*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53782 ***

MESTARI OLAVI

Viisinäytöksinen näytelmä


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suomensi Yrjö Koskelainen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.






HENKILÖT:

 MESTARI OLAVI (Olaus Petri),
 GERT KIRJANPAINAJA.
 KUSTAA EERIKINPOIKA VAASA.
 HANS BRASK, Linköpingin piispa.
 MÅNS SOMMAR, Strengnäsin piispa.
 LAURI SIGGENPOIKA, valtakunnanmarski.
 LAURENTIUS PETRI.
 HANS WINDRANK, laivuri.
 Smoolantilainen.
 Saksalainen.
 Tanskalainen.
 MARTTI, mustiaveljiä.
 NIILO, mustiaveljiä.
 Kapakanisäntä.
 Ruumiinkantaja.
 1:nen lukiolainen.
 2:nen lukiolainen.
 Suntio.
 Palvelija.
 Työvouti.
 Porvari.
 Rouva KRISTIINA, Olavin äiti.
 Aatelismies.
 KRISTIINA, Gerdtin tytär.
 Portto.
 Porvarisnainen.
 Suntion vaimo.
 Sivuhenkilöitä.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Strengnäsissä.


Puistikon ristikäytävä lukiopihan edustalla. Etäämpänä
luostarikirkko. Perällä muuri, jonka takaa näkyy kukkivia
hedelmäpuita. Olavi istuu kivipenkillä; hänen edessään kaksi
lukiolaista; lukevat osaansa "Tobiaksen Komediaan".

1 LUKIOLAINEN.

    "Jo saavutti meidät viholliskäs'
    Voi Israel, voi, sun päiviäs!"

2 LUKIOLAINEN.

    "Ah, veljeni, missä on meillä nyt hoiva!
    Vaan itkumme täällä on iäti soiva:
    Poissa on peltomme, tavaramme,
    Me vieraassa maassa nyt vaikerramme.
    Ah, päivin huokaan, öin uneksin,
    Ett' tyhjä on lupaus Abrahamin!"

LAURENTIUS (tällä välin tullut). Mitä sinä teet, veli?

OLAVI. Minä leikin!

LAURENTIUS. Leikit?

OLAVI. Niin! Leikin pientä komediaa Israelin lapsista ja Baabelin
vankeudesta!

LAURENTIUS. Eikö sinulla ole parempaa tehtävää? Suurempi työ odottaa
sinua!

OLAVI. Olen liian nuori vielä!

LAURENTIUS. Älä sano itseäsi liian nuoreksi!

OLAVI. Ei, sillä niitä on ilmankin tarpeeksi, jotka sitä huutavat!

LAURENTIUS (kehittää auki paperikäärön, jonka on ottanut esiin;
tarkastaa hetken Olavia; lukee:) "Ja Herran sana tapahtui Jeremialle;
Minä tunsin sinun jo ennen kuin minä sinun valmistin äitis kohdussa,
ja pyhitin sinun ennen kuin sinä äidistäs synnyitkään, ja panin sinun
kansain propheetaksi.

"Mutta Jeremias sanoi: Voi Herra, Herra! katso, en minä kelpaa
saarnaamaan; sillä minä olen nuori.

"Niin Herra sanoi: älä sano: minä olen nuori; mutta sinun pitää
kaikkiin niihin menemän, kuin minä sinun lähetän, ja puhuman kaikkia,
kuin minä sinulle käsken.

"Ja katso, minä teen tänäpänä sinun vahvaksi kaupungiksi, rauta
patsaaksi ja vaskimuuriksi koko maassa, Juudan kuninkaita ja hänen
ruhtinoitansa vastaan, hänen pappejansa ja maan kansaa vastaan.

"Ja he sotivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä sinua
voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra, vapahtamassa
sinua!"

OLAVI (hypähtää pystyyn). Niinkö Herra sanoi?

LAURENTIUS (jatkaa). "Niin vyötä nyt sinun kupees, nouse ja saarnaa
heille kaikki, kuin minä sinua käsken."

OLAVI. Miksi et _sinä_ lähde?

LAURENTIUS. Minä olen liian vanha.

OLAVI. Sinä olet pelkuri!

LAURENTIUS. Niin, sillä minussa ei ole sitä voimaa; mutta sinussa on
-- Jumala antakoon sinulle nyt uskon.

OLAVI. Ah niin, kerran minussa paloi uskon liekki ja se paloi
kirkkaasti, mutta munkit sen sammuttivat vihkivesillään, kun he
tahtoivat manata perkeleen ulos ruumiistani!

LAURENTIUS. Se oli olkea, jonka piti roihuta loppuun; mutta nyt on
Herra sytyttävä rovion, joka polttaa filistealaisten laihon. Joko
tiedät mitä tahdot, Olavi?

OLAVI. En, mutta tunnen tukehtuvani kun ajattelen tätä kurjaa kansaa,
joka huokaa vapautustaan. He huutavat vettä, elävää vettä, mutta ei
ole ketään, joka voisi heitä virvoittaa.

LAURENTIUS. Hajoita ensin maahan tämä vanha laho rakennus, sen sinä
voit! Herra itse on rakentava heille uuden!

OLAVI. Mutta silloin he joksikin aikaa jäävät taivasalle!

LAURENTIUS. Hengittäväthän ainakin raitista ilmaa!

OLAVI. Vaan riistää usko kokonaiselta kansalta; he jäävät epätoivoon!

LAURENTIUS. Niin, he jäävät epätoivoon.

OLAVI. Mutta he kiroavat minut, häpäisevät minut, vievät ylimmäisten
eteen!

LAURENTIUS. Pelkäätkö sinä?

OLAVI. En! -- Mutta pahennus --

LAURENTIUS. Olavi! Sinä olet syntynyt pahennukseksi; sinä olet
syntynyt iskemään. Herra kyllä tekee terveeksi jälleen.

OLAVI. Tunnen miten virta minua vetää puoleensa; vielä pitelen kiinni
sulkuportista, mutta jos hellitän käteni, vie virta minut mennessään.

LAURENTIUS. Hellitä sinä; niitä tulee kyllin, jotka pitävät vastaan!

OLAVI. Ojenna minulle kätesi, veli, jos joudun liian kauas
pyörteisiin.

LAURENTIUS. Se ei ole minun vallassani, ja sinun _täytyy_
pyörteisiin, vaikka hukkuisitkin.

OLAVI. Minkä myrskyn sinä nostit sielussani; istuin äsken leikkisillä
puiden varjossa, oli helluntaiaatto ja kevät ja rauha. Ja nyt
miksi eivät puut tohise, miksi ei taivas pimene! Laske kätesi
minun otsalleni, tunne miten vereni alkaa aaltoilla! Älä jätä
minua, Lauri; näen enkelin astuvan minua vastaan, kädessään kalkki;
tuolla pilven reunalla hän käy, veripunainen on hänen polkunsa ja
hän kohottaa ristiä -- Ei, minä en voi, minä palajan rauhalliseen
laaksoon; taistelkoot toiset, minä olen vain katselija. -- Ei, minä
kuljen jäljissä ja hoidan haavoittuneita, kuiskaan rauhan sanoja
kuolevan korvaan. Rauhan! -- Ei, minäkin tahdon taistella, mutta
jälkijoukossa; minkätähden minun on käytävä ensimäisenä?

LAURENTIUS. Sentähden että olet rohkein!

OLAVI. Enkö voimakkain?

LAURENTIUS. Voimakkaat tulevat jäljestä: ja voimakkain seisoo sinun
kupeellasi; hän sinua kehoittaa taisteluun!

OLAVI. Auta minua, Jumala! Nyt minä lähden!

LAURENTIUS. Amen!

OLAVI. Ja sinä seuraat minua!

LAURENTIUS. Yksin tulee sinun lähteä Jumalasi kanssa.

OLAVI. Minkätähden vetäydyt sinä syrjään?

LAURENTIUS. Minä en syntynyt sotilaaksi; ainoastaan sinun
asesepäksesi kelpaan! Jumalan puhdas sana on oleva sinun aseesi ja
sinä olet antava sen kansan käteen; sillä nyt on paavin varushuone
murrettu auki, ja jokainen, joka ihmisen nimeä kantaa, on itse
taisteleva henkensä vapauden puolesta!

OLAVI. Mutta missä ovat viholliset? Minä hehkun taistelunhalusta,
vaan en näe ketä vastaan taistelisin!

LAURENTIUS. Sinun ei tarvitse manata niitä esiin, ne ilmestyvät
kyllä! Jää hyvästi. Voit alkaa, milloin tahdot! Jumala olkoon
auttajasi!

OLAVI. Älä mene, minun täytyy vielä puhua kanssasi!

LAURENTIUS. Tässä tulee etujoukko -- varustaudu. (Menee).

(Joukko porvareita, vaimoja ja lapsia kulkee oikealle, kirkon ovea
kohti. Pysähtyvät, nostavat hattuaan, tekevät ristinmerkin.)

GERDT KIRJANPAINAJA (puettu porvariksi). Helluntaiaattona ei ole
soitettu iltamessuun mikä kumma nyt on?

ERÄS PORVARI. Ja kirkonovi on suljettu! Ehkä on pappi sairastunut.

GERDT. Tahi vielä makuulla!

PORVARI. Mitä te sanotte?

GERDT. Tarkoitan että hän on sairas!

PORVARI. Mutta onhan hänellä messuoppilaita. Joku niistä voisi lukea
meille messun!

GERDT. Niillä kai on muuta tehtävää.

PORVARI. Mitä tehtävää?

GERDT. Kuka sen tietää!

PORVARI. Varo itseäsi, hyvä mies! Te vivahdatte vähän lutherilaiseen!
Hannu-piispa Linköpingistä on täällä ja kuningas myös!

GERDT. Onko Brask kaupungissa?

PORVARI. On, Jumal'avita. Mutta tunnustellaanpas ensin ovea, onko
kirkko lukossa.

GERDT (juoksee kirkonportaille ja kolkuttaa oveen). Jumalan huone on
suljettu helluntaiaattona. Korkea-arvoinen papisto ei tänään päästä
ketään Jumalan puheille, sen tähden saa hyvinarvoisa porvaristo
palata kotiinsa ja mennä maata ilman messua. Katsokaa, hyvä väki --
tämä ovi on tosin vaan puusta, mutta se on vaskella silattu, katsokaa
tätä ovea! Jos nyt sanon teille että Jumala asuu tämän oven takana,
sillä tämähän on hänen huoneensa, jos minä nyt sanon teille, että
piispan _diakonus_ tahi _sekretarius_ tahi _kanonikus_ tahi joku muu
-_us_ -- sillä vain hengenmiehillä on tuollainen us jälkipäässä --
jos minä nyt sanon että joku semmoinen mies on ottanut tämän oven
avaimen ja ripustanut sen makuuhuoneensa naulaan, niin en minä sillä
ole väittänyt että hän on sulkenut meidän Jumalamme lukon taa ja
ripustanut avaimen makuuhuoneensa naulaan, vaan minä sanon ainoastaan
sen, että me emme pääse kirkkoon emmekä voi palvella Jumalaa tänä
iltana, me, jotka olemme kuusi päivää ponnistelleet työssä, tehneet
kenkiä ja kaapuja ja me, jotka koko viikon olemme panneet olutta,
leiponeet ja teurastaneet korkea-arvoiselle papistolle, jotta se
seitsemäntenä päivänä jaksaisi pitää meille jumalanpalveluksen. Tästä
en minä suinkaan soimaa korkeastikunnioitettavaa kapitulia, sillä
hehän ovat vain ihmisiä, ja vain Jumalahan jaksoi tehdä työtä kuusi
päivää ja lepäsi seitsemäntenä.

PORVARI. Te pilkkaatte Jumalaa, mestari.

GERDT. Oh, sitä hän ei kuule, kun ovi on lukossa.

MUUAN NAINEN. Jeesus! Maria! Se on Antikristus!

GERDT (kolkuttaa ovea). Kuuletteko miten tyhjältä se kumajaa. --
Raamatussa luetaan että esivaate kaikkeinpyhimpään repesi kahtia,
ja sen täytyy olla totta, mutta jos hengenmiehet sen sittemmin ovat
neuloneet kiinni jälleen, niin sitä ei sanota raamatussa ja silti
sen ei tarvitse olla valetta. (Kansa ryntää Gerdtiä kohti; lapset
kirkuvat.)

PORVARI. Kirottu sinä, Luther, sillä niitä sinä olet. Me olemme
syntiä tehneet, siksi on Herra sulkenut ovensa. Kuuletko miten
lapsetkin huutavat sinut nähdessään, sinä saastainen henki!

GERDT. Tehän poljette heidän varpailleen, rakkaat ystävät!

NAINEN. Älkää koskeko häneen; hänessä on perkele!

PORVAREITA. Alas vääräoppiset! Alas vääräoppiset!

GERDT. Älkää koskeko minuun, minä seison tässä Jumalan rauhoitetulla
alueella!

PORVARI. Jumala ei suojele langennutta enkeliä!

GERDT. Ellei Jumala suojele, suojelee pyhä kirkko, ja minä olen sen
vihittyjen muurien sisäpuolella.

PORVAREITA. Vetäkää hänet muurin ulkopuolelle!

GERDT. Jos ette pelkää Jumalaa, peljätkää ainakin pyhän isän kirousta!

NAINEN. Raahatkaa hänet pois ovelta; hänen saastainen henkensä on
taikonut kirkon kiinni!

PORVARI. Niin! Niin! Jumala ei avaa temppeliänsä perkeleelle!
(Hyökkäävät Gerdtiä kohti, kun samassa piispan sekretarius saapuu.
Hänen edellään käy diakooni, joka vaatii hiljaisuutta.)

SEKRETARIUS (lukee). 'Koska hiippakaupunkimme ei ole suorittanut
piispanistuimelle tulevaa veroa ja koska kaupunki yhä edelleen
niskoittelee sen maksamisessa, on tuomiokapituli, nojautuen
oikeuteensa ja paavillisiin säädöksiin, nähnyt hyväksi sulkea kirkon
ovet ja lakkauttaa messut sekä uhrit siksi kunnes mainittu hairahdus
on korjattu, eväten itsekultakin, joka ei ota tätä noudattaakseen,
kaiken suosiomme.

    Datum vigilia assumptionis Mariae Strengnäsin kapituli.'

(Menee.)

GERDT. Mitä sanotte, hyvät porvarit?

PORVARI. Ei messua helluntaiaattona! Se on häpeällistä.

GERDT. Varokaa itseänne! Älkää puhuko pahaa papeista, se ei
varmaankaan ole heidän syynsä.

PORVARI. Kenen on syy?

GERDT. Kirkon! Näkymättömän ja kaikkivaltiaan! Se on, nähkääs,
kirkko, joka on sulkenut kirkon. (Kansa ilmaisee tyytymättömyyttään.)

OLAVI (on astunut esiin ja soittaa nyt iltakelloja, vetäen nuorasta,
joka riippuu kellotornista). Jos todella vakaasti haluatte
jumalanpalvelusta, luen minä teille messun!

PORVARI. Kiitoksia, mestari Olavi, vaan ettekö tiedä mitä siitä voi
seurata?

OLAVI. Peljätkäämme enemmän Jumalaa kuin ihmisiä! (Kansa polvistuu.)

"Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa! Koska
olemme nyt koolle tulleet..."

PORVARI. Mestari Olavi...

OLAVI. Mikä on?...

PORVARI. Me tahdomme kuulla oikean messumme emmekä mitään uusia
ihmisviisasteluja.

GERDT. Rakas mestari Olavi, sen pitää olla latinaa, muuten me emme
ymmärrä sanaakaan!

PORVARI. Pyhällä kielellä sen tulee olla, muutenhan kuka hyvänsä
voisi messun lukea.

OLAVI. Niin, siihen juuri on päästävä. Kukin itsekseen ja Jumalan
kanssa.

KANSA. Luther! Hän on Luther! Antikristus!

PORVARI. Vai niin, mestari Olavi. Te, joka olette niin nuori
ja lämmin, teihinkin on tarttunut rutto tuosta saksalaisesta
perkeleestä. Minä olen jo vanha mies, minä olen nähnyt maailman menoa
ja minä tarkoitan teidän parastanne: kääntykää siltä tieltä niin
kauan kuin olette nuori. -- Tehkää nyt mitä pyydämme ja lukekaa vanha
messu!

OLAVI. En! Se narripeli on nyt lopussa. -- Hengessä ja totuudessa
tulee teidän rukoilla eikä sanoin, joita te ette ymmärrä.

PORVARI. Ettekö usko, nuori ystäväni, että meidän Herramme ymmärtää
latinaa?

GERDT. Mutta ruotsia hän ei vähääkään ymmärrä!

PORVARI. Mestari Olavi! annatteko kansan näin lähteä luotanne ilman
virvoituksen sanaa -- ettekö näe miten he kaipaavat Jumalaansa.
Uhratkaa oma syntinen tahtonne, ja älkää antako kansan hajaantua
niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta!

OLAVI. Te sanotte minun tahtoani syntiseksi?

PORVARI. Te olette kova!

OLAVI. Älkää sanoko niin! Tiedättekö mitä tämä kellonsoitto minulle
maksaa?

PORVARI. Turhamaisuutenne.

GERDT. Ja rauhanne! Sillä se oli hätäkello, joka kutsui taisteluun!
Hei, nyt se alkaa! Kohta vastaavat Tukholman kellot, ja silloin on
Hussin, silloin on Ziskan, silloin on tuhanten talonpoikain veri
tuleva ruhtinaitten ja paavien päälle.

NAINEN. Herra varjele, mitä hän hourii?

PORVARI. Tunnetteko tuota miestä, mestari Olavi.

OLAVI. En!

GERDT. Olavi! Sinä tunnet minut! Älä kiellä minua! Pelkäätkö sinä
näitä kurjia raukkoja, jotka eivät tahdo omaa parastaan -- jotka
eivät koskaan ole kuulleet sanaa _vapaus_!

OLAVI. Mikä on nimesi?

GERDT. Jos lausun sen, niin te vapisette! Se on totta, teidän täytyy
vapista herätäksenne unesta! Minun nimeni on hyljätty enkeli, joka
kymmenentuhatta kertaa on palaava maan päälle, minun nimeni on
vapauttaja, joka tuli liian aikaiseen, minun nimeni on saatana,
sentähden että rakastin teitä enemmän kuin omaa elämääni, minun
nimeni oli Luther, minun nimeni oli Huss, nyt on nimeni Anabaptista!

KANSA (peräytyy, tekee ristinmerkin). Anabaptista!

GERDT (riisuu valepukunsa, esiintyy melkoista vanhempana). Tunnetko
minut nyt, Olavi!

OLAVI. Isä Gerdt!

PORVARI. Hän kutsuu sitä isäksi!

KANSA (peräytyy). Anabaptista! Anabaptista!

NAINEN. Ettekö näe, se on pannahinen --

PORVARI. Gerdt kirjanpainaja. Braskin painaja.

TOINEN PORVARI. Hän, joka painoi Lutheria!

NAINEN. Voi meitä ja meidän kaupunkiamme. Voi meidän pappejamme,
jotka seurustelevat Antikristuksen kanssa!

PORVARI. Hän kieltää kasteen!

NAINEN. Hän kieltää Jumalan! (Kansa menee).

OLAVI. Isä Gerdt, sinä puhuit vaarallisia sanoja.

GERDT. Luuletko että ne olivat vaarallisia, Olavi, Jumala siunatkoon
sinua siitä!

OLAVI. Sinulle vaarallisia, tarkoitin!

GERDT. Eikö kellekään muulle?

OLAVI. Toivokaamme sitä!

GERDT. Sinä tunsit Lutherin?

OLAVI. Tunsin! Ja nyt tahdon isänmaassani tehdä mitä hän teki.

GERDT. Etkö enempää?

OLAVI. Mitä tarkoitat?

GERDT. Se ei riitä! Luther on kuollut! Hän on tehnyt alun! Meidän on
jatkettava!

OLAVI. Mihin tahdot johtaa minut!

GERDT. Kauas! Kauas! Olavi!

OLAVI. Minä pelkään sinua, isä Gerdt!

GERDT. Niin, niin! Sinä olet suuresti pelkäävä, sillä minä tahdon
viedä sinut korkealle vuorelle, ja sinä olet sieltä näkevä yli
koko maailman. Katsos, Olavi, nyt on helluntai. Helluntaina astui
Pyhä Henki alas ja vuodatettiin apostolien päälle, ei, päälle koko
ihmiskunnan. Sinut voi vallata Pyhä Henki niinkuin se valtasi minut,
sillä minä uskoin siihen. Jumalan henki on astunut minuun, minä
tunnen sen, ja siksi on minut mielipuolena suljettu telkien taakse,
mutta nyt olen vapaa, nyt olen julistava sanan, sillä katsos Olavi,
nyt seisomme vuoren huipulla! Näetkö miten kansa polvillansa ryömii
noiden kahden luo, jotka istuvat korkeilla istuimillaan. Suuremmalla
on kaksi avainta toisessa, salama toisessa kädessä. Se on paavi.
Nyt hän kohottaa salamaansa ja tuhansia sieluja vaipuu kadotukseen,
ja muut suutelevat hänen jalkaansa ja laulavat Gloria Deo -- ja tuo
joka istuu istuimella, kääntyy ja hymyilee. Katso nyt toista. Hänellä
on miekka ja valtikka. Kumarra valtikkaa, muuten puree miekka. Hän
rypistää kulmakarvojaan ja kaikki kansa vapisee. Silloin hän kääntyy
naapuriinsa, joka istuu toisella istuimella, ja he hymyilevät
molemmat. Kaksi Baalinkuvaa! Mutta silloin kuuluu sorinaa ilmassa
kuin kansajoukon pauhina. Mikä sorisee? huutaa paavi ja heiluttaa
salamaansa. Kuka pauhaa, ja keisari heiluttaa miekkaansa. Kukaan ei
vastaa. Mutta ilmassa suhisee sittenkin ja pauhaa ja kuuluu huuto:
ajattele! Ja paavi säpsähtää ja keisari kalpenee ja kysyy: kuka huusi
"ajattele!" Tuokaa hänet tänne, minä otan hänen henkensä, ja paavi
huutaa, tuokaa tänne, minä otan hänen sielunsa! Mutta kukaan ei
huutanut, ääni kuului ilmasta; ja se paisuu yhä ja kasvaa myrskyksi
ja lentää yli alppien ja ärjyy yli Fichtelgebirgen ja herättää
Itämeren aallot. Ja rannoista kiirii kaiku ja tuhatkertaisena vyöryy
ääni yli maailman: vapaus! vapaus! Silloin paavi heittää avaimensa
mereen ja keisari pistää miekkansa tuppeen, sillä he eivät voi
vaientaa ääntä!

Olavi! sinä tahdot kukistaa paavin, mutta sinä unhotat keisarin;
keisarin, joka murhaa kansansa, laskematta uhrejaan, koska se
uskaltaa valittaa, kun sen rinnalle poljetaan. Sinä tahdot kukistaa
Rooman paavin, mutta sinä tahdot niinkuin Luther antaa heille uuden
paavin: raamatun. Olavi, älä sido henkiä millään kahleella! Älä
unhoita suurta helluntaipäivää, älä unhoita suurta päämäärääsi:
henkinen elämä ja henkinen vapaus. Älä kallista korvaasi tuolle
kuoleman huudolle: "Katso, kaikki on hyvin!" sillä silloin ei lähesty
tuhatvuotinen valtakunta, vapauden valtakunta ja juuri se on nyt
alkamassa.

OLAVI (vaiti).

GERDT. Huimaako sinua?

OLAVI. Sinä pyydät liikoja, Gerdt!

GERDT. Vielä tulee päivä, jolloin minua sanotaan paavilaiseksi!
Tähtää pilviin ja nuolesi osuu metsänrantaan!

OLAVI. Peräydy, Gerdt! Sinä tuhoot itsesi ja valtakunnan! Etkö näe
miten maa vielä värisee haavakuumeesta viime sodan jälkeen ja sinä
tahdot sytyttää kansalaissodan, se on jumalatonta!

GERDT. Nyt on veitsi kerran lihassa, leikkaa, niin voi ruumis vielä
pelastua.

OLAVI. Minä annan sinut ilmi maankavaltajana.

GERDT. Sitä sinun ei pidä tehdä, sinun, joka tänään olet
auttamattomasti rikkonut välisi kirkkoon! Ja sitä paitsi --

OLAVI. Puhu, puhu, Gerdt, sinä näytät tällä hetkellä saatanalta!

GERDT. Kuule salaisuuteni; saat käyttää sitä mielesi mukaan! Kuningas
matkustaa Malmöhön tänään; ylihuomenna esimerkiksi on Tukholma
kapinassa!

OLAVI. Mitä sanot?

GERDT. Tunnetko Rinkiä ja Knipperdollinkia?

OLAVI (säikähtyneenä). Uudestikastajat!

GERDT. Niin! Älä hämmästy! Ainoastaan pari porvaristolvanaa. Muuan
turkkuri ja muuan kamasaksa, jotka kieltävät kasteen vaikutuksen
sieluttomaan lapseen ja ovat tarpeeksi yksinkertaisia vastustaakseen
tahallista vääränvalan ottamista järjettömiltä olennoilta.

OLAVI. Siinä on jotain muuta.

GERDT. Ja mitä sitten?

OLAVI. He ovat riivattuja!

GERDT. Hengen riivaamia, niin! Myrsky puhuu heidän suunsa kautta.
Varo ettet joudu sen tielle!

OLAVI. Mutta se ei saa tapahtua! Minä menen kuninkaan luo.

GERDT. Olavi! Meidän tulee olla ystäviä! Sinun äitisihän asuu
Tukholmassa?

OLAVI. Sinä tiedät sen!

GERDT. Tiedätkö sinä, että minun tyttäreni Kristiina asuu sinun
äitisi luona?

OLAVI. Kristiina?

GERDT. Niin, toistaiseksi. Jos me voitamme, on sinun äitisi turvassa
minun tyttäreni tähden, jos katolilaiset voittavat, silloin on
tyttäreni turvassa sinun äitisi tähden. Ja sinähän olet huolissasi
Kristiinasta?

OLAVI. Gerdt! Gerdt! Mistä sinä olet saanut tuon viisautesi.

GERDT. Hullujenhuoneesta!

OLAVI. Mene pois minun luotani! Sinä vedät minut onnettomuuteen!

GERDT. Se on totta, jos on onnettomuus totuuden tähden menettää
maallinen onnensa, joutua vankeuteen, kärsiä köyhyyttä, pilkkaa ja
häväistystä. Sinä et ole kelvollinen niin suureen onnettomuuteen.
Luulin että sinä ymmärtäisit minut; luotin sinun apuusi, sillä sinun
tulesi leimuaa vielä, mutta näen miten maailma sinua houkuttelee;
kulje virran mukana ja tule onnelliseksi!

OLAVI. Ei yksi mies voi aikaansa muuttaa!

GERDT. Luther sen teki!

OLAVI. Kukaan ei voi asettua virtaa vastaan!

GERDT. Hullu! Ohjaa virta mielesi mukaan, sillä virta olemme me.
Vanhat ovat seisovia likalätäköitä, niitä vastaan sinun totisesti ei
tarvitse taistella; vaan älä anna niiden mädätä ja kuivua; aukaise
niille viemäri ja nekin juoksevat samaan väylään.

OLAVI. Oi, minä ymmärrän sinut; olet siittänyt uuden ajatuksen
sielussani, mutta minun täytyy se tukahuttaa syntymäänsä, muuten
surmaa se minut!

GERDT. Usko minua, sinusta on tuleva Daniel, joka sanot ruhtinaille
totuuden, ja he vainoovat sinun henkeäsi, mutta Herra on sinua
varjeleva.

Nyt menen turvallisena, sillä näen salaman säihkyvän silmässäsi ja
tulenkielen lieskuvan pääsi päällä. Jää hyvästi, mestari Olavi!
(Mennessään.) Tässä tulee kärpästen kuningas; älä anna hänen
saastuttaa puhdasta sieluasi!

OLAVI. Jeesus ole kanssani! (Piispat Hans Brask ja Måns Sommar
tulevat.)

MÅNS (lähestyy Olavia; Brask pysyttelee jälempänä, tarkastaa
ympäristöä). Kanonikus, kuka on soittanut iltamessuun?

OLAVI (hiljaa vaan kiinteästi). Minä!

MÅNS. Ettekö tietäneet käskystä?

OLAVI. Kiellon tiesin kyllä!

MÅNS. Ja te uskalsitte siitä huolimatta --!

OLAVI. Uskalsin! kun kansa heitettiin niinkuin lampaat ilman
paimenta, tahdoin koota sen.

MÅNS. Luulenpa että te arvostelette meidän toimenpiteitämme! Olette
tosiaankin julkea.

OLAVI. Totuus on aina julkea.

MÅNS. Vai niin, nuori mies, te tahdotte näytellä totuudenapostolia!
Siitä ei teitä kukaan kiitä!

OLAVI. Minä odotan vaan kiittämättömyyttä!

MÅNS. Säästäkää totuuksianne; ne eivät ole enää käypää tavaraa.

OLAVI (kiivaasti). Neuvo, kuin valheen isän suusta... (Nöyremmin.)
Suokaa minulle anteeksi!

MÅNS. Tiedättekö kuka minä olen?

OLAVI (tulisesti). Tiedän: servus servi servorum Måns Sommar!...

BRASK (astuu esiin). Kuka on tuo mies?

MÅNS. Hän on kirkon palvelijoita.

BRASK. Hänen nimensä?

MÅNS. Olavi Pietarinpoika, alias Olaus Petri.

BRASK (tarkastaa Olavia). Oletko sinä mestari Olavi!

OLAVI (kumartaa, tarkastaa Braskia).

BRASK. Minä pidän sinusta! Haluatko ruveta minun kirjurikseni?

OLAVI. Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne, mutta minulla ei ole
mitään suosituksia.

BRASK. Piispa Måns! Mitä te sanotte tähän!

MÅNS. Hän kuuluu saavuttaneen paljon kiitosta tohtori Lutherilta.

BRASK. Olen kuullut siitä! Nuoruudenuhmailua vaan! Me kyllä
kasvatamme hänet.

OLAVI. Pelkään että se on jo myöhäistä!

BRASK. Nuorena vitsa vääntyy!

MÅNS. Teidän korkea-arvoisuutenne ei tule elättää käärmeitä! Nuori
kanonikus kallistuu selvästi kerettiläisyyteen ja hän on tänään
uskaltanut rikkoa meidän käskymme.

BRASK. Niinkö?

MÅNS. Me julkikuulutimme messukiellon täysin laillisilla perusteilla,
ja hän on rohjennut lukea messun ja, mikä pahempi, lutherilaisen
messun ja siten yllyttänyt kansaa!

BRASK. Varo itseäsi, nuori mies! Tiedätkö että pannakirous kohtaa
niitä, jotka kannattavat Lutheria.

OLAVI. Sen tiedän! Mutta minä en pelkää muita jumalia kuin Jumalaa!

BRASK. Punnitse sanojasi! Minä tarkoitin sinun parastasi ja sinä
työnnät minut luotasi!

OLAVI. Te aioitte ostaa minun kykyni pelastaaksenne huonon asianne,
ja minä olin kyllin häpeemätön kieltäytyäkseni myymästä!

BRASK. Kautta Pyhän Yrjänän sinä olet järjiltäsi, mies!

OLAVI. Jos niin on, älkää käyttäkö minulle samaa parannustapaa
kuin käytitte Gerdt kirjanpainajalle -- jonka telkesitte
hulluinhuoneeseen. Hän viisastui siellä liiaksi, pelkään mä.

BRASK (Månsille). Tunnetteko Gerdtiä?

MÅNS. En, teidän korkea-arvoisuutenne!

BRASK. Se oli muuan mieletön, joka minun kirjapainossani painoi
Lutherin kirjoituksia, kun minä hänen painettavakseen annoin
kirjoituksia Lutheria vastaan. Ja sitten hän haaveili Apokalypsistä
ja tuhatvuotisesta valtakunnasta. (Olaville.) Oletko nähnyt hänet?

OLAVI. Hän oli äsken täällä, ja teillä ei ole hyvää odotettavissa
häneltä.

BRASK. Hän on vapaana?

OLAVI. Hän on kohta Tukholmassa, ja pian saanette kuulla hänestä!
Olkaa varuillanne herra piispa!

BRASK. Hoo, ei vaaraa vielä.

OLAVI. Uudestikastajat ovat Tukholmassa!

BRASK. Mitä sanot?

OLAVI. Uudestikastajat ovat Tukholmassa!

BRASK. Uudestikastajat?

KUSTAA VAASA (tulee kiivain askelin). Mitä on tekeillä? Kaupunki on
kuohuksissa. Kansa kiertelee katuja ja huutaa messua! Mitä se tietää?

BRASK. Niskoittelua, teidän korkeutenne!

KUSTAA. Piispa Måns!

MÅNS. Kaupunki ei ole suorittanut veroansa.

KUSTAA. Ja siitä syystä te kiellätte jumalanpalveluksen! Kuolema ja
kirous!

BRASK. Teidän armonne suvaitkoon huomata...

KUSTAA. Piispa Måns! Vastatkaa!

MÅNS. Teidän armonne suvaitkoon huomata että tämänluontoiset asiat,
jotka lankeavat kirkon tuomiopiiriin...

KUSTAA. Minä käsken teidän hoitaa virkanne.

BRASK. Ruotsin valtakunnan piispat kuulevat ainoastaan yliherransa,
paavin ja kanoonisen lain käskyjä!

KUSTAA (masennettuna). Sen tiedän, vaan jos paavi ei joka hetki voi
valvoa teidän toimianne.

BRASK. Se on meidän asiamme!

KUSTAA (leimahtaa, mutta hillitsee itsensä). Olette oikeassa, arvoisa
piispa. Se on jäävä teidän asiaksenne.

BRASK. Jättääksemme tämän puheenaineen: Tukholmassa lienee
puhkeamassa kapina!

KUSTAA. Kuka niin sanoo?

MÅNS. Meidän kanonikuksemme!

KUSTAA. Teidän koulumestarinne? Missä hän on? Sinäkö se olet? Mikä on
nimesi?

OLAVI. Olavi Pietarinpoika.

KUSTAA. Mestari Olavi! Sinä olet kerettiläinen, niinkö? Ja haudot
tuumia pyhää kirkkoa vastaan? Vaarallinen hanke!

BRASK. Hän on tänään paljastanut oikean karvansa ja ollut kyllin
rohkea julkisesti rikkoakseen kapitulin messukiellon, joten me
vaadimme teidän armonne suostumusta hänen rankaisemisekseen.

KUSTAA. Se asia lankee tuomiokapitulin päätösvaltaan eikä kuulu
minuun! Mutta mikä kapina sinulla on tiedossa Tukholmasta?

OLAVI. Uudestikastajat!

KUSTAA. Eikö muuta!

BRASK. Teidän armonne ei tienne, miten nuo hullut ovat raivonneet
Saksassa. Me ehdottaisimme että teidän armonne itse palaisi
sotavoimineen Tukholmaan!

KUSTAA. Sen asian päätän minä miten hyväksi näen!

BRASK. Mutta kansalaissota!

KUSTAA. Se on minun asiani! Olavi, minä nimitän sinut Tukholman
raatihuoneen kirjuriksi. Sinä matkustat heti sinne. Puhu kansalle!
Minä luotan sinuun!

BRASK. Isänmaan edun nimessä pyydän teidän armoanne ajattelemaan
miten mieletöntä on puhua mielettömille!

KUSTAA. Henkiä ei kukisteta miekalla. Ajatelkaa sitä, hyvät piispat!

BRASK. Kirkko ei milloinkaan -- -- --

KUSTAA. Eikä avaimillakaan sitä tehdä! Mene kanslerini luo, niin saat
valtakirjan!

BRASK. Kanonikus odottakoon hetken!

KUSTAA. Meidän sekretariuksemme ei tottele teidän käskyjänne minun
käskyjeni edellä.

BRASK. Kirkko on ensin hyvitettävä Olavi Pietarinpoika!

KUSTAA (oikaisee). Sekretarius...

BRASK. Sekretarius Olavi Pietarinpoika, te ette lähde kaupungista
ennenkuin kapituli on langettanut tuomionsa.

KUSTAA. Kapituli ei langeta tuomiotaan, ennenkuin on tutkinut asian!

BRASK. Se on meidän asiamme, se!

KUSTAA. Se ei ole teidän asianne, piispa Brask! Strengnäsin
kanonikusta ei tuomitse Linköpingin piispa. Piispa Måns, teillä on
puhevalta.

MÅNS. Sen johdosta mitä on tapahtunut... hm!

BRASK. Lienee tarpeetonta pitemmälti puhua!

KUSTAA. Piispa Brask olkoon vaiti tahi poistukoon, milloin minä
yksityisesti puhuttelen piispa Månsia -- -- -- yksityisesti! -- --
Mitä teillä on sanottavaa, herra Måns?

MÅNS. En todellakaan tiedä muuta -- -- -- kuin -- -- koska kerran
hänen korkea-arvoisuutensa piispa Brask --

KUSTAA. Nyt on kysymys mestari Olavista! Te voitte lykätä
tutkimuksen. Tehkää hyvin ja jättäkää meidät nyt. (Piispat menevät.)

KUSTAA. Tahdotko ruveta minun miehekseni?

OLAVI. Teidän armonne kirjuriksi?

KUSTAA. Ei! Sinusta on tuleva minun oikea käteni, sillä ehdolla että
vasen ei toistaiseksi tiedä mitä oikea tekee. Matkusta Tukholmaan!

OLAVI. Kapituli vaatii minut takaisin ja julistaa pannaan.

KUSTAA. Ennenkuin he niin pitkälle ehtivät, voit sinä syyttää minua.
Mutta siihen saakka saat selviytyä omin-päin miten parhaiten voit!

OLAVI. Mitä teidän armonne haluaa minulta?

KUSTAA. Sinun on puhuttava noille Tukholman haaveilijoille.

OLAVI. Ja sitten?

KUSTAA. Oh, sinne on matkaa! En uskalla sitä ajatella vielä. -- Anna
heidän saarnata, ei haittaa, jos untelot kuulevatkin uuden sanan,
vaikka se on mieletönkin; mutta väkivaltaisuuksia ei saa tapahtua;
silloin puuttuu miekka leikkiin. Jää hyvästi, Olavi! (Menee.)

OLAVI. Keisari ei tahdo olla paavin ystävä! (Lukiolaiset, jotka tähän
saakka ovat pysytelleet eräässä lehtokujassa taka-alalla, astuvat
esiin.)

1 LUKIOLAINEN. Jatkammeko nyt leikkiä, mestari Olavi?

OLAVI. Leikkiminen on nyt lopussa, lapset.

1 LUKIOLAINEN. Aiotteko jättää meidät, mestari Olavi?

OLAVI. Aion ja luultavasti iäksi!

1 LUKIOLAINEN. Viipykää sentään yli helluntain, että saamme näytellä
komediamme!

2 LUKIOLAINEN. Ja minä saan olla enkeli Gabrielina!

1 LUKIOLAINEN. Teettehän niin, mestari Olavi. Te olitte ainoa, joka
kohtelitte meitä ystävällisesti ja vapautitte meidät noista kauheista
paastoista!

2 LUKIOLAINEN. Ah, mestari Olavi, älkää lähtekö pois!

OLAVI. Lapset, te ette tiedä mitä pyydätte! Tulee vielä päivä,
jolloin kiitätte Jumalaa siitä, että lähdin luotanne. Ah, ei! älköön
se päivä koskaan valjetko! Tehkäämme eron hetki lyhyeksi. Hyvästi,
Nils, hyvästi Vilhelm! (Syleilee kumpaakin, he suutelevat hänen
kättänsä.)

LAURENTIUS. (on tullut näyttämölle, katselee tarkkaavana kohtausta).

1 LUKIOLAINEN. Ettekö koskaan palaa, mestari Olavi?

LAURENTIUS (astuu lähemmäksi). Oletko valmis matkaan?

OLAVI (pojille). En, minä en koskaan palaa.

LUKIOLAISET (menevät). Jääkää hyvästi, mestari Olavi, älkää unhottako
meitä!

OLAVI (katselee heidän jälkeensä).

LAURENTIUS. Olen kohdannut kuninkaan.

OLAVI (hajamielisesti). Oletko?

LAURENTIUS. Tiedätkö mitä hän sanoi?

OLAVI. En!

LAURENTIUS. Minä olen saanut ajokoiran, joka löytää jäljet, saa nähdä
vaan tuleeko se takaisin, kun vihellän.

OLAVI. Katsos, nyt he istuvat tuolla hautojen keskellä, leikkivät,
poimivat kukkia ja laulavat helluntailauluja.

LAURENTIUS (tarttuu hänen käsivarteensa). Lapsi!

OLAVI (kavahtaa). Mitä sanot?

LAURENTIUS. Luulin sinun tänään tarttuneen auraan niin lujasti, että
oli myöhäistä enää katsoa taakseen!

OLAVI (viittaa kädellään lukiolaisille).

LAURENTIUS. Sinä uneksit vielä?

OLAVI. Se oli minun viimeinen valoisa aamu-unelmani, joka haihtui.
Suo minulle anteeksi -- nyt olen hereillä! (Menevät oikealle.
Tultuaan näyttämön reunaan kääntyy Olavi vielä kerran katsomaan
lukiolaisiin. Samassa mustatveljet Martti ja Nils astuvat esiin juuri
siltä kohtaa, josta lukiolaiset poistuivat.)

OLAVI (huudahtaa tahtomattaan hämmästyksestä, pyyhkäisee kädellä
otsaansa).

LAURENTIUS (vetää hänet mukanaan).

ESIRIPPU.




TOINEN NÄYTÖS.


    Tukholmassa.

    Kapakka suurkirkon muurissa. Perällä myymäpöytä oluttuoppeineen
    y.m. Myymäpöydästä oikealle toinen pöytä, jonka takaa näkyy
    rautaovi. Pöydän ääressä istuu kaksi valepukuista munkkia (Martti
    ja Niilo) juoden olutta. Muiden pöytien ääressä saksalaisia
    sotamiehiä, talonpoikia, merimiehiä. Oikealla ovi kadulle. Eräällä
    tynnyrillä istuu soittoniekka viuluineen. Sotamiehet pelaavat
    noppaa. Kaikki äänekkäitä, humalassa. Hans Windrank, eräs
    smoolantilainen, muuan saksalainen porvari ja muuan tanskalainen
    istuvat saman pöydän ääressä.

SAKSALAINEN (tanskalaiselle). Vai niin, te puolustatte sitä
verikoiraa, Kristian-kuningasta!

TANSKALAINEN (hieman murtaen). Hyvä isä! Hän ole sentään ihminen.

SAKSALAINEN. Ei, hän on peto. Verihurtta! Kurja ja kavala
tanskalainen!

TANSKALAINEN. Tuhat tulimmaista! Te puhutte verestä! Muistatteko
vielä Kepplingin murhaa! Kun saksalaiset -- --

WINDRANK. Kuulkaapas hyvät herrat! Eletään sovinnossa ja pidetään
hauskaa, niin minä kerron teille Amerikan maasta!

SAKSALAINEN. Syytättekö meitä lyybekkiläisiä siitä mitä saksalaiset
tekivät?

TANSKALAINEN. Hyvä isä! Minä sanon vaan että saksalaiset --

WINDRANK. Kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei riidellä! (Huutaa
isännälle.) Neljä mittaa viinaa! -- Eletään rauhassa ja suloisessa
sovussa niin minä kerron Amerikan maasta... (Viina tuodaan.)

SAKSALAINEN (maistellen). Oiva juoma! Ajatelkaas, hyvät herrat, miten
maailma sentään edistyy! Tänään nuokkuu ohra pellolla...

WINDRANK. Ja huomenna se on muuttunut viinaksi! Kukahan senkin on
keksinyt.

SAKSALAINEN. Anteeksi -- se on saksalaista alkuperää. -- Sanon
keksintö -- sillä Amerikkoja löydetään...

WINDRANK. Ja saksalaiset eivät koskaan mitään löydä.

SAKSALAINEN. Helvetti!

WINDRANK. Rauhoittukaa! Ettehän te ole saksalainen!

TANSKALAINEN (saksalaiselle).Voiko te sanoa minulle, kuka keksi sen,
että saksalaiset antoivat Ruotsille sen nykyisen kuninkaan. (Naurua.)

SAKSALAINEN. Lyybekkiläiset ne antoivat Ruotsille vapauttajan, kun
maa oli perikadon partaalla.

WINDRANK. Kuninkaan malja!

TANSKALAINEN. Lyybekin malja!

SAKSALAINEN (mielissään). En todellakaan löydä sanoja,
ilmaistakseni...

WINDRANK. Ettehän te ole kuningas!

SAKSALAINEN. Anteeksi, tämä tanskalainen veljeni --

TANSKALAINEN. Eihän te ole lyybekkiläinen, kun te ole Tukholman
porvari.

WINDRANK (smoolantilaiselle). Miksi ei hiljainen veljemme juo?

SMOOLANTILAINEN. Teidän ohraviinanne minä juon, mutta maljalle
minä teen näin! (Likistää kaksin käsin tuopin litteäksi ja nakkaa
lattialle.)

WINDRANK (hapuilee veistään). Te kieltäydytte juomasta kuninkaan
maljaa!

SMOOLANTILAINEN. Olen niin kauan juonut hänen kalkistaan, että
minulta on mennyt halu juoda hänen maljaansa.

WINDRANK. Kuolema ja helvetti!

SAKSALAINEN (vilkkaasti). Malttakaa, malttakaa! Kuullaanpas mitä
hänellä on sanottavaa!

TANSKALAINEN (samaten). Niin, Herra nähköön!

SMOOLANTILAINEN Jumala minua armahtakoon, kun palaan kotiin.

WINDRANK (liikutettuna). Mitä te murehditte, mies raukka? Näytätte
niin synkältä. Rahaako? Kas tässä! (Ottaa kukkaronsa.) Puolet
pestirahoista on minulla jäljellä! Miten on laitanne?

SMOOLANTILAINEN Ei puhuta siitä! Viinaa, enemmän viinaa! Rahoja on
minullakin. Kas tässä! Kultaa! (Tuodaan viinaa.) Mutta se ei ole
omaani. Minä juon sen viimeiseen äyriin! Ja teidän, hyvät veikot,
tulee auttaa.

WINDRANK. Mutta eihän rahat ole teidän -- miten se käy päinsä?

SAKSALAINEN. Kuka on teille tehnyt vääryyttä, kuomaseni? Näen ettei
kaikki ole kuin pitäisi!

SMOOLANTILAINEN. Minä olen hävinnyt mies! Nähkääs minä ostin velaksi
200 härkää ja kun toin ne Tukholmaan, sekaantui kuninkaan vouti
asiaan ja kielsi minua myymästä korkeampaan hintaan kuin mitä hän
määräsi! Kuningas määrää härkien hinnan; kuningas on syössyt minut
häviöön!

SAKSALAINEN. Eihän toki?

SMOOLANTILAINEN. Hohoi, minä tiedän, vielä muutakin. Hän kuuluu
kohtapuolin vievän meiltä munkit ja papit toimittaakseen aatelit
niskoillemme.

TANSKALALAINEN. Aatelit?

SMOOLANTILAINEN. Niinpä niin! Olisipa se Kristian-kuningas voinut
leikata vähän lähemmältä; Jumala häntä siunatkoon!

WINDRANK. Hitto, onko kuningas sitä maata! Luulin että hän piteli
aatelia niskapiipelistä.

SMOOLANTILAINEN. Hänkö? Hän antaa heille oikeuden kaataa tammia
minun tiluksiltani jos minulla enää olisi tammia tahi tiluksia,
sillä nähkääs, minullakin on kerran ollut maakappale, mutta sitten
tuli muuan herra ja tiesi että minun äidinisänäitini oli saanut sen
lainaksi hänen isänäidinisältään, ja niin se oli minulta mennyttä.

SAKSALAINEN. Voiko kuningas olla sitä maata? Sitä en olisi uskonut.

SMOOLANTILAINEN. Eipähän vaan! Aatelispojat juoksentelevat pyssyineen
meidän metsissämme ja ammuskelevat kauriita ihan kurillaan, mutta
toista olisi jos me talonpojat nälinkuoliaina panisimme paistiksi
yhden ainoankaan -- silloin pelastuisimme kyllä nälkäkuolemasta --
he kun hirttäisivät meidät -- ei tammeen, taivas varjelkoon, sehän
olisi häpeäksi kuninkaalliselle puulle -- ei, mutta honkaan! Nähkääs
honkapuu se ei ole syntynyt kruunupäänä, ja sentähden se ei ole
kuninkaallinen... ja sen tähden lauletaan laulussa:

    "Ja talonpojat ne hirtettiin
    Ylös honkien latvuksiin --"

Siinä ei sanota "kruunu" -- kuten kuulette.

SAKSALAINEN. Mutta honka pitää kuitenkin päänsä pystyssä ja on
suoraselkäinen!

SMOOLANTILAINEN. Juokaa, hyvät herrat! Se on hyvästä sydämestä!
Siunattu juoma! Kunhan ei kotona olisi akka ja lapset. Niinpä niin!
Mutta viis siitä --! Hohojaa, minä tiedän yhtä ja toistakin, mutta
pidänpä suuni koreasti kiinni!

WINDRANK. Mitä te sitten tiedätte?

SAKSALAINEN. Ehkä jotain hupaista?

SMOOLANT. Nähkääs, jos Smoolannin hongat laskettaisiin, luulen että
niitä olisi enemmän kuin tammia!

SAKSALAINEN. Niinkö luulette?

WINDRANK. Minä en pidä siitä että kuningasta panetellaan. Minä tosin
en tiedä mitä hän tekee ja aikoo, eikä se minuun kuulukkaan, mutta
sen tiedän, että hän suosii merenkulkua! Hän juuri on varustanut
Espanjanlaivat ja tehnyt minusta laivurin, ja sentähden ei minulla
ole mitään valittamista!

SAKSALAINEN. Ja sen hän on tehnyt vain pahansuonnista, kukistaakseen
Lyybekin kaupan, Lyybekin, jolle hän on niin suuressa velassa!

SMOOLANTILAINEN. Se on vielä kerran hänen kupissaan! Sarvet on päässä
salvetullakin härällä. Kiitos hyvästä seuranpidosta. -- Minun on aika
lähteä.

SAKSALAINEN. Ei kiirettä, kuoma! Juodaanpas vielä pikku tuopponen,
niin saamme keskustella.

SMOOLANTILAINEN. Kiitos vaan, mutta en uskalla enempää, sillä pelkään
että se on pahaksi! Nähkääs, minua odottaa akka ja lapset, ja nyt
palaan kotiini -- ilmoittamaan että olemme huti-hukassa -- ei -- sitä
minä en uskalla. Kiitän teitä, herra saksalainen -- ryypätään vielä
pikkuhiukkasen!

SAKSALAINEN. No, se on järkevätä puhetta! (Juovat.)

SMOOLANTILAINEN (tyhjentää tuopin ja karkaa pystyyn). Hyi, tuhannen
perkelettä, kun on väkevää! (Menee horjuen.)

SAKSALAINEN (tanskalaiselle). Hoo, äijä-parkaa, kunhan selviää
humalasta!

TANSKALAINEN (nyökkää.) (Melu on kasvanut, soittoniekka soittaa. --
Kuuluu urkujen ääni kirkosta.)

WINDRANK. Onpa sentään kumma että kuningas sallii kapakan
kirkonmuurissa!

SAKSALAINEN. Luulenpa että teitä vaivaa omatunto, kippari. Kuningas
ei siitä tiedä!

WINDRANK. Niin, mutta nuo urut eivät soinnu tähän lauluun! Minä olen
aina luonnostani ollut niinkuin jumalaapelkääväinen. Se on kotiperua
minussa!

SAKSALAINEN (ivallisesti). Onnellinen se, jota on kasvatettu
jumalanpelvossa! Teillä oli äiti, joka -- --

WINDRANK (liikutettuna.) Äiti -- niin! --

SAKSALAINEN. Joka peitti teidät iltasin vuoteeseen ja opetti
lukemaan: "Yks enkel' meitä suojelee --"

WINDRANK. Ah, niin, niin.

SAKSALAINEN. Se oli kelpo nainen.

WINDRANK (juopuen). Voi, jospa olisitte tuntenut hänet!

SAKSALAINEN. Jumala on kuullut hänen palavat rukouksensa! Teillä on
vedet silmissä! Te olette hyvä ihminen!

TANSKALAINEN. Hyvä isä!

SAKSALAINEN. Jospa teidän äitinne nyt näkisi teidät. Noin vesissä
silmin.

WINDRANK. Ah, minä olen heikko syntinen, sen tiedän, mutta katsokaa
-- hyvä sydän minulla on, piru vie. Tulkoon joku kurja raukka
valittamaan nälkäänsä, olen valmis riisumaan paidan yltäni!

SAKSALAINEN. Eikö tyhjennetä vielä mitta!

WINDRANK. Luulen jo että riittää! (Kuuluu pari iskua ovelle. Yleinen
hämminki.)

WINDRANK. Voi, voi!

SAKSALAINEN. Mitä turhia pelkäätte. Eihän se ole taivaan portti!

WINDRANK. En juo enää koskaan. Sen lupaan.

SAKSALAINEN (tanskalaiselle). On se viina koko siunattu juoma, kun
panee tuommoisen vanhan kelmin haaveilemaan, ihan raittiutta.

TANSKALAINEN. Olette oikeassa: Ei mikä vedä vertaa viinalle!

SAKSALAINEN. Se avaa sydämen selkoselälleen ja lyö pääajut
umpilukkoon; se on toisin sanoen: tekee meistä hyviä ihmisiä, sillä
hyviähän ovat ne, joilla on laaja sydän ja päätä vähän!

TANSKALAINEN. Minä mene vielä pitemmälle; viina tekee meidät
uskovaisiksi, sillä se tappa järjen, ja järkihän ole se kari, joka
estää uskon purjehtimasta sydämeen!

SAKSALAINEN. Viina on pyhä juoma! Kumma ettei --

TANSKALAINEN. Hyvin puhuttu! (Rautaovea jyskytetään jälleen.)

WINDRANK (on ollut nukuksissa, herää). Auttakaa! Minä kuolen!

SAKSALAINEN. Vahinko hurskasta sielua!

(Ovi kiskaistaan auki, jolloin pöytä, jonka ääressä Martti ja Niilo
istuvat, kaatuu kumoon tuoppineen päivineen. Muuan nainen, mustassa
ja punaisessa hameessa, pää peitettynä nunnanhuntuun, syöksyy sisään;
Gerdt nähdään vilaukselta hänen takanaan oviaukossa, joka pian
sulkeutuu.)

PORTTO (katselee hämmentyneenä ympärilleen). Pelastakaa minut! Kansa
ottaa minut hengiltä!

MUUAN SAKSALAINEN SOTILAS. Portto nunnankaavussa! Hahahaa!

MARTTI (ristii silmänsä). Portto! Kuka tuo porttoja tähän
kunnianarvoiseen seuraan! Isäntä, toimittakaa hänet pois, ellette
tahdo vahingoittaa paikan arvoa ja loukata kirkon pyhyyttä.

PORTTO. Eikö kukaan tahdo minua pelastaa? (Isäntä on tarttunut
hänen käsivarteensa viedäkseen hänet kadulle.) Älkää jättäkö minua
raivostuneen kansan käsiin! Minä aioin hiipiä Herran huoneeseen
saadakseni murusen hänen armostaan, minä tahdoin alottaa uutta elämää
-- mutta munkit ajoivat minut tieheni ja usuttivat kansajoukon
kimppuuni; silloin pelasti isä Gerdt minut tänne!

MARTTI. Oletteko kuulleet? Hän on häväissyt Herran pyhäkön! Hän
koettaa verhota häpeänsä hameen pyhyyden hunnulla!

SAKSALAINEN. Mutta huntu ei riittänyt peitoksi!

MARTTI (tempaisee häneltä kaavun). Pois naamari, ja näytä
riettautesi! (Säpsähtää nähdessään naisen kasvot.)

PORTTO. Sinäkö, Martti? Sinä, murhaaja!

SAKSALAINEN. Vanhoja tuttuja!

MARTTI. Se on hävytön vale. Minä en koskaan ole nähnyt häntä ennen!
Minä olen mustaveli Martti ja veljeni Niilo on minun todistajani!

NIILO (juovuksissa). Minä voin todistaa ettei veli Martti ole koskaan
nähnyt tätä naisihmistä!

PORTTO. Ja kuitenkin juuri sinä Niilo näytit minulle Martin
synninpäästökirjan, silloin kun minut ajettiin luostarista ja hän sai
jäädä.

NIILO. Niin, se on totta se!

MARTTI (raivoissaan, ravistaa Niiloa käsivarresta). Sinä valehtelet,
sinäkin! Näettehän, hyvät ihmiset, että mies on humalassa!

SAKSALAINEN. Hyvät ystävät, minä todistan että pyhä veli on humalassa
ja valehtelee siitä syystä!

KANSA (inhoten). Humalainen pappi!

SAKSALAINEN. Niinpä kyllä! Humala antaa synninpäästön valheelle! Eikö
totta, isä Martti?

ISÄNTÄ. Pyydän ilmoittaa, että minun huoneessani ei saa tapahtua
epäjärjestyksiä muuten menetän tuttavapiirini ja joudun vastaamaan
kapitulin eteen. Tehkää siis hyvin ja viekää pois tuo kurja ihminen,
joka saa aikaan häiriötä!

MARTTI. Ajakaa ulos hänet tahi toimitan teidät pannaan! Ettekö
tiedä että olemme kirkon pyhien muurien sisällä, vaikka kapituli
onkin luovuttanut tämän ulkohuoneen matkustavien ruumiilliseksi
virkistyspaikaksi!

SAKSALAINEN. Hyvät ystävät, tämä on pyhä huone ja täällä asuu
totisesti jumala.

KANSA (työntää porttoa ovea kohti).

PORTTO. Jeesus Kristus auta!

OLAVI (tunkeutuu ovelta, tarttuu porton käteen ja vapauttaa hänet
juopuneista). Vastatkaa! Kuka on tämä nainen?

MARTTI. Ei se ole nainen!

OLAVI. Mitä sanotte?

MARTTI. Ei se ole mies, vaikka on valepuvussa. -- Se on portto!

OLAVI (hämmästyy, päästää käden, jota on pidellyt). Portto!

SAKSALAINEN. Älä hellitä, älä hellitä, mestari Olavi, hän lähtee
karkuun.

OLAVI. Miksi häntä ahdistatte? Mikä on hänen rikoksensa?

SAKSALAINEN. Se, että hän käy kirkossa!

OLAVI. Ymmärrän! (Katsoo ympärilleen.)

MARTTI. Mitä etsitte?

OLAVI (huomaa Martin). Etsin pappia.

MARTTI. Minä olen mustaveli.

OLAVI. Vai niin! Arvasin sen! Te olette siis kiihoittanut kansaa
häntä vastaan!

MARTTI. Minä suojelen kirkkoa riettaudelta ja koetan pysyttää sen
etäällä paheesta. Tuo tuolla on pannaan pantu nainen, joka rahasta
myy ruumiinsa, jonka tulisi olla pyhän hengen temppeli!

PORTTO (lankee polvilleen Olavin eteen).

OLAVI (tarttuu hänen käteensä). Katsos, mustaveli, minä uskallan
tarttua hänen käteensä ja asettaa hänet sinua vastaan! Hän on myynyt
ruumiinsa, sanot, montako sielua sinä olet ostanut?

Minäkin olen pappi! Ei, olen ihminen, sillä en ole vielä siksi
julkea, että lukitsisin Herran huoneen, ja syntisenä ihmisenä ojennan
käteni toiselle ihmiselle, joka ei myöskään voi olla synnitön.
Tulkoon se, joka on puhdas, heittämään ensimäisen kiven!

Astu esiin, veli Martti, sinä valkeuden enkeli, joka olet pukeutunut
viattomuuden mustaan verhoon ja ajanut hiuksesi, jottei kukaan
näkisi miten olet synnissä harmaantunut! Vai puuttuuko sinulta kivi,
kenties? Voi sinua, mihin olet pannut ne kivet, jotka sinun on
annettava kansalle, kun se pyytää leipää? Oletko jo antanut ne kaikki?

Astu esiin, sinä kunnianarvoisa porvari (Windrankille, joka kuorsaa
lattialla), sinä joka nukut eläimen unta, miksi et herää käyttämään
puukkoasi! Katsokaa miten hän on punainen? Häpeekö hän sitä huonoa
seuraa, johon on joutunut, vai onko se nautinnosta? (Kansa sorisee
paheksumista.) Te sorisette! Tarkoittaako se minun sanojani vai
häpeättekö itseänne? Miksi ette viskaa kiviä? Olinhan unohtaa: teillä
ei ole niitä. Avatkaa siis ovet! Kutsukaa kansa ja raahatkaa ulos
tämä nainen! Jos luulette ettei viisikymmentä miestä revi häntä
kappaleiksi, niin olkaa varmat siitä että viisisataa naista sen on
tekevä. No! Te vaikenette. Nainen, nouse ylös! Sinut on vapautettu.
Mene äläkä enää syntiä tee, mutta älä myöskään näyttäydy papeille,
sillä he heittävät sinut naisten eteen.

MARTTI (joka useampia kertoja on yrittänyt katkaista Olavin puhetta,
mutta josta saksalainen on hänet estänyt, ottaa esiin erään
paperin.) Tämä mies, jonka sanoja te kuuntelette, on kerettiläinen,
minkä huomaatte hänen puheestaan; mutta hän on myös pannaan pantu!
Kas tässä, lukekaa! (Ottaa kynttilän eräältä pöydältä ja viskaa
permantoon.) "Niinkuin sammuu tämä kynttilä, niin sammukoon häneltä
kaikki ilo ja rauha ja kaikki se hyvä, joka jumalalta tulee!"

KANSA (ristii silmänsä ja vetäytyy pois; Olavi jää porton kanssa
kaksin keskilattialle). Anathema!

MARTTI (portolle). Nyt kuulet mikä pätevyys mestari Olavin
synninpäästöllä on.

OLAVI (joka on seissyt neuvotonna). Nainen! Vieläkö luotat sanaani?
Etkö pelkää minua? Etkö kuule pennanuolien suhisevan meidän päittemme
ympärillä? Miksi et siirry niiden kahdenkymmenen vanhurskaan
joukkoon, jotka vielä ovat pyhän kirkon suojaavassa helmassa! Vastaa!
Uskotko että jumala on hyljännyt minut, niinkuin nämä ovat tehneet?

PORTTO. En!

OLAVI (silmää pannajulistusta). Kas siinä! Se suuri piispa
Linköpingin vähäisessä kaupungissa on myynyt minun sieluni saatanalle
elinajaksi, sillä sen pitemmälle ei ulotu hänen valtansa, sentähden
että kiihotin kansaa luvattomaan aikaan kääntymään jumalan puoleen;
tässä on välikirja: niinkuin kirkko tämän kautta on sitonut minut
helvettiin, niin repäisen irti itseni siitä (repii pergamentin) ja
kirkon kirouksesta! Jumala minua auttakoon, amen!

KANSA (ulvoo). Anathema!

MARTTI. Hakatkaa maahan se mies! lyökää! Hän on pannahinen!

OLAVI (asettuu porton eteen). Kuuletko miten perkeleet kiljuvat
uhriaan! Älkää koskeko minuun.

MARTTI. Eteenpäin! Hakatkaa maahan!

(Muuan sotilas hohottaa aseensa; silloin aukenee rautaovi ja
uudestikastajat, Knipperdollink etunenässä, hyökkäävät huutaen
sisään käsissään rikkonaisia krusifikseja, pyhäinkuvia ja revittyjä
messukasukoita. Kaikki huoneessa olijat tunkeutuvat ovea kohti.)

KNIPPERDOLLINK (ensimäisenä, avatessaan ovet). Tänne väki; tässä on
vielä yksi Herranhuone! Mitä tämä merkitsee, kapakka temppelissä!
Katsokaa, katsokaa, pahennus on mennyt niin pitkälle että häväistään
itse pyhyyttä. Mutta minä tahdon puhdistaa sen tulella! Kirkko tuleen
ja pyhimykset roviolle!

OLAVI (astuu esiin). Malttakaa! Mitä aiotte tehdä!

KNIPPERDOLLINK. Pelkäätkö että oluttynnyrisi halkeavat kuumuudesta,
sinä Belial; sinäkö olet se paavilainen kapakoitsija, joka et kammoa
rakentaa paheen kappelia kirkon seinään!

OLAVI. Minä olen raastuvan sekretarius ja kehoitan kuninkaan nimessä
teitä noudattamaan järjestystä!

KNIPPERDOLLINK. Vai niin, sinä olet se mies, jonka kuningas on
lähettänyt taistelemaan meidän pyhää asiaamme vastaan! Eteenpäin,
Jumalanmiehet, sitokaa hänet ensin, sitten puhdistamme Herranhuoneen
epäjumalanpalveluksesta!

MARTTI. Käykää käsiksi, hyvät miehet, hän on kerettiläinen ja pannaan
julistettu!

KNIPPERDOLLINK. Kerettiläinen! Sinä et siis ole paavin väkeä?

OLAVI. Senjälkeen kuin olen pannaan pantu, en kuulu enää kirkkoon!

KNIPPERDOLLINK. Sinä olet siis meidän miehiä?

OLAVI (vaikenee).

KNIPPERDOLLINK. Vastaa! Oletko sinä meitä vastaan vai meidän
kanssamme?

MARTTI. Hän on Olavi Pietarinpoika, jonka kuningas on lähettänyt!

KNIPPERDOLLINK. Oletko sinä Olavi Pietarinpoika?

OLAVI. Olen!

KNIPPERDOLLINK. Mutta sinä olet kerettiläinen!

OLAVI. Kerskaan siitä että ansaitsen sen nimen.

KNIPPERDOLLINK. Ja olet kuninkaan palveluksessa!

OLAVI. Olen. (Uudestikastajat kirkuvat ja ympäröivät Olavin.)

GERDT. Pidättäkää! Mitä te aiotte!

KNIPPERDOLLINK. Gerdt! Kuka on tämä mies?

GERDT. Hän on meidän! Päästäkää hänet, ystävät, tuossa on perkeleen
asiamiehet! (Osoittaa Marttia ja Niiloa, jotka pakenevat ovesta.
Uudestikastajat tavoittelevat heitä nyrkit sojossa. Gerdt kääntyy
ovelta Olavin puoleen. Portto on vetäytynyt muutamaan nurkkaan.
Windrank nukkuu yhä pöydän alla. Olavi pysähtyy mietteissään
keskilattialle.)

GERDT (heittäytyy uuvuksissa eräälle penkille). Tämä on raskas työ,
Olavi!

OLAVI. Ja mitä olette tehneet?

GERDT. Olemme tehneet puhdasta, asian aluksi!

OLAVI. Se käy teille kalliiksi.

GERDT. Vielä olemme voitolla! Koko kaupunki on liikkeessä. Rink tekee
meidän työtämme Yrjänän kappelissa. Kuuleppas, onko kuningas sinut
lähettänyt meitä vastaan?

OLAVI. On!

GERDT. Se oli järkevästi tehty!

OLAVI. Huomenna saarnaan uudessa saarnastuolissa!

GERDT. No, miten hoidat sinä kuninkaallista virkaasi! Tässä sinä yhä
seisot ristissä käsin!

OLAVI. Tuo uskonveljesi kirkkoon huomenna.

GERDT. Tuleeko siitä korkeapaavillinen saarna?

OLAVI. Minut on tänään julistettu pannaan!

GERDT (rientää syleilemään Olavia). Jumala sinua siunatkoon, Olavi!
Se oli uudestisyntymisen kaste.

OLAVI. Minä en vielä ymmärrä teitä. Miksi te käytte tietänne kuin
villipedot? Tehän häpäisette kaiken pyhän!

GERDT (ottaa maasta säretyn pyhäinkuvan). Onko tämä mielestäsi
pyhä? Joku pyhä Nikolaus, luulemma! Onko siis Kristus Jeesus tullut
maailmaan ja elänyt turhaan, kun vielä palvellaan puupölkkyjä? Onko
tämä muka Jumala, tämä, jonka voin hakata palasiksi? Katsos!

OLAVI. Mutta se on pyhä kansan silmissä!

GERDT. Niin oli myös kultainen vasikka, niin oli Zeus, niin oli Thor
ja Oden myös; ja kuitenkin kukistettiin ne maahan! (Huomaa porton.)
Kuka on tuo nainen? Vai niin, se on se, joka minun täytyi pelastaa
tänne kapakkaan! Olavi! Sanoppas minulle muuan asia. Onko kuningas
ostanut sinut?

OLAVI. Jätä minut rauhaan, Gerdt. Minä vihaan sinua!

GERDT. Kuka on tuo sika, joka maata röhöttää tuolla?

OLAVI. Kun seison sinun edessäsi, kutistun minä kokoon. Mene pois
minun luotani! Minä tahdon täyttää oman kutsumukseni, enkä sinun!

GERDT. Kuule, ystäväni...

OLAVI. Sinä koetat kytkeä toisiinsa meidän kohtalomme!

GERDT. Kuule mitä sanon...

OLAVI. Sinä olet kietonut minut näkymättömään verkkoon; sinä julistat
minut uudestikastajaksi. Miten voin minä vastata tästä kuninkaalle!

GERDT. Mille kuninkaalle?

OLAVI. Kustaa Eerikinpojalle.

GERDT. Vai niin -- hänellekö! Jää hyvästi, Olavi! Sinä saarnaat siis
huomenna!... Mitä varten viipyy tuo nainen?... Jää hyvästi. (Menee.)

OLAVI. Jumalanko vai perkeleen asioita hän ajaa?

PORTTO (lähestyy Olavia, lankee polvilleen). Sallikaa minun kiittää
teitä!

OLAVI. Kiitä ainoastaan Jumalaa, joka on pelastanut sinun sielusi,
ja älä usko että sinun rikoksesi on tänään sovitettu. Rukoile voimaa
kantamaan kirousta koko elämäsi ajan! Jumala on sinulle antanut
anteeksi -- ihmiset eivät anna koskaan! (Tarttuu hänen käteensä ja
taluttaa ovelle.)

MARTTI (näyttäytyy rautaovessa, sitte Olavin äiti ja Kristiina,
Gerdtin tytär). Olemme varmaan erehtyneet tiestä!

ÄITI (huomatessaan Olavin ja porton, hämmästyneenä). Olavi, Olavi!

KRISTIINA. Kuka on tuo nainen? Hän näyttää niin onnettomalta!

MARTTI. Lähtekäämme tästä riettauden pesästä.

OLAVI (käännähtää ja juoksee ovelle, jonka Martti sulkee). Äiti!
Äiti! (Hän juoksee ulos toisesta ovesta; näyttämö pimenee.)

VÄLIVERHO.


    Kirkonovi avautuu jälleen varovasti ja suntio (urkujenpolkija
    ja kirkonvartia) vaimoineen astuu sisään, lyhty kädessä.

SUNTIO. Katri muoriseni! Piteleppäs hiukan lyhtyä sillä aikaa kuin
minä suljen etulukon!

VAIMO. Rakas Pentti, valaiseppas ensin tätä kurjuuden pesää. Enpä
olisi koskaan luullut, että kapakka on näin naapurissa! Sehän on
hirveätä! Katsos noita suuria oluttynnyreitä.

SUNTIO. Entä viina sitten! Etkö tunne sen hajua. Rupee päätäni
pakoittamaan, jos viivyn kauemmin.

VAIMO. Herra armahtakoon, mitä jumalatonta menoa täällä on pidetty!

SUNTIO. Muori kulta!

VAIMO. Mikä on?

SUNTIO. Minä voin niin pahoin, tiedätkö! Täällä alhaalla on niin
kylmää ja kosteata!

VAIMO. Ehkä mennään kotia.

SUNTIO. Luulen että minun täytyy hiemasen levätä tässä rahilla!

VAIMO. Mutta täällä on kylmä ja kostea, mennään pois kirkkoon!

SUNTIO. Ei, kultaseni, minusta tuntui siellä vielä kylmemmältä!

VAIMO. Ehkä on sinulla kuumetta?

SUNTIO. Niinpä melkein luulen! Minun on niin kuuma.

VAIMO. Tahdotko ehkä jotain juotavaa?

SUNTIO. Ei olisi hullummaksi!

VAIMO. Minäpä katson onko täällä vettä!

SUNTIO. Tuskinpa lienee tämmöisessä pesässä.

VAIMO. Et suinkaan voi juoda olutta kuumeeseen.

SUNTIO. Nyt on niinkuin kuume olisi helpottanut -- tuntuu niin
kylmäävän.

VAIMO. Minä katson sinulle hiukan mietoa olutta.

SUNTIO. Jos mitään auttaakseen, tulee sen olla väkevää; näetkö tuolla
on tynnyri Rostokkia N: o 4, merkki A. W.

VAIMO (etsii). En näe sitä. Mutta tässä on Amsterdam N:o 3.

SUNTIO. Etkö löydä sieltä, neljäs hylly ylhäältä lukien, oikealla.

VAIMO (etsii).

SUNTIO. Metallihana on vasemmalla puolen, aivan suppilon vieressä.

VAIMO. Ei täällä näy mitään!

SUNTIO. Niinkuin en minä tietäisi, missä se on!

VAIMO. Jo löysin!

SUNTIO (nousee, auttaakseen häntä, mutta tulee polkeneeksi lattialla
makaavaa Windrankia).

WINDRANK (herää). Voi, voi Jeesus Kristus, pyhä Pietari ja Paavali ja
Ferdinand ja Isabella ja Yrjänä ja Traakki ja muut pyhät kaikki, jo
tuli tuomion aika, pasuunat, torvet kaikaa ja kaikki kuolleet herää,
ja itsens kokoon kerää yks' enkeli meitä suojelee, me suuren ilon
saamme, Amen plottis, Amen. -- Kuka marssii minun vatsani päällä?

SUNTIO (kauhistuksissaan). Olkaa armollinen ja ilmoittakaa oletteko
mörkö vai ihminen.

WINDRANK. Tavallisissa oloissa olen mörkö, mutta tätä nykyä sika!

SUNTIO. Uskaltaisinko kysyä minkälainen mörkö herra on.

WINDRANK. Merimörkö! Mutta ei teidän silti tarvitse polkea minua
palkeelle!

SUNTIO. Nähkääs, herra hyvä, minun leipävirkanani on polkea
paljetta... suurten urkujen paljetta.

WINDRANK. Ahaa, minulla on siis kunnia puhutella urkujenpolkijaa --

SUNTIO. Oikeammin suntiota, mutta minulla. on myös pieni vaatevaja
kirkonmuurissa!

WINDRANK. Siis urkujenpolkija, suntio ja vaatekaupustelija --

SUNTIO. Yhdessä persoonassa... aivan niin! Sekoittumatta ja
muuttumatta...

WINDRANK. Sangen kunnioitettava kolminaisuus!

SUNTIO. Semmoisista asioista ei lasketa leikkiä.

WINDRANK. Voi, voi auttakaa, minä uppoan!

SUNTIO. Herran nimessä, mitä nyt.

WINDRANK. Tulee tulva -- uh!

SUNTIO. Voi muori kulta! Enkelini missä olet! (Juoksee esiin.) Jeesus
auta, te olette säikäyttäneet pahanpäiväiseksi minun eukkoni. Hän on
juossut pois... ja vienyt hanikon mennessään. Nouskaa, nouskaa niin
lähdemme tästä jumalattomasta paikasta.

WINDRANK. Rakas ystävä, nyt vasta olen joutunut oikeaan elementtiini,
niin ettei lähtemisestä taida tulla mitään.

SUNTIO. Tulkaa herran tähden, kello lyö kaksitoista ja kohta täällä
alkaa kummitella!

WINDRANK (kiipee pystyyn). Se on eri asia!

SUNTIO (taluttaa W:n ulos).

WINDRANK. Kuulkaapas, hyvä suntio. Alan vahvasti epäillä sitä
kolminaisuutta.

SUNTIO. Niin, niin, aika on -- --

WINDRANK. Tarkoitan teidän kolminaisuuttanne!

SUNTIO. Mitähän herra kapteeni nyt meinaa?

WINDRANK. Herroja on kuin onkin neljä!

SUNTIO. Neljä? Keitä?

WINDRANK. Entä oluenlaskija? Eikö häntä oteta lukuun?

SUNTIO. Hst! Vaiti! Se on vain öisin! (Kompastuvat kumpikin
rikkonaiseen Nikolaus-kuvaan.)

WINDRANK. Voi, voi! kummittelee. Auta neitsyt Maria!

SUNTIO (nousee ja tarkastaa patsasta). Kautta sieluni, vähemmästäkin
karkaa hiukset pystyyn! Tässä makaa pyhä Nikolaus rikkilyötynä
ja uiskennellen oluessa. Ollaan jo pitkällä, kun pyhät vedetään
näin lokaan. -- Viimeiset ajat lie käsissä; kun tämmöistä tapahtuu
kuivassa puussa --

WINDRANK. Märässä, tarkoitatte kai.

SUNTIO. Vaiti, herjaaja! Pyhä Nikolaus on minun suojeluspyhimykseni.
Olen syntynyt hänen päivänään.

WINDRANK. Siitä kai johtuu että herrat pitävät oluesta kumpikin.

SUNTIO. Nykyään on muodissa olla kerettiläinen.

WINDRANK. Niin, se on kuin ilmassa, sillä muuten olen minä sangen
hurskas ihminen. Mutta älkää olko millännekään, niin minä liimautan
teille kokoon pyhän Nikolauksen.

SUNTIO (huutaa kirkkoon). Katrii!

WINDRANK. Hiljaa, hiljaa! älkää lemmossa huutako kummituksia esiin!

SUNTIO. Hävetkää! (Menevät.)

VÄLIVERHO.


    Ovi. Toinen pienempi saarnastuoliin. Messukasukoita ja kuoripukuja
    seinillä. Rukousjakkaroita ja pieniä kirstuja. Aurinko paistaa
    eräästä akkunasta. Kelloja soitetaan. Vasemmalta kuuluu
    lakkaamatonta muminaa. Suntio vaimoineen tulee sisään, pysähtyvät
    ovelle, rukoilevat äänettömästi.

SUNTIO. Kas niin; joudutappas vähän pölyttämistä, muoriseni.

VAIMO. Hoo, ei kai sillä ole niin väliä, eihän tänään saarnaa kuin
tuo mestari Olavi. En käsitä kuinka kapituli voi sen sallia!

SUNTIO. Hänellä on kuninkaalta lupa, näetkös.

VAIMO. Jaa jaa, jaa jaa!

SUNTIO. Ja sitte hän on panettanut seinälle korin. Niitä uusia
vehkeitä taas. Niin, niin se Luther, sanon minä.

VAIMO. Täällä kai syntyy tänään sama elämä kuin eilen! Luulin että
hajottaisivat koko kirkon.

SUNTIO (vie pikarillisen vettä ylös saarnastuoliin). Hän kai
tarvitsee tänään hiukan kurkunkostuketta.

VAIMO. Se on minusta se ja sama!

SUNTIO (saarnastuolissa). Katri hyvä! Nyt tulee maisteri!

VAIMO. Nyt jo, eikä ole vielä edes papinkelloja soitettu! Ehei,
tuskinpa tuommoiselle niitä soitetaankaan!

OLAVI (vakavana ja juhlallisena -- polvistuu eräälle
rukousjakkaralle).

SUNTIO (tulee saarnastuolista, ottaa seinästä kaavun, jota pitelee
Olaville)

OLAVI (nousee). Jumalan rauha!

VAIMO (niiaa ja menee).

SUNTIO (ojentaa kaapua).

OLAVI. Jätä se paikoilleen.

SUNTIO. Maisteri ei aio pukeutua kaapuun?

OLAVI. En.

SUNTIO. Mutta niin on aina tapana. Entä käsivaate?

OLAVI. Ei tarvita!

SUNTIO. Jopas nyt sitten!

OLAVI. Olkaa hyvä ja jättäkää minut, hyvä ystävä!

SUNTIO. Pitääkö minun mennä tieheni; minä olen tavallisesti aina --

OLAVI. Tehkää minulle se palvelus!

SUNTIO. Jaa jaa, niin niin! Mutta ensin pyydän ilmoittaa maisterille
että messukirjan olen pannut oikealle kädelle, ylöstullessa, ja
sitten olen pannut puikon sille kohtaa, jossa hän voi lopettaa, ja
sitte olen asettanut vesipikarin sen viereen. Nyt ei maisterin pidä
unhoittaa tuntilasin kääntämistä, sillä muuten voi toimitus venyä
liian pitkäksi ja -- --

OLAVI. Elähän siitä huolehdi. Niitä on oleva kyllin, jotka
ilmoittavat millä kohtaa minun on lopetettava!

SUNTIO. Niin, niin, herra nähköön. Pyydän anteeksi. Meillä on nähkääs
täällä tällaiset tavat.

OLAVI. Sanokaapas mitä surullista muminaa tuolta kuluu?

SUNTIO. Se on joku hurskas veli, joka rukoilee jonkun vaivaisen
sielun puolesta. (Menee).

OLAVI. "Vyötä siis kupeesi, nouse, ja saarnaa kansalle kaikki mitä
minä sinua käsken" -- Jumala minua auttakoon! (Polvistuu jakkaralle;
keksii paperin siltä. Lukee.) "Älä nouse saarnastuoliin tänään; sinun
henkeäsi väijytään!" -- Sen on kirjoittanut kiusaaja! (Repii paperin.)

ÄITI (tulee). Sinä kuljet eksyksissä, poikani!

OLAVI. Kenpä tietää.

ÄITI. Minä sen tiedän. Ja äitinäsi ojennan sinulle käteni! Käänny
takaisin tieltäsi.

OLAVI. Mihin tahdot johtaa minut?

ÄITI. Jumalanpelkoon ja hyveeseen.

OLAVI. Jos paavin kansliapäätös on hyve ja jumalanpelko, niin on se
myöhäistä!

ÄITI. En tarkoita yksin oppiasi vaan myös elämääsi?

OLAVI. Tiedän että tähtäät eiliseen seuralaiseeni, vaan olen liian
ylpeä vastaamaan. Se ei myöskään hyödyttäisi.

ÄITI. Oi että minun piti saada tämmöinen palkka niistä uhrauksista,
jotka tein jotta sinä pääsisit maailmalle oppimaan.

OLAVI. Sinun uhrisi ei, Jumalan avulla, ole menevä hukkaan! Sinua,
äiti, on minun kiittäminen tästä päivästä, jolloin vihdoinkin saan
astua esiin ja pystyssä päin puhua totuuden sanoja.

ÄITI. Puhutko sinä totuudesta, sinä, joka olet antautunut valheen
profeetaksi!

OLAVI. Se oli kova sana, äiti!

ÄITI. Ehkä minä ja sukumme ennen minua on elänyt ja kuollut valheessa.

OLAVI. Se ei ollut valhe, mutta siitä on tullut valhe. Kun sinä olit
nuori, äiti, olit sinä oikeassa, kun minä olen vanha, niin, ehkä minä
olen silloin väärässä! Ihminen ei kasva kilpaa ajan kanssa!

ÄITI. En ymmärrä sinua!

OLAVI. Se on minun ainoa, suuri elämänsuruni. Kaikki minkä minä teen
puhtaimmassa tarkoituksessa täytyy sinun silmissäsi olla rikos ja
jumalattomuus!

ÄITI. Olavi! Minä tiedän päätöksesi, ja tiedän sinun eksymyksesi --
sitä en voi horjuttaa, sillä sinä olet oppineempi minua, ja Jumala on
vielä palauttava sinut oikealle tielle, mutta minä pyydän, älä pane
henkeäsi alttiiksi ettet tänään syöksyisi suoraan kadotukseen. Älä
uhittelemalla lyhennä elämääsi!

OLAVI. Mitä tarkoitat! Ei suinkaan minua saarnastuoliin tapeta!

ÄITI. Etkö ole kuullut että piispa Brask neuvottelee paavin kanssa
sen uuden lain voimaan saattamisesta, joka tuomitsee kerettiläiset
polttoroviolle.

OLAVI. Inkvisitsioni!

ÄITI. Niin! se sen lain nimi on!

OLAVI. Jätä minut äiti, minun täytyy tänään saarnata!

ÄITI. Sinä et saa.

OLAVI. Ei mikään voi minua estää!

ÄITI. Olen rukoillut Jumalaa, että hän kääntäisi sinun sydämesi
-- kerron tämän sinulle, vaan sinä et saa siitä mainita -- olin
heikko vanhuuttani ja minun polveni eivät enää kannattaneet minua,
silloin käännyin erään Herramme palvelijan puoleen ja pyysin häntä,
joka seisoi lähempänä Jumalaa, lukemaan messuja sinun sielusi
pelastukseksi. Hän kieltäytyi, sillä sinä olit pannassa. Voi, se on
kauheata! Jumala antakoon anteeksi minun syntini, minä lahjoin hänen
puhtaan omantuntonsa kullalla, perkeleellisellä kullalla, ainoastaan
pelastaakseni sinut.

OLAVI. Mitä kuulen, äiti! Se ei ole mahdollista!

ÄITI (tarttuu Olavin käteen ja taluttaa hänet vasemmalle seinälle).
Kuuletko, kuuletko! Hän rukoilee sinun puolestasi viereisessä
kappelissa!

OLAVI. Se on siis se mumina, jonka kuulin. Kuka hän on?

ÄITI. Sinä tunnet mustaveli Martin --

OLAVI. Sinä luetat saatanalla messuja minun puolestani! Anteeksi,
äiti -- sinun hyvää tahtoasi kiitän, mutta...

ÄITI (itkee; polvillaan). Olavi, Olavi!

OLAVI. Älä minua rukoile! Äidin rukous voi kiusata lankeemukseen
taivaan enkelitkin. Nyt on virsi lopussa, minun aikani on tullut!
Kansa odottaa!

ÄITI. Sinä viet minut hautaan, Olavi!

OLAVI (kiivaasti). Herra Jumala on herättävä sinut! (suutelee hänen
kättään) Älä enää puhu minulle, minä en tiedä mitä sanon!

ÄITI. Kuuletko! Kuuletko! Kansajoukko sorisee.

OLAVI. Minä tulen, minä tulen! Se Jumala, jonka käsi suojeli Danielia
jalopeurain luolassa, on myös suojeleva minua! (menee saarnastuoliin).

(Seuraavan kohtauksen aikana sakastissa kuuluu kirkosta voimakas ääni
puhuvan; sanoja ei kuitenkaan eroita. Jonkun ajan kuluttua kasvavaa
sorinaa, lopulta huutoa.)

KRISTIINA (tulee). Tapasitko hänet, äiti?

ÄITI. Oletko täällä, lapsi? Käskin sinun jäädä kotiin!

KRISTIINA. Miksi en saa tulla Herran huoneeseen? Sinä salaat minulta
jotain!

ÄITI. Mene kotiin, Kristiina.

KRISTIINA. Enkö saa kuulla Olavin saarnaa van? Sehän on Jumalan
sanaa, äiti.

ÄITI (vaikenee).

KRISTIINA. Sinä et vastaa! Mitä tämä tietää? Eikö Olavilla ole
oikeutta puhua saarnastuolista? Miksi on kansa tuolla ulkona niin
salaperäisen näköistä? Supistiin, kun minä kuljin ohi.

ÄITI. Älä kysy minulta! Mene kotiin ja kiitä Jumalaa
tietämättömyydestäsi!

KRISTIINA. Olenko minä sitten lapsi, kun ei minulle tohdita sanoa --

ÄITI. Sinun sielusi on vielä puhdas ja sitä ei saa hämmentää! Sinun
paikkasi ei ole taistelussa!

KRISTIINA. Taistelussa? Minä aavistin jotain sentapaista!

ÄITI. Niin, täällä käydään taistelua, sentähden vetäydy syrjään. Sinä
tiedät mikä on meidän osamme, kun miehet taistelevat!

KRISTIINA. Ilmoita minulle siis mitä taistelu koskee! Tietämättömyys
tekee minut onnettomaksi! Näen kammottavan pimeyden edessäni ja
häilyviä varjoja; sytytä minulle valo jotta pääsen varmuuteen! Ehkä
tunnen nuo haamut.

ÄITI. Sinä olet vapiseva nähdessäsi, keitä ne ovat!

KRISTIINA. Anna minun siis vavista, ennemmin kuin kiusaantua tässä
hirveässä rauhassa!

ÄITI. Älä rukoile salamaa pilvistä, se iskee sinut kuoliaaksi.

KRISTIINA. Sinä säikäytät minut. Vaan sano minulle totuus, minun
täytyy tietää se, muuten käännyn jonkun toisen puoleen.

ÄITI. Onko sinun päätöksesi luja mennä luostariin?

KRISTIINA. Se oli isäni tahto.

ÄITI. Sinä epäröit!

KRISTIINA (vaikenee).

ÄITI. Sinua pidättää muuan side?

KRISTIINA. Sinä tiedät sen!

ÄITI. Tiedän ja sinun on se katkaistava!

KRISTIINA. Se on kohta mahdotonta.

ÄITI. Minä pelastan sinut, lapsi, sillä sinä olet vielä
pelastettavissa. Annan Herralle suurimman uhrini, kunhan yksi sielu
pelastuu kadotuksesta. Poikani!

KRISTIINA. Olavi?

ÄITI. Olavi on kadotuksen oma, kuuletko, ja minun hänen äitinsä
täytyy se sanoa!

KRISTIINA. Kadotuksen oma?

ÄITI. Hän on valheen profeetta! Perkele on vallannut hänen sydämensä.

KRISTIINA (kiivaasti). Se ei ole totta!

ÄITI. Jumala suokoon, ettei olisi!

KRISTIINA. Miksi, miksi sanot minulle tämän nyt vasta? -- -- Mutta
sehän onkin valhe! (menee ovelle ja raottaa sitä) Katsos, äiti, miten
hän seisoo; puhuuko paha henki noin, onko tuo tuli joka palaa hänen
silmissään, helvetin lieska, puhuuko valhe värisevin huulin, voiko
pimeys säteillä valoa, etkö näe mikä hohde on hänen päänsä ympäri!
Olet väärässä! Minä tunnen sen! En tiedä mitä oppeja hän julistaa,
en tiedä mitä hän kieltää, mutta hän on oikeassa. Hän on oikeassa ja
Jumala on hänen kanssaan!

ÄITI. Sinä et tunne maailmaa, lapsi, sinä et tunne perkeleen
vehkeitä, ole varoillasi (vetää Kristiinan ovelta) Sinä et saa
kuunnella häntä, sinun sielusi on heikko, hän on Antikristuksen
apostoli!

KRISTIINA. Kuka on Antikristus?

ÄITI. Hän on Luther.

KRISTIINA. Sinä et koskaan ole sanonut kuka Luther on, vaan jos Olavi
on hänen apostolinsa, on Luther suuri.

ÄITI. Lutherissa on perkele!

KRISTIINA. Miksi ei minulle sanottu sitä ennen? Nyt en enää usko sitä!

ÄITI. Nyt sinä kuulet sen minun suustani -- voi minua, tahdoin
pysyttää sinut etäällä maailman pahuudesta, sen tähden pidin sinua
tietämättömyydessä...

KRISTIINA. En usko sinua! Päästä minut, minun täytyy nähdä ja kuulla
häntä, sillä hän ei puhu niinkuin muut!

ÄITI. Jeesus Vapahtaja! Sinutkin on riivannut saastainen henki!

KRISTIINA (ovella). "Älkäät sitoko sieluja", sanoi hän, kuuletko?

"Te olette vapaat, sillä Jumala on luonut teidät vapaiksi!"

Näetkö miten kansa säikkyy hänen sanojaan, nyt ne nousevat
paikoiltaan; kuuluu sorinaa.

"Te ette tahdo vapautta, voi teitä, sillä se on synti Pyhää Henkeä
vastaan!"

SUNTIO (tulee). En luule olevan hyväksi että naiset jäävät tänne;
kansassa tuntuu levottomuutta. Tämä ei ikinä pääty hyvin mestari
Olaville!

ÄITI. Jeesus Maria, mitä te sanotte?

KRISTIINA. Älä pelkää, Jumalan henki on hänen kanssaan!

SUNTIO. Siitä en tiedä, mutta mestari hän on saarnaamaan; niin vanha
syntinen kuin olenkin, en voinut olla itkeä tihuttelematta kun
istuin ylhäällä urkulehterillä; en ymmärrä mistä kerettiläinen ja
Antikristus saa semmoisen sanan voiman! Niin, niin, se Luther, sanon
minä! (Huutoa kirkossa). Kas niin, nyt tapahtuu taas jotain kauheata
ja kuningaskin kun on poissa.

ÄITI. Lähtekäämme täältä! Jos Jumala on hänen kanssaan ei hänelle
mitään voi tapahtua, jos perkele -- tapahtukoon sinun tahtosi, Herra,
vaan armahda hänet! (Huutoa oven takaa. Menevät).

[Näyttämö on tyhjänä hetken ja Olavin ääni kuuluu entistä
voimakkaampana -- sen keskeyttävät vain huudot ja kivenheitot.].

KRISTIINA (tulee yksinään takaisin, sulkee oven sisäpuolelta,
heittäytyy eräälle rukousjakkaralle. Voimakkaita iskuja kuuluu
ovelle; kirkossa meteliä. Vaikenee, Olavi tulee otsa verissä ja
pahoinpidellyn näköisenä).

OLAVI (näkemättä Kristiinaa, heittäytyy tuoliin). Turhaan! He eivät
tahdo! Minä irroitan vangin kahleet ja hän lyö minua; minä sanon
"olet vapaa", ja hän ei usko minua! Onko se sana niin suuri, ettei se
mahdu ihmisaivoihin! Oi jos olisi yksikään, joka uskoisi -- mutta nyt
olen yksin -- houkkio, jota ei kukaan ymmärrä...

KRISTIINA (astuu esiin). Olavi! Minä uskon sinuun.

OLAVI. Kristiina!

KRISTIINA. _Sinä_ olet oikeassa!

OLAVI. Mistä tiedät sen?

KRISTIINA. En osaa selittää sitä, mutta uskon sen! Kuulin sinun
puhuvan äsken!

OLAVI. Etkö kiroa minua!

KRISTIINA. Sehän on Jumalan sanaa?

OLAVI. On!

KRISTIINA. Miksi ei sitä ole meille sanottu ennen tahi miksi puhutaan
kieltä, jota me emme ymmärrä?

OLAVI. Tyttö, kuka on pannut nuo sanat suuhusi?

KRISTIINA. Kuka? Sitä en ole ajatellut!

OLAVI. Isäsi?

KRISTIINA. Hän tahtoo minut luostariin!

OLAVI. Niinkö pitkällä ollaan? Entä sinä itse?

KRISTIINA (huomaa Olavin verisen otsan). Olavi, sinua on haavoitettu;
Jumalan tähden, anna, minä sidon haavasi!

OLAVI (istuutuu). Kristiina, olenko minä horjuttanut sinun uskosi?

KRISTIINA (ottaa käsivaatteen, repii kaistaleiksi ja sitoo Olavin
otsan seuraavan aikana). Minun uskoni? En ymmärrä sinua. -- Sano,
kuka on Luther?

OLAVI. Sitä en saa sanoa.

KRISTIINA. Aina sama vastaus! Niin sanoo isäni, niin äitisi, niin
sanot sinäkin! Eikö siis uskalleta ilmoittaa totuutta vai onko totuus
vaarallinen?

OLAVI. Totuus on vaarallinen! Näetkö! (Osoittaa otsaansa.)

KRISTIINA. Tahdot siis sulkea minut luostarikammioon, jotta eläisin
elotonta elämää tietämättömyydessä.

OLAVI (vaikenee).

KRISTIINA. Sinä tahdot että itkisin pois elämäni ja nuoruuteni, että
lukisin noita pitkiä iänikuisia rukouksia, kunnes sieluni uupuisi
uneen. Ei, en tahdo, sillä nyt olen herännyt; minun ympärilläni
taistellaan, kärsitään ja epäillään; olen nähnyt sen, mutta minä
en saa siihen ottaa osaa, en edes katselijana, en edes tietää mitä
se koskee; te olette pitäneet minua eläimellisessä unessa; ettekö
usko että minullakin on sielu, joka ei elä leivästä eikä kuivista
rukouksista, joita olette panneet minun suuhuni; "älkää sitoko
henkiä", sanoit sinä. O, jospa tietäisit mitä se sana vaikutti minuun
-- päivä valkeni, ja hurja kirkuna tuolla kirkossa oli kuin lintujen
aamulaulu...

OLAVI. Kristiina, sinä olet nainen. Sinä et ole syntynyt taisteluun!

KRISTIINA. Mutta suo minun taivaan tähden edes kärsiä, jotta minun ei
ole pakko olla nukuksissa! Katsokaa, Herra herätti minut sittenkin!
Te ette koskaan olisi tohtineet sanoa minulle kuka on Antikristus,
ette ilmaista kuka on Luther, ja kun äitisi peloitti minua sanomalla
että sinä olet Lutherin väkeä, silloin siunasin minä Lutheria. Onko
hän kerettiläinen vai uskovainen, sitä en tiedä, siitä en välitä,
sillä ei Luther eikä paavi eikä Antikristus voi tyydyttää minun
kuolematonta sieluani, ellei minulla ole uskoa ikuiseen Jumalaan.

OLAVI. Kristiina! Tahdotko seurata minua taisteluun, sinä voit tukea
minua, sillä sinä olet ainoa?

KRISTIINA. Nyt voin sinulle avoimesti vastata: _tahdon_, sillä minä
tiedän mitä tahdon ja vetoamatta isääni, sillä minä olen vapaa! Oh,
minä olen vapaa!

OLAVI. Tiedätkö myös mikä sinua odottaa!

KRISTIINA. Minä tunnen sen nyt! Eikä sinun ole tarvis repiä hajalle
mitään petollisia haaveita -- ne ovat poissa; mutta tiedä että
minäkin olen uneksinut ritaria, joka tarjoisi minulle kuningaskunnan
ja joka puhuisi kukista ja lemmestä -- Olavi, minä tahdon olla sinun
puolisosi, tässä on käteni. Sanon sinulle kuitenkin, ettet sinä ollut
minun unelmieni ritari, ja kiitän Jumalaa siitä ettei hän koskaan
tullut, sillä silloin hän olisi myöskin mennyt -- kuin unelma!

OLAVI. Sinä olet oleva minun, Kristiina, ja sinä olet tuleva
onnelliseksi sillä sinä se olit, joka seurasit minua mielessäni, kun
olin ahdistuksessa ja kiusauksessa, ja nyt olet sinä käyvä minun
rinnallani! Sinä olit unelmieni neitsyt, joka istuit tornissa,
ankaran linnanherran vankina, vaan nyt olet minun!

KRISTIINA. Varo unelmia, Olavi. (Ovea kolkutetaan.)

OLAVI. Kuka siellä?

ULKOA. Gerdt!

OLAVI. Mitä on hän sanova? Lupaukseni!

KRISTIINA. Pelkäätkö? Avaanko minä?

OLAVI (avaa).

GERDT (hätkähtää). Kristiina? Olavi! Sinä olet rikkonut lupauksesi.

OLAVI. En.

GERDT. Valehtelet! Olet varastanut minun lapseni, ainoan iloni.

KRISTIINA. Olavi ei valehtele!

GERDT. Sinä olet ollut kirkossa, Kristiina?

KRISTIINA. Olen kuullut sen, minkä tahdoit minulta salata!

GERDT. Herra, sinä et suonut minulle ainokaista iloani!

OLAVI. Tulva, jonka sinä tahdoit valloilleen, tempaa mukaansa mitä
tielle osuu.

GERDT. Sinä olet ryöstänyt minun lapseni.

OLAVI. Suo hänet minulle, isä Gerdt!

GERDT. En koskaan!

OLAVI. Eikö hän ole vapaa?

GERDT. Hän on minun lapseni!

OLAVI. Etkö sinä saarnaa vapautta! Hän on minun! Jumala on hänet
minulle antanut ja sinä et voi ottaa häntä pois!

GERDT. Sinä olet pappi, Jumalalle kiitos.

OLAVI ja KRISTIINA. Pappi!

GERDT. Ja avioliitto siis sinulta kielletty.

OLAVI. Jos siitä huolimatta menen avioliittoon.

GERDT. Tohtisitko?

OLAVI. Tohdin.

GERDT. Lapseni, otatko miehen, joka on pannaan pantu.

KRISTIINA. En tiedä mitä se merkitsee.

OLAVI. Näetkö, Gerdt, näetkö!

GERDT. Sinä rankaiset minua kovin, Jumala!

OLAVI. Totuus on kaikkia varten.

GERDT. Teidän rakkautenne on suurempi kuin minun! Se oli vain
itsekkyyttä. Jumala teitä siunatkoon. Nyt olen yksin! (Syleilevät.)
Kas niin! Mene kotiin, Kristiina, heitä rauhoittamaan! Tahdon puhua
Olavin kanssa!

KRISTIINA (menee).

GERDT (Olaville). Nyt olet sinä minun!

OLAVI. Mitä sanot!

GERDT. Minun vävyni! -- Sinä olet saanut kirjeeni?

OLAVI. Sinäkö siis varoitit minua saarnaamasta!

GERDT. Aivan päinvastoin, vaikka ilmaisin sen hieman omituisesti.

OLAVI. En ymmärrä sinua.

GERDT. Niin, niin! Olet vielä liian nuori, siksi sinä tarvitset
kaitsijaa! Sinunlaisellesi miehelle sanotaan "älä tee sitä", milloin
halutaan jotain tehdyksi!

OLAVI. Miksi et ollut kirkossa puoluelaisinesi.

GERDT. Vain sairaat tarvitsevat parantajaa, me työskentelimme omalla
tahollamme! Sinä olet tehnyt hyvän päivätyön tänään, ja näenpä että
olet saanut palkkasikin! Minä olen vapauttanut sinut tänään, Olavi.

OLAVI. Sinä?

GERDT. Kuningas käski sinun rauhoittaa kapinallisia ja mitä olet sinä
tehnyt?

OLAVI. Nyt alan ymmärtää sinua, isä Gerdt!

GERDT. Se ilahuttaa minua. Niin, sinä olet kuohuttanut rauhallisia.

OLAVI. Sen olen tehnyt.

GERDT. Mitä luulet kuninkaan siitä sanovan!

OLAVI. Siitä vastaan minä.

GERDT. Hyvä on!

OLAVI. Ja kuningas on hyväksyvä minun menettelyni, sillä hän suosii
uskonpuhdistusta, vaikka ei uskalla vielä itse.

GERDT. Houkkio!

OLAVI. Huomaan että koetat kiihottaa minua laillista kuningastani
vastaan.

GERDT. Kuuleppas, montako herraa luulet voivasi palvella?

OLAVI (vaiti).

GERDT. Kuningas on täällä!

OLAVI. Mitä?

GERDT. Kuningas palasi äsken kotiin.

OLAVI. Ja uudestikastajat?

GERDT. Vangittu tietysti!

OLAVI. Ja sinä seisot siinä aivan tyynenä.

GERDT. Minä olen vanha nyt, minä olen myös raivonnut kuin sinä,
mutta siihen minä väsyin! Rink ja Knipperdollink ovat olleet minun
etujoukkojani! Heidän täytyi kaatua, se oli selvää; nyt alkaa minun
työni! (Rummutusta kuuluu kadulta.)

OLAVI. Mitä tämä tietää?

GERDT. Kuninkaalliset rummut, jotka pitävät vangeille seuraa matkalla
vankilaan! Käy tänne, niin näet!

OLAVI (nousee penkille ja katselee akkunasta). Mitä näenkään; huovit
raahaavat keskellään vaimoja ja lapsia.

GERDT. Niinpä niin, he ovat kivittäneet kuninkaan vahtimiehiä --
semmoinen ei käy päinsä!

OLAVI. Onko sitten oikein teljetä vankilaan hulluja ja sairaita!

GERDT. Hulluja on kahta lajia: toiset pistetään hulluinhuoneeseen
ja parannetaan pillereillä ja kylmillä kylvyillä, toiset -- niiltä
niistetään pää; se on perinpohjainen parannuskeino, mutta se laji
onkin vaarallinen!

OLAVI. Minä menen kuninkaan luo; hän ei voi olla moisten häpeätekojen
takana!

GERDT. Varo päätäsi, Olavi!

OLAVI. Varo sinä itseäsi, isä Gerdt!

GERDT. Minulla ei ole hätää; minulla on valtakirja hulluinhuoneeseen!

OLAVI. Minä en voi kestää tätä; minä menen kuninkaan luo, vaikkakin
se maksaisi henkeni! (Menee ovea kohti.)

GERDT. Tämä on asia, jota ei kuningas voi ratkaista! Vetoa lakiin.

OLAVI. Kuningas on laki!

GERDT. Sen pahempi!... Jos hevonen tuntisi voimansa, ei se
varmaankaan olisi niin hullu, että suostuisi aisoihin, kuten nyt --
kun se joskus viisastuu ja juoksee tiehensä sortajaltaan -- silloin
sanotaan sitä hulluksi... Jumala valistakoon näiden poloisten järkeä!

ESIRIPPU.




KOLMAS NÄYTÖS.


    Sali Tukholman linnassa. Perällä käytävä, joka sittemmin suljetaan
    verholla. Vanhanpuoleinen palvelija odottelee käytävässä.

OLAVI (sisään). Onko kuningas tavattavissa tänään?

PALVELIJA. On!

OLAVI. Voitko sanoa minkätähden minun annetaan turhaan odottaa
puheille pääsyä neljä päivää peräkkäin?

PALVELIJA. En kuolemakseni, minä en tiedä mitään.

OLAVI. Minusta tuntuu omituiselta ettei minua ole otettu vastaan.

PALVELIJA. Mistä siis on kysymys?

OLAVI. Se ei kuulu sinuun!

PALVELIJA. Eipä ei! Sen tiedän, vaan arvelin että voisin ehkä antaa
jotain tietoja.

OLAVI. Sinäkö täällä hoidat kuninkaan vastaanottoja?

PALVELIJA. Enhän minä, vaan, joka näkee ja kuulee niin paljon kuin
minä, tietää aina yhtä jos toistakin. (Äänettömyys.)

OLAVI. Vieläkö on odotettava kauan?

PALVELIJA. (ei ole kuulevinaan)

OLAVI. Tiedätkö milloin kuningas tulee?

PALVELIJA. (selin Olaviin) Mitääh?

OLAVI. Etkö tiedä kuka sinua puhuttelee?

PALVELIJA. En kuolemakseni!

OLAVI. Minä olen kuninkaan sekretarius!

PALVELIJA. No jopa jo, vai olette te mestari Olavi! Minä kyllä
tunsin isäukon, seppä Pietarin, sillä nähkääs minäkin olen yksiä
örebrolaisia!

OLAVI. Etkö silti voi olla kohtelias.

PALVELIJA. Hoo, jaa, semmoista sitä nähdään, tässä maailmassa. Kun
onni potkaisee, unohtuvat köyhät isät!

OLAVI. Että sinulla joskus on ollut kunnia tuntea isäni, se on
mahdollista, mutta että hän kuollessaan olisi määrännyt sinut
sijaisekseen, sitä en usko!

PALVELIJA. Jaa, jaa. Kappas vaan! Rouva Kristiina rukka! (Menee
vasemmalle.)

OLAVI (vaiti; hetken päästä Lauri Siggenpoika).

MARSKI (katsomatta Olaviin heittää hänelle viittansa). Tuleeko
kuningas pian?

OLAVI (heittää puolestaan viitan lattialle). Sitä en tiedä!

MARSKI. Hanki minulle tuoli!

OLAVI. Se ei kuulu minun tehtäviini.

MARSKI. En ole tutkinut ovenvartian ohjeita!

OLAVI. Minä en ole ovenvartia!

MARSKI. Minua ei liikuta mikä sinä olet; minä en kulje
renkienluettelo taskussani! Mutta kohtelias sinun tulee olla!

OLAVI (vaiti).

MARSKI. No, tuleeko mitä? Luulen että piru sinua riivaa!

OLAVI. Anteeksi; kuninkaan sekretariuksena ei minun asiani ole olla
passarina.

MARSKI. Mitä! Mestari Olavi! Vai niin, teitä huvittaa istua oven
suussa näyttelemässä renkiä paljastaaksenne sitten herrasnaaman.
Luulin että olette ylväs mies! (Ottaa viitan, laskee sen penkille).

OLAVI. Herra marski!

MARSKI. Ei! Te olette turhamainen nousukas! Astukaa perälle, istukaa,
herra sekretarius! (Osottaa hänelle istumapaikan; menee erääseen
sivuhuoneeseen.)

OLAVI (istuutuu. Muuan nuori aatelismies tervehtii häntä käytävästä).

AATELISMIES. Huomenta, herra sekretarius; ketään ei vielä kuulu! No,
millä kannalla ovat asiat täällä Tukholmassa? Tulen suoraan Malmöstä.

OLAVI. Täällä ovat asiat hyvin huonosti!

AATELISMIES. Niin olen kuullut sanottavan. Roskaväki metelöitsee,
kuten tavallista, milloin kuningas kääntää selkänsä. Ja nuo typerät
papit sitten! Anteeksi, mutta tehän olette vapaahenkinen, herra
sekretarius!

OLAVI. En ymmärrä teitä!

AATELISMIES. Älkää huoliko peitellä! Katsokaa, minä olen saanut
kasvatukseni Pariisissa; Frans ensimäinen, oh Saint-Sauveur -- se
mies menee pitkälle. Tiedättekö mitä hän lausui minulle, kun meillä
oli muuan bal masqué, tässä äskettäin karnevaaliaikana!

OLAVI (vaiti).

AATELISMIES. "Monsieur", hän sanoi, "la religion est morte, est
morte", niin hän sanoi; mutta se ei estä häntä menemästä messuun!

OLAVI. Vai niin!

AATELISMIES. Ja tiedättekö mitä hän vastasi, kun kysyin miksi hän käy
messussa? -- "Poésie! Poésie!" hän sanoi; oi, hän on jumalainen!

OLAVI. Mitä te siihen sanoitte?

AATELISMIES. Teidän majesteettinne, sanoin minä, tietysti ranskaksi,
onnellinen se maa, jolla hallitsijanaan on mies, joka niin voi
katsoa yli ajan ahtaan piirin että hän näkee ajanhengen vaatimuksen,
mutta yhtäkaikki ei tyrkytä nukkuville laumoille korkeampaa
maailmankatsomusta, johon kypsyäkseen ne tarvitsisivat vielä
vuosisatoja! Eikö se ollut hyvin sanottu?

OLAVI. Oli niinkin! Mutta se menettää käännettynä. Tuommoiset asiat
on sanottava ranskaksi!

AATELISMIES (hajamielisesti). Olette aivan oikeassa -- Vaan
sanokaapas, teillä pitäisi olla loistava ura edessänne! Te, joka
aikaanne nähden olette niin valistunut mies!

OLAVI. Enpä luule pitkälle meneväni! Sen pahempi lyötiin minun
kasvatukseni laimin, sain sen Saksassa, kuten tiedätte ja saksalaiset
eivät vielä ole kyenneet pääsemään yli uskonnon.

AATELISMIES. Niin, niin. Voitteko sanoa minulle minkätähden Saksassa
nykyään pidetään ääntä tuosta uskonpuhdistamisesta. Luther on
valistunut mies, tiedän sen, uskon sen, mutta viisautensa hän voisi
säästää itselleen, ainakaan ei hänen tarvitsisi lietsoa tulikipinöitä
raakoihin kansajoukkoihin -- se on kuitenkin aina päärlyjä sioille.
Jos silmäämme yli aikakauden, jos seuraamme aatteiden suuria
virtauksia, huomaamme helposti missä on syy niihin tasapainon
häiriöihin, jotka huomataan suurissa kultuurimaissa, minä en puhu
nyt Ruotsista, sillä se ei kuulu kultuurimaihin. Tiedättekö missä
on tukipiste, se tukipiste, jonka liikahtaessa kaikki luhistuu ja
kaatuu. Sen nimenä on aateli! Aateli on intelligenssi. Feodaalivalta
on kaatumassa -- hoc est maailma, sivistys on rappiolla, kultuuri
kuolee. Niin niin. Te ette usko sitä! Mutta sen näkee, jos on
hiukankin historiallista käsitystä. Aateli suoritti ristiretket,
aateli teki sen ja aateli teki sen. Miksi on Saksa rikki raadeltuna.
Siksi että talonpojat kapinoivat aatelia vastaan, hakkaavat pois oman
päänsä. Miksi seisoo vakavana Ranska, la France, siksi että Ranska
on aateli ja aateli on Ranska, ne ovat yksi ja sama käsite, ne ovat
solidaarisia! Miksi, kysyn vielä, horjuu Ruotsi nykyään perustuksiaan
myöten? Siksi että aateli on kukistettu! Kristian toinen oli nerokas
mies, hän tiesi miten valloitetaan maita ja valtakuntia, hän ei
hakannut poikki kättä tai jalkaa, ei, hän katkaisi itse pään! No
niin, Ruotsi on pelastettava ja kuningas tietää keinon: aateli on
kohotettava jälleen ja kirkko kukistettava! Mitä sanotte siihen?

OLAVI (nousee). En mitään! (Äänettömyys.)

OLAVI. Te olette vapaa-ajattelija.

AATELISMIES. Niin olen!

OLAVI. Ette siis usko että Bileamin aasi taisi puhua.

AATELISMIES. Enkä hitossa!

OLAVI. Mutta minäpä uskon.

AATELISMIES. Todellako!

LAURENTIUS (tulee). Jumalan rauha, Olavi!

OLAVI (syleilee häntä). Tervetuloa, Lauri.

AATELISMIES (menee). Populace!

LAURENTIUS. Miten viihdyt täällä?

OLAVI. Ilma on niin painostava.

LAURENTIUS. Niin on.

OLAVI. Ja katto niin matalalla!

LAURENTIUS. Sen tähden on täällä vaikea käydä suorassa!

OLAVI. Minusta on kymmenessä minuutissa tullut siksi hovimies, että
osaan vaieta, kun joku aasi puhuu.

LAURENTIUS. Se ei ole haitaksi.

OLAVI. Mitä ajattelee kuningas?

LAURENTIUS. Sitä hän ei sano! (Kokoontuu väkeä.)

OLAVI. Miltä hän näyttää.

LAURENTIUS. Kysymysmerkiltä jonka jälessä on monta huutomerkkiä.

BRASK (tulee; kaikki väistyvät syrjään).

MARSKI (joka on palannut, käy piispaa vastaan, tervehtii).

OLAVI (tervehtii Braskia. Tämä näyttää hämmästyneeltä).

BRASK (Marskille). Onko tämä kirjurien paikka?

MARSKI. Oikeastaan ei olisi oleva, mutta meidän kuninkaamme on niin
äärettömän armollinen!

BRASK. Alentuvainen, tarkoitatte?

MARSKI. Aivan niin!

BRASK. Tänään on suuri vastaanotto!

MARSKI. Enimmäkseen tervehdyskäyntejä hänen armonsa onnellisen paluun
johdosta!

BRASK. On todellinen ilo, herra marski, vakuuttaa kuninkaalle
vilpitöntä osanottoa asian onnellisen ratkaisun johdosta!

MARSKI. Herra piispa on kovin kohtelias kun vaivautuu matkalle niin
kaukaa vieläpä siinä iässä, joka jo ansaitsee lepoa.

BRASK. Jaa, jaa. Terveyskään ei aina ole kehuttava.

MARSKI. Niinkö, herra piispan terveys on huonolla kannalla. On ikävää
milloin voimat pettävät, varsinkin niin korkeassa ja vastuunalaisessa
virassa, kuin herra piispan!

BRASK. Herra marski näyttää reippaalta.

MARSKI. Olen reipas, jumalankiitos! (Äänettömyys.)

BRASK (istuutuu). Tunteeko herra marski täällä vetoa?

MARSKI. Niin -- eipä juuri ilmankaan. Käskemmekö ehkä sulkemaan ovet!

BRASK. Oh, kiitos, luulenpa, ettei se ole tarpeen! (Äänettömyys.)

MARSKI. Kuningas viipyy!

BRASK. Niin viipyy.

MARSKI. Ehkä ei kannata häntä odottaakaan!

BRASK. Niin -- ehk'ei!

MARSKI. Jos herra piispa suvaitsee, ilmoitan siitä Teidän väellenne!

BRASK. Koska olen odottanut näin kauan, luulen että on paras jäädä!
(Äänettömyys.)

PALVELIJA (ilmoittaa). Hänen armonsa!

KUSTAA. Tervetuloa, hyvät herrat. (Istuutuu pöydän eteen.) Jos herrat
suvaitsevat siirtyä etuhuoneeseen, otan puheilleni yhden kerrallaan.
(Kaikki vetäytyvät toiseen huoneeseen, paitsi Brask.) Marskimme jää.

BRASK. Teidän armonne!

KUSTAA (korottaen ääntään). Herra Siggenpoika. (Brask menee, marski
jää. Hiljaisuus.) Puhu. Mitä on minun tekeminen?

MARSKI. Teidän armonne! valtakunta on menettänyt tukensa, siksi se
horjuu; valtakunnalla on vihollinen, joka on sitä voimakkaampi.
Kohottakaa jälleen tuki, aateli, ja kukistakaa vihollinen, kirkko!

KUSTAA. En uskalla!

MARSKI. Teidän armonne täytyy!

KUSTAA. Täytyy!

MARSKI. Ensiksi: Brask neuvottelee paavin kanssa inkvisitsionin
maahantuomisesta; Lyybek esittää yhä hävyttömiä vaatimuksiaan
ja uhkaa sodalla; valtion rahasto on tyhjänä, kapinoita joka
maakunnassa...

KUSTAA. Jo riittää. Minun puolellani on kuitenkin kansa!

MARSKI. Anteeksi, niin ei ole laita. Mainitakseni vaan taalalaiset,
jotka kiistävät Lyybekkiläisten kanssa kunniasta, kumpi on asettanut
kuninkaan valtaistuimelle, jotka ovat valmiit kapinaan ensi
tilaisuuden sattuessa ja esittelevät semmoisia vaatimuksia kuin:
"mitään muukalaisia muotoja ynnä poimutettuja kirjavia vaateparsia ei
saa käyttää, kuten äskettäin on alettu kuninkaan hovissa!"

KUSTAA. Jumaliste!

MARSKI. "Kaikki, jotka lihaa syövät perjantaisin tahi lauantaisin,
poltettakoon tahi otettakoon muuten hengiltä."

Edelleen: "mitään uutta uskoa tai Lutherin oppia älköön heille
säädettäkö."

Mitä häpeämätöntä väkeä!

KUSTAA. He osoittavat kuitenkin kerran olevansa miehiä!

MARSKI. Kun tuli oli nurkan alla, niin eipä ihme, jos itsekin
kantoivat vettä! Mutta miten usein ovatkaan he syöneet sanansa ja
rikkoneet lupauksensa. Ei! He ovat niin kauan kuulleet itseään
ylistettävän, että sanovat raakaa hävyttömyyttään vanhaksi
ruotsinmiehen rehellisyydeksi.

KUSTAA. Sinä olet aatelismies!

MARSKI. Niin olen! Ja minun vakaumukseni on että talonpoika on
jo tehnyt tehtävänsä: raaka voima, joka tarvittiin vihollisen
karkoittamiseen maasta! Teidän armonne! Kukistakaa kirkko, maksakaa
kirkon rikkauksilla valtakunnan velat -- ja suokaa jälleen
heikontuneelle aatelille, mitä kirkko on siltä peijannut!

KUSTAA. Kutsu sisään Brask!

MARSKI. Teidän armonne!

KUSTAA. Piispa Brask! (Marski menee; piispa.)

KUSTAA. Puhukaa, herra piispa!

BRASK. Tahdoin lausua onnitteluni teidän...

KUSTAA. Kiitos, herra piispa! Edelleen!

BRASK. Sen pahempi on eri osista valtakuntaa kuulunut valituksia
siitä että teidän armonne on ottanut hopealainoja kirkoilta
maksamatta niitä takaisin!

KUSTAA. Jotka te vaaditte nyt! Tarvitaanko todella kaikki kalkit
ehtoollisessa...

BRASK. Tarvitaan!

KUSTAA. Antakaa niiden juoda tinatuopeista!

BRASK. Teidän armonne!

KUSTAA. Onko teillä mitä muuta sanottavaa?

BRASK. On vielä pahin kaikesta: kerettiläisyys.

KUSTAA. Se ei kuulu minuun, minä en ole paavi!

BRASK. Tahdon ilmoittaa teidän armollenne, että kirkko on valvova
oikeuksiaan, vaikka se sen kautta joutuisi taisteluun -- --

KUSTAA. Kenen kanssa?

BRASK. Valtion!

KUSTAA. Piru periköön teidän kirkkonne! Nyt sen kuulitte!

BRASK. Sen tiedän.

KUSTAA. Ja odotitte vain minun sanaani!

BRASK. Niin.

KUSTAA. Olkaa varoillanne! Teillä on 200 miehen saattue ja syötte
hopea-astioista, kun kansa syö pettua.

BRASK. Teidän armonne panee liiaksi huomiota pikkuasioihin!

KUSTAA. Tunnetteko sitten Lutheria? Te olette valistunut mies! Mitä
sanotte niistä liikkeistä, jotka kulkevat kautta Euroopan?

BRASK. Takaperoinen edistysaskel! Lutherin tehtävä on vain olla
kiirastulena sille, mikä on vanhaa, koeteltua, vuosisatain
kasvattamaa, jotta se puhdistuisi ja voittajana suoriutuisi
taistelusta.

KUSTAA. Minä en välitä teidän oppineista saivarruksistanne!

BRASK. Mutta teidän armonne ottaa suojiinsa rikollisia ja loukkaa
kirkon oikeuksia. Mestari Olavi on pahoin häväissyt kirkkoa.

KUSTAA. Pankaa hänet pannaan.

BRASK. Se on jo tehty, mutta kuitenkin hän on teidän armonne
palveluksessa!

KUSTAA. Mitä te siis tahdotte vielä hänelle tehdä. Sanokaa!
(Vaitiolo.)

BRASK. Hän kuuluu menneen niin pitkälle, että on salaisesti nainut
vastoin kanoonista lakia!

KUSTAA. Niinkö! Sepä kävi pian!

BRASK. Te ette välitä siitä, hyvä; mutta entä jos hän kiihottaa
kansaa.

KUSTAA. Silloin minä ryhdyn asiaan. Onko jotain muuta?

BRASK (hetken päästä). Rukoilen teitä, älkää taivaan tähden syöskö
maata uuteen perikatoon; sillä se ei ole kypsä vastaanottamaan uutta
oppia! Me ihmiset olemme heikkoja ruokoja, jotka voimme taipua, mutta
usko, kirkko, ei koskaan!

KUSTAA (ojentaa hänelle kätensä). Olette ehkä oikeassa! Olkaamme
ennemmin vihollisia, vanha Hannu piispa, kuin petollisia ystäviä!

BRASK. Hyvä. Vaan älkää koskaan tehkö mitä saatte katua! Jokaisen
kiven, jonka revitte kirkosta, on kansa heittävä teidän jälkeenne!

KUSTAA. Älkää pakottako minua äärimmäisyyksiin, piispa, sillä silloin
saamme tänne saman näytelmän, joka nyt on Saksassa! Viimeisen kerran:
tahdotteko tehdä uhrauksia, jos valtakunnan pelastus siitä riippuu?

BRASK. Kirkko -- -- --

KUSTAA. Kirkko ensin, niin, niin. Hyvästi! (Brask menee; marski
tulee.)

KUSTAA. Piispa on vahvistanut todeksi teidän sananne! Niin, se oli
tarkoitus se! Hanki nyt muurareita, jotka voivat repiä hajalle;
seinät saavat seistä, ristit jäädä katoille ja kellot torneihin;
mutta kellarit minä murran rikki; perustuksesta on alkaminen, näetkös!

MARSKI. Mutta kansa on luuleva että siltä viedään usko; sitä on
valistettava.

KUSTAA. Lähetämme mestari Olavin saarnaamaan!

MARSKI. Mestari Olavi on vaarallinen mies!

KUSTAA. Häntä tarvitaan nyt!

MARSKI. Hän on riehunut kuin uudestikastaja, sensijaan että olisi
taistellut heitä vastaan.

KUSTAA. Sen tiedän! Sen vuoro tulee sitten. Lähetä tänne hänet!

MARSKI. Laurentius on sopivampi.

KUSTAA. Tuo tänne molemmat! (Marski tuo Olavin ja Laurin.)

KUSTAA (Laurentiukselle). Tahdotko auttaa minua, Lauri?

LAURENTIUS. Kysymys on kirkosta?

KUSTAA. Niin; se on revittävä!

LAURENTIUS. Siihen en ole minä oikea mies, mutta teidän armonne voi
kääntyä mestari Olavin puoleen.

KUSTAA. Sinä et siis tahdo?

LAURENTIUS. Minä en voi! Mutta yhden aseen voin tarjota. (Antaa uuden
raamatunkäännöksen.)

KUSTAA. Pyhä raamattu! Se on hyvä ase! Tahdotko käytellä sitä asetta,
Olavi.

OLAVI. Tahdon, Jumalan avulla!

KUSTAA (viittaa Laurentiukselle; tämä poistuu.) Oletko tyyntynyt jo,
Olavi?

OLAVI (vaikenee).

KUSTAA. Annoin sinulle neljä päivää ajatusaikaa! Miten olet täyttänyt
tehtäväsi?

OLAVI (kiihdyksissä). Olen puhunut kansalle --

KUSTAA. Niin että olet vieläkin kuumeessa! Sinä aiot puolustaa noita
houkkioita, joita kutsutaan uudestikastajiksi?

OLAVI (rohkeasti). Aion.

KUSTAA. Tyynny. Sinä olet nainut aivan tikki päätä?

OLAVI. Olen.

KUSTAA. Sinä olet pannassa.

OLAVI. Olen!

KUSTAA. Ja siitä huolimatta olet yhtä rohkea? Jos sinä
kansankiihottajana nyt joutuisit hirsipuuhun kuten nuo muut, mitä
siihen sanoisit?

OLAVI. Valittaisin etten saanut täyttää tehtävääni, mutta kiittäisin
Jumalaa siitä mitä sain tehdä.

KUSTAA. Hyvä! Tahdotko nyt mennä Upsalaan, siihen vanhaan
pöllöjenpesään, ja sanoa oppineille, että paavi ei ole Jumala ja
ettei hänellä Ruotsin kanssa ole mitään tekemistä?

OLAVI. Senkö vain.

KUSTAA. Ja että raamattu yksinomaan on Jumalan sanaa?

OLAVI. Eikö muuta?

KUSTAA. Sinä et saa mainita Lutherin nimeä!

OLAVI (hetken mietittyään). Siihen en suostu!

KUSTAA. Menetkö ennemmin kuolemaan?

OLAVI. En! Mutta kuninkaani tarvitsee minua!

KUSTAA. Sinä et ole jalomielinen, Olavi, kun käytät hyväksesi minun
onnettomuuttani! Puhu mitä mielit; mutta saat tyytyä, jos minä
jälestäpäin peruutan siitä osan!

OLAVI. Totuudesta ei voida tinkiä!

KUSTAA. Kautta Jumalan! (Vaihtaa ääntä.) Tee kuten tahdot.

OLAVI (notkistaa polvensa). Saan siis sanoa kaikki.

KUSTAA. Saat.

OLAVI. Silloin ei elämäni ole kulunut hukkaan jos yhdenkään
epäilyksen kipinän olen singonnut nukkuvan kansan sieluihin. On siis
tuleva uskonpuhdistus.

KUSTAA (hetken kuluttua). On! (Vaitiolo.)

OLAVI (pelokkaasti). Miten käy uudestikastajien?

KUSTAA. Sinä kysyt sitä? Heidän täytyy kuolla!

OLAVI. Suvaitseeko teidän armonne erään kysymyksen?

KUSTAA. Sanoppas, mitä ne tahtovat nuo houkkiot!

OLAVI. Onnettomuus on siinä, etteivät oikein tiedä itsekään! Ja jos
minä sen sanoisin -- --

KUSTAA. Puhu!

GERDT (tulee kiireesti, näyttelee mielipuolta).

KUSTAA. Kuka sinä olet, joka uskallat tunkeutua tänne?

GERDT. Pyytäisin nöyrimmästi teidän armonne vahvistamaan tämän
todistuksen oikeaksi!

KUSTAA. Odota vuoroasi!

GERDT. Minä kyllä voin odottaa, mutta vahti ei mieli odottaa minua.
Katsokaas, minä karkasin vankeudesta, sillä siellä ei ole minun
paikkani.

KUSTAA. Oletko sinä uudestikastaja?

GERDT. Minä osuin samaan joukkoon, mutta tässä on minulla todistus
siitä että minä kuulun hulluinhuoneeseen, 3:s osasto, parantumattomia
varten, koppi n: o 7.

KUSTAA (Olaville). Kutsu vahtimies!

GERDT. Ei, häntä ei tarvita, minä pyydän vain oikeutta ja vahtimies
ei ole sen valvoja!

KUSTAA (silmää terävästi Gerdtiä). Etkö sinä ollut osallisena
kaupungin kirkkojen häväisemisessä?

GERDT. Olin tietysti, sillä ei viisas ihminen voi tehdä semmoisia
hulluntöitä! Me tahdoimme vain hiukan muuttaa kirkkotyyliä, sillä
nähkääs, katto oli mielestämme liian matalalla.

KUSTAA. Mitä te oikeastaan tahdoitte?

GERDT. Ooh, me tahdoimme niin paljon, vaikkemme vielä ole ehtineet
puoliakaan; niin, me tahdomme niin paljon ja niin pian vielä,
ettei ajatus aina ehdi matkaan, ja siitä syystä se tulee vähän
takaperoista! Niin ja sitten aiomme hiukan uusia kirkon sisustusta
ja aukoa ikkunoita, sillä siellä haisi ummehtuneelta. Niin ja sitten
tahdoimme vielä muutakin, mutta se saa jäädä toistaiseksi!

KUSTAA (Olaville). Se on vaarallinen tauti, sillä muuta se ei voi
olla.

OLAVI. Kenpä tietää?

KUSTAA. Nyt olen väsyksissä! Neljätoista päivää saat valmistusaikaa!
Kätesi, että sinä olet auttava minua!

OLAVI. Minä teen mitä minun tulee.

KUSTAA. Ilmoita että vievät Rinkin ja Knipperdollinkin Malmööseen.

OLAVI. Ja sieltä?

KUSTAA. Saavat paeta! Tuon höperön voit panettaa hulluinhuoneeseen.
Jää hyvästi! (Menee.)

GERDT (heristää nyrkkiä Kustaalle). Lähdemmekö nyt?

OLAVI. Mihinkä?

GERDT. Kotiin.

OLAVI (vaikenee).

GERDT. Aiotko viedä appesi hulluinhuoneeseen, Olavi?

OLAVI. Aionko? Minun velvollisuuteni!

GERDT. Eikö ole korkeampia velvollisuuksin kuin käsky?

OLAVI. Alatko sinä nyt taas?

GERDT. Mitä sanoo Kristiina, kun sinä suljet hänen isänsä hullujen
joukkoon?

OLAVI. Älä koeta kiusata minua!

GERDT. Näetkö miten vaikeata on palvella kuningasta!

OLAVI (vaikenee).

GERDT. Poika parka, en tahdo murehuttaa mieltäsi! Tässä on
synninpäästö sinun omalletunnollesi! (Näyttää erään paperin.)

OLAVI. Mikä paperi se on?

GERDT. Terveystodistus! Katsos täytyy olla hullu viisaiden joukossa
ja viisas hullujen joukossa!

OLAVI. Mistä olet sen saanut?

GERDT. Enkö minä sitä muka ansaitse?

OLAVI. En tiedä.

GERDT. Se on tosi; sinä et vielä uskalla!

PALVELIJA. (tulee). Tehkää hyvin ja poistukaa, täällä on laastava!

GERDT. Ehkä tuulotettava myöskin.

PALVELIJA. Niin, eiköpähän!

GERDT. Älkää unohtako avata ikkunoita.

PALVELIJA. Olkaa huoleti -- se onkin tarpeen, sillä tämmöistä väkeä
ei täällä tavallisesti käy.

GERDT. Kuules ukkoseni, minulla on terveisiä isältäsi!

PALVELIJA. Vai niin!

GERDT. Ehket tunne häntä!

PALVELIJA. No totta maar!

GERDT. Tiedätkö mitä hän sanoi?

PALVELIJA. En.

GERDT. Kostuta pölyriepu, muuten pölytät itsesi, hän sanoi.

PALVELIJA. En ymmärrä.

GERDT. Se on sinun puolustuksesi. (Menee).

PALVELIJA. Roskaväkeä!


KUVAELMA.

    Olavin työhuone. Perällä akkunoita, joista päivä paistaa; akkunan
    edustalla puita. Kristiina seisoo erään akkunan luona kukkia
    kastellen; pakisee ja jokeltelee lintujen kanssa, jotka ovat
    häkissä. Olavi istuu kirjoittaen; katselee ärtyneen näköisenä
    tuon tuostakin Kristiinan puoleen, niinkuin tahtoen saada hänet
    vaikenemaan. Tätä toistuu muutamia kertoja, kunnes Kristiina
    vahingosta pudottaa kukkaruukun.

OLAVI (polkaisee jalkaa).

KRISTIINA. Voi minun kukka-rukkaani! Näetkös Olavi, neljä nuppua
taittui!

OLAVI. Kyllä näen!

KRISTIINA. Et, sinne et näe; tule lähemmäksi!

OLAVI. Rakas ystävä, minulla ei nyt ole aikaa.

KRISTIINA. Sinä et ole vielä vilaissut minun tiklivarpusiini, jotka
tänä aamuna ostin sinulle. Eivätkö ne laula kauniisti?

OLAVI. Laulaahan ne!

KRISTIINA. Laulaahan ne?

OLAVI. Minun on niin vaikea työskennellä, kun ne kirkuvat,

KRISTIINA. Ne eivät kiru, Olavi, mutta sinä näyt enemmän pitävän
eräästä kirkuvasta yölinnusta! Sanoppas mitä merkitsee pöllö, joka on
sinun sinettisormuksessasi?

OLAVI. Pöllö on vanha viisauden vertauskuva.

KRISTIINA. Se on minusta tyhmä eihän viisas rakasta pimeyttä!

OLAVI. Viisas vihaa pimeyttä ja yötä, mutta hänen terävä silmänsä
muuttaa yön päiväksi!

KRISTIINA. Miksi sinä aina olet oikeassa, Olavi? Voitko selittää sen!

OLAVI. Siksi, ystäväiseni, että sinua huvittaa aina myöntää sanani
oikeiksi!

KRISTIINA. Taaskin olet oikeassa. Mitä sinä nyt kirjoitat?

OLAVI. Minä käännän!

KRISTIINA. Lue hiukan siitä ääneen.

OLAVI. En luule sinun ymmärtävän tätä.

KRISTIINA. Ymmärtävän! Eikö se olekkaan ruotsia?

OLAVI. On kyllä, mutta se on liian epäaineellista sinulle.

KRISTIINA. Epäaineellista! Mitä se merkitsee?

OLAVI. Et ymmärtäisi sitä jos sen sanoisin, mutta jos et ymmärrä mitä
sinulle luen, niin ymmärrät mitä tarkoitetaan epäaineellisella.

KRISTIINA (ottaa puolivalmiin neuleen). Lue sinä, minä kudon.

OLAVI. Kuuntele tarkoin ja suo anteeksi, jos sinun käy ikäväksi.

KRISTIINA. Minä tahdon ymmärtää sinua; minä tahdon!

OLAVI (lukee). "Aine, ajateltuna abstraktsioniksi,
erillisenä muodosta, on täydelleen predikaatiton, määräämätön ja
määrittelemätön. Sillä ei todellisesta ei-olevaisesta, vaan
ainoastaan todellisuuden ei-olevaisuudesta, se on olevaisesta,
ajateltuna mahdollisuudeksi, voi jotain syntyä. Mahdollinen olevainen
on yhtä vähän ei-olevaista kuin todellisuutta. Jokainen olio on siitä
syystä toteutunut mahdollisuus. Aine on siis Aristoteleelle paljoa
myönteisempi substraatti kuin Platolle, joka selittää sen puhtaaksi
ei-olevaiseksi! Tästä huomaa miten Aristoteles saattoi käsittää
aineen, muodon vastakohtana, myönteiseksi kielteisyydeksi."

KRISTIINA (heittää käsistään työnsä). Lakkaa jo! Miksi en minä voi
ymmärtää tuota? Eikö minulla ole samat sielunkyvyt kuin sinulla?
Minua hävettää, Olavi, että sinulla on vaimona semmoinen raukka,
joka ei käsitä mitä sinä puhut; ei, minä tahdon pysyä neuleessani,
tahdon siivota ja pölyttää sinun työhuonettasi, tahdon ainakin oppia
lukemaan sinun toivomuksesi silmistäsi, tahdon olla orjattaresi,
mutta koskaan, koskaan en ole sinua ymmärtävä! Ah, Olavi, minä en ole
sinun arvoisesi, miksi otit minut vaimoksesi. Sinä luulit minusta
liikoja hetken huumauksessa. Sinä olet sitä katuva vielä ja me
tulemme onnettomiksi molemmat!

OLAVI. Kristiina, tyynny ystäväiseni. Istu tänne viereeni! (Ottaa
maasta neuleen.) Uskotko, jos sanon, että minun olisi mahdotonta
tehdä tämmöistä. En ikänä minä sitä oppisi! Etkö sinä siis ole minua
taitavampi ja enkö minä ole sinua vähempi?

KRISTIINA. Minkätähden sinä et sitä voi?

OLAVI. Samasta syystä kun sinä äsken et minua ymmärtänyt; en ole
oppinut. Mutta tuletko nyt jälleen iloiseksi, jos sanon sinulle, että
sinä voit oppia ymmärtämään tätä kirjaa, joka sinun tarkoin tulee
eroittaa minusta, vaan että minä en koskaan voi oppia sinun työtäsi.

KRISTIINA. Miksi et?

OLAVI. Minä en ole luotu semmoiseksi ja minua ei haluta.

KRISTIINA. Mutta jos sinua haluttaisi?

OLAVI. Katsos ystäväni, minun laitani on niin etten koskaan voi sitä
haluta.

KRISTIINA. Luuletko että minä voin oppia ymmärtämään tuota kirjaasi?

OLAVI. Siitä olen varma! Mutta sitä et saa!

KRISTIINA. Täytyykö minun edelleen jäädä tietämättömyyteen?

OLAVI. Ei, ei, ymmärrä minut oikein! Sinä hetkenä, jolloin sinä
ymmärtäisit minkä minä ymmärrän, lakkaisit kunnioittamasta minua...

KRISTIINA. Jonakin korkeampana olent...

OLAVI. Kuten tahdot, mutta usko minua, sinä menettäisit sen, mikä
sinut nyt tekee minua väkevämmäksi; voiman hallita omaa tahtoasi, ja
silloin olisit pienempi kuin minä ja silloin en minä kunnioittaisi
sinua! Ymmärrä mitä sanon; meidän ilomme on siinä, että luulemme
liikoja toisistamme; säilyttäkäämme se harhaluulo!

KRISTIINA. Nyt en käsitä, mutta minun täytyy uskoa sinua, Olavi.

OLAVI. Jätä minut yksin, Kristiina, pyydän sinua.

KRISTIINA. Häiritsenkö sinua?

OLAVI. Minulla on vakavia ajatuksia pohdittavana. Sinä tiedät
että odotan ratkaisua tänään. Kuningas on luopunut hallituksesta,
koska hänen tahtoonsa ei ole suostuttu. Tänä päivänä joko pääsen
päämäärääni tahi on minun alettava alusta!

KRISTIINA. Enkö saa olla iloinen tänään, Olavi, kun on juhannusaatto.

OLAVI. Miksi olet tänään niin iloinen?

KRISTIINA. Eikö minun tule iloita, kun olen päässyt orjuudesta, kun
olen sinun puolisosi.

OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos minun iloni on vakavampaa, kun
onneni on maksanut minulle -- äidin menettämisen!

KRISTIINA. Tiedän sen ja tunnen sen syvästi! Sinun äitisi on antava
sinulle anteeksi, mutta minut hän on kiroava, kun saa tietää
meidän avioliitostamme. Kuka siis saa raskaamman osan? Mutta
siitä en välitä, se on kaikki sinun tähtesi. Minä tiedän sen,
minä tiedän että sinua odottaa ankarat taistelut, että rohkeita
ajatuksia syntyy aivoissasi, ja että minä en koskaan voi ottaa osaa
taisteluusi, koskaan auttaa sinua neuvoilla, koskaan puolustaa sinua
häpäisijöitä vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin katsoa syrjästä
ja kaikesta huolimatta elää ahtaassa maailmassani, askaroida näine
vähäpätöisyyksineni, joihin sinä et pane arvoa luullakseni, mutta
joita sinä kaipaisit. Olavi, minä en voi itkeä sinun kanssasi, auta
minua siis hymyilemään kanssasi, astu alas korkeudestasi, johon
minä en ulotu; palaa joskus kotiin niistä taisteluista, joita te
käytte vuorilla; minä en voi kohota sinun rinnallesi, alennu siis
hetkeksi minun seuraani. Suo minulle anteeksi, Olavi, jos puhun
kuin lapsi. Sinä olet Jumalan lähettämä mies, minä tiedän sen,
ja minä olen tuntenut mikä siunaus virtaa sanoistasi, mutta sinä
olet enemmän; olet ihminen, olet minun mieheni tahi sinun tulisi
olla. Et sinä lankea korkeudestasi jos panet syrjään juhlalliset
puheet ja annat pilven kerran haihtua otsaltasi. Oletko sinä
liian suuri katsahtaaksesi kukkaan tahi kuullaksesi linnunlaulua?
Olavi, minä asetan kukkia sinun pöydällesi, jotta saisit niissä
lepuuttaa silmiäsi, sinä käsket tytön viedä ne pois, sillä sait
niistä päänkivistystä; tahdoin sulostuttaa yksinäistä hiljaisuutta
ympärilläsi ja hankin sinulle linnunlaulua -- sinä sanot sitä
kirkumiseksi; pyysin hetki sitten sinua ruualle, sinulla ei ollut
aikaa; tahdon puhua kanssasi, sinulla ei ole aikaa; sinä halveksit
tätä pientä todellisuutta ja kuitenkin olet määrännyt sen minulle.
Sinä et tahdo korottaa minua, älä siis ainakaan polje minua maahan!
Minä toimitan pois kaiken, joka voi häiritä ajatuksiasi. Sinä pääset
rauhaan minusta ja minun rojustani! (Heittää kukat akkunasta, ottaa
linnunhäkin ja aikoo lähteä.)

OLAVI. Kristiina, rakas lapsi, suo minulle anteeksi! Sinä et ymmärrä
minua!

KRISTIINA. Aina vaan sama, et ymmärrä, et ymmärrä! Oh, nyt tiedän!
Minä vanhenin niin äkkiä tuona hetkenä siellä sakaristossa, että
muutuin uudelleen lapseksi!

OLAVI. Rakas ystäväni, minä tahdon katsella sinun lintusiasi ja
leperrellä sinun kukillesi, mutta kukin asia aikanaan.

KRISTIINA (vie syrjään häkin). Ei ole tarvis! Leperrys on nyt lopussa
-- nyt tulee vakavan vuoro; älä pelkää enää minun meluavaa iloani, se
oli tehty vain sinua varten, mutta koskei se sovi sinulle eikä sinun
vakavaan kutsumukseesi, niin -- -- (Ratkee itkuun.)

OLAVI (syleilee häntä ja suutelee). Kristiina, Kristiina! Nyt olet
oikeassa! Anna minulle anteeksi!

KRISTIINA. Olavi, sinä annoit minulle onnettoman lahjan, kun annoit
vapauden; minä en osaa sitä käyttää! Minulla täytyy olla joku, jota
tottelen.

OLAVI. Semmoisen saat; mutta älkäämme puhuko enää tästä. Nyt menemme
ruualle, sillä tiedätkö minun on hyvin nälkä.

KRISTIINA (iloisesti). Onko sinun todella nälkä? (Katsoo akkunasta
ja tekee hämmästyneen eleen.) Mene sinä, Olavi, minä tulen kohta
jälestä, minä hiukan vaan siivoon täällä.

OLAVI (mennessään). Vaan älä anna minun odottaa niin kauan kuin sinä
olet saanut minua odottaa!

KRISTIINA (Kurottaa kätensä kuin rukoukseen ja asettuu odottamaan
jotakuta, joka on tuleva kadunpuoleisesta ovesta. Hiljaisuus.)

ÄITI (tulee, menee Kristiinan ohi kääntämättä päätään). Onko mestari
Olavi kotona?

KRISTIINA (joka on ystävällisesti astunut häntä vastaan, pysähtyy
hämmästyneenä ja puhuu sitten samaan sävyyn kuin äiti). Ei ole!
Suvaitsetteko istuutua siksi kun hän tulee.

ÄITI. Kiitän! (Istuutuu. Hiljaisuus.) Tuokaapa lasi vettä! (Kristiina
tuo.) Jättäkää minut yksin!

KRISTIINA. Talon emäntänä on velvollisuuteni pitää teille seuraa.

ÄITI. En tiennyt että pappismiehen taloudenhoitaja sanoo itseään
emännäksi!

KRISTIINA. Mestari Olavin vaimo olen Jumalan edessä! Te ette siis
tiedä että olemme vihityt?

ÄITI. Portto te olette, sen tiedän!

KRISTIINA. En ymmärrä sitä sanaa!

ÄITI. Te olette samanlainen nainen kuin se, jota mestari Olavi
puhutteli silloin illalla kapakassa!

KRISTIINA. Hän näytti niin onnettomalta; niin, minä en ole onnellinen!

ÄITI. Ei, sen uskon! Menkää pois minun silmistäni, teidän seuranne on
minulle häpeäksi!

KRISTIINA (polvillaan). Poikanne tähden, älkää herjatko minua.

ÄITI. Äidin käskyvallalla kiellän teiltä poikani talon, jonka
kynnyksen olette häväissyt.

KRISTIINA. Talon emäntänä avaan oveni kelle haluan. Jos olisin
arvannut mitä kieltä puhutte, olisin sulkenut sen teiltä!

ÄITI. Suuria sanoja ei puutu! Käsken teidän mennä!

KRISTIINA. Millä oikeudella uskallatte te rikkoa kotirauhaa ja
karkottaa minut talostani? Te olette synnyttänyt pojan, kasvattanut
hänet -- se oli velvollisuutenne, kutsumuksenne, ja voitte kiittää
Jumalaa siitä että olette saanut täyttää sen niin hyvin, sillä
kaikille ei suoda sitä onnea; nyt seisotte haudan partaalla;
luopukaa siis ajoissa holhoojantoimesta; vai oletteko niin huonosti
kasvattanut poikanne, että hän vieläkin on lapsi ja tarvitsee
teidän ohjaustanne. Jos haluatte kiitollisuutta niin pyytäkää sitä,
mutta toisella tavalla; luuletteko että hänen kutsumuksensa on
uhrata elämänsä vain osoittaakseen teille kiitollisuutta? Hänen
elämäntehtävänsä huutaa "mene sinne"; te huudatte: "kiittämätön,
tule tänne!" Pitääkö hänen eksyä tiestä, pitääkö hänen uhrata
voimansa, jotka kuuluvat ihmiskunnalle, vain teidän yksityisen,
pienen itsekkyytenne tyydyttämiseksi? Ja mitä oikeuksia on teillä
minuun nähden? Te ette ole minun äitini, minä en vannonut teille
uskollisuutta, silloin kun otin Olavin miehekseni, ja minulla on
tarpeeksi kunnioitusta miestäni kohtaan, etten salli kenenkään häntä
häväistä -- olkoonpa vaikka hänen äitinsä! Siksi olen puhunut!

ÄITI. Nyt näen mitä hedelmiä kantavat ne opit, joita poikani levittää.

KRISTIINA. Jos suvaitsette herjata poikaanne, tapahtukoon se hänen
läsnäollessaan! (Menee ovelle, huutaa.) Olavi!

ÄITI. Olette jo niin viekas!

KRISTIINA. Jo! Olen varmaankin ollut aina, vaikka en tiennyt siitä,
ennenkuin se oli tarpeen!

OLAVI (tulee). Äiti! Tervetuloa!

ÄITI. Kiitos, poikani, jää hyvästi!

OLAVI. Kuinka, menetkö jo? Tahdon pulua kanssasi!

ÄITI. Ei ole tarpeen. Tuo tuossa on sanonut kaikki! Sinun ei tarvitse
osoittaa minulle ovea!

OLAVI. Äiti, Jumalan nimessä, mitä sanotkaan! Kristiina, mitä tämä
tietää!

ÄITI (aikoo mennä). Hyvästi, Olavi, tätä en sinulle anna koskaan
anteeksi!

OLAVI (piikittelee häntä). Älä mene; selitähän kuitenkin!

ÄITI. Se on arvotonta! Sinä lähetät hänet ilmoittamaan ettet ole
minulle mitään velkaa, ettet tarvitse minua kauemmin! Oh, se on
kovaa! (Menee.)

OLAVI. Mitä olet sinä sanonut, Kristiina?

KRISTIINA. En muista kaikkea, sillä siinä oli paljon sellaista,
mitä en koskaan ole uskaltanut ajatella vaan mitä lienen uneksinut,
silloin kuin isäni piti minua orjuudessa!

OLAVI. En ole tuntea sinua enää, Kristiina!

KRISTIINA. Tiedätkö, en enää ole itsekään tuntea itseäni.

OLAVI. Sinä olit epäystävällinen äitiä kohtaan!

KRISTIINA. Niin, niin kai olin! Eikö sinusta tunnu kuin olisin
kovettunut, Olavi?

OLAVI. Käskitkö hänet pois?

KRISTIINA. Suo anteeksi, Olavi, minä en ollut hyvä häntä kohtaan.

OLAVI. Minun tähteni olisit voinut sanoa sanottavasi hiukan
lempeämmin! Miksi et heti kutsunut minua?

KRISTIINA. Tahdoin nähdä enkö itsekin voisi hoitaa asiaani! Olavi,
uhraatko minut äitisi tähden, jos hän sitä pyytää.

OLAVI. Semmoiseen kysymykseen en heti voi vastata!

KRISTIINA. Minäpä vastaan! Sinua huvittaa vapaaehtoisesti alistua
äitisi tahtoon sentähden että olet väkevä; minua se taas loukkaa
siitä syystä että olen heikko; minä en alistu koskaan!

OLAVI. Jos minä pyydän sinua!

KRISTIINA. Sitä sinä et voi pyytää! Vai tahdotko että minä rupean
häntä vihaamaan!... Sanohan Olavi mitä merkitsee portto?

OLAVI. Sinulla on niin kummallisia kyseltäviä!

KRISTIINA. Tahdotko olla hyvä ja vastata kysymykseeni?

OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos vaikenen!

KRISTIINA. Aina tämä iäinen vaikeneminen! Eikö minulle vieläkään
tahdota sanoa kaikkea? Pitääkö minun yhäti olla lapsi? Sulje minut
sitten lastenkamariin ja lavertele minulle lastenloruja!

OLAVI. Se merkitse onnetonta naista!

KRISTIINA. Ei, se on jotain muuta!

OLAVI. Onko kuka rohjennut kutsua sinua sillä nimellä?

KRISTIINA (hetken vaiettuaan). Ei!

OLAVI. Nyt et puhu totta, Kristiina?

KRISTIINA. Minä valehtelen, tiedän sen; oi, olen niin paljo
huonontunut eilisestä!

OLAVI. Eilen tapahtui jotain, jonka sinä salaat minulta.

KRISTIINA. Niin! Luulin että jaksaisin kantaa kaikki yksin, mutta nyt
on voimani lopussa.

OLAVI. Puhu, minä pyydän!

KRISTIINA. Mutta sinä et saa sanoa minua heikoksi. Joukko kansaa
seurasi minua portille saakka huutaen tuota hirveätä sanaa, jota en
ymmärrä! Onnettomalle naiselle ei naureta!

OLAVI. Kyllä, ystäväni, niin juuri tehdään!

KRISTIINA. Heidän sanojaan en ymmärtänyt, mutta heidän eleensä
ymmärsin kyllin hyvin, tullakseni ilkeäksi!

OLAVI. Ja kuitenkin sinä olet ollut niin ystävällinen minua kohtaan!
Suo anteeksi jos olin sinulle tyly! -- Se on nimi, jolla raaka voima
merkitsee uhrinsa! Sinä saat kyllä piankin kuulla enemmän siitä,
mutta älä koskaan ryhdy puolustamaan semmoista "onnetonta naista",
sillä silloin heitetään päällesi lokaa!-(Sanantuoja tuo kirjeen.)
Vihdoinkin! (Lukee kiireesti.) Lue, Kristiina, ääneen, sillä sinun
huuliltasi tahdon kuulla tämän iloisen sanoman.

KRISTIINA (lukee.)

    'Sinä voitit, nuori mies! Minä, sinun vihollisesi, olen
    ensimäinen, joka sinulle siitä ilmoitan ja sinun puoleesi käännyn
    ilman nöyryytystä, sillä sinä käytit hengen miekkaa puhuessasi
    uuden uskon puolesta! Oletko oikeassa, sitä en tiedä, mutta
    katson sinun ansaitsevan neuvon vanhalta mieheltä; jää tänne,
    sillä vihollisesi ovat poissa. Älä käy luistelemaan ilmahenkiä
    vastaan sillä se herpasee kätesi ja sinä kuolet itsestäsi. Älä
    luota ruhtinaihin, neuvoo sinua muuan muinoin mahtava mies,
    joka nyt astuu syrjään ja jättää Herran käteen hänen kukistetun
    kirkkonsa kohtalot.

                                            Johannes Brask.'

KRISTIINA. Sinä olet voittanut!

OLAVI (riemuissaan). Jumala, minä kiitän sinua tästä hetkestä!
(Vaitiolo.) Ei! Minä pelkään, Kristiina! Tämä onni on liian suuri.
Olen liian nuori jotta jo olisin päässyt päämäärääni! Ei enää mitään
tehtävää, oi se on kauhea ajatus! Ei enää taistelua, oi se on kuolema!

KRISTIINA. Lepää hetkinen ja iloitse että se nyt on lopussa!

OLAVI. Voiko olla mitään loppua! Loppua tälle alulle. Ei, ei! Oi,
tahtoisin alkaa uudelleen! En etsinyt voittoa, vaan taistelua!

KRISTIINA. Älä kiusaa Jumalaa, Olavi! Minä tunnen että vielä on
paljon tehtävää, paljon, paljon!

AATELISMIES (tulee). Hyvää päivää, herra sekretarius! Hyviä sanomia!
(Kristiina menee.)

OLAVI. Tervetuloa! Olen jo kuullut hiukan!

AATELISMIES. Kiitos erinomaisesta puolustuksestanne tuota typerää
Gallea vastaan; te nutistitte hänet kuin mies; hiukan liiaksi vaan,
ei niin paljon tulta; vähän myrkkyä ei ole haitaksi!

OLAVI. Teillä on tietoja kuninkaalta.

AATELISMIES. Niin. Tässä kuulette päätökset kaikessa
lyhykäisyydessään:

1:ksi. Yhteinen sitoumus vastustamaan ja rankaisemaan kaikkea kapinaa.

OLAVI. Edelleen, pyydän.

AATELISMIES. 2:ksi. Kuninkaalle oikeus ottaa haltuunsa piispojen
linnat ja läänit, määrätä niiden saatavat...

OLAVI. 3:ksi.

AATELISMIES. Nyt tulee paras, koko hankkeen varsinainen ydinkohta:
3:ksi. Aatelistolle oikeus saada takaisin se maa ja omaisuus, joka
jälestä kuningas Kaarle Knuutinpojan käräjien v. 1454 on joutunut
kirkkojen ja luostarien haltuun...

OLAVI. 4:ksi.

AATELISMIES. Mikäli perinnönvaatija 12 miehen valalla voi vahvistaa
sukuperintöoikeutensa. (Käärii paperin kokoon.)

OLAVI. Siinäkö kaikki.

AATELISMIES. Niin. Eikö se ole oivallista?

OLAVI. Eikö mitään muuta!

AATELISMIES. Niin, sitten on vielä muutamia pikkuasioita, mutta ne
eivät suuria merkitse.

OLAVI. Lukekaa!

AATELISMIES (lukee). 5:nnessä kohdassa sanotaan että on lupa saarnata
Jumalan sanaa, mutta niinhän on ollut ennenkin!

OLAVI. Eikö mitään muuta?

AATELISMIES. Niin sitten tulee vielä muuan, määräys: kaikkien
piispojen, tuomiokirkkojen ja kaniikkien tuloista on pidettävä
rekisteriä, ja on kuninkaalla oikeus määrätä -- --

OLAVI. Mutta eihän se kuulu tähän.

AATELISMIES. Mikä osa tuloista on jääpä asianomaisille ja mikä osa
on luovutettava hänelle valtakunnan tarpeisiin; että hengelliset
virat -- tässä on jotain joka varmaan kiinnittää teidän mieltänne --
että hengelliset virat, ei ainoastaan korkeammat, vaan myös alemmat
täytetään täst'edes yksinomaan kuninkaan suostumuksella, niin että --

OLAVI. Olkaa hyvä ja lukekaa se kohta, jossa puhutaan uskosta -- --

AATELISMIES. Uskosta -- -- -- siitä ei sanota mitään. Tosiaan,
odottakaapas -- "evankeliumia on tästä päivästä alkaen luettava
kaikissa koulutuvissa."

OLAVI. Siinäkö kaikki?

AATELISMIES. Kaikki! Ei, sehän on totta! Minulla on sitä paitsi
kuninkaalta erikoinen käsky teille, hyvin ymmärtäen, että koska kansa
on kiihdyksissä näistä uudistuksista te ette millään muotoa saa
järkyttää entistä järjestystä, ei poistaa messuja, vihkivesiä tahi
muita menoja eikä muutoin panna toimeen mitään uusia vallattomuuksia,
sillä kuningas ei aio tällä kertaa ummistaa silmäänsä teidän
puuhillenne, niinkuin ennemmin, kun hänellä ei ollut valtaa menetellä
toisin!

OLAVI. Vai niin! Entä uusi usko, jota hän sallii minun saarnata?

AATELISMIES. Sen tulee kypsyä verkalleen. Se tulee, se tulee kyllä!

OLAVI. Onko mitä muuta?

AATELISMIES (nousee). Ei, olkaa nyt vaan rauhassa, niin te vielä
menette pitkälle. Oh! olin unohtaa parhaan! Herra kirkkoherra,
minulla on kunnia onnitella teitä; kas tässä valtakirjanne!
Kirkkoherrana kaupungin kirkossa ja 3000 taalerin tulot jo noin
nuorena; totisesti nyt teidän kelpaa vetäytyä lepoon ja nauttia
elämästä vaikkette pääsisikään sen pitemmälle. On kaunista päästä
päämääräänsä noin nuorena. Minä onnittelen! (Menee.)

OLAVI (heittää valtakirjan lattialle). Tämän tähden olen siis
taistellut ja kärsinyt! Valtakirjan tähden! Kuninkaallisen
valtakirjan! Minä palvelin Belialia enkä Jumalaa! Voi sinua, sinä
petollinen kuningas, joka myit Herrasi ja Jumalasi! Voi minua! joka
myin elämäni ja elämäntyöni mammonalle! Taivaan Jumala, anna minulle
anteeksi! (Heittäytyy itkien penkille.)

KRISTIINA ja GERDT. (Kristiina astuu esiin, Gerdt jää taustalle.)

KRISTIINA (ottaa valtakirjan maasta, lukee, lähenee iloisena Olavia).
Olavi, nyt toivotan sinulle onnea, iloisella sydämellä! (Aikoo
hyväillä Olavia, tämä karkaa pystyyn ja työntää hänet pois.)

OLAVI. Mene pois minun luotani. Sinäkin.

GERDT (astuu esiin). No, Olavi, usko --

OLAVI. Epäusko, aioit sanoa!

GERDT. Paavi on lyöty! Käymmekö pian keisariin käsiksi?

OLAVI. Aloimme väärästä päästä!

GERDT. Vihdoinkin!

OLAVI. Sinä olit oikeassa, Gerdt! Tässä olen nyt! Taisteluun! Mutta
avoimeen ja rehelliseen!

GERDT. Sinä olet uneksinut lapsenunia tähän saakka!

OLAVI. Minä tunnen sen. Nyt tulee tulva! Nyt se saa tulla! Voi heitä
ja meitä!

KRISTIINA. Olavi, Jumalan tähden, pysähdy!

OLAVI. Pois tieltä, lapsi! Tässä sinä uppoat tahi vedät minut
syvyyteen!

GERDT. Lapseni! Mitä oli sinulla myrskyssä tekemistä!

KRISTIINA (menee). (Kellojensoittoa, riemuntaa, musiikkia ja
rummutusta ulkona.)

OLAVI (menee akkunan luo). Minkätähden kansa riemuitsee?

GERDT. Sentähden että kuningas on toimittanut heille toukoriuvun ja
soittoa tuolla pohjoisportin ulkopuolella.

OLAVI. Ja he eivät tiedä että hän on kurittanut miekalla eikä
vitsalla.

GERDT. Tiedä? Jospa he tietäisivät!

OLAVI. Lapsiraukat! He tanssivat hänen pillinsä mukaan ja menevät
kuolemaan hänen rumpujensa mukaan -- pitääkö kaikkien kuolla, jotta
yksi eläisi?

GERDT. Yksi kuolkoon, jotta kaikki eläisivät! (Olavi tekee
hämmästystä ja inhoa osoittavan liikkeen.)

ESIRIPPU.




NELJÄS NÄYTÖS.


    Huone Olavin äidin luona. Oikealla sänky uutimineen; siinä äiti
    sairaana. Kristiina istuu tuolilla, nukuksissa. Laurentius Petri
    kaataa öljyä yölamppuun ja kääntää tuntilasin.

LAURENTIUS (itsekseen). Sydänyö!... Nyt on ratkaisu käsissä! (Menee
äidin vuoteelle ja kuulostaa.)

KRISTIINA (vaikeroi unissaan).

LAURENTIUS (herättää Kristiinan). Kristiina!

KRISTIINA (säpsähtää).

LAURENTIUS. Mene levolle, lapsi, minä jään valvomaan!

KRISTIINA. Ei, tahdon odottaa! Minun täytyy pulma hänen kanssaan,
ennenkuin hän kuolee... Olavi on kohta täällä!

LAURENTIUS. Sinä valvot Olavin vuoksi!

KRISTIINA. Niin, sinä et saa mainita että olin nukahtanut! Kuuletko!

LAURRENTIUS. Lapsi raukka! Sinä et ole onnellinen!

KRISTIINA. Kuka on sanonut että ihmisen tulee olla onnellinen?

LAURENTIUS. Tietääkö Olavi sinun olevan täällä?

KRISTIINA. Ei, sitä hän ei koskaan sallisi! Hän tahtoo pitää minua
kuin pyhimyskuvaa hyllyllä. Kuta pienemmäksi ja heikommaksi hän
minut tekee, sitä suurempi on hänen ilonsa laskea väkevyytensä minun
jalkaini juureen...

ÄITI (herää). Lauri!

KRISTIINA (pidättää Laurin ja menee vuoteen ääreen).

ÄITI. Kuka siinä?

KRISTIINA. Teidän sairaanhoitajanne.

ÄITI. Kristiina!...

KRISTIINA. Haluatteko jotain?

ÄITI. Sinulta en mitään!

KRISTIINA. Rouva...

ÄITI. Älä katkeroita minun viimeistä hetkeäni! Mene pois täältä!

LAURENTIUS (esiin). Mitä haluat, äiti?

ÄITI. Vie pois tuo nainen. Kutsu tänne minun rippi-isäni, sillä minun
hetkeni on tullut!

LAURENTIUS. Eikö sinun poikasi ole mahdollinen kuulemaan sinun viime
tunnustustasi.

ÄITI. Hän ei ole osoittautunut sen arvoiseksi. Onko Martti jo tullut!

LAURENTIUS. Martti on huono ihminen!

ÄITI. Jumala, sinä rankaiset minua kovin! Minun lapseni asettuvat
minun ja sinun väliin! Kielletäänkö minulta uskonnon lohdutus
kuolinhetkelläni! Elämäni olette vieneet, tahdotteko nyt tuhota minun
sielunikin -- äitinne sielun! (Pyörtyy.)

LAURENTIUS. Sinä kuulet Kristiina! Mitä voimme tehdä! Pitääkö hänen
kuolla semmoisen kurjan ihmisen käsiin kuin Martin ja kiittää siitä
meitä vai onko hänen viimeinen rukouksensa oleva kirous. Ei, tulkoot
sisään. Mitä ajattelet sinä, Kristiina?

KRISTIINA. Minä en tohdi ajatella mitään!

LAURENTIUS (menee ulos, palaa heti). Oi, se on kauheata. He ovat
nukkuneet noppapelin ja lasin ääreen! Ja näiden tulee valmistaa minun
äitiäni kuolemaan!

KRISTIINA. Mutta sano hänelle totuus!

LAURENTIUS. Hän ei sitä usko, hän heittää sen valheena meidän
silmillemme.

ÄITI. Poikani! Kuule äitisi viime rukous!

LAURENTIUS (menee). Jumala antakoon sen anteeksi.

KRISTIINA. Sitä ei Olavi olisi koskaan tehnyt!

LAURENTIUS (tuo sisään Martin ja Niilon, poistuu Kristiinan kanssa).

MARTTI (menee vuoteen luo). Hän nukkuu.

NIILO (asettaa lattialle lippaan, josta ottaa esiin vihkivesimaljan,
suitsutusastian, voitelusarven, palmuja ja kynttilöitä). Emme siis
voi vielä alkaa toimitusta!

MARTTI. Koska olemme odottaneet näin kauan, voimme odottaa vielä
hetken, kunhan ei se saatanan pappi tulisi!

NIILO. Mestari Olavi, niin!... Luuletko että hän huomasi jotain
tuolla etuhuoneessa?

MARTTI. Se ei minua enää liikuta vähääkään, kunhan ämmä ottaa esiin
rahat, olen vapaa!

NIILO. Sinä olet sentään aikamoinen roisto!

MARTTI. Niin, mutta sekin alkaa väsyttää. Alan kaivata lepoa!
Tiedätkö mitä elämä on?

NIILO. En!

MARTTI. Nautinto! Jumala on liha. Eikö niin sanotakin jossain?

NIILO. Sana tuli lihaksi, tarkoitat!

MARTTI. Niin, niin. Jaa.

NIILO. Sinusta olisi voinut tulla jymy mies! Semmoinen pää!...

MARTTI. Niin, sen kyllä luulen! Sitäpä juuri taidettiin peljätä ja
siitä syystä piiskattiin henki ruumiistani luostarissa, sillä minulla
oli kerran henki minullakin. Mutta nyt minä olen pelkkä ruumis ja se
kyllä kokee korvata vahingon!

NIILO. Ne piiskasivat kai omantunnon samaa tietä?

MARTTI. Niin, jokseenkin tarkkaan. Mutta nyt voisit selittää, millä
tavoin höystetään tuota Rochellea, jonka ääreen äsken nukuimme
etuhuoneessa.

NIILO. Sanoinko Rochellea. Tarkoitan Claret'a! Elikkä oikeastaan
siihen kelpaa mikä viini hyvänsä. Niin, näetkös: kannulliseen viiniä
sekoitetaan 1/2 naulaa kardemummaa, hyvin puhdistettua tietysti -- --

MARTTI. Vaikene hitossa, ämmä liikahti. Ota kirja esiin!

NIILO (lukee puoliääneen seuraavan kestäessä).

    Aufer immensam, Deus, aufer iram;
    Et cruentatum cohibe flagellum:
    Nec scelus nostrum proferes ad aequam
    Pendere lancem.

ÄITI. Sinäkö se olet, Martti?

MARTTI. Veljeni Niilo huutaa avuksi pyhää neitsyttä.

NIILO (sytyttää pyhän savun, jatkaa lukemista).

ÄITI. Mikä suloinen lohdutus kuulla Herran sanoja pyhällä kielellä.

MARTTI. Ei ole Herralle uhria niin otollista kuin hurskasten sielujen
rukous!

ÄITI. Kuin pyhä savu, täyttää minun sydämeni hartaus!

MARTTI (pirskottaa sairasta vihkivedellä). Synnin liasta pesee sinut
Herra sinun Jumalasi!

ÄITI. Amen!... Martti, minun on lähdettävä viimeiselle matkalleni;
meidän kuninkaamme jumalattomuus kieltää minua maallisilla lahjoilla
muistamasta pyhää kirkkoamme sen pelastustyössä; ota siis sinä
hurskas mies, minun omaisuuteni ja rukoile minun ja lasteni puolesta,
jotta kaikkivaltias kääntäisi heidän sydämensä valheesta, niin että
kerran voisimme tavata toisemme taivaassa.

MARTTI (ottaa rahapussin). Hyvä rouva, teidän uhrinne on Herralle
sangen otollinen ja teidän tähtenne on Jumala kuuleva minun
rukouksiani.

ÄITI. Nyt tahdon levätä hetken, kootakseni voimia viimeisen
sakramentin nauttimiseen.

MARTTI. Kukaan ei ole häiritsevä teidän viime hetkeänne; eivät edes
ne, jotka kerran olivat teidän lapsianne.

ÄITI. Se on kovaa, isä Martti, mutta se on Jumalan tahto!

MARTTI (avaa pussin, suutelee kultakolikoita). Mitä nautinnon hetkiä
onkaan kätkettynä näihin kolikoihin! Ah!

NIILO. Joko mennään?

MARTTI. Sen voisimme tehdä, koska asiamme on toimitettu, mutta surku
on antaa ämmän kuolla kadotettuna.

NIILO. Kadotettuna?

MARTTI. Niinpä niin!

NIILO. Uskotko sen?

MARTTI. Vaikea on näin päätäpahkaa sanoa mitä uskoa mitä ei! Yksi
kuolee autuaana yhteen, toinen toisen uskon! Kaikki väittävät
tuntevansa totuuden!

NIILO. Jos _sinä_ nyt kuolisit, Martti?

MARTTI. Mutta sehän ei ole mahdollista!

NIILO. Vaan _jos_?

MARTTI. Tjaa, silloin kai pääsisin taivaaseen kuten kaikki muutkin.
Tahtoisin vain pitää pienen selvityksen mestari Olavin kanssa ensin!
Näes, on olemassa hekkuma muita suurempi ja se on kosto!

NIILO. Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?

MARTTI. Hän on uskaltanut nähdä läpitseni, hän on paljastanut minut,
hän näkee mitä minä ajattelen -- oh!

NIILO. Ja siksi sinä vihaat häntä!

MARTTI. Eikö siinä ole syytä kyllin! (Ulko-ovelle koputetaan.) Joku
tulee! Lue hitossa rukouksia! (Niilo lukea loruttaa edelläolevan
värssyn. Ovi avautuu; kuuluu avaimen kilinää.)

OLAVI (tulee sekavan näköisenä).

ÄITI (herää). Isä Martti!

OLAVI (vuoteen ääreen). Tässä on poikasi äiti! Sinä et ilmoittanut
minulle sairaudestasi!

ÄITI. Jää hyvästi, Olavi! Annan sinulle anteeksi mitä olet
rikkonut minua vastaan, jos et häiritse sitä hetkeä, jolloin minut
valmistetaan taivasta varten! Isä Martti! Suo minulle pyhä voitelu,
jotta kuolisin rauhassa!

OLAVI. Siitäkö syystä sinä et kutsunut minua! (Huomaa rahapussin,
joka Martilta on jäänyt kätkemättä; tempaa sen käteensä.) Täällä
käydään kauppaa sieluista! Ja tässä on hinta. Lähtekää tästä
huoneesta ja tältä kuolinvuoteelta, täällä on minun paikkani, ei
teidän!

MARTTI. Te aiotte estää meitä virkamme työssä?

OLAVI. Minä ajan teidät ulos!

MARTTI. Ei paavin, vaan kuninkaan valtuudella me olemme täällä
virkatehtävässä niin kauan kuin meillä virka vielä on.

OLAVI. Minä tahdon puhdistaa Herran kirkon paavien ja kuninkaittenkin
uhalla!

ÄITI. Olavi, sinä tahdot syöstä minun sieluni kadotukseen, sinä
tahdot minut kuolemaan kirous huulilla!

OLAVI. Rauhoitu, äiti; valheessa ei sinun pidä kuoleman; lähesty itse
Jumalaasi rukouksessa! Hän ei ole niin kaukana kuin luulet!

MARTTI. Perkeleen profeetta se, joka ei omaa äitiään tahdo pelastaa
kiirastulen tuskista!

ÄITI. Jeesus Kristus, auta minun sieluani!

OLAVI. Pois tästä huoneesta tahi käytän väkivaltaa! Pois nämä
narripelit! (Potkaisee kumoon vehkeet.)

MARTTI. Menen jos annatte takaisin ne rahat, jotka rouva Kristiina on
lahjoittanut kirkolle!

ÄITI. Sitä varten sinä tulit, Olavi, sinä himoitsit minun kultaani?
Suo se hänelle, Martti. Olavi, sinä saat kaikki, kunhan jätät minut
rauhaan -- sinä saat enemmän vielä! Sinä saat kaikki!

OLAVI (epätoivoisesti). Jumalan nimessä ottakaa rahat; menkää,
menkää. Minä pyydän!

MARTTI (sieppaa pussin ja lähtee Niilon seurassa). Kristiina
rouva. Missä perkele kulkee, on meidän voimamme lopussa! Te nuori
mies, kerettiläisenä olette tuomittu iankaikkiseen kadotukseen,
lainrikkojana saatte rangaistuksenne jo täällä! Varokaa kuningasta!
(Menevät).

OLAVI (lankee polvilleen vuoteen ääreen). Äiti, kuule minua,
ennenkuin kuolet!

ÄITI (on pyörtynyt).

OLAVI. Äiti, äiti, jos vielä elät, puhu pojallesi! Anna minulle
anteeksi, mutta muuta en voi! Tiedän että olet kärsinyt kokonaisen
ihmiselämän minun tähteni, olet rukoillut Jumalaa, että minä kulkisin
hänen teitään. Herra on kuullut sinun rukouksesi; tahdotko nyt että
minä teen turhaksi koko sinun elämäsi, pyydätkö minun hajoittamaan
tämän rakennuksen, joka sinulle on maksanut niin paljon vaivaa ja
kyyneleitä tottelemalla sinua? Anna minulle anteeksi.

ÄITI. Olavi, minun sieluni ei enää kuulu tähän maailmaan, puhun
sinulle haudan takaa -- palaa takaisin, katkaise ne saastaiset
siteet, jotka ruumiisi on solminut, ota jälleen se usko, jonka minä
olen sinulle opettanut, ja minä annan anteeksi!

OLAVI (epätoivon kyynelissä). Äiti, äiti!

ÄITI. Vanno että teet sen!

OLAVI (hetken jälkeen). En.

ÄITI. Jumalan kirous lepää sinun päälläsi! Minä näen hänet, näen
Jumalan vihassaan, auta minua, pyhä neitsyt!

OLAVI. Se ei ole se Jumala, joka on rakkaus!

ÄITI. Se on koston Jumala!... Sinä olet hänet vihoittanut, sinä
syökset minut hänen kostonsa tuleen -- kirottu olkoon hetki, jona
sinut synnytin! (Kuolee.)

OLAVI. Äiti, äiti! (Tarttuu hänen käteensä.) Hän on kuollut!
Antamatta anteeksi! -- Oi jos sinun sielusi vielä viipyy tässä
huoneessa, katso alas poikasi puoleen, minä tahdon täyttää tahtosi,
mikä on sinulle pyhää, on myös oleva minulle! (Sytyttää suuret
vahakynttilät, jotka munkeilta ovat jääneet; asettaa ne vuoteen
ympäri.) Sinä olet näkevä vihityt kynttilät, jotka valaisevat sinua
matkallasi (Hän sovittaa palmun kuolleen käteen.) ja kädessäsi rauhan
palmu olet sinä unhoittava viimeisen maallisen taistelusi! Oi, äiti,
jos voit nähdä minut, annat varmaan anteeksi! (Aurinko on noussut ja
paistaa punertavalla hohteella akkunaverhoihin.)

OLAVI (hypähtää pystyyn). Aamuaurinko, sinä himmennät minun
kynttiläni! Sinun rakkautesi on suurempi kuin minun! (Menee
akkunalle, avaa sen.)

LAURENTIUS (astuu hiljaa huoneeseen, hämmästyy). Olavi!

OLAVI (syleilee häntä). Veli. Se on lopussa!

LAURENTIUS (menee vuoteen luo, lankee polvilleen, nousee jälleen).
Hän on kuollut! (Rukoilee äänettömästi.) Sinä olit yksin täällä?

OLAVI. Sinäkö laskit munkit sisään?

LAURENTIUS. Sinä ajoit heidät pois!

OLAVI. Niin -- sinun olisi tullut tehdä se!

LAURENTIUS. Hän antoi sinulle anteeksi?

OLAVI. Hän kuoli kirous huulillaan! (Vaitiolo.)

LAURENTIUS (osoittaa kynttilöitä). Kuka on asettanut nuo? (Vaitiolo.)

OLAVI (ärtyneenä; häpeillään). Minä olin heikko yhden silmänräpäyksen!

LAURENTIUS. Sinä olet sentään ihminen. Kiitos siitä!

OLAVI. Pilkkaatko minun heikkouttani?

LAURENTIUS. Minä ylistän sitä!

OLAVI. Minä kiroan sitä. Taivaan Jumala enkö ole oikeassa?

LAURENTIUS. Sinä olet väärässä!

KRISTIINA (on tullut huoneeseen). Sinä olet liiaksi oikeassa!

OLAVI. Kristiina! Mitä etsit sinä täältä?

KRISTIINA. Kotona oli niin hiljaista ja yksinäistä!

OLAVI. Minä en pyytänyt sinua tulemaan tänne.

KRISTIINA. Arvelin että minusta voisi olla jotain hyötyä, mutta nyt
näen!... Toisen kerran jään kotiin!

OLAVI. Sinä olet valvonut koko yön!

KRISTIINA. Se ei ole vaikeata! Minä menen nyt, jos sinä käsket!

OLAVI. Mene lepäämään siksi aikaa kun me keskustelemme!

KRISTIINA (sammuttaa itse huomaamattaan kynttilät).

OLAVI. Mitä sinä teet, ystäväni?

KRISTIINA. Onhan jo täysi päivä? (Lauri katsahtaa Olaviin.)

OLAVI. Minun äitini on kuollut, Kristiina!

KRISTIINA (lähestyy Olavia lempeänä vaan kylmän osaaottavana, ojentaa
otsansa suudeltavaksi). Valitan suruasi, Olavi! (Menee.)

(Vaitiolo. Lauri ja Olavi katsovat ensin Kristiinan jälkeen,
senjälkeen toisiinsa.)

LAURENTIUS. Veljenäsi ja ystävänäsi pyydän Olavi: älä riehu, kuten
olet tehnyt.

OLAVI. Tunnen tuon puheesi! Se, joka on pannut kirveen puun juurelle
ei hellitä, ennenkuin puu sortuu. Kuningas on pettänyt yhteisen
asiamme, minä otan sen nyt ajaakseni.

LAURENTIUS. Kuningas on viisas!

OLAVI. Hän on ahne, petturi ja aatelinsuosija. Ensin hän käyttää
minua koiranaan, sitte potkaisee minut luotaan!

LAURENTIUS. Hän näkee kauemmaksi kuin sinä! Jos sinä menisit kolmelle
miljoonalle ihmiselle sanomaan: teidän uskonne on väärä, uskokaa
mitä minä sanon, luuletko mahdolliseksi että he siinä hetkessä
heittäisivät pois koko sisimmän elämänsä vakaumuksen, joka heitä
on tukenut iloissa ja suruissa? Ei, huonostipa olisi laita sielun
elämän, jos niin helposti kävisi heittäminen kaikki vanha menemään.

OLAVI. Asia ei ole niin! Koko kansa epäilee, pappien joukossa on
tuskin yhtäkään, joka tietäisi mitä hänen on uskominen, jos hän
edes uskoo mihinkään; kaikki on valmiina uutta varten, mutta syy
on teissä, te heikot, jotka ette uskalla ottaa omalletunnollenne
epäilyksen herättämistä siinä, missä vain on heikko usko jäljellä!

LAURENTIUS. Varo itseäsi, Olavi. Sinä tahdot olla Jumala.

OLAVI. Niin, on pakko, sillä hänen ei enää ole tapana astua meidän
joukkoomme!

LAURENTIUS. Sinä revit repimistäsi, Olavi, niin että kohta on kaikki
revittynä, vaan kun sinulta kysytään mitä sinä annat sijaan, vastaat
vaan "ei sitä", "ei sitä", mutta et koskaan "sitä".

OLAVI. Houkka! Luuletko että ihminen voi antaa toiselle uskon. Onko
Luther antanut jotain uutta? Ei, hän on vain repinyt pois verhot,
jotka estivät valoa! Se uusi, jota minä tahdon, on epäilys vanhaa
kohtaan, ei siksi että se on vanhaa, vaan koska se on mädännyttä.

LAURENTIUS (osoittaa äitiä).

OLAVI. Minä tiedän mitä tarkoitat! Hän oli liian vanha, ja minä
kiitän Jumalaa siitä että hän kuoli! Oi, nyt olen vapaa, nyt vasta;
se oli Jumalan tahto!

LAURENTIUS. Sinä olet järjiltäsi, tahi olet sinä huono ihminen!

OLAVI. Älä nuhtele minua! Minä kunnioitan äitini muistoa kuten sinä,
vaan ellei hän olisi kuollut nyt, en tiedä miten paljon olisin
suostunut uhraamaan! Veli, oletko keväisin nähnyt kuinka menneen
vuoden lehtikerros peittää maata ja uhkaa tukehuttaa uudet taimet,
jotka pyrkivät valoon? Miten ne tekevät? Joko ne työntävät syrjään
kuivat lehdet tahi kasvavat niiden puhki, sillä ylöspäin niiden
täytyy.

LAURENTIUS. Sinä puhut osaksi totta!... Olavi, kirkon lakeja
sinä olet rikkonut laittomuuden ja sekasorron aikoina; mikä
silloin sai jäädä silleen, on nyt rangaistavaa; älä pakoita
kuningasta esiintymään huonompana kuin mitä hän on; älä pakoita
lainrikkomuksillasi ja vallattomuuksillasi häntä rankaisemaan miestä,
jolle hän tunnustaa olevansa kiitollisuudenvelassa!

OLAVI. Vallattomuutta on hänen hallituksensa; hänen tulee
oppia sietämään sitä muissakin! Sanoppas: sinä olet kuninkaan
palveluksessa? Sinä aiot estää minua?

LAURENTIUS. Aion.

OLAVI. Olemme siis vihollisia! Minä tarvitsen vihollisia, sillä
vanhat ovat menneet!

LAURENTIUS. Olavi, veri...

OLAVI. Sitä en tunne muuta kuin mikä on sen alku: sydän!

LAURENTIUS. Sinä itkit kuitenkin äitiämme!

OLAVI. Heikkoutta, ehkä myös vanhaa kiintymystä ja kiitollisuutta,
mutta ei verta! Mitä merkitsee veri.

LAURENTIUS. Sinä olet hyvin väsynyt, Olavi.

OLAVI. Niin, olen uuvuksissa, olen valvonut koko yön!

LAURENTIUS. Tulit niin myöhään!

OLAVI. Olin poissa kotoa.

LAURENTIUS. Sinun työsi pelkää päivänvaloa!

OLAVI. Päivänvalo pelkää minun työtäni!

LAURENTIUS. Varo itseäsi vääriltä vapauden apostoleilta.

OLAVI (taistellen unta vastaan). Sinun lauseessasi on sovittamaton
ristiriita! Älä puhu minulle, minä en enää jaksa. Olen puhunut niin
paljon kokouksessa -- -- -- niin, se on tosi, sinähän et tiedä meidän
liitostamme. Concordia res parvae crescunt -- me viemme perille
uskonpuhdistuksen -- Gerdt on kaukonäköinen mies -- minä olen niin
pieni hänen rinnallaan. Hyvää yötä, Lauri. (Hän nukahtaa tuolilleen.)

LAURENTIUS (katselee häntä myötätuntoisesti). Veli raukka! Jumala
sinua suojelkoon! (Kuuluu koputus portilla.) Mikä se on! (Menee
akkunaan.)

GERDTIN ÄÄNI. Avatkaa Herran nimessä!

LAURENTIUS (menee ulos). Ei kai ole hengenhätää, isä Gerdt!

GERDTIN ÄÄNI. Päästäkää sisään Jumalan tähden!

KRISTIINA (tulee kädessään vaippa). Olavi! Kuka koputtaa? Hän nukkuu!
(Käärii vaippansa Olavin harteille.) Miksi en minä ole uni, että
pakenisit minun luokseni, kun olet taistelusta uupunut! (Kuuluu
raskaiden vankkurien jyrinää; ne pysähtyvät talon edustalle.)

OLAVI (hätkähtää). Onko kello jo viisi!

KRISTIINA. Se on vasta kolme!

OLAVI. Eikö se ollut leipurirattaiden jyrinä?

KRISTIINA. En tiedä! Mutta ne kulkevat kevyemmin! (Menee akkunaan.)
Katsos, Olavi. Mitä tämä tietää?

OLAVI (menee akkunaan). Pyövelinrattaat! Ei, ne eivät ole
pyövelinrattaat.

KRISTIINA. Ruumisvaunut!

LAURENTIUS. Rutto!

KAIKKI. Rutto!

GERDT. Rutto on puhjennut kaupungissa. Kristiina, lapseni, lähde
tästä talosta, kuolemanenkeli on pannut merkkinsä sen porttiin.

OLAVI. Kuka on lähettänyt rattaat?

GERDT. Se, joka portille on piirtänyt mustan ristin! Ruumiit eivät
saa hetkeksikään jäädä taloihin.

OLAVI. Martti on se kuolemanenkeli! Kaikki on siis valetta.

GERDT. Katso akkunasta, näet että rattaat ovat täynnä! (Koputusta
portille.) Kuuletko, siellä odotetaan.

OLAVI. Ilman hautausta. Ei, se ei käy.

LAURENTIUS. Ilman ulkonaisia menoja, Olavi!

GERDT. Kristiina, lähde minun kanssani tästä kauhun asunnosta, minä
vien sinut kaupungin ulkopuolelle, terveellisempään paikkaan.

KRISTIINA. Nyt seuraan minä Olavia! Jos sinä, isäni, olisit
rakastanut minua vähemmän, olisit tuottanut minulle vähemmän pahaa!

GERDT. Olavi, sinä jolla on valta, käske hänen seurata minua!

OLAVI. Kerran vapautin hänet sinun vallastasi, itsekäs, takaisin hän
ei tule koskaan.

GERDT. Kristiina, lähde ainakin tästä talosta!

KRISTIINA. En askeltakaan, ennenkuin Olavi käskee!

OLAVI. Minä en käske sinua mihinkään, Kristiina, muista se!
(Ruumiinkantajat tulevat).

RUUMIINKANTAJA. Tulen noutamaan

ruumista. Kiire!

OLAVI. Mene tiehesi!

RUUMIINKANTAJA. Minulla on armollinen käsky!

LAURENTIUS. Olavi, malta mielesi. Laki vaatii tässä kohden.

GERDT. Tässä ei auta viivytellä. Hullu kansa on sinulle kiihdyksissä,
Olavi! Tämä talo merkittiin ensimäiseksi! "Jumalan rangaistus
kerettiläiselle!" huudetaan.

OLAVI (lankee polvilleen vuoteen luo). Anna anteeksi äiti! (Nousee).
Tehkää tehtävänne! (Miehet valmistautuvat ruumista siirtämään.)

GERDT (erikseen Olaville). "Jumalan rangaistus kuninkaalle", huudamme
me.

ESIRIPPU.




VIIDES NÄYTÖS.


    Pyhän Klaran luostarin kirkkotarha. Perällä puoliksi sortunut
    luostarirakennus, josta työmiehet kantavat hirsiä ja soraa.
    Vasemmalla hautakuori; valoa näkyy akkunoista; kun ovi sittemmin
    avataan näkyy kuorissa vahvasti valaistu Kristuksen kuva
    sarkofaagin yläpuolella. Avattuja hautoja siellä täällä. Kuu
    kohoaa yli luostariraunion. Windrank istuu vahtina kuorin ovella.
    Sisältä kuuluu laulua.

NIILO (Windrankin luo). Hyvää iltaa, Windrank!

WINDRANK. Olkaa hyvä ja älkää puhutelko minua!

NIILO. Mitä nyt?

WINDRANK. Ettekö kuule mitä sanon!

NIILO. Vai niin. Se nolo eropassi, jonka saitte laivastanne, koski
niin kovin, että aiotte mennä luostariin!

WINDRANK. 52, 53, 54, 55, 56, 57.

NIILO. Oletteko hassu?

WINDRANK. 58, 59, 60. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne Jeesuksen nimessä!

NIILO. Pieni ryyppy ensin, kuomaseni!

WINDRANK. 64, 65. Sitä juuri epäilin! Mene pois kiusaaja! Minä en juo
enää koskaan -- ennenkuin ylihuomenna.

NIILO. Se on vastamyrkkyä rutolle! Varokaa kalmanhajua täällä!

WINDRANK. 70. Onko se todella hyvää ruttoa vastaan.

NIILO. Erinomaista.

WINDRANK (juo). No sitten vaan pikkuruikkusen!

NIILO. Pikkuruikkusen! Mutta sanokaapas pyörryttääkö päätänne, koska
noin laskette sataan asti.

WINDRANK. Hst! hst! Tästä tulee mullistus!

NIILO. Mullistus?

WINDRANK. Ylihuomenna niin!

NIILO. Ja siitä syystä laskette päässänne?

WINDRANK. Ei, se johtuu vain siitä että minun on niin vaikea pitää
suuni kiinni! Vaiti hitossa! Menkää nyt hyvällä, muuten minut perii
paha! 71, 72, 73, 74.

NIILO. Kuka on tuolla sisällä?

WINDRANK. 75, 76.

NIILO. Hautajaisetko?

WINDRANK. 77, 78. Olkaa hyvä ja menkää helvettiin!

NIILO. Toinen pikkuruikkunen; niin laskeminen käy helpommasti!

WINDRANK. Toinen vielä! Olkoon menneeksi! (Juo. Kuuluu laulua.)

NIILO. Täältä tulevat Klaran nunnat vielä kerran viettämään
pyhimyksen muistoa!

WINDRANK. Mitä ilveilyä se on meidän valistuneena aikanamme!

NIILO. Kuningas on antanut luvan. Sillä nähkääs rutto puhkesi ensin
Klaran seurakunnassa, ja luullaan että se on rangaistus kuninkaan
jumalattomasta teosta, pyhän luostarin hajottamisesta.

WINDRANK. Ja nyt karkoitetaan rutto virrenvärssyllä. Se mörkö mahtaa
olla laulunvihaaja; mutta enpä ihmettele jos hän pakenee heidän
käheätä rääkynäänsä.

NIILO. Voitteko sanoa kuka on tunkeutunut tähän viimeiseen pyhäkköön,
johon pyhimyksen luut tulevat siirrettäviksi luostarista!

WINDRANK. Silloin tästä nousee tappelu.

(Laulu on lähestynyt; saapuu kulkue, jossa on dominikaanimunkkeja
ja fransiskaaninunnoja, etunenässä Martti. Pysähtyvät, laulavat.
Työmiehet kolistelevat työssään, perällä.)

    Cur super vermes luteos furorem
    Sumis, o magni fabricator orbis!
    Quid sumus quam faex, putris, umbra,
    pulvis Glebaque terrae!

MARTTI (abbedissalle). Näet, sisareni, miten raiskattu on Herran
asuinsijat!

ABBEDISSA. Herra, joka meidät on jättänyt egyptiläisten käsiin, on
lunastava meidät aikanaan!

MARTTI (työmiehille). Lakatkaa työstänne älkääkä häiritkö meidän
hurskaita toimituksiamme!

TYÖVOUTI. Meillä on käsky tehdä työtä yötä päivää, kunnes tämä pesä
on hajotettu!

ABBEDISSA. Voi meitä, epäusko on tunkeutunut niin syvälle kansankin
riveihin!

MARTTI. Kuninkaan suostumuksella vietämme tätä juhlaa!

TYÖVOUTI. Olkaa hyvät!

MARTTI. Sen nojalla käsken teidän lopettaa ryskeenne! Muuten käännyn
työmiestenne puoleen, jotka olette pakoittaneet tähän häpeälliseen
työhön ja vetoan niihin, joissa vielä on jäljellä pyhyyden
kunnioitusta...

TYÖVOUTI. Sitä teidän ei pidä tehdä, sillä täällä käsken minä;
muuten voin ilmoittaa että he ovat kylläkin iloissaan kun saavat
repiä maahan nämä vanhat ampiaispesät, jotka he itse ovat saaneet
kustantaa, ja sen lisäksi vielä kiitollisia saadessaan työansiota
nälänhädän aikana! (Menee työpaikalle).

MARTTI. Unhoittakaamme tämän maailman pahuus ja hälinä ja menkäämme
tuonne pyhäkköön rukoilemaan heidän puolestaan!

ABBEDISSA. Herra, Herra, sinun pyhät kaupunkisi ovat autioiksi
tehdyt; Zion on hävitetty! Jerusalem on raunioina!

WINDRANK. Sata! Tästä ei mene kukaan sisälle!

SALALIITTOLAISET (kuorista). Vannomme!

MARTTI. Kuka on tunkeutunut kappeliin?

WINDRANK. Se ei ole enää mikään kappeli, se on kuninkaallinen
makasiini!

ABBEDISSA. Siitä syystä se jumalaton salli meidän juhlamme! (Kappelin
ovi aukee; liittoutuneet astuvat ulos, Gerdt, Olavi, Lauri,
saksalainen, tanskalainen, smoolantilainen y.m.)

OLAVI (kiivaasti). Mitä ilvettä tämä on?

MARTTI. Väistykää pyhän Klaran palvelijain tieltä!

OLAVI. Luuletteko että teidän epäjumalanne voivat loihtia pois ruton,
jonka ainoa taivaan Jumala on lähettänyt teille rangaistukseksi.
Luuletteko että nuo luusirut, joita kannatte lippaassanne, ovat
Herralle niin otollisia, että hän niiden tähden unhottaa teidän
kauheat syntinne! Pois koko iljetys! (Sieppaa lippaan abbedissalta ja
heittää avoimeen hautaan). Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää
sinun jälleen tuleman, vaikka olkoonkin nimesi ollut Sancta Clara da
Spoleto ja vaikka olet syönyt vain kolme luotia leipää päivisin ja
öisin maannut sikojen parissa! (Nunnat parkuvat.)

MARTTI. Ellet pelkää koskea pyhyyteen, pelkää ainakin maallista
kuningastasi! Näetkö, vielä on hänessä sen verran kaikkivallan
kunnioitusta että hän pelkää pyhimyksen vihaa! (Näyttää Olaville
paperin.)

OLAVI. Tiedätkö mitä Herra teki assyrialaisten kuninkaalle, kun
tämä salli epäjumalanpalvelusta. Hän löi hänet ja hänen kansansa;
sentähden saa syytön kärsiä syyllisten kanssa! Ainoan Jumalan nimessä
minä teen lopun tästä Baalinpalveluksesta, joskin kaikki maan
kuninkaat sen sallisivat; paavi koetti myydä sieluni saatanalle,
mutta minä revin rikki välikirjan, muistatko; pelkäisinkö nyt
kuningasta, joka tahtoo myydä kansansa Baalille! (Repii rikki
paperin.)

MARTTI (seuralaisilleen). Te olette minun todistajiani, että hän
häväisee kuningasta.

OLAVI (omilleen). Te olette minun todistajiani Jumalan edessä että
olen kääntänyt hänen kansansa pois jumalattomasta kuninkaasta!

MARTTI. Kuuletteko, te uskovaiset! Tuon kerettiläisen tähden on
Herra lyönyt meidät rutolla, se oli Jumalan rangaistus, joka ensinnä
kohtasi hänen äitiänsä!

OLAVI. Kuuletteko, te paavin uskottomat! Se oli Herran rangaistus
sentähden että palvelin Sanheribia Juudasta vastaan! Minä olen tekevä
parannuksen, minä olen johtava Juudan Assyrian ja Egyptin kuninkaita
vastaan! (Kuu on noussut punaisena; näyttämölle lankee punainen
hohde. Kansa säikkyy)

OLAVI (nousee eräälle haudalle). Taivas itkee verta teidän syntienne
tähden ja epäjumalanpalveluksen -- rangaistus lähestyy, sillä kansan
päämiehet ovat vikapäät! Ettekö näe miten haudat avaavat kitansa
nielläkseen -- -- --

GERDT (tarttuu Olavia käsivarteen, kuiskuttaa hänen korvaansa ja vie
hänet mennessään; yleinen sekasorto).

ABBEDISSA. Antakaa meille takaisin meidän lippaamme, jotta lähtisimme
tästä hävityksen sijasta!

MARTTI. Maatkoon pyhimyksen luut ennemmin vihityssä maassa, kuin että
kerettiläisten saastaiset kädet niitä pitelisivät!

OLAVI. Pelkäätte ruttoa, pelkurit! Eikö teidän uskonne pyhiin luihin
ollut sen väkevämpi! (Gerdt kuiskuttaa jälleen. Kulkue on hajonnut
niin että vain muutamia on enää näyttämöllä)

OLAVI (Martille). Ole tyytyväinen nyt, teeskentelijä! Mene ja kerro
hänelle, jota palvelet, että ollaan hautaamassa maahan hopea-arkkua,
ja hän on kynsin kaivava sen esiin mullasta; sano, että kuu,
joka tavallisesti on hopeinen on muuttunut kullaksi, jotta sinun
herrasi kerrankin kohottaisi katseensa taivaalle; sano että sinun
pakanallisilla menoillasi on onnistunut kuohuttaa rehellisen miehen
viha -- (Martti seuralaisineen on mennyt)

GERDT. Jo riittää Olavi! (salaliittolaisille, paitsi Olavia ja
Lauria) Jättäkää meidät! (salaliittolaiset kuiskuttelevat mennessään)

GERDT (Olaville ja Laurille). Nyt on myöhäistä peräytyä!

OLAVI. Mitä tahdot, Gerdt, puhu suusi puhtaaksi!

GERDT (ottaa esiin erään kirjan). Teidän molempien,
jumalanpalvelijain, eteen astuu nyt kansa ripittääkseen itsensä.
Tunnustatteko valanne?

OLAVI ja LAURI. Me olemme vannoneet!

GERDT. Tämä kirja on minun hiljaisen työni tulos! Sen jokaisella
sivulla luette tuhansien valitushuudot ja huokaukset, tuhansien,
jotka olivat kyllin sokeita uskoakseen Jumalan tahdoksi sen, että
heidän tulee kärsiä yhden sortoa, jotka pitivät velvollisuutenaan
alistua ilman vapautuksen toivoa. --

OLAVI (lukee). "Olette kuuleva valituksia Norrlannin takamailta aina
Juutin salmeen saakka -- kirkon pirstaleista rakentaa aateli uusia
linnoja itselleen ja uusia vankiloita kansalle -- olette lukeva miten
kuningas myy rahasta lakia ja oikeutta, kun hän jättää murhamiehet
rankaisematta, kunhan he pakenevat suolakeittimöihin; olette näkevä
miten hän käyttää hyväkseen pahettakin, salliessaan porttojen maksaa
veroa elinkeinostaan; itse kalatkin joissa, itse merivedenkin hän on
laskenut verolliseksi; mutta siitä on tuleva nyt loppu, kansan silmät
ovat auenneet, sen mielissä käy ja kuohuu, kohta suistetaan sortajat
ja vapaus koittaa!"

OLAVI. Kuka on tehnyt tämän kirjan?

GERDT. Kansa! Ne ovat kansanlauluja; katsos, tämmöistä lauletaan
ikeen alla! Minä olen kiertänyt kaupunkeja ja kyliä; olen kysellyt
heiltä: oletteko onnellisia, tyytyväisiä? Tässä ovat vastaukset!
Olen pitänyt käräjiä! Tässä ovat päätökset! Uskotteko että miljoonat
tahdot pystyvät voittamaan yhden? Luuletteko että Jumala on
lahjoittanut tämän maan ihmissieluineen päivineen yhdelle ainoalle
mielivaltaisesti käytettäväksi, vai eikö ole luonnollisempaa että
yhden tulee tehdä mitä kaikki tahtovat?

Ette vastaa! Hyvä, te vapisette sitä ajatusta että loppu on tulossa!
Kuulkaa siis minun rippini! Huomenna kuolee sortaja ja te olette
kaikki vapaat!

OLAVI ja LAURI. Mitä sanot?

GERDT. Ette siis ymmärtäneet mitä puhuin kokouksissamme.

OLAVI. Sinä olet pettänyt meidät!

GERDT. En. Te olette vapaat. Kaksi ääntä vähemmin ei paljoa merkitse!
Kaikki on valmiina!

LAURENTIUS. Oletko ajatellut seurauksia?

GERDT. Houkkio! Juuri seurausten tähden olen tämän tehnyt!

OLAVI. Jos sinä olisit oikeassa, Gerdt! Mitä sanot, Lauri?

LAURENTIUS. Minä en syntynyt käymään eturinnassa!

OLAVI. Kaikki ovat syntyneet käymään eturinnassa, mutta kaikki eivät
tahdo uhrata lihaansa!

GERDT. Vain se, jolla on rohkeutta tulla nauretuksi ja pilkatuksi,
käy eturinnassa. Mitä merkitsee heidän vihansa, heidän kuolettavaan
nauruunsa verraten?

OLAVI. Jos se ei onnistu?

GERDT. Sekin on uskallettava! Te ette tiedä että Tuomas Münzer on
perustanut Mühlhauseniin uuden hengellisen valtion, ette tiedä, että
koko Europpa on kapinassa. Kuka oli Dacke ellei sorrettujen puoltaja!
Mitä ovat taalalaiset kapinoidessaan tehneet muuta kuin puolustaneet
vapauttaan häntä vastaan, joka rikkoi valat ja vakuutukset. Sen hän
saa tehdä rankaisematta, mutta kun talonpojat puolustavat itseään,
huudetaan heti kapinaa ja kavallusta!

OLAVI. Tähän sinä tahdoit johtaa minut, Gerdt!

GERDT. Eikö virta ole sinua kuljettanut myötään! Sinä tahdot, mutta
et uskalla; huomenna räjähtää miina suurkirkossa; se on oleva
kansalle merkki nousta ja valita itselleen mieluinen hallitsija!

OLAVI (koputtaa kirjan kanteen). Jos se on kaikkien tahto, ei kukaan
voi sitä estää! Gerdt, salli minun viedä tämä kirja kuninkaalle ja
osoittaa hänelle mikä on hänen kansansa tahto ja hän on tunnustava
sen oikeaksi.

GERDT. Lapsi! Hän säikähtää hetkeksi, ehkä palauttaa jonkun
hopeatuopin jollekin kirkolle; sitte kohottaa hän kätensä päin
taivasta ja sanoo: Ei ole minun omasta tahdostani, että istun tässä
tekemässä teille vääryyttä, vaan Jumalan tahdosta.

OLAVI. Tapahtukoon siis Jumalan tahto!

GERDT. Kuinka!

OLAVI. Hän kuolkoon, jotta kansa eläisi. Murhaaja, kiittämätön,
kavaltaja on oleva minun nimeni, mutta olkoon! Minä uhrasin kaiken,
kunnian ja omantunnon ja uskollisuuden -- voinko antaa enemmän näille
kurjille, jotka huutavat vapauttajaa. Menkäämme ennenkuin alan katua!

GERDT. Jos katuisitkin, on se jo myöhäistä. Sinä et tiedä että Martti
on vakooja; kapinanyllyttäjien tuomio on ehkä jo langetettu!

OLAVI. Hyvä, minä en ole katuva, ja miksi katuisin tekoa joka on
Jumalan tuomiopäätöksen toimeenpanoa. Eteenpäin, Herran nimessä!
(menevät)

PORTTO (on tullut näyttämölle, langennut polvilleen erään hautakummun
eteen, jolle hän kylvää kukkiaan). Oletko kurittanut minua nyt
tarpeeksi, Herra, jotta voit antaa anteeksi?

KRISTIINA (tulee kiireesti). Sanokaa, rouva, oletteko nähnyt mestari
Olavia?

PORTTO. Oletteko hänen ystävänsä vai vihamiehensä?

KRISTIINA. Te loukkaatte minua --

PORTTO. Suokaa anteeksi! En ole nähnyt häntä siitä perin kuin
viimeksi rukoilin!

KRISTIINA. Te näytätte niin murheelliselta! Nyt tunnen teidät --
teidäthän Olavi kohtasi eräänä iltana suurkirkossa.

PORTTO. Teidän ei tule puhutella minua ihmisten nähden; te ette tiedä
kuka minä olen?

KRISTIINA. Minä tiedän.

PORTTO. Te tiedätte; joku on teille sanonut?

KRISTIINA, Olavi on sen sanonut!

PORTTO. Oi Jumala! Ja te ette halveksi minua?

KRISTIINA. Te olette onneton, poljettu nainen, on Olavi sanonut, ja
minkätähden halveksisin onnettomuutta?

PORTTO. Ette siis ole itse onnellinen.

KRISTIINA. En! Meillä on sama kohtalo!

PORTTO. En siis ole yksin! Sanokaa, kuka oli se arvoton, jolle
annoitte rakkautenne?

KRISTIINA. Arvoton?

PORTTO. Suokaa anteeksi, kukaan ei ole arvoton sille, joka rakastaa!
Kelle annoitte rakkautenne?

KRISTIINA. Te tunnette mestari Olavin?

PORTTO. Sanokaa ettei se ole totta; älkää ryöstäkö minulta uskoani
häneenkin; se oli viimeinen mitä minulla oli, sitten kuin Jumala otti
pois lapseni!

KRISTIINA. Teillä on ollut lapsi? Olette siis kerran ollut onnellinen?

PORTTO. Minä kiitän Jumalaa, joka ei sallinut minun poikani tulla
tietämään miten kurja hänen äitinsä oli.

KRISTIINA. Oletteko tehnyt jonkun rikoksen kun puhutte niin!

PORTTO. Olen haudannut sen äskettäin.

KRISTIINA. Lapsenne? Mitä sanotte! Ja minä kun rukoilen Jumalaa joka
päivä että hän lahjoittaisi minulle olennon, yhden ainoan olennon,
jota saisin rakastaa!

PORTTO. Lapsi raukka! Rukoilkaa Jumalaa varjelemaan siitä!

KRISTIINA. En ymmärrä teitä, hyvä rouva!

PORTTO. Älkää nimittäkö minua sillä nimellä, tehän tiedätte mikä minä
olen!

KRISTIINA. Eikö kirkoissa rukoilla niiden puolesta, jotka toivovat?

PORTTO. Ei meidän puolestamme!

KRISTIINA. Meidän?

PORTTO. Toisten puolesta rukoillaan, meitä kirotaan.

KRISTIINA. Keitä te tarkoitatte toisilla? En ymmärrä teidän
puhettanne!

PORTTO. Tunnetteko mestari Olavin vaimoa?

KRISTIINA. Minä olen hänen vaimonsa!

PORTTO. Te! Miksi en sitä heti nähnyt? Voitteko antaa anteeksi
muutamien hetkien epäilyksen? Olisiko rikos sen näköinen kuin te ja
hän? Voi minua! Jättäkää minut, te olette lapsi, joka ette tiedä
pahasta! Teidän ei pidä enää puhutella minua! Jumala siunatkoon
teitä, jääkää hyvästi! (Aikoo lähteä)

KRISTIINA. Älkää menkö minun luotani! Kuka lienettekin, jääkää
Jumalan tähden; meidän taloomme on murtauduttu ja minun mieheni ei
ole kotona. Saattakaa minut täältä, teidän kotiinne, tahi minne
hyvänsä. Te olette hyvä ihminen, te ette voi olla rikoksentekijä...

PORTTO (keskeyttää). Jos sanon teille, että kansan raakuus ei
puoliksikaan voi vahingoittaa teitä niin kuin minun seurani -- niin
annatte anteeksi että minä lähden --

KRISTIINA. Kuka te olette?

PORTTO. Minä olen hyljätty olento, jossa se kirous, minkä jumala
syntiinlankeemuksessa sääsi naissuvulle, on täyttynyt! Älkää kysykö
minulta enempää, sillä jos sanoisin enemmän, voisi teidän tuomionne
yllyttää minut itsepuolustukseen, joka olisi vielä tuomittavampi!
Täältä tulee muuan henkilö, joka jalomielisesti ehkä suostuu teidän
saattajaksenne, jos lupaatte hänelle kunnianne ja ikuisen rauhanne
vaivasta, sillä vähempään hän kai ei tyydy näin myöhäisellä hetkellä!
Suokaa anteeksi, katkeruuteni ei tarkoita teitä.

WINDRANK (tulee humalassa). Lempo soikoon ettei missään ole enää
rauhallista paikkaa, ei edes täällä ruumiitten keskellä. Kuulkaapas
nyt, naisihmiset, älkää nyt kysykö minulta mitään, sillä tätä nykyä
en voi vastata siitä etten vastaa. Ylihuomenna kerron kaikki, sillä
silloin on jo liian myöhäistä. Ehkä rouvasihmiset ovat kodittomia
nunnia! Niin, niin, vaikka naiset ovatkin vaan naisia, en katso että
minulla sen perusteella olisi oikeus olla vähemmän kohtelias, vaikka
aurinko onkin jo laskenut. On tosin vanha laki, joka kieltää ketään
ottamasta kiinni jälkeen päivänlaskun, mutta laki on pöppö, joka
ei kuitenkaan kohteliaisuudesta tahdo valvoa valtaansa naispuoliin
nähden. Hst! Hiljaa! kieli se käy kuin rukki; tuo kirottu paloviina!
Mutta miksi minut sotketaan tämmöisiin juttuihin! Totta kyllä, saan
hyvän maksun ja minusta tulee varakas mies, mutta älkää luulko että
teen sen rahojen tähden. Mutta se on tehty, kuin tehty. Vaan minä en
tahdo, en tahdo. Minä tahdon nukkua yöni rauhassa peikoilta. Jospa
menisin ja ilmoittaisin kaikki? Silloin minut pistetään tyrmään. Jos
joku muu menisi ilmoittamaan. Ehkä jompikumpi nunnista sen tekisi?

KRISTIINA (joka on neuvotellut porton kanssa). Painaako jokin
omaatuntoanne? Jos se teitä vaivaa, niin puhukaa!

WINDRANK. Pitääkö minun puhua? Siitähän tahdon juuri päästä! Mutta
tämä on hirveätä, en kestä enää! Ja minun on se pantava toimeen!
Miksi juuri minun? Ei, minä en tahdo!

KRISTIINA. Ystäväni, te aiotte tehdä...

WINDRANK. Murhan? Kuka on sen teille sanonut? Jumalalle kiitos, että
tiedätte sen? Menkää taivaan tähden kertomaan se muille pian, muuten
en saa rauhaa; rauhaa ikinä enää.

KRISTIINA (joka on kalvennut, tointuu). Miksi pitää teidän murhata
hänet?

WINDRANK. Oh, syitä on niin monta. Katsokaa vaan miten hän hävittää
teidän luostarejanne!

KRISTIINA. Kuningas!

WINDRANK. Hän juuri, maan vapauttaja ja isä; tosin hän on meille
vitsauksena, mutta ei kai häntä siitä syystä ole murhattava!

KRISTIINA. Milloinka sen tulee tapahtua?

WINDRANK. Huomenna, tiemmä, suurkirkossa, itse kirkossa päälle
päätteeksi! (Portto menee, Kristiinan viittauksesta)

KRISTIINA. Kuinka oli mahdollista että teidät valittiin semmoisen
teon toimeenpanijaksi?

WINDRANK. Niin, katsokaas, minä tunnen hyvin kirkkovahdit ja sen
lisäksi olen köyhä. Mutta yhdentekevä kuka pyssyn laukaisee, kunhan
joku ymmärtäväinen on tähtäämässä ja sitä paitsi on meillä muitakin
varuksia valmiina, vaikka minun on alettava tuli. Mutta miksette mene
ilmoittamaan tästä?

KRISTIINA. Se on jo tehty!

WINDRANK. No Jumalan kiitos ja kunnia! Hyvästi rahani!

KRISTIINA. Sanokaa minulle, keitä teidän liittoonne kuuluu?

WINDRANK. Kas siitä minä en hiisku! (Niilo, sotilaita ja kansaa
kulkee poikki näyttämön)

KRISTIINA. Näettekö, teidän jäljillänne ollaan jo!

WINDRANK. Minä pesen käteni!

NIILO (lähestyy Windrankia huomaamatta Kristiinaa). Oletteko nähnyt
Olaus Petriä?

WINDRANK. Mitä te hänestä tahdotte?

NIILO. Häntä etsitään!

WINDRANK. En, minä en ole nähnyt häntä! Etsitäänkö vielä muitakin.

NIILO. Hoo, niitä on koko joukko!

WINDRANK. Ei, minä en ole nähnyt ketäkään!

NIILO. Me palaamme heti! (menee)

KRISTIINA. Salaliittolaisiako etsitään!

WINDRANK. Se on varma paikka! Nyt on paras lähteä. Hyvästi.

KRISTIINA. Ennenkuin menette, sanokaa --

WINDRANK. Ei ole aikaa!

KRISTIINA. Onko mestari Olavi joukossa!

WINDRANK. On maar!

KRISTIINA (kaatuu pyörtyneenä maahan).

WINDRANK (selvenee äkkiä, liikutettuna). Taivaan Jumala, se on
varmaankin hänen vaimonsa! (lähenee Kristiinaa) Luulen että olen
vienyt häneltä hengen. Hannu, Hannu! Nyt voit mennä hirteen! Kuka
käski sinun mennä suurten ihmisten joukkoon! Tännepäin, tänne,
auttakaa -- täällä on muuan vaimo raiska!

OLAVI (häntä kuljetetaan sotilaiden välissä, jotka kantavat soihtuja.
Huomaa Kristiinan, riistäytyy irti ja lankeaa polvilleen hänen
luoksensa). Kristiina!

KRISTIINA. Olavi! Sinä elät! Menkäämme kotiin täältä!

OLAVI (murtuneena). Myöhäistä!


KUVAELMA.

    Osa suurkirkon sisustaa. Olavi ja Gerdt vanginvaatteissa,
    häpeäpenkissä oven suussa. Urut soivat. Kellot kaikuvat.
    Jumalanpalvelus on lopussa ja kansa poistuu kirkosta.
    Suntio vaimoineen seisoo hiukan syrjässä, etualalla.

SUNTIO. Lauri kansleri sai armon, hän, muttei mestari Olavi!

VAIMO. Kansleri on aina ollut rauhan mies, joka ei ole pitänyt melua
itsestään, ja minä en voi ymmärtää kuinka hän oli voinut sotkeutua
tuommoisiin hirmuisiin asioihin.

SUNTIO. Kansleri on aina ollut hiukan omituinen, vaikkei hän puhu
monta sanaa. Ja armon hän sai, mutta siihen menikin miehen koko
omaisuus. Minun käy yhtäkaikki sääliksi mestari Olavia. Olen hänestä
aina pitänyt, vaikka hankala hän on ollut, Herra nähköön.

VAIMO. Pitikö pannakkin noin nuori poika kirkkoherraksi!

SUNTIO. Niin nuori hän on iältään, se vika hänessä on, mutta se kyllä
häviää aikaa myöten!

VAIMO. Puhu sinä ajasta, -- hänenhän pitää tänään kuolemaan!

SUNTIO. Niin, Herra Jumala, olinhan unohtaa koko asian, mutta se
tuntuukin minusta niin tuiki mahdottomalta.

VAIMO. Tiedätkö onko hän katunut tekoaan?

SUNTIO. Sitä minä epäilen; sillä hänellä on jäykkä niska aina vaan.

VAIMO. Mutta nyt kai hän pehmenee, kun saa nähdä omat rippilapsensa,
joille ei koskaan saanut jakaa ehtoollista.

SUNTIO. Minun täytyy sanoa että kuningas osaa olla aika ilkeä,
kun sen pään ottaa. Nyt hän panee kirkkoherran kärsimään
kirkkorangaistusta juuri samana päivänä kun hänen lapsensa pääsevät
ripille. Se on melkein yhtä julmaa, kuin milloin hän pakotti Yrjö
rovastin juomaan veljenmaljat pyövelin kanssa tahi kun hän pani
prelaatit ratsastamaan läpi kaupungin, tuohitötteröt päässä.

VAIMO. Ja sitten tulee Lauri-veljen valmistaa hänet kuolemaan.

SUNTIO. Näetkö, tuolta tulevat lapset; he näyttävät alakuloisilta ja
ymmärtäähän sen. Luulen että minun täytyy mennä kamariimme itkemään...

(Rippilapset, tyttöjä ja poikia, kulkevat ohi Olavin, käsissään
kukkakimput. Ovat murheellisia ja kulkevat silmät maassa. Heitä
seuraa kansaa. Uteliaat osoittavat sormella Olavia, toiset nuhtelevat
edellisiä. Wilhelm (lukiolainen) kulkee viimeisenä; pysähtyy
hämillään Olavin eteen, lankee polvilleen ja asettaa kukkavihkonsa
hänen jalkainsa juureen, tämän huomaamatta, sillä hän on vetänyt
hupun silmilleen. Osa kansasta sorisee hyväksymistä, toinen
paheksumista. Martti lähenee ottaakseen pois kukat, mutta kansa
tunkee hänet takaisin. Sotilaat aukaisevat tietä Lauri Petrille, joka
on juhlapuvussa. Kansa häviää vähitellen. Jäävät vain Lauri, Olavi ja
Gerdt. Urut vaikenevat. Kelloja soitetaan yhä edelleen.)

LAURENTIUS (Olaville). Olavi! Kuningas on hyljännyt porvariston
armonanomuksen. Oletko valmis kuolemaan?

OLAVI. Minä en voi ajatella niin kauas!

LAURENTIUS. Minulle on annettu toimeksi valmistaa sinua.

OLAVI. Tee siis pian tehtäväsi! Vielä virtaa veri minun suonissani!

LAURENTIUS. Kadutko tekoasi?

OLAVI. En!

LAURENTIUS. Aiotko astua iäisyyteen leppymättömin mielin.

OLAVI. Jätä kaavat syrjään, jos tahdot että kuulen sanojasi! En usko
että voin kuolla nyt; minussa on vielä liiaksi elinvoimaa.

LAURENTIUS. Tahdon sanoa sinulle että puolestani luulen samaa ja
siitä syystä valmistan sinua uuteen elämään tässä maailmassa.

OLAVI. Minä saan siis elää.

LAURENTIUS. Jos tunnustat että entisyytesi oli hairahdus, jos
peruutat sanasi kuninkaasta saat!

OLAVI. Miten voin tehdä sen? Sehän olisi kuolema!

LAURENTIUS. Tehtäväni oli sanoa tämä sinulle! Ratkaise nyt itse!

OLAVI. Vakaumuksesta ei hierota kauppaa.

LAURENTIUS. Myös hairahdus voi tulla vakaumukseksi. Jätän sinut
ajattelemaan asiaa. (Menee).

GERDT. Meidän viljamme ei ollut vielä tuleentunut. Tarvitaan paljon
lunta jos mieli syyskylvöjen onnistua, niin, kuluu vuosisatoja,
ennenkuin nähdään edes ensi oras! Salaliittolaiset on vangittu,
sanotaan, ja pidetään kiitosrukouksia; mutta he erehtyvät;
salaliittolaisia liikkuu täällä ympärillämme, kuninkaankin huoneissa,
kirkoissa ja julkisella torilla, mutta ne eivät uskalla, mitä me
uskalsimme, mutta heidänkin aikansa tulee. Jää hyvästi, Olavi,
sinun tulee jäädä elämään, sinä olet nuori; minä kuolen mielelläni;
jokaisen uuden marttyyrin nimi muuttuu sotahuudoksi jälkeentuleville.
Älä koskaan usko että ihmissydän voi leimuta valheesta; älä koskaan
epäile sitä liikutusta, joka järkyttää sieluasi, milloin näet
syyttömän kärsivän henkistä tai ruumiillista sortoa; vaikka koko
maailma huutakoon että olet väärässä, usko enemmän omaa sydäntäsi,
jos sinulla on, tarpeeksi rohkeutta. Sinä päivänä, jona kiellät oman
itsesi, olet kuollut, ja ikuinen kadotus on oleva armo sille, joka on
rikkonut pyhää Henkeä vastaan!

OLAVI. Sinä puhut niin varmasti minun vapauttamisestani.

GERDT. Porvaristo on tarjonnut 500 tukaattia sinun hengestäsi. Kun
Birgittan pyhimykseksi julistaminen maksoi vain 2,000, riittänee 500
sinun julistamiseesi syyttömäksi. Kuningas ei uskalla viedä henkeäsi!

LAURI SIGGENPOIKA (pyövelin ja sotilaiden seurassa). Viekää pois
Gerdt kirjanpainaja!

GERDT (viedään). Jää hyvästi, Olavi! Pidä huoli minun tyttärestäni,
äläkä koskaan unohda suurta pääsinpäivää!

MARSKI. Mestari Olavi! Te olette nuori mies, joka on johdettu
harhaan! Kuningas antaa teille anteeksi nuoruutenne tähden, mutta
vaatii vakuudeksi julkisen anteeksipyynnön, jossa peruutatte sen mitä
olette puhunut ja tehnyt hänen määräyksiään vastaan.

OLAVI. Kuningas siis vielä tarvitsee minua?

MARSKI. Monet teitä vielä tarvitsevat. Mutta älkää toivoko armoa,
ennenkuin täytätte ehdon. Tässä on kuninkaan valtakirja; ensi
silmänräpäyksenä voivat kahleenne jo laueta, jos niin tahdotte, mutta
tämä paperikin voi olla rikkireväisty!

OLAVI. Se, joka tyytyy 500 tukaattiin ei pitäne väliä peruutuksesta --

MARSKI. Se on valhe! Pyöveli odottaa teitäkin! Mutta pyydän teitä
kuulemaan muutamia sanoja vanhan miehen suusta! Minäkin olen ollut
nuori, ja minuakin kuohuttivat voimakkaat intohimot; se kuuluu
nuoruuteen, mutta ne intohimot tulee kuolettaa. Minä tein kuten te:
kuljin totuuksia kaupalla, mutta minä sain vain kiittämättömyyttä,
parhaimmassa tapauksessa naurua palkakseni; minäkin yritin rakentaa
pikku taivaan tänne maan päälle, (painolla) tietysti toisilla
perusteilla kuin te, mutta minä tulin pian järkiini ja karkoitin
houreet päästäni. En tahdo väittää että te olette niitä, jotka
etsivät kuuluisuutta pitämällä melua itsestään, sitä en luule, teillä
on hyvä tarkoitus, mutta se hyvä tarkoitus saa paljon pahaa aikaan.
Teidän verenne on kuuma, se sokaisee teidät, sentähden ettette
hillitse itseänne; te saarnaatte vapautta ja syöksette tuhannet
vallattomuuden orjuuteen. Palatkaa tieltänne, nuori mies, sovittakaa
mitä olette rikkonut, tehkää eheäksi, minkä olette särkenyt ja
ihmiset vielä siunaavat teitä!

OLAVI (epätoivoissaan, järkytettynä). Te puhutte totuuden sanoja, sen
kuulen, mutta kuka on ne teille opettanut?

MARSKI. Kokemus! Se puuttuu teiltä!

OLAVI. Olisinko siis elänyt ja taistellut valheen eteen: täytyykö
minun julistaa nuoruuteni ja parhain miehuuteni hukkaan menneeksi,
hyödyttömäksi, poisheitetyksi? Antakaa minun ennemmin kuolla
harhaluuloineni!

MARSKI. Teidän olisi tullut heittää unelmanne hiukan aikaisemmin.
Vaan tyyntykää. Teillä on vielä elämä edessänne, menneisyys on ollut
vain koulu, tosin kova, vaan sitä terveellisempi. Teidän elämänne on
tähän saakka ollut mielijohteita ja hullutuksia, te olette saanut
huomata mitä elämä vaatii. Tämän oven takana seisovat velkojanne.
Tässä ovat heidän velkakirjansa! Uuden kirkon papisto vaatii teitä
elämään, jotta päättäisitte sen työn, jonka kauniisti olette alkanut.
Kaupungin porvaristo vaatii sekretariustaan raastupaan, seurakunta
vaatii paimentaan, rippilapset opettajaansa. Nämät ovat lailliset
velkojat. Mutta tuolla ulkona odottaa vielä eräs, jolle ehkä olette
enimmän velassa, ja joka kuitenkaan ei vaadi mitään, teidän nuori
vaimonne. Te olette temmannut hänet isänkodista ja heitätte hänet
tuuliajolle, te olette vienyt häneltä lapsuudenuskon ja kylvänyt
epäilystä hänen mieleensä; teidän mielettömyytenne on ärsyttänyt
raa'an kansajoukon ajamaan hänet kodistaan, ja hän ei pyydä edes
rakkautta teiltä, hän pyytää ainoastaan raataa elämänsä kaiken teidän
rinnallanne; näette että mekin pidämme väliä muista, vaikka te
kutsutte meitä itsekkäiksi. Sallikaa minun avata tämä ovi, joka vie
teidät jälleen elämään, taivuttakaa mielenne, niinkauan kuin se vielä
on pehmeä, ja kiittäkää Jumalaa, joka vielä suo teidän työskennellä
ihmiskunnan hyväksi!

OLAVI (itkee). Minä olen hukassa!

MARSKI (antaa merkin pyövelille, joka irroittaa kahleet ja riisuu
vanginnutun Olavilta. Sen jälkeen avaa marski sakariston oven ja
raadin, papiston ja porvariston edustajat astuvat sisään). Olaus
Petri, entinen kirkkoherra Tukholman Suurkirkossa, pyydättekö täten
julkisesti anteeksi rikoksenne, peruutatteko mitä olette puhunut
ja toiminut kuninkaan määräyksiä vastaan ja niiden yli, sekä
vakuutatteko pitävänne uskollisuudenvalanne Ruotsin valtakunnan
kuninkaalle ja häntä uskollisesti palvelevanne? Peruutatteko?

OLAVI (on vaiti. Lauri ja Kristiina lähenevät Olavia. Kansa tekee
pyytäviä eleitä).

OLAVI (kylmästi ja varmasti). Peruutan.

MARSKI. Kuninkaan nimessä: olette vapaa! (Olavi ja Kristiina
syleilevät toisiaan. Kansa tarttuu häntä käteen, toivottaen onnea).

OLAVI (kylmästi). Ennenkuin lähden tästä huoneesta, jättäkää minut
hetkeksi kahden Jumalani kanssa; minä kaipaan sitä! Täällä iskin
kerran ensi iskuni ja täällä...

LAURI. Täällä voitit sinä suurimman voittosi tänään! (kaikki menevät,
paitsi Olavi).

OLAVI (lankee polvilleen).

WILHELM (tulee varovin askelin. Hämmästyy nähdessään Olavin yksin ja
vapaana). Mestari Olavi! Tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin
astutte toiseen elämään.

OLAVI (nousee). Wilhelm sinä et hyljännyt minua; suo minun itkeä
sinun luonasi muistellen nuoruuden iloisia hetkiä.

WILHELM. Ennenkuin kuolette kiitän teitä kaikesta minkä olette tehnyt
meidän hyväksemme. Minä se toin nämät kukat, mutta te ette ole niitä
huomannut... Ne ovat rikkipoljetut, näen minä... Tahdoin tuoda
teille muiston niiltä ajoilta, jolloin leikimme lehmusten varjossa
Strengnäsin luostaripihalla; arvelin että ilahuttaisi mieltänne, kun
näkisitte että me emme ole kiittäneet Jumalaa siitä ettette tullut
takaisin, kuten silloin sanoitte. Me emme koskaan unhottaneet teitä,
sillä te vapautitte meidät julmista rangaistuksista ja avasitte
raskaat luostarinovet ja annoitte meille jälleen vapauden, sinisen
taivaan ja iloisen elämän. Me emme tiedä syytä, miksi teidän täytyy
kuolla, mutta me tiedämme ettette ole voinut tehdä muuta kuin mikä on
oikein, ja jos kuolette siitä syystä että tahdoitte auttaa sorrettuja
ihmisiä, kuten kerrotaan, niin ei sen pidä teitä surettaa, joskin se
meihin koskee hyvin, hyvin kovasti. Te kerroitte kerran miten Huss
poltettiin siitä syystä että hän oli uskaltanut sanoa totuuden maan
mahtaville, te kuvasitte miten hän nousi roviolle ja ilolla uskoi
itsensä Jumalan haltuun, ennustaen siitä joutsenesta, joka kerran
saapuisi laulaen uusia lauluja heräävän vapauden kunniaksi! Niin
olen kuvitellut teidän astuvan kuolemaan, pystyssä päin ja katse
käännettynä taivaaseen, kansan huutaessa: niin kuolee todistaja!

OLAVI (nojautuu masennuksissa häpeäpenkkiin).

GERDTIN ÄÄNI (kaukaa kirkosta). Luopio!

OLAVI (luhistuu kokoon musertuneena).

ESIRIPPU.








End of the Project Gutenberg EBook of Mestari Olavi, by August Strindberg

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53782 ***