän on.

-- Minua kutsutaan Jehudiiliksi, -- sanoi hän, -- ihmisille olen
iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!

-- Pappissäädystäkö?

-- Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni
ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi?
Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen
jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin
sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En
enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän
tulee jo kahdeksantoista vuotta -- kyllä sen voikin jo unohtaa.
Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään
kelvanneet.

Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru
ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki
mäet ja metsät.

Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja
sitten hän kysyi tiellä:

-- Vaan mistä sinä olet kotoisin?

Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki
menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella
vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani,
Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:

-- Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä,
kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi
jumalanrakkaita!

Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen
iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi
pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin
hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.

Minä sanoin ystävällisesti:

-- Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.

-- Olenkos? -- huusi hän. -- Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen
hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää
ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten,
olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!

Hänen puheensa oli käsittämätön.

Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään,
pilkkasi sitä.

-- Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita,
typeriä, pelkurimaisia kirppusia...

Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja
sanoi sitten.

-- Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon,
muutama Tuomas on itse typeryys!

Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:

-- Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään... no,
varoppas!

Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois:
minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.

Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa,
minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia.
Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin
puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani
tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.

Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:

-- Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä
minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen,
teet uuden sijalle taas!

Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa
on minun olla hänen kanssaan.

Tuli yö.

-- Seis, -- sanoi hän. -- Haetaan paikka yösijaa varten.

Me löysimme suojaa ison kiven alla, joka oli pois repeytynyt
kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä
riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata.
Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä.

Minä kysyin sitten:

-- Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä?

Hän hymyili.

-- Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani
kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat
kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita
totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa
yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta
sydämissään, -- he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat
kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista,
pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle:
tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee
ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja
kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla
sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia!
Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin,
vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös
elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut,
enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran
saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän
hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli
Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" -- useat
ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet
voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle!
Tämä kivi on voimaton, miksi? -- koska se on liikkumaton, veljeni!
Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: -- lähde
etemmäs tästä!

Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta
korvissani, -- sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä
mikä ihmistä vahvistaisi.

-- Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala?

Vanhus hymyili.

-- Ei, -- sanoi hän, -- se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa
sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja
kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat
Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa
voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen.

Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä
sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi
kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät
hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä
hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta
pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä,
metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen
yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset
linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin
tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe.
Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen
koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee:

-- Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni!

Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista
koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä
heinien ja kukkien keskellä.

Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi
yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän
kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen
elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset
heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota
minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin
kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on
nähtävästi kirkas.

Minä sanoin hänelle:

-- Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten
keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä?

-- Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, --
vastasi hän, -- koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy
ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä
ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan.
Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään
kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi
leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on
vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä
kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia
eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia
varjojaan, sanon minä!

En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä,
vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin:

-- No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin
vastaat minulle peruskysymykseen!

Ja ankarana minä kysyin:

-- Miksi sinä kierrät Jumalaa?

Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi:

-- Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?

Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle
kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:

-- Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi
poika?

Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin
tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät
ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme
tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki
myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin
väitellen:

-- Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien
yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän
sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä
vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä,
rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy
rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että
sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia
asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme.
Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia
jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen
orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He
ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen
ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen,
maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun
kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on
heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä
yli!

Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta
sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja
tekisi mieli huutaa:

-- Se ei ole sitä!

Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja
päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen
vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen
hänen puhettansa.

-- Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he
luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä
ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!

Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin
antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen
kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja
minä ajattelen:

-- Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla
puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja,
takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?

-- Kuule, -- sanoin minä, -- ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on
se isäntä jota sinä odotat?

Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:

-- Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se
suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa,
ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen
sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja
epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien
jumalien isä!

-- Vanhus on mielipuoli, -- ajattelin minä.

Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan
kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen
sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia
vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä
tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti
kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli
tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan
samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.

-- Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? -- kysyin minä.

Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti:

-- Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä
ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää
jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo
hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi
ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki
käsittävä maan Jumala!

Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten,
metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä;
hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja
minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua.
Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan
Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot --
nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä,
pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia
ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä
änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja,
hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa?

Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus
oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle:

-- Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan,
siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan
kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole
sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä,
vaan sinä kylvät epäilyksiä!

Hän hymyili.

-- Tuletpas kulkemaan minun tietäni! -- sanoi hän.

Minua loukkasi tämä hymy.

-- Valehtelet, -- näetkös. -- Minä en tule koskaan asettamaan ihmistä
Jumalan rinnalle!

-- Ei tarvitsekaan, -- sanoi hän, -- älä asetakaan, muuten asetat sen
paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi!

Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta,
kansasta!

Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli
täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.

-- No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! --
sanoin minä. -- Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien
puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy
kopeekasta sielunsa...

Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:

-- Vaiti!

Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään
minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän
kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa,
tuli hän minua lähemmäs.

-- Vaiti! -- huusi hän, -- sinä patahiiri!... Näkyy tosiaankin että
sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi!
Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät,
loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te
rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet
niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät
tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!

Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun,
iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs,
pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä
pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän,
vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi
hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos
minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan
hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä,
peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon
ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella.
Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain
yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa
minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä
on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen
käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa
on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä
tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä
minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi,
vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä
suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen
viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen
makeata ruokaa.

Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:

-- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä
historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi
kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan,
elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi
on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen
vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka,
entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on
rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä
kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun
muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on
ainoastaan poleerannut sen työtä...

Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa
totuuttaan.

Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja
näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut
entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet
näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi:

-- Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta!

-- Katsohan, jos lepäisit hiukan...

-- Vaiti! -- sanoi hän, uhaten minua kädellään. -- Ole vaiti, muuten
lyön sinua!

Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä.

-- Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran
tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua!

-- Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit
pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herrojen kyllä vielä
voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan,
he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä?

Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, -- hän oli arvokas, jopa
ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja
laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen
päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan
kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella
hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni
Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas
olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä
satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on
oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän
hajoamiseen ja kysyi:

-- Oletkos kuullut?

-- En ole, kerro, -- sanoin minä.

-- No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa,
kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä
tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa.

Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta.

Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui
metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli
yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja
toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee
ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen
metsämaan voittamisesta.

Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät
voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat
kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien
virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä
maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan
herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat
keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta
tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan
vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he
kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin
eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen
kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he
oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää
toisiaankin kaaneille tapettaviksi.

Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme.

Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee
häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle
totuutta palavilla sanoillaan.

-- Näetkös nyt, -- kysyi hän, -- mitä kaikkia kansa on tehnyt ja
miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan
sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen
siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron,
millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa!

Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi.

Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä.
Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä
peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä.

Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka
kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät
ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.

Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä
jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä
meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet
päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.

-- Onko se mahdollista, -- ajattelin minä, -- että nämä ovat niiden
vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?

Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä,
käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta.
Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut
levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä
kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani
kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin
niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet:
sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän.
Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen,
lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien
loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen
syljettyä sielua.

-- Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?

Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:

-- Puhu!

Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.

-- Ohoh, -- sanoi hän, -- aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy
minunkin lähteä!

-- Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää,
teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen
se, minkä lupasit!

Hän nauroi:

-- En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!

Sitten hän lausui miettivästi:

-- Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle
liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!

-- Eikö se ole jo myöhäistä?

Katsos minuun, -- sanoi hän, -- viisikymmentäkolme vuotta olen vanha,
vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!

-- Minkälaisilta lapsilta? -- kysyin minä.

-- On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa
noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se
ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä
ystäviä!

-- Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin
mihin lähtisin!

Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen
sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.

-- Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä
kuin fenikslintu liekistä.

Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä
kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia
sanoja ja lauloi:

-- Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä,
lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on
kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne
näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden
teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja
turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli
kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat
he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että
hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet
sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa,
kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja
ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus
ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on
kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla,
sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki
on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen
omilla silmillään näkisi elämän tiet, -- ja sinä päivänä jolloin
kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi
olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat
eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta
elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen
Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen
on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta
se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen
liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi,
Jesus Kristus!

Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä
minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut
käsittää.

Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi:

-- Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos
tahdot uskoa, niin tulet tietämään!

Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän
opetti minua, jutellen menneistä ajoista.

Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi
meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia
ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta
leikinlaskullaan.

-- Ymmärrätkö, -- kysyi hän, -- kuka sinun Savelkasi on?

-- Kyllä huomaan!

-- Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu
pienistä osista!

Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:

-- Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!

Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se
tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt
sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen
pellon.

-- Mitä sinä mietit? -- kysyi hän. -- Meneppäs tehtaaseen ja
työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä
mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos,
minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan
tyhmä, vai mitä?

Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.

-- Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa.
Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?

-- Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki
olemassa, mikä heistä näkyy?

-- Sinä, -- huusi hän, -- katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi,
sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin -- hanki
tietoja!

Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti,
ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot
odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä
seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä
minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun
päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin
vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti,
kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki
oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu,
vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin
ikäänkuin survottu sisältäpäin.

Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie,
vastasivat he minulle:

-- Issetin tehtaaseen.

Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä
paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.

Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla
synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään
kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät,
etten vaan mitään varastaisi.

-- Jumalanrakentajia, -- ajattelin minä, katsellen rokonarpisia
talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?

-- Issetin tehtaaseen.

-- Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? --
ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin
koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon
tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta
näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä
minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui
sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata
kaikkia ihmisiä ja itseänikin.

Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon
tehtaaseen, piru vieköön menenkin.

Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien
välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset;
kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen,
kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara
ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät
savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja
pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta
ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.

-- Kiitoksia vaari! -- ajattelin minä. -- Oletpas lähettänyt minua
oikeaan paikkaan!

Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi
tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää.

Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä
tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki
aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet.

Mietin itsekseni:

-- Jumalanrakentajat!

Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa
kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika
vallan säteili auringossa, -- minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi
lukkoseppää Pjotr Jagihia.

-- Ketä?

-- Pjotr Jagihia.

-- Mitä varten?

-- Tarvitsen häntä.

-- Minä se olen!

-- Päivää!

-- No, päivää! Mitäs sitte?

-- Tässä teille on kirjelappu.

Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat,
kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten
kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi
leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.

Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät
kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat,
valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja
iho poskillaan alkoi kiiltää.

-- Jahah, -- huusi hän, -- onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä.
Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle
metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät
ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi,
hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse
sinne, näkemiin!

Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti
kättään ja lähti pois.

-- Aluksi on tämäkin huvittavaa! -- ajattelin minä. Talossa otti
minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja
esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja
valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:

-- Onko isä Joonas terve?

-- Jumalan kiitos, kyllä.

-- Eikö hän luvannut käydä täällä?

-- Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.

Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon
lapun.

-- No mitenkä sitte? -- sanoi hän.

-- Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.

Nuorukainen hymyili.

Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.

-- Katsos sinua, -- ajattelin minä.

Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot,
vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta
maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä
likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua
silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.

-- Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?

-- Neljä vuorokautta.

-- Neljäkö vuorokautta? -- toisti hän. Se on hyvä.

-- Miksi se on hyvä? -- kysyin minä.

-- Niin vaan! -- sanoi hän kohottaen olkapäitään.

-- Miksi teillä on esiliina edessänne?

-- Sidoin kirjoja? -- sanoi hän. -- Pian tulee setä, alamme syödä
illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta?

Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, -- hän näytti liian
vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen.

-- Pestäänkö täällä itseänsä?

Hän kohotti kulmakarvansa.

-- Miten sitte?

-- En minä juuri nähnyt pestyjä! -- sanoin minä.

Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:

-- Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä;
niillä ei ole aikaa usein peseytyä.

Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata
hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan
narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli
pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä,
kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu,
evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja
peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla,
heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. -- No, minäkin yritän
peseytyä; -- sanoi hän, -- kaada minulle vettä.

Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa
varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät
punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla
ulkonivat.

He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä
kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja
olivat muuten ystävällisiä.

Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että
maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se
vavahtelisi, -- missä suhteessa he olivat minua parempia?

-- Oletteko te vanhauskoisia? -- kysyin minä. Mekö? -- sanoi setä. --
Emme.

-- Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?

Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.

-- Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme?

Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut
siitä lakata.

-- Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan
ajatuksianne!

Setä alkoi kiljua:

-- Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, -- riviin!
järjestykää!

Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut.

Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä:

-- Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole
ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee
ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä.

Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui:

-- Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten
häviät koko pelin!

-- Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä
olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat,
ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä
Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä
näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän.
Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää.

-- Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi:

-- Se jota millä tahansa voidaan täyttää!

Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli
lempeällä äänellä:

-- Uskotteko te Jumalaa?

-- Uskon.

Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä!
Uskonkos minä -- tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen:

-- Kunnioitatteko te ihmisiä?

-- En, -- vastasin minä.

-- Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen
kaltaisikseen? -- kysyi hän.

Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.

-- Ei, ajattelin minä, -- niiden kanssa täytyy taistella
avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot
he sitten taas kokoon!

Ja minä sanoin:

-- Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa...

Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen
jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät
pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti
partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut
valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä.
Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt
mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki
mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta
siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan
tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse
kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:

-- Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?

Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:

-- Minä en lue teitä sairaaksi...

Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut
uunilta.

-- Silloin vasta on ihminen sairas, -- jatkoi Mihail, -- kun hän ei
tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan
te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja,
-- sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.

-- Vaan miksi sitten sieluani särkee?

-- Koska se teistä on hauskaa, -- sanoi hän.

Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen
levollisuuttansa.

-- Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?

Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja
rintaani.

-- Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne
tuska on teille välttämätön, -- sanoi hän, -- se asettaa teidät
korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa
teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?

Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä
tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea
hiekalla.

-- Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja
sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka
ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä
sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!

Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi
ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä
nauroi kuin pappi saunan lauteilla.

-- Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, -- sanoi
Mihail. -- Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton
ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa
maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa.
Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen
on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä
nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen
selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.

Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.

-- Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä,
kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä
voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä
ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän
pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen -- "minä". Kas
tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen
vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut
kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu
luoda henkisiä hyveitä.

Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo
kauvan salaa olin odottanut.

-- Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se
on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on
itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja
tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin
tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät"
pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä,
koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan
tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä
kokonaiseen ja suuremmoiseen.

Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle,
eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta.
Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla,
vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja
asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita
myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni
selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta
ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä
jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me
istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö
ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.

Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon;
panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin
ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin
ympärilleni...

Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren
yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen
metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja
hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja.
Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se
meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee
ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä,
minua tukehuttaa.

Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo
ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun
on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo
yksinäisenä kuin keskellä erämaata...

Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin
sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin
syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa
kaikkia heidän sanojansa.

Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni
kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja
viheltää.

Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten
vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas;
yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista,
kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin.
Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty
ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi
repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja.
Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun
peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja
se nieli ne yhden toisensa perästä.

-- Jumalanrakentajia! -- ajattelin minä --. Ovatpas rakentaneet
laitoksen!

Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä;
haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle.

-- Jaha, -- huusi hän, -- oletkos jo noussut?

Vaan paikalla kysyi hän hellästi:

-- Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee,
makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä!

Pöydässä hän kertoi:

-- En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin
teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen
sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi,
-- eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani
mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon...

Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki
partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja
hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja
luottavasti.

-- Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani -- mitäs
tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi
hän, -- kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen
sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa
minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville
kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä
tulin melkein hulluksi ilosta, -- voi teitä roistoja, kiljuin minä!
Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia
sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki
yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se
on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen.

Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät
lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:

-- Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!

Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia
piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.

-- Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen -- se
on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon
kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki
on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat
viisaammat kuin pääni.

Minä katselen häntä ja ajattelen.

-- Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?

-- Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, -- jatkoi hän. --
Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä!
Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on
hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen
äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa,
hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat
hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön,
hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit
putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet
sellaisena.

-- Mitä ihmisiä ne ovat? -- ajattelen minä.

-- Saanko minä elää kolme päivää teillä?

-- Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! -- sanoi hän! Voi sinua
kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!

Hän raappi päätään ja lausui nauraen:

-- Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi
tottumusta!

Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin
latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot
punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton,
ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän
kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.

-- Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.

Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä,
ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos -- piha
oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa
paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän
seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni
eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset
sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa,
hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos
ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:

-- Katsokaas pojat, munkki!

Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat
lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät...

-- Katsos, mikä punatukka!

-- Oih, katsos hiuksia.

-- Varoppas, hän antaa sinulle selkään.

-- Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies.

-- Se ei ole munkki, vaan kirkontorni!

-- Mihail Ivanitsh, kuka se on?

Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain
nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan,
vaan nauru tarttui minuunkin -- nauroin ja huusin:

-- Ush, hiiret!

Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua -- tuntui
ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta,
kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan,
häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail
tervehti minua, likisti kättäni.

-- Me menemme metsään, -- sanoi hän, -- ettekö te tahdo tulla
kanssamme?

Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt
päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten.

Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen
vielä kauvan muistamaan.

Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa
kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja
minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja
lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi,
huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan,
painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun
he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä
ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät
häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille,
ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä
ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan
muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä,
ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti.

Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail
minulle hiljaa:

-- Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa?
Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen
ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme
vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen
uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä
käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat
heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat
palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa
kasvaa vapaasti!

Hän puhui, vaan vieressämme käveli muutamia poikia jotka kuuntelivat
häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret
elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani:
hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa!

-- Elämä on täynnä kauhua, -- sanoi Mihail, -- keskinäinen viha
syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille
aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja
reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella
teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman
toiminnan suurella kauneudella!

Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä
silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä
havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän
ennustajien sointuisia ääniä.

Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä
järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja
kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla,
voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla.

Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail:

-- He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin
ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään
ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä
on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen.

Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja
ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla.
Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa,
ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty?

Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien
tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat.

Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja
minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut
käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.

Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy
kasvoilla.

Sanoin hänelle hymyillen:

-- Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!

Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa
vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.

Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä
arvossa ja sanoin hänelle:

-- Olettepas te hyvä ihminen!

Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä
kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi
minun jälkeeni:

-- Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!

-- Kiitos!

Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten
äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä,
metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani,
viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea
mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki
sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni,
täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja
hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.

Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin
asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja
pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.

-- Älkää te juuri hätäilkö! -- sanoi hän, -- levätkää, ja täytyyhän
teidän lueskellakin!

Minä luotin häneen.

-- Antakaa minulle kirjojanne!

-- Ottakaa.

-- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain
mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?

-- Ihmisen täytyy tietää kaikkea! -- sanoi hän ja katsoi kirjoihin
yhtä hellästi kuin lapsiin.

Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli
vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani,
ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja
vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän
kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli
hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei
ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko
joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin
hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin,
tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut
kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.

Kysyin opettajaltani:

-- Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?

-- Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, -- sanoi hän, -- vaan
en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin
aavistus maailman suunnitelmasta!

Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se
vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen
rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä,
niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta
minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen
yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja
maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon
tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!

Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän
kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin
ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.

-- Jumalaa ei ole vielä olemassa! -- sanoi hän hymyillen.

Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä
välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä
Pjotr.

-- Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen
tarttunut äidiltään!

-- Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!

-- Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei
minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä
metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!

Vaan Mihail väitti itsepäisesti:

-- Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen
loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun
kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se
katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, -- silloin Jumala hukkui, Jumala
hävisi!

-- Kuuletkos, Matvei? -- huutaa setä Pjotr iloisena, -- Levätköön hän
rauhassa!

Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla
äänellään:

-- Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan
luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen
pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima
ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!

Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.

-- Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!

Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:

-- Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin
olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat
ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan
elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet
rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!

Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua
sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät
kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä
haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi,
vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin
maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli
täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.

-- Vaan mikä on minun uskontoni? -- kyselen itse itseltäni, -- enkä
osaa vastata.

Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni
Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä
hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne
ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? -- nousi toinen:
mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?

Ymmärrän, että se on järjetöntä.

Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina
huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti
sen hävittäviä lakeja, -- hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti
ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen
kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli
tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista
puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta
surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä
nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella
tyttöjen kanssa.

Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata:
rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää
ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä
myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet.
Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota
pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa,
-- todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja
silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa.
Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani
hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka
olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.

Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen
hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.

-- Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää
pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai
ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat,
raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden
vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan... Ennen kaikkea
meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja
sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy
jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on
meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei
ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja,
jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule
olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä,
jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa!
Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan
vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että
sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun
voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät
kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja
pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.

Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen
silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä,
kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.

Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni
otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä
mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.

Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa,
istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.

Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he
piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän
mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät
kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja
muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen,
että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.

Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran
minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta,
vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:

-- Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin,
esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi,
olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä
olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen!
Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on
ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa...

Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat
ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.

Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton
ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi
hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen
paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän
kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.

-- Mark, -- sanoin minä, -- vaan jos hän puolestaan lyö sinua?

Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:

-- Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.

-- Miksi sinä sitten loukkaat häntä?

-- Niin vaan, -- sanoi hän.

Ja sitten lisäsi hän, viheltäen:

-- Hän on niin nöyrä!

-- Mitäs sitte? -- kysyin minä.

-- Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa?

Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, -- nähtävästi oli tämä
kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät
ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten.

Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat
minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa.
Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän,
joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja
sielussani heräsi ilkeä ajatus:

-- Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska
pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille
vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen
tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään
siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille
elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte,
ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän
tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön
vihollisenne!

Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut
kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi,
rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli
hyvin taitava ja iloinen nuorukainen.

Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli
luokseni ja kysyi:

-- Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen!

Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli
jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen
silmiänsä ja kyseli:

-- Onko maailma suuri?

Minä selitin hänelle miten vaan osasin.

-- Vaan mitäs sinä sillä teet?

-- Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan?
En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin,
niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi
lähdettävä? -- Kaikkialle minä lähden!

Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:

-- Minä -- tulen!

Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että
poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit
juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli
silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.

Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata
niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, -- hän
kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille
hiekkaa sorvauspenkkeihin.

Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:

-- Täällä on niin ikävätä, munkki!

-- Miksi?

-- En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja
huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä
täältä lähtisin!

Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä
avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta,
joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä
olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä.

-- Tämäpä ei huku! -- ajattelin minä joskus, katsellen häntä.
Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen
kohtalonsa maailmassa?

Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin
joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä
herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus
työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät
siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan
ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki
käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja
he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja
tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus
tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten
suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan
muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni
varten.

Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin
hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan
yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni,
vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima
lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta
se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani
ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia.

Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että
sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin
vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä
minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä,
vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja
tiiliä -- ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa,
melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta.

Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon,
ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen
ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan
verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi,
tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen
kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan
ruumiista.

Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä
mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua
alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena
tuhansilla äänillä:

-- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!

Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät
mustentuneet ihmiset, -- näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä
tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi,
likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja
pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he
rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut
helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.

He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin
ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä
ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa...
Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti
hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin
tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin,
että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa
hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman
järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.

Työmiehet sanoivat toisilleen:

-- Nouskaa työhön, hoi!

Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö
likisti ja sorti niitä -- minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja
valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.

Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä
voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, -- sitte minä
hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa -- tyhmeliiniä, joka oli
matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.

Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä,
rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten
perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia.
He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat,
joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen
petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan
loukkasivat minua.

Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin
alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät
keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta
vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.

Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien
edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan
mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä,
vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta
niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus
se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja
jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto
ja sama aikomus kaikilla, -- hätäilemättä, vaan yhteisesti ja
innokkaasti rakensivat he jotain.

Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin
niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä
työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät
aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen
piirin ja valoisain ajatusten lieden.

Alussa he olivat epäystävällisiä minulle, huusivat ja pilkkasivat:

-- Hei sinä punanen kärpänen! Pyhä kirppu! Loiseläin! Selässä
kannettava!

Joskus joku tuuppasikin minua, vaan sitä minä en voinut sietää
enkä sellaisissa tapauksissa säälinyt nyrkkiäni. Ja vaikka voima
miellyttääkin ihmisiä, ei kuitenkaan nyrkillä juuri voi hankkia
itselleen kunnioitusta eikä huomaavaisuutta, ja minä olisin kai
aika tavalla saanut selkääni, jos erääseen minun riitaani ei olisi
sekaantunut Gavrilo Kostin, Mihailin ystävä, nuori valaja, hyvin
kaunis ja huomattava poika tehtaassa.

Noin kuusi miestä hyökkäsi päälleni, eivätkä ne juuri hellyyttä
uhanneet kylkiluilleni, vaan hän asettui rinnalleni ja sanoi:

-- Miksi te, toverit, ärsytätte ihmistä? Eikö hän ole samanlainen
työläinen kuin me kaikki? Se on kohtuutonta, toverit, eikä se ole
hyvä teille! Meidän voimamme on keskinäisessä ystävyydessämme...

Hän ei sanonut montaa sanaa, vaan hyvin ja yksinkertaisesti hän ne
sanoi. Samaten kaikki Mihailin toverit käyttivät jokaista tilaisuutta
hyväkseen kylvääkseen hänen ajatuksiansa. Minun viholliseni tulivat
hämilleen Kostinin sanoista ja minunkin sydämeeni; ne sattuivat, --
minäkin aloin puhua:

-- Näettekös, en minä mennyt munkiksi sentähden, että olisin
tahtonut paljon syödä, vaan koska sieluni oli nälässä! Minä elin
ja huomasin, että kaikkialla oli ikuista työtä ja jokapäiväisintä
nälkää, petollisuutta ja ryöstöä, surua ja kyyneliä, eläimellisyyttä
ja kaikenlaista sielun pimeyttä. Kuka sen kaiken on asettanut, missä
on meidän oikeudellinen ja viisas Jumalamme; näkeekö Hän ihmistensä
ikuista, loppumatonta piinaa? Meidän ympärillemme kokoontui paljon
ihmisiä, he kuuntelivat totisina, kun minä lopetin, niin olivat
kaikki vaiti. Sitte sanoi vanha metallityöläinen Krjukov Kostinille:

-- Kenties tuo munkki näkee vielä syvemmälle kuin sinä ja toverisi!
Hän alkaa kaiken alkujuuresta; kuulitko?

Minun oli hauska kuulla sellaisia sanoja ja Krjukov taputti minua
olkapäälle ja sanoi:

-- Sinä, veli, puhu, se on hyvä! Vaan hiuksesi sinä kuitenkin
leikkaa, vaikka arshinan verran: sellainen läjä tulee likaiseksi ja
ihmisetkin tekevät pilkkaa!

Ja joku iloinen vielä huusi:

-- Ja tapellakin on epämukavata, katsos vaan!

He laskivat leikkiä, se merkitsi että viha oli pois. Missä on naurua,
siinä on ihmistäkin; peto ei naura.

Kostin vei minut hiukan sivulle:

-- Sinä, Matvei, -- sanoi hän, -- ole varovaisempi sellaisten sanojen
kanssa, niiden takia pääset vielä vankilaankin, sellaista tapahtuu!
Minä kummastuin.

-- Mitä?

-- Vankilaan... Etkö tiedä? Hän nauroi.

-- Minkä tähden?

-- No katsos, arvostelun takia!

-- Lasketkos leikkiä?

-- Kysy Mihaililta, -- sanoi hän, -- vaan minun täytyy nyt lähteä
työhön!

Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa,
vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi
minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten
puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja
tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino
vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin
salassa.

Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin
ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea,
jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja
elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on
niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen
opin vuoksi.

Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja
painautuivat sieluuni sinä hetkenä.

Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja
olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran
tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni
ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli
täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän
nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia:

-- Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla
niitten piinasta osalliseksi!

Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat
hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään
mitä tuskia tahansa.

-- Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt
menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? -- kysyin minä Mihaililta.

-- Todellinen uskonto, -- vastasi hän, -- on välttämättömästi
toiminnan lähde!

-- Ottakaa minutkin siihen toimintaan! -- pyysin minä.

Kaikki minussa paloi.

-- Ei, -- vastasi hän. -- Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä
liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen
solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin,
tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä.
Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten
-- te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen
kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa,
te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon
loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan
sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä,
ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa,
alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo
näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne
näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden.

-- Miksi te sammutatte minua? -- kysyin minä tuskastuneena. --
Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että
voimiani tarvittiin...

Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti:

-- Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan,
joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä
ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan
sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan
hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä
katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä
sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa
yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan
itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä
ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko!

Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen
sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta.

-- Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla
silmillänne kansan elämää, -- sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan,
lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei
kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti
eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys;
kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita
itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä
asetta!

Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana.

Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti
maallisia ajatuksia, -- elävä sana antoi minulle paljon enemmän
kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat
kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät
vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala,
miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen,
itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on
Hänenkin tahtonsa?

Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen
kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko
ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri
polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta
asiasta.

Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten
luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia
ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni
ja on hämmentänyt henkeni.

Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa:

-- Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun
puheistasi kulkee vaarallinen huhu...

Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani:
jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että
heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että
niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen.

-- Oi, liian aikaista! -- sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja
melske ja setä Pjotr huusi minulle:

-- Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole
keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä!

Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin:

-- On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään
hyötyä, vaan voi olla vahinkoa!

Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin.
Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt
niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten
luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa
alle.

He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin,
ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti
vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli
lähetetty peittämään kirjoja metsään.

Me saavuimme metsän rannalle, hän löysi siellä salapaikkansa ja
asetti sinne taakkansa. Sitten tuli hän vallan levolliseksi. Vaan
minua kammotti. Kyselin häneltä:

-- Eivätkö ne tule tänne myöskin?

-- Kuka ne tietää! -- sanoi hän. -- Kenties, ne tulevat tännekin.
Täytyy pian laittautua kuntoon!

Hän oli hyvin kömpelö poika, ikäänkuin tammen rungosta kirveellä
hakattu, pää oli iso, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, kädet
olivat tavattoman pitkät ja äänensä oli synkkä.

-- Pelkäätkö sinä? -- kysyin minä.

-- Mitä?

-- Jos ne tulevat ja ottavat sinut kiinni?

-- Jos ne vaan eivät löytäisi sitä, mikä on kätketty, muuten ottakoot
vaan!

Hän pani kaiken kunnollisesti aukkoon, kaivoi sen kiinni, tasotti
maan, heitti sinne puunoksia päälle, istui sitte alas ja kun hän
huomasi, että minä aioin poistua, sanoi hän:

-- Odota, sinulle tuodaan paikalla kirje mukaan vietäväksi!

-- Mikä kirje?

-- En tiedä!

Minä katselin puitten takaa laaksoon, tehdas narisi, ikäänkuin olisi
joku tukehuttanut voimakasta ihmistä. Näytti kuin kylän teillä
ihmiset ajaisivat toisiaan takaa pimeydessä, ikäänkuin siellä
tapeltaisi, kuorsattaisi vihasta, murrettaisi toistensa luita.
Ivankin alkoi vähitellen laskeutua.

-- Mihinkäs sinä?

-- Kotiin.

-- Vaan jos ne ottavat sinut kiinni?

-- Minä en ole kauvan ollut mukana hommassa, minua luultavasti ei
tiedetä, vaan joskin ottavat minut, mitäs siitä? Vankilassa ihmiset
viisastuvat.

Yhtäkkiä joku kysyi minulta vallan selvästi ja äänekkäästi:

-- Mitenkäs sinä Matvei, Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja
pelkäät?

Minä katsoin Ivaniin. Hän seisoi ja katsoi ajatuksissaan alas.

-- Mitä sinä sanoit?

-- Vankilassa... luetaan paljon.

-- Eikö mitään muuta?

-- Onko sitä vielä vähän?

Minussa hehkuu jonkinlainen valhe ja häpeälliset kysymykset
leimahtavat pistävillä tulisäteillä. Yö oli viileä, vaan minun oli
kuuma.

-- Minä menen myös kanssasi!

-- Sinua ei käsketty! -- sanoi Ivan ankarasti. -- Sinut otetaan
varmasti kiinni, -- sinun puheittesi takiahan koko hälinä on alkanut!

-- Miten niin?

-- Pappi on lähettänyt ilmiannon Verhoturjeeseen.

Minä istuuduin maahan, ja sanoin kuitenkin:

Silloin minun täytyy lähteä!

Vaan pelkoni pidätti minua.

-- Tänne juoksee joku! -- kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät
varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi
pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui
ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin
silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien
kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs
pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo.

Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi:

-- Se on Kostja!

Minä tunsin Kostjan, -- hän oli noin viisitoistavuotias poika,
sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut
koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen
apulaista, myös opettajaa.

Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa
häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla.

Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä
katkonainen.

-- Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa... Setä Pjotr
kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen
asuntoon, mennään!

Minä nousin ja sanoin Ivanille:

-- Hyvästi, veli, tervehdi kaikkia; sano, että antaisivat anteeksi
minulle!

Vaan Kostja tuuppasi minua ja komensi ankarana:

-- Sinä, marss' vaan! Ketä siellä pitäisi tervehtiä? Luultavasti
napataan kaikki kiinni, ikäänkuin kanat markkinoille!

Lähdettiin menemään. Kostja käveli edellä ja kertoi hiljaa, mitä hän
siellä alhaalla oli nähnyt; minä astuskelin hänen perässään, vaan
kaikkialta minua temmattiin, liepeistä, hihoista, ikäänkuin joku
kyselisi:

-- Mihin sinä? Sait ihmiset satimeen ja nyt karkaat itse!

Juttelin ääneen itselleni:

-- Siis minun takiani joutuivat ihmiset kiinni...

Poika vastasi:

-- Ei sinun vaan totuuden takia! Oletkos sinä totuus? Kas, mitä se
vielä tahtoo olla!

Hänen sanansa olivat huvittavia, hän oli pikkuinen, vaan kuitenkin
ärsytti hän minua jollain. Minun teki mieleni puolustautua hänen
edessänsä ja aloin ladella hänelle ajatuksiani, ikäänkuin kerjäläinen
leivänpalasia pussistaan.

-- Niin näetkös, tässä nyt näkyy miten suuri valhe minussa elää --

Vaan hän murisi ja vastasi jokaiseen sanaani kuin omatunto:

-- Vai onpa se jo suuri! Kaikkea sinä tahdot itsellesi enemmän kuin
muille!

-- Nämä ovat vieraita sanoja, -- ajattelin minä.

-- Eipä Kostin turhaan sinua sanonut kellotorniksi, -- kertoi hän,
-- sinä et ole sellainen kellotorni joka oikeaan aikaan kutsut
jumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka vaan aina itsekseen soi,
koska se on rakennettu vinoon ja koska kellot siinä ovat huonosti
kiinni, niin sanoi Kostin...

Hän oli vaiti ja ilmotti sitten yhtäkkiä:

-- Minä en pidä sinusta, munkki, sinä olet jonkinlainen vieras...

-- Minkälainen?

-- En tiedä... Sinä kai et ole venäläinen? Olet niin paha...

Jonakuna toisena aikana olisin minä suuttunut häneen, vaan nyt --
olin vaiti. Ja yhtäkkiä tulin niin heikoksi, väsyin kuolemaan saakka.

Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi
kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä
yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa
ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat
ja rutisivat kuivat risut.

Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset
Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä
on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän
keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin
häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on.

Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä
paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen,
Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja... Vaan se ei ollut
sitä... Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa
mättäältä mättäälle.

Kysyin pojalta:

-- Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja?

-- Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten?

-- Pidätkö sinä vanhurskaista?

-- En tiedä... Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin.

Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille
on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi?

Kostja kasvoi silmissäni.

-- Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa
Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas
ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä
elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat
tulleet paremmiksi ihmisiksi! -- kertoi Kostja.

Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

-- Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli
voittamaan hätää, vaan lopuksi...

Hän mietti hiukan ja lisäsi:

-- Lopuksi siitä ei tullut mitään!

Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja
Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen -- oli
sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle
tilaa? Mihin minä menen?

Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä,
vuotaa hiljaista valoa.

-- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?

-- Minäkö? -- sanoi poika reippaasti. -- En. Minä pidän kävelemisestä
yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa.
Minä pidän saduista.

Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin
jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella
kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon
Muhamet ei anna lähteä.

Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:

-- Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde
erakkojen luo, en tahdo paeta!

Hän katsoi totisena minuun ja huomautti;

-- Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut
minuun.

-- No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään.

-- Hyvästi!

Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä,
saattoi minua silmillään.

-- Hoi, -- huusi hän. -- Hyvästi!

Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin.

Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa
ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi
kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi
kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä
jotain muuta, -- en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta
ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko.

-- Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!...

Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli,
muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli
syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat
raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat
siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta
pohjavedestä.

Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa
muistan tavanneeni ihmisiä.

Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä
minä heräsin.

Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja
oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus
katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella
äänellä hän lauloi vanhoista ajoista:

-- Tsaari Ivan Vasiljevin luona...

-- U-u-u...

Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle
kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi
lakkaamatta:

-- Ja olipa Jermak Timofein poika...

-- A-a-a... -- toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan
ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina
kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina.

Minun ympärilläni tuntui lämpöä, huomasin, miten uteliaat silmät
säteilivät ja joku kysyi:

-- Eikö tämä laula?

-- Hän laulaa myöhemmin, odota vaan!

Minä olin usein kuullut ryövärien lauluja, vaan en tiennyt, kuka
niiden sanat oli sepittänyt, kenenkä sielu niissä säteili, vaan
tällä kertaa minä käsitin sen: tämän laulun kautta puhuivat minulle
tuhannet vanhan kansan suut:

-- Ihminen, minä annan sinulle pienenkin palveluksen edestä kaikki
suuret syntisi minua vastaan anteeksi!

Kansa katseli yhä uteliaampana minuun, sytytti sieluani.

Kun vanhus lopetti laulunsa, nousin minä ja sanoin:

-- Oikeauskoiset! Katsokaa, elipä kerran ryöväri, joka riisti
kansaa, sorti sitä... Hänen omatuntonsa heräsi lopuksi ja hän
lähti pelastamaan sieluansa, -- hän tahtoi palvella kansaa rajulla
voimallaan ja palvelikin -- -- --

Ihmiset kokoontuivat tiheämmin ympärilleni, ikäänkuin syleilivät
minua, heidän huomionsa kohotti sanani voimaa, kauneutta, se soija
minä upposin puheessani ja unohdin kaikki; tunsin ainoastaan, että
vahvistuin maan päällä ja ihmisissä, -- he kohottivat minua ylös
korkealle ja muistuttivat vaieten:

-- Puhu! Puhu koko totuus, kuten itse tiedät!

Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä
huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi
auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut.
Muutamat vastasivat:

-- Jumalasta...

-- Niin vaan, monenlaista...

-- Jumalasta enimmiten...

Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona,
katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui
kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan
huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta
ikäänkuin kysyen:

-- Mitä sinä nyt sanot?

Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa.

Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois
niskastani ja sanoin polisille:

-- Tahdotteko tietää mitä minä puhuin?

Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, -- taas kasaantui
markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä,
kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin
itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa -- taas minä olin voimakas ja
ikäänkuin unessa... Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia
kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua
tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten
olkapäähäni ja kuiskasi korvaani:

-- Mene, riittää jo, mene nyt!

Ja minua tuupattiin ja työnnettiin... Kas, olinkin yhtäkkiä jossain
pihassa; vieressäni seisoi eräs mustapartainen mies ja poika, joka
oli ilman lakkia. Musta komensi:

-- Kiipeä aidan yli!

Kiipesin sen ja vielä toisenkin aidan ylitse; minun oli oikein hauska.

-- Jahah! -- ajattelin minä, -- sitäpä te siis olettekin?

Mutta mustapartainen yhä vaan kiiruhteli:

-- Pikemmin, toveri, pikemmin!

Matkalla, minä kysyin häneltä:

-- Minkälaisiin te kuulutte?

-- No, sellaisiin, niihin! -- sanoi hän.

Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista
ja laskeuduimme vuorenrotkoon, -- sen pohjassa juoksi oja,
pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja
sanoi nauraen:

-- Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle,
lähtekää nyt!

Poika sanoi hänelle:

-- Vaan mene sinä itse pian tiehesi...

Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk
jatkoimme matkaamme.

-- Mikä ihminen se on? -- kysyin minä.

-- Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia.

-- Sellaisia kyllä tunnen!

Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti.

Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin
raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui
kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain
tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti
käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni.

-- Oletko sinä täältä kotoisin.

-- Olen papin renki.

-- Missä sinun lakkisi on?

Hän koetti päätään, katseli minuun ja kysyi:

-- Mitä sinä sillä teet?

-- Niin vaan. Tulee kylmä ilta...

Hän vaikeni, sitten hän mutisi vastenmielisesti:

-- Piru vieköön lakin, jos vaan pää on paikallaan! Rotko syventyi yhä
enemmän, oja soi kuuluvammin, ilta nousi pensaitten takaa.

Sielussani oli kaikki epäselvää, vaan hauskaa, teki mieleni puhua
ihmisen kanssa.

-- Onko teillä vaan yksi ainoa karkotettu? -- kysyin minä.

Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa
ja hitaasti, kumeasti täristi hän:

-- Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä
Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan
herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko
kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on
täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista,
Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä
yksitoista ollut täällä. Oleshinassa -- kahdeksan, Shirokovassa --
kolme...

Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti
ja puhui taas, liikuttaen sormiaan:

-- Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat
yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti
ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon
ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni,
nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta!

Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa
alta.

Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut
kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin:

-- Osaatko lukea?

-- Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se
mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy,
täytyy... Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru
ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli,
köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten
-- on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin
kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on
tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen
ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin
minä ajattelen...

Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni:

-- Opi, Matvei!...

Vaan sitten minä sanoin hänelle:

-- Mitä siitä miettisi? -- Se on Jumalan asia!

Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että
minä töksähdin hänen selkäänsä, -- sitte käänsi hän kasvonsa minun
puoleeni ja kysyi ankarasti:

-- Niin, niin, onko se vaan Jumalan asia? Kas niin minä juuri
ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on
sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se
merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten
tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia
ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos,
Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä
puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla
muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta
asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He
eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi
he sanovat -- uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi
mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani.

Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku
putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat,
hiljaa heiluen.

Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle:

-- Jatketaan matkaamme, veli!

Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain
työntäydyin hänen päälleen.

Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat
sanansa:

-- Ja jos minä lopullisesti uskon heihin -- niin on loppu! Minä en
tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä;
sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin
läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on
neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen
leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli
on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen...

Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja
joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän
päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät
tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei
kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa
tahi punniten niiden painoa.

-- Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan.
Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä,
hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa
viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun
hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä
voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten
paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi:
"Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov
vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan
minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän
puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut
mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin.
Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain.
"Roskaa!" -- sanoi hän!

Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin
uudella äänellä.

-- Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös
roskaa!

Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa!

Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun
päin ja vihelsi hampaittensa välistä:

-- Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, -- sitä tapahtuu usein
sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen.
Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä
en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne
hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"... "Maa!" -- sanoo hän
ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi
sydämessäni!

Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt
munkki.

Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät,
sulivat pimeyteen.

-- Noh, -- sanoi oppaani, -- hyvästi nyt!

Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui
pimeyteen. Ja ilman lakkia!

Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei
tehnyt mieli kulkea etemmäs!

Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi.
Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut
ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani
soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan
maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi
kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka
totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet
kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä.

-- Kas, mitä se oli? -- mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata
uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut.

Ja taas minä ajattelin:

-- Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, -- hän on itse ihme, jos hän
on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se
kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä
ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja
tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli
Mihail ja hänen toverinsa.

Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle
tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa
haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä.
Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten
vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä
myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä,
tuota odottamatonta löytöäni.

Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt,
olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut
sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi
ja lauloi hiljaa aamutervehdystä -- sen kevyet siivet vapisivat
sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja
muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia
sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä
sitä ahneesti!

Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät,
Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset
elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, -- oli niin
äärettömän hyvä!

Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä
pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen:

-- Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus,
iloni ja onneni?

Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni,
ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni.

En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin
Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä
ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään
syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita
antimia.

Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon
maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä
kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja
kyselin:

-- Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas?

Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi:

-- Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin
läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy
elää omalla työllään; oi, niin ahdasta!

Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne
sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös
minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin.

Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on
katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää
yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan,
ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa.

Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään.

-- Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee
paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen
oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan
lailliset isännät -- ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman
kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan,
maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista
puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet?

Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu,
ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin
ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin
epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa
niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla
yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi.

Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille
yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty
jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima,
joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele,
että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun
sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät
sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri
ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää
heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut.

Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä
uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä
uutta Jumalaani.

Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas
sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut
taaskin.

Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä
Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee
sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää
kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja
itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on.

Minä usein kyselen häneltä nauraen:

-- Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa
minulle, heiluttaen käsiään:

-- Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia,
jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja
mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet
luomaan niin suuria kauneuksia, -- niin mitä sitten vielä tulee
tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta
ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa?

Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle,
ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille
ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin.

Olen nähnyt kymmeniä ihmeellisiä ihmisiä, he lähettivät minua yksi
yhden, toinen toisen luo, kaupungista kaupunkiin, -- minä kuljin kuin
tuliviittain opastamana ja kaikki ne viitat paloivat saman uskonnon
liekillä. Mahdotonta on kertoa kaikkien niiden ihmisten erilaisuutta
ja ilmaista sitä iloa, mitä tunsin, kun näin, että he henkisesti
kaikki olivat yksi.

Suuri on Venäjän kansana sanomattoman kaunis on elämä!

Kasanin läänissä minä sain viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka
lopullisesti valmistaa temppelin.

Se oli Sedmioserin luostarissa juhlakulkueessa ihmeitätekevän
Jumalanäidinkuvan takana. Sinä päivänä odotettiin Jumalanäidinkuvan
palauttamista kaupungista luostariin, -- oli suuri juhlapäivä.

Minä istuin kukkulalla järven vieressä ja katselin, miten koko
ympäristö oli täynnä ihmisiä ja tummissa aalloissa virtasi kansan
ruumis luostarin porttien luo, kiemuroi sen seinien ympärillä --
aurinko laskeutui ja sen syysillan säteet olivat heleänpunasia.
Kellot värisivät kuin linnut, jotka ovat valmiit lentämään laulunsa
jälkeen ja kaikkialla punersivat auringossa ihmisten paljaat päät,
ikäänkuin täysinäiset valmut.

Luostarin porttien luona odotettiin ihmettä; pienessä vaunussa makasi
nuori tyttö liikkumattomana; hänen jähmettyneet kasvonsa näyttivät
valkoselta vahalta, hänen harmaat silmänsä olivat puoleksi auki ja
koko hänen elämänsä näkyi ainoastaan pitkien silmäripsien hiljaisessa
värinässä.

Sen vieressä seisoi isä, pitkä, kaljupäinen ja harmaapartanen mies,
isonenänen, -- sitten tytön äiti, lihava, pyöreäkasvoinen nainen;
hän oli nostanut kulmakarvansa, silmät suurina katsoi hän suoraan
eteenpäin, liikutellen sormiaan, ja näytti ikäänkuin paikalla olisi
valmis läpitunkevaan, räikeään kiljuntaan.

Ihmiset kulkivat ohi, katselivat sairasta kasvoihin, ja isä puhui
heille tahdikkaalla äänellään, täristäen partaansa:

-- Säälikää, armahtakaa oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman edestä,
jalattomana ja kädettömänä se makaa jo neljättä vuotta; rukoilkaa
apua Jumalanäidiltä ja Jumala kyllä palkitsee teidät pyhien
rukouksienne vuoksi, auttakaa isää ja äitiä heidän hädässään.

Nähtävästi on hän jo kulettanut kauvan tytärtänsä luostarista
luostariin, ja on jo hukannut kaikki toiveensa sen terveeksi
tulemisen suhteen; lakkaamatta lauleskelee hän aina vaan samoja
sanoja, ja ne soivat kuolleilta hänen suussansa. Ihmiset kuuntelevat
hänen rukoustansa ja tekevät huoaten ristimerkkejä, ja tytön
silmäkarvat yhä vaan vapisevat, ikäänkuin siivet tuskastuneilla
silmillä.

Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt,
kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä
tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, -- oli
sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa
ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin
voimakasta sääliä kuin tällä kerralla.

Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille,
puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli
vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa
sitä.

Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi
lämpönen ja yhä uudistuva kuiske:

-- Jo tuovat, jo tuovat!

Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta
meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta,
räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu
Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu.

Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu:

-- Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme!

Kumeat huudot keskeyttävät laulun:

-- Astu! Nopeammin! Nopeammin!

Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko
sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on
kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta,
kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet,
jotka tekevät ristinmerkkejä.

Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys,
täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta.

Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki
virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat
kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat
toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota
uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa.

Ei ole loppua ihmisvirralla!

Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa
valtava huuto:

-- Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas:

-- Nopeammin, nopeammin!

Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin
linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat
kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti
tuntematonta iloa.

Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan,
käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa
olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit
kulkemaan lepäämättä loppuun saakka.

Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden
tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana:

-- Jumalanrakentaja-kansa!?

Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin
sen kanssa ja lauloin koko rinnastani:

-- Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima!

Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli
suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä.

Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa
silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä
olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin
kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana.

-- Nopeammin!

Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien
esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa
yli.

Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki,
meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas,
muistan huutoja ja nurinaa:

-- Messua, messua!

Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui
heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat
silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen
heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu
nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan
katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki,
hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia,
jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä
tulipalon tulessa.

Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön
kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin
minulle kuin hänelle:

-- Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse,
nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi!

Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot
hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen
kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan
hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti
eteenpäin -- hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka
ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti,
-- ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi
siihen kaikella voimallaan, -- kansa vavahti, horjui ja kaikki
sekaisin huusivat, kiljuivat:

Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet!

Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja
pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti:

-- Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat!

-- Kävele, -- huusi kansa, -- kävele!

Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden
lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima -- usko omaan valtaan,
usko valtaan tehdä ihmeitä.

Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui
se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena
kuin kukka ja lausui:

-- Päästäkää minut, minä kävelen yksin!

Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka
leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän
pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään
oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa
kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan,
joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet
valoisat säteet.

Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan,
katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon
ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä
iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin.

Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi:

-- Näitkö sinä?

Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon
jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa
toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten.

... Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo
sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan
herraan ja ihmeittentekijään.

Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut
tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä
heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta
merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä
koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni
siivet.

Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta,
kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani,
asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien
tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen
yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton.

Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on
henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen
sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus.

Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen
säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen,
paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni
kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa -- ihmisten suurten leikkien
jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien,
vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden
juhlina.

Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi
katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin
sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti
kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan,
kuolemattoman kansan.

Se antoi siipiä äitini elämälle, sen toimien ja yritysten
suuruudelle, ja minä rukoilin:

-- Sinä olet Jumalani ja kaikkien jumalien luoja, joka on synnyttänyt
ne oman henkensä kauneuksista etsimisensä tuskalla ja vaivalla!

-- Ja älköön olko maailmassa muita jumalia, Sinun kaltaisiasi, koska
Sinä olet ainoa Jumala, joka tekee ihmeitä!

-- Niin minä uskon ja tunnustan!

... Ja sentakia minä palaan sinne, jossa ihmiset vapauttavat
lähimäistensä sielut pimeyden ja epäuskon vankeudesta, kokoavat
kansan yhteen, valaisevat hänen edessänsä hänen salaisia kasvojansa,
auttavat sitä käsittämään, ymmärtämään tahtonsa voimaa, osottavat
ihmisille ainoan ja oikean tien yleiseen sulautumiseen suuren asian,
yleismaailmallisen jumalanrakentamisen vuoksi!








End of the Project Gutenberg EBook of Tunnustus, by Maksim Gorki

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52467 ***