*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53029 ***

AVIOLIITTOJA

Kokoelma aviotarinoita

Kirj.

ANTON TSHEHOV

Valikoinut ja suomentanut Reino Silvanto






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.




SISÄLLYS:

Sadesäällä.
Apteekkarinrouva.
Onnettomuus.
Vaimoväkeä.
Pelko.
Puoliso.
"Anna" kaulassa.
"Nainen, joka kulkee koiran kanssa".




SADESÄÄLLÄ


Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainen
huvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuu
tavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihen
tottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea,
kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekä
vaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivat
ruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, että
hän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanut
ainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvällä
omallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen,
vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät,
vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; mutta
hänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteli
omiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului,
kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.

Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanut
maalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maalla
vaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänen
mielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvat
sadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Mutta
kaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, siellä
sadeilmoja tuskin huomaakaan.

Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoi
tyttäreensä.

-- Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei
Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa... Kylläpäs
Jumala antoikin ilman...

Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoi
astella nurkasta nurkkaan.

-- Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, mutta
tänään, kuulemma, se on taas laskenut.

Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.

-- Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.

-- Tietysti!

-- Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnyt
häntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää,
mutta nyt -- onkos se laitaa? viisi päivää!... Minä en ole hänen
vaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarin
nousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle,
Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinut
sietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.

-- Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, mutta
onhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.

-- Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuin
tarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.

-- Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilman
palvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä.
Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksi
ollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olen
sanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesi
tähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten?
Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minun
tähteni niin paljon kärsiä.

Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa,
kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmat
katsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän Aleksei
Stepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä,
autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään ja
väsynyt ja ikävöi perhettään...

-- Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, ja
hänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niin
minä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan toki
tietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.

Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helposti
toteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut.
Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemalta
kaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa ja
menivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.

-- Ohhoh-hoh-hoo... Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kun
salin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!

-- Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitä
Alekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.
Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissa
paikoissa, jos niissäkään.

-- Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntä
suojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!

Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaa
kuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuuli
vähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljet
savisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä.
Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.

-- Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtään
hartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissä
oikeudenistunnoissa... Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin...
Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono.
Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikka
kylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.

Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.

Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänen
äitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hän
paistaisi vävylleen illaksi.

Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen ja
sanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyi
vuoteelle ja painoi päänsä patjaan.

-- Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?... Missä
Aleksei Stepanitsh on?

Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silmin
äitiinsä.

-- Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.

-- Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosi
hänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!

-- Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoi
vapista.

-- Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.

-- Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei ole
näinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona!
Ei asu kotona! Ei kotona!...

Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:

-- Ei kotona! Ei kotona!

Hän sai hysteerisen kohtauksen.

-- Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hän
kirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhien
nimessä!

Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään.
Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijotti
silmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.

-- Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi hääräten
itkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petä
meitä... Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia?
Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeutta
pettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimme
haastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhatta
myötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!

Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensa
riutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut,
kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät,
kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoa
pitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihin
kiitävät pilvet kuvastuivat.

Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan ja
sai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaan
käynyt talossa.

-- Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikä
ollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen!
Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!

Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sitten
tyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanut
raskaan työn.

-- Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nyt
olenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisi
vuorokautta... yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonani
en käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellyt
Stipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennellä
Galdejevin toimistossa lähellä liikettä... En ole syönyt, en juonut,
olen nukkunut penkillä, palellut... Ei ole ollut minuuttiakaan vapaata
aikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin,
rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt...

Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisi
kolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsa
nähdäkseen, kuinka hänen valheensa -- eli hänen omien sanojensa mukaan
diplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina,
hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetun
aarteen... Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät...

-- Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä ole
nyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?

-- Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetun
kääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi!
Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!

Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisina
pitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä,
joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytär
häpesi...

Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle ja
liköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää,
valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin ja
Ivantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivät
irroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:

"Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"

"Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeen
pehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä ja
jonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä,
ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin..."

Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:

-- Mainiota! Mainiota!




APTEEKKARINROUVA


Pienoinen B:n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolme
väärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin on
aivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella,
koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohta
alkaa aamu valjeta.

Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisori
Tshornomordikin, B:n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hän
on jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen --
miksi?... sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunan
ääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittava
olla... niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä -- ja
miksi?... sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassa
nousten vähän väliä ihan kurkkuun asti... Huoneen perällä, vain
muutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herra
Tshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunut
hänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpä
hymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivät
ja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipä
hän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi tai
hyväilisi.

Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouva
näkee kauas vainioille... Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanranta
vähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuin
olisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisen
pensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuu
on aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.

Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannusten
kilinää. Jo kuului puhettakin.

"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä",
ajattelee apteekkarinrouva.

Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoiset
viitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi ja
solakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä ja
keskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmat
alkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.

-- Haisee apteekille... virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähän
näkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan... Viime viikolla olin
täällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapan
naamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasin
leukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.

-- Hm... mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Ja
hänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aika
sievä.

-- Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin... Sanokaa, tohtori,
saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?

-- Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenä
kuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouva
nukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!... Hän lepää rentona kuumuudesta...
suusupukka on puoleksi auki... ja kaunis pieni jalka riippuu sängyn
laidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä... Nainen tai pullo
karbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!

-- Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytään
apteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarin
sievän rouvan.

-- Kylläpäs keksittekin! Yöllä!

-- Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytään
nyt, hyvä ystävä!

-- Olkoon menneeksi.

Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuulee
ovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhä
autuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelit
paljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.

Lasioven takana näkyy kaksi varjoa... Apteekkarinrouva panee tulta
lamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, ei
harmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laiha
upseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin.
Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet ja
parrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee,
ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen,
parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.

-- Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.

-- Antakaa-a-a... viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja!
sanoo tohtori.

Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajat
eivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtori
tirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti on
vallan vakavan näköinen.

-- Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.

-- Eihän siinä ole mitään erinomaista... vastaa rouva katsellen
salavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista;
sentähden minä autan häntä.

-- Vai niin, vai niin... Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljon
täällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkää
liikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!

Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille. Obtesov antaa rouvalle
viidentoista kopeekan rahan. Seuraa hetken vaitiolo... Miehet
katselevat toisiaan, astuvat ovea kohti ja katselevat taas.

-- Antakaa vielä kymmenellä kopeekalla soodaa! sanoo tohtori.

Laiskasti ja veltosti liikkuen rouva ojentaa kätensä hyllyä kohti.

-- Eiköhän täällä apteekissa ole jotakin sellaista... jupisee Obtesov
näpähdytellen sormillaan, sellaista... tuota noin... elävöittävää
nestettä... vaikka seltterivettä... Niin, onko teillä seltterivettä?

-- On, vastaa rouva.

-- Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitä
meille pari kolme pulloa.

Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovesta
ulos.

Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen.
Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitä
luulette, Obtesov? Mutta -- kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkari
itse siellä suvaitsee levätä.

Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän on
juuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennyt
punaiseksi.

-- Sht... hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaa
korkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.

-- No mitäs sitten, jos herätänkin?

-- Hän nukkuu niin makeasti... näkee teidät unissa... Terveydeksenne!

-- Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellen
seltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvin
tekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksi
vähäsen punaviiniä!

-- Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.

-- Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia.
Mutta... täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillä _vinum
gallicum rubrumia?_

-- On.

-- No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!

-- Paljonko?

-- _Quantum satis!_... Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sitten
saamme nähdä... No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera ja
sitten _per se_.

Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakit
päästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.

-- Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. _Vinum huonoissimum!_
Muutoin teidän seurassanne... ä-ä-äh... se maistuu kuin nektari. Te
olette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessäni
kättänne.

-- Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sen
todellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikka
elämäni!

-- Älkäähän nyt viitsikö... sanoo rouva Tshornomordik punastuen ja
käyden vakavan näköiseksi.

-- Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtori
hiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavat
niin että!... Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemme
voitetut!

Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuuntelee
heidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvin
hauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajain
hartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.

-- Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tänne
kaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihan
täällä kuolee ikävään.

-- Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas... tuollainen
luonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanoo
Gribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipa
hauska tutustua!... Paljonko olemme teille velkaa?

Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.

-- Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.

Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaa
rahojaan ja maksaa.

-- Teidän miehenne nukkuu makeasti... näkee unta teistä... jupisee hän
puristaen hyvästiksi rouvan kättä.

-- En tahdo kuulla tyhmyyksiä...

-- Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin... ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä...
Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"

-- Hellittäkää käteni!

Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä ja
epäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvat
apteekista.

Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa saman
ikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvat
laiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät ja
alkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkii
lujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi -- sitä hän ei itsekään
tiedä... Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyt
tuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.

Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähtee
edelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran,
toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin...
Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.

-- Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen.
Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitä
epäjärjestystä se on?

Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössä
huojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.

-- Mitä... haluatte? kysyy hän Obtesovilta.

-- Antakaa... antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.

Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen,
haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään...

Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulos
apteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselle
tielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan... He tapaavat
toisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.

-- Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoen
kiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oi
kuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valua
poskille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä....

-- Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkari
vetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon...

Ja samassa hän nukahtaa.




ONNETTOMUUS


Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noin
kaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkua
huvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissa
iltapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia,
untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistä
taivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneet
korkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.

Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinen
rautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä asteli
vartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen,
kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.

-- En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellen
maahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, mutta
hauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh,
jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan!
Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti,
tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisia
kirjeitä... enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee!
Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?

Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:

-- Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viime
viikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleet
tuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!

Sofia Petrovna katsahti salavihkaa toveriinsa, joka tarkkaavasti,
silmiään siristäen katseli pilviä. Tämän kasvoilla oli kärsimätön,
oikullinen ja hajamielinen ilme, kuten ihmisellä, joka kärsii ja jonka
on samalla pakko kuunnella joutavaa puhetta.

-- Ihmeellistä, ettette itse voi tätä käsittää! jatkoi Sofia Petrovna
kohauttaen olkapäitään. Ymmärtäkää toki, kuinka sopimatonta peliä te
pidätte. Minä olen naimisissa, rakastan ja kunnioitan miestäni...
minulla on tytär... Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitä
paitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä ja
perheen perusteista yleensä...

Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.

-- Perheen perusteista... jupisi hän. Hyvänen aika!

-- Niin, niin... Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidän
perheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaa
itseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensä
onnettomuuteen... Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkää
Herran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, mutta
heittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaan
tästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.

Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseli
ylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. Sofia
Petrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut,
mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.

-- Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä... sanoi Sofia
Petrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.

Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen,
puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.

-- Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkään
hyvitä rakastetun naisen ystävyys.

-- Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähän
penkille...

Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkein
pahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hän
jo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Ja
hänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekäs
tunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuo
voimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri musta
poskiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas mies
istuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan.
Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.

-- Mitään ei ole vielä päätetty... aloitti vihdoin Iljin. Te luette
minulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni...
mielipiteeni perheen perusteista..." Kaiken sen tiedän sanomattakin.
Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisena
ja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikille
tunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulle
ennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?

-- Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!

-- Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kerta
kääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovat
tallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minä
kamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan,
jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. En
voi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä,
mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!

Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.

-- Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan ja
halveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelen
toisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun... äh!

Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.

-- Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hän
surullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksi
sitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysin
teiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoran
vastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta"
tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuilla
lauseparsillanne!

Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallista
tunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksi
pukeutumattomana.

-- Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin... rupesi
hän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja... tänäänkin
pyytänyt teitä!...

-- Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkitta
sanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältä
lähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan.
Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minun
kanssani tai...

Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. Sofia
Petrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hän
muisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollut
Iljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajan
sanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on,
ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisi
ajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:

-- Ja syy on sitten vielä minun!

-- En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noin
vain puhuneeksi... Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista että
asianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivat
yhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.

Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsi
puheenaiheen muutoksesta ja kysyi:

-- Kuinka niin?

-- Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerran
sivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyys
enää ole paikallaan...

Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntä
ymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hän
piti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaista
asioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurta
tyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, mutta
yhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosin
ymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuo
nykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsematta
ratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.

Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.

-- Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi te
aloitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaa
hyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!

-- Hyvä on, koetan vielä taistella!... huokasi Iljin. Ahkeruus iloni...
Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammun
luodin kallooni tai... alan juoda vimmatusti. Eihän minun missään
tapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaan
myöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotte
viiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä,
jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päivät
on silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle,
mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästä
inhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni,
uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle,
joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin,
että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni,
unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!

Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hän
kallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.
Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli koko
kasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.

-- Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle Sofia
Petrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minä
kärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näin
kärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta... olkaa vaiti, minä pyydän!

Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisesti
keksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen pois
täältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen,
kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään... Hän syleili Sofia
Petrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi,
tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, ei
Sofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuri
tänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivat
yhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hän
jonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsi
tunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan oli
voimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kuten
juopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessä
vain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitää
siis olla niin? Niinhän?"

Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän ei
vetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas,
ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle,
milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivat
liikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhat
sedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitä
hallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä ja
näytti katselevan penkkiin päin.

"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.

-- Mutta... mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisella
äänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?

-- En tiedä, en tiedä... kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikäville
kysymyksille.

Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä ääni
jokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.

-- Minulla ei ole aikaa... täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeasti
seisomaan. Andrei tulee junassa... Hänen täytyy saada päivällistä!

Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensin
ilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaan
matkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna.
Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä,
liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näytti
siltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.

Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosi
metsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähti
nopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jo
oma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaa
heikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen,
oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain,
kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajaja
saattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealle
tielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vain
hiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.

Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaan
katsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä...

-- Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hän
yksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinä
päivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli oli
tehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämä
oli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenut
tavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt,
häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseään
korville.

"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimman
hellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on!
Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti...
kovasti!"

Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti,
ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hän
oli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkata
palvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koetti
kuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, sääli
häntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennen
tehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä ja
suuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä,
mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitellä
Varjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.

Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään.
Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyään
ja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassa
kärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavat
käsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra.
Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä,
mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviä
varpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja ettei
häntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän heti
päätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.

Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiin
keittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellen
kuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitan
häntä, mutta... miksi hän syö noin rumasti?"

Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuin
tunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiin
tottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kuta
hartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaan
Iljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan...

"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenko
minä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"

"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseen
ruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehelleni
ja vältän siten vaaran".

-- Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti,
aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaita
yltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.

-- No?

-- Muutetaan pois täältä!

-- Hm... minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista...

-- Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne...

-- Matkoille... mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekin
olen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskot
konttorin?

Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:

-- Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!

Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, että
Iljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa,
samassa vaunussa...

Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhä
vielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämän
pieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törrötti
lankoja...

Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasia
vasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaa
ja kuvitteli matkustavansa... Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päivät
hellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovin
kalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanoo
olevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repii
tukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuutta
hyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junasta
väliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan,
niinkuin siellä penkin luona... Sofia Petrovna yllätti itsensä
haaveilemasta...

-- Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyy
matkustaa kanssani!

-- Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää olla
vakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.

"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!..." ajatteli Sofia Petrovna.

Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa olla
turvassa.

Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensa
liidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinä
matkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni... Sofia Petrovna meni
vierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona,
soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka omin
voimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskalle
mielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivät
olisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneet
pyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä ja
kärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jota
ehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensä
liikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaa
katsoi itseään peilistä.

Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelata
korttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkia
muita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuin
sairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä koko
iltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tällä
kertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskeli
silmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyili
väkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti.
Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivat
kömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljin
tuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaan
pianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton mies
ei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän oli
henkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, Sofia
Petrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaat
päivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensa
nojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyt
taistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkaus
vaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.

Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntään
oikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonut
hänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollut
vaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuota
sanaa eikä ajatellut tätä sen enempää... Nuoren luonteen pikkumaisuus
ja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niin
voimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton ja
istui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliselta
tämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehen
läsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudella
hänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa,
luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkin
matkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisen
tunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntä
nauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla,
muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivat
niin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänen
kaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennen
huomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä;
niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmis
suutelemaan sitä.

Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneella
kiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoi
murheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista,
menneisyydestä, vanhuudesta... "Mutt' vanhuus se lähestyy
lähestymistään..." lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!

"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta..." ajatteli hän silloin
tällöin naurun ja laulun lomassa.

Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia
Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.
Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa
pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.

Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että Sofia
Petrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä ja
kuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinka
hän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan...

-- Sonja, Sonitshka... minun rakas naiseni! jupisi hän estäen Sofia
Petrovnaa puhumasta. Rakkaani!

Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi Sofia
Petrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänelle
_sinä_, kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersi
kätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.

-- Minun armaani, minun ihana naiseni... kuiskasi hän suudellen hänen
kaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!

Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsä
ilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään,
sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen,
jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:

-- Oletteko mieletön!

-- No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkin
luona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuin
minäkin... Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatte
minua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa...

Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttui
tämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:

-- Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttää
tämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksi
lykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?

Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään.
Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauan
nuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikä
ajatella... Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauhea
herpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illan
kuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko,
tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään ja
vielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta.
Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hän
istuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamatta
jotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä ja
ympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainous
vallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä ja
sielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaan
oli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.

Puolisen tuntia hän istui liikahtamatta paikaltaan ja antaen
ajatustensa liikkua Iljinin ympärillä, nousi sitten veltosti ja mennä
laahusti makuuhuoneeseen. Hänen miehensä oli jo vuoteessa. Sofia
Petrovna istuutui avoimen ikkunan ääreen ja antautui kaipaavan toivonsa
valtaan. "Hämminki" hänen päässään oli jo selvinnyt, kaikki tunteet ja
ajatukset kieppuivat saman, selvän päämäärän ympärillä. Hän oli
koettavinaan taistella, mutta huitaisi samalla kädellään... Hän käsitti
nyt, kuinka voimakas ja järkähtämätön vihollinen on. Jos mieli sitä
vastaan ponnistella, täytyy olla voimaa ja lujuutta, mutta kasvatus ja
elämä eivät olleet antaneet hänelle mitään, mihin hän nyt voisi
nojautua.

"Epäsiveellinen, inhoittava nainen!" soimasi hän itseään
voimattomuutensa tähden. "Sellainenko sinä oletkin?"

Hänen loukattu säädyllisyytensä ja voimattomuutensa saivat hänet niin
suunniltaan, että hän nimitti itseään kaikenlaisilla haukkumasanoilla,
mitä vain tiesi, ja herjasi itseään paljastaen nöyryyttäviä, loukkaavia
tosiasioita. Ja hän syytti itseään, ettei ollut milloinkaan ollut
siveellinen; hän ei vain ennen ollut tullut langenneeksi ulkonaisen
syyn puutteessa; hänen tämänpäiväinen taistelunsa oli ollut vain
pilantekoa ja ilveilyä.

"Otaksukaamme, että olen taistellut", ajatteli hän. "Mutta mitä
taistelua se sellainen on! Rahanalaisetkin taistelevat epätoivoisesti,
ennenkuin myövät itsensä, mutta kuitenkin he myövät! Hyvääkin
taistelua! Happanet kuin maito yhdessä päivässä! Yhdessä ainoassa
päivässä!"

Hän syytti itseään siitäkin, ettei häntä vetänyt pois kotoa hänen
tunteensa, ei Iljinin olemus, vaan vaikutelmat, jotka odottivat
häntä... Huvitteleva huvilarouva, jollaisia on paljon!

"He tappoivat pojalta äidin", lauloi joku käheällä äänellä ikkunan
takana.

"Jos ensinkään lähden, niin nyt olisi aika", ajatteli Sofia Petrovna.
Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä tavattoman lujasti.

-- Andrei! hän melkein huusi. Kuule, me... me matkustamme? Niinkö?

-- Niin! Sanoinhan jo sinulle: matkusta yksin!

-- Mutta kuulehan... virkkoi hän. Jollet sinä matkusta kanssani, niin
voit menettää minut! Minä olen kai jo... rakastunut!

-- Kehen? kysyi hänen miehensä.

-- Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.

Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoi
kummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.

-- Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyi
kuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamia
arvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä,
uskottomuudesta... puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyi
taas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassa
on paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivät
ole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!

Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohi
huvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan,
seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli... Hänellä oli vielä sen
verran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:

-- Nukutko sinä? Minä menen kävelemään... Tahdotko lähteä kanssani?

Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hän
lähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenut
tuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan... Vastustamaton
voima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.

-- Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!

Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se,
mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa...




VAIMOVÄKEÄ


Raibushon kylässä kohoaa korkealla kivijalalla kaksikerroksinen
rautakattoinen talo aivan vastapäätä kirkkoa. Alakerrassa asuu
perheineen isäntä itse, Filip Ivanov Kashin, liikanimeltään Djudja,
mutta yläkerrassa, jossa kesäisin on kovin kuuma ja talvisin kovin
kylmä, asustavat matkoillaan ohikulkevat virkamiehet, kauppiaat ja
tilanomistajat. Djudja vuokraa maapalstoja, pitää ravintolaa suuren
maantien varrella, kaupitsee tervaa, hunajaa, karjaa ja vaatetavaroita
ja on jo koonnut itselleen noin kahdeksan tuhatta ruplaa, jotka ovat
kaupungin pankissa korkoa kasvamassa.

Hänen vanhempi poikansa Feodor palvelee tehtaassa vanhempana
koneseppänä ja on jo, kuten kansa sanoo, päässyt niin pitkälle, ettei
häneen kädellä ylety. Feodorin ruma ja kivulloinen vaimo Sofja asuu
appensa luona, itkeä tuhertelee yhäti ja ajaa joka sunnuntai sairaalaan
lääkärinapua hakemaan. Djudjan nuorempi poika, kyttyräselkäinen
Aljoshka, asuu kotona isänsä luona. Hänet naitettiin äskettäin köyhästä
kodista olevan Varvara nimisen tytön kanssa, joka on nuori ja kaunis,
terve ja keimailunhaluinen. Kun ohimatkustavat virkamiehet ja kauppiaat
jäävät taloon yöksi, he tahtovat aina, että juuri Varvara laittaisi
heille samovaarin ja valmistaisi vuoteen.

Kerran kesäkuisena iltana, kun aurinko laski ja ilmassa tuntui heinän,
lämpimän lannan ja vastalypsetyn maidon hajua, ajoivat Djudjan
pihaan tavalliset kuormarattaat, joissa istui kolme henkilöä:
kolmikymmenvuotias mies yllään purjekankainen puku, hänen vieressään
noin seitsenvuotias poika, jonka yllä oli pitkä, musta nuttu ja siinä
suuret luunapit, ja punapartainen nuorukainen ajajan paikalla.

Nuorukainen riisui hevoset valjaista ja talutti ne maantielle
jaloittelemaan, mutta matkustaja peseytyi, rukoili kääntyneenä kirkkoon
päin, levitti sitten rattaiden viereen matkapeitteen ja istuutui pojan
kanssa syömään illallista. Hän söi hätäilemättä, verkalleen ja Djudja,
joka oli eläessään nähnyt paljon matkustajia, päätteli tämän tavoista,
että hän on toimelias, vakava ja oman arvonsa tunteva mies.

Djudja istui kuistilla paitahihasillaan, avopäin ja odotteli, että
matkustaja alkaisi jutella. Hän oli tottunut siihen, että matkustajat
iltaisin unen tullen kertoivat kaikenlaisia juttuja, ja hän piti siitä.
Hänen eukkonsa Afanasjevna ja miniänsä Sofja lypsivät lehmiä lakan
alla, toinen miniä Varvara istui yläkerrassa avoimen ikkunan ääressä
syöden auringonkukan siemeniä.

-- Onko tuo poika omasi, vai...? kysyi Djudja matkustajalta.

-- Ei. Kasvatti on, orpo. Otin hänet pelastaakseni sieluni.

He rupesivat juttelemaan. Matkustaja näytti olevan puhelias mies, ja
Djudja sai hänen puheistaan tietää, että hän oli kaupungin porvareita,
talonomistaja, että hänen nimensä oli Matvei Savvitsh, että hän nyt oli
matkalla tarkastamaan saksalaisilta siirtolaisilta vuokraamiaan
puutarhoja ja että pojan nimi oli Kuska. Ilta oli lämmin ja helteinen,
kenenkään ei tehnyt mieli nukkumaan. Kun pimeni ja tähdet alkoivat
taivaalla heikosti tuikahdella, rupesi Matvei Savvitsh kertomaan siitä,
kuinka Kuska oli joutunut hänen hoitoonsa. Afanasjevna ja Sofja
seisoivat jonkin matkan päässä kuunnellen, mutta Kuska siirtyi portille
päin.

-- Se on, vaariseni, kerrassaan tavaton juttu, alkoi Matvei Savvitsh.
Jos minä kertoisin sinulle kaikki tarkkaan, ei siihen yökään riittäisi.
Kymmenkunta vuotta sitten asui meidän katumme varrella, aivan minun
vieressäni siinä pienessä talossa, jossa nyt on kynttilätehdas ja
öljymylly, muuan Marfa Simonovna Kapluntseva, vanhanpuoleinen
leskivaimo, jolla oli kaksi poikaa. Toinen näistä pojista palveli
junailijana rautateillä, mutta toinen, Vasja, joka oli minun ikäiseni,
asui kotona äitinsä luona. Kapluntsev vainaja oli pitänyt hevosia,
viitisen paria, ja käyttänyt niitä kaupungilla tavaranajossa. Mutta
hänen vaimonsa ei leskeksi jäätyään heittänyt miehensä tointa, vaan
komenteli ajureja kuin miesvainajansa ainakin, niin että muutamina
päivinä ansaitsivat kokonaista viisi ruplaa puhdasta. Ja Vasja pojalla
oli myöskin vähäisen tuloja. Hän kasvatteli kyyhkysiä ja myöskenteli
niitä. Muistanpa, kuinka hän viuhkoi ja vihelteli katolla, kun
kyyhkyset lentelivät korkealla taivaan alla. Keltasirkkuja ja
kottaraisia hän pyydysteli, häkkejä rakenteli niille... Joutavaa
hommaa, mutta kymmenkunta ruplaa hän sai kuin saikin kokoon
kuukaudessa. Mutta jonkin ajan kuluttua rampautuivat äitimuorin jalat,
ja hänen täytyi ruveta vuoteeseen. Talo jäi ilman emäntää, mikä on
jokseenkin samaa, kuin jos ihminen olisi ilman silmiä. Rupesipa
äitimuori yhä enemmän ajattelemaan poikansa Vasjan naittamista.
Haettiin naittaja-akka, harkittiin ja tuumailtiin kaikenmoista,
vaimoväki puhua laverteli, ja niin lähti Vasja katsomaan itselleen
morsianta. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän kosi leskivaimo
Samohvalihan Mashenkaa. Ei siinä sen enempää aprikoitu, vaan heidät
naitettiin, ja asia oli sitä myöten selvä. Mashenka oli nuori,
seitsentoistavuotias, lyhyenläntä, mutta hänellä oli sievät, vaaleat
kasvot, ja hän osasi käyttäytyä kuin herrasneiti ainakin. Eivätkä
myötäjäisetkään olleet hullummat: viisisataa ruplaa rahassa, lehmä,
vuode... Mutta muori, joka oli kai tuntenutkin loppunsa pian lähenevän,
muutti jo kolmantena päivänä häiden jälkeen sinne, missä ei ole itkua
eikä hammasten kiristystä. Nuoret hautasivat hänet ja pitivät juhlaa
hänen muistokseen, ja rupesivat siinä sitten elämään. Puolisen vuotta
olivat he eläneet sovussa ja ilossa, kun yhtäkkiä tuli suru: Vasja
vaadittiin asevelvollisuuteen, arvannostoon. Hänet otettiin sotaväkeen,
niin orpo kuin olikin, eikä tullut vapautus kysymykseenkään. Alokkaaksi
otettiin, lähetettiin Puolan tsaarikuntaan. Jumalan tahto, sille et
mitään mahda. Kun hän pihalla heitti hyvästi vaimolleen, niin eihän se
vielä mitään, mutta kun viimeisen kerran katsahti heinäparvelle
kyyhkysiään, niin jo kyynelet virtana valuivat. Sääliksi kävi sitä
katsella. Sitten Mashenka, jottei hänen tulisi perin ikävä, otti
äitinsä luokseen. Tämä asui siellä siksi, kunnes Mashenkalle syntyi
lapsi, juuri tämä sama Kuska, ja muutti sitten toisen, niinikään
naimisissa olevan tyttärensä luo Obojaniin. Niin jäi Mashenka yksin
lapsensa kanssa. Viisi juopottelevaa ja rähisevää kuorma-ajuria,
hevosia, rattaita; milloin luhistui laipio, milloin syttyi nokivalkea
-- kaikki naiselle soveltumatonta ja outoa tointa, ja minun naapurini
kun oli, hän alkoi milloin missäkin asiassa kääntyä puoleeni. Menin
hänen luokseen neuvottelemaan, järjestämään asioita... Onhan selvää,
että toisinaan ilman varsinaista syytäkin poikkesin taloon juomaan
teetä ja juttelemaan. Olin siihen aikaan vielä nuori, mutta kehittynyt,
ja puhelin mielelläni kaikenlaisista asioista. Mashenka oli myöskin
sivistynyt ja kohtelias. Hän pukeutui aina niin sievästi, käyttipä
kesäisin päivänvarjostintakin. Kun toisinaan aloin puhua hänelle
ylevistä henkisistä asioista tai politiikasta, niin mieltyipä hän
ikihyviksi ja tarjosi teetä oikein hillon kera... Lyhyesti, jotten
tässä sen kauempaa kuvailisi asiaa, sanon sinulle, vaariseni, ettei
kulunut vuottakaan, kun minut itse paholainen sokaisi, tuo ihmissuvun
vihollinen. Rupesin huomaamaan, että jollen jonakin päivänä käynyt
hänen luonaan, niin heti oli minun niin omituinen olla, niin ikävä. Ja
minä ajattelin yhä, minkä syyn nyt taaskin keksisin, jotta voisin mennä
hänen luokseen, "Teidän pitäisi jo panna sisäikkunat", sanoin hänelle,
ja koko päivän sitten viivyin hänen luonaan sisäikkunoita laitellen,
viivyttelinpä niin kauan, että jäi seuraavaksikin päiväksi pari
ikkunaa. "Pitäisi mennä Vasjan kyyhkysiä laskemaan, onko sieltä
mahdollisesti hävinnyt joitakuita" -- ja yhä siihen tapaan. Yhtämittaa
siinä hänen kanssaan aidan lomitse puheltiin, ja vihdoin tein, jottei
olisi naapuriin pitkälti, väliaitaan pienen portin. Tässä maailmassa
naiset ovat syynä niin paljoon pahaan ja kaikenmoisiin iljettäviin
asioihin. Emme ainoastaan me syntiset, vaan vieläpä hurskaat miehetkin
ovat heidän tähtensä joutuneet harhateille. Mashenka ei mitenkään edes
koettanut vieroittaa minua itsestään. Sen sijaan että olisi muistellut
miestään ja pitänyt itseään tarkasti silmällä, hän rakastui minuun.
Minä huomasin silloin tällöin, että hänenkin oli ikävä ja että hän yhä
liikuskeli väliaidan läheisyydessä tirkistellen rakosista minun
pihalleni. Siitäpä alkoi mielikuvitus minun aivoissani myllertää.
Pääsiäisviikon torstaina, varhain aamuhämärässä lähdin torille, astuin
Mashenkan portin ohi, kun pitikin itse paholaisen minua siinä vaania...
Katsahdin sivumennessä Mashenkan pihamaalle -- hänen porttinsa yläosa
on sellaisista ristikoista -- ja siellä hän jo seisoo keskellä pihaa
ankkoja ruokkien. En voinut pidättyä, vaan huudahdin. Hän astui
luokseni ja katseli minuun ristikon läpi. Kasvot vaaleat, silmät
lempeät, uniset... Hän miellytti minua kovasti, ja minä aloin sanoa
hänelle kohteliaisuuksia, ikäänkuin me emme olisi seisseet portilla,
vaan olleet nimipäivillä. Mashenka punastui, nauroi ja katsoi yhä
silmäänsä räpäyttämättä syvälle silmiini. Silloin menetin järkeni, ja
aloin selittää hänelle lemmentunteitani... Hän avasi portin, päästi
minut sisälle, ja siitä aamusta saakka me aloimme elää kuin mies ja
vaimo.

Kyttyräselkäinen Aljoshka tuli hengästyneenä maantieltä pihalle ja
riensi kehenkään katsomatta taloon. Hetken kuluttua hän juoksi ulos
hanuri kainalossa, helistellen kuparirahojaan taskussansa ja
naksahdutellen auringonkukan siemeniä, ja katosi portista jonnekin.

-- Kuka hän oli? kysyi Matvei Savvitsh.

-- Poikani Aleksei, vastasi Djudja. Huvittelemaan lähti, lurjus!
Kyttyräselkäiseksi on Jumala hänet luonut; emme ole olleet siis Hänelle
otollisia.

-- Kylän poikien kanssa päiväkaudet juoksentelee, huokasi Afanasjevna.
Vähäistä ennen laskiaista me hänet naitimme, ajattelimme, että ehkä tuo
ottaa siitä parantuakseen -- mitä vielä, entistään kehnommaksi on
käynyt.

-- Ei ollut siitä hyötyä. Vieraan tytön teimme turhaan onnelliseksi,
lisäsi Djudja.

Jossakin kirkon takana alettiin laulaa ihanaa, surullista laulua.
Sanoja ei saattanut erottaa, mutta äänet kyllä kuuluivat: kaksi tenoria
ja basso. Syystä, että kaikki kuuntelivat, tuli pihalla aivan
hiljaista... Kaksi ääntä keskeytti yhtäkkiä laulun äänekkäällä
naurulla, mutta kolmas ääni, tenori, lauloi niin korkealle, että kaikki
tahtomattaan katsoivat ylös, ikäänkuin olisi se korkeudessaan aina
taivaaseen saakka kohonnut. Varvara tuli talosta ulos ja varjostaen
kädellä silmiään, ikäänkuin auringolta, alkoi tähystellä kirkolle päin.

-- Papin poikia ovat, opettajansa kanssa laulavat, sanoi hän.

Taas alkoivat samat kolme ääntä laulaa yhdessä. Matvei Savvitsh huokasi
ja jatkoi:

-- Niin oli sen asian laita, vaariseni. Parin vuoden kuluttua saimme
sitten kirjeen Vasjalta Varsovasta. Hän kirjoitti, että ylipäällikkö
lähettää hänet kotiin parantumaan. Sairas oli, näet. Siihen aikaan minä
olin mielestäni heittänyt nuo narrimaiset lemmenkujeet, ja minulle
kosittiin jo kelpo morsianta, mutta sitä en vain tiennyt, miten tuosta
joutavasta rakkausasiasta irti pääsisin. Joka päivä yritin puhua siitä
Mashenkalle, mutta en tiennyt, miltä puolelta piti häntä lähestyä,
jottei rupeaisi parkumaan, kuten akat tavallisesti. Kirje vapauttaa
minut vihdoinkin, ajattelin. Me luimme sen yhdessä Mashenkan kanssa;
hän kalpeni lumivalkeaksi. Mutta minä sanoin hänelle: "Jumalan kiitos,
nyt sinä taas tulet aviomiehesi vaimoksi". Mutta hän vastasi: "Minä en
rupea elämään yhdessä hänen kanssaan". -- "Onhan hän sinun miehesi?" --
"Hyh!... Minä en ole koskaan häntä rakastanut, ja vasten tahtoani
suostuin hänelle vaimoksi, kun äitini pakotti". -- "Älä sinä, hölmö",
sanoin, "yritä ensinkään verukkeita. Sanopas, onko sinut kirkossa
vihitty hänen kanssaan vai ei?" -- "On", vastaa hän siihen, "mutta minä
rakastan sinua ja elän sinun kanssasi kuolemaan saakka. Naurakoot
ihmiset vain... Minä en siitä välitä..." Sinä olet jumalaapelkääväinen,
sanon, mutta oletko lukenut, mitä sanassa sanotaan?

-- Miehelle olet annettu, miehen kanssa pitää sinun yhdessä elämän,
sanoi Djudja.

-- Vaimo ja mies ovat yksi liha. "Me olemme syntiä tehneet", sanon
hänelle, "mutta meidän pitää myös kuunnella omantunnon ääntä ja pelätä
Jumalaa. Tunnustakaamme", sanon, "syntimme Vasjalle; hän on
rauhallinen, nöyrä mies, hän ei tee meille pahaa. Ja parempi on tässä
maailmassa sietää laillisen miehensä kuritusta kuin viimeisellä
tuomiolla kiristellä hampaitaan". Mutta eipä tuo kuunnellut puhettani
eikä muuttanut mieltään, vaikka mitä olisin puhunut! "Sinua minä
rakastan" -- eikä mitään muuta. Vasja saapui sitten lauantaina aamulla
varhain juuri ennen helluntaipyhiä. Minä näin pihaltani kaikki. Hän
juoksi suoraa päätä sisälle, palasi jonkin ajan kuluttua ulos Kuska
käsivarsillaan, nauroi ja itki, suuteli Kuskaa ja katseli heinäparvelle
-- kyyhkysiä teki mielensä katsomaan, mutta Kuskaa ei raskinut heittää.
Lempeä hän oli luonteeltaan, tunteellinen. Se päivä kului onnellisesti,
hiljaisesti. Soitettiin iltakirkkoon, ja minä ajattelin: "Huomenna on
helluntai... miksi eivät he korista porttia ja aitaa lehvillä? Nyt
eivät ole asiat oikealla tolalla". Minä lähdin heille. Vasja istui
keskellä lattiaa mulkoillen silmillään kuin juopunut; kyyneleet
valuivat pitkin poskia, ja kädet vapisivat. Hän otti mytystään
rinkeleitä, kaulakoristeita, piparikakkuja ja muita tuliaistavaroita ja
levitteli niitä lattialle. Kuska -- hän oli silloin kolmivuotias --
kömpi siinä ympärillä pureskellen piparikakkuja, ja Mashenka seisoi
uunin luona kasvot kalpeina, vavisten ja jupisten: "Minä en ole enää
sinun vaimosi, en tahdo elää sinun kanssasi" -- ja sen semmoisia
tyhmyyksiä. Minä kumarruin Vasjan jalkojen juureen ja sanoin: "Me
olemme syyllisiä sinun edessäsi, Vasilij Maksimitsh, annan Jumalan
tähden meille anteeksi!" Sitten minä nousin ja sanoin Mashenkalle:
"Teidän, Maria Semjonovna, täytyy nyt sovinnon merkiksi pestä Vasilij
Maksimitshin jalat. Ja olkaa sitten hänen nöyrä vaimonsa ja rukoilkaa
Jumalaa puolestani, jotta Hän, laupias, soisi minulle anteeksi, että
olin rikostoverinne". Ikäänkuin olisin taivaasta saanut voimaa minä
neuvoin ja puhuin Mashenkalle niin tunteellisesti, että ihan kyyneleet
nousivat omiinkin silmiini. Parin päivän kuluttua Vasja sitten tuli
luokseni. "Minä annan anteeksi sekä sinulle että vaimolleni", sanoi
hän; "olkoon Jumala teidän kanssanne. Hän on sotamiehen vaimo vain,
nainen, nuori, vaikea on sellaisen ohjata itseään. Eipä ole hän
ensimmäinen, jollei viimeinenkään. Mutta minä pyydän sinua olemaan,
niin kuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, äläkä edes
näytä mitään tietäväsi, niin minä koetan olla hänelle kaikessa mieliksi
voittaakseni taas hänen rakkautensa". Hän ojensi minulle kätensä, joi
teetä ja lähti iloisena kotiinsa. Jumalan kiitos, ajattelin ja
iloitsin, kun kaikki oli käynyt niin hyvin. Mutta tuskin oli Vasja
mennyt pihalta, kun tuli Mashenka. Olipa se aika kiusallista!
Heittäytyi minun kaulaani, itki ja rukoili: "Jumalan tähden, älä heitä
minua, ilman sinua en voi elää!"

-- Kelvoton! huoahti Djudja.

-- Minä huusin hänelle, poljin jalkaa, raahasin hänet eteiseen ja
lukitsin oven. "Mene miehesi luo!" huusin hänelle. "Älä häpäise minua
ihmisten edessä, pelkää toki Jumalaa!" Ja joka päivä sitten sama juttu.
Kerran aamulla seisoin tallin edustalla ohjaksia korjaillen. Yhtäkkiä
huomaan hänen juoksevan pikku portista minun pihalleni melkein
alastomana, hame vain yllä, ja suoraa päätä minua kohti. Kaksin käsin
tarttui ohjaksiin, tahri itsensä tervarasvaan, vapisi, itki... "En voi
elää sen inhoittavan miehen kanssa!... Voimani eivät riitä!.... Jollet
sinä minua rakasta, niin tapa sitten!" Minä suutuin ja löin häntä pari
kertaa ohjaksilla, kun Vasja samassa juoksee pihalle ja huutaa
epätoivoisesti: "Älä lyö! Älä lyö!" Mutta juostuaan luo hän näytti
menettäneen järkensä, levitti käsivartensa ja alkoi nyrkeillään kaikin
voimin rusikoida Mashenkaa, paiskasi hänet maahan ja potki jaloillaan.
Minä aloin jo puolustella Mashenkaa, mutta Vasja sieppasi ohjakset ja
rupesi niillä vaimoaan lyömään. Löi ja niinkuin varsa hirnui:
"hi-hi-hii!"

-- Olisipa pitänyt ottaa ohjakset ja antaa sinunkin niitä maistaa!...
murahti Varvara kääntyen pois. Sillä tavalla kiduttivat sisartamme,
kirotut!

-- Suusi kiinni, narttu! ärähti Djudja.

-- "Hi-hi-hii!" jatkoi Matvei Savvitsh. Hänen pihaltaan juoksi siihen
ajuri, minä huusin hänet renkieni avuksi, ja kolmeen mieheen me otimme
Mashenkan häneltä ja kannoimme kotiin. Mikä häpeä! Saman päivän iltana
lähdin katsomaan, miten he voivat. Mashenka makasi vuoteessa pää
kääreissä, että vain silmät ja nenä näkyivät, ja tuijotti kattoon. --
"Hyvää iltaa, Maria Semjonovna!" sanoin hänelle. Mutta hän ei virkkanut
mitään. Ja Vasja istui toisessa huoneessa itkien ja pidellen päätään.
-- "Paha olen!" valitti hän. "Oman elämäni olen perikatoon syössyt!
Hyvä Jumala, anna minun kuolla!" -- Minä istuin puolisen tuntia
Mashenkan vuoteen ääressä neuvoen häntä. Pelottelinpa häntä samalla
vähäisen. -- "Vanhurskaat", sanoin, "pääsevät tulevassa elämässä
paratiisiin, mutta sinä joudut tuliseen helvettiin toisten
haureellisten naisten kanssa... Älä vastusta miestäsi, vaan mene ja
kumarru hänen jalkainsa juureen!" -- Mutta Mashenka ei virka sanaakaan,
ei räpäytä edes silmäänsä, ikäänkuin minä olisin seinälle puhunut..
Seuraavana päivänä Vasja sairastui hyvin koleran tapaiseen tautiin ja
kuoli jo illalla. Hänet haudattiin. Mashenka ei ollut hautausmaalla,
hän häpesi näyttää ihmisille sinelmäisiä kasvojaan. Mutta pian alkoi
ympäristössä kiertää huhu, ettei Vasja kuollutkaan luonnollisella
tavalla, vaan että Mashenka oli hänen päivänsä päättänyt. Huhu tuli
esivallan kuuluviin. Vasja kaivettiin haudasta ja tutkittiin, ja hänen
vatsastaan löytyikin arsenikkia. Asia oli selvä kuin päivä. Poliisit
vangitsivat Mashenkan ja hänen kanssaan turvattoman Kuska paran, ja
veivät heidät vankilaan. Siksi niskoitteli, että Jumala rankaisi. Noin
kahdeksan kuukauden kuluttua hänet tuomittiin. Muistan vielä, kuinka
hän istui penkillä harmaa mekko yllä ja valkoinen liina päässä, ja niin
laiha, kalpea, teräväsilmäinen oli, että sääliksi kävi katsella.
Sotamies seisoi takana kivääri kädessä. Mutta Mashenka ei tunnustanut.
Toiset puhuivat oikeudessa, että hän oli miehensä myrkyttänyt, mutta
toiset todistivat, että mies itse oli itsensä surusta myrkyttänyt. Minä
olin myöskin todistamassa. Kun minulta kysyttiin, minä selitin kaikki
omantuntoni mukaan. -- "Kyllä hän on syypää", sanoin. "Ei siitä pääse
mihinkään, miestään ei rakastanut, sisukas oli..." Asiaa ruvettiin
käsittelemään jo aamulla, mutta vasta yön tullen julistettiin tuomio;
pakkotyöhön Siperiaan kolmeksitoista vuodeksi. Tuomion jälkeen istui
Mashenka vielä kolme kuukautta kaupungin vankilassa. Minä kävin
toisinaan häntä tapaamassa ja vein ihmisyyden nimessä hänelle teetä ja
sokeria. Kun hän näki minut, alkoi hän tavallisesti kovasti vavista,
huitoa käsillään ja mutista: "Mene pois! mene pois!" painaen Kuskaa
rintaansa vasten ikäänkuin peläten, että minä olisin ottanut pojan pois
häneltä. -- "Voi sinua, Mashenka, kuinka sinun pitikin käydä!" sanoin.
"Kadotukseen on sielusi tuomittu, Masha parka! Etpä noudattanut minun
neuvoani... itke sitä nyt sitten. Itse olet syypää, syytä itseäsi!" --
Minä koetin häntä vielä neuvoa, mutta hän: "Mene pois! mene pois!" ja
painautui vavisten Kuska sylissä tyrmän seinää vasten. Kun häntä
lähdettiin viemään meiltä ensin kuvernementin vankilaan -- minä olin
saattamassa häntä rautatieasemalle ja pistin sieluni autuudeksi ruplan
hänen myttyynsä. Mutta eipä ehtinyt hän koskaan Siperiaan saakka...
Kuvernementin vankilassa sairastui kuumeeseen ja kuoli sinne.

-- Koiralle koiran kuolema, sanoi Djudja.

-- Kuska lähetettiin kotiin takaisin... Minä ajattelin ja ajattelin ja
otin pojan huostaani. Ja kuinkas muuten? Vaikka onkin vangin sikiö,
niin onhan tuolla sentään elävä sielu, ja on kristitty... Sääliksi
kävi. Teen hänestä kauppa-apulaisen ja jollen saa omia lapsia, niin
vaikka kauppiaankin. Näin matkoille otan hänet mukaan, jotta oppisi.

Matvei Savvitshin kertoessa Kuska istui koko ajan pienellä kivellä
portin luona ja katseli taivaalle nojaten päätään molempiin käsiin.
Kauempaa hän näytti hämärässä kannolta.

-- Kuska, mene nukkumaan! huusi Matvei Savvitsh hänelle.

-- Niin, onhan jo aika, sanoi Djudja nousten.

Hän haukoitteli äänekkäästi ja lisäsi: Kun koettaa kaikessa elää oman
järkensä mukaan muita tottelematta, niin sillä lailla sitten käy.

Taivaalla pihan yläpuolella kuu näytti kulkevan nopeasti eteenpäin;
pilvet sen alla kiitivät päinvastaiseen suuntaan yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä. Mutta kuu pysyi koko ajan pihan
yläpuolella. Matvei Savvitsh rukoili kirkkoon päin kääntyneenä ja
toivotettuaan hyvää yötä paneutui levolle maahan rattaiden viereen.
Kuska rukoili myöskin, rupesi levolle rattaisiin ja peitti itsensä
nutulla; jotta hänen olisi mukavampi, hän sotki heiniin kuopan ja
kyyristyi siihen, niin että kyynärpäät sattuivat polviin. Pihalta
näkyi, kuinka Djudja sytytti kynttilän, pani silmälasit nenälleen ja
seisoi nurkassa kirja kädessä. Hän luki kauan ja kumarteli tuon
tuostakin.

Matkustajat nukkuivat. Afanasjevna ja Sofja lähestyivät rattaita ja
alkoivat katsella Kuskaa.

-- Siinä se nukkuu, orpo raukka, virkkoi eukkovanhus. Kovin laiha ja
hintelä on, luita pelkästään. Omaa äitiä kun ei ole, niin kukapa häntä
oikein ruokkiikaan.

-- Minun Grishutkani on kai pari vuotta vanhempi, sanoi Sofja.
Tehtaassa on kovassa työssä eikä ole hänelläkään äitiä. Isäntä häntä
lyö. Kun minä äsken katselin tuota poikaa, niin muistui Grishutka
mieleeni, ja veri hyytyi sydämessäni.

Seurasi hetken äänettömyys.

-- Eihän se äitiään muista, virkkoi vanhus.

-- Milloinka muistelisikaan!

Ja Sofjan silmistä alkoi vieriä suuria kyyneleitä.

-- Ihan kuin sämpyläksi on se tuohon kyyristynyt... sanoi hän
nyyhkyttäen ja hymyillen säälistä ja myötätuntoisuudesta. Orporaukka!

Kuska vavahti ja avasi silmänsä. Hän näki edessään rumat, kurttuiset,
itkettyneet kasvot, vieressään toisen vanhuksen naaman hampaattomine
terävine leukoineen, ja näiden yläpuolella pohjattoman taivaan,
kiitävät pilvet ja kuun. Hän huudahti kauhusta. Sofja huudahti myöskin.
Kaiku vastasi huudahduksiin herättäen tukahduttavassa ilmassa
rauhattomuutta. Vartia naapurissa kopahdutteli muutaman kerran, koira
alkoi haukkua. Matvei Savvitsh höpisi jotakin unissaan ja kääntyi
toiselle kyljelleen.

Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurin
vartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen oli
painostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie oli
leveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikä
näkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enää
pihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä oli
kuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelien
pitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta,
kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisen
puolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantien
toisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshka
siellä kaiketi soitteli hanuriaan.

Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa,
oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissa
pyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoi
jotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttua
näkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Se
liikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaan
Sofjan penkillä.

-- Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.

-- Vaikkapa minäkin.

Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luo
ja istuutui sille.

-- Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.

Varvara ei vastannut.

-- Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surun
omaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain,
ettei sinun käy samoin.

-- Käyköön sitten!

Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi:

-- Papin pojan kanssahan minä äsken olin.

-- Lavertelet.

-- Jumalavita!

-- Synti! kuiskasi Sofja.

-- Olkoon... Mitä surkeilemista siinä on? Synti kuin synti; tappakoon
sitten kernaammin salama, mutta tämä tällainen elämä ei kelpaa
mihinkään. Minä olen nuori ja terve, mutta mieheni on kyttyräselkäinen,
ynseä, inhoittava, kehnompi tuota kirottua Djudjaa. Kun vielä tyttönä
elin, ei ollut leipää tarpeeksi, alastomana kuljin, mutta heitin ne
pahat päivät pyrkien Aljoshkan rikkauteen käsiksi. Mutta orjaksi
jouduin kuin kala rysään. Ennen minä käärmeen kanssa makaisin kuin tuon
rupisen Aljoshkan kanssa. Entä sinun elämäsi? Niinkuin en minä olisi
sitä nähnyt. Sinun Feodorisi on ajanut sinut tehtaalta isännän luo ja
ottanut itselleen toisen; pojankin sinulta veivät ja panivat työhön. Ja
työtä täytyy sinunkin tehdä kuin hevosen, etkä kaunista sanaa saa
kuulla. Parempi on kuihtua vanhanapiikana, parempi ottaa papin pojilta
puoliruplasia, koota almuja, parempi suin päin kaivoon...

-- Synti! kuiskasi Sofja taas.

-- Olkoon.

Jossakin kirkon takana alkoivat surullista laulua laulaa samat kolme
ääntä: kaksi tenoria ja basso. Nytkään ei saattanut kuulla sanoja.

-- Puoliyön veisua... naurahti Varvara.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän öisin kuljeskelee papin pojan kanssa,
mitä tämä hänelle puhuu, millaisia tovereita tällä on ja kuinka hän,
Varvara, mekastaa matkustavain virkamiesten ja kauppiaiden kanssa.
Surullinen laulu herätti pyrkimyksen vapaampaan elämään; Sofja alkoi
nauraa, hänestä oli sekä syntistä, kauheata että suloista kuunnella
toisen seikkailuista, ja hänen kävi samalla sekä kateeksi että
sääliksi, ettei ollut itse tehnyt syntiä silloin, kun oli vielä nuori
ja kaunis...

Vanhan kirkon pihalta kuuluivat puoliyön lyönnit.

-- On aika mennä nukkumaan, sanoi Sofja nousten, muuten voi Djudja
vielä yllättää...

Molemmat siirtyivät hiljaa pihalle.

-- Minä läksin pois enkä kuullut, mitä se kertoi Mashenkasta, sanoi
Varvara laittaessaan makuusijaa ikkunan eteen.

-- Vankilaan sanoi kuolleen. Miehensä oli myrkyttänyt.

Varvara paneutui levolle Sofjan viereen, ajatteli ja virkkoi hiljaa:

-- Kyllä minä tappaisin Aljoshkan, enkä sitä paljoa surkuttelisikaan.

-- Älä Herran tähden höpise sellaisia.

Kun Sofja oli nukahtamaisillaan, Varvara puristautui häneen kiinni ja
kuiskasi korvaan:

-- Surmataanpas Djudja ja Aljoshka!

Sofja vavahti, mutta ei hiiskunut mitään, avasi sitten silmänsä ja
tuijotti kauan taivasta kohti, silmäänsä räpäyttämättä.

-- Ihmiset saavat tietää, sanoi hän.

-- Eivät saa. Djudja on vanha, hänen on jo aikakin, ja Aljoshkan
sanomme humalapäissään heittäneen henkensä.

-- Kauheata... Jumala rankaisee.

-- Mitä siitä...

Kumpikaan ei nukkunut, vaan ajatteli ääneti.

-- Kylmä on, sanoi Sofja alkaen kovasti väristä. Kohta kai on aamu...
Nukutko sinä?

-- En... Älä huoli siitä, mitä sanoin... kuiskasi Varvara. Kun olen
suutuksissani niille kirotuille, niin en tiedä itsekään, mitä puhun.
Nukutaan pois, sillä kohta kai päivä jo valkenee... Nukutaan...

Molemmat vaikenivat, rauhoittuivat ja nukahtivat pian.

Vanha Afanasjevna heräsi ennen muita. Hän herätti Sofjan, ja molemmat
menivät lakan alle lehmiä lypsämään. Kyssäselkäinen Aljoshka palasi
kotiin aivan päihdyksissä, ilman hanuria; hänen rintansa ja polvensa
olivat savessa ja oljissa; nähtävästi hän oli kaatunut matkalla. Hän
meni hoiperrellen lakan alle ja heittäytyi riisuutumatta lähimpään
rekeen, jossa oitis alkoi kuorsata. Kun nouseva aurinko sytytti ristit
kirkon katolla kirkkaasti loistamaan, sitten ikkunat välkkymään, ja kun
puiden ja kaivonvintin varjot ylettyivät yli kasteisen pihanurmen,
silloin Matvei Savvitsh hypähti makuultaan pystyyn ja rupesi puuhaamaan
lähtöä.

-- Kuska, nouse ylös! huusi hän. Hevoset valjaisiin! Pian!

Alkoi aamuinen hyörinä. Nuori juutalaistyttö, yllään kanelinruskea
puku, toi hevosen pihalle juomaan. Kaivonvintti narisi valittaen, sanko
kolisi... Kuska istui unisena, väsyneenä, kasteen peittämänä rattailla,
veti laiskasti nutun ylleen ja kuunteli, kuinka kaivossa vesi sangosta
läikähteli. Vilu puistatti häntä.

-- Kuulepas, eukko, huusi Matvei Savvitsh Sofjalle, ajapas se minun
kyytimieheni sieltä hevosia valjastamaan!

Samassa huusi Djudja ikkunasta.

-- Sofja, ota juutalaistytöltä kopeekka, juotosta! Eivät mistään
välitä, laiskurit!

Kylänraitilla juoksi edes takaisin määkiviä lampaita. Akat huusivat
paimenelle, joka soitteli pillillään, läimähdytteli raipallaan tai
vastasi akkojen huutoon raskaalla, matalalla äänellä. Pihaan juoksi
kolme lammasta, jotka tökkäsivät päällään aitaa vasten, kuin eivät
löytäneet porttia. Varvara heräsi hälinään, kahmaisi vuoteen syliinsä
ja meni taloon.

-- Ajaisit edes nuo lampaat tuosta pihalta! kivahti Afanasjevna
hänelle. Senkin rouva!

-- Vielä mitä! Teidänkö hyväksenne, ilkiöt, minun tässä pitäisi työtä
ruveta tekemään! sähähti Varvara mennessään taloon.

Rattaat rasvattiin ja hevoset valjastettiin. Djudja tuli talosta lasku
kädessä, istuutui kuistille ja alkoi laskea, paljonko matkustajan pitää
maksaa yösijasta, kauroista ja juotosta.

-- Paljonpa, vaariseni, sinä kauroista otatkin! sanoi Matvei Savvitsh.

-- Kun on kallista, niin älä ota. Emmehän ole pakottaneet.

Kun matkalle lähtijät astuivat rattaiden luo noustakseen niihin ja
ajaakseen eteenpäin, pidätti heitä hetkeksi eräs seikka. Kuskan lakki
oli kadonnut.

-- Minne sinä, heittiö, olet sen pannut? ärähti Matvei Savvitsh
vihaisesti. Missä se nyt on?

Kuskan kasvoi vääntyivät kauhusta. Hän alkoi hätääntyneenä hääriä
rattaitten ympärillä, mutta kun ei löytänyt siitä, juoksi portille,
sitten lakan alle. Afanasjevna ja Sofja auttoivat häntä etsimään.

-- Korvat sinulta repiä pitäisi, senkin pakana! tiuskaisi Matvei
Savvitsh.

Lakki löytyi rattaitten pohjalta. Kuska pyyhki hihallaan siitä
heinänporot, pani sen päähänsä, ja arasti, yhä vieläkin kauhun ilme
kasvoillaan ja ikäänkuin peläten, että häntä lyötäisiin takaapäin,
kapusi rattaille. Matvei Savvitsh teki ristinmerkin, kyytimies tempasi
ohjaksista, ja kuorma lähti liikkeelle pihalta.




PELKO

(Ystäväni kertomus)


Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellut
sen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansa
kolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelys
onnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkin
siltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisi
viisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena,
pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla tai
portailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnes
vaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaan
unen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänellään
esittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikään
maanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oli
selvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömän
tarpeellista, vaan se, että päivä kului -- ja siinä kaikki.

Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari,
kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, sen
hedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hieman
kaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestä
itsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielä
nytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen,
hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsin
hyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidän
suhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopa
kiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa,
painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisena
toveruutena.

Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevna
miellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänen
kasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollen
minä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkä
mielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuota
nuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitään
erityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystä
minun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensä
pitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soitti
pianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelin
halukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hän
rakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevna
itsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minä
muutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasi
tavallisesti muutoksen ja virkkoi:

-- Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaan
häntä vainiolta.

Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:

-- Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.

Näin kului puolitoista vuotta.

Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun ei
meillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kylään
ostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessamme
kaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jota
luultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuan
kaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa me
päätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemme
oli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneet
odottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimme
ostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitä
mies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: Neljäkymmentä
Marttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuin
Gavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaa
palvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan.
Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettu
sieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänen
elämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsä
oli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjään
etuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin miten
tarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa,
paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaista
paitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä me
seuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksi
mieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä sen
kesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sitten
kirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänet
myöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden"
tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoi
anomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaa
oikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, hän
toimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, nai
kuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonka
lokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhui
etuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakin
salaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taas
toimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsa
oli kadonnut jäljettömiin.

Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseen
odottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkin
matkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihen
kohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksui
väkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksi
pilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinen
pienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa,
toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.

-- Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.

-- Erittäin kaunis... myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähti
kohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullut
lähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saada
keskustelun alkuun.

Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syvään
ja jatkoi hiljaa katsomatta meihin:

-- Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata
Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta
uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa... Suokaa anteeksi, Dmitri
Petrovitsh!

Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkko
sijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitse
näkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella ja
kirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä ja
hevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se oli
kylä... Siellä laulettiin.

Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat ja
maidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtien
kajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetki
muotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toiset
kumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohti
käsivartensa suurine pappisviittahihoineen... Luultavasti ne johtivat
Dmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyi
puoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:

-- Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakin
kauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden ja
haudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?

-- Käsittämätön peloittaa.

-- Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämää
enemmän kuin haudantakaista maailmaa?

Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsin
hänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihat
kasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansa
nokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta ja
hieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa.
Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:

-- Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiä
ja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tulia
ja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, on
käsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailman
ilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noiden
aaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänen
kuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, ole
milloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuin
ystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani;
mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minut
on vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, ettei
sekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin,
aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, mutta
pelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen,
normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee,
olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", ja
päivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus --
avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepään
nurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikä
tajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, ja
näen siinä eläimessä oman itseni.

-- Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.

-- Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähän
sellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo,
ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennen
kaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykene
erottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minut
levottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minut
valheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuin
ainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten olla
huomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksa
kiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, mutta
huomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissa
virkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetakseni
maanviljelijäksi, ja pelästyin taas... Minä näen, että tietomme on
puutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin,
parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät ole
meille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämä
minua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä on
tarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkään
heitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkä
ylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä on
nautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus ja
päämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, en
käsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketään
enkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitsh
osoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!

Huomattuaan, että molemmat katselimme häntä, Neljäkymmentä Marttyyria
yskähti kohteliaasti kouraansa ja jupisi:

-- Hyvää herrasväkeä olen aina palvellut uskollisesti, mutta pääsyynä
ovat väkijuomat. Mutta jos minun, onnettoman miehen, pyyntö nyt
otettaisiin huomioon ja minulle annettaisiin työtä, niin suutelisin
jumalankuvaa. Minun sanani pitää!

Kirkonvartia kulki ohi, katsoi ihmetellen meihin ja alkoi tempoa
köydestä. Kello löi pitkäveteisesti kymmenen, häiriten räikeästi illan
hiljaisuutta.

-- Jo kymmenen! sanoi Dmitri Petrovitsh. Olisipa jo aika lähteä kotiin.
Niin, hyvä ystävä, huoahti hän, jospa tietäisitte, kuinka pelkään näitä
jokapäiväisiä ajatuksiani, joissa ei näytä olevan mitään pelättävää.
Jotta voisin olla ajattelematta, teen työtä uupumukseen saakka; siten
voin nukkua yön sikeästi. Lapset ja vaimo -- toisilla se on tavallista,
mutta kuinka raskasta se onkaan, mitä minuun tulee!

Hän puristeli käsillä kasvojaan, rykäisi ja alkoi nauraa.

-- Jospa voisin teille kertoa, millaista hölmöä olen näytellyt! jatkoi
hän. Kaikki sanovat minulle: "Teillä on rakastettava vaimo, ihania
lapsia, ja itse olette oivallinen perheenisä". Luulevat, että olen
kovin onnellinen, ja kadehtivat minua. Mutta koska kerran olemme
tulleet siihen, niin sanon teille totuuden: minun onnellinen
perhe-elämäni on surkea väärinkäsitys; minä pelkään sitä.

Hänen kalpeat kasvonsa väänsi pinnistetty hymy rumiksi. Hän kietoi
käsivartensa ympärilleni ja jatkoi puoliääneen:

-- Te olette minun tosiystäväni, luotan teihin ja kunnioitan teitä.
Ystävyys on suotu meille, jotta voisimme kertomalla keventää sydämemme
painostavia salaisuuksia. Sallikaa minun käyttää hyväkseni teidän
ystävällisyyttänne ja kertoa teille asia kokonaisuudessaan. Minun
perhe-elämäni, joka teistä näyttää niin lumoavalta, on minun suurin
onnettomuuteni, ja se minua eniten pelottaa. Minä nain omituisesti,
tyhmästi. Täytyy sanoa, että ennen häitä rakastin Mashaa järjettömästi
ja seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta. Kosin häntä viisi kertaa,
mutta hän ei suostunut, sanoen olevansa aivan välinpitämätön minun
suhteeni. Kuudennella kerralla, kun rakkaudesta huumaantuneena ryömin
polvillani hänen edessään ja rukoilin hänen kättään kuin almua, hän
vihdoinkin suostui... Hän sanoi: "Minä en rakasta teitä, mutta lupaan
olla teille uskollinen..." Suostuin tuohon ehtoon ihastuneena. Silloin
käsitin, mitä se merkitsee, mutta nyt, kautta Jumalani, en käsitä.
"Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen" -- mitä se
merkitsee? Se on usvaa, se on hämärää... Minä rakastan häntä vieläkin
yhtä paljon kuin hääpäivänämme, mutta hän on välinpitämätön kuten
ennenkin, ja on kaiketi iloinen, kun minä lähden kotoa. En tiedä
varmaan, rakastaako hän minua vai ei, en tiedä, niin, en tiedä, mutta
asummehan saman katon alla, sinuttelemme toisiamme, nukumme yhdessä,
meillä on lapsia, yhteinen omaisuus... Mitä se merkitsee? Miksi pitää
asian olla niin? Käsitättekö te sitä lainkaan, hyvä ystävä? Julmaa
kidutusta! Sentähden, etten minä ymmärrä mitään meidän suhteistamme,
minä milloin vihaan häntä, milloin itseäni, milloin meitä molempia;
kaikki on mennyt sekaisin päässäni, minä kiusaan itseäni ja tulen yhä
typerämmäksi, mutta aivan kuin kiusalla hän päivä päivältä käy yhä
kauniimmaksi, viehättävämmäksi... Hänen tukkansa on suloinen, eikä
yksikään nainen hymyile niin kuin hän. Minä rakastan ja tiedän
rakastavani toivottomasti. Toivoton rakkaus naiseen, josta minulla on
jo kaksi lasta! Saattaako sellaista käsittää? Eikö se ole kauheaa? Eikö
se ole kummituksia kauheampaa?

Hänen mielialansa oli sellainen, että hän olisi puhunut kauankin, mutta
onneksi kuului kyytimiehemme tulevan. Nousimme rattaille, ja
Neljäkymmentä Marttyyria autteli meitä kumpaakin istumaan, ja hän
näytti siltä kuin olisi jo kauan odottanut tilaisuutta koskettaakseen
meidän kallisarvoisia ruumiitamme.

-- Dmitri Petrovitsh, antakaa minun tulla luoksenne, mutisi hän
räpytellen lujasti silmiään ja kallistaen päänsä sivulle. Jumalalle
otollisen työn teette, jos saan tulla. Muuten kuolen nälkään.

-- No tule sitten, suostui Dmitri Petrovitsh. Muutaman päivän kun olet,
niin sitten saamme nähdä.

-- Kuulen! riemastui Neljäkymmentä Marttyyriä. Minä tulen jo tänään.

Kotiin oli kuusi virstaa matkaa. Dmitri Petrovitsh oli tyytyväinen, kun
vihdoinkin oli saanut sanotuksi, mikä häntä niin painosti, ja piteli
koko matkan minusta kiinni eikä puhunut enää huolistaan ja peloistaan,
vaan jutteli iloisena, että jos hänen perhe-elämänsä olisi oikein
onnellisella kannalla, niin hän palaisi Pietariin ja alkaisi harrastaa
tieteitä. Se virtaus, jutteli hän, joka vei maaseudulle niin suuren
joukon lahjakkaita nuoria miehiä, oli surkuteltava virtaus. Ruista ja
vehnää on Venäjällä yllin kyllin, mutta kulttuuri-ihmisiä ei ole
nimeksikään. Lahjakkaan, terveen nuorison pitäisi harrastaa tieteitä,
taiteita ja politiikkaa; on harkitsematonta menetellä toisin. Hän
filosofoi mielihyvin ja valitteli, että hänen varhain seuraavana aamuna
täytyi erota minusta ja lähteä metsäkaupoille.

Mutta minusta oli kiusallista ja minua suretti, sillä tuntui siltä,
että vielä pettäisin hänet. Samalla tuntui kuitenkin niin suloiselta.
Katselin suurta, punertavaa kuuta, joka oli noussut jo jonkin matkaa
taivaanrannasta, ja kuvittelin mielessäni pitkää, solakkaa,
vaaleaveristä naista, joka oli sievästi pukeutunut ja käytti joitakin
erikoisia, myskille tuoksuvia hajuvesiä. Ja iloitsin ajatellessani,
ettei se nainen rakastanut miestään.

Saavuttuamme kotiin istuuduimme illallispöytään. Maria Sergejevna
kestitsi hymyillen meitä ostoksillamme, ja huomasin, että hänen
tukkansa oli todella kaunis, ja ettei yksikään nainen hymyile niin kuin
hän. Tarkastelin häntä ja halusin jokaisesta hänen liikkeestään ja
katseestaan nähdä, ettei hän rakasta miestään, ja minusta tuntui, kuin
olisin sen nähnytkin.

Dmitri Petrovitsh alkoi tapansa mukaan pian vastustella unentuloa.
Illallisen jälkeen hän istui kanssamme kymmenisen minuuttia ja sanoi
sitten:

-- Kuten suvaitsette, hyvä herrasväki, mutta minun täytyy nousta jo
kello kolmelta huomisaamuna. Sallikaa minun siis jättää teidät.

Hän suuteli hellästi vaimoaan, puristi lujasti ja kiitollisesti minun
kättäni ja otti minulta lupauksen, että ehdottomasti saapuisin
seuraavalla viikolla heidän vieraakseen. Jottei hän aamulla nukkuisi
yli määräajan, hän lähti sivurakennukseen nukkumaan.

Maria Sergejevna meni pietarilaiseen tapaan myöhään levolle, ja nyt
minä jostakin syystä iloitsin siitä.

-- Kas niin, aloitin, kun olimme jääneet kahden. Olkaa nyt niin hyvä ja
soittakaa jotakin.

Minun ei tehnyt mieleni musiikkia, mutta en tiennyt, miten olisin
aloittanut keskustelun. Rouva istuutui flyygelin ääreen ja alkoi
soittaa jotakin, en muista mitä. Minä kävin lähelle istumaan, katselin
hänen valkoisia, pehmeitä käsiään, ja koetin lukea jotakin hänen
kylmästä, välinpitämättömästä ilmeestään. Mutta silloin hän hymähti ja
katsoi minuun.

-- Teidän on kaiketi ikävä ilman ystäväänne, virkkoi hän.

Minä naurahdin.

-- Saapua kerran kuukaudessa luoksenne olisi riittävä ystävyyden
osoitus, mutta minähän käyn täällä ainakin kerran viikossa.

Sen sanottuani nousin ja astelin kiihkeästi nurkasta nurkkaan. Maria
Sergejevna nousi myöskin ja meni uunin luo.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi hän suunnaten minuun suuret,
kirkkaat silmänsä.

En vastannut mitään.

-- Te ette puhunut totta, jatkoi hän hetken mietittyään. Te käytte
täällä vain Dmitri Petrovitshin vuoksi. Ja minä olen siitä iloissani,
sillä tapaahan meidän aikanamme ani harvoin sellaista ystävyyttä.

-- Hm! ajattelin itsekseni, ja tietämättä, mitä sanoisin kysyin: Ettekö
lähde puutarhaan vähäsen kävelemään?

-- En.

Minä menin ulos pengermälle. Päässäni kihelmöi, ja minun oli kylmä
kiihtymyksestä. Olin jo varma siitä, että keskustelumme muodostuu aivan
merkityksettömäksi, ja ettemme uskalla sanoa toisillemme mitään
erikoista, mutta että juuri tänä yönä oli välttämätöntä tapahtua sen,
jota en ennen ollut uskaltanut edes haaveillakaan. Välttämättä tänä
yönä tai ei milloinkaan.

-- Miten ihana ilma! sanoin ääneeni.

-- Minusta se on aivan yhdentekevää, kuului vastaus.

Palasin sisälle. Maria Sergejevna seisoi yhä uuniin nojaten kädet
nostettuina selän taakse ja ajatteli jotakin sivulleen katsoen.

-- Miksi se on teistä aivan yhdentekevää?

-- Siksi, että minun on ikävä. Teidän on ikävä vain silloin, kun
ystävänne on poissa, mutta minun on aina. Muutoin... tämä ei huvittane
teitä.

Istahdin flyygelin ääreen ja löin muutaman soinnun odottaen, mitä hän
sanoisi.

-- Olkaa hyvä, älkää minun vuokseni vaivatko itseänne, sanoi hän
katsoen minuun vihaisesti, ja ikäänkuin harmista itkemäisillään. Jos
tahdotte nukkua, niin menkää! Ei teidän pidä ajatella, vaikka olettekin
Dmitri Petrovitshin ystävä, että velvollisuutenne olisi ikävystyä hänen
vaimonsa kanssa. En tahdo uhria. Olkaa hyvä ja poistukaa!

Minä en poistunut, en tietystikään. Hän meni ulos pengermälle, mutta
minä jäin saliin ja lehteilin nuotteja viitisen minuuttia. Sitten
minäkin menin ulos. Seisoimme rinnakkain uudinten varjossa, allamme
kuutamon valaisemat portaat. Kukkalavojen ja käytävän keltaisen hiekan
yli lankesivat puiden mustat varjot.

-- Minun pitää myöskin lähteä huomenna, sanoin vihdoin.

-- Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoi
Maria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte,
jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin,
että heittäydyn kaulaanne... Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuen
pakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!

Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli
vihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä,
intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, ja
nyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeelliset
kulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, että
kohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunista
tukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdin
ja suljin silmäni.

-- Onpa tosiaan jo aika... Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.

-- Minä en tahdo hyvää yötä... sanoin siihen nauraen ja menin hänen
jälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.

Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovelle
näin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kun
minäkin ymmärsin hänet.

Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä Dmitri
Petrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otin
kävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden ja
pensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita ja
kapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikä
vahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!

Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisen
läpikuultavassa ilmassa -- kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissa
hiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohi
muistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeasti
nukkuu tuossa penkillä!"

Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoava
tunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä ja
puristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiä
kulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minua
harmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niin
helposti.

Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantui
keskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi.
Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaa
ristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hän
nousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteus
häiritsivät häntä.

-- Sinua, elämää!... murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!

Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessani
raskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton,
katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinen
mielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta ja
lähdin rakennukseen.

"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siis
kannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, ota
kaikki, mitä voit siltä riistää".

Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänen
vartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan,
ohimoitaan, kaulaansa...

Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hän
vannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani.
Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaan
kuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minä
riensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoa
todellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta,
hurmaa... Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minusta
tuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuun
oli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshin
ystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen ja
valoineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitään
vakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta.
Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkas
meteori -- ja siinä kaikki.

Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovella
seisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiä
käytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyi
syrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitsh
hymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.

-- Minä unohdin eilen lakkini tänne... sanoi hän katsomatta minuun.

Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hän
katsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoi
tohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:

-- Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrä
mitään". Jos _te_ jotakin ymmärrätte, niin... onnittelen teitä. Minun
silmissäni vain mustenee.

Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjasti
hevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti ja
katseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousi
rattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyt
takaa-ajoa, löi hevosia.

Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painui
arasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istui
Neljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaan
ja jankkaili juopuneen roskapuhetta.

-- Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olen
kunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!

Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasi
minutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään.
Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa,
kun ne lentelivät.

-- Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena.
Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden oli
tarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun ja
että Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaan
lakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?

Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaan
tavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhä
edelleen elävän yhdessä.




PUOLISO


-- Olenhan kieltänyt teitä kajoamasta kirjoituspöytääni, sanoi Nikolai
Jevgrafitsh. Teidän jäljiltänne ei löydä koskaan mitään. Missä
sähkösanoma on? Mihin olette sen viskannut? Olkaa hyvä ja hakekaa. Se
on Kasanista, päivätty eilen.

Kalpea, kovin hoikka sisäkkö, jonka kasvojenilme oli välinpitämätön,
löysi paperikorista pöydän alta joukon sähkösanomia ja antoi ne
sanaakaan sanomatta tohtorille. Mutta nämä sähkösanomat olivat kaikki
samassa kaupungissa asuvilta potilailta. Sen jälkeen haeskeltiin
vierashuoneesta ja Olga Dmitrijevnan kamarista.

Kello oli jo yksi yöllä. Nikolai Jevgrafitsh tiesi, ettei hänen
vaimonsa palaa kohtakaan kotiin, vasta kello viiden tienoissa. Hän ei
luottanut vaimoonsa, ja kun tämä palasi myöhäisin kotiin, ei hän
nukkunut, vaan tuskitteli ja halveksi silloin sekä vaimoaan että tämän
vuodetta, kuvastimia, rasioita ja noita kieloja ja hyasintteja, joita
joku joka päivä lähetteli hänelle ja jotka levittivät huoneistoon
vastenmielisen kukkakaupan tuoksun. Sellaisina öinä hän kävi
pikkumaiseksi, oikulliseksi, riidanhaluiseksi. Niinpä nytkin hänestä
näytti, että tuo kadonnut sähkösanoma, jonka hän eilen sai veljeltään,
oli aivan välttämättömän tarpeellinen, vaikk'ei siinä ollut muuta kuin
tavallinen juhlaonnittelu.

Vaimonsa huoneesta, pöydältä kirjetarpeiden alta, hän löysi
sähkösanoman, jota tuli sivumennen silmäilleeksi. Se oli osoitettu
hänen anopilleen, jätettäväksi Olga Dmitrijevnalle, lähetetty Monte
Carlosta, ja sen oli allekirjoittanut: Michel. Tekstistä tohtori ei
ymmärtänyt sanaakaan, koska se oli jotakin vierasta, nähtävästi
englannin kieltä.

-- Kukahan tuo Michel lienee? Ja Monte Carlosta? Ja miksi se on
osoitettu anopille?

Seitsenvuotisen avioelämänsä aikana hän oli oppinut epäilemään,
arvailemaan ja ottamaan selvää rikostodisteista, mutta eipä ollut hänen
mieleensä kertaakaan juolahtanut, että hänestä tämän kotoisen
kokemuksen perusteella olisi voinut tulla etevä etsivä. Palattuaan
työhuoneeseensa ja alettuaan tuumia asiaa hänen mieleensä muistui heti,
kuinka hän puolitoista vuotta sitten oli vaimonsa kanssa ollut
Pietarissa ja syönyt aamiaista "Cubassa" erään koulutoverinsa, tie- ja
vesirakennusinsinöörin kanssa, ja kuinka tämä insinööri oli esittänyt
hänelle ja hänen vaimolleen nuoren, noin kaksikymmentäkolmevuotiaan
herrasmiehen, Mihail Ivanovitshin; tämän sukunimi oli hieman omituinen:
Ris. Kaksi kuukautta myöhemmin tohtori huomasi vaimonsa albumissa tämän
herran valokuvan, jossa oli ranskankielinen kirjoitus: "Muistoksi
nykyisestä tulevan toivossa". Sitten tohtori tapasi hänet pari kertaa
anoppinsa luona... Ja tämä tapahtui juuri samoihin aikoihin, jolloin
hänen vaimonsa, Olga Dmitrijevna, alkoi viipyä poissa ja palata kotiin
neljän, viiden tienoissa aamulla. Siitä saakka hän yhä pyyteli
ulkomaamatkaa varten passia mieheltään, mutta tämä kielsi, ja heidän
kodissaan kävi kaiket päivät sellainen tora, että sai hävetä
palvelijatartakin.

Puolisen vuotta sitten tohtorin lääkäritoverit olivat todenneet, että
hänessä oli keuhkotauti alkamassa, ja kehoittivat häntä jättämään
kaikki ja matkustamaan Krimille. Saatuaan kuulla tästä Olga Dmitrijevna
tekeytyi sen näköiseksi kuin se olisi häntä kovin peloittanut ja alkoi
liehakoida miestään ja yhä vakuutella, että Krimillä on kylmää ja
ikävää, joten olisi paljoa parempi matkustaa Nizzaan, jonne hänkin
lähtisi mukaan miestään hoitamaan, vaalimaan ja rauhoittamaan... Nyt
Nikolai Jevgrafitsh ymmärsi, miksi hänen vaimonsa mieli teki niin
kovasti juuri Nizzaan: asuihan Michel Monte Carlossa.

Tohtori etsi englantilais-venäläisen sanakirjan ja kääntäen sanoja ja
arvaillen niiden merkitystä muodosti vähitellen tällaisen lauseen:
"Juon rakastettuni terveydeksi, tuhat kertaa suutelen pientä jalkaa.
Odotan kärsimättömänä". Nikolai Jevgrafitsh teki itselleen selväksi,
millainen surkea osa hänellä tulisi olemaan, jos hän suostuisi
matkustamaan vaimonsa kanssa Nizzaan, ja oli itkeä harmista
astellessaan pahoilla mielin huoneissa. Hänessä heräsi ylpeys,
plebeijinen inho. Puristaen nyrkkejään ja murtaen kasvojaan vihasta hän
ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin poika, kasvatukseltaan
hengellinen seminaristi, suora, juro mies, ammatiltaan kirurgi, kuinka
hän oli voinut heittäytyä orjaksi, niin häpeällisesti alistua tuon
heikon, mitättömän, ostettavissa olevan, alhaisen olennon valtaan.

-- Pieni jalka! jupisi hän rutistaen sähkösanomaa. Pieni jalka!

Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli rakastunut ja kosinut Olga
Dmitrijevnaa ja sitten seitsemän vuotta elänyt tämän kanssa yhdessä,
hänen mieleensä oli jäänyt vain muisto pitkästä, tuoksuvasta tukasta,
pehmeistä pitseistä ja pienestä jalasta, niin, todellakin hyvin
pienestä ja kauniista jalasta. Ja vielä nyt oli, siltä tuntui,
entisistä syleilyistä säilynyt käsissä ja kasvoilla silkin ja pitsien
hively -- eikä mitään muuta. Ei mitään muuta, jollemme ota huomioon
hysteerisiä kohtauksia, parkumisia, nuhteita, uhkauksia ja valheita,
hävyttömiä, kavalia valheita... Muistuipa hänen mieleensä, kuinka
kotona maalla lintu kerran odottamatta lensi pihalta sisään ja alkoi
epätoivoisesti siivillään räpyttää ikkunaruutuja vasten ja kaataa
huoneessa olevia esineitä. Niinpä tämäkin nainen ilmaantui aivan
oudosta piiristä hänen elämäänsä ja aiheutti hämmingin. Hänen parhaat
elinvuotensa kuluivat kuin helvetin tulessa, onnen toiveet särkyivät ja
joutuivat pilkanalaisiksi, terveys murtui... Hänen kotinsa on
järjestetty kehnosti, ilonaisen asunnon tapaan, eikä hän vuosittain
ansaitsemistaan kymmenestä tuhannesta ruplasta saa mitenkään
lähetetyksi äidilleen, papin leskelle, edes kymmentä ruplaa; onpa
hänellä jo vekseleitäkin tuhatviisitoista rupiaa. Näytti siltä, että
vaikka hänen kotonaan asustaisi rosvojoukkio, ei hänen elämänsä olisi
niin toivotonta, niin auttamattomasti pirstottua kuin tämän naisen
kanssa.

Nikolai Jevgrafitsh alkoi yskiä ja hengittää raskaasti. Hänen olisi
pitänyt mennä levolle lämmitäkseen, mutta hän ei voinut, vaan käveli
yhä huoneesta toiseen tai istuutui pöytänsä ääreen ja kuljetti kynää
pitkin paperia kirjoittaen koneellisesti: "Hyvä kynä... Pieni jalka..."
Kellon lähetessä viittä hän uupui ja syytti jo kaikesta vain itseään.
Hänestä tuntui nyt siltä, että jos Olga Dmitrijevna menisi naimisiin
jonkun toisen kanssa, joka voisi vaikuttaa häneen edullisesti, niin
kuka tietää, vaikka hänestä vihdoin tulisikin hyvä, kunnon nainen.
Mutta hän, Nikolai Jevgrafitsh, on huono psykologi eikä tunne naisen
sielua, ja sitäpaitsi kuiva, juro...

"Minä en elä enää kauan", hän ajatteli. "Olenhan jo melkein ruumis,
enkä saa estää toisia elämästä. Olisipa todellakin omituista ja typerää
ruveta tässä puolustamaan jonkinlaisia oikeuksia. Minä selvitän meidän
välimme; menköön sitten rakastettunsa luo... Annan hänelle eron, otan
syyn niskoilleni..."

Olga Dmitrijevna tuli vihdoinkin kotiin astuen miehensä työhuoneeseen
sellaisena kuin oli, yllään valkoinen hartiaviitta, kuosikas hattu
päässä ja kalossit jalassa, ja heittäytyi nojatuoliin.

-- Inhottava, lihava pojan vietävä! sanoi Olga Dmitrijevna kiivastuen
ja hengittäen raskaasti. Se on epärehellistä, iljettävää. Hän polki
jalkaansa. Minä en voi, minä en voi, minä en voi!

-- Mitä nyt? kysyi Nikolai Jevgrafitsh astuen hänen luokseen.

-- ... Ylioppilas, Asarbekov nimeltään, saattoi minut juuri kotiin ja
kadotti käsilaukkuni, jossa oli r j ruplaa rahaa. Lainasin ne
äidiltäni.

Hän itki oikein kuin lapsi, eikä ainoastaan hänen nenäliinansa, vaan
vieläpä hansikkaansakin olivat kyynelistä märät.

-- Minkäs sille mahtaa! huoahti tohtori. Mikä on mennyt, se on mennyt.
Mutta rauhoituhan nyt, sillä minun pitää puhua kanssasi.

-- En ole miljoonienomistaja, että noin vain antaisin rahojen mennä.
Hän sanoi kyllä hankkivansa takaisin, mutta en usko, hän on köyhä...

Tohtori pyysi häntä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mutta rouva puhui
yhä vain tuosta ylioppilaasta ja noista kadotetuista viidestätoista
ruplasta.

-- Mutta hyvänen aika, minä annan sinulle huomenna vaikka kaksikymmentä
viisi, jos vain kuuntelet mitä sanon! sanoi Nikolai Jevgrafitsh
harmistuen.

-- Minun täytyy muuttaa pukua! alkoi Olga Dmitrijevna itkeä tillittää.
Minä en voi puhua vakavasti, kun minulla on turkit yllä! Kuinka
omituista!

Tohtori auttoi turkit ja kalossit vaimonsa yltä ja tunsi silloin
valkoviinin, saman viinin hajua, jota rouva niin mielellään nautti
ostereita syödessään (huolimatta lihavuudestaan hän söi ja joi paljon).
Olga Dmitrijevna meni kamariinsa ja palasi hetken kuluttua uudelleen
pukeutuneena, puuteroituna, itkuisin silmin ja istuutui peittyen
melkein kokonaan pitsivaippaansa, niin että hänen miehensä erotti vain
kohennetun tukan ja pienen jalan noista vaaleanpunaisista röyhelöistä.

-- Mistä sinä tahdot puhua? kysyi rouva huojutellen itseään
nojatuolissa.

-- Minä löysin sattumalta tämän... sanoi tohtori ojentaen hänelle
sähkösanoman.

Olga Dmitrijevna luki sen ja kohautti olkapäitään.

-- Mitäs sitten? virkkoi hän huojutellen itseään yhä kovemmin. Tämähän
on tavallinen uudenvuoden onnittelu eikä mitään muuta. Ei siinä mitään
salaisuuksia ole.

-- Sinä luotat siihen, etten minä osaa englannin kieltä. Se on totta,
minä en sitä osaakaan, mutta minulla on sanakirja. Tämän sähkösanoman
on lähettänyt herra Ris, joka juo rakastettunsa terveydeksi ja suutelee
tuhat kertaa sinua. Mutta jättäkäämme se, jättäkäämme... jatkoi tohtori
hätäisesti. Minä en tahdo nuhdella sinua, enkä tehdä siitä numeroa.
Onhan noita numeroita ollutkin jo tarpeeksi ja nuhteita myös, on aika
lopettaa... Mutta minä aion sanoa sinulle, että sinä nyt olet vapaa ja
saat elää miten haluat.

He vaikenivat. Olga Dmitrijevna hyrähti hiljaiseen itkuun.

-- Minä vapautan sinut teeskentelemisestä ja valehtelemisesta, jatkoi
Nikolai Jevgrafitsh. Jos rakastat tuota nuorta miestä, niin rakasta;
jos tahdot matkustaa hänen luokseen ulkomaille, niin matkusta. Sinä
olet nuori, terve, mutta minä olen jo raihnas, en elä enää kauan.
Lyhyesti... sinä ymmärrät minut.

Hän oli kiihottunut eikä voinut jatkaa. Olga Dmitrijevna itki ja
tunnusti sellaisella äänellä, jollaisella surkutellaan itseään,
rakastavansa Risia, ajelleensa hänen kanssaan kaupungin ulkopuolella,
olleensa hänen luonaan hotellissa ja matkustavansa todellakin
mielellään nyt ulkomaille.

-- Näethän, minä en salaa mitään, sanoi Olga Dmitrijevna huoahtaen.
Koko minun sieluni on selko selällään. Ja minä rukoilen sinua taaskin,
ole jalomielinen, anna minulle passi matkaa varten!

-- Sanon vieläkin: olet vapaa.

Rouva istuutui toiseen paikkaan, lähemmäksi miestään tarkastaakseen
tämän kasvojen ilmettä, sillä hän ei nyt uskonut tätä ja tahtoi päästä
selville tämän salaisista ajatuksista. Hän ei muutoin koskaan uskonut
ketään, ja vaikka toinen olisi tarkoittanut miten ylevää tahansa, hän
aina epäili tällaisen tarkoituksen takana piilevän mataloita, alhaisia
vaikutteita ja itsekkäitä pyyteitä. Ja kun Olga Dmitrijevna
tutkiskelevasti katsoi miestään kasvoihin, tämä oli näkevinään vaimonsa
silmissä, niinkuin kissalla, vihreän tulen välkettä.

-- Milloinka minä sitten saan passini? kysyi Olga Dmitrijevna hiljaa.

Tohtorin teki yhtäkkiä mieli sanoa "et milloinkaan", mutta hän hillitsi
itsensä ja vastasi:

-- Milloin tahdot.

-- Minä matkustan vain yhdeksi kuukaudeksi.

-- Sinä matkustat Risin luo ainaiseksi. Annan sinulle avioeron, otan
syyn niskoilleni, ja naikoon herra Ris sinut sitten!

-- Mutta minä en ensinkään tahdo avioeroa! sanoi Olga Dmitrijevna
vilkkaasti ja samalla ihmetellen. Minä en pyydä sinulta avioeroa! Anna
minulle passi matkaa varten, siinä kaikki.

-- Mutta miksi sinä et tahdo avioeroa? kysyi tohtori alkaen harmistua.
Sinäpä olet omituinen nainen. Kerrassaan omituinen! Jos sinä todellakin
olet mieltynyt häneen ja hän myöskin rakastaa sinua, ette teidän
asemassanne kumpikaan voi ajatella mitään parempaa kuin avioliitto.
Ethän sentään pelkkää löyhää suhdetta...?

-- Minä ymmärrän teidät, sanoi rouva edeten hänestä, ja hänen
kasvoilleen levisi pahanilkinen, kostonhimoinen ilme. Ymmärrän teidät
mainiosti. Olette kyllästynyt minuun, tahdotte päästä minusta ja
sentähden saada minusta avioeron. Kiitän teitä, mutta en ole niin hölmö
kuin ehkä luulette. Avioeroon en suostu, enkä lähde luotanne, en lähde,
en lähde! Ensiksikään en tahdo menettää yhteiskunnallista asemaani --
jatkoi rouva hätäisesti, ikäänkuin peläten, että häntä estettäisiin
puhumasta. Toiseksi, olen jo kaksikymmenseitsemänvuotias, mutta Ris on
vain kahdenkymmenen kolmen; vuoden kuluttua hän kyllästyy minuun ja
jättää minut. Ja kolmanneksi, jos tahdotte tietää, en voi taata, että
minunkaan ihastukseni kestäisi kauan... Siitä saatte! Minä en lähde
luotanne!

-- Siinä tapauksessa minä ajan sinut pois! huusi Nikolai Jevgrafitsh
polkien jalkaansa. Ajan sinut kadulle, senkin kunnoton, alhainen
nainen!

-- Saadaanpa nähdä! sanoi rouva ja poistui.

Ulkona oli aikoja sitten aamu valjennut, mutta tohtori istui yhä
kirjoituspöytänsä ääressä kuljettaen kynää paperilla ja kirjoittaen
konemaisesti:

"K. Herra... Pieni jalka..."

Tai hän asteli huoneessa ja pysähtyi sattumalta vierashuoneen seinällä
riippuvan valokuvan eteen, joka oli otettu seitsemän vuotta sitten,
heti häiden jälkeen, ja katseli sitä kauan. Se oli perhekuva: appi,
anoppi, hänen vaimonsa Olga Dmitrijevna kaksikymmenvuotiaana ja hän
itse nuorena, onnellisena aviomiehenä. Appi -- sileäksi ajeltu,
pönäkkä, viekas ja rahanahne salaneuvos; anoppi, lihava nainen, jolla
on alhaiset ja petomaiset piirteet kuin hillerillä ja joka
järjettömästi rakastaa tytärtään ja auttaa häntä kaikessa; jos tämä
vaikka kuristaisi miehensä, ei äiti sanoisi hänelle nuhteen sanaakaan,
vaan kätkisi hänet liepeisiinsä. Olga Dmitrijevnankin kasvonpiirteet
ovat alhaiset ja petomaiset, mutta paljoa ilmehikkäämmät ja rohkeammat
kuin äidin; hän ei ole enää hilleri, vaan isompi peto! Mutta Nikolai
Jevgrafitsh itse näyttää valokuvassa yksinkertaiselta, hyväntahtoiselta
mieheltä; hyvänsuopa seminaarilaishymy levitteleikse hänen kasvoillaan,
joista päättäen hän viattomuudessaan uskoo, että tuo rosvojoukko, johon
kohtalo on hänet sattumalta sysännyt, antaa hänelle sekä onnea että
runoutta, vieläpä kaikkea sitä, mitä hän on haaveillut laulaessaan
ylioppilaana: "Ken ei rakasta, tuhoaa elämän nuoren..."

Ja taas hän epätoivoisena ihmetteli itsekseen, kuinka hän, maalaispapin
poika, kasvatukseltaan hengellinen seminaristi, yksinkertainen ja suora
mies, on voinut näin auttamattomasti antautua tuon mitättömän,
valheellisen, kehnon, alhaisen, luonteeltaan hänelle perin oudon
olennon valtaan.

Kun hän kello yksitoista puki takin ylleen ajaakseen sairaalaan, astui
sisäkkö työhuoneeseen.

-- Mitä tahdotte? kysyi tohtori.

-- Rouva on noussut ja pyytää niitä kahtakymmentäviittä ruplaa, jotka
olette luvannut hänelle.




"ANNA" KAULASSA


I.

Vihkimisen jälkeen ei ollut edes kevyttäkään ateriaa; nuoret joivat
maljansa, pukeutuivat matkalle ja ajoivat rautatieasemalle.
Iloisen hääjuhlan ja illallisten, musiikin ja tanssin sijaan oli
pyhiinvaellusmatka kahdensadan virstan päähän. Useat hyväksyivät tämän
sanoen, että Modest Alekseitsh on jo vanhanpuoleinen ja huomattavassa
asemassa oleva mies ja että iloiset häät saattaisivat näyttää hyvinkin
sopimattomilta; sitäpaitsi olisi hyvin ikävä kuulla tanssimusiikkia,
kun viisikymmenkaksivuotias virkamies nai nuoren neitosen, joka
vastikään on täyttänyt kahdeksantoista. Puhuttiin myöskin, että Modest
Alekseitsh periaatteen miehenä ryhtyi hommaamaan tätä matkaa luostariin
oikeastaan sitä varten, jotta hänen nuori vaimonsa ymmärtäisi, että hän
avioliitossakin asettaa uskonnon ja siveyden ensi sijalle.

Nuoria saatettiin. Joukko virkaveljiä ja sukulaisia seisoi malja
kädessä odottaen junan lähtöä huutaakseen hurraata, ja Pjotr Leontitsh,
morsiamen isä, päässä silinterihattu ja yllään pitkä virkanuttu,
kurottautui jo hieman juopuneena ja hyvin kalpeana malja kädessä vaunun
ikkunaa kohti ja sanoi rukoilevasti:

-- Anjuta! Anja! Anja, sana vain!

Anja kumartui ikkunasta hänen puoleensa, ja isä kuiskasi tyttärelleen
jotakin ympäröiden hänet viinin löyhkällä, puhalsi korvaan -- mitään ei
siitä voinut ymmärtää -- ja teki ristinmerkin hänen kasvoilleen,
rinnalleen ja käsilleen; sitä tehdessään hänen hengityksensä vavahteli
ja silmissään kimalteli kyyneleitä. Mutta Anjan veljet Petja ja
Andrjushka, jotka olivat kymnasisteja, nykivät isäänsä nutun liepeistä
ja kuiskasivat hämillään:

-- Isä, ei enää... Isä, ei saa...

Kun juna lähti liikkeelle, näki Anja isänsä hoiperrellen juoksevan
jonkin matkaa vaunun vieressä läikyttäen viiniä lasistaan. Kuinka
säälittäviltä, mutta hyväntahtoisilta isän kasvot näyttivätkään!

-- Hurra-a! huusi isä.

"Nuori pari" jäi kahden. Modest Alekseitsh katseli ympärilleen
vaunuosastossa, asetteli matkatavaroita hyllyille ja istuutui hymyillen
vastapäätä nuorta vaimoaan. Hän oli keskikokoinen, lihava, pöhöttynyt,
hyvin syötetty virkamies; hänellä oli pitkät poskiparrat, mutta viiksiä
ei ensinkään, ja hänen sileäksi ajeltu, pyöreä, selväpiirteinen
leukansa oli kuin siloinen kantapää. Kaikkein luonteenomaisinta hänen
kasvoissaan oli se, ettei hänellä ollut viiksiä ja että tuo paljas
viiksien paikka vähitellen muuttui molemmin puolin lihaviksi,
hyytelömäisesti värähteleviksi poskiksi. Hän käyttäytyi arvokkaasti,
hänen liikkeensä olivat hitaat, pehmeät.

-- En saata mitenkään olla muistelematta erästä seikkaa, aloitti hän
hymyillen. Viisi vuotta sitten, kun Kosorotov sai pyhän Annan
ritarikunnan toisen luokan merkin ja tuli siitä kiitämään, hänen
ylhäisyytensä lausui: "Teillä on siis nyt kolme Annaa: yksi
napinlävessä, kaksi kaulassa". Siihen aikaan oli nimittäin Kosorotovin
suulas ja kevytmielinen vaimo, Anna nimeltään, vastikään palannut
kotiin takaisin. Toivon, että kun minä saan Annan toisen luokan merkin,
hänen ylhäisyydellään ei ole syytä sanoa minulle samoin.

Modest Alekseitsh hymyili pienillä silmillään. Ja Anja hymyili myöskin,
mutta pelkäsi, että tuo mies saattaa milloin hyvänsä suudella häntä
paksuilla, kosteilla huulillaan, mistä hänellä ei enää ole oikeutta
kieltäytyä. Pöhöttyneen miehen pehmeät liikkeet peloittivat häntä,
hänen oli kauhea, iljettävä olla. Modest Alekseitsh nousi, otti
hätäilemättä ritarimerkin kaulastaan, hännystakin ja liivit yltään ja
pukeutui yönuttuun.

-- Kas niin, virkahti hän istuutuen Annan viereen.

Anja muisteli, kuinka kiusallista vihkiminen oli ollut, kun hänestä oli
näyttänyt, että sekä pappi että vieraat ja kaikki kirkossa läsnäolevat
olivat surullisesti katselleet häntä: miksi, miksi hän, noin hempeä,
kaunis neitonen menee tuolle iäkkäälle herrasmiehelle? Vielä tänä
aamuna hän oli riemuinnut siitä, että kaikki oli lopultakin järjestynyt
niin hyvin, mutta vihkimisen aikana ja nyt vaunussa hän tunsi itsensä
syylliseksi, petetyksi, ja naurunalaiseksi. Rikkaalle miehelle hän oli
mennyt vaimoksi, mutta rahaa hänellä ei kuitenkaan ollut, vihkimäpuku
oli neulottu velaksi, ja kun isä ja veljet olivat häntä tänään
saattaneet, hän oli nähnyt heidän kasvoistaan, ettei heilläkään ollut
ropoakaan. Saanevatkohan he tänään illallistakaan? Entä huomenna? Ja
hänestä tuntui siltä, kuin hänen isänsä ja veljensä istuisivat nyt
ilman häntä nälkäisinä ja saman ikävän vallassa kuin ensimmäisenä
iltana äidin kuoltua.

"Voi kuinka onneton minä olen!" hän ajatteli. "Miksi olen näin
onneton?"

Jäykän, naisiin tottumattoman miehen kömpelöön tapaan Modest Alekseitsh
kopasi häntä vyötäisiltä ja taputteli olkapäälle, mutta Anja ajatteli
rahoja, äitiään, tämän kuolemaa... Kun äiti oli kuollut, niin isä,
Pjotr Leontitsh, kymnaasin kaunokirjoituksen ja piirustuksen opettaja,
alkoi juopotella. Tästä seurasi puutetta. Pojilla ei ollut saappaita
eikä kalosseja, isä haastettiin oikeuteen, ryöstömies tuli, merkitsi
huonekalut... Millainen häpeä! Anjan täytyi hoitaa juoppoa isäänsä,
parsia veljien sukat, käydä torilla ostoksilla, ja kun ihmiset
ylistivät hänen kauneuttaan, nuoruuttaan ja siroa käytöstään, hänestä
tuntui kuin koko maailma olisi nähnyt hänen halpahintaisen hattunsa ja
jalkineissaan olevat reiät, joita oli koetettu musteella tahrata
näkymättömiksi. Ja öisin kyyneleitä ja hellittämätön, levoton ajatus,
että tuossa paikassa erottavat isän kymnaasista hänen heikkoutensa
tähden ja ettei isä kestä sitä, vaan kuolee pois niin kuin äitikin.
Alkoivatpa silloin muutamat naistuttavat hyöriä ja etsiä Anjalle kelpo
miestä. Pian löytyikin tämä Modest Alekseitsh, vanhanpuoleinen ja ruma,
mutta rahakas. Hänellä on satatuhatta pankissa ja oma perintötila,
jonka hän vuokraa pois. Hän on periaatteen mies ja hänen ylhäisyytensä
suosiossa. Hänen on helppo, niin kerrottiin Anjalle, saada
hänen ylhäisyydeltään lippunen kymnaasin rehtorille, vieläpä
tarkastajallekin, jottei Pjotr Leontitshia erotettaisi...

Anjan muistellessa näitä yksityiskohtia tulvahti yhtäkkiä musiikkia ja
meluavia ääniä avoimesta ikkunasta. Juna seisahti pysäkille.
Asemasillan takana, kansanjoukossa, soitettiin iloisesti hanuria ja
halpaa, vinkuvaa viulua, mutta kauempaa, korkeiden koivujen ja
poppelien, kuun hopeoimien huviloiden takaa kuului sotilasorkesterin
soittoa: huviloilla oli tanssi-iltama. Asemasillalla käyskenteli
huvila-asukkaita ja kaupunkilaisia, jotka olivat saapuneet tänne
hengittämään raikasta ilmaa. Siellä oli muiden muassa Artynov, koko
tämän huvilaryhmän omistaja, rikas, kookas, uhkea, tumma,
armeenialaisen näköinen mies, jolla oli ulkonevat silmät ja hyvin
omituinen puku. Hänellä oli nimittäin yllään värillinen, rinnan
kohdalta napitettu paita, jalassa pitkävartiset saappaat kannuksineen,
ja olkapäältä riippui musta viitta, joka laahuksena ulottui maahan
saakka. Hänen jäljessään seurasi kaksi vinttikoiraa terävä kuono
riipuksissa.

Anjan silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hän ei muistellut enää
äitivainajaansa, ei rahoja, ei häitä, vaan puristi tuttujen
kymnasistien ja upseerien käsiä iloisesti nauraen ja sanoen vilkkaasti:

-- Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Kuinka jaksatte?

Anja oli tullut vaunusillalle kuutamoon ja asettunut niin, että hänet
kokonaan nähtäisiin uudessa, komeassa puvussaan.

-- Miksi juna tässä seisoo? hän kysyi.

-- Odotetaan postijunaa, vastattiin hänelle.

Huomattuaan, että Artynov katseli häntä, Anja veikeästi siristi
silmiään ja alkoi kuuluvasti puhua ranskaa. Siksi, että hänen oma
äänensä kajahti niin kauniisti, että kuului soittoa ja kuu kuvastui
lammen pintaan, ja että Artynov, tuo kuuluisa Don Juan ja naisten
suosikki, niin halukkaasti ja uteliaasti katseli häntä, sekä siksi,
että kaikkien oli hauska, hänkin yhtäkkiä riemastui, ja kun juna sitten
lähti liikkeelle ja tutut upseerit hyvästiksi tekivät kunniaa, hän jo
alkoi hyräillä polkkaa, jota sotilassoittokunta parastaikaa
kajahdutteli jostakin puiden takaa. Ja hän palasi vaunuun sillä
mielellä, kuin hänelle asemasillalla olisi vakuutettu, että hän
kaikesta huolimatta tulee onnelliseksi.

Vastanaineet viipyivät luostarissa kaksi päivää ja palasivat sitten
kaupunkiin. He asuivat valtion huoneistossa. Kun Modest Alekseitsh oli
lähtenyt virkaansa, Anja soitteli pianoa tai itki ikävästä tai
loikoili leposohvalla romaaneja lukien tai katseli muotilehtiä.
Modest Alekseitsh söi vahvan päivällisen ja puhui politiikasta,
virkamääräyksistä, ylennyksistä, palkinnoista sekä siitä, että pitää
ahertaa, ettei perhe-elämä ole huvittelua, vaan velvollisuus, että
kopeekka on ruplan alku ja että hän korkeimmalle tässä maailmassa
asettaa uskonnon ja siveyden. Ja pitäen pöytäveistä kuin miekkaa
kädessään hän lausui:

-- Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa!

Mutta Anja kuunteli häntä pelokkaasti voimatta syödä ja nousi pöydästä
tavallisesti nälkäisenä. Päivällisen jälkeen mies levähti ja kuorsasi
lujasti, mutta Anja lähti omaistensa luo. Hänen isänsä ja veljensä
katselivat häntä hieman omituisesti, ikäänkuin olisivat juuri ennen
hänen tuloaan tuominneet häntä siitä, että hän rahojen tähden meni
naimisiin epämiellyttävälle, saidalle, ikävälle miehelle. Anjan
kahiseva puku ja korut, yleensä suuren maailman naisen olemus vaivasi
ja loukkasi heitä. Hänen läsnäollessaan he olivat hieman hämillään
eivätkä tienneet, mistä hänen kanssaan puhuisivat; mutta he rakastivat
häntä kuitenkin entiseen tapaan, eivätkä olleet vieläkään tottuneet
syömään päivällistä ilman häntä. Anja istuutui pöytään ja söi heidän
kanssaan kaalikeittoa, puuroa ja perunoita, jotka oli paistettu talille
haisevassa lampaanrasvassa. Pjotr Leontitsh kaasi vapisevin käsin
pullosta ja ryyppäsi hätäisesti, ahneesti, samalla inhoten, otti sitten
toisen ryypyn, sitten kolmannen... Petja ja Andrjushka, hänen laihat,
kalpeat, suurisilmäiset poikansa, ottivat pullon ja sanoivat hämillään!

-- Ei saa, isä!... Riittää jo, isä!...

Ja Anja tuli myöskin levottomaksi ja pyysi isää olemaan enempää
juomatta, mutta tämä tulistui yhtäkkiä ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Minä en anna kenenkään pitää itseäni tarkastuksen alaisena! huusi
hän. Lurjukset! Minä ajan teidät kaikki pellolle!

Mutta hänen äänessään oli heikkoutta ja hyväsydämisyyttä, eikä kukaan
pelännyt häntä. Päivällisen jälkeen Pjotr Leontitsh tavallisesti
laittihe koreaksi; kalpeana, leuka parranajosta haavoittuneena,
kurkottaen kapeaa kaulaansa hän kokonaisen puolituntisen seisoi
kuvastimen edessä somistaen itseään, kammaten tukkaansa, kiertäen
viiksiään, pirskottaen päälleen hajuvesiä, sitoen kaulaliinaa, veti
sitten hansikkaat käteensä, pani silinterihatun päähänsä ja lähti
yksityistunneille. Mutta jos oli pyhäpäivä, hän jäi kotiin ja maalasi
öljyväreillä ja soitti harmoonia, joka pihisi ja puhisi; hän koetti
saada siitä kauniita, sointuvia ääniä ja innostui laulamaankin, tai hän
suuttui pojilleen:

-- Lurjukset! Ilkiöt! Soittokoneeni ovat tärvelleet.

Iltaisin Anjan mies pelasi korttia virkaveljiensä kanssa, jotka asuivat
saman katon alla valtion talossa. Pelin aikana seurustelivat
virkamiesten rumat, mauttomasti pukeutuneet, raa'at, piikamaiset vaimot
keskenään; silloin punottiin juonia, yhtä rumia ja mauttomia kuin
virkamiesten vaimot itsekin. Toisinaan Modest Alekseitsh lähti
Anjan kanssa teatteriin. Väliajoilla hän ei päästänyt vaimoaan
askeltakaan luotaan, vaan talutti häntä käsivarresta käytävissä ja
ravintolasalissa. Kumarrettuaan jollekulle hän heti sen jälkeen
kuiskasi Anjalle: "Valtioneuvos... Käy hänen ylhäisyytensä luona..."
tai: "Varakas mies... oma talo..." Kun he kulkivat tarjoilupaikan sivu,
teki Anjan kovasti mieli jotakin makeaa; hän piti suklaasta ja
omenapiirakoista, mutta rahaa hänellä ei ollut, eikä hän mieheltään
kehdannut pyytää. Modest Alekseitsh otti päärynän; pyöritteli sitä
sormissaan ja kysyi epäröiden:

-- Paljonko maksaa?

-- Kaksikymmentäviisi kopeekkaa.

-- Vai niin! virkkoi hän ja pani päärynän entiselle paikalle. Mutta kun
oli hieman noloa poistua tarjoilupöydän luota ostamatta mitään, hän
pyysi seltterivettä ja joi yksin koko pullon, että kyyneleitä kohosi
silmiin; Anja vihasi häntä silloin.

Tai hän sävähdettyään punaiseksi virkahti hätäisesti vaimolleen:

-- Tervehdi tuota vanhaa rouvaa!

-- Mutta minä en tunne häntä.

-- Yhdentekevää. Hän on rahatoimikamarin päällikön rouva! Tervehdi,
sanon sinulle! murahti Modest Alekseitsh itsepäisesti. Ei sinun kaulasi
siitä katkea.

Anja tervehti eikä hänen kaulansa katkennutkaan, mutta kovin
kiusallista se vain oli. Hän teki kaikki, mitä hänen miehensä tahtoi,
ja kiukutteli itselleen siitä, että mies oli pettänyt hänet
pahanpäiväisesti kuin minkäkin hölmön. Anja oli mennyt naimisiin
yksinomaan rahojen tähden; mutta nyt hänellä olikin vielä
vähemmän rahoja kuin ennen. Isä antoi aina, vaikkapa vain
kaksikymmenkopeekkaisen, mutta nyt -- ei edes kopeekkaa! Hän ei voinut
ottaa salaa tai pyytää, sillä hän pelkäsi miestään, että vapisi.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi jo kauan sitten tuntenut
sielussaan kammoa tätä miestä kohtaan. Kymnaasin rehtori oli hänen
lapsuudessaan ollut kuin uhkaava, kauhea voima, joka ukkospilven tai
veturin tavoin oli syöksynyt päin valmiina murskaamaan, mitä eteen
sattui, ja toinen tuollainen voima, josta kotona oli aina puhuttu ja
jota oli syystä tai toisesta aina pelätty, oli hänen ylhäisyytensä.
Sitäpaitsi oli vielä kymmenkunta pienempää voimaa, nimittäin ankarat,
järkähtämättömät kymnaasin opettajat ajeltuine viiksineen, ja nyt
vihdoin Modest Alekseitsh, periaatteen mies, joka kasvoiltaankin oli
rehtorin näköinen. Ja Anjan mielikuvituksessa kaikki nämä voimat
sulautuivat yhteen ja ahdistivat suuren, peloittavan jääkarhun hahmossa
heikkoja ja syyllisiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Eikä hän uskaltanut
vastustaa, vaan hymyili väkinäisesti ja ilmaisi teeskenneltyä
tyytyväisyyttä, kun häntä raa'asti hyväiltiin ja häväistiin
syleilyillä, jotka häntä kauhistuttivat.

Vain kerran Pjort Leontitsh oli rohjennut pyytää vävyltään
kahtakymmentäviittä ruplaa lainaksi maksaakseen jonkin hyvin
vastenmielisen velan. Mutta millaisen tuskan ja vaivan takana se
olikaan!

-- Hyvä on, lainaan teille, sanoi Modest Alekseitsh tovin mietittyään,
mutta sanon jo edeltäpäin, että enempää en auta teitä, jollette lakkaa
juopottelemasta. Valtion virkamiehelle on sellainen heikkous
häpeällistä. En malta tässä olla teille huomauttamatta sitä yleisesti
tunnettua tosiasiaa, että juomahimo on vienyt perikatoon monta
kyvykästä miestä, kun he sitävastoin tästä paheesta kieltäytymällä
olisivat aikaa voittaen voineet kohota hyvinkin huomattavaan asemaan.

Ja sitten seurasi pitkiä selityksiä: "sen mukaan kuin"... "siltä
kannalta katsoen"... "yllä olevan perusteella", mutta Pjotr Leontitsh
parka kärsi alennustilastaan ja tunsi kovaa halua saada juopotella.

Ja poikien, jotka tulivat Anjan luo vieraisiin, jalassa tavallisesti
rikkinäiset saappaat ja yllään kulunut puku, täytyi myöskin kuunnella
ohjesääntöjä.

-- Jokaisella ihmisellä täytyy olla velvollisuutensa! selitti heille
Modest Alekseitsh.

Mutta rahaa hän ei heille antanut. Anjalle hän kuitenkin lahjoitti
sormuksia, rannerenkaita ja rintaneuloja sanoen, että nämä esineet ovat
hyvin tarpeellisia pimeiden päivien varalta. Ja useasti hän avasi
vaimonsa piirongin ja teki tarkastuksen: olivatkohan vain kaikki
esineet tallella.


II.

Sillä välin oli tullut talvi. Jo hyvän aikaa ennen joulua ilmoitettiin
sanomalehdissä, että 29 päivänä joulukuuta "toimeenpannaan"
aatelisseuran huoneistossa tavanmukaiset talvitanssiaiset. Joka ilta
kortinpeluun jälkeen Modest Alekseitsh kuiskaili innokkaasti
virkatoveriensa vaimojen kanssa luoden silloin tällöin huolestuneen
katseen Anjaan ja käveli sitten kauan huoneessaan ajatellen jotakin.
Vihdoin kerran myöhään illalla hän pysähtyi Anjan eteen sanoen:

-- Sinun pitää ompeluttaa itsellesi tanssiaispuku. Ymmärrätkö? Mutta
muista neuvotella asiasta Maria Grigorjevnan ja Natalia Kusminishnan
kanssa.

Ja hän antoi Anjalle sata ruplaa. Tämä otti rahat ja tilasi
tanssiaispuvun neuvottelematta siitä kenenkään kanssa. Isälleen hän
siitä kyllä mainitsi, mutta muuten hän koetti kuvitella mielessään,
kuinka hänen äitinsä olisi pukeutunut tanssiaisiin. Hänen
äitivainajansa oli nimittäin aina pukeutunut kuosikkaasti ja ottanut
Anjan mukaansa puettuaan hänetkin siroksi kuin nuken; sitäpaitsi hän
oli opettanut tyttärensä puhumaan ranskaa ja tanssimaan masurkkaa
erittäin hyvin (ennen naimisiin menoaan hän oli ollut viisi vuotta
kotiopettajattarena). Anja osasi äitinsä tavoin tehdä vanhasta puvusta
uuden, pestä bensiinillä hansikkaita, vuokrata kallisarvoisia esineitä
ja niinkuin äitikin siristää silmiänsä, sorahdutella puheessaan,
asettua kauniisiin asentoihin, innostua kovasti, milloin se oli
tarpeen, tai katsoa surullisesti ja salaperäisesti. Isältään hän oli
perinyt tukan ja silmien tumman värin, hermostuneisuuden ja tavan aina
somistautua.

Kun Modest Alekseitsh puolisen tuntia ennen tanssiaisiin menoa astui
takitta Anjan luo pannakseen hänen suuren kuvastimensa edessä
ritarimerkin kaulaansa, hän hurmautuneena Anjan kauneudesta ja uuden
tanssiaispuvun loistosta ja henkevyydestä erittäin tyytyväisenä kampasi
poskipartojaan jutellen:

-- Katsopas vain... kylläpä oletkin!... Anjuta! jatkoi hän sitten
muuttaen yhtäkkiä äänensä juhlalliseksi. Minä olen tehnyt sinut
onnelliseksi, mutta tänään voit sinä tehdä minut onnelliseksi. Pyydän
sinua, ole hyvä, ja esittäydy hänen ylhäisyytensä rouvalle! Jumalan
tähden tee se! Hänen kauttaan minä voin päästä vanhemmaksi
esittelijäsihteeriksi.

He ajoivat tanssiaisiin. Aatelisseuran huoneiston ovenvartija avasi
heille oven, ja he astuivat eteiseen. Siellä oli vaatenaulakoita täynnä
turkkeja, hyöriviä palvelijoita ja avokaulaisia naisia, jotka
viuhkoillaan suojelivat itseään vedolta, ja siellä haisi valokaasulle
ja sotilaille. Kun Anja astuessaan miehensä taluttamana portaita ylös
kuuli soittoa ja näki itsensä kokonaan suuren suuresta, monien tulien
valaisemasta kuvastimesta, heräsi hänen rinnassaan riemu ja tuo
samainen onnen aavistus, jota hän oli tuntenut sinä kuutamoisena iltana
pysäkillä. Hän käveli ylpeänä, itsetietoisena, ensikertaa tuntien
olevansa nainen eikä tyttö, ja jäljitteli tahtomattaan äitivainajansa
käyntiä ja eleitä. Ja ensikertaa eläessään hän tunsi olevansa rikas ja
vapaa. Eipä hänen miehensä läsnäolokaan häntä ensinkään painostanut,
sillä astuessaan juhlahuoneiston kynnyksen yli hän oli jo
vaistomaisesti aavistanut, että hänen vanhan miehensä läsnäolo ei
lainkaan alenna häntä, vaan päinvastoin antaa hänelle tuon viehkeän
salaperäisyyden leiman, joka niin miellyttää miehiä. Suuressa salissa
kajahti jo orkesterin soitto, ja tanssi alkoi. Valtion asunnosta
tulleena, valon, kirjavuuden, soiton ja humun mukaansa tempaamana Anja
loi katseen ympäri salia ja ajatteli: "Ah, kuinka ihanaa!" ja erotti
heti joukosta kaikki tuttavansa, kaikki, jotka hän oli ennen tavannut
iltamissa tai huveissa, kaikki nuo upseerit, opettajat, asianajajat,
virkamiehet, tilanomistajat, hänen ylhäisyytensä, Artynovin ja kaikki
hienoimmat, siropukuiset, avorintaiset, kauniit ja rumat seuranaiset,
jotka jo olivat asettuneet paikoilleen hyväntekeväisyysmyyjäisten
mökkeihin ja majoihin aloittaakseen myynnin köyhien hyväksi. Kookas
upseeri -- Anja oli tutustunut häneen Vanhalla Kiovan kadulla
koulutyttönä eikä muistanut enää hänen nimeään -- ilmestyi ikäänkuin
maasta nousten hänen eteensä ja pyysi häntä valssiin. Ja Anja lensi
miehensä luota, ja hänestä tuntui jo siltä, kuin hän olisi purjehtinut
myrskyisellä merellä miehensä jäädessä kauaksi rannalle... Anja tanssi
intohimoisesti, innostuneesti valssia, polkkaa, katrillia, siirtyen
käsivarsilta toisille, huumautuen humusta ja musiikista, sekoittaen
venäjän- ja ranskankieltä keskenään, sorahdutellen puhuessaan ja
nauraen, eikä ajatellut miestään, ei ketään eikä mitään. Hänellä oli
hyvä menestys miesten parissa, se oli selvää, eikä toisin saattanut
ollakaan. Hän hengitti kiivaasti innostuksesta, puristeli
suonenvedontapaisesti viuhkaansa ja tahtoi juoda. Isä Pjotr Leontitsh,
yllään rypistynyt hännystakki, joka haisi bensiinille, astui hänen
luokseen tarjoten lautasta, jolla oli punaista jäätelöä.

-- Sinä olet lumoava tänään, sanoi hän ihaillen tytärtään. En ole ikinä
vielä näin kovasti säälinyt sitä, että jo olet joutunut naimisiin...
Miksi? Minä tiedän, sinä teit sen meidän tähtemme, mutta... hän veti
vapisevin käsin tukun seteleitä taskustaan: tänään olen saanut rahaa
tunneistani ja maksan velkani sinun miehellesi.

Anja pisti lautasen hänen käteensä, ja joku kiidätti hänet tanssin
tahdissa kauas. Ritarinsa olan yli hän vilahdukselta näki isänsä
liukuvan parkettia pitkin, kietovan kätensä jonkin naisen vartalolle ja
lähtevän tämän kanssa kiitämään pitkin salia.

-- Kuinka viehättävä hän onkaan, kun hän on selvällä päällä! ajatteli
Anja.

Masurkkaa Anja tanssi saman kookkaan upseerin kanssa. Tämä käveli
arvokkaasti ja raskaasti kuin säkki, liikutteli olkapäitään ja
kohotteli rintaansa, tuskin polki jalallaan -- häntä ei lainkaan
haluttanut tanssia, mutta Anja liiteli hänen ympärillään ärsyttäen
häntä kauneudellaan ja kaulansa alastomuudella; hänen silmänsä
säihkyivät kiihkoa, liikkeensä olivat intohimoiset, mutta upseeri kävi
yhä välinpitämättömämmäksi ja ojenteli hänelle käsiään armollisesti
kuin kuningas.

-- Hyvä, hyvä... huudettiin yleisön joukosta.

Mutta vähitellen tempaisi innostus upseerinkin; hän vilkastui, tulistui
ja liikkui keveästi, notkeasti, ja Anja katsoi häneen ikäänkuin hän
olisi ollut kuningatar ja tuo hänen orjansa. Silloin hänestä tuntui,
kuin koko sali olisi katsonut häneen, kuin kaikki nuo ihmiset olisivat
olleet kateellisia heille. Kookas upseeri oli tuskin ennättänyt kiittää
häntä, kun yleisö yhtäkkiä alkoi tehdä tietä, ja miehet ojentautuivat
niin omituisen suoriksi kädet riippuen sivuilla... Hänen ylhäisyytensä
asteli Anjaa kohti, hännystakissaan kaksi tähteä. Niin juuri, hänen
ylhäisyytensä astui Anjaa kohti, sillä hän katsoi suoraan tähän
hymyillen makeasti ja pureksien samalla huuliaan; niin hän teki aina,
kun näki kauniita naisia.

-- Hyvin hauskaa, hyvin hauskaa... aloitti hän. Minäpä lähetän miehenne
päävahtiin, koska hän tähän saakka on meiltä salannut tuollaisen
aarteen. Tulin vaimoni puolesta... jatkoi hän ojentaen Anjalle kätensä.
Teidän täytyy auttaa meitä... N-niin... Teille pitää antaa palkinto
kauneudestanne... kuin Amerikassa... N-niin... Amerikkalaiset naiset...
Vaimoni odottaa teitä kärsimättömästi.

Hänen ylhäisyytensä vei Anjan mökkiin iäkkään rouvansa luo, jonka
kasvojen alaosa oli niin suhteettoman suuri, että näytti siltä kuin hän
olisi pitänyt suurta kiveä suussaan.

-- Auttakaa meitä! sanoi rouva nenäänsä. Kaikki kauniit naiset toimivat
hyväntekeväisyysmyyjäisissä, te vain huvittelette. Miksi ette tahdo
auttaa meitä?

Hän lähti pois, ja Anja asettui arvon rouvan paikalle hopeisen
samovaarin ääreen, jossa alkoi heti vilkas myynti. Lasillisesta teetä
ei Anja ottanut ruplaa vähempää, ja kookkaan upseerinsa hän sai juomaan
kolme lasillista. Astuipa siihen Artynov, tuo mulkosilmäinen pohatta,
joka poti hengenahdistusta, mutta hänen yllään ei ollut nyt tuota
kummallista pukua, jossa Anja oli nähnyt hänet kesällä, vaan hän oli
hännystakissa, niinkuin muutkin. Hellittämättä katsettaan Anjasta hän
joi lasin samppanjaa ja maksoi siitä sata ruplaa, joi sitten teetä ja
maksoi siitäkin sata -- ja kaiken tämän hän teki ääneti kärsien
hengenahdistusta... Anja kutsui ostajia luokseen ja otti heiltä rahaa
varmasti vakuutettuna siitä, että hänen hymynsä ja silmäyksensä
tuottivat näille sulaa nautintoa. Hän käsitti jo, että hänet oli luotu
yksinomaan tätä humuavaa, loistavaa, hymyilevää elämää varten
soittoineen, tansseineen, ihailijoineen, ja tuo entinen uhkaava,
musertava voima näytti hänestä nyt naurettavalta. Hän ei pelännyt enää
ketään ja sääli vain sitä, ettei äiti saanut olla yhdessä iloitsemassa
hänen menestyksestään.

Pjotr Leontitsh, joka jo oli käynyt kalpeaksi, mutta pysyttelihe vielä
tukevasti jaloillaan, läheni mökkiä ja pyysi ryypyn konjakkia. Anja
punastui peläten, että hän sanoisi jotakin sopimatonta (häntä jo
hävetti, että hänen isänsä oli niin köyhä, niin tavallinen), mutta
Pjotr Leontitsh tyhjensi lasinsa sopimattomuuksia puhumatta, heitti
rahatukustaan kymmenruplasen ja poistui arvokkaasti sanaakaan
sanomatta. Vähän myöhemmin Anja näki isänsä kulkevan _grand rond'issa_,
ja nyt tämä jo horjahteli ja huuteli jotakin naisensa suureksi
mielipahaksi. Ja Anjan mieleen muistui, kuinka isä kolmisen vuotta
sitten eräissä tanssiaisissa samalla tavoin horjahteli ja huuteli, mikä
päättyi siihen, että järjestyksenvalvoja vei hänet kotiin nukkumaan ja
että seuraavana päivänä rehtori uhkasi erottaa hänet virasta. Kuinka
sopimattomaan aikaan tämä johtuikaan mieleen!

Kun samovaarit oli mökeissä sammutettu ja kun väsyneet
hyväntekijättäret olivat antaneet ansaitsemansa rahat tuolle iäkkäälle
rouvalle, jolla näytti olevan kivi suussa, tuli Artynov tarjoamaan
käsivartensa Anjalle ja viemään hänet saliin, johon oli katettu
illallispöytä kaikille hyväntekeväisyysmyyjäisiin osaaottaneille.
Illallispöytään istuutui parikymmentä henkilöä, ei enempää, mutta
sittenkin oli hyvin meluisaa. Hänen ylhäisyytensä kohotti maljan:
"Tässä komeassa ruokasalissa on paikallaan juoda malja helppohintaisten
ruokalain menestykseksi, niitä tämäniltaisetkin hyväntekijäiset ovat
tarkoittaneet". Prikaatinkenraali esitti maljan "voimalle, jonka edessä
tykistökin vaikenee", ja kaikki riensivät kilistämään maljaa naisten
kanssa. Oli erittäin rattoisaa!

Kun Anjaa saatettiin kotiin, aamu jo valkeni, ja palvelijattaret olivat
menossa torille. Iloisena, hieman päihtyneenä, täynnä uusia
vaikutelmia, uupuneena hän riisuutui, heittäytyi vuoteeseensa ja
nukahti heti...

Kello kaksi päivällä herätti sisäkkö hänet ilmoittaen, että herra
Artynov oli saapunut tervehdykselle. Anja pukeutui nopeasti ja meni
vierashuoneeseen. Vähäsen myöhemmin saapui myös hänen ylhäisyytensä
kiittämään osanotosta hyväntekeväisyysmyyjäisiin. Hän katsoi makeasti
Anjaan pureskellen huuliaan, suuteli hänen pientä kättään ja pyysi
saada viipyä hetkisen; sitten hänkin meni. Mutta Anja seisoi keskellä
vierashuonetta hurmautuneena, ihmetellen, tahtomatta voida uskoa, että
hänen elämässään oli näin pian tapahtunut muutos, ihmeellinen muutos.
Samassa astui sisään hänen miehensä Modest Alekseitsh... Tämäkin
seisoi hänen edessään kasvoillaan samanlainen mielistelevä, makea,
orjamais-alamainen ilme, jollaisen Anja oli tottunut hänellä näkemään
hänen puhutellessaan vaikutusvaltaisia ja huomatuita henkilöitä. Ja
innokkaasti, mutta inhoten, halveksien, vakuutettuna siitä, ettei
hänelle mitään pahaa tapahtuisi, Anja sanoi lausuen selvästi joka
sanan:

-- Mene matkoihisi, tolvana!

Tämän jälkeen Anjalla ei ollut enää ainoaakaan vapaata päivää, sillä
hän otti osaa milloin huvimatkoihin, milloin kävelyihin, milloin
seuranäytelmiin. Hän palasi joka päivä kotiin aamun tullen ja nukkui
vierashuoneen permannolla ja kertoi sitten liikuttavasti kaikille
nukkuvansa kukkien alla. Rahaa tarvittiin hyvin paljon, mutta hän ei
enää pelännyt Modest Alekseitshia, vaan tuhlasi tämän rahoja kuin
omiaan. Eikä hän pyytänyt, eikä vaatinut niitä, vaan lähetti hänelle
joko laskun tai paperilipun, jolle kirjoitti: "tämän tuojalle
maksettava kaksisataa ruplaa" tai "heti maksettava sata ruplaa".

Pääsiäisenä Modest Alekseitsh sai Annan ritarikunnan toisen luokan
merkin. Kun hän tuli siitä kiittämään, hänen ylhäisyytensä laski
sanomalehden syrjään ja istuutui syvemmälle nojatuoliinsa. -- Teillä on
nyt siis kolme Annaa, sanoi hän tarkastellen valkoisia sormiaan ja
ruusunpunaisia kynsiään, yksi napinlävessä, kaksi kaulassa.

Modest Alekseitsh painoi kaksi sormea huulilleen siltä varalta, jottei
nauraisi äänekkäästi, ja sanoi:

-- Nyt on vain odotettavissa pienen Vladimirin ilmaantuminen maailmaan.
Rohkenen pyytää teidän ylhäisyyttänne kummiksi.

Hän viittasi hienosti Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan
kunniamerkkiin ja kuvitteli jo mielessään, kuinka hän kaikkialla kertoo
tästä kekseliäästä ja rohkeasta sanasutkauksestaan. Hän aikoi sanoa
vielä jotakin yhtä onnistunutta, mutta hänen ylhäisyytensä nyökäytti
päätään ja syventyi sanomalehteensä...

Mutta Anja ajeli yhä troikalla, lähti Artynovin kanssa
metsästysretkille, näytteli yksinäytöksisissä näytelmissä, oli
illallisilla ja kävi yhä harvemmin omaistensa luona. Nämä olivat jo
tottuneet syömään päivällistä ilman Anjaa. Pjotr Leontitsh joi entistä
enemmän, rahaa ei ollut, ja soittokonekin oli jo aikoja sitten myyty
veloista. Pojat, Petja ja Andrjushka, eivät päästäneet isäänsä enää
yksin kadulle ja seurasivat yhä häntä, jottei hän pääsisi kaatumaan. Ja
kun Anja ajoi Vanhalla Kiovan kadulla kolmivaljakolla heitä vastaan
Artynovin istuessa ajajan paikalla ohjaksissa, niin Pjotr Leontitsh
otti silinterihatun päästään ja aikoi huutaa jotakin tyttärelleen,
mutta Petja ja Andrjushka tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja pyysivät
rukoilevasti:

-- Ei saa, isä... Ei saa...




"NAINEN, JOKA KULKEE KOIRAN KANSSA"


I.

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka
kulkee koiran kanssa. Dmitri Dmitritsh Gurov, joka oli ollut Jaltassa
(Krimillä) pari viikkoa ja jo jonkin verran tottunut sikäläisiin
oloihin, innostui tarkastelemaan uusia tulokkaita. Istuessaan
huvimajassa Wernellä hän näki nuoren, vaaleaverisen, keskikokoisen
naisen, jolla oli barettihattu päässä, kulkevan pitkin rantakatua;
naisen jäljessä juoksi pieni valkoinen seurakoira.

Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla
useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä
ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään,
minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee
koiran kanssa".

-- Jos hän on täällä ilman miestään ja tuttavia, arveli Gurov, eipä
olisi hullumpaa tutustua häneen.

Gurov ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänellä oli jo
kaksitoistavuotias tytär ja kaksi kymnaasia käyvää poikaa. Hänet oli
naitettu varhain, jo toisen vuoden ylioppilaana, ja nykyjään hänen
vaimonsa näytti ainakin puolta vanhemmalta kuin hän. Hänen vaimonsa oli
pitkä, tummakulmainen, ryhdikäs, arvokas käytökseltään ja, kuten hän
itsestään sanoi, ajatteleva nainen. Hän luki paljon, ei kirjoittanut
kirjeissä R-kirjainta, ja sanoi miestään Dimitriksi eikä Dmitriksi.
Tämä sitä vastoin piti kaikessa hiljaisuudessa vaimoaan lyhytjärkisenä,
ahdasmielisenä, rumana, vieroi häntä eikä viihtynyt kotonaan. Dmitri
Dmitritsh oli jo aikoja sitten alkanut olla uskoton vaimolleen, pettäen
tätä usein. Luultavasti juuri siksi hän melkein aina arvosteli naisia
kehnoiksi, ja kun hänen läsnäollessaan heistä puhuttiin, hän murahti
naisia tarkoittaen:

-- Alhaista rotua!

Dmitri Dmitritsh oli mielestään kyllin viisastunut katkerista
kokemuksistansa, nimitti heitä miten milloinkin halutti, mutta ilman
tuota "alhaista rotua" hän ei vain voinut tulla toimeen paria
päivääkään. Miesten seurassa hänen oli ikävä ja vaikea olo, hän oli
vaitelias ja kylmä, mutta ollessaan naisten kanssa hän tunsi itsensä
vapaaksi ja tiesi, mitä heille piti puhua ja miten käyttäytyä; mutta
hän saattoi helposti myös vaieta heidän seurassaan. Hänen
ulkomuodossaan, luonteessaan, koko olemuksessaan oli jotakin puoleensa
vetävää ja selittämätöntä, mikä viehätti ja houkutteli naisia. Hän
tiesi sen, ja häntä itseäänkin veti jokin voima naisten pariin.

Tavantakainen kokemus, todellakin katkera kokemus, oli jo aikoja
opettanut hänet ymmärtämään, että jokainen uusi naistuttavuus, joka
alussa tuntuu tekevän elämän niin suloiseksi ja vaihtelevaksi ja
näyttää niin ihanalta, hauskalta seikkailulta, muuttuu ehdottomasti
sekavaksi arvoitukseksi, ja tila käy vihdoin tukalaksi. Näin on
asianlaita ainakin säädyllisiin ihmisiin, etenkin moskovalaisiin
nähden, vaikka he ovatkin raskasmielisiä ja epäröiviä. Mutta jokainen
uusi naistuttavuus oli ikäänkuin salaa karkoittanut tuon kokemuksen
mielestä ja herättänyt halun elää, ja kaikki oli taas näyttänyt niin
yksinkertaiselta ja huvittavalta.

Niinpä Dmitri Dmitritsh Gurov eräänä iltana istui syömässä päivällistä
kaupungin puistoravintolassa, kun barettilakkinen nainen tuli
kiirehtimättä ravintolaan ja istuutui viereiseen pöytään. Tuon naisen
ilme, käynti, puku, kampaus ilmaisi hänen olevan säätyläisen,
naimisissa, ensi kertaa Jaltassa ja yksin, sekä että hänen oli ikävä
täällä... Mitä kerrottiin sikäläisistä huonoista tavoista, siinä oli
paljon valhetta, ja Gurov halveksi tämänkaltaisia juttuja, sillä hän
tiesi niitä etupäässä sellaisten ihmisten sepittävän, jotka itse
mielellään olisivat tehneet syntiä, jos vain olisivat voineet. Mutta
kun tuo barettilakkinen nainen nyt istuutui kolmen askeleen päässä
hänestä olevaan viereiseen pöytään, Gurov muisti jutut helpoista
voitoistaan, matkoistaan vuoristoon, ja yhtäkkiä hänet valtasi
houkutteleva ajatus lyhytaikaisesta, ohimenevästä suhteesta, romaanista
tuntemattoman naisen kanssa, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Hän kutsui ystävällisesti naisen mukana olevaa pientä seurakoiraa
luokseen, ja kun se lähestyi, uhkasi sitä sormellaan. Koira murisi.
Gurov uhkasi taaskin.

Nainen katsahti häneen, mutta loi samassa katseensa maahan.

-- Ei se pure, sanoi hän punastuen.

-- Saako sille antaa luun? Ja kun nainen nyökäytti päätään, kysäisi
Gurov kohteliaasti: Oletteko jo kauankin ollut Jaltassa?

-- Viisi päivää.

-- Minä olen ollut täällä jo toista viikkoa.

He vaikenivat hetken.

-- Aika kuluu kyllä nopeasti, mutta väliin on täällä hirveän ikävä!
sanoi nainen katsomatta naapuriinsa.

-- On vain totuttu sanomaan, että täällä on ikävä. Kun asutaan kotona
Belevissa tai jossakin muualla, ei valiteta ikävää, mutta heti kun
tullaan tänne, sanotaan: "Voi kuinka ikävää! Kuinka hirveästi täällä
pölyää!" Voisi luulla sen, joka näin puhuu, saapuneen tänne Granadasta.

Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Mutta
päivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän kesken
sukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväisten
ihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat.
He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus meren
yllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaa
pitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin,
kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansa
moskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoi
joskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa,
omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, että
hän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiin
S:n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyy
Jaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskin
tahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Mutta
nainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa
-- kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä oli
naisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, että
häntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.

Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että he
huomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketi
sallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että Anna
Sergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö ja
opiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaa
hänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsa
tuntemattoman miehen kanssa -- kaikesta päättäen hän oli ensi kertaa
eläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkasti
silmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hän
itse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea,
hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä...

"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jo
nukahtamaisillaan.


II.

Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä.
Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi,
vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurov
poikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi Anna
Sergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä.
Ei ollut, minne mennä.

Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaan
katsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useat
olivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkin
kaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessa
jaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret,
ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.

Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringon
laskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkän
aikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajia
ikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänen
silmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivat
katkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hän
kadotti lornettinsa väkijoukossa.

Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuli
asettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhä
ikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. Anna
Sergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomatta
Guroviin.

-- Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.
Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?

Anna Sergejevna ei vastannut.

Gurov katsoi terävästi häneen, kietoi yhtäkkiä kätensä hänen
ympärilleen ja suuteli häntä huulille. Kukkien tuoksu ja tuoreus
huumasi. Mutta samassa hän silmäili säikähtyneenä ympärilleen: näkikö
joku?

-- Lähdetään teille... hän kuiskasi.

Anna Sergejevnan huoneessa oli tukahduttavaa; siellä tuoksui
hajuvesille, joita hän osteli japanilaisesta kaupasta. Gurov ajatteli
katsellessaan häntä: "Minkälaisia kohtaamisia sattuukaan!" Entuudestaan
oli hänen povessaan säilynyt muisto huolettomista, hyväsydämisistä
naisista, jotka iloitsivat rakkaudestaan ja olivat kiitollisia hänelle
onnestaan, niin perin lyhyt kuin se olikin ollut; ja muisto sellaisista
kuin esimerkiksi hänen oma vaimonsa, jotka rakastivat valheellisesti,
puhuivat liian paljon, teeskentelivät, rakastivat hysteerisesti ja
sellainen ilme kasvoillaan, kuin ei olisi kysymyksessä rakkaus eikä
intohimo, vaan jotakin paljoa merkitsevämpää; olipa säilynyt vielä
muisto parista kolmesta sellaisestakin erittäin kauniista, mutta
kylmästä naisesta, joiden kasvoille yhtäkkiä nousi petomainen ilme,
vastustamaton halu ottaa elämältä enemmän, kuin se voi antaa; nämä
tällaiset eivät olleet enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, eivät
harkitsevia eivätkä älykkäitä, vaan oikullisia, vallanhimoisia naisia.
Ja kun Gurov oli kyllästynyt heihin, heidän kauneutensa oli herättänyt
hänessä vihaa, ja pitsit heidän vaatteissaan olivat hänen mielestään
olleet kun suuria suomuksia.

Mutta nyt oli kysymyksessä yhä sama arkuus, kokemattoman nuoruuden
kulmikkuus, omituisen epämieluinen tunne, ja tuntui siltä kuin olisi
joutunut hämilleen, jos joku yhtäkkiä olisi kolkuttanut ovea. Anna
Sergejevna, tuo "nainen, joka kulki koiran kanssa", suhtautui jotenkin
erikoisesti, hyvin vakavasti, kaikkeen mitä oli tapahtunut, ikäänkuin
hän olisi langennut; siltä ainakin näytti, ja se oli niin kummallista,
sopimatonta. Hänen kasvonsa kuihtuivat, ja pitkät hiukset riippuivat
surullisina kahden puolen; hän vaipui ajatuksiinsa ja unohtui katuvaan
asentoon, niinkuin syntinen nainen vanhanaikaisissa maalauksissa.

-- On niin surullista, virkkoi hän. Tehän ette minua nyt enää
kunnioita.

Pöydällä oli arbuusi. Gurov leikkasi siitä viipaleen ja rupesi hitaasti
syömään. Kului ainakin puoli tuntia äänettömyydessä.

Anna Sergejevna oli liikuttava, hänestä huokui säädyllisen,
yksinkertaisen viattoman, vähän mukana eläneen naisen puhtautta.
Yksinäinen pöydällä palava kynttilä valaisi heikosti hänen kasvojaan;
mutta saattoi huomata, että hän oli pahoilla mielin.

-- Miksi minä lakkaisin kunnioittamasta sinua? kysyi Gurov. Sinä et
itsekään tiedä, mitä puhut.

-- Suokoon Jumala minulle anteeksi! sanoi nainen ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Tämä on kauheaa.

-- Sinä puhdistaudut, näemmä.

-- Mistä minä puhdistautuisin!... Olen kehno, alhainen nainen,
halveksin itseäni enkä edes ajattelekaan puhdistautumista. En ole
pettänyt miestäni, vaan itseni. Enkä ainoastaan nyt, vaan jo pitkän
aikaa olen pettänyt. Mieheni on ehkä rehellinen, kunnon mies, mutta
onhan hän viinuri! En tiedä, mitä hän siellä tekee, miten palvelee,
tiedän vain, että hän on viinuri. Olin mennessäni hänen kanssaan
naimisiin kaksikymmenvuotias, uteliaisuus kiusasi minua, ja toivoin
jotakin parempaa. Onhan olemassa toisenlaistakin elämää, ajattelin. Ja
halutti elää! Elää ja elää!... Uteliaisuus paloi mielessäni... ette
käsitä sitä, mutta vannon kautta Jumalani, en voinut enää hillitä
itseäni, minussa tapahtui jotakin, en voinut enää pidättää itseäni,
sanoin miehelleni olevani sairas ja matkustin tänne... Ja täällä
kuljeskelin ympäri kuin huumeissani, kuin mieletön... ja niin minusta
tuli kehno, kurja nainen, jota kuka hyvänsä voi halveksia.

Gurovin tuli ikävä kuunnella. Häntä harmitti tuo yksinkertainen
äänensävy, tuo odottamaton katumus, joka nyt ei ollut paikallaan.
Jollei kyyneliä olisi näkynyt, olisi voinut luulla hänen piloillaan
noin tekevän tai näyttelevän.

-- En ymmärrä, mutisi Gurov hiljaa, mitä sinä oikein tahdot?

Anna Sergejevna kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja puristautui
häneen kiinni.

-- Uskokaa, uskokaa minua, rukoilen teitä... Minä rakastan rehellistä,
puhdasta elämää, synti on minusta inhoittavaa, mutta en itsekään tiedä,
mitä teen. Yksinkertaiset ihmiset sanovat: "Paholainen on hänet
viekoitellut". Ja minäkin voin nyt itsestäni sanoa, että paholainen on
minut viekoitellut.

-- Riittää, riittää... murahti Gurov.

Hän katseli Anna Sergejevnan liikkumattomia, säikähtyneitä silmiä,
suuteli häntä, puheli hiljaa ja ystävällisesti, ja Anna Sergejevna
rauhoittui vähitellen ja tuli taas iloiseksi. He alkoivat molemmat
nauraa.

Kun he sitten olivat saapuneet rantakadulle, ei siellä ollut enää
ketään, kaupunki sypresseineen näytti aivan kuolleelta, mutta meri
kohisi yhä, ja aallot loiskivat rantaa vasten. Suuri soutualus keinui
aalloilla, ja siinä oleva lyhty tuikahteli unisesti.

He löysivät ajurin ja ajoivat Oreandaan.

-- Minä sain äsken alhaalla eteisessä tietää sukunimesi: taululle oli
kirjoitettu von Diederiz, sanoi Gurov. Onko miehesi saksalainen?

-- Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni on
kreikkalaiskatolilainen.

Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivat
vaieten alas merelle.

Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäili
liikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet,
sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuului
alhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noin
kohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikä
Oreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti siellä
kohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossa
järkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessä
meidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisen
pelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömän
juoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamun
sarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena ja
lumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä,
avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jos
sitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidän
omat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkean
päämäärän ja oman ihmisarvomme.

Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaiva
saapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enää
palaneet.

-- Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.

-- Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.

He palasivat kaupunkiin.

Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessä
aamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevna
valitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhä
samoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloin
pelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kun
heidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnan
luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskellä
kirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, ettei
kukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten,
hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekivät
hänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niin
kaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunut
askeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui usein
ajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enää
kunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena.
Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupungin
ulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivat
erinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.

Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje,
jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitä
pikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaan
kotimatkaa.

-- On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itse
kohtalon johtoa.

Anna Sergejevna ajoi hevosella Gurovin saattamana asemalle, joka oli
päivän matkan päässä. Kun hän oli valinnut itselleen paikan pikajunan
vaunusta ja kun toinen lähtömerkki kajahti, hän sanoi:

-- Antakaa minun vielä kerran katsoa teitä... Katsoa vielä viimeisen
kerran... Noin...

Hän ei itkenyt, vaan oli surumielinen ja ikäänkuin sairas, ja hänen
kasvonsa vavahtelivat.

-- Minä ajattelen... muistelen teitä... hän sanoi. Jumalan haltuun,
jääkää hyvästi. Älkää minua pahalla muistelko. Me eroamme nyt iäksi,
niin täytyi käydä, sillä meidän ei olisi pitänyt toisiamme ensinkään
tavatakaan. No niin, Jumalan haltuun.

Juna lähti nopeasti liikkeelle, tulet katosivat pian, eikä hetken
kuluttua kuulunut enää edes humua, ikäänkuin olisi varta vasten niin
tapahtunut, jotta mitä pikimmin olisi tullut loppu tästä suloisesta
huumauksesta, tästä mielettömyydestä. Ja jäätyään yksin asemasillalle
ja katsellessaan hämärään kaukaisuuteen Gurov kuunteli heinäsirkkojen
sirinää ja sahkölennätinlankojen soimista sellaisin tuntein kuin olisi
hän vasta unesta herännyt. Ja hän ajatteli, että nyt on hänen
elämässään yksi seikkailu lisää ja että sekin jo on päättynyt ja
muuttunut pelkäksi muistoksi... Hän oli liikutettu ja surullinen ja
tunsi heikkoa katumusta. Eihän tuo nuori nainen, jota hän ei enää
koskaan tapaisi, ollut onnellinen hänen kanssaan. Gurov tunsi olleensa
kohtelias ja sydämellinen häntä kohtaan, mutta silti oli hänen
käytöksessään, äänen sävyssä ja hyväilyissä heikkona varjona kuultanut
onnellisen miehen kevyt pila, raa'ahko röyhkeys, miehen, joka sitä
paitsi oli lähes toista vertaa vanhempi häntä. Koko ajan oli Anna
Sergejevna sanonut Gurovia hyväksi, harvinaiseksi, yleväksi; nähtävästi
hän oli näyttänyt Anna Sergejevnasta toisenlaiselta kuin hän
todellisuudessa oli; Gurov oli siis tahtomattaan pettänyt häntä...

Asemalla tuoksui jo syksylle, ilta oli viileä.

"Onpa minunkin jo aika lähteä pohjoiseen", ajatteli Gurov poistuessaan
asemasillalta.


III.

Kotona Moskovassa oli jo talvista; uuneja lämmitettiin, ja aamuisin,
kun lapset hankkiutuivat kouluun ja joivat teetä, oli pimeä, ja
lastenhoitaja sytytti lamput vähäksi aikaa. Alkoi pakastaa. Kun satoi
ensi lumen ja ajettiin ensi kertaa reellä, oli hauska nähdä valkoinen
maa, valkoiset katot, oli niin kevyt, mainio hengittää, ja nuoruuden
ajat palasivat mieleen. Vanhat, kuurasta valkeat lehmukset ja koivut
näyttivät ikäänkuin hyväsydämisiltä, ne olivat lähempänä sydäntä kuin
sypressit ja palmut, eikä niiden läheisyydessä tehnyt mieli ajatella
vuoria eikä merta.

Gurov oli moskovalainen. Hän palasi Moskovaan kauniina pakkaspäivänä,
ja kun hän puki turkit ja lämpimät hansikkaat ylleen ja lähti
Petrovkalle kävelemään ja kuuli lauantai-iltana kirkonkellojen soivan,
niin äskeinen matka ja seudut, joilla hän oli käynyt, kadottivat
lumouksensa. Vähitellen hän vajosi Moskovan elämään ja luki jo ahneesti
kolmea sanomalehteä päivässä, vaikka sanoi, ettei periaatteessa lue
moskovalaisia lehtiä. Hänen teki jo mielensä ravintoloihin, kerhoihin,
kutsupäivällisille, juhliin, ja oli niin mieluista, kun hänen luokseen
tuli tunnetuita asianajajia ja taiteilijoita ja kun hän sai tohtorien
kerhossa pelata korttia professorien kanssa. Hän pystyi jo sulattamaan
kokonaisen annoksen "paistettuja maalaisia".

"Kunhan kuluu muutama kuukausi, niin kyllä Anna Sergejevna peittyy
muistojen usvaan ja ehkä vain harvoin näyttäikse unessa elävästi
hymyillen, kuten ne toisetkin naiset", arveli Gurov itsekseen. Mutta
kului kuukausi, enemmänkin, tuli sydäntalvi, ja kaikki oli säilynyt
muistissa vielä niin elävästi, kuin hän vasta eilen olisi eronnut Anna
Sergejevnasta. Ja muistot paloivat mielessä yhä voimakkaammin. Jos hän
illan hiljaisuudessa kuuli työhuoneeseensa, kuinka lapset lukivat
läksyjään, jos kuuli laulettavan tai urkuharmonin soittoa ravintolassa,
jos kuuli tuulen valittavan uunin piipussa, heti johtui hänen mieleensä
laivasilta ja mitä siellä tapahtui, varhainen aamu ja sumuiset vuoret,
Feodosiasta saapuva höyrylaiva, suutelot... Hän asteli kauan
huoneessaan muistellen näitä ja hymyili. Hänen muistelmansa muuttuivat
unelmiksi, menneisyys suli mielikuvituksessa tulevaisuuteen. Anna
Sergejevna ei ainoastaan ilmaantunut hänelle unessa, vaan seurasi kuin
varjo häntä kaikkialle. Suljettuaan silmänsä Gurov näki hänet elävänä
edessään, kauniimpana, nuorempana, suloisempana entistään; ja itsekin
hän näytti mielestään paremmalta kuin silloin Jaltassa. Tuntui siltä,
kuin Anna Sergejevna olisi iltasin katsellut häntä kirjakaapista,
uunista, huoneen nurkasta, ja Gurov oli kuulevinaan hänen
hengityksensä, hänen pukunsa hempeän kahinan. Kadulla hän seurasi
katseellaan naisia etsien Anna Sergejevnan kaltaista.

Hänen teki niin kovasti mieli uskoa jollekulle muistojaan. Mutta kotona
hän ei saattanut puhua rakkaudestaan eikä kaupungillakaan; ei
vuokralaisille eikä pankkivirkamiehille. Ja mistä puhua? Eihän hän
rakastanut vielä silloin? Eihän hänen suhteessaan Anna Sergejevnaan
ollut mitään kaunista, runollista, opettavaa eikä pelkästään
mieltäkiinnittävää? Ja piti puhua ylimalkaisesti rakkaudesta, naisista,
eikä kukaan arvannut, mitä liikkui mielessä, ja vaimo vain kohotteli
tummia kulmakarvojaan virkkaen:

-- Sinulle, Dimitri, ei sovi lainkaan itseensä tyytyväisen keikarin
osa.

Kerran yöllä lähtiessään kerhosta vastapelaajansa virkamiehen kanssa
hän ei voinut olla virkahtamatta:

-- Jospa tietäisitte, millaiseen hurmaavaan naiseen minä Jaltassa
tutustuin!

Virkamies istuutui rekeen ja teki lähtöä, mutta kääntyi samassa ympäri
ja huusi:

-- Dmitri Dmitritsh!

-- Mitä?

-- Kyllä te olitte taannoin oikeassa: hän on tosiaankin kuin oikullinen
sampi.

Nämä sanat saivat, niin jokapäiväisiä kuin olivatkin, Gurovin
levottomaksi; ne tuntuivat hänestä häpeällisiltä, saastaisilta. Kuinka
raakoja luonteita, millaisia ihmisiä! Kuinka mielettömästi yöt
kuluivat, kuinka ikävästi, huomaamattomasti päivät vierivät. Hurjaa
kortinpeluuta, ahmimista, juoppoutta, alituista puhetta samoista
asioista. Joutavat toimet ja jutut vievät parhaan ajan, parhaat voimat,
ja viho viimein jää jäljelle vain koluttu, lennoton elämä, jonkinlainen
jonkinjoutavuus, josta et pääse yli etkä ympäri, saatikka pakenemaan,
vaan istut siinä kuin mielisairaalassa tai rangaistuskomppaniassa!

Gurov oli niin levoton, ettei nukkunut sinä yönä lainkaan, ja poti koko
seuraavan päivän päänsärkyä. Huonosti hän nukkui seuraavinakin öinä,
istuskeli yhä vuoteessaan ja ajatteli tai asteli huoneessa nurkasta
nurkkaan. Hän kyllästyi lapsiin, ikävystyi pankkiin, ei tehnyt mieli
lähteä minnekään, ei puhua mistään.

Joulukuun pyhinä hän hankkihe matkalle sanoen vaimolleen matkustavansa
Pietariin toimittamaan erään nuoren miehen asioita -- mutta matkustikin
S:n kaupunkiin. Miksi? Sitä hän ei itsekään varmaan tiennyt. Hän tahtoi
tavata Anna Sergejevnaa, puhua hänen kanssaan, sopia kohtaamisesta.

Hän saapui S:n kaupunkiin aamulla ja otti hotellista parhaan huoneen,
jonka lattia oli kokonaan peitetty harmaalla veralla. Pöydällä oli
tomusta harmaa mustetolppo, kuvaten ratsastajaa, jolta oli pää poissa,
mutta hattu kohotetussa kädessä. Ovenvartija antoi hänelle tarpeelliset
tiedot: von Diederiz asuu Staro-Gontsharnajan varrella omassa talossaan
ja jonkin matkan päässä hotellista, elää hyvin rikkaasti; hänellä on
omat hevoset; kaikki kaupunkilaiset tuntevat hänet. Ovenvartia lausui
nimen: Dridiriz.

Gurov lähti kiirehtimättä Staro-Gontsharnajalle ja löysi talon. Aivan
vastapäätä taloa oli pitkä harmaa aita.

"Tuosta hän siis kulkee", ajatteli Gurov katsellen milloin taloa,
milloin aitaa.

Hän harkitsi: "tänään on päivä, jolloin virastotkin ovat kiinni, hänen
miehensä on siis luultavasti kotona. Ja joka tapauksessa olisi
tahditonta mennä häntä häiritsemään. Jos lähetän kirjeen, se voi joutua
miehen käsiin, ja silloin olisi koko asia pilalla. Paras on luottaa
sattumaan". Ja Gurov asteli kadulla odottaen tätä sattumaa. Hän näki
kerjäläisen poikkeavan portista sisään ja koirien hyökkäävän tämän
kimppuun, sitten, noin tuntia myöhemmin, kuului heikosti, epäselvästi
pianonsoittoa; kaiketi Anna Sergejevna soitti. Pääovi aukeni yhtäkkiä,
ja siitä astui ulos eukko mukanaan pieni valkoinen koira, jonka Gurov
tunsi. Hän aikoi kutsua koiraa, mutta hänen sydämensä alkoi samassa
tykyttää niin kiihkeästi, ettei hän voinut muistaa koiran nimeä.

Ja hän käveli kävelemistään suuttuen yhä enemmän tuohon harmaaseen
aitaan ja harmitellen mielessään, että Anna Sergejevna on unohtanut
hänet ja huvittelee ehkä nyt jonkun toisen kanssa, mikä onkin aivan
luonnollista nuorelle naiselle, jonka täytyy aamusta iltaan katsella
tuota kirottua aitaa. Hän palasi hotelliinsa ja istui pitkän aikaa
huoneensa sohvalla tietämättä, mitä tekisi, söi sitten päivällistä ja
nukkui senjälkeen kauan.

"Kuinka tämä kaikki on typerää ja rauhatonta!" ajatteli hän herättyään
ja katsellessaan pimeihin ikkunoihin. Oli jo ilta. "Kylläpäs nukuinkin
tarpeekseni. Mutta mitähän minä nyt yöllä tekisin?"

Hän istui sängyssä, jossa oli halpa harmaa peite, jollaisia käytetään
sairaaloissa, ja ärsyttelihe harmissaan:

"Siinä on nyt se 'nainen, joka kulkee koiran kanssa'... Olipas tämäkin
seikkailu!... Mutta istu vain koreasti paikallasi!"

Jo aamulla hän oli rautatieasemalla huomannut ilmoituksen, jossa suurin
kirjaimin seisoi painettuna, että "Geisha" esitetään ensi kerran. Hän
muisti sen ja ajoi teatteriin.

"On hyvin mahdollista, että Anna Sergejevnalla on tapana olla
ensi-illoissa", ajatteli hän.

Teatteri oli täynnä väkeä. Siellä, niinkuin yleensä kaikissa
teattereissa maaseudulla, oli auteretta kattokruunun yläpuolella, ja
"paratiisissa" oltiin kovin rauhattomia ja meluttiin. Permannolla
ensimmäisen nojatuolirivin kohdalla seisoi sikäläisiä keikareita kädet
selän takana. Kuvernöörin aitiossa istui etumaisella paikalla
kuvernöörin tytär, kaulapuuhka kaulassa, mutta kuvernööri itse oli
vaatimattomasti piiloutunut verhojen taa, niin että vain hänen kätensä
näkyivät. Väliverho huojui, orkesteri viritteli pitkän aikaa. Koko
ajan, kun yleisö virtasi sisään ja asettui paikoilleen, katseli Gurov
innokkaasti ympärilleen.

Sisään astui Anna Sergejevnakin. Hän istuutui kolmanteen
nojatuoliriviin. Kun Gurov katseli häntä, hänen sydäntänsä ahdisti, ja
hän tajusi selvästi, ettei hänellä ole tässä maailmassa toista
läheisempää, kalliimpaa ihmistä. Hän, tuo maaseudun väkijoukkoon
kadonnut pieni nainen, jolla oli tavallinen lornetti kädessään, ei
ollut missään suhteessa huomattava henkilö, mutta hän täytti nyt
Gurovin elämän kokonaan, oli hänen surunsa, ilonsa ja ainoa onnensa,
jota hän itselleen toivoi. Ja huonon orkesterin soittaessa Gurov
ajatteli nyt, kuinka Anna Sergejevna oli hyvä. Ajatteli ja haaveili.

Anna Sergejevnan kanssa oli astunut sisään ja istuutunut hänen
viereensä nuori, pitkä, hiukan kumara mies, jolla oli lyhyt poskiparta;
tämä nyökäytti joka askeleella päätään ja näytti tavan takaa
kumartelevan. Luultavasti se oli Anna Sergejevnan mies, jonka tämä
silloin Jaltassa, katkeran tunteen valtaamana, oli sanonut olevan
viinuri. Ja todellakin miehen pitkässä vartalossa, poskiparrassa,
päälaen pienessä kaljussa oli jotakin viinurimaista; hän hymyili
makeasti ja napinreiässä loisti jokin oppineisuuden merkki ikäänkuin
viinurin numero.

Ensimmäisen väliajan alussa mies lähti tupakalle, mutta Anna Sergejevna
jäi nojatuoliin istumaan. Gurov, joka myöskin istui permannolla, meni
tämän luo ja lausui vapisevalla äänellä väkinäisesti hymyillen:

-- Hyvää iltaa.

Anna Sergejevna katsahti häneen ja kalpeni, katsahti sitten uudestaan
kauhuissansa, uskomatta silmiään ja puristi lujasti kädessään viuhkaa
ja lornettia silminnähtävästi kamppaillen pyörtymystä vastaan. Molemmat
vaikenivat, Anna Sergejevna istui, Gurov seisoi; tämä pelästyi toisen
mielenliikutusta eikä rohjennut istua viereen. Viulut vingahtivat,
huilut hihkaisivat, alkoi yhtäkkiä kammottaa, näytti siltä kuin
kaikista aitioista katsottaisiin heihin. Silloin Anna Sergejevna nousi
ja riensi ovea kohti. Gurov seurasi häntä, ja molemmat kulkivat mitään
ajattelematta käytäviä ja portaita, milloin nousten, milloin
laskeutuen; heidän silmiensä ohi vilahteli kaikenmoisia virkapukuja
arvonmerkkeineen, turkkeja naulakossa; tuntui ristivetoa, haisi
tupakalle. Ja Gurov, jonka sydän sykki kovasti, ajatteli:

"Hyvä Jumala! Miksi nämä ihmiset, tuo orkesteri..."

Samassa hän muisti, kuinka silloin illalla rautatieasemalla, jonne hän
oli Anna Sergejevnan saattanut, hän oli arvellut itsekseen, että kaikki
oli lopussa eivätkä he enää milloinkaan tapaisi toisiaan. Mutta kuinka
kaukana olikaan tuo loppu!

Ahtaissa, synkissä portaissa, joissa seisoi suurilla kirjaimilla
"käynti parvekkeelle", Anna Sergejevna pysähtyi.

-- Kuinka te säikähdytittekään minut! sanoi hän raskaasti hengittäen
yhä vielä kalpeana ja huumaantuneena. Oih kuinka te säikähdytitte! Olen
kuin puolikuollut! Miksi te tulitte? Miksi?

-- Koettakaa ymmärtää, Anna, koettakaa ymmärtää... puhui Gurov
hätäisesti puoliääneen. Minä rukoilen teitä, koettakaahan ymmärtää
minua...

Anna Sergejevna katsoi häneen milloin peläten, milloin rukoillen,
milloin rakkaasti, katsoi hartaasti kätkeäkseen visusti mieleensä hänen
kuvansa.

-- Minä kärsin niin sanomattomasti! jatkoi hän kuulematta Gurovia. Olen
koko ajan ajatellut teitä ja elänyt näissä ajatuksissa. Ja minä olen
koettanut unohtaa, unohtaa, mutta miksi, miksi tulitte?

Ylempänä porrasparvekkeella kaksi kymnasistia tupakoi ja katseli alas,
mutta Gurov ei välittänyt heistä, vaan veti Anna Sergejevnan puoleensa
ja alkoi suudella hänen kasvojaan ja käsiään.

-- Mitä te teette, mitä te teette! sanoi Anna Sergejevna kauhistuneena
työntäen Gurovia luotaan. Me olemme mielettömiä. Matkustakaa pois jo
tänään, matkustakaa heti... Minä pyydän teitä kaikkien pyhimysten
nimessä, minä rukoilen teitä... Joku tulee!

Portaissa kulki joku heidän ohitsensa.

-- Teidän täytyy matkustaa... jatkoi Anna Sergejevna kuiskaten.
Kuuletteko, Dmitri Dmitritsh? Minä tulen luoksenne Moskovaan. En ole
ikänäni ollut onnellinen... olen nyt niin onneton... en tule ikänä
onnelliseksi, en ikänä! Älkää saattako minulle enää kärsimyksiä lisää!
Vannon, että lähden Moskovaan. Mutta nyt täytyy meidän erota! Rakas,
hyvä, kallis ystäväni, erotkaamme nyt! Näkemiin!

Anna Sergejevna puristi Gurovin kättä ja lähti nopeasti portaita alas
tavan takaa katsoen taakseen, ja hänen silmistään saattoi nähdä, ettei
hän ollut onnellinen. Gurov seisoi vähän aikaa paikallaan ja kuunteli;
sitten, kun ympärillä kaikki oli hiljasta, hän etsi naulakkonsa ja
poistui teatterista.


IV.

Ja Anna Sergejevna alkoi matkustella Gurovin luo Moskovaan. Pari kolme
kertaa kuukaudessa hän matkusti S:n kaupungista ja sanoi miehelleen
lähtevänsä kysymään neuvoa naistautien professorilta, mitä tämä sanoisi
jostakin hänen sairaudestaan. Hänen miehensä milloin uskoi, milloin ei.
Saavuttuaan Moskovaan Anna Sergejevna tavallisesti asettui "Slavjanskij
Basariin" ja lähetti punalakkisen lähetin Gurovin luo. Tämä kävi häntä
tapaamassa; eikä tiennyt siitä yksikään sielu koko Moskovassa.

Kerran talviaamuna Gurov oli tällaisella matkalla Anna Sergejevnan luo
(lähetti oli edellisenä iltana käynyt Gurovin luona tapaamatta häntä
kotoa). Hänen tyttärensä, jota hän tahtoi samalla saattaa kouluun, oli
mukana. Satoi räntää suurina hiutaleina.

-- Nyt on kolme astetta lämmintä, ja kuitenkin sataa lunta, puhui Gurov
tyttärelleen. Mutta ilma on näin lämmintä vain maan pinnalla,
jotavastoin ylemmissä ilmakerroksissa on lämpömäärä aivan toinen.

-- Mutta miksi ei ukkonen käy talvella, isä?

Gurov selitti senkin. Hän jutteli ja ajatteli samalla, että nyt hän
menee tapaamaan naista ja ettei yksikään ihminen sitä tiedä eikä
luultavasti saa koskaan tietääkään. Hänen elämänsä oli kahdenlaista:
toinen oli julkista, jonka näkivät ja tiesivät kaikki, joille se oli
tarpeellista, täynnä ehdollista totuutta ja ehdollista petosta, aivan
samankaltaista kuin hänen tuttaviensa ja ystäviensä elämä, mutta toinen
oli salaista. Ja jostakin kummallisesta, ehkä satunnaisesta
olosuhteiden yhteensattumisesta kaikki, mikä oli hänestä tärkeää,
mielenkiintoista, välttämätöntä, minkä suhteen hän oli vilpitön eikä
pettänyt itseään, mikä muodosti hänen elämänsä ytimen, tapahtui salassa
toisilta, mutta kaikki, mikä oli valheellista ja kuorena peitti hänet
ja totuuden, kuten esimerkiksi toimi pankissa, riidat kerhoissa, hänen
"alhainen rotunsa", olo vaimonsa kanssa juhlatilaisuuksissa -- se
kaikki oli julkista. Ja hän tuomitsi muita itsensä mukaan eikä uskonut
todeksi sitä, mitä näki, vaan otaksui, että kunkin ihmisen todellinen,
mielenkiintoinen elämä kuluu salassa, aivan kuin yön peitossa. Jokainen
henkilöllinen olemassaolo pysytteleikse salassa, ja ehkä osaksi juuri
siitä syystä sivistynyt ihminen niin hermostuneesti huolehtii siitä,
että henkilökohtainen salaisuus pidettäisiin arvossa.

Saatettuaan tyttärensä kouluun Gurov lähti "Slavjanskij Basariin". Hän
riisui alhaalla turkit yltään, kiipesi portaita ja koputti hiljaa
oveen. Anna Sergejevna, yllään harmaa Gurovin mielipuku, oli matkasta
uupuneena odotellut häntä eilisillasta saakka; hän oli kalpea, katsoi
tulijaan hymyilemättä ja heittäytyi Gurovin kaulaan, ennen kuin tämä
oli kunnolleen ennättänyt sisään. He suutelivat pitkään, ikäänkuin
eivät olisi useaan vuoteen tavanneet toisiaan.

-- No mitä kuuluu? kysyi Gurov. Mitä uutta?

-- Odotahan, kyllä kohta sanon... En voi.

Hän ei saanut itkultaan puhutuksi, vaan kääntyi poispäin ja painoi
nenäliinan silmilleen.

"Itkeköön nyt sitten vähäsen; minä sillä välin istahdan tuohon
hetkeksi", ajatteli Gurov ja istuutui nojatuoliin.

Sitten hän soitti palvelijaa ja pyysi tuomaan teetä. Mutta Gurovin
juodessa teetä Anna Sergejevna seisoi ikkunaan päin kääntyneenä ja itki
liikutuksesta, itki sitä surullista tietoa, että heidän elämänsä oli
muodostunut näin surkeaksi. He tapasivat toisensa salaa ja pysyttelivät
piilossa ihmisiltä kuin varkaat! Eikö heidän elämänsä ole
auttamattomasti särkynyt.

-- No, herkeä jo! virkkoi Gurov.

Hänestä näytti selvästi siltä, että heidän rakkaussuhteensa ei pääty
kovinkaan pian, ties milloin. Anna Sergejevna kiintyi häneen yhä
lujemmin, jumaloi häntä, ja olisipa ollut ajattelematonta sanoa
hänelle, että kaikki tämä kerran päättyisi; sitä hän ei olisi
kuitenkaan uskonut.

Gurov astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäilleen
hyväilläkseen ja laskeakseen leikkiä, mutta näki samassa itsensä
kuvastimesta.

Hänen päänsä alkoi jo käydä harmaaksi, ja hänestä näytti kummalliselta,
että hän oli viime vuosina niin vanhentunut, rumentunut. Olkapäät,
joilla hänen kätensä lepäsivät, olivat lämpimät ja vapisevat. Gurov
tunsi myötätuntoisuutta tätä vielä niin lämmintä ja kaunista elämää
kohtaan, jota jo odotti kuihtuminen, niinkuin hänen omaansakin. Miksi
hän niin rakastaa miestä, joka aina on näyttänyt naisten mielestä
toiselta kuin todella on? Mutta he eivät rakastaneet häntä itseään,
vaan miestä, jonka heidän mielikuvituksensa oli luonut ja jota he
omassa elämässään hartaasti etsivät, ja sitten, kun olivat huomanneet
erehtyneensä, he kuitenkin rakastivat. Eikä ollut yksikään noista
naisista ollut onnellinen hänen kanssaan. Aika kului, Gurov tutustui
uusiin, erosi, mutta ei rakastanut kertaakaan; mitä hyvänsä se lie
ollutkin muuta, ei vain rakkautta.

Ja vasta nyt, kun hänen päänsä jo alkoi harmaantua, hän rakastui
niinkuin tulee, totisesti, ensi kerran eläessään.

Anna Sergejevna ja hän rakastivat toisiaan kuin hyvin läheiset omaiset,
kuin mies ja vaimo, kuin hellät ystävykset. Heistä näytti siltä, että
itse kohtalo oli määrännyt heidät toisilleen, ja oli käsittämätöntä,
miksi he olivat toisten kanssa naimisissa; he olivat kuin kaksi kiinni
saatua muuttolintua, koiras ja naaras, jotka oli teljetty elämään eri
häkeissä. He antoivat toisilleen anteeksi, mitä häpesivät
menneisyydessään ja nykyisyydessään, ja tunsivat, että tämä heidän
rakkautensa oli pettänyt heidät molemmat.

Ennen, surullisina hetkinä, Gurov rauhoitteli itseään kaikenmoisilla
arveluilla, jotka vain hänen mieleensä johtuivat, mutta nyt hän ei
välittänyt arveluista; hän tunsi syvää sääliä, tahtoi olla vilpitön,
hellä...

-- Herkeä nyt, hyvä ystävä, hän sanoi. Kun olet itkenyt -- niin sillä
hyvä... Ajatellaan, koetetaan keksiä jotakin.

Sitten he keskustelivat pitkän aikaa, puhuivat siitä, mitenkä voisivat
vapautua välttämättömyydestä pysytellä piilossa, pettää, elää eri
kaupungeissa, olla pitkiä väliaikoja toisiaan tapaamatta. Mitenkä
päästä näistä sietämättömistä matkoista?

-- Mitenkä? Mitenkä kysyi Gurov tarttuen päähänsä. Mitenkä?

Ja näytti siltä, että kun he vielä vähäsen odottavat, ratkaisu on
löydetty, ja silloin alkaa uusi, ihana elämä. Mutta kumpikin heistä
käsitti, että loppu vielä oli kaukana, kaukana ja että kaikkein
sotkuisin ja vaikein nyt vasta alkoi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53029 ***