*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53871 ***

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
      Volume II: see http://www.gutenberg.org/ebooks/53872





BRAGELONNEN VARAKREIVI

eli

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT I

Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomentanut V. Hämeen-Anttila






Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa
Arvi A. Kariston kustannuksella
vuonna 1916.




SISÄLLYS:

   1. Kirje.
   2. Sanansaattaja.
   3. Nuorten kohtaus.
   4. Isä ja poika.
   5. Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi
      jääneestä suuresta maalarista.
   6. Tuntematon.
   7. Parry.
   8. Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.
   9. Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.
  10. Mazarinin luvunlaskua.
  11. Mazarinin politiikkaa.
  12. Kuningas ja luutnantti.
  13. Marie de Mancini.
  14. Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin
      on hyvä muisti.
  15. Pakolainen.
  16. Remember!
  17. Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.
  18. Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.
  19. Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.
  20. Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des
      Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.
  21. Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet
      ja Kumpp:n asioilla.
  22. D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.
  23. Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.
  24. Aarre.
  25. Nevalla.
  26. Sydän ja henki.
  27. Seuraavana päivänä.
  28. Salakuljettajat.
  29. Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.
  30. Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen
      täyteen arvoon.
  31. Monk selittää kantansa.
  32. Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa
      majatalossaan.
  33. Kaarle-kuninkaan hovissa.
  34. Rikkauden kiusoja.
  35. Kanavalla.
  36. Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta
      arkusta huvilan.
  37. Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin
      vakaannuttaa varapuolen.
  38. Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo
      seisemännellätoista vuosisadalla.
  39. Herra de Mazarinin peliseurue.
  40. Valtion asioissa.
  41. Kertomus.
  42. Mazarin heittäytyy tuhlariksi.
  43. Guénaud.
  44. Colbert.
  45. Kunnon miehen rippi.
  46. Lahjoituskirja.
  47. Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja
      herra Fouquet toisen.
  48. Tuskassa.
  49. Colbertin ensimmäinen esiintyminen.
  50. Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.
  51. Intohimo.
  52. D'Artagnanin opetus.
  53. Kuningas.
  54. Rahaministerin kaksoisasunto.
  55. Rahaministerin hengellinen veli.
  56. Herra de la Fontainen viini.
  57. Saint-Mandén parvekkeella.
  58. Epikurolaiset.
  59. Neljännestunnin myöhästys.
  60. Taistelusuunnitelma.
  61. Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.
  62. Eläköön Colbert!
  63. Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.
  64. D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä
      yli-intendentin välillä suuren eron.
  65. Sydämen ja järjen todistelua.
  66. Matka.
  67. D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä
      ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.
  68. D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.
  69. Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin
      tavatessaan vanhan tuttavan.
  70. D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset
      alkavat hieman selvitä.
  71. Juhlakulkue Vannesissa.
  72. Vannesin piispan suuruus.
  73. Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.
  74. D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.
  75. Herra Fouquet toimii.
  76. D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.
  77. Rakastavainen pari.
  78. Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin
      jälleen esiintyvän.
  79. Malicorne ja Manicamp.
  80. Manicampin mahti.
  81. Grammont-hotellin pihalla.
  82. Prinsessan muotokuva.
  83. Havressa.
  84. Merellä.
  85. Teltat.
  86. Yö.
  87. Havresta Pariisiin.
  88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.
  89. Neiti de Montalaisin yllätys.
  90. Neiti de Montalaisin yllätys.
  91. Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.
  92. For ever!
  93. Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä
      kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle
      aatelismiehelle.
  94. Iskuja ilmaan.
  95. Herra Baisemeaux de Montlezun.
  96. Kuninkaan peli.
  97. Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.
  98. Herra de Baisemeauxin aamiainen.
  99. Bertaudière n:o 2.
 100. Ystävättäret.
 101. Markiisittaren kalleudet.
 102. Myötäjäiset.
 103. Jumalan alue.
 104. Kolminaista rakkautta.
 105. Monsieur de Lorrainen mustasukkaisuus.
 106. De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.
 107. Välittäjä.
 108. Neuvonantajat.
 109. Fontainebleau.
 110. Kylpy.
 111. Perhospyynti.
 112. Mitä perhosia pyytäessään saa.
 113. Vuodenaikojen tanssikuvaelma.
 114. Fontainebleaun puiston luonnottaret.
 115. Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.
 116. Kuningas on huolissaan.
 117. Kuninkaan salaisuus.
 118. Yöllisillä retkillä.
 119. Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla
      saa selvän puhutusta.
 120. Aramiksen kirjeenvaihtoa.
 121. Järjestykseen piintynyt virkamies.
 122. Fontainebleau toisella aamutunnilla.
 123. Sokkelo.
 124. Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon
      majatalosta.
 125. Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.
 126. Yhdennentoista luokan jesuiitti.
 127. Valtiosalaisuus.
 128. Lähetystehtävä.
 129. Onnellinen prinssi.




1.

Kirje.


Toukokuun keskivaiheilla v. 1660 -- kello yhdeksältä aamulla, kun
aurinko jo kuumana kuivaili kastetta Bloisin linnan ruohikoilta --
saapui pieni kolmen miehen ja kahden paashin muodostama ratsaskulkue
joen takaa kaupungin sillalle, tekemättä laiturilla kävelijöihin muuta
vaikutusta kuin että ensiksi käsi kullakin heilahti kohottamaan hattua
tervehdykseksi ja toisekseen kieleltä kirposi puhtaimmaksi koko maassa
puhutuksi ranskaksi sovitettuna päätelmä:

"Kas, Monsieur tulee metsästämästä."

Ja siinä kaikki.

Ratsujen kavutessa ylös jyrkkää ahdetta, jokivarresta linnaa kohti,
lähestyivät kuitenkin muutamat puotipalvelijat takimmaista hevosta,
jonka satulanpukaan oli nokasta sidottuina ripustettu joitakuita
lintuja.

Kantamusta silmäillessään nämä uteliaat ihan maalaisen suorasukaisesti
ilmaisivat halveksimistaan noin laihasta saaliista, ja
keskenään vaihdettuaan yksimielisiä huomautuksia linnustuksen
kannattamattomuudesta he palasivat toimiinsa. Muuan heistä, vanttera,
pulleaposkinen ja iloisen näköinen renkipoika, kysyi sentään vielä,
minkätähden Monsieur[1] tyytyi noin vaivaiseen hyvikkeeseen, kun hän
suurten tulojensa perusteella kykeni hakemaan jos mitä hauskuutta.

"Etkö tiedä", kuului vastaus, "että Monsieurin päähuvituksena on olla
ikävissään?"

Vilkas nuorukainen kohautti hartioitaan, ja hänen kasvoistaan oli
selvästi luettavissa:

"Siinä tapauksessa pidän parempana olla tänälläni kuin prinssinä."

Sillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla
kertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti
herättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi
katseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille
anteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen
oikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat
ylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät
päänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien,
valjujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen
liikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen
jokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille
uskaltausi.

Tämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa
kunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties
ennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala
tosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV:lle onnen syntyä
Ludvig XIII:n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa
suurta Henrik IV:ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi
pitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että
Gaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan
ikivanhassa valtion linnassa.

Mutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja
ihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur
oli jo tottunut siihen käsitykseen.

Tästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli
ollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule
toimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista
rettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut
menettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja
toimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.

Prinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku
aamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur
palasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai
huonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan
metsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.

Sellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen
pitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän
suvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta
valtionlinnan majesteettiselle holviportille asti.

Monsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli
päällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s.
"espanjalaisten saappaiden" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko;
Monsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen
samanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä
punaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa
parissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään
asuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari;
oikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.

Paasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen
metsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen
päässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki
tehtävänsä raukeasti.

Nelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan
vartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät
tarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen
linnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.

Hänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä
tyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta
ratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen
vuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään
paikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.

Monsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa,
missä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame[2] ei ollut
vielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi
sohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista
illalla.

Linnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen
lopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille;
hevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita
varpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat
toisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui
kuten Monsieur.

Yhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas
naurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä
jonkun raottamaan toista silmäänsä.

Tämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa
paistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita
savupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.

Ikkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke,
jolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin
aikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo
pilkoitti punertavia umppuja.

Kamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella
haarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla
nuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä
nuori tyttö.

Tyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään
luostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut
molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia
hienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille
polvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa
pöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui
loppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista
kaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt
Monsieurin vartiosoturien unta.

Olemme joutuneet muotokuvien alalle, joten meidän sallittaneen vielä
piirtää tämän luvun kaksi viimeistä.

Tuolin selkämykseen nojaileva naurunhaluinen mellastajatar oli
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen kaunotar,
tummaverinen, ruskeahiuksinen; hänen viehkeydelleen antoivat hurmaavaa
säihkyä silmät, jotka hohtelivat voimakkaasti kaareutuvien
kulmakarvojen alta, ja olletikin hampaat, jotka helminä välkkyivät
veripunaisten korallihuulten välitse.

Hänen jokainen liikkeensä kuvasti ilvenäytelmän kujeellisuutta; hän ei
elänyt, vaan ailahteli.

Kirjoittava neitonen katseli rauhatonta kumppaniaan sinisillä silmillä,
jotka päilyivät kirkkaina ja selkeinä kuin samaan aikaan taivas.
Erinomaisen aistikkaasti suorittu vaalea tukka valui silkinhienoina
suortuvina perlemonvärisille poskille; kynää kuljettava käsi oli
hienopiirteinen, mutta sen laihuus ilmaisi haltijattarensa vielä kovin
nuoreksi. Aina kun hänen ystävättärensä puhkesi nauramaan, hän
ikäänkuin kiusaantuneena kohautti valkoisia olkapäitänsä; näiden
runolliselta sulolta puuttui samaa elinvoiman rehevyyttä, jonka olisi
halunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.

"Montalais, Montalais!" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka
hiveli korvaa kuin hiljainen sävel; "sinä naurat liian kovasti, naurat
kuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan
et kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan."

Varoitettu ei herjennyt nauramasta eikä viuhtomasta vastatessaan:

"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että
herrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa
alkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on
sinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle,
joten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona.
Mutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä
pelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin
väliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja
nähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa
vielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: _Monsieur Raoul_. Mutta
oikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta
muuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi
olisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?"

Ja Montalais hihitti ja ilkamoitsi kahta ärsyttävämmin.

Vaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki
paperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty _Monsieur
Raoul_, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka
viskasi ulos ikkunasta.

"Kas, kas!" ilkkui mademoiselle[3] de Montalais; "pikku karitsamme, --
Jeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!... Älä toki ole
peloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin
tiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan
luvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut
kaksitoista vuotta, -- varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur
Raoul?"

"Olkoon; en kirjoita hänelle", kivahti nuori tyttö.

"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!" huudahti ruskeanverevä
kujeilijatar yhä nauraen. "No niin, toinen arkki paperia, ja
lopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, -- parahiksi!
Voi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän
aamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!"

Kellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut
pukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle
seurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen
ruokailuhuoneeseen.

Tämän muodollisuuden tultua juhlallisesti täytetyksi aviopuolisot
nauttivat aamiaista ja erosivat toisistaan päivälliseen asti, joka oli
määrätty aina tarjottavaksi tasan kello kahdelta.

Kilistys sai pihan vasemmalla puolella keittiörakennuksen oven
avautumaan, ja sieltä asteli ulos kaksi hovimestaria, kintereillään
kahdeksan keittiöapulaista, jotka kantoivat purilailla hopeakupukkain
kattamia ruokalajeja.

Ensimmäinen hovimestari kosketti äänettömänä virkasauvallaan erästä
vartiosoturia, joka kuorsasi seinusrahilla; olipa hän niinkin
hyväntahtoinen, että työnsi unen pökerryttämälle miehelle käsiin hänen
tapparakeihäänsä, joka oli pystytetty likelle muuria vasten. Herätetty
ei kysynyt asiaa, vaan saattoi ruokailuhuoneeseen asti Monsieurin
ateriakulkuetta, jota muuan paashi ja molemmat hovimestarit johtivat.

Vartiosoturit valveutuivat tekemään kunniaa kaikkialla, missä
ateriakulkue marssi ohitse.

Mademoiselle de Montalais ja hänen kumppaninsa olivat ikkunastaan
seuranneet tämän toimituksen yksityiskohtia, joihin heidän kuitenkin
täytyi olla tottuneita. He eivät silmäilleetkään sitä niin suuresti
uteliaisuuden vuoksi kuin ollakseen varmempia siitä, että heitä ei
häirittäisi. Keittiöapulaisten, vartiosoturien, paashipoikien ja
hovimestarien mentyä he asettuivatkin jälleen pöytänsä ääreen, ja
aurinko, joka oli ikkunanpielessä hetkiseksi kirkastanut noita
viehättäviä kasvoja, pääsi jälleen valaisemaan ainoastaan neilikoita,
esikoita ja ruusupensaita.

"Pyh", äännähti Montalais heittäytyessään tuolilleen, "Madame voi
murkinoida minuttakin!"

"Voi, Montalais, sinua rangaistaan poissaolostasi!" pahoitteli toinen
tyttönen, säveästi istuutuessaan omaan päähänsä pöytää.

"Rangaistaanko! No, niin, minulta toisin sanoen kielletään ajeluretki;
en parempaa rangaistusta pyydäkään! Lähteä liikkeelle kaleeseissa
nahkasuojustimen mykkyrällä istuen, kääntyä vasempaan, kiertää oikealle
pitkin uurteisia teitä, missä pääsee etenemään lieuen[4] matkan
kahdessa tunnissa, sitten palatakseen suoraan sen linnansiivekkeen
edustalle, missä on Maria Mediciläinen[5] ikkuna, ja kuullakseen
Madamen lausuvan ainaisen ihmettelynsä: 'Voiko uskoa, että
Maria-kuningatar on tuosta pelastautunut!... Neljäkymmentäseitsemän
jalkaa korkealta!... Äiti ja molemmat prinssit ja kaikki kolme
prinsessaa!' Jos tuo on huvitusta, Louise, niin haluan rangaistusta
joka päivä, etenkin kun rangaistuksenani on jäädä sinun seuraasi ja
kyhätä niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin me lähettelemme."

"Montalais, Montalais, velvollisuuksistaan tulee pitää huolta!"

"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty
vapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja
minkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa
kunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi,
että sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä
synkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa,
nokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen
vastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä
muistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku
laiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa
tuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei
tulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt
velvollisuuksiasi."

Louise kävi totiseksi, tuki leukaansa kädellään ja virkkoi
avomielisesti:

"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on
edessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas
menee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä
loistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja
herttaiseksi."

"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen",
lisäsi Montalais häijysti.

"Raoul-parka!" huokasi Louise.

"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme
siis uudestaan tuo oivallinen _Monsieur Raoul_, joka komeili revityn
arkin yläreunassa."

Hän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä
hänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.

"Sitten?" kysyi nuorempi tyttö.

"Sitten kirjoita, mitä ajattelet, Louise", neuvoi Montalais.

"Oletko varma siitä, että ajattelen jotakin?"

"Sinä ajattelet jotakuta, mikä merkitsee samaa tai on oikeastaan paljon
pahempi seikka."

"Niinkö luulet, Montalais?"

"Louise, Louise, sinisilmäsi ovat syvät kuin meri, jonka viime vuonna
näin Boulognessa. Ei, minä erehdyn, -- meri on kavala: sinun silmäsi
ovat syvät kuin heleä taivas, jonka näen kaareutuvan tuolla
yläpuolellamme."

"No, koska luet niin hyvin silmistäni, sanohan minulle, mitä minulla on
mielessäni."

"Ensiksikään sinulla ei ole mielessäsi _Monsieur Raoul_, vaan _Rakas
Raoul_."

"Oh!"

"Älä niin vähästä punastu. 'Rakas Raoul', sanokaamme, 'pyydät minua
kirjoittamaan sinulle Pariisiin, missä prinssin asiat pidättelevät
sinua. Koska sinun on täytynyt ikävystyä siellä, etsiäksesi huvitusta
maalaistytön muistelusta...'"

Louise suoristausi äkkiä.

"Ei, Montalais", hän keskeytti hymyillen, "en ajattele sanaakaan
tuosta. Maltahan, näin minä ajattelen."

Ja hän tarttui rivakasti kynään ja pyöräytti vakavalla kädellä
seuraavat sanat:

"Olisin ollut kovin onneton, jos olisitte vähemmän kiihkeästi pyydellyt
saada minulta jotakin muistoksenne. Kaikki täällä haastaa minulle
varhaisista vuosistamme, niin joutuin kuluneista, niin rauhaisesti
vierineistä, että mitkään muut eivät voi koskaan sydämessä korvata
niiden viehätystä."

Montalais, joka katseli käden vauhtia ja luki nurin päin kirjaimet sitä
mukaa kuin niitä herui ystävättären kynästä, keskeytti hänet
taputtamalla käsiään.

"Erinomaista!" kiitti hän. "Siinäpä vilpittömyyttä, sydämellistä sävyä,
luontevaa kirjoitustapaa! Näytäkin noille pariisilaisille, rakkahin,
että Blois on kauniista kielestä tunnettu paikkakunta."

"Hän tietää, että Blois on ollut minulle paratiisi", vastasi nuori
tyttö.

"Sitä juuri tahdoin sanoa, ja sinä puhut kuin enkeli."

"Lopetan kirjeeni, Montalais."

Ja nuori tyttö pitkitti:

"Te sanotte ajattelevanne minua, monsieur Raoul; kiitän teitä siitä,
mutta se ei voi minua ihmetyttää, kun tiedän, kuinka monta kertaa
sydämemme ovat sykkineet lähekkäin."

"Kas vain, pidähän varasi, karitsaiseni", sanoi Montalais; "tuossa sinä
karistelet villojasi, vaikka on susia liikkeellä."

Louise aikoi vastata, kun linnan holvikäytävästä kuului ratsun töminää.

"Mitä nyt?" virkkoi Montalais lähestyen ikkunaa. "Pulska ritari,
totisesti!"

"Voi, Raoul!" huudahti Louise, joka oli tehnyt saman liikkeen kuin
ystävättärensäkin, ja vaaleten hän vapisevana lysähti keskeneräisen
kirjeensä ääreen.

"Kerrassaan ketterä rakastaja!" kiusoitteli Montalais; "ja kyllä
saapuikin otollisella hetkellä!"

"Peräydy, peräydy, minä pyydän!" sopersi Louise.

"Joutavia! Hän ei tunne minua; anna minun toki nähdä, mitä hän täällä
tekee."



2.

Sanansaattaja.


Mademoiselle de Montalais oli oikeassa, nuori ritari oli komea mies.

Hän oli neljän- tai viidenkolmatta vanha, pitkä, solakka, ryhdikkäästi
pitäen hartioillaan senaikuista somaa sotilasasua. Pitkät suppilomaiset
saappaat peittivät jalkoja, joita mademoiselle de Montalaiskaan ei
olisi hävennyt, jos olisi mieheksi pukeutunut. Toisella sirolla ja
jäntevällä kädellään hän pysähdytti hevosensa keskelle pihaa ja
toisella kohotti korkeatöyhtöistä hattua, joka varjosti vakavia,
avomielisiä kasvonpiirteitä.

Kavioiden kopse oli herättänyt vartiosoturit hypähtämään jalkeille.

Nuori mies antoi erään heistä lähestyä, ja satulastaan kumartuen
tulijaan päin hän ilmoitti selvällä ja täsmällisellä äänellä, joka
aivan hyvin kuului nuorten tyttöjen ikkunaan:

"Sanoma hänen kuninkaalliselle korkeudelleen."

"Hei, hei!" huudahti henkivartija; "herra upseeri, täällä on
sanansaattaja!"

Mutta kunnon sotamies tiesi hyvin, että mitään upseeria ei ollut
tulossa, koska se ainoa, joka olisi voinut ilmestyä, oli jäänyt linnan
takaosaan, missä hän asui pienessä kamarissa puutarhan laidassa. Hän
kiirehtikin lisäämään:

"Herra aatelismies, upseerimme näkyy olevan kierroksella, mutta hänen
poissaollessaan käydään tulonne ilmoittamassa herra de Saint-Remylle,
hovimestarille."

"Herra de Saint-Remylle!" toisti ritari punehtuen.

"Tunnetteko hänet?"

"Tunnen hyvin... Antakaa hänelle tieto, minä pyydän, jotta käyntini
esitetään mahdollisimman pian hänen korkeudelleen."

"Näkyy olevan kiireellinen asia", virkkoi kaartilainen kuin itsekseen
puhuen, mutta toivoen saavansa vastauksen.

Sanansaattaja nyökäytti päätänsä.

"Siinä tapauksessa", tarjousi huovi, "lähdenkin itse hakemaan
hovimestaria."

Nuori mies laskeusi sillävälin ratsailta, ja muiden kaartilaisten
uteliaina tarkkaillessa kauniin hevosen jokaista liikettä, soturi tuli
takaisin sanomaan:

"Suokaa anteeksi, hra aatelismies, saanko tietää nimenne?

"Bragelonnen varakreivi, hänen ylhäisyytensä Condén prinssin asialla."

Henkivartija kumarsi syvään ja riensi ylös portaita etuhuoneisiin
vikkelästi kuin Rocroyn ja Lensin voittajan nimi olisi antanut hänelle
siivet.

Varakreivi ei ollut vielä ehtinyt kiinnittää ratsuansa portaiden
rautaiseen kaiteeseen, kun herra de Saint-Remy hengästyksissään juoksi
ovelle, toisella kädellään kannatellen hyllyvää vatsaansa ja toisella
viuhtoen ilmaa niinkuin soutaja halkoo aaltoja airolla.

"Ah, herra varakreivi, te Bloisissa!" huohotti hän; "jo nyt on ihme!
Hyvää päivää, herra Raoul, hyvää päivää!"

"Nöyrin kunnioitukseni, herra de Saint-Remy."

"Kylläpä mademoiselle La Vall... madame de Saint-Remy, piti sanomani,
ihastuu nähdessään teidät! Mutta tulkaahan. Hänen kuninkaallinen
korkeutensa on aamiaisella; pitääkö hänet keskeyttää? Onko asia vakavaa
laatua?"

"On ja ei, herra de Saint-Remy. Tuokion viivytys voisi äkkiäkin tuottaa
hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ikävyyksiä."

"Jos niin on asian laita, niin poiketkaamme ohjesäännöstä, herra
varakreivi. Tulkaa. Monsieur muuten onkin tänään mainiolla tuulella. Ja
tehän luotte uutisia, vai mitä?"

"Suuria, herra de Saint-Remy."

"Ja arvattavasti hyviä?"

"Erinomaisia."

"Tulkaa siis pian, joutuin vain!" huudahti kelpo virkailija, joka
järjesteli pukuansa lyllertäessään jo eteenpäin.

Raoul seurasi häntä hattu kädessä ja hiukan säikkyen kannuksiensa
juhlallista kajahtelua avarissa suojamissa.

Heti kun hän oli kadonnut palatsin sisähuoneisiin, ilmestyivät molemmat
nuoret tytöt jälleen pihaikkunaansa, ja vilkas supatus ilmaisi heidän
kiihtymystään. He tulivat piankin tehneeksi jonkun päätöksen, sillä
ruskean verevän kaunottaren pää hävisi ikkunasta. Toinen jäi ulokkeen
taakse kukkasien suojaan, pitäen lehvien raoista tarkoin silmällä
ulkoportaita, joita myöten varakreivi oli tullut palatsiin.

Noin suuren uteliaisuuden aiheuttaja pitkitti sillaikaa kulkuansa
hovimestarin kintereillä. Kiireisten askelten sipsutus, viinin ja
ruokien tuoksu, kristallilasien ja hopealautasten helinä ilmoittivat
hänelle, että hän oli päätymässä perille.

Paashipojat, palvelijat ja talousvirkailijat, jotka olivat koolla
ruokasalin viereisessä talletushuoneessa, tervehtivät tulijaa niin
kohteliaasti kuin tässä maakunnassa oli yleisenä tapana; muutamat
tunsivat Raoulin, melkein kaikki tiesivät hänen tulevan Pariisista.
Voisi sanoa, että hänen saapumisensa lakkautti hetkiseksi
pöytäpalveluksen.

Totta on, että muuan paashipoika hänen ylhäisyydelleen viiniä
kaataessaan ja samalla kuullessaan kannuksien kilinää viereisestä
huoneesta kääntyi lapsekkaasti katsomaan, vaistomaisesti yhä valuttaen
nestettä, ei enää prinssin lasiin, vaan pöytäliinalle.

Madame, joka ei ollut syvissä mietteissä kuten hänen korkea puolisonsa,
huomasi paashin hajamielisyyden.

"Mitä nyt!" hän virkahti.

"Mitä nyt?" toisti Monsieur; "mitä on tekeillä?"

Herra de Saint-Remy, joka juuri pisti päänsä sisälle ovesta, käytti
hyväkseen tilaisuutta.

"Miksi minua häiritään?" jatkoi Gaston vetäen luokseen paksun viipaleen
isointa lohta, mitä juuri milloinkaan nousi Loireen, joutuakseen
pyydykseen Paimboeufin ja Saint-Nazairen välillä.

"On tullut sanansaattaja Pariisista. Mutta onhan aikaa sittenkin kun
monseigneur[6] on päässyt aamiaiselta."

"Pariisista!" huudahti prinssi haarukkansa pudottaen; "sanansaattaja
Pariisista, sanotte? Ja kenen lähettämänä?"

"Herra prinssin", ilmoitti hovimestari kiireesti.

Siten yleensä mainittiin herra de Condéta.

"Herra prinssin lähetti saapunut?" änkkäsi Gaston, ja hänen
levottomuutensa ei välttänyt ainoankaan läsnäolijan huomiota, joten
yleinen uteliaisuus yltyi kaksin verroin.

Monsieur kenties luuli joutuneensa takaisin onnekkaiden salaliittojen
aikaan, jolloin oven käynti vavahdutti hänen sydäntään, -- jolloin
jokainen kirje saattoi sisältää valtiosalaisuuden, jokainen sanoma
palvella pimeätä ja mutkallista vehkeilyä. Kenties myös herra prinssin
suuri nimi Bloisin holvikattojen alla kehittäysi jättiläiskokoiseksi
haamuksi.

Monsieur työnsi lautasensa edemmäksi.

"Annanko lähetin odottaa?" kysyi hra de Saint-Remy.

Madamen silmänisku rohkaisi Gastonin vastaamaan:

"Ei, tulkoon hän päin vastoin heti saapuville. Kuka hän muuten on?"

"Tämän tienoon aatelismiehiä, varakreivi de Bragelonne."

"Kas vain, hyvä on!... Tuokaa hänet tänne, Saint-Remy, tuokaa."

Ja tavanmukaisen arvokkaasti lausuttuansa nämä sanat Monsieur katseli
erityiseen tapaan palveluskuntaan, jolloin kaikki -- paashit,
keittiövirkailijat ja saattolaiset -- jättivät ruokaliinan,
veitsen, pikarin, ja peräytyivät toiseen huoneeseen hätäisessä
epäjärjestyksessä.

Tämä pikku armeija avautui sitten heti kujaksi, jota myöten Raoul de
Bragelonne herra de Saint-Remyn johtamana astui ruokasaliin.

Henkilökunnan poistumisen myöntämä lyhyt yksinäisyyden hetki oli
sallinut Monsieurin omaksua valtioviisaan sävyn. Hän ei kääntynyt
tulijoihin päin, vaan odotti, kunnes hovimestari oli tuonut
sanansaattajan vastapäätä häntä.

Raoul pysähtyi pöydän alapään kohdalle, joutuen siten Monsieurin ja
Madamen väliin. Siltä paikaltaan hän teki hyvin syvän kumarruksen
Monsieurille ja toisen peräti nöyrän Madamelle; sitten hän suoristausi
ja odotti Monsieurin puhuttelua.

Prinssi puolestaan odotti ovenpuoliskojen tiukkaa sulkemista. Hän ei
siitä varmistautuakseen tahtonut kääntyä katsomaan, sillä se ei olisi
ollut arvokasta; mutta korviansa heristäen hän kuunteli lukon ritinää,
joka hänelle lupasi ainakin näennäistä salaisuutensa säilymistä.

Oven sulkeuduttua Monsieur kohotti katseensa varakreiviin ja aloitti:

"Te kuulutte tulleen Pariisista, monsieur?"

"Vastikään, monseigneur."

"Miten kuningas jaksaa?"

"Hänen majesteettinsa on kaikin puolin terveenä, monseigneur."

"Entä kälyni?"

"Hänen majesteettinsa leskikuningatar potee yhä pistoksia povessaan.
Mutta jo kuukauden ajan on hänenkin vointinsa ollut parempi."

"Mitä sanottiinkaan minulle, -- että muka tulette herra prinssin
asialla? Se oli varmasti erehdystä."

"Ei, monseigneur: hra prinssi on antanut toimekseni tuoda teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne tämän kirjeen, ja odotan siihen
vastausta."

Raoulia oli hiukan kuohuttanut tämä kylmäkiskoinen ja pikkumainen
vastaanotto; hänen äänensä oli huomaamattomasti alentunut tehokkaan
hiljaiseksi.

Prinssi unohti, että hän oli tämän salaperäisyyden aiheena, ja pelko
valtasi hänet jälleen.

Jäykin katsein hän vastaanotti Condén prinssin kirjeen, repi kuoren
kuin olisi avannut epäiltävää kääröä ja kääntyi toisaanne lukemaan,
jotta kukaan ei olisi voinut hänen kasvoistaan aavistaa sen vaikutusta.

Madame tunsi melkein yhtä suurta huolestusta kuin prinssikin,
jännittyneenä tarkastaen korkean puolisonsa jokaista liikettä.

Järkkymättömänä ja isäntäväen huomion siirtymisestä hiukan vapaammalle
mielelle päässeenä Raoul silmäili paikaltaan ja edessään olevasta
avonaisesta ikkunasta puutarhaa ja sen lukuisia kuvapatsaita.

"Kah, tämäpä mieluisa yllätys", huudahti äkkiä Monsieur riemastuneesti
hymyillen, "ja herttainen kirje herra prinssiltä! Tässä, madame."

Pöytä oli liian iso, jotta prinssi olisi ulottunut ojentamaan kirjettä
puolisolleen. Raoul asettui joutuisasti välittäjäksi ja suoritti
tehtävänsä niin soreasti, että Madame mielissään kiitti varakreiviä
imartelevasti.

"Tiedätte varmaankin kirjeen sisällön?" virkkoi Gaston Raoulille.

"Kyllä, monseigneur; herra prinssi antoi minulle sanoman ensin
suullisesti, mutta siten hänen korkeutensa näki paremmaksi kirjoittaa."

"Kaunista käsialaa", sanoi Madame, "mutta minä en saa sitä luetuksi."

"Lukisitteko te Madamelle, herra de Bragelonne", esitti herttua.

"Niin, lukekaahan, minä pyydän, monsieur."

Raoul alkoi lukea, Monsieurin uudestaan kohdistaessa sanomaan kaiken
huomionsa.

Kirje kuului seuraavasti:

    "Monseigneur! Kuningas lähtee rajalle; tietänette, että hänen
    majesteettinsa avioliitto on tulemassa solmituksi. Kuningas on
    suonut minulle kunnian toimia tällä matkalla majoitusmarsalkkana,
    ja kun tiedän, kuinka suuresti hänen majesteettiaan ilahduttaisi
    viettää päivä Bloisissa, rohkenen pyytää teidän kuninkaalliselta
    korkeudeltanne lupaa merkitä linnanne poikkeuspaikaksemme.
    Jos tämän pyynnön äkillisyys kuitenkin voisi tuottaa teidän
    kuninkaalliselle korkeudellenne jotakin pulaa, niin suvainnette
    antaa minulle siitä tiedon sanansaattajani myötä, joka on
    saattueeseeni kuuluva aatelismies, varakreivi de Bragelonne.
    Matkasuunnitelmani riippuu teidän kuninkaallisen korkeutenne
    päätöksestä, ja Bloisin sijasta esittäisin viivähdettäväksi
    Vendômessa tai Romorantinissa. Rohkenen toivoa, että teidän
    kuninkaallinen korkeutenne käsittää pyyntöni lausutuksi
    hyvässä mielessä, ilmauksena rajattomasta kiintymyksestäni
    teihin ja halustani olla teille mieliksi."

"Ei ole mitään mieluisampaa meille", sanoi Madame, joka lukemisen
aikana oli useaankin kertaan neuvotellut puolisonsa kanssa katseiden
välityksellä. "Kuningas täällä!" hän huudahti kenties hiukan kovemmin
kuin olisi sopinut salaisuuden varjelemisen kannalta.

"Monsieur", sai vuorostaan sanoiksi hänen korkeutensa, "kiittäkää
prinssi de Condéta ja ilmaiskaa hänelle lämmin tunnustukseni
mielihyvästä, jonka hän minulle suo."

Raoul kumarsi.

"Minä päivänä hänen majesteettinsa saapuukaan?" pitkitti Monsieur.

"Kuningas saapuu kaiken todennäköisyyden mukaan tänä iltana,
monseigneur."

"Mutta miten olisi hän siis saanut tiedon, jos vastaukseni olisi ollut
epäävä?"

"Minun tuli ohjeitteni mukaan, monseigneur, kiireimmiten palata
Beaugencyn kaupunkiin antamaan peruutusmääräys pikalähetille, joka
vuorostaan olisi peräytynyt ilmoittamaan herra prinssille."

"Hänen majesteettinsa on siis Orléansissa?"

"Lähempänä, monseigneur: hänen majesteettinsa lienee tällä hetkellä jo
saapunut Meungiin."

"Hänellä on hovi mukanaan?"

"Niin, monseigneur."

"Unohdin muuten kysyä teiltä kuulumisia herra kardinaalista."

"Hänen ylhäisyytensä näyttää olevan hyvissä voimissa, monseigneur."

"Hänen sisarentyttärensä ovat kai hänen saattueessaan?"

"Ei, monseigneur, hänen ylhäisyytensä määräyksen mukaan neidit de
Mancini ovat matkalla Brouageen. He seuraavat Loiren vasenta rantaa,
hovin tullessa oikeanpuolista rantaa myöten."

"Mitä! Jättääkö mademoiselle Marie de Mancinikin hovin?" kysäisi
Monsieur, jonka pidättelevä sävy alkoi höllentyä.

"Mademoiselle Marie de Mancini eritoten", vastasi Raoul säveästi.

Prinssin kalpeita poskia kirkasti hymyn vilahdus, huomaamattomana
jäännöksenä hänen vanhasta mieltymyksestään häiriötä nostattaviin
vehkeisiin.

"Kiitän teitä, herra de Bragelonne", virkkoi Monsieur sitten. "Te
kenties ette tahtoisi ottaa toimitettavaksenne asiaa, jonka haluaisin
teille uskoa, -- ilmoittaa prinssille, että hänen sanansaattajansa on
ollut minulle hyvin mieluisa; mutta sanonkin sen hänelle itse."

Raoul kiitti Monsieuria kumarruksella kunniasta, jota tämä hänelle
osoitti.

Monsieur teki merkin Madamelle, joka painalsi oikealle puolelleen
asetettua pöytäkelloa.

Herra de Saint-Remy astui heti sisälle, ja seuraavassa tuokiossa huone
tulvahti väkeä täyteen.

"Messieurs!" sanoi prinssi, "hänen majesteettinsa suvaitsee kunnioittaa
minua päivän vierailulla Bloisissa. Luotan siihen, että armollinen
veljenpoikani ei joudu katumaan suosiota, jota hän asunnolleni
osoittaa."

_"Vive le roi!"_ huusivat talousvirkailijat haltioituneina, ja herra de
Saint-Remy ennen kaikkia.

Gaston painoi päänsä kumaraan synkän surumielisenä. Koko ikänsä oli
hänen täytynyt kuulla tai oikeastaan kärsien alistua kuulemaan tuota
huutoa: Eläköön kuningas! joka nyt kajahti häntä vastaan. Kauan olivat
hänen korvansa saaneet viime aikoina olla siltä rauhassa, mutta nytpä
kohosi hänen eteensä nuorempi, eloisampi, loistavampi kuninkuus
ikäänkuin uutena ja tuskallisempana ärsytyksenä.

Madame oivalsi tuon pelokkaan ja kaihoksuvan sydämen koettelemukset.
Hän nousi pöydästä, Monsieur seurasi esimerkkiä koneellisesti, ja koko
palveluskunta piiritti Raoulin kuulusteltavakseen, soristen kuin
mehiläispesä.

Madame näki tämän uteliaisuuden ja kutsui luokseen herra de
Saint-Remyn.

"Nyt ei ole lörpöttelyn hetki, vaan työskentelyn", sanoi hän, sävyltään
emäntänä, joka on pahastunut palkollisilleen.

Herra de Saint-Remy kiirehti hajoittamaan talousvirkailijain kehän
Raoulin ympäriltä, jotta tämä pääsi siirtymään etuhuoneeseen.

"Tuosta aatelismiehestä toivoakseni pidetään huolta", lisäsi Madame
hovimestariin kääntyen.

Kunnon mies riensi heti Raoulin perään.

"Madame antoi toimeksemme tarjota teille virkistystä täällä", ilmoitti
hän; "linnassa on muuten asuinhuonekin teidän varallenne."

"Kiitos, herra de Saint-Remy", vastasi Bragelonne, "mutta tiedätte,
kuinka hartaasti kaipaan saada tavata kreiviä, isääni."

"Se on totta, se on totta, herra Raoul. Viekää hänelle samalla minulta
nöyrät terveiset, minä pyydän."

Raoul vapautui uudestaan vanhasta herrasta ja pitkitti kulkuansa.

Kun hän ratsuaan suitsista taluttaen astui holvikäytävään, huhusi
hänelle vieno ääni hämärän sivukujanteen perältä. "Herra Raoul!"
huudettiin sieltä.

Nuori mies kääntyi kummastuneena ja näki nuoren ruskeanverevän tytön,
joka laski sormensa huulilleen ja viittasi hänelle toisella kädellään.

Tyttö oli hänelle tuntematon.




3.

Nuorten kohtaus.


Raoul eteni askeleen tyttöä kohti, joka siten kutsui häntä.

"Mutta hevoseni, madame?" esteli hän.

"Jo on pula sekin! Astukaa eteenpäin; ensimmäisellä pihalla näette
vajan, -- sitokaa hevosenne sinne ja tulkaa pian."

"Minä tottelen, madame."

Raoulilta ei mennyt neljääkään minuuttia saamansa kehoituksen
täyttämiseen. Hän palasi pikku solaan ja näki jälleen hämyssä
salaperäisen opastajattarensa, joka odotti häntä kiertoportaitten
alimmilla askelmilla.

"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?" kysyi
nuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.

Toinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He
kapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta
hapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka
heilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul
kompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: "hiljaa!" ja ojensi hänelle
pehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.

"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta",
huomautti Raoul.

"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden,
uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo
perillä."

Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi
valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin
pitelemässä kiinni kaiteesta.

Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi
erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.

Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän
käännähti ja näki kahden askeleen päässä -- kädet ristissä, silmät
ummessa -- sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen
kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.

Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea,
että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen
Louisen nimen.

"Voi, Montalais, Montalais!" huokasi tyttö: "tällainen petos on suuri
synti."

"Minäkö olisin pettänyt sinua?"

"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin
monsieurin kiipeämään tänne."

"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka
hänelle kyhäsit?"

Ja hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle.
Raoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän
olikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä
sopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.

Raoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti
sen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti
huulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman
painaneeksi.

Sillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten
tavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut
sen povelleen.

"Älä pelkää, Louise", takasi hän; "monsieur ei tule ottamaan sitä
täältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti
kirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta."

Raoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä
pitelevänsä Louisen kättä.

"Kas niin", haastoi Montalais, "nyt olet antanut minulle anteeksi,
Louise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle
enää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä
mademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat
ystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle."

"Herra varakreivi", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja
avomielinen hymy huulillaan, "minulla on kunnia esitellä teille
mademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa
Madamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen
ystävättäreni."

Raoul tervehti tavanmukaisesti.

"Ja etkö myös esittele minua mademoisellelle, Louise?" kysäisi hän.

"Oh, hän tuntee sinut, hän tietää kaikki!"

Tämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja
Raoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman
merkitsevän: Hän tietää _meidän rakkautemme_.

"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi", sanoi Montalais.
"Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte
tänne niin kiireellisesti."

"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin
kuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo."

"Kuningas tänne!" huudahti Montalais käsiään taputtaen; "me saamme
nähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, -- oikean hovin, pariisilaisen? Voi,
hyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?"

"Kenties tänä iltana, mademoiselle; muutoin varmasti huomenna."

Montalais liikahti nyreästi.

"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi
ainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me
muistutamme muotokuvia Henrik IV:n päiviltä!... Voi, monsieur, kylläpä
toitte meille häijyn viestin!"

"Hyvät neidit, te olette aina kauniita."

"Tyhjää!... Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät
välttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny
muodinmukaisessa asussa... Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan
naurettavaksi, minut!"

"Kuka katsoo?" kysyi Louise yksinkertaisesti.

"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!... Mikä kysymys sekin on!
_Katsotaan_, se on sanottuna koko maailmasta -- hovilaisista,
ylimyksistä, kuninkaasta."

"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä
meidät sellaisina kuin olemme..."

"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi
maaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin
muotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden
rinnalle! Tämä on toivotonta!"

"Lohduttautukaa, mademoiselle!"

"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä
minua makunsa mukaisena!" kääntyi Montalais järkeilemään.

"Nepä olisivat kovin vaateliaita", huomautti Raoul säännölliselle
kohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.

"Kiitos, herra varakreivi. Ja kuningas siis matkustaa tätä kautta?"

"Koko hovin kanssa."

"Molemmat neidit de Mancini mukana?"

"Eivät tosiaan he."

"Mutta sanotaanhan, että kuningas ei tule toimeen ilman Marie-neitiä?"

"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän
lähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon."

"Hän! Teeskentelijä!"

"Hiljaa!" varoitti Louise painaen sormensa ruusuhuulilleen.

"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini
on teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan
kuningatarta."

"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa
hänen majesteetilleen puolisoksi infantinna[7] Marie-Thérèsen."

Montalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: "Uskotteko
te tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten
meillä täällä Bloisissa."

"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee
Espanjaan, -- jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis
de Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei
enää ole mitään leikintekoa."

"Vai niin! Mutta kuningas kaiketi on kuningas?"

"Epäilemättä, mademoiselle, mutta kardinaalikin on kardinaali."

"Eikö siis kuningas ole ihminen? Eikö hän rakasta Marie di Mancinia?"

"Jumaloitsee."

"No niin, hän nai Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra
Mazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on
tallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä
kaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla
seppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin
minä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman."

"Montalais, sinä olet hupsu", sanoi Louise, "ja liioitteleva kuvailu
viehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia."

"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein
rakastaisi."

"Oh!" virkahti Louise hellän moittivasti. "Ymmärrä toki asian laatu,
Montalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa;
pitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa
kuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät
rakkauden, häätäkäämme rakkaus!"

Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais
helähti nauruun.

"Minullapa ei ole vanhempia", selitti hän.

"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi
Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan
paljastanut syviä sydänsuruja.

"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en
ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen
luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut;
toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään
ikäviä tietoja?"

"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!"

Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua
ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti äkkiä Montalais; "askeleita portailla!..."

"Kuka sieltä voinee tulla?" sanoi Louise rauhattomana nousten.

"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin
varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.

"Se on raskasta astuntaa", huomautti Louise.

"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme
häiriytykö."

Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne
oli miehiään.

"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."

"Mutta, mademoiselle..." aloitti Raoul.

"Kyllä käsitän... No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin
minäkin."

"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa
ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"

"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti
haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan
ymmälle.

"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva
äitisemme sieltä tulee!... Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna
on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."

Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen
käsivarteensa ja pidätteli häntä.

"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole
hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen
varattu."

Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita
nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais,
niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla
sen ovea vasten.

"Ah", huusi madame de Saint-Remy, "täälläkö oletkin, Louise?

"Niin, madame", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu
kiinni suuresta rikoksesta.

"Hyvä, että tapasin!"

"Istuutukaa, madame", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle
nojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään
selkänsä vaatekaappiin päin.

"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian,
tyttöseni, lähtekäämme."

"Minne siis tahdotte lähdettäväksi, äiti?"

"Kotiin tietysti; eikö sinun ole järjestettävä pukeutumistasi?"

"Miksi niin?" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta
siinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.

"Ettekö siis tiedä uutista?" sanoi madame de Saint-Remy.

"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?"

"Mitä!... Ettekö ole nähneet ketään?"

"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!"
huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja
enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan
olisi uskonut itsensä.

Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen --
tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi
sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.

Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän
siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat
virkkaessaan.

"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan
tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää
esiintyä somina, hyvät neidit!"

"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa,
Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."

Louise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.

"Tule", hän sanoi.

Ja ääntänsä hiljentäen:

"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt
täällä kuitenkin?"

"Hän on ystävättäreni, äiti. Tulin muuten nyt sattumalta."

"Eikö sinun nähtesi ole piiloitettu ketään?"

"Äiti hyvä!"

"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu
se oli!"

"Äiti!" huudahti Louise.

"Tuon tyhjäntoimittaja Malicornen! Hovineiti siten seurustelemassa...
hyi!"

Ja äänet kuoleutuivat pikku porraskäytävän syvyyksiin.

Montalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen
korvaansa kuin kuulotorvea myöten.

Hän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään
tulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:

"Montalais-parka -- ystävyytensä uhri!... Malicorne-poloinen,
rakkautensa sortama!"

Hän pysähtyi huomatessaan Raoulin naurettavansurkean katsannon; nuori
mies ei ollut hyvillään näin salamyhkäiseksi kääntyneestä päivästä.

"Ah, mademoiselle", sanoi hän, "miten voinkaan palkita
hyväntahtoisuutenne?"

"Jonakuna päivänä ennätämme tehdä tilimme", vastasi tyttö. "Tällähaavaa
teidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy
ei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi
toimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille
kiusallinen. Hyvästi!"

"Mutta Louise... miten saisi tietää...?"

"Menkää, menkää! Suotta ei kuningas Ludvig XI keksinyt postia."

"Ikävää tämä on!" pahoitteli Raoul.

"Ja enkö minä ole mukana -- minä, joka vastaan valtakunnan koko
postilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei
enää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle
siveyssaarnan!"

"Hän varmaan sanoisi isälleni?" jupisi Raoul.

"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette
hovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä
Bloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää
Malicornelta."

Ja näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä
hiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja
karautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin
kahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.

4.

Isä ja poika.


Raoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka
Bloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.

Lukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo
varemmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;[8] paikka on hänelle
tuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman
vivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi;
puut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan
pitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä,
tuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla
laajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.

Raoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien
suojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä
milloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun
torninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät
suruttomassa sielussa.

Lähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen
käytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin
kaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa -- surullista, synkkää,
juhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan;
englantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä _splash_,
arabialaisilla _gasgasho_, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös
tahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä
lauselmalla: _Le bruit de l'eau tombant dans l'eau_ (veteen putoavan
veden ääni).

Runsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän
ajan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.

Kaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä
jaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé
tehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon.
Niin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa,
oli hän -- alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen -- turhaan tarjonnut
tälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä.
Poikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena
niille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville
periaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen
Saint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén
prinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan
liittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun
sitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul
jättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä
mutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé
eivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan
lippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa
kymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut
hänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.

Raoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti
palvellut Ludvig XlV:ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka
siihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.

Jälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia
keinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä
etujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt
Raouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la
Fère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.

Vuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan;
muutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon
kaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi
Bloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.

Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja
vallatonta hovineitiä -- kahta kiusanhenkeä -- Raoul olisi viestinsä
vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon,
epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään
pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.

Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti
hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti
pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota
näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.

Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin
puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti
käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu
nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.

Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä
ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen
siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.

Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi
katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään
vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella
mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui
tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten
ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut
isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.

Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään
tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena
koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli
sanan: _sisälle!_, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.

Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli
kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika
oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä
juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän,
enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät
nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä
harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä
huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa,
suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, --
sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen
nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän
oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen
hänen käsialallaan.

Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja
syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut
eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.

"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se
mahdollista?"

"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa
joku onnettomuus sattunut?"

"Jumalan kiitos, monsieur", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, "mitään
muuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee
naimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime
kirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa
kulkee Bloisin kautta."

"Poiketakseen Monsieurin luo?"

"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa
tai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra
prinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa
vastaanottoa."

"Oletko tavannut Monsieurin?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Minulla on ollut se kunnia."

"Linnassa?"

"Niin, monsieur", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän
tunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.

"Niinkö tosiaan, varakreivi?... Onnittelen sinua."

Raoul kumarsi.

"Mutta näit kai jonkun muunkin Bloisissa?"

"Näin hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen, monsieur."

"Vai niin, mutta Madamea en tarkoittanut."

Raoul punastui korvia myöten ja oli ääneti.

"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?" tiukkasi kreivi de la Fère
erityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa
totisuutta.

"Kyllä kuulen, monsieur", vastasi Raoul, "mutta jos punnitsen
vastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte."

"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden
minua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai
kieltääksesi."

"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt
tarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne
ensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi,
että olen nähnyt..."

"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?"

"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul
sanomattoman säveästi.

"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet."

"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de
la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin
poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia
tervehtiä häntä."

"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la
Vallièren luo?"

"Mademoiselle de Montalais, monsieur."

"Kuka on mademoiselle de Montalais?"

"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
Hän on Madamen hovineiti."

"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo
siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan
mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan
luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, -- et ole pyrkinyt
lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi
syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta
sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään
huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt
siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen
mieleesi."

Raoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä
sanoista.

"Nyt, ystäväiseni", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella
äänellään, "puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava
palvelukseesi?"

"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella
täällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon
yhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini."

"Kuningas jaksaa hyvin?"

"Oivallisesti."

"Ja herra prinssi samoin?"

"Kuten aina, monsieur."

Kreivi unohti Mazarinin; se oli vanha tapa.

"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon
puolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua... vielä
kerran... vielä... Olet nyt kotonasi, varakreivi... Kas, tuollapa on
Grimaud-vanhuksemme!... Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo
syleillä sinuakin."

Kookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin.
Mutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet
matkaa.

"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka
olen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme
viimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua
kerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme."

Kreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen
kainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

Grimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein
viisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli
virkkaneeksi syvämielisen sanan:

"Kasvanut!"




5.

Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi
jääneestä suuresta maalarista.


Kreivi de la Fèren tarkastaessa Raoulin keralla uusia rakennushommiaan
ja ratsujaan sallinee lukija meidän viedä hänet Bloisin kaupunkiin
katselemaan, mitä tavatonta kuhinaa siellä ilmeni.

Raoulin tuoman tiedon vaikutukset näyttäysivät etenkin ravintoloissa.

Tosiaankin, kun kuningas ja hovi saapuisivat -- sata aatelismiestä,
kymmenet kaleesit, kaksisataa hevosta, yhtä monta lakeijaa kuin herraa,
-- mihin sovitettaisiin koko tämä loistomaailma, ja mihin oli
majoitettava kaikki ne ympäristön aatelismiehet, jotka parveilivat
kaupunkiin kenties kahden tai kolmen tunnin kuluttua, niin pian kun
uutinen oli ehtinyt laventaa vaikutuspiiriänsä kuten tyyneen
järvenpintaan viskattu kivi nostattaa yhä laajenevia renkaita?

Bloisin näimme aamulla yhtä rauhaisana kuin on maailman tyvenin järvi,
mutta viesti kuninkaan tulosta täytti sen äkkiä touhulla ja sorinalla.

Kaikki linnan lakeijat läksivät talousvirkailijain valvonnan alaisina
kaupungille hankkimaan elintarpeita, ja kymmenen pikalähettiä ratsasti
toimittamaan Chambordin ajopuistoista riistaa, Beuvronin kalastamoista
kalaa ja Chavernyn kasvihuoneista kukkia ja hedelmiä.

Talousaitasta otettiin esille kallisarvoisia seinäverhoja ja pitkissä,
kullatuissa keijuissa riippuvia kynttiläkruunuja; kokonainen köyhien
armeija lakaisi pihoja ja pesi rakennusten julkipuolia, sillaikaa kun
heidän vaimonsa kiertelivät Loiren takana niityillä keräämässä
lehdeksiä ja metsäkukkia. Ottaen esimerkkiä tästä siisteyden
ylellisyydestä laittautui koko kaupunki suursiivoukseen, ollenkaan
säästelemättä harjoja, luutia ja vettä.

Kaupungin yläosassa joutuivat katuojat tulvilleen näistä
yhtämittaisista pesuista ja paisuivat alakaupungissa joiksi, ja toisin
paikoin hyvinkin likaiseksi tunnustettava mukulakiveys puhdistui
välkkymään auringon ystävällisissä säteissä.

Lopuksi varustettiin myöskin musiikkia, ja kaikki pukutarpeiden
lipastot tyhjennettiin; varastoon ostettiin ennakolta niin paljon
vahakynttilöitä, nauhoja ja miekkaruusukkeita kuin kaupungin
myymälöistä oli saatavissa; perheenemännät keräsivät leipää, lihaa ja
mausteita. Melkoinen joukko porvareita, joilla oli talonsa varustettuna
kuin piiritystä kestämään, ei enää tiennyt muuta tehtävää kuin pukeutua
juhla-asuun ja suunnata kulkunsa kaupungin portille, ollakseen
ensimmäisinä ilmoittamassa tai näkemässä kuninkaallisen kulkueen. He
tiesivät hyvin, että kuningas oli tulossa vasta yöllä, kenties
seuraavana aamuna. Mutta mitä on odotus muuta kuin eräänlaista
hulluutta, ja eikö hulluus ole vain ylenpalttista toivetta?

Alakaupungissa -- tuskin sadan askeleen päässä valtionlinnasta, sen ja
keilaradan välissä -- kohosi arvokkaan näköinen suippopäätyinen
rakennus jokseenkin siistin kadun varrella, joka oli siihen aikaan
nimeltään Vanhakatu ja arvattavasti tosiaankin hyvin vanha. Muodoltaan
tanakka ja leveä talo sai kadun puolelta valoa kolmesta ala- ja
kahdesta välikerran ikkunasta; ylinnä tuijotti pieni "häränsilmä."

Tämän kolmion sivulle oli hiljakkoin rakennettu varsin tilava
suunnikas, joka silloisten rakennustapojen mukaan kursailemattomasti
tunkeusi katurajan yli. Katu siitä kyllä soukkeni neljänneksellä, mutta
eikö ollut riittävänä korvauksena, että rakennus paisui lähes puolella?

Perintätiedon mukaan oli suippopäätyisessä talossa asunut Henrik III:n
aikaan muuan valtakunnanneuvos, jonka Katarina-kuningatar oli toisten
tietojen mukaan korottanut siellä vieraskäyntiensä kunniaan ja toisten
mukaan toimittanut päiviltä kuristamalla. Oli miten oli, ylhäinen rouva
oli kai varovasti laskenut jalkansa tämän talon kynnykselle.

Kuolipa neuvos väkivaltaisesti tai luonnollisesti, hänen mentyään
manalle oli talo myyty, sitten jätetty kylmilleen ja lopuksi
vakiintunut eristettyyn asemaan kadun muiden rakennusten joukossa.
Mutta Ludvig XIII:n hallituskauden keskivaiheilla oli muuan marski
d'Ancren keittiöstä tiehensä lähtenyt italialainen nimeltä Cropoli
ottanut asuntonsa tässä rakennuksessa. Hän oli avannut siinä pikku
ravintolan, jossa valmistettiin niin herkullisia makarooneja, että
niitä käytiin siellä ostamassa tai nauttimassa monen penikulman
piiristä.

Erityistä loistoa antoi talolle se seikka, että kuningatar Maria
Mediciläinen, joka oli valtionlinnassa vankina, kuten tiedetään, oli
kerran lähettänyt noutamaan niitä.

Se oli tapahtunut juuri samana päivänä, jona hän pakeni kuuluisasta
ikkunasta. Makaroonikulho oli jäänyt pöydälle, kuninkaallinen suu oli
vain lähestynyt sitä.

Kolmiomaisen talon osalle tulleesta kaksinaisesta suosiosta --
kuninkaallisesta kuristamisesta ja makarooniateriasta -- oli
Cropoli-parka johtunut ajattelemaan uhkeata nimeä ravintolalleen. Mutta
italialainen syntyperä ei siihen aikaan ollut mikään suositus, ja
huolellisesti kätketty pikku omaisuus pidätteli häntä toimittamasta
itseään liian huomatuksi.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän -- mikä tapahtui v. 1643, kuningas
Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen -- hän kutsui luokseen poikansa, jolla
oli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi
kyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta,
ranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi,
koska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä --
jo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme
paljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, --
leikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen
nimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa
ja tunnussanat: _Aux Médicis_.

Näiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa
nuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli
kaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.

Urhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä
ja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan
nimensä loppu-i:tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden
tultua avuksi oli vain hra Cropole,[9] ja sehän on aito ranskalainen
nimi.

Sitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar,
johon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden
alustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.

Nämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään
taiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.

Maalari löytyi kädenkäänteessä.

Hän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija,
mutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen
taidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä
säästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan
mennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja
miellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein
heittänyt siveltimensä loukkoon.

Hän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja
valitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön[10] tapahtuessa
tärvellyt tämän kammion.

Hänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan -- se oli
taiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot
seinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin
suuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.

Pittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään
tämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli
väsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin
ravintolalle.

Vanhentuessaan hän kiintyi poikaan kuten isäänkin, ja vähitellen
hänestä tuli jonkunlainen katsastusmies taloon, missä hänen taattu
rehellisyytensä, tunnettu kohtuullisuutensa, horjumaton siveytensä ja
lukuisat muut avunsa, joita katsomme tarpeettomaksi tässä luetella,
soivat hänelle ikuisen sijan pankon korvalla ja palveluskunnan
valvontaoikeuden. Hän se lisäksi maisteli makarooneja, jotta maku
säilyi puhtaana vanhan perintätiedon kannalta; on sanottava, että hän
ei suvainnut muruakaan pippuria liikaa tai parmalaisjuuston hivenenkään
vajausta tässä ruokalajissa.

Peräti suuri oli hänen ilonsa sinä päivänä, jona hän Cropole nuoremman
salaisuudesta osalliseksi kutsuttuna sai toimekseen muhkean kyltin
maalaamisen. Hänen nähtiin kiihkeästi pöyhivän vanhaa kirstua; sieltä
hän löysi siveltimiä hiukan rottien järsiminä, mutta vielä välttävässä
kunnossa, maaleja melkein kuivettuneissa häränrakoissa, pellavaöljyä
pullossa ja värilautasen, jonka oli aikoinaan omistanut Bronzino, tuo
_dieu de la pittoure_ (maalaustaiteen jumala), kuten alppientakainen
taiteilijamme ainiaan nuorekkaassa innostuksessaan sanoi murteellisella
ranskankielellä.

Pittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän
nyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.

Hän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan
pikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset
esiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, -- he esittivät
hämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja
ruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja
näyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että
pormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa
äkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian
elävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur", sanoi hän Pittrinolle,
"joka usein pistäytyy kaupunkiimme, ei mukautuisi näkemään kuuluisaa
äitirouvaansa noin vähissä vaatteissa, ja hän lähettäisi teidät valtion
tyrmään, sillä arvoisa prinssimme ei aina ole hempeämielinen. Pyyhkikää
siis tenhottaret pois taikka lauselma, muutoin kiellän teitä
asettamasta kylttiä näytteille. Tätä vaatii teidän etunne, isäntä
Cropole, ja teidän, mestari Pittrino."

Mitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen
hyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.

Mutta Pittrino murjotti kirvelevin sydämin.

Hän tajusi hyvin, mitä oli tulossa.

Niin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski
käsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:

"No, mestari, mitäs teemme?"

"Otamme pois lauselman", yritti Pittrino ahdistuneesti. "Minulla on
oivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien
sijalle panemme _Luonnottaret_ tai _Tenhottaret_, miten vain haluatte."

"Ei", väitti Cropole, "isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni
piti tärkeinä..."

"Hän piti tärkeinä kuvia", tokaisi Pittrino.

"Sanoille hän antoi pääpainon", vakuutti Cropole.

"Todistuksena siitä, että hän etusijassa ajatteli muotokuvia, on hänen
vaatimuksensa, että niiden piti tulla näköisiä, ja sitä ne ovat",
muistutti Pittrino.

"Kyllä, mutta jos ne eivät olisi olleet, niin kuka olisi niitä tuntenut
ilman lauselmaa? Moniko tänä päivänäkään, kun nämä kuuluisat henkilöt
ovat jo hiukan himmentyneet paikkakuntalaisten muistissa, tuntisi
Katarina- ja Maria-kuningatarta ilman lauselmaa: _Aux Médicis_?"

"Mutta minun kuvani?" intti Pittrino epätoivoisena, sillä hän oivalsi
pikku Cropolen olevan oikeassa. "En tahdo menettää työni hedelmää."

"Minä en tahdo, että te joudutte vankilaan ja minä maanalaiseen
luolaan."

"Pyyhkikäämme Médicit", rukoili Pittrino.

"Ei", vastasi Cropole lujasti. "Mutta johtuupa mieleeni aatos, oiva
aatos... teidän maalauksenne saadaan esille ja minun lauselmani myös...
Eikö lääkäri ole italiankielellä _medici_!"

"On, monikossa."

"Käyttekin siis tilaamassa minulle sepältä uuden kylttilevyn; siihen
maalaatte kuusi lääkäriä ja alle piirrätte: _Aux Medici_,[11] siitä
sukeutuu lystikäs sanaleikki!"

"Kuusi lääkäriä! Mahdotonta. Entä taiteellinen sommittelu?" huudahti
Pittrino.

"Se on teidän asianne, mutta niin on tehtävä; se on tahtoni, muu ei
auta. Makaroonit palavat pohjaan."

Vastustus oli mahdoton; Pittrino totteli. Hän laati kyltin, jossa näkyi
kuusi lääkäriä ja useinmainittu lauselma; pormestari kiitti sitä
erinomaiseksi ja hyväksyi sen ripustettavaksi julki.

Kyltti herätti kaupunkilaisissa rajatonta mieltymystä. Siinä näkee,
että runollisuus ei koskaan kelpaa porvareille, kuten Pittrino sanoi.

Kotitaiteilijaansa hyvittääkseen Cropole naulasi makuukamariinsa
edellisen kyltin tenhottaret, jotka saivat rouva Cropolen punehtumaan
joka kerta kun hän iltaisin riisuutuessaan katseli niitä.

Sillä tavoin oli suippopäätyinen talo saanut kyltin, ja siten oli
Médicis-ravintolan täytynyt vaurastuessaan laajentua lisäneliöllä,
kuten olemme kuvanneet. Siten johtui, että Bloisissa oli tämänniminen
majatalo, omistajanaan isäntä Cropole ja vasituisena taideniekkanaan
mestari Pittrino.




6.

Tuntematon.


Sellaisen perustuksen saaneena ja kylttinsä suosittelemana isäntä
Cropolen ravintola edistyi vankan menestyksen uralla.

Mitään suunnatonta omaisuutta ei tulevaisuus pitänyt Cropolelle
tarjona, mutta hän saattoi toivoa isänsä jättämien tuhannen louisdorin
karttuvan kaksinkertaiseen määrään, saavansa tuhannen lisää talon ja
liikkeen myynnistä ja voivansa vapaaksi kansalaiseksi heittäydyttyään
elellä huolettomasti kaupunkilaisporvarina.

Cropole oli rahanhimoinen, ja hän hypähteli ilosta kuullessaan
kuninkaan saapuvan kaupunkiin.

Hän, emäntä Cropole, Pittrino ja kaksi keittiöpoikaa kävivät heti
käsiksi kaikkiin kyyhkyslakan, kanatarhan ja kaniinikoppien asujaimiin,
niin että Médicis-ravintolan pihalla piankin vallitsi yhtä surkea vaiva
ja valitus kuin muinoin Ramassa.

Cropolella oli sillähaavaa yksi ainoa matkustaja.

Tämä oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen mies, kaunismuotoinen, kookas,
yksivakainen tai pikemmin raskasmielinen katsannoltaan ja koko
olemukseltaan.

Hänen musta samettipukunsa oli somistettu vaatimattomilla
gagaattikoristeilla; valkoinen kaulus, yksinkertainen kuin ankarimpain
puritaanien, sai nuorekkaan täyteläisessä kaulassa selvemmin
kuvastumaan hipiän hienouden ja kalpeuden; pienet, vaaleat viikset
hädin peittivät värähtelevää ja ylenkatseellista ylähuulta.

Ihmisiä puhutellessaan hän katseli heitä suoraan kasvoihin,
teeskentelemättömästi kyllä, mutta myös arastelematta, ja silloin hänen
sinisten silmiensä loiste kävi niin sietämättömäksi, että monenkin
katse painui alas hänen silmäyksensä tieltä, niinkuin heikomman säilä
kaksintaistelussa.

Tuohon aikaan, jolloin Jumalan tasa-arvoisiksi luomat ihmiset
ennakkoluulojen perusteella olivat jakaantuneina kahdeksi eri luokaksi,
vallassäädyksi ja rahvaaksi, niinkuin he todellisesti jakaantuvat
kahdeksi roduksi, valkoiseksi ja värilliseksi, -- tuohon aikaan se
henkilö, jonka olemme tässä esitelleet, ei voinut olla ilmenemättä
säätyläiseksi ja vielä luokkansa parhaimmistoon kuuluvaksi. Tarvitsi
tämän nähdäkseen vain vilkaista hänen pitkiin, kapeihin ja valkoisiin
käsiinsä, joiden jokainen jäntere ja suoni kuulsi hipiän alta
vähäisimmästäkin liikkeestä, samalla kun rystyset punehtuivat
keveimmästäkin koukistuksesta.

Tämä herrasmies oli saapunut Cropolen ravintolaan yksinään. Epäröimättä
ja edes miettimättäkään hän oli ottanut haltuunsa talon päähuoneiston,
jonka isäntä oli hänelle esittänyt voitonhimossaan -- toisten mielestä
kovin moitittavassa tarkoituksessa, mutta kenties osoittaen suurta
järkevyyttä niiden silmissä, jotka katsovat Cropolen esiintyneen hyvänä
ihmistuntijana ja kyenneen arvioimaan vieraitansa ensi silmäyksellä.

Asumukseen kuului vanhan kolmiorakennuksen koko julkipuoli: iso, kahden
ikkunan valaisema sali alakerrassa, pieni kamari sivulla ja toinen
yläpuolella.

Mutta koko aikana oli aatelismies tuskin koskenutkaan ruokaan, joka
hänelle tarjottiin kamarissaan, ja hän oli virkkanut isännälle vain
pari sanaa, ilmoittaakseen tälle, että majataloon oli tulossa
matkalainen nimeltä Parry, joka oli opastettava hänen luokseen.

Sitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että
Cropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.

No niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä
ajoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle
ja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja
hellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen
isännälle mainitsemansa matkustajan tulon.

Hän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan
metsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä
rauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.

Niityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä,
katukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain
hälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen
ratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä --
kaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän
jälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt
rahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja
leijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä
metsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.

Tuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa
nitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä
askelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon
päättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla
hidasluontoisena kuin hollantilainen.

Tuntemattoman juuri noustessa tiedustamaan rauhattomuuden syytä avautui
huoneen ovi. Hän arveli nyt, että oltiin varmaankin ohjaamassa hänen
luokseen matkustajaa, jota hän oli niin kärsimättömästi odottanut.

Niinpä hän hiukan äkkipikaa harppasikin kolme askelta ovelle päin.

Mutta kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja
hänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen
varsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot,
jotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen
kauniiseen aatelismieheen.

Cropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin
kumartuen.

Vieraan ele oli sanaton kysymys.

"Monsieur", aloitti Cropole, "tulin kysymään, kuinka... tuleeko minun
sanoa: teidän armonne vai herra kreivi tai kenties herra markiisi?..."

"Sanokaa _monsieur_ ja puhukaa pian", vastasi tuntematon sillä
korskealla äänenpainolla, joka ei salli vastaväitteitä tai verukkeita.

"Tulin siis kuulustamaan, kuinka monsieur on viettänyt yönsä ja onko
monsieurin aikomuksena pitää tämä huoneisto."

"On."

"On sattunut semmoinen tapaus, jota emme olleet ottaneet lukuun,
monsieur."

"Mikä tapaus?"

"Hänen majesteettinsa saapuu tänään kaupunkiin ja levähtää täällä
päivän, kenties kaksikin."

Tuntemattoman kasvoissa kuvastui vilkas hämmästys.

"Kuningas tulee tänne?"

"Hän on matkalla, monsieur."

"No, sitä suurempi syy minun jäädä", sanoi tuntematon.

"Hyvä on, monsieur; mutta pitääkö monsieur hallussaan koko huoneiston?"

"En käsitä teitä. Minkätähden asuisin tänään ahtaammin kuin eilen?"

"No, katsokaas, monsieur -- teidän armonne luvalla sanoen, -- minun ei
eilen teidän valitessanne asuntonne sopinut määrätä minkäänlaista
hintaa, koska teidän armonne olisi voinut luulla minun urkiskelevan
varojanne... kun sitävastoin tänään..."

Tuntematon punastui. Hänen mieleensä juolahti heti, että häntä
epäiltiin köyhäksi ja tahdottiin loukata.

"Tänään sitävastoin urkitte", hän täydensi jäykästi, "saako minulta
maksua?"

"Monsieur, minä olen säädyllinen mies, Luojan kiitos, ja niin
ravintoloitsijalta kuin näytänkin, on minussa herrasmiehen verta; isäni
oli marski d'Ancre-vainajan palveluksessa keittiövirkailijana, Jumala
hänen sielulleen rauhan suokoon..."

"En siinä kohdassa väitä vastaan, monsieur; haluan vain tietää ja pian,
mihin kysymyksenne tähtäävät."

"Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni -- että hovi
anastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja
silloin saa huoneista hyvänlaisen maksun."

Tuntematon punastui yhä.

"Määrätkää ehtonne, monsieur", pyysi hän.

"Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista
voittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta
epäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa... No niin, huoneistonne on
hyvinkin tilava, ja te olette yksin..."

"Se on minun asiani."

"Ka, niinhän tietenkin, enkä minä häätämään tullutkaan."

Veri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren
keittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut
Cropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä
olisi voitonhimo naulinnut paikalleen.

"Tahdotteko, että poistun?" kysyi aatelismies; "selittäkää
tarkoituksenne, mutta joutuin."

"Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan
hienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan
huonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa..."

Tuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on
englantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden
edustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.

"Ette kenties niin heti oivalla puheeni täyttä sisältöä. Olen sitä
mieltä, että monsieur voisi luovuttaa pois huoneen tai kaksikin näistä
kolmesta. Se vähentäisi paljon vuokraanne ja keventäisi omaatuntoani;
tuntuuhan kovalta korottaa ylettömästi huoneiden hintaa, kun on saanut
kunnian harkita niistä ensin kohtuullisen hinnan."

"Paljonko olen maksava eilispäivästä asti?"

"Louisdorin, monsieur, siihen luettuna ruoka ja hevosen ruokko."

"Hyvä. Entä tältä päivältä?"

"Voi, siinä se vaikea paikka on. Tänäänhän tulee kuningas; jos hovi
saapuu yösijan tarpeessa, niin maksu lasketaan koko päivältä. Siitä
seuraa, että kolme huonetta kahden louisdorin mukaan kultakin tuottaa
kuusi louisdoria. Kaksi louisdoria, monsieur, ei merkitse mitään, mutta
kuusi louisdoria on jo melkoinen summa."

Vieras oli punehduksestaan vaalennut hyvin kalpeaksi.

Sankarillisen urheasti hän veti taskustaan kukkaron, johon ommellun
vaakunan hän huolellisesti kätki kouraansa. Cropolen katsetta ei
välttänyt kukkaron laihuus, sen veltto hoikkuus.

Tuntematon tyhjensi kukkaron kämmenelleen. Se sisälsi kolme
kaksois-louisdoria, mikä juuri vastasi ravintoloitsijan viime
vaatimusta.

Kaikkiaanhan hän sentään tahtoi seitsemän.

Hän katseli senvuoksi vierastaan kuin sanoakseen: entä lisää?

"Tarvitsette siis vielä louisdorin, vai mitä, herra ravintoloitsija?"

"Niin, monsieur, mutta..."

Tuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli
pieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.

Näistä hän sai kokoon louisdorin.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Cropole. "Nyt on minun vain saatava
tietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa
tapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä
pitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä
tulee."

"Kysymyksenne on oikeutettu", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin
ääneti. "Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut
nähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä
timantti tai ottakaa se pantiksi."

Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti
huomauttamaan:

"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan
pistolin arvoinen. Joku juutalainen -- kai Bloisissa sellaisen tapaa?
-- antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä
siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"

"Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä
alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja
etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla
kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan,
"voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte
luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte..."

Tuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan
katseen.

"Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän
arvaatte", huudahti ravintoloitsija.

"Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä", sanoi vieras.
"Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?"

"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään
loukanneeni teitä."

"Ette ollenkaan", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.

"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa... Pankaa se
välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."

"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää
minut yksikseni."

Cropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui
ilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet
todelliselle katumapäälle.

Tuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli
kukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon
talletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.

Hän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja
varmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.

Sitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja
toivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle
otsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa,
jossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.

Myrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties
rukoillut sydämensä pohjasta.

Hän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen
ääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan
juuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen
täyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin
ikkunoille.




7.

Parry


Tuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta
ja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen
huoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat
pöydän.

Muukalainen ei ollut heistä millänsäkään.

Sitten Cropole lähestyi vierastaan ja supatti hyvin kunnioittavasti:

"Monsieur, timantti on arvioitu."

"Vai niin", virkahti matkustaja. "No?"

"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi
siitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia."

"Onko summa mukananne?"

"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin
kuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur
haluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa..."

"Ei tarvitse; pyysin myymään sen."

"Totellut olenkin jotakuinkin, koska lopullisetta kaupatta olen tuonut
rahat."

"Ottakaa siitä maksunne", käski tuntematon.

"Sen teen, monsieur, kun ehdottomasti vaaditte."

Aatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. "Pankaa rahat tuolle
kirstulle", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.

Cropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti
ennakolta vuokransa.

"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä",
pyysi hän sitten. "Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa
Médicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja
rohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta."

Tuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku
virkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.

Pian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja,
alakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui
sitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.

"Kuningas! Kuningas!" luikkaili meluava ja eteenpäin ryntäävä
väentungos.

"Kuningas!" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi
hylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden
vaatimuksista.

Portaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja
keittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.

Kuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista
pilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.

Muskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion
perässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa
hevosta kuin vaunuja.

Takana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten
ilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä
istuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet
ratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas
kauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään
muutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat,
nuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja
miellyttävät kasvonsa.

Kuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi
de Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka
palveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean
matkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat
hovimiehet -- ja he kuuluivat vanhempiin -- käyttivät matkapukua;
melkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja
költeri kuten Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n aikaan.

Paremmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja
kasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa
hänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta
kateudesta.

Torvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä;
hän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.

"Hän on kuningas, hän!" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja
tuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.

Sitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki
tuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta
enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä
hokivat: "_Vive le roi_!"

Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita
Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin
keittiöpoika yhtä.

Cropole kertasi ehtimiseen:

"Kylläpä kuningas on suopea, ja ihan suuren isävainajansa näköinen!"

"Valohämyssä", määritteli Pittrino.

"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien
ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei
toistansa paljonkaan kuunnellut.

Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan
havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä
irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle
kasautuneen ryhmän läpi.

Mutta samassa muukalaisen ääni kajahti ikkunasta:

"Toimittakaa toki pääsy taloonne, herra ravintoloitsija!"

Cropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet
pääsemään esille.

Ikkuna sulkeutui.

Pittrino osoitti tien tulokkaalle, joka astui sisälle sanaakaan
virkkamatta.

Muukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei
hänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.

"Voi, ei toki, ei, mylord", sanoi hän. "Minäkö istuutuisin teidän
edessänne, en koskaan!"

"Parry", huudahti aatelismies, "minä pyydän... tulethan Englannista...
niin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin
rasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä."

"Minun on ennen kaikkea ilmoitettava teille vastaus, mylord."

"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua... sillä jos uutisesi olisi
ollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja
sanomasi on niin ollen ikävää laatua."

"Mylord", virkkoi vanhus, "älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei
toivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin
alistuvaisuutta."

"Parry", vastasi nuori mies, "olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja
ja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt
tätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja
vaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana
myynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani
hintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään."

Parry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi
kädenpuristuksella ja hymyllä.

"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson
olevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?"

Vanhus kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.

"No nyt", jatkoi muukalainen, "älä peittele minulta mitään: miten
kävi?"

"Selvitykseni on lyhyt, mylord; mutta, taivaan tähden, älkää vapisko
noin!"

"Se on kärsimättömyyttä, Parry. No, mitä kenraali sanoi?"

"Ensiksikään kenraali ei tahtonut ottaa minua vastaan."

"Hän luuli sinua vakoojaksi."

"Niin, mylord, mutta minä kirjoitin hänelle."

"No?"

"Hän sai kirjeen ja luki sen, mylord."

"Kirje antoi selvän käsityksen asemastani, pyrkimyksistäni?"

"Oh, kyllä", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; "se esitti
uskollisesti mielialanne."

"Sitten, Parry?..."

"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli
saanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä
seuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä."

"Vangittaisiin!" mutisi nuori mies; "vangittaisiin sinut, uskollisin
palvelijani!"

"Niin, mylord."

"Ja kirjeesi allekirjoituksena oli kuitenkin _Parry_."

"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.
Jamesin hovissa ja" -- vanhus lisäsi huoaten -- "Whitehallissa".(12]

Nuori mies kumarsi mietteisiin vaipuneena ja synkeänä.

"Sen hän teki väkensä nähden", hän virkahti koettaen pettää itseänsä;
"mutta syrjäteitse... ilman välittäjiä... miten hän menetteli? Vastaa."

"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä
lahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet
veivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät
minut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä
Bretagneen, ja tässä nyt olen."

"Oh!" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen
kurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; "siinäkö kaikki, Parry, siinäkö
kaikki?"

"Niin, mylord, muuta en tiedä."

Parryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain
nuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.

Vanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät
aatokset häädetyksi.

"Mylord", hän virkkoi, "mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin
alinomaa: Eläköön kuningas!... Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä
aiheutti juhlavalaistuksen?"

"Ah, Parry, etpä tiedäkään", vastasi nuori mies ivallisesti, "että
Ranskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle
ovat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet,
aatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa
kullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri
kokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen.
Niinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii
häntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön
kuningas!"

"Riittää, riittää, mylord!" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä
käänteestä kuin edellisestä keskustelusta.

"Sinä tiedät", pitkitti tuntematon, "että sillaikaa kun kaikki tämä
tapahtuu kuningas Ludvig XIV:n kunniaksi, minun äidilläni ja
sisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden
viikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä
minulle vastikään kerroit... Onko ennen nähty, Parry, että minun
säätyasemaani kuuluva mies on..."

"Mylord, Luojan nimessä!"

"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään
puolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi
käsivartta, Parry, minulla on miekka..."

Ja hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa,
joka oli ripustettu seinälle.

"Mitä aiotte tehdä, mylord?"

"Mitäkö teen, Parry? Mitä koko perheenikin: äitini elää yleisen
armeliaisuuden varassa, sisareni kerjää äidilleni, minulla on jossakin
veljiä, jotka samaten kulkevat mierolla; minä, suvun päämies, minä
tahdon menetellä kuten hekin -- menen anomaan almua!"

Ja hermostuneeseen ja kamalaan nauruun purskahtaen nuori mies sitoi
miekan kupeelleen, otti hattunsa ja kiinnitti hartioilleen mustan
viitan, jota hän oli käyttänyt koko matkustuksensa ajan. Vanhuksen
silmäillessä häntä levottomasti aatelismies puristi hänen molempia
käsiään ja sanoi:

"Hyvä Parry, toimita itsellesi tulta, juo, syö, nuku, ole hyvällä
mielellä. Olkaamme tyytyväisiä, uskollinen ystäväni, ainoa ystäväni:
olemmehan rikkaita kuin kuninkaat!"

Hän napautti nyrkillään pistolimassia, joka raskaasti kierähti
lattialle, puhkesi jälleen nauramaan siihen kaameaan tapaan, joka oli
säikäyttänyt Parrya, ja koko talon hälistessä, hoilottaessa ja
valmistautuessa vastaanottamaan ja tiloittamaan lakeijain ilmoittamia
matkalaisia hän pujahti ison salin kautta kadulle, missä vanhus
ikkunaan siirtyneenä menetti hänet näkyvistään minuutin kuluttua.




8.

Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä.


On nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas
Ludvig XIV:n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja
nuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.

Valtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja
aatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin
herttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot
olivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.

Madame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä
sisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja
kolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja
kynttilöistä.

Rumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen
kajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli
seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja
kavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo
alkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.[13]

Kaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat
kaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon
enemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja
köyryselkäinen, -- kardinaali Mazarinia.

Ludvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka
muodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät
silmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan
ihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet
tapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut
mahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että
kuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä
vielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita
kauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri,
jättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään,
milloin myrskyjään.

Kuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa
mitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota
muutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja
hänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.

Hän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä
vuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena;
mutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain
pikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka
kerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi
mieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä
hyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: "Kuningas ei ole niin suuri kuin
herra kardinaali." Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita
tehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat
nuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat
häntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.

Kuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja
katseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko
hänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa
näki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen,
kardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki
taitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut
mitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään
tietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen,
halukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.

Aatelismiehet ja -naiset esiteltiin heidän majesteeteilleen ja
kardinaalille.

Kuningas huomasi, että hänen äitinsä kuten hänkin harvoin tunsi
esiteltävien nimen, kun sitävastoin kardinaali ihmeellistä muistia ja
mielenmalttia osoittaen aina huomaavaisesti puheli kunkin kanssa hänen
tiluksistaan, esi-isistään tai lapsistaan, joista hän mainitsi
joitakuita nimeltä; se hurmasi arvoisia maalaisjunkkareita ja vahvisti
heissä käsitystä, että ainoastaan se on todellinen kuningas, joka
tuntee alamaisensa, samaten kuin aurinko on vertaistaan vailla lämmön
ja valon lähteenä.

Nuori kuningas pitkitti senvuoksi opiskelua, johon hän oli kenenkään
aavistamatta ryhtynyt jo aikaa sitten, ja silmäili tarkkaavasti
kasvoja, jotka olivat hänestä ensin tuntuneet mitä vähäpätöisimmiltä ja
jokapäiväisimmiltä, yrittääkseen keksiä niiden piirteistä jotakin.

Tarjottiin illallinen. Rohkenematta pyytää sitä setänsä
vieraanvaraisuudelta oli kuningas odottanut ateriaa kärsimättömästi.
Tällä kertaa hän saikin osakseen kaiken kunnian, mikä kuului ainakin
hänen ruokahalulleen, jollei arvolleen.

Kardinaali tyytyi kuihtuneilla huulillaan koskettamaan lihalientä, joka
tarjottiin kultaisessa kulhossa. Kaikkivaltias ministeri, joka oli
leskikuningattarelta vallannut holhoushallituksen ja kuninkuuden, ei
ollut saanut luonnolta varatuksi itselleen hyvää vatsaa.

Itävallan Anna poti jo silloin syöpää, joka vuosien kuluttua vei
häneltä hengen, ja hän ei nauttinut juuri enempää ravintoa kuin
kardinaalikaan.

Mitä Monsieuriin tulee, joka oli vielä ihan kuohuksissaan
maalaiselämässään sattuneesta suuresta tapauksesta, niin hän ei
maistanut muruakaan.

Madame yksin piti aito lotrinkilaisena puoliaan hänen majesteettinsa
tasalla, niin että Ludvig XIV, jonka olisi täytynyt ilman tätä
pöytäkumppania esiintyä melkein ainoana aterioitsijana, tunsi suurta
kiitollisuutta ensiksikin emäntäänsä ja toisessa sijassa tämän
hovimestaria herra de Saint-Remyä kohtaan, joka oli tosiaan
kunnostautunut erinomaisesti.

Aterian päätyttyä kuningas Mazarinilta hyväksyvän eleen saadessaan
nousi pöydästä ja alkoi herttuattaren kehoituksesta käyskennellä
seurayleisön riveissä.

Naiset huomasivat silloin -- on asioita, joissa naiset ovat yhtä eteviä
Bloisissa kuin Pariisissa, -- että Ludvig XIV:llä oli rivakka ja rohkea
katse, joka takasi todellisille suloille kunnollisen arvostelun.
Herrasmiehet puolestaan havaitsivat, että hän oli ylväs ja ylpeä, --
että hän mielellään pani ne katseet painumaan, jotka liian kauan tai
tiukasti tähystivät häntä, ja se tuntui ennustavan hallitsijaa.

Kuningas oli edennyt noin kolmanneksen kierroksestaan, kun hänen
korviinsa sattui hätkähdyttävä sana, jonka hänen ylhäisyytensä lausui
keskustellessaan Monsieurin kanssa.

Tämä sana oli naisen nimi.

Hän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja
laiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi
vain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.

Monsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta
hänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli
nimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme
sisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.

Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei
saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet
niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä
havainnut nähdessään heidät viimeksi.

Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus
näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja
luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen
tavallista äänensävyään.

Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle
sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.

"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa
päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee
omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja
loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."

Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli
kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta
siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.

"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna
heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"

"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä,
niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja
värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät,
ja niin edullisesti kuin mahdollista."

"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali", virkkoi Monsieur
hyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.

"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille
sekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta."

Tämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun
esittelykierrostaan, kuten sanottu.

"Mademoiselle Arnoux", lausui herttuatar esitellessään hänen
majesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen
neitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi
talonpoikaistytöksi, "soitonopettajattareni tytär."

Kuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää
oikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.

"Mademoiselle Aure de Montalais", pitkitti Madame, "hyvää syntyperää ja
tunnollinen palvelustoimissaan."

Tällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän
ensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen
Madamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.

Samalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti
nöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä
hänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei
varmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.

Juuri tänä hetkenä kuningas kuuli sanan, joka säpsähdytti häntä.

"Ja mikä on kolmannen nimi?" kysyi Monsieur.

"Marie, monseigneur", vastasi kardinaali.

Tällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas
vavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle
piiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka
hän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi
asiakseen puoliääneen:

"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että
Blois oli näin kaukana Pariisista."

"Kuinka niin, hyvä sukulaiseni?" kysyi Madame.

"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia
ehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!"

"No niin, tunnen heidät kyllä."

"Jotkut heistä ovat sieviä."

"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään
pyörälle."

"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti", pyysi kuningas hymyillen, "sillä
lauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti,
toiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta
vanhan muodin johdosta."

"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä
Pariisista."

"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää
kohti."

"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan
huomaa."

"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka
valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista
valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden
päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä
en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea
esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun
sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."

"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että
henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne
henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."

"Onko se mahdollista, täti?" epäili kuningas.

"Tule lähemmäksi, Louise", kehoitti Madame.

Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona,
punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä
ollessaan.

"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la
Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.

Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin
perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita
sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.

"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen
hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän
majesteettinne piti niin maukkaana."

Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt
vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame
lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti
joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut
nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.

Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin
sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen
kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.

Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia.
Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea
ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä
nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.

Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen
sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka,
jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa
joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, -- jos tämä kaikille
pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät
sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi
kuollut siihen paikkaan.

Ja itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut
kannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa
kaikki, kauneudenkin.

Mutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät
sumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka
tarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun,
kiirehti palaamaan heidän lähelleen.

Hän saapui juuri kun Mazarin virkkoi loppuhuomautuksekseen:

"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat
seurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan
harkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin
kohdalla."

Nämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja
salaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella
signor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.

Niinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV:n sydämeen, ja kun kardinaali
hänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki
hän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka
hänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se
olikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä
vuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?

Siitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen
myrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen
katseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena,
ilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä
silmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä
haastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun
pidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden
yhtämittaista pyytelyä.

Soitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja
tympäisevää Ludvig XIV:lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli
käsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella,
mutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen
ilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja
ministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta
kohti.

Oviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti
erityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja
tummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja
pitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen
kauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin,
taittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne
takaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä
hattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä
huvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa -- jos hän olisi soturin
sijasta ollut hovimies -- hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin
aina on jotakin maksettava huvituksestaan.

Että upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa,
siitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili
juhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän
tunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä --
ja kaikki vanhat soturit järkeilevät -- ennen kaikkea tajuavan paljon
herkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua
edelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.

Siinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun
kuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen
katseensa.

Ensi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän
käsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän
oli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV:n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä
hallitsijan sydämessä liikkui -- sitä ahdistavan ikävystymisen, aran
päätöksen pyrkiä pois, -- käsitti hän velvollisuudekseen tehdä
kuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä
melkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa
ratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Kuninkaan saattue!"

Sanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne
kajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja
kävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta
kummastuneina.

Kalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja
astahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka
muskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut
vastikään annetussa käskyssä.

"Sinä lähdet, poikani?" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä
kysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se
olisi ollut niin läpitunkeva.

"Niin, madame", vastasi kuningas; "tunnen itseni väsyneeksi, ja aioin
sitäpaitsi kirjoittaakin tänä iltana."

Ministerin huulilla vilahti hymy, ja hän näytti nyökkäyksellä myöntävän
kuninkaalle luvan.

Monsieur ja Madame kiiruhtivat nyt antamaan määräyksiä virkailijoille,
jotka ilmestyivät esiin.

Kuningas tervehti, astui salin poikki ja saapui ovelle.

Siellä hänen majesteettiaan odotti kahdenkymmenen muskettisoturin kuja,
jonka perimmäisessä päässä upseeri nyt seisoi hievahtamattomana ja
miekka paljastettuna kädessään.

Kuningas astui edelleen, ja koko yleisö kohottausi varpailleen,
nähdäksensä hänet vielä kerran.

Kymmenen muskettisoturia avasi kuninkaalle tien sen tungoksen läpi,
joka täytti etuhuoneet ja portaat.

Toiset kymmenen ympäröivät kuningasta ja Monsieuria, joka oli tahtonut
saattaa hänen majesteettiaan. Palveluskunta tuli perässä.

Pikku kulkue johti kuninkaan siihen huoneistoon, joka oli määrätty
hänelle. Samoissa huoneissa oli kuningas Henrik III asunut
oleskellessaan valtionlinnassa.

Monsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit
astuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen
toiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä
synkkä eteinen.

Monsieur pysähdytti Ludvig XIV:n.

"Nyt, sire", hän huomautti, "sivuutatte juuri sen paikan, missä Guisen
herttua sai ensimmäisen tikariniskun."

Historiallisiin seikkoihin hyvin vaillinaisesti tutustunut kuningas
tunsi tapauksen, mutta hänellä ei ollut tietoa sen paikasta tai
lähemmistä yksityiskohdista.

"Ahaa!" virkkoi hän värähtäen.

Ja hän seisahtui.

Kaikki muut pysähtyivät hänen edessään ja takanaan.

"Herttua, sire", kertoi Gaston, "oli jokseenkin tällä paikalla, missä
nyt minä; hän oli menossa samalle suunnalle kuin nyt teidän
majesteettinne. Herra de Loignes seisoi muskettiluutnanttinne paikalla;
de Sainte-Maline ja hänen majesteettinsa saattue olivat hänen takanaan
ja ympärillään. Silloin häntä iskettiin."

Kuningas kääntyi upseeriinsa päin ja näki ikäänkuin pilven synkistävän
tämän sotaisia ja urheita kasvoja.

"Niin, takaapäin", mutisi luutnantti tehden äärimmäistä halveksimista
ilmaisevan liikkeen.

Ja hän yritti lähteä jälleen eteenpäin ikäänkuin tuntien mieltänsä
painostavan näiden seinien sisällä, jotka olivat aikoinaan nähneet
kavalluksen.

Mutta kuningas ei tuntunut parempaa pyytävän kuin saada kuulla lisää;
häh näytti halukkaalta luomaan vielä silmäyksen tähän kolkkoon
paikkaan.

Gaston tajusi veljenpoikansa toivomuksen.

"Katsokaa, sire", hän sanoi ottaen herra de Saint-Remyn kädestä
kynttilän, "tähän hän sitten kaatui. Tässä oli makuusija, jonka uutimet
hän repäisi tarttuessaan niihin."

"Mikä syvennys tuossa on, lattiassa?" kysyi Ludvig.

"Siihen kohtaan valui veri", selitti Gaston, "ja tunkeusi niin syvälle
tammilaahkoon, että laikkaa ei saanut poistetuksi muutoin kuin
kovertamalla. Ja kuitenkin", hän lisäsi ojentaen kynttiläänsä
lähemmäksi, "punerrus on vastustanut kaikkia häivytysyrityksiä."

Ludvig XIV kohotti jälleen päänsä. Kenties hän ajatteli sitä
veritahraa, jota hänelle oli eräänä päivänä näytetty Louvre-palatsissa
ja jonka siihen oli Concinin verellä leimannut hänen kuninkaallinen
isänsä ikäänkuin Bloisin täplän pariksi.

"Menkäämme!" hän sanoi.

Kulkue lähti jälleen heti etenemään, sillä mielenliikutus oli
ilmeisesti antanut nuoren kuninkaan äänelle käskevän soinnun, jollaista
ei ollut hänen taholtaan totuttu kuulemaan.

Heidän tultuaan kuninkaalle varattuun huoneistoon, jonne pääsi sekä
tästä pikku käytävästä että isoja portaita myöten pihan puolelta,
Gaston sanoi:

"Suvaitkoon teidän majesteettinne vastaanottaa tämän asunnon, niin
arvoton kuin se siihen tarkoitukseen onkin."

"Hyvä setä", vastasi nuori hallitsija, "kiitän teitä sydämellisestä
vieraanvaraisuudestanne."

Gaston toivotti hyvää yötä veljenpojalleen, joka syleili häntä ja
poistui.

Kuningasta saattaneista kahdestakymmenestä muskettisoturista vei
kymmenen Monsieurin takaisin vastaanottohuoneisiin, jotka eivät hänen
majesteettinsa lähdöstä huolimatta olleet vielä tyhjentyneet.

Toiset kymmenen asetti upseeri vartiopaikoilleen; viidessä minuutissa
hän itse tutki joka sopen sillä kylmäkiskoisella ja varmalla katseella,
jota ei aina luo tottumus, sillä siihen vaaditaan nerokkuutta.

Kaikkien sitten sijoituttua hän valitsi päämajakseen etuhuoneen, missä
hän tapasi ison nojatuolin, lampun, viiniä, vettä ja kuivaa leipää.

Hän kiersi ylös lampun sydämen, joi puoli lasillista viiniä, veti
huulensa ilmeikkääseen hymyyn, asettui isoon nojatuoliin ja valmistausi
nukkumaan.




9.

Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä.


Siten uinahtamaan laittautuneella upseerilla oli tyynestä sävystään
huolimatta raskas vastuu.

Kuninkaan muskettisoturien luutnanttina hän johti koko Pariisista
tullutta komppaniaa, johon kuului satakaksikymmentä miestä; mutta
paitsi jo mainittuja kahtakymmentä olivat muut leskikuningattaren ja
eritoten kardinaalin vartiona.

Signor Giulio Mazarini tahtoi säästää oman henkivartionsa
matkakustannukset. Senvuoksi hän käytti hyväkseen kuninkaan vartiota,
ja runsaassa määrin, koskapa hän otti osalleen viisikymmentä; sen
seikan olisi täytynyt näyttää kovin sopimattomalta jokaisesta tämän
hovin tapoja tuntemattomasta.

Niinikään olisi muukalaisesta näyttänyt ainakin oudolta, että
kardinaalille määrätty osa linnaa oli loistavasti valaistu ja että
siellä vallitsi vilkas elämä. Muskettisoturit vartioitsivat siellä
jokaista ovea eivätkä päästäneet sisälle muita kuin niitä kuriireja,
jotka matkoillakin seurasivat kardinaalia hänen kirjeenvaihtonsa
välittäjinä.

Kaksikymmentä miestä palveli leskikuningattaren luona; kolmekymmentä
oli levolla, seuraavana päivänä asettuakseen toveriensa sijalle.

Siellä päin sitävastoin, missä kuningas asui, oli vallalla pimeys,
hiljaisuus ja yksinäisyys. Ovien sulkeuduttua ei siellä enää ilmennyt
mitään kuninkaallisuutta. Kaikki palvelussaattueen henkilöt olivat
vähitellen poistuneet. Hänen korkeutensa prinssi oli kuulustuttanut,
tarvitsiko hänen majesteettinsa hänen apuaan, ja siihen kysymykseen
tottuneelta muskettiluutnantilta oli saatu vastaukseksi tavanmukainen
_ei_, jonka jälkeen kaikki kävivät makuulle kuin kunnon porvarin
talossa.

Kuitenkin oli nuoren kuninkaan huoneistoon helppo kuulla juhlasalista
soiton pauhua, ja sen kirkkaasti valaistut ikkunat näkyivät sinne.

Kymmenen minuutin kuluttua tulostaan Ludvig XIV huomasi suuremmasta
hälinästä kuin hänen lähtönsä oli aiheuttanut, että kardinaali
vuorostaan siirtyi asuntoonsa lukuisten aatelismiesten ja -naisten
saattamana.

Tätä kulkuetta tarkatakseen tarvitsi kuninkaan vain katsella
ikkunastaan, jonka luukkuja ei ollut suljettu.

Itse Monsieur johti kynttilä kädessä hänen ylhäisyyttänsä pihan poikki;
sitten tuli leskikuningatar, jolle Madame oli tuttavallisesti tarjonnut
käsivartensa, ja kävellessään he kuiskailivat keskenään kuin vanhat
ystävykset.

Näitä kahta paria saattoivat kaikki muut, -- ylhäiset naiset, paashit
ja upseerit; soihdut valaisivat liehuvalla loimullaan koko pihaa kuin
tulipalo. Sitten askelten ja äänten kaiku kuoleutui yläkertoihin.

Nyt ei enää kukaan ajatellut kuningasta, joka seisoi kyynärpää
ikkunalautaan tuettuna ja oli surumielisesti nähnyt kaiken tämän
loiston katoavan, kuullut koko hälinän etääntyvän, -- ei kukaan muu
kuin se Médicis-ravintolan tuntematon vieras, jonka olemme nähneet
lähtevän liikkeelle mustaan viittaansa verhoutuneena.

Hän oli noussut suoraan linnan luo ja alkanut synkkänä kierrellä
palatsin lähistöllä, jota väkijoukko yhä ympäröitsi. Nähdessään sitten,
että kukaan ei vartioinut pääporttia eikä holvikäytävää, -- Monsieurin
huovit nimittäin hieroivat veljeyttä kuninkaallisten soturien kanssa
runsaiden beaugencypikarillisten välityksellä, -- tuntematon tunkeusi
yleisön läpi, astui pihan poikki ja pääsi portaille asti, jotka
johtivat kardinaalin huoneistoon.

Hänet sai nähtävästi suuntaamaan askeleensa tälle taholle
vahakynttiläin hohde sekä paashien ja virantoimittajien puuhakas sävy.

Mutta hänet pysähdytti rutosti musketin heilahdus ja etuvartijan huuto.

"Minne matka, ystävä?" kysyi vahtisotilas.

"Aion kuninkaan luo", vastasi tuntematon levollisesti ja ylpeästi.

Sotamies kutsui paikalle erään hänen ylhäisyytensä upseerin, joka
virkkoi siihen tapaan kuin virastoapulainen opastaa ministeriössä
kävijää perille:

"Toinen porraskäytävä vastapäätä."

Ja sen enempää vieraasta välittämättä upseeri palasi keskeytyneeseen
keskusteluunsa.

Vastaamatta muukalainen astui osoitettuja portaita kohti.

Sillä taholla ei näkynyt liikettä eikä valoa, -- vain hämyä, jossa
yksinäinen vartiosoturi asteli kuin varjo. Hiljaisuutta häiritsivät
siellä ainoastaan hänen askeleensa, joita säesti kannuksien kilinä
kivilaakoja vasten.

Vahtisotilas kuului kuninkaan vartioksi varattuihin kahteenkymmeneen
muskettisoturiin ja toimitti palvelusvuoroaan jäykkänä kuin patsas.

"_Qui vive_?" huusi tämä etuvartija.

"Ystävä", vastasi tuntematon.

"Mitä tahdotte?"

"Puhutella kuningasta."

"Ohoh, hyvä herra, sepä tuskin käy laatuun."

"Ja minkätähden?"

"Kuningas on makuulla."

"Jo makuulla?"

"Niin."

"No, puhuteltava minun on häntä silti."

"Mutta minä sanon teille, että se on mahdotonta."

"Kuitenkin..."

"Takaisin!"

"Onko menettelyohje niin ehdoton?"

"Minun ei tarvitse tehdä tiliä teille. Takaisin!"

Ja tällä kertaa etuvartija antoi uhkaavalla liikkeellä pontta
käskylleen, mutta tuntematon pysyi hievahtamatta kuin hänen jalkansa
olisivat juurtuneet siihen paikkaan.

"Herra muskettisoturi", hän sanoi, "olettehan aatelismies?"

"Minulla on se kunnia."

"No niin, samoin olen minäkin, ja aatelismiesten tulee osoittaa jonkun
verran huomaavaisuutta toisiansa kohtaan."

Sanoissa ilmenneen arvokkuuden voittamana etuvartija laski aseensa
alas.

"Puhukaa, monsieur", hän sanoi, "ja jos pyydätte minulta jotakin
sellaista, mikä on minun vallassani..."

"Kiitos. Onhan teillä upseeri?"

"Luutnanttimme, kyllä, monsieur."

"No niin, haluan puhutella luutnanttianne."

"Kas, se on toinen asia! Astukaa ylös, monsieur."

Tuntematon tervehti etuvartijaa ylväästi ja nousi ylös portaita,
samalla kun huuto: "Luutnantti, vierailu!" vartiosoturista toiseen
siirtyen kulki hänen edellään ja häiritsi upseerin ensimmäistä
uinahdusta.

Silmiään hieroen ja viittansa solkia kiinnittäen luutnantti laahusti
kolme askelta muukalaista kohti.

"Miten voin palvella teitä, monsieur?" hän kysyi.

"Te olette vartion upseeri, muskettiväen luutnantti?"

"Minulla on se kunnia", myönsi upseeri.

"Monsieur, minun on välttämättömästi puhuteltava kuningasta."

Luutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella
silmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin
tavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.

"En oleta teitä mielenvikaiseksi", hän sanoi, "ja kuitenkin näytte
kuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että
kuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään."

"Hän myöntää pääsyn, monsieur."

"Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa
neljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö
sitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä."

"Kuullessaan, kuka olen", vakuutti tuntematon suoristautuen, "hän
peruuttaa kiellon."

Upseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta
mukautumaan.

"Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet
ilmoitan, monsieur?"

"Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja
Irlannin kuninkaan."

Upseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa
ilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on
koskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.

"Ah, niin, sire", hän sanoi, "minun olisi tosiaan pitänyt tuntea
teidät."

"Olette nähnyt muotokuvani?"

"En, sire."

"Tai olette kenties entiseen aikaan nähnyt minut hovissa, ennen kuin
minut häädettiin Ranskasta?"

"En, sire, niinkään ei ole asian laita."

"Kuinka sitten olisitte voinut tuntea minut, jos ette ole nähnyt
muotokuvaani ettekä minua itseäni?"

"Sire, olen nähnyt hänen majesteettinsa isänne kamalana hetkenä."

"Sinä päivänä, jolloin...?"

"Niin."

Ruhtinaan otsa synkistyi; sitten hän tunnelmansa vallasta irtautuen
sanoi:

"Huomaatteko vieläkin vaikeaksi ilmoittaa minua?"

"Suokaa minulle anteeksi, sire", vastasi upseeri, "mutta noin
yksinkertaisessa asussa en osannut aavistaa kuningasta; ja kuitenkin,
kuten minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, näin kuningas
Kaarle I:n... Mutta anteeksi, riennän ilmoittamaan kuninkaalle."

Samassa hän palasi kysymään:

"Teidän majesteettinne varmaankin haluaa, että tämä kohtaus pysyy
salassa?"

"En vaadi sitä, mutta jos on mahdollista saada se tapahtumaan
hiljaisesti..."

"Mahdollista se kyllä on, sire, sillä minä voin olla käyttämättä
ylikamariherran välitystä; mutta silloin teidän majesteettinne tulee
suostua jättämään miekkanne minulle."

"Se on totta; minä unohdin, että kukaan ei pääse Ranskan kuninkaan luo
aseellisena."

"Teidän majesteettinne saa olla poikkeuksena, jos tahdotte, mutta siinä
tapauksessa minun on tehtävä ilmoitus kuninkaan palveluskunnalle,
vapautuakseni vastuusta."

"Tässä miekkani, monsieur. Suvaitsetteko nyt esittää käyntini hänen
majesteetilleen?"

"Heti, sire."

Ja upseeri riensi koputtamaan välioveen, jonka hänelle avasi
kamaripalvelija.

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" virkkoi upseeri.

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" toisti kamaripalvelija.

Nämä sanat kuullessaan muuan aatelismies aukaisi kuninkaan huoneen
molemmat ovipuoliskot selki selälleen, ja Ludvig XIV:n nähtiin astuvan
esiin ilman hattua ja miekkaa, ihokkaan napit auki, samalla kun hänen
liikkeensä ilmaisivat mitä suurinta kummastusta.

"Te, serkkuni, te Bloisissa!" huudahti hän viitaten hovijunkkaria ja
kamaripalvelijaa vetäytymään viereiseen huoneeseen.

"Sire", vastasi Kaarle II, "olin matkalla Pariisiin, toivoen tapaavani
teidän majesteettinne, mutta huhu tiesi teidän olevan tulossa tänne.
Pitkitin senvuoksi oleskeluani täällä, minulla kun on erittäin tärkeätä
ilmoitettavaa teille."

"Sopiiko tämä huone siihen tarkoitukseen, hyvä serkku?"

"Varsin hyvin, sire, sillä luullakseni ei puheluamme voida kuulla."

"Olen lähettänyt pois hovijunkkarini ja palvelijani; he ovat
viereisessä huoneessa. Tuolla väliseinä takana on tyhjä työhuone ja sen
sivulla etuhuone, jossa varmaankin näitte vain yksinäisen upseerin, vai
mitä?"

"Niin, sire."

"No niin, puhukaa siis, hyvä serkku, kuuntelen teitä."

"Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme
onnettomuuksia."

Ranskan kuningas punastui ja siirsi nojatuolinsa lähemmä Englannin
kuninkaan istuinta.

"Sire", jatkoi Kaarle II, "minun ei tarvitse kysyä, tunteeko teidän
majesteettinne surkean historiani yksityiskohtia."

Ludvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän
ojensi arvoveljelleen kätensä.

"Hyvä serkku", hän sanoi, "minun on häveten tunnustettava, että
kardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä
enemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea
itselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti
nämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi
vain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin
lainkaan tutustunut."

"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on
sitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä."

"Puhukaa, hyvä serkku, puhukaa."

"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään
Irlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa
Skotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä
anastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata
hänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani."

"Ja kuitenkin Skotlanti on melkein isänmaanne, hyvä serkku."

"Kyllähän, mutta skotlantilaiset olivat minulle julmia maanmiehiä. He
olivat pakottaneet minut kieltämään isieni uskonnon, he olivat
hirttäneet lordi Montrosen, uskollisimman palvelijani, syystä, että hän
ei ollut presbyteriläisen uskonliiton miehiä, ja kun tämä vakaumuksensa
uhri, jolle oli luvattu suosionosoitus hänen kuolinhetkenään, oli
pyytänyt, että hänen ruumiinsa paloiteltaisiin niin moneksi kappaleeksi
kuin Skotlannissa oli kaupunkeja, jotta kaikkialla tavattaisiin hänen
uskollisuutensa todisteita, en minä voinut lähteä mistään kaupungista
tai tulla toiseen, sivuuttamatta jotakuta jäännöstä tuosta ruumiista,
joka oli toiminut, taistellut ja hengittänyt minun puolestani.

"Marssin senvuoksi rohkeasti Cromwellin armeijan läpi ja tunkeusin
Englantiin. Protektori[14] alkoi ajaa minua takaa tällä omituisella
pakoretkellä, jonka päätekohdassa odotti kruunu. Jos olisin ehtinyt
Lontooseen hänen edellään, niin kilvoituksen palkinto olisi epäilemättä
joutunut minulle, mutta hän saavutti minut Worcesterissa.

"Englannin hyvä hengetär ei enää ollut meidän puolellamme, vaan hänen.
Sire, minä jouduin tappiolle syyskuun 3 p:nä 1651, Dunbarin luona
tapahtuneen toisen skotlantilaisille onnettoman taistelun vuosipäivänä.
Kaksituhatta miestä kaatui ympärilläni ennen kuin ajattelin peräytyä
askeltakaan. Lopulta minun oli paettava.

"Siitä hetkestä alkaen historiani kehittyi romaaniksi.
Hellittämättömästi vainottuna leikkautin tukkani ja pukeuduin
puunhakkaajan asuun. Muuan tammen lehvistössä vietetty päivä antoi
puulle Kuninkaantammen nimen, joka sillä on vieläkin. Seikkailujani
Straffordin kreivikunnassa, mistä pääsin etenemään ottamalla isäntäni
tyttären taakseni hevosen lautasille, kertoillaan vielä iltapuhteiden
muistoina, ja niissä on aihetta balladiin. Aikanaan kirjoitan tästä
kaikesta selostuksen, sire, kuninkaallisten arvoveljieni opiksi.
Silloin kuvaan, miten herra Nortonin luo saapuessani tapasin
hovikappalaisen, joka katseli keilanheittoa, ja vanhan palvelijan, joka
kyyneliin puhjeten mainitsi nimeni ja oli uskollisuudellaan
syöksemäisillään minut surman suuhun melkein yhtä varmasti kuin toinen
kavalluksellaan. Esitän myös kauhistukseni, -- niin, sire,
kauhistukseni, kun eversti Windhamin luona muuan ratsujamme tarkastanut
seppä vakuutti tuntevansa ne Skotlannissa kengitetyiksi."

"Omituista", mutisi Ludvig XIV, "minä olin tietämätön tästä kaikesta.
Minulle oli tunnettua ainoastaan, että _te_ pääsitte alukseen
Brighthelmstonessa ja astuitte maihin Normandiassa."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Kaarle, "jos sallit kuninkaitten olla niin
tietämättömiä toistensa historiasta, niin miten kykenevät he
keskinäiseen avunantoon!"

"Mutta sanokaa minulle, hyvä serkku", jatkoi Ludvig XIV, "kuinka voitte
vielä toivoa mitään tuolta onnettomalta maalta ja kapinalliselta
kansalta, kun teitä on kohdeltu noin tylysti Englannissa?"

"No, sire, se johtuu siitä, että siellä on kaikki suuresti muuttunut
Worcesterin taistelun jälkeen. Cromwell kuoli tehtyään Ranskan kanssa
sopimuksen, johon hän piirsi nimensä teidän allekirjoituksenne
yläpuolelle. Hän kuoli syyskuun 3 p:nä 1658, Worcesterin ja Dunbarin
taisteluiden vuosipäivä sekin."

"Hänen sijaansa tuli poika."

"Mutta monilla miehillä, sire, on vain perhettä eikä perijää. Oliverin
perintö oli Rikhardille liian raskas. Rikhard, joka ei ollut
tasavaltalainen eikä kuningasmielinen. -- Rikhard, joka antoi huoviensa
syödä päivällispöydässään ja kenraaliensa hallita tasavaltaa, luopui
protektoraatista huhtikuun 22 p:nä 1659. Siitä on nyt alun toista
vuotta. Senjälkeen on Englanti ollut vain peliluola, jossa kukin
yrittelee noppapeliä isäni kruunusta. Innokkaimmat pelaajat ovat
Lambert ja Monk. No niin, sire, minäkin vuorostani tahtoisin ottaa osaa
tähän peliin, jonka panos on heitetty kuningasvaipalleni. Sire,
miljoona yhden lahjomiseen noista pelaajista minun liittolaisekseni
tai kaksisataa aatelismiestänne heidän karkoittamisekseen
Whitehall-palatsistani niinkuin Jeesus hääti rahanvaihtajat
temppelistä!"

"Tulette siis", virkkoi Ludvig XIV, "pyytämään minulta..."

"Apuanne, nimittäin mihin eivät ainoastaan kuninkaat ole velvollisia
toisilleen, vaan kaikki kristityt, -- apuanne, sire, joko rahana tai
miehinä, ja kuukauden kuluessa, asettamalla joko Lambertin Monkia
vastaan tai Monkin Lambertia vastaan, olen valloittanut takaisin
isäinperintöni sen maksamatta maalleni guineaakaan rahaa tai
alamaisilleni pisaraakaan verta, sillä he ovat nyt päihdyksissä
vallankumouksesta, protektoraatista ja tasavallasta eivätkä parempaa
pyydä kuin saada hoipertaen kellahtaa pitkäkseen ja uinahtaa
kuninkuuden helmaan, -- apuanne, sire, ollakseni teidän
majesteetillenne suuremmassa velassa kuin isälleni. Isäparka, joka on
niin kalliisti maksanut sukumme aineellisen häviön! Te näette, sire,
olenko onneton, olenko epätoivoinen, sillä nythän syytän isäänikin!"

Ja veri nousi Kaarle II:n kalpeihin kasvoihin, jotka hän hetkiseksi
peitti molemmin käsin ikäänkuin huumaantuneena mielensä kuohahduksesta
satunnaista pojantunteesta poikkeamista vastaan.

Nuori kuningas ei tuntenut oloaan vähemmän onnettomaksi kuin hänen
vanhempi arvoveljensä; hän käänteli itseään levottomasti nojatuolissaan
eikä tavannut sanaakaan vastaukseksi.

Kymmentä vuotta vanhempana kykeni Kaarle II paremmin ponnistautumaan
mielenliikutuksensa valtiaaksi, ja hän lopulta aloitti jälleen puheen.

"Mikä on vastauksenne, sire?" hän kysyi. "Odotan sitä kuin
hengenasiasta pidätelty tuomiotansa. Onko minun kuoltava?"

"Hyvä serkku", vastasi ranskalainen ruhtinas Kaarlo II:lle, "te
pyydätte minulta miljoonaa, minulta, jolla ei ole koskaan ollut
neljännestäkään siitä summasta! Minulla ei ole suorastaan mitään. Minä
en ole sen enempää Ranskan kuningas kuin te Englannin. Olen pelkkä
nimi, liljoilla kirjailtuun samettiin puettu nolla, siinä kaikki. Istua
näkyvällä valtaistuimella -- se on ainoana etunani teidän
majesteettiinne verraten. Minulla ei ole mitään, en voi mitään."

"Onko se mahdollista!" huudahti Kaarle II.

"Hyvä serkku", selitti Ludvig ääntänsä alentaen, "olen kokenut
kurjuutta, jollaista köyhimmätkään aatelismieheni eivät olisi
kestäneet. Jos Laporte-parkani olisi tässä, niin hän voisi sanoa
teille, että minä olen maannut risaisten hurstien välissä, joiden läpi
sääreni sotkeusivat; hän voisi kertoa teille, miten minulle jälkeenpäin
kaleesejani pyytäessäni annettiin ajoneuvot, jotka rotat olivat
nakerrelleet pilalle vaunuvajassa -- kuinka päivällistäni tahtoessani
mentiin kardinaalin keittiöön kysymään, oliko siellä syötävää
kuninkaalle. Ja vielä tänä päivänä, -- kun olen kahdenkolmatta vanha,
kun olen sivuuttanut kuninkaiden täysikäisyyden rajan, -- tänä päivänä,
jolloin minulla pitäisi olla aarrehuoneen avain, politiikan johto,
oikeus määrätä sodasta ja rauhasta, luokaa silmäys vain ympärillenne ja
katsokaa, mikä asema minulle suodaan: katsokaa tätä hylättyä tilaa,
tätä halveksimista, hiljaisuutta, kun sitävastoin tuolla toisella
puolella... katsokaa, mitä touhua, loistoa, kunnioituksen osoittelua!
Tuolla, tuolla, hyvä serkku, on Ranskan todellinen kuningas."

"Kardinaali?"

"Niin, kardinaali."

"Silloin minä olen tuomittu, sire."

Ludvig XIV ei vastannut mitään.

"Tuomittu juuri, sillä minä en ikinä ano mitään mieheltä, joka olisi
jättänyt äitini ja sisareni -- Henrik IV:n tyttären ja tyttärentyttären
-- kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti
olisi lähettänyt heille puita ja leipää."

"Kuolemaan!" mutisi Ludvig XIV.

"No niin", jatkoi Englannin kuningas, "köyhä Kaarle II -- tämä Henrik
IV:n lapsenlapsi kuten tekin, sire --, jolla ei ole parlamenttia eikä
kardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä
käydä hänen sisarelleen ja äidilleen."

Ludvig rypisti silmäkulmiaan ja kouraisi rajusti kalvosintensa
röyhelöstä.

Tämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin
huomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän
tarttui nuoren hallitsijan käteen.

"Kiitos, hyvä serkku", hän sanoi. "Teidän tulee sääli minua; muuta en
voisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne."

"Sire", virkahti Ludvig XIV äkkiä kohottaen päänsä, "tarvitsette
miljoonan rahassa tai kaksisataa aatelismiestä, sanoitte?"

"Miljoona riittäisi minulle kyllä, sire."

"Se on hyvinkin vähän."

"Yhdelle ainoalle ihmiselle tarjottuna se on suuri summa. On usein
paljon helpommallakin ostettu vakaumuksia, ja minulla on tekemistä
ainoastaan lahjottavien ihmisten kanssa."

"Kaksisataa aatelismiestä taasen, ajatelkaa, on vain hiukan enemmän
kuin yksi komppania, siinä kaikki."

"Sire, meidän suvussamme kerrotaan muistona, että neljä miestä, neljä
isäni palvelukseen antautunutta ranskalaista aatelismiestä, oli vähällä
pelastaa isäni silloin kun häntä parlamentin tuomion jälkeen vartioitsi
armeija ja saarsi kokonainen kansa."

"Jos siis saan toimitetuksi teille miljoonan tai kaksisataa
aatelismiestä, niin te olette tyytyväinen ja katsotte minut kunnon
veljeksi?"

"Silloin pidän teitä pelastajanani, ja jos nousen jälleen isäni
valtaistuimelle, on Englanti, ainakin niin kauan kun minä hallitsen,
Ranskaa kohtaan sisarmaana, niinkuin te tulette olleeksi minulle
veljenä."

"No niin, hyvä serkku", sanoi Ludvig nousten, "mitä te epäröitte
pyytää, sen pyynnön teen minä. Teen teidän hyväksenne, mitä en koskaan
ole tahtonut yrittää omaan lukuuni. Lähden tapaamaan Ranskan
kuningasta, -- sitä toista, rikasta, mahtavaa: anon häneltä sitä
miljoonaa tai kahtasataa ritaria, ja saammehan nähdä!"

"Ah", huudahti Kaarle, "te olette jalo ystävä, sire, teillä on ylevän
miehen sydän! Te pelastatte minut, serkku, ja kun tarvitsette henkeä,
jonka minulle nyt annatte jälleen, pyytäkää sitä vain."

"Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!" varoitti Ludvig matalalla äänellä.
"Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen
hankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän
halki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa
kuin maan valloitus."

"Mutta kuitenkin, sire, kun te olette pyytämässä..."

"Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt",
keskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan
kalpenemaan.

Mutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti,
jatkoi Ludvig:

"Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka
kärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä
kuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista
sanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella.
Menen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen
pian takaisin."




10.

Mazarinin luvunlaskua.


Juuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana
kiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen,
astui muskettiupseeri -- huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko
pidätellä hengitystään -- ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme
maininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan
ollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella
laudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna
vain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki,
mitä huoneessa tapahtui.

Ei siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko
äskeisen keskustelun.

Kuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien
tervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä
katseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.

Kuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen
tapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu
Gascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä
häivytetyksi:

"Surkea palveluspaikka! Surkea herra!"

Nämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa,
ojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.

Tämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana
-- kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin
huoneistoon päin -- tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.

Hiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle,
mutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän
pakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän
oli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen
matkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.

Mutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen
liike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi
hän Bernouinilta:

"Onko Brienne vielä saapuvilla?"

"Ei, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Herra de Brienne on teidän
luvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on
hänet helppo herättää."

"Ei, ei maksa vaivaa. Koetan muutoin. Kirotut numerot!"

Ja kardinaali alkoi miettiä laskeskellen sormillaan.

"Kas, vai numerot!" sanoi Bernouin. "Jopa nyt! Jos teidän ylhäisyytenne
antautuu laskuihinsa, niin takaanpa teille huomiseksi mitä tuimimman
päänkivistyksen! Eikä edes tohtori Guénaud ole täällä."

"Olet oikeassa, Bernouin. No, sinä saatkin korvata Briennen,
ystäväiseni. Minun olisi tosiaan pitänyt ottaa mukaani herra de
Colbert. Siinä on kykenevä nuori mies, Bernouin, varsin näppärä.
Säntillinen mies!"

"Enpä tiedä", arvosteli kamaripalvelija, "mutta minä en pidä hänen
ulkomuodostaan, -- kykenevän nuoren miehenne katsannosta."

"Älä huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.
Istuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita."

"Valmis olen, monseigneur. Mitä minun on kirjoitettava?"

"Katsos, noihin kahteen riviin tulee jatkoa."

"Kyllä näen."

"Kirjoita: seitsemänsataakuusikymmentätuhatta livreä."

"Kirjoitettu on."

"Lyonin osalta..."

Kardinaali näytti empivän.

"Lyonin osalta?" toisti Bernouin.

"Kolme miljoonaa yhdeksänsataatuhatta livreä."

"Hyvä, monseigneur."

"Bordeauxin osalta seitsemän miljoonaa."

"Seitsemän", kertasi Bernouin.

"Niin juuri", vahvisti kardinaali painavasti, "seitsemän. Käsitäthän,
Bernouin", lisäsi hän, "että tämä kaikki on maksettavia rahasummia."

"En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai
saatavia, kun nämä miljoonat eivät minua hyödytä."

"Ne ovat kuninkaan varoja; kuninkaan omaisuutta minä tässä lasken
yhteen. No, missä olimmekaan?... Aina sinä keskeytät minua!"

"Seitsemässä miljoonassa, Bordeauxin osalta."

"Ah, niin, aivan oikein. Madridin osalta neljä. Sanon sinulle
nimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma
tyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen
ymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään
omaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt
yhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"

"Kyllä, monseigneur."

"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas,
olinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto..."

"Kirjoitanko kruununlinnojen?" kysyi Bernouin.

"Ei, ei, se on turhaa, -- itsestään selvää. Oletko kirjoittanut,
Bernouin?"

"Kyllä, monseigneur."

"Miten ovat numerosi?"

"Rivittäin ihan alitusten."

"Laske yhteen, Bernouin."

"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä,
monseigneur."

"Äh!" äännähti kardinaali äreänä; "ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!"

Bernouin tarkisti laskunsa.

"Ei, monseigneur, puuttuu seitsemänsataaneljäkymmentätuhatta livreä."

Mazarin pyysi nähdäkseen laskelman ja silmäili sitä tarkkaavasti.

"Yhdentekevää", arveli Bernouin, "kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa
kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha."

"Ah, Bernouin, senpä minä tahtoisin nähdä kuninkaalla!"

"Teidän ylhäisyytennehän sanoi, että se oli kuninkaan omaisuutta."

"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä
kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli
määränkin!"

Bernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo
uskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen
päänalustaan.

"Oh", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, "ei vielä
neljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen
neljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut
päämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen
riutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä
jos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme
espanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo
miekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi."

Hänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää
ajattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin
kaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin
takaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.

"No", tiedusti kardinaali, "mikä on hätänä?"

"Kuningas, monseigneur, kuningas!"

"Mitä! Kuningasko?" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa.
"Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen
makuulla. Mitä onkaan tapahtunut?"

Ludvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan
kardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri
samassa.

"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali", hän sanoi. "Tai ei
ainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain
ilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti
tänä iltana, siinä kaikki."

Mazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas
oli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän
päätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti
ja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti
ilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:

"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten,
mutta ankara jäsenkolotukseni..."

"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali",
keskeytti Ludvig ystävällisesti. "Olen teidän oppilaanne enkä kuningas,
senhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne
anojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin
halukkaana saamaan suotuisan vastauksen."

Kuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä
ajatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli
rakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies
kuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon
häveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen
alennustila.

Kelpo sedän tavoin Mazarin ryhtyi helpoittamaan luottamuksen antamista.

"Puhukaa, sire", hän sanoi, "ja koska teidän majesteettinne suvaitsee
hetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt
puhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän
majesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni."

"Kiitos, herra kardinaali", vastasi kuningas. "Se, mitä minulla on
teidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku
seikka."

"Sepä ikävää", pahoitteli kardinaali, "kovin ikävää, sire. Olisin
suonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä
palvelusta ja uhraustakin... mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen
tyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire."

"No niin", aloitti kuningas, jonka sydämen pamppailulle ainoastaan
ministerin kiihtymys saattoi vetää vertoja, "seikka on se, että luonani
kävi vastikään serkkuni, Englannin kuningas."

Mazarin hypähti vuoteellaan kuin sähkötäräyksen saaneena, samalla kun
ilmeinen hämmästys tai pikemmin pettymys loi hänen kasvoilleen niin
nyreän sävyn, että Ludvig XIV kaikessa tottumattomuudessaankin hyvin
näki ministerin toivoneen kuulevansa jotakin aivan toista.

"Kaarle II!" huudahti Mazarin käheällä äänellä ja halveksivasti
rypistäen huuliansa. "Te olette saanut vieraaksenne Kaarle II:n!"

"Kuningas Kaarlo II:n", jatkoi Ludvig XIV ponnekkaasti, suoden Henrik
IV:n tyttärenpojalle arvonimen, jonka Mazarin oli häneltä unohtanut.
"Niin, herra kardinaali, kovaonninen ruhtinas on liikuttanut sydäntäni
kertomalla minulle kärsimyksistään. Hän on suuressa hädässä, herra
kardinaali, ja minusta tuntuisi tuskalliselta jättää tuettomaksi
valtaistuimelta syösty ja pakosalle häädetty arvoveli, kun itsekin olen
kokenut onnettomuutta -- kun olen nähnyt valtaistuimestani
kiisteltävän, ja joutunut melskeisinä aikoina poistumaan
pääkaupungistani."

"Niin", huomautti kardinaali närkkäästi, "miksei hänellä ole ollut
lähellään joku Jules Mazarin kuten teillä, sire! Silloin hänellä olisi
kruunu säilynyt."

"Tiedän täydellisesti, mitä sukuni on velkaa teidän ylhäisyydellenne",
vastasi kuningas ylpeästi, "ja saatte uskoa, että minä puolestani en
sitä milloinkaan unohda, monsieur. Juuri siitä syystä, että serkullani
Englannin kuninkaalla ei ole lähellään niin mahtavaa neroa kuin minun
pelastajani on, juuri siitä syystä tahtoisin suostuttaa hänen avukseen
saman neron ja pyytää teitä ojentamaan käsivartenne hänen suojakseen,
ollen varma, herra kardinaali, että te pelkällä käden liikkeellä
kykenisitte kohottamaan hänen päähänsä takaisin kruunun, joka suistui
hänen isänsä mestauslavan juurelle."

"Sire", haastoi Mazarin, "kiitän teitä suosiollisesta mielipiteestänne,
mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuolla rajan takana: siellä riehuu
villittyä väkeä, joka kieltää Jumalan ja katkaisee kuninkailtansa
kaulan. He ovat vaarallisia, nähkääs, sire, ja saastaisia koskettaa sen
jälkeen kun ovat tahranneet itsensä kuninkaalliseen vereen ja
kerettiläisyyden hapatukseen: Se politiikka ei ole minua milloinkaan
miellyttänyt, ja siihen en ryhdy."

"Te voittekin auttaa meitä toimittamaan sen sijalle toisen."

"Miten?"

"Juuri palauttamalla Kaarle II:n hallitukseen."

"Oh, hyvä Jumala", huudahti Mazarin, "kangasteleeko tuon köyhimyksen
mielessä semmoinen haave?"

"Kyllä", vastasi nuori kuningas nolostuneena vaikeuksista, joita hänen
ministerinsä varma silmä näkyi tässä suunnitelmassa huomaavan, "eikä
hän sitä varten pyydäkään muuta kuin miljoonan."

"Siinäkö kaikki? Pikku miljoonaanko hän vain tyytyisikin?" sanoi
kardinaali ivallisesti, tehostaen italialaista ääntämistapaansa.
"Vaivainen miljoona vain, olkaa hyvä, veliseni! Siinäpä oikea
kerjäläisperhe!"

"Kardinaali", muistutti Ludvig XIV päätänsä kohottaen, "tämä
kerjäläisperhe on minun sukuni haara."

"Oletteko kyllin rikas lahjoittaaksenne miljoonia muille, sire? Onko
teillä miljoonia?"

"Voi", vastasi Ludvig XIV tuntien ääretöntä mielenkarvautta, jonka hän
kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella esti ilmenemästä kasvoillaan,
"voi, niin, herra kardinaali, tiedän olevani köyhä, mutta Ranskan
kruunu on lopultakin miljoonan arvoinen, ja tehdäkseni hyvän teon
panttaisin kruununi, jos on tarpeellista. Hakisin käsille juutalaisia,
jotka hyvinkin antaisivat minulle miljoonan."

"Sanotte siis tarvitsevanne miljoonan, sire?" kysyi Mazarin.

"Niin sanon, monsieur."

"Te erehdytte suuresti, sire: te tarvitsette paljon enemmänkin.
Bernouin!... Saatte nähdä, sire, kuinka paljon te toden teolla
tarvitsette... Bernouin!"

"Kuinka, kardinaali", oudoksui kuningas, "aiotteko neuvotella lakeijan
kanssa minun asioistani?"

"Bernouin!" kutsui kardinaali vieläkin, olematta huomaavinaan nuoren
hallitsijan nöyryytystä. "Tulehan tänne ja sano minulle se numero, jota
sinulta juuri äsken kysyin, ystäväiseni."

"Kardinaali, kardinaali, ettekö kuullut huomautustani?" vastusti Ludvig
vaaleten suuttumuksesta.

"Älkää pahastuko, sire; minä käsittelen teidän majesteettinne asioita
aina julkisesti. Koko Ranska tietää, että tilinpitoni on avointa. Mitä
määräsinkään sinulle äsken tehtäväksi, Bernouin?"

"Teidän ylhäisyytenne käski minun suorittaa erään yhteenlaskun."

"Ja sinä teit sen, vai mitä?"

"Niin, monseigneur."

"Todetakseni summan, jota hänen majesteettinsa tällä hetkellä
tarvitsi? Enkö sanonut sinulle sitä? Puhu suoraan, hyvä mies."

"Niin teidän ylhäisyytenne sanoi."

"No, minkä summan halusin saada kokoon?"

"Neljäkymmentäviisi miljoonaa muistaakseni."

"Ja mihin määrään pääsimme yhdistäessämme kaikki varamme?"

"Kolmeenkymmeneenyhdeksään miljoonaan
kahteensataankuuteenkymmeneentuhanteen frangiin."

"Hyvä, Bernouin, sitä vain tahdoin tietää; jätä meidät nyt", sanoi
kardinaali tähdäten säihkyvän katseensa nuoreen kuninkaaseen, joka oli
mykistynyt ällistyksestä.

"Mutta kuitenkin..." änkytti kuningas.

"Ah, te epäilette vielä, sire", sanoi kardinaali. "No, katsokaa, tässä
on todiste sanoilleni."

Ja Mazarin veti patjansa alta numeroilla täytetyn paperisuikaleensa,
ojentaen sitä kuninkaalle, joka käänsi pois katseensa -- niin katkera
oli hänen pettymyksensä.

"Kun haluatte nyt miljoonan, sire, ja sitä miljoonaa ei ole merkitty
tähän, tarvitsee teidän majesteettinne siis neljäkymmentäkuusi
miljoonaa. No, maailmassa ei ole juutalaisia, jotka antavat sellaisen
summan Ranskan kruunuakaan vastaan."

Puristaen nyrkkiänsä kalvosintensa suojassa kuningas työnsi
lepotuolinsa syrjään.

"Sille ei siis voi mitään", hän sanoi; "serkkuni Englannin kuningas
kuolee nälkään."

"Sire", vastasi Mazarin entiseen tapaansa, "muistakaa sananlaskua,
jonka teille tässä esitän mitä terveimmän politiikan ohjeena: 'Iloitse
köyhyydestäsi, milloin naapurisikin on köyhä.'"

Ludvig mietti tuokion, luodessaan uteliaan silmäyksen paperiin, jonka
toinen pää kätkeysi patjan alle.

"On siis mahdoton tyydyttää rahantarvistani, herra kardinaali?" yritti
hän vielä.

"Ehdottomasti, sire."

"Ajatelkaa, että täten saan myöhemmällä vihollisen, jos hän minun
avuttani nousee jälleen valtaistuimelle."

"Jollei teidän majesteettinne muuta pelkää, niin olkaa vain huoletta",
tyynnytti kardinaali vilkkaasti.

"Hyvä on, en kiusaa pitempään", sanoi Ludvig XIV.

"Olenko ainakin saanut teidät vakuutetuksi, sire?" kysyi kardinaali
laskien kätensä kuninkaan kädelle.

"Täydellisesti."

"Pyytäkää mitä tahansa muuta, sire, niin olen onnellinen voidessani sen
teille myöntää, evättyäni tämän toivomuksenne."

"Mitä tahansa muutako, monsieur?"

"Niin, enkö ole ruumiineni ja sieluineni teidän majesteettinne
palvelija? Hei, Bernouin, soihtuja, vartiosotureita hänen
majesteetilleen! Hänen majesteettinsa lähtee takaisin huoneistoonsa."

"Ei vielä, monsieur, ja koska tarjoatte minulle hyväntahtoisuuttanne,
aion sitä käyttää."

"Itseänne varten, sire?" kysyi kardinaali toivoen, että lopultakin
tulisi kysymys hänen sisarentyttärestään.

"En, monsieur, en itseäni varten", vastasi Ludvig, "vaan yhä
Kaarle-serkkuni hyväksi."

Mazarinin kasvot synkistyivät jälleen, ja hän murisi muutamia sanoja,
joita kuningas ei kuullut.




11.

Mazarinin politiikkaa.


Sen epäröimisen sijasta, jolla nuori kuningas oli neljännestunti
takaperin lähestynyt kardinaalia, saattoi hänen silmistään nyt nähdä
tuon sitkeän tahdon, jota vastaan voitiin taistella ja joka kenties
taittui omaan voimattomuuteensa, mutta joka ainakin säilytti tappionsa
muistoa sydämen syvyydessä kuin kirvelevänä haavana.

"Tällä kertaa, herra kardinaali, on kysymys paljon helpommin saatavasta
edusta kuin miljoonasta."

"Niinkö oletatte, sire?" virkahti Mazarin katsellen kuningasta
viekkailla silmillään, jotka näkivät syvimpiinkin sydänsopukkoihin.

"Niin oletan, ja kun saatte tietää pyyntöni sisällön..."

"Ja luuletteko siis, että minä en sitä tiedä, sire?"

"Tiedättekö muka, mitä minulla vielä on teille sanottavaa?"

"Kuulkaahan, sire, mainitsenpa teille Kaarle-kuninkaan omat sanat..."

"Oh, jopa jotakin!"

"Kuulkaahan vain: Ja jos tuo saituri, tuo halpamainen italialainen, on
hän sanonut..."

"Herra kardinaali!..."

"Se oli ajatuksena, elleivät sanat ihan siten sattuneet. No, hyvä
Jumala, en minä hänelle siitä pahastu, sire, jokainen näkee
mielenkuohujensa mukaan. Hän on siis puhellut: Ja jos tuo halpamainen
italialainen kieltää teiltä sen miljoonan, jota häneltä pyydämme, sire,
-- jos meidän on rahan puutteessa pakko luopua käyttämästä
valtiotaitoa, niin pyydämmepä häneltä viisisataa aatelismiestä..."

Kuningas hätkähti, sillä kardinaali oli erehtynyt ainoastaan numerosta.

"Eikö niin ole asia, sire?" huudahti ministeri voitokkaasti. "Sitten
hän on lisännyt kauniita sanoja, hän on haastanut: Minulla on ystäviä
salmen toisella puolella; heiltä puuttuu ainoastaan päällikköä ja
lippua. Kun he näkevät minut, kun he näkevät Ranskan lipun, he
kerääntyvät ympärilleni käsittäen, että minulla on teidän tukenne.
Ranskalaisen sotilaspuvun väreillä on minun joukossani sama teho kuin
miljoonalla, jonka Mazarin on meiltä evännyt. (Sillä hän tiesi hyvin,
että minä en sitä miljoonaa myöntäisi.) Voitan näillä viidelläsadalla
aatelismiehellä, sire, ja siitä tulee kaikki kunnia teille. Siten hän
on sanonut tai likipitäin, eikö niin? Ja sanoihinsa hän on sommitellut
loistavia vertauksia, mahtipontisia mielikuvia, sillä hänen sukunsa on
suurellista väkeä! Isä piti puheita mestauslavalle asti!"

Häpeän hiki helmeili Ludvigin otsalla. Hän tunsi, ettei ollut hänen
arvonsa mukaista kuunnella siten häväistävän serkkuansa, mutta hän ei
vielä osannut esiintyä itsenäisesti, olletikaan sitä miestä kohtaan,
jonka edessä hän oli nähnyt kaikkien taipuvan, äitinsäkin.

Vihdoin hän ponnistausi vastaamaan:

"Mutta, herra kardinaali, ei ole kysymys viidestäsadasta miehestä, vaan
kahdestasadasta."

"Siinä näette, että arvasin hänen pyyteittensä suunnan."

"En ole milloinkaan kieltänyt terävänäköisyyttänne, monsieur,
ja sentähden juuri olenkin ajatellut, että te ette epäisi
Kaarle-serkultani niin yksinkertaista ja helposti myönnettävää
avustusta kuin nyt pyydän hänen nimessään, herra kardinaali, tai
oikeastaan omassa nimessäni."

"Sire", vastasi Mazarin, "kolmekymmentä vuotta nyt olen ottanut osaa
politiikkaan. Ensin olen sitä harjoitellut herra kardinaali de
Richelieun kanssa ja sittemmin ihan yksin. Se politiikka ei ole aina
ollut kovinkaan kunniakasta, se on tunnustettava; mutta se ei ole
milloinkaan ollut kömpelöä. Mutta se, mitä nyt esitetään teidän
majesteetillenne, on sekä kunniatonta että kömpelöä."

"Kunniatonta, monsieur!"

"Sire, te olette tehnyt sopimuksen Cromwellin kanssa."

"Niin kyllä, ja siihen sopimuskirjaankin Cromwell on piirtänyt nimensä
minun allekirjoitukseni yläpuolelle."

"Miksi kirjoititte niin alas, sire? Cromwell näki hyvän sijan ja otti
sen; se oli ihan hänen tapaistaan. Palaan siis Cromwelliin. Te olette
tehnyt sopimuksen hänen kanssaan, toisin sanoen Englannin kanssa, koska
sen liiton tapahtuessa Cromwell yksinään edusti koko Englantia."

"Cromwell on kuollut."

"Niinkö luulette, sire?"

"Tottahan toki, koska hänen poikansa Rikhard on häntä seurannut ja jo
luopunut vallastakin."

"No niin, aivan oikein: Rikhard on perinyt Cromwellin kuollessa ja
Englanti Richardin erotessa. Sopimuskirja kuului perintöön, olipa se
Rikhardin käsissä tai Englannin hallussa. Sopimus pitää siis yhä
paikkansa, se on voimassa yhtä pätevästi kuin koskaan. Minkätähden
välttelisitte sitä, sire? Mitä on muuttunut? Kaarlo II tahtoo tänään
sitä, mitä me emme tahtoneet kymmenen vuotta sitten, mutta se on
ennakolta lukuunotettu tapaus. Te olette Englannin liittolainen, sire,
ettekä Kaarle II:n. On suvun katsantokannalta epäilemättä häpeällistä,
että on tullut tehneeksi sopimuksen miehen kanssa, joka on
katkaisuttanut kuninkaallisen isänne langolta kaulan, ja
lyöttäytyneeksi liittoon parlamentin kanssa, jota tuolla rajan takana
nimitetään Tynkäparlamentiksi; se on kunniatonta, sen myönnän, mutta se
ei ollut politiikan kannalta kömpelöä, koska olen sen sopimuksen
perusteella säästänyt teidän majesteetiltanne vielä alaikäisenä
ollessanne ulkomaisen sodan selkkaukset, jotka frondelaisliike --
muistanettehan fronden, sire" (nuori kuningas painoi päänsä alas) --
"olisi mullistanut aivan turmiollisiksi. Ja minä todistan teidän
majesteetillenne, että toimintasuuntamme muuttaminen nyt
liittolaisillemme ilmoittamatta olisi samalla kertaa kömpelöä ja
kunniatonta. Me nostaisimme riidan, toimittaen vääryyden omalle
puolellemme; me aloittaisimme vihollisuudet ansaiten, että meitä
vastaan noustaisiin, ja me näyttäisimme pelkäävän sotaa, samalla kun
yllyttäisimme siihen, sillä viidensadan miehen luovutus, tai
kahdensadanviidenkymmenen, kymmenenkin, olisi aina sotajalalle
asettumista. Yksi ranskalainen edustaa kansaa, sotilaspuku merkitsee
armeijaa. Olettakaa esimerkiksi, että olette sodassa Hollannin kanssa,
mikä varmasti tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tai Espanjan kanssa,
kuten saattaa käydä, jos naimakauppanne raukeaa", -- Mazarin tähysti
kuningasta terävästi, -- "ja monetkin syyt voivat saada sen hankkeen
jäämään sikseen, -- no niin, hyväksyisittekö sen, että Englanti
lähettäisi Alankomaiden tai infantin avuksi rykmentin, komppanian tai
kourallisenkaan englantilaisia ritareita? Pysyisikö se mielestänne
kunniallisesti liittosopimuksensa rajoissa?"

Ludvig kuunteli; hänestä tuntui kummalliselta, että Mazarin vetosi
kunniallisuuteen, -- hän, niin monien valtiollisten kepposten keksijä,
että puhuttiin erityisesti mazarinadeista.

"Mutta vaikken suorastaan valtuuttaisikaan sellaista toimenpidettä",
huomautti kuningas, "en voi estää maani aatelismiehiä siirtymästä
Englantiin, jos heitä haluttaa."

"Teidän velvollisuutenanne on pakottaa heidät palaamaan, sire, tai
ainakin panna vastalauseenne sitä vastaan, että he oleskelevat
liittovaltiossa vihollisina."

"Mutta kuulkaahan, herra kardinaali, te kun olette niin nerokas mies,
esittäkääpä te keino tuon kuningasparan auttamiseksi meidän
joutumattamme siitä pulaan."

"Kas, sitä juuri en tahdo, teidän majesteettinne", vastasi Mazarin.
"Englanti toimii jo minun toiveitteni mukaisesti mitä parhaiten; jos
täältä johtelisin Englannin politiikkaa, niin en ohjaisi sitä toisin.
Nykyiseen tapaansa hallittuna Englanti on Euroopalle ikuinen rettelön
pesä. Hollanti suojelee Kaarlea; jättäkää se Hollannin tehtäväksi. Nuo
kaksi kansaa riitaantuvat keskenään, ne joutuvat taisteluun. Ne ovat
ainoat kaksi merivaltaa; antakaa niiden hävittää toistensa laivastot.
Me rakennamme oman merivoimamme heidän aluksiensa sirpaleista, ja vielä
kun meillä on rahoja sinkiläin ostamiseen."

"Voi, kuinka pikkumaista ja viheliäistä onkaan tuo kaikki, mitä minulle
nyt sanotte, herra kardinaali!"

"On kyllä, mutta kun se on totta, sire, niin tunnustakaa se oikeaksi.
Vielä enemmän: Oletanpa hetkiseksi sen mahdollisuuden, että peräydytte
sanastanne ja rikotte sopimuksen, -- sitähän nähdään useinkin, että
annetussa sanassa ei pysytä ja että tehty sopimus raukeaa, mutta
silloin on joku tärkeä etu siten hankittavissa tai sopimus aiheuttaa
liian suurta kiusaa. No niin, te menette sitoumukseen, jota teiltä
pyydetään, -- Ranska eli sen lippu, mikä merkitsee samaa, siirtyy
salmen yli ja käy taisteluun, ja Ranska joutuu tappiolle."

"Kuinka niin?"

"No, totisesti, onko hänen majesteettinsa Kaarle II muka hyväkin
kenraali? Kylläpä Worcester antaa meille siitä oivalliset takeet!"

"Hän ei enää joudu tekemisiin Cromwellin kanssa, monsieur."

"Ei kylläkään, mutta häntä vastassa on Monk, joka on vielä paljon
vaarallisempi. Tuo vanttera oluttehtailija, josta puhuimme, oli
ilmestysten näkijä. Hänellä oli loveenlankeemuksen hetkiä, innostuksen,
paisumisen välipäitä, jolloin hän rakoili kuin liian täysinäinen
tynnyri; liitoksista tiukkui silloin aina joitakuita pisaroita sisäistä
elämää, ja näytteistä saattoi oivaltaa koko ajatuskulun. Cromwell on
siten monet kerrat antanut meidän tunkeutua sieluunsa, luullessaan
sielunsa panssaroiduksi kolminkertaisella vaskella, kuten Horatius
sanoo. Mutta Monk! Ah, sire, Jumala teitä varjelkoon milloinkaan
joutumasta kilpailemaan politiikassa Monkin kanssa! Hän se on minulle
vuoden kuluessa tuottanut kaikki harmaat hiukseni! Monk ei
valitettavasti ole henkinäkijä, hän on politikko; hän ei vuoda, hän
tiivistyy yhä. Jo kymmenen vuotta ovat hänen silmänsä tähdänneet
päämäärään, josta kukaan ei ole vielä kyennyt saamaan tolkkua. Joka
aamu hän polttaa yömyssynsä, kuten Ludvig XI neuvoi. Niinpä sinä
päivänä, jolloin se hiljakseen ja yksinäisyydessä kypsytetty
suunnitelma puhkeaa julkisuuteen, se saa puolelleen kaikki menestyksen
edellytykset, jotka aina liittyvät odottamattomaan.

"Sellainen on Monk, sire, josta te ette kenties ollut koskaan kuullut
puhuttavan, jonka nimikin ehkä oli teille outo, ennenkuin sen lausui
teille serkkunne Kaarle II, joka tietää varsin hyvin, mikä hän on
miehiään, -- nimittäin ruumistettu syvällisyys ja sitkeys, ja ne kaksi
ominaisuutta ovat ainoat, joista järkevyys ja innokkuus kilpistyvät.
Sire, minulla on nuoruudessani ollut intoa, minulla on aina ollut
järkeä. Voin kerskua siitä, koska minua siitä moititaan. Olen luonut
kauniin uran näillä kahdella ominaisuudella, koska olen Piscinan
kalastajan pojasta kohonnut Ranskan kuninkaan pääministeriksi ja tässä
asemassani tehnyt joitakuita palveluksia teidän majesteettinne
valtaistuimelle, kuten teidän majesteettinne suvainnee myöntää. No,
sire, jos olisin tolallani tavannut Monkin sen sijaan että kohtasin de
Beaufortin, de Retzin tai herra prinssin, niin me olisimme olleet
hukassa. Ryhtykää kevytmieliseen keinotteluun, sire, niin te sorrutte
tuon soturivaltiomiehen kynsissä. Monkin hytyrä, sire, on rautakirstu,
jonka pohjalle hän sulkee ajatuksensa ja johon kellään ei ole avainta.
Niinpä kumarrankin hänen edessään, sire, -- minä, jolla on pelkkä
samettilakki päässä."

"Mitä siis ajattelette Monkin tahtovan?"

"Jos sen tietäisin, sire, niin en kehoittaisi teitä varomaan häntä,
sillä minä olisin häntä voimakkaampi. Mutta minua peloittaa arvailla
hänen aikeitaan, -- arvailla, käsitättehän sanani? -- sillä jos luulen
arvanneeni, pysähdyn yhteen aatokseen ja jatkan siitä väkisinkin
pitemmälle. Siitä saakka kun se mies on päässyt valtaan rajan takana
olen minä kuin ne Danten kuvaamat kadotetut, joilta pimeyden ruhtinas
on kiertänyt kaulan, niin että he taaksepäin katsellen marssivat
eteenpäin: kuljen Madridia kohti, mutta en voi heittää Lontoota
näkyvistäni. Tuon pahalaisen arvaileminen on eksytysleikkiä, ja
erehtyminen merkitsee häviötä. Jumala minua varjelkoon koskaan
yrittämästä oivaltaa, mitä hän haluaa; minä rajoitun vakoilemaan, mitä
hän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, -- pelkkä oletushan ei
Monkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, -- luulen
kyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän
Kaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön
välityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat
sanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan
se on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta
Tynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta:
Monk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi
hänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen
myös, -- mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, -- luulen myös,
että Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä
pyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä
meitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja
Monkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin
itselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän
voiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen
tahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä
kohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan,
antaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan
sopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole
oikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!"

"Eikö sitäkään?"

"Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta
vieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois
Ranskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta,
vaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette
serkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, -- että se on
mahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, -- tai minä
itsekin..."

"Riittää, monsieur!" keskeytti Ludvig XIV nousten. "Te kielsitte
minulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat
ovat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta
kaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan
silmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään
minua -- kuningasta -- osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV:n
tyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille,
pysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni."

"Teidän majesteettinne", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän
pääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla
todistelullaan ollut tavoittanutkaan, "minä taivun aina kuninkaani
tahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan
seurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin,
mutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi."

"Hyvää yötä, monsieur", toivotti Ludvig XIV; "lähden epätoivoisena."

"Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire",
huomautti Mazarin.

Kuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän
tosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta,
jota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen
oli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja
Euroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja
hämärinä.

Ludvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli
hänet jättänyt.

Hänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi
silmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa
otsalla.

Hän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista
tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.

"Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä
hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan
osoittanut."

"Oi", vastasi Ludvig XIV kumeasti, "hyödytöntä hyväntahtoisuutta,
serkku!"

Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja
taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.

"Minä ymmärrän", hän sanoi viimein; "ei enää mitään toivoa!"

Ludvig tarttui Kaarle II:n käteen.

"Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään
pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein
turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi
koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei
ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin
toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne
sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne
valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista
kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"

Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen
ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä
olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion
anoa Jumalalta ihmettä."

Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, -- pää pystyssä, kädet
vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se
synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa
menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista
maailmoista.

Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui
muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.

Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui
onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa
kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.

Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli
menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.

"Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne
isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin
älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä
jättämään minut saattueetta."

Upseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.

Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II:n
etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.

"Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä
lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle
majesteetille!"[15]

Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä
lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa
olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo
viimein aika minun tehdä päätökseni!... Ei enää mitään jalomielisyyttä,
ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on
ainiaaksi herpaannutettu. _Mordioux_, en kestä pitempään. No, toverit",
jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin
töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah,
te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon
kumppanit? Tuhmaa huolta, -- minä en ole Guisen herttua; menkää vain,
ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan
hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui
kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä!
Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"

Mutta hän muutti mieltä:

"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen;
mutta vannonpa, että siihen se päättyy, _mordioux_!"

Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan
kamarista kuului ääni.

"Herra luutnantti!" kutsui ääni.

"Täällä", vastasi hän.

"Kuningas tahtoo puhutella teitä."

"Kas", virkahti luutnantti itsekseen, "kenties asia koskee samaa, mitä
minä ajattelen!"

Ja hän astui kuninkaan huoneistoon.




12.

Kuningas ja luutnantti.


Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja
kamarijunkkarinsa poistumaan.

"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?" kysyi hän sitten.

Upseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:

"Minulla, sire."

"Mitä! Vielä teillä?"

"Minulla yhä."

"Mistä se johtuu, monsieur?"

"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne
huonekunnan koko vartiopalveluksesta, -- teidän, leskikuningattaren ja
kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin
suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."

"Mutta väliaikoina?"

"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle
miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan.
Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani
levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja
mieleni tekee hoitaa toimeni itse."

"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?"

"Ja yöt, niin, sire."

"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja."

"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."

"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän
vastauksen merkitystä.

"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos
paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin
hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi
saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"

"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."

"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja
Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.
Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se
oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."

Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis
täällä varhain aamulla?"

"Niinkuin nytkin, sire."

Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä,
että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä
käymästä asiaan.

Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen
käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen
viiksiänsä pureskellen:

"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä
vetoa, että hän ei saa sanoiksi."

Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen
luutnanttiin.

"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on
yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"

Ludvig seisahtui.

"Luutnantti?" hän virkkoi.

"Tässä olen, sire."

"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan
palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"

"Kun te käskitte, sire."

"Minä?"

"Te itse."

"En todella virkkanut sanaakaan siihen suuntaan, monsieur."

"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä
selvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi
vain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa."

"Teillä on siis hyvinkin terävät silmät, monsieur?"

"Kuinka niin, sire?"

"Koska ne näkevät olematonta."

"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo
paljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet,
milloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne
havaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja
tähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten
hänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne
seurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän
majesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?"

"Monsieur!"

"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse
koski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän
teidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan
oikeassa, koska poistuitte samassa."

Kuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti
kirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus
muistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.

"Hyvä on", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan
katsettaan alas.

Mutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan
ja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:

"Hän ei puhu, _mordioux!_ Hän ei puhu!"

"Kiitän teitä, monsieur", virkkoi kuningas nyt.

"Totisesti", pitkitti luutnantti mietiskelyään, "se vielä olisi
puuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin
muut."

Ja karskisti helisyttäen kannuksiaan hän saapui ovelle.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä
takaisin.

"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?" kysyi hän aivan
erikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista
luottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas
heti vastasi:

"Tosiaan, monsieur, lähestykäähän vielä."

"Kas vain!" arveli upseeri itsekseen; "hän rohkaistuu viimeinkin!"

"Kuulkaa."

"En menetä sanaakaan, sire."

"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte
hevosen satuloiduksi minulle."

"Teidän majesteettinne tallista?"

"Ei, jonkun sotilaanne ratsun."

"Hyvä on, sire. Eikö muuta?"

"Ja te saatatte minua."

"Yksin?"

"Yksin."

"Tulenko noutamaan teidän majesteettianne vai odotanko?"

"Saatte odottaa."

"Missä siis, sire?"

"Puiston pikkuportilla."

Luutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen
enempää sanottavaa.

Kuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään.
Upseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään
lepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin
olisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi
syvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan
vaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen
kuin äskeisen aprikoimisen.

"No, nyt hän on aloittanut", tuumiskeli hän; "rakkaus häntä lykkii, hän
marssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin
nimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä
aamusella... Hei, hei!" huudahti hän äkkiä suoristautuen; "jo sainkin
suurenmoisen aatoksen, _mordioux!_ Kenties se vihdoin viimeinkin luo
onneni!"

Ja upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet
ihokkaansa taskuissa.

Vahakynttilä liehui rajusti, kun vinha tuulahdus oven ja ikkunan
raoista tunkeutuen pyyhälsi huoneen poikki. Sen punertava loimu heilui
säännöttömästi leimahdellen ja himmeten, ja seinää vasten kuvastui
marssimassa luutnantin iso varjo kuin Gallotin[16] leikkaamina
ääripiirteinä, säilä kainaloon pystytettynä ja hattu sen kärkeen
kallelleen ripustettuna.

"Totta tosiaan", hän jupisi, "ellen pahasti erehdy, niin Mazarin
virittää tuossa ansaa nuorelle lemmenkaihoiselle; viekas italialainen
on tänä iltana sovittanut salaisen kohtauksen ja antanut sille
osoitteen niin auliisti kuin itse Dangeau sellaisia hommia auttelee.
Olen kuullut sanat ja tiedän niiden merkityksen. Huomenna aamulla --
siten hän huomautti -- he ehtivät Bloisin kohdalle. _Mordioux_, tuohan
on ihan selvää, ja liiatenkin rakastajalle! Siitä johtui tuo hämi, tuo
epäröimisen jälkeen annettu määräys: 'Herra muskettiluutnantti,
ratsaille huomenna kello neljältä aamulla.' Se on samaa kuin hän olisi
sanonut minulle: 'Herra muskettiluutnantti, kello neljä aamulla Bloisin
sillalla, ymmärrättehän?' Siinäpä valtiosalaisuus, jonka minä vaivainen
olen juuri saanut huostaani. Ja miten olen sen saanut? Hyvien silmieni
ansiosta, kuten vastikään sanoin hänen majesteetilleen. Kerrottu onkin,
että hän on ihan hurjasti rakastunut siihen pienoiseen italialaiseen
nukkeen! Sanotaan hänen heittäytyneen polvilleen äitinsä eteen
rukoillen puolisokseen tyttöä! Ja leskikuningatar kuuluu häätyneen
tiedustamaan Roomasta, olisiko sellainen avioliitto vastoin hänen
tahtoansa solmittuna pätevä! Voi, jospa vielä olisin viidenkolmatta
vanha! Jospa minulla olisi mukanani ne kumppanit, jotka ovat minusta
vieraantuneet! Jollen kaikesta sydämestäni halveksisi maailmaa, niin
toimittaisin Mazarinin rettelöön leskikuningattaren kanssa,
riitaannuttaisin Ranskan ja Espanjan ja kohottaisin valtaistuimelle
mieleiseni kuningattaren. Mutta joutavia!"

Ja luutnantti näpäytti ylenkatseellisesti sormiaan.

"Tuo viheliäinen italialainen, tuo varasteleva visukinttu, joka
juurikään kielsi Englannin kuninkaalta miljoonan, ei minulle antaisi
kenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin.
Uh, _mordioux_, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi
kerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!"

Ja upseeri purskahti kamalaan nauruun yksinäisyydessään.

"Parasta nukahtaa oikopäätä", päätti hän. "Ilta on uuvuttanut sieluani,
aamu valkenee viisaammin ajatuksin."

Sen järkeilyn perusteella hän kääriytyi viittaansa, halveksivasti
uhmaten kuninkaallista naapuriaan.

Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui kädet nyrkissä, ja puoliavoimet
huulet päästivät kuuluviin -- ei hänen salaisuuttansa, vaan voimallisen
kuorsauksen, joka häiriintymättömästi levitti kaikuaan eteishuoneen
majesteettisen holvikaton alla.




13.

Marie de Mancini.


Aurinko kultasi vasta ensimmäisillä säteillään puiston vankkojen puiden
latvoja ja linnan korkeita tuuliviirejä, kun nuori kuningas jo
runsaasti kaksi tuntia rakkauden unettomuudessa valveilla oltuaan itse
avasi ikkunaluukkunsa ja uteliaasti silmäsi uinuvan palatsin pihalle.

Hän näki sovitun hetken tulleen: iso torninkello oli jo neljännestä
ylikin.

Hän ei herättänyt kamaripalvelijaansa, joka makasi lähellä sikeässä
unessa; hän pukeutui itse, ja kun palvelija sitten tuli pahasti
säikähtäneenä, luullen nukkuneensa liikaa, lähetti Ludvig hänet
takaisin hänen kamariinsa ja käski hänen pysyä ehdottomasti vaiti
poissaolostaan.

Sitten hän meni alas pikku portaita, astui ulos sivuovesta ja huomasi
puistomuurin juurella ratsumiehen, joka piteli varahevosta ohjaksista.

Ratsastaja oli tuntematon viitassaan ja hattu silmille painettuna.
Hevonen taasen oli samanlaisissa tamineissa kuin varakkaan porvarin
ratsu eikä voinut antaa mitään epäluulon aihetta tottuneimmallekaan
silmälle.

Ludvig otti ohjakset; upseeri piteli hänelle jalustinta satulastaan
laskeutumatta ja kysyi hiljaa hänen majesteettinsa määräyksiä.

"Seuratkaa minua", vastasi Ludvig.

Upseeri hoputti hevosensa raviin hallitsijan perässä, ja siten he
suuntasivat kulkunsa siltaa kohti.

Heidän päästyään Loiren toiselle puolelle sanoi kuningas:

"Monsieur, suvaitkaa karauttaa edellä, kunnes näette vaunut. Tulkaa
sitten ilmoittamaan minulle; minä jään tähän."

"Antaisiko teidän majesteettinne jotakin opastusta vaunuista, jotka
minun on tavattava?"

"Näette niissä kaksi naista ja luultavasti myöskin heidän saattueensa."

"En tahtoisi erehtyä, sire; onko vielä mitään muuta tuntomerkkiä,
voidakseni olla varma vaunuista?"

"Niissä on kai kardinaalin vaakuna."

"Hyvä on, sire", vastasi upseeri kokonaan kiintyneenä vaunujen
tuntemiseen.

Hän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta
hän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin
vetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.

Vaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista
matkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.

Hän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: "Tuolla
seurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista
kamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja
vaatetarpelta."

"Hyvä, hyvä", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. "No, menkää, minä
pyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa
esittää heille tervehdyksensä yksinään."

Upseeri lähti täyttä laukkaa.

"_Mordioux_", puheli hän karauttaessaan; "tässäpä toki uusi ja
kunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin
kuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään
revetä!"

Hän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan
sanansaattajan tavoin.

Vaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar,
vaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän
oli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut
ilmaisivat tahdonvoimaa.

Hänen vilkkaat ja ilmeikkäät silmänsä ennen kaikkea haastoivat
kaunopuheisemmin kuin mitkään tämän keikailevan aikakauden sievistellyt
lemmenlauselmat.

Hänen puoleensa d'Artagnan erehtymättömästi kääntyi, vaikka toinen oli
kenties kauniimpi, kuten mainitsimme.

"Hyvät naiset", hän sanoi, "olen muskettisoturien luutnantti, ja tänne
on tulossa aatelismies, joka kuuluu seurapiiriinne ja haluaa esittää
teille tervehdyksensä."

Hänen lausuessaan ilmoituksensa, jonka vaikutusta hän uteliaasti
odotti, mustasilmäinen nainen huudahti ilosta, kuroittausi ulos
vaununikkunasta ja ojensi kätensä lähestyvää ratsastajaa kohti,
kirkaisten: "Oi, rakas sire!" Ja hänelle herahtivat kyyneleet silmiin.

Kuski pysähdytti kaleesit, joiden perällä kamarineidot nousivat
hämmentyneinä seisomaan, ja toinen nainen yritti kunnioittavaa
kumarrusta, joka päättyi muikeimpaan hymyilyyn, mitä kademielisyys on
milloinkaan naishuulilla muodostanut.

"Marie, rakas Marie!" huudahti kuningas ottaen molempien käsiensä
väliin mustasilmäisen naisen käden.

Ja itse avaten raskaan vaununoven Ludvig veti hänet niin kiihkeästi
ulos, että hän oli puhuttelijansa sylissä ennen kuin hänen jalkansa
koskettivat maata.

Vaunujen toiselle puolelle asettunut luutnantti näki ja kuuli tulematta
huomatuksi.

Kuningas tarjosi käsivartensa mademoiselle de Mancinille ja viittasi
ajajia ja palvelijoita pitkittämään matkaansa.

Kello läheni kuutta. Maisema oli raikas ja viehättävä. Tuuheat puut,
joiden lehtipuvut olivat vielä osittain kääriytyneitä kultanukkaisiin
silmuihin, värisyttelivät oksillaan aamukastetta rusohelminä.
Pensaitten juurilla viheriöitsi rehevä ruoho; muutamia päiviä
aikaisemmin palanneet pääskyset liihoittelivat soreilla kierroksillaan
taivaanlaen ja vedenkalvon välillä; pitkin metsätietä leyhytti
tuulenhenki kevätkukkien tuoksua. Kaikki luonnon kauneus, kasvikunnan
alkanut elämä, kaikki maan pyrkimykset taivaaseen päin huumasivat näitä
kahta rakastavaista, kun he astelivat eteenpäin rinnakkain, toisiinsa
nojautuen, silmät silmiin tähdättyinä, käsi kädessä, eivätkä yhteisen
halun viivyttäminä rohjenneet puhua, niin paljon kuin heillä olikin
toisilleen sanottavaa.

Upseeri näki, että kuninkaan hevonen valtoimeksi jääneenä kierteli
ympärillä ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen
lähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin
pidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi
nuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.

Mademoiselle de Mancini aloitti keskustelun.

"Voi, rakas sire", hän sanoi, "ette siis hylkääkään minua?"

"En", vastasi kuningas; "näethän sen, Marie."

"Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että niin pian kuin eroaisimme, ette
te enää ajattelisi minua!"

"Rakas Marie, tänäänkö vasta huomaat, että ympärillämme on omissa
aikeissaan toimivia ihmisiä, jotka tahtovat eksyttää meitä?"

"Mutta entä tämä matka, tämä liitto Espanjan kanssa, sire? Teidät
naitetaan!"

Ludvig painoi päänsä alas.

Samassa upseeri näki Marie de Mancinin katseen välähtävän auringossa
kuin huotrasta lennähtävä tikari.

"Ja te ette ole tehnyt mitään rakkautemme puolesta?" kysyi neitonen
heidän oltuaan tovin vaiti.

"Voi, kuinka voitkaan siten luulla! Olen polvistunut äitini edessä;
olen rukoillut, olen suostutellut. Olen sanonut, että koko onneni
riippuu sinusta; olen uhannut..."

"No?" kysäisi Marie vilkkaasti.

"No niin, äitini on kirjoittanut Roomaan ja saanut vastauksen, että
meidän avioliitollamme ei olisi mitään pätevyyttä, se ei saisi
kirkollista pyhitystä. Lopuksi nähdessäni, että meillä ei ollut enää
mitään toivoa, olen pyytänyt ainakin viivyttämään avioliittoni
solmimista infantinnan kanssa."

"Mutta se ei estä teitä olemasta matkalla espanjalaisen prinsessan
luo."

"Mitä voinkaan! Rukouksiini, anomuksiini, kyyneliini on vastattu
valtiosyillä."

"Ja mikä on kaiken loppuna?"

"No, mikä tässä auttaa, kun niin monta tahtoa on liittoutunut minua
vastaan?"

Marien vuoro oli painaa päänsä alas.

"Minun on siis jätettävä teille ainiaaksi hyvästi", hän sanoi. "Te
tiedätte, että minut lähetetään maanpakoon, haudataan näkymättömiin;
tiedätte, että on tapahtumassa enemmänkin, -- että minutkin naitetaan!"

Ludvig vaaleni ja painoi kätensä sydämelleen.

"Jos olisi ollut kysymys ainoastaan minun elämästäni, niin olen minäkin
kokenut sellaista painostusta, että olisin mukautunut; mutta olen
luullut, että asia koski teidänkin onneanne, rakas sire, ja minä olen
taistellut vastaan teidän tähtenne."

"Oi, niin, minun onneni tähden, aarteeni!" jupisi kuningas kenties
enemmän mietiskelevästi kuin lämpimästi.

"Kardinaali olisi taipunut", puhui Marie, "jos olisitte kääntynyt hänen
puoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut
Ranskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt
mitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali
olisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki
esteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä
kaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja
antanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä
takaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä
kuuluu rakkauteen."

Näillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne
olisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä.
Hän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:

"Mitä ajatteletkaan, Marie! Kaikki on jo rauennut."

"Teidän tahtoanne lukuunottamatta, eikö niin, rakas sire?"

"Oi", huokasi kuningas punastuen, "onko minulla omaa tahtoa!"

"Ah!" voihkasi mademoiselle de Mancini tuon huomautuksen
pahastuttamana.

"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää;
valtiosyyt ovat hänen velvoituksenaan."

"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!" tuskastui Marie; "jos te
rakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne."

Sen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän
kalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi
jättää synnyinmaansa.

"Moiti minua", mutisi kuningas, "mutta älä väitä, etten sinua rakasta."

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, jotka nuori kuningas oli
lausunut todellisen ja syvän tunteen vallassa.

"En saa ajatelluksi, sire", jatkoi sitten Marie viimeiseksi
yrityksekseen, "että huomenna, ylihuomenna, en enää näe teitä. Minusta
tuntuu luonnottomalta, että joudun päättämään murheelliset päiväni
kaukana Pariisista, -- että jonkun vanhuksen, tuntemattoman huulet
koskettaisivat tätä kättä, jota nyt pitelette omassanne. Ei, toden
totta, jos sitä kaikkea tulen ajatelleeksi, rakas sire, niin
sydänparkani pakahtuu epätoivoon."

Ja Marie de Mancini vuodattikin kyyneliä.

Kuningas puolestaan kohotti heltyneenä nenäliinan huulilleen ja
tukahdutti nyyhkäisyn.

"Katsokaa", taivutteli neitonen, "ajoneuvot on pysähdytetty; sisareni
odottaa minua, on äärimäinen hetki: mitä nyt päätätte, se on ratkaisuna
koko elämän ajaksi! Voi, sire, te tahdotte siis, että menetän teidät?
Te tahdotte siis, Ludvig, että se, joka on tunnustanut teille
rakkautensa, joutuu muulle kuin kuninkaalleen, hallitsijalleen,
rakastajalleen? Oi, miehuutta, Ludvig! Sana, sana vain! Lausukaa:
tahdon! niin koko elämäni liittyy teihin ja minä olen kaikesta
sydämestäni ikuisesti teidän."

Kuningas ei vastannut mitään.

Silloin Marie katseli häntä kuin Dido Aineaan lähtöä, loukkaantuneena
ja ylenkatseellisena.

"Hyvästi siis", hän sanoi, "hyvästi elämä, hyvästi rakkaus, hyvästi
taivas!"

Ja hän astui askeleen etääntyäkseen. Kuningas pidätti hänet, tarttui
hänen käteensä ja painoi sen huulilleen, ja tuntien vihlovaa murhetta
päätöksestä, jonka hän näytti itsekseen tehneen, hän pudotti tälle
kauniille kädelle kirvelevän tuskan kyyneleen, joka sai Marien
säpsähtämään niinkuin se olisi tosiaan polttanut häntä.

Hän näki kuninkaan kosteat silmät, hänen verettömän otsansa ja
vavahtelevat huulensa ja huudahti äänenpainolla, jota olisi mahdoton
kuvata:

"Oh, sire, te olette kuningas ja itkette, -- minä lähden!"

Vastaukseksi kuningas vain kätki kasvonsa nenäliinaan.

Upseerilta pääsi hillitty mörähdys, joka säikytti molempia hevosia.

Suuttuneena mademoiselle de Mancini jätti kuninkaan ja nousi päätähavin
vaunuihinsa huutaen:

"Matkalle, pian matkalle!"

Ajaja totteli sivaltaen ruoskallaan, ja raskaat kaleesit vierivät
kitisevin pyörin, sillaikaa kun Ranskan kuningas hylättynä,
masentuneena ja nöyryytettynä ei enää rohjennut katsella eteensä eikä
taakseen.




14.

Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä
muisti.


Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja
kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat
näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja
vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja
ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.

Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan
menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.

"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä;
kannattaa odottaa", tuumi hän.

Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä
varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.

Hän tyytyi lähestymään upseeria ja huomauttamaan alakuloisesti:

"No, me olemme valmiita... ratsaille."

Upseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja
apeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti
kiirehti perässä.

Sillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri -- pitkämielisenä
kuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, -- toivoi vieläkin
tarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig
poikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri
lyödessä seitsemän.

Kuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi
kardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti
syvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja
virkahti puoliääneen:

"Jo nyt taisi tulla loppu siekailustasi, luutnanttiparkaseni!"

Kuningas kutsui hetkisen kuluttua kamarijunkkarinsa.

"En ota vastaan ketään ennen kello kahta", hän sanoi, "kuulettehan,
monsieur?"

"Sire", vastasi aatelismies, "täällä juuri pyytää eräs pääsyä."

"Kuka hän on?"

"Teidän muskettiluutnanttinne."

"Joka juuri oli mukanani?"

"Niin, sire."

"Vai niin!" virkkoi kuningas. "No, hän tulkoon."

Upseeri astui huoneeseen.

Kuningas teki merkin, aatelismies ja kamaripalvelija poistuivat.

Ludvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän
jälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:

"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken
huomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava
ehdotonta vaitioloa."

"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle
sellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne."

"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät
vaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta..."

Upseeri kumarsi.

"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?" hän
kysyi.

"Ei, monsieur, te voitte poistua."

"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut
kuningastani, sire?"

"Mitä teillä on asiana? Selittäkää toivomuksenne, monsieur."

"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti
tärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille.
Ilman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin
kadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut."

"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä."

"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa
teidän majesteetiltanne."

Kuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.

"Lähtölupaa -- teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?"

"Ka, iäksi, sire."

"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen
liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.

"Sire, jätän mielipahakseni."

"Mahdotonta."

"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai
viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä
heikontuneissa hartioissani, -- minun on jätettävä paikkani
nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen
jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki
näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko
ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän
majesteetiltanne."

"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi
sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies
voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."

"Oh!" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; "teidän
majesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä
silmä ja kompastelematon jalka, -- koska en istu huonostikaan satulassa
ja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää
turhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän
kyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma
siitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi,
murtuneeksi. Senvuoksi, sire..."

"Monsieur", keskeytti kuningas, "muistakaa toki eilisiä sanojanne.
Lausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että
Ranskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, -- että uupumus on teille
tuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja
päivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella,
monsieur."

Upseeri huokasi.

"Sire", hän myönsi, "vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on
annettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan
muu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin;
mutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten
tahdon vetäytyä lepoon."

"Monsieur", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään
kuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, "te ette ilmoita minulle
todellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te
salaatte minulta menettelynne vaikuttimen."

"Uskokaa, sire..."

"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla
on järkkymätön mielenmaltti, -- Ranskan kenties parhaan soturin, ja
ulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette
lepoa."

"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!" haastoi luutnantti
katkerasti. "Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas,
vireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne
liioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää
tunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos
olisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne
arvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä
miehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu
palvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava,
sire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle
oikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän
majesteettinne suvaitsee liioitella."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin
sisältyvän karmeata ivaa.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sanoi, "käykäämme suoraan käsiksi asiaan.
Onko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman
kiertelyä, se on tahtoni."

Upseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa
hyppysissään, kohotti nyt päänsä.

"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi", hän sanoi. "Noin
suoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi.
Totuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan
tyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis
kuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin
suorasukaisuutta."

Ludvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen
kiivaat liikkeensä ilmaisivat.

"No niin, puhukaa", hän käski, "sillä minä olen kärsimätön kuulemaan
totuuksianne."

Upseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja
sotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja
juhlallisuuden sävyn.

"Sire", hän aloitti, "minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen
tyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä
herraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa
hänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa
uskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa
minulle, ja erotkaamme."

"Monsieur, monsieur!" huudahti kuningas tulistuneena.

"Voi, sire", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, "milloinkaan
ei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän
majesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja
kun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka
vaatisitte minua vaikenemaankin."

Upseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista
päättäväisyyttä, että Ludvig XIV:n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan.
Hän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden
vaiheilla.

"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan
hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä
palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun
käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen,
kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen
isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali
de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden
muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut
lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta
arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se
historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä
nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein
rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin
armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson
tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei
uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan
esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat
henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire,
viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden
miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä
olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort,
kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden
järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea
äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En
satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle
silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta
minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että
kertomani on historiaa."

Kuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.

"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin,
sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen;
se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."

"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan,
pitkittäkää siis."

"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus,
sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän
kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään
teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa
tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla
silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti
tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!'
Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän
nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei
kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin
asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt
leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua
häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle
oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin
oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut
nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan
virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla,
mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee
ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"

"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte
tietysti puhua luutnantista."

"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä
kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."

"No?"

"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin
kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan
palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En
tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka
oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt
jäädä."

"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa.
Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin
sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."

"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua
väärin; en enää tee mitään vaatimusta."

"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa
asioitanne ja myöhemmällä..."

"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut
tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat
lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne.
Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt
neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta
suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana!
Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan:
_myöhemmällä_, vastaan minä: _nyt heti_. Anon lepoa, sire. Se voitaneen
minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."

"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan
mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte
puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää
syntyperää kuin tekin, ja kun sanon _myöhemmällä_, niin se on varmaa."

"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka
minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona
marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire,
että minä yhä sanoisin _nyt heti_ enkä _myöhemmällä_. Suokaa minulle
anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta:
en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."

"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva,
monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.

"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on
unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa
herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja
arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi
olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan
kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin
saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan
valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, -- veljen
palatsin veljelle, ja minä näin, sire, -- oi, se kourii sydäntäni! --
minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja
nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan,
hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori,
kaunis, urhea, -- jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä,
näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle
makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle
kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin
aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn
hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon
nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun,
joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun
tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne
jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen
vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän
majesteettinne sitä vaatisi."

Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen
otsallaan.

Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä
puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.

"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin
vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat
voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on
todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren
lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani,
kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse
kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun
tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä
alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka
nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi upseeri
kylmäkiskoisesti.

"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä
muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen
ikäkautena?"

"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi
upseeri äskeiseen tapaansa.

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti,
"ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä
samoin kuin minäkin? Sanokaa!"

"Ja mitä teette, sire?"

"Odotan."

"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta
minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen
kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne
vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta
minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin
etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan,
kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."

Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta
hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet
kuninkaan sellaisessa tilassa.

"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte
vetäytyä rauhaan, -- sen saatte tehdä. Te esitätte minulle
eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"

"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire."

"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi."

"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen."

"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen,
"luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."

"Ja minä olen siitä varma, sire."

"Löytänettekö koskaan samanlaista?"

"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa
vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan
palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."

"Te lupaatte sen?"

"Vannon sen teidän majesteetillenne."

"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur."

D'Artagnan kumarsi.

"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti", jatkoi kuningas.

"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt
pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut
pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan
yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon..."

"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka
näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa
toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan,
hyvästi, te olette vapaa."

Ja kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän
nyyhkäisyn.

D'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.




15.

Pakolainen.


D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas
kutsui kamarijunkkarinsa.

"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Odottakaa siis."

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle
maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui
jotakin voitonriemun kaltaista:

    'Herra kardinaali!

    Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta
    olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli
    kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt
    tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta
    työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni
    syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi
    tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja
    ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

    Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut
    sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja
    tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista.
    Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen
    kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

                                                 _Ludvig_.'

Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.

"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin
jännittyneenä odottamassa.

"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.

"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen
ylhäisyydelleen."

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken
jälkeen."

"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa..."

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen
majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen
huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella,
monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen
majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan
vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä
kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret
itkivät, se on varma."

"No, onnestako se itkukin lähti?"

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia
lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä
hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy
olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa,
noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille
menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä
väliä, -- sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi
sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset
myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan;
kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä
pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä
kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra
d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta,
tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela
vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut
mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että
luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia
vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on
itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän
on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle
de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun,
satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta
kuin paholaisen ajamana."

"Luulette siis...?"

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän
tahtoi ilmaista."

"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan..."

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä
huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden
edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä
työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli
jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn
mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti
kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan
myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi.
Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä
vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä
erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä
kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen
kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun
kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen
sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Kutsu herra de Brienne."

Kirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren
palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan
saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen
majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin
te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja
muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut
pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan.
Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä
kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea
hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin
hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de
Brienne saisi hänelle Ludvig XIV:n kirjettä näytetyksikään. Tuokion
kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään
tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä
Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin
heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa
tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille.
Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi
tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti
paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija
sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan
ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan
matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II:n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli
viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja
kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry
oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen
kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki
edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan
jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli
Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli
nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä
ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli
istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt
hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli
seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen
pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti
nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia,
jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä
alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken
unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen
suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna
isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on
sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että
matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä
kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli
nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta,
joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei
nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En
voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa
olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja
vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän
vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja
matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri
ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta
maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin
onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua
paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat
he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen
lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut
sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi
huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan
poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin
onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota
syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta,
silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive
oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten
oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan
jälleen unelmaksi. Ludvig XIV:n väleen peruutunut lupaus tuntui
pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa,
ystävänsä, -- kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista
lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa!
-- kaikki oli Kaarle II:lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota
hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset,
kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun
lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä
ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.




15.

Remember!


Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä
kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti
hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta
ratsastajaa -- tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta
vanha, -- joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä
veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis
punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen
suunnasta.

Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren
miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta
lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä
mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän
kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.

Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen
hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun
Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli
ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin
tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa
veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko
huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.

Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä
tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen
kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän
viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti
hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui
polvilleen.

Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä
kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa
vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:

"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?
Tunteekohan hän minut?"

Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.

"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen
päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä
minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on!
Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"

"Kernaasti."

"Tekö se olettekin, hra Grimaud?" kysyi Parry.

"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa
sävyänsä muuttamatta.

"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi
de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen
mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän
majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä
sydämeennekin."

"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle
säpsähtäen.

"Aivan, sire."

"Ah!" huokasi Kaarle.

Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät
näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.

"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties
tällä tienoolla?"

"Tuolla", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää
kohti.

"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?"

"Perällä, kastanjapuiden alla."

"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta
kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista
uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä
mies, minä pyydän."

Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään
Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä
opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän
jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua
puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien
ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.

Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko
piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori
ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja
näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi
usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään
epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la
Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen
tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman
askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten
ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:

"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo
kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II
Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli
mestauslavalla."

Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun
hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi
kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.

Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.

"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle;
"tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi
olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen
sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa
sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut
porttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei
palvelijanne olisi tuntenut saattajaani."

"Se on totta", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen
ensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, "teidän
majesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä."

"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!" huokasi Kaarle.

"Toivokaamme parasta, sire."

"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin
eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"

Atos katseli kuningasta kysyvästi.

"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena,
varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran
yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän
suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te
tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia,
jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella,
sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."

"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja
kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme
aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi
kunnioittaa minua selityksellä..."

"Se on totta. Minulla oli suojelijana -- suokaa anteeksi epäröimiseni,
kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille
tukalia -- niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija;
mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo
ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä
valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."

"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!"

"Ei sentään hän -- minun on tehtävä oikeutta nuorelle
Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."

Atos puri huultansa.

"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen
epäykseen?" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.

"Se oli tosiaan ajatukseni, sire", vastasi kreivi kunnioittavasti;
"tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen."

"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni
viimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että
Hollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää
onneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa
aatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia."

"Ja sitten, sire?"

"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon
tyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan
todellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja
että vihdoinkin on tullut sortumisen hetki."

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen
äärimmäisyyteen!" virkahti Atos.

"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää
toivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri
kerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla
toivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin.
Huomaattehan siis, että kaikki on menetetty."

"Salliiko teidän majesteettinne minun vakuuttaa päinvastoin?"

"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten
kykene oivaltamaan asemaani?"

"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet
tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."

"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin
lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan
joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin
auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin
kaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia
kuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja,
missä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne,
kreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on
edessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin
täydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin
maanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään
kuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona
Hollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja
kuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun
hivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!"

"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän
majesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta
pitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on
karkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän
on siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista
lepoa."

"Kreivi", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen,
"oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut
takaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun
avulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?"

"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta
syösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien
ja taitavasti käytetyn miljoonan avulla."

"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin
Ludvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi."

"Sire", virkkoi Atos, "suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää
minulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä
minulla on sanottavaa?"

Kaarle II tähysti Atosta tiukasti.

"Mielelläni, monsieur", hän vastasi.

"Sallikaa minun siis osoittaa teidän majesteetillenne tie", sanoi
kreivi suunnaten askeleensa taloa kohti.

Ja hän vei kuninkaan työhuoneeseensa, pyytäen häntä istuutumaan.

"Sire", hän aloitti, "teidän majesteettinne huomautti äsken, että
Englannin nykyisissä oloissa riittäisi miljoona kuninkuutenne
palauttamiseen."

"Ainakin sen yrittämiseen, kuollakseni kuninkaan tavoin, jollen
onnistuisi."

"No niin, sire, jo antamanne lupauksen mukaisesti suvainnette kuunnella
tietoa, joka minulla on teille ilmoitettavana."

Kaarle nyökkäsi. Atos astui ovelle, jonka hän kiersi lukkoon, ensin
katsottuaan, kuunteliko kukaan lähistöllä, ja hän tuli sitten takaisin.

"Sire", hän sanoi, "teidän majesteettinne on armollisesti muistanut,
että minä olin jalon ja onnettoman Kaarlo I:n auttajia, kun pyövelit
veivät hänet Saint-Jamesin palatsista Whitehalliin."

"Luonnollisesti; se on ainiaaksi painunut mieleeni."

"Teidän majesteettinne, se tapaus on synkkä kertomus pojalle, joka
epäilemättä on sen kuullut jo moneenkin kertaan; minun täytyy kuitenkin
esittää se jälleen yksityispiirteitä myöten."

"Puhukaa, monsieur."

"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui
kamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki
valmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen
huoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse
telineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan."

"Parry on minulle kertonut siitä kauheudesta, monsieur."

Atos kumarsi ja pitkitti:

"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui
vain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan
ilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi
korkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, --
tiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin
annan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'"

"Suokaa anteeksi", keskeytti Kaarle II vaaleten, "kun te, kreivi,
tunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta
salanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala
konna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä
kuninkaansa murhaajaksi?"

Atos kalpeni hiukan.

"Hänen nimensä?" hän toisti; "kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi
ilmaista."

"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole
kuullut mitään hänen kohtalostaan."

"Hän on kuollut."

"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen
ihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?"

"Häntä kohtasi väkivaltainen kuolema eräänä kamalana yönä, ihmisten
suuttumuksen ja taivaan myrskyn raivotessa. Hänen ruumiinsa vajosi
valtameren syvyyteen tikarin lävistämänä. Jumala hänen surmaajalleen
antakoon anteeksi."

"Jatkakaamme", kehoitti Kaarle II huomatessaan, että kreivi ei tahtonut
puhua siitä enempää.

"Mainitsemaani tapaan puhuttuansa naamioidulle pyövelille lisäsi
kuningas: 'Et saa iskeä ennen kuin minä ojennan käsivarteni ja sanon:
_Remember!_'"[18]

"Se on totta", myönsi Kaarle kumeasti, "sen tiedän onnettoman isäni
viimeiseksi sanaksi. Mutta missä mielessä hän sen lausui, ja kelle?"

"Mestauslavansa alle asettuneelle ranskalaiselle aatelismiehelle."

"Siis teille, monsieur?"

"Niin, sire, ja jokainen hänen lausumansa sana, mestauslavan mustalla
kankaalla peitettyjen lautojen lomitse tunkeutuneena, kaikuu vieläkin
korvissani. Kuningas polvistui lattialle ja kysyi: 'Kreivi de la Fère,
oletko siellä?' -- 'Olen, sire', vastasin Silloin kuningas kumartui
alas."

Jännityksen kiihdyttämänä ja tuskasta vapisten kumartui
pakolaisprinssikin Atokseen päin, yksitellen tarkatakseen ensimmäisiä
sanoja, jotka kreivi oli nyt lisäämässä selostukseensa. Hänen poskensa
melkein kosketti Atoksen päätä.

"Kumartuneesta asennostaan kuningas pitkitti hiljaa: 'Kreivi de la
Fère, sinä et voinut pelastaa minua, sillä niin ei ollut sallittu. Nyt,
vaikka täten menettelisin jumalattomasti, minun on sanottava, että olen
puhutellut ihmisiä ja Jumalaa ja että viimeisenä on sinun vuorosi.
Tahtoessani puoltaa pyhänä pitämääni asiaa olen menettänyt isieni
valtaistuimen ja hukannut lasteni perinnön.'"

Kaarle II kätki kasvonsa käsillään, ja polttava kyynel tunkeusi
valkoisten ja laihtuneiden sormien lomasta.

"'Jäljellä on vielä miljoona kullassa', jatkoi kuningas. 'Olen
haudannut sen Newcastlen luostarikellariin, poistuessani siitä
kaupungista.'"

Kaarle kohotti jälleen päätänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat
tuskallista iloa, kun nouseva toivo taisteli kiduttavien muistojen
synkkyyttä vastaan.

"Miljoona!" jupisi hän; "voi, kreivi!"

"'Sinä yksin tiedät nyt, missä ne rahat ovat. Käytä niitä vanhimman
poikani hyväksi, silloin kun luulet aarteen voivan tuottaa hänelle
suurinta hyötyä. Ja nyt, kreivi de la Fère, sano minulle hyvästi!' --
'Hyvästi, hyvästi, sire!' huudahdin minä."

Kaarle II nousi ja astui painamaan kuuman otsansa ikkunaruutuun.

"Silloin", lopetti Atos, "kuningas lausui sanan: _Remember!_ Se
lausuttiin minulle. Ja te näette, että minä olen muistanut."

Kuningas ei voinut vastustaa liikutustaan. Atos näki hänen molempien
olkapäittensä tempovasti kohoilevan. Hän kuuli nyyhkytykset, joita
väkivaltaisesti kohousi maanpakolaisen rinnasta. Hän vaikeni itsekin
tukahtumaisillaan katkerien muistojen vuohon, jonka hän oli juuri
saanut tulvimaan kuninkaallisen kuulijansa mielessä.

Rajusti ponnistautuen Kaarle II jätti ikkunan, nieli kyyneleensä ja
palasi istumaan Atoksen lähelle.

"Sire", aloitti tämä jälleen, "tähän asti en ole uskonut hetken vielä
tulleen viimeisen apukeinon käyttämiseen, mutta pitäen silmällä
Englannin asioita olen kyllä tuntenut sen lähestyvän. Huomenna aioin
kuulustaa, missä päin maailmaa teidän majesteettinne oleskeli, sitten
tavoittaakseni teitä. Teidän majesteettinne saapuikin minun luokseni,
ja se osoittaa, että Jumala on meidän puolellamme."

"Monsieur", vastasi Kaarle, jonka ääni vielä värisi liikutuksesta, "te
olette minulle kuin taivaan lähettämä enkeli. Te olette pelastaja,
jonka isäni itse on haudastaan minulle nostattanut. Mutta sittenkin,
kansalaissodat ovat jo kymmenen vuotta riehuneet Englannissa, turmellen
ihmiset ja myllertäen maan, -- luultavasti ei sen sisuksissa ole enää
kultaa sen paremmin kuin alamaisteni sydämiinkään on jäänyt rakkautta."

"Sire, tunnen hyvin sen paikan, johon hänen majesteettinsa kaivoi sen
summan, ja olen ihan varma siitä, että kukaan ei ole voinut sitä
keksiä. Vai onko Newcastlen luostari siis tyyten hajoitettu, -- eikö
ole jätetty kiveä kiven päälle, ja onko sen sijakin koverrettu maasta?"

"Ei, se on vielä eheänä, mutta tällähaavaa sen luokse on leiriytynyt
kenraali Monk. Näette siis, että viholliseni ovat anastaneet haltuunsa
ainoan paikan, missä minulle on apulähde tarjolla."

"Kenraali Monk, sire, ei ole voinut saada ilmi aarretta."

"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin
tavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää
luottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen.
Mitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, -- Parry, jonka Monk
on jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän
viimeiseen iskuun."

"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te
ja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?"

"Tekö, kreivi, tahtoisitte lähteä sinne?"

"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi", vastasi Atos kumartaen
kuninkaalle, "niin lähden."

"Te, joka vietätte täällä niin onnellista elämää, kreivi!"

"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla
vielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja
kuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus,
jonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis
vain merkin, niin seuraan teitä."

"Voi, monsieur", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja
heittäytyen Atoksen kaulaan, "te todistatte minulle, että taivaassa on
Jumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä
huokaileville kovaosaisille!"

Peräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä
hyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:

"Grimaud, hevoseni!"

"Mitä! Nyt hetikö?" hämmästyi kuningas. "Monsieur, te olette tosiaan
merkillinen mies!"

"Sire", vastasi Atos, "en tiedä mitään kiireellisempää kuin teidän
majesteettinne palvelus on. Sitäpaitsi", hän lisäsi hymyillen, "se on
minulle teidän kuninkaallisen tätinne ja isänne palveluksessa jo aikaa
sitten vakiintunut tapa. Miten voisinkaan heittää sen silleen juuri
nyt, kun on teidän majesteettinne palveleminen kysymyksessä?"

"Siinäpä mies!" mutisi kuningas.

Sitten hän virkkoi hetkisen mietittyään:

"Mutta ei, kreivi, minä en voi panna teitä alttiiksi sellaisille
kieltäymyksille. En voi millään korvata niin suurta uhraavaisuutta."

"Joutavia!" vastasi Atos myhäillen; "teidän majesteettinne laskee
leikkiä, -- onhan teillä miljoona. Olisipa minulla vain puoletkaan
siitä summasta, niin olisin jo hankkinut rykmentin! Mutta, Jumalan
kiitos, minulla on vielä muutamia kultakääryjä ja joitakuita
sukukalleuksia. Toivoakseni teidän majesteettinne suvaitsee jakaa
uskollisen palvelijan kanssa."

"Ystävän kanssa. Kyllä, kreivi, mutta sillä ehdolla, että ystävä
vuorostaan myöhemmällä jakaa minun kanssani."

"Sire", sanoi Atos avaten lippaan, josta hän otti kultaa ja jalokiviä,
"nyt olemme kylliksi varoissamme. Onneksi meitä tulee neljä,
puolustautuaksemme rosvoilta."

Riemu sai veren virtaamaan Kaarle II:n valjuihin poskiin.

Hän näki Grimaudin, joka oli jo varustautunut matkasaappailla,
taluttavan portaiden eteen kaksi Atoksen ratsua.

"Blaisois, tämä kirje tulee varakreivi de Bragelonnelle. Sanot
kaikille, että olen lähtenyt Pariisiin. Uskon talon hoitoosi,
Blaisois."

Blaisois kumarsi, syleili Grimaudia ja sulki jälleen portin.




17.

Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin.


Kahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt
herransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla
papurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui
kaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa
vielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista
pakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet
kääntämään päänsä, ja hän huudahti: "Herra d'Artagnan!... Rientäkää
joutuin avaamaan hänelle!"

Kahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin
höyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta
kohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon
isännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, -- sellaisiin
havaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.

"Ah", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella
maahan laskeutuakseen, "missä rakas kreiviseni on?"

"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!" pahoitteli Blaisois; "ja
kyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla
teidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois
juuri pari tuntia sitten."

D'Artagnan ei ollut millänsäkään niin vähäisestä vastuksesta.

"Olipa menneeksi", hän sanoi, "huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme
parasta lajia, -- saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä
puheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta."

"Se on mahdotonta, monsieur", väitti Blaisois; "joutuisitte odottamaan
liian kauan."

"Hän ei siis tulekaan tänään takaisin?"

"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt
matkalle."

"Matkalle!" toisti d'Artagnan; "jo panet omiasi."

"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa
uskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä
äänellään, -- vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun
lähteneen Pariisiin.'"

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan; "koska hän on matkalla Pariisiin, niin
en tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa,
tomppeli... Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?"

"Niin, monsieur."

"Saavutan hänet piankin. Onko hän yksin?"

"Ei, monsieur."

"Kuka hänellä on mukanaan?"

"Eräs aatelismies, jota en tunne, muuan vanhus ja herra Grimaud."

"Sellainen seurue ei voi ratsastaa niin nopeasti kuin minä."

"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?" virkkoi Blaisois
hiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.

"Kyllä, jos et liiaksi vikuroitse puheissasi."

"No niin, monsieur, se Pariisin mainitseminen tuntui tekaistulta."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi; "verukkeelta?"

"Niin, monsieur, ja voisinpa vannoa, että kreivi ei ole menossa
Pariisiin."

"Mikä sinut saa siihen uskoon?"

"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli
luvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen
minulta hiukan rahaa vaimolleni."

"Ahaa! Sinulla on vaimokin?"

"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän
oli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se
tuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin."

"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa
Pariisiin?"

"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt
valapatoksi, ja sehän on mahdotonta."

"_Sehän_ on mahdotonta", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli
tullut täydellisesti varmaksi. "Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos."

Blaisois kumarsi.

"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias... Minulla olisi
tärkeätä asiaa herrallesi, -- etkö voisi... pikku sanasella... sinä kun
puhut niin osuvasti, -- antaa minulle hiukan vihjausta... tavukin
riittää... kyllä arvaan muun."

"Kautta kunniani, monsieur, en voi... Minulla ei ole mitään tietoa
kreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle
vastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä."

"Hyvä ystävä", tuumi d'Artagnan, "sepä oli minulle kehno alku. No, eipä
väliä, -- tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?"

"Yhtä vähän, monsieur, kuin hänen määräpaikkaansakaan."

"No no, Blaisois, ajattele tarkoin, ajattele."

"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni
kovasti!"

"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan.
"Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!... Hyvästi!"

"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni."

"Se tolvana on sietämätön!" nurkui d'Artagnan itsekseen.

Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti
pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.

Päästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.

"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?... Ei,
kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä,
olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut
heidät nähdä. Atos matkalla?... se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä
kovin salaperäistä!... Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota
kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa
tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen
taival -- puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen
vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."

Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.
Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.

D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia
tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen
aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä,
kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän
etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.

Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi
laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä
viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti.
Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka
muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua
munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla
kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.

D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui
satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta
karjaisemaan:

"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"

Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi
tonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa,
osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi
d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan
_poukkosi_. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä
jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla
rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen
ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin
pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.

"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"

"Niin, minä juuri. Missä on Aramis... ei, chevalier d'Herblay... ei
erehdyn taaskin, -- kenraalivikaari?"

"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."

"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.

Bazin toisti lauseensa.

"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"

"On, monsieur. Miksikä ei?"

"Hän on siis piispa?"

"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta
osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"

"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin
joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta
kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut
korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin
kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."

"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä
pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."

Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen
ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin
he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen
sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!"
kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti
huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään
malttinsa.

"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!... Kas niin tuskin
olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni
lentävät tiehensä... Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten
tavallista... Baabel uudistuu!... Voi, hyvä Jumala, millaisia
ryökäleitä!"

Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat
koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.

"Ette ainakaan täällä viettele enää ketään", kivahti hän.

"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin
selkäpiitä.

"Pystyy hän siihenkin", mutisi jälkimmäinen.

"Missä herrasi hiippakunta on?"

"Monseigneur René on Vannesin piispa."

"Kuka hänelle onkaan toimittanut nimityksen?"

"Ka, herra yli-intendentti, naapurimme."

"Mitä! Herra Fouquet?"

"Niin juuri."

"Aramis on siis hyvissä väleissä häneen?"

"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona
Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"

"Ahaa!"

"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä -- saarnansa, piti
sanomani, -- herra yli-intendentin kanssa."

"Mitä kummaa! Sommitteleeko arvoisa piispa siis saarnansa
runosäkeisiin?"

"Jumalan nimessä, monsieur, älkää laskeko leikkiä pyhistä asioista!"

"Hyvä, Bazin, hyvä! Vai on Aramis Vannesissa?"

"Vannesissa, Bretagnessa."

"Sinä olet luihu, Bazin; tuo ei ole totta."

"Näettehän, monsieur, että pappilan huoneet ovat tyhjillään."

"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan
rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.

"Mutta tokihan monseigneur on teille kirjoittanut ylennyksestään?"

"Milloin se tapahtui?"

"Siitä on jo kuukausi."

"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut
tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut
sielunpaimentasi?"

"En voi, monsieur; minulla on tehtäviä."

"Aakkosoppilaasi?"

"Ja katuvaiseni."

"Mitä! Sinä ripitätkin? Oletko siis pappi?"

"Jotakuinkin. Minulla on siihen säätyyn niin suuri kutsumus!"

"Mutta ethän liene papiksi vihitty?"

"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua
piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."

Ja hän hykersi kämmeniään.

"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä
ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."

"Mitä kiireimmin, monsieur."

"Kananpoikanen, lihalientä ja pullo viiniä."

"Tänään on lauantai, paastopäivä", muistutti Bazin.

"Minulla on erivapautus", ilmoitti d'Artagnan.

Bazin tähysti häneen epäluuloisesti.

"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi
muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi
erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi
ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten
mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä,
kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä
pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu
kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."

Bazin hymyili ulkokultaisesti.

"Oh, meilläpä on yli-intendentti puolellamme", hän sanoi.

"Ja sinä et siis piittaa kuninkaasta?"

Bazin ei vastannut; hänen hymynsä haastoi kylliksi.

"Illalliseni!" määräsi d'Artagnan; "kello tulee jo seitsemän."

Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa
keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.

"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon
monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."

"Meillä on lisäksi Vauxin linna", huomautti Bazin.

"Joka tietenkin on itse Louvren veroinen?" kiusoitteli d'Artagnan.

"Verrempi", vastasi Bazin mitä kylmäverisimmin.

"Jopa nyt!" virkahti d'Artagnan.

Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren
etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi
vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.

"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi,
piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."

Bazin loi syrjäsilmäyksen hevoseen ja vastasi:

"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä,
joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."

Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän
katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä
pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi
sanomaan:

"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta!
Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra
yli-intendentillä on muskettisotureita?"

"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi
Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla
patukan läimäyksillä.

"Voi turkanen!" sadatti d'Artagnan vielä kerran.

Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi
hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen
odotti.

D'Artagnan istuutui pöytään ja kävi urheasti käsiksi kananpoikaseen.

"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin
eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa,
"luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta
herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies.
On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet
sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin
aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."

Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti
d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät
hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen,
mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja
paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin
ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä
kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena
d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa
päätä levolle.

Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin
kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin,
että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se
ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi,
jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan
kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen,
vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä
hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri
enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.

Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt
nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän
tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä
vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen
loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta
paitasillaan ja juoksi ikkunaan.

"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä
hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan
kuninkaalliselle henkilölle."

"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran
ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja
piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.

D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta
henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista
vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta
käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun
nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.

"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei
kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei,
Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta
nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"

"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.

"Ja tuo väen paljous?"

"Se oli herra Fouquetin hovi."

"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos
hän kuulisi tämän?"

Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään,
mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin
suojelijanaan.

"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi
kuin hän? Joutavia!"

Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki
mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: _Mordioux!_, joka oli kannuksen
isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi:
_Joutavia!_ kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.




18.

Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton.


Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta
ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään,
d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen
Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille
häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen
kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:

"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja
parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa
aatos valmiina."

Säästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset;
kolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut
Nanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin
Ludvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle
kuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan
kartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit
kohoavat sadan jalan korkeuteen.

D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan
ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna
laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut
kunnia kuvata sitä lukijoillemme;[20] mainitsemmekin sen nyt vain
ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista
ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä
metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä
liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi.
Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten
lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa
katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään;
lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta
tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin
ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten
tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, -- Mousquetoniksi valkotukkaisena ja
punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.

"Ah, _pardieu_!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra
Mousqueton!"

"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra
d'Artagnan!... Seisahtukaa, vintiöt!"

Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko
pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa
ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin
laatikon taakse.

"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä
polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."

"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."

"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja
huolista."

"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan
ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan
kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"

"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.

"Mikä koipia vaivaa?"

"No, ne eivät tahdo kantaa minua."

"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin,
Mousqueton."

"Kyllähän, -- ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten.
"Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole
itsekäs."

Ja Mousqueton huokasi taas.

"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli
d'Artagnan.

"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta
mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette
ajatellut häntä!"

"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä
vanhaa kumppania!"

"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi
Mousqueton heltyneenä.

"Mitä!" hämmästyi d'Artagnan; "kirjoitatteko te sen hänelle?"

"Vielä tänään, ollenkaan viivyttelemättä."

"Hän ei siis olekaan täällä?"

"Ei suinkaan, monsieur."

"Mutta onko hän lähellä vai kaukanakin?"

"Ka, mistä minä tiedän, monsieur, mistä minä tiedän! vastasi
Mousqueton.

"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei
lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"

"Monsieur, ei ole kotirakkaampaa miestä kuin parooni on mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kun ystävä kärttää..."

"Ystäväkö?"

"Niin, epäilemättä, -- arvoisa herra d'Herblay."

"Onko Aramis houkutellut Portoksen liikkeelle?"

"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti
monseigneurille..."

"Kas vain!"

"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin
mallin."

"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta
toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."

Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että
niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat.
D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.

"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen
kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän
päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä... aivan oikein, siis
viime viikon keskiviikkona."

"Mitä kummaa!" keskeytti d'Artagnan; "maalaishuvitustenne päivänä?"

"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista
hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa.
Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."

"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni
juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia
rasittamaan asti."

"Meillä oli", vakuutti Mousqueton.

"No, miten järjestittekään asiat?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä käy hieman pitkäksi selittää, monsieur."

"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, -- ja te muuten puhelettekin niin
sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."

"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli
tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä
olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."

"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon
tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."

"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti,
"monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"

"No, kertokaa sentään muistojanne, hyvä Mousqueton."

"Mistä päivästä aloittaisimmekaan?"

"No, hitto, aloittakaa sunnuntaista, -- sehän on Herran päivä."

"Sunnuntaista, monsieur?"

"Niin."

"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur
menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee
kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole
kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista
karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai
pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa
meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä.
Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."

"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä,
Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."

"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme
vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan,
sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan
suitsutusta naisten kunniaksi."

"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi
muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko
voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.

"Tiistaisin tietopuolisia huvituksia."

"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle
hiukan, hyvä Mousqueton."

"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää
ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle
lehterin, -- siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko
ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista.
Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme
kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin
paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."

"No kerrassaan", vahvisti d'Artagnan. "Entä keskiviikkoisin?"

"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille,
herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme
paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä,
niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on
kirjastossaan. _Paimenlauluja_ on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin
kuukausi sitten."

"Kenties herra Racan?" arvasi d'Artagnan.

"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku
kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen
on keskiviikon ohjelma."

"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli
d'Artagnan. "Entä torstai, -- mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"

"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen.
"Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata,
monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja
panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur
ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa
riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään... voi onnetonta!"

"Miten onnetonta?"

"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi
päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on
ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen
vastakumppanikseen."

"Ranne on siis..."

"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat
alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta
voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että..."

"Niin että hän nuijii härkiä kuten ennenkin?"

"Paremminkin, monsieur, -- hän hajoittaa muureja. Viimeksikin
illastettuaan erään vuokratilallisensa luona -- te tiedätte, kuinka
kansanomainen ja suopea monseigneur on -- hän huvikseen yritti
nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä
ja muuan akka sai surmansa."

"Hyvä Jumala! Entä isäntänne, Mousqueton?"

"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme
nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei
jälkeäkään."

"Ei mitään?"

"Ei ollenkaan, monsieur."

"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä
lesket ja orvot joka tapauksessa..."

"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on
varattu siihen tarkoitukseen."

"Siirtykäämme perjantaihin", esitti d'Artagnan.

"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me
metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia.
Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme
kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita,
vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme
monseigneurin kanuunat."

"Te piirtelette, ammutte kanuunoilla..."

"Niin, monsieur."

"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan
sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden
huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."

"Mikä se olisi, monsieur?" kysyi Mousqueton huolestuneena.

"Aineelliset huvitukset."

Mousqueton punastui.

"Mitä niillä tarkoitatte, monsieur?" hän sanoi luoden silmänsä alas.

"Runsasta pöytää, hyviä viinejä, pikarin vieressä vietettyjä iltoja."

"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on
joka päivä."

"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen
siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut
keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on
voinut kirjoitta isännällenne."

"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet
mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."

"Minä kuuntelen, hyvä Mousqueton."

"Keskiviikkona..."

"Maalaishuvitusten päivänä?"

"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin
jo tuntenut käsialan."

"No, sitten?"

"Monseigneur luki sen ja huudahti: 'Pian, hevoseni, aseeni!'"

"Peijakas!" virkahti d'Artagnan; "kaksintaistelu taas varmaankin?"

"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas
Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium[21]
tulee. Odotan sinua.'"

"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova
kiire."

"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa
kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."

"Ja lieneekö hän saapunut ajoissa?"

"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin
tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se
Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu,
jos hän minun edelläni kerkiää."

"Ja sinä luulet Portoksen ehtineen ensimmäisenä?" sanoi d'Artagnan.

"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä,
ei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin
monseigneurilla!"

D'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen
lyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi
Mousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän
istuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin
kuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta;
uskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä
kaikki.

Nukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan
Aramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä
yhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa.
Mutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä,
jollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu,
johon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan
Pierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi
de la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen
raskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää
jokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen
joutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua
hevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen
unelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan
kaunopuheisuuteen:

"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet
niinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä
ja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani
levitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan
hartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun."

Gascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin
kaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä
pilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.

"Minne menenkään?" mietti hän; "mitä voin tehdä? Yksinäni... ypö
yksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä... Joutavia!" hän huudahti
äkkiä.

Ja hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut
havainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan
käytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen
menoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.

"Pariisiin!" määräsi d'Artagnan itsekseen.

Ja seuraavana päivänä hän saapui sinne.

Hän oli ollut matkalla kymmenen päivää.




19.

Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa.


Luutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän
edustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä _Kultainen Huhmar_. Muuan
hyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli
harmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään
papurikon.

"Herra chevalier", hän sanoi, "voi, tekö täällä!"

"Hyvää päivää, Planchet!" vastasi d'Artagnan kumartuen astumaan
puotiin.

"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen", huusi
Planchet, "toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas
toimittamaan illallista!"

"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!" sanoi d'Artagnan touhuaville
puotilaisille.

"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia,
siirappia ja rusinoita?" puolusteli Planchet; "ne tulevat herra
yli-intendentin keittiöön."

"Toimittele, toimittele pois vain."

"Se on tehty tuotapikaa; sitten illastamme."

"Aterioitkaamme kahden kesken", esitti d'Artagnan; "minulla on
puhuttavaa sinulle."

Planchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. "Rauhoitu, ei
minulla mitään ikävää ole sanottavana", lisäsi d'Artagnan.

"Sitä parempi, sitä parempi!..."

Ja Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti
istuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan
ympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri,
kaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.

Puotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä,
-- muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään
seurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella
ostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.

Planchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin
virkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet
käytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä
puheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä
ole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti
tyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen
pimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran
kamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä
paalien ja laatikoiden keskelle.

D'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä
Planchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.
Älykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet
pöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä
kuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen
luonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin
poskipäihin -- viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin -- eikä
terävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet
vallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin
myymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta
pariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien
kera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan
näki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon
sitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko
elämänsä ajan.

"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur", virkkoi
Planchet suopeasti hymyillen; "nyt on minulla onni tarjota teille."

"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä,
Planchet, sillä nyt minä olen vapaa."

"Vapaa! Oletteko lomalla, monsieur?"

"Rajattomalla!"

"Jätättekö palveluksen?" hämmästeli Planchet.

"Mieleni tekee vetäytyä lepoon."

"Entä kuningas?" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka
kuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen
palveluksia.

"Kuningas saa etsiä muulta taholta... Mutta nyt olemme syöneet hyvän
illallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua
luottamuksiin; avaahan siis korvasi."

"Olen pelkkänä korvana."

Ja enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet
avasi pullon valkoista viiniä.

"Annahan minun vain pitää järkeni."

"Oh, milloinkas teille pahasti humahtaisi päähän, monsieur."

"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä
enemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista... Miten on
pääomamme laita?"

"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani
kaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja
tuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan
voittoa siis teidänkin osuudestanne."

"Ja sinä olet yhä tyytyväinen?"

"Ihastuksissani. Tuotteko minulle lisää rahoja?"

"Paremminkin... Mutta tarvitsetko siis rahaa?"

"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa
hoitooni. Minä laajennankin liikettäni."

"Se oli suunnitelmanasi viimeksi."

"Toimittelen hiukan pankkiasioita... ostelen pulaan joutuneiden
ammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat
ahtaalla maksuistaan."

"Ilman koronkiskomistako?..."

"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi
kohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!"

"Niinkö!"

"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa... Lainanottaja antoi
minulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä
saisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana.
Lainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin
kolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta
sataa écua. Minä tietysti kieltäysin... väittäen saaneeni hintaa vain
yhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä
uudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen
kaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän
miekallanne."

"Hitto, harjoitatpa tuottoisaa pankkiliikettä!" sanoi d'Artagnan.

"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun", vastasi
Planchet; "sellainen on luonteeni."

"Älä ota enempää kuin kaksitoista", neuvoi d'Artagnan, "ja sano muuta
välityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi."

"Olette oikeassa, monsieur. Mutta se teidän liikehommanne?"

"Ah, Planchet, se on pitkällinen ja vaikea selittää."

"Aloittakaa kuitenkin."

D'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen
uskottuaan.

"Onko kysymys rahojen sijoittamisesta?" tiedusti Planchet.

"On kyllä."

"Hyvällä voitolla?"

"Varsin kauniilla: neljänsadan prosentin osingolla, Planchet."

Planchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot
hypähtivät kuin pelästyneinä.

"Jumaliste, onko se mahdollista?"

"Luulen homman tuottavan enemmänkin", vastasi d'Artagnan
kylmäverisesti, "mutta mieluummin esitän alimman arvion."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; "sepä
suurenmoista!... Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?"

"Kaksikymmentätuhatta livreä kumpainenkin, Planchet."

"Teidän koko omaisuutenne, monsieur. Kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Kuukaudeksi."

"Ja siitä saamme?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kumpainenkin; laske itse."

"Tavatonta!... Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein
riivatusti?"

"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti", myönsi d'Artagnan
yhä yhtä levollisesti; "mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi,
ja minä otan kaikki iskut omalle osalleni."

"Monsieur, en sallisi..."

"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi
jätettävä kauppapuotisi."

"Homma ei siis ole Pariisissa suoritettava?"

"Ei."

"Ahaa! Ulkomailla?"

"Englannissa."

"Oikea keinottelun maa tosiaan", myönsi Planchet; "tunnen sen
hyvinkin... Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke
koskee, monsieur?"

"Se on korjaushomma, Planchet."

"Rakennustenko korjausta?"

"Niin, rakentelua; me palautamme entiseen asuunsa Whitehallin."

"Se on tärkeä yritys... Ja te luulette kuukauden riittävän?"

"Minä vastaan siitä."

"Se jää teidän asiaksenne, monsieur, ja kun te kerran ryhdytte
siihen..."

"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot... kuitenkin
tekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi."

"Liian suuri kunnia... minä en ymmärrä rakennustaidetta."

"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti -- minun
veroiseni -- siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys."

"Kiitän..."

"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni,
mutta he ovat poissa kotoa... Ikävää kyllä, minä kun en tiedä
rohkeampia ja älykkäämpiä miehiä."

"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa
mukaanpääsemisestä?"

"Niin kylläkin, Planchet, niin kyllä..."

"Olen kiihkeä kuulemaan yksityiskohtia, monsieur."

"Kuuntele tarkoin, Planchet, mutta lukitse ensin kaikki ovet."

"Kyllä, monsieur."

Ja Planchet toimitti heidät lukkojen taa.

"Hyvä! Tule nyt lähemmäksi."

Planchet totteli.

"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia
kuuntelijoita."

Planchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan
ja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan
itsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja
aloitti seuraavasti:

"Planchet, minulla on aatos."

"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!" vastasi maustekauppias
läähättäen jännityksestä.




20.

Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin
varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.


D'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan
mieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän
jatkoi:

"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo
I:stä, Englannin kuninkaasta?"

"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan
hänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan
avustanne huolimatta."

"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet."

"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka
muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on
kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan,
kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, -- kuinka te puoli yötä purjehditte
miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan
vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."

"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet."

"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin
kertovan."

"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee
vain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika."

"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin
täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä
päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle
I:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen
hänet vain nimeltä."

"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, -- tätä vanhempaa poikaa,
jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II,
Englannin kuningas."

"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur", korjasi Pianchet viisaasti.

"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi,
onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."

Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä,
jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla
koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä
valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta
d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen
mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä
oivalsi Planchetin kannan.

"Tulen nyt asiaan", hän sanoi. "Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas
ilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani,
Planchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua
Mazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta
Ludvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen
käsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko
olemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat
miehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita."

Planchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen
silmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta.
Jälkimmäinen pitkitti:

"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään -- kuuntele tarkoin, Planchet,
sillä me tulemme nyt asian ytimeen."

"Kyllä kuuntelen."

"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat
löytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on
minun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin
aikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen
ymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden
vaiheesta."

Planchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei
vieläkään ollut selvillä.

"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan
hellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja
sentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä."

Planchet punastui mielihyvästä ja ylpeydestä.

"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään
maahan."

"Voi, hyvä Jumala!" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa
kuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.

"No, mikä tuli?" kysyi d'Artagnan; "sattuiko sinua?"

"Ei, ei, monsieur."

"Parkaisithan?"

"Niinkö luulette?"

"Olen varma siitä. Olisitkohan jo käsittänyt jutun?"

"Tunnustan, herra d'Artagnan, että pelkään..."

"Käsittäväsi?"

"Niin."

"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle
II:n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?"

Planchet hypähti rajusti tuolillaan.

"Oi, oi!" änkkäsi hän tyrmistyneenä; "sitä te siis sanotte
korjaukseksi?"

"Niin, Planchet, miksikäs muuksikaan?"

"Oikein kyllä. Mutta oletteko tarkoin harkinnut?"

"Mitä niin?"

"Mitä kaikkea siellä on edessä."

"Missä?"

"Ka, Englannissa."

"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet."

"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun
tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska
esitätte minulle liikehommaa... sillä ehdotattehan yhteistä
keinottelua?"

"Niin ehdotan, -- erinomaista keinottelua, Planchet."

"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia
sitä."

"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät."

"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä
parlamentti."

"On kyllä; entä sitten?"

"Ja sitten armeija."

"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?"

"Ja kansa."

"Siinäkö kaikki?"

"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa -- nykyisen vallanperillisen
isän -- kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa
kantaansa vastaan."

"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin
juusto. Kansa... kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin
herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma
arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät
enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä;
silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."

"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen."

"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?"

"En."

"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?"

"Se on totta."

"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?"

"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?"

"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra
Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä
neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."

Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan
ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut
mielenvikaan.

"Armeijan!... Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen,
jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan... kuinka
suuren?"

"Neljäkymmentä miestä", vastasi soturi.

"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte
kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta
mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos
löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"

"Eipä hullummin, Planchet... Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan
hovimies!"

"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin,
että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen
miehenne kanssa, pelkään pahoin..."

"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti
gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia
esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden
tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä.
Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit
johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua
otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki
liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."

Planchetilta pääsi nauru.

"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät
kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta;
mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"

"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni
ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II:n palauttamiseksi nopeasti
valtaistuimelleen."

"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää
se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."

"Mitä niin?"

"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin
veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta
jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."

"Eikä taistelekaan. Mitä, -- sinä, Planchet, järkevä mies, olet
huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan _tynkäläisiksi_ ja
_käppyröiksi_! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."

"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun."

"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?"

"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur."

"Hän oli vankka soturi."

"Ja etenkin aimo syömäri."

"Kuinka niin?"

"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin."

"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti
seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"

"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän
täytyy olla sisältöä suurempi."

"Oivallista!... Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet."

"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta."

"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt
ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."

"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä
oppii yhtä ja toista."

"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa -- sillä suuretiedettä ja
viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin
-- tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."

"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, --
otti eronsa."

"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen
perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on
varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut,
ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään:
ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii
kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu
kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."

"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen
valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."

"Herra de Mazarinin kaiketi?"

"Juuri hänet."

"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan
valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra
Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa
suutansa sen nielaistakseen, -- tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II:n
väelle ja itse Kaarle II:lle: _Nescio vos_..."

"En ymmärrä englanninkieltä", muistutti Planchet.

"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "_Nescio vos_
merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies,
niin pian kuin hän on ahmaissut sen..."

"No?" kysäisi Planchet.

"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni
avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä
silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."

"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet
häkkiin ja näyttelemme rahasta."

"Kas sitä, Planchet, -- siinä kolmas valittava, jota en ollut
ajatellut; sinäpä sen keksit!"

"Pidättekö sitä hyvänä?"

"Kyllä, totisesti; mutta omat aikeeni lienevät sentään parempia."

"Antakaahan kuulla."

"1. Minä määrään lunnaat."

"Paljonko?"

"Peijakas, tuollainen veitikka on hyvinkin sadantuhannen écun
arvoinen."

"Onpa kyllä."

"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun
lunastussumma..."

"Tai sitten?..."

"Taikka -- mikä on vielä parempi -- minä luovutan hänet
Kaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä
pelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse
korjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle
pöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot
siitä, Planchet?"

"Erinomainen tuuma, monsieur!" huudahti Planchet vapisten
kiihtymyksestä. "Mutta miten johduittekaan siihen?"

"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän
rakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä
hellittäessään."

"Menen takuuseen siitä, monsieur, että se on suurenmoinen. Mutta..."

"Ka, siihen tulee mutta?"

"Sallikaa minun sanoa... hankkeemme laita on hiukan kuten karhun
taljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra
Monkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä."

"Ei kyllä, mutta kokoanhan armeijani..."

"Kah, _parbleu_, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte,
monsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!"

"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa", myönsi d'Artagnan
luontevan ylpeästi. "Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa
mukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi
ihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä
vihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko
keinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?"

"Liiaksikin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että aivan edulliset suunnitelmat eivät juuri koskaan käy
toteen."

"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että
minä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on
minulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki
d'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja
historiassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen."

"Monsieur", innostui Planchet, "kun ajattelen, että tämä
jättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun
jauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini
palatsilta!"

"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään
kuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole
varuillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra
Monk on Mazarinin liittolainen!"

"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri
arkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän
osakkaaksenne."

"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava
Englannissa kahdeksan päivän kuluttua."

"Lähtekää, monsieur, lähtekää, mitä pikemmin, sen parempi."

"Rahat ovat siis käsillä?"

"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko
kultaa vai hopeata?"

"Kulta on mukavampaa. Mutta miten järjestämme kumppanuuden? Sanohan."

"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte
minulle vain kuitin."

"Ei, ei", vastusti d'Artagnan vilkkaasti, "järjestys pitää olla
kaikessa."

"Se on minunkin mielipiteeni; mutta teidän kanssanne, herra
d'Artagnan..."

"Jos kuolisin tuolla meren takana, -- jos kaadun musketinluotiin, jos
pakahdun liialliseen olueen?"

"Uskokaa minua, monsieur, -- siinä tapauksessa olisin niin tuskissani
kuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan."

"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä
laatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, --
asiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi."

"Kernaasti, monsieur."

"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme
kuitenkin."

"Niin, koetetaanpa."

Planchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti
kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: "Herra d'Artagnan, entinen
muskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella
La Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet,
maustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa,
toiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:

"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan
yhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.

"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy
sen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.

"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra
d'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.

"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin
luovuttamiin varoihin.

"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin
hyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana
mainitaan.

"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa
takaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
II:n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana..."

"Sataviisikymmentätuhatta livreä", täydensi Planchet mutkattomasti,
nähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.

"Ei hitossa, ei", vastusti d'Artagnan; "jakoa ei voi tehdä tasan, se ei
olisi kohtuullista."

"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur", muistutti
Planchet arasti.

"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet
pidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on
kirjoitettu, pyyhimme sen pois."

Ja d'Artagnan kirjoitti:

"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman
osuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi
kahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa,
aatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa,
varsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen
kaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta."

"Hyvä on!" sanoi nyt Planchet.

"Onko kohtuullista?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan kohtuullista, monsieur."

"Ja sinä tyydyt sadantuhannen livren osinkoon?"

"Hitto, kelpaapa tyytyä! Satatuhatta livreä
kahdestakymmenestätuhannesta!"

"Ja kuukauden ajalta, muista se."

"Mitä! Kuukaudenko vain?"

"Niin, pyydän vain kuukauden aikaa."

"Monsieur", sanoi Planchet jalomielisesti, "myönnän mieluusti kuusi
viikkoa."

"Kiitos!" vastasi muskettisoturi kohteliaasti.

Senjälkeen yhtiökumppanukset lukivat asiakirjan vielä kertaalleen.

"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur", kehui Planchet; "herra
Coquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi
suoriutunut siitä osuvammin."

"Siltäkö tuntuu? No niin, kirjoittakaamme alle."

Ja kumpikin vahvisti yhtiösopimuksen nimellään.

"Tällä tavoin", virkkoi d'Artagnan, "en joudu kiitollisuudenvelkaan
kellekään."

"Mutta minä jään kiitollisuudenvelkaan teille", arveli Planchet.

"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin
kuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi.
Toden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan,
välttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että
herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra
Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun
yhtiöön.'"

Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään
liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja
vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä
vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin
ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin
käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.

"Nyt", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen
anjouviiniä, "menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni."

"Ei", vastasi d'Artagnan, "vaikein on vielä tekemättä, ja minun on
mietittävä sitä."

"Mitäs turhia", tuumi Planchet; "minulla on niin suuri luottamus
teihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren
osinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä."

"Ja lempo minut korjatkoon", vakuutti d'Artagnan, "ellen usko, että
olet oikeassa!"

Sitten hän otti kynttilän, nousi kamariinsa ja heittäysi makuulle.




21.

Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja
Kumpp:n asioilla.


D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä
oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.

"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja
nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini
neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten
joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita
sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he
palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai
omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se
huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa
suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni
keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen
luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."

Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja
keskeytti.

"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole
siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin
on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen
miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan -- en
neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan
pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen
soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään
toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada
neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy
tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on
oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja
jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa
kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten
viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä
kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an
heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä
velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan.
Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja
ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on
oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja
yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin.
Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä
hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla
olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista
kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen;
voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, -- ja ne eivät
olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme
joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta
päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, -- niin, mutta
ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko
muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä
luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen
mieheen. Vähän se kyllä on, -- kaksikymmentä; mutta koska olin
kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä,
niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä
on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä
on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin... Istu ja pala,
kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut
marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää
kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten
säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, -- se on
näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa
miestä, ja sitten... Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla
urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi
uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja
minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan
viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei
mitään luutnanttia, _mordioux!_ Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä
kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten
joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten
luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi
ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja
vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta
livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton.
Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni
kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni... Mutta miksi
olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies
kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan
sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa,
ja d'Artagnanin johtama, -- mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä
marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa
nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan
lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta
ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä
maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan
toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko
noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna
tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties
viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen
hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä
saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa!
Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen
miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja
hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton.
Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen
Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä
ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä
metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli
kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa
aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä
sillä on väliä, -- salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten
moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan
takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on
verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka
palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä
kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin
neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani.
Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.'
Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään
kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä
kahdestakymmenestä!"

Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi
tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan.
Hänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo
kymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia
onnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa.
D'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen
Planchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties
päivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä
Pariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta
seikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen
vajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita,
jotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä,
jota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.

He olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli
päässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous,
onnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin
taloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä
ja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen
sielujen suurta lohduttajaa.

Heidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita
he olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain
riekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi
kumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä,
että nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen
kaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan,
Berghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat
viipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen
hyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden,
voidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.

Nämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni
hyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys
oli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle
henkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa
yhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että
armeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli
jonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti
palkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, -- tuon
kaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.

Planchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta
livreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina
kolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan
eri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:

"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö,
että nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?"

"Pyh, hevosenne kantaa ne kuin höyhenen."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja
ratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan
helposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja
siten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä
totta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet
palvellut ainoastaan jalkaväessä."

"Miten siis menetellä, monsieur?" sanoi Planchet tosiaan ymmällä.

"Kuulehan", älysi d'Artagnan, "minä maksankin armeijalle vasta
sen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni,
kaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa."

"Entä minun puoliskoni?" muistutti Planchet.

"Sen otan mukaani."

"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia", huomautti Planchet;
"mutta jos ette tulekaan takaisin?"

"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että
minua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen
testamenttini."

D'Artagnan otti kynän ja kirjoitti tavalliselle paperiarkille:

    'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään
    säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen
    ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa.
    Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja
    viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa
    nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille,
    Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan
    Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut
    viisitoistatuhatta ystävilleni.

    Vakuudeksi piirrän tähän omakätisesti

                                            _d'Artagnan_.'

Planchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli
kirjoittanut.

"Tuossa", sanoi muskettisoturi, "lue."

Viimeiset rivit heruttivat kyyneliä toisen silmiin.

"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan
teidän viittätuhattanne", sanoi hän.

D'Artagnan hymyili.

"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät
kahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä
johdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta
yrittämällä olla menettämättä mitään."

Kuinka hyvin tuo d'Artagnan tunsikaan ihmisten ja maustekauppiaiden
sydämet!

Ne, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän
pelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan
valtakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa,
syystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä,
ne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja
Planchetista.

Edellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten
joukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä
syyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä
maustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja
Ranskassakin.

Pelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä
ja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he
toivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin
valtaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja
noussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa
typeryyttä vastaan.

Onneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään
lörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja
arvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: _Toimi vakaumuksesi
mukaan ja anna ihmisten puhua_. Planchet puolestaan noudatti sääntöä:
_Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään_. Niinpä nämä kaksi miestä
kaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä
uskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka
väittivät heidän olevan väärässä.

D'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt
ainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan.
Hän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja
päättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan
kymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset
järkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja
toimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät
määrittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin
menneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle
valtatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi
neljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa
askeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta;
hänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon
nuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea
sydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.

Anteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki
intohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä
vastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi.
Herkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi
varjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi
silloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki
aiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.

Hän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa,
ja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi
useinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille
tai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä,
jolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.

D'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän
olisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä
ystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen
rehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä
useammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen
seurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren
lainehtivan Boulognen edustalla, -- ja ne vierailut olivatkin aivan
lyhytaikaisia.

Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä,
ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi
itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin
rannikkoa.

Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut
miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt
kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset
sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet
kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän
hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä
kunnon kumppaneita.

Hän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.




22.

D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna.


Grand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli
yhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle;
muutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun
kumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta
kaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan
sataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä
ravintolaan.

Hetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit
uhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa
silmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan
puhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.

Peliä jatkui kuitenkin.

Eräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan
vartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan
muun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa
kiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja
välinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.

Rettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja
vuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille
kasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle.
Samassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä
hopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä
matruusien tapellessa keskenään.

Ainoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen
asettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta
tämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he
näköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain
jalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän
pöytänsä alle.

Kaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa
meteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät
kapuavat ylös välttääkseen kastumista.

"Kas, kas", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista
ei jäänyt huomaamatta, "sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia,
tyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani
sattunut hyvin!"

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi toiseen kohtaan huonetta.

Ne kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat
nyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat
malttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä
suuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään
pienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut
Jumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän
välikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen
heristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.

Tämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti
aiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen
muukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu
matruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti
kiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti
liittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan
kimppuun.

Yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta
varomattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän
iski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli
sortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet
seitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan,
että selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät
kumppaniansa auttamaan.

Ovelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja
heidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä
ahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.

Isäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat
uteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin
rymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.

Pariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista
taktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä
suuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa
ison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin
jättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan
matruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät
aseinaan puupukkeja.

Lattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin
ja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä
astui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka
osuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti
mylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että
d'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin
Neptunus lausuessaan _quos ego_.[22]

Silmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta --
roomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme -- jokainen
d'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä,
taukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.

Matruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja
kolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen
ryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen
tehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.

Pariisilaiset pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kumarsivat päällikölleen.

Grand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia
d'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää
ansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten
aikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.

Palkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa,
puhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.

Mutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti
tarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja
kohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa
toistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla,
edessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää
odottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden
vimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.

Vasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin,
hymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi
rauhoittavasti viitaten kädellään:

"Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette
luotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä
nousemaan keskinäiseen hävitystyöhön."

Kaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin
ruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti. Tämän
tarkastuksen jälkeen he siirsivät katseensa päällikköön, joka
vanhastaan osasi tämänlaatuisen väen puhuttelemisen vaikean taidon ja
sepitti heille nyt näin kuuluvan pikku puheen, tehostaen sitä kaikella
gascognelaisella ponnekkuudella:

"Messieurs, te tiedätte kaikki, mikä minä olen miehiäni. Olen pestannut
teidät tunteminani urhoina, joiden kanssa aion lähteä kunniakkaalle
retkelle. Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne
toimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte
muille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa
päänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole
tuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat
kuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa
ja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se
tappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää
sen verran kuin voin teille sanoa."

Kaikki keräysivät uteliaina hänen ympärilleen.

"Tulkaa likemmä", jatkoi d'Artagnan, "jotta ylitsemme lentävä lintu,
hiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi
meitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille
ilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat
vahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen
havaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia,
jotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me
kaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun
meitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me
kykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät,
nokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää
emmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme
mahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa
seikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä
kiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni
ottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos
teidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet
merielämää..."

"Ka, siitä ei ole mitään hätää!" virkahti muuan d'Artagnanin
palkkasoturi; "minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen
vankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali."

"Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!" sanoi d'Artagnan. Hän lausui
ihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi
kuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen
laivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin.
Mutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis,
jättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti
täydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.

"Ja minulla", ehätti toinen huomauttamaan, "sattuu olemaan setä, joka
johtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin
aluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä
osavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi."

Tämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin;
hän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La
Ciotatissa.

Kaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa
eräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä
hävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin
päällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että
merivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä
huimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.

Nyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin
täsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään
Haagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten
matkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin
harkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua
kokoonnuttava Haagin päätorilla.

D'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan
kaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi
saattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei
ollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi
eivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä
asussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten
kateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän
pidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista
pukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.

Näille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan,
d'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan.
Hän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä,
missä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista
kauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat
tuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä
kannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää
varmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan
paljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti
hänestä pettämättömältä.

Kahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen
koolla Haagissa.

D'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat
sillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt
enemmän tai vähemmän tylysti.

Hän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella
ja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.

Hän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun
Willem II:n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää,
että Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä
myötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja
että pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen
taloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä
merenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.

Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan
katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa
Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se
oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin
kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät
hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta
paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka
herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä,
mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II:n mietteissään
ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja
auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien
huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös
rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa
mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin
säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt
taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä
kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin
oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu
jalkojensa alla.

Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren,
joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja
talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön
pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka
olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta
aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun
palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä
taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.




23.

Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa.


Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka
hallitsi itseään ihan yksin, -- ja sen ylistykseksi on sanottava, että
sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, -- muuan kohtaloitten
kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty
piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko
maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi
eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti
että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain
askelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä
tiedettiin.

Monk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta,
jota halveksien nimitettiin _Rump Parliamentiksi_. Jäljitellen
Cromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert
tahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen
niin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään
jäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan
Peter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.

Lambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen
edusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta
tasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä
siitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I:ltä ensin kruunun ja
sitten pään.

Lambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan
sotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.

Monk, ankara tasavaltalainen, -- sanoivat toiset, -- tahtoi
säilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka
rappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen
vehkeilijä, -- sanoivat toiset, -- tahtoi vain tästä näennäisesti
suojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille
valtaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta
itse istuutua sille.

Siten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana
julistautuneet toistensa vihollisiksi.

Monk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman
armeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä
presbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert
Lontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus
sitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.

Monk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut
armeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli
toistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä
ei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen
huotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana,
itsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa
yhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja
paremminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti
hallussaan sen keskusta, Cityä, -- sellaisessa asemassa oli Monk, kun
hän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin
puolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se
oli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi
ympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina
taipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis
Lambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin
rajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed[23] ei
hänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut
marssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin.
Hän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se
kasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi
kunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä
kokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti
Monkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan
tavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten
asiat kehittyivät! Lontoon taholla.

Armeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä
saapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi
asemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin
lähelle.

Lambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun
sitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä.
Olisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat
pitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle
toivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa
armeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen
periaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän
hyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat
parlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes
itseänsä.

Monkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen
mietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne
varmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo -- ja tämä kaino
hengetärhän ei milloinkaan valehtele, -- että sinä päivänä, jona hän
saapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan
lammasta.

Jos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi
saanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei
ole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat
liharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he
elävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka
hämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.

Skotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi
vähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita
vai eikö.

Jokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen
vähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle
ja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.

Monk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko
kaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja
leipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää
varten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.

Sikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä
lohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta
nähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin
seuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut
arvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen
valloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää
milloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.

Tämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut
millänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli
varsin jäykkä valtias.

Kaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä
nälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä
välinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen
tuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin
tupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti
lähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti,
että oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.

Vastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta
tänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli
vielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu
tilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä
tämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat
hetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen
keskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli
aikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja
muihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa
vesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät
pitkät raajat.

Monk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis
yllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan
selvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli
Tweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien
sankassa siimeksessä.

Edellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa
ruokotuolillaan -- kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun
aattoiltana -- sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän
oli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi
kiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa
valaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli
vastikään noussut taivaalle.

Äkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä
sotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin
telttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet
hereille.

Siihen ei olisi niin suurta melua tarvittu. Kenraali avasi silmänsä.

"No, mitä on tekeillä, pojat?" hän kysyi.

"Kenraali", vastasivat monet äänet, "kenraali, te saatte illallisen."

"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen
juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja
sanokaa, mikä teidät tänne toi."

"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa
Newcastlen leiriin."

"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat
nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin
huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan
armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus
vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja
kalastajansa, jollei..." Kenraali mietti tovin.

"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?" tiedusti hän sitten.

"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai
Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."

"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?"

"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi."

Kenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi
pitemmälle.

"Hyvä on", hän sanoi. "Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne."

Muuan upseeri läksi heti asialle.

"Montako heitä on?" jatkoi Monk; "ja millainen heidän aluksensa on?"

"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on
jonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta."

"Ja sanotte heidän olleen viemässä kalaa Lambertin leiriin?"

"Niin, herra kenraali. He näkyvätkin saaneen melkoisen runsaan
saaliin."

"No, tarkastammepa asiaa", virkkoi Monk.

Samassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli
viidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan
näköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti
lakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja
hänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he
aluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea
jalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he
suuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua
juntaten.

Monk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan,
joka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain
viekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.

"Puhutko englanninkieltä?" kysyi Monk sujuvasti ranskaksi.

"Ka hyvin kehnosti, mylord", vastasi laivuri.

Vastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on
vallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä
puheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla
tienoilla.

"Mutta kuitenkin puhut sitä?" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen
hänen murrettaan.

"Oh, me merenkulkijat osaamme vähän kutakin kieltä!" vastasi kalastaja.

"Olet siis ammattikalastaja?"

"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri
vähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti
viisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia,
parhaita paistettaviksi."

"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä
Kanaalissa", huomautti Monk hymyillen.

"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä
kalamies, mylord?"

"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä
aioit tehdä?"

"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä
Newcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten
päinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä
kääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet
yhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut
sotaan", lisäsi kalastaja hymyillen, "oli minun toteltava."

"Mutta minkätähden olit menossa Lambertin luo mieluummin kuin minun?"

"Tahdon olla vilpitön, mylord; salliiko teidän ylhäisyytenne?"

"Kyllä, vieläpä tarpeen tullen käskenkin."

"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska
kaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset
-- puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne
tahtonettekaan nimitettävän -- syötte vähän, mutta maksatte vielä
vähemmän."

Monk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla
hymyilemästä.

"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet
etelästä kotoisin?"

"Syystä että tyhmyyttäni menin naimisiin Picardiessa."

"Vai niin; mutta Picardie ei ole Englannissa."

"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli
hoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat."

"Tarkoituksenasi ei siis ollut pistäytyä tänne päin?"

"Ei toki."

"Ja mitä kautta siis tulit?"

"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun
navakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi
taistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan
tehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä
läheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan
likinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi,
koska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä.
Kumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä
aatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin
kulkumme Newcastlea kohti."

"Ja missä ovat kumppanisi?"

"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman
minkäänlaista sivistystä."

"Kun sinä itse sitävastoin...?" sanoi Monk.

"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa", kertoi
laivuri naurahtaen, "ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja
kaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni
luottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia."

"Sinä se siis valitsit herra Lambertin edullisempana ostajana?"

"Kukapa muukaan. Ja sanokaahan suoraan, mylord, erehdyinkö?"

"Sen saat piankin nähdä."

"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa;
älköön siitä pahastuttako kumppaneilleni."

"Siinä on nokkela veitikka", ajatteli Monk.

Jälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: "Sanoit
tulevasi Ostendesta?"

"Niin, mylord, sieltä viimeksi."

"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä
Ranskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja.
Mitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?"

"Voi, mylord", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi
hyvillään, "sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa
soveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi
siihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen
myymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä,
odotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä,
kalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei
näkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin
ilmanala ei ole hänelle terveellinen."

Monk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja
monisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti
sitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan
lasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon
moniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä
että se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat,
ja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan,
kun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.

Kenraali näytti olevan yhä tyytyväisempi tutkistelunsa jatkuessa.

"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä
nimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?"

"Ka, kyllä", myönsi kalastaja, "oli siitä puhetta."

"Missä tarkoituksessa siis?"

"Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole
mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin
Englantiin?"

"Se on totta", virkahti Monk mietteissään.

"Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija...
tiedättehän, mylord, Willem II..."

"No?"

"Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan."

"Ahaa, oletko kuullut sellaista?"

"En, mutta niin luulen."

"Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?" sanoi Monk.

"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja
vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme
muustakaan."

"Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä
toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

"Parastani teen, mylord."

"Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?"

"En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord."

"Kuinka niin?"

"Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille."

"Millä oikeudella?"

"Väkevämmän oikeudella."

"Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa."

"Olette hyvin jalomielinen, mylord."

"Ja täyden arvon mukaan."

"Niin paljon en pyydä."

"Mitä siis pyydät?"

"Saada vain poistua täältä."

"Minne? Kenraali Lambertinko luo?"

"Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun
minulla ei enää ole kaloja?"

"Kuuntele minua kuitenkin."

"Kyllä kuulen."

"Neuvon sinua..."

"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa
hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä
jonkun verran epäluuloisena.

"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat
seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

Laivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:

"Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan."

"Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja
mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia
väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti
kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri
kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut,
ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi
skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella
kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä
tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi
olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että
jään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti
huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän
korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi
minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö
kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

"Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi."

"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan
kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni
jonkun kirvesmiehen."

"Mitä varten?"

"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä
jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että
minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

"Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni."

"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja.
"Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa
minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette
hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

"Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse
ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien
selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan
laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan
tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut
kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa
telttaan kutsumattomana.

"Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui
äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui
tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella,
jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

"Ja kuka se aatelismies on?" kysyi kenraali.

"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo
pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia
skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan
mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka
eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut
ottaa vastaan."

"Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua."

"Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?"

"Tuotakoon hänet tänne."

"Käytämmekö mitään varokeinoja?"

"Millaisia?"

"Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen."

"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan
näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa,
jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin,
Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

"Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka
oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee
ja kuulee, muttei ymmärrä.

"Kas, minä unohdin!" sanoi Monk.

Ja kalastajaan kääntyen hän virkkoi:

"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää
hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle
hetimiten."

"Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn
saattamana.

Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden
vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

Mutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.

"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen
korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja
osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue
marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä
sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä
kenraali Moukin luo.

Aatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten
laivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän
näyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään
vilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia
maanmiehiään.

Adjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään
irlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden
lapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan
edustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille
lammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä.
Kalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla
huomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan
mastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut.
Tämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.




24.

Aarre.


Ranskalainen aatelismies, jonka Spithead oli ilmoittanut Monkille, ei
vartiopaikkain ohi kulkiessaan ollenkaan silmäillyt ympärilleen, jottei
olisi näyttänyt tunkeilevalta. Käskyn mukaan hänet opastettiin
kenraalia telttaan. Aatelismies jätettiin yksikseen teltan
eteissuojaan, missä hän odotti Monkia.

Tämä ei viivytellytkään kauemmin kuin oli tarvis hänen kuullakseen
partion tiedonannon ja kankaisen väliseinän raosta tarkastaakseen
puheillepyrkijän ulkomuotoa.

Saattueen ilmoitus epäilemättä vakuutti aatelismiehen käyttäytyneen
mitä hienotuntoisimmin, sillä kenraalin suoman vastaanoton
ensimmäinenkin vaikutelma oli jo suosiollisempi kuin muukalainen
saattoi odottaa tällaisena hetkenä ja niin epäluuloisen miehen taholta.
Nähdessään vieraan edessään Monk tapansa mukaan kuitenkin suuntasi
häneen terävän tähystyksensä, jonka toinen puolestaan kesti näköjään
tuntematta hämiä tai levottomuutta. Kotvasen kuluttua kenraali antoi
kädellään ja päällänsä merkin, että hän odotti saavansa kuulla tämän
käynnin aiheen.

"Mylord", aloitti aatelismies virheettömällä englanninkielellä, "olen
tärkeällä asialla pyytänyt päästä teidän korkea-arvoisuutenne
puheille."

"Monsieur", vastasi Monk ranskaksi, "mannermaalaiseksi puhutte
kieltämme tavattoman puhtaasti. Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi,
sillä kysymykseni on epäilemättä hieman epäkohtelias: puhutteko
ranskaakin yhtä keveästi?"

"Ei ole mikään ihme, mylord, että olen jossakin määrin tutustunut
englanninkieleen; olen nuoruudessani asunut Englannissa ja sittemmin
tehnyt tähän maahan kaksi matkaa."

Nämä sanat lausuttiin sillä puhtaalla ranskankielellä, joka ei
ainoastaan ilmaise ranskalaista syntyperää, vaan erityisesti
kotipaikkaoikeutta Toursin ympäristöllä.

"Ja missä päin Englantia olette oleskellut, monsieur?"!

"Nuoruudessani asuin Lontoossa, mylord. Sitten tein v. 1635 vaiheilla
huvimatkan Skotlantiin; lopuksi oleskelin v. 1648 jonkun aikaa
Newcastlessa ja juuri luostarissa, jonka puutarhat nyt ovat armeijanne
hallussa."

"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, mutta käsittänettehän näiden
kysymysten tarkoituksen?"

"Minua ihmetyttäisi, mylord, jollei minulle niitä esitettäisi."

"Miten voin nyt palvella teitä, monsieur, ja mitä haluattekaan
minulta?"

"Asiani on tällainen, mylord, -- mutta sitä ennen, olemmeko kahden
kesken?"

"Täydellisesti, monsieur, lukuunottamatta vahtisotilasta, joka
vartioitsee meitä."

Tämän virkkaessaan Monk siirsi kädellään syrjään teltan ovikaistaleen
ja osoitti aatelismiehelle, että vartiosoturi oli asetettu korkeintaan
kymmenen askeleen päähän, joten hänellä oli sekunnissa saatavana
aineellista apua, jos vain huusi sitä.

"Niin ollen, mylord", sanoi aatelismies niin tyynesti kuin hän olisi jo
kauan kuulunut kenraalin ystäväpiiriin, "noudatan vakaata päätöstäni
ryhtyä keskusteluun teidän korkea-arvoisuutenne kanssa, koska tiedän
teidät kunniantuntoiseksi mieheksi. Asiani laatu muuten todistaakin,
kuinka suuressa arvossa pidän teitä."

Kummastellen tällaista puhuttelua, joka edellytti vähintään
tasa-arvoisuutta hänen ja ranskalaisen aatelismiehen kesken, Monk loi
tutkivan silmäyksen vieraaseensa ja sanoi hiukan ivallisella
äänenpainolla, vaikka hänen kasvojensa ilme ei vähääkään muuttunut:

"Kiitän teitä, monsieur, mutta ensiksikin, kuka olettekaan, sallikaa
minun tiedustaa?"

"Mainitsin kyllä nimeni kersantillenne, mylord."

"Suokaa hänelle anteeksi, monsieur; hän on skotlantilainen, ja hänen
kävi liian vaikeaksi muistaa sitä."

"Olen kreivi de la Fère, monsieur", virkkoi Atos kumartaen.

"Kreivi de la Fère?" toisti Monk muistellen. "Pyydän aneeksi, monsieur,
mutta minusta tuntuu, että kuulen nimenne ensi kertaa. Onko teillä joku
asema Ranskan hovissa?"

"Ei mitään. Olen pelkästään aatelismies."

"Onko teillä muuten mitään arvosijaa?"

"Kuningas Kaarle I teki minusta Sukkanauha-ritarin, ja kuningatar Anna
Itävaltalainen antoi minulle Pyhän Hengen tähdistön ritarimerkin. Muita
arvonimityksiä ei minulla ole."

"Sukkanauha-ritari! Pyhän Hengen tähdistön jäsen! Te olette
kumpaisenkin maan ylimmän arvoluokan edustaja, monsieur?"

"Niin."

"Millä perusteella on sellainen suosio tullut osaksenne?"

"Heidän majesteeteilleen tekemieni palvelusten johdosta."

Monk katseli hämmästyksissään miestä, joka hänestä näytti samalla
kertaa niin vaatimattomalta ja niin suurelta. Sitten hän sanoi
ikäänkuin luopuen yrittämästä tunkeutua tähän salaperäiseen
yksinkertaisuuteen ja ylhäisyyteen, josta vieras ei näkynyt olevan
halukas antamaan hänelle sen parempaa selvitystä kuin hän jo oli
saanut:

"Te kai eilen ilmoittauduitte etuvartiolle?"

"Niin, mylord, mutta minua ei laskettu esille."

"Monet upseerit, monsieur, eivät päästä ketään leiriinsä, liiatenkaan
todennäköisen taistelun aattona. Minä en ole virkaveljieni kaltainen
enkä tahdo pidättää ketään luotani. Kaikkia mielipiteitä on mielestäni
hyvä kuunnella; kaikki vaarat ovat Jumalan lähettämiä, ja niiden
punnitsemiseen on Hän suonut minulle tarmoa. Teidän esteenänne olikin
eilen vain se seikka, että pidin sotaneuvottelua. Tänään olen vapaa,
puhukaa siis."

"Mylord, teillä on sitä suurempi syy vastaanottaa minut, kun asiani ei
koske odotettavissa olevaa taisteluanne kenraali Lambertin kanssa eikä
leiriänne. Tänne tullessani pidinkin päätäni käännettynä toisaalle,
jotten olisi nähnyt miesvoimaanne, ja suljin silmäni telttain kohdalla,
jäädäkseni niiden järjestelystä tietämättömäksi. Ei, mylord, tulin
aivan yksityisellä asialla."

"Puhukaa siis, monsieur", kehoitti Monk uudestaan.

"Minulla oli vastikään kunnia mainita teidän ylhäisyydellenne", jatkoi
Atos, "että olen asustanut Newcastlessa. Se tapahtui kuningas Kaarle
I:n aikaan, silloin kun skotlantilaiset luovuttivat kuningas-vainajan
herra Cromwellille."

"Tiedän", virkahti Monk kylmäkiskoisesti.

"Minulla oli sillähaavaa mukanani suurehko summa kultaa, ja päivää
ennen taistelua -- kenties jollakin tavoin aavistellen seuraavan päivän
käännettä -- kätkin sen Newcastlen luostarin isoimpaan kellariin,
siihen torniin, jonka huipun näette täältä kuutamon hopeoimana.
Aarteeni on siis haudattuna sinne, ja nyt tulin pyytämään teidän
korkea-arvoisuutenne lupaa korjata omaisuuteni toiseen talteen,
ennenkuin kenties taistelu kääntyy tälle taholle, jolloin miina tai muu
sotatapaus saattaa hävittää rakennuksen, hajoittaen kultani tai
toimittaen sen päivänvaloon sotamiesten saaliiksi."

Monk oli ihmistuntija; hän näki kreivin kasvojen kuvastavan kaikkea
mahdollista tarmokkuutta, älyä ja ymmärtäväisyyttä. Senvuoksi hän ei
voinut ranskalaisen aatelismiehen ilmoituksessa havaita muuta kuin
ylevää luottavaisuutta, ja hän näytti tulevan siitä syvästi
liikuttuneeksi.

"Monsieur", hän sanoi, "te olette tosiaan arvostellut minua oikein.
Mutta kannattaako summa tavoittamisen vaivaa? Ja luuletteko edes, että
se on todellakin säilynyt kätkössään?"

"Se on ihan epäilemättömästi tallella, monsieur."

"Siinä vastaus toiseen kysymykseeni, mutta mitä arvelette toisesta?
Kysyin teiltä, onko summa niin suuri, että sen perimistä kannattaa
yrittääkään."

"Kyllä se on melkoinen, mylord, sillä minä kaivoin maahan kahteen
nassakkaan sullottuna miljoonan."

"Miljoonan!" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti
ja tutkivasti.

Monk huomasi sen, ja hänen epäluuloisuutensa heräsi jälleen.

"Tämä mies virittää minulle ansaa", ajatteli hän. "Tahtoisitte siis",
hän virkkoi, "hankkia jälleen haltuunne tuon summan?"

"Jos sallitte, mylord."

"Tänäänkö?"

"Vielä tänä iltana, niiden olosuhteiden takia, jotka teille mainitsin."

"Mutta, monsieur", huomautti Monk, "kenraali Lambert on yhtä lähellä
luostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?"

"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea,
mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta
kuin te."

"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne
vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy.
Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon
tapahtunut."

Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen
aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää
räväyttänyt.

"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi
nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä
omistajaa."

Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle
toisen.

Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin
suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli
kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan.
Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse
teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen
valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi
maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.

"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa
illalliseeni?"

"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle
suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma
kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."

"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi
kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja
muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan
teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini,
olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt
on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."

"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian
viipyä seurassanne hieman pitempään."

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut
unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle
illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la
Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille
pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa,
tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle
herkutteluhalulle.

Heidän siten aterioidessaan -- syöden kalaa ja kulautellen
huonoa olutta -- Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä
frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä
sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta
infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin
ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka
tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai
oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.

Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo
ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen
kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.

Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui
mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni
samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli
voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.

Heidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:

"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?"

"Niin, mylord."

"Ihan tosissanne?"

"Aivan ehdottomasti."

"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on
haudattu?"

"Ensi näkemällä."

"No niin, monsieur", sanoi kenraali, "pelkästä uteliaisuudesta tulenkin
mukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai
jotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini
läpi."

"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella
tarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se
ei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön."

"Haluatteko, että otamme väkeä saattueeksemme?" kysyi kenraali.

"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi
miestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan
kuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin."

"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä;
varmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?"

"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty
luostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso
rautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin
näiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla
kipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta
paasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja
luottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän
korkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:

"_Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab.
conventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII.
Requiescat in pace."_[24]

Monk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies
saattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin
verrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada
korjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi
helposti vaarantaa sen, -- keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt
varkautta laillisena hyvityksenä.

"Hyvä on", hän sanoi, "tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin
ihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua."

Tämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä
pistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen
teräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.

Sitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi
Atokseen kääntyen:

"Oletteko valmis, monsieur?"

"Minä olen."

Atos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja
laski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin
viereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa
nauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan
rintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut
hyökkäys- eikä puolustusaseita.

"Kerrassaan kummallinen mies!" ajatteli Monk. "Hän lähtee ihan
aseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna
jonnekin."

"Kenraali", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, "te
tahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren
päällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi
yllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja.
Ottakaa saattue."

"Olette oikeassa", myönsi Monk.

Hän huusi:

"Digby!"

Adjutantti saapui.

"Viisikymmentä miestä, miekat ja muskelit mukana", käski hän.

Ja hän vilkaisi Atokseen.

"Se on liian vähän, jos ilmenee vaaraa", sanoi Atos, "ja liian paljon,
jollei mitään satu."

"Lähden yksin", peruutti Monk. "En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa,
monsieur."




25.

Nevalla.


Lähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä,
jota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti
katseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja
sellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen
mielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita
tienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka
vuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja
huokaili,

Digby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja
etenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä
vaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä
katsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei
täsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja
palasi telttaansa.

Hän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen
yöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin
ratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen
läsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä
käytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn
silmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli
hyötyä.

He olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain
välitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi
kapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen
haara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen
luostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli
lähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran
vastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen
liikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka
olivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti
uida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut
siltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan
veteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan
huolissaan häiritsemisestä tältä taholta.

Tällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta
luostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen
ryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet,
joilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.

Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana.
Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä
imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen,
tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa
ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.

Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja
hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis
Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja
virkkoi kumppanilleen:

"Monsieur, tunnetteko tien?"

"Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan
luostarialueelle."

"Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua
holviin."

Monk kääntyi katsomaan taakseen.

"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen
parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."

"Niin, kenraali, -- tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion
aikaa tullut perässämme."

"Digby!" huusi Monk; "tulkaa tänne, Digby!"

Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen
sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista
piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.

"Ei se näykään olleen Digby", virkkoi Monk.

Kumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies,
joka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä,
missä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin
tavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja
Monkissa levottomuutta.

"Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua
nähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen",
sanoi Monk.

"Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali",
huomautti Atos.

"Ei", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja
kalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, "mieluummin otan jonkun
noista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä
minulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi
paremmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa
leviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin
ylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona
kätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko
rakennuksessa."

"Miten vain tahdotte, kenraali", vastasi Atos niin luonnollisella
äänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina
sotamiestä vai kalastajaa.

Monk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja
kohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa
päämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he
pääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.

Muuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen,
mitä oli tekeillä.

"Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat", supatti Monk Atokselle; "jos
minä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut."

Atos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan;
aarteenhakijat astelivat heti sen luo.

Kenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun
näköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän
uskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain
sääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.

Atos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan
salaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.

"Hei, herätkää!" huusi Monk ranskaksi.

Pari kolme nukkujaa nousi.

"Tarvitsen miestä, joka valaisee minulle", jatkoi Monk.

Kaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa
päätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.

"Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme", hän vastasi
äänellä, joka hätkähdytti Atosta. "Minne on lähdettävä?"

"Saat nähdä. Lyhty, pian tänne lyhty!"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen
saattajaksi?"

"Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun
valaisemaan."

"Kummallista!" ajatteli Atos; "tuon kalastajan ääni ihmetyttää minua!"

"Iskekää tulta, te toiset!" huusi laivuri; "joutuin nyt!"

Sitten hän kääntyi likinnä seisovaan kumppaniinsa ja lisäsi hiljaa:

"Mene sinä valaisemaan, Menneville, ja pysyttele valmiina kaikkeen."

Muuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä
rikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.

Koko teltta kävi heti valoisaksi.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi
kasvonsa pois valosta.

"Kyllä, kenraali", vastasi hän.

"Kas, se ranskalainen aatelismies!" virkkoi laivuri hiljaa. "Hitto,
olipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi
puuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!"

Tämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että Monk ei voinut
kuulla siitä sanaakaan. Hän sitäpaitsi juttelikin Atoksen kanssa.

Menneville valmistausi sillaikaa tai oikeastaan vastaanotti
päällikkönsä ohjeita.

"No?" kysyi Monk.

"Tullaan, kenraali", vastasi kalastaja.

Monk, Atos ja opas läksivät liikkeelle.

"Se on mahdotonta!" tuumi Atos itsekseen. "Kuinka saatoin kuvitellakaan
mitään niin järjetöntä!"

"Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi", sanoi
Monk kalastajalle.

He eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka
oli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se
hiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi
tienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.

Kaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka
valkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.

Kotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle
luostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui
rauhallisesti eräässä komerossa, -- niin varmoja oltiin siitä, että
mitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.

"Nämä miehet eivät häirinne hankettamme?" sanoi Monk Atokselle.

"Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos
teidän korkea-arvoisuutenne sallii."

"Olette oikeassa."

Niin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme
tunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat
päässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja
eteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli
takimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen
takinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen
kyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin
ja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.

Rakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa
eheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet
pihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen
sammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä,
rautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli
pirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä
yölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina
liihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot
heiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä
näky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut
ihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen
lähestyessään.

Atos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi
edestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet
yksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se
sijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä
hän pysähtyi.

"Olemme perillä, kenraali", hän ilmoitti.

"Tuossa siis on se paasi?"

"Niin."

"Aivan oikein, -- näenkin renkaan; mutta se on ruostunut kiinni
laattaan."

"Tarvitsisimme kangen."

"Se on helppo saada."

Katsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman
vahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli
tunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.

"Onko sinulla veistä?" kysyi Monk kalastajalta.

"On, monsieur."

"Katkaise sitten tuo puu."

Kalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli
saatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.

"Pysähdy tuohon", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen.
"Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi."

Mies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli
hänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin
taakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova,
osuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin
pitkän matkan takaa etsimään.

"Tässä nyt olemme", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä
muistokirjoitusta.

"Niin näkyy", myönsi toinen.

Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle
välttelykeinon:

"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita
muistopatsaita on murskattu?"

"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän
skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien
muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään
voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet
ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat
useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat
murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei
ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota
meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi
suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit
kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan
koskemattomaksi."

"Se on totta", sanoi Monk.

Atos tarttui vipusimeen.

"Voinko auttaa teitä?" kysyi Monk.

"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne
käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos
tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."

Monk kohotti päätänsä.

"Mitä tarkoitatte, monsieur?" kysyi hän.

"Tahdon huomauttaa... Mutta tuo mies..."

"Malttakaahan", sanoi Monk, "käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan
kokeen."

Monk kääntyi kalastajaa kohti, jonka varjokuva näkyi lyhdyn valossa.

"_Come here, friend_", virkkoi hän käskevästi.

Kalastaja ei hievahtanutkaan.

"Hyvä on", jatkoi kenraali, "hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua
englanninkieltä, jos suvaitsette."

"Mylord", vastasi Atos, "olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä
tilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet
kysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet
ymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä
pyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord."

"Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin",
ajatteli Monk. "Eipä väliä, -- tahdon nähdä, miten tämä on
päättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole...
Ystäväiseni", virkkoi hän kalastajalle, "mene takaisin ylös portaita ja
pidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään."

Kalastaja liikahti totellakseen.

"Jätä lyhtysi", jatkoi Monk; "se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa
sinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle."

Kalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle
ja katosi porrasholvin alle.

Monk meni ottamaan lyhdyn ja siirsi sen pilarin juurelle.

"Kas niin", hän sanoi, "rahojako tähän hautaan tosiaankin on kätketty?"

"Niin, mylord, ja viiden minuutin kuluttua ette sitä epäile."

Samassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että
vipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja
pian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi
paakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä
voimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien
pystyvän.

"Mylord", sanoi hän, "tässä nyt on se muuraus, josta teidän
korkea-arvoisuudellenne mainitsin."

"Niin, mutta nassakoita en vielä näe", vastasi Monk.

"Jos minulla olisi väkipuukko", sanoi Atos silmäillen ympärilleen,
"niin saisitte nähdä ne hetimiten, mylord. Pahaksi onneksi unohdin
omani teidän korkea-arvoisuutenne telttaan."

"Minä kyllä tarjoaisin teille tikarini", sanoi Monk, "mutta sen terä
lienee liian heikko tuollaiseen käytäntöön."

Atos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen
vastikkeeksi.

Monk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai
kasvojensa ilmettä.

"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva
puukko."

"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen."
Ja hän lähestyi portaita.

"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen
sitä."

Ase kalahti pitkin astuimia alas.

"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi
aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."

Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja
yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään
huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan
siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia,
pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen
selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman
mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion
välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä
kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina
tikahtamattomiksi.

"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät
paikkansa."

"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että
te olette tyytyväinen, vai mitä?"

"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin
vahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa,
ei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle."

"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur",
huomautti Monk. "Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te
ette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä."

"Minulla oli aihetta sanoakseni niin."

"Ja nyt puhutte hyvästä asiasta. Mitä tarkoitatte hyvällä asialla? Me
puolustamme tällähaavaa Englannissa viittä tai kuutta asiaa, mutta
jokainen ei katso ainoastaan hyväksi, vaan parhaaksi sitä, jota hän
ajaa. Mikä on teidän harrastuksenne, monsieur? Puhukaa rohkeasti, jotta
näemme, olemmeko yhtä mieltä tässä kohdassa, jota näytte pitävän hyvin
tärkeänä."

Atos suuntasi Monkiin tuollaisen syvän silmäyksen, joka tuntuu
vakuuttavan katsellulle, että hän ei voi siltä kätkeä ainoatakaan
ajatustaan. Sitten hän otti hatun päästään ja alkoi puhua juhlallisella
äänellä, sillaikaa kun kenraali laski pitkän ja jäntevän kätensä
kasvoilleen ja peitti sillä viiksensä ja leukapartansa, epämääräisen
kaihoavan katseensa harhaillessa maanalaisen holvin komeroita pitkin.




26.

Sydän ja henki.


"Mylord", aloitti kreivi de la Fère, "te olette ylevä englantilainen,
kunniantuntoinen mies; te puhutte ranskalaisen aatelismiehen kanssa,
jolla on vilpitön sydän. Sanoin teille, että näiden kahden nassakan
sisältämä kulta kuului minulle. Siinä tein väärin; se oli ensimmäinen
valhe, mitä olen koko elämäni aikana virkkanut, joskin vain
hetkellisesti. Tämä kulta kuuluu kuningas Kaarle II:lle, isänmaastaan
häädetylle, palatsistaan karkoitetulle, yhtaikaa sekä isänsä että
valtaistuimensa menettäneelle, jolta on riistetty kaikki, niin että hän
ei edes saa surulliseksi tyydytyksekseen suudella polvistuneena kiveä,
johon hänen murhaajiensa käsi on piirtänyt yksinkertaisen
hautakirjoituksen huutamaan ikuista kostoa heitä vastaan:

"'Tässä lepää kuningas Kaarle I.'"

Monk kalpeni hiukan, ja melkein huomaamaton puistatus värähdytti hänen
ruumistaan, saaden hänen harmaat viiksensä pörhistymään.

"Minä kreivi de la Fère", jatkoi Atos, "tarjousin hyljätyn
prinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen
miehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä
olen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja
aseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen
apulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne
ja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu
hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan
keventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut
kokemaan sekasorron aikana, -- toisin sanoen, tahdotteko auttaa
Kaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle
toimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas,
kaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan
työn. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu
menestys, -- jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te
olette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos
päin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se,
mikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja
järkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino
lannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän
tarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, -- sillä
hän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä
Kaarle I uskoi hänen huostaansa, -- ja pitäkää kulta, jota voitaisiin
käyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on
onnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata,
sillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki
on häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty
jumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy
nousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.

"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille
kuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord,
te olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana,
vahvistaakseen suunnattoman kaupan, -- ottakaa se ja palvelkaa toista
Kaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma
siitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee
kaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen
kuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille,
ylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon:
Mylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava
sija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan
isänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne
tueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia.
Te, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin,
rehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne
kruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli
tarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne
tunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle
enimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä
aiheeksi!"

Atos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut,
Monk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai
hylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen
silmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä
suruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen
tunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja
keskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:

"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle
paitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin,
sillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla
kertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä
sitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon
aatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan
sellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta
omaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa
hyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan
tahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?"

"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain
marttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan.
Minua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: _Remember!_
-- Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne
juuressa, mylord."

"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur", virkkoi Monk, "mutta
minua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla
enkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota
en ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen
teidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin
lähetetty."

Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista
tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia
ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.

"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta", sanoi Monk, "mutta
sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon
varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka
kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että
jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella
jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten
upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties
halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu
Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis
ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin
ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän
on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis
huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan,
joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa
Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään
jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta
sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän
tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä,
tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle,
joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei,
monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa
Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen,
jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita
pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä
pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta
kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon.
Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna
olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa
sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis
puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän
kysymyksen toistaiseksi, odotan."

Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski
pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun
pitkittämiselle.

"Mylord", sanoi hän, "minun tulee siis vain kiittää teitä vielä."

"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein
ja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata.
Tämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen
koetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan
hänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt."

"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois
summan, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?"

"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia
ole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali
Lambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia;
minä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut
toimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet
rannalle rintamaan kuningas Kaarlo II:n vastaanotoksi..."

"Niin te tottelisitte?" huudahti Atos ilahtuen.

"Suokaa anteeksi", peräytyi Monk hymyillen, "olinpa harmaapäisenäkin
vähällä... mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua
hulluuksia kuten nuori mies."

"Ette siis tottelisikaan?" tiedusti Atos.

"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala,
joka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä
käyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa
suonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen
määräyksen, niin miettisin ensin."

Atoksen kasvot synkistyivät.

"No niin", hän sanoi, "huomaan selvästi, että teidän
korkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen
Kaarle-kuningasta kohtaan."

"Te kyselette minulta aina, kreivi; suokaa nyt minullekin vuoroni."

"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään
otolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan
teille!"

"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte
hänelle antaa?"

Atos tähtäsi Monkiin ylpeän ja päättäväisen katseen.

"Mylord", hän vastasi, "tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut
sovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä
kaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta;
siellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne
vapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla
antanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä
paisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja
miekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas
hallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'"

Monk painoi päänsä alas ja oli tovin ajatuksissaan.

"Jos hän onnistuisi", hän kysyi sitten, "mikä ei ole kyllä
todennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki
mahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?"

"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa,
mutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin."

Ivallinen hymy vilahti Monkin huulilla. "Valitettavasti, monsieur", hän
sanoi, "kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa."

"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas", vastasi Atos
vuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen
kuin äsken Monkin.

"Lopettakaamme tämä, kreivi... sehän on toivomuksenne, eikö niin?"

Atos kumarsi.

"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä
asuttekaan, monsieur?"

"Pienessä kylässä virran suulla, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Kas, sen kylän tunnenkin, -- siinähän on viisi tai kuusi taloa?"

"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan
luona; heidän veneellään tulin maihin."

"Entä oma aluksenne, monsieur?"

"Haakseni odottelee minua ankkurissa neljännespenikulman päässä
merellä."

"Ette kai aio purjehtia pois suoraa päätä?"

"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän
korkea-arvoisuuteenne."

"Siinä ette onnistu", vastasi Monk; "mutta on tärkeätä, että lähdette
Newcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka
voisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert
hyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä,
että hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert
johtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin
aineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut
väkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän
käskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni,
ympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös
seurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija
ei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin
on tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä.
Minä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima
vetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat
kääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan
kahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en
ole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle
hyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin
valveilla, kaikki ovat varuillaan. Teille sanon tämän, jotta voitte
asustaa täällä aivan rauhallisella mielellä. Älkää siis kiirehtikö
purjehtimaan merelle; viikon kuluessa täällä tapahtuu jotakin uutta,
joko taistelun tai rauhan ratkaisu. Koska olette arvostellut minut
kunnialliseksi mieheksi ja uskonut minulle salaisuutenne, joten minun
on kiitettävä teitä luottamuksestanne, niin tulenkin sitten käymään
luonanne tai kutsun teitä puheilleni. Älkää siis matkustako ennen kuin
saatte kuulla minusta, -- uudistan kehoitukseni vieläkin."

"Lupaan noudattaa sitä, kenraali!" huudahti Atos niin sydämellisen
riemastuksen elähdyttämänä, että hän kaikesta varovaisuudestaan
huolimatta ei saanut hillityksi silmiensä säihkyä.

Monkin katse kohtasi tuon kirkastuksen ja häivytti sen heti
tuollaisella mykällä hymyllään, joka aina katkaisi hänen
puhuttelijoiltaan tien, kun he jo luulivat päässeensä tunkeutumaan
hänen sieluunsa.

"Viikon ajan, siis, monsieur."

"Ja mitä teen sillaikaa?"

"Jos syntyy taistelu, niin pyydän teitä pysyttelemään siitä loitolla.
Tiedän kyllä, kuinka innokkaita ranskalaiset ovat sellaisiin
huvituksiin; teidän tekisi mielenne katsella, miten me taistelemme,
mutta teihin voisi sattua harhaan lentänyt luoti, sillä
skotlantilaisemme tähtäävät huonosti. En tahdo, että teidänlaisenne
kunnon aatelismies joutuu haavoittuneena takaisin kotimaahansa tai että
minun käy pakolliseksi itse lähettää ruhtinaallenne teidän jättämänne
miljoona, sillä sanottaisiin, eikä aivan syyttä, että minä maksan
kruununtavoittelijalle hänen käydäkseen sotaa parlamenttia vastaan.
Menkäähän siis, monsieur, ja tehkäämme niinkuin on sovittu."

"Voi, mylord", vastasi Atos, "kuinka suuri olisikaan iloni, jos
huomaisin ensimmäisenä nähneeni jaloon sydämeen, joka sykkii viittanne
alla!"

"Uskotte siis ehdottomasti, että minulla on salaisia suunnitelmia?"
virkkoi Monk muuttamatta kasvojensa puolittain leikkisää ilmettä. "Kah,
monsieur, mitä salaisuuksia olisikaan soturin tyhjässä päässä? Mutta
alkaa olla myöhä, ja lyhtymme sammuu; kutsukaamme takaisin miehemme.
Hei kalastaja, kuulehan!" huusi hän ranskaksi, lähestyen portaita.

Yökylmän kangistama kalastaja kysyi käheällä äänellä, mitä tahdottiin.

"Mene vartion luo", sanoi Monk, "ja käske kenraali Monkin nimessä
kersantin tulla heti tänne."

Tehtävä oli helppo täyttää, sillä kenraalin käynti autiossa luostarissa
oli saanut kersantin uteliaana vähitellen lähestymään, joten hän nyt
olikin vain muutaman askeleen päässä kalastajasta.

Hän kuuli senvuoksi itse kenraalin käskyn ja kiirehti esille.

"Hanki tänne hevonen ja kaksi miestä", määräsi Monk.

"Hevonen ja kaksi miestä?" toisti kersantti.

"Niin", vahvisti Monk. "Voitko toimittaa hevosen mukana kuormasatulan
tai kantovasuja?"

"Kyllä, skotlantilaisesta leiristä, sadan askeleen päästä."

"Hyvä!"

"Mitä teen hevosella, kenraali?"

"Katsohan."

Kersantti laskeusi alas ne kolme tai neljä astuinta, jotka eroittivat
hänet Monkista, ja ilmestyi holviin.

"Katso tuonne, missä aatelismies seisoo", sanoi Monk.

"Kyllä, kenraali."

"Näet nuo kaksi nassakkaa?"

"Varsin hyvin."

"Toinen niistä sisältää ruutia ja toinen luoteja. Nassakat olisi
toimitettava pikku kylään, joka sijaitsee virran suulla; aion huomenna
sijoittaa sinne kaksisataa miestä. Käsität, että tehtävä on salainen,
sillä tästä toimenpiteestä voi riippua taistelun menestys."

"Oh, kenraali!" jupisi kersantti.

"Hyvä! Sälytä siis nassakat hevosen kuormaksi, ja kaksi miestä
saattakoot niitä sinun kanssasi tämän ystäväni asunnolle. Mutta pidä
mielessäsi, että asia ei saa tulla kenenkään tietoon."

"Kulkisinkin nevan poikki, jos tuntisin tien", huomautti kersantti.

"Minä tiedän tien", puuttui puheeseen Atos. "Se on kyllä kapea, mutta
tukeva, sillä pohjaksi on isketty paaluja, ja varovaisuutta noudattaen
pääsemme turvallisesti perille."

"Totelkaa aatelismiehen määräyksiä", sanoi Monk.

"Kas vain, nassakat ovatkin raskaita!" ihmetteli kersantti yrittäessään
nostaa toista.

"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä
mitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?"

"Jotakuinkin", vastasi Atos.

Kersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen
kanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista,
hajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan
kavioiden töminää:

"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin.
Te olette turvassa."

"Saan siis tavata teitä vielä, mylord?" sanoi Atos.

"Kuten puhuttu, monsieur, ja mitä mieluimmin."

Monk ojensi Atokselle kätensä.

"Oi, mylord, jospa tahtoisitte!" mutisi Atos.

"Hiljaa, monsieur", kielsi Monk; "onhan sovittu, että me emme enää puhu
siitä asiasta."

Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten
keskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt
kahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen
vihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään
erityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä
katseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi
tarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän
miehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan
usmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut
lävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut
näyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin
kalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt
paikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.

Mutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei
ollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle
tielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen
kummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän
oli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut
häntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.

Sumu sakeni, niin että esineitä näki tuskin kymmenen askeleen päähän.

Nyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta
puoleltaan lammelta. "Ken siellä?" hän huusi.

Mutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan
käteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se
ei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen
arvolleen sopivalta.




27.

Seuraavana päivänä.


Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat
lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana
kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka
oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen
päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä
saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet
palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.

Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne
takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.

Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies
ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että
näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos
voinut olla lausumatta kummastustaan julki.

"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä
kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja
minun on toteltava määräystä."

"Onko kenraali leirissä?" kysyi Atos.

"Epäilemättä, sir, koska hän illalla teistä erotessaan lähti sinne."

"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa,
kuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin
miekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen."

"Sepä sattuukin sopivasti", virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää
samaa teiltä."

Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen
ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää
miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen
katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään
liikkui.

Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille,
joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi
valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä
leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin
yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä
saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan,
kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut
sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli
edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä
olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se
oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen
jättänyt.

Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan
tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän
sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi kersantti, "hän on sama."

"Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa
minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on
tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua
nyt kohdellaan."

"Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on
siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että
se on tähän tilanteeseen sovelias."

"Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun
on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin
vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos
hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja
toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, -- missä
kenraali on?"

"Hitto, sen te tiedätte paremmin kuin me!" virkahti upseeri.

"Minä?"

"Te juuri."

"En ymmärrä teitä, herra kenraaliluutnantti", sanoi Atos.

"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea,
herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

Atos hymyili halveksivasti.

"Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa
mutkittelematta!"

"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin
edessä."

"Mutta tiedättehän hyvin", tokaisi eversti, "että pyydätte mahdotonta."

"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni",
kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa
ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat
toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti
johtaakseen kuulustelua.

"Kenraali jätti teidät eilen luostarin alueella, sir?" hän aloitti.

"Niin, sir."

"Ja minne te läksitte?"

"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat
teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

"Mutta jos näemmekin hyväksi kuulustella teitä itseänne?"

"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä
määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa
selityksiä ainoastaan hänelle."

"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina,
voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee
vastata."

Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen
pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen
aiheuttavan.

"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan
kuninkaan alamaiselle, -- minulle, joka olen brittiläisen kunnian
varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos
olkapäitänsä kohauttaen.

Upseerit silmäilivät toisiaan.

"Ette siis muka tiedä, missä kenraali on?"

"Siihen olen jo vastannut, sir."

"Niin, mutta sitä vastaustanne on mahdoton uskoa."

"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä
valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan
kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen
tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan -- uskokaa minua --
sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa
olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, --
jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

"Mutta, sir..." puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä,
sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä
asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä
antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua
kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä
vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane,
että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

"Mutta sanokaa edes, mitä ne nassakat sisältävät."

"Ettekö ole kysyneet sitä sotamiehiltänne? Mitä he ovat vastanneet?"

"Että niissä on ruutia ja luoteja."

"Keltä he olivat sen tiedon saaneet? Kai he senkin sanoivat?"

"Kenraalilta; mutta meitä ei niin petetä."

"Varokaa, sir, -- nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan
päällikköänne."

Upseerit katsoivat jälleen toisiinsa. Atos jatkoi:

"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan,
antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

"Pyysikö hän teitä odottamaan viikon?" huudahti kenraaliluutnantti.

"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on
ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut
soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan
kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua
jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon
kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi
ääntänsä alentaen:

"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on
kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi
ilmoittaa niistä mitään, -- meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis
kestää tuon verran."

Sitten hän virkkoi Atoksen puoleen kääntyen:

"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen
valallanne?"

"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on
pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on
sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa
toki, -- kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä.
Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö
meidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän
kärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän
sanastanne."

"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse", vastasi
Atos. "Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin
kanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin
harrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen
odotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran
talossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan
kuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka
vallitsee meidän kaikkien henkeä."

Atos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki
kolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki
vielä viimeisen yrityksen.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan
sanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus.
Kenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa
taistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä.
Minä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku
kummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli
ulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne
skotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki
lähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä,
muuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna
sekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä
pakoveden mukana."

"Minä en siinä näe mitään luonnotonta", arveli kenraaliluutnantti,
"sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan."

"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi
kenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on
vakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka
takaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän
herrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän -- kieltämättä
urhoollisena miehenä -- on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään
meitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta
tolalta!"

Tämä puhe tuntui vaikuttavan molempiin toisiin upseereihin.

"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir", vastasi Atos, "että teidän
näköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton,
mikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne
harhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon
teille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut
taistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on
kätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte
toimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä
valppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät
herrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii
selvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte
minun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte
mielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen
uhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän
sanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta,
mullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei
vapaasta tahdostaan."

Kenraaliluutnantti antoi merkin kumppaneilleen.

"Ei, sir", sanoi hän, "nyt te vuorostanne menette liian pitkälle.
Kenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän
varmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten.
Meidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään
aikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota
kenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka
voisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan
tavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat,
peittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme
tämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta,
vaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden.
Toistaiseksi asutte siis päämajassa, sir."

"Hyvät herrat", muistutti Atos, "te unohdatte, että kenraali viime yönä
uskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää
minut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos
näette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun.
Vakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan
nuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen
toivomustaan."

Upseerit neuvottelivat tuokion; sitten kenraaliluutnantti ilmoitti:

"Olkoon niin, sir; palatkaa asuntoonne."

He määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat
hänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.

Salaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta
ja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.




28.

Salakuljettajat.


Kahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä
odoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei
kuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema
hollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin
kanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, --
oivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.

Scheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole
kovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä
vain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia
kuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen
paisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle
rantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja
se on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä
luovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle
pursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli
maihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko
tai arkku.

Ranta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet
levolle. Ainoa rannikkovartija -- ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten
hyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin
liikkumaan, -- ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien
esimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että
nukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana
meluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät
olevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja
näennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana
pisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta
aiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet
soutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin
suinkin.

Tuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä,
annettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista.
Käskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa
kumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli
tullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle.
Ensimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin
kylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä
hän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet
pilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen
tilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota
kohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.

Kaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua,
jota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku
kärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan
askeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei
säikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan
häntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä
helposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan
avun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen
haukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse
huhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin
hillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä
vaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta
samalla säveä ääni:

"Mitä on asiaa?"

"Kysyn hänen majesteettiaan kuningas Kaarle II:sta", vastasi vieras.

"Mitä hänestä tahdotte?"

"Tahdon puhutella häntä."

"Kuka te olette?"

"Äh, _mordioux_, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien
läpi!"

"Sanokaa vain nimenne."

"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten
huoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi
yhtä pidättyväinen minun suhteeni."

"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?" aloitti ääni taas,
kärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.

"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis,
olkaa hyvä, -- hä?"

"Monsieur", jatkoi ukko, "kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko
kannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?"

"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule
pahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen
sanansaattaja vastaa painoansa kullassa!"

"En voi kuitenkaan avata, monsieur, ennen kuin esittelette itsenne."

"Se on siis tosiaan välttämätöntä?"

"Se on herrani nimenomainen määräys."

"No niin, kuulkaa siis nimeni... mutta huomautan teille ennakolta, että
te ette siitä sen enempää viisastu."

"Ei ole väliä, kunhan täytätte ehdon."

"Olkoon menneeksi, -- olen chevalier d'Artagnan."

Kuului hämmästynyt huudahdus.

"Voi, taivas!" siunasi ukko oven takaa; "herra d'Artagnan! Mikä onni!
Kyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!"

"Kas, ääneni on täällä tuttu?" sanoi d'Artagnan. "Sepä imartelevaa!"

"On, tuttu on", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, "ja tässä on
siitä todiste."

Niin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä
lyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.

"Kah, hitto!" huudahti hän; "siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se
arvatakin."

"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä
teidät jälleen!"

"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!" virkkoi d'Artagnan puristaen
vanhuksen käsiä. "Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?"

"Mutta kuningas nukkuu, monsieur."

"_Mordioux_, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä,
sen lupaan."

"Tulette kreivin asialla, niinhän?"

"Minkä kreivin?"

"Kreivi de la Fèren."

"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No,
pian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta."

Parry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi
d'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan
koskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki
ja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä
muskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran
ikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle,
joka murahteli pihalla.

"Kuningasparka!" tuumi d'Artagnan; "siinä nyt on hänen henkivartionsa!
Totta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu."

"Mitä tahdotaan?" kysyi kuningas kamarinsa perältä.

"Sire, chevalier d'Artagnan on tuomassa uutisia."

Huoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova
tunkeusi puutarhakäytävälle.

Kuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita,
ja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset
ilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.

"Astukaa sisälle, herra chevalier", hän sanoi kääntyen.

Sitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: "Mitä sanoitkaan, Parry?
Missä on chevalier d'Artagnan?"

"Hän seisoo edessänne, sire", ilmoitti d'Artagnan.

"Tuossa asussa?"

"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte
Bloisin linnassa kuningas Ludvig XIV:n etuhuoneessa?"

"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä
kiitollisuuteen teitä kohtaan."

D'Artagnan kumarsi.

"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin
tekemisissä teidän majesteettinne kanssa."

"Sanotte tuovanne minulle uutisia?"

"Niin, sire."

"Varmaankin Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

"En, en suinkaan, sire", vastasi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne
olisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei
ajattele muuta kuin omaa majesteettiaan."

Kaarle kohotti katseensa taivasta kohti.

"Ei, sire", jatkoi d'Artagnan, "tuomani tiedot johtuvat kokonaan
yksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän
majesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani."

"Puhukaa, monsieur."

"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin
linnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa."

Kaarle punastui.

"Monsieur", hän sanoi, "kerroin vain Ranskan kuninkaalle..."

"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin", keskeytti muskettisoturi
kylmäverisesti. "Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden
hetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat,
-- onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan
tunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan
rajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte
uskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne,
huomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää
koettelemukset arvokkaasti."

"Toden totta", virkkoi Kaarle ihmeissään, "en tiedä, kumpaista pidän
mieluisampana, -- suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua."

"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire", jatkoi d'Artagnan. "Teidän
majesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV:lle, kuinka vaikea
teidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle
ilman miehiä ja vailla varoja.",

Kaarle teki kärsimättömän liikkeen.

"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä", pitkitti
d'Artagnan, "oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja
esitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne
sanonut niin?"

"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat
tarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin."

"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen
muskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin
kiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut
hänen nimensä, sire?"

"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran -- mitä hyötyä on näistä
kysymyksistä?"

"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä
kuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle
piankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin,
että jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä
hänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla
suoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä
ja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla."

"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni,
mitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä
päätelmän tahdotte tehdä siitä?"

"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi
hänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä
liittolaiseksenne."

"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, -- kun kerran
olette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, -- ei voi saada mitään
aikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan."

"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä
ajatellut samoin."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän
majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."

"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän
majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."

"Englantiin?"

"Aivan, sire."

"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?"

"Teinkö siinä ehkä pahoin?"

"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!"

"En vähääkään, sire."

"Ja saitteko hänet muka vangiksi?"

"Sain kun sainkin, sire."

"Missä?"

"Leirissään."

Kuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.

"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan
yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."

"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan
näennäisestä ilvehtimisestä.

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille.
Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty
hengitysreikiä."

"Hyvä Jumala!"

"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa
hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän
majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"

"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua
arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja
nerokkaan tempun? Mahdotonta!

"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan
ja avasi sen samassa.

Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja
pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne."




29.


Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon.


Kuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin
muskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli
avattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan,
kantoi kuusi d'Artagnanin miestä -- kaksi oli jäänyt vartioimaan
venettä -- taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi
Englannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.

D'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun,
jossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli
siististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen
vaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä.
Hengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli
näverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka
sijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi
sillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse
kirkujankin.

Muskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko
matkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi
katsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja
hiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen
sopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen
ja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.

Sentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä
yksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle
viiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen
kohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi
pöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin
turvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.

Vihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan
huoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua
vähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi
erityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi
hänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan
Mennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän,
syystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen
tulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin
antanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä
määräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa
uskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä
kuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua
taloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen.
Arkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti
hymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:

"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen
majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle, joka nousee Englannin
valtaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan
kaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua."

Miehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen
koirakin pelästyi.

D'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt
huolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:

"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin,
että käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan
soveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua
laivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille.
Toivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra
kenraali", jatkoi d'Artagnan, "olette vapaa nousemaan ja liikkumaan."

Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu
käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään
maltillisena odottaen kuolemaansa.

D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä
näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän
palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk",
hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa
kuningas Kaarle II:n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."

Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen
ja vastasi:

"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes
ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II:n
nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt
luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin
siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, -- juonen
suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän
lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen
tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani
tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan
sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."

Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan
lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka
oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen
äänenpainosta.

"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on
lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut
maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun
teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä
käteni, kuten Pilatus sanoi."

Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja
käsivarret rinnalla ristissä.

D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän
sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista
puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen
majesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte
keskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan
tahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita
minä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon,
vaikkapa vain kieltäytyäksenne!"

Monk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli
viiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa
pilalle.

Kaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän
näki edessään Monkin, -- miehen, jota hän oli hartaasti halunnut
puhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut
kotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.

Hän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin
puhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen
menettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti
häväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen,
jolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö
maineensa ja kuningas valtakuntansa.

"Monsieur", hän virkkoi Monkille, "olette eräissä kohdin aivan
oikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan
kuulemaan minua."

Syntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi
järkähtämättömänä.

"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur", jatkoi
sitten kuningas. "Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään
teille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta
herra d'Artagnanille tässä, -- ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea
velvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen,
sankarillisen kiintymyksensä johdosta."

D'Artagnan kumarsi kunnioittavasti. Monk ei silmää räpäyttänyt.

"Sillä herra d'Artagnan, -- ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä
en huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, -- herra d'Artagnan",
pitkitti kuningas, "läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman
voitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain
tehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden
urotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko
elämänsä on ollut."

D'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei
hievahtanutkaan.

"Te ette usko sanojani, herra Monk?" jatkoi kuningas. "Sen kyllä
käsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että
niiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä."

"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire",
huudahti d'Artagnan, "sillä teidän majesteettinne esitys vastaa
täsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin
luo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan.
Totisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan
asemaa."

"Herra d'Artagnan", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen
muskettisoturin käteen, "uskokaa minua, te olette toimittanut minut
suurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani
onnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle
tuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!"

Ja kuningas puristi sydämellisesti hänen kättään.

"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein
kykenen arvostelemaan oikein", hän lisäsi tervehtien Monkia.

Puritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen
kasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä,
saivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.

"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan",
jatkoi Kaarle. "Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli
matkustanut Newcastleen..."

"Atos!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis
lähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa
kenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te
nähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun."

"_Mordioux_!" ällistyi d'Artagnan; "se olikin luultavasti hän, joka
ilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni..."

Monkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli
arvannut oikein.

"Niin, niin", mutisi hän, "olin tosiaan tuntevinanikin hänet
vartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi,
sire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman
mitä parhaiten!"

"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei
kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan
viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne;
siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt
aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen
teille, herra d'Artagnan."

"Kuuntelen polvillani, sire."

"Olettehan kiintynyt puolelleni?"

"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!"

"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan
takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa
meidän kanssamme, herra d'Artagnan."

Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II
astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa
tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas
merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä
askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen
hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua
lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään,
pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin
ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.

"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?" kysyi Kaarle
muskettisoturilta.

"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, -- seitsemän miestä ja
luutnanttini odottavat minua siellä veneen luona."

"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi
ole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?"

"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on
ankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme
ulapan yli."

"Herra kenraali", virkkoi kuningas Monkille, "te olette vapaa."

Niin lujatahtoinen kuin Monk olikin, ei hän saanut pidätetyksi
huudahdusta. Kuningas nyökkäsi vahvistukseksi ja jatkoi:

"Herätämme erään täkäläisen kalastajan, joka vielä tänä yönä laskee
aluksensa merelle ja vie teidät minne käskette. Herra d'Artagnan saa
saattaa teidän korkea-arvoisuuttanne. Asetan herra d'Artagnanin teidän
oikeamielisyytenne turviin, herra Monk."

Monk murahti kummastuneena, ja d'Artagnan huokasi raskaasti. Olematta
mitään huomaavinansa kuningas koputti sisimmän kalastajamökin
honkaiseen oveen.

"Laivuri Keyser!" hän huusi; "havahdu!"

"Kuka kutsuu?" kysyi kalastaja.

"Minä, Kaarle, kuningas."

"Ah, mylord", huudahti Keyser nousten täysissä pukeissa purjeesta,
jossa hän oli maannut kuin riippumatossa, "miten voin palvella teitä?"

"Laivuri Keyser", sanoi Kaarle, "lähdet heti purjehtimaan. Tässä on
matkustaja, joka vuokraa haaksesi. Sinulle maksetaan hyvin; palvele
häntä hyvin."

Ja kuningas peräytyi muutamia askeleita, antaakseen Monkin puhella
vapaasti kalastajan kanssa.

"Tahdon lähteä Englantiin", virkkoi Monk, joka osasi hollanninkieltä
juuri sen verran, että kykeni selittämään asiansa.

"Hetikohta", vastasi laivuri; "ihan suoraa päätä, jos tahdotte."

"Mutta meneehän valmistuksiin aikaa?" kysyi Monk.

"Ei puolta tuntia, teidän armonne. Vanhin poikani on juuri
selvittelemässä purjeita, kun olimme lähdössä kalastamaan kello
kolmelta."

"No, onko asia sovittu?" tiedusti Kaarle lähestyen jälleen.

"On muun paitsi hinnan puolesta, sire", vastasi kalastaja.

"Se jää minun huolekseni", sanoi Kaarle; "tämä herra on ystäviäni."

Monk säpsähti ja katsoi Kaarleen.

"Hyvä, mylord!" vastasi Keyser.

Ja samassa kuultiin Keyserin vanhimman pojan löräyttävän häränsarvella
rannalta.

"Lähtekäähän siis, hyvät herrat", virkkoi kuningas.

"Sire", vastasi d'Artagnan, "suvaitseeko teidän majesteettinne suoda
minulle pari minuuttia aikaa? Olen palkannut miehistön; nyt lähden
matkalle ilman väkeäni, ja minun on ilmoitettava heille siitä."

"Viheltäkää heille", neuvoi Kaarle hymyillen.

D'Artagnan vihelsi tosiaankin, samalla kun laivuri Keyser vastasi
pojalleen, ja neljä Mennevillen johtamaa miestä riensi paikalle.

"Tässä toki kunnollinen suoritus tilillenne", sanoi d'Artagnan
luovuttaen heille massin, joka sisälsi puolikolmattatuhatta livreä
kullassa. "Lähtekää nyt odottamaan minua Calaisissa, missä tiedätte
paikan."

D'Artagnanilta pääsi syvä huokaus, hänen laskiessaan kukkaron
Mennevillen käteen.

"Mitä! Jätättekö meidät?" huudahtivat miehet.

"Vähäksi aikaa", vastasi d'Artagnan, "tai ken tietääkään, kuinka
pitkäksi? Mutta näillä viidelläkolmattasadalla livrellä ennen saamanne
samansuuruisen erän lisänä tulen jo maksaneeksikin teille alkuperäisen
sopimuksen mukaan. Erotkaamme siis, toverit."

"Entä alus?"

"Älkää siitä huolehtiko."

"Tavaramme ovat jaalassa."

"Käykää noutamassa ne ja laittautukaa sitten oitis taipaleelle."

"Kyllä, kapteeni."

D'Artagnan palasi Monkin luo ja sanoi hänelle:

"Odotan määräyksiänne, monsieur, sillä me lähdemme nyi liikkeelle
yhdessä, ellei seurani ole teille liian vastenmielinen."

"Päin vastoin, monsieur", virkahti Monk.

"Kas niin, hyvät herrat, haakseen!" huusi Keyserin poika.

Kaarle tervehti kenraalia ylevästi ja arvokkaasti, sanoen samalla:

"Te annatte minulle kyllä anteeksi kokemanne vastoinkäymisen ja
väkivallan, kun joudutte varmuuteen siitä, että minä en niitä
aiheuttanut."

Monk kumarsi syvään, vastaamatta mitään. Kaarle puolestaan vältti
virkkamasta ainoatakaan sanaa yksityisesti d'Artagnanille, mutta kaikkien
kuullen hän lopuksi lausui tälle:

"Kiitän teitä vielä kerran, herra chevalier, -- kiitos palveluistanne!
Ne kyllä palkitsee teille taivas, joka toivoakseni antaa minun yksin
kokea vastukset ja vaivat."

Monk seurasi kalastajaparia ja astui haakseen heidän kanssaan.

D'Artagnan asteli perässä jupisten: "Voi, Planchet-parka, pelkään
pahasti, että rupesimme kannattamattomaan keinotteluun!"




30.

Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen täyteen arvoon.


Merellä ei Monk puhutellut d'Artagnania muutoin kuin mikäli kävi aivan
välttämättömäksi. Niinpä ranskalaisen viivähtäessä saapumasta
niukalle aterialle, joksi tarjottiin suolakalaa, laivakorppuja ja
katajanmarjaviinaa, Monk saattoi kutsua häntä vain sanoilla:

"Pöytään, monsieur!"

D'Artagnan ei tästä harvapuheisuudesta saanut mitään suotuisaa ennettä
lähetystoimensa tulokselle. Mutta kun hänellä nyt oli runsaasti aikaa,
vaivasi hän alituiseen aivojansa aprikoimalla, miten Atos oli tullut
tavanneeksi Kaarle II:n, kuinka he olivat suunnitelleet matkan
Englantiin, kuinka hän oli lopuksi tullut Monkin leiriin, ja
soturiparka nyhtäisi karvan viiksistään joka kerta kun hän ajatteli,
että Atos oli epäilemättä ollut se aatelismies, joka kulki Monkin
mukana juuri ennen kuin tämä yön turvissa siepattiin kiinni.

Purjehdusta oli kestänyt kaksi vuorokautta, kun laivuri Keyser läheni
sitä paikkaa, missä Monk, joka oli matkalla antanut kaikki määräykset,
oli käskenyt poiketa maihin. Tienoo oli juuri sen pikku joen suulla,
jonka läheisyydessä Atos asui.

Oli tulossa ilta; hehkutettuna teräskilpenä säihkyvä aurinko painoi jo
kiekkonsa alareunan meren sinijuovan alle. Haaksi oli vielä
purjehtimassa ylös virtaa, joka tällä kohdalla oli jokseenkin leveä,
kun Monk kärsimättömänä käski laskea alas veneen, jolla hänet sitten
d'Artagnanin keralla soudettiin kaislaiselle liejurannalle.

Kuuliaisuuteen alistunut d'Artagnan seurasi Monkia ihan kuin kahlittu
karhu herraansa, mutta hänkin tunsi asemansa kovin nöyryyttäväksi ja
nurkui itsekseen, että kuninkaitten palvelus oli raskasta,
parhaittenkin.

Kenraali harppaili pitkin askelin. Olisi voinut luulla, että hän ei
ollut vielä oikein varma siitä, polkiko hän kotoista maaperää. Näkyi jo
selvästi muutamia merimiesten ja kalastajien majoja hajallaan pitkin
tämän vaatimattoman sataman laitaa, kun d'Artagnan äkkiä huudahti:

"Kas Herra armahtakoon, tuollahan on rakennus tulessa!"

Monk kohotti katseensa. Edessäpäin oli tosiaan valkea päässyt
valloilleen eräässä talossa, alkaneena seinustalta pienestä vajasta ja
juuri levinneenä päärakennuksen kattoon. Raikas iltatuuli antoi vauhtia
tulipalolle.

Molemmat matkalaiset jouduttivat askeleitaan, kuulivat äänekkäitä
huutoja ja näkivät lähemmäksi päästessään sotamiesten viuhtovan
aseillaan ja puivan nyrkkiään palavaa rakennusta kohti. Tämä uhkailu
varmaankin oli saanut heidät laiminlyömään merkkien vaihdon haaksen
kanssa.

Monk pysähtyi äkkiä hetkiseksi ja lausui nyt ensi kertaa ajatuksensa
ääneen.

"Kas", hän virkahti, "eiväthän ne kenties olekaan minun sotamiehiäni,
vaan Lambertin!"

Nämä sanat ilmaisivat yhdellä kertaa tuskaa, huolestusta ja nuhdetta,
jonka d'Artagnan hyvin tajusi. Olihan Lambert kenraalin poissaollessa
tosiaan voinut ryhtyä taisteluun, lyödä hajalle parlamentin joukot ja
asettua väkineen Monkin armeijan sijalle, joka nyt oli ollut varminta
tukeaan vailla. Tämän epätietoisuuden tarttuessa Monkista
d'Artagnaniinkin järkeili jälkimmäinen itsekseen:

"Kahdesta mahdollisuudesta on jompikumpi toteutunut: jos Monk on
arvannut oikein, niin täällä päin on nyt vain lambertilaisia,
vihollisia, jotka suovat minulle erinomaisen suosiollisen vastaanoton,
kun he saavat kiittää minua voitostaan; muussa tapauksessa on kaikki
ennallaan, ja Monk tulee niin hyvilleen leirinsä löytymisestä vanhalta
paikaltaan, että hän ei voi kostaakseen kääntyä kovinkaan yrmeäksi
minua kohtaan."

Hänen siten ajatellessaan matkalaiset etenivät jälleen ja joutuivat
pian kalastajaryhmään, joka karvain mielin katseli tulipaloa, muttei
sotamiesten uhkauksien peloittamana uskaltanut virkkaa mitään. Monk
puhutteli erästä.

"Mitä onkaan tekeillä?" hän kysyi.

"Tuossa talossa asui joku muukalainen, joka tuntui sotamiehistä
epäiltävältä, sir", kertoi mies, tuntematta upseeria sen väljän viitan
alta, johon Monk oli kääriytynyt. "He tahtoivat sentähden tunkeutua
hänen asuntoonsa, muka viedäkseen hänet leiriin, mutta lukumäärästä
säikähtymättä hän uhkasi kuolemalla ensimmäistä, joka yrittäisi astua
kynnyksen yli, ja kun eräs kuitenkin teki yrityksen, kaatui hän
ranskalaisen pistoolinlaukauksesta."

"Ahaa, hän on ranskalainen?" tokaisi d'Artagnan kämmeniänsä hykertäen.
"Hyvä!"

"Hyväkö se on?" toisti kalastaja.

"Ei, tarkoitin sanoa: jatkakaa; kieleni petti."

"No, toiset raivostuivat siitä kuin jalopeurat. He ampuivat hyvinkin
sata musketinlaukausta taloon, mutta ranskalainen seisoi muurin
suojassa, ja aina kun joku tahtoi hyökätä sisälle ovesta, sai hän
vastaansa laukauksen lakeijalta, joka tähtääkin tarkkaan. Ikkunaa
uhattaessa oli taasen herran pistooli valmiina. Laskekaa itse, maassa
viruu seitsemän miestä."

"Ah, uljas maanmieheni!" huudahti d'Artagnan; "odotahan vain, minä
tulen heti luoksesi, ja kyllä me sen joukkion löylytämme!"

"Hetkinen vielä, monsieur", sanoi Monk.

"Pitkäkin?"

"Vain tehdäkseni yhden kysymyksen."

Sitten hän kääntyi jälleen kalastajaan päin.

"Ystäväiseni", hän tiedusti, kykenemättä kaikella
malttavaisuudellaankaan salaamaan liikutustansa, "sanohan, kenen
sotamiehiä nuo ovatkaan?"

"Kenenkäs muun ne voisivat olla kuin sen hirmuisen Monkin?"

"Täällä ei siis ole tapahtunut mitään taistelua?"

"Vielä mitä! Ei kannattaisi, Lambertin armeija kutistuu kokoon kuin
lumi huhtikuussa. Kaikki siirtyvät Monkin puolelle, upseerit ja
sotamiehet. Viikon kuluttua ei Lambertilla ole enää viittäkymmentä
miestä jäljellä."

Kalastajan keskeytti uusi taloon tähdättyjen muskettien yhteislaukaus
ja sen vastaukseksi pamahtanut pistooli, joka kaatoi rohkeimman
ahdistajan. Sotamiesten raivo nousi huippuunsa.

Tuli levisi yhä, ja talon harjalta hulmusi liekkejä savupilvessä.
D'Artagnan ei enää saanut hillityksi itseään. "_Mordioux_!" sanoi hän
Monkille ja antoi karsaan silmäyksen saattaa sanojaan; "te olette
kenraali ja sallitte sotamiestenne polttaa taloja ja murhata ihmisiä!
Ja te katselette sitä levollisesti, lämmitellen käsiänne murhapolton
loimussa! Hitto, te ette ole ihminen!"

"Malttia vain, monsieur, malttia!" virkkoi Monk myhäillen.

"Malttia, kunnes tuo urhoollinen aatelismies on paistunut, niinkö?"

Ja d'Artagnan syöksähti eteenpäin.

"Jääkää, monsieur!" sanoi Monk käskevästi.

Hän astui taloa kohti. Samassa sitä lähestyi upseeri ja huusi
piiritetylle:

"Talo palaa, tunnin kuluttua olet hiiltynyt! Vielä on aikaa; jos tahdot
sanoa meille, mitä tiedät kenraali Monkista, niin saat pitää henkesi.
Vastaa, tai kautta pyhän Patrikin..."

Piiritetty pysyi vaiti; varmaankin hän panosti jälleen pistooliaan.

"On menty kutsumaan lisäväkeä", jatkoi upseeri; "neljännestunnin
kuluttua tämä talo on sadan miehen saarroksessa."

"Ennen kuin vastaan on kaikkien poistuttava", ilmoitti nyt ranskalainen
ehdoksi. "Tahdon vapaasti lähteä täältä ja mennä leiriin yksin tai
muutoin saada surmani täällä."

"Tuhannen tulimaista!" karjaisi d'Artagnan; "sehän on Atoksen ääni!
Voi, teitä ruojia!"

Ja d'Artagnanin miekka välähti esille huotrasta.

Monk pidätti hänet ja seisahtui itsekin; sitten hän kysyi kaikuvalla
äänellä:

"Hei, mitä täällä tehdään, Digby? Miksi annetaan talon palaa? Mitä
siinä huudellaan?"

"Kenraali!" kirkaisi Digby laskien miekkansa alas.

"Kenraali!" hokivat sotamiehet.

"No, mitä hämmästelette?" virkahti Monk rauhallisesti.

Hiljaisuuden palattua hän aloitti jälleen:

"No niin, kuka on sytyttänyt tulipalon?"

Sotamiehet painoivat päänsä alas.

"Mitä! Minä kysyn enkä saa vastausta!" sanoi Monk. "Minä nuhtelen, ja
vikaa ei korjata! Tuli näkyy riehuvan vieläkin?"

Kaikki kaksikymmentä ryntäsivät heti noutamaan sankoja, ruukkuja ja
tynnyreitä, sammuttaen sitten tulipalon yhtä innokkaasti kuin vastikään
olivat sen sytyttäneet. Mutta ennen kaikkea oli d'Artagnan jo nostanut
tikapuut seinää vasten, huutaen:

"Atos, minä täällä olen, minä, d'Artagnan. Älä minua ammu, veikkonen!"

Ja parin minuutin kuluttua hän sulki kreivin syliinsä.

Tällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran
sulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret
rinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin
huudahtanut kummastuksesta.

Tulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo,
Digby etummaisena.

"Antakaahan anteeksi, kenraali", pyysi adjutantti. "Mitä olemme
tehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne,
jonka luulimme joutuneen hukkaan!

"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle
kenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä?
Pidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon
perusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja
vierastani -- ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä
epäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi
ammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!"

"Kenraali", huomautti Digby surkeasti, "meitä oli kahdeksankolmatta, ja
kahdeksan makaa maassa kylminä."

"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan
lukuun", sanoi Monk.

Ja hän ojensi kätensä Atokselle.

"Takaisin leiriin!" käski hän sitten. "Herra Digby, te saatte kuukauden
arestia."

"Kenraali..."

"Se opettaa teidät pidättymään toimimasta ilman minun määräyksiäni."

"Minulla oli alipäällikön määräys, kenraali."

"Alipäällikön valtuudet eivät ulotu sellaisten määräysten antamiseen,
ja hän meneekin teidän sijastanne arestiin, jos hän on tosiaan käskenyt
teidän polttaa asuntoonsa tämän aatelismiehen."

"Sitä hän ei käskenyt, kenraali; minulla oli vain määräyksenä tuoda
hänet leiriin, mutta herra kreivi ei suostunut tulemaan."

"En tahtonut jättää asuntoani ryöstettäväksi", huomautti Atos luoden
merkitsevän silmäyksen Monkiin.

"Siinä teitte oikein. Leiriin nyt, sanon teille!"

Sotamiehet poistuivat allapäin.

"Nyt rauhaan jäätyämme", virkkoi Monk Atokselle, "sanokaahan minulle,
monsieur, minkätähden pysyttelitte itsepintaisesti täällä, kun teillä
oli haaksenne..."

"Odotin teitä", vastasi Atos. "Teidän korkea-arvoisuutennehan vahvisti
uuden kohtauksemme tapahtuvaksi viikon kuluessa?"

D'Artagnanin kaunopuheisesta katseesta näki Monk, että näillä kahdella
niin urhoollisella ja kunniallisella miehellä ei ollut mitään salaista
yhteistoimintaa hänen vangitsemisessaan. Mutta sen hän jo tiesikin.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "te olitte aivan oikeassa.
Suvaitkaa nyt jättää minut hetkiseksi puhelemaan kreivi de la Fèren
kanssa."

D'Artagnan käytti lomaansa käydäkseen tervehtimässä Grimaudia.

Monk pyysi, että Atos veisi hänet asumaansa kamariin. Huone oli vielä
täynnä savua ja pirstaleita. Runsaasti viisikymmentä luotia oli
ikkunasta tulleina uponnut seiniin. Pöydällä olivat kirjoitusneuvot
säilyneet. Monk otti kynän ja kyhäsi paperille yhden ainoan rivin,
kirjoitti alle nimensä, käänsi kokoon lappusen, sulki kirjeen
kantasormuksensa sinetillä ja ojensi lähetyksen Atokselle sanoen:

"Monsieur, olkaa hyvä ja viekää tämä kirje kuningas Kaarle II:lle.
Lähtekää heti, jollei mikään pidätä teitä enää täällä."

"Mutta nassakat?" muistutti Atos.

"Kalastajat, jotka toivat minut tänne, auttakoot teitä kuljettamaan ne
alukseen. Matkustakaa jo tunnin kuluessa, jos se käy päinsä."

"Kyllä, kenraali", vastasi Atos.

"Herra d'Artagnan!" huusi Monk ikkunasta.

D'Artagnan kiirehti huoneeseen.

"Syleilkää ystäväänne ja sanokaa hänelle hyvästi, monsieur, sillä hän
palaa Hollantiin."

"Hollantiin!" huudahti d'Artagnan; "entä minä sitten?"

"Te olette vapaa saattamaan häntä, monsieur, mutta pyydän teitä
jäämään", sanoi Monk. "Kieltäydyttekö?"

"Oh, en, kenraali, -- olen käskettävissänne."

D'Artagnan syleili Atosta ja ehti lausua hänelle vain hyvästelynsä.
Monk piti silmällä ystävyksiä. Sitten hän itse huolehti
lähtövalmistuksista, nassakkain siirtämisestä alukseen ja Atoksen
pääsemisestä liikkeelle; lopuksi hän pisti kätensä hämmästelevän ja
kiihtyneen d'Artagnanin kainaloon ja vei hänet mukanaan Newcastlea
kohti. Siinä Monkin käsikynkässä kävellessään d'Artagnan tuumi
itsekseen:

"Kas, kas, hyvä! Minusta näyttää, että toiminimi Planchet ja Kumpp:n
osakkeet ovat jälleen nousemassa."




31.

Monk selittää kantansa.


Vaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen
tolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa.
Hänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan
liittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden
omituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa
asiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja
vaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut
kuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se
kaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään
haittaakaan.

D'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt
suurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen
tietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä
sävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta
sotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin
alipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka
suurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:

"Minkätähden? Onko minun tehtävä teille tiliä toimistani?"

"Mutta, teidän korkea-arvoisuutenne, paimenettomat lampaat voivat
vapista..."

"Vapista!" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; "onpa
siinäkin sana!... Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja
kynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!"

"Teidän tähtenne, kenraali..."

"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä
henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla
on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen
tyydyn."

Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä
olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän
oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian
vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos
Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän
olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet
auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.

Kaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:

"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä!
Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä
varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin
vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni
arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, -- minä
pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä
härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani
kirstussa, että minä -- _mordioux!_ -- survaisisin kunnon tikarin hänen
kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen
ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi
vuorokautta homehduttanut!"

Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä
gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä.
Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan
tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa
muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan
edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi
nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa
ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa
Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut
leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala
olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle
huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.

Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli
edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin
upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä
kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa
tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta
mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi
käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin
Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä
evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko
armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi
odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä
taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli
ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa
Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten
mahtailevaa mitättömyyttä.

Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn
runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä;
silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka
oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja
tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella
puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin
väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta
kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat
-- kuten kurikin -- välttämätön side jokaiselle määrätyssä
tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia,
Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen
suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut
lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle
_kapina_, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin
joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset
kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.

Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi
päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta
putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde,
että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja
kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta
tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan
päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää
mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin
järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa
paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen
vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.

Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan
tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla
epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän
penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta
luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät
rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä
oikein.

D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili
ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua
Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän
jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.

Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi
Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa.
Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin
syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja
selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan,
lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle
hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä
nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana
yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen
hurmiossa hurraten.

Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen
hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen
hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti
Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.

"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista
kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon
minua!"

Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei
voinut kuulla ilosta vavahtelematta.

"Hitto", virkkoi hän Monkille, "se on rohkeata, monsieur."

"Tulettehan mukaan, vai kuinka?" kysyi Monk.

"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte
Atoksen myötä -- kreivi de la Fèren, tarkoitan... samana päivänä kun
palasimme?"

"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain
sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua
Doverissa.'"

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata;
sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"

"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa
viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.




32.

Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa
majatalossaan.


Englannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten
Lontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli
mukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä
itsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden
kaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle
juhlatuulelle Kaarle II:n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset
kuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat
onnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot
saivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin
Jaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:

"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun
olemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin
kiintyneitä."

Saattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut
takaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti
kirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.

Tässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan
näkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin
mestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva
mies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily,
kun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin
ruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia
näiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.

"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!" tuumi tämä mies itsekseen
mietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että
hän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. "Tuossa
tosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja
kukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan
suunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti
kapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet
alamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja.
Hänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan
niiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi
esiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt
kukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien
uhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään."

Juhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat
suosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti
joutumasta alinomaa sysityksi.

"Hiisi vieköön", pitkitti järkeilijä, "tässä tunkeilee ihmispaljous,
joka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai
oikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä
ranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on
d'Artagnan?' niin he vastaisivat: _Nescio vos_. Mutta sanottakoonpa
heille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk',
niin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!'
kunnes läkähtyvät. Kuitenkin", hän jatkoi silmäillessään joukon
tulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein,
"harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt,
mitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan
tämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te
ette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä
siitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea
olemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista
vuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän
onkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että
toinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin: _Hurrah
for the king Charles II! Hurrah for the captain Monk_!"

Hänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä
hetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän
kohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan
viuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.

"Atos!" huudahti d'Artagnan. "Sinä täällä?" Ja ystävykset syleilivät
toisiaan.

"Sinä täällä", jatkoi muskettisoturi, "etkä kuitenkaan esiinny kaikkien
noiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari
etkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin
herra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä
sinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa
kiitollisuudenvelassa."

"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan", sanoi Atos. "Etkö siis
milloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?"

"Mutta ethän ole mukana juhlakulkueessa?"

"En ole mukana syystä etten tahtonut."

"Ja mikset tahtonut?"

"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu
edustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun
kuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni."

"Hitto, näyttäysitpä hyvin likeisenä isä-kuninkaan seurassa!"

"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan."

"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi..."

"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä
karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää
tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni,
muuta en häneltä pyydä."

D'Artagnan huokasi.

"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan
onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet
kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen
majesteettinsa hyväksi."

"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa
hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan
purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.

"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä", vakuutti Atos.

"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta
tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen
asioissaan."

"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen."

"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos."

"Ja mistä?"

"_Mordioux_, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä,
häviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle,
joka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen."

"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt
omaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua
paljosta."

"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja
kohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka
näennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin
todella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te
ette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia
taivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin
kovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua
jalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun
onnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin
palauttaneen hänet valtaistuimelle."

"Kaikki tuo on ilmeisesti totta, hyvä ystävä", myönsi Atos.

"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen,
että nyt palaan -- herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin,
aina olen hänen puhuessaan vain _ny dear captain_, vaikken olekaan
hänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta
arvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, -- ei
ole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani
niiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion
toiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan
hänen omaisuuttaan."

"Kuinka niin? Mitä lemmon tekemistä Planchetilla voi olla tässä
jutussa?"

"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin
tuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet
tukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni
hänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan
valtiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai
valtaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää!
Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti
takaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des
Lombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman
komeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on
turhuutta!'"

Atos ei voinut olla nauramatta ystävänsä omituiselle purkaukselle.

"Hyvä d'Artagnan", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa
kättä, "etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle
enää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni,
tuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut
parlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?"

"No, no", tuumi d'Artagnan, "sellaista paistamista olit hiukan
ansainnutkin, kreiviseni."

"Miten? Siitäkö hyvästä, että pelastin Kaarle-kuninkaan miljoonan?"

"Minkä miljoonan?"

"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen;
mutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se
sana _Remember!_ jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui
mestauslavalla..."

"Ja joka merkitsee: _muista_?"

"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen
kellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni."

"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että
aina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo
itsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi
menetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja
itsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen
pukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta
suosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin
olalle; "nyt olet kohtuuton."

"Olen oikeassa."

"Sitä et voi väittää, sillä sinä et tiedä tulevaisuutta."

D'Artagnan tähysti ystäväänsä suoraan silmiin ja remahti nauruun.

"Toden totta, hyvä Atos", hän sanoi, "sinulla on verrattomia
korulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!"

Atos liikahti.

"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua.
Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka
sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! _Mordioux_,
olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin
sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän.
"Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan
rahastonhoitaja?"

"Kuinka niin?"

"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee
rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole
penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra
Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."

"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos
vuorostaan nauraen.

"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin,
samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin
kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa... Hei, Atos, muistatko,
mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La
Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi
vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen
tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos,
-- jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies
hovissa?"

"Kautta kunniani, siitä en tiedä mitään", vastasi Atos
yksinkertaisesti.

"Mitä kummaa! Et tiedä siitä mitään?"

"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."

"Hän on siis unohtanut sinutkin, _mordioux!_ Se sentään virkistää!"

"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"

"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen
ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen
monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin
puhutellut sinua, hyvä Atos?"

"Ei."

"Ja sinä et ole vimmoissasi?"

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen
nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä
tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni
edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on
johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja
ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, -- urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän,
mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle,
jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi,
vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa
talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten
tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle
onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä
eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle
I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän
kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen
vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton
pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin
minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren
ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun
toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli
aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään
sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta
sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa
permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja
avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja
pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, --
kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! -- ja uhraus jää
huomaamattomaksi. Eipä väliä, -- tahdotko toimittaa Planchetille hänen
rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi
lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin,
minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos
vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini
jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin,
hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut
oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi:
'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran
sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja
sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa,
_mordioux_, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi
ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä
en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen.
Kaikki muut viat minulla kyllä on, _God damn_, kuten englantilainen
sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta
tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö
luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli
d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin
tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan
nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin
sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala
päivä!"[25]

"Tulehan siis", kehoitti Atos.

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan
luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena.
Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi
rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista
siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi
kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen
kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan
laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota
Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto,
vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni,
veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää
loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa.
Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat
täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul,
rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla
ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn
etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme
niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt
saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin,
säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen
kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän
jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.
"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.

"En", hän vastasi.

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos,
"ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"

"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä
selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä
aika!"

Hän tervehti ja poistui.

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen
vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai
pronssiin, -- on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs,
pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen
ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä
totisesti tuntenut hänet!"

Atos avasi kirjeen hymyhuulin.

"Kas", hän virkahti, "Parrylta."

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan
siinä on jotakin uutta."

Atos pudisti päätänsä ja luki:

    'Herra kreivi!

    Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan
    tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun
    toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan
    häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne
    vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja
    yhdentoista välillä.

    Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne
    nöyrä ja kuuliainen palvelija

                                                _Parry_.'

"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää
luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin
mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta
toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan
sinua linnaan, -- portille asti, tietysti, -- jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen
majesteetilleen..."

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja
ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen,
niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain,
veikkonen, -- saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää
sinulle Monkin talon, -- kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on
luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa
enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota
d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen
intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön
armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos
hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun
Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät
olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen
haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa
d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi
ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi
Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja
huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi
ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.

"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen
kohdan, missä tuo harras palvelija, -- gascognelainen kuten minäkin,
köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, -- kertoo Henrik
IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra
d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin
jälkeläiset tulekin sukuunsa!"

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä
hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet
täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen
poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me?
Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt
itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli
pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin
lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle
II:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja
isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi
Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin... bearnelaisemme toisen lapsenlapsen,
neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun
ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun
tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan
Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan
surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle
kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä,
tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat.
Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet
menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat
meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa,
veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille,
missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää
takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat,
joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin
lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta
sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan
ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

Atos ei vastannut mitään.

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi.
Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan
hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada
nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä... Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija --
puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa
täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, -- pysähdytti
muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"_Pardon, mylord_!"

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle
lähdön?... Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua
hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan,
joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta
Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että
d'Artagnan oli oikeassa.

Englantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.

"_From the general_", hän ilmoitti.

"Kas niin, siinäpä se, -- hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen.
"Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne
täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun
englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn,
jonka valossa oli helppo lukea.

"No, mitä nyt?" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.

"Kas, vilkaise itse", virkkoi muskettisoturi.

Atos otti paperin ja luki:

    "Herra d'Artagnan, -- kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te
    ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen
    majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta,
    ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni.
    On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen
    majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin
    palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin
    minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen
    hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

Allekirjoituksena oli Monk.




33.

Kaarle-kuninkaan hovissa.


"No?" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman
häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia,
"tämä on kohteliaisuutta... joka ei tosin sido mihinkään... mutta
kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi",
huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä
menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli
täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen
kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi
d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on
tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin
vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle,
veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset
suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä
väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten
varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun
kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä
hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten
pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi
ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta
puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja
d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä,
saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen
hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin
valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen
koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein
muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin
tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka
haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen
valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja
anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen
ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien
muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi
lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti
silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori
hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"

"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.

Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut
valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän
vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä
valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole
vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät
herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän
sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti
yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta
järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien
päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja
kolme jalkaa leveään kirstuun!"

"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet
saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät
syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän
raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät
kesken järkeilyn.

"Puhuitte minusta?" hän virkkoi hymyillen.

"Mylord", vastasi Atos, "puhuimme myöskin Jumalasta."

Monk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette,
sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Kello yhdeksän", vastasi Atos.

"Kello kymmenen", vastasi d'Artagnan.

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi
molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan
tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi
lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi,
jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä
hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

Atos ja d'Artagnan kumarsivat.

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti,
messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen
ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä
mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän
majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen
teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua
ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen
paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan
henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään
kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni
tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Sire..."

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle
hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin --
toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni
päällikkyyden?"

D'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen
majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain
sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin
minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen
Atokseen päin.

Ja hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää
vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä
tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä
jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun
hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te
olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle
tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä.
Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan
kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän
Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä
liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka
minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan
kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta
vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle,
kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien
niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan",
selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä,
kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa
polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti,
"on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen
valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun
päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.

"Kenraali", hän virkahti Monkille.

Mutta hän oikaisi heti hymyillen:

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn,
niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni...
Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin
likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten
Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja
Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan
puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta,
ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin
paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään
anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun,
vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

"_Mordioux_", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo
sekoaa!"

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä,
että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi
hyvästelemään hallitsijaa.

"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt... Päivän
mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?" sanoi kuningas.

"Kuinka niin, sire?" kysyi vanha soturi.

"Oh, kai te toki sen tiedätte?" vastasi kuningas.

Monk katseli Kaarlea ihmeissään.

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en
tiedä... mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra
d'Artagnan."

Muskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti
kuningas.

"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille
asunto."

"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?"

"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan... vanki oleskelee aina
voittajansa luona."

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki",
hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi.
Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra
d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen
alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita",
hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun
hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa,
että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No
niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen
teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä
vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun
minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk
vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat.
Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson
saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko
maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"_Odds fish_, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä
ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.

Ja hän veti miekkansa.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on
ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole
milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

D'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle
takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä
myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei
saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä
säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En
tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on
minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen
velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua
arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän
siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän
majesteetillenne sinänsä."

Ja pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.

Kaarle II purskahti iloiseen nauruun.

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! _Odds fish_, eikö totta, herttua?
Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen
yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa
tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen
livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen
Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä,
herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden
ohjata toimintaani."

Kuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori
mies.

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier",
pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen
ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja
sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi
d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä;
minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

Monk puristi kuninkaan kättä.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä
ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut
rahastonhoitajan luota... räystäs voi pudota päähäni."




34.

Rikkauden kiusoja.


D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi,
pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin
rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi
kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen
kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä
kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija
kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan
myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut
koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi
pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki
kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota
eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin
esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän
lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

"Ottakaa rahanne, sir."

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän
ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti
syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei
otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei
ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt
ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä
pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi
kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit
kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi
gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen
lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja
niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen
avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten
keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien
valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi
kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn
varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja
lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta
pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon
murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön
tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta
häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen
vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä
ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä
maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki
Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja
viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä,
mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut
lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän
niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka
niin hartaasti toivoit varallisuutta...?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia
kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin
pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja,
niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista..."

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä
tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen...
eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei
minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa
omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja
rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu
liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan,
hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja
viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin
hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun
on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin
minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut... olin
kuulevinani... jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on
yhtiökumppani..."

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan
Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!... No niin, siihen
lohkeaa satatuhatta... Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin
sointuva... Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas.
Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä
kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se
on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä
minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja
joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei
ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat
paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun
sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos
noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat,
onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua
voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti
tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia",
ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä
vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien
vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II
hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa
runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli
d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta
juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet
kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa
minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo
oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme... hänen
ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi
keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme
todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus... _Odds
fish_, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin!
Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire..."

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen... Mutta hänellä on
niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja
kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta
itsetuntoa, -- _grande supercilium_, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin
saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää..."

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään... Jos teidän
majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan
halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua
surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin
pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää
huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse
palveluksiani..."

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi
yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä.
Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta... tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky
nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen
sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!... Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat
säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo
-- hän on Buckinghamin herttua, chevalier -- ja pyydät herttuaa
esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne;
saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire..."

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta
minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat
minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni
tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte
mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère... sama, jota te puhuttelette
Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella
naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier,
hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut
viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin
seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet
puutarhaan.




35.

Kanavalla.


Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka
marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja
sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen
huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen
viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa.
Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman
lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka
häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen
tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä
kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja
jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät
valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n
tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli
kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä
mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin
auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten
veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä
pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen
askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria
Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin
elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja
nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi.
Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli
tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään
kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen
uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä
kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän
lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers -- Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa
osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] -- komea nuori ritari,
raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja
lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin
sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat
siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja
antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti
kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden
kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja
Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut,
joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten
tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja
jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti
jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut
mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja
hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi
nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti
kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät
herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun
meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän
korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille
suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa
kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus
näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot
kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi
arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia
kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen
puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä
ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella
rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen
aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun
hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä
naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa
harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja
huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä
kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan,
mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo
uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan
tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on
aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on
minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien
naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi,
ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää
hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry
on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme
mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa
ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine
loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät
hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää
sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin
sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja
hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut -- pyydän
anteeksi, piti sanomani myhäillyt -- tuon kelpo Parryn joutaville
jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä
hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden
joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester,
tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua
saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan
Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä
osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys
vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun
loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt
kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, -- kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten
mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme
vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän
korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän
silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi;
"minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan
yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän
kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti
tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli
niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden
hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä
kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa,
jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän
korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen
seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana
kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa
yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

Rochester kumarsi.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia
ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen
rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: -- Mutta
mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt
Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi;
reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana
hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan
iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi
niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi
kolmannesmiljoonan varallisuuteen, -- ilman pöyhkeilyä, mutta myös
vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille
istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella
kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain
jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän
armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta
lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran
lady Henriette Stuartille."

"Herra kenet, ensiksikin?" tiedusti herttua korskeasti.

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy
närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden
silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän
samassa vastasi rauhallisesti:

"Herra chevalier d'Artagnanin, mylord."

"Suokaa anteeksi, monsieur, mutta tuosta en saa selville muuta kuin
nimenne."

"Tarkoitatte?"

"En toisin sanoen tunne teitä."

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä
minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten
kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin
muistelevinani... Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

D'Artagnan kumarsi.

"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli
joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että
isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä
hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä
varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, -- valitettavasti viesti
saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran
aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan
suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään
suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on
ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille,
monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II
tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut
haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle,
koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes
hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen
korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään
asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä
teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen
korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta
esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt
viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä
kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette
mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä
syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja
joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä
viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania
ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin
hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut
olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja
lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur",
virkkoi Buckingham.

Sitten hän kääntyi kumartamaan lady Henriettelle ja lausui:

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia
esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu
ystävä", lisäsi Parry.

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette
hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle
palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää
tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita
hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa
takaisinperimisestä."

Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa
hämmästyksissään.

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä
kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas
Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut
mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että
rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään
seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian
takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen
Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä
d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo
timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes
sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se
seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on
harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen
esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton
saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin
suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä
matkaisin Ranskaan..."

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt
olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen
keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Jos mitä?" tiedusti d'Artagnan.

"Niin, jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan..."

"Sinne te lähdette, mylord", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "sen
takaan."

"Miksi niin?"

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta
aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan..."

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne,
joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä
rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni
kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi
kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän
tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa..."

Palaten sitten lady Henrietteä kohti hän lausui:

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä
ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on
minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella
minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean
veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti
ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä
saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra
d'Artagnanilta, -- hän selittää teille."




36.

Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta
arkusta huvilan.


Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti
huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä
varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien
suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei
ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat
muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä
vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen
päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa
vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa
maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta,
oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia,
Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja
ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua.
Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää
oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla,
voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla
oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta
vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten
kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle
kursaili, niin kuningas kuin olikin -- sillä vastikään valtaistuimelle
nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa,
joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle,
jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa
d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin
torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia
tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat
varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa
jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi
yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin
varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan.
Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta
kuin hymyillen lausutut _te absolvo_, tai pergamentin alareunaan
piirretyt harakanvarpaat: _Charles the king_, ja näillä kahdella
lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen
ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin
eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi
olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä.
Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi
muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta
arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma
kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi
d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä
uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan
runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi
hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä
hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

-- Ehdottomasti, -- ajatteli gascognelainen edellä selostamamme
hiljaisen mietiskelyn tuloksena, -- ehdottomasti minun täytyy sopia
herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on
täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos -- mistä Jumala
varjelkoon -- hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani
Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon
hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena
livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja
kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä
ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko
timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren
mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen
kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin
kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. _Mordioux_, se on päätetty asia!
Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä
aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se
johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa
leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa
lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen
toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä _accinctio_. Hän
saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin
varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin
huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota
gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan,
"mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija
ulkonaisesti vastasi Monk:

"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin
d'Artagnaninkaan.

"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."

"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"

"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."

"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa
pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta
d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen
silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan
vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille,
että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja
tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin
armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet
herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette
täydellinen, -- että te jo kauan olette ollut inhimillisten
heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä
minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta
pilasta."

"Saisiko tietää, millaista se onkaan, _my dear_?"

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin,
mylord."

Monk liikahti huomaamattomasti, mutta sen huomasi kuitenkin d'Artagnan.

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka
raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa
minulle se."

"Mylord, minä selitän asian yhdellä lauseella: oli kysymys teistä."

Monk astahti d'Artagnania kohti.

"Minusta?" hän sanoi.

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan
kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun
miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten
voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen
jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa
palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa
lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen
vannon."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä
olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun
verraten. Mutta... ymmärrättekö minua, mylord?"

"En", väitti Monk itsepintaisesti.

"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän..."

"Minkä salaisuuden?"

"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."

"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta
salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei
ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä
urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja
Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja
viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut
pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän
tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan
kiinnijoutumisenne, _mordioux_, se ei merkitsisi mitään, -- mutta..."

"Mitä sitten?"

"Poisviemisenne olosuhteet."

"Mitkä olosuhteet?"

"Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, mylord!"

"En, toden totta!"

"Kiusana on... mutta siitä on perin vaikea puhua."

"Kiusana on?"

"No, ka, se lemmon laatikko!"

Monk punastui huomattavasti.

"Se viheliäinen kirstu", jatkoi d'Artagnan, "kuusinen arkku,
muistattehan?"

"Oh, sen olin unohtanut!"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti,
mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli
aivan liian ilkeätä pilaa."

Monk vääntelehti joka puolelle.

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä
käytin sellaista keinoa, -- minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman
suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä
menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias
mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin,
herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea,
mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Mutta minusta ei olekaan kysymys", lisäsi hän.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä
kärsimättömäksi.

"On kysymys kuninkaasta, joka ei voi pitää suutansa kiinni."

"No, entä jos hän todella puhuisikin?" sanoi Monk sopertaen.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö
miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua
suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon,
olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja
se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka
leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja;
tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen,
ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy
olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään
hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun
sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin
valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää
ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen
teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset
pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

-- Hyvä! -- tuumi gascognelainen, -- hän pelkää; olen pelastunut.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta
hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas
leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk
lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian
ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle
hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän
kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on
hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Kuningas ei ole kevytmielinen Monkia kohtaan; saatte luottaa siihen."

"Te olette siis huoletta, te, mylord?"

"Ainakin siltä taholta, kyllä, täydellisesti."

"Ahaa, minä ymmärrän, te olette huoletta kuninkaan osalle?"

"Kuten sanoin."

"Mutta te ette ole yhtä rauhallinen minun suhteeni?"

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja
vaiteliaisuuteenne."

"Kaiketikin, kaiketikin; mutta kenties ajattelette erästä seikkaa..."

"Mitä niin?"

"Että minä en ole yksin, -- että minulla on tovereita, ja millaisia
tovereita ne ovatkaan!"

"Oh, niin, minä tunnen heidät!"

"Valitettavasti, mylord, ja hekin tuntevat teidät."

"No!"

"No, ka, he ovat Boulognessa ja odottavat minua."

"Ja te pelkäätte...?"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani... Turkanen,
jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän
vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa,
se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan
taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä
sanotte!... Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää,
mutta armeijan renttujen... _God damn_!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt
tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin
pian kuin mahdollista."

"Kyllä, jos luulette, että teidän läsnäolonne..."

"Tepsii kaikkiin noihin veijareihin? Aivan varmasti, mylord."

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo
päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka
tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Minkä sitten?"

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista
juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen
takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän
armoltanne."

"Niin, tulkaa vain takaisin, tulkaa!"

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi
sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut
suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti
miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te
ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani
Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani
uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä
velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee
huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa
aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Jälkimaailman, herra d'Artagnan?"

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa
tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen
tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin
sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta
asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon
teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin
selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana;
minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut
osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

Monk rypisti kulmiaan.

"Maine, kunnia, rehellisyys", sanoi hän, "te olette vain tyhjiä
sanoja!"

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe
oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan",
virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin
asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta
muistolahjan."

"No, jo nyt jotakin!" ajatteli d'Artagnan.

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden
ympäröimä _cottage_, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu
noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Oi, mylord..."

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta
äsken puhuitte."

"Minä... minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille,
mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään
ainiaan kiitolliseksi teille."

Ja puristaen muskettisoturin kättä hän lisäsi:

"Lähden heti laadittamaan lahjoituskirjan."

Samassa hän meni ulos.

D'Artagnan katseli hänen jälkeensä mietteissään ja liikuttuneenakin.

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää,
että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua
kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Sitten hän tuokion mietittyänsä virkahti:

"Pyh! Mitä se hyödyttää? Hän on englantilainen!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä
taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa
voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle
tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä...
Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa
jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä.
Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut
tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu
oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Hän suuntasi askeleensa kreivi de la Fèren asunnolle.




37.

Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin
vakaannuttaa varapuolen.


"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se
onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, -- joka
loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja
kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin.
Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin
myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen
seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta
ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon
tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi,
kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä
tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän
veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella
käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien
niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille
illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen
sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli
somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien
virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja,
jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan
omistajaksi. Ymmärtäväinen -- toiset olisivat sanoneet jalomielinen --
Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa
viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos
katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki
tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Suo anteeksi", sanoi Atos.

"No, sinä et lavertele, veikkonen", vastasi luutnantti; "aioinkin..."

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin
pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes
veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja
rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa..."

"Paitsi Raouliasi?"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies
ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa...
niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä
ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise
minulle?"

"Niin, hyvä d'Artagnan."

Gascognelainen huokasi.

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi
avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys
Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta... Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden
aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"No niin, Atos, tahdotko, että sanon sinulle erään seikan?"

"Puhu pois, veikkonen."

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren
valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en
ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien... Olen
useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt
noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja... Minä
puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta,
ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö
todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin,
pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa
risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon.
Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin
valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on
elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää
nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi
viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon
kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin
ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä
sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani
reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan
miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole
ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen
yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani,
joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa..."

"Minäkö?... Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka
turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle
tästälähtein käyneet!"

Ja hän sulloi asiakirjat avaraan taskuunsa.

Atos nousi pöydästä ja kutsui isännän maksaakseen aterian.

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan
maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein
aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon
koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

"Tee niin", mukausi Atos pistäen kukkaron takaisin taskuunsa.

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä
vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa
kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin
kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien
kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut
muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren
vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat.
Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä
Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku
seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen
kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti
Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello
kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta
Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa
hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan
majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla
odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa
ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat
hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen
rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät
kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin
suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

Miesten silmät säihkyivät.

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä
taskussaan?"

"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta.
Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme
haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, -- sillä nyt minun pitänee
ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin
rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa.
D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet
täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein
puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan
sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi
olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin
kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu
pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki
kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos
asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"No, ka!" mutisi seurue.

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee
kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin
välillä."

"Jo nyt!" kuului joukosta.

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali
Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin
kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä,
hän kun on ystäviäni..."

Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen
kanssa.

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille
takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa
hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin
kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia
sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle
silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa
saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos
kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan
teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja
Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua
hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka
viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä,
ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa
tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä
seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'..."

"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle
kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan
Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet
osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"

Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!"
viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan,
nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette
toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin
itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse
paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne
kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä
seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki,
hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä
minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on
täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

"Täydellisesti", vakuutti tämä.

"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot
kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko
alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa
kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan
kohentaa elämänlaatuanne, -- jos teistä tulisi nyt kunnon
kansalaisia..."

"Se on varsin vaikeata", virkahti muuan.

"Mutta miksi sitten niin, kapteeni?" kysyi toinen.

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin
virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla..."

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän
näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset
veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa
heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole
antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan
tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen
paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan,
mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas:
pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan.
Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja
että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi
muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo
viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille
entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä.
Käyttäkää ne hyväksenne."

"Kiitos, herra d'Artagnan!" sanoi Menneville.

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi
kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos
tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi
hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi
mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se
on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden
kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja _mordioux_, minä teen teistä
silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta.
Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut
olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin
tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla
gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken
se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää,
että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut
meidän tietoomme, -- ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on
havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia
myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta
valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat
historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.




38.

Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo
seisemännellätoista vuosisadalla.


Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan
ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin.
Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies
on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun
voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen
yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain
ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin
ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista
asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin
mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden
tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan
lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana
saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan
hotelliini."

"Ja minä oikopäätä yhtiökumppanini luo."

"Planchetin vieraaksi?"

"Niinpä tietenkin: _Kultaiseen Huhmareeseen_."

"On kai itsestään selvää, että tapaamme toisemme vielä?"

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt
hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta
hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"No niin, hyvästi sitten, rakas, kunnon ystävä!"

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta
asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos
haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin
ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät,
jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat
suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi
olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja
villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista,
jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa
valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita
viinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta
huviketta meille vanhoille."

D'Artagnan tarttui Atoksen käsiin.

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun
olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja
hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla
valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen
rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta
aluksi sietämätön olento -- tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan
ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen
ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti
somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua
saumoista."

Atos hymyili.

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että
annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Oh, hyvin mielelläni."

"Etkä loukkaannu?"

"Jopa nyt!"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen
muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä
kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai
sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee
jälleen köyhä."

"Hm, nyt virkkamasi vivahtaa suuresti viisasteluun,
järkeilijäveikkoseni."

"Sitä en usko. Tahdotko ruveta saituriksi?"

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista
laatua elämää minä haluan."

"Lyöttäydy siis tuhlariksi."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet
tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja
riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen
alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään
neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin.
Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Olemme tosiaan, hyvä Atos."

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla?
Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan
kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu
upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän
kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun
paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja
kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta
mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi
hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni
Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

"Niin on, ja kuitenkin mies, jolla on sydäntä. Hyvästi, Atos!"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut
silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka
vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello
löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat
olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des
Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin
puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia
että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä
oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman
huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois
kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä
selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti
d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Planchet.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut
yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein.
Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

-- Armias taivas! -- ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä;
-- hän on murheissaan!

Muskettisoturi istuutui.

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin
sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Varsin hyvin, Planchet, varsin hyvin", vastasi d'Artagnan syvään
huokaisten.

"Ette toivoakseni ole haavoittunut?"

"Pyh!"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että
retki on ollut vastuksellinen?"

"Niin", äännähti d'Artagnan.

Planchetin koko ruumista puistatti.

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen
päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä
d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Mitä viiniä tämä on?" hän kysyi.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi
Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli
meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi,
Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen
ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja
vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut
sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua
pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta
maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain
käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen,
"mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla
hänen aikovan niellä kielensä, -- niin paisui hänen kurkkunsa, silmien
veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä
sentään!..."

D'Artagnan -- pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina
sylissä -- oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen
huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme
miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä,
monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka
tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"_Cordieu_, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä
kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun
kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me
ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä
menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä
viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

D'Artagnan ei voinut enää pidättäytyä.

"_Mordioux_!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä
olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt
ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla
kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi
ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, _mordioux_!" selitti d'Artagnan
säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin
leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo
soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni
selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet,
rahasäkeille!"

"Mutta, taivasten tekijä, mille rahasäkeille?"

D'Artagnan työnsi Planchetin ikkunan ääreen.

"Näetkö tuolla alhaalla vajan edustalla hevosta?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Näetkö, kuinka sen selkä taipuu taakan alla?"

"Kyllä, kyllä!"

"Näetkö puotipalvelijasi juttelevan tuolla kyytimiehen kanssa?"

"Kyllä, kyllä, kyllä!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on
palveluksessasi. Huuda häntä."

"Abdon! Abdon!" kiljui Planchet ikkunasta.

"Tuo tänne hevonen", kuiskasi d'Artagnan.

"Tuo tänne hevonen!" luikkasi Planchet.

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen
sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi
puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi
tuomaan molemmat muut, -- ja joutuin, _mordioux_, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun
silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa
taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin
ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen
maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä
järkensä.

"Nyt olemme tuokion kaksistamme."

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle
ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten
d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun
Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki
välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta
päästettyinä, -- kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja
hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi
pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui
raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui
hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt
tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista
viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet
pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin
leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan
hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän
omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä
korjaan kasasta omani."

"Voi, mikä ihana summa, herra d'Artagnan, mikä ihana summa!"

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi
lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure;
sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme
nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys,
sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy
olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen
viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää
minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut
huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."

"Ja minä kokoan pinoja", sanoi Planchet. "Aloittakaa, hyvä isäntä."

"Kas niin", sanoi d'Artagnan vetäen henkeään.

"Kas näin", sanoi Planchet kaapaisten ensimmäisen pivollisen kolikoita.




39.

Herra de Mazarinin peliseurue.


Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka
seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat
samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana,
jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö
liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava
valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja
kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua
pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille
kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja
myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli
kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä,
milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi
kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä
korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja
ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia;
mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden
ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät
saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat
tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat
katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat
tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut
hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei
olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan
mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt
huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi
herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain
karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan,
sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se,
että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta
surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun
herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin
suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun,
joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan,
kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun
Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta.
Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari -- chevalier de Lorraine --
nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena
kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen
sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita.
Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket
Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen
kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja
taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan
kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli
taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään
huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle
odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää
räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.

"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä
englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa,
että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota
kaikkea."

Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta
arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat
minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla... ja
että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa
miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti
kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on
aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

Kuningas punehtui.

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta
piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu
illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta
luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän.
Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen
omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti
kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että
Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun
edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen
järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on
uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi
rauhallisuudeksi."

"Tuottaen kruunuun joitakuita koristeita lisää", täydensi Mazarin.

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan
sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin
kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen;
"Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin
urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän
epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun -- Rocroyn
kaltaisen!"

"Hänellä ei ole sotaväkeä", tokaisi chevalier de Lorraine.

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä
vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä
vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu",
huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin
Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon,
taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

Mazarin rypisti kulmiaan.

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle
II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on
saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti;
tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, --
kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi.
"Tiedättekö te, veljeni?"

Ludvig punastui jo kolmannen kerran viime tunnin mittaani

"Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin,
Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas
ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi
juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki
silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa
Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa
äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin
oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja
rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan
jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui
esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

"Monseigneur, lähettiläs hänen majesteettinsa Englannin kuninkaan
hovista!"

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli
huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen
havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi
hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi
myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa
Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni
asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne
kanssa."

"Ja kuningatarten?" kysyi Ludvig XIV.

"Ja Anjoun herttuan", lisäsi hänen ylhäisyytensä.

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja
uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan
kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de
Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan
iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Tässä olen, monseigneur", vastasi nuori mies lähestyen.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea... Voittakaa minulle
hiukan rahaa näiltä herroilta."

"Kyllä, monseigneur."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen
kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken
alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa
pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta
kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut
Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.




40.

Valtion asioissa.


Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa,
vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli
ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston
yläpuolelle.

Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa
mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi
puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta
oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa
Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen
kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli
tottunut näkemään kaikkien katsannossa.

Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen
hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea
kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja
Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin
harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi
nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä
muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen,
mutta siinä hän ei onnistunut.

"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein
istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua,
jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.

"Hänen majesteetiltaan Englannin kuninkaalta, niin, teidän
ylhäisyytenne."

"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur",
lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja
uhkeita arvomerkkejä.

"En olekaan englantilainen, vaan ranskalainen, herra kardinaali",
vastasi Atos.

"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia
lähettiläikseen; se on oiva enne... Nimenne, monsieur, pyydän?"

"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö
ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.

Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en
tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.

"Ja te tulette, monsieur", pitkitti Mazarin, "sanomaan minulle...?"

"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta
ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle..."

Mazarin rypisti otsaansa.

"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen
majesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."

Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota.
Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen
Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen
vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan
kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.

"Teillä varmaankin on valtuus?" kysyi Mazarin lyhyeen ja närkkäästi.

"Kyllä... monseigneur."

Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien
niitä.

"Näyttäkäähän siis."

Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta
asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on
osoitettu kuninkaalle."

"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä
pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."

"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä
asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen
päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."

"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta,
monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.

Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi
muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin
huudahtamaan:

"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa,
jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa?
Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu
vyöstä."

"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan
ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin
kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka
kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa
pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin
tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas
Ludvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia;
tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."

"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa;
"nyt minä muistan!"

Atos katsoi häneen ihmeissään.

"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä;
"niin, ihan varmasti... Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, _diavolo_, en
enää ihmettelekään."

"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän
ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua
mieleenne."

"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva... herra... herra... mikä
nyt olikaan nimenne? Malttakaas... joen nimi... Potamos... ei... saaren
nimi... Naksos... ei, _per Jove_, vuoren[28] nimi se oli... Atos! kas
niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa,
missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29]
Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta
miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun,
monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan
teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein
olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut
kaulaanne!"

"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali",
vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana -- olisitteko
välittäjänäni sen suorittamisessa?"

"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja
halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra... Atos...
että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon
Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin..."

Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista
lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.

"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra
kardinaali", muistutti kreivi, -- kuitenkin vähemmän purevasti, sillä
hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.

"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin
hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut
toimeksenne..."

"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, -- minä en tavoittele
valtiollista uraa."

"Olkoon niinkin, -- välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä
pikimmältään käy minunkin käsieni läpi... Älkäämme hukatko kallista
aikaa... lausukaa minulle ehtonne."

"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen
majesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen
siitä, mitä hän haluaa."

"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä
näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen
takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties
ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut
sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja
urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette
omaa kantaanne puolustanut... Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette
tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?... No, se sopii; tulkaa
kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta... ja kuninkaan edessä.
Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen?
Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan
jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt..."

"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti
Espanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan
valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti
minulle, täydentäen sen nimelläni."

Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin
makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!"
Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen
täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja
Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän
tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.

Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja
hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli
myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki
edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli
hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut
hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin
kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin
unohtuessa.

"Mitä!" huudahti vanhus; "tämä kaikki... voittoako?"

"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, -- niin, monseigneur", vastasi
kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän
ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"

"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko
summan, _peste_!"

"Monseigneur", virkkoi prinssi de Condé tervehtien.

"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa
herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."

"Ystävää!..." tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa
luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén
prinssi!"

Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville
voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:

"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi
de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs... Valtion
asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois
kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä
viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul,
luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.

Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään
neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.

"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä
pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa
Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää
liittoa Monsieurin -- kuninkaamme veljen -- ja mademoiselle Henrietten,
Henrik IV:n tyttärentyttären kesken... Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle
valtuutenne, herra kreivi."

Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea
kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä
hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi
sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi
ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella
kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.




41.

Kertomus.


Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan
sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin
herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville,
jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:

"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta
Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen,
ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan
säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."

"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita",
huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.

Itävallan Anna oli unohtavainen, -- kuningattarena, jonka elämässä
myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi
Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä;
sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.

"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen
kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee
hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja;
hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina
vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen
mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta
ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi
sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen
sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren
valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se
huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset
henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella
noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja
vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen
epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat
palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan
muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet
aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää
pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka
kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun
tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu
totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään
saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei
Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin
taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon
kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää
kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä
miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"

"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon
pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle
luovutti valtaistuimen kenraali Monk?..."

"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra
lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."

"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos,
"sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi
herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi
viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen,
uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki
uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman
yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän
kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."

"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas.
"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"

"He ovat ranskalaisia, sire."

"Sepä todella hauska tieto!"

"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät
suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."

"Niin", jupisi kuningas.

"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä
kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille
kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja
ostaa tällä summalla Monkin kannatus."

"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta
samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"

"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä
aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis
aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa
voimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka
silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä
alamaisvelvollisuuden varassa... Tämä onnistui muutamista vastuksista
huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois
kullan."

"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin
Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä
miljoonasta."

"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa
Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon,
mutta piti mieluisampana kahta."

"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut
rahaa kyytihevoseen, -- niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän
useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen
kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä
säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies -- teidän
majesteettinne alamaisia -- olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka
edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."

"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja
uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"

"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn
kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois
tieltä se este."

"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin,
"ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta
teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en
sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan
toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys,
josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului
sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän
vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan.
Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra
Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."

Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa
nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:

"Hei, mainiota!"

"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli
leirissään..."

"Ja aatelismies toimi yksinään, sire."

"Merkillistä!" kummasteli Filip.

"Hämmästyttävää todellakin!" huudahti kuningas.

"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan",
tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi
ääneen:

"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta
lähteestä saaduiksi, monsieur?"

"Sitäkin helpommin, herra kardinaali, kun olen nähnyt ne tapaukset."

"Te!"

"Niin, monseigneur."

Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli
kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.

"Sitten, monsieur, sitten?" huudahti kumpainenkin yhtaikaa.

"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet
kuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti
vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle
Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat
turhaan taistelleet."

Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV
kääntyi kysymään kreiviltä:

"Onko tämä kaikissa kohdissaan totta?"

"Ehdottoman tarkalleen, sire."

"Joku aatelismieheni tunsi tuon miljoonan salaisuuden ja säilytti sen?"

"Niin, sire."

"Hänen nimensä?"

"Teidän nöyrin palvelijanne", vastasi Atos säveästi.

Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea
ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.

"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni
teitä." Atos liikahti.

"Oh, en rehellisyydestänne -- sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä;
mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni
Kaarle II:n pääsyä valtaistuimelle."

"Tietenkin", mukasi Mazarin.

"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan
koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.

"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku
mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut
hänet haltuunsa?"

"Sillä miehellä oli kymmenen alempisäätyistä apuria."

"Ei sen enempää tukea?"

"Ei muuta."

"Ja kuka hän olikaan?"

"Herra d'Artagnan, teidän majesteettinne muskettisoturien entinen
luutnantti."

Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä
kellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla
otsallaan helmeili hikipisara.

"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin
silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri
silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.

"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen
ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille
urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan
aatelismiehemme läsnäollessa!"

Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä
joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän
mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.

"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä
käyttänyt kalvosinröyhelöitä.

"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu
ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.

Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin
kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan;
sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen
paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään
keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika
saivat puristaa toistensa kättä.




42.

Mazarin heittäytyy tuhlariksi.


Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja
Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.

"Olet siis Pariisissa, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur, herra prinssin palattua."

"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan,
mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun
palveluksesi sallii."

Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen.
Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen
jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita
tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin
kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli
pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin
armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen
päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä
nenää.

Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti
hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn
sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai
säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä
leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti
kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti
herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi,
nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis
lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada
tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.

Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de
la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia
niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan
liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille
kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon
herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon
korskeutta.

Prinssi aikoi lausua jotakin Raoulille. Atos ehätti edelle.

"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän
korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä
ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."

"Minulla on kunnia puhutella kreivi de la Fèreä", sanoi Condén prinssi
heti.

"Suojelijaani", lisäsi Raoul punehtuen.

"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan
ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää,
että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."

"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän
korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella",
vastasi Atos.

"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee
olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli
päälliköillä vasta sotureita..."

"Totta kyllä, monseigneur, mutta nytpä sotureilla on vasta
päälliköitä."

Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti
ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo
saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.

"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt
syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa
sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia
teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin
Ranskan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti
vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja
Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon
aavistuksiani."

"Aavistuksianne?"

"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin
pöydässä?"

"Peliseurassa?"

"Niin, monseigneur, siellä on tekeillä jotakin erityistä."

Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin
Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.

"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne
kaikki nuo kultarahat."

Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä,
jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä
ihmeellisen onnen suosimana.

"Minulleko?" huudahti nuori prinssi.

"Nämä viitisenkymmentätuhatta écua, niin, monseigneur, ovat teidän."

"Te lahjoitatte tuon summan minulle?"

"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali
riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen
kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.

"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana
päivä!"

Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen
kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.

"Chevalier", Filip kutsui suosikkiansa Lotringin junkkarisi "tule
tänne."

Suosikki riensi saapuville.

"Pistä sinä loput taskuusi", sanoi nuori prinssi.

Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin
liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille,
jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä
suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin
anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista
meidän päivinämme arvosteltaisiin.

Hovilaiset tunsivat vain kateutta. Kuningas käänsi pois päänsä.

"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori
prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki,
mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan... Jopa se
painaa, -- sataviisikymmentätuhatta livreä!"

"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin
uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa
kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas
kardinaalimme?"

"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo
päältäkinpäin näkee."

"Kuihtunut hän on... Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta
livreä!... Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi?
Keksikääpä joku järjellinen syy."

"Monseigneur, malttakaa hiukan, -- Anjoun herttua tulee tänne päin
puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos
he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."

Samassa lausuikin Lotringin junkkari puoliääneen Filipille:

"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa
teille näin suuren summan... Varokaa, teiltä tippuu rahoja,
monseigneur... Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin
antelias?"

"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee
vastaus kysymykseenne."

"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi,
samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen
osalleen oli summasta pirahtanut.

"Huomenlahja, chevalier!"

"Mitä! Huomenlahja!"

"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua
huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka
kumpainenkin kumarsivat syvään.

Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin
vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.

"Te... te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen
hupsuuden!"

"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta
tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."

Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa
ihmiskujaa pitkin.

"Siinä siis se salaisuus?" virkkoi Condén prinssi hiljaa Atokselle.

"Minä en sitä ole teille sanonut, monseigneur."

"Hän ottaa puolisokseen Kaarle II:n sisaren?"

"Niin luulen."

Prinssi mietti tuokion, ja hänen silmissään välähti salama.

"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät
seinälle... pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.

Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen
äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien,
pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.

Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi
kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa
kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin
jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.

"Bernouin! Bernouin!" huusi hän särkyneellä äänellä.

"Mitä monseigneur tahtoo?"

"Guénaud... kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä;
"minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."

Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen,
ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen
editse Saint-Honoré-kadulle.




43.

Guénaud.


Kardinaalin kutsu oli kiireellinen, eikä tohtori Guénaud siekaillutkaan.

Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän
kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma
nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten
ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.

"Ah, nyt olen pelastettu!" huudahti hän lääkärinsä ilmestyessä.

Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka
maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän
kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi
kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten
ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin,
hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.

"Hohoi", mutisi hän.

"Mitä nyt, Guénaud!... Noin vakavana?"

"Sävyni on tautinne mukainen, monseigneur, -- teidän tilanne on
vakava."

"Nivelsärkyä... niin, niin, nivelsärky se vain repii."

"Kehittyneenä muiksikin vioiksi, monseigneur."

Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi,
virkahtaen:

"Mitä sanottekaan? Olenko pahemmin sairas kuin itse uskonkaan?"

"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän
ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut
paljon rasitusta."

"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha... Herra de
Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta
nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti.
Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt
viisikymmentäkaksi vuotta."

"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur... Kuinka kauan kestikään
frondelaisliikettä?"

"Miksi sitä kysytte, Guénaud?"

"Lääketieteellistä laskelmaa varten, monseigneur."

"No, siinä suunnilleen kymmenen vuotta... roihuten tai kytevänä."

"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi
tavalliseksi... saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä
viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi,
monseigneur... ja se on jo korkea ikä."

Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin
huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti
jatkoi:

"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen
jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"

Mazarin vaaleni vielä entisestään ja virkkoi heikosti:

"Puhutteko tosissanne, Guénaud?"

"Voi, niin vakavasti, monseigneur!"

"Kautta rantain ilmoitatte siis minulle, että olen arveluttavasti
sairaana."

"Niin, totisesti, monseigneur, -- saatanhan suoraankin lausua sen
teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."

Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli
surku.

"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."

"Niin kyllä, monseigneur."

"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä
merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi
nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama
taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot
käytettävissään?"

Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa
huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä
sokeasti, ja niinpä..."

"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.

"Paranenhan siis?"

"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei
suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala
on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa,
eikä siinä auta mikään..."

"Onko tautini... siis... kuolemaksi?" kysyi Mazarin.

"On, monseigneur."

Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.
Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.

"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota
tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja
kysyä heiltä neuvoa... tahdon elää vaikka millä keinoin."

"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä
olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin
kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että
ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä...
hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."

"Ja mitä ne sanovat?"

"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö
allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo
tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia
tauteja olemme havainneet. Ensiksikin..."

"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä
antaudun, minä antaudun!"

Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali
keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.

"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia,
puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua
johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen
tappaessaan pelastaa sata."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden
kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut
viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien
ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette
ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."

"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"

Hän silmäili synkästi ympäristönsä ylellisyyttä.

"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen
kuollut!"

"No, ette vielä, monseigneur", rauhoitti lääkäri.

Mazarin tarttui hänen käteensä.

"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti
lääkärin levollisiin kasvoihin.

"Monseigneur, sellaista ei koskaan sanota."

"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle... minulle, jonka
jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"

"Ei, ei, monseigneur."

"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle
satatuhatta livreä päivässä!"

"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa
armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"

Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen
kuiskaten:

"Kiitos, Guénaud, kiitos!"

Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti
leimuavin katsein:

"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"

"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te
näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."

"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa
Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen --
kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"




44.

Colbert.


Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä
käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen
tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen
tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On
epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen
vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä
todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli
mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on
yhtä suuri aihe.

Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista
herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka;
silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset
pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia.
Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa
keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä
siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään
olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä
mies ulkonaisesti määriteltynä.

Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen
erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta,
jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä.
Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään
varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella
vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut
kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra
Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti
murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.

Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään
huolimatta -- isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä
viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta
kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli
jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin
tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli
oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa.
Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, --
Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan
naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai
sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle
henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.

Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa,
johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten
avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian
toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli
silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet
vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli
Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa
Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen
lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta
kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille
varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä
kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun
hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä
molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai
toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi
lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta
hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta.
Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se
takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili
miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan
kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa
ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa
toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.

Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö
ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.

Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa
määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen
takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.

"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.

Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei
auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin
kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen
lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.

Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili
armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.

"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.

"Huomenna."

"Huomisaamuna?"

"Niin, monsieur."

Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana
päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.

Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä
odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello
kymmeneltä.

Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon
oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert
silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen
ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.

"Ja leskikuningattaren kirje, monseigneur?" tiedusti Colbert.

"Se on muiden paperien mukana, käärössä", vastasi Mazarin.

"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, -- ja asettaen hattunsa polvien väliin
hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.

"Mitä teettekään?" hän virkahti tuimasti.

"Avaan käärön, monseigneur."

"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä
vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee
kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"Missä sitten on vika?"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen,
monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi
unohtaa... Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän
kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy
käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin
kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua
toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen
tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta
tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi
aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon
seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta
itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä
leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään
tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan
ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä,
tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin,
niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä.
Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert
läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen
alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä
Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja
halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten
kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen
vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin
laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi.
Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä
ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus
oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta
lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden
käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä
istuutumaan ja aloitti:

"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen
sairaana ja voin kukaties kuolla."

"Ihminen on kuolevainen", vastasi Colbert.

"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen
olen uurastanut... Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta..."

"Kyllä tiedän, monseigneur."

"Paljoksiko suunnilleen arvioitsette sen omaisuuden, herra Colbert?"

"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi
viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja
yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.

Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta
sitten hän suvaitsi hymyillä.

"Tiettyjä rahoja", lisäsi Colbert vastaukseksi tähän hymyyn.

Kardinaali hätkähti vuoteellaan.

"Mitä sillä tarkoitatte?" hän kysyi.

"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä
miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää
souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei
tiedetä."

"Huh!" huokasi Mazarin; "sitä miestä!"

Samassa Bernouin pisti päänsä sisälle ovesta.

"Mitä nyt!" ärähti Mazarin; "miksi minua häiritään?"

"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi
illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."

Mazarin katseli Colbertia, joka otti heti hattunsa ja sanoi:

"Tulen sitten myöhemmällä, monseigneur."

Mazarin epäröitsi.

"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän
kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni... ja
mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."

"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan
katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"

"Älkää siitä välittäkö, siirtykää seinäkomeroon."

"Voisin odottaa ulkopuolella, monseigneur."

"Ei, ei, on parempi, että kuulette kunnon miehen ripin."

Colbert kumarsi ja siirtyi makuusijan ja seinän väliseen solaan.

"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään
vuodeuutimet kiinni.




45.

Kunnon miehen rippi.


Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä
melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta
oli aiheuttanut koko talossa.

"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä
silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."

"Se on velvollisuuteni, monseigneur", vastasi hengenmies.

"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä
tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen
synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."

"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että
yleinen rippi olisi pakollinen... Ja se olisi hyvin väsyttävääkin,
säästäkää voimianne!"

"Otaksutte siis, että siitä tulee pitkäkin, teidän
kunnianarvoisuutenne?"

"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä
elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"

"Oi, se on totta... Niin, kertomusta voisi kestää pitkälle."

"Jumalan laupeus on suuri", vakuutti munkki nenäänsä puhuen.

"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon
sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."

"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja
suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia
synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun
on myöhäistä."

"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti
synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi
viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni
ylentämiseksi... minä, joka todella olen kalastajan poika?"

"Hm!" äännähti munkki.

"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, --
hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu
polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus
I:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista
Haolanderin kronikka kertoo... Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä
houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi,
teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin
vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän
näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.

"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki,
"niin en näe siinä teille mitään kiusallista... sillä olihan Pyhä
Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur,
on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos
suvaitsette."

"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia,
avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista _Casa Mazarinista_ aivan
liian ihmeellisen sukuselvityksen."

"Jotta se olisi ollut todennäköinen?" huomautti munkki.

"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän
kunnianarvoisuutenne... toinen synti."

"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään
nuhdella. Edelleen, edelleen."

"Olin siis ylpeydessä... Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä
koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."

"Hyvin tehty, jako on kyllä minullekin mieleen."

"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630... voi,
siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"

"Te olitte silloin yhdeksänkolmatta vanha, monseigneur."

"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona
muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin
kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan
solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."

"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa",
huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa
kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te
olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen
osoittamasta urheudesta."

Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.

"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"

"Mitkä seuraukset?"

"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret... Sitten kun
olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, -- kun olin haistanut
ruutia ja hyörinyt rintamalla, -- sitten minä hiukan väheksyin
kenraaleja."

"Ahaa!"

"Siinä paha... enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää
sotapäällikköä."

"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit
eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."

"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin
kiusannut, olen tosiaan!"

"Häntä ei tarvitse surkutella, hän on koonnut kylliksi kultaa ja
kunniaa."

"Vaikka nyt niinkin... mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle
toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"

"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä
uhrausta... Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.

"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka
määrittelemistä arastelen..."

"Kyllä minä sen määrittelen... puhukaa vain asia."

"Se on hyvin suuri synti, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Saa nähdä, monseigneur."

"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on
ollut... hänen majesteettiinsa leskikuningattareen... Pahansuopaiset
ihmiset..."

"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren
kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän
ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain
edelleen."

"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani
raskaan taakan."

"Vähäpätöisyyksiä kaikki!... Ryhtykäämme vakaviin seikkoihin."

"Onhan niitä kunnianhimo, teidän kunnianarvoisuutenne .."

"Se raivaa tietä suuriin saavutuksiin, monseigneur."

"Tiarankin tavoittelu?..."

"Paavius on kristillisyyden etummainen sija -- miksette olisi sitä
asemaa saanut haluta?"

"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain
espanjalaisille."

"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä,
hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"

"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas.
Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."

"Ilmaiskaa."

"Pelaaminen."

"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin
velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."

"Pidin voittamisesta..."

"Ei ole pelaajaa, joka tahtoo hävitä."

"Puijasinkin hiukan..."

"Käytitte tavallista tilaisuutta. Siirtykäämme seuraavaan."

"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne.
Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi
esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."

Rippi-isä ei liikuttanut käsivarsiansa eikä huuliaan.

"Mitä odotatte, teidän kunnianarvoisuutenne?" kysyi Mazarin.

"Odotan ripityksen loppua, monseigneur."

"Mutta minä olen jo valmis."

"Oh, ei! Teidän ylhäisyytenne erehtyy."

"En tietääkseni."

"Miettikää tarkoin."

"Olen miettinyt mahdollisimman perusteellisesti."

"Sitten minä autan muistianne."

"Katsotaan."

Munkki köhi muutaman kerran.

"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä
miljoonistanne", huomautti hän sitten.

"Miljoonistaniko? Hyvä isä, minkätähden ottaisin puheeksi omaisuuteni?"

"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa
omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille
kuuluvia."

Mazarin siirsi kylmän kätensä hiestyvälle otsalleen.

"Kuinka niin?" hän änkkäsi.

"No, teidän ylhäisyytenne on koonnut suuret varat kuninkaan
palveluksessa..."

"Hm, suuretko... ei liikaa."

"Se sikseen, mutta mistä se varallisuus on lähtöisin?"

"Valtiolta."

"Valtio merkitsee kuningasta."

"Ja mikä siitä tulee päätelmäksenne?" kysyi Mazarin alkaen vapista.

"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan,
jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"

"Niin."

"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen
liitettyinä?"

"Niin."

"Ranskassa teillä on Saint-Denisin apottikunta, tuottoisa lääni."

"Kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Teillä on myös Clunyn apottikunta, hyvin runsastuloinen!"

"On vielä sekin."

"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, -- sadantuhannen
livren vuositulot sieltä!"

"En sitä kiellä."

"Samoin Saint-Victorin luostarikunta Marseillen piirissä, etelän
parhaita!"

"Niin, hyvä isä."

"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja
ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan
vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka
viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä
miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."

"Onpa teissä laskumiestä pyhäksi isäksi!"

"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut
teatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on
Saint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta
laatinut järjestön tilit."

"Ja nähdäkseni minunkin, teidän kunnianarvoisuutenne."

"Pitää tietää hiukan kaikkea, monseigneur."

"No, mikä tästä tulee päätökseksi?"

"Että kuorma on liian iso teidän mahtuaksenne paratiisin portista."

"Olisinko kadotettu?"

"Varmasti, ellette luovuta takaisin."

Mazarin parahti surkeasti.

"Luovuta takaisin! Mutta kelle, hyvä Jumala?"

"Rahojen oikealle isännälle, kuninkaalle!"

"Mutta kuninkaaltahan olen kaikki saanut!..."

"Suokaa anteeksi, kuningas ei kirjoittele sellaisia maksumääräyksiä!"

Mazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. "Synninpäästö!" ähkäisi
hän.

"Mahdotonta, monseigneur... Palauttakaa, palauttakaa", vastasi munkki.

"Mutta olettehan ollut suopea kaikille synneilleni, -- miksette
tällekin?"

"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus,
jota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur", vastasi
ripittäjä.

Sitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin,
astuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli
tullutkin.

"Hohoi! armias taivas!" valitti kardinaali. "Tulkaa tänne, Colbert;
tunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!"




46.

Lahjoituskirja.


Colbert ilmestyi jälleen uudinten takaa.

"Oletteko kuullut?" kysyi Mazarin.

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Onko hän oikeassa? Ovatko kaikki nuo rahat väärin hankittua
omaisuutta?"

"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur", vastasi
Colbert kylmäkiskoisesti. "Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin
on joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä
mukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee... kuoleman lähetessä."

"Pahin heikkous on itse kuoleminen, Colbert."

"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan
tehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!"

Mazarin kohautti olkapäitänsä.

"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja
taloudellista asemaansa!"

"Sitä ei käy kumoaminen, monseigneur."

"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän
kannasta huolimatta?"

"Aivan epäilemättä."

"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen
osan... tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon."

"En näe mitään estettä, monseigneur."

"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani
saisin viisaan neuvon", kiitti Mazarin ilahtuneena.

Colbert suipisti huuliaan totisena ja huomautti:

"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain
virittänyt ansaa."

"Mitä ihmettä! Ansaa... miksi? Hän on vakaa hengenmies!"

"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska
kutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada
teidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse
hankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen
verran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella
puolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur.
Tältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta..."

"Luovuttaa kaikkiko?" huudahti Mazarin kiihtyneenä. "Ettehän toki
ajattele sitä... Nyt puhutte kuten munkki."

"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä
huomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei
nykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan."

"Se ei ole minun asiani", sanoi Mazarin voitokkaasti; "siitä vastaa
yli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina
jättänyt tarkastettaviksenne."

Colbert puristi huulensa yhteen pelkästä Fouquetin nimen
mainitsemisesta.

"Hänen majesteetillaan", hän virkkoi hampaittensa välitse, "ei ole
muita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne,
monseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta."

"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla
on oma kukkaroni... Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa
menestykseksi määrätä... joitakin jälkisäädöksiä... mahdotontahan minun
vain on syrjäyttää omaisiani..."

"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta.
Jonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin
tunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne
laillisuudesta."

"Herra Colbert!..."

"Käsitin teidän ylhäisyytenne kunnioittaneen minua neuvon kysymisellä."

"Niin, mutta te ette tiedä kysymyksen tärkeimpiä yksityiskohtia."

"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur.
Jo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa
syntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden
tulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään
herran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin
pikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki
Marseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot."

"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan
kirstuihin!" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky
kuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. "Eipä sitä kuningas
tosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän
laskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä."

"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan
tarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne."

"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua
lahjoittamaan ne hänelle."

"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen
majesteettinsa luonnetta", vastasi Colbert.

"Kuinka niin?"

"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa
samaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen
ripissä..."

"Puhukaa vain suoraan; mitä siitä on mainittavaa?"

"Ylpeys, -- ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys.
Kuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo."

"Ylpeys, niin, sitä hänessä tosiaan on. No?"

"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän
ylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne
kuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan."

"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, -- joka
haluaa kuolemaani..."

"Monseigneur..."

"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia.
Minua kolminkertaista tyhmyriä! -- sitenhän minä ehättäisin edelle!"

"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän
kieltäytyy siitä."

"Näinköhän sentään!"

"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, -- joka hehkuvasti
kaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan
tahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei
tyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi,
eikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei
Louvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin,
missä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä
itsestään lähtöisin, sen ennustan."

"Ja te takaatte, että jos lahjoitan kuninkaalle neljäkymmentä
miljoonaa..."

"Lausuen samalla eräitä seikkoja, niin hän kieltäytyy."

"Mihin tapaan lausuisin, mielestänne?"

"Olen valmis sommittelemaan kirjelmän, jos monseigneur johtelee
sanelua."

"Mutta mitä etua siitä lopultakaan on minulle?"

"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne
siitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat
herjanneet vuosisadan loistavinta neroa."

"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa
kuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini."

"Lahjoituskirja, monseigneur."

"Mutta jos hän ottaakin vastaan! Jos hän vain kiittää?"

"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne
kolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa."

"Mutta teidän laskelmanne olisi silloin ollut petosta tai tyhmyyttä!"

"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur... Minun mielestäni te
liiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, -- teidän sijassanne
katsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy."

"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne
erikseen varatut kolmetoista miljoonaa... niin, sen teen... muistakaa
tahtoni... Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, -- käyn heikoksi... olen
kovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä..."

Colbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki
helmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti
potilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut
olla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt,
sillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja
siirtyen käytävään.

Siellä kävellessään edes takaisin -- kasvoillaan mietiskelevä ilme,
joka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät
kumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten
ajatustensa murenia, -- hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi
yrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen
herransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää
maallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia
kadotuksen kauhuja.

Sillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin
luokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert
paineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien
suunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka
aikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen
lepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet
menneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta
ajattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo
kääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.

Colbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet
sanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:

    'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani
    maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen
    hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen
    siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani
    laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti
    kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua
    viimeisen henkäyksensä.

                               _Jules_, kardinaali _de Mazarin_.'

Kardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi
kirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut.
Sitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies,
joka on käyttänyt päivänsä hyvin.




47.

Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja herra Fouquet toisen.

Tieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja
keräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan
julkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä
avioliitosta.

Tuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta
illan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti
saman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen
heräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon
toimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä
suosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli
kardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille,
suurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.

Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja
liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat
ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen
tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen
ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden
tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he
päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli
valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis,
että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.

Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa
ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen
painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä
työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki
itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän
ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan
luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti
hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain
lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon
mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se
kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen
herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija
paralle leivoksen näpistämisestä.

No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan
ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!... nimivaltias
ilman valtaa... varjokuva!... tarmoton patsas, jolla ei ole muuta
mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, -- milloin kykenetkään
kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi?
Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi,
jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi
marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"

Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki
alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran
uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias
ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas
on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai
jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan
kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma!
Näin minä palaan Louvreen, -- vasta päästettyinä valjaista hevoseni
vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran
harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani...
Kaksikymmentä... mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä,
jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä
jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan,
kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä
Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"

"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline",
vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.

Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:

"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle
lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys
johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään
ajankulukseen?"

"En kiinnittänyt huomiota muuhun kuin että te napisette, poikani."

"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, -- te
erehdytte, madame."

"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"

"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi
sanottua puhetaidon muotoa."

"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin
siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee
päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus,
että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat
ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."

"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?"
virkkoi kuningas.

"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän
aikanamme -- teidän hallituskautenanne -- ovat rikkaita, heillä on
varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne
heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet
teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on
pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä
tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."

"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!"

"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä
vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut
kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar
surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin
kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan.
Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta
hedelmät."

Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan
Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.

"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan
luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"

"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana,
että herra kardinaali on kovin sairaana?"

Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen
sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa
näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo
poti alkavaa syöpää.

"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."

"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä
hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin,
poikani?" kysyi Itävallan Anna.

"Kyllä, madame, kyllä tietysti, -- se olisi suuri tappio maalle",
myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin
uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."

Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana
paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.

"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.

"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.

"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun
hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä,
eteishuoneista ja pihalta.

"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen
hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on
todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"

Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin
eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen
palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut
tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan
sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, -- sitä sorinaa, jota
Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.

"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti
Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."

Kuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen
kiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä,
itsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta
silmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki
kirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi
hallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä
luontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen
kuninkaan olla häiriintymättömänä.

Ludvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut,
vaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan
hienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot
silisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas
ei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi
puolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän
palautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.

"Kai tiedätte, herra Fouquet", virkkoi kuningas silloin, "että hänen
ylhäisyytensä on pahasti sairaana?"

"Kyllä, sire, sen kuulin", vastasi Fouquet; "olin maatilallani
Vauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki
silleen."

"Tänäkö iltanako läksitte Vauxista, monsieur?"

"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne", vastasi
Fouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.

"Puolitoista tuntiako!" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan
kummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.

"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä
sanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se,
että minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita
vakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän
lieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä.
Suositus todella piti paikkansa"

Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin
tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:

"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan
kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään
jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen
majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin
ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin
kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."

Kuningas oli rajusti punastunut.

"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan
hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."

Ludvig liikahti kärsimättömästi.

"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen
majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla
hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En
sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin
suorittaa veroani."

"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi
kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista.
Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja;
raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En
senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."

Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti
riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on
kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden
ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja
osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa
lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta
kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi
teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten
itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus
olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua... Mutta kuningas
vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."

Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään,
mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset
rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.

"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan
luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"

"Lukekaa", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin
arvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin
ihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.

Itävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät
riemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.

"Voi, todellinen lahjoituskirja!" virkahti hän.

"Lahjoitus?" kertasi Fouquet.

"Niin", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, "aavistellen
kuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa."

"Neljäkymmentä miljoonaa!" ihasteli kuningatar. "Voi, poikani, siinäpä
ilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää
ilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa
koottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen
rahastoon -- siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!"

Ja tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin
pojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan
maininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja
seisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan
hänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi
ja virkkoi kumartaen:

"Niin, sire, lahjoituskirja se näkyy olevan."

"Siihen pitää vastata, poikani", huudahti Itävallan Anni "siihen pitää
heti vastata."

"Ja millä tavoin, madame?"

"Käynnillä kardinaalin luona."

"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta", esteli
kuningas.

"Kirjoittakaa siis, sire."

"Kirjoittaisinko!" virkahti nuori kuningas vastahakoisena.

"Minun nähdäkseni", sanoi Itävallan Anna, "tällaisen lahjoituksen
tekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin
kiireisesti." Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: "Eikö se ole
teidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?"

"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame", vastasi yli-intendentti,
mutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan
huomiota.

"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan", kehoitteli
Itävallan Anna.

"Mitä herra Fouquet sanoo?" kysyi Ludvig XIV.

"Teidän majesteettinne tahtoo kuulla ajatukseni?"

"Niin."

"Kiittäkää, sire..."

"Oikein!" tokaisi kuningatar.

"Kieltäytyen", täydensi Fouquet.

"Mutta minkätähden?" oudoksui Itävallan Anna.

"Senhän olette jo itse sanonut, madame", vastasi Fouquet, "koska
kuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan."

Kuningas kuunteli vastakkaisia mielipiteitä äänettömänä.

"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!" sanoi Itävallan Anna samalla
äänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: "Te puhutte
minulle siitä niin paljon!"

"Niin", huomautti Fouquet, "kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis
summa, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa."

"Mutta, monsieur", haastoi kuningatar kiusaantuneena, "sen sijaan että
käännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa
siis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä
miljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden."

"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta,
että kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren
arvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta
omaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan
kokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'"

"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle,
monsieur", sanoi Itävallan Anna; "hankkikaa hänelle mieluummin
neljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet
menettämään."

"Kuningas saa ne milloin vain haluaa", vastasi rahaministeri kumartaen.

"Niin, pusertamalla kansalta", pisti leskikuningatar.

"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla
tavoin?" vastasi Fouquet. "Hänen majesteettinsa muuten kysyi
mielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen
majesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni
ryhtyä järjestämään asiaa."

"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen
lahjoituksen, poikani", suostutteli Itävallan Anna; "te olette kaikkien
puheiden ja väärien selitysten yläpuolella."

"Kieltäytykää, sire", kehoitti Fouquet. "Kuninkaalla ei elämänsä aikana
ole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria
kuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen
tai syyttäjäkseen."

"Kiitän, äitini", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen
leskikuningattarelle. "Kiitän, herra Fouquet", hän virkkoi
yli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun
päättyneeksi.

"Otatteko vastaan?" kysyi vielä Itävallan Anna.

"Mietin asiaa", vastasi kuningas katsoen rahaministeriin.




48.

Tuskassa.


Heti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä
Vincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon
soihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta
ympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori
Ludvig XIV sitäpaitsi -- alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä -- vain
kulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.

Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut
nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan
teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti
lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen
palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut.
Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen,
mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali
nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin
erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus
pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta.
Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin
tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa
jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, -- sillä
kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa
horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.

Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen
onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan
pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä
tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.

Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli
juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä
osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet
velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.

Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi
otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa
ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig
itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä;
mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta,
sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä,
vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä
suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan
hetkeksi.

Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka
teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja
todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen
puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi
vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun
ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai
selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa;
mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen
lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."

Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa
tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä:
kuningas ja kardinaali itse.

Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai
oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen
todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja
siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää
poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan,
joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt,
mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin
ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi
kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää
pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän
pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen
oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja
ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.

Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko
lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai
ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin
pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan
tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.

"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti
tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille
merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän,
"suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka
ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"

Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden
noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin
pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella
kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi
päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta
mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."

"Kärsivällisyyttä, monseigneur", tyynnytti Colbert.

"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä!
Totisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja
te neuvotte minua odottamaan."

"Monseigneur", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, "on mahdotonta,
että asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä
tapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille
lahjoituskirjan takaisin."

"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas
tulee vain kiittämään."

Samassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse
mennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän,
vanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille.
Leskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt
ajatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että
elämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi.
Mutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin
se salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.

"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä", hän sanoi. "Jo
kohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku
lahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut
huomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on
selitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan
minulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta,
valmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään."

Itävallan Anna liikahti vastatakseen, mutta Mazarin pidätti hänet.

"Totuus, madame", sanoi hän, "taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko
kuolevaa miestä turhalla toiveella."

Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut
hänet harhaan.

"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen,
"että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku
lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut
hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta
teistä tuntuisi, jos kuningas..."

Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin
kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti
hän suotta keskeyttäen.

"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä
vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."

Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä
haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän
sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että
sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään
mielenpurkaus lausuttuna.

"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt
kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"

Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.
Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.

"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän
edelleen, "ja kun eräät henkilöt -- nähtävästi kadehtien
jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa -- yrittivät todistella
kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä
taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni
ette joudu kokemaan sitä pettymystä."

"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda
ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on
eloni ajasta jäljellä!"

"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna,
"että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän
ylhäisyydellenne."

"Ooh, kuolema ja kirous!... sen uskon... ooh!"

"Hyvä Jumala, miten on laitanne?"

"Minä palan!"

"Tunnetteko kovia tuskia?"

"Kuin kadotuksen vaivassa!"

Colbert toivotteli vajoavansa maan sisään.

"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan,
"että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne
virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"

"En nyt näe muuta mahdolliseksi", vahvisti kuningatar.

Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa
palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa,
joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert
livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi
seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin
kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta
hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää
mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin.
Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan
kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen,
josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti
edenneen osan saattuetta tuli poistua.

Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen
hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja
arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka
opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden
ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei
senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat
eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan
tuntuisivat haudan taaksekin.

Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu
ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan
sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin
mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.

Mazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.

"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?" hän virkkoi.

Ludvig vain nyökkäsi.

"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä
ajatuksiani", jatkoi Mazarin.

"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas,
"vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."

Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne
haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin."
Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."

"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin
vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on
kiitettävä kaikesta."

Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään.
Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän
järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi
jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas
pakottausi tyyneksi.

"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on
jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."

Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi
ratkaisevan hetken tulleen.

"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua
teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä
ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti
antanut."

Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat
raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt,
alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.

"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt
omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta
surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen
kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."

Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.

"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan
olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."

Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.

"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai
palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"

-- Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, -- ajatteli Mazarin; --
pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.

-- No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, -- ajatteli
kuningatar; -- mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta,
tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.

"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja
sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."

"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko
huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät
meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia
lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä
suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt
saavat etusijan."

-- Savua! -- ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä
verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.

Kuningas luki ajatuksen hänen kasvoistaan.

"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain
raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä
menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan
rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne
tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä..."

Kardinaalin hengitys salpautui.

"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin,
jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä
myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin
vuoteeseen päin.

"Mitä minä sanoin, monseigneur!" supatti ääni seinäkomerosta.

"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti
Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä
hyväntekijän osaa.

"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!"
huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui
leskeksijäämisen murheesta.

"Niin, herra kardinaali, -- niin, madame", vastasi kuningas repäisten
siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota.
"Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi
kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut
minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."

"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne
ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua
käteisinä varoinanne?"

"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni
kuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni."

"Ah, sire, te olette oikeassa!" huudahti Mazarin, "tuo on todella
suurta, todella korkeinta jaloutta." Ja hän silmäili yksitellen
asiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen
siitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä.
Viimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen
allekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.

Itävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä
ja silmänsä taivasta kohti.

"Voi, sire", virkosi Mazarin kiittelemään, "oi, sire, taivas teitä
siunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko
suvussani!... _Per Baccho_, jos teille milloinkaan koituu mitään
tyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain
kulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani."

Tällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta.
Ludvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen
tunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja
kardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin
purkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta,
koska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.

Mazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä
peräytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion
toiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan
Annan mentyä se taukosi.

"Herra kardinaali", virkkoi nyt kuningas, "onko teillä muuten mitään
erityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?"

"Sire", vastasi Mazarin, "te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys
ruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä
äskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään
esimerkkejä."

Ylistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. "Te siis vain kiitätte minua,
monsieur", sanoi hän, "ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin
tunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni,
ei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa
hyödyttäisi minua?"

Mazarin mietti tovin.

"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, -- omaisteni
eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.

"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi kuningas.

"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta
näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti
luovutte."

Ludvig XIV ilmaisi liikkeellään, että tämä imartelu kiusasi häntä.

"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä
enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."

"Herra kardinaali!" keskeytti jo kuningas.

"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani
ehtyvät."

Kuningas kumartui sairaan vuodetta kohti.

"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan
tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire,
älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"

Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys,
todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin
jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten
Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.

Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti
mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.

"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig,
"ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"

Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin
ymmärsi yskän.

"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän
majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."

"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali."

"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän
on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi
Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt
ennakolta, on käynyt toteen, -- hänellä on terävä silmä, joka ei
koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä
ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen
velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."

"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli
hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja
toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä
elähtymiseltä.

"Hyvästi täksi kertaa, sire... hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut,
ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden
herrani eteen... Hyvästi, sire."

Nuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka
jo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.




49.

Colbertin ensimmäinen esiintyminen.


Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali
odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt
levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että
Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata
poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset
lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli
maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää
näytelmänsä viimeisen kohtauksen.

Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt
ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen
poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä
oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.

Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen.
Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi
hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan
käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi
hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen
eteiskäytävässä.

Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka
tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden
vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin
toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt
viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien
aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä
jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla
näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin
hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn
levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti
suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää
hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä
kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin
koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan:
Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan
Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.

Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa,
kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne
lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär
palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja
lausunut, että Tizianin "Flora"-taulu piti piakkoin vernissata
uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut
taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti
hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää
imettäjätär tuli herättämään hänet.

"Kuinka on?" kysyi kuningas.

"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti
kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."

Kuningas hypähti jalkeille kuin joustimen ponnahduttamana.

"Kuollutko!" hän huudahti.

"Voi, niin."

"Onko se ihan varma?"

"On."

"Virallisesti?"

"Niin."

"Onko siitä siis tieto julkaistu?"

"Ei vielä."

"Mutta keltä sinä kuulit, että kardinaali on kuollut?"

"Herra Colbertilta."

"Herra Colbertilta? Oliko hän sitten varma asiasta?"

"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt
kuvastinta vainajan suun edessä."

"Vai niin!" äännähti kuningas. "Minne herra Colbert meni?"

"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä
varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."

Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin
suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu
patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari
askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa
sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven
sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana
pihtipieleen.

"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin
kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt
täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.

"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille
hänen viimeisen tervehdyksensä."

Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen
mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.

"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä
itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.

"Niin, sire."

"Osittain hänen uskottunsa?"

"Täydellisesti."

"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita,
monsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija
virastoissani."

Colbert kumarsi.

"Te kuulunette finanssilaitokseen, monsieur?"

"Niin, sire."

"Ja herra kardinaali käytti teitä omassa toimistossaan?"

"Hän osoitti minulle sen kunnian, sire."

"Ette liene koskaan ottanut osaa minun hovini talousasioihin?"

"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä,
joka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän
majesteettinne käyttövaroissa."

"Mikä säästö se oli?" kysyi kuningas.

"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin;
eroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka
vuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia
rykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta
uudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva
merikelpoiseksi."

"Se on totta", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin.
"Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa
sotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet
käyttävät."

"Teidän majesteettinne hyväksyminen ilahduttaa minua", sanoi Colbert.

"Mutta mitä varsinaisesti toimititte kardinaalin asioissa?" kysyi
kuningas.

"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa
yli-intendenttiviraston tilejä, sire."

"Ahaa!" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin
poistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; "teidän siis tuli pitää
silmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?"

"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne
suvaitsee sallia minun..."

"Puhukaa vapaasti, herra Colbert."

"Minun tulee antaa teidän majesteetillenne joitakuita selityksiä."

"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta
tarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos."

"Se on helppoa, sire... Tyhjää kaikkialla, ei missään rahaa."

"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa
vastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi."

Colbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä
alkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein
veti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.

"Niin, sire, hän on hyvin kyvykäs mies", toisti Colbert kumartaen.

"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on
puute, niin kenessä on vika?"

"En syytä ketään, sire, totean vain asian."

"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt
vajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja
kertyy jälleen."

"Ei näissä oloissa, sire."

"Ehkei enää tämän vuoden osalle, sen käsitän, mutta ensi vuonna?"

"Ensivuotiset tulot on syöty yhtä puhtaiksi kuin tämänvuotisetkin,
sire."

"No, seuraavan vuoden saatavat korvannevat jotakin?"

"Niiden laita on samaten."

"Mitä kummaa nyt kerrottekaan minulle, herra Colbert?"

"Sanon neljän vuoden tulojen joutuneen ennakolta kiinnitetyiksi."

"On siis otettava laina."

"Tarvitaan jo kolme valtionlainaa, sire."

"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain
lunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla."

"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin
päästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain
lunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole
määrätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin
että herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta
jokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä
virkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä
mitenkään."

Kuningas liikahti ymmällä.

"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert", hän sanoi. "Jos
esimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen
itsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?"

"Niin valtionrahastosta ei saisi."

"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini
toimittaisi minulle varoja?"

Colbert pudisti isoa päätänsä.

"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei
enää lähde mitään?"

"Kyllä ne ovat jo täydelleen kiinnitetyt, sire."

Silmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin
hyvin kiihtyneenä.

"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert",
virkkoi hän äkkiä seisahtuen, "niin minähän olisin häviön partaalla jo
ennen kuin pääsen hallitsemaankaan?"

"Valtio on todella vararikkoinen, sire", vastasi järkkymätön
numeromies.

"Mutta jossakinhan täytyy olla rahaa, monsieur?"

"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne
selvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de
Mazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan
asiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle."

"Teille?"

"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän
majesteetillenne."

"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman
luettelon neljäkymmentä miljoonaa?" Colbert kumarsi.

"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!" jupisi kuningas. "Mazarin
toisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata
miljoonaa heillä kaksistaan, -- en enää ihmettele, että kuninkaallinen
rahasto on tyhjä."

Colbert seisoi hievahtamattomana.

"Ja onko minulle tuleva summa perimisen arvoinen?" kysäisi kuningas.

"Kyllä, sire, jokseenkin -- se nousee kolmeentoista miljoonaan
livreen."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; "kolmetoista
miljoonaa sanotte, Colbert?"

"Kolmetoista, niin, teidän majesteettinne."

"Joista kukaan ei tiedä mitään?"

"Ne olivat herra kardinaalin salattuna vararahastona."

"Ja onko summa teidän huostassanne?"

"On tällähaavaa, sire."

"Ja minä saan sen?"

"Kahdessa tunnissa."

"Mutta missä se siis on?"

"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka
hän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa
lisäyksessä."

"Tunnette siis kardinaalin testamentin?"

"Minulla on hänen allekirjoittamansa kaksoiskappale; se on tässä."

Colbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä
kuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.

"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta", huomautti hän, "eikä mainita
mitään rahoista."

"Suokaa anteeksi, sire, ne merkittiin omaantuntooni."

"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, -- hän,
epäluuloisempi kaikkia muita?"

"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän
majesteettinne näkee."

Ludvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt
ilmeikkäisiin kasvoihin.

"Te olette rehellinen mies, herra Colbert", sanoi hän.

"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni", vastasi Colbert
kylmäkiskoisesti.

"Mutta", lisäsi Ludvig, "eivätkö nuo rahat kuulu suvulle?"

"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten
hänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin
minä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun
lahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa
siihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä
miljoonaa."

"Mitä!" huudahti Ludvig; "tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra
Colbert?"

"Niin, sire, sen toimenpiteen esittäjänä."

"Ja kardinaali piti teistä?" ihmetteli kuningas yksinkertaisesti.

"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei
ottaisi vastaan sellaista lahjoitusta", selitti Colbert ainiaan
rauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista
juhlallista sävyä.

Ludvig pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Oh, kuinka nuori minä olen ihmisten valtiaaksi!" mutisi hän itsekseen.

"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?" kysyi Colbert
nähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.

"Illalla kello yksitoista. En halua, että kukaan saa niistä tietää."

Colbert ei vastannut, ikäänkuin hänelle ei olisi kieltoa annettukaan.

"Onko summa harkkoina vai rahaksilyötynä kultana?"

"Leimattuina rahoina, sire."

"Hyvä."

"Minne lähetän sen?"

"Louvreen. Kiitän teitä, herra Colbert."

Colbert kumarsi ja poistui.

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen;
"mutta minä näen unta!"

Sitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi
todellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä,
pudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen
polttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden
ja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa
aamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan
nuoren kuninkaan otsaa.

"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite", jupisi Ludvig XIV. "Enteenkö
minulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?..."




50.

Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä.


Aamulla tieto kardinaalin kuolemasta levisi linnassa ja sieltä
kaupunkiin.

Ministerit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin
pitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen
hoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte
minulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!"

Ministerit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs
pidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi
täydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt
turhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.

Fouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: "Hyvät herrat,
sitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa." Ja hän nousi hilpeänä
vaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä,
palasivat yhdessä Pariisiin.

Kymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli
yksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja
läksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja
tunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan
epäröiviä ja uteliaita.

Illalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin
puolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa
sveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli
määräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei
saanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.

Täsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän
porttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän.
Lopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.

Pian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse
avaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:

"Rahat ovat teidän majesteettinne kellarissa."

Ludvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja
hopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa
miestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana
aamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas
palasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön
kylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen
tyytyväisyyden säteellä.

"Monsieur", virkkoi hänelle kuningas, "mitä tahtoisitte palkinnoksenne
tästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?"

"En mitään, sire."

"Kuinka! Ette mitään? Ettekö edes tilaisuutta palvella minua?"

"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä
tilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla
olematta kuninkaani uskollisin palvelija."

"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi,
herra Colbert."

"Mutta valtionrahastolla on yli-intendentti, sire."

"Rahaministerini, niin."

"Sire, yli-intendentti on valtakunnan mahtavin mies."

"Ah, niinkö luulette?" huudahti Ludvig punastuen.

"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne
antaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on
yli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa."

"Te kaipaatte tukea... ette luota minuun?"

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra
Fouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on
herra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen."

"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein
mitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä
liikaa."

"Käyn siis tarpeettomaksi teidän majesteetillenne."

"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua
palvellessanne."

"Minä pelkään ainoastaan joutuvani asemaan, jossa en voi teitä
palvella."

"Mitä siis tahdotte?"

"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin
virkaan."

"Silloin virkanne menettää arvoaan."

"Mutta se voittaa turvallisuutta."

"Valitkaa sitten kumppaninne."

"Herrat Breteuil, Marin, Hervard."

"Hyvä, huomenna annetaan siitä määräys."

"Kiitän, sire."

"Siinäkö kaikki, mitä pyydätte?"

"Ei, sire; vielä yksi seikka... sallikaa minun muodostaa tilikomitea,
jolla on tuomiovalta."

"Mitä siitä tuomioistuimesta olisi hyötyä?"

"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän
puoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet
kavalluksia."

"Mutta... miten heidän suhteensa menetellään?"

"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä
ovat anastaneet."

"En kuitenkaan voi aloittaa hallitustani mestauksilla, herra Colbert."

"Päin vastoin, sire, muutoin joudutte lopettamaan sen aivan verisesti."

Kuningas ei vastannut.

"Suostuuko teidän majesteettinne?" kysyi Colbert.

"Mietin asiaa, monsieur."

"Kun teidän majesteettinne on miettinyt, on se jo myöhäistä."

"Miksi niin?"

"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos
heitä varoitetaan ennakolta."

"Asettakaa sitten se tuomiovaltuusto, monsieur."

"Kuulustan siihen heti jäsenet, sire."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän
majesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?"

"Oh... en oikein tiedä... tulee noudattaa tapoja..."

"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua
kaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa."

"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra
kardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään."

"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää
käytä vakinaista neuvostoa."

"Niin, se kyllä on totta."

"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea
kirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri
tästä kohdasta."

"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä
selkoa minulle."

"Nyt, sire, mitä saan tehtäväkseni raha-asioissa?"

"Saatte huolehtia kaikesta, mitä herra Fouquet ei tee."

"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden
levollisena."

Tämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert
ei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo
saapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti
murtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II:lta.
Englantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen
seuraavasti:

    'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra
    kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu
    on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin
    henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa
    toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne
    esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua
    prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.

    Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette
    osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa
    teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin
    teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän
    suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa
    hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa
    mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan
    keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan
    pahoittaa mieltäni... Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia,
    sen voitte sanoa ministereillenne, -- ja olkaa varma siitä, että
    minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te,
    veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'

Kuningas soitti kiivaasti, ja kamaripalvelija astui sisälle.

"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana.
Kutsuttakoon hänet takaisin!" huusi hän.

Kamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas
pidättikin hänet.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "ei... nyt käsitän, mistä se juttu johtuu.
Belle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on
salahanke hänen taholtaan... tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin
lankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden
siis Colbert tahtoi saada sen huostaansa... Oh, minä en kuitenkaan voi
nojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä
tarvitsen myöskin käsivarren!"

Äkkiä hän huudahti ilahtuneesti.

"Minulla oli eräs muskettiluutnantti", sanoi hän kamaripalvelijalleen.

"Niin, sire, herra d'Artagnan."

"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille,
ja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa."

Kamaripalvelija kumarsi ja meni ulos.

-- Kolmetoista miljoonaa kellarissani, -- ajatteli kuningas -- Colbert
pitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!




51.

Intohimo.


Kun Atos Pariisiin tultuaan oli vielä samana päivänä toimittanut
lähetystehtävänsä Palais-Royalissa, palasi hän suoraan hotelliinsa Rue
Saint-Honorén varrelle. Siellä hän tapaa varakreivi de Bragelonnen,
joka odotteli hänen huoneessaan puhellen Grimaudin kanssa.

Ei ollut helppo keskustella tämän vanhan palvelijan kumppanina;
ainoastaan kaksi miestä pystyi siihen kunnollisesti; Atos ja
d'Artagnan. Edelliselle se onnistui siten, että Grimaud itse koetti
saada häntä puhumaan; d'Artagnan taasen osasi panna Grimaudin kielen
käyntiin.

Raoul oli ottanut työkseen haastatella vanhusta Englannin matkasta, ja
Grimaud olikin kertonut sen hänelle kaikkia yksityiskohtia myöten
epälukuisilla merkeillä ja kahdeksalla sanalla, ei enemmällä eikä
vähemmällä puheella. Aaltoilevalla kädenliikkeellä hän ensin ilmaisi,
että hän oli herransa kanssa matkustanut meren yli.

"Jotakin erityistä tehtävää suorittamaan?" kysyi Raoul.

Grimaud vastasi nyökkäyksellä.

"Jossa kreivi kohtasi vaaroja?" tiedusti Raoul.

Grimaud kohautti hiukan olkapäitänsä kuin sanoakseen: "Ei liikaa eikä
vähän."

"Mutta millaisia vaaroja?" tivasi Raoul.

Grimaud osoitti miekkaa, tulennosta ja seinällä riippuvaa muskettia.

"Herra kreivillä oli siellä siis vihollinen?" huudahti Raoul.

"Monk", vastasi Grimaud.

"On merkillistä", jatkoi Raoul, "että herra kreivi yhä pitää minua
alokkaana eikä ota minua osalliseksi hankkeittensa kunniaan ja
vaaroihin!"

Grimaud hymyili. Juuri silloin Atos tuli kotiin. Isäntä valaisi hänelle
portaissa, ja herransa askeleet tuntien Grimaud riensi häntä vastaan,
jolloin keskustelu äkkiä katkesi.

Mutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä
uteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan
hellästi kreivin molempiin käsiin:

"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle
sanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun
pitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette
kasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi
niin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä
nähdä?"

"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?" vastasi
kreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri
päästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.

"Minä", ilmaisi Grimaud.

"Ja miksi?" kysyi Atos ankarasti.

Grimaud joutui hämilleen; Raoul ehättäysi vastaamaan hänen puolestaan:

"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden
kaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä,
ellen minä?"

Atos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin
poistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan
hänen eteensä.

"Varmaa vain on", jatkoi Raoul, "että matkanne oli erityisessä
tehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä."

"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on
totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen
vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän
voivani luottaa sinuun... Eihän sinulta liene puuttunut mitään
poissaollessani, varakreivi?"

"Ei, kiitos."

"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti
kun tarvitsisit rahaa."

"En ole käynyt tapaamassa Blaisoisia, kreivi."

"Olet siis tullut toimeen rahoista?"

"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime
sotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme
kuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään."

"Sinä pelaat? Siitä minä en pidä, Raoul."

"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella
korttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui
kuriiri... minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän
voiton."

"Onko se talon tapana, Raoul?" kysyi Atos rypistäen kulmiaan.

"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle
aatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen
korkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni
sattui siksi kerraksi."

"Hyvä! Sinä siis läksit Espanjaan?"

"Niin, monsieur; minulla oli hyvin hauska ja mielenkiintoinen matka."

"Ja nyt olet ollut kuukauden päivät kotimaassa?"

"Niin, monsieur."

"Ja mitä olet tehnyt tällaikaa?"

"Palvelustoimiani hoitanut, monsieur."

"Et siis ole käynyt kotona la Fèressä?"

Raoul punastui. Atos silmäili häntä kiinteällä ja tyynellä katseellaan.

"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua", sanoi Raoul;
"tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo
kysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä
punastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen."

"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta.
Aioinkin muuten oikeastaan tiedustaa..."

"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut
Bloisissa."

"Aivan."

"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota
tarkoitatte."

Raoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken
hienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:

"Sinä vastaat tuskallisella mielellä, Raoul; sinä kärsit."

"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja
tapaamasta neiti de la Vallièreä."

Nuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen
sydäntään, samalla kun se hyväili huulia.

"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul", ehätti Atos sanomaan. "En ole
raakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta,
mutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta... mittaamatonta
tulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu
nuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon
innostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka
haltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: _Eläköön
kuningas!_ sen sijaan että huokaisivat: _Hyvästi, puolisoni!_...
Käsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin,
pyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois
ensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, --
noista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja
tekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen
vaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani
ainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä
sinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi
mieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin."

"Te olette käskenyt, monsieur", vastasi Raoul; "minä tottelen."

"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt
sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin
tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."

"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti,
"mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä
tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."

"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?" sanoi Atos.

Raoul ei vastannut.

"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi... Se tunne on siis hyvin
voimakas?"

"Se on intohimo", vastasi Raoul.

"Ei toki... ainoastaan tottumus."

"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen
viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni
laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin -- en
enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la
Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala
täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."

"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään
oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani.
En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle
sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."

Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur,
ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä
en voi sitä käyttää hyväkseni."

"Kas, nyt kieltäydyt?"

"Niin, monsieur."

"Minä en enää tee muistutuksia tunteittesi johdosta, Raoul."

"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse
tehnyt tätä valintaa."

"Se on totta."

"Se riittää pidättämään minua: voin odottaa."

"Ajattele tarkoin, Raoul; tämä on vakava askel."

"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä
odotan."

"Mitä? Kuolemaaniko?" lausui Atos hyvin järkkyneenä.

"Voi, monsieur!" huudahti Raoul kyynelsilmin; "kuinka voittekaan noin
raadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen
aihetta?"

"Se on totta, rakas lapsoseni", mutisi Atos, kiivaasti puristaen
huulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. "Ei,
en tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä
odottaisit... Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset
rakkaudestasi?"

"En monsieur; tahdon odottaa teidän mielipiteenne muuttumista."

"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière
taipuvainen odottamaan kuten sinä."

"Niin toivon, monsieur."

"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet
vielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön... Naiset ovat
häilyväisiä."

"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur;
teillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte
toisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?"

"Olet oikeassa", myönsi Atos luoden silmänsä alas, "en ole milloinkaan
puhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut
heistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut
aihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä
äärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de
la Vallière ei odottaisikaan sinua?"

"Miten tarkoitatte, monsieur?"

"Jos hän kääntäisi katseensa toisaanne?"

"Toiseen mieheen, tahdotte sanoa?" virkahti Raoul kalpeana tuskasta.

"Niin kyllä."

"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul
avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi
parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti
de la Vallière antaisi minulle sydämensä."

Atos hätkähti.

"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit
minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"

"Oh", sanoi Raoul vapisten, "te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?"

"Jos kieltäisin, Raoul?"

"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette
varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."

Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat
synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.

"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä
surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin
liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi,
rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun
kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan
sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."

"Ah, kreivi!" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.

"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan
muuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä
tervehtimässä."

"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista
peräti paljon!"

"Se on oikein, hän on kunnon mies ja urhoollinen ritari."

"Ja hän rakastaa teitä", sanoi Raoul.

"Siitä olen varma... Tiedätkö hänen osoitettaan?"

"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain
kuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?"

"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa... Älä
siis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja
muuan herra Planchet."

"Hänen entinen lakeijansa?"

"Aivan oikein, mutta nykyään maustekauppias."

"Kyllä tiedän, Rue des Lombardsin varrella?"

"Niin taitaa olla... ellei se ollut Rue des Arcis."

"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen."

"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne
päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."

"Kyllä, monsieur."

"Hyvää yötä, Raoul!"

"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa
vastaan onnitteluni."

"Kultaisen Taljan?... totta kyllä... Lelu, poikani, joka ei enää huvita
niin vanhaa lasta kuin minä olen... Hyvää yötä, Raoul!"

Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli
toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri
hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua
tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan
johdattaneet mieleen liikemiestä.

Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan
etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki
Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen
erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.

Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin
nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä
säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen
katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra
d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana
toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt
rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai
hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.

Raoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein
viimeiseksi.

"Kah", virkahti hän, "kah, _mordioux_!"

"En suinkaan erehdy?" huudahti Raoul kannustaen hevostaan.

"Ei, et erehdy. Hyvää päivää!" vasta entinen muskettisoturi.

Raoul puristi sydämellisesti vanhan ystävänsä kättä.

"Pidä varasi, Raoul", sanoi d'Artagnan, "viidennen rivin toinen hevonen
pudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää
kaksi naulaa oikean etukavion kengässä."

"Odottakaa minua", pyysi Raoul, "tulen takaisin."

"Jätätkö osastosi?"

"Kornetti voi asettua sijaani."

"Syötkö päivällistä kanssani?"

"Hyvin mielelläni, herra d'Artagnan."

"Pidä siis kiirettä, laskeudu ratsailta tai toimita minullekin
hevonen."

"Tulen mieluummin jalkaisin."

Raoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen.
Sitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja
tarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen
kaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.

"Ja sinä tulet Vincennesistä?" aloitti hän.

"Niin, herra chevalier."

"Kardinaali...?"

"On kovin sairaana; sanotaanpa hänen jo kuolleenkin."

"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?" kysyi d'Artagnan,
halveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin
kohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.

"Herra Fouquetiin?" toisti Raoul. "En tunnekaan häntä."

"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia
itselleen puoluelaisia."

"No, kuningas on minulle kyllä suosiollinen", vastasi nuori mies.

"En puhu kruunusta", selitti d'Artagnan, "vaan kuninkaasta...
Kardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää
laittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua
koko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut... Tosin sinulla onneksi on
muita suojelijoita."

"Ensiksikin herra prinssi."

"Hän ei kelpaa enää, ystäväiseni."

"Ja kreivi de la Fère."

"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä... jos tahdot luoda itsellesi
hyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan
puoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että
minullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä
sitä on kuningas kerrakseen!"

"Ah!" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen
nuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden
haastavan.

"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut
ottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa.
Atos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna
palttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä
hyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä
hiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi
kuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Niin ollen tietänet, että Frans II:lla oli aina korvasärky."

"Ei, sitä minä en tiennyt."

"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?"

"Vai niin!"

"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja."

Raoul alkoi nauraa.

"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa
katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan
päivän mittaan karjaise: _Ventre-saint-gris!_ tai: _Corboeuf!_ -- ei
lausahda mitään herättävää!"

"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?" kysyi Raoul.

"Siitä."

"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te
ette tavoita menestystä!"

"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi.
"Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."

Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi.
Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran
aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä
nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja
d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään
yhdessä.

D'Artagnan huomasi hänen hämmästyksensä.

"Ja sitten, kai isäsi on kertonut sinulle, että käväisin Englannissa?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Ja että siellä minua kohtasi onnellinen sattuma?"

"Ei, monsieur, siitä en ole tiennyt."

"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin
varakuningas, auttoi minua perinnölle."

"Perinnölle?"

"Pyöreähkölle."

"Niin että te olette nyt rikas?"

"Hm..."

"Kaikesta sydämestäni onnittelen teitä."

"Kiitos... Katsohan, tuossa taloni."

"Grève-torin[34] laidassa."

"Niin; sinä et pidä tästä seudusta?"

"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle... Sepä on todellakin
sievä vanhanaikainen talo!"

"_Pyhän Neitsyen kuva_ nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa
päivässä muuttanut asuinrakennukseksi."

"Mutta krouvihan on vielä auki?"

"Tottahan toki!"

"Ja missä te asutte?"

"Minä asun Planchetin luona."

"Tehän sanoitte juuri äsken: Kas tuossa taloni."

"Niin sanoinkin, sillä se on todella minun... olen ostanut sen."

"Ahaa!" äännähti Raoul.

"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!... Ostin
talon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha
Mortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta,
maksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa
livreä."

"Älkää nyt!"

"Aivan totta."

"Ullakosta viisisataa livreä vuokraa? Mutta eihän siellä voi asua?"

"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on
Grève-torin puolella?"

"Niin kyllä, monsieur."

"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä
tai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa
kahdestakymmenestäkin pistolista."

"Uh!" sanoi Raoul inhoten.

"Se on tympäisevää, eikö totta?" virkkoi d'Artagnan.

"Uh!" toisti Raoul.

"Se on tympäisevää, mutta niin on asia... Meidän töllistelevät
pariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää,
että ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin."

"Olette oikeassa."

"Minä puolestani", jatkoi d'Artagnan, "jos asuisin tuossa talossa,
tukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä."

"Ja te olette todella saanut ullakon vuokratuksi viidestäsadasta
livrestä?"

"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä
tuollaisiin tilaisuuksiin... Sanoin siis viisitoistasataa livreä."

"Se on luonnollinen rahan korko, viiden prosentin mukaan."

"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari
ulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, --
kaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen
istutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin
ja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, --
kolmetoistasataa livreä."

"Kolmetoistasataa livreä! Sehän on ruhtinaallista!"

"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan
kanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen
puutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa
joku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä
tapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö,
josta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina
etukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että
pitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo,
jonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea
kiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No,
poiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin
luo."




52.

D'Artagnanin opetus.


D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka
maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli
ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen
oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden
jäljiltä.

D'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.

"Isäsi pitää sinua lujilla?" aloitti hän.

"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier."

"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla
hiukan umpikourainen rahoista?"

"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan."

"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin
puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."

"Hyvä herra d'Artagnan..."

"Sinä kai pelaat hiukan?"

"En milloinkaan."

"Sitten sinulla on onnea naisten parissa... Sinä punastut... Kas nyt
pikku Aramista!... Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi
kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta.
Niin, mutta -- uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa
niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus,
Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani
piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan
kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat
retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' -- mutta eipä
vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! _Mordioux_, sellaista
ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."

"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja
tuskin kuitenkaan tunnette häntä."

"Minäkö! Kuulehan, Raoul, -- paina tarkoin mieleesi, mitä sanon:
ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee.
Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän
voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."

"Edelleen?"

"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee
Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille,
jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja
hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo
habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."

"Edelleen?"

"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset
sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa
hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon
menee hyvinkin viisi souta päivässä."

"Voi, älkää puhuko noin!"

"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain
tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään,
mitä se minuun kuuluu?"

"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa
kuninkaasta... Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin
pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin
loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.

"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! _Pardieu_, isäsi on
kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu
syvälle."

"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata
isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette
tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin
muut köyhyys!"

"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää;
olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu
haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta
teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään
totuuden."

"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"

"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'."

"Hän on nyt kenties juuri kuollut."

"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: _oli_; jos en toivoisi hänen olevan
vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano
se nyt ystävyydestä minua kohtaan."

"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan."

"Sano siis!"

"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka
kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.

"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta
nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni:
'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"

"Chevalier!"

"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut
kaipaamaan Mazarinia."

Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen
sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.

"Kirje herra d'Artagnanille", ilmoitti hän.

"Kiitos... Kah!" huudahti muskettisoturi.

"Kreivin käsialaa", sanoi Raoul.

"Niin, totisesti."

D'Artagnan avasi kirjeen.

"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä
tavoittamaan sinua..."

"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään
pöydälle.

Raoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:

"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän
odottaa sinua Louvressa."

"Minua!" kertasi muskettisoturi toistamiseen.

"Hei hei", sanoi Raoul.

"Ho hoo", vastasi d'Artagnan. "Mitä tämä merkitsee?"

Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä
kerran.

"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.

"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista
palvelijaa kuin te olette?"

"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta,
Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut
minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa,
miten sitä sanoisikaan."

"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"

"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton... Kuinka
mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa
neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi
mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat... Oi,
Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja
kuningattarien luottamuksia, -- niin kauan kuin et ole nähnyt kahden
kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin
kauan kun et... Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy
erota, Raoul."

"Miten tuon sanottekaan minulle! Noin totinen sävy!"

"Ka, sen tämä asia sietääkin... Kuulehan, minulla on tärkeä asia
sinulle."

"Sanokaa vain, herra d'Artagnan."

"Muista heti ilmoittaa isällesi, että olen matkustanut."

"Mitä! Poisko matkustatte?"

"Tietysti, pahus vieköön!... Sanot minun lähteneen päätähavin
Englantiin, asuakseni pikku maatalossani."

"Englantiin! Te!... Mutta kuninkaan käsky?"

"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan
tosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja
antaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?"

"Sudenpentu! kuningas? Oletteko järjiltänne, herra chevalier?"

"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt.
Sinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa
poika! Mutta, _mordioux_, se onkin politiikkaa... hän ihan
yksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin."

"Minkätähden?" huudahti Raoul aivan kauhuissaan kuulemastansa.

"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa...
kiivailin silloin, ja hän muistaa sen."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Että hän oli pelkuri, vetelys, nauta."

"Voi, hyvä Jumala!..." hirmustui Raoul; "onko mahdollista, että
sellaisia sanoja kirposi kieleltänne?"

"En kenties puhunut juuri kirjaimellisesti siten, mutta ajatus oli
sama."

"Mutta kuningas olisi vangituttanut teidät heti?"

"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut
pakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi
mitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa
ominaisuudessa... Ja sitten siirryin Englantiin... ei näkynyt enää
d'Artagnania... Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on
kuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni."

"Kardinaali oli siis teidän suojelijanne?"

"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä
ja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti
arvossa... Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin
on kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn.
Menehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!"

"Rakas herra d'Artagnan", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan
ulos ikkunasta, "te ette voi edes paeta."

"Kuinka niin?"

"Tuolla alhaalla näkyy joku sveitsiläisupseeri odottavan teitä."

"Entä sitten?"

"Hän tietysti vangitsee teidät."

D'Artagnan purskahti raikuvaan nauruun.

"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte
taisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te
olette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee."

"Peijakkaan poika! Sitä kasvatusta, sitä todistelukykyä!" murisi
d'Artagnan.

"Hyväksyttehän käsitykseni?"

"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan
livahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen
tallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja,
ja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa
Boulogneen; tie on tuttu... Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka."

"Mitä niin?"

"Että... se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä
viidennestä vailla, ja että..."

"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette,
niin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä."

"Mitä muka sanotaan, ystäväiseni?"

"Ensiksikin, että olette pelännyt."

"Hoo, kuka niin sanoo?"

"Kuningas ensimmäisenä."

"No niin, mutta... hän puhuu silloin totta. Minua peloittaa."

"Toiseksi väitetään, että tunnette itsenne syylliseksi."

"Syylliseksi! Mihinkä?"

"Niihin rikkomuksiin, joita viaksenne luetaan."

"Sekin on totta... Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi
Bastiljiin?"

"Kreivi de la Fère neuvoisi teille samaa kuin minäkin."

"Perhana, sen kyllä tiedän", virkkoi d'Artagnan miettivästi; "sinä olet
oikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa
päätä tyrmään?"

"Me vapauttaisimme teidät sieltä", sanoi Raoul säveän levollisesti.

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, "sinäpä
lausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä
menen. Älä unohda viimeistä ohjettani."

"Yhtä viidennestä vailla", sanoi Raoul.

"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden
seikan tuohon viimeiseen."

"Sanokaa vain!"

"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja
minä kuolen sinne -- sellaista on nähty --, jos minusta siis tulee
ilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan
siinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi."

"Chevalier!"

"_Mordioux_, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen
sieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne."

Sen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti
miekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja
ojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.

Myymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa
kohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja
pisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka
järkkymättömänä odotteli oven edustalla.

"Ahaa, tuttua väkeä!... Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!"
huudahti muskettisoturi iloisesti. "Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?"

"Vangitaan!" äännähtivät kauppa-apulaiset keskenään.

"Se olemas minä", lausui sveitsiläinen. "Hyvä päivä, monsir
d'Artagnan!"

"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja
raskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, -- tunnen oloni kovin
kömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te
kahden kantajana."

"Kuningas ei sanomas", vastasi sveitsiläinen; "bitägä deitän miekka."

"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta.
Lähtekäämmekin siis vain kiireesti."

Hra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli
niin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan.
Planchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa
tultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.

Herra von Friedisch tahtoi mennä sisään vahtiportista.

"Ei", esteli d'Artagnan, "siten menetämme aikaa; menkäämme pikku
portaista."

Sveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV:n
työhuoneen eteiseen.

Siellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi
vartiopaikalleen.




53.

Kuningas.


D'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu
pois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:

"Herra d'Artagnan!"

Muskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme
silmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.

Kuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut
millänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista,
ei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja
huomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin
hyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa
selitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä
ruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen
freskomaalauksia ja laen halkeimia.

Tätä kenttäliikettä säesti lyhyt ja äänetön tuuminta:

-- Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, -- sinä, jonka olen nähnyt
kapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, -- sinä, jota
olen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä
saat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua
kardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!

Samassa Ludvig XIV kääntyi häneen päin.

"Te siis olette saapunut, herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan näki liikkeen ja jäljitteli sitä.

"Niin, sire", vastasi hän.

"Hyvä on; olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen laskenut yhteen."

D'Artagnan vain kumarsi vastaukseksi.

-- Tämä on jotensakin kohteliasta, -- ajatteli hän, -- ja siihen ei
minulla ole mitään sanomista.

Ludvig piirrälsi rajusti kynällään ja viskasi sen vihaisesti kädestään.

-- Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, -- ajatteli
muskettisoturi; -- paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni:
ensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.

Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi
d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että
hyväntahtoisesti.

-- Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli
muskettisoturi.

"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali
on kuollut?"

"Olen sitä arvellut, sire."

"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani"

"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen,
kun vain tahtoo."

"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle
Bloisissa?"

-- Kas, siinä sitä nyt ollaan, -- ajatteli d'Artagnan, minä en siis
erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin
on varsin hyvä vainu.

"Ette vastaa?" virkahti Ludvig.

"Sire, luulen muistavani..."

"Luulette vain?"

"Siitä on pitkä aika."

"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle
seuraavasti, -- kuunnelkaa minua tarkoin."

"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti
kääntyy minulle mielenkiintoiseksi."

Ludvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa
sulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.

Ludvig XIV jatkoi:

"Te lähditte palveluksestani, monsieur, lausuttuanne koko totuuden?"

"Niin, sire."

"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun
ajatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte
huomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja
tunsitte väsymystä."

"Niin, sen kyllä sanoin, sire."

"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, -- että
todellisena syynä olikin tyytymättömyys."

"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään
tullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän
majesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin
lausumaani suuntaan."

"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen.
Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte
vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se
totta?"

"Kyllä, sire, totta niinkuin se, mitä minä siihen sanoin."

"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän
tarpeeseeni...' Älkää puolustelko, minä pyydän... Se oli aivan
luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra
d'Artagnan."

"Sire... säästellyt!... mitätön sotilas kuningasta!"

"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon
tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni
tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle:
'Eroni... heti paikalla!'"

D'Artagnan puri viiksiään.

"Se on totta", hän mutisi.

"Te ette imarrellut minua ahdinkoni aikana", lisäsi Ludvig XIV.

"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en
imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään
pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira
ovenne edessä, -- hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä
luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin
eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."

"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän
olisi tullut kohditella minua... Mitä näittekään moitittavaa
kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?... Tai
sanokaamme pikemmin... että hän ei ottanut puolisokseen neiti de
Mancinia?"

Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän
katseen.

-- Kah, kah! -- ajatteli jälkimmäinen; -- eipä hän ole ainoastaan
muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!

"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että
ihmistä... Mutta, herra d'Artagnan... se heikkous... sillä tehän
katsoitte sitä heikkoudeksi?"

D'Artagnan ei vastannut.

"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta
eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, -- kohottaessaan ja
tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt
ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs,
niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut
minua?"

"Sire..."

"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi
pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."

D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään
sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.

"Lienette sittemmin harkinnut?" aloitti Ludvig XIV jälleen.

"Mitä niin, sire?" kysyi d'Artagnan kohteliaasti.

"Kaikkea nyt puheena ollutta, monsieur."

"Kyllä, sire, tietysti..."

"Ja olette kaiketi vain odottanut tilaisuutta, ottaaksenne sananne
takaisin?"

"Sire!"

"Minusta tuntuu kuin epäröitsisitte."

"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua
kunnioittaa."

Ludvig rypisti kulmiaan.

"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky...
oivallan kaikkea vaivalloisesti, -- joskin kerran selville päästyäni
säilytän hyvin mielessäni."

"Niin, teillä on nähdäkseni hyvä muisti."

"Melkein yhtä hyvä kuin teidän majesteetillanne."

"Antakaakin minulle siis pian selvyys... aikani on kallista. Mitä
olette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?"

"Olen menestynyt, sire."

"Se on kova sana, herra d'Artagnan."

"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen
kuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni
leiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni
säädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani,
loukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta."

"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön
Englannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut
lupauksenne."

"Minäkö?" huudahti d'Artagnan.

"Epäilemättä... Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta
ruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas
Kaarle II:n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali
Monkin."

"Suokaa anteeksi, sire, minä työskentelin omaan lukuuni."

"Onnistiko?"

"Niinkuin viidennentoista vuosisadan seikkailijaa."

"Mitä sanotte onnistamiseksi? menestykseksi?"

"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta,
-- kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt
viidenkymmenen vuoden mittaan."

"Kaunis erä... mutta teillähän lienee kunnianhimoa?"

"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille,
etten ajattele pääomani lisäämistä."

"Mitä! Aiotte olla jouten?"

"Niin, sire."

"Hylätä miekkanne?"

"Se on jo tehty."

"Mahdotonta, herra d'Artagnan", sanoi Ludvig päättävästi.

"Mutta, sire..."

"Minä en tahdo sitä", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja
käskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja
rauhattomanakin.

"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?"
kysyi hän.

"Puhukaa."

"Tämän päätöksen tein ollessani köyhä ja puilla paljailla."

"Vaikka niinkin. No!"

"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman
aseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi
minut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?"

"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää
minua tilille?" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; "kuka on teille
sanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?"

"Sire", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, "suorapuheisuus ei
nähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä,
jolloin selitimme kantaamme Bloisissa."

"Ei, monsieur, kaikki on muuttunut."

"Onnittelen teidän majesteettianne siitä vilpittömästi, mutta..."

"Mutta te ette usko sitä?"

"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää
liikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa
ihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi
on päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on
rahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen.
Noiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on
suunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta."

Samassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi
päätänsä.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän; "herra Colbert tuo
minulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!"

D'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja
tuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen
käytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan
näin esiintyneitä uusia kasvoja.

"Tutkinto on siis toimitettu?" kysyi kuningas Colbertilta.

"Niin, sire."

"Ja tuomarien lausunto...?"

"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä
menetyksen."

"Vai niini" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden
syrjäkatseen d'Artagnaniin. "Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?"

Colbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja
pidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne
herra d'Artagnania?"

Molemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, -- d'Artagnan avoimin ja
säihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen
suora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas
tirkistys oli soturille vastenmielinen.

"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa",
virkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.

"Ahaa", sanoi gascognelainen, "tehän nappasitte hopean sveitsiläisten
nauhuksista, monsieur... Kiitettävää säästäväisyyttä!"

Virkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä
näki hänen lävitseen.

"Herra d'Artagnan", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista
ainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, "tässä on kysymys
veronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät
ja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa."

D'Artagnan hätkähti. "Ohoh!" äännähti hän.

"Mitä sanotte?"

"En mitään, sire; sellaiset asiat eivät kuulu minun piiriini."

Kuningas piteli jo kynää, ja hänen kätensä läheni paperia.

"Sire", lausui Colbert puoliääneen, "minun tulee huomauttaa teidän
majesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen
täytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia."

"Mitä nyt?" virkahti Ludvig XIV.

"On otettava huomioon", jatkoi Colbert tyynesti, "että veronkantajiin
kajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo
kaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan
miehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi
kaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä
syntyy levottomuuksia."

Ludvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli
viiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla
kuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.

Sitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että
käsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien
alle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:

"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin
mahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne,
ja mitään älkää sanoko mahdottomaksi."

Colbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin
läsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana
korvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:

"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu
omaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen."

-- Sievoinen summa, -- ajatteli d'Artagnan.

"Joten kassatilini nyt päättyy...?"

"Kahdeksaantoista miljoonaan livreen, sire", vastasi Colbert kumartaen.

-- Lempo soikoon! -- jupisi d'Artagnan, -- onpa se jo komeata!

"Herra Colbert", lisäsi kuningas, "menkäähän parvekkeen kautta, missä
herra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän
on määräyksestäni laatinut."

"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä
iltana?"

"En, monsieur; hyvästi!"

Colbert poistui.

"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan", aloitti Ludvig XIV jälleen
niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. "Te näette, että rahakysymyksessä
toki on jo huomattava muutos tapahtunut."

"On, nollasta kahdeksaantoista", vastasi muskettisoturi reippaasti.
"Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin
hänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi
valtakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin
näen kompastuskiven."

"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton",
muistutti Ludvig, "sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä
päivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt
palveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken
sanoitte... Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun
epäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta."

Kamaripalvelija ilmoitti samassa herra de Lyonnen.

"Astukaa sisään, monsieur", sanoi kuningas; "te olette säntillinen,
kuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II:lle
menevää kirjettä."

D'Artagnan heristi korviaan.

"Vain hetkinen, monsieur", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle;
"minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan
ja lady Henrietten Stuartin avioliittoon."

-- Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, -- tuumi d'Artagnan
kuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois
herra de Lyonnen; -- mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman
läimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.

Kuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui
hänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen
seurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi
tovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.

"Nyt, monsieur", hän sanoi, "jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte
minulle Bloisissa, että te ette ollut rikas."

"Nyt olen, sire."

"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun
rahojani, -- minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne."

"En kuitenkaan ymmärrä, mitä teidän majesteettinne suvaitsee sanoa."

"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen
kahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?"

"Mutta, sire..." aloitti d'Artagnan silmät suurina.

"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin
lisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien
erityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että
kaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, -- sanokaamme
neljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!"

"Sire, teidän majesteettinne..."

"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta
vastatkaa, antakaa kuulua, -- muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole
sitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa
ominaisuutenanne."

"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on
varsin komea palkka; mutta..."

"Ei mitään muttaa. Kyllä tai ei: onko se kunnollinen hyvitys?"

"Oh, totisesti."

"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä
ylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa.
Siirtykäämme tärkeämpiin asioihin."

"Mutta, sire, sanoinhan teidän majesteetillenne..."

"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä,
että se aikomus ei sovellu minun tahtooni,... Minä lienen määrääjä?"

"Niin, sire."

"No hyvä! Teistähän oli taannoin tulossa muskettisoturien kapteeni?"

"Niin, sire."

"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni.
Kun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani
retkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta."

D'Artagnan epäröitsi vielä ja piti päätänsä kumarassa.

"No, no, monsieur", haastoi kuningas, "teidät nähdessään teitä voisi
luulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän
majesteettinsa[36] hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa
Ranskan marskien yläpuolella?"

"Sen tiedän, sire."

"Pitääkö siis uskoa, että te ette luota sanaani?"

"Oh, sire, älkää toki uskoko mitään sellaista!"

"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte
menettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen
herraksenne?"

"Se alkaa olla vakaumukseni, sire."

"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne
on ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee
kaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita
minun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon
mitä pikimmin."

"Kyllä, sire."

"Te ette enää erkane seurueestani."

"Hyvä!"

"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä
läheisyydessä."

"Sire", huomautti d'Artagnan, "jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi,
ei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta
livreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa
ansainneeksi."

"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti;
tahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, -- että
muskettikapteeni on huomattava henkilö."

"Ja minä", sanoi d'Artagnan kiivaasti, "en pidä lahjarahoista, minä
tahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle
joutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä."

Ludvig XIV puhkesi nauramaan.

"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin
sydämeni salaisuuden."

"Ahaa, teidän majesteetillanne on siis salaisuus?"

"Niin, monsieur."

"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta
livreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä
aikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne
jatkaa nyt?"

"Teidän tulee vetää saappaat jalkaan, herra d'Artagnan ja nousta
ratsaille."

"Hetikohta?"

"Kahden päivän kuluessa."

"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä
ennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille."

"Sitä saattaa sattua."

"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin
ahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette
kuitenkin unohtanut erään seikan."

"Minkä siis?"

"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee
kuninkaallisen tähdistön ritari?"

"Sellaisesta te välitätte?"

"Jo toki. Ystäväni Atos himmentää minut tähtiloisteellaan."

"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut
kapteenin valtakirjan."

"Ka, ka", virkkoi upseeri unelmoivin silmin, "siis retkeltä
suoriuduttuani?"

"Aivan niin."

"Minne teidän majesteettinne siis lähettää minut?"

"Tunnetteko Bretagnen seutuja?"

"En, sire."

"Onko teillä siellä ystäviä?"

"Bretagnessa? Ei tietääkseni."

"Sitä parempi! Kykenettekö arvostelemaan linnoitustöitä?"

D'Artagnan hymyili.

"Luulenpa kykeneväni, sire."

"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista
vallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille,
vasalleillemme?"

"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen
rintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?"

"Kyllä, monsieur. Te siis lähdette matkalle."

"Bretagneen?"

"Niin."

"Yksin?"

"Ihan yksin, edes palvelijaa mukaanne ottamatta."

"Saanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä syystä?"

"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen
lakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa,
herra d'Artagnan."

"Ja sitten, sire?"

"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan
linnoituksia huolellisesti."

"Rannikolla?"

"Ja saarillakin."

"Vai niin?"

"Te aloitatte Belle-Isle-en-meristä."

"Joka kuuluu herra Fouquetille?" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi
sävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.

"Lienette oikeassa, monsieur; Belle-Islen omistanee tosiaan herra
Fouquet."

"Teidän majesteettiinne tahtoo siis tietää, onko Belle-Isle vankka
paikka?"

"Niin."

"Ovatko sikäläiset varustukset uusia vai vanhoja?"

"Aivan niin."

"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin
lukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?"

"Juuri sitä selvitystä pyydän teiltä, monsieur; osasitte asian
ytimeen."

"Ja ellei paikkaa linnoiteta, sire?"

"Silloin samoatte Bretagnea kuulostellen ja arvostellen."

D'Artagnan kiersi viiksiään.

"Olen kuninkaan vakooja?" sanoi hän suorasukaisesti.

"Ette vakooja, monsieur!"

"Suokaa anteeksi, sire, onhan minun urkittava teidän majesteettinne
lukuun."

"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni
etunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai
vihollisen asemaa..."

Sen sanan kuullessaan d'Artagnan hätkähti huomaamattomasti.

"Pitäisittekö itseänne silloin vakoojana?" jatkoi kuningas.

"En, en", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; "asia saa kokonaan toisen
leiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain
sotureita... Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?" hän lisäsi heti.

"Silloin laaditte tarkan asemakaavan linnoituksesta."

"Mutta lasketaanko minua varustusalueelle?"

"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin
erityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli
tarvitsette?"

"Totta kyllä, sire; mutta jos siellä ei olekaan linnoittamispuuhia?"

"Silloin palaatte rauhallisesti, ratsuanne rasittamatta."

"Olen valmis, sire."

"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä
ensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko
herra Fouquetia?"

"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin
tarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin."

"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja
juuri sitä kieltäytymistä tavoitan."

"Vai niin!" vastasi d'Artagnan. "Edelleen, sire?"

"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta.
Onko teillä hyvä hevonen?"

"Erinomainen, sire."

"Paljonko olette maksanut siitä?"

"Sataviisikymmentä pistolia."

"Minä ostan sen. Tässä on osoitus kahdellesadalle pistolille."

"Mutta minä tarvitsen ratsun matkalleni, sire, ja te otatte sen
minulta?"

"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä
enää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä."

"Asialla on siis kiire?"

"On peräti."

"Mikä niin ollen pakottaa minut odottamaan kaksi päivää?"

"Kaksi minulle tiettyä seikkaa."

"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo
kaksi, ja onhan postihevosiakin varana."

"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja,
herra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun
miehiäni."

"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna
saan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?"

"Missä asutte?"

"Tästälähtein tietenkin Louvressa."

"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä.
Lähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä
tai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan
tästä sivullisille, monsieur."

"Teidän majesteettinne pilaa varoituksellanne kaiken edelläpuhutun."

"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la
Fèren välityksellä."

"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella
_Kultaisessa Huhmaressa_."

"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa
ohjeitani."

"Minun on kuitenkin mentävä nostamaan rahani, sire!"

"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin
että voittekin häivyttäytyä jonoon."

"Minulta puuttuu maksuosoitus palkannostoon, sire."

"Tässä se on."

Kuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa
siitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. "Ne ovat rahoja", sanoi
hän, "ja ne minä luetutan eteeni."

"Hyvästi, herra d'Artagnan", lisäsi kuningas; "kaiketi olette oikein
ymmärtänyt minut?"

"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut
Belle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin
työt edistyvät, siinä kaikki."

"Hyvä; myönnän ennakolta, että voitte joutua vangiksi."

"Enkä joudu", vastasi gascognelainen terhakasti.

"Tai että teidät surmataan", jatkoi kuningas.

"Vaikeata uskoa, sire."

"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään
paperinne kieli."

D'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi
hyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:

-- Englantilaista sadetta jatkuu, jääkäämme räystään alle!




54.

Rahaministerin kaksoisasunto.


D'Artagnanin palatessa Planchetin luo, pää pyörällä illan tuottamasta
käänteestä, tapahtui Pariisin ulkopuolella kokonaan toisenlaatuinen
kohtaus, jolla kuitenkin oli yhteyttä kuninkaan ja muskettisoturimme
keskustelun kanssa.

Yli-intendentti Fouquet oli juuri saapunut Saint-Mandén kylässä
omistamaansa huvilaan yksityissihteerinsä saattamana; tämä kantoi
kookasta salkkua, joka oli sullottu täyteen papereita rahaministerin
tarkastettaviksi tai allekirjoitettaviksi. Kello kävi jo kuutta
ehtoopäivällä, ja talossa valmisteltiin illallista viidellekymmenelle
puoluelaisvieraalle. Yli-intendentti ei kuitenkaan pysähtynyt
seurusteluun, vaan hypähti suoraan vaunuista ulko-oven kynnykselle ja
kiirehti eri suojien läpi työhuoneeseensa, selittäen sulkeutuvansa
sinne työskentelemään ja kieltäen häiritsemästä rauhaansa millään
perusteella, paitsi jos ilmenisi asiaa kuninkaalta. Fouquet kiersikin
ovensa lukkoon, ja kaksi kamaripalvelijaa asetettiin vartioksi
ulkopuolelle. Sitten hän työnsi nastaa, joka siirsi oviaukon eteen
paneelilevyn ehkäisemään ulkopuolelle näkymästä tai kuulumasta, mitä
huoneessa tapahtui. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Fouquet
tosiaankin sulkeutui yksinäisyyteen, sillä hän meni suoraan
kirjoituspöytänsä ääreen, istuutui, avasi salkun ja ryhtyi toimittamaan
valintaa sen sisältämästä paperipaljoudesta.

Ei ollut vielä kulunut kymmentä minuuttia tästä varovaisesta työhön
telkeytymisestä, kun keveiden kilautusten tasainen uudistuminen
Fouquetin korvaan sattuneena näkyi valtaavan hänen koko huomionsa. Hän
nosti päätänsä ja kuunteli. Helähdysten jatkuessa hän nousi hieman
kärsimättömästi ja astui kuvastimen luo, jonka takana näkymätön käsi
tai koneisto näppäili. Tämä iso, paneelilevyyn vajotettu kuvastin ei
missään suhteessa näyttänyt erilaiselta kuin ne kolme muuta, jotka
täydensivät huoneen sisustuksen sopusuhtaisuutta.

Kevyt kilinä oli epäilemättä merkkinä, sillä Fouquetin lähestyessä
kuvastinta se uudistui entisenlaisena helähdyssarjana.

"Kah, kah", mutisi yli-intendentti kummeksuen; "kuka tuolla voinee
olla? En tänään odottanut ketään."

Ja varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi
kuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui
kiertäessä. "Totisesti, hän saa varrota!" hän virkahti istuutuessaan
jälleen pöytänsä ääreen.

Hautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt
ajattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen
selkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja
tarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden
niihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja
nimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle
niinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa
syventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti
vilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.

Fouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin
hän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi
kyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän
siten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa,
jonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken
uurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt
nopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.

-- Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, -- ajatteli Fouquet.
-- No, no, pitää malttua, -- kreivitär siellä varmaankin on. Mutta
ei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa.
Presidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi
noin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan,
kunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka
siellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska
siellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!

Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti
hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti
hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin
mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi
vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana
kuin ennen:

"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka
noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."

Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken
pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja
paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin
jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut
laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään,
antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.

Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen
painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin;
tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla,
ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä
maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan
Vincennesin puistosta.

Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn
salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin
kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen
kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla
avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi
ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen
viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon
rapinan.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö,
-- te täällä, markiisitar de Bellières!"

"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."

"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet
heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne
tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"

"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"

"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"

"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, --
ettekö kuullut?"

"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"

"Ettekö kuullut kutsuani?"

"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten
olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen
ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin
tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt
kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."

Markiisitar silmäili ympärilleen.

"Olemmeko ihan yksin, monsieur?" hän kysyi.

"Siitä menen takuuseen, madame!"

"Niin, tosiaan", virkahti markiisitar surumielisesti.

"Te huokaatte?"

"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!" sanoi
markiisitar hieman katkerasti. "Kyllä huomaa, että te olette arka
lempijutuistanne!"

"Pitäisittekö parempana, että julistelisin niitä?"

"Oh, en, -- te olette hienotuntoinen mies", vastasi markiisitar
hymyillen.

"No, no, markiisitar, jättäkää silleen moitteet, rukoilen teitä!"

"Moitteet! Onko minulla mitään oikeutta moittia teitä."

"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, -- te, jota vuoden ajan
olen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti..."

"Te erehdytte; toivottomasti kyllä, mutta ette ilman vastatunnetta."

"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä
todistetta odotan yhä."

"Tulin antamaan sen teille, monsieur."

Fouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui
kieltävällä liikkeellä.

"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille
suoda, -- alttiiseen kiintymykseeni?"

"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on
vallitseva intohimo."

"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman
vakavaa aihetta, senhän käsittänette."

"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, -- kun saan teitä
katsella ja puhutella!"

"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota
välttäneenä ja että saan puhua kanssanne."

Fouquet vaipui polvilleen.

"Puhukaa, puhukaa, madame", hän pyysi, "minä kuuntelen."

Markiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen
katseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.

"Ooh", mutisi hän sitten, "kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se,
jolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta
sydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen
tarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen
ilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, -- katsella häntä tunnin
ja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on
saapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!"

"Puhutteko kenties vaimostani, markiisitar?" virkahti Fouquet
hymyillen.

"Hänestä luonnollisesti."

"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista,
joihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua
vähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin
uskottuni."

"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen
koristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette
ainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana
kilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä
tunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki
välit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka
ovat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?"

"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin
moitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi
rakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta
palatkaamme lempeämpään mielialaan, -- mainitsemaanne kiintymykseen,
tai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa,
että se kiintymys on todellista rakkautta."

"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten
silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten
veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä.
Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani
teille hyvin ikävän tiedon."

"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän
täälläolostanne, markiisitar, -- tai pikemmin, koska nyt näen teidät
luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten
tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja
haastakaamme ainoastaan teistä."

"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua
selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni
muuhun, -- Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"

"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että
peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen
ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"

"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan..."

"Ensiksi, miten tulitte tänne?"

"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että
herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"

"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?"

"Niin juuri."

"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert
intendenttinä, -- se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään
hätäännyttävää ei siinä ole."

"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut
tuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?"

"Onko ensiksikään ihan varmaa, että kuningas on sen hänelle antanut?"

"Niin sanotaan."

"Kuka sitä sanoo?"

"Koko maailma."

"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi
saada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen."

"Madame Vanel."

"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua", virkkoi Fouquet nauraen;
"hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään."

"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän
rakastaa teitä yhä."

"Joutavia, -- se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä
rakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka
likapilkulla?"

"Fouquet, Fouquet, tuollainenko siis olette hylkäämiänne kohtaan?"

"Kas, pidättekö rouva Vanelin puolta, markiisitar?"

"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä
on todisteena se, että hän pelastaa teidät."

"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti.
Mikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata
minua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?"

"Hän tuli ystävättärekseni luostarikoulussa."

"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut
Colbertin intendentiksi?"

"Niin."

"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, -- mutta
selittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni
virkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua,
vaikka sillä sijalla onkin Colbert?"

"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä", vastasi
markiisitar.

"Minua!" huudahti Fouquet. "Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin
asemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten
muutkin."

"Hän muita enemmän."

"Vaikka niinkin."

"Hän on kunnianhimoinen."

"Kukapa ei olisi, markiisitar?"

"Mutta hänen kunnianhimollaan ei ole rajoja."

"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin
suosiossa."

"Ja onnistunut siinä; olkaa varuillanne."

"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä
yli-intendentiksi?"

"Ettekö jo ole sitä pelännyt?"

"Ohoh", virkahti Fouquet, "päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on
toki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä
miehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön
vaimo."

"Voi, monsieur, kaikki on ostettavaa, -- jollei kullalla, niin
juonilla."

"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, -- te,
jolle minä olen tarjonnut miljoonia."

"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta,
Fouquet, -- ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että
kaikki on hankittavissa tavalla tai toisella."

"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun
paikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, -- ei
hän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.

"Mutta jos hän varastaa sen teiltä?"

"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi
minuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon
ulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu,
markiisitar."

"Ulkovallituksiksi tietenkin sanotte apureitanne, ystäviänne?"

"Aivan."

"Onko herra d'Eymeris apureitanne?"

"On kyllä."

"Onko herra Lyodot ystäviänne?"

"Taatusti."

"Herra de Vanin?"

"Äh, käyköön hänelle miten hyvänsä, mutta toisiin ei ole hyvä kajota."

"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri
d'Eymeriin ja Lyodotin puolesta."

"Kuka heitä uhkaa?"

"Selitän koko asian. Tänä aamuna Marguerite lähetti kutsumaan minua."

"Kah! Ja mitä hän teistä tahtoi?"

"'En uskalla itse käydä tapaamassa herra Fouquetia', hän sanoi
minulle."

"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle
soimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!"

"'Puhutelkaa te häntä ja kehoittakaa varomaan herra Colbertia.'"

"Mitä! Hän toimittaa minulle varoituksen rakastajansa aikeista?"

"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert'", hän
sanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt
intendentti'."

"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin
vallassani."

"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä
väleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte."

"Kyllä."

"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden
herrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he
olivat teille."

"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin
saada minut menettämään heidän tukensa."

"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin
seurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs
mies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti
taskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli
pöydällä."

"Huomautuksia d'Eymerisista ja Lyodotista?"

"Juuri heistä."

"Olisinpa utelias tietämään, mitä hän heistä suunnitteli."

"Sitä tietoa tuomaan tulinkin luoksenne."

"Ottiko rouva Vanel Colbertin muistiinpanot, lähettääkseen ne minulle!"

"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale.
Lyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen
valkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten
siekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel
tuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle
sanan."

"Kas vain!"

"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän
antoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden."

"Missä se paperi on?" virkahti Fouquet hiukan huolestuneena.

"Tässä, monsieur; lukekaa se", sanoi markiisitar.

"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista:
d'Eymeris, F:n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.'
D'Eymeris! Lyodot!" huudahti Fouquet lukien uudestaan.

"Teidän ystäviänne", huomautti markiisitar.

"Mutta 'rahasto-oikeuden tuomittaviksi' -- mitä kummaa se
merkitsee?"...

"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole
vielä lukenut loppuun."

Fouquet jatkoi:

"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta
ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!"
huudahti Fouquet; "kuolemaan -- kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta
jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen
päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa
allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."

"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin."

"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään
avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä
selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"

"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt
toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"

"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on
todella perää, -- herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen
suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan
pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt
olette täällä, -- kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja
antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden
kesken..."

"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni",
keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain
varuillanne..."

"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne
ole veruke..."

"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne..."

Fouquet nousi vuorostaan.

"Entä minulla?" hän kysäisi.

"Oh, teillä -- teillä on vain ylväs sielu. Varokaa!"

"Siis?"

"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen
uhalla. Hyvästi!"

"Eihän hyvästi, vaan näkemiin!"

"Kenties", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä
Fouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että
Fouquet ei rohjennut pidättää häntä.

Pää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi
maanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi
asuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla
välittivät hänen kaksinaista elämäänsä.




55.

Rahaministerin hengellinen veli.


Fouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään
kuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun
kuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:

"Avatkaa, monseigneur, minä pyydän, avatkaa."

Joutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut
ilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit
kirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi
oven läpi:

"Kuka siellä nyt on?"

"Mitä! Eikö teidän ylhäisyytenne minua tunne?" vastasi ääni.

"Kyllähän", jupisi Fouquet itsekseen, "kyllä minä tunnen sinut
ihmeellisen hyvin, ystäväiseni!" Ja ääneen hän lisäsi: "Gourvilleko?"

"No tietysti, monseigneur!"

Fouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui
ovelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.

"Voi, monseigneur, monseigneur", päivitteli Gourville tullessaan
sisälle, "sitä kovuutta!"

"Kuinka niin?"

"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes
vastausta saamatta."

"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä.
Sinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi
tahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana."

"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään
ohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja
ovet!"

"Ahaa, on siis jotakin merkillistä tapahtunut?" virkkoi Fouquet.

"On ihan ihmeitä, monseigneur!"

"Mikä on hätänä?" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän
uskottunsa mielenkuohusta.

"On perustettu salainen tuomioistuin, monseigneur."

"Sen kyllä tiedän; mutta kokoontuuko se, Gourville?"

"Se on jo istunut, monseigneur, ja julistanut tuomion."

"Tuomion!" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja
kasvojensa vaalenemista. "Tuomion! Ketä vastaan?"

"Se on tuominnut kaksi ystäväänne..."

"Lyodotin ja d'Eymerisin, vai mitä?"

"Niin, monseigneur... kuolemaan!"

"Syyhyn langetettuina! Oh, sinä erehdyt, Gourville, -- se on
mahdotonta."

"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan
tänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin."

Fouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin
Gourvillelle. "Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta", hän vakuutti.

Gourville pudisti päätänsä.

"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen
nykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä."

"Taas Colbert!" kivahti Fouquet; "lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu
korviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin
mitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa
häntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän,
että minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe
esiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan."

"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on
jo pitkällä... Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro
finanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti
havaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä."

"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!" sanoi Fouquet hymyillen. "Salli
minun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori -- Colbert!
_Corbleu_, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan... No, kaipaan
kuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on
nimenomaan tehnyt?"

"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä", sanoi Gourville
yksinkertaisesti.

Fouquet suoristausi, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Oletko varma sanoistasi?" hän huudahti.

"Tässä on todiste, monseigneur."

Gourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut
eräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon
kirjurilta.

"Niin, se näkyy olevan totta", mutisi ministeri; "mestauslava
rakennetaan... mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville,
hän ei kirjoita nimeään."

"Siitä saan kohtsiltään tiedon", virkkoi Gourville.

"Millä tavoin?"

"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä
iltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna."

"Mutta, ei, ei!" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; "te erehdytte
kaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä
kävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen
syrakusalaista viiniä."

"Mitä se todistaa", huomautti Gourville vastaan, "muuta kuin että
tuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen
poissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät
pidätettiin?"

"Mutta onko heidät siis vangittu?"

"On toki."

"Mutta missä, milloin ja miten?"

"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan
rakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään
huolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi
asian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja
todellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te
tietämättömänä tästä suuresta tapauksesta."

Fouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa
astella edes takaisin huoneessaan.

"Mitä päätätte, monseigneur?" sanoi Gourville.

"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!"
huudahti Fouquet. "Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio
on vahvistettu, niin saamme nähdä!"

Gourville kohautti hartioitaan.

"Epäuskoisuus", hän huoahti, "sinä olet kaikkien suurten sielujen
vitsaus!"

"Gourville!"

"Niin", jatkoi toinen, "ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin
tarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden."

"Lähtekäämme!" huudahti Fouquet; "avaa ovi, Gourville."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gourville; "abbé[37] Fouquet tuli äsken."

"Kah! Veljeni täällä?" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. "Hän siis
tietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin
kiidättää minulle? _Diable_, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan
hankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin,
niin olisin helpommin varmistunut!"

"Olette nyt kohtuuton", virkkoi Gourville naurahtaen; "ei hänellä liene
pahaa mielessä."

"Ei kannata häntä puolustella", kivahti Fouquet; "siinä on mies ilman
sydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija."

"Hän tietää teidät rikkaaksi."

"Ja tahtoo saattaa minut häviöön."

"Ei, hän haluaa vain rahaa, siinä kaikki."

"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden
aikana! _Corbleu_, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen
tilini." Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. "Niin, sinä
tahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas", lausui yli-intendentti.
"Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!"

"Älkää pahastuko, monseigneur."

"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei
liikene kolikkoakaan."

Gourville astahti ovelle päin.

"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa", jatkoi Fouquet; "miksei yksin
tein kahta!"

"Hän pahoittelee huonoa seuraansa", arveli Gourville, "ja huomaa teidät
paremmaksi kuin kaikki heittiönsä."

"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi,
Gourville... abbé Fouquetin puhdistajaksi!"

"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen
piirteensä, monseigneur."

"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen
piirteensä? Todista se minulle."

"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette
noiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur."

"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?" virkkoi Fouquet
ivallisesti.

"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai
sadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan
yhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan
teräsketjun."

Fouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen
ja ilmoitti lakeijoille:

"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville", hän
myönsi palatessaan.

Tovin kuluttua pastori ilmestyi kynnykselle moneen kertaan kumarrellen.

Hän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain
kirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin
hahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut
säilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla
taskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin
ministerin tapaan.

"Mitä voin tehdä palvelukseksesi, abbé?" hän tiedusti.

"Huh, kuinka kuivakiskoisesti sitä kysyt, veliseni!"

"Kysyn kesken kiireiden."

Abbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä,
sitten aloittaen:

"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de
Bregille... Pelivelka, pyhä velka."

"Edelleen?" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé
Fouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.

"Tuhannen teurastajalle, joka ei tahdo enää suorittaa tilauksia."

"Sitten?"

"Kaksitoistasataa vaatturille", pitkitti abbé; "se juutas on pakottanut
minut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani
livreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni
erään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle."

"Onko vielä lisää?" kysyi Fouquet.

"Sinä huomaat", sanoi abbé nöyrästi, "että minä en ole pyytänyt mitään
itselleni."

"Se on hienotuntoista", vastasi vanhempi veli; "omaa osuuttasi
kuitenkin odotan kuullakseni."

"Mutta minä en pyydä -- en totisesti tällä kertaa... vaikka tosin
olenkin ahtaalla, sen saat uskoa."

Ministeri mietti tovin.

"Kaksitoistasataa pistolia vaatturille", hän sanoi; "pukuihinko muka?"

"Pidän sata miestä kunnossa!" vastasi abbé ylväästi; "on sitä siinä
rasitusta."

"Miksi noin monta?" vastasi Fouquet; "oletko joku Richelieu tai
Mazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä
tuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!"

"Sinäkö pyydät selitystä!" huudahti abbé; "oh, kuinka voitkaan kysyä,
minkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!"

"Mutta kysyn vainkin. Mihin tarvitset sataa miestä? Vastaa toki!"

"Kiittämätön!" morkkasi abbé yhä kiihtyneemmin.

"Kerro asia."

"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden
kamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin.
Mutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä... sata miestä ei riitäkään
minulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!... niitä pitäisi olla
kymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään
korottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja
kokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen
sadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi
sinut kunniattomana alas viikossa, -- ei, ei viikkoakaan säilyisi
asemasi, kuuletko?"

"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen
esitaistelijan, abbé."

"Sinä epäilet!" kivahti abbé. "Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin
tapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä
kananpoikaa."

"Noh, mitä haittaa siitä minulle oli, abbé?"

"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi
maksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia
sellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan
ja rasvan."

"Vai niin."

"Huomautus herätti naurua", jatkoi abbé, "naurua sinun
kustannuksellasi, _mort de tous les diables!_ Roskaväkeä kertyi
ympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama
kananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis
taputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, -- häväistys sellainen,
joka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!"

Fouquet punehtui.

"Ja sinä peitit?" hän tokaisi.

"En", kertoi abbé, "sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, -- äsken
maalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti
mieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle:
'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen
puolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He
paljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita
ympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita."

"Miten kävi?" kysyi Fouquet hiukan elähtyen.

"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi
tyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna,
hyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet", lopetti
abbé voitokkaasti, "mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun
kunniaa."

Fouquet painoi alas päänsä.

"Ja minulla on sata tuollaista", lisäsi abbé vielä vahvistukseksi.

"No niin", sanoi Fouquet; "esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne
illaksi."

"Tuleeko täällä illalliskestit?"

"Tulee."

"Mutta kassa on kiinni?"

"Gourville avaa sinulle. Menehän vain, abbé."

Abbé kumarsi.

"Olemme siis sopuisina?" hän sanoi.

"Varsin. Tule, Gourville."

"Lähdetkö liikkeelle? Entä kemut?"

"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta." Ja Gourvillelle
yli-intendentti lausui hiljaa: "Toimita valjaisiin englantilaiset
ratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo."




56.

Herra de la Fontainen viini.


Vaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo
oli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti
suuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät
loppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja
päätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet
astui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin
Grève-torille Gourvillen saattamana.

Torin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen
pukeutuneen miehen raahaavan _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvista isoa
viinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli
juuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen
Vincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:

"Kas, mutta siinähän on Vatel, hovimestarini!"

"Niin tosiaankin, monseigneur", myönsi Gourville.

"Mitä tekemistä hänellä on ollut tuollaisessa krouvissa?"

"Sieltä hän epäilemättä on ostanut tuon viinilähetyksen."

"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet.
"Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi
keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli
viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.

"Varokaa, monseigneur", muistutti Gourville, "joudutte huomatuksi."

"Vaikka!... mitä siitä? Vatel!"

Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen
silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä
myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja
hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko
muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.

"Hoo, -- monseigneur?" virkkoi hän nyt huomatessaan puhuttelijansa.

"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?... Ostatteko viiniä
Grève-torin krouvista! _Männynkäpyyn_ tai _Vihreihin Raitoihin_ se
kenties vielä kelpaisi."

"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen
Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?... Pidänkö kellariani
kehnossa kunnossa?"

"Ette tosiaan, Vatel, ette; mutta..."

"Mitä! Onko sentään vikaa?" tokaisi Vatel.

Gourville kosketti varoittavasti yli-intendenttiä kyynäspäähän.

"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini -- teidän
kellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei
tarvittaisi _Pyhän Neitsyen kuvan_ apua."

"Ka, monsieur", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen
puhuttelusanaansa, "teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että
muutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen."

Fouquet katsahti kummastuneena Gourvilleen ja sitten Vateliin.

"Mitä sanottekaan?"

"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun
soveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat
istuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?"

"Ja te siis..."

"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän
heidän pistäytyvän _Pyhän Neitsyen kuvaan_ kerran viikossa maistelemaan
sitä. Siksipä päätin varata heille samaa."

Fouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa... hän oli melkein
liikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin
sydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. "Yhtä hyvin te
voisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue
Planche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan
päivällisillänne."

"Juoko Loret minun luonani omenaviiniä?" huudahti Fouquet nauraen.

"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, -- ja siksi hän mielellään tuleekin
vieraaksenne."

"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen
hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että
minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä
paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat
minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan
palkkasi kaksinkertaiseksi."

Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten
oivan lauselman:

"Nöyryyttävää on saada kiitosta velvollisuutensa täyttämisestä."

"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä
kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin
kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi
rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä
yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva
kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan
sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka
hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle
asti. Fouquet hätkähti.

"Päätös on tehty, näettehän", sanoi Gourville.

"Mutta se ei ole valmiissa kunnossa", vastusti Fouquet.

"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän
ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja
nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion
muuttamiseksi."

"Mutta minä en ole sitä varmentanut."

"Herra de Lyonne kaiketi on sen tehnyt teidän sijastanne."

"Minä lähden Louvreen."

"Ettekä lähde."

"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!" huudahti Fouquet.
"Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena
heittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?"

"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä
jättää virkanne?"

"En."

"No niin, entä jos kuningas katsoo tarpeelliseksi päästä meistä eroon?"

"Hän voi antaa minulle eroni etäältä kuten läheltäkin."

"Tuskin, ellette vasiten lähde loukkaamaan hänen itsetuntoaan."

"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen,
että ystäväni kuolevat, -- heidät on pelastettava."

"Onko välttämätöntä teidän mennä sitä varten Louvreen?"

"Gourville!"

"Pitäkää varanne... kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella
pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, --
äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin
pysyisi lujana, -- täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja
sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen
heidän tuomionsa."

"En ikinä!"

"Suokaa anteeksi... kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa
tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte
eroavanne."

"Sen tekisin."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä...
Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja
syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi,
Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen
tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän
vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa,
asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette
sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt
suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on
valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä
ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme
Saint-Mandéhen, sanon minä."

"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi."

"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!"

"Lähdetään!" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; "niin, niin,
Saint-Mandéhen!"

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he
Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot,
hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään.
Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran
vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille
vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"




57.

Saint-Mandén parvekkeella.


Viisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut
pikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta
suoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina.
Isännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä
veljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen
vastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä
suhteessa.

Yli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä
sorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana
maailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne
runoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen
yksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa -- josta pikku hovi oli
tottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin
mielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan
pulmista, -- oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin
ystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui
pöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi
la Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun
Mennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan,
että koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja
naljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta
viittauksesta.

Abbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt
puheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin
Gourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei
kuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.

Pélisson otti sananvuoron. "Herra Colbertista siis puhutaan?" hän
virkkoi.

"Miksei", vastasi Fouquet, "jos kerran on totta, että kuningas on
nimittänyt hänet intendentikseen?"

Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa
erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.

"Saituri!" huudahti yksi.

"Tuhrus!" arvosteli toinen.

"Teeskentelijä!" kiljaisi kolmas.

Pélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei
tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä,
että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."

"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat
kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."

Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko
seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn
viinillä, ja abbé -- älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva
mies ainakin -- hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä,
että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.

Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana
aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja
hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän
siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka
tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai
sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä
parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.

Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on
saanut mielipahaa?"

"Suurta", myönsi ministeri; "antakaa Gourvillen kertoa siitä teille."

Kääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi
häntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen
latinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista
jo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa,
tavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin
pidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija
palasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen
luomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja
isännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa
säkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa
tietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä
kreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri
tarttunut.

Abbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään
aikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän
ehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua
säkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta
ymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin
lausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten
vaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana
kertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.

"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän
haastellessamme täällä", huomautti Pélisson Gourvillelle.

"Parempi on", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille.
Tämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja
muut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle
parvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien
puutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.

Gourville lähestyi yli-intendenttiä sanoen:

"Monsieur, olemme kaikin täällä."

Fouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli
kaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa
ikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.

Fouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa.
Abbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen
keskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.

"Hyvät herrat", lausui hän kuitenkin, "älköön yksikään teistä kohottako
päätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen
ja kuunnelkaa minua samalla."

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen
häly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien
tähystelyyn.

Tuo oli omituinen kohtaus -- miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä
ryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he
silti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka
asennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia
vieruskumppanilleen.

"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että
keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme... Taivaan
nimessä, abbé, älä pysähdy, -- ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen;
kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska
sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin,
varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin
parvekkeelle päin."

Abbé totteli.

"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa
käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.

"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani", huomautti Loret.

"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo
d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa
livreä velkaa."

"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää
pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä
saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."

"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin
seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.

"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä
mahdollisesti vakoillaan... Niin, he ovat kuoleman omia."

"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi
päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista
tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."

"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista", arveli Loret.

"He eivät sairasta", sanoi Fouquet. "Heidät hirtetään!" Ja hänen kolkko
äänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka
hohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien
loistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa
sähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas
hurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi
ikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.

"Hyvät herrat", jatkoi Fouquet, "Colbert on vangituttanut ja
tuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion
täytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!" kivahti abbé
ensimmäisenä.

"Monseigneur", sanoi Pélisson, "tulee vedota hänen majesteettiinsa."

"Kuningas on jo vahvistanut tuomion, hyvä Pélisson."

"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus",
sanoi kreivi de Charost. "On lahjottava vanginvartijat."

"Tai paremmin vankilanpäällikkö", arveli Fouquet.

"Niin, vielä tänä yönä on vangit autettava pakenemaan!" yhtyivät
toiset.

"Kuka teistä ottaa homman huolekseen?"

"Kyllä minä käyttelen rahoja", tarjousi abbé.

"Ja minä käyttelen puheenlahjaa", lupautui Pélisson.

"Sekä puheenlahjaa että rahoja", päätti Fouquet; "viisisataatuhatta
livreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen
tullen heltiää miljoonakin."

"Miljoona!" huudahti abbé; "mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin
tuhotuksi puolet Pariisia."

"Ei mitään melskeitä nyt", sanoi Pélisson. "Vankilanpäällikön tultua
suostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla
ollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset
liikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu
liioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa
suhdattomuuksilla.

"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson", päätti Fouquet, "ja ottakaa
kumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. --
Gourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille."

"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa", sanoi abbé. "Hitto, onpa
siinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne."

"Hiljaa!" käski Fouquet; "ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan
tenhoava!"

Säihkyvä kipinäsade sinkoili korkeudesta likeisen metsän lehvistöön.

Pëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta;
Fouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.




58.

Epikurolaiset.


Moniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet
hivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet
leimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden
takana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet,
ja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle
näyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut
vähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä
ei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten
kun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen
isäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.

Tulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin
sellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan
mitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa
kohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat
liittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat
pitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta
samettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä
ja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä
ja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein
mieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota
muutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat
nuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin
luontevasti.

"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?"
virkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. "Muinaisuuden Epikuros ei
milloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, -- meidän mestarimme
menettelee väärin."

"Monsieur", vastasi hänelle Conrart, "ihan aiheetta te itsepintaisesti
nimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta
vanhanajan ajattelijan opetuksista."

"Mitä!" väitti la Fontaine; "eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti
ison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja
eikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta
Saint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja
ystäviemme keskuudessa?"

"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä
tapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra
Fouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?"

"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että
nautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme
onnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota
hienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, --
ei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että
seurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa."

"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä
ateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään
leivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys
siis vastakkaisina onnen edellytyksinä."

"Se ei ole varmaa", arveli la Fontaine; "te saatatte vaihtaa
Epikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart."

"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla
kannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko
häntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme
huonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille.
Uudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin
yhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä."

"Oh", huudahti la Fontaine, "eihän Epikurosta toki niin ole
käsitettävä, -- ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset
eivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen
päämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan
herra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen
hallittaisiin?' Eikö ole totta?"

"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta", myönsi Conrart, "niin se
on samalla hiukan kapinallistakin."

"Kapinallistako on toivotella kansalle hyvää hallitusta"

"Niinpä tietysti, kun hallitusmiehet ovat huonoja."

"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin
myös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa
tahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein
olemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä --
iilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'... Onko hän sanonut niin
vai eikö ole, Conrart?"

"Myönnän hänen kyllä puhuneen sitä, ja kenties hiukan liiaksikin."

"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä
epikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomioi"

"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin
Epiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää
ylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä
mässääjäin juomaksi, -- joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan
nurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa,
että nyt katkaisitte koipeni!'"

"Siinä oli jäärä mieheksi."

"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen
vain nimensä Colbertiksi."

Syrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi
jo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän
myhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta
esiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja
saaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman
sävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa
heti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. "No?" kysyi hän
kiivaasti; "kuuluuko jo mitään Pëlissonista?"

"Hän tuli juuri Pariisista..."

"Toiko hän vangit?"

"Hän ei edes päässyt kuvernöörin puheille."

"Mitä! Eikö hän sanonut tulevansa minun puolestani?"

"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että
jos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä
valtuutena."

"Oh", huudahti Fouquet, "sitä en ajatellut! Sen kyhään heti..."

"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur", varoitti
Pélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. "Lähtekää itse ja esiintykää
suullisesti."

"Niin", vastasi Fouquet miettivästi, "se lienee sittenkin viisainta.
Menen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin
valjaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani."

"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur", vastasi Gourville. "Älkää
menkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää
toisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista,
mutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen
eri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi
on vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne
joku välittäjä, -- hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei
teidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa."

"Tuumin asiaa", lupasi Fouquet, "onhan meillä muuten aikaa koko yö."

"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin",
muistutti puolestaan Pélisson; "ei ole koskaan virhe ehtiä liian
pian."

"Hyvästi, Gourville", virkkoi yli-intendentti; "pidä hyvää huolta
hauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson."

Tuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan,
että heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä
kaiken yötä.




59.

Neljännestunnin myöhästys.


Toistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle
maaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja
rasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka
kuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita
Colbertin houkutuksia vastaan.

"Onpa vahinko, hyvä Pélisson", sanoi hän keveästi, "että te ette ole
nainen."

"Onnekseni sen päin vastoin katson", vastasi Pélisson, "sillä suoraan
sanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur."

"Pélisson, Pélisson!" naurahti yli-intendentti: "sitä te huomautatte
niin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi
kohdaksenne."

"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska
nuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku
tenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on
tunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?"

"Se johtui mieleeni", myönsi Fouquet; "mutta toivoakseni minulla on
itsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa."

"On varmasti, monseigneur. Silti -- Gourville huomautti oikein, että
vaarannatte siinä paljon."

"Oh!" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; "minä tunnen naisen, joka
kelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin
puheille!"

"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, -- viisikymmentä
toitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan
teidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan
kaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja
vetäisivät teidät mukanaan."

"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä
olennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja
kylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit
kumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän
salaisuuden."

"Siinähän sitä onkin aarre", sanoi Pélisson; "sen kun lahjoitatte
Conciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin
hänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen
nähty."

"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet,
"sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa
mukavasti elelläkseen Englannissa, -- ja ystävättäreni taasen ei
annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa
tätä sulotarta, Pélisson."

Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti
etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.

"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen
löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden
maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme;
vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen
puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy
vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur,
älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."

"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson."

"Madame de Bellièren talon edustalla!"


"Sh!"

"Voi, hyväinen aika!" huudahti Pélisson.

"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?" kysyi Fouquet.

"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei
suorastaan ikinä mitään... Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi
pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"

"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt
estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du
Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi
saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"

"En, monseigneur, en."

"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson",
pahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.

"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen
muistaessanne viivytte vähemmän aikaa... olkaa varuillanne, tuolla
pihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!"

"Käväisen vain viideksi minuutiksi", virkkoi Fouquet hieman
levottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.

Pélisson jäi rypistynein silmäkulmin istumaan vaunujen nurkkaan.

Fouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten
aiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta
kumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen
tapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan
rahaministeristä.

"Herra yli-intendentti!" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan
etuhuoneeseen. "Käyntinne on minulle suuri kunnia. -- Varokaa", hän
lisäsi ihan hiljaa, "Marguerite Vanel oi luonani."

"Madame", vastasi Fouquet hämmentyneenä, "tulin asioissa... Vain
sananen pikimmiten."

Hän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame
Vanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus,
kuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen
välittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä
herttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain
raivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen
turhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että
Fouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä
menetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti
siten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi
huoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä
rauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä
häntä.

Tuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä
polvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.

"Minä odotin teitä", sanoi tämä armaasti hymyillen.

"Ettehän toki", vastasi toinen, "sillä siinä tapauksessa olisitte
toimittanut tuon naisen menemään."

"Hän saapui vasta neljännestunti sitten ihan arvaamatta."

"Te siis hiukan rakastatte minua, markiisitar?"

"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä
kannalla asianne ovat?"

"Tänä yönä sieppaan molemmat ystäväni kaupunginvankilasta."

"Millä tavoin?"

"Ostamalla, lahjomalla puolelleni kuvernöörin."

"Hän on ystäviäni; voinko auttaa hankkeessa, vahingoittamatta teitä?"

"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin
välitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin
menköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen
vaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi
otsaanne."

"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni;
tunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella
ajattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella
kuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen
kiintymyksestänne, mutta voi -- milloinkaan ette saa minua
rakastajattareksenne!"

"Säälimätön!" huudahti Fouquet tuskastuneesti.

"Minä rakastan teitä liiaksikin", sanoi nuori nainen hiljaa. "Kunnian
ja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset
vetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut
kylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen
päättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne... Nyt ymmärrätte minut,
monseigneur... teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne,
jotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset
syöksisivät minut hukkaan."

"Oi, madame", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut
koskaan ennen kokenut, "vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden
alimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka
minulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä
ylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä
lohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat
kohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta
miestä!"

Hän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä
suudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti
huudahti:

"Monseigneur, -- madame, -- suvaitkaa armollisesti suoda minulle
anteeksi, madame... Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt... Oh,
älkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti... Madame, sallikaa
minun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin
tultua?"

"Madame Vanel", vastasi Fouquet.

"Hän!" huudahti Pélisson. "Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en
enää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!"

"Mikä on hätänä?"

"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia
Colbertin luo!" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.

"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!" hätääntyi
markiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä
häntä kädestä. "Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen
ajoissa!"

"Toden totta", sanoi yli-intendentti, "olenko lapsi, säikkyäkseni
varjoa?"

"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän", vastasi
markiisitar.

Pélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti.
"Kaupunginvankilaan!" hän huusi; "kuin lentäen!"

Hevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut
viivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän
juuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan
pitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta.
Oli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin
täytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat -- jota väkeä he
olivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta
Baudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat
saattamassa.

Fouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta
huomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi
minuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä
etupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen
luo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.

"Määrätön kunnia minulle, monseigneur!" hän sanoi.

"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko
asettua vaunuihini hetkiseksi?"

Vankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä
puhuttelijaansa.

"Monsieur", alotti Fouquet, "pyydän teiltä erästä palvelusta."

"Olkaa hyvä, monseigneur."

"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi
takaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni."

"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur,
niin en arvelisi!"

"Hyvä, en ollut varma tunteistanne", sanoi Fouquet huojentuneesti;
"helpompaa teiltä sentään pyydän."

"Sitten se on kuin tehty, monseigneur; mistä on kysymys?"

"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo.
Selitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun
annan teille kaikki keinot..."

"Mutta eikö teidän ylhäisyytenne siis tiedä..."

"Mitä niin?"

"Että he eivät enää ole täällä!"

"Mistä saakka?" huudahti Fouquet vapisten.

"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin
torniin."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan käskystä."

"Onnetonta!" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; "onnetonta" ja
virkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi
katukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon
vallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. "Ystävämme ovat hukassa!" hän
sitten jupisi Pélissoniin kääntyen "Colbert on hälytettynä katsonut
tarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat
vastaamme tuolla holvikäytävässä!"

Pélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä
hetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä
oli lähellä.

"Minne monseigneur lähtee?" kysyi lakeija vaunujen jo vieriessä
liikkeelle.

"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa
sieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!"




60.

Taistelusuunnitelma.


Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille.
Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen
jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin
saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin
mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja
kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi
kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit
elätteleväsi?"

Sotaisa hengenmies näytti epäröivän.

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun
vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan
kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai
huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat
hirsipuulle."

"Voitko luottaa heihin?"

"Kaikessa."

"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?"

"Minä en esiinny omassa nimessäni."

"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?"

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu
roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien
hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan,
jotka sinulle osoitan, määrähetkellä... Käykö se laatuun?"

"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun."

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun
vartionkin kimppuun?"

"Se on heidän tapojaan."

"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna."

"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin... Kiperä homma!"

"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että
ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan... Varmemmin menetät tukeni, jollet
kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys
ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli
tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni
aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän,
pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton
karkoituskäsky."

"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?"

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä
järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on
huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää
toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Ka, mikäpä siinä."

"Mihin suuntaan aiot toimia?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena
mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Huomenna ehkä satakin."

"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, -- sanokaamme kaksi sataa."

"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?"

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin
kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria,
jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta
minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin
ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Se voi olla parempi... Mutta miten siellä menetellään vankien
suhteen?"

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi
tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle... Niin, yhä parempaa:
muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, -- toinen torin
puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai
Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain
välttämiseksi."

"Mikä niistä nyt olisi sopivin..."

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka
tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut
lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun
varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen
takarajaan."

"Siinä meidän suojamme", sanoi abbé. "Minkä rakennuksen?"

"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä."

"Se ei ole minulle outo", ilmoitti abbé.

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun
ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Oivallista", sanoi abbé.

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun
puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi
hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset
räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen
herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle,
että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen
kuningasta vastaan, ja minun _täytyy_ voittaa, ymmärrätkö?"

"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi."

"Muu on sinun asiasi."

"Anna siis vain massisi."

"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville."

"Mainiota... älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?"

"Oikein."

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti
Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen
pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla
huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan
käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on
suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Missä sinä oleskelet?"

"Kaikkialla enkä missään."

"Miten saan tietoja?"

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi
puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

Fouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä
puolesta:

"Talon kyllä tuntee. _Pyhän Neitsyen kuvan_ kapakka edessä, korttelin
ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle
rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä... eikö tälle hankkeelle tosiaan
voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Se on varsin luonnollisesti katumellakka", sanoi abbé.

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos
Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin
ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Kyllä minä sen kohdan järjestän", lupasi abbé.

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä
huolestukseensa."

"En toki, en toki... aatos jo kypsyy aivoissani."

"Sano se."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin
muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille
liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra
abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Monsieur, olen sukuni arvoinen", vastasi abbé ylpeästi.

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa
homma vuodattamatta verta."

Gourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla,
puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja
puolittain unelmoiden rakkaudesta.




61

Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.


Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut
viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli
pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta
vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat
kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla
ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä
suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista
virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä
kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut
olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt
myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen
kiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät
käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi
tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi
veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä,
laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä,
"nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta
näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli
senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti
tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo
levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä
tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki
ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin
asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset
tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa -- säveinä ja arkasydämisinä,
mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, -- ja toiset taasen
tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita
mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja
hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa
muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten
jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää
kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin
laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni.
Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule
toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme
seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi
tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis
viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra
Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä
hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni
ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen.
Vieläkin jää kaksi tuntia _Mordioux_, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden
hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien
tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi
tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen
neljännesvuokrani _Pyhän neitsyen kuvasta_. Se virkistää.
Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se
hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista
denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen
täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa
satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää... Tässäkin nyt saan
kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä
siis menen _Pyhän Neitsyen kuvaan_ ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa
lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle
tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla
pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos.
2. _Pyhän Neitsyen kuva_. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert.
5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja
viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la
Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi
osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton
d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti
selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja
varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi
päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään
matkusta."

"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?"

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen,
"pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen
sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna
puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti
mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä
pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian
salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes
ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole
hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle,
että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän
korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään
seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi
jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle
seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi
tarvitse minua."

"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen,
luona."

Raoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä
Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen
hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

"Valtion asia!"

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he
erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan
vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse", sanoi d'Artagnan
nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan
kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla", huomautti
Raoul.

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä
kuljeksijalta.

"Ei, nyt hirtetään, monsieur", vastasi ohikulkija.

"Mitä! Hirtetään?" kertasi d'Artagnan; "Grèvelläkö?"

"Niin, monsieur."

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri
silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti
d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"En, monsieur... Jumalan kiitos!"

"Sellainen on nuoruus... Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla
juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja... mutta suo
anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on
inhoittava näky... Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan
kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä,
että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty
kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme
ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua
ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Tuomitut, monsieur", oikaisi porvari, "sillä niitä on kaksi."

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle
puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään.
Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi
oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään
tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset
olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria,
jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi
edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat
taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat
ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista
miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien
lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän
eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen
veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti
hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut
kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi
myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten
Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi
miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin
nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi
tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen
talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä
uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja
talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja
muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat
juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan
kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni
palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia
janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja
virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen.
Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, -- ihan niitä voisi luulla
paremmiksi ihmisiksi. _Mordioux_, mutta täällähän ei ole ollenkaan
tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan
nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä
tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka
mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne
ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä
huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen
portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle.
Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Olkoon menneeksi sitten!"

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus
on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni
tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa
silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä
ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi.
Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä
tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen,
-- siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen
kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla
kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden
vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa
tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä
valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta,
jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli
jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle
pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten
sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien
janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä
vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän
yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei
vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut
saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse
täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku,
_mordioux_!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui
siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan
aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman
selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti
ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi
puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan
syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija
askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita,
jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä
keskenään... No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava
utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa.
Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä
metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen
muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja
pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä
tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän
haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi
kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki
läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi
huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja
pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa
kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja
aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat
jotenkuten tutuilta!"

"Eikö täällä ole savun hajua?" sanoi Raoul.

"Pikemmin salaliiton", vastasi d'Artagnan.

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään
pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle,
silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä
on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Miten sattuu, herra chevalier."

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle,
niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi
näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja
välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me
käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei
ollut jäänyt ketään, -- mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu.
Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan
tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä
astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "_Cordieu_, siinäpä aimo
roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen,
mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta.
Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut
tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta
silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja
sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.




62.

Eläköön Colbert!


Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä.
Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat
ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee.
Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai
väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä
väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin
voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen
tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat
asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret
mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus
käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä.
Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan
saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten.
Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi
sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion
miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät
nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa
hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan
yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä
käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen
äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää
lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan
muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin
huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä
liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita
kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja
välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa
käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä
liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa
veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä
osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen
hänet, -- siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti
hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen;
runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo
holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä
huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin
kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan
kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

"Tuomitut ovat saapumassa", vastasi d'Artagnan.

"Hyvä", tuumivat miehet lisäten puita pesään.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä
käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana;
viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan.
Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta
päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren
yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

D'Artagnan huomasi tuon liikkeen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään
hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan
ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Kuolemaan! Kuolemaan!" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous
olisi heiltä odottanut vastausta.

"Hirteen, hirteen!" mylvi suuri lauma; "eläköön kuningas!"

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen
on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen
kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt
silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten
lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni
kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!"
ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat
turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle.
Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet
kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina,
sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin
alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa
mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen
tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia
laahattiin nyt _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouviin päin. Heihin käsiksi
hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt,
pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin
karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita
nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle
kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa
mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa,
mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja
parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion
hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli
koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön
Colbert!"

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tästä näkyy tulevan vakava juttu!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava
kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi
toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten.
_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli
pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki
kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta
ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään,
ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa!
Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

Miehet katselevat häntä hämmästyneinä.

"Mitä kummaa!" sanovat he; "sehän on sovittua!"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten
murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen
aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan
ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas
portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen
irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä
silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja
hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi:
"Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön
kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt
taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville
on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!"

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa
on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla.
"Mitä tahdotte, Menneville?"

"Herra d'Artagnan!" huutaa tämä; "tilaa, tilaa!"

"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!" luikkailee joukko.

Nämä huudot sisuttavat d'Artagnania.

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo
viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu
sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja
hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen
askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Tilaa! Tilaa!" huutaa hän pistooli kädessä.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa.
Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät _Pyhän Neitsyen
kuvassa_!"

Ei enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta
menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!..." hän karjaisee jylisevällä äänellä,
joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne
muskettisoturit!..."

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän
pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa
ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu
miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun,
kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu
heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa
d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa
Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä
koskettaakseen ulko-ovea.

"Tästä ei pääse kukaan!" vastaa d'Artagnan.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa
vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan
miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut
terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu
Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka
aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan,
että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä
ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin
tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee
terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!"
huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan
puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina
rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he
karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan
järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään
miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu
pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi
epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen
esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan.
D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja
kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla
nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun.
Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

_Pyhän Neitsyen kuvalla_ ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden
puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet
salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat
tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko
homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja
suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja
ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja
kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka
vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja
säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan
osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua
kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään
viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän
tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää
henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme,
chevalier."

"Ethän liene haavoittunut?" kysyi d'Artagnan.

"En, Jumalan kiitos."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja
Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi
vasta saatu nähdä ihmeitä!"

Ja ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:

"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?"

"Tulkaa, chevalier, tulkaa!" pyyteli Raoul.

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä
kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. --
Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin _Pyhän
Neitsyen kuvaan_, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan
jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin
vuokraa."




63.

Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.


Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla
pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa
jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka
valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka
suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien
yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille.
Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli
loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille
kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui,
kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin
kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.

Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet
erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä
maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

"Miten ovat asiat, Danicamp?"

"Kaikki on päättynyt", vastasi ratsastaja.

"Päättynyt?" huusi abbé; "he ovat pelastuneet?"

"Ei, monsieur", vastasi ratsastaja, "heidät hirtettiin."

"Hirtettiin!" toisti abbé vaaleten.

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana,
vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja
kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä
pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Teitä kurjia!" ärjäisi abbé; "ette siis taistelleet?"

"Niinkuin jalopeurat."

"Pikemmin kuin jänishousut!"

"Monsieur!"

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta
kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka
ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön."

"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, -- kymmenellä tulisella säilällä
aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon,
taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata
muskettisoturia."

Fouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja
minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja
kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei
onnistunut, niin Jumalan tahto..."

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat
herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus
oikein tapahtui."

"Mutta, hyvä veli..."

"Tottele!"

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen
askeleet portaissa.

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä
suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi
rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä
varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa,
pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa
pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata
vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi
mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi
häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen,
tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli
tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé
raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada
kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha
selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Kertokaahan siis", sanoi Gourville.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut
kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Kansalla oli omat syynsä", huomautti abbé; "edelleen?"

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo
torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen
jättiläinen -- jonka sanotaan olleen sen talon omistaja -- erään nuoren
miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen
ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille
ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että
kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja
Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan
tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti
voihkaisematta.

"Ja tuo talonomistaja", kysyi abbé, "mikä hän oli nimeltään?"

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty
puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä.
Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille
tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja
nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä",
sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän,
jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Oletteko saanut maksunne?" kysyi Gourville.

"Osasuorituksen, monsieur", vastasi Danicamp.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako
puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat
taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti
astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa
puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen
sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en
olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle.
Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja
pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä
sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun
hankkeeseemme, -- sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää
valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että
hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita
minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, -- minusta
tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja
varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään
kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni
kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää
sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta
pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut
Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan,
abbé!"

Abbé kumarsi punastuen.

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa
työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Chevalier d'Artagnan."

"Kuka se on?" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti",
vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan
astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni
johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt
luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka
hänelle lienee myönnetty."

"Menköön hiiteen!" huudahti Fouquet; "miksi valitseekin näin pahan
ajan!"

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä
tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada
ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Vastatkaa hänelle miten haluatte", sanoi Fouquet.

"Äh, _mon Dieu_", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta
nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan
muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun
raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä
ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan
ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain
hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin
teiltä."

Ja hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet
takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita
kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"_Mordioux_, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät
tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa
myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava
kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte
lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä
miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'"

Gourville heristi korviaan.

"Ohoo", hän huudahti, "te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!"

"Mitäs muutakaan."

"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo
käyttää taloani roviona?"

"Taloanne!... teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?"

"_Pardieu!_, niin oli."

"_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus kuuluukin teille?"

"Ostin sen viikko sitten."

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka
hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan
väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni
puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni
mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin
sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun
toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion
huostaan."

"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?"

"Sen taisi tehdä toverini", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.

"Te surmasitte Mennevillen?"

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta
kiittääkseen.

"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?"

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen
katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta.
Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa
elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen
säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle
niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko
keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin
sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli
välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen.
Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla
oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville
tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani
on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja
noutamaan neljännekseni."

"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur", ilmoitti Fouquet.

D'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti,
monsieur, -- kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan
miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on siis maksuosoitus?" lisäsi Fouquet.

"On, monsieur."

"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei
d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Paljonko teille on tuleva?" hän kysyi heidän päästyään sinne.

"Viisituhatta livreä vain, monsieur."

"Nostettavaa palkkaa?"

"Palkan neljännes."

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten
tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis
kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä
liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin
osannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja
turhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja
harkintakykyä, -- jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni
kuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta
livreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan
minun lähimpään piiriini."

D'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän
sävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä,
että se toisinaan huumaa väkevimmänkin.

Yli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti
sieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen.
Gascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.

"Kultaa!" sanoi hän.

"Siitä on teille vähemmän vaivaa, monsieur."

"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja
minulla on vain viisituhatta saatavaa."

"Säästän teitä vaivautumasta neljään kertaan perimästä vuosirahaanne."

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ylenpalttinen, monseigneur.

"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt
kanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja
oikullinen esiintymisessään."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan, "uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan
sitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne."

"Jätänkin sen jo silleen ja pyydän teiltä vain vielä suosionosoitusta."

"Voi, monsieur..."

Fouquet otti sormestaan noin tuhannen pistolin arvoisen
timanttisormuksen.

"Monsieur", hän sanoi, "tämän jalokiven olen saanut eräältä
lapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren
palveluksen."

Fouquetin äänensävy muuttui huomattavasti.

"Palveluksen! Minä!" ihmetteli muskettisoturi; "olenko tehnyt
palveluksen jollekulle ystävällenne?"

"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri
tänään."

"Ja ystävänne nimi?"

"D'Eymeris."

"Toinen kuolemaantuomituista?"

"Niin, toinen noista uhreista... No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi
siitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä
vastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni."

"Mutta, monsieur..."

"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille
kenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän -- ja koetan
saada sijalle toisen."

"Mutta sentäänkin..."

"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!" huudahti Fouquet sydän
tulvillaan; "tai oikeammin, näkemiin!" Ja ministeri poistui
työhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että
kultakääryt.

"Hm hm", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, "ymmärränköhän
tätä oikein? _Mordioux_, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen
mies... Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta."




64.

D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä
yli-intendentin välillä suuren eron.


Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli
varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat
matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin
vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan
intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän
sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä
vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä
tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän
päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin
kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan
aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti
kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten
taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen
tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten
kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa
kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille
siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin
tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa
teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen
mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä
lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa?
Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!"
vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Kourallinen salaliittolaisia..."

"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!"

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri
yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?..."

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan
ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?"

"Ehdottomasti, monsieur, -- mutta se todellinen kansa antoi meille
aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte,
että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"No, se on selväkin seikka, monsieur."

"Se muuttaa asian... Teitte siis lujaa vastarintaa?"

"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur."

"Te ette ainakaan surmannut ketään?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan
ihan tavallinen henkilö."

"Mikä hän oli miehiään?"

"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella
surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

"Sama pukari kyllä, monsieur."

"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?"

"Kaikkia muita kaikuvammin, -- kuin villitty."

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli
kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se
sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti
intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin
hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin
seurakumppaneita... koko juttu on lähtöisin Fouquetista -- olivathan
tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

--- Kas niin, -- ajatteli d'Artagnan, -- nythän olenkin selvinnyt
kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra
Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?" jatkoi
Colbert.

D'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.

"Ehdottomasti, monsieur", hän vakuutti astahtaen esille.

"Kas, tekö täällä, monsieur?" virkkoi Colbert.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville
teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan
kuninkaalla kunnoton alamainen."

-- Kaksinainen nauta! -- ajatteli d'Artagnan; -- näyttelet minulle sekä
kopeutta että ulkokultaisuutta... "No niin", hän pitkitti, "olenpa
kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, --
suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur?
Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää
vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan
säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä
yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen
majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin
Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen
vartiopäällikköön.

"Niin, se on totta", vahvisti tämä, "monsieur oli pelastajamme."

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti
Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille
kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä
kertomaan."

"Suuresta urotyöstänne?"

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti
muskettisoturi huolettomasti.

"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?"

"Kuningas vain käski minun pistäytyä."

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki
d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

"Juuri niin, monsieur."

"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion
raportista."

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen
kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän
kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten
jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut.
Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa
rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet
lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine
hyvineen kuninkaan puheille -- ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai
kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti
miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin
palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta
tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja
niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella.
Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua
d'Artagnanin takaisin.

"Hei, herra d'Artagnan!" huusi hän. "Mitä! Lähdettekö noin pois?"

D'Artagnan kääntyi takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen
enempää puhuttavaa?"

"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?"

"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert."

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte
kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä
maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää
tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti
mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin
mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Saanutko rahat! Keltä?"

"Yli-intendentiltä tietysti."

Colbert kalpeni.

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt
rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri
puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle,
että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes..."

"Minulta?..." keskeytti Colbert.

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo;
yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra
Colbertin luona.'"

Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli
kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi
pimittää.

"Ja... yli-intendentillä oli rahoja?" hän kysyi.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin,
koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä..."

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen
kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta;
"vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; _peste_, te laskette kuin edesmennyt
Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen
teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi
d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin...
Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?"

"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra
Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt... mutta hän menetteli
paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Mitenkä niin?"

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että
kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille
kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Täsmälleen, monsieur."

"Ja minkätähden?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa,
ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina
uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini,
minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon
vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti
Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta
kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla
tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia,
niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen
kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä
myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei
säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!"

"Mitä sanottekaan?" kummeksui d'Artagnan.

"Sanon, että teidän kaavakkeenne... suvaitsetteko näyttää sen minulle,
valtuutuksenne?"

"Mielelläni, -- tuossa."

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert
sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.

"Kas niin, monsieur", muistutti Colbert, "kuninkaan määräys kuuluu:
'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä
neljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan
oli siis kuningas teille antamassa, -- minkätähden teille on suoritettu
enemmän?"

"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin
maksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään."

"On kyllä luonnollista", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä
ilmaisevaan tapaan, "että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta
kun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?"

"Ei minulle koskaan sellaisia velkoja synny", vastasi d'Artagnan.

"No... no", huudahti Colbert tuohtuneena, "kun teillä on joku maksu
suoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä
teiltä vaaditaan?"

"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne
tilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa", tuumi d'Artagnan.

"Minun tilitysjärjestelmäni on oikea, monsieur."

"Sitä en mene kieltämään."

"Ja te olette ottanut vastaan mitä ette ollut saamassa."

D'Artagnanin silmistä leimahti salama. "Mitä en ollut vielä saamassa,
tahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en
ollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen."

Colbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen
kiihtymyksensä kannustamana:

"Olette siis viisitoistatuhatta livreä velkaa valtionrahastoon."

"Merkitkää se tililleni luotoksi", vastasi d'Artagnan hieman
ivallisesti.

"En suinkaan, monsieur!"

"Ka, kuinka niin?... Otatteko muka minulta takaisin kolme
kultakääryäni?"

"Tietysti luovutatte ne minun hoitamaani rahastoon."

"Minäkö! Älkää luulkokaan, herra Colbert!"

"Kuningas tarvitsee rahojaan, monsieur."

"Ja minä kuninkaan rahoja, monsieur."

"Vaikka, mutta palautus on tehtävä."

"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan
tilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei
annettua ota koskaan takaisin."

"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän
määräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä
valtio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan
maksuistaan."

"Ahaa, nyt käsitän", huudahti d'Artagnan, "mitä varten otitte minulta
tuon paperin, herra Colbert!"

Colbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä,
jolla hänen nimensä nyt lausuttiin.

"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin", hän vastasi kohottaen
paperisuikaletta hyppysissään.

"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä,
herra Colbert", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten
maksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.

"Monsieur, monsieur!" huudahti Colbert; "tämä väkivalta..."

"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!" vastasi
muskettisoturi. "Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!"
ja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.

-- Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, -- ajatteli hän; onpa vahinko,
etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.




65.

Sydämen ja järjen todistelua.


Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin
asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin
mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue
Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli
pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili
vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle
häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain
ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa
juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä
viimeisellä taipaleella.

"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi
Planchet vilpittömästi hyvillään.

"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan
hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun
viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan... Onko ratsuni nyt
saanut puolitoista annosta?"

"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän
hevosenne on taloni silmäterä, -- että puotipojat hyväilevät sitä
kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni.
Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa
pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä
kylläisyyteensä."

"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?"

"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä
kirsikoita. Se on uutta, isäntä."

"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle."

Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan
otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta
aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa
ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään,
sanoen:

"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista
ilmoitettavaa minulle? _Mordioux_, puhu suoraan, niin selviydyt
joutuin."

"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan
lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."

"En väitä vastaankaan."

"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen."

"Paljon mahdollista, Planchet."

"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon
viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette
kehittelemään."

Ja sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.

"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se
nimittäin ei ole minun aatokseni... en saa ottaa siihen osakkaita."

Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen
kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja
kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa
huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa -- tyytymättömyyden
-- nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.

Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt
tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa
kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan
huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä,
ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja,
jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut
pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä
salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään
viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja
näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania
luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian
jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi
tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan
lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden
minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin
kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä
katumusta tunnollaan.

Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla.
Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti
osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan
oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä
tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin
nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa
tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi
eteensä.

Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon
hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.

Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi
alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä
ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli
häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa
sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi
Bretagnen-retkelleen.

Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki
huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä
raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja
hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon
edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon
laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä
niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä.
Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen
asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan
paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään
tässä kohden.

-- Nyt, -- tuumi hän itsekseen, -- hengittäkäämme täysin vedoin
aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin
rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin
näppäriä pikku harkitsemuksissamme. -- On aika, -- pitkitti d'Artagnan,
-- laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää
täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on
taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva
niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

-- Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet
miehiänsä? -- Herra Fouquet, -- vastasi d'Artagnan itselleen, -- on
pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat
kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. -- Minä en ole
nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa
herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin
herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia,
mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. -- Ei, minä saan
paremmankin esimerkin, _mordioux_: olen juuri sillä kannalla kuin
samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén
prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei
ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi
oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi
raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan.
-- Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. -- Mitä herra Colbert
tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra
Fouquet ei tahdo. -- Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on
varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin
itselleen.

D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo
saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen
jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa
taskusta, -- ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa
olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.

-- No, -- mietti hän, -- eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja
matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei
minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: _Paljon melua
tyhjästä_.[40]




66.

Matka.


Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja
teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen
kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina
kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta
kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.

Vaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai
Sokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä,
kun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei
voi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei
tuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista
luontumusta mietiskelyyn.

Hän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin[41]
elämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain
kääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut
mieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät
olivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.

Sitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli
kolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut
uskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan
ensimmäisenä pykälänä.

1. §, -- sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista
mitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.

Näitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän
senvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään,
vieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.

Jokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu
voinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta
d'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja
tunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:

-- Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja
heiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla
varma urhoollisuudestani.

Siihen muistutti rehellisyys:

-- Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä
olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi
veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille
metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän
hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi
puuttunut mylläkkään.

-- Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa
poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.

-- Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka
merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, --
tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan
on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen
sykkimään ja siis elämään.

-- Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon
täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat
tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin
vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa.
_Mordioux_, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni
kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni,
jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?

-- Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.

-- Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää,
että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä
Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi?
Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin
tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni:
minulla on liiaksi järkeä! -- Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on
minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle
velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja
korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. -- Tälläpä
hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka
näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä
loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua,
ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle
mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan
siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen.
-- Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan
tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. -- Ja nyt, katsotaanpa myös
sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti
puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.

Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten
tunnustellakseen sydämen paikkaa.

"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista!
Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se
sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä
kapinallisinta lajia."

-- Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, -- hän
ajatteli edelleen. -- Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen
verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes
välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä
ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä
ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! -- Aseellinen
kapina!... sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!

-- Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin
suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa,
että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten
kesken.

-- Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin
mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin
herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren
etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta,
hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin
hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.

-- Toivoakseni, -- jatkoi muskettisoturi, -- tämä typerä sydän nyt
vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.

-- Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt
vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni
eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!

Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa
d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa
vauhtia.

Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut
juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään
vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin
majatalonisännistä.

Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi
Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta,
jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin
etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä
tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n
lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan
aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden
taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, --
lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen
hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen
pelosta milloinkaan rohjennut nousta.

Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla
taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin
housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä;
kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut
päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan
hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli
nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, -- mutta tarpeen tullen
lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman
mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.

Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi
oli -- tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi --
Furet.[42]

"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä
minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin
sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen
myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle
patalakilleni."

Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka
taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella
hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen
verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan,
jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli
paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.

Taipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja
autiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen
Belle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen
heräämättä.

Tällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa
merkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa,
muinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään
ranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa
tunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut
hänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille
selvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, -- mutta se oli
vain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan
sijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella
oli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden
linnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana
rikkain ja enimmin suosittu.

Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä,
ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei
sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä
saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt
kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin
pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX
korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut
herra Fouquetin haltuun.

Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin
nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen,
jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin
maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen
asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren
valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien
laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.

D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin
tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä
monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras
keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin,
Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.

Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa
hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin,
siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän
oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut
Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla
ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää
valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään
illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen
herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista
omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä
äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.




67.

D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on
opetellut kirjanpainajan ammatin.


Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja
olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo
toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse
tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme
senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan
niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän
hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin
lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä
parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa.
Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies
pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän
katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli
tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen
hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen
piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita
isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

-- Tämä matkamies on minun lajiani, -- ajatteli d'Artagnan. -- Hän
kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan
harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton
illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa,
öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen
huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja
kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu
toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten
tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä
aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä
kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken
kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä
on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä -- epäilemättä
tämän yhdennäköisyyden perusteella -- on asettanut ne vierekkäin
talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat
olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen?
Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun
istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne,
monsieur, -- olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä,
joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut
tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur,
että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte
minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla -- jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti,
sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, --
oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen
ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat
vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä
älykkyyttä.

-- Voisipa sanoa, -- ajatteli d'Artagnan, -- että tämä veitikka on
kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja
aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä
ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi.
Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on
seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin
kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen
pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, -- jäljellä oli vain
viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen
öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden
kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan
hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja
samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan
lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen
kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti
kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi
d'Artagnan.

"Kuinka niin?" kysyi suu täynnä vieras.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät
välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt
kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli
kumpaisellakin vain yksi."

"Se on totta", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi
ilmeisesti.

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun
taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Hauska sattuma tosiaan!"

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle
vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija", kiitti tuntematon hyvillään.

"Ka, niin kai, -- hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten
ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Oh, monsieur..."

"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies."

"Toden totta, melkein kyllä... henkisen työn tekijä olen, sanoi
kirjailija."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen;
"enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni
viettää iltani kirjailijan parissa, -- kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi
käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!"
Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan
vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä
ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi
kaikki."

"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties
kuinka minusta -- suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun -- ties
miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin
mainittavan."

"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.

"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija
punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän..."

"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä
Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen",
tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi
jotakin sisäistä ylpeyttä.

D'Artagnan puri huultansa.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut
minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut
kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja
aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin
rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle
muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä,
jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi,
_mordioux!_ Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti
herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi,
koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti
vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla
-- mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö
teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii
keikahtelemaan kumoon."

"Jos kiilaisimme hiukan?"

"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"

"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."

"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"

"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas..."

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen
metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän
nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin;
silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota
kun ei mikään välttänyt.

"Kas, siinäpä näpsä kapine", hän sanoi; "saako sitä katsella?"

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä
päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä
hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano,
mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että
tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän
sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa
tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta
huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan
hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"Arvaatteko, mikä se on?" jatkoi runoilija.

"En kuolemaksenikaan!" ällisteli d'Artagnan.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari
selittämään, "on painokirjain."

"No kaikkea!"

"Versaali."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä
yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain."

"Että tämäkö on kirjain?"

"Niin, monsieur."

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana
syntyy, jos tämä on kirjain."

"Sanako?"

"Painettavaksi, niin."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää
harrastustanne."

"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi."

"No, katsokaa nyt tarkoin."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista
metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti
tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino
taskussanne! _Peste_, onpas tämä ihmeellistä -- kaikkea sitä
matkustellessaan oppii, _mon Dieu_!"

"Terveydeksenne", toivotti Jupenet tyytyväisenä.

"Teidän terveydeksenne, _mordioux_, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme
kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta
miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta --
niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu
kahdesta kreikkalaisesta sanasta: _hippos_ on hevonen, ja..."

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka
johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole
huonompaa -- se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että
paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö
hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja
Beaugencyn tai Ceranin mehua."

Huudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa
juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on
käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Mihin alukseen?"

"Belle-Islen laivaan."

"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?" virkkoi muskettisoturi.

"Joutavia, -- aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä;
"laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne
lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?"

"Niin kuuluu."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan
joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin
te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän
noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti
runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin
ajatuksiinsa.

"En ikänäni."

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä
tavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat
y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon.
"_Lyhennys_", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla,
mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen
lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen
metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita
kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän
näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi
kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?"
ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan
rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että
ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan
puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut
ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska
kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti
valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni
helpommin painatetuiksi."

-- Niin kai! -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- _Mordioux!_ tästä pitää
ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui
tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt
olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn
sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan. -- En vielä tiedä, linnoittaako herra
Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä
ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt
mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa
parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa
kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn
hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla.
Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä
siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas
matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella
oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä;
kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden
matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin
majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun
menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi
heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön
levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.




68.

D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.


Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli
mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa
apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi
ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi
herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään
pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli
tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut
huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa,
niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan
sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat
jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut
urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti
taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle
laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen
hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä
maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään
ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta
kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista
menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia,
jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin
pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä,
etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään
silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella
taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, -- Guéranden,
Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten
keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne,
huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän
käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa
lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä
niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen
herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä
näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle,
että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään
ympäristön suolarämeiltä.

"Mistä niitä sitten saadaan?" tiedusti muskettisoturi.

"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur."

"Ja minne niitä viedään?"

"Belle-Islelle, monsieur."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut
harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on
siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa
linnan muureja."

"Onko linna rapistumassa?"

"Se on hyvin vanha."

"Niinpä niin."

-- Oikeastaan, -- ajatteli d'Artagnan, -- mikään ei ole
luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään.
Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan
_Pyhän Neitsyen kuvaa_, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin
kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu
eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen
retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö
teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä
kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Kuinka niin?" kysyi kalastaja.

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö
niin?"

"Kyllä. -- ne lautataan alas virtaa."

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan
Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä",
vastasi kalastaja.

"Eihän se ole mikään syy."

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan
ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli
jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla
Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle -- se on
minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin
kautta tänne."

"Vesitse se olisi lyhempi tie", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.

"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?"

Kalastaja pudisti päätänsä.

"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva", intti d'Artagnan.

"Te unohdatte vuoroveden, monsieur."

"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi."

"Ja tuulen."

"Joutavia! Eihän se ole vakinainen."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia
melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö
haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä
lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta
lieuen päähän Dumet-saarelle."

"Vaikka niinkin."

"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille."

"Se on selvä."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka.
Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä
kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin
hanhet Loirella, -- niin on sen asian laita."

"Yhdentekevää", väitti itsepintainen Agnan, "se on kuitenkin pitkä
kiertotie."

"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin", vastasi
kalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän
nimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.

D'Artagnanin katse -- nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä --
havaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen
kasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän
sanoi: "herra Fouquet tahtoo niin", aivan kuin olisi sanonut: "se on
Jumalan tahto."

D'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen
lähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi,
nimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman
laajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia;
joka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle,
kavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen,
joka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta -- vihvilätäpliä ja
kanervakaistaleita.

Kello viiden ajoissa hän saapui Groisiciin.

Jos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut
nähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana,
mutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja
kuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut
valkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin
tulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon
kannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän
olisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä.
Punainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa.
Valkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että
meri pysyy tyynenä ja rauhallisena.

D'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua
rantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle
vaikka pähkinänkuoressa.

Croisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä
kasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden
käänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille
kannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako
herra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän
linnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.

D'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi
levolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin
vierinkivillä täytetylle rannalle.

Croisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni
muistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena.
Vartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka
mukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat
kupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, -- kakku
vain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa,
joka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan
kauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen
kiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle
pengermälle.

Rannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä.
Herra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja
hänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.

"Kalastetaanko tänään?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur", vastasi muuan, "ja me odotamme vain nousuveden
tasaantumista."

"Missä te kalastatte, ystäväiseni?"

"Rannikolla, monsieur."

"Missä tapaatte parhaita pyyntipaikkoja?"

"Ka, miten sattuu, -- kiertäen saaret, esimerkiksi."

"Mutta saarille on pitkä matka?"

"Ei kovinkaan; neljän lieuen taival."

"Neljän lieuen! Sehän on aikamoinen purjehdusretki!"

Kalastaja nauroi herra Agnanille päin silmiä.

"Niin toki", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään,
"sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?"

"Jotakuinkin... saattaa sattua."

"Pitkä matka se vain on... liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää
teitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan
nähnyt."

"Mitä niin?"

"Elävää merikalaa."

"Herra siis tulee sisämaasta?" sanoi toinen kalastajista.

"Sieltäpä niin; olen pariisilainen."

Bretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: "Onko herra
Pariisissa nähnyt herra Fouquetia?"

"Usein", vastasi Agnan.

"Usein?" toistivat kalastajat piirittäen pariisilaisen. "Te tunnette
hänet?"

"Jossakin määrin; hän on isäntäni hyvä ystävä."

"Vai niin!" huudahtivat kalastajat.

"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja
hänen hotellinsa[44] Pariisissa."

"Se on tietystikin komea?"

"Uhkea kerrassaan."

"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle", puuttui puheeseen kolmas
kalastaja.

"Pyh", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun,
joka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.

"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä", sanoi kalastajista
uteliain. "Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja
poikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes
Nantesin valleilla?"

"Puita kallioluodolla?" huudahti d'Artagnan; "sitäpä tosiaan haluaisin
nähdä."

"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa
mukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut
kuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen
hahmon aivan kuin nousevan merestä."

"On kai se on komeata", myönteli d'Artagnan; "mutta tiedättekö, että
herra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?"

Bretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut
käsityksestään.

"Sata tornia!" hän sanoi. "Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi.
Tahdotteko nähdä Belle-Islen?"

"Olisiko se mahdollista?" kysyi herra Agnan.

"Miksei, kuvernöörin luvalla."

"Mutta minä en tunne kuvernööriä."

"Koska tunnette herra Fouquetin, niin ilmoitatte vain nimenne."

"Voi, hyvät ystävät, minä en ole mikään aatelismies!"

"Jokainen pääsee Belle-Islelle", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla
murteellaan, "ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai
sen herraa kohtaan."

Muskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi
vain: "Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi..."

"Tuossako?" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään,
kaarevakupeiseen purteensa.

"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni", huudahti herra Agnan.
"Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta
maihin."

"Me kyllä poikkeamme saarelle, me."

"Te? Kuinka niin?"

"Ka, myydäksemme kaloja kaapparilaivoihin."

"Hohoo, kaapparilaivoihin... mitä sanottekaan?"

"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta,
hätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja
kutterien miehistöille."

-- Kas, kas! -- ajatteli d'Artagnan, -- yhä parempaa ja parempaa!
Kirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!... Herra Fouquet ei totisesti
ole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa
liikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.

"Me lähdemme matkaan puoli kuudelta", lisäsi kalastaja tyytyväisenä.

"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään."

D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille;
meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet
veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku
kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä
silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle
katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus
halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.

Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten
heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei
kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun
kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan
kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla
hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.

He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit
ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä
oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo
nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme
liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.

D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista
tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin
siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja,
jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun
paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani
hänen taitonsa koetteelle.

Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen
tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa,
toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella
kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun
venepäällikkö huomautti hänelle:

"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!"

Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen
tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että
ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan
havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden
siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi
majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine
niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti
muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo
kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä
merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään
loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen
varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan
pintaan.

"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä;
"tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse
insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta
voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin
huolellisesti suojanneen?"

"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen
peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa
kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun
vallituksen juurelta.

"Mikä tuo paikka onkaan?" kysyi d'Artagnan.

"Se on Locmaria", vastasi kalastaja.

"Entä tuo taloryhmä edempänä?"

"Se on Bangos."

"Ja sen takana?"

"Saujeu... ja sitten tullaan linnaan."

"_Mordioux_, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on
sotamiehiäkin!"

"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur", ilmoitti
kalastaja ylpeästi. "Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön
kuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?"

-- Tuhat tulimmaista! -- ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; --
hänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin
rantaan.




69.

Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan
vanhan tuttavan.


Vähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja
sekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi
silmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä
laskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä
vasten, odottavain huudot ja hyörinä -- kaikki tuollainen monijakoinen
aistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.

Vasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen
kaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin
kauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.

Alapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä
lastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin
rantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan
muodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka
kuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, -- tietenkin
työmaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan
vielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin
Telemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.[45]

D'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin
uteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän
siirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka
kalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili
kaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla
tervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin
saattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat
ammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille,
ehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena
nähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja
pelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän
havaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut
erehtyä.

Ristitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli
satamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi
järeitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan
pohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista
puualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi
rintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.

Sivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen
vallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi
ampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka
puuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia,
jotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.

Noita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti,
että ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei
ollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu
tammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos
tykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua
olla täydessä puolustuskunnossa.

Kääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin
d'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan
linnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin
kuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka
hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä
linnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin
hollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen
järjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä
etevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt
portugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat
merkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta
kuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin
syventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat
näissä rotkomaiset kaivannot.

D'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän
järjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille
mitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot
sitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt
olivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle
työnvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä
paikoilleen.

Työntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka
yhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan
tiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle
vastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle
ja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää,
joka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle
paadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä
miehestä oli nostovipu käynnissä.

Insinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin
luonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä
toimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin
herrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat
olivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui
tavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat
mitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti -- sillä hänestä näkyi
ainoastaan roteva selkä -- pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai
tarmottomuudesta.

D'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti
viittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa
vasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven
kohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula
kannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse.
Hikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle
kerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää
kahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä
valmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi
laskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin
sitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin
selvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin
säästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain
mätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen
yhä vaikeammaksi.

Kolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää
toivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven
yli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: "Hii-jop!" kuten
voimahankkeissa on tapana.

Hän suoristi nyt vartensa ja pauhasi:

"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?...
_Corboeuf_, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!"

-- Hitto! -- tuumi d'Artagnan; -- luuleeko hän saavansa yksin
hievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!

Miehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä
pudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina
täyttämään tehtävänsä.

Töyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä
alisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään
tärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran
maasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa
kiven alle.

"Noin!" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa
laskien sen telalle.

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tunnen ainoastaan yhden miehen,
joka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen."

"Häh?" äännähti rojo kääntyen.

"Portos!" mutisi d'Artagnan hämmästyneenä; "Portos Belle-Islellä!"

Töyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi
hänet siinäkin asussa.

"D'Artagnan!" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. "Hst!"
kuiskasi hän d'Artagnanille.

"Hst!" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan
olikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.

Kumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen
tärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin.
Ystävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan
nimensä.

Mutta syleilyä seurasi miettiminen.

-- Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä
nostelemassa? -- ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki
sielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.

"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?" hän tiedusti
d'Artagnanilta; "mitä aiotkaan täällä tehdä?"

Tähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin
itserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut
hänet ymmälle.

"_Pardieu_, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet
täällä."

"Älä nyt!" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta
ja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä
vanhastaan tunnemme.

"Niinhän tietenkin", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen
miettimisaikaa; "kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa."

"Todellako?"

"Ihan."

"Etkä tavannut minua?"

"En, mutta tapasin Moustonin".[46]

"Jakseleeko hän hyvin?"

"Paksusti."

"Mutta eihän sentään Mouston sanonut sinulle, että minä olen täällä."

"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt
Moustonin luottamuksen?"

"Et kaiketikaan, mutta hän ei tiennyt sitä."

"Kas, siinä ainakin syy, joka ei loukkaa itserakkautta."

"Mutta miten oletkaan menetellyt tavoittaaksesi minut?"

"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja
vähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni
ladulla."

Näin imartelevakaan selitys ei täydellisesti tyydyttänyt Portosta.

"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa",
muistutti hän.

"Vai tulit valepuvussa", tuumasi d'Artagnan.

"Ihan muina miehinä."

"Ja millä tavoin?"

"Myllärinä."

"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä
siinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?"

"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt
minusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani."

"Et kuitenkaan niin hyvin, etten minä olisi sinua saavuttanut ja
keksinyt."

"Totta kyllä, mutta miten saavuttanut ja keksinyt?"

"Maltas hiukan, kun selitän. Ajattele, että Mouston..."

"Äh, sitä Moustonin tomppelia!" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa
kaaripehkoja.

"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei
itsekään tiennyt, missä sinä olit."

"Niin oikein. Ja juuri sentähden olen niin utelias käsittämään tulosi."

"Kylläpä olet kärsimätön, Portos."

"Pohtiminen hermostuttaa minua hirveästi."

"Pian käsität. Aramis kirjoitti sinulle Pierrefondsiin, eikö niin?"

"Kyllä."

"Hän kirjoitti, että sinun piti tulla ennen kuin _aequinoctiun_ ehtii?"

"Se on totta."

"No, siinä se juttu", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen
riittävän Portokselle.

Parooni näkyi pusertavan aivoistaan rajua ajatusurakkaa.

"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin
_aequinoctium_ joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen
seuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä
Aramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli
Bretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'"

"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt
siis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan
Belle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti
uteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että
sinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin
nostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin
minulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty
tuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan,
tunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat,
rakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen."

"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää", myönsi Portos, ja hän syleili
d'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa
viiden minuutin ajan.

"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan", änkkäsi soturimme, "ja onneksi
juuri käsivarsissa yhä voima."

Portos kiitti armollisella hymyllä.

Niiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän
oli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä
säästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä
suunnitelmastaan.




70

D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman
selvitä.


D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki,
parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas
minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

Portos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä
tekeillä."

"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies
pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai..."

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua,
vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen
kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta,
mitä parooni täällä tekee."

"Minä tutkin topografiaa, chevalier."

"Tutkit maastomittauksia?"

"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?"

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä
ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään
vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari.
Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

"Mitä joutavia, -- sinä olet muskettisoturi!"

"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron."

"Vielä mitä!"

"No totisesti, kautta kunniani!"

"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?"

"Jättänyt olen."

"Heittänyt kuninkaan silleen?"

"Kerrassaan."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman
sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä",
virkahti hän.

"Ja kuitenkin totta."

"Ja mikä sinut siihen sai?"

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan
ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Mutta Mazarin on kuollut?"

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty
kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi
päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni.
Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja
halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi
viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Kiitos, veikkoseni!"

"Mutta maltas -- etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen
viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä
tapauksessa... tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille,
joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Säästösi? Sinä?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän
säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen
sinusta aina epäillyt... tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä
haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan
taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt
eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies;
mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä
paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä..."

"Sievä erä", sanoi Portos alentuvasti.

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun
kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen
muskettisoturilta: -- Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä
ystävä?

"Kaksisataatuhatta livreä!" huudahti hän viimein.

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne
kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen
kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?"

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni;
mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle,
niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä
kertomista minulla muka on sinulle?"

"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin..."

"Ahaa, Vannesin piispaksi."

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt
pitkälle -- kelpo Aramis!"

"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen."

"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö
hänen vielä saada punainen hattu?"

"Hst! Se hänelle on jo luvattu."

"Tyhjää! Kuningas luvannut?"

"Kuningasta mahtavampi."

"Äh, lempo, sinähän puhut minulle aivan uskomattomia, veikkonen!"

"Miksi uskomattomia? Eikö Ranskassa aina ole joku kuningasta
mahtavampi?"

"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII:n aikana herttua de Richelieu,
holhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV:n hallitessa tietenkin
herra..."

"Kas, kas!"

"Herra Fouquet."

"Siinä näet! Mainitsit hänet ensi arvauksella."

"Herra Fouquet siis on luvannut Aramiille kardinaalin hatun?"

Portos omaksui pidättyvän sävyn.

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden
asioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä
heidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo
sinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi."

"Oikein, Portos, ja sinä olet ihan varmuuslukko. Palatkaamme sinuun."

"Niin", sanoi Portos.

"Olet siis täällä tutkimassa topografiaa?"

"Aivan."

"Pentele, kylläpä sinä olet uhkeissa hommissa!"

"Kuinka niin?"

"No, nuo linnoitustyöt ovat ihan ihmeteltäviä."

"Sitäkö mieltä olet?"

"Totisesti. Ilman säännöllistä piiritystä Belle-Isle on
valloittamaton."

Portos hykerteli kämmeniään.

"Niin kyllä luulen minäkin", hän sanoi.

"Mutta kuka lempo tämän loukon onkaan näin linnoittanut?"

Portos röyhistäysi.

"Enkö ole sanonut sinulle sitä?"

"Et."

"Etkä sinä aavista?"

"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki
järjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras."

"Annahan jo olla", sanoi Portos, "säästä kainouttani, hyvä d'Artagnan."

"Ah, niinkö?" huudahti muskettisoturi; "sinäkö se... Voi turkanen!"

"Minä pyydän, veikkonen..."

"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä
vallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi
olevat katetut käytävät?"

"Heitä jo..."

"Sinä siis olet sommitellut tuon lynetin edestakaisine kulmauksineen!"

"Hyvä ystävä..."

"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden,
joka on niin tehokas suoja tykkimiehille?"

"Ka, hitossa, niin!"

"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet
ihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen
nerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti,
veikkoseni."

"Mikään ei ole helpompaa. Tuolla on asemapiirrokseni!

"Katsotaanpa."

Portos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle
pohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen
peloittavalla käsialalla:

"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne
suljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen
lisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten.
Paikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen
sivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta
monikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan
vastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä
taasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran
viivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina."

"_Diable_", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta,
"tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?"

"Ihan täydellinen", vastasi Portos. "Luehan edelleen."

"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä
töitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti
laadittuna?"

"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa."

"Mitä! Kuolemaako?"

"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "sinulla on vastaus kaikkeen,
veikkonen."

Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti
kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen
jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä
muistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä,
joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta
oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin
välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.

"Mainiota, parooni, mainiota!" kiitti hän vielä.

"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos
pöyhistellen.

"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen
suosiollisuus, veikkoseni."

"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä."

"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla
alhaalla sotamiesten takana."

"Lakeija kintereillään? Ja seurassaan tuo mustapukuinen nahjus?"

"Juuri niin."

"Hän on herra Gétard."

"Mikä hän on miehiään, ystäväiseni?"

"Hän on talon arkkitehti."

"Minkä talon?"

"Herra Fouquetin."

"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?"
huudahti d'Artagnan.

"Minäkö! Mitenkä?" vastasi topografi punehtuen hiusmartoa myöten.

"Puhuthan _talosta_, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi
kysymyksessä Pierrefondsin linna."

Portos puraisi huultansa.

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö
niin?"

"Selvä seikka."

"Niinkuin Pierrefonds minulle?"

"Aivan."

"Olet käynyt Pierrefondsisssa?"

"Sanoinhan viimeksi pistäytyneeni siellä ei kahtakaan kuukautta
takaperin."

"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä
viivoitin kädessä?"

"En, mutta olisin voinut nähdä, jos hän todella siten käyskentelee."

"No niin, se herrasmies on Boulingrin."

"Mikä herra Boulingrin on?"

"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy
minulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon
arkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta
hänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat
yksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään."

"Ah, Portos", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua
kuten miekkansa luovuttava voitettu, "sinä et ainoastaan ole
jättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä."

"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?" arveli Portos, ja hän puhalsi
kuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.

"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi", jatkoi d'Artagnan, "herra Gétardin
saattolainen, -- onko hänkin talon väkeä?"

"Oh", selitti Portos halveksivasti, "hän on joku Jupenet tai Juponet,
runoilijan tapainen."

"Pitemmäksikö aikaa tullut tänne?"

"Niin luulen."

"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo
mantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry,
Loret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo
viisuniekka alentaa sinun arvoasi."

"Kas, hän ei ole täällä runoilijana, ja se parantaa asian."

"Miten hän siis on täällä?"

"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen
virkettavana sille pahukselle."

Portos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä
huolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi,
että hänen täytyi totella.

"Kuulkaas, herraseni", sanoi Portos, "tulitte saarelle vasta eilen ja
teette jo tekosianne."

"Kuinka niin, herra parooni?" kysyi Jupenet vapisten.

"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta
silmiini, _corboeuf_!"

"Monsieur..." tankkasi Jupenet arasti.

"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän
tarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?"

"Sepittämäni keveän runonpätkän vain monistin, monsieur."

"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, -- painokone kitisi niin että se
oli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?"

"Ei, monsieur."

"Te lupaatte sen?"

"Minä vannon."

"Hyvä on; annan teille tämän kerran anteeksi. Hyvästi!"

Runoilija poistui yhtä nöyrästi kuin oli tullutkin.

"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle",
esitti Portos.

"Oikein", myöntyi d'Artagnan, "haukatkaamme."

"Minun on vain huomautettava", lisäsi Portos, "että meillä ei ole kahta
tuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen."

"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään.
Mutta miksi vain kaksi tuntia?"

"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle
Vannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä
tänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä
viinikellari."

"Ei, ei", keskeytti d'Artagnan, "minulla on parempi esitys. Sanot
lähteväsi Vannesiin?"

"Niin oikein."

"Tervehtimään Aramista?"

"Niin."

"No hyvä, minä kun läksin Pariisista nimenomaan tapaamaan Aramista..."

"Se on totta."

"Tulenkin nyt mukaasi."

"Sehän sopii mainiosti."

"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua.
Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja
lopetan Aramikseen."

"Hyvä näin."

"Monenko tunnin matka täältä on Vannesiin?"

"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun
satamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin."

"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin
lähellä piispankartanoa?"

"Kyllä, kerran viikossa. Mutta odota, minä otan asemapiirustukseni."

Portos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja
pisti sen avaraan taskuunsa.

-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan; -- luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen
todellinen linnoitusmestari on.

Kahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana
purjehtivat Sarzeauta kohti.




71.

Juhlakulkue Vannesissa.


Matka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella
niistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa
kuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa
varten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo
niin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni
välittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.

D'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että
Portos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut
paljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen
tietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt
taitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä
olemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän
salaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät
vanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja
sen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos
siis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut
löytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään
ollut saatavissakaan ilmi.

-- Olkoon, -- tuumi d'Artagnan, -- puolen tunnin mittaan saan
Vannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa
selvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos
käyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle
mahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.

Muskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti
silmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista
epäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties
d'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta
hetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä,
eikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka
tuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.

Maihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja
hän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku
kauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.

Ratsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä
Portos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton
alkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.

D'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa
edeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua
vastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin
palkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa,
d'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.

"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos", virkkoi d'Artagnan
ystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.

"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia
hevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni."

"Hyviä hevosia, _mordioux_, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!"
sanoi d'Artagnan. "On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen
piispa."

"Hän on pyhä mies", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen
silmänsä taivasta kohti.

"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut", huomautti d'Artagnan,
"sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena."

"Armo on vaikuttanut hänessä", lausui Portos.

"Mainiota!" ihastui d'Artagnan; "se yllyttää haluani tavata kunnon
Aramista", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.

"_Peste_!" virkkoi Portos, "tätä menoa olemme tunnissa perillä."

"Paljonko onkaan taivalta, Portos?"

"Puolenviidettä lieuen verran."

"Sitä voisi sanoa joutuisaksi kiidätykseksi."

"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen
soutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja
jälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija
polviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki
muut kulkuneuvot yhteensä."

"Ja etenkin sinulle, Portos, joka aina olet niin muhkea hevosen
selässä."

"Minä olen painava, ystäväiseni; olen hiljattain punnituttanut itseni."

"Ja paljonko painat?"

"Kolme sentneriä!" vastasi Portos ylpeästi.

"Onpas sitä siinä!"

"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria
tanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa
tunnissa."

"Niin, jättiläisen ratsuja, vai mitä?"

"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni", vastasi insinööri sydämellisen
majesteettisesti.

"Minusta näyttääkin", huomautti d'Artagnan, "että hevosesi jo hikoaa."

"Lempo soikoon, onhan nyt kuuma päiväkin! Ahaa, näetkö tuolla
Vannesin?"

"Kyllä, aivan hyvin. Näyttää olevan varsin sievä kaupunki."

"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin
tumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se
pahoittaa."

"Miksi niin, Portos?"

"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka
oli vanhuuttaan käynyt harmaaksi."

"Hm!" tuumi d'Artagnan; "valkoinen väri on totisesti paljon hauskempi."

"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa
mustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla,
ja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta
linna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai
mitä arvelet?"

"Toden totta", sanoi d'Artagnan, "se on minusta oikea järkipäätelmä."

"Etkö ole koskaan käynyt Vannesissa, d'Artagnan?"

"En ikänäni."

"Et siis tunne kaupunkia?"

"En."

"No niin, maltas", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä
liike sai hevosen etupuolen horjumaan, "näetkö torninhuippua tuolla
auringon suunnassa?"

"Näenpä kyllä."

"Se on tuomiokirkko."

"Nimeltään?"

"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa
vasemmalla?"

"Ihan ihmeesti."

"Se on Saint-Paterne, Aramiksen helmaseurakunta."

"Ahaa!"

"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana.
Aramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on
niin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para... vain
paro..."

"Paradoksi", vihjaisi d'Artagnan.

"Niin juuri. Kiitos, kieleni lipsahti tässä helteessä."

"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi
d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä
ikkunoita?"

"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. _Pardieu_, sinäpä osaat
onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla
koristettua rakennusta -- kauniiseen goottilaiseen tyyliin
suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"

"Kyllä näen. Mitä siitä?"

"No, siinä asuu Aramis."

"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"

"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa,
ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle,
että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin.
Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja
dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni
kohoaa pilviin."

"Erinomaista!"

"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on
omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, -- rantalaiturikin päättyy
sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän
pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin
purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."

"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön
tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua
enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."

"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen
keskustelulle toisen käänteen.

-- Jo oli aikakin, -- ajatteli d'Artagnan, -- sillä Aramiksen hevonen
sulaa kuin jäästä muovattuna.

He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet
sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli
siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli
ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja
rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla
koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli
ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet
oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen
suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.

Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta.
Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista,
jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja
ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.

Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä
vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki
parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria
tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita,
kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se
oli hengellinen juhlakulkue.

D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden
vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä
päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin
ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi
arkkidiakonia, rahastonhoitaja, _penitentiarius_ ja kaksitoista
kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita
helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin
valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin
keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä.
Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain
säestämässä täti elävää pitkäistä.

Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät,
tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu,
ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan
hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille
siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.

"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen
olento sivuutti hänet.

Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin
kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret
mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille
suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki
Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.

D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille
kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli
häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin
muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen
hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan
tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:

-- Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä
hänellä on Vannesissa?

Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui,
kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut
silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän
pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan
ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku
salaisuus.

Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi
kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii
ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi
kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti
kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen
ystävänsä kumartumaan.

Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin
tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän
siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä,
ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti
tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua
nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.

Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten
d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina
suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut
erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden
vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen
sijaan että olisivat sitä salanneet.

"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti
antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias
sydän."

Vähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.

"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja
huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton
askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono
soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata
meidät ja syleillä ystäviänsä."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:

-- Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan
minut.

Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos
kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko
piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että
tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita.
Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei
tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota,
hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä
mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten
tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia
sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli,
saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin
päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja
suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin
roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.

Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin
kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle.
Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja
kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.

Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren
leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.

D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana
tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.

-- Ohoo, -- sanoi hän itsekseen, -- Portos on lihonut, mutta
Aramiksesta on tullut suuri.




72.

Vannesin piispan suuruus.


Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka
ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut
d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka
paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen
äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas
alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja
erinomaisen kumppanin, -- salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen
noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona
jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen
käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä
pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei
olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen
kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui
tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt
seurakunnalleen.

Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät
katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille,
avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan
esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.

Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään;
sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen
kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot
viiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan
hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren
maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän
olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli
kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se
ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, -- ei herättänyt halua, vaan
kunnioitusta.

Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan
-- sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut
kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa -- hän astui suoraan herra
Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki
hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut
siinä ajatella mitään tekeytymistä.

D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos
puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan
huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman
kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein
litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään
ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis
senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta
sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan
luuhun asti.

Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja
istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille.
Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä
puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat
kiistapaikalla.

D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.
Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi
päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana
sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai
siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.

Aramis aloitti keskustelun.

"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen
sattuma!"

"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani",
vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt
saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia
lomahetkiä viettääkseni seurassasi."

"Kah, niinkö?" sanoi Aramis innostumatta; "etsitkö sinä minua?"

"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on
vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on
herttaista kiintymystä, vai mitä?"

"Oh, on vainkin", lausui Aramis. "Belle-Isleltä..."

-- Kas niin! -- ajatteli d'Artagnan, -- siinähän älyniekkani Portos jo
aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.

"Belle-Isleltä?" toisti Aramis; "sellaisesta loukosta, erämaasta! Se
oli todellakin herttaista!"

"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa", jatkoi Portos
samaan tapaan.

D'Artagnanin huulet vetäysivät melkein häijyyn myhäilyyn.

"Oikeastaan sen tiesinkin, mutta tahdoin nähdä", sanoi hän.

"Mitä tahdoit nähdä?"

"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, -- kykenisikö jälleennäkeminen
vuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä
ilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa."

"No, tulit varmaankin tyytyväiseksi?" kysyi Aramis.

"Niin ja näin."

"Kuinka niin?"

"No, Portos sanoi minulle: 'Sh' ja sinä..."

"Miten minä?"

"Sinä annoit minulle siunauksesi."

"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?" vastasi Aramis hymyillen;
"se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on
tarjota."

"Älä nyt, ystäväiseni!"

"Niinpä tietenkin."

"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan
tuottoisimpia."

"Kah, sinä puhut maallisesta hyvyydestä", sanoi Aramis kuin havahtuen.

"Siitähän tietysti minä puhun. Minä panen sille arvoa, minä."

"No, puhukaamme sitten siitä", mukausi Aramis hymyillen.

"Tunnustat olevasi Ranskan rikkaimpia kirkkoruhtinaita?"

"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa
sinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen
livren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu
satakuusikymmentä seurakuntaa."

"Varsin muhkeata", huomautti d'Artagnan.

"Uhkeata", sanoi Portos.

"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen
Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"

"Suo anteeksi, sanaa _hautautunut_ en hyväksy."

"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin
hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."

"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin
hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo
etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä
voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha
Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan
sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa
juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin
entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä
mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin
lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."

"Kaunopuheinen, viisas, varova, -- olet täydellinen kirkkoruhtinas,
Aramis, ja minä onnittelen sinua."

"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään
lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on
tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella
tarvitsisit minua?"

"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys
sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."

"Rikas?"

"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen
mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."

Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan
ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin
vaatimattomassa asussa.

Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi
Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen
kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa
nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua,
vaan hurmiota, haltioitumista.

"No niin?" äännähti Aramis kertojan lopetettua.

"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on
ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä
käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."

Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä
hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen
kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta
taipuu tavoittamaan muuta tietä.

"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen
matkapuvun, parahin ystävä."

"Viheliäisen, -- sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en
tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani
olen käynyt itaraksi."

"Ja sanot siis pistäytyneesi Belle-Islelle?" huomautti Aramis
äkillisesti.

"Niin", vastasi d'Artagnan; "tiesin tapaavani siellä Portoksen ja
sinut."

"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen
viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."

"Kas vain!" sanoi d'Artagnan; "en olisi aavistanut, että olet niin
kotirakas."

"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole
entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen
merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja
olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden
lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani,
hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."

"No, sitä parempi; sitten meistä tuleekin luultavasti naapurukset."

"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata
oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"

"Ka, hyvä Jumala, niin!"

"Kuinka se kävisi?"

"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita
Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato
tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan
polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen
ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani.
Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä
hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan
kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."

Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä
totta, -- eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen
luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan
liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen
hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.

"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku
rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä
d'Artagnan, -- sotaisella kunnialla."

"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan
riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli
hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen
viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki,
hyvä Aramis!"

"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin
kuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa
rakkausasioissaan."

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Mancinin."

D'Artagnan hengitti jälleen.

"Kah, sitä en mene kieltämään", hän vastasi.

"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen
puhella kaunottarensa kanssa?"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan. "Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta
niin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin
eroni."

"Oikeinko tosissasi?"

"Ah, hyvä ystävä, enempää ei voi olla tosissaan."

"Ja silloin siis läksit kreivi de la Fèren luokse?"

"Niin."

"Minun luokseni?"

"Niin."

"Ja Portoksen luo?"

"Niin."

"Vain tervehtimäänkö meitä tavallisella vierailulla?"

"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa
teidät retkelleni Englantiin."

"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä
aioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli
jotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin,
että sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli
puhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan
joutunut."

"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?" kysyi d'Artagnan
peläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän
olisi suonut.

"Hyvä d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas, "minun ystävyyteni
muistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän
rakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta
lyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy
vartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa
seuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu
heitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen;
silloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä
kaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman
myrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut
suojaksi vartiokojun."

"Ja mitä minä olen tehnyt Englannin-retkeni jälkeen?" kysyi d'Artagnan.

"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!" lausui Aramis. "Paluusi jälkeen
en tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen
pahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on
tuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen,
ja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan... Miten Atos
jaksaa?"

"Kiitos, mitä parhaimmin."

"Entä nuori holhottimme?"

"Raoul?"

"Niin."

"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen
voiman."

"Missä tilaisuudessa olet niin johtunut arvostelemaan?"

"_Mon Dieu_, juuri päivää ennen kuin nyt läksin matkalle."

"Niinkö?"

"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin.
Me jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan;
hän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin."

"Pyh! Mitä hän teki?" tiedusti Portos.

"Ensiksikin heitti miehen ulos ikkunasta kuin höyhensäkin."

"Ka, eipä hullummin!" huudahti Portos.

"Sitten hän veti miekkansa ja huiteli kuten me parhaina aikoinamme."

"Mihin sellainen katumeteli tähtäsi?" uteli Portos.

D'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä
välinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.

"Se oli raivostuksen purkausta", sanoi hän tarkastellen Aramista, "kun
kuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen
vuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, -- kahdelta herra Fouquetin
ystävältä, jotka hirtettiin."

Piispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana
merkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.

"Ohoh!" äännähti Portos. "Ja keitä ne herra Fouquetin ystävät olivat?"

"D'Eymeris ja Lyodot", vastasi d'Artagnan. "Tunnetko sinä noita nimiä,
Aramis?"

"En", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; "he ovat kai kuuluneet
rahaministeriön piiriin."

"Ihan."

"Vai niin, herra Fouquet on antanut hirttää ystäviänsä!" huudahti
Portos.

"Miksei?" kysyi Aramis.

"Minusta tuntuu..."

"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja
raha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene
määräysvaltaa hengen asioissa."

"Vaikkapa vain", murisi Portos; "herra Fouquetin sijassa..."

Aramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti
puheenainetta.

"Kas niin, rakas d'Artagnan", hän virkkoi, "kylliksi nyt olemme
puhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta."

"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme
päinvastoin sinusta, rakas Aramis."

"Olen sanonut sinulle, hyvä ystävä, että minussa ei ole enää Aramista."

"Eikö abbé d'Herblaytäkään?"

"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen
aseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa."

"Jumala?" kysyi d'Artagnan.

"Niin."

"Sehän on merkillistä; minulle sanottiin, että se oli herra Fouquet."

"Kuka sitä on sanonut?" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella
lujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta
poskipäihinsä.

"Bazin, kautta kunniani!"

"Sitä pölkkypäätä!"

"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja
minä hänen perässään."

"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia", vakuutti Aramis, katse
levollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut
totuudesta.

"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet", huomautti
d'Artagnan, "niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on
peräti hyvä mies."

"Vai niin."

"Suuri valtiomies."

Aramis teki kärsimättömän liikkeen.

"Kaikkivaltias ministeri."

"Minä olen riippuvainen ainoastaan kuninkaasta ja paavista", sanoi
Aramis.

"_Dame_", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, "minähän
tulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi
on täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra
Fouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille,
saari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta,
hänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan
ihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi
Fouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä
kaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas."

"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä
ystävä", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut
d'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta
d'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja
iskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin
alkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä
mielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.

Ateria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet,
että molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta
saamasta tietoonsa sen enempää.

Portos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt
järkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin.
Illallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin
Portokselle kylliksi.

Ateria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä
tuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos
söi kuin muinainen Pelops.

Juteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta.
Aramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti
virkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja
lisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön
epäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta
d'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän
iskun viimeiseksi.

"Mikä se Colbert on?" kysyi piispa.

Oh, tämä on jo liikaa! -- ajatteli d'Artagnan. -- Olkaamme varuillamme,
_mordioux_, visusti varuillamme!

Ja hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta.
Aterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui
kello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut
tuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin
ja lähetettiin vuoteeseen.

"Hm", murahti hän, "taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli
kuitenkin kovasti mielenkiintoista."

Kello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen,
joka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen
käytettävikseen.

"Aamulla kahdeksan aikaan", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille
hyvää yötä, "lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee
mielesi."

"Kahdeksan aikaan!" huudahti d'Artagnan; "niin myöhään."

"Tiedät kai, että minä tarvitsen seitsemän tunnin unen", muistutti
Aramis.

"Aivan oikein."

"Hyvää yötä, parahin ystävä!" ja hän syleili sydämellisesti
muskettisoturia.

D'Artagnan antoi hänen mennä.

-- Hyvä! -- tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; --
viideltä olen jalkeilla.

Sen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä
oikein voimaperäisesti.




73.

Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa.


Tuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli
ikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä
huoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.

Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut
täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen
autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja
kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan
hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo
alkanut nähdä unia.

Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä.
Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa;
sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi
mikään kuulunut.

Aramis laski kätensä hänen olalleen.

"Joutuin", sanoi hän, "joutuin, hyvä Portokseni!"

Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän
kuin kehoitus, -- siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se
ilmaisi vaaraa.

Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen
kosketuksensa.

Hän hätkähti.

"Kuka siinä?" jyräytti hän.

"Hiljaa, se olen minä", vastasi Aramis.

"Sinäkö, rakas ystävä! Ja mitä lempoa sinä minusta herätät?"

"Sanoakseni sinulle, että sinun on lähdettävä matkalle."

"Häh! Matkalle?"

"Niin."

"Minne sitten?"

"Pariisiin."

Portos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon,
silmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.

"Pariisiin?"

"Niin."

"Sadan lieuen taival!" ähkäisi Portos.

"Sadanneljän", vastasi piispa.

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten
lapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari
lisää.

"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus", lisäsi Aramis päättävästi. "Sinä
tiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina."

Voihkaisten Portos liikahdutti toista säärtänsä.

"No, no, rakas ystävä!" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten
kärsimättömästi.

Portos ojensi toisenkin jalan ulos makuusijan reunalta.

"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?"
sanoi hän.

"Aivan ehdottomasti."

Portos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä
tömistelyllään.

"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!" varoitti Aramis; "muutoin
herätät jonkun."

"Ah se on totta!" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; "minä unohdin,
mutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa."

Sen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja
kukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai
Aramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan
naurunremahdukseen. "Tämäpä hullunkurista!" sanoi hän sitten samalla
äänellä.

"Hiljemmin, Portos! Hiljemmin toki!"

"Niin oikein."

Ja hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. "On hullunkurista,
tahdoin sanoa", jatkoi hän, "että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas
kuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan
olla hisahtamatta."

"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos:
kiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa."

"Näethän, että teen parastani", sanoi Portos vetäessään housuja
jalkaansa.

"Hyvä on."

"Näkyy olevan kiireellinen asia."

"Enemmän kuin kiireellinen -- se on vakava, Portos."

"Mitä sanotkaan?"

"D'Artagnan on tehnyt sinulle kysymyksiä, eikö niin?"

"Minulle?"

"Niin, Belle-Islellä."

"Ei, hän ei udellut yhtään mitään."

"Oletko varma siitä, Portos?"

"_Parbleu_!"

"Mahdotonta. Muistele tarkoin."

"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa.
Olisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun
suustasi."

"_Castrametatio".[49]

"Sitä juuri, mutta eipä se vain enää tullut kielelleni."

"Sen parempi! Mitä muuta hän sinulta kysyi?"

"Hän tahtoi tietää, mikä herra Gétard oli."

"Entä vielä?"

"Tiedusti hän Jupenetinkin hommia."

"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?"

"Se oli tosiaan esillä."

"Voi tuhannen tulimmaista!"

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun
käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle
neuvoja siinä työssä."

"Ystävällämme on varsin hyvät silmät."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren
onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki
ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi
on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello
viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen
ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän
säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen
varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti
varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt
toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin
Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää
tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille.
Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen
päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän
tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se
olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen,
joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan
pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut
hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Selvä on; ei seisauteta sitten."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen
pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Hän saa."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan
herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun
neljässäkolmatta tunnissa."

"Tee parhaasi."

"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!"

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen
sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin
kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti
hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin
huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi
asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut
vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja
paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin
päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän
riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri
nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet
orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit
olivat suljetut.

-- Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, -- tuumi d'Artagnan
itsekseen. -- Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa
hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa
herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista
jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta
tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja
asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista
ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti
kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän
huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä;
vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli
tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt
yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle.
Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan
herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen
uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä
mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että
minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen
hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen
soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi
Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Kuten sinä haluat."

"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello
kahdeksaa?"

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut,
että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"

"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon,
että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä
nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni;
olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen
ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan
asti."

"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden."

"Sano kuitenkin."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa
hartaudenharjoitukseni."

"Pidät niin pitkän rukoilutovin?"

"Niin."

"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta
arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"_Mordioux_, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun
kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea
muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito,
Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin
käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Onko minun siis jätettävä sinut?"

"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua
lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa..."

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita
kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."

Aramis alkoi nauraa.

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut
hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Pyh!"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa
houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen,
d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini",
virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi _paternoster_,
ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten
askelia portaissa."

"No, lähetä heidät pois!"

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat
jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin."

"Mitä aiot tehdä?"

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne
päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla
antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi
ovea.

"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?"

"En, mutta otan siitä selon."

"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla."

"Kiitos! Näkemiin."

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut
vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin
istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa,
mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin
sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei
ole huoneessaan."

"Kas vain!" lausui Aramis levollisena; "oletko varma siitä?"

"Tottahan toki, kun tulen sieltä."

"Missä hän sitten voi olla?"

"Sitä minä kysyn sinulta."

"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä vastattiin?"

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten
hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

"No, mitä sitten teit?"

"Poikkesin talliin", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.

"Mitä varten?"

"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain."

"Ja...?" kyseli piispa.

"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, -- Goliat."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä
muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä
luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on
lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Mitä yllätystä?"

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja
kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä
tusinan aamiaiseksemme."

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan.

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön
vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan.

"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä."

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "senpä teenkin."

"Tahdotko saada jonkun mukaasi?"

"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella."

"Tahdotko pyssyn?"

"En pidä väliä."

"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat."

"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani."

"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen,
jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys
annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen
d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi
isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle
vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä
pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"No?" kysyi piispa.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti
mies.

"Hyvä!" sanoi Aramis.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa
kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen
jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä
eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa
pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi
Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi;
"tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin
kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan
porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa
näki muskettisoturin.

"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?"

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun
toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli
Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti,
että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria
sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan
kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista
nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen
merimatkalle?"

"Sano hyvinkin kuuden", korjasi Aramis.

"Sitä vähemmin siis."

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti
kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se
on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta
selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta
piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi
näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä
enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui
aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli
dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän
hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria
oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin
herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita
äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja
joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

Murkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:

"Tarjosit minulle pyssyä?"

"Niin tein."

"Lainaa se minulle nyt."

"Tahdot metsästää?"

"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin."

"Ota asekamarista minkä haluat."

"Tuletko sinä mukaan?"

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta
kielletty."

"Vai niin, sitä en tiennyt", sanoi d'Artagnan.

"Sitäpaitsi", jatkoi Aramis, "minulla on nyt puuhia puoleenpäivään
asti."

"Minun täytyy siis lähteä yksin?" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi
takaisin."

"_Pardieu_, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin
ruoka-aikaa."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta
metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen
satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta
ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren
kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli
kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään.
Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa
kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella
kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla
kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti
Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen
kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä
visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai
sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa
kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi
turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä
sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata
pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt
pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä
edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle
tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja
kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan
seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään
ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän
kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää
Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti
kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi
kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan
salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka
salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin,
pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka
maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää
häntä sivulle.

Silmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä?" toisti hän.

"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?"

"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan."

"No, laske siis sisälle."

"Turhaa."

"Miksi turhaa?"

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona."

"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten
on?"

"Matkalla."

"Matkalla?!"

"Niin."

"Minne?"

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra
chevalierille."

"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?"

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja
kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen
kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin,
-- minä ymmärrän."

Ja hän luki puoliääneen:

    'Parahin ystävä!

    Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini
    seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta
    luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin
    viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme
    luona.

    Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen
    pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen
    kauneimpina ja parhaina päivinään.

    Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani,
    kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä
    seurastasi.'

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa,
minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa
parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle
heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten
suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla.
D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun,
jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat
eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.




74.

D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.


Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja
herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa,
ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun
pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui
virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi
heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä
ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka
lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan
kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei
ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän
kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa
ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.

"Hänen ylhäisyytensä Vannesin piispa!" ilmoitti lakeija.

"Hyvä", vastasi Fouquet.

Sitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä
askelmia, ja virkkoi:

"Te, rakas ystävä, ja näin pian?"

"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena,
kuten näette."

"Voi, ystäväparkani!" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa,
johon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.

"Oh" vastasi Aramis, "eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen
täällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu."

"Puhukaa pian", pyysi Fouquet sulkien työhuoneensa oven heidän
jälkeensä.

"Olemmeko yksinämme?"

"Kyllä, ehdottomasti rauhassa."

"Eikö kukaan voi kuunnella meitä? Eikö kukaan kuulla?"

"Ei, olkaa huoletta."

"Onko herra du Vallon tullut?"

"On."

"Ja te olette saanut kirjeeni?"

"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään
Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin
Bretagnessa."

"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin."

"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan
nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin
kalpea, että ihan hirvittää!"

"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö
minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille
kirjeeni?"

"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden
edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas,
hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan
hengettömänä."

"Entä hän itse?"

"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja
kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen,
saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen,
että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja
annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."

"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt
Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"

"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä,
vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin
kuolemaan."

"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi
minulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin
ajatellut sitä tapahtumaa, monsieur?"

"Kyllä."

"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän
valta-asemaanne vastaan?"

"Niinkö luulette?"

"En voi johtua muuhun käsitykseen."

"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin
asiasta ollut."

"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur!
Kuunnelkaa tarkkaan... minä palaan tuohon d'Artagnaniin, -- missä
tilaisuudessa tapasitte hänet?"

"Hän tuli nostamaan rahoja."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan maksumääräyksellä."

"Suoranaisella?"

"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen
hyväkseen."

"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän
oli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa
suolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei
ole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja
hän tapasi Portoksen."

"Kuka on Portos?"

"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du
Vallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä
linnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan."

"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?"
kysyi Fouquet mietteissään.

"Olen varma siitä."

"Ja d'Artagnan on vaarallinen ase kuninkaan kädessä?"

"Kaikkein vaarallisin."

"Oikein siis arvioitsin hänet ensi silmäyksellä."

"Kuinka niin?"

"Minä tahdoin kiinnittää hänet puolelleni."

"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja
taitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti."

"Meidän täytyy siis saada hänet vaikka mistä hinnasta!"

"D'Artagnan?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Olisi kylläkin, jos sillä aikeella olisi mitään mahdollisuutta."

"Mikä estää?"

"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa
rettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin,
avusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja
lopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa,
että hänelle nyt maksetaan hyvin."

"Me maksamme paremmin, siinä kaikki."

"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää
sanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy."

"Mitä siitä päätätte?" kysyi Fouquet levottomasti.

"Että nyt on kysymyksenä kamalan iskun torjuminen."

"Ja miten te väistäisitte sen?"

"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää
havainnoistaan."

"No, meillä on hyvää aikaa ajatella sitä seikkaa."

"Kuinka niin?"

"Otaksuakseni olette ehättänyt tuntuvasti edelle hänestä?"

"Noin kymmenen tuntia."

"No niin, kymmenessä tunnissa..."

Aramis pudisti väsynyttä päätänsä.

"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, -- pääskysiä, jotka
halkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut;
d'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa."

"Mitä joutavia!"

"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun
ikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta."

"No niin?"

"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne
kello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin
etumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?"

"Noin neljä tuntia sitten."

"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa
verraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän
ajoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa.
Minua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta
minä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että
sellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua
ratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien
puolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein
päin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä
nelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du
Vallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea
sentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä
kivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty
kentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin
lähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan,
päätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä."

"Mutta sattuuhan vastuksia..."

"Hänelle eivät sattumat merkitse mitään."

"Jos puuttuu hevosia?"

"Silloin hän juoksee nopeammin kuin hevonen."

"Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, -- rakastan sentähden,
että hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen
hänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani
huolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan.
Toistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä;
ehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne
kuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä."

"Mitä esitätte sanottavakseni kuninkaalle?"

"En mitään: vain lahjoittakaa hänelle Belle-Isle."

"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!" huudahti Fouquet; "tuo tietäisi,
että suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!"

"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka
voidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää
nyt vain, monsieur, siekailematta."

"Mutta se niin hyvin valittu varusväki -- kuningas toimittaa sen heti
vaihdetuksi!"

"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan;
tänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille
linnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen
tehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden
kuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta?
Ettekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia
La Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla,
mihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää;
hetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää
kuin nuoli valtatiellä tänne päin."

"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka
itää mielessäni; lähden Louvreen."

"Nyt heti, eikö niin?"

"Tahdon ainoastaan vaihtaa pukua."

"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén
kautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin
siitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä."

"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun
englantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin
kuluttua."

Ja sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti
vain virkkaa hänelle vielä:

"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan
teitä kärsimättömästi."

Viisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä
Pariisiin päin.

Sillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos
lepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi
syleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja
rientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä
kunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä
ystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta
äkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: "Mitä kuulenkaan
tuolta ylhäältä?"

Välikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai
maltittoman jalopeuran ärjyntänä.

"Oh, se ei merkitse mitään", vastasi Pélisson hymyillen.

"Mutta kuitenkin..."

"Herra du Vallon vain kuorsaa."

"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin
tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen
vointiaan?"

"Ja te sallitte minun tulla mukaan?"

"Peräti mielelläni!"

He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena
kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan.
Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti
ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä
suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä
heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista
ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein
jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet
hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt
lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.

Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois
saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä
jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin
vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.

Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat
takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet
yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin.
Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin
lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja
tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei
saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään
pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan
kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata
väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän
meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet
kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti
rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.




75.

Herra Fouquet toimii.


Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan
Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän
kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli
ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat
useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena
surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.

"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu,
etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan
suuria rikollisia."

"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli
vähennettävä."

"Miten valittu?"

"Välttämättömyys määräsi, sire", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Välttämättömyys! Suuri sana!" jupisi nuori kuningas.

"Suuri jumalatar, sire."

"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?"

"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra
Fouquetin puolesta."

"Sen he ovat tehneet, monsieur", huomautti kuningas.

"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän
tarkoituksensa."

"Paljonko varoja nuo miehet olivat kavaltaneet?"

"Kenties kymmenen miljoonaa, joista kuusi saatiin takavarikkoon."

"Ja ne varat ovat minun rahastossani?" sanoi kuningas jonkunlaista
vastenmielisyyttä ilmaisten.

"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra
yli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä."

"Ja siitä päätätte, herra Colbert..."

"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon
metelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän
valmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman
rangaistuksen välttäminen."

Kuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa
hirmumyrskyn synkkää salamaa, -- silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin
omantunnon pimentoa.

"Minua hämmästyttää", sanoi hän, "että te siten ajatellessanne herra
Fouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa."

"Millaista neuvoa, sire?"

"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein
ajattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert."

"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa
rahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän
majesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo
voittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän
harrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat
runollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että
hän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista
loukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän
viimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien
hallitsijain joukkoon."

"Miten nimitetään kaikkia tuollaisia hankkeita, herra Colbert?"

"Herra Fouquetin menetelmiä, sire?"

"Niin."

"Ne ovat selvästi majesteettirikoksia."

"Ja miten menetellään valtiopetos-asioissa?"

"Rikolliset vangitaan, tuomitaan ja rangaistaan."

"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista
rikollisuutta, josta häntä syytätte?"

"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä
salahankkeita."

"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert:
antakaa minulle neuvo."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan
lisättävää."

"Mitä niin?"

"Ilmeinen, nähtävä, oleellinen todistus valtiopetoksesta."

"Mikä todistus?"

"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa
Belle-Isle-en-meriä."

"Kas, todellako?"

"Niin, sire."

"Olette varma siitä?"

"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on
sotaväkeä?"

"En tosiaankaan; entä te?"

"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän
majesteettinne lähettäisi sinne jonkun."

"Kenet lähettäisin?"

"Esimerkiksi minut."

"Mitä tekisitte Belle-Islellä?"

"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet
todellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja
tykistöllä."

"Ja missä tarkoituksessa hän sen tekisi?"

"Voidakseen jonakuna päivänä puolustautua kuningastansa vastaan."

"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert", sanoi Ludvig,
"niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa
Fouquet."

"Mahdotonta!"

"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä
sanaa palveluksessani."

"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta
yli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko
parlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko
armeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden
edustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin."

"Minä en muka siis voi mitään tätä mahtimiestä vastaan?"

"Ette suorastaan mitään, sire, vielä tällä hetkellä."

"Te olette epivä neuvonantaja, herra Colbert."

"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa
teidän majesteetillenne."

"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia?
Antakaa kuulla!" ja kuningas nauroi katkerasti.

"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla
keinolla, sire."

"Jos ottaisin häneltä viran?"

"Se saisi hälinän puhkeamaan, sire."

"Mikä siis on teidän keinonne?"

"Saattakaa hänet häviöön, sanon teille, sire."

"Millä tavoin?"

"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia
tilaisuuksia, sire."

"Osoittakaahan sellaisia."

"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee
naimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on
erinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta
miljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta
livreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa
kaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä
pyytää."

"Hyvä on, minä teen sen vaatimuksen", päätti Ludvig XIV.

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin
minä itse haetutan rahat."

Colbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa
palatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.

Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota,
jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.

Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen
silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra
Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin
pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas,
vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.

Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan
herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa
aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät
jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä
määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin
ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi
hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.

Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas
ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet
otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.

"Sire", hän aloitti, "olin kärsimätön tapaamaan teidän
majesteettianne."

"Ja minkätähden?" kysyi Ludvig.

"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen."

Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta
muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama
huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus,
joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen
valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun
edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.

"Uutisen! Minkä?" tiedusti kuningas.

Fouquet laski pöydälle paperikäärön.

"Suvaitseeko teidän majesteettinne silmätä tätä työtä?" sanoi hän.

Kuningas kiersi hitaasti auki tukon.

"Pohjapiirustuksia?" virkahti hän.

"Niin, sire."

"Ja mitä nämä merkitsevät?"

"Uutta linnoitusta, sire."

"Kas, kas", lausui kuningas, "harrastatte siis myöskin
sodankäyntitaitoa, herra Fouquet!"

"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne
hallitusta", vastasi Fouquet.

"Kauniita piirustuksia!" kiitti kuningas tarkastellen asemakarttaa.

"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet", selitti
Fouquet kumartuneena paperin yli; "tässä on kehämuuri, tuolla
linnakkeet, täällä ulkovarustukset."

"Ja mitä näen tässä, monsieur?"

"Se on meri."

"Meri yltympäri?"

"Niin, sire."

"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte
minulle?"

"Se on Belle-Isle-en-mer, sire", vastasi Fouquet teeskentelemättömästi.

Hänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että
kuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei
näkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan
antamasta merkistä.

"Te olette siis linnoituttanut Belle-Islen, monsieur?" jatkoi Ludvig.

"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn
piirustukset ja tilit", vastasi Fouquet; "olen kuluttanut siihen
kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Mitä varten?" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä
intendentin yrmeästä katseesta.

"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa", selitti Fouquet.
"Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa."

"Kyllä niin; mutta Kaarle II:n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen
maan kanssa liiton."

"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta
sitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen."

"Se varustelu on nyt käynyt hyödyttömäksi."

"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle
linnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon
porvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös
vankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti
tai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan."

Kuningas vaikeni taas ja vilkaisi vaivihkaa Colbertiin.

"Belle-Isle kuulunee teille, herra Fouquet?" lisäsi hän sitten.

"Ei, sire."

"Kenelle siis?"

"Teidän majesteetillenne."

Colbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen
jalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta
tai uhrautuvaisuudesta.

"Selittäkää sananne, monsieur", virkkoi hän.

"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun
tiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen
linnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä
kuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän
majesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka
nautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy
sotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne
voi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä."

Colbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi
nojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään
hänen allaan.

"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta,
monsieur", kiitti Ludvig XIV.

"Aloite ei ollut minun, sire", vastasi Fouquet; "useat upseerit
esittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä
insinöörejämme."

"Hänen nimensä?"

"Herra du Vallon."

"Herra du Vallon?" toisti Ludvig; "en tunne häntä. On kovin ikävää,
herra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka
tuottavat kunniaa hallitukselleni", hän lisäsi kääntyen Colbertiin
päin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä
hän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta.
"Teidän tulee muistaa se mies", lopetti Ludvig.

Colbert kumarsi kalpeampana kuin hänen flandrialaiset
pitsikalvosimensa.

Fouquet pitkitti:

"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat
minulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla."

"Ja miten on kanuunain laita?" kysyi Ludvig.

"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut
hankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta
linnoitusaluetta."

Ludvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja
masennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin
epäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta
tietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset
tunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.

"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin
kalliiksi?" sanoi hän.

"Luullakseni minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne
summa."

"Toistakaa se vielä; en tullut tarkanneeksi."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra
Fouquet."

"Teidän majesteettinnehan on rikas", vastasi yli-intendentti, "koska
Belle-Isle on teidän."

"Minä kiitän; mutta niin rikas kuin olenkin, herra Fouquet..."

Kuningas keskeytti.

"Niin, sire?" kysyi yli-intendentti.

"Näen edessäni hetken, jolloin minulta puuttuu rahaa."

"Teiltä, sire?"

"Niin, minulta."

"Milloin sellaista sattuisi?"

"Huomenna ensiksikin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää...?"

"Veljeni menee naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"No niin, sire?"

"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu
Henrik IV:n tyttärentyttären arvolle."

"Se on aivan luonnollista, sire."

"Tarvitsen siis rahaa."

"Epäilemättä."

"Ja minun tulisi saada..."

Ludvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama,
joka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II:lta. Hän kääntyi Colbertiin,
jotta tämä antaisi suunnitellun iskun.

"Minun tulisi saada huomenna..." kertasi hän katsoen Colbertiin.

"Miljoona", täydensi tämä töykeästi, ihastuksissaan kostotilaisuudesta.

Fouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän
ei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut
tai pikemmin mutissut:

"Miljoona."

"Oh, sire", vastasi Fouquet halveksivasti, "miljoona! Mitä teidän
majesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?"

"Minusta tuntuu kuitenkin..." sanoi Ludvig XIV.

"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten
häätilaisuuksiin."

"Monsieur..."

"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään
hevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia
lähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta
livreä."

"Kuinka?" äännähti kuningas; "kuusitoistasataatuhatta livreä!"

"Silmänräpäys, sire", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin;
"siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä"; --
ja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen
takanaan -- "intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä,
jotka kuuluvat minun hoitovaroihini."

Kuningas kääntyi katsomaan Colbertia.

"Mutta..." änkkäsi viimemainittu.

"Tämä herra", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille,
"vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta
livreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle,
seitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle,
satakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille,
kaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta
aseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy
laskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä."
Kääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen
halpaa käskyläistä hän sanoi:

"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä
toimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa."

"Mutta", huomautti kuningas, "siitähän tulee kaksi miljoonaa
viisisataatuhatta livreä?"

"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa
taskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello
kahdeksaa!"

Näin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja
poistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä
kademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt
laudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset
pitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.

Fouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija
hänen sivulleen astuen ilmoitti:

"Sanansaattaja Bretagnesta hänen majesteetilleen."

"Herra d'Herblay oli oikeassa", jupisi Fouquet vetäen kellon
taskustaan; "tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan
ennätin!"




76.

D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.


Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan
sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin,
hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti
nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset
kannuksensa helähtelivät.

Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä
yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia
aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan
sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta
joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä
saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta
paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.

Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen
herttualle:

"Paetkaa!"

Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, -- ja
kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi
ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle
pelastusta.

D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja
eteni huoneeseen.

Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri
mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa
katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin
otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan
virkkavan tälle:

"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä,
jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"

Tukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.

D'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin.
Muskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen
tervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen
edellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui
hyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan
työhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.

"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä", sanoi
kuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.

"Todellakin, sire", vastasi d'Artagnan, "katsoin saapumiseni Louvreen
siksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena."

"Tuotte minulle siis suuria uutisia, monsieur?" kysyi kuningas
hymyillen.

"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti
linnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka
päävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta
ja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö."

"Tämän kaiken tiedän, monsieur", vastasi kuningas.

"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?" virkahti muskettisoturi
ällistyneenä.

"Minulla on Belle-Islen linnoitustöiden asemakarttakin", ilmoitti
kuningas.

"Teidän majesteetillanneko on asemakartta..."

"Tässä se on."

"Totisesti, sire", myönsi d'Artagnan, "se on oikea, -- minä näin itse
paikalla alkuperäisen kappaleen!" Muskettisoturin otsa synkistyi. "Ah,
minä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin", lisäsi
hän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.

"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni,
kunhan vain tiedän?"

"Ei kaiketikaan, sire", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata
nyreyttään, "mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei
olisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen
kertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua
tällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään
taitamattomina, niin heitä ei käytetä."

Ja sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että
tomu pöllähti lattiasta.

Kuningas katseli häntä nauttien sisäisesti voitostaan.

"Monsieur", virkkoi hän sitten heti, "Belle-Isle ei ainoastaan ole
minulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin."

"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi", tokaisi
d'Artagnan. "Eroni!"

"Mitä! Eronneko ottaisitte?"

"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää
ansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti.
Eroni, sire!"

"Ohoh!"

"Eroni, tai otan sen itse!"

"Te olette närkästyksissänne, monsieur?"

"_Mordioux_, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun
kolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän
joutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan
kuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö!
Eroni, sire!"

"Herra d'Artagnan", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä
muskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, "se, mitä teille vastikään
sanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy."

Ja nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja
otti sieltä nelitaitteisen paperin.

"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen
hyvin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

D'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei
ollut uskoa silmiään.

"Ja tätä valtakirjaa", jatkoi kuningas, "ei anneta teille
tunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän
urhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan
palvelitte minua sankarin tavoin."

"Kas vain", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta;
"senkin te tiedätte, sire?"

"Kyllä, se kerrottiin minulle heti." Kuninkaalla oli läpitunkeva katse
ja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava.
"Teillä on jotakin ilmaistavana minulle", hän lisäsi, "ja te ette sano
sitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin
saanut esiintyä edessäni aivan vapaasti."

"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut
mieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä --
patterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, -- kuin kahden
onnettoman toimittamisesta hirsipuuhun."

"Siltäkö teistä todella tuntuu?"

"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan
kysyä?"

"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri
pahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani."

"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen
todellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä
koitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät
olleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut
puolustautumisen tilaisuutta."

Kuningas oli tuokion vaiti.

"Entä kumppaninne, herra d'Artagnan, -- ottaako hänkin osaa
katumukseenne?"

"Kumppanini?"

"Niin. Tehän ette liene ollut yksin."

"Yksin? Missä?"

"Grève-torilla."

"En, sire", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas
saattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului
myöskin Raoulille; "en, _mordioux!_ Kuten teidän majesteettinne sanoo,
minulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin."

"Nuori mies?"

"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän
majesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin.
Herra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin
täsmällisiä ilmoituksia?"

"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra
d'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin."

"Ka, sepä onnellista!"

"Mutta hän on puhunut paljon hyvää tuosta nuoresta miehestäkin."

"Ja oikeuden mukaan", lausui muskettisoturi.

"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho", jatkoi Ludvig XIV
kärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.

"Urho? On totisesti, sire!" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan
siitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan
silmissä.

"Tiedättekö hänen nimeänsä?"

"Tottahan toki..."

"Tunnette hänet siis?"

"Olen tuntenut lähes viisikolmatta vuotta, sire."

"Mutta sen ikäinenkinhän hän vasta on!" huudahti kuningas.

"Niin, sire, olen tuntenut hänet syntymästään saakka."

"Sanotteko niin?"

"Sire", vastasi d'Artagnan, "teidän majesteettinne kyselemisen
epäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani
mielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään
siis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän
ystäväni poika?"

"Varakreivi de Bragelonne?"

"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère,
joka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II:n paluuta
valtaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!"

"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II:n puolesta
tuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään
liittotarjousta?"

"Aivan."

"Ja te sanotte, että tuo kreivi de la Fère on uljas aatelismies?"

"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen
isänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne
onnellisessa elämässä."

Nyt oli Ludvig XIV:n vuoro purra huultaan.

"Hyvä, herra d'Artagnan, hyvä! Ja kreivi de la Fère on ystävänne?"

"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne
huomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella."

"Ilahduttaisiko teitä nähdä tuo nuori mies, herra d'Artagnan?"

"Se ihastuttaisi minua, sire."

Kuningas näpäytti pöytäkelloa. Palatsinvartija näyttäysi.

"Kutsukaa herra de Bragelonne", käski Ludvig.

"Kas, onko hän täällä?" kummeksui d'Artagnan.

"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten
keralla."

Samassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti
tätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten
huulilla.

"Tulehan, tule", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, "kuningas kyllä
sallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä
ensin!"

Raoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen
omaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä
kauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.

"Monsieur", hän sanoi kääntyen Raouliin, "olen pyytänyt herra prinssiä
suosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen
suostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni.
Herra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa."

"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, -- kuninkaalla on hyvät puolensa!"
tokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni
laskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, -- määrätyissä rajoissa
luonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen
silloinkin kun tuntui tekevän pilaa.

"Sire", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja
ilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, "en vasta tästä
päivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne."

"Oh, sen kyllä tiedän", lausui kuningas, "te tarkoitatte oivaa
esiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte
palvelukseeni, monsieur."

"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa
niin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra
d'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti
käänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän
majesteettinne uskolliseksi palvelijaksi."

"Niinkö?" sanoi kuningas; "mikä kohtaus se oli? Kertokaa monsieur."

"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni
eli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin
kirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII:n maalliset jäännökset
kuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat
seuraajaa -- toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän
valtiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta --
teidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, -- palvelemaan
ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat
olivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt
valani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin
suonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja
kutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa."

Raoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV
vielä kuunteli.

"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?" huudahti
d'Artagnan. "Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!"

"Niin", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista
heltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta
hetkellisestä kosketuksesta, "niin, monsieur, te sanotte oikein; missä
hyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa
minua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne
ylennyksen, ja sen olette ansainnut!"

Raoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja
hienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän
kumarsi ja poistui huoneesta.

"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?" kysyi kuningas
jäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.

"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on
murheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun."

"Mitä sanottekaan?"

"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana,
kaikuna palatsista."

"Te totisesti pelästytätte minut, herra d'Artagnan!"

"Sire, sen sanan lausui ratsaslähetti, jolla oli suruharso hihassaan."

"Setäni, Orléansin Gaston, kenties...?"

"Hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä, sire."

"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!" huudahti Ludvig, jonka
kuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon
puutteesta.

"Oh, älkää pahastuko", sanoi d'Artagnan, "Ranskan ja muunkaan maailman
sanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne;
Bloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä,
ja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta
tällä puolen Orléansin."

"Setäni Gaston!" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen
noihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita
herättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.

"Ka, niinpä niin, sire", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi
kuninkaan mietteisiin; "menneisyys haipuu."

"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan
kiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian
synkeäksi."

"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi", sanoi muskettisoturi
kumartaen. "Ja nyt..."

"Niin, aivan, monsieur, -- unohdin teidän juuri rientäneen
sadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta
nuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne
tulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni."

"Sire, poissa tai läsnä, olen aina saatavissa."

D'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain
Fontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa,
etsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.




77.

Rakastavainen pari.


Vahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin
ympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston
makasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat
hänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut
ylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa
nuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä
seuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen
askeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten
ylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset
pyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja
sopessa, missä vain elämää esiintyi.

Eivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain
veisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut
hautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan
ikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin
sanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui
sitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt
paljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli
kukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille
muureillekin.

Nämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan
herttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori
neitonen ja nuori mies.

Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai
kuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja
kavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät
vilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka
ilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen
suurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle
kasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti
venyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina
peräytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti
vaatinut.

Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman
auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja
ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi
käydessään kaunis -- mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli
viehättävä kuin kaunis.

Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain
vakavan keskustelun huippukohtaan.

"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo
vihdoinkin, että puhumme järkeä?"

"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä
mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan..."

"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!"

"Minäkö?"

"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu."

"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais."

"Neiti olen, herra Malicorne."

"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en
sentähden sanokaa mitään."

"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on
minulle ilmoitettavaa, -- sanokaa, minä tahdon!"

"No, minä tottelen."

"Sepä todella onni!"

"Monsieur on kuollut."

"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä
viestiä!"

"Saavun Orléansista, mademoiselle."

"Ja onko tuo ainoa uutisenne?"

"No, ei sentään... Tulin myös kertomaan teille, että Englannin
Henriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa."

"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan
kuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin
heitätän teidät ulos."

"Ooh!"

"Niin, sillä te todellakin suututatte minua."

"No, no, malttia, mademoiselle."

"Te tahdotte siten tekeytyä tärkeäksi: Kyllä tiedän minkätähden..."

"Sanokaa, niin myönnän suoraan, jos osaatte oikeaan."

"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon
tyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt
nostaa arvoanne."

"Niinkö?" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja
omaksui viekkaan sävynsä. "Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla
köyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?"

"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot,
herra Malicorne."

"Maalaisomaisuus, neiti de Montalais."

"Isänne ei tyhjänpäiten ole Condén prinssin luottamusmiehiä."

"Se etu rajoittuu rahojen lainaamiseen hänen ylhäisyydellensä."

"Ja te itse ette ansiottomasti liene maakunnan ovelimman veitikan
maineessa."

"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että
voisin yläpiirissä saada jotakin toimeen."

"Joutavia! Saanko minä sen valtuutuksen vai enkö?"

"Saatte."

"Mutta milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Missä se sitten on?"

"Taskussani."

"Mitä! Taskussanne?"

"Niin." Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka
nuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen
rivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.

"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!" hän luettuansa huudahti.

"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?"

"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte
sen lunastuksetta!"

Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta
Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.

"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse
hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne,
"kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette
rakasta minua, -- mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja
muuta minä en kaipaa palkkiokseni."

"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen
äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.

"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen,
mademoiselle", vakuutti Malicorne.

"Ah!"

Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi
voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti
päätänsä.

"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö
tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme
väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te
olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka
kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."

"Niinkö! Millä perusteella minä teidät olisin häätänyt?"

"Syystä, että minä olen ollut kyllin häpeämätön karkoitettavaksi."

"Oh, se kyllä on totta."

"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne
huomauttamaan.

"Herra Malicorne!"

"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä
seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."

"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!" kivahti Montalais.

"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että
inhoattekin minua."

"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!"

"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön."

"Haa, pannaan mieleen!"

"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta
teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys.
Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas
pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani
viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin
koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te
rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"

"Epäiltävää tulkintaa."

"Menen vaikka valalle siitä."

"Sitä itseluuloisuutta!"

"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette
minua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä
hilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu
armastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne
kunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan."

"Minä?"

"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään
mitään; olkaa siis huoletta."

"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta
arvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon."

"No, se on vain pieni ajanhukka; riemuitsette minun lähdettyäni."

"Lähtekääkin siis, niin ollen..."

"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten
hyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti."

"Raakalainen!"

"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme
päässeet alkuun."

"Hyi, mikä ilkimys!"

"Uh, kuinka kiittämätön!"

Nuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti
kirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa
hihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta
tarkkasi häntä silmänurkasta.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä raivostuneena; "siinä se nyt ottaa
arvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!"

"Kaksi, mademoiselle", ilmoitti Malicorne kumartaen.

Montalais kohotti pikku nyrkkinsä häntä kohti.

"Kuvatus!" sähähti hän; "haa, olisinpa mies!"

"Mitä minulle tekisitte?"

"Kuristaisin teidät."

"Ahaa, hyvä juttu!" tuumasi Malicorne; "luulenpa jo alkavanikin
haluta."

"Ja mitä muka haluatte, senkin kiusanhenki? Että pakahdun vimmaan?"

Malicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi
sen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti
hänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei
ollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan
sävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui
myöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö
Malicornen seinää vasten.

"Kas niin", arveli lakimies levollisesti, "siinä sitä olikin kuudeksi
viikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni."
Ja hän astui kolme askelta ovelle päin.

"Ei, te ette lähde niin!" huudahti Montalais polkaisten jalkaa;
"jääkää, minä käsken!"

"Te käskette?"

"Niin; enkö minä ole täällä valtiatar?"

"Sieluni ja mieleni haltija; aivan ehdottomasti kyllä."

"Kaunis omaisuus totisesti! Sielu köyhä ja mieli kuivettunut."

"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne;
"teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."

"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin
lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä
täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."

"Mistä hyvästä?"

"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni
toiveikkaaksi."

"Ja minun!" Montalais katseli häntä.

"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette
tosissanne."

"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte
sinne, muutamme siis molemmin."

"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?"

"Minkä sille mahtaa, Aure, -- en tule toimeen ilman teitä."

"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te
kuitenkin olette, se on tunnustettava!"

"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte
soimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, -- ne
nostattavat minussa ihmeellisen innon!"

Ja niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa
kuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei
Montalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä
horjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.

Kajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen
Malicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.

"Taaskin tuo kelvoton!" kiivaili vanha rouva; "aina hänet tapaa
täällä!"

"Oi, madame", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, "enhän ole
käynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään."




78.

Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen
esiintyvän.


Rouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän
kuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan
vapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi
kenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai
naurua, asianomaisen luonteen mukaan.

Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin
väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut
toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui
äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi
eleittensä kaunopuheisuuteen.

Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut
hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen,
että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui
Montalais vuorolleen.

"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita
herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"

"Voi, äiti", huudahti neiti de la Vallière, "säästäkää armosta..."

"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen
puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi
kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en
siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."

"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan,
"minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän
tietääkseni ole tehnyt pahaa?"

"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?"
vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä
sitä!"

"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä
minua, siinä kaikki."

"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa
herttuatar saa päättää siitä asiasta."

"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle
olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni",
huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."

"Kunniallinen pyrkimys -- tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas
rouva.

"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame", tokaisi Malicorne.

"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme
ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa
menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan
kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka
huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."

"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.

"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!"
päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.

"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais
tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."

"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, -- en voi muuta kuin kaikesta
sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta
julkisesta kunnia-asemasta!"

"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."

"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de
Saint-Remy halveksivasti.

"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida
ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin,
jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen
seurueeseen."

"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi
madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin
kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la
Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä;
mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla
ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin
ystävätärtään.

"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi
Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen
korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta
kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä
sanoin."

Bloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva
hovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.

"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa
Henriettestä?" sopersi hän.

"Mainitsin vain lähteväni hänen seurueeseensa."

"Kruununprinssin hovineidoksi!" huudahtivat yhtaikaa rouva de
Saint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.

"Niin, madame, eli Anjoun herttuattaren hovineidoksi."

Vanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian
ankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä
vastaliikettä.

"Hui hai", sanoi hän, "puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista
ennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä
-- kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen
-- saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan
utuhaaveena."

"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen
lupauksensa vastaavat tekoja."

"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen
nimeään?"

"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies", selitti Montalais
osoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä
järkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana
sävyltään.

"Hänkö!" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan
nauruun; "tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan
edustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?"

Malicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan
valtuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:

"Tässä on nimitykseni vahvistus."

Se oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota
Onnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin
kuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen
kasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko
istuutua.

Montalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti
riemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista,
olletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti
saavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle.
Malicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä
asentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että
sellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut
hovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.

"Kruununprinsessan seuraneidiksi!" toisti rouva de Saint-Remy
pääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.

"Niin, madame, ja juuri herra Malicornen välityksellä."

"Se on ihan uskomatonta!" äännähti vanha rouva; "eikö totta, Louise,
että se on uskomatonta?"

Mutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan
haavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista
otsaansa hän vain huoahti.

"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi,
monsieur?" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.

"Olen pyytänyt sitä, madame."

"Keltä?"

"Eräältä ystävältäni."

"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat
tehdä teille tuollaisia palveluksia?"

"Puhuin vain eräästä ystävästäni, madame."

"Ja mikä hänen nimensä on?"

"_Peste_, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki
aseteta näytteille -- siepattavaksi."

"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne
nimeä, monsieur!" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.

"Joka tapauksessa", huomautti Montalais, "vaikka sellaista ystävää ei
olisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä
asiasta."

"Huomaankin siis", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin
kynsimään valmistautuva kissa, "että tavatessani herra Malicornen
täällä hän olikin tuomassa nimitystänne?"

"Se oli todellakin hänen asiansa, madame."

"Käyntihän oli niin ollen kaikkea sopivaisuutta tyydyttävä."

"Kaiketi, madame."

"Ja minä olen nähtävästi väärin nuhdellut teitä, mademoiselle."

"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että
annan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä."

"No niin, lähtekäämme siis, Louise; meidän on nyt vain poistuttava.
No?"

"Madame!" virkkoi nuori tyttö säpsähtäen; "mitä sanoitte?"

"Etkö kuunnellutkaan, lapseni?"

"Olin mietteissäni..."

"Mitä ajattelit?"

"Tuhansia asioita."

"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?" huudahti Montalais
puristaen hänen kättänsä.

"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?" vastasi neiti de la
Vallière puhtaasti heläjävällä äänellään.

"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan", tokaisi
rouva de Saint-Remy, "niin eipä se olisi ihan kohtuutonta."

"Mitä kohtuuttomuutta olisin häntä kohtaan osoittanut, hyvä Jumala?"

"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin
tekin."

"Äiti!" huudahti Louise.

"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta
sehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi
olla minua kohtaan."

"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan,
teidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?"

"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin;
päinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi."

"Minusta vain tuntuu, että herra Malicorne, ollen kaikkivoipainen
hovissa..."

"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä
maailmassa, madame", puuttui puheeseen Malicorne.

"Joutavia, Malicorne!" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle
miehelle: "Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella;
minun on puheltava Louisen kanssa." Ja hento kädenpuristus palkitsi
ennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.

Lakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden
monimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären
kaulaan ja kysyi:

"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun
loistelevan, kuten äitisi sanoo?"

"Oi, ei", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; "minähän
olen kovin onnellinen menestyksestäsi."

"Onnellinen! Ja kuitenkin olet näköjään hyrähtämäisilläsi itkuun?"

"Vain kateusko tuottaa kyyneleitä?"

"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa
mieleesi erään ritarin."

"Aure!"

"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa."

"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun."

"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä."

Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet
kirkastivat timantteina.

"No, tunnusta pois", kehoitti Montalais.

"Mitä minun pitäisi tunnustaa?"

"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja
valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin
voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Voi!" äännähti Louise.

"Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun
sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi
puistossa -- voi, minä kuolen pian ikävään!"

"Tahdotko tulla Pariisiin?" Louise huokasi. "Et vastaa."

"Mitä vastaisinkaan?"

"Myönnä tai kiellä, -- eihän se liene vaikeata."

"Oi sinä olet kovin onnellinen, Montalais!"

"No tuo merkinnee, että soisit olevasi minun sijassani?"

Louise oli vaiti.

"Pikku jukuri!" sanoi Montalais; "sopiiko koskaan salata mitään
ystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin,
tunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!"

"Sitä en voi tunnustaa."

"Teet siinä tyhmästi."

"Kuinka niin?"

"Syystä että... Näetkö tämän valtuuspaperin?"

"Kyllähän minä sen näen!"

"No, minä olisin toimittanut sinulle samanlaisen."

"Keltä?"

"Malicornelta vain."

"Aure, puhutko totta? Olisiko se mahdollista?"

"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun
hyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi."

Malicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään,
kun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn
kanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.

"Mikä on, hyvä neiti?"

"Tulkaa tänne, Malicorne", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi.
Malicorne totteli. "Toinen valtuuskirja!" tilasi kreivitär.

"Kuinka?"

"Tällainen kaunis paperi lisää, -- onhan se selvää."

"Mutta..."

"Minä tarvitsen!"

"Ahaa, te tarvitsette sitä?"

"Niin."

"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?" virkkoi
Louise lempeällä äänellään.

"Hitto, jos sitä pyydetään teitä varten, mademoiselle..."

"Niin, minua varten, herra Malicorne, -- minulle se tulisi!"

"Ja jos neiti de Montalais sitä pyytää samalla kertaa kun tekin..."

"Neiti de Montalais ei sitä pyydä, vaan vaatii", ilmaisi asianomainen.

"No niin, pitänee totella teitä, mademoiselle."

"Ja te toimitatte hänet nimitetyksi?"

"Koetetaan."

"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla
madame Henrietten hovineito viikon kuluttua."

"Kova pykälä!"

"Viikon kuluttua, tai saatte tämän valtuutuksen takaisi, herra
Malicorne: minä en jätä ystävätärtäni."

"Rakas Montalais!" sammalsi Louise.

"Hyvä on, pitäkää te vain paperinne; neiti de la Vallièresta tulee
hovineito."

"Onko se totta?" huudahti tämä.

"Varmasti."

"Voin siis toivoa pääseväni Pariisiin?"

"Luottakaa siihen."

"Oi, herra Malicorne, kiitän kiitän kaikesta sydämestäni!" Ja Louise
liitti kätensä ristiin ja hypähteli riemusta.

"Pikku teeskentelijätär!" kuiskasi Montalais; "yritäpäs vielä saada
minua uskomaan, että rakkaus Raouliin ei jäydä sydäntäsi!"

Louise punehtui kuin toukokuun ruusu, mutta vastaamatta hän riensi
syleilemään äitiänsä.

"Herra Malicorne on valepukuinen prinssi", ihmetteli vanha rouva;
"hänellä on kaikki valtuudet."

"Tahdotteko tekin päästä hovineidoksi?" kysyi häneltä Malicorne.
"Kerran alkuun jouduttuani voin yksin tein täyttää koko hovin."

Ja sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan
tuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.

"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän", jupisi Malicorne
mennessään alas portaita, "mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran
Manicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi."




79.

Malicorne ja Manicamp.


Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti
samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin
määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.

Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja
de Manicampista.

Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de
Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä
Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa
oleskeli.

Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina
ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de
Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja
valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän
aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja
seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin
äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista
harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos
hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle
varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki,
niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen,
joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä
uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei
kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea
vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin
viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.

Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai
nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli
maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa
menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen
harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai
neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun
tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja
selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin
isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken
tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja
vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä
perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja
sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi
ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet,
laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien
vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli
saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain
mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin
katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat,
joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä
hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana
ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika;
hänen isältään Condén prinssi -- aina rahan tarpeessa kuten aito Condé
-- usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja
silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin
herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku
lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin
prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina.
Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli
kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen
hullutteluun.

Mutta -- päinvastoin kuin de Manicamp -- Malicorne oli äärettömän
kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja
kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.

Malicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän
tässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän.
Rakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä
rakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja
siinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan
ystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche,
joka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi
Malicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain
maksamaan hänelle tuhannen livreä, -- nauhoihin, hansikkaihin ja
makeisiin, -- ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista
viiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu
takaisin.

Malicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän
hänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin
rahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta,
itsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen
tilaisuuden.

Täksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa
kruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin
mennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa
prinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen
hovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen
takuulla ja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta
livreä vuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa
tulojen korollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä
kaksikymmentätuhatta.

Sellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä
naimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi
miehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä
loistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut
suurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli
tarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle
ruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara.
Ja jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, -- jollainen asema
tuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin
tällä tulevalla pariskunnalla oli, -- Malicorne oli ajatellut
yhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin
piti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa
Anjoun herttuan huonekunnan virkailijana.

Suunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan.
Malicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta
hovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä
allekirjoittanut sellaisen.

Mutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin
ahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin
tulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori,
sievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren
huonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen,
joka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen
elämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda
suurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;[51] sen saaneella oli
kylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa
aatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.

Ei ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä
ylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta
tihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista
loistoa.

Näissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja
pahimpana itse neiti de Montalais.

Oikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin
vallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana
tämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa
näpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon
korttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä
rakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli
kuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan
rakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen
peittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin
hellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt
valtiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä
merkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti
rakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär
viettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi,
kun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi
sylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä,
vaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle
penseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja
silloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen
yritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä
keimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti
varmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti
kiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina
tulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin
piiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman
tuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely,
kun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin
antoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden
saamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut
jutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan
tapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi
Manicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää
parannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle,
joka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.

Sellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna
yhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa
viimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la
Vallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin
ei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen
osanaan.

Vanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt
nykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin
säännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta
viiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII:n aikuiseen
kuosiin valmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa
kangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut
uneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset
suudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena
ketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.

No niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu,
tavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti
vetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut
juuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen
kunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.

Hän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta
viimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen
vastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän
saanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan
hintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän
oli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla
kirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat
lyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.

Niistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen,
yrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta,
puhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei
mikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä
pelistä ja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa,
ainoana toivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän
sijasta ilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen
tervehdyksekseen.

"Mitä nyt!" ärähti hän; "tekö siinä taas olette, hyvä ystävä?"

"Sitä kohteliaisuutta!" sanoi Malicorne.

"No, nähkääs, odotin rahaa, mutta vain te tulitte."

"Entä jos minä toisin rahaa?"

"Kas, se on toista. Tervetuloa, rakas ystävä."

Ja hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen
toiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti
hänen kättänsä.

"Miten niiden rahojen laita on?" kysyi Manicamp heti.

"Rakas ystävä, jos niitä haluatte, niin ansaitkaa ne."

"Mitä siihen tarvitaan?"

"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan
kreivi de Guichea."

"Minäkö!" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. "Siitä ei
tule mitään."

"Olette siis myynyt kaikki vaatekappaleenne?"

"Ei, on minulla vielä puku, ja parhaani, mutta ostajaa odotan juuri."

"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette
satuloida hevosen ja painutte taipaleelle."

"Ei käy laatuun."

"Miksei?"

"_Morbleu_, ettekö siis tiedä, että herra de Guiche on Étampesissa?"

"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta
jouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista."

"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen
matkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen
kolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen
viidellätoista."

"Lahjoittakaa miten vain, mutta minä tarvitsen toisen
hovineito-valtuutuksen."

"No, ei vähä mitään! Eikö kreivittärenne mahdu yhdelle sijalle?"

"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, -- minun
ja kreivi de Guichen."

"Voisitte sanoa kreivi de Guichen ja teidän."

"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen
valtakirjan tarvitsen."

"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo
hankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja
siihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa..."

"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä
puuhassa, rakas ystävä."

"Pitää syventyä asioihin", sanoi Manicamp.

"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee
kuningas, niin..."

"Julistaudutte Malicorne I:ksi?"

"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole
kysymys."

"Valitettavasti ei."

"On hankittava minulle toinen hovineidon valtakirja.

"Ystäväiseni, luvatkaa minulle taivas, niin nyt minä en tästä
hievahda."

Malicorne helisytti taskuaan.

"Tässä kilisee kaksikymmentä pistolia", hän sanoi.

"Ja mitä minä kahdellakymmenellä pistolilla teen, hitto vieköön?"

"Ka", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, "vaikkapa vain lisäätte ne
niihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!"

"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa", myöntyi
Malicorne ojentaen uudestaan kätensä. "Antakaa tänne."

"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden
ojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?"

"Olkoon menneeksi."

"Pianko?"

"Tänään."

"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en
niin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival
päivässä tappaisi teidät."

"Ystävän palvelemisessa en katso mitään mahdottomaksi."

"Olette sankarillinen."

"No, ne kaksikymmentä pistolia?"

"Tässä", sanoi Malicorne näyttäen kultarahoja.

"Hyvä!"

"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat
kyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi."

"Eikä kulu, olkaa huoletta."

"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista
livreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi
sieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös
yöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi,
jos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä."

Manicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä
Malicorneen.

"Lienette sentään oikeassa", hän myönsi, "en voisi palata ennen kuin
huomenna." Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. "Mutta siinä
tapauksessa meillä onkin vielä aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Pikku pelierään."

"Ei toki, te voitatte aina."

"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia
kahtakymmentä vastaan."

"Ja mikä olisi vedon aiheena?"

"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista
lieuen matka Étampesiin."

"Niin."

"Neljäntoista takaisin."

"Tietenkin."

"Yhteensä siis kahdeksankolmatta lieuen taival."

"Epäilemättä."

"Sille taipaleelle saanen neljäntoista tunnin ajan?"

"Sen myönnän mielelläni."

"Tunnin kreivi de Guichen tavoittamiseen?"

"Sekin on vaatimattomasti pyydetty."

"Ja tunnin hänen kyhätäkseen kirjeen prinssille?"

"Se sopii."

"Kuusitoista tuntia siis kaikkiaan. Nyt on kello kaksitoista .."

"Puoli yksi."

"Kas, teillähän on komea taskukello!"

"Puhuitte vedonlyönnistä?" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti
takaisin taskuunsa.

"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista,
että te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa."

"Onko teillä siivekäs hevonen?"

"Se on minun asiani. Yhdyttekö vetoon?"

"Että muka saan kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa?
allekirjoitettuna?"

"Aivan."

"No, hyvä, -- minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on
mahdotonta", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä
aatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.




80.

Manicampin mahti.


"On siis sovittu", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi,
"että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää,
että toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa
niiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä
Étampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä
menetän saman summan?"

"Sovittu on."

"Antakaahan kynä, mustetta ja paperia."

"Tässä on kirjoitustarpeet."

"Aah!"

Huoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi
sirosti seuraavat rivit:

    'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon
    herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan
    nimityksen.

                                             _De Manicamp_.'

Tästä ponnistuksesta päästyään Manicamp ojentausi jäljen pitkäkseen.

"No, mitä tämä merkitsee?" oudoksui Malicorne.

"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de
Guichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut
vetoni."

"Millä tavoin?"

"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun
sijastani."

"Ahaa!"

"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua
Étampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen
voittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja
varmaan myös teille."

"Te olette ehdottomasti suuri mies, Manicamp!"

"Sen kyllä tiedän."

"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän
osoituksen?"

"Häneltä saatte samanlaisen prinssille."

"Ja sitten riennän Pariisiin?"

"Ja prinssi vahvistaa nimityksen heti."

"Antaen minulle valtakirjan?"

"Niinkuin teillä jo olisi se."

"Ah!"

"Lienen huomaavainen mies, vai mitä?"

"Ihailtava ystävänpalveluksissa!"

"Kiitos."

"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä
Manicamp!?"

"Kaikkea, paitsi rahaa."

"_Diable_, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä...
jotakin muuta tärkeätä?"

"Mitä tärkeätä se olisi?"

"No, jos joku ystävänne pyytäisi teiltä sellaista palvelusta, että..."

"Minä kieltäytyisin."

"Niin itsekäs!"

"Tai ainakin kysyisin, minkä palveluksen hän tekisi minulle
vastavuoroon."

"Vaikkapa niinkin. Se ystävä siis nyt puhuttelee teitä."

"Te, Malicorne?"

"Minä niin."

"Kas vain, olettekin siis hyvissä varoissa?"

"Minulla on vielä viisikymmentä pistolia."

"Juuri se erä, jota tarvitsen. Missä ne kolikot ovat?"

"Täällä", vastasi Malicorne kopauttaen toista taskuaan.

"Puhukaa, hyvä ystävä; mitä te olette vailla?"

Malicorne otti jälleen kirjoitusneuvot ja tarjosi niitä Manicampille.

"Kirjoittakaa", esitti hän.

"Sanelkaa."

"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa
kruununprinssin hovissa.'"

"Ohoh!" sanoi Manicamp kohottaen kynän, "virka prinssin huonekunnassa
viidestäkymmenestä pistolista?"

"Te kuulitte väärin, hyvä ystävä."

"Ettekö sanonut viisikymmentä?"

"Viisisataa ainakin tarkoitin."

"Olisiko se summa käsillä?"

"Se on tässä."

Manicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä
piti sitä nyt loitolla.

"No, mitä sanottekaan? Viisisataa pistolia!"

"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni", vastasi Manicamp, "te
käytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois."

Malicorne jatkoi:

"'Ystäväni kreivi de Guichen hankittavaksi ystävälleni Malicornelle.'"

"Kas niin", virkahti Manicamp.

"Suokaa anteeksi, unohditte allekirjoituksen."

"Ah, aivan oikein! No, nyt ne viisisataa!"

"Tästä luen kaksisataaviisikymmentä."

"Miksi jättäisitte puolet pois?"

"Loput suoritan saadessani viran."

Manicamp irvisti happamesti.

"Siinä tapauksessa", hän sanoi, "antakaa se osoitus takaisin."

"Takaisin! Miksi?"

"Lisään siihen sanan."

"Lisäätte sanan?"

"Niin, yhden vain."

"Mikä se olisi?" epäröitsi lakimies.

"'Kiire.'"

Malicorne antoi paperin, ja Manicamp, kirjoitti lisäyksensä.

"Hyvä!" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi
laskea kultarahoja.

"Puuttuu kaksikymmentä", huomautti hän.

"Kuinka niin?"

"Voitinhan äskeisessä vedonlyönnissä."

"Se on totinen tosi!"

Malicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa
kultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.

"Siinä siis toinen valtuutus", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa,
"joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen;
mutta..."

Hän pysähtyi, otti vuorostaan kynän ja kirjoitti Montalaisille:

    'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen
    valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen
    vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden
    lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'

Kavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: "Niin,
luulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin
ensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin... ja neiti de la
Vallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen
ystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu --
kuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! -- Hyvästi,
Manicamp!" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.

Mutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de
Guiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti
vain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin
aamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana
asustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän
laittausi Grammont-hotelliin.

Tämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche
oli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi
Havreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan
Henriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.

Malicorne lausui Manicampin nimen ja sai heti pääsyn.




81.

Grammont-hotellin pihalla.


Kreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa
valjakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen
ohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa
kuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja
valjaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin
nimi.

"Manicamp?" hän huudahti. "Tulkoon heti, _parbleu_!" ja hän astahti
vilkkaasti portille päin.

Malicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti
kreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun
ystävän sijasta.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lakimies, "luulen erehdyksen
tapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin
vain hänen lähettinsä."

"Ahaa!" virkkoi de Guiche hieman kylmäkiskoisempana, "ja mikä on
asiana?"

"Kirje, herra kreivi."

Malicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun
tämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen.
Vilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.

"Taas!" hän huudahti; "jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa
siis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?" Malicorne vain kumarsi.

"Ja miksei hän tule itse?" kysyi kreivi.

"Hän on vuoteenomana."

"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?" Kreivi kohautti olkapäitänsä.
"Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?"

Malicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön
kuin toinenkin.

"Käyttäköön sitten luottoa", jatkoi de Guiche.

"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän
luonanne, herra kreivi", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.

"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää
kaiken hienoston tulla!"

"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta,
herra kreivi", yritti Malicorne lohduttaa.

"Hänen tulisi jo kuitenkin olla Pariisissa!"

"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen
menettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut."

"Monsieur", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, "teillä näkyy olevan
hyvää aistia."

Malicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta
herrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta.
Hän kumarsi vuorostaan.

"Osoitatte minulle suurta kunniaa, monsieur", vastasi hän.

"Ketä mielihyväkseni saankaan puhutella?"

"Nimeni on Malicorne, monsieur."

"Mitä arvelette näistä pistoolikoteloista, herra de Malicorne?"

Malicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä
tilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi
tuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni
esiintymään luontevasti.

Hän tutki koteloita asiantuntijan näköisenä ja lausui epäröimättä:

"Raskaanlaisia."

"Siinä näette", virkkoi de Guiche satulasepälle, "tämä pätevä aseiden
tuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt
pistoolikotelot liian tukeviksi."

Satulaseppä lausui pahoittelunsa.

"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?" kysyi de Guiche. "Ostin sen
vastikään."

"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta
minun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni."

"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin
kolmeen kertaan." -- Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että
kehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.

Malicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan
vasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.

Ensin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen
hän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän
pysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset
tallirengille.

"No, mikä on mielipiteenne, herra de Malicorne?" tiedusti kreivi.

"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi", sanoi Malicorne.
"Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän
juuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä
harjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan
kädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut
hiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan
englantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa
ristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä
muuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä."

"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne", kiitti kreivi. "Te
olette todellinen tuntija." Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan
tulokasta hän jatkoi: "Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole
maakunnasta saatu, -- Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä
aistilla vaateparsia sommiteltavan?"

"Ei, herra kreivi, Pariisissa tämä onkin tehty."

"Kas, sen kyllä näki... Mutta palatkaamme asiaamme -- Manicamp siis
tahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?"

"Näette hänen kirjoittavan teille siten, herra kreivi."

"Kuka siksi ensimmäiseksi tulikaan?"

Malicorne tunsi punehtuvansa.

"Hyvin viehättävä neitonen", hän kiirehti vastaamaan, "kreivitär de
Montalais."

"Ahaa, te tunnette hänet, monsieur?"

"Kyllä, hän on kihlattuni, tai melkein."

"Se on toista... Onnittelen tuhannesti!" sanoi kreivi de Guiche, jonka
huulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan
sävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. "Ja kelle
tämä toinen valtuutus on aiottu?" jatkoi kreivi. "De Manicampinko
kihlatulle?... Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa
hankalasti hoidettavan miehen."

"Ei, herra kreivi... toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le
Blanc de la Vallière."

"Tuntematon", virkahti de Guiche.

"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur", myönsi Malicorne
hymyillen.

"No, minä puhun prinssille. Onhan hän kai hyvää sukua?"

"Vanhaa ja kunnioitettua syntyperää, leskiherttuattaren seuraneiti."

"Hyvä on! Tahdotteko tulla mukaan prinssin luo?"

"Mielelläni, jos suotte minulle sen kunnian."

"Ovatko vaununne täällä?"

"Ei, tulin ratsain."

"Tuossa puvussa?"

"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani
ennen kuin esittäysin teille."

"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista", tuumi kreivi ja
rypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.

"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea
-- kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."

"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa,
aivan oikein, totta kyllä!"

Kreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.

"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin
hovissa, -- se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis
tekee kauppoja arvonimityksillä?"

"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan."

"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian,
hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt
lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista
käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on
rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."

"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä,
"te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä
pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan
erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne
niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan
sanoen te olette aivan yli-ihminen!"

"Enhän nyt toki!"

"_Morbleu_, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö
sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin
huonekuntaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kreivi, -- jos saan sen viran, niin lahjoittaja
ei ole hän, vaan te."

"Ja kenties hän ei olekaan aivan ilmaiseksi antanut välitystään?"

"Herra kreivi..."

"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja
Condén prinssille, _parbleu_!"

"Varmaankin isäni, monsieur."

"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla
ahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet;
_mordieu_, hän kalvaa teidät luihin asti."

"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur", paransi lakimies asemaansa
hymyhuulin.

"Sainkin teistä heti sen käsityksen, että te olette peräti säädyllinen
herrasmies, herra Malicorne. Te saatte nimityksenne, tai menköön oma
nimeni."

"Voi, herra kreivi, kiitän kaikesta sydämestäni!" huudahti Malicorne
hurmaantuneena.

"Lähtekäämme kruununprinssin luo, hyvä herra Malicorne, lähtekäämme
suoraa päätä."

Ja de Guiche suuntasi askeleensa portille, viitaten uutta
tuttavaa mukaansa. Mutta samassa sen takaa ilmestyi nuori ritari,
neljän- tai viidenkolmatta ikäinen, kalpeakasvoinen, ohuthuulinen,
hohtavasilmäinen, ruskeatukkainen.

"Hei, hyvää huomenta!" toivotti hän, tulollaan peräydyttäen kreivin
sisemmäksi pihalle.

"Kas, sinä täällä, de Wardes! Sinä, saappaissa, kannuksissa ja raippa
kädessä!"

"Oikea asu Havreen lähtijälle. Eihän huomenna ole Pariisissa enää
ketään." Ja uusi tulokas tervehti sovinnaisesti Malicornea, joka
uhkeassa puvussaan olisi käynyt ruhtinaasta.

"Herra Malicorne -- herra de Wardes", esitteli de Guiche, toisten
kumartaessa uudestaan. "Kuulehan, de Wardes, sano meille, sinä kun olet
selvillä tällaisista asioista: mitä virkoja nykyään on täyttämättä
hovissa tai oikeastaan kruununprinssin huonekunnassa?"

"Kruununprinssin huonekunnassa?" toisti de Wardes tähystellen ilmaan,
muistutellakseen mieleensä. "Maltahan... ylitallimestaria ei
tietääkseni ole vielä määrätty."

"Oh", huudahti Malicorne, "älkäämme puhuko sellaisista sijoista,
monsieur; minun pyrkimykseni ei ulotu neljännekseenkään sitä matkaa!"

De Wardesilla oli epäluuloisempi huomiokyky kuin de Guichella, ja hän
oivalsi heti, mitä Malicorne oli miehiään.

"Niin, herttua ja pääri sen tarvitsee olla, joka siihen
luottamusasemaan nimitetään", sanoi hän masentavasti.

"Minä en pyydä muuta kuin jotakin ihan vaatimatonta tointa", selitti
Malicorne; "olen arvoltani halpa enkä asetu oikeata tasoani ylemmäksi."

"Monsieur Malicorne on miellyttävä herrasmies, jonka ainoana haittana
on aateluuden puute", puolsi nuori kreivi arvokumppanilleen. "Mutta
minä puolestani en anna sellaiselle seikalle ehdotonta merkitystä."

"Vaikka niinkin", mukausi de Wardes; "mutta muistutan sinulle vain,
hyvä kreivi, että ilman aatelisarvoa voi tuskin toivoa pääsyä prinssin
esittelyyn."

"Se on totta, hovisääntö on muodollinen!" muisti kreivi. "_Diable!
diable!_ sitä emme olleet ajatelleet."

"Voi, se on minulle kova isku", sanoi Malicorne hiukan kalveten, "kova
isku, herra kreivi!"

"Ei toivoakseni korjautumaton", viihdytti de Guiche.

"_Pardieu_!" huudahti de Wardes; "korjaus on kyllä tiedossa, kun teistä
vain tehdään aatelismies, hyvä herra. Hänen ylhäisyytensä kardinaali
Mazarin ei juuri muuta tehnytkään aamusta iltaan."

"No no, de Wardes!" kielsi kreivi; "ei mitään huonoja piloja. Meidän
keskemme ei sellainen leikkipuhe sovellu; on kyllä totta, että
aateluutta voi ostaa, mutta se on niin ikävä ilmiö etteivät
aatelismiehet hevin voi sitä tehdä naurun asiaksi.

"Oletpa totisesti puritaanimainen, kuten englantilaiset sanovat."

"Herra varakreivi de Bragelonne!" ilmoitti kamaripalvelija pihalla
ikäänkuin salonkiin astuen.

"Ah, rakas Raoul, sinuapa on hauska tavata! Ja saappaissa ja
kannuksissa myös! Lähdet siis matkaan sinäkin!"

Bragelonne lähestyi nuorten miesten ryhmää ja tervehti luonteenomaisen
vakaasti ja säveästi. Hänen kumarruksensa kohdistui etenkin de
Wardesiin, jota hän ei ollenkaan tuntenut ja jonka kasvonpiirteet
olivat käyneet omituisen kylmäkiskoisiksi Raoulin ilmestyessä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi de Guichelle, "tulin pyytämään sinun seuraasi.
Olethan nimittäin arvatenkin lähtemässä Havreen?"

"No, mainiota, erinomaista! Me saamme hupaisen matkan. Herra Malicorne
-- herra de Bragelonne. Niin, ja tässä esittelen sinulle herra de
Wardesin."

Nuoret aatelismiehet vaihtoivat jäykän tervehdyksen. Nämä
kaksi luonnetta näkyivät alunpitäin luontuvan keskinäiseen
vastakohtaisuuteen. De Wardes oli joustava, nokkela, salakavala, Raoul
totinen, ylväs, suora.

"Toimita meidät yksimielisyyteen, de Wardes ja minut, Raoul."

"Mitä kysymys koskee?"

"Aatelia."

"Kuka sitä alaa tuntee, ellei Grammont-suvun jäsen?"

"En tahdo kuulla kohteliaisuuksiasi, vaan kysyn mielipidettäsi. De
Wardes väittää, että aatelisarvoja käytetään väärin; minä taasen olen
sillä kannalla, että aatelisarvo sinänsä ei ole katsottava mitään
merkitseväksi, jos mies ei osoita edustavansa sitä kunniakkaasti."

"Sinä olet oikeassa", lausui de Bragelonne tyynesti.

"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi",
virkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, "sanoessani, että
Ranskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee
ympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää."

"Mitä joutavia!" tokaisi de Guiche; "kuinka voitkaan siten sanoa?"

"Voin mainita esimerkin." De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään
Bragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: "Tiedätkö, kuka on
vastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, --
arvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa
haltijansa Ranskan marskienkin edelle?"

Raoul alkoi punehtua huomatessaan, mihin de Wardes tähtäsi.

"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään
tapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun
kuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna
toimeen."

"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta,
antaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle
pikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina
eteissuojamissa!"

"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän", puuttui puheeseen Raoul,
luoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, "mutta te ette nähdäkseni tunne
miestä, josta puhutte."

"Enkö muka tunne herra d'Artagnania! Hyväinen aika, kuka ei häntä
tuntisi?"

"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja
kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan
niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, -- mikä ei ole hänen
vikansa, -- hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten
vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni,
ja -- Jumala kiitos -- minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni
saakka."

De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen
keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut
alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia
kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin
miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche
oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle
hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:

"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin
luo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen
pyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä
matkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä
on tekeillä."

Miehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul
vastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille
päivänpaisteeseen.

"Hyvä on", sanoi de Guiche, "levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi
niitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten
mielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän
lausuntosi. Kah, suo anteeksi, -- unohdinpa kysyä sinulta tietoja
kreivi de la Fèrestä?"

Viime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko
Raoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.

"Kiitos", vastasi nuori mies, "herra kreivi jaksaa hyvin."

De Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut
huomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:

"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme
Palais-Royalin pihalla." Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka
liikahteli kärsimättömästi. "Lähdemme", hän sanoi; "tulkaa, herra
Malicorne."

Tämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran
kuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä
tilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain
hautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset
kolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui.
Malicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli
jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei
muutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.




82.

Prinsessan muotokuva.


"Oletko järjiltäsi?" paheksui de Guiche edettyään kumppaninsa kanssa
muutaman askeleen Grammont-hotellista; "teet hyökkäyksen herra
d'Artagnania vastaan, ja vielä Raoulin kuullen?"

"Entä sitten?" kysyi de Wardes. "Onko herra d'Artagnanin arvosteleminen
kiellettyä?"

"Mutta tiedäthän toki, että sen yhden miehen osalle tulee hyvinkin
neljännes muskettisoturien kunniakkaan ja kuuluisan valioväen parhaasta
toiminnasta!"

"Vaikkapa niinkin, mutta miten se voisi estää minua vihaamasta häntä?"

"Mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Oh, ei minulle mitään."

"Miksi häntä siis vihaisit?"

"Kysy sitä isäni haamulta."

"Totta tosiaan, de Wardes, sinä hämmästytät minua: herra d'Artagnan ei
ole lainkaan niitä miehiä, jotka tiliänsä kuittaamatta jättävät
jälkeensä jotakin kaunaa. Isäsi taasen kuuluu puolestaan olleen ylväs
mies, ja niin pahoja vihoja ei ole, ettei kelpo miekanmittely riittäisi
sovitukseksi!"

"Minkäpä sille voi, veikkoseni, -- isäni ja herra d'Artagnan pysyivät
vihoissa; lapsuudestani asti hän haastoi minulle siitä, ja se
vihamielisyys siirtyi minulle erityisenä säännöksenä muun perinnön
ohella."

"Ja sinä voit sellaisella perusteella tuntea todellisia katkeruutta
muiden kunnioittamaa miestä kohtaan?"

"Pidän perintöäni pyhänä enkä sitä suinkaan vähennä, ja se viha oli jo
isälläni niin ylitulviva, että siitä riitti osa kohdistumaan
d'Artagnanin kolmeen ystäväänkin, jotka niin läheisesti olivat yhtä
puolta hänen kanssaan. Tilaisuuden sattuessa ei heidänkään tarvitse
valittaa välinpitämättömyyttä minun puoleltani, sen takaan!"

De Guiche oli tähystänyt de Wardesia ja tunsi lievää väristystä,
nähdessään nuoren miehen vaisun hymyn. Häntä hätkähdytti jonkunlainen
aavistus; hän tuli ajatelleeksi, että aatelismiesten uljaitten
asekiistain aika oli mennyt ja että isän viha pojalle periytyneenä
saattoi kyllä olla syvästi tunnettua, mutta nyt etsiä tyydytystään
viekkauden avulla, kun jo vältettiin käyttämästä avointa
kaksintaistelua kunniakysymysten ratkaisemiseen. De Guichen huolestus
koski oikeastaan vain Raoulia. Mutta kumppaninsa otsan täten
synkistyessä ikävistä mietteistä de Wardes tointui hillitsemään
sävyänsä.

"Minulla ei muuten ole omakohtaisesti mitään muistutettavaa herra de
Bragelonnea vastaan", lisäsi hän; "en tunnekaan häntä."

"Älä missään tapauksessa unohda, että Raoul on paras ystäväni, de
Wardes", varoitti de Guiche painokkaasti.

De Wardes kumarsi. Keskustelu jäi siihen, de Guichen onnistumatta
saamaan tietoonsa toverin salaisuutta; de Wardes näkyi päättäneen olla
sanomatta enempää ja asteli vain umpimielisenä eteenpäin. De Guiche
arveli saavansa kenties Raoulilta parempaa selvyyttä asiaan.

Täten tultiin Palais-Royalin luo, jonka edustalla tunkeili utelias
väkijoukko. Kruununprinssin huonekunta odotti käskyä nousta ratsaille
ja lähteä saattamaan lähettiläitä, joiden tehtävänä oli noutaa nuori
prinsessa Pariisiin. Kansat olivat siihen aikaan hyväluontoisia
perityssä ja kunnioittavassa kiintymyksessään hallitsijoita kohtaan,
joten hevosten, aseiden ja livreijain loisto korvasi ylimääräisillä
veroilla kootut suhdattomat kustannukset. Mazarin oli sanonut: "Antaa
niiden laulaa, kunhan maksavat." Ludvig XIV sanoi: "Antaa niiden
katsella." Ja ääntä ei nyttemmin liioin saatukaan pitää, mutta nähtävää
tarjottiin sitä enemmän.

Kreivi de Guiche jätti de Wardesin ja Malicornen odottelemaan
pääportaiden juurella, lähtien itse suoraan kruununprinssin luo, hän
kun oli tämän likeisimmässä suosiossa Lotringin junkkarin keralla, joka
kateellisena ei voinut häntä sietää, mutta oli kuitenkin pitävinänsä
kumppanuuden hyvänään.

Hän tapasi nuoren Filipin parantelemassa kasvojensa punaa ihomaalilla
kuvastimen edessä. Pukuhuoneen nurkassa loikoi Lotringin junkkari
pieluksilla ja leikki vastakäherretyillä pitkillä, vaaleilla
kiharoillaan kuin nainen. Prinssi kääntyi kuullessaan oven avautuvan.

"Kas, sinäkö, Guiche!" hän tervehti; "tulehan sanomaan minulle totuus."

"Niin, monseigneur, te tiedätte, että se on minun vikojani."

"Ajatteles, että tuo ilkeä junkkari tuottaa minulle mielenkarvautta."

Moitittu kohautti olkapäitänsä.

"Millä tavoin?" tiedusti de Guiche. "Eihän se ole chevalier de
Lorrainen tapoja."

"No, hän väittää, että mademoiselle Henriette on sievempi naiseksi kuin
minä mieheksi."

"Olkaa varuillanne, monseigneur", sanoi de Guiche kulmiansa rypistäen,
"te olette haastanut minut toden lausujaksi."

"Niin", myönsi nuori prinssi hiukan hätääntyneesti.

"No, minä siis annan arvosteluni..."

"Älä huoli vielä, Guiche", tokaisi prinssi; "tässä ei ole kiirettä.
Katsele minua tarkoin ja muistuttele hyvin mieleesi prinsessan
piirteitä, -- ja tässähän muuten on hänen muotokuvansakin."

Hän ojensi kreiville pienoiskuvan, mitä taiteellisinta tekoa. De Guiche
katseli sitä kauan.

"Kautta kunniani, siinäpä viehättävä olento, monseigneur", sanoi hän
sitten.

"Mutta katsele jo minuakin vuorostani, katsele toki minua!" huudahti
prinssi kääntääkseen puoleensa kreivin huomion, joka oli kokonaan
kiintynyt muotokuvaan.

"Ihmeellistä, totisesti", jupisi de Guiche.

"Kas, voisipa luulla, että sinä et ole häntä ennen nähnytkään", sanoi
prinssi.

"Olen tosin nähnyt, monseigneur, mutta siitä on viisi vuotta aikaa, ja
kahdentoista ikäisen tytön varttuminen seitsentoistavuotiaaksi immeksi
merkitsee suuria muutoksia."

"No, sano nyt sentään jo mielipiteesi!"

"Minun luullakseni tämän muotokuvan täytyy imarrella, monseigneur."

"Niin, se ensiksikin on varmaa!" yhtyi prinssi hyvillään, "mutta
otaksuen sen pysyvän totuudessakin lausu arvostelusi sen mukaan."

"Monseigneur, teidän korkeutenne voi tuntea itsenne hyvin onnelliseksi
noin tenhoavan morsiamen saamisesta."

"Tietenkin, ja se on mielipiteesi hänestä; mitä minusta?"

"Te mielestäni olette liian kaunis mieheksi, monseigneur."

Lotringin junkkari puhkesi äänekkääseen nauruun. Kruununprinssi
käsitti, että kreivi de Guichen arvostelma tarkoitti hänen ulkomuotonsa
naisekasta hempeyttä ja sanoi kulmiansa rypistäen:

"Minulla ei ole kovinkaan herttaiset ystävät."

De Guiche tähysti muotokuvaa vieläkin, mutta hetkisen kuluttua hän
ponnistautuen luovutti sen takaisin prinssille ja virkkoi:

"Ehdottomasti minä mieluummin kymmenesti katselen teidän korkeuttanne
kuin enää kertaakaan madamea."

Junkkari epäilemättä oivalsi jotakin salaperäistä noissa sanoissa,
jotka jäivät käsittämättömiksi prinssille, sillä hän huudahti:

"No, menkää siis itsekin naimisiin!"

Filip punasi kasvonsa kuntoon; sitten hänkin vielä silmäili muotokuvaa
ja lopuksi myhäillen katseli jälleen piirteitään kuvastimesta. Hän
näkyi olevan tyytyväinen vertailuun.

"Olipa muuten mieluista, että tulit", hän sanoi de Guichelle, "pelkäsin
sinun lähtevän hyvästelemättä."

"Teidän korkeutenne tuntee minut liian hyvin, voidaksenne uskoa minusta
sellaista säädyttömyyttä."

"Ja sinulla kaiketi onkin jotakin pyydettävää minulta vielä ennen kuin
jätät Pariisin?"

"No, teidän korkeutenne on arvannut oikein; on minulla sattumalta
pyyntökin esitettävänä."

"Hyvä! Puhu pois."

Lotringin junkkari kävi äkkiä hyvin tarkkaavaksi; hänestä tuntui, että
jokainen toisen saama suosionosoitus oli häneltä varastettu.

"Raha-asiako se on?" kysyi prinssi kreivin epäröidessä. "Se osuisi
oivallisesti, minä kun olen nyt ylettömästi varoissani: herra
yli-intendentti lähetti vasiten taskurahoikseni viisikymmentätuhatta
pistolia."

"Kiitän teitä, monseigneur, mutta asiani ei koske rahaa."

"Mitä siis haluatkaan? Anna kuulua!"

"Hovineidon valtakirjaa."

"_Pardieu_, Guiche, sinustahan on tullut ihmeellinen suojelija!"
virkahti prinssi halveksivasti; "etkö minulle siis enää muusta puhukaan
kuin tyttösistä?"

Lotringin junkkari hymyili; hän tiesi, että prinssiä pahastutti naisten
asioissa esiintyminen.

"Monseigneur", selitti kreivi, "minä en suoranaisesti suojele sitä
henkilöä, josta tulin teille puhumaan; muuan ystäväni vain tahtoo tehdä
hänelle tämän palveluksen."

"No, se on toista; ja mikä se ystäväsi suojatti on nimeltään?"

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière, nykyään jo
leskiherttuattaren saattueessa."

"Uh, hän ontuu!"[52] äännähti Lotringin junkkari venyttäytyen
mukavampaan asentoon.

"Ontuuko!" ähmistyi prinssi. "Ja hän esiintyisi alituiseen madamen
näkyvissä? Kautta kunniani, ei, se olisi liian vaarallista raskauden
sattuessa."

Lotringin junkkari remahti nauruun.

"Herra chevalier", virkkoi de Guiche, "te ette menettele oikein,
sekaantuessanne vastustamaan anomustani."

"Ah, suokaa anteeksi, herra kreivi", vastasi nuori junkkari huolestuen
siitä erityisestä äänenpainosta, jonka kreivi oli sovittanut
sanoihinsa, "se ei ollut tarkoitukseni, ja luulenkin tämän neidin
vaihtuneen mielessäni toiseen."

"Varmasti, -- minä vakuutan, että te erehdyitte."

"Kuulehan, Guiche, onko tämä nimitys sinulle tärkeä?" kysyi prinssi.

"Se on tullut minulle hyvinkin tärkeäksi, monseigneur."

"Olkoon menneeksi sitten; mutta älä pyydä enää kolmatta nimitystä,
sillä paikkoja ei riitä."

"Kah, kah!" huudahti Lotringin junkkari; "jo kaksitoista kello!
Lähtöhetki!"

"Ajatteko minut pois, monsieur?" kysyi de Guiche.

"Oh, kreivi, kuinka yrmeästi te tänään kohtelettekaan minua!" vastasi
junkkari sydämellisellä äänellä.

"Kautta kaiken hyvän, kreivi ja chevalier, älkää toki tuolla tavoin
kinastelko", kielsi prinssi; "ettekö näe, että minä kiusaannun siitä?"

"Allekirjoitus?" muistutti de Guiche.

"Ota tuolta laatikosta kaavake ja anna tänne."

De Guiche haki valtakirjan kaavan ja ojensi sen prinssille toisella
kädellään, toisella tarjoten kynän, joka oli ihan lionnut musteessa.
Filip kirjoitti nimensä.

"Siitä saat", hän sanoi, "mutta sillä ehdolla, että sovit chevalier de
Lorrainen kanssa."

"Mielelläni", mukausi de Guiche, ja hän ojensi kätensä junkkarille niin
välinpitämättömästi, että se tuntui ylenkatseelta.

"Menkää, kreivi", virkkoi junkkari olematta millänsäkään toisen
sävystä, "menkää ja tuokaa meille prinsessa, joka ei liiaksi pidä lukua
ulkomuodostaan."

"Niin, lähdehän ja taivalla tarmokkaasti", toivotti prinssi. "Keitä
otatkaan kumppaneiksesi?"

"Bragelonnen ja de Wardesin."

"Kaksi miehuullista urhoa."

"Heissä on miehekkyyttä enemmänkin kuin tarpeeksi", tokaisi Lotringin
junkkari; "koettakaa saada heidät molemmat eheinä takaisin, kreivi."

"Ilkeä sielu!" jupisi de Guiche; "hän vainuaa pahaa kaikkialla ja
etusijassa."

Kumartaen sitten kruununprinssille hän poistui huoneesta. Portaille
tullessaan hän kohotti valtakirjansa näkyviin. Malicorne syöksähti
esiin ja vastaanotti sen ilosta vapisten, mutta Guiche huomasi hänen
sitten vielä jäävän odottelevaksi.

"Kärsivällisyyttä, monsieur, kärsivällisyyttä", sanoi hän suojatilleen;
"chevalier de Lorraine oli saapuvilla, ja pelkäsin ajautuvani karille,
jos pyytäisin kerrakseen liikaa. Odottakaa siis paluuseeni saakka.
Hyvästi!"

"Hyvästi, herra kreivi, ja tuhannet kiitokset!" huudahti Malicorne
tyyntyneenä.

"Ja lähettäkää minulle Manicamp. -- Onko muuten totta, monsieur, että
neiti de la Valliére on nilkku?"

Kreivin virkkaessa ne sanat hänen taakseen pysähtyi hevonen. Hän
kääntyi ja näki Bragelonnen kalpenevan; ratsastajaparka saapui juuri
pihaan ja osui kuulemaan kysymyksen, kun sitävastoin Malicorne oli jo
vetäytynyt äänen kantamattomiin.

-- Miten täällä voi Louise olla puheena? -- kysyi Raoul itseltään. --
Haa, älköön vain tuo de Wardes, joka tuolla nyt hymyilee, koskaan
virkkako hänestä sanaakaan minun kuulteni!

"Hei, hei, taipaleelle, hyvät herrat!" huusi kreivi de Guiche.

Samassa prinssi ilmestyi ikkunaan, saatuaan ulkoasunsa lopullisesti
huolitelluksi. Koko saattue hurrasi hänelle, ja kotvasen kuluttua
liput, nauhat ja töyhdöt hulmusivat ratsujen laukan aaltoilussa.




83.

Havressa.


Tämä loistava, hilpeä ja erilaisten mielipiteitten vilkastuttama
hoviseurue saapui Havreen neljännen päivän ehtoopuolla kello viiden
aikaan; prinsessasta ei ollut siellä vielä mitään kuulunut.

Suurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja
lakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de
Guiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin,
mutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime
hetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla
kirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin
hänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän
kauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp
esittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa
uhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I:n
tornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut
pidättää nauruaan.

"Kas, Manicamp-poloiseni", hän sanoi, "sinäpä olet ihan sinipunaisessa,
-- olet siis saanut surua?"

"Surupukua käytän, niin", myönsi Manicamp.

"Ketä murehdit?"

"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman
tietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, --
vieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin."

"Jopa nyt!"

"_Pardieu_, vielä ihmettelet, -- jätettyäsi minut rahattomaksi."

"No, pääasia on, että olet täällä."

"Kamalia teitä taivallettuani!"

"Missä asuntosi on?"

"Asuntoni!?"

"Niin."

"Enhän minä nyt millään asu."

De Guiche puhkesi taas nauramaan. "Missä siis aiot asua?"

"Missä sinäkin."

"Meillä ei siis vielä ole huoneistoa tiedossa."

"Mitä! Eikö sinullakaan?"

"Hitto, miten minä asunnostani ennakolta tietäisin?"

"Et siis ole varannut majapaikkaa?"

"Minäkö?"

"Sinä tai prinssi."

"Emme ole sitä seikkaa ajatelleetkaan. Havre on tietääkseni suuri
kaupunki, ja kunhan on tallissa tilaa tusinalle hevoselle ja talo on
säällinen ja hyvällä kulmalla..."

"Hoo, täällä kyllä on säällisiä majapaikkoja."

"No sittenpä..."

"Mutta ei meille."

"Mitä kummaa! Eikö meille? Kelle sitten?"

"Englantilaisille, lemmossa! Buckinghamin herttua on vuokrannut kaikki
kunnolliset hotellit ja majatalot."

"Mitä sanotkaan?" virkahti de Guiche hätkähtäen kuulemastansa nimestä.

"Niin, herttua on ennättänyt edelle, veikkoseni. Hänen ylhäisyytensä
kuriiri saapui tänne kolme päivää sitten ja pidätti kaikki kaupungin
lukuuntulevat vuokra-asunnot."

"No, no, Manicamp, eivät asiat sentään niin hullulla kannalla liene."

"Pentele, olenhan mielestäni selittänyt aseman ihan selkeästi!"

"Mutta eihän koko Havre voi olla herttuan hallussa, hitto vieköön!"

"Ei kylläkään, koska hän ei ole vielä astunut maihin; mutta tultuaan
hän ottaa huostaansa kaupungin."

"Ohoh!"

"Kyllä näkee, että sinä et tunne englantilaisia; niillä on ihan
haalimisraivo."

"Olkoon, mutta mies, joka saa kokonaisen rakennuksenkin, tyytyy siihen
eikä ota kahta."

"Niin, mutta entä kaksi miestä?"

"Vaikkapa katsoisivat kaksi rakennusta tarvitsevansa, -- neljä, kuusi,
kymmenenkin taloa voisit arvella hänen seurueensa vaativan; mutta
Havressa on toki satakin hyvää vuokrataloa."

"Jos on, niin ne ovat siinä tapauksessa pidätettyjä, kaikki sata!"

"Mahdotonta!"

"Sinua härkäpäätä, -- vakuutan sinulle nimenomaan, että herttua on
vuokrannut kaikki talot koko ympäristöstä, johon hänen majesteettinsa
Englannin leskikuningatar tyttärensä kanssa asettuu tullessaan maihin!"

"No, siinäpä sitten on varsin vaatelias mies", virkahti de Wardes
taputellen hevosensa kaulaa.

"Niin on asia, monsieur."

"Näytte olevan siitä hyvin varma, herra de Manicamp." Ja de Wardes loi
kreiviin salavihkaisen silmäyksen ikäänkuin kysyäkseen, missä määrin
saattoi luottaa hänen ystävänsä järkeen.

Oli tällävälin tullut pimeä, ja portin edusta kuhisi paashien,
lakeijain, tallirenkien, hevosten ja vaunujen tungoksena; soihtujen
loimu heijastui nousuveden täyttämässä kanavassa, ja laiturikadun
toisella puolella näkyi tuhansien porvarien ja matruusien utelias
joukko, joka hyvin kiinnostuneesti tarkkaili tulokkaiden parvea.

Tämän epäröimisen aikana oli Bragelonne ikäänkuin vieraaksi jättäytyen
pysyttänyt hevosensa hiukan taampana kreivi de Guichesta, katsellen
vedenpinnan valovälkähdyksiä ja nautinnokseen hengittäen mainingin
suolaista tuoksua, kun se etäämpänä levien kattamalle rantasomerikolle
kohahdellessaan siroitteli ilmaan vaahtoansa.

"Mutta mitä syytä olisi Buckinghamin herttualla voinut olla sellaiseen
asuntojen takavarikoimiseen?" huudahti de Guiche.

"Niin", vahvisti de Wardes, "sekin olisi hauska kuulla."

"Hoo, painava syy", vastasi Manicamp.

"Tiedätkö muka perusteenkin?"

"Luulenpa tietäväni."

"No mikä?"

"Kumarru."

"Lempo, kuiskattavako asia se on?"

"Saat itse päättää."

"Hyvä!"

De Guiche kallistui ystäväänsä päin.

"Rakkaus", ilmoitti Manicamp varovasti.

"En tule hullua hurskaammaksi."

"No, kuulin täytenä totena, että hänen kuninkaallisesta korkeudestaan
Anjoun herttuasta tulee mitä onnettomin aviomies."

"Mitä! Ettäkö Buckingham...?"

"Se nimi tuottaa turmaa Ranskan ruhtinashuoneelle."

"Jo nyt... Hän siis --?"

"Kuuluu olevan mielettömästi rakastunut nuoreen prinsessaan eikä soisi
kenenkään muun pääsevän lähellekään."

De Guiche punastui.

"Hyvä, hyvä, kiitos!" sanoi hän puristaen de Manicampin kättä. "Mutta
Luojan nimessä, älä levitä sitä huhua ranskalaisten kuuluviin, sillä
muutoin ilmaan välähtelee miekkoja, jotka eivät pelkää englantilaista
terästä."

"Sitä rakkautta ei nähdäkseni sentään oikeastaan voi pitää
todistettuna", huomautti Manicamp; "kenties se on vain tyhjänpäiväinen
kasku."

"Ei", arveli de Guiche, "minä aavistan siinä totuuden." Ja nuoren
miehen hampaat puristuivat väkisinkin yhteen.

"No, mitäpä sillä on sinulle tai minulle väliä, jos kruununprinssistä
tuleekin samaa kuin kuningasvainajasta? Isä-Buckingham kuningattarella,
poika-Buckingham kruununprinsessalla, -- mitä me siitä!"

"Manicamp! Manicamp!"

"Ka, hitto, tehty kuin tehty, tai ainakin se on puheeksi tullut."

"Vaiti!" käski kreivi.

"Ja miksi siitä niin pitäisi vaieta?" tokaisi de Wardes; "juttuhan
tuottaa suurta kunniaa ranskalaisuudelle. Ettekö te ole samaa mieltä,
herra de Bragelonne?"

"Mikä juttu?" tiedusti Bragelonne apeasti.

"Että englantilaiset siten ihailevat teidän kuningattarienne ja
prinsessainne kauneutta."

"Suokaa anteeksi, en ole tarkannut edellistä keskustelua, vaan
kaipaisin selitystä."

"No niin, isä-Buckinghamin tarvitsi tulla Pariisiin, jotta hänen
majesteettinsa kuningas Ludvig XIII havaitsi puolisonsa olevan hovinsa
tenhoavimpia kaunottaria; nyt pitää vuorostaan poika-Buckinghamin
vahvistaa palvomisellaan ranskalaissyntyisen prinsessan viehkeys.
Tästälähtein koituu kuninkaallisten sulojen todisteeksi se tieto,
että ne ovat herättänet merentakaista rakkautta", haastoi
englantilaissyntyinen aatelismies.

"Monsieur", vastasi Bragelonne, "en halua kuulla pilapuheita noista
asioista. Me aatelismiehet olemme kuningattarien ja prinsessain kunnian
puoltajia. Jos me nauramme heille, niin millaista esiintymistä
voimmekaan odottaa lakeijoilta?"

"Ohoh, monsieur", tokaisi de Wardes punehtuen korvalehtiä myöten,
"miten minun on tuo käsitettävä?"

"Miten vain mielitte, monsieur", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti.

"Bragelonne! Bragelonne!" varoitti de Guiche hiljaa.

"Herra de Wardes!" huudahti Manicamp nähdessään englantilaisen
aatelismiehen kannustavan ratsunsa varakreivin vierelle.

"Hyvät herrat", sanoi de Guiche lujasti, "älkää antako tuollaista
esimerkkiä julkisuudessa, kadulla. Sinä olet väärässä, de Wardes."

"Väärässä! Minkä suhteen, kysyn sinulta?"

"Väärässä siinä, että aina puhutte pahaa jostakin tai jostakusta", sanoi
Raoul horjumattoman levollisena.

"Malttavaisuutta, Raoul!" pyysi de Guiche hiljaa.

"Älkääkä tapelko ennen kuin olette levänneet", neuvoi Manicamp; "te
ette kykenisi mihinkään kunnolliseen näytteeseen."

"No, hei, eteenpäin, hyvät herrat, eteenpäin!" huusi de Guiche, ja
hajoittaen tieltään ratsut ja paashit hän tunkeutui väkijoukon keskessä
olevalle aukiolle, saaden mukaansa koko ranskalaisen matkueen.
Vastapäätä näkyi iso portti, joka oli avoinna tilavalle pihalle; de
Guiche ratsasti tähän pihaan, kintereillään Bragelonne, de Wardes ja
kolme tai neljä muuta aatelismiestä.

Siellä nyt pidettiin jonkunlaista sotaneuvottelua; harkittiin, millä
keinoin lähetyskunnan arvo olisi pelastettava. Bragelonne oli sillä
kannalla, että ensiksi ennättäneen oikeutta oli pidettävä kunniassa.
De Wardes ehdotti kaupungin valtausta väkivoimin. Manicampista se
esitys tuntui liian ripeältä; viisaampaa oli nukkua alustukseksi.
Valitettavasti tähän tarvittiin asuntoa ja vuoteita, ja niitähän juuri
puuttui.

De Guiche oli tuokion mietteissään, mutta sitten hän huusi kaikuvalla
äänellä:

"Ken minua rakastaa, seuratkoon!"

"Saattolaisetko myös?" kysyi muuan paashi, joka oli lähestynyt ryhmää.

"Joka sielu!" vastasi tulinen nuori ylimys. "Hei, Manicamp, näytä
meille se talo, joka on varattu prinsessalle!"

Kreivin suunnitelmasta tietämättöminä ystävät seurasivat häntä
väkijoukon saattaessa; sen suosionhuudot ja iloinen hälinä kuulostivat
hyvältä enteeltä tämän kiihkeän nuorison vielä tuntemattomalle
hankkeelle.

Tuuli puuskahteli navakasti satamasta päin ja tuon tuostakin sekaantui
remuun kohinallaan.




84.

Merellä.


Seuraavana päivänä oli tyvenempi sää, vaikka yhä puhaltelikin. Aurinko
oli noussut punaisessa pilvessä, jonka reunalta vain verenkarvaiset
säteet viistoon osuivat mustille aallonharjoille.

Kallioilta tähysteltiin kärsimättöminä ulapalle. Kello yhdentoista
aikaan aamupäivällä annettiin merkki aluksen näkymisestä. Se viiletti
satamaa kohti täysin purjein, ja taampana seurasi puolen meripenikulman
päässä kaksi muuta. Ne lähestyivät kuin voimakkaan jousimiehen
sinkoamina vasamina, mutta merenkäynti oli kuitenkin niin raju, että
vauhti ei heikentänyt vaarumista, joka kallisteli aluksia
kumpaisellekin kyljelle. Rakenteesta ja lippujen väristä saattoi
piankin tuntea englantilaisen laivasto-osaston. Etummaisena oli
amiraalin lippua kantava alus, jossa arvattiin prinsessan saapuvan.

Kulovalkeana levisi viesti korkean vieraan lähestymisestä. Koko
ranskalainen aateli riensi satamaan, ja kansaa keräytyi sivulaitureille
ja aallonmurtajille. Kaksi tuntia myöhemmin olivat saattolaisalukset
tavoittaneet amiraalilaivan, ja kaikki kolme asettuivat ankkuriin
Havren ja Hèven väliselle selälle, nähtävästi uskaltamatta näin
navakalla tuulella pistäytyä ahtaaseen satamasalmeen. Amiraalilaiva
tervehti Ranskaa kahdellatoista kanuunanlaukauksella, joihin Frans I:n
linnoitus vastasi samalla mitalla.

Heti työnnettiin vesille satakunta korukankailla verhottua purtta,
joiden piti viedä ranskalaiset aatelismiehet tulijain luokse. Mutta kun
näki niiden jo satamassa keikkuvan kuin lastuina ja aallonmurtajan
takana korkeiden vesivyöryjen huppelehtivan sekä kumealla pauhinalla
pirstoutuvan reunuskiviin, oli ilmeistä, että näistä veneistä ei
yksikään pääsisi edes neljännesmatkaa kumoon kierähtämättä.

Tuulesta ja aallokosta huolimatta valmistausi kuitenkin muuan
luotsivene vakaasti lähtemään satamasta, asettuakseen englantilaisen
amiraalin käytettäväksi.

De Guiche oli veneiden paljoudesta etsiskellyt hiukankin vankempaa
purtta, jolla olisi voinut toivoa pääsevänsä englantilaisiin aluksiin
asti. Silloin hän huomasi luotsivenettä varusteltavan.

"Eikö sinusta, Raoul", hän virkkoi, "tunnu häpeälliseltä
meidänlaistemme älykkäiden ja rivakkain olentojen peräytyä tuulen ja
veden raa'an voiman tieltä?"

"Sitä tässä juuri olen ajatellut", vastasi Bragelonne.

"No, tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme tuohon veneeseen ja
pistäydymme ensi tervehdykselle? Tahdotko sinä de Wardes?"

"Olkaa varuillanne, te hukutatte itsenne", sanoi Manicamp.

"Ja tyhjän päiten", huomautti de Wardes, "kun ottaa huomioon, että te
ette vastatuuleen muutenkaan pääsisi aluksiin asti."

"Sinä siis kieltäydyt?"

"Niin, totisesti! Mielellänikin menettäisin henkeni taistelussa ihmisiä
vastaan", ja de Wardes loi syrjäsilmäyksen Bragelonneen, "mutta minulla
ei ole vähäisintäkään halua kamppailla aironvedoilla suolaisten
vesihyökyjen kanssa."

"Ja minä taasen", virkkoi Manicamp, "en perillepääsynkään toiveissa
haluaisi tärvellä ainoata kunnollista pukuani; hyrske haalistuttaisi
sen kirjavaksi."

"Sinäkin kieltäydyt?" huudahti de Guiche.

"Totta kai, usko minua, kun vakuutan sen vielä kerran."

"Mutta katsokaa toki; tuolla amiraalilaivan yläkannella naiset
tähystävät tänne päin!" taivutteli de Guiche.

"Sitä suurempi syy varoa naurettavaa kylpyä heidän nähtensä, hyvä
ystävä."

"Onko se viimeinen sanasi, Manicamp?"

"On."

"Entä sinun, de Wardes?"

"Samaten."

"Sittenpä lähden yksin."

"Ei, minä tulen kanssasi", sanoi Raoul; "luulin jo sopineemmekin
siitä."

Raoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti
arvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi
mielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.

Luotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. "Hei, me
tarvitsemme kaksi sijaa!" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi
kultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.

"Nuoret herrat eivät näy pelkäävän suolaista vettä?" virkkoi luotsi.

"Me emme pelkää mitään", vastasi de Guiche.

"No, tulkaa pois sitten."

Luotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat
aatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.

"Hei, urheasti vain, miehet", rohkaisi de Guiche; "tässä kukkarossa on
vielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme
amiraalialukseen."

Soutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla.
Rohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto
tunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään
purteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan
vaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään
notkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi
amiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.

Laivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan
sametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar
Henriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen
amiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär
venettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui
syvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten
kuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen
ylväät hahmot.

Amiraalilaivan miehistö keräysi nojailemaan parraskaiteisiin tai kapusi
vantteihin, huudahdellen hyväksyviä arvostelmiaan noiden kahden
pelottomuudesta, luotsin taitavuudesta ja hänen väkensä rivakkuudesta.
Huikea hurraus tervehti heidän tuloansa laivaan.

Norfolkin kreivi, pulska nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta
ikävuoden väliltä, kiirehti aatelismiehiä vastaanottamaan. De Guiche ja
Bragelonne nousivat reippaasti ylös oikeanpuolen nuoratikkaita ja
läksivät amiraalin johtamina tervehtimään kuninkaallisia naisia.

Kunnioitus ja olletikin jonkunlainen pelko, jonka laatua hän ei
yrittänytkään selvittää itselleen, olivat tähän asti pidättäneet kreivi
de Guichea tarkoin silmäilemästä nuorta prinsessaa. Tämä sitävastoin
oli heti kiinnittänyt huomionsa häneen ja kysyi lopulta äidiltään:
"Eikö tuo olekin Monsieur?"

Madame Henriette tunsi kruununprinssin paremmin; hän hymyili tyttären
itseluuloisuuden erehdykselle ja vastasi: "Ei, se on vain herra de
Guiche, hänen suosikkinsa."

Se vastaus pakotti prinsessan hillitsemään vaistomaista
suosiollisuutta, jota kreivin uskallus oli herättänyt. Juuri sillä
hetkellä, jolloin prinsessa virkkoi kysymyksensä, de Guiche vihdoin
rohkeni kääntää katseensa häneen, päästen vertaamaan alkuperäistä
muotokuvaan. Nähdessään nuo kalpeat kasvot, eloisat silmät,
ihastuttavat kastanjanruskeat kutrit, värähtelevät huulet ja
kuninkaallisen ilmeen, joka tuntui kiittävän ja rohkaisevan yhtaikaa,
hän joutui sellaisen mielenkuohun valtaan, että ainoastaan Raoulin
käsivarren tuki esti hänet horjahtamasta.

Ystävän kummeksuva katse ja kuningattaren suosiollinen ele toinnuttivat
de Guichen. Muutamin sanoin hän esittäysi kruununprinssin lähettinä ja
tervehti ympärille ryhmittyviä englantilaisia ylimyksiä siinä
arvonmukaisessa järjestyksessä, jossa nämä astuivat esiin. Raoul
esiteltiin vuorostaan ja sai armollisen vastaanoton; kaikki tiesivät,
mikä osuus kreivi de la Fèrellä oli ollut Kaarle-kuninkaan kruunun
palautukseen, ja olihan kreivi lisäksi ollut välittäjänä tälle
naimaliitollekin, joka nyt toi Henrik IV:n tyttärentyttären takaisin
Ranskaan. Raoul puhui englanninkieltä aivan sujuvasti ja asettui
ystävänsä tulkiksi niiden nuorten englantilaisten aatelismiesten
parissa, jotka eivät olleet riittävästi perehtyneet ranskaan. Samassa
peräkannelle ilmestyi harvinaisen kaunis nuori mies, joka herätti
huomiota pukunsakin ja aseittensa hienolla loistokkuudella. Hän
lähestyi kuninkaallisia naisia näiden haastellessa Norfolkin kreivin
kanssa ja lausui äänellä, joka ilmaisi huonosti salattua
kärsimättömyyttä:

"No niin, hyvät naiset, meidän on mentävä maihin."

Sen kutsun kuullessaan nuori prinsessa kohousi istualta ja aikoi astua
tarttumaan käsivarteen, jota aatelismies tarjosi hänelle monenlaisia
mielenilmeitä kuvastavaa vilkkautta osoittaen. Mutta amiraali asettui
väliin.

"Odottakaa hiukan, herttua", sanoi hän; "sallikaa minun huomauttaa,
että naiset eivät voi lähteä veneeseen tällä säällä. Merenkäynti on
liian ankara, mutta neljän tienoissa luulisin tuulen heikentyvän, joten
sopisi illalla mennä maihin."

"Mutta minun täytyy muistuttaa, mylord", vastasi Buckingham
yrittämättäkään peitellä ärtymystään, "että teillä ei ole mitään
oikeutta tällaiseen määräilyyn. Naisistamme kuuluu valitettavasti
toinen Ranskalle, ja näettehän, että Ranska on jo toimittanut
lähettiläät noutamaan häntä!"

Ja herttua viittasi de Guicheen ja Raouliin, samalla kumartaen heille.

"En luule", arveli amiraali, "että näiden herrain aikeena on panna
alttiiksi kuninkaallisten naisten henkeä."

"He ovat onnellisesti päätyneet perille vastatuuleen, mylord; sallikaa
minun uskoa, että naisilla ei ole sen suurempaa vaaraa myötätuuleen
purjehdittaessa."

"Nämä herrat ovat peräti urheita", sanoi amiraali. "Olette nähnyt, että
satamassa oli paljonkin väkeä, kenenkään uskaltautumatta seuraamaan
heitä. Sitäpaitsi halu esittää mahdollisimman pian kunnioituksensa
tunteet Madamelle ja hänen korkealle äidilleen kannusti heitä uhmaamaan
merta, joka on tänään arveluttavan raju tottuneellekin meriväelle.
Mutta joskin saatan esittää nämä herrat esikuvina meripäällystölle, ei
heidän sovi miehuullisuudellaan houkutella naisia nyt aaltojen
armoille."

Prinsessan salavihkainen silmäys huomasi de Guichen poskipäihin
kohonneen punan. Sitä katsetta ei Buckingham nähnyt, sillä hän piti
silmällä vain Norfolkia. Hän oli ilmeisesti mustasukkainen amiraalille
ja näkyi mitä kiihkeimmin haluavan temmata naiset pois tältä huojuvalta
kamaralta, jolla amiraali oli valtiaana.

"Vetoan muuten itse prinsessaan", sanoi Buckingham lyhyeen.

"Ja minä omaantuntooni ja vastuuseeni, mylord", vastasi amiraali. "Olen
lupautunut viemään Madamen turvallisesti Ranskaan, ja sanani pidän."

"Mutta kuitenkin..."

"Sallikaa minun muistuttaa, mylord, että minä yksin käsken täällä."

"Tiedättekö, mitä sanotte, mylord?" virkahti Buckingham korskeasti.

"Aivan hyvin, ja uudistan vielä: minä yksin käsken täällä, mylord, ja
kaikkien on minua toteltava."

Tämä lausuttiin arvokkaasti ja ylväästi. Raoul tarkkasi sen vaikutusta
Buckinghamiin. Herttua vavahti ja nojasi teltankannattimeen, pysyäkseen
pystyssä; hänen silmänsä alkoivat veristää, ja oikea käsi kouraisi
rajusti miekankahvaa.

"Mylord", puuttui puheeseen kuningatar, "minun täytyy sanoa,
että yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää
nyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee
sumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen
jäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja
harrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin,
missä hänen on meidät jätettävä."

Sanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta
puolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei
tämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa
kreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi
isku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään
syvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli
silloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.

"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella", virkkoi sen
nähdessään leskikuningatar ranskaksi, "siitä syystä hän varmaankin on
niin hätäinen pääsemään maihin!"

Nuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi
mielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi
yksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden
äkänsä.

Amiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan
johti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen
arvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui
prinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan
vasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa.
Ruokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi
mielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle
entisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö,
tuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.

Kreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin
hänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui
prinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan
värisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian
päättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle.
Mutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.

"Mylord", virkkoi hän, "suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen
kuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen
korkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni
minä esiinnyn kruununprinssin sijaisena."

Sen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen
kunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten
keskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa
katkerasti.

Raoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen
merkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai
huolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.

Ehtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren
pinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan
myhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi
kuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.




85

Teltat.


Englantilainen amiraali -- kuten olemme nähneet -- oli omaksunut
pikamielistä herttuaa kohtaan sen sävyn, että hän ei ollut
huomaavinaankaan tämän uhkaavia silmäyksiä ja ärtyneitä puuskahduksia.
Matkan varrella hän oikeastaan oli siihen vähitellen tottunutkin. De
Guiche ei ollut vielä havainnut, että tämä äkäisyys nyt oli kääntynyt
häneenkin, mutta vaistomaisesti hän ei tuntenut mitään mieltymystä
Kaarle II:n suosikkia kohtaan. Kokeneempi ja kylmäverisemmin
tarkkaileva leskikuningatar oivalsi täydellisesti aseman ja päätti
ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa ehkäistä sen ilmeisen vaaran,
että nuoret ylimykset maltittomina riitaantuisivat prinsessan
läsnäollessa. Se hetki kyllä tulikin pian.

Levollisuus oli palautunut koko seurueeseen, joka oli hälisten
rientänyt ihailemaan vieraan maan maisemia. Ainoastaan Buckinghamin
sydäntä myllersi vielä myrsky, kun hän kärsimättömyydessään hoki
puoliääneen nuorelle prinsessalle:

"Madame, Madame, taivaan nimessä, lähtekäämme maihin, minä rukoilen
teitä! Ettekö näe, että tuo Norfolkin tomppeli kiusaa minut kuoliaaksi
mielistelevällä huolenpidollaan teistä?"

Henriette kuuli sanat ja hymyili; hän ei vastatessaan kääntynyt päin,
mutta antoi vain äänelleen sen lievän nuhteen ja riuduttavan
nenäkkyyden soinnun, jolla keimailu osaa kieltävässä muodossa lausua
hyväksymisensä.

"Hyvä loordi", hän sanoi hiljaa, "olen teille jo sanonut, että te
olette järjiltänne."

Lähellä seisova Raoul kuuli Buckinghamin pyytelyn ja prinsessan
vastauksen; hän näki herttuan siirrähtävän nyt askeleen taaksepäin ja
huoaten pyyhkäisevän otsaansa, ja häntä värisytti ajatella, mitä
seurauksia saattoikaan koitua hillittömän hovimiehen intohimoisesta
rakkaudesta tällaisissa olosuhteissa. Viimein amiraali tahallisen
verkkaisesti antoi lopullisen määräykset veneiden vesillelaskemisesta,
jolloin herttua ilmaisi niin maltitonta ihastusta, että vieras olisi
voinut luulla hänen olevan päästänsä vialla. Norfolkin kreivin
valvonnan alaisena laskettiin ensin varovasti alas amiraalilaivan
kupeelta iso saima kauttaaltaan liputettuna; siinä oli tilaa
kahdellekymmenelle soutajalle ja mukavasti viidelletoista
matkustajalle. Tämän todella kuninkaallisen purren pääkoristeluna oli
samettiverhoja, Englannin vaakunaompeluksilla somistettuja
teljopeitteitä ja kukkakiehkuroita.

Tuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa,
odottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa
aseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen
vastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.

"Mylord", hän sanoi, "ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja
minun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä
siis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän
saapuessamme on kaikki valmista."

Siinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski
kahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan
millään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä
prinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti
nauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta
kuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen
ja huusi heti: "Pikkuvene vesille!"

Määräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella,
jota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua
loi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen
leskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa
ei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi
nauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi,
mutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.

"Lähtekää jo, monsieur", sanoi hän käskevästi.

Herttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki
viimeisen yrityksen.

"Entä te, messieurs", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla
äänellä, "ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de
Bragelonne?"

De Guiche kumarsi muodollisesti.

"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin", hän vastasi;
"teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä."

Ja hän vilkaisi nuoreen prinsessaan, joka loi silmänsä alas.

"Suokaa anteeksi, herttua", selitti leskikuningatar, "mutta kun herra
de Guiche kerran edustaa täällä kruununprinssiä, tulee hänen isännöidä
meille Ranskan puolesta niinkuin te olette tähän asti ollut
englantilaisena seurueen johtajana. Hänen on senvuoksi saatettava
meitä, ja meidän olisi muuten myönnettävä tämä pikku suosio sille
urheudellekin, joka toimitti hänet vaikeana hetkenä luoksemme."

Buckingham avasi suunsa vastatakseen; mutta kenties hän ei saanut
selvästi ajatelluksi tai tavannut sanoja mielipiteensä lausumiseksi,
joten hän käännähtikin äänettömänä pois kuin huumautunut ja hyppäsi
aluksesta suoraa päätä veneeseen. Soutajat hädin ehtivät pidättämään
häntä tuiskahtamasta mereen ja kykenivät vaivoin itsekään pysymään
veneessä, joka keikahteli kumoutumaisillaan.

"Mylord on ehdottomasti menettämässä järkensä", virkkoi amiraali
Raoulille.

"Minäkin pelkään hänen mielentilansa kehitystä", vastasi Bragelonne.

Soutajiensa kiidättäessä venettä rantaan päin Buckingham kaiken aikaa
hellittämättömästi tuijotti amiraalilaivaan niinkuin aarrekirstunsa
äärestä temmattu saituri. Mutta mitään vastausta ei tullut hänen
merkkeihinsä, eleihinsä ja surkeihin asentoihinsa. Viimein hän
masentuneena vaipui teljolle ja repi tukkaansa, merimiesten
huolettomina soutaessa rantaan, jonne herttua saapui yhä niin
pökertyneenä, että jollei hän olisi satamassa kohdannut omaa
lähettiänsä, joka oli majoitusmestarina ennakolta pidättänyt
huoneistot, ei hän olisi kyennyt edes tietänsä kysymään. Tultuaan
omaksi asunnokseen varattuun taloon hän sulkeutui sinne kuin
raivostustaan hautova Akhilleus telttaansa.

Kuninkaallinen saima läksi liikkeelle amiraalilaivasta juuri silloin,
kun Buckingham astui maihin. Sitä seurasi parkaasi täynnä upseereja,
hovilaisia ja hartaita ystäviä. Laivaa vastaan riensi kiireesti suuri
väenpaljous kalastajaveneillä, rannikkoruuhilla ja pitkillä
normandialaisilla pinasseilla. Linnakkeiden kanuunat jyrähtelivät,
amiraalilaiva ja molemmat toiset englantilaiset alukset vastasivat
yhteislaukauksilla, ja ulapalle leijui ammottavista tulikidoista
valkoisia savuhahtuvia, jotka vähitellen haihtuivat taivaan sineen.

Prinsessa astui laiturin portaille. Raikuva soitto toivotti hänet
tervetulleeksi mantereelle ja saatteli hänen kulkuaan, kun hän
keskikaupungille kävellessään polki sirolla jalallaan uhkeita mattoja
ja kukkavihkoja, joita oli levitetty kaduille. Tällöin de Guiche ja
Raoul englantilaisten keskestä sivulle pujahtaen lähtivät oikoteitse
nopeasti samoamaan kaupungin läpi prinsessan asunnolle päin.

"Kiirehtikäämme", oli Raoul huomauttanut ystävälleen, "sillä
Buckinghamin luonteesta päättäen hän tekee meille jonkun kolttosen
nähdessään eilisiltaisen neuvottelumme tulokset."

"No, meillä on siellä de Wardes, joka kyllä osaa olla karski
puolestaan", vastasi kreivi, "ja Manicamp torjuu kaikkea silkoisella
sävyisyydellään."

Hän joudutti kuitenkin askeleitaan, ja viiden minuutin kuluttua he
olivat kaupungintalon näkösällä. Heidän huomionsa kohdistui heti siihen
ilmiöön, että aukiolle oli kokoontunut suuri joukko herrasmiehiä.

"Hyvä!" virkkoi de Guiche; "asuntomme näkyvät olevan kunnossa."

Kaupungintalon edustalla kohosikin kahdeksan mitä muhkeimmin
varustettua telttaa, joiden viiritangoissa liehui Ranskan ja Englannin
yhdistettyjä lippuja. Nämä komeat tilapäiset asumukset saarsivat koko
kaupungintaloa väriloistoisena vyöhykkeenä, vartionaan kymmenen paashia
ja kaksitoista lähettiläiden saattueeksi annettua jääkäriä.

Näky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten
päivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla
kankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan
asunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli
liittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin
suunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan
oli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö.
Nyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta,
joka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja
muistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan
kumpaisellakin sivulla.

Nuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli
sovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp
jälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä.
Kaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria,
aatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset
pesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan
lähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin
viittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.

Saapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset
samalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka
toiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän
hajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset
rakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham;
mielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja
lähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta
telttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin
pysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja
silloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli
pistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen
antamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa
Manicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla.
Melun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi
oviverhojen edustalle.

"Mitä meteliä täällä pidetään?" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui
hiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä,
niin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan
hiljaisen rauhallisesti.

Buckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja
velttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon
aatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi
halveksivasti: "Kuka te olette, monsieur?"

Manicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä
suorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän
levollisena: "Entä te, monsieur?"

"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset
kaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne
olen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta
sulkea minulta tietä."

"Mutta mikä estää teitä menemästä sinne, monsieur?" kysyi Manicamp.

"No, vartiosoturinne!"

"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on
päästää ainoastaan jalankulkijoita."

"Kellään muulla kuin minulla ei ole oikeutta antaa täällä ohjeita",
sanoi Buckingham.

"Kuinka niin, monsieur?" kysyi Manicamp lempeällä äänellään. "Suvaitkaa
armollisesti selittää minulle se arvoitus."

"Syystä että olen vuokrannut aukion kaikki talot, kuten jo sanoin."

"Sen tiedämme hyvin, koska meille on jäänyt ainoastaan itse aukio."

"Te erehdytte, monsieur: tori kuuluu minulle kuten rakennuksetkin."

"Oh, suokaa anteeksi, monsieur, siinä te olette väärässä. Meillä
puhutaan kuninkaan turusta, ja aukio on siis hänelle omistettu, joten
se kuuluu meille, kun olemme täällä kuninkaan lähettiläinä."

"Olen jo kysynyt teiltä, kuka olette, monsieur?" kivahti Buckingham
katkeroituneena puhuttelijansa kylmäverisyydestä.

"Nimeni on Manicamp", vastasi nuori mies niin suloisella äänellä kuin
olisi tuuliharppu soinnahtanut.

Buckingham kohautti olkapäitänsä.

"Lyhyeen sanoen", hän virkkoi, "aukio oli vapaa silloin, kun vuokrasin
rakennukset kaupungintalon ympäriltä; nämä parakit supistavat
näköalaani, korjatkaa ne pois!"

Kuulijain keskuudessa nousi kumeata ja uhkaavaa sorinaa. Samassa saapui
paikalle de Guiche; hän työnsi syrjään joukon, joka eroitti hänet
Buckinghamista, ja Raoulin saattamana hän ilmestyi herttuan luo
toiselta puolen, juuri kun de Wardes tuli toisaalta.

"Suokaa anteeksi, mylord", hän sanoi, "mutta jos teillä on mitään
vaatimusta tehtävänä, suvaitkaa esittää se minulle, koska minä olen
suunnitellut nämä asumukset."

"Minä sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, monsieur, että sana parakki
kuulostaa pahalta", lisäsi Manicamp säveästi.

"Sanoitte siis, monsieur?" jatkoi de Guiche.

"Minä sanoin, herra kreivi", vastasi Buckingham, jonka äänenpainossa
vielä tuntui kiukkua, vaikka vertaisen läsnäolo hillitsi sitä, "että on
mahdotonta näiden telttojen jäädä tähän."

"Mahdotontako", virkahti de Guiche, "ja minkätähden?"

"Ne häiritsevät minua."

De Guiche ei voinut olla kärsimättömästi liikahtamatta, mutta Raoulin
levollinen silmäys sai hänet malttamaan mielensä.

"Niistä täytyy olla teille vähemmän häiriötä kuin meille siitä
ennakkotilauksen väärinkäyttämisestä, jonka te olette ottanut
oikeudeksenne, monsieur."

"Väärinkäyttämisestä!"

"Niin, epäilemättä. Te toimitatte tänne asiamiehen, joka teidän
nimessänne vuokraa koko kaupungin, ollenkaan välttämättä niiden
ranskalaisten tarpeista, joiden täytyi olla tulossa prinsessaa
vastaanottamaan. Se ei ole kovinkaan ystävällistä esiintymistä
liittolaiskansan edustajalta, herttua."

"Maa kuuluu ensimmäiselle haltuunottajalle", sanoi Buckingham.

"Ei Ranskassa, monsieur."

"Ja miksei Ranskassa?"

"Siksi, että Ranska on säädyllisyyden kotipaikka."

"Mitä se merkitsee?" huudahti Buckingham niin tulistuneesti, että
läsnäolijat peräytyivät odottaen yhteentörmäyksen heti tapahtuvaksi.

"Se merkitsee, monsieur", vastasi de Guiche vaaleten, "että minä olen
rakennuttanut nämä asunnot itselleni ja ystävilleni Ranskan
lähettiläiden ainoaksi suojaksi, mitä teidän vaateliaisuutenne on
jättänyt meille kaupungissa, ja että me myös asumme näissä, ellei
voimakkaampi ja hallitsevampi tahto kuin teidän lähetä meitä takaisin."

"Toisin sanoen, me emme ole häädönalaisia, kuten laissa lausutaan",
tokaisi Manicamp leppoisesti.

"Minä toivoakseni tiedän sellaisen mahdin, jota kaipaatte, monsieur",
vastasi Buckingham kreiville, laskien kätensä miekankahvaan.

Juuri kun Eripuraisuuden jumalatar mieliä tulistuttaen oli kääntämässä
kaikki säilät vastakkain, Raoul laski kätensä sävyisästi Buckinghamin
olalle.

"Vain sana, mylord", hän virkkoi.

"Oikeuteni, oikeuteni ensin!" huudahti kuumaverinen nuori mies.

"Juuri siitä kohdasta aioin saada kunnian puhua teille", selitti Raoul.

"Mutta älkää siis haastako pitkään, monsieur."

"Teen vain yhden kysymyksen, ja te näette, ettei lyhyemminkään voi
esittää asiaa."

"No, puhukaa."

"Tekö menette naimisiin kuningas Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa
vai prinssi Filip?"

"Mitä sanottekaan?" äännähti Buckingham ihan kauhistuneena peräytyen.

"Vastatkaa minulle, monsieur, olkaa hyvä", tivasi Raoul rauhallisesti.

"Onko tarkoituksenanne tehdä minusta pilaa, monsieur?" sanoi
Buckingham.

"Siinäkin on vastausta, monsieur, ja se riittää minulle, siis
myönnätte, että te tässä ette mene naimisiin Englannin prinsessan
kanssa."

"Sehän toki on selvää, monsieur."

"Suokaa anteeksi, mutta käyttäytymisenne tuotti siihen seikkaan jo
epäselvyyttä."

"Mitä oikein yritättekään saada lausutuksi, monsieur?"

Raoul lähestyi herttuaa.

"Teillä on raivostuksen purkauksia, jotka muistuttavat
mustasukkaisuuden riivaannusta", hän sanoi ääntänsä alentaen; "ettekö
sitä huomaa, mylord? Mutta mustasukkaisuus ei tartu sivulliseen, vaan
rakastajaan tai puolisoon; sitä suuremmalla syyllä uskon teidän
käsittävän menettelynne sopimattomuuden, mylord, kun nainen tässä
tapauksessa on prinsessa."

"Monsieur", huudahti Buckingham, "häpäisettekö madame Henrietteä?"

"Te häntä häpäisette, mylord", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti,
"ottakaa se huomioonne. Vastikään te amiraalilaivassa jo pahastutitte
kuningatarta ja kiusasitte amiraalilta kaiken kärsivällisyyden. Pidin
teitä silmällä, mylord, ja luulin ensin järjessänne olevan vikaa; mutta
sitten olen oivaltanut tuon hullaannuksen todellisen laadun."

"Monsieur!"

"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen,
jolle salaisuutenne on selvinnyt."

"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on
mahdoton sietää?" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että
rauhattomuudesta.

"Punnitkaa te sanojanne, mylord", vastasi Raoul korskeasti. "En ole
sellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te
päinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille
kunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne,
mylord!"

"Mistä, -- jos suvaitsette selittää? Uhkaatteko kenties minua?"

"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa,
vaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla,
ilmoitan vain teille --"

Buckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin
mitään havaitsematta -- "että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta,
jonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa
kohtaan... Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin... olen
ollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen
nyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna
valittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa
kiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan
kuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa,
mikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään
takaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini
kurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää
minusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen."

Buckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen
pitsikaulurinsa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi, "aatelismieskö noin puhun?"

"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne
minulta toisenlaista puheenlaatua."

"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de
Bragelonne!" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.

"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur", vastasi Raoul
järkkymättömän kylmäverisenä, "pitäisin sitä todella suurena onnena,
sillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä
korkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi
panee alttiiksi häpeän vaaraan."

"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa", myönsi onneton nuori ylimys.
"Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta."

Ja hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää
oli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.

Raoul työnsi hänen kätensä takaisin. "Varokaa, monsieur", hän virkkoi;
"jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti,
mutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla
Englannin prinsessan häitä."

Buckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat,
kasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin
houriossa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi sitten äkkiä, "en tunne ylevämpää
miestä, -- olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika.
Asukaa teltoissanne!" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan.
Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä
jännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen
jäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja
kohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.

De Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin
sydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille
englantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat
levottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle
asteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi
tavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren
tahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan
hiljaisuuden.




86.

Yö.


Sopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja
ranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin
kilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa.
Englantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat
hankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja
ranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota
valmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä
onnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan
kuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa.
Leskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin.
Olihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian
onneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta.
Omalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta,
jonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se
tarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.

Tulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja
katselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain
säveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan
meren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän
suuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen
jakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen
huomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui
lähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa
teltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi
rauhattomasti vavahdellen.

"Sinä kärsit, ystäväni?" kysyi Raoul.

"Julmasti."

"Ruumiillisesta nääntymyksestäkö?"

"Niin, olen menehtymäisilläni."

"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä", jatkoi nuori mies kiinteästi
tähystäen kumppaniansa.

"On, mutta kyllähän uni virkistää minut kuntoon."

"Haluatko jäädä rauhaan?"

"En, minulla on puhuttavaa sinulle."

"En anna sinun puhua ennen kuin olen itse hiukan kysellyt, de Guiche."

"Tiedustele vain, mitä mielesi tekee."

"Mutta ole vilpitön."

"Sinulle vastaan aina suoraan."

"Tiedätkö, mikä niin raivostutti Buckinghamia?"

"Minulla on aavistukseni."

"Että hän rakastaa kruununprinsessaa, eikö niin?"

"Häntä katsellessaan ainakin voisi mennä valalle siitä."

"No niin, siinä ei ole mitään perää."

"Oh, nyt sinä erehdyt, Raoul! Olen selkeästi nähnyt sen tuskan hänen
silmissään, liikkeissään ja koko olemuksessaan aamusta alkaen."

"Sinä olet runoilija, hyvä kreivi, ja näet kaikkialla runoutta."

"Olen herkkä huomaamaan rakkautta."

"Missä sitä ei ole."

"Haa, on varmasti!" huudahti kreivi kiihkeänä.

"Sanoppas, mikä sinut saattaakaan niin terävänäköiseksi", kysyi Raoul
katsoen häneen tiukasti.

"No", vastasi de Guiche epäröiden, "itserakkaus tietenkin.

"Itserakkaus! Se on kai liian pitkä sana, de Guiche."

"Mitä tarkoitat?"

"Tahdon huomauttaa, veikkonen, että sinä tavallisesti olet vähemmän
apealla tuulella kuin tänä iltana."

"Väsyttää."

"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet
ratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet,
kun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän
menehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi."

"No, lienen sitten alakuloisena pelkästä äkäännyksestä."

"Lordi Buckinghamin hupsuuden tähden?"

"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole
suututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista
valtiatartamme?"

"Oikeassa olet; mutta herttua ei luullakseni ole vaarallinen."

"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne
saapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän
kesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi
olisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden."

"Huomasithan hänen muuttuvan."

"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä
puhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen
rakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei
mukaudu noin helposti, -- hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla
rakasta madame Henrietteä!"

De Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa,
että Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat
ilmeistä mielipahaa.

"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi", sanoi
hän. "Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan
luvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla
mitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen
esiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet
noutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse."

"Niinkö hänelle sanoit?" tokaisi de Guiche punastuen.

"Aivan suoraan, ja menin pitemmällekin. Virkoinpa hänelle: 'Mitä te
itse ajattelisitte meistä, jos havaitsisitte keskuudessamme jonkun niin
riivaantuneeksi ja alamaistuntonsa menettäneeksi, että hän sallisi
sydämessään syntyä muita tunteita kuin mitä puhtainta kunnioitusta
hallitsijahuoneeseensa liittyvää prinsessaa kohtaan?'"

Nämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä
kalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain
koneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään
toisella silmänsä ja otsansa.

"Mutta, Jumalan kiitos", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta
välittämättä, "ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi,
maltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä
harkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä.
Tästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet
palvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin
omaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa
mieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen,
me heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin -- sanoin --
me pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja
omamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja
siten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se
todisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni", jatkoi Raoul, "koska
kuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen."

De Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut
ystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui
kuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat,
äsken oltuaan kylmän verettömät.

"Sinä puhuit hyvin", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, "ja olet kelpo
ystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin."

"Tahdot olla rauhassa?"

"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu;
kun huomenna palaat, en ole enää sama mies.

"No niin, nuku yösi hyvin", toivotti Raoul peräytyen.

Kreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä.
Mutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan
suuren, lannistetun intohimon vavahtelua.

Yö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon
lämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli
muodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus
lupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä.
Kaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät
varjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien
mosaiikiksi.

Piankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan
prinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn
lampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, -- immen,
jolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka
sielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.

Bragelonne astui tovin kuluttua telttansa ovelle hiljaa ja käyntiänsä
pidätellen kuin ihminen, joka on utelias katselemaan ja haluaa itse
jäädä näkymättömäksi. Paksujen verhojen suojasta hän sai yhdellä
ainoalla silmäyksellä tarkatuksi koko aukiota ja havaitsi hetken
kuluttua, että de Guichen teltan oviverhot niinikään puolittain
avautuivat ja liehuivat. Raossa kuvastui nuoren kreivin hahmo, kun hän
hämyssä hehkuvin silmin tähysti kiihkeästi prinsessan makuuhuoneesta
tuikkivaan heikkoon kajastukseen.

Se ystävällinen pilkotus oli kreivin tähtenä. Hänen katseisiinsa
ilmestyi koko sielun valtaava pyrkimys. Varjossa vakoillen Raoul
käsitti, mitkä hehkuvat ajatukset kutoivat nuoren lähettilään teltasta
prinsessan ulokkeelle myötätunnon ihmeellistä ja loihtuista siltaa, kun
niitä nostatti niin harras tahto ja hellittämätön kiintymys, että ne
varmaankin herättivät rakkauden unelmia laskeutumaan tuoksuiselle
makuusijalle, jota kreivi sielunsa silmillä ihasteli.

Mutta de Guiche ja Raoul eivät olleet ainoat valveilla. Eräässä
rakennuksessa aukion laidalla oli ikkuna avoinna, ja siitä tunkeutuvan
valon häämyssä kuvastui selvin varjopiirtein Buckinghamin herttua, joka
mukavasti nojautuen veistoksilla koristeltuun ja sametilla verhottuun
poikkipienaan lähetti hänkin prinsessan ulokkeelle kuumia toivotuksia
ja rakkautensa hullaannuksen näkyjä.

Bragelonne ei voinut olla hymyilemättä.

-- Onpa siinä sydänparka pahoin piirityksessä, -- tuumi hän prinsessaa
ajatellen. -- Ja ylkäpoloinen on kovasti uhattuna, -- lisäsi hän
itsekseen kruununprinssiä säälitellen, -- vaikka onkin suuri valtias ja
voi kokonaisella armeijalla varjella omaisuuttansa.

Bragelonne tähysti jonkun aikaa noiden kahden huokailijan hupsutusta,
kuunteli Manicampin kaikuvan epäkohteliasta kuorsausta, kun
hienosteleva aatelismies jyristeli niin korskeasti kuin hänellä olisi
jo ollut se sininen pukunsa sinipunaisen vaateparren sijasta, --
kääntyi tuulenhenkeen päin, joka toi hänen korviinsa satakielen etäistä
säveltenhoa, ja huomasi sitten saavansa osuudekseen toisen taudin,
kaihomielisyyden, niin että hän läksikin levolle, ajatellen omasta
kohdastaan, että kenties neljä tai kuusi silmää yhtä kiihkeinä
vartioitsi hänen epäjumalaansa Bloisin linnassa kuin de Guiche ja
Buckingham täällä.

"Ja neiti de Montalais ei ole mikään vankka varjelus", huoahti hän
itsekseen.




87.

Havresta Pariisiin.


Seuraavana päivänä vietettiin varsinaiset vastaanottojuhlat niin
prameasti ja riemukkaasti kuin kaupungin apuneuvot ja asukkaiden
innostus kykeni saamaan aikaan. Viimeiset tunnit omistettiin samalla
lähtövalmistuksiin.

Hyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran
tervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi
kaleeseihin loistavan saattueen keskellä.

De Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin
amiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen
käsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua
Pariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.

Kun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori
herttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin
että pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa
ja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden
kautta tämä uhkea parvi kulki.

Oli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä
seuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan
ja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia
myhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen
eteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.

Matka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti
de Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut
pahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen
pääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan
eloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua.
Mutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva
himmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä
syvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku
yrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja
vain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti
kuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä.
Kohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista
tai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa
osoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan;
vimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen
karkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli
vähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin
kierimään, -- mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan
hetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen
palautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen,
jotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.

Silloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia;
repivä tuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, -- ja
sitten hän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa
mitä nöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat
ajattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja
vaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä,
hovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen
prinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. "Hyvä!"
saattoi madame Henriette virkkaa; "nythän te olette järkevä, herra
Buckingham!"

Joskus taasen Raoul säveästi huomautti:

"Te surmaatte hevosenne, herttua."

Ja Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi
vaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja
että ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus
jommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi
karkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta
asti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti
huomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli
Buckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi
usein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen
isästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota
Buckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.

Raoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin
kuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen
ylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De
Wardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli
heti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan.
Noudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja
antamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de
Wardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun
jännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä
ja itsekkäässä ylpeydessä.

Oli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes
puhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul
kävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli
kuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti
hänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan
olemuksensa johdosta.

"Tunnusta pois", virkkoi de Wardes kreiville, "että olet pahoin
sairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi."

"En käsitä sitä puhetta", väitteli kreivi.

"Seikkahan on selvä: sinä riudut rakkauteen."

"Hupsuutta, de Wardes, hupsuutta!"

"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön
kärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen,
että hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että
opettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin
tullessamme."

"Taaskin hyökkäys Bragelonnea vastaan, de Wardes!"

"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus", haastoi kreivin paha
henki puoliääneen. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa;
näet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi
hänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän
mielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit
säkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu
sanoo sinulle nukkuneensa huonosti?"

"Se on totta, de Wardes, se on totta; mutta miksi puhut minulle tätä?"

"Eikö ole tärkeätä nähdä selvästi asema?"

"Ei, kun se näkeminen voi viedä ihmiseltä järjen."

Ja hän käännähti levottomasti prinsessaan päin ikäänkuin olisi de
Wardesin vihjauksia vastustaessaankin tahtonut etsiä niille vahvistusta
hänen silmistään.

"Kas, maltahan!" virkkoi de Wardes; "etkö näe, että hän kutsuu sinua
luokseen? Hei, käytä tilaisuutta, kun koulumestari ei ole estämässä."

De Guiche ei kyennyt pidättymään; vastustamaton vetovoima pakotti hänet
lähestymään prinsessaa. De Wardes katseli hänen lähtöään hymyhuulin.

"Te erehdytte, monsieur", sanoi Raoul yhtäkkiä kavuten kaiteen yli,
johon nuoret miehet olivat vastikään nojailleet selin; "koulumestari
oli saapuvilla ja kuulemassa."

De Wardesin ei tarvinnut vilkaistakaan Raouliin, tunteakseen hänet
äänestä, ja hän veti kalpansa heti puoliväliin huotrasta.

"Työntäkää miekkanne takaisin", lausui Raoul; "tiedätte hyvin, että
tällaisella matkalla kaikki tuommoiset mielenilmaukset ovat
hyödyttömiä. Pidättäkää säilänne, mutta hillitkää myös kielenne. Miksi
yritätte istuttaa oman sydämenne myrkkysappea mieheen, jota sanotte
ystäväksenne? Minua te tahdotte johdattaa vihaamaan kunnon kansalaista,
joka on isäni ja omaisteni ystävä, ja kreiviä koetatte houkutella
rakastamaan herrallenne määrättyä naista. Totisesti, monsieur, te
olisitte minun silmissäni kavaltaja ja kunniaton roisto, ellen katsoisi
paljon todennäköisemmäksi, että järjessänne on vikaa!"

"Sattuvasti sanoinkin teitä koulumestariksi, monsieur!" kuohahti de
Wardes. "Teidän omaksumanne äänilaji ja esiintyminen on ruoskaa
pitelevän jesuiitin eikä aatelismiehen käyttäytymistä. Pyydän teitä
ehdottomasti luopumaan siitä minun edessäni. Minä vihaan herra
d'Artagnania siitä syystä, että hän on menetellyt kurjasti isääni
kohtaan."

"Te valehtelette, monsieur", sanoi Raoul kylmäkiskoisesti.

"Haa, te väitätte minun puhuvan perättömiä, monsieur!" huudahti de
Wardes.

"Miksen sitä sanoisi, kun lausumanne on mahdoton?"

"Syytätte minua vääristelystä, ettekä samalla ole valmis puolustamaan
väitettänne miekalla?"

"Olen tehnyt päätöksen, monsieur, etten surmaa teitä ennen kuin olemme
toimittaneet prinsessan hänen sulhasensa luo."

"Tekö surmaisitte minut! Oh, teidän vitsakimppunne ei niin vain suomi
minua hengiltä, herra koulumestari."

"Ei", vastasi Raoul järkkymättömästi, "mutta herra d'Artagnanin säilä
pystyy siihen, ja minulla ei ainoastaan ole sitä asetta, monsieur, vaan
hän on opettanut minut sitä käyttämäänkin, ja sillä miekalla minä ajan
tullen kostan hänen nimensä häväistyksen."

"Varokaa, varokaa, monsieur!" karjaisi de Wardes. "Ellette heti
paikalla anna minulle hyvitystä, niin kaikki keinot kelpaavat
kostolleni!"

"Ohoo, monsieur", virkahti Buckingham äkkiä ilmestyen näyttämölle,
"siinäpä uhkaus, joka haiskahtaa salamurhalta ja osoittaa kovin huonoa
aistia aatelismiehessä."

"Mitä sanotte, herttua?" tiukkasi de Wardes kääntyen häneen päin.

"Pahoittelen äskeisen huomautuksenne loukkaavan englantilaisia
korviani."

"No, jos niin on asia, monsieur, niin sitä parempi!" huudahti de Wardes
vimmastuksissaan; "siispä tapaan ainakin teissä miehen, joka ei livahda
sormieni lomitse. Käsittäkää sanani niinkuin vain haluatte."

"Käsitän niinkuin ne on käsitettävä, monsieur", vastasi Buckingham
luonteenomaisen korskeaan tapaansa, joka tavallisessakin keskustelussa
antoi hänen haastelulleen erityistä uhmaa. "Herra de Bragelonne on
ystäväni, te loukkaatte häntä, ja niinpä vaadin teiltä hyvitystä
siitä."

De Wardes vilkaisi Bragelonneen, joka uskollisesti esittäen osaansa
pysyi kylmäverisenä herttuan uhmankin edessä.

"Mutta näyttäähän siltä", hän sanoi, "että minä en loukkaa herra de
Bragelonnea, koska hän ei katso kannattavan tarttua miekkaansa."

"Ketä siis loukkasitte?"

"Minä vain arvostelin kehnoksi mieheksi herra d'Artagnania", vastasi de
Wardes, joka oli pannut merkille, että hän ainoastaan tuon nimen
polkemisella kykeni härnäämään Raoulia raivostuksiin.

"No, se on toista", sanoi Buckingham.

"Eikö olekin?" vahvisti de Wardes. "Herra d'Artagnanin ystäville siis
kuuluu hänen puolustamisensa."

"Olen täydellisesti yhtä mieltä teidän kanssanne, monsieur", vastasi
englantilainen, joka oli saanut takaisin tyyneytensä. "Herra de
Bragelonnen loukkaamisesta en olisi oikeammiten voinut esiintyä hänen
sijassaan, koska hän on itse paikalla; kun asia taasen koskee herra
d'Artagnania..."

"Niin jätätte meidät sitä selvittelemään, monsieur, vai miten?"
täydensi de Wardes.

"En, vaan päinvastoin annan teille haasteen", oikaisi Buckingham
sivaltaen miekan huotrastaan, "sillä jos herra d'Artagnan on tuottanut
haittaa teidän isällenne, on hän tehnyt tai ainakin yrittänyt tehdä
suuren palveluksen _minun_ isälleni." De Wardes liikahti hämmästyneenä.
"Herra d'Artagnan", pitkitti Buckingham, "on uljain aatelismies, mitä
tunnen. Mitä suurimmalla mielihyvällä senvuoksi maksan teille
miekallani, mitä kiitollisuudessani olen hänelle velkaa."

Ja Raoulille kumartaen Buckingham soreasti heittäytyi taisteluasentoon.
De Wardes siirrähti askeleen, heidän iskeäkseen aseensa ristiin.

"Hei, hei, hyvät herrat", sanoi Raoul astuen eteenpäin ja asettaen
vuorostaan oman säilänsä paljastettuna kiistakumppanuksien väliin,
"tämän asian vuoksi ei teidän kannata käydä verenvuodatukseen
prinsessan nähden. Herra de Wardes kyllä puhuu pahaa herra
d'Artagnanista, mutta hän ei edes tunne sitä miestä."

"Ohoo, enkö muka tunne d'Artagnania?" tiuskaisi de Wardes hammasta
purren ja laskien miekkansa kärjen maata kohti.

"Ette ollenkaan, ettekä edes tiedä, missä hän oleskelee", vastasi Raoul
levollisesti, "koska kerran hänen tähtensä haastatte riitaa vieraitten
kanssa, sen sijaan että tavoittaisitte hänet itsensä."

De Wardes kalpeni.

"Mutta voin kyllä ilmoittaa teille, missä hän oleskelee, monsieur",
jatkoi Raoul. "Herra d'Artagnan on Pariisissa; palvelusvuorollaan hän
asuu Louvressa, mutta vapaina hetkinään Rue des Lombardsin varrella.
Hän on aivan helposti tavattavissa jommastakummasta paikasta, ja kun
teillä on niin paljon valittamista hänestä, niin ette menettele uljaan
miehen tavoin, jättäessänne vaatimatta häneltä hyvitystä, jota tunnutte
tahtovan kaikilta muilta paitsi juuri asianomaiselta."

De Wardes pyyhki hikeä otsaltaan.

"Hyi, herra de Wardes", morkkasi Raoul; "ei ole sopivaa rettelöidä
tuolla tavoin, kun kaksintaisteluista on julkaistu ankaria kieltoja.
Ajatelkaa toki: kuningas panisi tottelemattomuutemme kovin pahakseen,
varsinkin tällaisena aikana, ja hänellä olisi siihen täysi syy."

"Välttelyä!" mutisi de Wardes; "verukkeita!"

"Jopa jotakin!" vastasi Raoul; "miksi puhutte tuollaisia päättömyyksiä,
hyvä herra de Wardes? Tiedätte hyvin, että Buckinghamin herttua on
kymmenenkin kertaa kunnostautunut miekkasilla eikä suinkaan karttele
yhdettätoista. Hiisi vieköön, hänellä on nimi, joka velvoittaa! Ja
tiedätte kyllä, että minäkin tappelen. Olen taistellut Sensin luona,
Bléneaussa, Flandrian rannikolla, -- tykkimiesten edellä, sata askelta
edenneenä rintamasta, teidän muuten jättäytyessänne sata askelta
rintaman taakse. Tosin siellä oli liian paljon väkeä, jotta urheutenne
olisi voinut pistää silmään, niin että te ette sitä halunnutkaan
näytellä; mutta täällä se kykenee aiheuttamaan häväistysjutun, ja te
tahdotte saavuttaa huomiota millä tavoin hyvänsä. Älkää sentään luulko,
että minä ryhdyn auttamaan teitä suunnitelmassanne, herra de Wardes.
Sitä mielihyvää en teille suo."

"Tuo on silkkaa järkeä", arvosteli Buckingham pistäen miekkansa
takaisin huotraan, "ja pyydän teitä suomaan anteeksi, herra
de Bragelonne, että annoin ensi hetkenä houkutella itseäni
maltittomuuteen."

Mutta de Wardes päinvastoin hypähti raivostuneena eteenpäin ja miekka
koholla uhkasi Raoulia, joka hädin ehti turvautua neljännesväistöön.

"Varovammin, monsieur, -- olitte puhkaista silmäni!" virkkoi Bragelonne
rauhallisesti.

"Mutta ettekö siis tahdo taistella?" raivosi de Wardes.

"En tällä hetkellä; mutta minä lupaan heti Pariisiin tultuamme viedä
teidät herra d'Artagnanin luo, jolle sitten esitätte valituksenne.
Herra d'Artagnan pyytää kuninkaalta lupaa käydä miekkasille kanssanne,
kuningas suostuu siihen, ja saatuanne maistaa hänen säiläänsä te
varmasti ajattelette alistuvammalla mielellä raamatun opetuksia
vääryyksien unohtamisesta, hyvä herra de Wardes!"

"Haa!" kiljaisi de Wardes moisen kylmäverisyyden tuskaannuttamana:
"kyllä näkee, että te olette puolittain lehtolapsi, herra de
Bragelonne!"

Raoul kävi kasvoiltaan vaaleaksi kuin palttina; hänen silmistään
leimahti salama, joka sai de Wardesin hätkähtämään taaksepäin. Se
kauhistutti Buckinghamiakin, ja herttua heittäysi kiistaajain väliin,
joiden hän odotti näkevänsä karkaavan käsiksi toisiinsa. De Wardes oli
säästänyt tämän solvaisunsa viimeiseksi; hän kouraisi kiivaasti
miekkansa kahvaa ja valmistausi otteluun.

"Olette oikeassa, monsieur", lausui Raoul, rajulla ponnistuksella
malttaen mielensä; "tiedän ainoastaan isäni nimen. Mutta minä tunnen
kreivi de la Fèren kunnon ja kunniallisuuden liian hyvin, hetkeäkään
pelätäkseni, että syntymääni liittyy mitään tahraa, kuten te näytte
vihjaavan. Äitini tuntemattomuus on minulle niin ollen vain murhe eikä
häpeä. Mutta teiltä puuttuu säädyllistä inhimillisyyttä, monsieur, kun
soimaatte minua seikasta, josta tunnen vain murhetta. Loukkaus on joka
tapauksessa nyt lausuttu, ja tällä kertaa katson itseni loukatuksi!
Olkoon siis sovittuna, että te välienne selviydyttyä herra d'Artagnanin
kanssa hyvitätte minun asiani."

"Ohoh", vastasi de Wardes karvaasti hymyillen, "sitä tavatonta
varovaisuutta, monsieur! Vastikään takasitte minun saavan herra
d'Artagnanin miekasta iskun, ja vasta sen tapahduttua te tarjoudutte
taistelemaan kanssani."

"Älkää olko siitä huolissanne", sanoi Raoul jäykän vimman vallassa;
"herra d'Artagnan on taitava miekkamies, ja minä pyydän häneltä sitä
suosiollisuutta, että hän menettelee teidän suhteenne kuten
isällennekin kävi, -- että hän ei suorastaat surmaa teitä, suodakseen
minun nautinnokseni lopettaa teidät parannuttuanne, sillä te olette
ilkimys, jonka juonia kävisi vastedes vaikeaksi varoa, herra de
Wardes."

"Varomaan minäkin ryhdyn kaikkien teidän verukkeittenne osalle,
monsieur", vastasi de Wardes.

"Sallikaa minun, monsieur", puuttui puheeseen Buckingham, "tulkita
sananne herra de Bragelonnelle neuvona, että hänen on paras hankkia
rintahaarniska."

De Wardes puristi kätensä nyrkkiin. "Ahaa, minä ymmärrän!" kähisi hän;
"nämä herrat aikovatkin ensin varustautua sillä tavoin, sitten
mitelläkseen miekkaa kanssani."

"No, monsieur", virkkoi Raoul, "koska ehdottomasti tahdotte, niin
lopettakaamme tämä." Ja miekkansa ojentaen hän astahti de Wardesia
kohti.

"Mitä teettekään?" hämmästyi Buckingham.

"Olkaa huoletta", rauhoitti Raoul; "tämä päättyy pian."

De Wardes otti asentonsa, ja säilät kalskahtivat ristikkäin.
Riidanrakentaja syöksähti niin hillittömästi Raoulia vastaan, että
Buckingham jo ensimmäisistä liikkeistä havaitsi Raoulin säästävän
vastustajaansa. Herttua peräytyi pari askelta ja tarkkasi ottelua.
Raoul oli levollinen niinkuin hän olisi vain harjoitussalissa käytellyt
nuppikärkistä kalpaa. Hiukan peräytymällä hän vapautti miekkansa, jonka
toinen oli saanut kytketyksi kahvaa myöten, ja torjui vastaiskuilla
kolme tai neljä de Wardesin huitaisua; sitten hän survaisi alhaalta
neljännespiston, jonka de Wardes väisti rannepyöräytyksellä, mutta
silloin Raoul sai hänen säilänsä kammitsaan ja sinkautti sen kiivaalla
nykäisyllä kahdenkymmenen askeleen päähän kaiteen taakse. Vastustajan
siten jäädessä seisomaan aseettomana ja neuvottomana Raoul pisti
miekkansa huotraan, tarttui vihamiestänsä kauluksesta ja vyöstä ja
paiskasi hänet kaiteen yli tiepuoleen sätkivänä ja raivosta
karjahtelevana.

"Näkemiin! näkemiin!" jupisi de Wardes kömpien jaloilleen ja siepaten
säilänsä takaisin.

"Ka, _pardieu_", vastasi Raoul, "minä olen teitä jo tunnin ajan
hyvästellyt." Buckinghamiin kääntyen hän sitten jatkoi: "Ei sanaakaan
tästä, herttua, minä pyydän; minua hävettää, että johduin tähän
äärimmäisyyteen, mutta kiivastus voitti malttini. Pyydän teitä suomaan
anteeksi ja unohtamaan."

"Voi, hyvä varakreivi", sanoi herttua puristaen kovakouraisen ja
voimakkuudessaan säyseän nuoren miehen kättä, "sallittehan minun toki
päin vastoin muistella tätä mieleenpainuvaa kohtausta ja ajatella
tulevaisuuttanne? Tuo mies on vaarallinen, hän voi surmata teidät."

"Isäni on elänyt kaksikymmentä vuotta paljon pelättävämmän vihollisen
uhkaamana", vastasi Raoul, "ja hän on säilynyt. Jumala suosii sukuamme,
herttua."

"Isällänne oli hyviä ystäviä, varakreivi."

"Ah, niitä ystäviä ei hänellä enää olekaan", huokasi Raoul.

"Sitä älkää sanoko, minä pyydän, juuri nyt tarjotessani teille
ystävyyttäni."

Ja Buckingham avasi sylinsä Raoulille, joka ilomielin vastaanotti
esitetyn liiton.

"Minun suvussani", lisäsi Buckingham, "kuollaan niiden puolesta, joita
rakastetaan, senhän tiedätte, herra de Bragelonne."

"Kyllä, herttua, tiedän sen", vastasi Raoul.




88.

Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta.


Mikään ei enää häirinnyt matkueen rauhaa. Keksien tekosyyn de Wardes
pujahti edelle kenenkään kummastelematta. Hän otti mukaansa Manicampin,
jonka tasainen ja mietiskelevä luonnonlaatu soveltui pitämään hänen
mieltänsä tasapainossa. On huomattava seikka, että riidanhaluiset ja
rauhattomat sielut aina helposti liittyvät säveihin ja arkoihin
luonteisiin, ikäänkuin toinen etsisi vastakohdastaan lepoa
kiihtymykselleen ja toinen turvaa heikkoudelleen.

Buckingham ja Bragelonne ottivat de Guichen kumppanuuteensa ja
viettivät lopun matkaa yksimielisessä prinsessan ylistelyssä. Tällainen
Bragelonnen ansiosta ääneen päässyt julkinen ihailukuoro sai aikaan
hyvää sopusointua seurueessa sen yksinäisen jumaloimisen jälkeen, jonka
herttua ja de Guiche olivat ensimmältä omaksuneet vaaralliseksi
tavakseen. Tänä muutos miellytti suuresti leskikuningatarta, mutta ei
näköjään ollut niin tervetullut nuorelle prinsessalle, joka oli
hillittömin keimaileva ja maineensa puolesta pelkäämättä etsi
kaikkinaisia mielistelyn vaaroja. Hänellä oli tuollainen rohkea ja
huima sydän, joka tuntee mielihyvää äärimmäisen arkaluontoisista
tilanteista ja leikkii täpäräin kommellusten taidokkaalla
väistelyllä. Katseillaan, hymyilyllään, puvuillaan, ehtymättömillä
viehättelyilmeillään hän nyt entistä innokkaammin ahdisteli noita
kolmea nuorta miestä, ja samalla häneltä riitti salavihkaisia
silmäyksiä, sormisuukkosia ja muita tenhottaren eleitä etäämmäksikin
seurueen aatelismiesten keskuuteen, -- ja vieläpä saivat osansa
kaupunkien porvarit ja virkailijat, kansa, paashit, lakeijat: se oli
yleistä pommitusta, ja tuho tuntui kaikkialla koko taipaleella.
Pariisiin saapuessaan prinsessa oli matkansa varrella saanut
satatuhatta rakastajaa ja toi mukanaan pääkaupunkiin puolikymmentä
narria ja kaksi aivan hullaantunutta palvojaa.

Ainoastaan Raoul tajusi selvästi tämän kaunottaren lumouskiihkon, ja
kun hänellä ei ollut tilaakaan sydämessään, kykeni hän sitä paremmalla
onnella torjumaan tenhovasamat, päätyen perille kylmäkiskoisena ja
epäluuloisen arvostelevana. Toisinaan hän oli taipaleella puhellut
leskikuningattaren kanssa tästä prinsessan huumaavasta loihtuvoimasta,
joka valloitti koko hänen ympäristönsä, ja kerran oli monista
onnettomuuksista ja pettymyksistä elämänkokemusta saanut äiti
virkkanut: "Henriettestä tulisi kuuluisa nainen, vaikka hän olisi
syntynyt aivan huomaamattomissakin oloissa, sillä hänellä on
harvinaisessa määrin mielikuvitusta, oikullista omapäisyyttä ja
tahdonvoimaa."

De Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet
viestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan
Nanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja.
Kruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan
Lotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen
jatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.

Jo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet
hieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja
keveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti
kullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja
kaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä
reunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista
ruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun
kruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn
hän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari
kohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja
Buckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.

Kohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko
joukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen
tapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt
kruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta
matkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan
vaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä
kumppaniltaan:

"Kuka tuo herrasmies onkaan?"

"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne",
vastasi junkkari; "hän on pulska Buckinghamin herttua."

"Niin, aivan oikein!"

"Madamen ritari", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen
huomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä
äänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät
vihjailemaan.

"Kuinka? Mitä sanotkaan?" kysäisi prinssi ratsastaen yhä edelleen.

"Ritari, sanoin."

"Onko madamella muka erityinen ritari?"

"_Dame_, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he
nauravat ja ilakoivat kaksistaan."

"Kolmisin: onhan de Guichekin mukana."

"Niin, tosiaankin... Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella
onkin kaksi ritaria."

"Sinä valat myrkkyä kaikkeen, senkin kyy!"

"Minussa ei ole mitään myrkkyä... tehän nyt olette kummallisella
päällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta
huomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen."

Kruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan
päästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. "Prinsessa on sievä",
virkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.

"Kyllä", vastasi junkkari samaan tapaan. "Lausut myönnytyksesi ihan
kuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat
silmät."

"Pienet."

"Totta kyllä, mutta säihkyvät. Hän on myös siro varreltaan."

"Hiukan liiankin hoikka, monseigneur."

"Saattaapa olla. Hänellä on ylväs katsanto."

"Mutta laihat kasvot."

"Hampaat näyttivät lumoavilta."

"Niitä saakin katsella -- suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin
ehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin
morsiamenne."

"Ja olenko mielestäsi Buckinghamiakin kauniimpi? Sanoppas."

"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka
hän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette
riistäisi häneltä tehoa!"

Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen
hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:

"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä
ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä
seurustelleet keskenämme Louvressa?"

"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan
toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli
vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä.
Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia
hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"

Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei
tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota
kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut
jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä,
karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja
junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän
keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei
jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.

"Teillä, kreivi, on hyvä aisti", aloitti hän.

"Kiitän kohteliaisuudesta", vastasi de Guiche, "mutta miksi niin
sanotte?"

"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö
niin?"

"Kyllähän", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.

"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan."

"Hänen olennostaan?" kertasi de Guiche hämillään.

"Niin, -- ulkonaisesta ja sisällisestä puolesta... kaikesta."

Kysymyksen yllättämänä kreivi ei tiennyt mitä vastata.

"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa
käsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee",
kiusasi junkkari nauraen.

"Niin, puhu vapaasti", virkkoi prinssi.

De Guiche sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen", rohkaisi sulhanen, "mutta
ainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta
tuntuu?"

Salatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan
kiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa
keskiteitse.

"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä", hän sanoi,
"mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen."

"Mutta, hyvä kreivi", huudahti junkkari, "teidäthän hurmasi hänen
pelkkä muotokuvansa!"

De Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan
vauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään
hämmennystään.

"Muotokuva?" änkkäsi hän jälleen lähestyessään.

"Niin, se pienoiskuva", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen
häntä; "eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?"

"Enpä tiedä, -- se ei niin jäänyt mieleeni."

"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti."

"Mahdollista kyllä."

"Onko hänellä edes henkevyyttä?" tiedusti prinssi.

"On paljonkin, luullakseni", vastasi de Guiche.

"Entä Buckinghamin herttualla?" kysyi junkkari.

"Sitä en osaa sanoa."

"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea
naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs
nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."

"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de
Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli
huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan
kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen
keskustelun siten toiselle tolalle.

Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt,
että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä.
Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he
maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä
ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona
asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama
laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät,
kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli
kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot,
kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut -- kaikkialla
monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja,
käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita,
eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla
pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön
Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että
nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja
epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat,
äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi
ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja
vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen
Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei
väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa
pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä
halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen
murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär
unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin
voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että
loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle
palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita
oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän
esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.

Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan
levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua
ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa.
Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt
maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta
tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon
kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt
jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja
Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli
vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan
täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset
koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de
Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan
surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut
pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana
määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.

De Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt
tukkaansa.

"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi
antaa minulle perintöosaani?"

"Sinä haaskaisit sen", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.

"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää
tarvitse mitään."

"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?" sanoi Raoul.

"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!"

"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan
hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."

"Liian vaikeata kuudellakymmenellätuhannella livrellä!"

"_Pardieu_!" puuttui puheeseen de Wardes; "vähimmällä pulailulla
pääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin
herttuakin ja teet velkaa."

"Olen jo velkaantunut."

"Sittenhän tarvitsee vain jatkaa!"

Tällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin
Buckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat
hykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.

Kruununprinsessa lepäili useita päiviä, ja Bragelonne alkoi rauhassa
kirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä
minkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona
korkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty
tapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa
ilmoittavan:

"Herra de Malicorne."

-- Mitä hän minusta tahtonee? -- ajatteli Raoul. "Odottakoon", hän
sanoi lakeijalle.

"Hän on Bloisista saapunut herrasmies", selitti tämä.

"Ahaa, tulkoon heti!" huudahti Raoul elähtyen.

Malicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka
kupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:

"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de
Bragelonne."

Raoul punastui.

"Naiselta?" hän sanoi; "Bloisista?"

"Niin, monsieur, -- neiti de Montalaisin lähettämänä."

"Kah, kiitos, monsieur", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. "Nyt
muistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta
ilmoitettavaa minulle?"

Malicorne veti taskustaan neljä kirjettä ja ojensi ne Raoulille.

"Minun kirjeeni! Onko mahdollista!" sopersi toinen kalveten.
"Avaamattomina!"

"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne
osoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille."

"Onko neiti de la Vallière matkustanut pois Bloisista?" huudahti Raoul.

"On viime viikolla."

"Ja missä hän nyt on?"

"Hän on kai tällähaavaa täällä, monsieur."

"Mutta miten nämä kirjeet tiedettiin minun lähettämikseni?"

"Neiti de Montalais tunsi käsialanne ja sinettinne", selitti Malicorne.

Raoul punastui ja hymyili.

"Aure-neiti on hyvin herttainen", hän sanoi; "hän on aina hyväsydäminen
ja avulias."

"Aina, monsieur", vahvisti Malicorne.

"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi
tieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä
suurkaupunkia läpikotaisin."

Malicorne veti taskustaan vielä kirjeen.

"Kenties tämä valaiseekin sitä seikkaa", arveli hän.

Raoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla
vain sanat:

"Pariisi, Palais-Royal, vihkimispäivänä."

"Mitä tämä merkitsee?" kummeksui Raoul; "tiedättekö, monsieur?"

"Kyllä, herra varakreivi, mutta Aure-neiti kielsi minua sanomasta."

Raoul katseli omituista vierastaan tovin äänettömänä.

"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai
surettavaa?" virkkoi hän sitten.

"Kyllähän näette."

"Olette jyrkkä vaiteliaisuudessanne."

"Rohkenen puolestani pyytää teiltä suosionosoitusta, monsieur."

"Vastapalvelukseksi siitä, jota ette suo minulle?"

"Niin kyllä!"

"Teidän sopii lausua asianne."

"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään
keinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa
minulle pääsyn?"

"Kyllähän."

"Voi, tehkää se, minä pyydän hartaasti, monsieur!"

"Mielelläni, monsieur; voitte tulla mukanani."

"Olen nöyrä palvelijanne, monsieur."

"Minä muuten luulin teidän olevan herra de Manicampin likeisiä
ystäviä?"

"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan
tulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän
karkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En
ollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan
lävistänyt minut."

"Sen kyllä uskon", sanoi Raoul. "Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan
miehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia
seurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne
ja esittelijäksenne."




89.

Neiti de Montalaisin yllätys.


Palais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle
hovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän
suuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan
loistavinta seuruetta.

Tästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka
säihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot,
että ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta
huomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.

"Hallitse toki itseäsi", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan
ystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.

Kreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että
Condén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he
seisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.

Juhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät
loistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa
seurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja
hän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan
Annan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja
hän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: "Eikö hän teistäkin
ole isänsä näköinen?" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän
koko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä.
Ruhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen
tervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle
pariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.

"Tiedättekö, varakreivi", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, "onko
hovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia
kaunottaria?"

"En ollenkaan tunne sen kokoonpanoa, monseigneur", vasasi Raoul.

"Oh, ette vain ole tuntevinanne!"

"Kuinka niin, monseigneur?"

"Te olette de Guichen helmaystävä, niinkuin hän kruununprinssin."

"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en
kysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten
puhelemaan siitä."

"Mutta Manicamp?"

"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta
häneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun
hänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä."

"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?"
virkkoi prinssi; "toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa
tällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut
melkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut
prinssille."

"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur", sanoi Raoul;
"teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta."

"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista
välinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa
lentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar
sanoi. _Pardieu_, sieviä kasvoja!"

Joukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja
meidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli
valinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että
se näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden
ihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin
kahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka
suuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.

"Kreivitär de Tonnay-Charente", lausui vanha rouva de Navailles
kruununprinssille.

Ja kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: "Kreivitär de
Tonnay-Charente."

"Tämä näyttää varsin miellyttävältä", huomautti Condén prinssi Raouliin
kääntyen. "Hyvä alku!"

"Sievä hän on todellakin", myönsi Raoul, "mutta sävyltään hiukan
korskea."

"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua
hän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin
toinenkin kaunotar!"

"Ja hänet minä tunnenkin!" virkahti Raoul ihmetellen.

"Kreivitär Aure de Montalais", lausui rouva de Navailles.
Kruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka
suulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.

"Mikä nyt on?" kysyi prinssi; "tehoaako kreivitär de Montalais teihin
niin voimakkaasti?"

"Ei, monseigneur, ei", sopersi Raoul kalpeana ja vapisten.

"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu
seuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin
suloinen ilmestys."

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", ilmoitti rouva de
Navailles.

Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä
sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi
havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku
rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria,
jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.

"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen
oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa
harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.

Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut
vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa
itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin
huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la
Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi
mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka
pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan
vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen -- joko luontaisesta
arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään --
piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon
loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään
mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.

Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus,
johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään
saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa
valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä,
niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman
askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein
Aure-neidin äänen kuuluviin.

Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan.
Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin
junkkari, -- niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin
eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään.
Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana
seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään
puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli
harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna
tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina
asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi
heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan
ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli
kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä
keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut
vallitsevana sävynä.

Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa
mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan
sanojen merkityksen.

"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä
maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"

"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä
tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan
viehättävä hiukan rampanakin."

"Huh!" hengähti de Wardes.

"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on
latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."

"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio,
että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."

"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche,
luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän
huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa
aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut
jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden
härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan
tilaisuuden tullen.

De Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan
tapaan:

"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?"

"Montalaisilla?" virkkoi junkkari.

"Hänellä ensiksikin."

"Kah, -- te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, _pardieu_."

"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?"

"Varokaa, hyvät herrat", keskeytti de Guiche, "kuningatar kuulee."

Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa,
voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota
tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan
hänen mielessään.

-- Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa
tarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, -- ajatteli hän; --
mutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen
suojelijanaan esiintyy.

Ja Malicornen temppua jäljitellen hän hiljalleen kiersi hovineitojen
taholle.

Esittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa
ihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien
kuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle
paikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi
suosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin
mittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan
onnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt
mukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä
itsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat
lähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de
Tonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de
Chalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan
erityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun
sisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de
Châtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää
oikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.

Näiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä
sorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli
mieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen
pilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul
oli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä
kumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan
ystävättärensä avuksi.

"No, täällä mekin siis nyt olemme, herra varakreivi", virkkoi hän.

"Niinpä näkyy", vastasi Raoul hymyillen, "ja siitä juuri tulinkin
pyytämään hiukan selitystä."

Malicorne lähestyi suostuttelevasti myhäillen.

"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne", käski Montalais. "Tehän
esiinnytte tunkeilevasti!"

Malicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman
askeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.

"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?" sanoi Montalais. "Niin, minusta
tuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen
hovineitona!"

"Miksei hän yhtä hyvin kuin minäkin?" kysyi Montalais vastaan.

"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit", sanoi Raoul ollessaan
huomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.

"Onko tuo onnittelevalla äänellä lausuttua, herra varakreivi!"

"Kuinka niin?"

"Minä vetoan Louiseen."

"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on
minun asemani yläpuolella", sopersi Louise jotakin sanoakseen.

"Enhän suinkaan, mademoiselle", kielsi Raoul vilkkaasti; "tiedätte
kyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä
teidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt
oudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää
tämän muutoksen."

"Niin, se on totta", vastasi Montalais elostuen tavalliseen
puheliaisuuteensa, "sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de
Bragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan
äitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta
hänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki
yhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä,
eikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt."

"Mutta -- etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin
minä pyysin?" huudahti Louise.

"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista
puolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet
aikaan? Ei, sitä kyllä varoin!"

"Olen siis kovin ankaramielinen?" kysyi Raoul.

"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin", selitteli Montalais.
"Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia
kyyneliä, -- tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin
suojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan
valtakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja,
mutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä
otin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi
teille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää
minusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika
jättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon
puhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni
teille suuri kunnia, herra Malicorne."

"Suokaa anteeksi, mademoiselle", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren
tuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana
Montalaisin keveälle sävylle, "voisinko saada tietää sen suojelijan
nimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne,
mademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla" -- Raoul kumarsi --,
"niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la
Vallièren asioita."

"Hyväinen aika, herra Raoul", virkkoi Louise teeskentelemättömästi,
"asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti
ilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne."

Raoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä
tehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä
Malicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la
Vallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet
lempeän käskevästi ja sanoi: "Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa,
Louise."

"Mutta, herra Raoul", vastasi Louise punehtuen, "me olemme kahden...
Kaikki ovat jo hajaantuneet... tullaan levottomiksi ja johdutaan
etsimään meitä."

"Älä ollenkaan pelkää", rauhoitti nuori mies hymyillen, "me emme
kumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi
poissaoloamme."

"Mutta palvelukseni, herra Raoul?"

"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi
lasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee
muutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta
pyytää."

"Kuinka totisena te olettekaan, herra Raoul!" sanoi Louise
levottomasti.

"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?"

"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme
kahden."

"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren
tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat
pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle
kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia
lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan
seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:

"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua
kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."

"Niin", vastasi neitonen hyvin hiljaa, "sen tiedän, herra Raoul."

"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja
luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut
ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"

Kreivitär ei vastannut mitään.

"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi
yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin
yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä
kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan
siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi
nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"

"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.

"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut
sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen
luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä
hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen
vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi
näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään
pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise,
onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin
siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"

Nuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.

"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul
innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin
kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi
uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut
suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi
pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on
nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis
alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei
mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun
tulee olla naimisissa."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!"

"Tässä on käteni, Louise, -- laske siihen omasi."

"Mutta kreivi de la Fère?"

"Isäni antaa minulle vapaan vallan."

"Kuitenkin..."

"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki
lopulliseen kuntoon hänen kanssaan."

"Ooh, herra Raoul, harkitkaa vielä, odottakaa."

"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise!
Kätesi, rakas Louise, -- minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee
täydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, -- älä
pane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä
ainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi
muuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion
tuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan
tervehdyskatse!"

Viime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen
kalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään.
Nopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja
pakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta.
Raoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan
sen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut
neitsyelliseltä ujoudelta.




90.

Atoksen suostumus.


Raoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät
sietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti
satulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden
Orléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella
hoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana
koettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi
perille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt
perusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi
käyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.

Kreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,[53]
kun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies
huomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.

"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?" sanoi hän osoittaen Raoulille
tuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa,

"Niin, monsieur", myönsi nuori mies, "ja pyydän teitä suomaan minulle
samaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut
osakseni."

"Puhu, Raoul."

"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen
millään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin
Madamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien
rakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi
jättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä
voisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin
pyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti."

Atos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään
osoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen
levollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta
liikutusta.

Kreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi
jonkunlainen kaiho.

"Olet siis tarkoin miettinyt asiaa?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur."

"Luulin jo lausuneeni sinulle mielipiteeni tästä liitosta."

"Totta kyllä, monsieur", vastasi Raoul hyvin hiljaa, "mutta te sanoitte
myös, että jos pysyisin kannallani..."

"Ja se on siis muuttumaton?"

Bragelonne sopersi jotakin myönnytykseksi.

"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas", jatkoi Atos
levollisesti, "kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä
hyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua."

Raoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut
hikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä.
Hän nousi.

"Hyvä", sanoi hän; "omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun
onnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua
käytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?"

"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin", vastasi Raoul tarttuen
hänen käteensä.

"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin
sija", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä
rakastaja. "Kas niin, kas niin", jatkoi Atos, "olen valmis kuulemaan,
Raoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?"

"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur -- olisi vain hyvä, jos
ottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun
puolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun
hänen seurueeseensa."

"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan
sananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin
soveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen."

"Voi, monsieur!"

"Täytän pyyntösi heti, Raoul."

Kreivi lähestyi ikkunaa ja kumartui siitä hiukan ulos.

"Grimaud!" huusi hän.

Grimaud pisti päänsä jasmiiniaidan läpi, jonka oksia hän oli
karsimassa.

"Ratsuni!" jatkoi kreivi.

"Mitä se käsky merkitsee, monsieur?" kummeksui Raoul.

"Että me lähdemme taipaleelle kahden tunnin kuluttua."

"Minne?"

"Pariisiin."

"Kuinka? Pariisiin! Te tulette Pariisiin, monsieur?"

"Eikö kuningas ole Pariisissa?"

"On tietysti."

"No niin, eikö meidän ole mentävä sinne? Miten voit muutakaan
ajatella?"

"Mutta monsieur", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä
palvelevaisuudesta, "en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle:
voittehan yksinkertaisesti kirjeellä..."

"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen
aatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee
puhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä,
Raoul."

"Te osoitatte ihan ylenpalttista auliutta, monsieur!"

"Mitä luulet hänen majesteettinsa pitävän sinusta?"

"No, hyvin kyllä."

"Onko hän suorastaan ilmaissut käsitystänsä sinusta?"

"Hän on lausunut minulle armollisen tyytyväisyytensä."

"Minkä johdosta?"

"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla
oli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa
palvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman
turhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen
majesteettinsa suosiossa."

"Sitä parempi!"

"Mutta minä ihan rukoilen teitä", jatkoi Raoul, "älkää kohdelko minua
enää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, -- muutoin jään
pahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita
vaikutteita voimallisempi."

"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole
tarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut:
älkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia
istutuksiani, Raoul."

Nuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei
siinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja
seurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti
oksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä
painostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui
hänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen
myötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi
sen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:

"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua
neiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan
puhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin
ehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa,
onko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä,
perittyä vastakohtaisuutta?"

"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa", sanoi Atos vain, "kuinka
edullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin
sykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää
auringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!"

Raoul pysähtyi, puri huultaan ja tunsi veren syöksähtävän ohimoihinsa.

"Monsieur", hän sitten tiukkasi urheasti, "anon yhä selitystä; teidän
tulee jo pitää poikaanne miehenä."

"Niinpä osoita minulle olevasi mies", vastasi Atos ankarana
suoristautuen; "tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista
pojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton
tilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman
aatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen
loiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän
pohjalla."

"Monsieur", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, "minua
herjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!"

Atos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston
ylijumala ja lausui majesteettisesti:

"Tahdon tietää, mitä sinä vastasit."

"Oi, anteeksi... anteeksi..." mutisi Raoul malttuen.

"Mitä sinä vastasit?" tivasi kreivi jalkaa polkien.

"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi
puolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet
samaa tietä."

"Ja minkätähden et surmannut häntä?"

"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja
minä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin."

"Hyvä", sanoi Atos; "mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä
kuninkaan puheille."

"Mitä aiotte sanoa hänelle, monsieur?"

"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on
tuottanut meille sen häväistyksen."

"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin
suokaa minulle anteeksi."

"Olenko lausunut mitään moitteita esiintymisestäsi, Raoul?"

"Mutta kun nyt aiotte pyytää kuninkaalta lupaa..."

"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta
asetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi."

"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan
hän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan
kaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni."

"Hänen nimensä?"

"En voi sallia, että panette henkenne alttiiksi."

"Pidätkö minua tyhjän mahtailevana don Diegona? Hänen nimensä?"

"Te vaaditte välttämättömästi?"

"Se on tahtoni."

"Varakreivi de Wardes."

"Vai niin", sanoi Atos. "Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme
ovat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle
nyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!"




91.

Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.


Kreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli
Palais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä
huvinäytelmän piirteenä.

Oli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä.
Pikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet
nyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään
hauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan,
ja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin
ja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään
virkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen
kuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa,
yritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi.
Lotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi
kaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten
vastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että
Manicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten
pidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi
nousta seurastaan.

Filip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin
tulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut
tarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan.
Sellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi
teräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin
pitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän
tähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota
nuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä
hänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita
ammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle
kuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi
äkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten
mielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs,
lautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja
antoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen
sivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi
tarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa
äitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän
aikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui
kirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.

Leskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli
kaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin
hellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli
valloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu
viehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut
tytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää
huomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä,
mikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin
parissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja
uusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla
kuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen
käsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia
mukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna
rakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen
silmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa
leskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden
nuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista
turvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin
tottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli
noussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta
tottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin
kiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen
majesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen
Filip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä
lohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain
työläästi ja ensin puolinaisesti.

Anna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla
tasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla
päässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa.
Kuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä
kääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan
kuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa
muuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada
vaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi
melkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista
valta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman
poikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi
Filip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja
punoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa
huomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.

Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui
hänen rukouskammioonsa, -- ei tällä kertaa itkettynein silmin ja
vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän
suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen
viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä
sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin
Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä
kunnioitusta.

"Mikä sinun on?" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.

"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni", jupisi prinssi
allapäin.

"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen
kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei
vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"

"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame."

"Annahan kuulua."

Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat
hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille,
haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen
kuormaansa vain syvällä huokaisulla.

"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on
valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö
niin?"

"Se ei ole niinkään sanottua, madame."

"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele."

"Pulana on se, että sanottavani on kovin arkaluontoista laatua,
madame!"

"Jopa nyt!"

"Epäilemättä, -- sillä kun on nainen..."

"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?" virkahti leskikuningatar ilmeisen
uteliaasti. "No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan
arastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras.
Koska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin
tähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä
puhuttavaa."

"Sanokaahan te itse, madame", kysyi Filip, "ettekö ole huomannut
mitään?"

"Huomannut mitäänkö, Filip?... Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti!
Mitä laatua sen havainnon pitäisi olla?"

"No, puolisoni on sievä."

"On kyllä."

"Silti hän ei ole suorastaan kaunotar."

"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan
nähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut
edukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista
vanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo
sellaisenaan sievä."

"Ja se on luonnollisesti tullut huomatuksi."

"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän
prinsessa."

"Hän on saanut hyvän kasvatuksen?"

"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin
terveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä
hiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa.
Sen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa
täällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin
Englannissa."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti
saavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä."

"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa
on hiukan kevytmielinen."

"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen
verran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, --
mutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin,
poikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa
muodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille
ylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee
paremmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso."

"Paljon kiitoksia, madame", vastasi Filip ärtyisesti. "Maalaatte eteeni
todella peloittavia kuvia, äitini."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar teeskennellyn yksinkertaisesti.

"Te tiedätte, madame", sanoi Filip apeasti, "että menin naimisiin hyvin
vastahakoisesti."

"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis
mielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?"

"Ei nyt juuri vakavaakaan..."

"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa
seurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin
onnettomaksi aviomieheksi."

"Tyytyväinen aviomies en olekaan", vastasi Filip, "ja se saakin tulla
tunnetuksi."

"Mutta Filip!"

"_Ma foi_, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan
ajatellut elämääni tällaiseksi."

"Selitä toki."

"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin
ajoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon,
pukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena."

"Sinä olet mustasukkainen, Filip!"

"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen
typerää osaa; mutta kiusaantunut olen."

"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin
kauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta..."

"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta,
äiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi
suosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan
kaikkein luottavaisintakin miestä."

"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän
vaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita
kohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!"

"Niin, ja minusta siinä on kylliksi."

"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on
vaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa,
Filip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa."

Äitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta
kykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.

"No, sinä jo peräännyt", sanoi Itävallan Anna. "Se ilahduttaa minua, ja
oikein on myöntää erehdyksensä."

"Ei!" huudahti Filip; "minä en ota takaisin sanojani, vaan aion
todistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No,
kuunnelkaahan vain."

Leskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä
juoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti -- kuningatarkin
-- aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.

"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on
yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip
laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin
varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen
vihjaukseen.

"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan
Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet
paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja
valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois
ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista
kiintymystään."

"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, -- siirtyä
kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan
enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä
lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"

"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?"

"Täydellä todella!"

"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?"

"Komea Buckinghamin herttua... Alatteko puolustaa minulle häntäkin,
äiti?"

Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän
Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia
että suruisia!

"Buckinghamin herttua?" mutisi hän.

"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi."

"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita", sanoi Itävallan
Anna rohkaistuen.

"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan
puolelle!" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä
mielensä oli jo järkkyä kyyneliin.

"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei
sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään
tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon
vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät
ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."

"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö
he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"

Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään
ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.

"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip",
virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen
minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"

"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä."

"Ja mitä olet näkevinäsi?"

"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni
läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen
Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse
turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No,
herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo.
Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."

"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi
Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn
sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen
valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät
mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle
syyttömästi kärsimyksiä."

"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja
kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta,
kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.

Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta
nopeasti tointuen hän virkkoi:

"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa?
Mitä oikeastaan haluaisit?"

"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan
tarmokkaasti, -- en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta
Buckinghamin taholta."

"Et ota sietääksesi?"

"En."

"Miten siis menettelet?"

"Valitan kuninkaalle."

"Ja mitä tahtoisit häneltä vastaukseksi?"

"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa", lausui Monsieur, kasvoillaan
tuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden
tavalliselle säyseydelle, "niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!"

"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan
Anna huolestuneena.

"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, -- että hän poistuu
Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."

"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi
kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden
loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin
kiivastuksesi taltuttamiseksi."

"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata
asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.

"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan
sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden
laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan
aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan
väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi
peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen
välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti.
"Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään
todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on
pelkästään naurettava luulevaisuus."

"Madame, minä tiedän mitä tiedän."

"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua
kärsivällisyyteen."

"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame."

Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti.
"Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.

"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun
toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä
ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."

"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi", päätti Itävallan Anna
hieman värähtävällä äänellä.

"Mutta, madame", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, "olkaa nyt
äitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne;
eihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin
minuutin keskustelu."

"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän", vastasi kuningatar
jälleen jyrkemmin; "se ei olisi arvosi mukaista."

"No, sittenpä ilmoitankin kantani Madamelle!"

"Oh", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, "älä
milloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo
ei aina ole kääntynyt."

"Mitä siis tehdä?... Pitänee kysyä neuvoa muilta."

"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi,
chevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip.
Sinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?"

"Mitä pikimmin, madame."

"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään
vihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja
muilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti
on!"

"Tottelen teitä, äiti", lupasi Filip huojentuneena.

"Ja sinä tulet tyytyväiseksi, Filip. Käy tavoittamassa herttuaa."

"Hoo, se ei olekaan vaikeata, _pardieu!_ Hän on tietysti Madamen ovella
odottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa."

"Hyvä!" sanoi Itävallan Anna levollisesti. "Sanohan herttualle, että
pyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani."

Filip suuteli äitinsä kättä ja läksi toimittamaan asiaansa.




92.

For ever!


Leskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen
luoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.

Kuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa,
mutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän
vastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja
kunnioittavan kumarruksen.

Itävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat
hiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät
kaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.

Tänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti
menneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin
nuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän
toisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle
kovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut
hänen nimeänsä lausuen.

Itävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen,
jossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran
rakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.

"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?" lausui Buckingham
kunnioittavasti.

"Niin, herttua", vastasi kuningatar englanniksi. "Suvaitkaa istuutua."

Nuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama
suosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut
eroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä
jotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä
kuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:

"Miltä Ranska tuntuu teistä, monsieur?"

"Tämä on kaunis maa, madame", vastasi herttua.

"Oletteko nähnyt seutujamme jo ennen?"

"Olen kerran oleskellut täällä aikaisemmin, madame."

"Mutta Englanti on teille mieluisampi kuten kaikille kunnon
englantilaisille?"

"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata", myönsi
herttua; "mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko
mieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan."

Itävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen
lämpimästi.

"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita
tiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?"

"Isäni palatsissa, niin", vastasi herttua luoden silmänsä alas.

"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja", virkkoi
kuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.

"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä
kuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä", myönsi herttua
alistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.

"Se on totta", sanoi kuningatar hiljaa. "Ja lämminsydämisenä miehenä
siis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme... sulkeutuaksenne
rikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen."

Buckingham kohotti päänsä.

"Sitä en luule, madame", vastasi hän.

"Kuinka niin?"

"Ajattelen päinvastoin muuttaa Englannista vakinaisesti Ranskaan."

Itävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. "Mitä!" hän sanoi; "ettekö
siis ole uuden kuninkaan suosiossa?"

"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta
hyväntahtoisuutta, madame."

"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?" arvaili kuningatar; "sitä on
sanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte."

"Talouteni ei ole koskaan ollut paremmalla kannalla, madame."

"Teillä täytyy siis olla joku salainen syy?"

"Ei madame", selitti Buckingham vilkkaasti, "päätökselläni ei ole
mitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua
vastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno
aisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä
mielelleni kuin omassa maassani."

Itävallan Anna hymyili vienosti.

"Parempaa viehäkettä!" hän toisti; "oletteko ajatellut tarkoin,
herttua?"

Buckingham sopersi jotakin.

"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua", jatkoi kuningatar, "että se
kelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä..."

"Madame", keskeytti herttua, "teidän majesteettinne kiinnittää hyvin
suurta huomiota tähän seikkaan."

"Siltäkö teistä tuntuu, herttua?"

"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt
toistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen
kustannuksella."

Itävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen
olkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.

"Monsieur", hän lausui, "uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä
vertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata
Espanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja
tunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana
siitä kaihosta."

"Ette vuottakaan, madame!" sanoi nuori herttua häilymättä; "ettekö
silloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, -- niinkuin muuten olette
vieläkin?"

"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!" Mutta
näiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. "Niin",
jatkoi kuningatar, "ja sentähden annan teille hyvän neuvon."

"Neuvon palata Lontooseen?" huudahti toinen.

"Niin, mylord", myönsi Itävallan Anna suoraan.

Herttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei
voinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat
tunteellisuuteen.

"Se on välttämätöntä", lisäsi hän kuitenkin vakuuttavasti.

"Kuinka!" huudahti herttua; "minulle huomautetaan vakavasti, että minun
on lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!"

"Maanpakoonko? Voi, mylord, puhuttehan kuin Ranska olisikin
isänmaanne!"

"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame", virkkoi herttua
pikaisesti.

"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord", kielsi kuningatar; "te
unohdatte, kelle puhutte!"

Buckingham heittäysi polvilleen.

"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, -- te ette
ainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman
ensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi;
olenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?"

"Te olette kavaltanut itsenne!" huomautti kuningatar ääntänsä alentaen.

"En tiedä lausuneeni mitään!"

"Te unohdatte puhuneenne ja ajatelleenne naisen edessä, ja
sitäpaitsi..."

"Sitäpaitsi", keskeytti herttua kiihtyneesti, "kukaan ei tiedä teidän
kuunnelleen minua."

"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on
nuoruuden viat ja ansiot."

"Minut on petetty, -- annettu ilmi!"

"Ja kuka sen olisi tehnyt?"

"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat
sydäntäni kuin avointa kirjaa."

"En tiedä siitä mitään."

"Herra de Bragelonne esimerkiksi."

"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä
asiassa."

"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en
itsekään rohkene selvittää sielussani..."

"Niin mitä sitten, herttua?"

"On salaisuuksia, jotka kääntyvät keksijäinsä kuolemaksi."

"Teidän salaisuutenne ilmisaaja -- noin huimapäisen nuoren miehen
esiintymisen oivaltaja -- ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä
on kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu
aviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin
herttua."

Buckingham vaaleni.

"Te olette ihan armoton, madame!" huudahti hän.

"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham",
vastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, "kun taistelette
pilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan
itsenne kanssa."

"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle",
vastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä
murheellisimpaan masennukseen.

Anna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Villiers",
haastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, "mitä te pyydätte?
Äitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa
häväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö
säästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta,
Villiers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia
ja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat
epätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta
naisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja
suosiollisuudeksi."

Buckingham nousi muuttunein kasvonpiirtein, käsi sydämellä.

"Te olette oikeassa, madame", myönsi hän. "Mutta ne, joista puhutte,
ovat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei
häädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu."

"Ei, se kyllä on muistossa!" jupisi Itävallan Anna. "Mutta miksi
sanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte,
että teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin?
Minä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan
omasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus,
osoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin
kiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle."

"Siis teidän tähtenne, madame?"

"Yksinomaan."

"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta
ylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'"

"Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni
hälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti
tulossa", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. "Ja luottakaa
minuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei
herätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin
osoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta."

"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo", valitti nuori
ylimys; "esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei
riitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta."

"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?" kysyi kuningatar
sydämellisesti myhäillen.

"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen
suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."

"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen
kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei
tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."

"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen
tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa
rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."

Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis",
sanoi hän.

"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!"

"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna.
"Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte
nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen;
ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."

"Tahtoni?" mutisi nuori ylimys.

"Niin, herttua."

"Ja... enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?"

Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa
raskasmielisyys.

"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun
minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni
vierelle."

"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!" virkahti Buckingham.

"Joka oli Ranskan kuningas", vastasi kuningatar.

"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa
tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille
monen monta elonvuotta lisää."

"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen
hymyillä.

"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin,
"niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton
nuorta kuten vanhaakin kohtaan."

"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne:
tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne,
että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi
jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan
toiseksi ihmiseksi."

"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori
mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän
sieluumme ei aika pysty!"

"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle,
kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, -- älkää
saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä
olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa
teitä, -- hyvästi, Villiers, _farewell_, Villiers!"

"_For ever_",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään
pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen
katsoen mutisi itsekseen:

"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä
sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."




93.

Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin
sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle
aatelismiehelle.


Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana,
jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren
kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä
kuninkaan puheille.

Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa
katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut
kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja
lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani
kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita
Colbertin ja Fouquetin kanssa.

Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat,
ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.

"Mitä herra de Bragelonne haluaa?" kysyi hän.

Nuori mies lähestyi.

"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri
saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän
majesteettianne."

"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas.
"Onko herra de la Fère saapuvilla?"

"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä."

"Tulkoon tänne ylös."

Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen.
Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla
Ludvig -- ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen -- kohteli
huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä
puolelleen tavallisella suosiollisuudella.

"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette
pyytämään minulta jotakin."

"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen
todellakin esittämään anomuksen."

"Katsotaanpa", sanoi kuningas tyytyväisesti.

"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire."

"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo
minun myöntää omaksi hyväksenne."

"Teidän majesteettinne rohkaisee minua... Tulin puhumaan kuninkaan
kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."

"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi."

"En aivan niinkään, sire... En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä
toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee
mennä naimisiin."

"Hän on vielä nuori, mutta samapa se... Hän on reipas soturi ja otan
kyllä valitakseni hänelle puolison."

"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän
majesteettinne suostumusta."

"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos
kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta
säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"

Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän,
"mutta varoja hänellä ei ole."

"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon."

"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta
sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."

"Puhukaa vapaasti, kreivi."

"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle
nuorelle tytölle?"

"Niin todellakin."

"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani
siitä, sire."

"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?"

"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos
kylmäkiskoisena sävyltään.

"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan
markiisi de la Vallière..."

"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä."

"Hän on kuollut?"

"Niin, sire."

"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on
Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"

"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot."

"Miten sattuu, miten sattuu... Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren
Madamen seurueessa?"

"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä."

Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin
huolestuneita kasvoja.

"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole
mainittavan sievä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa", vastasi Atos.

"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut
erityisemmin."

"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar,
sire."

"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on."

"Niin kylläkin."

"Ja hyvin viehättävät siniset silmät."

"Niitä voi kiittää."

"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt
varallisuussuhteisiin."

"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä;
mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta
arvoa rahoille."

"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi
tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä
ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme
puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."

Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa
ja jatkoi:

"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de
la Vallièren tytär -- se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy
esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta
haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne
arvoon?"

"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen
uskollisuutta kuningastani kohtaan."

Kuningas vaikeni taas.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko
keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut
pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti
painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin,
sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia
kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon
vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."

"Minun täytyy se tunnustaa, sire."

"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."

"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on
hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta
paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien
murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin
hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul
saavuttaisi onnensa."

"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"

"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren
rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut
elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja
Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään
vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään,
joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin
hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis
niin."

"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu
lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.

"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en
voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä
luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo
riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."

"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän
sydäntänne."

"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi
kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen
saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."

"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin."

"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon
kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."

"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani
varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."

"Mutta, sire", huudahti Atos, "teidän majesteettinne lupasi minulle..."

"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt
soveltumattomaksi aikeisiini."

"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja
jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että
olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."

"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi."

"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!"

"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni."

"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima."

"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi."

"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire."

"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen
suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren
kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja
ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen
puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen.
Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."

"Vielä kerran, sire..."

"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta
suosionosoitusta?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On
mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita
aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä --
perheenisiä -- musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en
myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä
tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini
keskuudessa."

Atos kumarsi eikä vastannut mitään.

"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?" lisäsi Ludvig XIV.

"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua
hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"

"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että
puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi
iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."

"Olen matka-asussa, sire."

"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua.
Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin,
kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista
vieraanvaraisuutta."

"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen
asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."

Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella
Bragelonnen odottamassa.

"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?" tiedusti nuori mies.

"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri
sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja
sukumme menestystä auliisti harrastava."

"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi
nuori mies kalveten.

"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä
uutinen."

"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?"

"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen
niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile
pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."

Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin
vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös
taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja
aavistuksiaan.

"Et varmaankaan saata minua kotiin?" sanoi Atos.

"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul
ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.

"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi
Atos äkkiä.

"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?" tarjousi Bragelonne.

"Ole niin hyvä."

"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään."

He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul
huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän
perässään.

"Mitä nyt?" kysyi Raoul mieheltä.

"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin,
ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut
teitä."

Raoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.

"Sallittehan, monsieur?" sanoi hän.

"Lue rauhassa."

Silmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:

    'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä
    viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'

Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin
livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Herttualta", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.

"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan
kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."

"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni", virkkoi Raoul.

"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani
aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään
erityistä satu."

Atos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:

    'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen
    enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain
    hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena
    pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena
    on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin
    suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän
    tulleen jo takaisin matkaltanne.

             Harras palvelijanne _Villiers, Buckinghamin herttua_.'

"Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja
nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona",
hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.




94.

Iskuja ilmaan.


De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de
Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta
seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei
näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain
olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä
tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin.
Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De
Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan
syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

De Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.

"Sinäpä näytät pirteältä!" sanoi hän.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole
iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus
menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun
kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi
katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut
kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Sitä en enää ymmärrä", virkkoi Raoul; "selitä, veikkoseni, selitä."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka
olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa.
Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut
tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin
onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun
kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta
tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"Tulkoon mitä tulee!"

"De Guiche!"

"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan..."

"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!"

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee
ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin
sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua
missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä
tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen
kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta.
En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan
raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti
suuttumukselta.

"Vai niin!" äännähti hän.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, -- ystävältäni, veikoltani. Kolme
päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en
rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei
ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää
hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan -- niin,
ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua
jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän
katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä
hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei
ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä
ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut
tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo
kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Tahdotko surmata Monsieurin?" ähmistyi Raoul.

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, -- mitä minä
aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Rakastaja?"

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit
niin terävänäköinen?"

"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?"

"Kuollakseni!"

"Taaskin!"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen
ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?"

"Miten sen tiedät?"

"Hän mainitsi siitä. Katsohan."

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De
Guiche luki sen jännittyneesti.

"Hän on kunniantuntoinen mies", myönsi kreivi.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei
tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa
hänen kanssaan."

"Mutta se on jokseenkin mahdotonta."

"Kuinka?"

"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua
lausumaan hänen armolleen... Asia on hyvin yksinkertainen... Tahdon
vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, -- tänään,
huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Harkitse vielä."

"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti
valmiiksi."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on
varsin lähellä Bastiljia."

"Seuraamukset ovat minun asiani."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle
syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta... Herttuan on täytynyt
kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän
vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain
tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan
esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta... Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella
minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, -- lähtekäämme sinne
yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja
parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni
ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään,
vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Sekin on kyllä totta."

"Eihän hän tiedä asiasta?"

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä
kohtaan?"

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin
ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä
kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut
odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä
tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti.
Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de
Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin
mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän
välitysmuodon.

Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat
ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa,
Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea,
joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja
kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen.
Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul
havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän
Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten
ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja
vaatepartensa verratonta muhkeutta.

Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei
kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka
äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.

"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä", virkkoi Raoul
ystävälleen.

"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen
päätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä."

"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme", sanoi Raoul huomatessaan
d'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui
saliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa
häntä kohti.

"Kreivi de la Fère etsi teitä, chevalier", aloitti hän.

"Hänen seurastaan juuri tulen", vastasi d'Artagnan.

"Olisin luullut teidän viettävän osan yötäkin yhdessä."

"Kohtauksen jatkamisesta onkin sovittu."

Raoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle
ja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen
katseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan.
Raoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche
ja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville,
mihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.

"Herra chevalier", virkkoi Raoul, "ainoastaan te voisitte tehdä minulle
erään palveluksen."

"Mitä tarvitset, hyvä varakreivi?"

"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle,
mutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin
käsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni
herttuan siirtymään syrjemmälle."

"Ahaa! Onko herra Fouquet täällä?" virkahti d'Artagnan.

"On, tuolla häh seisoo."

"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat
oikeudet kuin sinulla?"

"Onhan teillä korkeampi arvoasema."

"Niin, se on totta, -- muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin
tätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että
alituiseen unohdan muutoksen."

"Ettekö tekisi minulle sitä palvelusta?"

"Herra Fouquet, hitossa!"

"Onko teillä jotakin häntä vastaan?"

"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua
karsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran..."

"Kas, hän tuntuu nyt silmäilevän teitä, -- tai voisikohan..."

"Ei, ei, sinä et erehdy, minulle hän varmastikin suo sen kunnian."

"Hetki on siis otollinen."

"Niinkö luulet?"

"Menkää, minä rukoilen."

"Samapa tuo."

De Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt
merkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää
kohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.

"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme
Belle-Isle-en-meristä", sanoi rahaministeri osoittaen sitä
maailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen
omaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä
sille tasolle millään opiskelulla.

"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!" virkkoi d'Artagnan, "Sehän kaiketi on
teidän maahovinne, herra Fouquet?"

"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut
kuninkaalle", huomautti Buckingham. "Nöyrin palvelijanne, herra
d'Artagnan!"

"Tunnetteko Belle-Isleä, chevalier?" kysyi Fouquet muskettisoturilta.

"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur", vastasi d'Artagnan
huolettomasti.

"Viivyittekö kauankin?"

"En kokonaista päivääkään, monseigneur."

"Ja mitä näitte siellä?"

"Mitä moniaassa tunnissa ehtiikin nähdä."

"Siis varsin paljon, kun te olitte katselijana, monsieur."

D'Artagnan kiitti kohteliaisuudesta kumarruksella.

Sillävälin Raoul sai annetuksi merkin Buckinghamille ja tämä sanoi nyt:

"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka
kykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia,
kaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan
minulle."

Herttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei
malttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka
ääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari
istuivat.

"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain
päättäväinen ja joutuisa!"

Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan.
Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat
toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli
keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten
käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin
pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun
noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas:
Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä
maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:

"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?"

Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut
kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.

"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää
ilmoitettu?" kysyi hän.

"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin,
monsieur", vastasi prinssi.

"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham,
"sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.

"Siitä tietysti."

"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei
lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."

De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä
kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"

Filip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: "Sen kyllä ymmärrän,
että Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur,
sillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan
aatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten
voittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta
sydämestäni pahoittelen tätä käännettä."

"Monseigneur", lausui herttua, "voin vakuuttaa teille, että kun lähden
Ranskan hovista..."

"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos
vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen
majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän
sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."

"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham;
"mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta
rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen
uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."

"Niinkö!" äännähti kruununprinssi.

"Niin, mutta" -- lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan
kuninkaallisiin naisiinkin asti -- "minä olen sen itämaisen miehen
kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä,
sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on
hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin,
monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso
voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta
oleskeluni pitkittämiseen."

"Ja milloin lähdette?" kysyi Filip huolestuneen näköisenä.

"Huomenna, monseigneur... Valjakoitani on pidetty varalla jo kolme
päivää."

Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: -- Koska
päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.

Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan
Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua
vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.

Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de
Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli
kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui
hänen tielleen.

"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen
molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi,
herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille
kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"

"Niin, se on totta, -- te ette voi enää olla katkeroitunut minua
vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.

"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!...
Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni..."

"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi,
kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"

Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille
kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan
sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui
siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa
Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten
niin?"

"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat
nauramaan.

Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot
punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti
kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi
varmaryhtisenä paikallaan.

"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua
panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä
olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."

"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin
loukkaan päin silmiäkin."

He seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot
kumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen
vastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut
katkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä
loppuun.

Yhtäkkiä he kuulivat säveän ja kohteliaan äänen lausuvan takanaan:

"Taidettiin mainita nimeäni!"

He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja
herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul
siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De
Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.

Yhä myhäillen d'Artagnan asettui Raoulin luovuttamalle paikalle.

"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan
puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon
kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi,
ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.

"Olen käytettävissänne, monsieur", virkkoi de Wardes.

"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt
tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti
tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta
jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua
pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."

"Kyllä seuraan teitä, monsieur", myöntyi de Wardes.

"Oletteko täällä yksin, monsieur?" tiedusti d'Artagnan.

"Ei, mukanani tuli kaksi ystävää, herrat Manicamp ja de Guiche."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte
käsille vielä joitakuita lisää?"

"Miksen!" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. "Niin
monta kuin haluatte."

"Ystäviä?"

"Niin, monsieur."

"Hyviä ystäviä?"

"Aivan."

"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä
pyydän. Ja tule sinä myös, Raoul... Ei olisi hullumpaa, jos saisit
suostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.

"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!" sanoi de
Wardes yrittäen hymyillä.

Kapteeni viittasi häntä vain pysymään maltillisena ja sanoi:

"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur."

"En jää pois puhuttelustanne."

"Näkemiin."

Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère
odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.

"No?" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.

"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua
pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa"

Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De
Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään,
tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai
kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa
läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän
viereen.

D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli
säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan
huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin
anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de
Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata
levottomuuden sekaista hämmästelyä.

"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella
ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon
selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä
luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni
kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette
minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska
muka olin isänne vihamies."

"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka
kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.

"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai
halpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne."

"Todistajien kuullen, monsieur?"

"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat
erityistuntijoita kunniakysymyksissä."

"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt
teitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut
mihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille
henkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa
teidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua
vaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä
teidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan."

D'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: "Minulla on jo ollut
kunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur."

"Ihan ääneenkö?"

"_Parbleu_!"

"Minä puhun siis..."

"Oikein, monsieur", sanoi d'Artagnan kumartaen, "me kuuntelemme
kaikin."

"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä
vääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta."

"Sen olette jo sanonut."

"Niin, mutta on asioita, joihin kajotaan vain epäröiden."

"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä
voittamaan sen, monsieur."

"Siinäkin tapauksessa, että on kysymys häpeällisestä teosta?"

"Joka tapauksessa!"

Tämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman
levottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin
kasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.

De Wardes oli vaiti.

"Puhukaa, monsieur", tiukkasi muskettisoturi. "Tehän panette meidät
suotta odottelemaan."

"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista
naista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa."

D'Artagnan vaihtoi Atoksen kanssa katseen. De Wardes jatkoi:

"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta,
asettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan.

Läsnäolijain keskuudesta kuului heikkoa sorinaa.

"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut
lisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon
tapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt."

"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!" lausui de Wardes, "ja järkevä
ikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin
ehdotonta säädyllisyyden vaatimusta."

Kuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein
epäilyäkin.

"Se oli kyllä häpeällinen petos", virkkoi d'Artagnan, "enkä minä
olekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo
aikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä
antoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen
pitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä
vetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan
-- omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista --
ei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja
kunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti
väljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai
saimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain
vedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota
kovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut
olen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes."

"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa
katumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon.
Asianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä
röyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin
hän joutui.,."

"Oh, on vainkin, monsieur", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi
hymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. "Hänet on nähty
myöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä
kuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli
viidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen
mennyt naimisiin Englannissa."

"Naimisiin?" äännähti de Wardes.

"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa?
Huomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö
sitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä
mitään nimeä tähän säätyarvoon?"

"Kyllä, monsieur, sen tiedän."

"Hyvä Jumala!" mutisi Buckingham.

"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin
kolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli
tavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä
loukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta
vietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin
palveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja
katseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te
kertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen,
joka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen."

Kaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä
otsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.

"Te näette, herra de Wardes", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli
käynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista,
"te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun
turmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti
turmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua
todetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä
rikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt
isältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet
palattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen."

"Mutta tuo on liikaa, herra d'Artagnan!" huudahtivat useat äänet
vilkkaasti.

"Ei, hyvät herrat", sanoi kapteeni. "Ja nyt, herra de Wardes, toivon
kaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi
puhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö
totta?"

De Wardes kumarsi änkyttäen jotakin.

"Samalla toivon", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, "ettette
enää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen
kiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja
täydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi
vuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, -- kun tahdotte
esiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen
sisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon
ja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on
vielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta
kuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!"

"On turha lausua tyhjiä uhkauksia, monsieur", sanoi de Wardes.

"Oh, minä en ole vielä lopettanut", vastasi d'Artagnan, "ja teidän on
pakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi."

Seurue kävi jälleen uteliaaksi.

"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se
puhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen
hienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän
sieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja
on yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten
kunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä
arvossa ja puolustamaan sitä."

De Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin
levottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei
luvannut mitään hyvää.

"Mutta kuinka voittekaan te silloin", jatkoi d'Artagnan, "alentua
sanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?"

Raoulin silmät salamoivat.

"Oh, herra chevalier!" huudahti hän syöksähtäen esiin, "se asia koskee
vain minua!"

De Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin
takaisin.

"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies", sanoi hän ja pitkitti halliten
katseellaan de Wardesia: "Käsittelen tässä kysymystä, jota ei
voi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten
kuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä
kiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että
jokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus.
Toistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette
loukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että
äitiään?"

"Minun nähdäkseni", vastasi de Wardes, "ihmisellä on vapaa sananvalta,
kun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla,
jotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään."

"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen
aatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?"

"Miekalla, pistoolilla..."

"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan
myöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen
hengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla
muodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää
muodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan
kieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee
teidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de
Bragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä
huomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus
eivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa
toiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä -- vanha
kapteeni -- äsken nöyristyin maitoparran edessä."

"Ja ellen tee sitä?" kysyi Wardes.

"No, silloin on seurauksena..."

"Minkä te luulette voivanne estää", tokaisi de Wardes hymyillen;
"seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin
kaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen."

"Ei, monsieur", vastasi kapteeni tyynesti, "te erehdytte."

"Mitä muutakaan voisi olla seurauksena?"

"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa
olen, -- jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo
silloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken
lähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän
vangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de
Montlezunia varten, -- ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on
kehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella
hänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka
teidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de
Wardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'"

Ja d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja
näytti sitä de Wardesille.

Huomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan
piti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja
astui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja
kynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.

Nyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo
siihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi
melkein kuulumattomalla äänellä:

"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun
mukaisesti ja siihen pakotettuna."

"Vielä silmänräpäys, monsieur", huomautti muskettisoturi mitä
levollisimmin; "te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua:
'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat
kuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin
ilmaisisivat mielialaanne."

"Olkoon menneeksi niin", mukausi de Wardes. "Mutta totta puhuen
myöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen
aikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta."

"Ei, monsieur", vastasi Buckingham, "sillä miekanpisto ei ratkaise,
oletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko
enemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne."

"Monsieur!" huudahti de Wardes.

"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä", puuttui puheeseen
d'Artagnan, "ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät."

"Joko nyt riittää, monsieur?" kysyi de Wardes.

"Jo kerrassaan", vakuutti d'Artagnan; "ja nämä herrat ja minä olemme
hyvin tyytyväisiä teihin."

"Mutta minäpä takaan teille, monsieur", uhkasi de Wardes, "että teidän
sovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia."

"Kuinka niin?"

"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä
vihamielisempinä."

"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi
Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan
sydämessäni."

Viimeinen isku musersi de Wardesin. Hän silmäili neuvottomana
ympärilleen.

D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat
hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat
puristaen hänen kättään.

Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori
mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen
sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"

"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava
ääni hänen korvaansa.

Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä
oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.

"Te, monsieur!" huudahti de Wardes.

"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen
alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut
yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada
kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin
perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen
englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette
turhaan ehdottanut muille."

"Herra herttua!" hämmästeli de Wardes.

"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman
vallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen
puolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival
tuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten
miekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se
vuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan
aluetta."

"Hyvä on", vastasi de Wardes; "suostun tarjoukseenne."

"_Pardieu_", sanoi herttua, "jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes,
niin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan."

"Parastani yritän mieliksenne, herttua", vastasi de Wardes.

"On siis sovittu, -- otan teidät saattolaisekseni."

"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja
kuolemanuhkaa tyynnytyksekseni."

"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne,
herra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen
lähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä
taivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!"

Buckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes
läksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.




95.

Herra Baisemeaux de Montlezun.


De Wardesin saatua hiukan jyrkeän opetuksensa Atos ja d'Artagnan
lähtivät yhdessä alas portaita, jotka johtivat kuninkaallisen palatsin
pihalle.

"Kuulehan", virkkoi Atos ystävälleen, "kyllä Raoulille käy
mahdottomaksi välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin
kaksintaisteluun tuon de Wardesin kanssa; se mies on yhtä säikkymätön
kuin pahanilkinenkin."

"Niin, tunnenhan ne penteleet", muisteli d'Artagnan, "oltuani
tekemisissä isän kanssa. Sanonpa sinulle, että se pahalainen pani minut
lujille, vaikka siihen aikaan olin joustavimmassa kunnossani ja julman
sisukas. Olisi kuitenkin kannattanut katsella, kuinka minä hänet
lopulta ratkoin. Voi, veikkonen, sellaisia kiistakoitoksia ei saakaan
nähdä nykyään; minulla oli ikäänkuin elohopeaa suonissani, käteni ei
kyennyt hetkeäkään pysymään alallaan, ja sen sinä tiedätkin, Atos, joka
olet nähnyt minut pitelemässä miekkaa. Ei siinä enää ase ollutkaan
pelkkä teräskalu, vaan kiemurteleva ja venyvä käärme tapaamassa
otollisinta puraisuasentoa; otin välimatkaksi kuusi jalkaa, sitten
kolme, tunkeusin ihan kiinni viholliseen ja taas kimmahdin kymmenen
jalkaa sivulle. Ei pätenyt ihmisvoima vastustamaan sitä hurjaa
reuhtomista. Ja kaikesta huolimatta tuo vanhempi de Wardes sukunsa
sitkeydellä ja kiukkuisella urheudella piti puoliaan niin kauan, että
muistan ottelun päättyessä sormieni tuntuneen puutuneilta."

"Poika siis tavoittelee Raoulia, kuten sanoin", virkkoi Atos, "ja Raoul
onkin aina helposti käsillä. Varmasti de Wardes ärsyttää hänet
ratkaisuun."

"Samaa arvelen minäkin, hyvä ystävä, mutta Raoul on harkinnut asemansa
hyvin: hän on ympäristölleen sanonut, että hän ei kanna mitään kaunaa
de Wardesia vastaan. Niinpä toinen joutuu yksinään riidanrakentajaksi,
ja silloin Raoul jää edulliselle puolelle. Kuningas ei voi
pahastua hänelle, ja pikku närkästyksestä me kykenisimme Ludvigin
lepyttàmäänkin. Mutta mistä tämä pelko ja rauhattomuus sinussa, joka et
hevin hätäänny?"

"Katsos, olen muutenkin ahdistuneella mielellä. Raoul menee huomenna
kuninkaan luo, joka lausuu hänelle käsityksensä eräästä avioliitosta.
Raoul tuskastuu kuten rakastavainen ainakin, ja jos hän pahimmoikseen
kohtaa de Wardesin, niin pommi räjähtää heti."

"Meissä on miestä estämään se räjähdys."

"Ei minussa, sillä minä tahdon palata maalle. Kaikki tämä hovin
tekoloisto ja viheliäinen vehkeily tympäisee sieluani. En ole enää
siinä iässä, että voisin suopua uudenaikaisiin pikkumaisuuksiin. Olen
lukenut Luonnon suuresta kirjasta niin paljon kaunista ja suurta, etten
voi uhrata mitään harrastusta joutavanpäiväiseen supinaan, jolla tuo
väki pyrkii pettämään itseänsä. Sanalla sanoen ikävystyn pilalle
Pariisissa kaikkialla muualla paitsi sinun seurassasi, ja kun en voi
lyöttäytyä eroamattomaksi saattolaiseksi, niin riennänkin takaisin
kotipuoleeni."

"Oh, kuinka väärässä sinä olet, Atos, ihan kieltäen alkuperäisen
olemuksesi ja sielusi tarkoitusperän! Sinunlaatuisesi miehet ovat
luotuja säilymään täysissä sielunkyvyissään viimeiseen päiväänsä asti.
Vanha espanjalainen säiläni, jonka muistanet La Rochellen päiviltä,
palveli minua kolmekymmentä vuotta ihan täysikelpoisena; viime talvena
satuin sen pudottamaan Louvren marmorilattiaan, ja se napsahti poikki,
veikkoseni, mutta teetinpä siitä metsästyspuukon, joka kestää vielä
sata vuotta. Sinä, Atos, noin uskollinen, rehellinen, järkkymättömän
miehuullinen ja harvinaisen laajatietoinen ylimys, sinä olet mies, jota
tarvitaan kuninkaitten neuvojaksi ja tueksi. Jää tänne: herra Fouquet
ei ole pitkäaikainen."

"Kas vain", sanoi Atos hymyillen, "d'Artagnanko siten ensin kohottaa
minut pilviin ja Olympon jumalain tasalle, sitten paiskatakseen minut
maahan ryömimään? Minulla on suurempia pyrkimyksiä, ystäväiseni.
Alistuisinko ministeriksi, orjaksi! Enkö ole korkeammalla, kun minua ei
mikään ulkonainen riippuvaisuus kahlitse? Muistan sinun toisinaan
sanoneen minua suureksi Atokseksi, mutta jos olisin ministeri, niin
kyllä vainkaan et näkisi minussa aihetta siihen määritelmään. Ei, ei,
minä en sillä tavoin astu valjaisiin."

"No, ei siitä sitten sen enempää; luovu kaikesta, veljellisyydestäkin!"

"Voi, veikkonen, melkeinpä nyt sydännyt tylyksi!"

D'Artagnan puristi lämpimästi Atoksen kättä. "Ei, ei, lähde kaikista
huolista vapaana itsenäiseen yksinäisyyteesi. Raoul tulee kyllä
toimeen, minä pysyn Pariisissa."

"Lausun sinulle siis vain hyvästi; huomenna aamun valjetessa nousen
ratsaille."

"Ethän voi yksin palata hotelliisi; minkätähden et ole ottanut
Grimaudia mukaasi?"

"Grimaud nukkuu, veliseni; hän menee hyvissä ajoin makuulle.
Vanhus-parka alkaa raihnaantua. Hän tuli mukanamme Bloisista, mutta
minä pakotin hänet täällä pysyttelemään kotosalla, sillä jos hänen
pitäisi lähteä riittämättömän levon jälkeen neljänkymmenen lieuen
paluumatkalle, menehtyisi hän valituksen sanaa virkkamatta. Mutta ilman
Grimaudiani en saa olluksi matkoilla."

"Minäpä annan sinulle soihdunkantajaksi muskettisoturin. Hei, tänne
joku!" ja d'Artagnan kumartui alimman porrassillakkeen kullatun kaiteen
yli.

Seitsemän tai kahdeksan muskettisoturia kiirehti heti näkyviin
alakerran eteisestä.

"Kuka teistä tarjoutuu saattamaan herra kreivi de la Fèreä?" huusi
d'Artagnan.

"Kiitän teitä huomaavaisuudestanne, hyvät herrat, mutta minä en
mitenkään voi vastaanottaa palvelusvuorolla vartioitsevan aatelismiehen
syrjäytymistä tällä tavoin virkavelvollisuuksistaan", kieltäysi Atos.

"Minun kyllä sopisi palata kreivin mukana", lausui joku, "mutta minulla
on puheltavaa herra d'Artagnanille."

"Kuka se on?" kysyi d'Artagnan tirkistäen hämyyn.

"Minä, hyvä herra d'Artagnan."

"Herra varjele, eikö se olekin Baisemeauxin ääni!"

"On oikein, monsieur."

"Mutta, hyvä Baisemeaux, mitä te siellä pihaovella värjöttelette?"

"Odotan teidän määräyksiänne, hyvä herra d'Artagnan."

"Äh, minua epäkelpoa!" virkahti d'Artagnan; "teillehän tosiaan oli
annettu tieto aiotusta vangitsemisesta. Ja tulittekin vielä itse, sen
sijaan että olisitte lähettänyt jonkun virkamiehenne!"

"Halusin samalla saada hiukan puhua kanssanne."

"Olisitte ilmoittanut minulle!"

"Saatoin odottaakin", vastasi herra Baisemeaux sävyisästi.

"Minä jätän sinut. Hyvää yötä vain, d'Artagnan", toivotti Atos
ystävälleen.

"Älä toki mene ennen kuin esittelen sinulle herra Baisemeaux de
Montlezunin, Bastiljin kuvernöörin." Baisemeaux ja Atos kumarsivat
toisilleen. "Mutta te olettekin kyllä tuttuja jo vanhastaan", lisäsi
d'Artagnan.

"Olen hämärästi muistelevinani", myönsi Atos.

"Niin, tiedätkös, hyvä ystävä, tässä on sama Baisemeaux, joka meidän
vastustajanamme Richelieun henkivartiostossa palvellessaan toimitti
meille tilaisuuden moneen kelpo otteluun suuren kardinaalin päivinä."

"Aivan oikein", vastasi Atos, hyvästellen heidät kohteliaasti.

"Herra kreivi de la Fère, jolla oli salanimenä Atos", supatti
d'Artagnan Baisemeauxin korvaan.

"Niin, niin, uljas mies, yksi niistä kuuluisista neljästä sankarista",
muisti Baisemeaux.

"Aivan. No, rupeammeko juttusille, hyvä Baisemeaux?"

"Jos suvaitsette."

"Mitä ensiksikin määräyksiin tulee, niin niitä ei olekaan. Kuningas on
luopunut vangituttamasta asianomaista."

"Voi, sepä ikävää!" huoahti Baisemeaux.

"Hitto! Ikävääkö se on?" huudahti d'Artagnan nauraen.

"Niinpä tietenkin", selitti vankilanpäällikkö, "sillä hoidokithan ovat
minun pääomaani."

"Kas, se on totta. En tullut ajatelleeksi sitä puolta asiasta."

"Ei siis ketään liikene minulle?" Baisemeaux huokasi toistamiseen.
"Teidän sitä kelpaa", sanoi hän sitten; "nyt olette muskettisoturien
kapteeni!"

"Kyllähän tämä vetelee. Mutta enpä näe, mitä kadehtimista teillä olisi
minussa: Bastiljin kuvernöörinähän olette Ranskan tärkeimmän linnan
päällikkö."

"Kyllähän niin", myönsi Baisemeaux apeasti,

"Tuon sanotte kuin olisitte omia kaittavianne, _mordioux!_ Mielelläni
minä vaihtaisin vuosirahani teidän palkkaetuihinne!"

"Älkäämme puhuko mitään palkkaeduista", sanoi Baisemeaux, "jollette
tahdo kiusata minua ihan suunniltani."

"Mutta tehän katselette oikealle ja vasemmalle kuin vangitsemista
peläten, vaikka itse hoidatte niitä, jotka siihen pinteeseen joutuvat!"

"En vain soisi, että meitä kuultaisiin; olisi taatumpaa puhella hiukan
syrjässä, jos myöntäisitte minulle sen suosiollisuuden."

"Baisemeaux, Baisemeaux, unohdatte siis, että me olemme olleet
tuttavuksia jo viidenneljättä vuoden aikana! Älkää nyt noin nöyristelkö
edessäni, niinkuin tapanani olisi syödä Bastiljin kuvernöörejä
nahkoineen karvoineen!"

"Enhän minä sitä!"

"No, tulkaa siis pihalle, minä käyn käsikynkkäänne; kuu paistaa
kirkkaasti, ja tuolla tammirivin reunassa käyskennellen te kerrotte
minulle surullisen tarinanne. Tulkaa pois." Hän veti alakuloisen
vankilanpäällikön mukaansa käsipuolesta, alkoi sitten kävelyttää häntä
kuutamossa pihan laidalla ja virkkoi hänelle karskin suopeasti:

"No niin, suu puhtaaksi nyt, Baisemeaux! Mikä painaakaan mieltänne?"

"Se on pitkä juttu."

"Mieluumminko vain vaikertelette? Sitä taitaisi kestää vielä pitempään.
Kumma paikka tuo teidän surkeilunne -- lyönpä kuitenkin vetoa, että te
korjaatte puoleenne viisikymmentätuhatta livreä puhdasta tuloa noista
Bastiljin kyyhkysistä."

"Kunpa niin olisivatkin asiat, hyvä herra d'Artagnan!"

"Te hämmästytätte minua, Baisemeaux; tokihan teidän kelpaa elellä
hyvinkin, ystäväiseni. Tekö nyt muka myös heittäydytte valittamaan,
_mordioux!_ Jos vien teidät kuvastimen eteen, niin näette pyylevän,
kukoistavan ja täyteläisen miehen kuin Hollannin juuston; te huomaatte,
että silmänne loistavat kuin hehkuvat hiilet ja että te ilman tuota
kolkkoa hymyä, jolla nyt vasiten vedätte otsanne kureeseen, ette vielä
näyttäisi viidenkymmenenkään vanhalta. Mutta ikäähän teillä on
kuusikymmentäkin vuotta, mitä?"

"Totta kyllä..."

"_Pardieu_, hyvinhän siis jakselette noilla viidenkymmenentuhannen
livren vuosituloilla."

Pikku Baisemeaux polkaisi jalkaansa.

"Ei suinkaan arviossani ole vikaa?" jatkoi d'Artagnan. "Oikeastaan
te ansaitsette enemmänkin; se on helppo laskea. Te olitte tätä
ennen, viimeksi herra de Mazarinin henkivartioston kapteeni, --
kaksitoistatuhatta livreä vuodessa; sitä palkkaa nostitte kaksitoista
vuotta, vaurastuitte siinä ja pääsitte sitten vielä paljon paremmille
tuloille."

"Kaksitoistatuhatta livreä? Oletteko järjiltänne!" huudahti Baisemeaux
kiusaantuneena. "Se vanha kitupiikki ei milloinkaan maksanut
kuuttatuhatta enempää, ja menoja sain suorittaa samaisesta virasta aina
jonkun verran yli kuudentuhannen. Herra Colbert suvaitsi antaa minun
nostaa vuosittain vaivaiset viisikymmentä pistolia ylimääräisenä
lahjapalkkiona, mutta ilman Montlezunin pikku läänitystilan tuottamia
kahdentoistatuhannen livren vuosituloja en olisi mitenkään tullut
toimeen."

"No, mutta nythän olette kerrassaan kissan päivillä Bastiljissa.
Toivottavasti saatte vapaan asunnon ja ruuan, ja vakinainen vuosipalkka
on tietääkseni kuusituhatta livreä?"

"Vaikkapa."

"Hyvät ja huonot vuodet lukuunottaen noin viisikymmentä vankia, jotka
keskimäärin tuottavat tuhannen livreä kukin."

"Niillä main kyllä."

"Hyvinkin viisikymmentätuhatta livreä vuodessa, joten siis olette
kolmen vuoden mittaan korjannut puoleenne sataviisikymmentätuhatta
livreä ylimääräistä tuloa."

"Te ette ota huomioon erästä seikkaa, hyvä herra d'Artagnan, kun itse
olette saanut suoranaisen virkanimityksen kuninkaalta: minä sain
toimeni herroilta Tremblaylta ja Louvièrelta!"

"Totta kyllä, niin, -- ja Tremblay ei ollut sellainen mies, joka olisi
ihan lahjaksi jättänyt teille paikkansa."

"Hoo, ei sen paremmin Louviérekaan. Minun oli suostuttava suorittamaan
Tremblaylle lunastusta seitsemänkymmentäviisituhatta livreä."

"Sievä erä!... Entä Louvièrelle?"

"Saman verran."

"Heti näppiin?"

"Ei toki, se olisi ollut mahdotonta. Kuningas lisäksi ei tahtonut --
tai oikeammiten herra de Mazarin ei tahtonut -- jättää noita kahta
herraa näköjään huonoille päiville, ja niinpä he saivat vielä
erikseen julkisesti vahvistetuiksi itselleen kerrassaan muhkeat
peräytymisehdot."

"Mitä he vielä saattoivat tarvita teidän myönnettyänne heille noin
suuren hyvityksen?"

"Ajatelkaas -- kolmen vuoden ylimääräiset vuositulot päällepäätteeksi!"

"Älkää nyt perhanassa -- niin ettäkö nuo sataviisikymmentätuhatta
livreä ovatkin lisäksi luisuneet heidän taskuihinsa?"

"Ihan."

"Ja sitäpaitsi vielä..."

"Niin, sitäpaitsi jäi maksettavakseni omista varoistani tuo erityinen
korvaus kolmena eränä."

"Se on luonnotonta kiristystä!"

"Eikä siinä vielä kaikki."

"Mitä ihmettä?"

"Jos vähänkin viivyttelen sopimuksen täyttämisessä, niin nuo herrat
saavat astua takaisin virkaan, jälleen hoitaakseen sitä yhteisenä
etuutenaan. Tähän ehtoon on saatu kuninkaan vahvistus."

"Se on eriskummaista, uskomatonta!"

"Niin vain on asian laita."

"Minä surkuttelen teitä, Baisemeaux-parka. Mutta, hyvä ystävä, miksi
lemmossa herra de Mazarin siis myönsikään teille tällaista näennäistä
suosionosoitusta? Yksinkertaisempaa olisi ollut säästää teidät
mokomalta nylkemiseltä."

"Olisihan kyllä, mutta hänellä ei ollut vapaata toimintavaltaa asiassa,
kun toiselta puolen oli suosikkeja hyviteltävä ja toisaalta suojelijani
tahtoi toimittaa minut virkaan."

"Suojelijanne! Kuka?"

"_Parbleu_, teidän ystäviänne, herra d'Herblay."

"Herra d'Herblay? Aramis!"

"Aramis, niin juuri -- hän on ollut erinomaisen sydämellinen minua
kohtaan."

"Sydämellinen! Toimittaessaan teidät tuollaiseen puserrukseen?"

"Kuulkaahan ensin, kuinka kaikki kävi. Minä tahdoin kardinaalin
palveluksesta päästä paremmille tuloille. Herra d'Herblay puhui
puolestani Louvièrelle ja Tremblaylle; minun tekikin mieleni tätä
paikkaa, jonka tiesin tuottoisaksi, mutta nuo herrat esittivät niin
ylettömiä vaatimuksia, että valittelin mahdottomaksi haalia koolle niin
paljon, kun vasta neljäntenä vuonna pääsisin varsinaisiin tuloihin
käsiksi. Silloin hän tarjoutui vastaamaan jokaisesta maksusta."

"Häh? Aramis? Te pökerrytätte minut -- Aramisko meni takuuseen
puolestanne?"

"Mitä suurinta auliutta osoittaen. Hän hankki vahvistuksen
virkavaihdolleni; Tremblay ja Louvière erosivat; minä olen vuosittain
suorittanut kaksikymmentäviisituhatta livreä kumpaisellekin noista
herroista korvauksena, ja aina toukokuussa on herra d'Herblay itse
tuonut minulle Bastiljiin viisituhatta pistolia siten jaettaviksi
krokotiileilleni."

"Olette siis sataviisikymmentätuhatta livreä velkaa Aramikselle?"

"Ei, siitähän minulla nyt onkin tuska ja hätä, kun summa on vasta
sadassatuhannessa."

"Nyt en oikein ymmärrä."

"No, hän on tullut vasta kahtena vuonna. Mutta tänään on toukokuun
viimeinen päivä, eikä häntä kuulunut, ja huomenna on lankeemispäivä.
Ellen kello kahdeksitoista suorita viimeistä korvausmaksua, niin nuo
herrat sopimuksen mukaan ovat oikeutettuja astumaan entiselle
paikalleen, jonka kaikki ylimääräiset tulot he tähänkin asti ovat
nauttineet. Minä joudun puille paljaille, uurastettuani kolme vuotta
pienellä vuosipalkalla ja ihan tyhjän tähden maksettuani siitä
lainavaroilla satatuhatta livreä, hyvä d'Artagnan."

"Merkillinen juttu!" mutisi d'Artagnan.

"Käsitättekö nyt, että otsani rypistymiseen on aihetta?"

"Onpa totisesti!"

"Joskin siis olen pyöreä kuin Hollannin juusto ja punoittava kuin
persikka, -- vaikka silmäni loistavatkin kuin hehkuvat hiilet, niin
myöntänette olevan syytä ahdistavaan pelkoon, että piammiten en saa
juustoa tai persikkaa nähdäkseni pöydällänikään, vaan joudun
sammuttamaan silmieni loisteen kyyneliin."

"Murheellinen paikka."

"Sentähden olen tullut teidän luoksenne, herra d'Artagnan, sillä
ainoastaan te voitte päästää minut pälkäästä."

"Millä ihmeen lailla?"

"Te tunnette abbé d'Herblayn."

"Jo toki!"

"Tiedätte hänen elelevän salaperäisesti?"

"No, niin kyllä."

"Te tietenkin voitte mainita minulle hänen nykyisen seurakuntansa,
sillä Noisy-le-Secistä etsiessäni kuulin vain, että hän on muuttanut."

"Hiisi vieköön, hän on Vannesin piispana!"

"Vannesin, -- Bretagnessa?"

"Niin."

Pikku mies repi tukkaansa.

"Minua onnetonta!" vaikersi hän; "miten minä huomiseksi puoleenpäivään
ehtisin siellä matkustaa!... Olen mennyttä miestä. Vannesissa!
Vannesissa!"

"Epätoivonne koskee minuun kovasti. Mutta kuulkaahan, piispa ei aina
asu hiippakunnassaan; hänen ylhäisyytensä ei kenties olekaan niin
kaukana kuin pelkäätte."

"Voi, sanokaa minulle hänen osoitteensa!"

"En tiedä sitä suorastaan, ystäväiseni."

"Olen sitten ehdottomasti hukassa! Menen heittäytymään kuninkaan
jalkoihin."

"Mutta minun täytyy ihmetellä teitä, Baisemeaux! Kun Bastilji kerran
kykenee tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä, niin miksette ole
pusertanut siitä sataatuhatta?"

"Syystä että minä olen rehellinen mies, hyvä herra d'Artagnan, ja annan
vangeilleni niin hyvän ruokahoidon kuin he voivat toivoakin."

"No, te ansaitsette luottamusta... Luvatkaa vain kunniasanallanne, että
te ette hiisku mitään yhdellekään sielulle, niin saatte minulta pikku
vihjauksen."

"En tavuakaan virka, hyvä kapteeni, en ikinä!"

"Te tahdotte saada käsiinne Aramiksen?"

"Kaikella muotoa!"

"No, käykää siis kuulustamassa herra Fouquetilta."

"Mitä tekemistä...?"

"Teillähän on nyt paksu pää!... Missä Vannes on?"

"Hitto!..."

"Vannes on samaa hiippakuntaa kuin Belle-Isle. Belle-Isle on herra
Fouquetin lääniä, ja hän herra d'Herblaylle toimittikin
piispannimityksen."

"Te avaatte silmäni ja annatte minulle takaisin elämän!"

"Hyvä on. Menkää siis ihan yksinkertaisesti sanomaan herra Fouquetille,
että te haluatte puhutella d'Herblayta."

"Aivan oikein -- erinomainen aatos!" huudahti Baisemeaux
innostuksissaan, varmana siitä, että muskettikapteeni tiesi enemmän
kuin sanoi.

"Ja minulla siis on kunniasananne?" huomautti d'Artagnan pysähdyttäen
hänet ankaralla silmäyksellä.

"Oi, pyhästi!" vakuutti pikku mies ollen kapaisemaisillaan juoksuun.

"Minne nyt niin kiire?"

"Herra Fouquetin luo suoraa päätä!"

"Ei, hän on kuninkaan peliseurassa. Kunhan menette hänen asuntoonsa
varhain aamulla, niin siinä kaikki, mitä voitte tehdä."

"Minä menen; kiitos!"

"Lykästäköön yrityksenne!"

"Kiitos!"

"Sepä oli kummallinen tarina", jupisi d'Artagnan, noustessaan verkkaan
ylös portaitaan Baisemeauxin lähdettyä. "Mitä lemmon harrastusta
Aramiksella voi olla hänen siten autellakseen Baisemeaux'ta? Hm!... sen
me vielä jonakuna päivänä saamme tietoon."




96.

Kuninkaan peli.


Fouquet olikin jäänyt kuninkaan peliseuraan, kuten d'Artagnan sanoi.

Buckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin
kipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä
ilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut
erotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen
kanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi
kaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden
prinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä
tunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa
ympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta
kaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, -- kuninkaalle, joka vastapäätä
istuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä
hänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli
ilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä
enää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä
pakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava
ihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä
nykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi
häiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli
saanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä
ja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi
eikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua
huokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin
olemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski
tuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän
kirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen
sydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen,
järjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt
vielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä
kuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan
mielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin
laajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta
supistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen
esiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti
saamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä,
syrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.

Se onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa
arvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut
kuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta.
Hiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat
hymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota
Henrik IV:n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin
arkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana
olikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla
laskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle
englantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi
ulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta.
Kruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys
tulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä
alistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa,
että maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa
ääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien
seuraihmisten maineen.

Tänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi
sekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän
olisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään
ympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus.
Ludvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja
erikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti
vaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia
rangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa,
hovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli
piankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig
muutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin
_rumalle_ tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan
palvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä
jumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet
osoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään
pahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.

Ja niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava
kohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti
sydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka
olikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti
vallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua
miniänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren
kuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi
seurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin
millänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig
XIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen
käyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin
lukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään
välittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle
käsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle
asti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai
tilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten
huomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen:
"Kuningas huokasi!" "Madame huokasi!"

Se oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen
tapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien
kauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen
sanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot
huomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä
kuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi
hovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa
vaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana
ihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin
hovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen
vedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea
sulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain
kuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.

Kuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin
henkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta
ajatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan
pelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset
aatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen
huonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp -- muuten tietysti mitä
kunniallisimpana miehenä -- niin hajamielinen, että korjasi puoleensa
kaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei
nähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes,
jonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta,
unohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla
voittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli
kykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän
koskemattomina jätti ne korttimaksuksi -- kelle hyvänsä ne niin ollen
joutuisivatkin.

Kuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra
Colbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja
kuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon --
hyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana.
Hänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja
sanoi:

"Onko herra Fouquet jo mennyt?"

"Tässä olen, sire", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut
Buckinghamin kanssa ja lähestyi heti.

Kuningas astahti hyväntahtoisen näköisenä häntä kohti ja virkkoi
huolettomasti:

"Anteeksi, yli-intendentti, että häiritsen keskusteluanne, mutta otan
oikeudekseni pyytää huomiotanne kaikkialla, milloin vain tarvitsen
teitä."

"Aikani on aina kuninkaan käytettävissä", vastasi Fouquet.

"Ja vielä tärkeämpänä kassanne", lausui kuningas kavalasti hymyillen.

"Kassani ennen kaikkea", sanoi Fouquet kylmästi.

"Seikka on sellainen, monsieur, että aion panna toimeen juhlan
Fontainebleaussa. Avoin talous kahden viikon ajaksi -- siihen
tarvitsen..."

Hän loi syrjäsilmäyksen Colbertiin. Fouquet odotti järkkymättömänä.

"Neljä miljoonaa", jatkoi kuningas nähdessään Colbertin julman hymyn.

"Neljä miljoonaa?" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten
kynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa
rauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.

"Niin, monsieur", vahvisti kuningas. "Milloin, sire?"

"Kah... miten vain teille sopii... ei, haluaisin kyllä niin pian kuin
mahdollista."

"Jonkun verran tarvitaan aikaa..."

"Aikaa!" huudahti Colbert voitonriemuisena.

"Kultarahojen laskemiseen", täydensi yli-intendentti majesteettisen
halveksivasti; "ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan
vaiheille päivässä, monsieur."

"Neljä päivää siis", sanoi Colbert.

"Oh", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, "teidän majesteettianne
palvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen
käytettäväksi kolmessa päivässä."

Colbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään.
Fouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä,
hymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki
todellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä
Colbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.

Rahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan;
hän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat
tahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti
veren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi
vaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä
tuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin
täytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn
sattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät
toimenpiteet. Vaunut eivät vierineet -- ne lensivät ja matkalla Fouquet
hädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän
heti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.

Tämä ei ollut vielä mennyt makuulle. Portos oli varsin sopivasti
nauttinut illallisekseen käristetyn lampaanreiden, kaksi paistettua
fasaania ja kokonaisen vuoren krapuja; sitten hän oli muinaisten
urhojen tavoin antanut voidella ruumiinsa hyvänhajuisilla öljyillä ja
kietoa flanellikaistaleihin sekä täten kapaloituna päässyt lämmitettyyn
vuoteeseen kantamalla. Aramis sitävastoin oli ottanut ylleen mukavan,
samettisen yönutun ja kyhäili ahkerasti kirjeitä tuolla hienolla ja
tiheällä käsialallaan, joka sai paperiarkin sivun sisällöksi melkein
neljänneksen nidettä tekstiä.

Ovi avattiin kiivaasti, yli-intendentti astui sisään kalpeana,
kiihdyksissä ja ahdistuksen vallassa. Aramis kohotti päätänsä.

"Hyvää iltaa, rakas isäntäni", sanoi hän, tutkivalla silmäyksellään
heti oivaltaen rahaministerin huolestuksen merkitsevän arveluttavaa
vastoinkäymistä. "Miten menestyi peli kuninkaan illanvietossa?" hän
sitten kysyi vain saadakseen keskustelun käyntiin.

Fouquet istuutui ja viittasi mukanaan tulleelle lakeijalle, että häntä
ei tarvittu. Miehen mennessä hän vastasi:

"No, jotensakin hyvin."

Pitäen silmällä hänen jokaista liikettään Aramis näki hänen kuumeisen
kärsimättömästi paiskautuvan sohvalle lojumaan.

"Te kai hävisitte kuten tavallisesti?" kysyi hän, yhä pidellen kynää
kädessään.

"Enemmän kuin koskaan", vastasi Fouquet.

"Mutta teidän tiedetään kykenevän helposti kestämään tappionne."

"Niin ei aina käy."

"Mitä! Olisiko muka Fouquet sellainen pelaaja, jonka mieli on
jälkeenpäin masennuksissa!"

"Peliä on monenlaista, herra d'Herblay."

"Paljonko siis hävisitte, monseigneur?" kysyi Aramis hieman
levottomasti.

Fouquet jännitti itsehillintänsä, hallitakseen ääntänsä, ja ilmoitti
sitten ihan rauhallisena sävyltään:

"Se illanvietto maksaa minulle neljä miljoonaa."

Mutta katkera naurahdus seurasi viimeistä sanaa. Aramis ei ollut
odottanut kuulevansa niin yletöntä summaa; häneltä putosi kynä kädestä.

"Neljä miljoonaa!" toisti hän. "Olisitteko pelannut pois neljä
miljoonaa? Mahdotonta!"

"Herra Colbert piteli korttejani", vastasi yli-intendentti, taaskin
kolkosti naurahtaen.

"Haa, nyt ymmärrän, monseigneur! Siis uusi vetoaminen valtiorahastoon?"

"Niin, hyvä ystävä."

"Kuninkaan taholta?"

"Hänen omasta suustaan. On mahdoton musertaa ihmistä sydämellisemmin
hymyillen."

"Tuhannen tulimmaista!"

"Mitä ajattelette tästä?"

"_Parbleu_, on selvää, että teidät tahdotaan syöstä täydellisesti
häviöön!"

"Se on siis yhä mielipiteenne?"

"Ehdottomasti. Siinä ei muuten pitäisikään olla teille mitään
ihmetyttävää, sillä olemmehan jo aikaisemmin ottaneet lukuun, että
hyökkäys jatkuisi."

"Kyllähän, mutta minä en olisi uskonut, että voitaisiin vaatia yhdellä
kertaa neljä miljoonaa."

"Summa on todellakin peräti suuri; mutta neljä miljoonaa ei lopultakaan
vielä nujerra Ranskan nykyistä rahaministeriä."

"Jos tietäisitte, miten rahavarojen laita oikein on, niin olisitte
vähemmän levollinen, hyvä d'Herblay."

"Ja te lupasitte?"

"Mitä olisin voinut muutakaan? Niin pian kun minä kieltäydyn, hankkii
Colbert, mistä haalineekin; varmasti hän toimittaa sillä kertaa
puheeksi tulleen summan, ja silloin minä olen kukistunut suuruus!"

"Sitä ei kyllä voi kieltää. Ja kuinka pian lupasitte toimittaa nuo
neljä miljoonaa?"

"Kolmen päivän kuluttua. Kuningas näytti olevan kiireissään."

"Kolmen päivän kuluttua!"

"Voi, ystävä", virkkoi Fouquet, "tuskastuttaapa ajatella, että kansa
vastikään kadulla ajaessani huusi: 'Katsokaa, tuossa menee rikas
Fouquet!' Totisesti, hyvä d'Herblay, tällaisessa asemassa ihan menettää
järkensä!"

"Ei, monseigneur, malttakaa sentään, -- ei tässä vielä niin pitkällä
olla", sanoi Aramis tyynesti, ripoittaen hiekkaa viimeksi kyhäämälleen
kirjeelle.

"Siis apukeino, apukeino tähän auttamattomaan pulaan?"

"On vain yksi: maksakaa."

"Mutta minulla hädin on kaikkiaan käytettävissä koko summaa. Alan olla
tyhjennetty käteisistä varoista. Belle-Isle nieli paljon; eläkkeiden
maksu oli äskettäin; sen jälkeen kun veronkantajia alettiin ahdistaa,
ovat rahat olleet tiukalla. Ja jos selviydynkin vielä tästä tarpeesta,
niin mikä on edessä seuraavalla kerralla, sillä eihän kiristys pääty
tähän? Kun kuninkaat pääsevät rahan makuun, niin he ovat kuin
ihmislihaa maistaneet tiikerit: täyttymättömän himon vallassa. Jonakuna
päivänä minun täytyy sanoa: 'Mahdotonta, sire!' Ja sinä päivänä olen
mennyttä miestä!"

Aramis kohautti hiukan olkapäitänsä. "Teidän asemassanne, monseigneur",
hän sanoi, "ei mies ole hukassa ennen kuin hän itse heittäytyy."

"Kansalainen ei missään asemassa voi taistella kuningasta vastaan."

"Taistelin minäkin nuorina päivinäni Richelieuta vastaan, joka oli
Ranskan todellinen kuningas ja vielä kardinaali."

"Onko minulla armeijoita, aseita, aarteita? Olenhan menettänyt
Belle-Islenkin!"

"Hoo, kyllä hätä keinon keksii! Kun luulette häviön juuri tavoittavan
teidät..."

"Niin mitä?"

"Niin ilmestyykin vielä joku odottamaton käänne pelastamaan kaikki."

"Ja kuka kykenisi toimittamaan sen ihmeellisen käänteen?"

"Te itse."

"Minä! Ei, minun täytyy tunnustaa, etten pysty enää keksimään mitään."

"Minä sitten."

"Kenties. Mutta teidän tulisi viipymättä ryhtyä toimimaan."

"No, meillä on ihmeesti aikaa."

"Te surmaatte minut kylmäverisyydellänne, d'Herblay!" sanoi
yli-intendentti, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

"Ettekö siis muista, mitä teille tässä taannoin sanoin?"

"Mitä silloin sanoitte?"

"Ettei teidän tarvitse olla levoton, jos teillä on rohkeutta. Onko
teillä rohkeutta?"

"Luulen ainakin."

"Älkää siis olko levoton."

"Onko niin ollen sovittu, että äärimmäisessä hädässä tulette avukseni,
d'Herblay?"

"Maksan silloin vain takaisin, mitä olen teille velkaa, monseigneur."

"Rahamiehen tehtäviä on täyttää sellaisen miehen tarpeet kuin te
olette, d'Herblay."

"Jos avuliaisuus on rahamiehen tehtäviä, on armeliaisuus kirkonmiehen
hyve. Suorittakaa nyt vielä vain tällä kertaa, monseigneur. Sen summan
yhä saatte koolle häviöön joutumatta; viime hetkellä saamme nähdä, mitä
on tehtävissä."

"Sen saamme siis nähdä jo piankin."

"Paljon mahdollista! Pahoittelenpa muuten erityisestäkin syystä, että
olette nyt vähissä rahoissa."

"Miksi niin?"

"Olin aikeissa pyytää teiltä käyttövaroja."

"Itsellennekö?"

"Itselleni tai omaisilleni, puoluelaisilleni tai meikäläisille."

"Minkä verran?"

"No, pyöreähkön erän kyllä, mutta yletön se ei kuitenkaan ole."

"Sanokaahan siis summa."

"Viisikymmentätuhatta livreä."

"Rahtunen!"

"Niinkö?"

"Ainahan toki viisikymmentätuhatta livreä on saatavissa. Voi, miksei
tuo Colbertin hylky sovittele rajoja kuten te! Silloin en paljonkaan
välittäisi. Milloin tarvitsette rahat?"

"Huomenna aamupäivällä."

"Hyvä, ja..."

"Niin, se on totta, -- mihin tarpeeseen ne käytetään, tahdotte sanoa?"

"Ei, chevalier, ei; siitä en kaipaa selitystä."

"Parempi on selvittää. Meillä on huomenna kesäkuun 1 päivä."

"Entä sitten?"

"Silloin lankeaa maksettavaksi muuan sitoumuksemme."

"Meillä on siis juoksevia sitoumuksia?"

"On Baisemeauxille maksettavaa viimeinen kolmannes hänen
sadastaviidestäkymmenestätuhannesta livrestään."

"Baisemeauxille! Kuka hän on?"

"Bastiljin kuvernööri."

"Niin oikein, se on totta; te maksatatte minulla
sataviisikymmentätuhatta frangia tuolle miehelle."

"Minun esityksestäni se sovittiin."

"Mutta mistä se taas johtuikaan?"

"Lunastusmaksuna virasta, jonka hän osti tai oikeastaan me ostimme
Louvièresilta ja Tremblaylta."

"Tuo kaikki oli jäänyt mielessäni kovin hämäräksi."

"Se on hyvinkin luonnollista, kun teillä on niin paljon asioita
hommattavina. En kuitenkaan usko, että teillä on mitään tärkeämpää kuin
tämä."

"Mutta sanokaakin siis, missä tarkoituksessa olemme ostaneet sen
viran."

"Tietysti auttaaksemme häntä eteenpäin."

"Hm!"

"Häntä ensiksikin."

"Ja sitten?"

"Sitten itseämme."

"Mitä! Itseämmekö? Te laskette leikkiä."

"On hetkiä, jolloin on mieluista olla hyvissä väleissä Bastiljin
kuvernöörin kanssa, monseigneur."

"Olen vielä niin onnellisessa asemassa, etten voi käsittää sitä
riippuvaisuutta, d'Herblay."

"Monseigneur, meillä on omat runoilijamme, oma insinöörimme, oma
arkkitehtimme, omat säveltaiteilijamme, oma kirjanpainajamme, omat
maalarimme; meidän piti saada myös oma kuvernöörimme Bastiljiin."

"Ah, niinkö uskotte?"

"Ottakaamme kylmäverisesti lukuun kaikki mahdollisuudet, monseigneur!
Voimme helpostikin joutua tilapäiselle matkalle Bastiljiin, hyvä herra
Fouquet", lisäsi kirkkoruhtinas, hymyillessään näyttäen kalpeiden
huultensa raosta hampaita, jotka yhä vielä olivat yhtä kauniit kuin
Marie Michonin ihaillessa niitä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

"Ja te luulette, d'Herblay, ettei sataviisikymmentätuhatta livreä ole
liiallinen hinta sellaisesta tuttavuudesta? Vakuutan teille, että
tavallisesti käytätte rahojanne paremmin."

"Tulee päivä, jolloin tunnustatte erehtyneenne."

"Kerran Bastiljiin joutuneella miehellä ei ole enää turvaa entisistä
valmistuksistaan, hyvä d'Herblay. Hänen vaikutusvaltansa on mennyttä."

"Pätevällä tavalla laaditut sitoumukset eivät raukea, ja sitäpaitsi,
uskokaa minua, tuolla kunnon Baisemeauxilla ei ole hovimiehen sydäntä.
Olen varma siitä, että hän pysyy peräti kiitollisena näistä rahoista,
ja varmemmaksi vakuudeksi minulla on kunnossa asiakirjat, kuten jo
sanoin, monseigneur."

"Viheliäinen keinottelu! Kiskomista hyväntekeväisyydestä!"

"Monseigneur, monseigneur, älkää sekaantuko tähän juttuun; jos siinä on
kiristyksen ajatus, niin ainoastaan minulla on osuutta siihen, mutta
meille molemmille se kääntyy suureksi voitoksi, niin on asia."

"Siinä nähtävästi piileekin joku erityinen vehkeily, d'Herblay."

"Sitä en kiellä."

"Ja Baisemeaux on kätyrinä?"

"Miksei! Huonompiakin välikappaleita käytetään. Mutta saanhan siis
ottaa lukuun, että minulle varataan nuo viisituhatta pistolia
huomiseksi?"

"Tahdotteko jo tänä iltana?"

"Se olisi vielä parempi, sillä mieluummin lähden liikkeelle jo varhain;
Baisemeaux-parka ei voi käsittää, mihin olen joutunut, ja hän on
tietenkin nyt kuin tulisilla hiilillä."

"Saatte rahat tunnin kuluttua. Voi, d'Herblay, teidän
sadanviidenkymmenentuhannen franginne hyöty ei ikinä voi korvata
minulle neljää miljoonaani", pahoitteli Fouquet nousten.

"Ken tietää, monseigneur!"

"Hyvää yötä! Minulla on vielä puhuttavaa henkilökunnalleni, ennen kuin
käyn levolle."

"Nukkukaa hyvin, monseigneur!"

"Toivotatte minulle mahdotonta, d'Herbiay."

"Jos kerran saan viisikymmentätuhatta livreäni, niin takaanpa teille,
että teidän kannattaa asettua aivan rauhalliseksi. Hyvää yötä vain,
monseigneur."

Tästä vakuutuksesta ja puhujan varmasta äänensävystä huolimatta Fouquet
poistuessaan pudisti päätänsä ja huokasi.




97.

Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset.


Paavalinkirkon torninkello löi seitsemän, kun Aramis ratsain ja
porvarillisessa asussa -- sinisessä verassa, jonkunlainen
metsästyspuukko kupeellaan ainoana eroituksena -- Rue du Petit-Muscia
myöten tullen pysähtyi Rue du Tournellesia vastapäätä Bastiljin
vankilan ulkoportille.

Sen kaksi vartijaa antoivat hänen estelemättä ratsastaa sisälle ja
osoittivat viittauksella, että hänen tuli jatkaa kulkuansa kahden
rakennusrivin kaitaa solaa pitkin nostosillalle, jonka takana linnan
varsinainen kehä alkoi. Se oli laskettu alas, ja toimitettiin
parhaillaan vartion vaihtoa. Ulomman vahtikopin etuvartija pysähdytti
tulijan ja tiedusti karskisti, mitä hänellä oli asiana. Aramis
kohteliaasti selitti haluavansa puhutella herra Baisemeaux de
Montlezunia. Vahtisotilas huusi sisempään koppiin asettuneelle
vartijalle, joka pisti päänsä tähystysluukkuun ja katseli vierasta
hyvin tiukasti tämän astuessa nostosillalle. Aramis toisti
toivomuksensa. Mies kutsui paikalle aliupseerin, joka käveli tilavalla
etupihalla, ja asian kuultuaan tämä kävi noutamassa kuvernöörin
esikuntaan kuuluvan upseerin. Viimemainittu jälleen kuulusti
ratsumiehen asiaa, pyysi häntä odottamaan ja läksi päärakennukseen
päin, mutta kääntyi pian takaisin kysymään hänen nimeänsä.

"Sitä en voi teille sanoa, monsieur", vastasi Aramis; "ilmoitan vain
pyrkiväni sellaiseen puheluun herra kuvernöörin kanssa, että kykenen
ennakolta vakuuttamaan hänen ilahtuvan kohtauksesta. Niin, teidän sopii
kyllä huomauttaa herra de Baisemeauxille, että täällä on se henkilö,
jota hän odottaa kesäkuun 1 päiväksi, -- ja silloin hän varmasti itse
saapuu minua vastaanottamaan."

Upseerin oli työläs ottaa uskoakseen tällaisen pikkuporvarin tärkeyttä
mahtavan virkamiehen silmissä.

"Sattuukin juuri sopivasti", muisti hän; "herra kuvernööri on lähdössä
kaupungille, -- näette hänen valjakkonsa valmiina tuolla sisäpihalla.
Häntä ei niin ollen tarvitse vaivata koska hän ajaa tästä ohi."

Aramis nyökäytti päätänsä myöntymykseksi, tahtomatta antaa itsestään
kovin korkeata käsitystä; hän jäi siis kärsivällisesti ja äänettömänä
odottamaan, kumartuen satulanupan yli. Kymmenen minuutin kuluttua
kaleesit siirtyivät pääportaiden eteen, kuvernööri ilmestyi ulos, nousi
vaunuihin ja läksi liikkeelle. Mutta paikan valtiaalla oli edessään
sama tarkastus kuin tuntemattomalla vieraalla; nostosillan sisemmän
vahtikopin etuvartija astui esiin, kun vaunut olivat pistäytymässä
porttiholviin, ja kuvernööri avasi vaununoven, näyttääkseen kasvonsa
vartiosoturin kysyessä tunnussanaa. Täten pidettiin huolta siitä, että
kukaan ei päässyt pujahtamaan Bastiljista luvattomasti.

Vaunut vierivät nyt holviin, mutta ristikkoporttia avattaessa lähestyi
upseeri niiden toistamiseen pysähdyttyä ja virkkoi hiljaa joitakuita
sanoja kuvernöörille. Tämä pisti heti päänsä ulos vaununovesta ja näki
vieraan istuvan ratsailla nostosillan lähemmässä päässä. Hän kiljaisi
riemastuneesti, astui tai pikemmin viskausi ulos vaunuistaan ja juoksi
tarttumaan Aramiksen käsiin, hokien katkonaisia anteeksipyyntöjä. Olipa
hän vähällä painaa tervetulleen vieraan käden huulilleen.

"On hiukan vastuksellista päästä Bastiljiin, herra kuvernööri", sanoi
Aramis. "Onko menettely samanlaista niidenkin suhteen, jotka tulevat
tänne vastoin tahtoaan, vai ainoastaan vapaaehtoisiako kävijöitä täällä
niin pidätellään loitolla?"

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, monseigneur! Voi, kuinka hauskaa on
nähdä teidän korkea-arvoisuutenne!"

"Hiljaa! Huomatkaa asema, hyvä herra de Baisemeaux! Mitä
ajatellaankaan, jos huudatte julki, että piispa esiintyy tällaisessa
asussa?"

"Oi, antakaa anteeksi, älkää pahastuko, minä en muistanut. Hei,
toimittakaa herran ratsu talliin!" luikkasi Baisemeaux.

"Ei, ei millään muotoa!" esti Aramis.

"Eikö se olisi mukavinta?"

"Satularepussa on viisituhatta pistolia!"

Kuvernöörin kasvot kirkastuivat niin säihkyviksi, että jos vangit
olisivat sen nähneet, olisivat he voineet luulla jonkun täysiverisen
prinssin joutuneen hänen hoidokikseen.

"Aivan oikein, niin, niin, viekää toimiston edustalle hevonen.
Nousemmeko vaunuihin, rakas herra d'Herblay, ajaaksemme asunnolleni?"

"Vain pihan yli, herra kuvernööri! Luuletteko minua niin raihnaaksi?
Ei, jalkaisin, herra kuvernööri, jalkaisin."

Baisemeaux tarjosi sitten käsivartensa piispalle tueksi, mutta toinen
ei ottanut sitä vastaan, He saapuivat siten hallintotalolle, Baisemeaux
hykerrellen kämmeniään ja vaivihkaa vilkuen hevoseen, Aramis silmäillen
mustia ja alastomia muureja.

Avara pylväseteinen ja valkoisista paasista laskettu suora
porraskäytävä johtivat Baisemeauxin asuntoon. Hän astui etusuojaman ja
ruokailuhuoneen läpi, jossa katettiin aamiaispöytää, avasi pienen
salaoven ja sulkeutui vieraansa kanssa tilavaan työhuoneeseen, jonka
ikkunat antoivat viistoon pihoille ja talleille päin. Touhukkaasti
Baisemeaux järjesti kirkkoruhtinaan olon niin mukavaksi kuin herttaisen
huomaavainen tai kaikesta sydämestään kiitollinen isäntä vain kykenee;
hän työnsi esiin nojatuolin, asetti kuntoon jalkatuen pieluksineen ja
siirsi käsivaraksi pikku pöydän. Itse hän myös hartaan huolellisesti
laski tälle pöydälle kultapussosen, jota muuan sotureista oli
kantanut heidän kintereillään niin hellävaroin kuin pappi pyhää
sakramenttilipasta. Sotamies poistui, Baisemeaux lukitsi oven hänen
perässään, veti alas vastapäisen ikkunan kaihtimen ja katsoi Aramista
silmiin, nähdäkseen, puuttuiko arvoisalta vieraalta mitään.

"No, kylläpä te, monseigneur", virkkoi hän istuutumatta, "olette ennen
kaikkia muita sellainen mies, jonka sanaan saa luottaa!"

"Liikeasioissa ei säntillisyys ole erityinen ansio, vaan suoranainen
velvollisuus, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kyllä liikeasioissa, sen käsitän; mutta niissä väleissähän me
emme ole keskenämme, monseigneur, vaan te osoitatte minulle jatkuvaa
suosiollisuutta."

"Myöntäkää kuitenkin, hyvä herra Baisemeaux, että te säntillisyydestäni
huolimatta olitte jo käynyt jossakin määrin levottomaksi."

"Terveydentilastanne, kyllä, todella", sopersi Baisemeaux.

"Olinkin tulossa eilen, mutta olin liian väsynyt", jatkoi Aramis.

Baisemeaux kiirehti sujauttamaan toisen pieluksen vieraansa ristiluiden
alle.

"Mutta päätin käydä tervehtimässä heti aamulla varhain", pitkitti
Aramis.

"Te olette äärettömän avulias, monseigneur."

"Ja hyvä näkyy olleenkin, että pidin kiirettä."

"Kuinka niin?"

"Olittehan lähdössä ulos."

Baisemeaux punastui.

"Niin, tosiaan, aioin kyllä käväistä kaupungilla", myönsi hän.

"Häiritsen siis teitä?"

Baisemeauxin hämminki kävi ilmeiseksi.

"Niin ollen pidättelen teitä", jatkoi Aramis läpitunkevasti tähystäen
kuvernööriparkaa. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valinnut näin
hankalaa hetkeä."

"Voi, monseigneur, miten saatattekaan luulla, että te koskaan
häiritsette minua, -- te!"

"Olitte kaiketi rientämässä hakemaan rahoja."

"En toki!" sopersi Baisemeaux: "ei, minä vannon, päätin vain..."

"Vieläkö herra kuvernööri aikoo ajaa herra Fouquetin luo?" huusi
aliupseerin ääni alhaalta.

Baisemeaux karkasi ikkunaan kuin mieletön.

"En, en", kiljaisi hän tuskastuneena. "Mitä lempoa siellä herra
Fouquetista höpistään? Oletteko päissänne? Kuinka uskallatte häiritä,
kun minulla on asioita?"

"Olitte ajamassa herra Fouquetin puheille", virkkoi Aramis puristaen
huulensa yhteen; "abbén vai yli-intendentin?"

Baisemeauxin teki mieli valehdella, mutta häneltä puuttui rohkeutta.

"Herra yli-intendentin", ilmaisi hän.

"Niinpä lopultakin olitte tavoittamassa rahaa, koska aioitte puhutella
sitä miestä, jolta liikenee."

"En suinkaan, monseigneur."

"No, no, te epäilette minua."

"Teidän korkea-arvoisuutenne, pelkästään epävarmuus, vain
tietämättömyys siitä, missä te asutte..."

"Oh, te olisittekin kyllä saanut rahat herra Fouquetilta, hyvä herra
Baisemeaux; hän on avokätinen mies."

"Vakuutan pyhästi, että minä en olisi ikinä rohjennut pyytää herra
Fouquetilta lainaa. Tahdoin kysyä häneltä teidän osoitettanne, siinä
kaikki."

"Minun osoitettani herra Fouquetilta?" huudahti Aramis, jonka silmät
väkisinkin remahtivat suuriksi.

"Niin, kyllä, häneltä tietenkin", myönsi Baisemeaux kirkkoruhtinaan
katseen ahdistamana.

"Eipä siinä ole mitään pahaa, hyvä herra Baisemeaux; ihmettelen vain,
minkätähden olisitte tiedustanut osoitettani herra Fouquetilta."

"Kirjoittaakseni teille."

"Sen käsitän", sanoi Aramis hymyillen. "Siltä kannalta en puuhaanne
kummastele; osoitteeni kaipuun oivallan hyvinkin, mutta kysyn teiltä,
miten tulitte ajatelleeksi juuri yli-intendenttiä?"

"Kah", änkkäsi Baisemeaux, "kun herra Fouquet omistaa Belle-Isien..."

"Mitä siitä?"

"Kun Belle-Isle on Vannesin hiippakuntaa ja te olette Vannesin
piispa..."

"Hyvä herra de Baisemeaux, jos tiesitte minun olevan Vannesin piispa,
niin eihän teidän olisikaan tarvinnut tiedustaa osoitettani herra
Fouquetilta."

"Olenko siis ollut ajattelematon, monsieur?" sanoi Baisemeaux
masentuneena. "Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmin anteeksi."

"Mitä joutavia! Eihän siinä mitään haittaakaan ole, -- pienessä
harkitsemattomuudessa", virkkoi Aramis tyynesti ja hymyili
kuvernöörille, samalla kuitenkin itsekseen pohtien, miten Baisemeaux
oli nähtävästi saanut kuulla hänen saapuneen Vannesista rahaministerin
vieraaksi.

-- Minun pitää ottaa siitä selko, -- tuumi hän.

"No niin, rakas kuvernööri", sanoi hän sitten ääneen, "ryhdymmekö heti
laittamaan kuntoon pikku tilejämme?"

"Miten vain, monseigneur. Mutta sallikaa minun sentään ensin kysyä,
ettekö entisen tavan mukaan soisi minulle sitä kunniaa, että jäisitte
luokseni aamiaiselle."

"Varsin mielelläni."

"Sepä hauskaa!"

Baisemeaux näpäytti kolmasti pöytäkelloa.

"Mitä tuo merkki tulkitsee?" kysyi Aramis.

"Että saan aamiaiselle vieraan, joten on toimittava sikäli."

"Kas vain, se on käytännöllistä! Mutta oikeinko te varustatte erityistä
vastaanottoa minun varalleni, hyvä kuvernööri?"

"No, tottahan toki hiukan! Onhan alkeellisimpana velvollisuutenani
osoittaa teille sellaista huomaavaisuutta kuin suinkin on vallassani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että tässä maassa ei ole prinssiäkään, jolta olisin voinut
saada niin aulista kannatusta kuin teiltä."

"No, siitä ei kannata puhua. Miten muuten asianne menestyvät täällä
Bastiljissa?"

"Tuossapa tuo menee."

"Vangeista lähtee siis riittävästi?"

"Ei voi kehuakaan."

"Sehän on ikävää!"

"Herra de Mazarin ei ollut kyllin jäntevä."

"Niin, te tosiaan tarvitsisitte epäluuloista hallitusta, kardinaali
Richelieun kaltaista miestä ohjaksissa."

"Hänen aikanaan tämä ala kyllä oli tuottoisa. Hänen ylhäisyytensä veli
sai täältä rikkautensa."

"Uskokaa minua, hyvä kuvernööri", sanoi Aramis kumartuen lähemmäksi,
"nuori kuningas vastaa vanhaa kardinaalia. Nuoruudella on epäluulonsa,
kiivastuksensa, intohimonsa, niinkuin vanhuudella vihansa,
varovaisuutensa, pelkonsa. Oletteko jo suorittanut kolmannen vuoden
ylimääräiset virkatulot Louvièresille ja Tremblaylle?"

"Voi, hyvä Jumala, kyllä!"

"Teillä on siis nyt maksettavaa heille ainoastaan ne
viisikymmentätuhatta livreä, jotka toin tässä?"

"Niin."

"Ja teille ei ole vielä jäänyt juuri mitään hyötyä virka-asemastanne?"

"Ei, monseigneur, asiani ovat tosiaan olleet niin surkealla
kannalla, että kun nuo ylimääräiset tulot alkuaan arvioitiin
viiteenkymmeneentuhanteen livreen, en ole luonnoltani kyennyt niitä
lisäämään, jättääkseni itsellenikin osuutta. Sitä juuri herra
d'Artagnan eilen illalla ihmetteli."

"Ahaa!" virkahti Aramis, silmissään välähdys, joka kuitenkin heti
sammui; "te olette eilen puhellut d'Artagnanin kanssa!... Miten se
rakas ystäväni jakselee?"

"Mainiosti."

"Ja mitä hänelle sanoitte, herra de Baisemeaux?"

"Huomautin vain", jatkoi kuvernööri, oivaltamatta kavaltaneensa mitään
salaisuutta, "että pidän vangeilleni liian hyvää ruokahoitoa."

"Paljonko teillä onkaan sellaisia hoidokkeja?" tiedusti Aramis
huolettomasti.

"Kuusikymmentä."

"Kas vain, onpa sitä siinäkin!"

"Voi, monseigneur, entisinä vuosina täällä istui väliin kaksisataakin."

"No, kuudessakymmenessäkään ei vielä luulisi olevan suuresti
valittamista."

"Ei oikeastaan, sillä minun sijassani voisi jokainen muu voittaa
keskimäärin kutakin kohti sataviisikymmentä pistolia vuodessa."

"Sataviisikymmentä pistolia!"

"_Dame_, ajatelkaahan vain, että esimerkiksi täysiverisestä prinssistä
saan viisikymmentä livreä päivältä ruokarahoiksi."

"Mutta teilläpä tietääkseni ei ole ainoatakaan prinssiä hoidossanne",
huomautti Aramis hieman värähtävällä äänellä.

"Ei, valitettavasti; puhuin vain virallisen taksoituksen myöntämistä
mahdollisuuksista. Täysiverisestä prinssistä siis viisikymmentä
livreä."

"Vai niinkin paljon!"

"Valtakunnanmarskista kuusineljättä livreä."

"Mutta marskeja ei liene tällähaavaa vierainanne sen paremmin kuin
prinssejäkään?"

"Ei, surullista kyllä; kenraaliluutnantteja ja prikaatipäälliköitä on
toki kaksi, neljänkolmatta livren päivärahasta."

"Kas, kas!"

"Seuraavana ruokakuntana ovat parlamenttineuvokset, joiden osalta saan
viisitoista livreä."

"Ja montako teillä on niitä?"

"Onhan edes neljä."

"En olisi luullut, että neuvokset arvioidaan siksikin korkealle."

"Niin, mutta viidestätoista livrestä taksa sitten putoaakin heti
kymmeneen."

"Kymmeneen?"

"Niin, tavallisesta tuomarista, asianajajasta ja kirkonmiehestä lähtee
kymmenen livreä."

"Onko sitä lajia väkeä paljonkin?"

"Parhaillaan seitsemän."

"No, se sentään on jo parempaa!"

"Ei, heistä päinvastoin en kostu juuri mitään."

"Mistä se johtuu?"

"No, katsokaas, enhän minä saa kohdelluksi noita poloisia herrasmiehiä
sen kitsaammin kuin parlamenttineuvoksia, koska hekin ehdottomasti ovat
säätyhenkilöitä."

"Olette tosiaan oikeassa; en minäkään näe niiden kahden ryhmän kesken
viiden livren eroa."

"Te käsitätte, että minun on maksettava kauniista kalasta aina neljän
tai viiden livren vaiheille; kunnollisen kanan hinnaksi täytyy laskea
puolitoista livreä. Lihoitan kyllä itse siipikarjaa takapihalla; mutta
vilja on ostosessa, ja te ette voi kuvitellakaan, millainen rottien
armeija täällä asustaa."

"Panisitte niitä vastaan puoli tusinaa kissoja."

"Ei kannata enää yrittää, -- ne syövät suuhunsa kissat. Siitä voitte
hiukan arvata, miten ne ahmivat viljaani. Minun on viimeksi täytynyt
tilata Englannista rottakoiria, mutta niilläkin on julma ruokahalu; ne
syövät yhtä kalliisti kuin viidennen luokan vanki, ja lisäksi ne
toisinaan repivät kaniinejani ja kanojani."

Olisi ollut mahdoton sanoa, kuunteliko Aramis vai oliko ajatuksissaan;
alasluodut silmät olivat tarkkaavaisuuden merkkinä, mutta levottomasti
liikkuva käsi näytti ilmaisevan muuta miettimistä.

"Kuten sanoin", pitkitti Baisemeaux, "välttävä siivekäs tulee minulle
maksamaan puolitoista livreä, ja kohtalainen kala nousee neljään tai
viiteen livreen. Vangeille tulee kolme ateriaa; kun heillä ei ole
mitään tekemistä, niin he syövätkin pitkin päivää, ja kymmenen livren
miehestä on minulle keskimäärin kuluja seitsemän livreä kymmenen
souta."

"Antaessanne kymmenen livren luokalle saman ruokahoidon kuin
viidentoista väelle?"

"Niin, aivan."

"Mutta voitattehan siis kerrassaan puolet päivärahaa viidentoista
livren miehistä?"

"Täytyy jostakin saada tilintasoitusta", sanoi Baisemeaux huomatessaan,
että oli puhunut itsensä pussiin.

"Se on oikeus ja kohtuus, hyvä kuvernööri; mutta eikö teille ole
vankeja kymmenen livren allekin?"

"Oh, on kyllä, porvarit ja vapaiden ammattien harjoittajat."

"Mikä päiväraha heidän osalleen tulee?"

"Viisi livreä."

"Ja syödäkseen hekin saavat?"

"Tottahan toki! Mutta tietysti heille ei joka päivä anneta kalaa tai
kananpaistia eikä jokaiseksi ateriaksi portviiniä. Hekin sentään
kolmasti viikossa näkevät kunnollisen lämpimän ruokalajin
päivällisellään."

"Mutta tuo kaikki on suurenmoista ihmisystävyyttä, hyvä kuvernööri, ja
te toimitatte itsenne häviöön."

"En ihan niinkään. Katsokaas, kun viidentoista livren mies ei ole
kalunnut puhtaaksi kananpaistiansa tai kymmenen livren asukas on
jättänyt jotakin maukasta tähteeksi, lähetän minä sen viiden livren
poloiselle herkkupalaksi, joka virkistää hänen elinvoimiansa. Pitäähän
ihmisen olla armelias."

"Ja paljonko suunnilleen saatte säästöön viiden livren asukista?"

"Kolmekymmentä souta."

"Tepä olette kerrassaan kelpo mies, Baisemeaux!"

"Kiitän kohteliaisuudesta!"

"Ei, vakuutan oikein tosissani."

"Kiitos, kiitos, monseigneur. Samaa alan jo lopulta itsekin uskoa.
Mutta tiedättekö, missä kohdassa sydämeni tuntee aivan erityistä
sääliä? No, kolmeen livreen taksoitettuja pikkuporvareja ja kirjureita
ajatellessani. Eipä heille kuulu Reinin karppia tai la Manchen sampea."

"Mitä! Eivätkö viiden livren aterioitsijat jätä mitään tähteiksi?"

"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu.
Minä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun
lahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen
tryffelipiirakkaa -- ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes
kuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian
rippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön
kuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku
hiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle
viisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat
vankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?"

"En osaa aavistaa."

"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut
vangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse.
Mistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä
takaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun
täyshoidolleni!"

Aramis myhäili epäuskoisesti. "Te hymyilette?"

"Tulin vain ajatelleeksi..."

"Minä vakuutan teille", innostui kuvernööri, "että olemme kolmeenkin
kertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman
nimen."

"Melkein sietäisi nähdä uskoakseen."

"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on
ankarasti salassa vierailta."

"Tietysti sen katseleminen on syrjäisiltä kiellettyä."

"Mutta teidän sietää päästä täysin selville Bastiljin nykyisestä
hoidosta, monseigneur."

Baisemeaux astui kaapille ja otti sieltä jyhkeän tilikirjan. Aramis
tarkkasi hänen liikkeitään jännittyneesti. Baisemeaux laski
luetteloniteen pöydälle, selaili sitä hetkisen ja pysähtyi M-kirjaimen
kohdalle.

"Katsokaa nyt esimerkiksi tuota", sanoi hän. "Martinier, tammikuu 1659.
Martinier, kesäkuu 1660. Martinier, maaliskuu 1661. Häväistyslehtisiä,
mazarinadeja j.n.e. Käsitättehän, että se on vain veruke; Mazarinin
ivaamisesta ei ketään pidätetty teljettäväksi Bastiljiin. Ei, se
miekkonen antoi itse ilmi tahalliset yrityksensä, vain päästäkseen
tänne. Ja missä tarkoituksessa, monsieur? Saadakseen jälleen elellä
meikäläisessä kolmen livren ruokahoidossa."

"Kolmen livren! Miesparka!"

"Niin, monseigneur, runoilijat kuuluvat viimeiseen luokkaan,
pikkuporvarien ja kirjurien ruokakuntaan; mutta, kuten sanoin, juuri
heille minä suon hauskimpia yllätyksiä."

Aramis käänteli koneellisesti luettelon lehtiä ja luki edelleen,
näköjään tuntematta mitään harrastusta silmiinsä sattuvia nimiä
kohtaan.

"Vuonna 1661 näette yleisnumeron nousseen kahdeksaankymmeneen", virkkoi
Baisemeaux; "sama määrä vankeja oli vuonna 1659."

"Kah, Seldon!" sanoi Aramis; "sen nimen luulen tuntevani. Ettekö juuri
te kerran maininnut häntä nuorena miehenä..."

"Niin, niin, ylioppilasrukka, joka sepitti... miksi taas sanotaankaan
kahta latinankielistä säettä, jotka liittyvät yhteen?"

"Tarkoitatteko distikonia?"

"Sitä juuri."

"Kova onni! Distikonin takia!"

"_Peste_, älkää nyt niin sanoko! Tiedättekö, että hän sommitteli sen
distikoninsa jesuiitteja vastaan?"

"Vaikka vain, -- rangaistus tuntuu silti liikanaiselta."

"Ei häntä kannata enää surkutella. Katsokaas, hän tuntui viime vuonna
herättävän mielenkiintoanne..."

"Kyllähän."

"Niin no, kun teidän harrastuksenne on täällä kaikkivaltias,
monseigneur, olen siitä päivästä saakka kohdellut häntä kuin
viidentoista livren miestä."

"Siis kuten tuotakin", sanoi Aramis, silmäten seuraavaa nimeä.

"Aivan."

"Onko tuo Marchiali joku italialainen?" kysyi Aramis, sormellaan
osoittaen nimeä, joka oli siten herättänyt hänen huomiotaan.

"Sh!" varoitti Baisemeaux.

"Mikä siinä on vikana?" kysyi Aramis vastoin tahtoaankin kouristaen
valkoista kättään.

"Muistelen jo kerran puhuneeni teille tuosta Marchialista."

"Ei, nimi on minulle varmasti ihan outo."

"Sitten kai olenkin maininnut hänestä nimettömänä."

"Hän on varmaankin joku vanha pahantekijä?" tiedusti Aramis yrittäen
hymyillä.

"Ei, päinvastoin ihan nuori."

"Ahaa, hänen rikoksensa lienee jotenkuten tavaton?"

"Anteeksiantamaton!"

"Salamurha?"

"Pyh!"

"Murhapoltto?"

"Mitäpä tuo olisi!"

"Herjaus?"

"Kaukana siitä! Ei, hän on se, joka..." Ja Baisemeaux kiversi molemmat
kätensä torvelle ja lähestyi kuiskaamaan sen välityksellä piispan
korvaan: "Hän on se nuori mies, joka rohkenee ulkomuodollaan
muistuttaa..."

"Ah, niin, niin", sanoi Aramis. "Viime kerralla tosiaan huomautitte
siitä; mutta rikkomus näytti minusta vähäiseltä."

"Vähäiseltä!"

"Tai oikeastaan niin tahattomalta..."

"Monseigneur, sellaisen yhdennäköisyyden kehittymisessä täytyy olla
tahallinen tavoittelu takana!"

"No, unohtanut vain olin, että täällä on niinkin omituinen hoidokki.
Mutta hei, hyvä isäntäni", sanoi Aramis lyöden kirjan kiinni, "tuo
koputus lienee kutsu meille."

Baisemeaux otti luetteloniteen, vei sen joutuisasti takaisin kaappiin,
lukitsi tämän ja pisti avaimen taskuunsa.

"Suvaitsetteko nyt pistäytyä aamiaiselle, monseigneur?" huomautti hän.
"Meitä ei nimittäin voitaisi häiritä millään muullakaan asialla."

"Kuten vain te haluatte, hyvä kuvernööri." He siirtyivät
ruokailuhuoneeseen.




98.

Herra de Baisemeauxin aamiainen.


Aramis oli yleensä hyvin kohtuullinen, mutta nytkin nauttiessaan viiniä
varsin säästeliäästi hän silti antoi aamiaisen maistua, ja oivalliseksi
sen olikin kunnon kuvernööri järjestänyt.

Tämä puolestaan oli remuavan hilpeyden hurmiossa; hänen silmänsä
kääntyivät tuon tuostakin rahamassiin, jonka hän oli kaapannut
mukaansa, ja se näky elähdytti hänen sydäntään avomieliseen
rupatteluun. Alituiseen hän myös ihan liikutttuneen huomaavaisena
katseli kirkkoruhtinasta, joka nojaili taaksepäin tuolilla ja tuntijan
näköisenä siemaisi lasistaan muutaman pisaran kerrallaan.

"Älköön tulko kukaan minulle moittimaan Bastiljin ruokalistaa", virkkoi
hän silmiänsä siristäen; "kyllä niiden vankien kelpaa, jotka päivittäin
saavat puolikaspullonkin tätä burgundia!"

"Kaikki viidentoista frangin miehet juovat sitä", sanoi Baisemeaux. "Se
on hyvin vanhaa volnayta."

"Ylioppilasparkakin -- Seldon -- siis kulauttaa palansa painimeksi näin
erinomaista kostuketta!"

"Ei, eihän nyt sentään!"

"Luulin teidän sanoneen, että hänet oli siirretty viidentoista livren
luokkaan."

"Ruokakuntaan, niin, mutta hittoako minä tällaisesta viinistä
töhertäjälle, joka sepustaa distikkeja... mitä ne nyt olivatkaan?"

"Distikoneja."

"Hänkö litkimään volnayta! Raja kaikella! Se hänen naapurinsa on täysi
viidentoista livren hoitolainen."

"Naapurinsa?"

"Niin."

"Kuka siis?"

"Se toinen, -- Bertaudièren kakkonen."

"Suokaa anteeksi, hyvä kuvernööri, mutta täkäläinen sanasto vaatii
jonkun verran opiskelua."

"Se on totta, minä unohdin. Bertaudièren kakkonen, nähkääs, merkitsee
sen tornin toisen huonekerran asukasta."

"Joku Bastiljin torni siis on nimeltään Bertaudière?"

"Niin, kuten kaikillakin täkäläisillä torneilla on oma nimensä.
Tulkaahan katsomaan", juttusi Baisemeaux mennen ikkunan ääreen; "se on
tämän pihan laidassa, toinen tuolla vasemmalla."

"Vai niin. Ja siellä siis se viidentoista livren mies istuu?"

"Niin:"

"Onko hän jo kauankin asustanut siellä?"

"No, siinä seitsemän tai kahdeksan vuoden paikkeille."

"Mitä! Ettekö tarkemmin tiedä vankienne olosuhteita?"

"Eihän hän ole tullut minun aikanani, hyvä herra d'Herblay."

"Mutta olisin luullut Louvièresin tai Tremblayn tehneen teille selvää
sellaisista seikoista."

"Oh, hyvä herraseni... anteeksi, anteeksi, -- teidän ylhäisyytenne,
piti sanomani."

"Eipä mitään. Niin, miten se olikaan?"

"No, Bastiljin salaisuuksia ei luovuteta uudelle haltijalle avaimien
mukana."

"Vai niin! Tuon vangin asia onkin kenties valtiosalaisuus?"

"Ka, enpä luule, -- samanlainen kaiketi kuin Bastiljin määräykset
yleensäkin."

"Mutta miksi siis", kysyi Aramis, "puhutte vapaammin Seldonista kuin
tuosta..."

"Bertaudièren kakkosesta? Kah, enhän suuriakaan välitä vaivaisen
distikonin laatijasta, mutta parasta on olla puuttumatta tuollaiseen
yhdennäköisyyteen..."

"Niin, mutta vartijatkin tietysti haastelevat vankien kanssa, ja jos
mies väittää istuvansa täällä ihan syyttömästi..."

"Ei niistä kukaan ota mitään syyksensä: viattomuus on yleisenä kaavana,
jota kaikki alati veisaavat!"

"Mutta eikö tuo yhdennäköisyys herätä vartijain erityistä huomiota?"

"Oh, hyvä herra d'Herblay, vain teidänlaisenne hovimies saattaa keksiä
tuollaista ajateltavaa pikku seikoista!"

"Lienette tosiaan oikeassa, hyvä herra de Baisemeaux. Vielä pisara tätä
volnayta, pyydän."

"Ei pisaraa, vaan lasillinen."

"Ei, ei. Te olette pysynyt muskettisoturina kiireestä kantapäähän,
sillaikaa kun minusta on tullut piispa. Pisara minulle, lasillinen
teille."

"Olkoon sitten niin."

Piispa ja kuvernööri kilistivät.

"Niin, kenties", jatkoi Aramis tähdäten kirkkaan katseensa
rubiininhohteiseen nesteeseen, jonka oli kohottanut kasvojensa tasalle
ikäänkuin nauttiakseen kaikilla aisteilla yhtaikaa, "kenties toinen ei
huomaisikaan mitään ilmeistä yhdennäköisyyttä tuossa vangissanne?"

"Hoo, kyllä toki, -- ken vain tuntee henkilön, jonka näköinen hän on."

"Eiköhän siinä ole mielikuvituksellanne tuntuva osuus, hyvä herra de
Baisemeaux!"

"Ei totisesti!"

"Katsokaas", jatkoi Aramis, "olen nähnyt montakin miestä, jotka
jossakin määrin muistuttavat häntä, mutta luonnollisen kunnioituksen
tunne on estänyt ottamasta sitä puheeksi."

"Yhdennäköisyyttä on monenlaista; tässä tapauksessa se on aivan
merkillisen silmäänpistävä, ja jos näkisitte vangin, niin myöntäisitte
itsekin, että hänen liikkumisensa vapaalla jalalla tuottaisi ehdotonta
häiriötä."

"Mahdollistahan se juuri on", sanoi Aramis keveästi; "mutta näkemättä
hän minulta jää. Jos vain hetkeksikin astuisin tuollaiseen kamalaan
koppiin, valtaisi minut heti ahdistava tunne, että olen ainiaaksi
haudattu elävältä."

"Ei ollenkaan, -- asumus on hyvinkin mukava."

"Jopa jotakin!"

"Ettekö usko?"

"Meillä on erilaiset käsitykset, siinä kaikki."

"No, älkää toki moittiko ainakaan Bertaudièren kakkosen oloja. Hitto,
hänellä on sievä huone, hyvin hauskasti kalustettu ja matotkin
lattialla!"

"Ohoh!"

"On vainkin. Sen nuorukaisen totisesti kelpaa elellä; hänelle onkin
luovutettu Bastiljin paras kammio. Ei tarvitse hänen nurkua!"

"No, no", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti, "turha on minulle kiitellä
Bastiljin kammioiden kodikkuutta, ja matot te lisäsitte vilkkaudessanne
väritykseksi. Voin kuvitella hämähäkkejä, rottia, sammakoita..."

"Sammakoita? No, pimeissä kopeissa saattaa olla!"

"Mutta kyllä kalusto ei ole kovinkaan häävi, ja matoista ei
puhettakaan."

"Uskoisitteko omia silmiänne?" innostui Baisemeaux.

"En, totta tosiaan, en tässä kohden!"

"Ettekö edes vakuuttautuaksenne tuosta yhdennäköisyydestäkään, jonka
kiellätte kuten matotkin?"

"Näen jo ajatuksissani valjun haamun, haudan partaalla riutuvan
varjon."

"Ei, lempo soikoon, ei! Reipas nuori mies, elinvoimainen kuten te ja
minä."

"Alakuloinen, juro?"

"Hilpeä kuin kiuru!"

"Hupsutusta!"

"Oikein totta. Hän on aina hyvällä tuulella, siitä en peräänny."

"Mahdotonta!"

"Tulkaa katsomaan! Pistäydymme pikku kierrokselle Bastiljiin, niin
saattehan nähdä."

"Viitsisinkö... Mutta ohjesääntö?"

"Sillä ei nyt ole väliä. Kersantilla on lomapäivänsä, luutnantti läksi
tarkastamaan vallikehää; meillä on vapaa tilaisuus."

"Ei, ei, hyvä kuvernööri; minua värisyttää jo ajatellakin sitä salpojen
kirskettä!"

"Joutavia!"

"Ja sattuisitte vielä unohtamaan minut johonkin Bertaudièren kolmoseen
tai neloseen... huh!..."

"Laskette leikkiä?"

"Ei, kyllä puhun vakavasti."

"Te kieltäydytte ainoalaatuisesta tilaisuudesta. Tiedättekö, että eräät
prinssit ovat tarjonneet viiteenkymmeneentuhanteen livreen asti
suosiollisuudesta, jonka nyt myöntäisin teille ilmaiseksi!"

"Onko se siis muka niin tavattoman mielenkiintoinen näky?"

"Kielletty hedelmä, monseigneur, kielletty hedelmä! Kyllähän te
kirkonmiehenä oivallatte, mikä vetovoima sillä on."

"En sitä oikein käsitä tässä tapauksessa. Pikemmin tuo kovaonninen
runoilija-ylioppilas herättäisi minun uteliaisuuttani."

"No, katsastakaamme häntä; asuuhan hän juuri Bertaudièren kolmosessa.
Kenties samalla lopultakin viitsisitte vilkaista naapurin kauniiseen
kamariin."

"No, mitäpä minä nyt huonekaluista, jos niitä siellä onkin, ja turha on
katsella jokapäiväistä henkilöä, joka asustaa siellä ihan ulkonaisella
perusteella."

"Viidentoista livren mies, monseigneur! Viidentoista livren asukas on
aina mielenkiintoinen."

"Mutta minun pitikin jo äsken kysyä, miksi hänen hoitoonsa on myönnetty
viidentoista livren päiväraha, kun Seldon-poloinenkin virallisesti
kuuluu vain kolmen frangin luokkaan."

"No, katsokaas, eroahan sitä pitää olla, ja tässä juuri näkeekin
kuninkaan hyväntahtoisuuden..."

"Kuninkaan! Kuninkaan!"

"No, kardinaalin sitten. 'Tämä onneton', on herra de Mazarin tuuminut,
'saa kohtalokseen jäädä pysyväisesti vankilaan...'"

"Miksi?"

"_Dame_, kaiketi hänen rikollisuutensa on ikuinen, joten
rangaistuksenkin tulee olla yhtä pitkä."

"Ikuinenko?"

"Epäilemättä. Jollei hän onnekseen sairastu isoonrokkoon,
käsitättehän... ja sekin on varsin vähäinen mahdollisuus, sillä
Bastiljin ilma on hyvin terveellinen."

"Järkeilynne on tosiaankin sattuvaa, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kai se pitää paikkansa."

"Tahdotte siis sanoa, että tuon onnettoman täytyy kärsiä
sovittamattomasti ja loppumattomasti..."

"En sano kärsiä, monseigneur! Viidentoista livren päivillä!"

"Kärsiä vankilaelämää ainakin?"

"Niin, itse vapauden menetykselle ei todellakaan voi mitään, mutta se
on tehty hänelle mahdollisimman keveäksi. Tottahan tekin myönnätte,
että se veitikka ei ole tullut maailmaan syödäkseen kaikkia herkkuja,
mitä hänelle nyt tuodaan eteen kuin ruhtinaalle. _Pardieux_, voitte
itse nähdä, jos haluatte: tämä meiltä koskemattomaksi jäänyt piirakka,
tämä röykkiö krapuja, joka ei ole meillä paljoakaan alentunut, --
Marnen krapuja, isoja kuin kohtalaiset hummerit, -- tämä kaikki
lähetetään Bertaudièren kakkoseen, höysteenään pullo samaa volnayta,
jota olette arvostellut niin maittavasti. Sen nähtyänne ette
toivoakseni enää epäile."

"Uskonhan minä sen, hyvä kuvernööri; mutta te vain ajattelette
onnellisia viidentoista livren miehiä ja unohdatte suojattini,
Seldon-paran."

"Ei, olenhan viimeksi auliimmin kohdellut häntäkin, ja teidän tähtenne
olkoon hänellä nyt erityinen juhlapäivä: saakoon hän leivokset ja
makeiset sekä portviini-pullon."

"Te olette kelpo mies, sanon vieläkin kerran, hyvä Baisemeaux."

"Lähtekäämme, lähtekäämme", touhusi kuvernööri hiukan huumaantuneena
sekä viinistä että Aramiksen kiittelystä.

"No, teidän mieliksenne", myöntyi kirkkoruhtinas.

"Oh, palatessanne te olette hyvillänne siitä käynnistä."

"Mennään sitten."

"Malttakaas, kun kutsun avaajan." Baisemeaux näpäytti kahdesti
pöytäkelloa; vartija astui sisälle. "Lähden torneihin", ilmoitti
kuvernööri. "Mutta vartiota älköön huudettako esiin, -- ei mitään
rummutusta tai muutakaan hälyä!"

"Ellen jättäisi tänne viittaani", virkkoi Aramis pelokkaasti, "niin
kuvittelisinpa todella olevani nyt itse joutumassa telkien taakse!"

Avaaja kulki edellä, siepattuaan kuvernöörin viittauksesta vasullisen
kannettavaa aamiaispöydästä; Aramis asteli vankilanpäällikön oikealla
puolella. Muutamat pihalle hajaantuneet sotamiehet järjestäysivät
jäykäksi riviksi kuin keilasarja kuvernöörin tien varteen. Baisemeaux
vei vieraansa useita porrasaskelmia ylös pengermälle, jota myöten
tultiin nostosillalle. Vahtisotilaat tekivät siellä kunniaa, heti kun
tunsivat esimiehensä.

"Teillä on hyvä muisti, monsieur?" virkkoi silloin kuvernööri
kumppaniinsa kääntyen ja puhuen niin kovasti, että vartiosoturien
täytyi kuulla.

"Toimeen olen tullut", vastasi Aramis.

"Sitähän tarvitaan asemapiirteitten ja mittojen vuoksi", kiirehti
kuvernööri selittämään, "kun kerran arkkitehditkään eivät ole
vapautettuja siitä määräyksestä, että kukaan ei saa pitää mukanaan
paperia, kynää tai piirrintä, käydessään vankien luona."

-- Kas vain, -- ajatteli Aramis, -- täälläkin minä siis käyn
arkkitehdistä! Ihan kuin d'Artagnan olisi tuon keksinyt pilaksi,
nähtyään linnoitusrakennelmiani Belle-Islellä!

Ääneen hän sitten lisäsi:

"Olkaa huoletta, herra kuvernööri; meidän alallamme pian oppii
toimimaan tarkan silmän ja muistin varassa."

Baisemeaux ei edes rypistänyt kulmiaan, ja vartiosoturit kumarsivat
luulotellulle vankilan-arkkitehdille.

"No niin, lähtekäämme ensin Bertaudièreen", oli Baisemeaux vasta
esittävinään,

"Se sopii", mukausi Aramis.

Kuvernööri kääntyi nostosillan takana avaajaan ja huomautti tälle:

"Samalla nyt jätät numero kahdelle ne makupalat."

"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, -- numero
kolmelle, jonka te aina unohdatte", muistutti Aramis.

"Aivan oikein", vastasi kuvernööri, ja he läksivät torniin.

Siellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina,
että pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet
kokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä
herkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen
sydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen,
joka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten
rakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita
epälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan
kyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän
ilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä
sumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.




99.

Bertaudière n:o 2.


Toiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko
väsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.

"Aloittaisimmeko tästä?" puheli Baisemeaux. "Kun kerran pistäydymme
kumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen
pateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu
korjauksia", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli
portaissa jättäytynyt taammaksi.

"Ei, ei!" epäsi Aramis vilkkaasti; "parempi mennä ensin ylempään
kammioon, herra kuvernööri, jos suvaitsette, -- sen tarkastus on
ensimmäisellä sijalla."

He nousivat ylemmäksi, ja Aramis kuiskasi:

"Pyytäkää mieheltä avaimet."

"Kernaasti."

Baisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen
kammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle
aterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi.
Sitten hän vetäysi takaisin portaisiin.

Vanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin,
Aramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä
kahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti
päänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi
ristissä käsin valittaa:

"Äitiparkani! Äitiparkani!"

Nuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista
väkisinkin värisytti.

"Rakas vieraani", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, "minä
tuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että
oloillenne, -- sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut
silmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja
tästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne."

"Voi, monsieur, monsieur", haastoi vanki, "jättäkää minut
yksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta
sanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden
päästä näen jälleen äitini!"

"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Baisemeaux, "olen kuullut teidän itse
sanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja
puutteessa, kun sitävastoin täällä -- hitto!"

"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun
tukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina
mukava olla!"

"No, koska itse väitätte, että te ette ole tehnyt muuta kuin sepittänyt
sen onnettoman distikonin..."

"Ja ilman tarkoitusta, monsieur, ilman minkäänmoista tarkoitusta, sen
vannon; luin Martialista, kun aatos juolahti mieleeni umpimähkään. Voi,
monsieur, rangaistakoon minua, minua yksin, hakattakoon minulta käsi,
jolla kirjoitin, niin työskentelen toisella; mutta päästettäköön minut
jo takaisin äitini luo!"

"Olkaa hyvissä toiveissa, lapsukaiseni", sanoi Baisemeaux; "mutta
tiedättehän, että asia ei riipu minusta. Minä en voi muuta kuin lisätä
annostanne, suoda teille ylimääräisen tilkan portviiniä, parantaa
aterianne vaihtelua jollakulla leivoksella."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" parkaisi nuori mies heittäytyen
taaksepäin selälleen ja kiemurrellen lattialla.

Aramis ei kyennyt enää sietämään tätä kohtausta, vaan peräytyi
porrassillakkeelle.

"Sitä onnetonta!" jupisi hän.

"Ka, niin hän näkyy olevan, kovastikin", myönsi Baisemeaux seuraten;
"mutta se on hänen vanhempiensa vika."

"Millä tavoin?"

"Niinhän tietenkin... Miksi hänet pantiinkaan oppimaan latinaa?...
Liiallinen tieto, nähkääs, monsieur, yleensä kääntyy vahingoksi...
Minäpä osaan tuskin lukea ja kirjoittaa, ja niinpä en olekaan
vankilassa."

Aramis katseli hiukan ihmetellen miestä, joka Bastiljin kaitsijana ei
mielestään ollut vankilassa. Baisemeaux taasen läksi poistumaan
melkoisesti sekaannuksissa, nähdessään viihdyttelynsä ja portviininsä
tehonneen noin huonosti.

"Hei, entä ovi, -- ovi!" huomautti avaaja; "herra kuvernööri jätti oven
auki!"

"Niin tosiaan", sanoi Baisemeaux. "He, ota, tuossa avaimet."

"Minä ryhdyn hommaamaan armahdusta tälle lapselle", virkkoi Aramis.

"Ja jos ette saa sitä toimeen", esitti Baisemeaux, "niin pyytäkää, että
hänet edes siirretään virallisesti kymmenen livren luokkaan, jotta voin
hyödykkäämmin kohditella häntä teidän toiveittenne mukaan."

"Jos tuo toinenkin vanki ikävöitsee äitiään", tuumi Aramis, "niin en
tulekaan sisälle, vaan otan silmämääräiset mittani ulkopuolelta."

"Ka, herra arkkitehti olkoon vaan huoleti", puuttui puheeseen avaaja;
"kakkonen on säveä kuin karitsa. Eihän semmoinen mies huuda äitiään,
joka ei muutoinkaan puhu halaistua sanaa."

"Mennään sitten sisälle", sanoi Aramis kumeasti.

"Oikeinko herra on vankilan arkkitehti?" kysyi vartija.

"Se on virkani."

"No, kas kun ette ole jo tottunut tällaiseen!"

Aramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen
esiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.

Baisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. "Voit jäädä
ulkopuolelle", sanoi hän avaajavartijalle; "odota meitä portaiden
juurella."

Baisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta
tunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka
varreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla,
kyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon,
mustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti
syvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman
batistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi
soreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti
tervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka
oli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen
kädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli
tottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista
järkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä
palvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan
tietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan
pöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:

"Olettehan reippaassa kunnossa; jakselette nähtävästi hyvin?"

"Erittäin hyvin, monsieur, kiitos", vastasi nuori mies.

Tämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin
tahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus
oli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä
huomaamatta.

"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne", ilmoitti
Baisemeaux; "pyrkiikö se savuamaan?"

"Ei koskaan, monsieur."

"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen", virkkoi
kuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; "tässä kuitenkin näette
tyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?" hän
lisäsi jälkimmäiselle.

"Ei suinkaan."

"Eikö vaivaa ikäväkään?" tiedusti Aramis.

"Ei koskaan."

"Mitäs nyt sanotte!" supatti kuvernööri; "olinko oikeassa?"

"Kai minun toki näin selviin todistuksiin täytyy luottaa, hyvä
kuvernööri! Onko lupa esittää hänelle mitään kysymyksiä?"

"Miten vain mielenne tekee."

"No, tiedustakaahan te siis häneltä, tietääkö hän pidätyksensä syytä."

"Tämä herra pyytää minua kysymään", virkkoi Baisemeaux, "onko teille
tunnettua, miksi asustatte täällä."

"Ei, monsieur", vastasi nuori mies yksinkertaisesti, "en ollenkaan
tiedä."

"Mutta se on mahdotonta!" puhkesi vastoin tahtoa Aramiksen huulilta.
"Jos pidätyksenne aihe olisi teille tuntematon, niin olisitte
raivoissanne."

"Niin olinkin ensimmäisenä päivänä"

"Ja miksette enää?"

"Olen harkinnut."

"Ihmeellistä", mutisi Aramis.

"Eikö hän ole hämmästyttävä ilmiö?" kuiskasi Baisemeaux.

"Ja mitä olette harkinnut, -- jos saan vaivata teitä?" kysyi Aramis.

"Tulin tarkemmin ajatellen siihen vakaumukseen, että kun en ole tehnyt
mitään rikosta, ei Jumala voinut rangaista minua."

"Mutta mitä on vankeus muuta kuin rangaistus?" huomautti Aramis.

"Voi", vastasi nuori mies, "en osaa sanoa muuta kuin että kaikki, mitä
nyt voin teille puhua olostani, on kokonaan toista kuin olisin lausunut
seitsemän vuotta sitten."

"Kun kuuntelee teitä ja näkee alistuvaisuutenne, monsieur, niin
saattaisi tulla houkutelluksi uskomaan, että te pidätte vankilasta."

"Minä siedän sitä."

"Siinä varmuudessa, että ennen pitkää pääsette vapaaksi?"

"Sellaista varmuutta ei ole käsityksissäni muodostunut, monsieur:
toivonut vain olen, ja kuitenkin myönnän, että se toivo heikkenee päivä
päivältä."

"Mutta miksette saisikin takaisin vapauttanne, kun olette jo ollut
vapaa aikaisemmin?"

"Juuri se syy estää minua odottamasta vapautta", selitti nuori mies.
"Minkätähden minua olisi vankilaan teljettykään, jos aikomuksena oli
vapauttaa minut myöhemmin?"

"Kuinka vanha olette?"

"En tiedä."

"Mikä onkaan nimenne?"

"Olen unohtanut, millä nimellä minua puhuteltiin."

"Vanhempanne?"

"Heitä en ole koskaan tuntenut. Kasvattajani eivät sanoneet minua
pojakseen."

"Olitteko erityisesti kiintynyt kehenkään, ennen kuin tulitte tänne?"

"Rakastin hoitajatartani ja kukkiani."

"Siinä kaikki?"

"Pidin myös paljon kamaripalvelijastani."

"Surette tietysti sitä hoitajatarta ja palvelijaa?"

"Itkin kauan heidän kuolemaansa."

"Kuolivatko he ennen kuin tulitte tänne vai jälkeenpäin?"

"Sen päivän aattona, jona minut vietiin pois."

"Molemmat yhtaikaa?"

"Samana päivänä kumpainenkin."

"Ja millä tavoin teidät vietiin?"

"Minua tuli noutamaan muuan mies; minun piti astua vaunuihin, joiden
ovet olivat lukittavia, ja niissä minut siirrettiin tänne."

"Tuntisitteko sen miehen?"

"Hänellä oli naamio."

"Eikö olekin merkillinen juttu?" kuiskasi Baisemeaux Aramikselle.

Kirkkoruhtinas hengitti työläästi.

"On, eriskummainen", jupisi hän.

"Mutta vielä ihmeellisempää on, että hän ei ole milloinkaan haastanut
minulle niin paljon kuin nyt teille."

"Kenties ette ole sattunut niin tiedustelemaankaan", arveli Aramis.

"Mahdollista kyllä", myönsi Baisemeaux, "sillä minä en ole yhtään
utelias. Tässä nyt muuten näette kamarin: eikö ole sievässä kunnossa?"

"Varsin sievässä todellakin."

"Matot lattialla..."

"Niinpä nyt näen, ja komeat."

"Lyön vetoa, että hän ei asunut näin hyvin ennen tänne tuloaan."

"Sen uskon."

Aramis kääntyi jälleen nuoreen mieheen päin ja jatkoi: "Onko luonanne
tällaikaa käynyt ketään vierasta?"

"Oh, kyllä, -- kolmasti eräs nainen; hän pysähdytti vaununsa alaovelle
ja astui sisälle linnikossa, jonka siirsi sivulle vasta kun olimme
kahden kesken."

"Ja mitä hän puhui?"

Nuori mies hymyili raskasmielisesti.

"Hän kysyi minulta samaa kuin tekin äsken, -- olinko tyytyväinen ja
enkö alkanut ikävystyä."

"Ja niinkö hän vain läksi tiehensä?"

"Hän sulki minut syliinsä, painoi sydäntään vasten ja suuteli minua."

"Muistatteko hänet ulkomuodoltakin?"

"Ihan hyvin."

"Kasvonpiirteet niin tarkoin, että jälleen nähdessänne tuntisitte hänet
muuallakin?"

"Aivan varmasti!"

Tyytyväinen väläys kirkasti hetkiseksi Aramiksen katsetta. Samassa
Baisemeaux kuuli vartijan astuvan ylös portaita.

"Jokohan lähdemme?" sanoi hän pikaisesti piispalle.

Tämä nähtävästi tiesi nyt mitä halusikin. "Kyllä minun puolestani",
virkkoi hän.

Nuori mies näki heidän tekevän lähtöä ja hyvästeli kohteliaalla
kumarruksella. Baisemeaux nyökkäsi vastaukseksi, mutta onnettomuus
näkyi Aramiksen mielestä ansaitsevan erityistä kunnioitusta, sillä hän
taivutti päänsä hyvin syvään.

He poistuivat. Baisemeaux lukitsi ovet heidän takanaan. "No, mitä
sanotte tästä kaikesta?" kysyi kuvernööri portaissa.

"Olen keksinyt salaisuuden", vastasi toinen.

"Pyh! Millaisen muka?"

"Siinä talossa on tapahtunut salamurha."

"Mitä kummaa!"

"Kuulittehan, -- palvelija ja hoitajatar kuolleet samana päivänä?"

"Mitä siitä?"

"Myrkytys."

"Kah!"

"Mitä arvelette?"

"Se voisikin olla totta... Ettäkö siis tuo nuori mies olisi sellainen
villitty?"

"Eihän nyt toki! Noin hiljainen lapsipoloinenko olisi raaka murhaaja?"

"No, sitähän minäkin!"

"Tuollainen rikos vain on tapahtunut talossa, se on selvää; kenties hän
on nähnyt tapauksen ja pelätään hänen puhuvan."

"_Diable_, jos olisin siitä varma, niin järjestäisin vartioimisen
kaksin verroin visummaksi."

"Oh, eipä hänellä näy olevan halua karkaamiseen."

"Vangeista ei voi koskaan tietää."

"Onko hänellä kirjoja?"

"Ei ollenkaan; niistä on ehdoton kielto annettu."

"Ehdoton kielto?"

"Mazarinin omasta kädestä."

"Teillä on sellainen määräys hallussanne?"

"Niin, monseigneur; tahdotteko nähdä sen, tullessanne ottamaan
viittanne?"

"En ole koskaan nähnyt kardinaalivainajan käsialaa."

"Se on erikoisen varmasti kyhätty; koko kirjelmässä vain yksi korjaus."

"Vai on sentään korjauskin. Miten hän on muuttanut?"

"Numeron parantanut. Siinä on ollut ensin: päiväraha 50 livreä."

"Siis niinkuin täysiverisellä prinssillä?"

"Mutta kardinaali on huomannut erehtyneensä, koska nolla on pyyhitty
yli ja viitosen eteen lisätty ykkönen. Mutta, nyt muistankin..."

"Mitä niin?"

"Te ette puhu mitään siitä yhdennäköisyydestä."

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, hyvä herra de Baisemeaux: kun sitä ei
ole olemassa."

"Mitä hullua!"

"Tai jos onkin, se on teidän mielikuvituksessanne, taikka jos se
esiintyy muutenkin, olisi mielestäni teidänkin parempi olla siitä
puhumatta."

"Niinkö!"

"Käsitättehän, että kuningas pahastuisi teille ikipäiviksi, jos kuulisi
teidän avittavan sellaisen huhun leviämistä, että joku hänen
alamaisensa julkeaa olla hänen näköisensä."

"Tuhannen tulimmaista, se on totta!" tunnusti Baisemeaux kauhistuen;
"mutta minä en ole puhunutkaan koko asiasta muille kuin teille, ja
saanhan täydellisesti luottaa teidän vaiteliaisuuteenne, monseigneur."

"Olkaa huoletta", rauhoitti Aramis katsomatta tarpeelliseksi
muistuttaa, mitä kuvernööri oli äsken kerskannut prinssien tarjoamista
lahjuksista.

"Ette taida välittää siitä kardinaalin kirjelmästä?" virkkoi Baisemeaux
järkkyneenä.

"Voisihan sitä katsoa."

Siten pakisten he olivat tulleet takaisin kuvernöörin huoneistoon.
Baisemeaux otti kaapistaan samanlaisen vankan niteen kuin äskenkin oli
vieraalle näyttänyt, mutta lukollisen. Sen avain kuului pieneen
kimppuun, jota hän aina piti renkaassa mukanaan. Laskien kirjan
pöydälle hän selasi esiin M-kirjaimen ja näytti vieraalleen siihen
kohtaan liitetyn kirjeen loppupäätä:

    '_Ei mitään kirjoja_, liinavaatteet hienointa lajia, puvut
    aistikkaita. _Ei kävelyjä, ei vartijan muutoksia, ei minkäänlaista
    yhteyttä ulkopuolelle_.

    Soittokapineita; kaikkia viihdytyksen välineitä, joita ei edellä
    kielletä; päiväraha 15 livreä. Kuvernöörin sopii anoa lisää,
    ellei se riitä.'

"Kas tosiaan", virkahti Baisemeaux, "olinkin unohtanut, että pitää
pyytää korotusta."

Aramis sulki niteen.

"Niin", sanoi hän, "Mazarinin käsialaa se epäilemättä on. No, hyvä
kuvernööri", hän jatkoi ikäänkuin jo menetettyään kaiken harrastuksensa
äskeiseen puheenaineeseen, "siirtykäämme väliemme loppuselvitykseen,
jos suvaitsette."

"Minkähän maksuajan sopisimmekaan? Määrätkää itse."

"Turha panna määräaikaa; kirjoittakaa minulle pelkästään kuitti
sadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista."

"Lankeava milloin hyvänsä?"

"Vaadittaessa, niin. Mutta ymmärrättehän, etten vaadi ennen kuin itse
haluatte järjestää toisin."

"Oh, sitä en pelkää", sanoi Baisemeaux hymyillen; "mutta olen jo
antanut teille kaksi kuittia."

"Ne revinkin nyt."

Ja näytettyään molemmat kuitit kuvernöörille Aramis nyppi ne palasiksi.

Sellainen luottamuksen osoitus tehosi kuvernööriin erinomaisesti.
Epäröimättä hän kirjoitti sadanviidenkymmenentuhannen frangin
velkasitoumuksen, jonka kirkkoruhtinas oli oikeutettu jättämään
perittäväksi miten hyväksi näki. Aramis oli tarkannut kynän kulkua
kuvernöörin olan yli ja pisti paperin taskuunsa näköjään lukemattomana,
mikä seikka antoi Baisemeauxille lopullisen takeen siitä, että
saamamies piti koko lainamuotoa vain kohteliaisuutena, paljonkaan
välittämättä rahoista.

"Ettehän toivoakseni pahastune minulle", virkkoi Aramis sitten, "jos
vien teiltä jonkun vangin?"

"Millä tavoin?"

"Hankkimalla hänelle armahduksen, tietysti. Olenhan jo huomauttanut
teille, että tuo Seldon-parka herättää erityistä myötätuntoani."

"No, se on teidän asianne; toimikaa vain parhaanne mukaan. Minä tiedän,
että teillä on pitkä käsivarsi ja avoin käsi."

"Hyvästi siis!"

Ja Aramis lähti vankilanpäällikön siunausten saattelemana.




100.

Ystävättäret.


Samaan aikaan kun de Baisemeaux näytti Aramikselle Bastiljin vankeja,
pysähtyivät markiisitar de Bellièren ulko-ovelle ajoneuvot, ja tänä
vielä verrattain varhaisena aamuhetkenä astui katuportaille nuori
säätyläisnainen kahisevassa silkissä.

Kun rouva Vanel ilmoitettiin markiisittarelle, istui tämä syventyneenä
lukemaan kirjettä, jonka hän kätki kiireimmiten. Hän oli hädin ehtinyt
laittautua aamuasuun, kamarineidot olivat vielä viereisessä huoneessa.
Markiisitar riensi ystävätärtä vastaan ja oli näkevinään hänen
silmissään loisteen, joka ei kuvastanut terveyttä eikä ilahdusta.
Vieras suuteli häntä, puristi lämpimästi hänen kättään eikä suonut
hänelle puheenvuoroa, vaan aloitti vilkkaasti:

"Oletko ihan unohtanut minut, kultaseni? Olet siis kokonaan antautunut
hovihuvituksiin?"

"En ollut edes hääjuhlallisuuksia katsomassa."

"Mitä siis teet?"

"Varustelen lähtöä Bellièreen."

"Bellièreen!"

"Niin."

"Maalaiseksi heittäydyt! No, ehkä se on viisastakin, -- näytät hiukan
riutuneelta."

"Ei, kyllä vointini on erinomainen."

"Sepä hauskaa, olin sinusta levoton. Arvaappas, mitä minulle on
sanottu?"

"Puhutaanhan niin paljon?"

"Mutta sinusta kerrotaan ihan merkillistä."

"Sinulla on kuulijakuntasi jännittämisen taito, Marguerite."

"Katsos, pelkään pahastuttavani sinua."

"Oh, älä turhia! Olet itsekin ihaillut tyynimielisyyttäni."

"No niin, -- sanotaan, että... Voi, en tosiaankaan saa ilmaistuksi sitä
sinulle."

"Älkäämme siis puhuko siitä enää", sanoi markiisitar, joka arveli, että
tuohon empimiseen kätkeytyi joku häijyys, ja kuitenkin tunsi kiihkeätä
uteliaisuutta.

"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo
vähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!"

"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi
koskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi
vuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä
tuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri
sinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden
edustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta."

"Miksen? Sinullahan on niin hellä sydän!" vastasi rouva Vanel
pahanilkisesti.

"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun
sortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman."

Nämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin
välien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen
sydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa
ampumiselle huudahti ystävätär:

"No niin, Elise, väitetään, että sinä olet rakastunut!"

Ja hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää
punastustaan.

"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle", vastasi rouva de
Bellière tovin äänettömyyden jälkeen.

"Oh, eihän sinua panetella, Elise!"

"Mitä! Minun sanotaan rakastuneen, eikä mainettani muka silti
halvenneta?"

"Ensiksikin, jos se ei ole tyhjääkään puhetta, se ei silti ole
panettelua, vaan pikku juoruamista; toisekseen -- vaikka sinä et
antanut minun lopettaa -- sinun ei edes uskota antautuneen sen
rakkautesi valtaan. Sinua päinvastoin kuvataan hyveelliseksi
kaunottareksi, joka olet valmis käyttämään kynsiä ja hampaita siveytesi
varjelemiseksi, sulkeutuen asuntoosi kuin linnoitukseen, joka on vielä
vaikeapääsyisempi kuin Danaen varustus, niin vaskea kuin se torni
olikin."

"Sinulla on sukkeluutta, Marguerite", sanoi markiisitar vapisten.

"Aina sinä imartelet minua, Elise... Sanalla sanoen, sinua ylistellään
taipumattomaksi ja lähestymättömäksi. Siinä näet, panetellaanko
sinua... Mutta mitä unelmoitkaan minun tässä lörpötellessäni?"

"Minäkö?"

"Niin, olethan ihan punastuksissasi ja mykkänä."

"Koetan miettiä", vastasi markiisitar kohottaen puhuttelijaan kauniit
silmänsä, joissa säihkyi alkava suuttumus, "mihin saatoitkaan viitata,
kun etevänä jumalaistaruston tuntijana vertasit minua Danaeen."

"Ahaa!" sanoi rouva Vanel nauraen; "sinä aprikoit sitä?"

"Niin, etkö muista, että kun luostarikoulussa saimme ratkaistavaksi
laskutehtävän... kas, minäkin tulen vuorostani puhuneeksi hiukan
oppineesti... etkö muista, että kun toinen tekijä oli tiedossa, meidän
piti löytää toinen? Sitä olen nyt etsimässä."

"En käsitä, mitä tahdot sanoa."

"Mikään ei toki ole yksinkertaisempaa. Väitäthän, että olen
rakastunut?"

"Minulle on niin kerrottu."

"No, eihän sanottane, että olen rakastunut ajatusperäiseen
käsitteeseen. Kai siinä huhussa esiintyy toinenkin nimi?"

"Kyllähän, mainitaan sekin."

"Ei siis ole ihme, rakkaani, että minun pitää etsiä sitä nimeä, kun
sinä et ilmaise."

"Rakas markiisitar, nähdessäni punastelusi luulin, ettei sinun
tarvinnut erityisesti etsiä sitä."

"Minua ihmetyttää Danaen mainitseminen. Sehän viittaa kultasateeseen?"

"Niin, Jupiter tosiaan pääsi hänen lähelleen kultasateeksi
muuttuneena."

"Rakastajani siis... hän, jonka sinä minulle annat..."

"Oh, suo anteeksi, minähän olen ystävättäresi enkä aseta ketään nimesi
yhteyteen."

"Mutta vihamieliset ihmiset ovat sinun kuullesi asettaneet..."

"Tahdotko, että nimeän hänet?"

"Puoli tuntia jo olet odotuttanut."

"Saat kuulla sen. Älä säikähdä, se on mahtava mies."

"Hyvä!"

Markiisitar puristi hienot kyntensä kämmeniin niinkuin potilas raudan
lähestyessä.

"Se on hyvin äveriäs mies", jatkoi Marguerite, "kenties koko
valtakunnan rikkain. Se on --" markiisitar ummisti hetkiseksi silmänsä
-- "Buckinghamin herttua!" lopetti rouva Vanel remahtaen nauramaan.

Juoni oli harkittu tavattoman taitavasti. Tämä nimi, joka ihan
aiheettomasti lausuttiin markiisittaren odottaman sijasta, teki
naisparkaan saman vaikutuksen kuin ne huonosti teroitetut kirveet,
jotka surmaamatta olivat mestauslavalla nirhanneet de Chalaisin ja de
Thoun kaulaa. Hän toipui kuitenkin.

"Minulla tosiaan olikin syytä sanoa sinua sukkelaksi naiseksi", virkkoi
hän; "hauskutat minua erinomaisesti. Se on hupainen pila... En ole
koskaan nähnyt herra de Buckinghamia."

"Et koskaan?" äännähti Marguerite puhkeillen yhä nauruun.

"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui
Pariisiin."

"Oh", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia
kohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, "ellei
tavatakaan, voidaan toki kirjoitella."

Markiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän
oli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin
vaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän
silkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.

"Kuulehan, Marguerite", sanoi hän sitten, "tuollaisia hupsutuksiako
puhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?"

"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan
mieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin
puistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme
rakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä."

"Ehdotat minulle ajoretkeä?"

"Vaununi ovat ulkopuolella, ja minulla on kolme tuntia vapaata aikaa."

"En ole pukeutunut, Marguerite, ja... jos haluat jutella rauhassa, niin
Vincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden
pyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien
runsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti."

"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt... Kaipasin saada
tyhjentää sydämeni sinun osanotollesi."

"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä
huoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen
katveessa."

"Minulle se ei ole samaa... Vincennesissä olisin edes lähellä sitä
paikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet."
Markiisitar kohotti äkkiä päänsä. "Sinua kai ihmetyttää, että minä
vielä ajattelen Saint-Mandéta?"

"Saint-Mandéta!" huudahti rouva de Bellière.

Ja kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta
miekkaa ottelun alkuerässä.

"Sinä... ylpeällä luonnollasi?" virkkoi markiisitar halveksivasti.

"Niin, ylpeällä luonnollanikin!" vastasi rouva Vanel. "Sellainen olen...
En voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen
houkutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan
ihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään."

Rouva de Bellière liikahti tahattomasti.

-- Hän on mustasukkainen, -- ajatteli rouva Vanel.

"Ja sinä olet siis", huomautti markiisitar, "hurjasti kiintynyt herra
de Buckingh... yli-intendenttiin, piti sanomani?" Veri nousi hänen
kasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. "Ja tahtoisit lähteä
Vincennesiin... Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!"

"En tiedä, mitä oikein tahtoisin; sinä olisit kenties voinut neuvoa
minua."

"Mitenkä?"

"Olet useinkin opastanut minua pulmissani."

"En totisesti olisi kyennyt siihen tällä kertaa, sillä minä en ole niin
anteeksiantavainen kuin sinä. Rakastan ehkä vähemmän, mutta
loukkaantuessaan sydämeni pahastuu ainiaaksi."

"Mutta herra Fouquet ei ole loukannut sinua", huomautti Marguerite
Vanel neitsyellisen viattomasti.

"Ymmärrät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Eihän herra Fouquet tietenkään
ole loukannut minua, kun olemme vain muodollisesti tuttavuksia, mutta
sinulla on valittamisen syytä häntä vastaan. Sinä olet ystävättäreni,
ja senvuoksi en neuvoisi sinua siihen suuntaan kuin haluaisit."

"Ah, olet ennakkoluuloinen?"

"Mainitsemasi huokaukset antavat selvän perusteen päätelmiin."

"Voi, nyt sorrat minua!" pahaksui nuori nainen äkkiä kooten kaikki
voimansa niinkuin taistelija valmistautuessaan antamaan viimeisen
iskun; "sinä otat lukuun vain pahat intohimoni ja heikkouteni. Mitä
minussa on puhtaita ja jalomielisiä tunteita, niistä et ole
tietääksesikään. Jos herra yli-intendentti tällä hetkellä vallitseekin
ajatuksiani, jos lähestyn häntä, kuten tunnustan olevan mahdollista,
niin se johtuu siitä, että hän herättää syvää myötätuntoani, ollessaan
nyt niin onnettomassa asemassa kuin ajatellakin voi."

"Oi, onko jotakin uutta tapahtunut?" äännähti markiisitar painaen
kätensä sydämelleen.

"Etkö siis tiedä?"

"En mitään", vastasi rouva de Bellière vapisuttavan ahdistuksen
lamaannuksessa.

"Kultaseni, ensiksikin kuninkaan suosio on tyyten siirtynyt herra
Fouquetilta herra Colbertille."

"Niin, sitä kyllä puhutaan."

"Se onkin luonnollista Belle-Islen vehkeen paljastumisen jälkeen."

"Minulle oli kerrottu, että se linnoitusten ilmestyminen kääntyi herra
Fouquetin kunniaksi."

Marquerite puhkesi niin ilkeään nauruun, että markiisitar olisi sillä
hetkellä ilomielin survaissut tikarin hänen sydämeensä.

"Nyt ei ole enää kysymyksessä herra Fouquetin kunniakaan, kultaseni,
vaan hänen pelastuksensa", ilmoitti rouva Vanel. "Kolmen päivän
kuluttua yli-intendenttiä kohtaa täydellinen tuho!"

"Ohoh, sepä joutuisaa menoa!" virkahti markiisitar hymyillen
vuorostaan.

"Sanoin kolmen päivän, kun väkisinkin tahdon pettää itseäni toivolla.
Mutta varmana voi pitää, että kaikki on lopussa jo huomenna."

"Millä perusteella?"

"Mitä nöyryyttävimmästä syystä: yli-intendentillä ei ole enää rahoja."

"Rahamaailmassa, rakas Marguerite, saattaa tänään olla tyhjillään ja
huomenna nostaa miljoonia."

"Niin saattoi käydä laatuun herra Fouquetille silloin kun hänellä oli
kaksi rikasta ja taitavaa ystävää, jotka kokosivat hänen hyväkseen ja
saivat rahoja heltiämään monista lähteistä, mutta ne ystävät ovat
kuolleet."

"Kultakolikot eivät kuole, Marguerite; ne ovat kätköissä, joita
tutkistellaan, ja niitä löytyy tarpeeksi."

"Näetpä kaikki ruusunhohteessa, Elise, -- mutta ikävää vain on, että
sinä et ole yli-intendentin Egeria, osoittaaksesi hänelle aarteiston,
mistä hänen sopii ammentaa kuninkaan eilen pyytämät miljoonat."

"Miljoonat?" toisti markiisitar säikähtyen.

"Neljä... parillinen luku."

"Kunnotonta!" mutisi rouva de Bellière tuon raivoisan ilakoimisen
kiduttamana... "Kai yli-intendentiltä neljäkin miljoonaa riittää",
vastasi hän miehuullisesti.

"Jos ihmeeksi vielä riittäisikin tähän vaatimukseen", tuumi Marguerite,
"niin tuskinpa enää lähtee sitä erää, jota kuningas pyytää kuukauden
kuluttua."

"Kuningas aikoo yhä saada häneltä suuria summia?"

"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on
auttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja
niin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen."

"Se on totta", myönsi markiisitar väristen; "suunnitelma on pätevä...
Mutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin
katkerasti?"

"Ei uskoakseni rakastakaan... Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja
lähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia
pyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, -- hän
edistyy pitkälle."

"Hänestä tulee rahaministeri?"

"Luultavasti... No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni,
johduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja
palvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin
itsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa... jota hän katuukin, kuten
olen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa
hänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen
käsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä
kiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet
pitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää
mahtavuutensa sokaise."

Markiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan,
huumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka
oli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun
ystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi
kuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.

"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?" kysäisi rouva de
Bellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi
murjomasta voitettua vihollista.

"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai
säädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä
rakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua
alttiiksi korskealle torjumiselle... Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä
mieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä
herra Colbertin neuvoa!" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen.
Markiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän
havaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä
nauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja
tokaisi sitten äkkiä: "Etkö saata minua ulos?"

Markiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan
muistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin
huolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän
avasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä
kääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan
sopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta
heti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa
väkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet
oikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.

"Haa!" mutisi hän hammasta purren; "herra Fouquetilta tullutta kirjettä
hän siis todellakin luki minun saapuessani!"

Ja hän vuorostaan syöksähti ulos.

Tällävälin markiisitar ovensa suojaan päässeenä tunsi voimansa lopen
ehtyneiksi; hetkisen hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin
patsas, mutta huojui sitten kuin myrskyn horjuttama veistos
jalustallaan ja kaatui tainnuksissa lattiamatolle. Se kumahdus kuului
juuri samassa kun Marguerite Vanelin vaunut jyrisivät hotellin
edustalta kadulle.




101

Markiisittaren kalleudet.


Isku oli ollut sitä kovempi, kun se oli aavistamaton; kesti senvuoksi
jonkun aikaa, ennen kuin markiisitar toipui, mutta tajulle tullessaan
hän heti alkoi pohtia asemaa sellaisena kuin se nyt ilmeni.

Suuria sieluntuskia tuottavalla ponnistuksella hän pakotti ajatuksensa
seuraamaan sitä latua, jolle leppymätön ystävätär oli hänet johtanut
puheillaan. Yleisen edun harrastamisen varjolla Colbert salakavalasti
edisti omia pyrkimyksiään, jotka edellyttivät etevämmän kilpailijan
tunnotonta tuhoamista. Sydämetön Marguerite Vanel kostonhaluisena
riemuitsi lähestyvästä kukistumisesta, herkeämättömästi lietsoen
menetetyn rakastajansa vihamiehen hankkeita ja samalla tahtoen musertaa
entisen ystävättärensä. Ja markiisitarta enemmän suretti kuin
vihastutti se tieto, että kuningas oli yhtynyt kolmanneksi noin
arvottomaan kierouteen; moinen salajuoni osoitti Ludvig XIII:n
viimeisten vuosien petollisuutta ja Mazarinin ahneutta siltä ajalta,
jolloin hän ei ollut vielä kyllikseen ehtinyt täyttyä ranskalaisella
kullalla. Mutta urhea nainen sai piankin takaisin kaiken tarmonsa ja
heitti kokonaan sikseen tuskittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut.
Markiisitar ei ollut niitä, jotka vaikertavat silloin kun tulisi toimia
ja viihdyttelevät mieltänsä onnettomuuden surkuttelulla, jos kykenevät
sitä auttamaan. Hän paineli tovin kylmillä käsillään otsaansa,
suoristausi sitten ja soitti kelloa lujalla kädellä ja varmana
ryhdiltään. Hän oli tehnyt päätöksensä.

"Ovatko matkavalmistukset kunnossa?" kysyi hän kamarineidolta, joka
astui sisään.

"Kyllä, madame; mutta luulimme rouva markiisittaren lähtevän maalle
vasta kolmen päivän kuluttua."

"Kaikki koristeeni ja arvopaperini ovat kuitenkin koolla?"

"Niin, madame; mutta tapanamme on ollut jättää ne kaikki Pariisiin, kun
rouva ei ole käyttänyt kalleuksiaan maalla. Arvoesineet ovat
sullottuina talteen rouvan työhuoneessa."

"Mihin jalokivet on pantu?"

"Lippaisiin."

"Entä pöytähopeat?"

"Isoon tammikirstuun."

Markiisitar vaikeni hetkiseksi ja käski sitten tyynesti:

"Kutsuttakoon kultaseppäni tänne."

Kamarineidon lähdettyä antamaan tiedon määräyksestä markiisitar siirtyi
työhuoneeseen ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastella lippaittensa
sisältöä. Hän ei ollut koskaan suonut sellaista huomiota näille
kalleuksille, jotka ovat naisen ylpeytenä; milloinkaan ei hän ollut
katsellut koristeitaan muulta kannalta kuin valitakseen niistä
kehyksien tai värien perusteella pukuunsa kulloinkin soveliaimmat.
Tänään hän ihaili rubiinien kokoa ja timanttien kirkkautta, joutui
syvästi pahoilleen jokaisesta täplästä tai muusta viasta, olisi suonut
kultapohjien olleen paksumpia ja jalokivien yhä uhkeampia.

Kultaseppä tullessaan yllätti hänet tässä tutkistelussa.

"Herra Faucheux", aloitti markiisitar, "tehän olette toimittanut
minulle kaiken kultakalustoni?"

"Niin, rouva markiisitar."

"En enää muista, mihin summaan lasku nousikaan."

"Uudestako, madame, vai siitä, jonka herra de Bellière antoi teille
huomenlahjaksi? Sekin oli nimittäin minulta tilattu."

"No, uudesta ensiksikin."

"Se kaikki -- kannut, pikarit ja kannelliset kulhot, maustekalustot
rasioinensa, makeisvasut ja hedelmäveitset -- maksoi rouva
markiisittarelle kuusikymmentätuhatta livreä."

"Hyväinen aika, eikö enempää?"

"Piditte laskuani silloin hyvinkin suurena..."

"Se on totta, se on totta! Nyt muistan, että se tuntuikin minusta ensin
kalliilta; siinä oli kai työ arvioitu korkealle?"

"Niin, madame; siinä oli runsaasti kaiverrusta, pakotusta, uusia
sommitelmia."

"Minkä verran tuli työn osalle hinnasta? Älkää arastelko."

"Se nosti metalliarvoa kolmanneksella, madame. Mutta..."

"Ja sitten se toinen kalusto, vanhat kulta-astiat, jotka mieheni
lahjoitti?"

"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi.
Alkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä."

"Siis seitsemänkymmentä niistä!" mutisi markiisitar itsekseen. "Mutta
minulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux;
tunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut
vaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?"

"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla
ei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina,
kuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin
keveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää
kelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta
omaisuutta."

"Ei nyt ole muusta väliäkään. Paljonkohan se painaa?"

"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa.
Erikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat
viittätuhatta livreä kumpikin, -- ne voi arvioida kymmeneentuhanteen
yhteensä."

"Satakolmekymmentä!" jupisi markiisitar. "Oletteko varma
laskelmistanne, herra Faucheux?"

"Muistan minä semmoiset seikat, madame. Vaikka punnitsisimme."

"Merkitsen sen siis kirjaan. Olen laatimassa omaisuuteni arviota."

"Te olette järjestystä rakastava nainen, rouva markiisitar."

"Katsokaamme nyt tätä", virkkoi rouva de Bellière avaten erään lippaan.

"Nuo smaragdit tunnen hyvin", sanoi jalokivikauppias, "olen itse
laittanut niihin kehykset. Sievimmät koko hovissa, -- no, ei sentään
ihan: kaikkein puhtaimmat ovat rouva de Châtlllonin, jolle ne joutuivat
Guisen herttuoilta, mutta teidän smaragdinne ovat toisella sijalla,
madame."

"Minkä verran voidaan laskea niiden arvoksi?"

"Kehyksissään?"

"Ei; olettakaa, että ne tahdottaisiin myydä."

"Kylläpä tiedän, kuka ne ostaisikin!" huudahti Faucheux.

"Myyntiarvon juuri haluan saada selville. Ne siis olisivat
muutettavissa rahaksi milloin hyvänsä?"

"Kaikki teidän jalokivenne menisivät joutuin kaupaksi, madame; on
tunnettua, että teillä on Pariisin hienoin yksityinen kokoelma. Te ette
ole niitä naisia, jotka vaihtavat korujaan; ostatte aina parasta ja
pidätte mitä olette ostanut."

"Paljonko näistä smaragdeista maksettaisiin?"

"Satakolmekymmentätuhatta livreä."

Markiisitar merkitsi lyijykynällä muistikirjaansa kultasepän
mainitseman summan.

"Entä tästä rubiininauhasta?" kysyi hän edelleen.

"Vaaleanpunaiset rubiinit... ovatpa ne muhkeita! Näitä jalokiviä en
tiennyt teillä olevankaan, madame."

"Arvioikaa."

"Kaksisataatuhatta livreä. Tuo keskimmäinen vastaa yksinään
sataatuhatta."

"Niin, niin, sitä olin ajatellutkin", sanoi markiisitar hyvillään.
"Sitten timantit, timantit! Voi, niitä minulla on paljon: sormuksia,
ketjuja, korvarenkaita ja helyjä, solkia, rintaneuloja! Tehkää niistä
arvio, herra Faucheux, olkaa niin hyvä."

Kultaseppä otti suurennuslasinsa ja pikku vaakansa, punnitsi,
tarkasteli ja mutisi itsekseen saadessaan yhteenlaskunsa valmiiksi:

"Siinäpä valikoima jalokiviä, jotka tulevat maksamaan rouva
markiisittarelle neljäkymmentätuhatta livreä pelkkinä korkoina."

"Arvioitsette ne kahdeksaansataantuhanteen livreen?..."

"Niille vaihein, rubiinit mukaan luettuina."

"En siis minäkään paljon erehtynyt. Mutta kehyksillä on myös arvonsa."

"Niin, ne erikseen. Jos minut kutsuttaisiin välittämään tällaisten
kalleuksien myyntiä, niin tyytyisin pitämään palkkionani vain kehyksien
kullan; saisin siten hyvinkin viisi kolmattatuhatta livreä."

"Sepä hauskaa! Otatteko siis ansaitaksenne sen hyvityksen sillä
ehdolla, että muutatte jalokivet käteiseksi rahaksi?"

"Mutta, madame", huudahti kultaseppä säikähtyneenä, "ettehän toki myy
korujanne?"

"Älkää nyt ollenkaan huolestuko, herra Faucheux, vaan antakaa minulle
suora vastaus. Te olette rehellinen mies, kolmenkymmenen vuoden aikana
olette ollut väleissä sukuni kanssa, tunsitte isäni ja äitini, jotka
ensin käyttivät teidän isänne apua. Puhuttelen teitä senvuoksi kuin
vanhana ystävänä; otatteko näiden kehyksien kullan palkkioksenne,
toimittaaksenne minulle arvioitsemanne summan käteisenä?"

"Kahdeksansataatuhatta livreä! Se on tavaton erä!"

"Onhan kyllä."

"Mahdotonta saada pikaisesti kokoon yhdellä kertaa!"

"Oh, ei suinkaan."

"Mutta ajatelkaa, madame, millaista melua seurapiirissänne herättäisi
tieto jalokivienne myynnistä!"

"Kenenkään ei tarvitse saada siitä vihiä... Te valmistutatte minulle
samanlaiset tekokorut. Älkää estelkö: se on tahtoni. Myykää yksitellen,
pelkästään jalokivet."

"Mitä siihen tulee, niin myyminen kyllä on helppoa, kun Monsieur
parhaillaan etsiskelee koolle hienoa valikoimaa paljaina jalokivinä
Madamen kalleuksiksi. Siitä on syntynyt kilpailu. Voin helposti
sijoittaa hänelle näitä rubiineja ja timantteja kuudensadantuhannen
livren arvosta, kun hyvin tiedän, että kauniimpiakaan ei tule
tarjolle."

"Kuinka pian luulisitte saavanne sen kaupan syntymään?"

"Kolmen päivän kuluessa."

"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä
voinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu
määrätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa."

"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän... Menetätte suotta
satatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte
minun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen."

"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki
kuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne."

"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar... En tahdo salata, että voitan
tässä viisituhatta pistolia."

"Sitä parempi! Miten saan rahat?"

"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään -- osittain
kullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin
seteleitä, jotka herra Colbert lunastaa."

"Olkoon seteleinä", vahvisti markiisitar. "Menkää nyt vain kiireesti
järjestämään maksun suoritus."

"Kyllä madame, mutta suvaitkaa vielä..."

"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne
pöytähopeat... Ostattehan nekin?"

"Viidestäkymmenestätuhannesta livrestä, epäröimättä, madame."

"Siis runsaasti miljoona", mutisi markiisitar. "Herra Faucheux, te
saatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden
mukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä
malleja varten... ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte
omasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat
kullassa... kiireimmiten."

"Hyvä on, rouva markiisitar."

"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi
jonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään
palkolliseni näkemättä."

"Rouva Faucheuxin vaunuissa?" esitti kultaseppä.

"Jos se käy laatuun, niin astun vaunuihin teidän asunnoltanne."

"Kyllä, rouva markiisitar."

"Ottakaa kolme palvelijaani kantamaan pöytäkalustoja."

"Kuten madame käskee."

Markiisitar soitti kelloa.

"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä
toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar
oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi
valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien
seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni
kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä
Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä
kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa
rouva Faucheuxin vaunuihin.

Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut.
Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen
écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne
kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen
vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään
vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset
kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen
kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena
ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla
maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman
eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä
apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan
näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa
ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"




102.

Myötäjäiset.


Herra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta
kuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin
vuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis
kiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan
käyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan
vauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.

Markiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt
sen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava
käynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt
uudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella
kätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski
apulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se
osoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja
kumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä
vierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin.
Rouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen
hymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen
odottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin.
Kuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi
arvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen
tulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi,
hyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa
vereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.

Markiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui
lepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät
myös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin,
miljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone
sieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin
ajatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi
yli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä
lahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt
piankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän
soittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa,
tuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä
menettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus
oli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon
juuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen.
Kaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta
tulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä
ennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen
päästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian
oikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi
kenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi
siten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti
käsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti
täydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen
jalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen
ystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava
avuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa
vakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti
hienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen
riistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi
vastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin
ainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva
de Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti
kuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo
joustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti,
edes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta
nerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden
valloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä
taistelutantereella?

-- No niin, siitä minun tulee saada selvyys, -- tuumi markiisitar. --
Kuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan
arkinen, -- kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna
ilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi... "No, no!" huudahti hän
itsekseen; "liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!"

Hän katsahti seinäkelloon.

-- Jo seitsemän, -- ajatteli hän; -- hänen täytyy nyt olla
työhuoneessaan vahvistamassa asiakirjoja. Ja nousten kuumeisen
kärsimättömästi hän astui kuvastimen luo, jonka pintaan ilmestyi hänen
uhrautuvan rakkautensa päättäväisyyttä haastava hymy; hän painoi
joustinta ja nykäisi näkyviin avautunutta nastaa. Ikäänkuin ennakolta
voipuneena taistelunsa odotuksesta hän sitten hervottomasti heittäysi
polvilleen ison lepotuolin eteen ja kätki vapiseviin käsiin päänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli joustimen kitkahduksen. Ovi
kääntyi näkymättömillä saranoillaan, ja Fouquet ilmestyi esiin.

Hän oli kalpea ja kumarassa kuin ankean mietiskelyn painostamana. Hän
ei rientänyt sisälle, vaan astui verkkaan. Peräti tärkeätä ongelmaa
täytyi olla ratkaisemassa miehen, joka tällaista kutsua noudatti noin
hiljaisesti, vaikka nautinto oli muuten niin vallitsevana vaikuttimena
hänen elämässään. Tuskallisissa unissa vietetty yö olikin laihduttanut
piirteitä, jotka tavallisesti ilmaisivat ylvästä huolettomuutta, ja
painanut mustat juovat silmien alle. Hän oli yhä komea ja ylevä
näöltään, ja hänellä kovin harvinainen apeuden juonne suupielissä antoi
kasvoille uutta, nuorentavaa sävyä. Mustassa puvussa, rintamus ihan
koholla hänen levottoman kätensä nyppimästä pitsiröyhelöstä,
yli-intendentti haaveksivin katsein pysähtyi tämän kamarin kynnykselle,
missä hänen silmäyksensä oli niin usein etsinyt odottelevaa onnea.

Tämä lempeä totisuus, ylenpalttisen riemastuksen sijalle tullut
myhäilevä murheellisuus, vaikutti hyvin syvällisesti markiisittareen,
joka katseli häntä syrjästä. Naisen silmä kykenee rakastetun miehen
kasvonpiirteistä lukemaan kaikki itsetunnon tai kärsimyksen vihjeet,
ikäänkuin Jumala heidän heikkoutensa tähden olisi tahtonut suoda
naisille enemmän huomiokykyä kuin muille luoduille. Markiisitar tajusi
ensi katseellaan ministerin koko ahdingon. Hänelle selvisi yön
levottomuus, päivän pettymyksien sarja. Siitä hetkestä hän oli
voimakas, hän tunsi rakastavansa Fouquetia yli kaiken. Hän nousi, astui
rahaministeriä kohti ja virkkoi:

"Te kirjoititte minulle tänä aamuna, että saatte jo vähemmin
muistelluksi minua, samalla kun arvelitte minun kokonaan lakanneen
ajattelemasta teitä, kun emme ole niin pitkään aikaan tavanneet
toisiamme. Tulin osoittamaan sananne vääriksi, monsieur, ja sen voin
tehdä sitä varmemmin, kun näen silmistänne, että te ette ole minua
koskaan rakastanut niin paljon kuin tällä hetkellä, samoin kuin te
puolestanne voitte käsittää tuloni merkitsevän, etten suinkaan ole
teitä unohtanut."

"Oi, te olette enkeli, markiisitar", huudahti Fouquet, jonka ylevää
katsantoa ilahduksen salama hetkiseksi kirkasti, "ja yhdelläkään
ihmisolennolla ei ole oikeutta antautua epäilyksiin teistä! Hänen on
vain nöyrryttävä pyytämään armoa."

"Olkoon se siis suotu teille!" Fouquet aikoi polvistua. "Ei", kielsi
markiisitar, "istuutukaa viereeni. Voi, näen synkän ajatuksen painavan
sieluanne!"

"Mistä niin päätätte, madame?"

"Hymystänne, joka väkinäisyydellään tärvelee koko ilmeenne. No, mitä
nyt mietittekään? Sanokaa, olkaa avomielinen; eihän ystävysten välillä
sovi olla salaisuuksia?"

"No niin, madame, selittäkää siis te minulle, mistä tämä pitkäaikainen
ankaruus johtui."

"Ankaruus?"

"Niin; ettekö ole kieltänyt minua käymästä luonanne?"

"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!" sanoi rouva de Bellière
syvään huoaten. "Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille
paljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka
silloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran
kostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä
tulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en
ole tahtonut yhä lisätä vastuksianne..."

Fouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin
huolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.

"Ahdinkoon, -- minä?" virkahti hän yrittäen hymyillä. "Mutta
murheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin
sitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun
vain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden
kuvastavan."

"Minusta ei murhe ole lähtöisin, monsieur: katsokaa vain kuvastimesta."

"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu
liiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia
ylimääräisiä rahavaroja."

"Niin, neljä miljoonaa; sen tiedän."

"Te tiedätte sen!" huudahti Fouquet ihmeissään. "Miten se on
mahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua
ja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas..."

"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin,
jatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi..."

"Niin, käsitättehän, markiisitar, että summa oli koottava, sitten
laskettava, merkittävä kirjoihin, ja se puuha on hyvinkin pitkällinen
toimitus. Herra de Mazarinin kuoltua on raha-asiain virastossa
ilmaantunut jonkun verran väsymystä ja häiriötä: henkilökuntani on
saanut liian paljon tehtävää, ja minun täytyi yöllä valvoa apuna."

"Summa on siis koolla?" kysyi markiisitar levottomasti.

"Olisipa ihme, markiisitar", vastasi Fouquet hilpeästi, "jos
rahaministerin kassoista ei löytyisi neljää vaivaista miljoonaa."

"Niin, kyllähän uskon, että teillä ne on tai tulee saaduksi."

"Tulee saaduksiko?"

"Siitä ei ole pitkääkään aikaa, kun teiltä jo vaadittiin kaksi."

"Minusta tuntuu vuosisata siitä kuluneen, markiisitar. Mutta älkäämme
enää puhuko rahoista, jos suvaitsette."

"Päin vastoin puhukaamme niistä, hyvä ystävä."

"Oh!"

"Kuulkaahan, minä olenkin tullut vain sitä varten."

"Mutta mitä siis tahdottekaan sanoa?" tiedusti yli-intendentti, jonka
katse ilmaisi rauhatonta uteliaisuutta.

"Nimitetäänkö yli-intendentti eroittamattomaksi virkaansa, monsieur?"

"Mutta markiisitar!"

"Vastaanhan minäkin teille vilpittömästi."

"Te hämmästytätte minua, markiisitar, puhuessanne kuin luottamustehtäviä
tarjoava."

"Asia on aivan yksinkertainen: aion tallettaa sijoitettavaksenne rahoja
ja niin ollen haluan luonnollisesti tietää, onko asemanne taattu."

"Totisesti, markiisitar, olen ymmällä enkä voi käsittää mihin
tähtäätte."

"Ihan vakavasti puhuen, hyvä herra Fouquet, minulla on kiusaa
käteisistä varoistani. Olen kyllästynyt ostamaan tiluksia ja tahdon
jättää jonkun ystävän tehtäväksi saada rahani tuottamaan tyydyttävää
tuloa."

"Mutta eihän sillä liene pahaakaan kiirettä?" virkkoi Fouquet.

"Pidän asiaa aivan kiireellisenä ja tärkeänä."

"No, puhumme siitä toisella kertaa."

"Se ei käy laatuun, sillä rahat ovat mukanani."

Markiisitar viittasi kirstuun ja avasi yli-intendentin nähtäviin
setelitukut ja kultaläjän.

Fouquet oli noussut silloin kun markiisitarkin. Hän seisoi kotvasen
ihmeissään; sitten hän yhtäkkiä peräytyi, kalpeni ja vaipui tuolille,
kätkien kasvot käsiinsä.

"Voi, markiisitar, markiisitar!" mutisi hän.

"No?"

"Mikä mielipide teillä onkaan minusta, tehdäksenne tällaisen
tarjouksen?"

"Teistäkö?"

"Päätelmä on selvä."

"Mitä siis itse ajattelettekaan esityksestäni? Sanokaa."

"Te toitte nämä rahat sen johdosta, että tiesitte minun olevan pulassa.
Oi, älkää kieltäkö. Käsitän sen selkeästi. Enkö tunne sydäntänne?"

"No niin, jos tunnette sydämeni, niin huomaatte, että juuri sen tarjoan
teille."

"Olin siis oikeassa!" huudahti Fouquet. "Voi, madame, en tosiaan ole
koskaan antanut teille oikeutta loukata minua tällä tavoin!"

"Loukata teitä!" lausui rouva de Bellière kalveten. "Omituista
inhimillistä herkkätuntoisuutta! Olettehan vakuuttanut rakastavanne
minua? Olettehan sen rakkauden nojalla pyytänyt mainettani, kunniaani?
Ja tarjotessani rahojani te kieltäydytte?"

"Hyvä markiisitar, te olette ollut vapaa varjelemaan mitä sanotte
maineeksenne ja kunniaksenne. Jättäkää minulle omasta kohdastani sama
vapaus. Jättäkää minut syöksymään häviöön, sortumaan niiden
vihamielisten pyrkimysten painoon, jotka minua saartavat, tekemieni
virheitten ja oman katumuksenikin raskautukseen; mutta taivaan tähden
älkää musertako minua tällä viimeisellä iskulla, markiisitar!"

"Teiltä vastikään puuttui selvänäköisyyttä, herra Fouquet", huomautti
toinen.

"Mahdollista kyllä, madame."

"Ja nyt ette ymmärrä sydämen kieltä."

Fouquet kouraisi läähättävää rintaansa.

"Murjokaa minua, madame", hän sanoi; "minulla ei ole mitään
vastattavana."

"Olen tarjonnut teille ystävyyteni, herra Fouquet."

"Niin, madame; mutta te olette rajoittunut siihen."

"Tämä esitykseni johtuu ystävän harrastuksesta."

"Epäilemättä."

"Ja te hylkäätte ystävyyteni todisteen?"

"En voi muuta."

"Katsokaa minuun, herra Fouquet." Markiisittaren silmät säihkyivät.
"Tarjoan teille rakkauteni."

"Oh, madame!" äännähti Fouquet.

"Olen rakastanut teitä jo kauan, kuulkaa. Naisilla on väärä
hienotunteisuutensa kuten miehilläkin; minua on hallinnut kiihkeä
rakkaus, mutta sen täyttä voimaa en ole tahtonut teille ilmaista."

"Oi!" huudahti Fouquet liittäen kätensä ristiin.

"No, nyt siis sanon sen teille. Te olette pyytänyt rakkauttani
polvillanne, ja minä kielsin; olin sokea kuten tekin äsken. Nyt sen
tarjoan."

"Niin, mutta ainoastaan itse tunteen!"

"Rakkauteni, itseni, elämäni! Kaikki, kaikki, kaikki!"

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Fouquet huumaantuneena.

"Otatteko vastaan?"

"Te rusennatte minut onneni ylenpalttisuudella!"

"Oletteko onnellinen -- sanokaa, sanokaa... jos minä tulen omaksenne,
kokonaan omaksenne?"

"Se on ylin auvo!"

"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon,
luopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta."

"Madame, madame, älkää kiusatko minua!"

"Ystäväni, ystäväni, älkää kieltäytykö!"

"Voi, ajatelkaa toki, mitä esitättekään!"

"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven", ja hän viittasi
kadulle päin -- "ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana
myöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin,
estelemättä, empimättä, surematta."

"Elise, Elise! Mutta tuo rahakirstu?"

"Siinä ovat myötäjäiseni!"

"Se on teidän häviönne!" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja
setelipinkat; "tuossa on hyvinkin miljoona..."

"Sen verran juuri... Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää
käyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin
minä teitä, en enää tarvitse koruja!"

"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!" huudahti Fouquet. "Minä taivun,
taivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden.
Otan vastaan myötäjäiset..."

"Ja tässä on naisesi", sanoi markiisitar heittäytyen hänen syliinsä.




103.

Jumalan alue.


Tällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja
täydessä sovussa Pariisin--Calaisin valtatiellä.

Buckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne
pääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit
Filip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja
leskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi
tilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle,
joka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen
haasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen
vaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de
Guichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja
jälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi
haitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo
ennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan
tullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että
englantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä
mielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta
mitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka
perusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia
siitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä.
Hänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset
tuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa,
olisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta
järkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun
ajatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat
taasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta
itserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa
kiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin.
Niinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi
matkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi
tulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.

Herttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle
mukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen
soopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle.
Sitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa;
Monsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta
hänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä;
Englannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten
sydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.

Pikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito
ranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli
ihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa.
Ajanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita,
tilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja
jäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa.
Buckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen
kertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa
laskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham
ennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut
Pariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina
kaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui
näihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan
häirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut
Buckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden,
ellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja
väistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat
talttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä
verhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.

Kun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty
taipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen
päivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut
purren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin
toimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin
ensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten
valmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden
raajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä
päässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin
asetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä
merimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat
parastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään.
Vähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ
oli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan
hänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin
vain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen
ranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut
jälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi
seuralaiseksi.

Buckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä
valmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan
komea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä,
käyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun
hänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani.
Siitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään
seisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa
taivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa,
joka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle
asti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa
amfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka
ylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi
samaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas
harja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle
mielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja
säännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan
mustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä
kalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan
siipinä -- sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.

Uteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia,
joiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin
Buckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut
yksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen
sametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja
koristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de
Wardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku
virkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää
pikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen
hänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin.
"Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan", oli
Buckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä
sanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.

"Luulenpa, monsieur", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän
asteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, "että meidän on nyt
hyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin
kuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää
tunne pohjaa jalkaimme alla."

"Olen käytettävissänne, mylord, mutta..."

"Mutta me olemme vielä kuninkaan alueella, tarkoitatte?"

"Niin kyllä."

"No, tulkaahan tänne päin. Tuolla on jonkunlainen saari, laajan
lammikon keskellä, joka leviää hetki hetkeltä, niin että saari hupenee
sikäli. Tuo saarelma on kaiketikin Jumalan aluetta, sillä sen eroittaa
nyt meri Ranskasta eikä se esiinny millään kartalla. Näettekö sitä
täältä?"

"Kyllä näen. Kuivin jaloin emme sinne nyt kykene pääsemäänkään."

"Totta kyllä; mutta huomaatte keskuksen kohoavan ylemmäksi, niin että
se kai olisi meidän esityksellemme nousuvedeltä rauhoitettu pikku
näyttämö. Miltä teistä tuntuu?"

"Minua miellyttää mikä hyvänsä paikka, missä vain miekkani saa kunnian
kohdata teidän säilänne, mylord."

"Lähtekäämme siis sinne. Olen kovin pahoillani, että jalkanne kastuvat,
herra de Wardes; mutta muutoinhan tuskin voisitte sanoa kuninkaalle:
'Sire, minä en ole taistellut teidän majesteettinne alueella.' Tämä on
kenties jossakin määrin viisastelua, mutta Port-Royalin oppineet miehet
ovat saaneet hiuksenhalkomiselle merkitystä maassanne, joten olisi
turhaa toimittaa kaksintaistelullemme hankalampia mahdollisuuksia kuin
on pakollista. Jos suvaitsette, niin pidämmekin kiirettä, herra de
Wardes, sillä meri nousee nopeasti ja hämy tekee tuloaan."

"En ole tahtonut astella joutuisammin, mylord, jotta vastoin
säätyarvoani en sattuisi siirtymään teidän ylhäisyytenne edelle",
selitti de Wardes niinikään mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen.
"Oletteko kuivin jaloin, herttua?"

"Kyllä vielä tähän asti. Katsokaahan tuonne -- nyt nuo palkollisten
tolvanat pelkäävät meidän menevän hukuttautumaan, kun kahlaamme
lätäkköön: he läksivät soutamaan veneellä lahdekkeen yli. Katsokaa,
kuinka he keikkuvat aallonharjoilla -- omituinen näky, mutta se saa
minut merikipeäksi. Sallisitteko minun kääntyä heihin selin, ja silloin
ei meidän tarvitsekaan heittää arpaa taisteluasennostamme?"

"Huomaatte kuitenkin, että siten saatte auringon silmiinne, mylord."

"No, sehän on jo himmeä ja tuotapikaa katoamaisillaan; älkää siis siitä
välittäkö."

"Miten vain haluatte, mylord; muistutukseni johtui
hienotunteisuudesta."

"Sen tiedän, herra de Wardes, ja pidän arvossa huomaavaisuuttanne.
Riisuisimmekohan nyt ihokkaamme tuolle kuivalle nyppylälle?"

"Päättäkää te, mylord."

"Paitahihasilla olisi minusta mukavampaa."

"Minulle se sopii hyvin."

"Sanokaa minulle nyt kursailemattomasi, herra de Wardes, tuntuuko
teistä tukalalta näin vajottavalla hiekalla tai arveletteko vielä
olevanne hiukan liiaksi ranskalaisella alueella? Voisimmehan juuri
taistella Englannissakin tai kutterini kannella."

"Kyllä tässä kelpaa hyvin, mylord; minulla on vain kunnia huomauttaa
teille, että kun vesi näkyykin nousevan joutuisasti, meillä on hädin
aikaa..."

Buckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman
kutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta
katsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka
laskeusi nousuveden vyöryille.

"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle",
virkkoi de Wardes. "Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan."

"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten", vastasi Buckingham asentonsa
ottaneena, "ja vesikin alkaa tavoittaa meidät."

"Minut se on jo saavuttanut... Olen valmis, herttua." De Wardes otti
miekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.

"Herra de Wardes", haastoi sitten Buckingham, "viimeinen sana,
sallikaahan... Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, --
syystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta,
jonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin,
että hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette
ilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani
surmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä
ottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa
elämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes."

Ja Buckingham kumarsi.

"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä,
mutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni,
saadakseni teidät hengiltä."

De Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena
väläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.

Kalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat
yhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset
liikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta
pimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi.
Äkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut
sohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.

Herttuan säilää pitelevä käsi painui alas.

"Ohi" äännähti hän.

"Sattuiko, mylord?" sanoi de Wardes peräytyen kaksi askelta.

"Vain keveästi, monsieur."

"Olette kuitenkin luopunut puolustusasennosta."

"Se oli raudan kylmyyden ensimmäistä vaikutusta, mutta olen jo
tointunut. Aloitamme jälleen, jos suvaitsette, monsieur."

Ja piankin herttua nopealla sivuheilautuksella sai vihlaistuksi
markiisia rintaan.

"Osui sielläkin", sanoi hän.

"Ei ihan", vastasi de Wardes pysyen lujana asennossaan.

"Suokaa anteeksi, mutta nähdessäni rintamuksenne punaisena..." selitti
Buckingham.

"Niinpä on teidän vuoronne!" huudahti de Wardes raivostuneena, ja
alhaalta sujautetulla pistolla hän työnnälsi miekkansa Buckinghamin
kyynär- ja värttinäluun väliin.

Herttua tunsi oikean kätensä herpautuneen; hän sieppasi säilän
vasemmallaan, aseen ollessa kirpoamaisillaan voimattomasta kädestä, ja
ennen kuin de Wardes osasi varoa hän lävisti vastustajan rinnan.

De Wardes huojui, hänen polvensa pettivät, ja jättäen kalpansa vielä
kiinni herttuan käsivarteen hän suistui pitkäkseen veteen, jonka
rusoittavaan heijastukseen nyt sekausi todellisempaa punaa.

Markiisi ei ollut täydellisesti menettänyt tajuntaansa. Hän oivalsi
toisenkin kuolemanvaaran: vuoksi nousi rajuimmilleen. Herttuakin
huomasi aseman täpäryyden. Tuimalla ponnistuksella, joka pakotti hänet
voihkaisemaan kivusta, hän tempasi käsivarressaan killuvan säilän irti
ja kysyi sitten de Wardesin puoleen kumartuen:

"Kävikö pahasti, markiisi?"

"Olen voipumaisillani", vastasi de Wardes; hänen ääntänsä tukahdutti
veri, joka nousi keuhkoista kurkkuun.

"Mitä tehdä? Jaksatteko kävellä?"

Buckingham kohotti hänet toisen polven varaan.

"Mahdotonta", ähkäisi de Wardes ja vaipui jälleen alas. "Kutsukaa
miehiänne, muutoin hukun", sopersi hän.

"Hoi siellä veneessä!" luikkasi Buckingham; "soutakaa tänne pian!"

Veneessä alettiin vetää kaikin voimin airoilla, mutta meri nousi
nopeammin kuin apu läheni.

Buckingham näki kuohahtavan aallon olevan peittämäisillään de Wardesin;
hän tunki haavoittumattoman vasemman käsivartensa kaatuneen alle ja
piti tätä koholla. Aalto vyörähti hänen vyötäisiinsä asti, mutta se ei
saanut häntä menettämään jalansijaansa. Herttua alkoi heti ponnistella
maalle päin, kannatellen kiistakumppaniaan. Mutta hän ei ollut edennyt
kymmentäkään askelta, kun nousuvesi vyörähdytti rantaa kohti korkeamman
aallon, joka uhkaavampana ja rajumpana tölmäsi häneen rinnan tasalle,
löi hänet kumoon ja hautasi alleen. Peräytyessään se sitten jätti
herttuan ja de Wardesin hetkiseksi makaamaan matalaan veteen. Markiisi
oli pyörtynyt.

Samassa neljä herttuan miestä vaaran oivaltaessaan heittäysi mereen ja
ennätti muutamassa silmänräpäyksessä herttuan luo. Kauhukseen he
näkivät isäntänsä viruvan verissään sikäli kuin takaisin valuva vesi
jätti hänet kuivalle. He aikoivat lähteä kantamaan häntä pois.

"Ei, ei!" kielsi herttua; "markiisi maalle, joutuin!"

"Kuolkoon se hylky!" kuului seurueesta.

"Kurjia tomppeleita!" karjaisi Buckingham kohoutuen ylevällä
liikkeellä; "totelkaa! Herra de Wardes maihin, herra de Wardes turvaan
ennen kaikkea muuta, tai toimitan teidät hirteen!"

Vene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi.
Sihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät
markiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.

"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä
päällänne", sanoi herttua. "Kantakaa herra de Wardes rantaan!"

Uuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti
rantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita
kaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan
merkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen
miekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten
lähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat
veteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille
kantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen
vesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat
sietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen
rahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan
huomattavin.

"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena", sanoi hän,
"jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta
huolta."

Ja väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt
suurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen
vaarasta.

Meri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de
Wardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai
mukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja
häntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.




104.

Kolminaista rakkautta.


Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista
kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.

Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden
aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa
Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon
seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas
puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi
huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut
päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa
Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun
huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen
koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti
aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät
hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen
erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten
intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä
pohdittaessa, -- kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun
herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä
soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja
huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään
haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli
kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti
kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin
seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa
oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis,
nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia
naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa
ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei
itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä
soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei
voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea
ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän
pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt
vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta
ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.

Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de
Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa;
nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei
ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti
hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun
kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä
häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä
harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla;
prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi
poissa.

Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani
merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli
niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän
häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään
mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan
siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi,
jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.

Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä
de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja
iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen
kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä
kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De
Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen
korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen
jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche
palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi
aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena
tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä
onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.

"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt", vastasi
kamaripalvelija.

Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi
väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt
lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä
seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja
tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi
muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea;
edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen
polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä,
joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti
viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili
espanjalaista _seguedilloa_, jollaisiin Madame oli hurmaantunut
kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle
kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan
paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat
nostaneet kyyneliä silmiin.

Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman
näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään
ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin
kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:

"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan
yksin!"

Hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen
visertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti
seisaalle.

Malicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp
suoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi
soittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen
prinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi
puolisolleen: "Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?"

"Niin, ja sen te sitten valitsettekin huvitteluunne", murisi prinssi.

Tämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset
pyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi
kuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana
rakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui
auttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja
kahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen
prinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen
aviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.

Mielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka,
että ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli
häiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.

"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?"
kysyi hän kopeana.

Prinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen
vetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen
herttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla
purskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse
prinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin
liiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten
hillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti
vielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden
hupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei
rohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta
molemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur
äreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame
murheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut
sanaakaan.

"Annatte minun nähdä", sanoi prinssi, "että minua kohdellaan vieraana
luonanne, Madame."

Ja katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi
kreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.

"On sentään hauska saada nähdä teitä edes ovelta", ärähti hän.

Montalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.

"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen
korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."

"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen
huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?"

"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun
ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan
täällä. Kun Madamen luokse -- omiin huoneisiini -- tullaan koolle
kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain
nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!... Miksi pelästytän
piiriänne?... Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?..."

"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen
kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."

"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?"

"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur."

"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?"

"Jokseenkin sama piiri, monseigneur."

"Ja joka päivä rimputellaan harppua?"

"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin
olemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman
soitantoa."

"_Peste!_ Ja miehiä mukana?"

"Mitä miehiä, monseigneur?"

"Herra de Guiche, de Manicamp ja muita."

"Kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne omaa seuruetta."

"Niin, niin, aivan oikein, mademoiselle."

Prinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään
lepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.

"Missä voikaan chevalier olla?" virkahti hän itsekseen.

Lähellä ollut palvelija kuuli kysymyksen.

"Sitä ei tiedetä, monseigneur."

"Aina se vastaus!... Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo
minulle, että hän ei tiedä!"

Se uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä
äsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui
silmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti
lipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän
sitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon,
porfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko
huonekunnan ilmestymään oville.

"Mitä monseigneur haluaa?" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri
arasti kysyä.

"Harjoitan vain soitantoa", vastasi prinssi hampaitaan kiristellen.

Vartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa
lääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja
ilmoitti prinssille: "Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee
perässäni."

Filip katseli Malicornea ja hymyili hänelle. Samassa junkkari
näyttäysikin.




105.

Monsieur le Lorrainen mustasukkaisuus.


Orléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan
helmaystävänsä.

"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?" tervehti hän. "Etkö
ollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?"

"Olin kuin olinkin, monseigneur."

"Mikä oikku se oli?"

"Oikkuko! Oikuttelisinko minä teidän korkeutenne kanssa? Kunnioitus..."

"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin
joka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit
siten matkoihisi?"

"Olinhan ihan tarpeeton teidän ylhäisyydellenne."

"Mitä puhutkaan?"

"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin
minä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden
peräydyin."

"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo
ryhtyä taisteluun? Guicheako?"

"En erityisesti mainitse ketään."

"Hullutusta! Guicheko tuntuisi sinusta kiusalliselta?"

"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte
hyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme."

"Kuka siis?"

"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta
sydämestäni."

Junkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää
uteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.

"Ei, minä tahdon tietää, minkätähden vetäydyit kadoksiin."

"No, kyllähän selitänkin, mutta älkää panko pahaksenne."

"Puhu."

"Olen huomannut häiritseväni."

"Ketä?"

"Madamea."

"Miten se olisi mahdollista?" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä
kiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan."

"Onko hän muka ilmaissut sinulle sellaista mielialaa?"

"Monseigneur, Madame ei nyttemmin enää puhu minulle sanaakaan."

"Mistä saakka?"

"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää,
niin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan."

Herttua punastui.

"Kaikin ajoin!... Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?" kysyi hän
ankarasti.

"Näettehän, monseigneur, että te närkästytte; sitä pelkäsinkin."

"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin
madame muka antaa etusijan Guichelle?"

"En puhu enempää", vastasi chevalier kumartaen muodollisesti.

"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin
olitkin siis mustasukkainen?"

"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän
korkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne
tuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän
Madamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin
kiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen
korkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua
ystäväksenne."

"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla
on hankala puheenlaatu, chevalier."

"Missä sanassani oli vikaa, monseigneur?"

"Mainitsit _erityisestä suosiosta_... Mitä tarkoitat sillä suosiolla?"

"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur", selitti junkkari hyvin
sävyisästi. "Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin
kutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen
makuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle
on aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä
kaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun
toisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan
sisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen
ilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä
havaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen
miehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen
luonansa koko seurapiiristä... silloin..."

"Silloin? Lopeta."

"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä
yksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät
kuulu."

Herttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, "Et ole
saanut minulle selväksi", lausui hän viimein, "minkätähden poistuit.
Vastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä
huomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de
Guichea kohtaan."

"Oh, monseigneur, sitä en ole sanonut."

"Selvästi sen lausuit."

"Mutta jos niin sanoinkin, en nähnyt siinä muuta kuin viatonta."

"Jotakin erityistä siis kuitenkin olet havainnut?"

"Te saatatte minut hämille, monseigneur."

"Älä välitä! Puhu vain; jos haastat totta, niin miksi empisit?"

"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on
toistettava muiden puheita."

"Vai niin!... Asiasta on siis puheita liikkeellä?"

"Minun on tunnustettava, että olen kuullut yhtä ja toista."

"Keltä?"

Junkkari näytti melkein loukkaantuneelta.

"Monseigneur", sanoi hän, "te alistatte minut kuulusteluun, pidätte
minua kuin syytettyjen penkillä... mutta monenlaiset huhut, jotka
ohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista.
Teidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten
tapausten tasolle."

"On siis kuitenkin tosiseikka", huudahti herttua pahastuneena, "että
sinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?"

"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen
ahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin,
että se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö
äärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin."

"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen
parissa?..."

"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin
kertoa itse de Guichellekin, -- niin sovinnollisena näen hänen
miellyttelevän Madamea, -- hänellekin voisin tämän lausua. Mutta
käsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion
kadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne.
Tunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette
yksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä
rakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt
ystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa
tuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset.
Teidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on
jo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua
kohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani
suosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin
säilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään
sanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen
tavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa
te siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen."

Herttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli
hiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari
saattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi
sitten äkkiä.

"Kuulehan", hän sanoi, "ja ole nyt avomielinen."

"Kuten aina."

"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon
suuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä."

"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden
heti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te... epäilisitte...?"

"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin... näen...
tulen verranneeksi..."

"Buckingham oli mieletön!"

"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen
mielettömyytensä."

"En toki", väitti junkkari vilkkaasti; "minähän en tiennyt silmiänne
avata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!" Ja hän puhkesi
käheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.

"Niin, niin tosiaan... sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche
osoittausi mustasukkaisemmaksi."

"Sen uskon", jatkoi junkkari samaan tapaan; "hän taisteli kodin ja
konnun puolesta."

"Mitä nyt?" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta
sukkeluudesta.

"Epäilemättä -- onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne
ensimmäinen kamariherra?"

"No niin", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, "tuliko tuo Buckinghamin
intohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?"

"Kieltämättä."

"Entä onko herra de Guiche jo myös herättänyt samanlaista huomiota?"

"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de
Guichella puhuta erityistä intohimoa olevan!"

"Hyvä on! Hyvä on!"

"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää
minut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta
hautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena."

"Mitä sinä tekisit minun asemassani?"

"Turvautuisin terveeseen järkeen."

"Millä tavoin?"

"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja
siten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään."

"Saammehan nähdä; mietin asiaa."

"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä,
jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut
pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan.
Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää
mitään huolta mielessäni."

Herttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:

-- Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!

Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan
puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon
pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.

"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään
nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle
ollaan nyreissään."

"Syömme siis yksinämme", huokasi Lotringin junkkari; "kaipaan Guichea."

"No, hän leppyy pian, -- hän on suopea mies luonnostaan."

"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva
aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän
korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun
pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea -- käyn tavoittamassa kreiviä
ja tuon hänet seuraksemme."

"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!"

"Lausutte tuon ikäänkuin ihmeissänne."

"Hitto, et sinä joka päivä ole hellämielinen!"

"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan
tekemäni vääryyden."

"Sen myönnän."

"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion
aikaa?"

"Mielelläni, -- mene vain... Koettelen sillävälin pukua, jota aion
käyttää Fontainebleaussa."

Junkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan
heille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta
oman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:

"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten
ottaisit siitä selon?"

"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa
tiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi
siellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet."

"Kuulusta kuitenkin."

Ei ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi.
Salaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön
käytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan
puolella.

"Mikä hätänä?" kysyi junkkari. "Mitä tämä varovaisuus merkitsee?"

"Katsokaa tuonne ulos, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Mitä siellä on?"

"Tuonne alas, kastanjapuun juurelle!"

"Kastanja... niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee
odottamassa!"

"Sen saatte nähdä, jos maltatte... No, joko huomaatte? Soittoniekka,
toinen... neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana
hoputtamassa heitä!"

"Mutta mitä hän hommaileekaan?"

"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän
menee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa."

"Oivallista! Ja Malicorneltako tämän kuulit?"

"Häneltä juuri."

"Oletko siis hyvissä väleissä hänen kanssaan?"

"Hän on aulis palvelemaan Monsieurin asioissa."

"Miksi niin erityisesti?"

"Syystä että hän tahtoisi päästä Monsieurin virkailijaksi."

"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä
vihjauksestasi?"

"Sen salaisuuden, jonka nyt myyn teille, monsieur."

"Maksan sata pistolia. Ota!"

"Kiitoksia, monsieur... Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu
soittajat sisälle..."

"Montalais?"

"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee
jokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen
kanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.

"Hyvä! En ole mitään nähnyt."

"Enkä minä mitään saanut", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron
taskuunsa.




106.

De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.


Nähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari
palasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja
säihkyvän hyvällä tuulella.

"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur",
huudahti ystävä, "mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!"

"Entä Guiche?"

"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen
yllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta
turhaan."

"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin
maatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään
päivälliselle."

"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt
jotakin."

"Mitä siis?"

"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta.
Teidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen
päivälliselle."

"Oh, se olisi heikon aviomiehen tapaista."

"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa
vuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi.
Mutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää
nurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!"

"Ei, olenhan jo antanut määräykseni pöytämme kattamisesta täällä."

"Mutta kuulkaahan, monseigneur, -- me olemme nyt apealla mielellä;
minun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja
tahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta.
Ottakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu
herttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän
lisäksi olitte väärässä aamupäivällä."

"Saatoin olla."

"Se ei ole mikään mahdollisuus, vaan varma tosi."

"Sinä annat minulle huonoja neuvoja, chevalier."

"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä
edullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä
jumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies
kuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur."

"Saat minut taipumaan; lähtekäämme."

Herttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle.
Jälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:

"Toimita väkeä takaovelle, jotta sieltä ei ketään pujahda ulos!
Juokse!"

Herttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat
olivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:

"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa
yllätyksen."

Filip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka
hyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden
murheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi
jonkun salaisuuden.

Madame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt
aloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin
mieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla
ilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen
polvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka
kiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui
hänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia
viehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa
sivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden
katseli kohtausta.

On mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin
onnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten
näiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei
ollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon
sanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili
kuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen
jäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä
huomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin
junkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron
jälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä
molempia isäntäväkenä.

Prinssikin lähestyi nyt.

"Tämähän on viehättävää", virkkoi hän kolealla äänellä. "Tulin tänne
siinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja
murheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on
todellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka." Hän kääntyi
de Guicheen. "En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari", hän
sanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi
suuttumusta: "Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin
kun luonanne huvitellaan... Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi."

De Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti,
sävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:

"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne
omistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei
ole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä
esitän tanssia."

"Se on oikein tehty", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. "Ja sitten,
Madame", hän jatkoi Henriettelle, "te ette ota huomioon, että naisenne
vievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan
on minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä
on hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes
aatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea."

Madame oivalsi nuhteen ja ojennuksen. Hän punastui hiusmartoa myöten.

"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur", vastasi hän, "että
minun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten
elämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä;
mutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan
empikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini."

Tämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta
nostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa
jo oli hälvennyt sanoihin.

"Hyvä on!" hän virkkoi jämeästi; "tällä tavoin minua siis pidetään
kunniassa kotonani!"

"Monsieur! Monsieur!" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että
kaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta
sävyä.

"Tule!" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä
käsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä
Madameen.

Junkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään
siellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi
valloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä
ristiin eikä hiiskunut sanaakaan.

"Mitä sinä arvelet?" huudahti lopuksi Monsieur.

"Mistä niin, teidän korkeutenne?"

"Tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu!"

"Hm, monseigneur, kyllä asiat ovat hankalalla tolalla."

"Kamalalla kannalla kerrassaan! Tällaista elämää ei jaksa kestää."

"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!" haastoi junkkari. "Toivoimme
rauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä
matkoihinsa."

"Ja kahta hullummin kävi!"

"Sitä en sentään sanoisi, monseigneur."

"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä
lähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet
tapahtuvan."

"Miten juuri niinkään...?"

"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen
kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"

"No, monseigneur, eihän toki niin ole!"

"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset.
"Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin
selville, mitä on tekeillä!"

"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur..."

"_Pardieu_, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään
niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"

Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko
leskikuningatar palannut kappelista.

Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli
rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen
itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot
olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa
sovussa, -- kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän
samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut
vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti
sen ajatuksen.

Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän
vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä
menoaan!"

Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen
säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"

"Puhun Madamesta."

"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle
jonkunlaisen hyvästelykirjeen?"

"Ah, paremmin kävisikin laatuun, että Buckingham olisi nyt
kysymyksessä!"

"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun
mustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin..."

"Äiti, Madame on jo korvannut herra de Buckinghamin menettämisen."

"Mitä puhutkaan, Filip! Käytät ajattelemattomia sanoja.

"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että
minun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.

"Ja kenestä, hyvä Jumala?"

"Mitä! Ettekö te ole huomannut?"

"En ole havainnut mitään sellaista!"

"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen
ainaisena seuralaisenaan?"

Leskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. "Se mitä pidin
sinussa satunnaisena vikana, Filip", hän sanoi, "onkin siis todellinen
tauti!"

"Vika tai tauti, minä kärsin siitä."

"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi?
Tahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi
ei ole minkäänlaista aihetta?"

"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen
toisen puolelle!"

"Sinä, poikani", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, "aloitat herra
de Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois
läheltäsi edellistä."

Prinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. "Uskotteko tosiseikkoja, jos
esitän tapahtunutta?" kysyi hän.

"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua
ilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa
mitään."

"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja
tuomitsisi kanteessani heti ennakolta."

"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin
kohdittelua."

"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun
suostuttelua."

"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi
turmeltuneena sielultaan..."

"Mutta tosiseikat puhuvat!"

"Kerro siis."

"Tänä aamuna oli Madamen luona soitantoa kello kymmeneltä."

"Se on viatonta ajanviettoa."

"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin,
unohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni
eriämättömänä varjona."

"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he
salaisivat seurusteluansa."

"Hyvä!" huudahti prinssi; "tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun
vain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin
selvästi tyytymättömyyteni."

"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, -- ja kenties jo menit
hiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä
moittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa
kuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä."

"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että
tämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät
pahaa, he seurustelisivat salaisesti."

"Niin kyllä."

"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de
Guichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa,
mitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä
piiloiteltiin siellä."

Itävallan Anna rypisti kulmiaan.

"Se oli varomatonta", myönsi hän. "Mitä Madame sanoi?"

"Hän ei antanut mitään selitystä."

"Entä Guiche?"

"Ei sen paremmin... niin, muutamia häpeämättömyyksiä hän kyllä
sopersi."

"Mitä siitä päätät, Filip?"

"Että minua johdettiin harhaan -- että Buckingham oli vain veruke
todellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche."

Anna kohautti olkapäitänsä.

"Sitten?"

"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni
Buckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan,
ellette te ota sitä asiaksenne, äiti -- te, joka olette niin
sukkelajärkinen ja hyvä."

"Minä en mitenkään ryhdy siihen."

"Mitä! Poikanne puolesta?"

"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia
huomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon,
mutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole
todistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa."

"Hän on pahastuttanut minua."

"Se on oma asiasi."

"No, kylläpä tiedän, mitä teen!" kuohahti prinssi.

Anna katseli häntä levottomasti.

"Mitä siis aiot?" kysyi hän.

"Upotutan hänet puutarhalammikkooni ensi kerralla tavatessani!"

Prinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin
vain virkkoi:

"Tee se."

Filip oli heikko kuin nainen; hän alkoi vetistellä.

"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy
vastustajieni kannattajaksi!"

"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja,
kun et ota niitä kuullaksesi."

"Menenkin kuninkaan puheille."

"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan
hänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan.
Voit selittää tilasi hetimiten."

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen
oven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi
eroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät
lattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen
kuningattaren hoitamaan asiaa.

Itävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan
astuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo
horjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki
oli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään
leskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa
huojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin.
Itävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:

"Tunnen vain tällähaavaa ylpeyttä siitä, että olen espanjalainen."

"Minkätähden, madame?"

"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin
englantilaiset."

"Selittäkää väitettänne."

"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta
lausuttavana, kuningattaresta?"

"Ei todellakaan."

"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne
taasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo
toistamiseen valittaa Madamesta."

"Mitä! Yhäkö Buckingham?"

"Ei, toinen."

"Kuka?"

"Guiche."

"Vai niin! Mutta Madame onkin siis oikea keimailijatar?"

"Niin pelkään."

"Veliparka!" säälitteli kuningas naurahtaen.

"Te näytte olevan suvaitsevainen keimailulle?"

"Madamessa kyllä; Madame ei pohjaltaan ole kevytmielinen."

"Vaikka niinkin, mutta veljenne joutuu siitä ihan epätoivoon."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän uhkaa heitättää Guichen puutarhalammikkoon."

"Väkivaltainen mies!"

"Älkää naurako, -- hän on vimmastuksen vallassa. Neuvokaa joku keino."

"Guichen pelastamiseksi, -- mielelläni."

"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon
teitä vastaan niinkuin setänne[55] julistausi itsenäiseksi isänne
aikana."

"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä
ystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?"

"Kyllä, -- estää Madamen keimailevaisuus ja Guichen mielistely."

"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta
mahdista... naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi
suoriutua."

"Millä tavoin menetellen?"

"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle
vihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan."

"Mutta Madamen vastaisessa esiintymisessä..."

"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi
mitään tehota, -- pitänee sepittää perusteellinen esitelmä
saarnattavakseni hänelle."

"On kiire."

"Ahkeroin parhaani mukaan. Meillä onkin juuri illemmalla
balettiharjoitus."

"Aiotte saarnata tanssiessanne?"

"Niin, madame."

"Lupaatteko käännyttää hänet?"

"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai
polttorovion uhalla."

"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä
Madame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy
pysyä likeisissä väleissä miniän kanssa."

"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin
ajatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea
huoneissaan?"

"Sellainen esittäytyminen on hiukan juhlallista."

"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten
esiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani
hukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen
väkivaltaisuuden pidättely... Parempi ehättää esille aikaisin...
Onkohan Madame kotona?"

"On luullakseni."

"Mitkä siis ovatkaan valitusperusteet?"

"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen -- Guichen
ainainen läheisyys -- salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen..."

"Todisteet?"

"Niitä ei ole minkäänlaisia."

"No, lähdenpä siis Madamen luo."

Ja kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita
kasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. "Veljeni on siis
hiukan syrjittynä?" virkahti hän.

"Niin, he karttelevat nyt toisiaan kuin tuli ja vesi."

"Kyllä käsitän aseman. Suutelen käsiänne, äiti... Ranskan
kaunoisimpia."

"Menestykää hankkeessanne, sire... Olkaa kodin rauhanrakentaja."

"Kun en käytä asiamiestä", vastasi Ludvig, "niin kyllä varmastikin
onnistun."

Hän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia
vaatteistaan pitkin matkaa.




107.

Välittäjä.


Kuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta
huolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin
huoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta.
Oli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä
ryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman
kaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen
vähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman
haitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan
suuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar
oli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä
hovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa
käyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin.
Niinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä
keräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä
arastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän
painostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.

Astuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja,
jotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin
ajatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan
silmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin
puolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan
olevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset
silkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea
ja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa
kyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin
pönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella
kuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei
silti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä
katsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat -- jo nousseina
-- painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi
hievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat
lopen ehtyneet.

Kälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin
sohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen
muutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän
jälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se
voipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti
raikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista
äsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla
havaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja
prinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi
tekeytyen:

"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa
balettiharjoituksen?"

Prinsessa pudisti viehättävää päätänsä hitaasti ja raukeasti.

"Voi, sire", vastasi hän, "suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi
tällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän
majesteetillenne sanan, etten jaksa tänään."

"Mitä!" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; "ettehän voine
pahoin?"

"Kyllä, sire."

"Kutsutankin sitten lääkärinne."

"Ei, lääkärit eivät voi minua auttaa."

"Te peloitatte minua!"

"Sire, tahdon pyytää teidän majesteetiltanne lupaa palata Englantiin."

Kuningas liikahti kiivaasti.

"Englantiin! Puhutteko tosiaan mitä ajattelette, madame?"

"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire", vastasi Henrik IV:n
tyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan.
"Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi
tämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi
teidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini."

"Madame, madame!" huudahti kuningas lähestyen.

"Kuunnelkaa minua, sire", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen
puhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat
kauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, "Olen tottunut kärsimään.
Minua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö
sanojani vääriksi sire", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui.
"Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä
sellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä;
niinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni
olla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja
rohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala
koskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain
päiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää
sietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt
jälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen
portaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut
saaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin
saaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa
tästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja...
rakastan..." Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä
tavoin hivellyt hänen korvaansa. "Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska
saavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut
tänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon
valtuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne
ottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te
kun olette todellinen mies ennen kaikkia muita."

"Hyvä kälyni", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta
hyökkäyksestä, "oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?"

"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän
vaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki."

"Mutta mitä teille onkaan tapahtunut? Antakaa minun kuulla."

Erityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy,
välttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman
moitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden
merkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset -- vähimminkin
nokkelat -- osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää
oivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: "Mitä
olette tehnyt veljelleni?" ja että hän nyt kysyikin: "Mitä teille
onkaan tapahtunut?"

"Mitäkö minulle on tapahtunut?" vastasi Madame. "Oh, sitä tajutakseen
tulee olla nainen, sire: minua on itketetty!"

Ja sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja
helmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi
uudestaan vuodattaa kyyneliä.

"Rakas käly, minä rukoilen teitä!" pahoitteli kuningas, lähestyen
tarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja
vavahtelevana.

"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi
Buckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani
tunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä
ystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä."

"Mutta, kälyseni, Villiershän oli rakastunut teihin?"

"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai
eikö?" virkahti Henriette ihan vakavasti. "Onko mieltynyt mies siis
vaarallinen minulle?... Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!"

Ja hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä
pamppailevan halkeamaisillaan.

"Mutta kun veljeni kerran oli mustasukkainen?" tokaisi hän.

"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi
Buckingham ajettiin pois."

"Ajettiin? Oh, eihän sentään!"

"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, -- mitä sanantapaa vain pidätte
parempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt
pakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista -- Ludvig XIV:n hovista
-- kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon
takia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville... anteeksi, sire,
unohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne."

"_Ma foi_, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia
matkalle... Hän miellytti minua suuresti."

"Ettekö?" virkkoi Madame nokkelasti. "Ah, sen parempi!"

Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut:
_sen pahempi!_

Tovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:

"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen
toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan... Mutta ei! Nytpä Monsieur
löysi toisen verukkeen; nytpä..."

"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on
luonnollista: te olette kaunis, madame, -- herätätte aina rakkautta."

"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti
prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua
nähtävästi valmistellaan, -- mutta ei, minä pidän parempana palata
Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella
ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita
rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle!
Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt
hänet oikeassa valossa, -- sitten kun hän on minulle paljastunut naisen
sortajaksi!"

"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä."

"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire..." Ja hän purskahti pilkalliseen
nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista",
väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun
kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön
mustasukkainen."

"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä
vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa
teitä."

"Ah, sire, siitä en tiedä mitään."

"Täytyyhän teidän nähdä se. Rakastavainen mies kavaltaa itsensä."

"Herra de Guiche ei ole sellaisia tunteita kavaltanut."

"Kälyseni, kälyseni, otatte suojataksenne herra de Guichea."

"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta
puuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!"

"Ei, madame, ei", kielsi kuningas vilkkaasti, "älkää antautuko
murheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, -- tyyntykää."

Prinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen
käsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden
kyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja
hellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.

"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?" kysyi hän
levottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.

"Ei millään muotoa, ei mitään."

"Voin siis rauhoittaa veljeäni."

"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän
on vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on
luonnostaan taipuvainen huolestumaan."

"Niin käy helposti, kun on kysymys teistä."

Prinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten,
yhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta.
Madame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma
voitostaan, kilpatanner kuului hänelle.

"Monsieur valittaa", virkkoi kuningas arasti, "että te pidätte
mieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja
seuraansa."

"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja
häijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen
kanssa."

"Te menette varmastikin liian pitkälle."

"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin
näette, enkö ole oikeassa."

"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on
annettavissa veljelleni?"

"Minun lähtöni."

"Ja siitä te puhutte vieläkin!" huudahti kuningas varomattomasti,
ikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos
tapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle
suunnalle.

"En voi enää olla onnellinen täällä, sire", vastasi Henriette, "Herra
de Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi
tahdotaan toimittaa syrjäytymään?"

"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?" sanoi Ludvig XIV hymyillen.

"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen,
jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."

"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?"

"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä
minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."

"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös,
siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne
enkä edes yrittäisi!"

"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää
Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle
seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche
kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."

"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta
inhoamaan herra de Guichea."

"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko
Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se
on parempi teille ja kaikille."

"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin
teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."

"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni,
aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.

"Minäkö vainoamaan teitä? Jumala varjelkoon!"

"Myöntykää siis pyyntööni", jatkoi prinsessa raukeasti, "sallikaa minun
palata Englantiin."

"Oh, sitä -- sitä en voi koskaan sallia!" huudahti Ludvig.

"Olen siis vanki?"

"Sikäli että jäätte Ranskaan."

"Mitä minun niin ollen pitää tehdä?"

"No, siinä olen aulis opastamaan, kälyni."

"Kuuntelen teidän majesteettianne nöyränä palvelijana."

"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen
tuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi
eristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko
seurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on
herttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan
hänen henkevyyttänsä..."

"Oh, sire, tiedätte hyvin, että tuo on turhaa vaatimattomuutta."

"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti
tuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku
erityinen aatelismies."

"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta
puheestanne, sire!"

Kuningas katseli Madamea hellästi.

"Annatteko minulle lupauksen?" kysyi hän.

"Millaisen?"

"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa,
jonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan
hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Liitto teidän kanssanne, sire?"

"Miksei? Ettekö te ole todellinen suurvalta?"

"Mutta oletteko uskollinen liittolainen, sire?"

"Saatte nähdä, madame."

"Ja mistä päivästä ajattelette sen liiton alkavaksi?"

"Nyt heti."

"Saanko minä laatia sopimuksen?"

"Kernaasti!"

"Ja te vahvistatte sen?"

"Sokeasti!"

"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko,
ja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö."

"Voi, madame, madame", virkkoi Ludvig XIV, "hyvin tiedätte, että kaikki
säihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen
aikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni."

"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään
häntä", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.

"Mitä! Luulette minun pettävän teitä, kun vakuutan teille
kiintymystäni?"

"Niin."

"Ja mikä teidät saa epäileväksi?"

"Muuan seikka..."

"Yksi ainoako?"

"Niin."

"Sanokaa -- olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään
voitolle yhdestä ainoasta vastuksesta."

"Tämä seikka ei ole teidän vallassanne, sire, eikä edes Jumalan
vallassa."

"Mikä se sitten onkaan?"

"Menneisyys."

"En ymmärrä, madame", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli
oivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.

"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille
vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette
voinut hyväksyä minua kälyksennekään."

"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!"

"No, älkää sitä kieltäkö."

"Sallikaa toki..."

"Ei, ei, muistan aivan hyvin."

"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen
sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi
muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla
nyt on edessäni -- ja teilläkin: katsokaa!"

Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin
punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.

"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt
esittäydy."

"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun
suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.

"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin
vakuutta."

Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten
huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä
runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle.
Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi,
mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti
ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.

Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä,
että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti
huomauttamaan:

"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen
majesteettinsa on kalpea."




108.

Neuvonantajat.


Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi
itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää
tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa,
jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen
rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan
ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista
vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan
halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti
samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan
ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?

Ja miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota
toisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista
suosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä
keskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä:
se side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti
hänestä olevan ylipääsemätön sulku, -- olipa hän vielä liian
loitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa
Mutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja
joita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän
pysähtyy, -- ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista
menestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.

Mitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on
osittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori,
keimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli
tuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin
hehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä.
Niin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin
viehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan
edellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset
pitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena
oli kunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei
ainoastaan ollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin
komeimpia ja henkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä
intohimoa kälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla
kuluneilla sanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä
yhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä.
Henriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen
miellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias,
kuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa
kohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella
nämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen
molemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa
palatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen.
Prinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli
syvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä
jäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut
olla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle
luonnollisella kiivaudella, -- ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka
oli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.

Kuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi
jälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja
sydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että
prinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli
huolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään
tapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea
käsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen
nähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja
että jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne
kiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta
silloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi,
mitä harrastusta käly hänessä herätti: "Madame on kaikkien nuhteiden
yläpuolella, Jumalan kiitos!"

"Muiden kyllä, siihen yhdyn", muistutti Monsieur, "mutta kaiketikaan ei
minun."

"No, sinulle, veljeni, sanoinkin", virkkoi kuningas, "että Madamen
esiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman
tarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä
parhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä
oikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan
hämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on."

"Ah!" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; "koska teidän
majesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei
tietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää
sanottavana."

"Hyvä veli", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan
sydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, "minä puhun ja
etenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut
luottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut
jättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa
sinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja
suunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut
minkäänlaista varsinaista aihetta."

"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä
kumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä", sanoi Monsieur
kysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; "sama virheettömyys
on niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt
häväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi."

"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni",
vastasi kuningas.

Näihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi
sen ja vetäytyi pois.

Ludvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa
täydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.

Itävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen
kreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen
mielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut
taipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli
kunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig
oli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo
lähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella
teeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä
ajatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja
nyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen
siitä, -- johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset,
-- että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin
epäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan.
Kuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein
auttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin
vastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa,
puolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä
äiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren
selityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren
nähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.

Koko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki
suosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli
kerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt
muutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja
pelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen
tienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä
oli kerrassaan rauhoittava.

"Monsieur oli erinomaisella tuulella", hän sanoi de Guichelle, "eikä
olisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt
hänen avioelämänsä taivaalla."

Monsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli
Lotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII:n
kahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän
luonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta
totisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari
elvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin
pääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada
vallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de
Guiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: "Niin kyllä, chevalier; mutta
minä pidän Madamea sangen vaarallisena."

"Ja missä suhteessa?"

"Hän oli nähnyt, että Monsieurin luonne ei kovinkaan intohimoisesti
käänny naisiin..."

"Totta kyllä", myönsi Lotringin junkkari naurahtaen.

"Ja niinpä Madame valitsi ensimmäisen eteensattuvan, ollakseen
osoittavinaan tälle erityistä suosiollisuutta ja kiinnittääkseen
mustasukkaisuuden avulla puolison itseensä."

"Syvällistä! Syvällistä!" huudahti junkkari.

"Se on totta!" vahvisti de Guiche.

Eikä kumpikaan lausunut ajatustaan. Samalla kun de Guiche täten
arvosteli Madamen luonnetta laskeskelevaksi, hän mielessään pyysi tältä
sydämensä pohjasta anteeksi. Junkkari taasen johti sokaistua de Guichea
kuilun partaalle, samalla silti ihmetellen hänen terävää
kekseliäisyyttänsä. Kreivi kysyi häneltä sitten suoranaisemmin
aamullisen kohtauksen vaikutusta sekä päivällisjupakan vieläkin
arveluttavampaa tehoa.

"Olenhan jo sanonut teille, että sille naurettiin", vastas Lotringin
junkkari, "ja Monsieur nauroikin kaikkein ensimmäisenä."

"Olen kuitenkin kuullut", uskalsi de Guiche lausua, "että kuningas on
käynyt Madamen luona."

"Kyllä, aivan niin. Madame oli ainoa, joka ei nauranut, ja kuningas
meni häntä puhuttelemaan saadakseen hänet nauramaan."

"Niin ollen...?"

"Ei ole mitään muuttunut päivän tehtävissä."

"Ja balettiharjoitus kerrataan tänä iltana?"

"Tietenkin."

"Oletteko varma siitä?"

"Ihan."

Nuorten miesten päästyä tähän kohtaan keskustelussaan astui Raoul
huolestuneen näköisenä huoneeseen. Huomatessaan hänet junkkari, joka
salaisesti vihasi häntä, kuten jokaistakin jaloa luonnetta, nousi
paikaltaan.

"Mitä siis neuvotte minulle?..." kysyi de Guiche junkkarilta.

"Neuvon teitä nukkumaan rauhassa, hyvä kreivi."

"Minä taasen, de Guiche", virkahti Raoul, "annan sinulle aivan
vastakkaisen neuvon."

"Minkä, veikkonen?"

"Että nouset ratsun selkään ja lähdet jonnekin tiluksillesi; sinne
saavuttuasi voit kyllä noudattaa junkkarin neuvoa, nukkua niin kauan ja
niin rauhallisesti kuin vain mielesi tekee."

"Mitä! Lähteäkö pois?" huudahti junkkari teeskennellen hämmästystä; "ja
miksi de Guichen pitäisi lähteä?"

"Koska -- ja juuri te ette voi olla siitä tietämätön -- koska kaikki jo
puhuvat selkkauksesta, joka kuuluu sattuneen Monsieurin ja de Guichen
kesken."

De Guiche kalpeni.

"Eihän toki", vastasi junkkari, "ei millään muotoa; te olette saanut
vääriä tietoja, herra de Bragelonne."

"Minulla on päin vastoin varsin tarkat tiedot, monsieur", vastasi
Raoul, "ja de Guichelle antamani neuvo lähtee ystävän sydämestä."

Tämän väittelyn aikana de Guiche hiukan säikähtyneenä katseli vuoroin
kumpaakin neuvonantajaansa. Hän tunsi sielussaan, että tällä hetkellä
pelattiin hänen koko loppuelämälleen tärkeätä peliä.

"Eikö niin", kääntyi junkkari kysymään itse kreiviltä, "eikö niin, de
Guiche, että kohtaus ei ollut niin myrskyisä kuin herra varakreivi
näkyy ajattelevan, hän kun muuten ei ollutkaan saapuvilla?"

"Monsieur", intti Raoul, "myrskyisä tai ei, en puhu suorastaan itse
kohtauksesta, vaan sen arvattavista seurauksista. Tiedän Monsieurin
uhanneen; tiedän Madamen itkeneen."

"Madameko itkenyt?" huudahti varomattomasti de Guiche ja liitti kätensä
ristiin.

"Ah, kas vain!" sanoi junkkari hymyillen; "sitäpä seikkaa en tiennyt.
Olette tosiaankin paremmin selvillä asioista kuin minä, herra de
Bragelonne."

"Siksipä juuri, että tiedän asiat paremmin kuin te, chevalier, yhä
kehoitan Guichea poistumaan."

"Ei toki, vielä kerran ei, niin ikävä kuin minun onkin vastustaa teitä,
herra varakreivi; tällainen syrjäytyminen olisi aiheeton."

"Se on tähdellinen toimenpide."

"Mutta minkätähden hän poistuisi? Antakaahan kuulla."

"Onhan nyt kuningaskin puuttunut asiaan ja ottanut sen vakavasti
sydämelleen."

"Niinkö!" huudahti de Guiche.

"Joutavia!" väheksyi junkkari; "kuningas pitää paljon kreivistä ja on
erityisesti kiintynyt hänen isäänsä. Ajatelkaa myös, että kreivi
matkustamalla ikäänkuin tunnustaisi tehneensä jotakin moitittavaa."

"Kuinka niin?"

"Epäilemättä: eihän paon aiheeksi voi arvella muuta kuin syyllisyyttä
tai pelkoa."

"Tai pahastusta väärästä epäluulosta", huomautti Bragelonne.
"Antakaamme hänen lähdölleen tämä leima, -- mikään ei ole helpompaa;
sanomme vain molemmin yrittänemme pidätellä häntä parhaamme mukaan, ja
te ainakin pysytte silloin tiukasti totuudessa. No, de Guiche, -- sinä
olet viaton, tämänpäiväinen kohtaus on luonnollisesti loukannut sinua;
lähde, lähde, hyvä ystävä!"

"Oh, ei, de Guiche, jääkää", kehoitti junkkari, "jääkää juuri siitä
syystä että -- kuten herra de Bragelonne huomautti -- te olette viaton.
Pyydän vieläkin kerran anteeksi, herra varakreivi, mutta minä olen
aivan toista mieltä kuin te."

"Siihen teillä on täysi vapaus, monsieur; mutta ottakaa huomioon, että
esitän de Guichelle vain ihan lyhytaikaista syrjäytymistä. Hän voi
lopettaa sen milloin tahtoo, ja palatessaan vapaaehtoisesta maanpaosta
hän silloin tapaa hymyn kaikkien huulilla, kun sitävastoin kuninkaan
ensi pahastus saattaa kreivin nyt näyttäytyessä aiheuttaa myrskyn,
jonka pikaista tyyntymistä kukaan ei rohkenisi ennustaa."

Junkkari hymyili.

"Sitäpä hiisi vieköön juuri tahdonkin", hän mutisi hiljaa itsekseen.
Samalla hän kuitenkin kohautti olkapäitänsä. Tämä liike ei välttänyt
kreivin huomiota; nuori ylimys pelkäsi, että hän jättäessään hovin
näyttäisi raukkamaiselta.

"Ei, ei", hän huudahti, "olen päättänyt. Minä jään, Bragelonne."

"Kelpaan tässä profeetaksi", sanoi Raoul surumielin. "Onnettomuus
kohtaa sinua, de Guiche, -- soisit vielä menetelleesi toisin!"

"Profeettana voin minäkin esiintyä, mutta en onnettomuuden ennustajana;
päin vastoin vakuutan ehdottomasti, että teidän tulee jäädä, herra
kreivi."

"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen
äskeisestä huolimatta?" kysäisi de Guiche.

"Minulla on siitä taattu tieto."

"No niin, näethän, Raoul", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti,
"näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole
kovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin.
Kas niin, myönnäthän sen, Raoul?"

Raoul pudisti päätänsä.

"Minulla ei ole enää mitään sanottavana", hän virkkoi.

"Mutta muuten", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä
Raoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava
täsmällisiksi, "te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra
varakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun
prinssin läheisimpiin?"

"Monsieur", vastasi Raoul, "sellaisen lausuman edessä minä taivun.
Niin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja
koska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä
puhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni
voitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän."

Ja Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti
kaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan
pukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän
pelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi
tämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä
apukeinoaan.

"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys", hän tokaisi; "hedelmäin
jumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan."

"Ah, niinkö todellakin!" huudahti kreivi.

"Niin", jatkoi junkkari, "hän on juuri antanut siitä määräyksensä.
Tiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?"

"Siitä tulee verratonta", arveli de Guiche, "ja siinäpä on minulle
pätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä
tieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi
ja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin
häiriötä."

"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena;
olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät
herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota
Pomonalle, kreivi."

"Oh, en unohda mitään, olkaa huoletta", vakuutti de Guiche hurmion
vallassa.

"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin
junkkari mennessään.

Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä;
hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.

"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain
lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen
sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota
rakastat... No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan
sinua..."

"Oi, ei koskaan!" huudahti de Guiche.

"Miksi niin sanot?"

"Se olisi suuri onnettomuus meille molemmille."

"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna,
jos sallit minun arvostella niin."

"Millä perusteella hupsuna?"

"No, oletko ihan varma siitä -- vastaappas nyt suoraan -- että sinä et
toivo itsellesi mitään häneltä, jota rakastat?"

"Oh, kyllä, ihan varma."

"Niin ollen rakastakin häntä loitommalta."

"Mitä! Vetäytyisinkö sivulle?"

"Kaiketi sinun sopii niin tehdä: mitä väliä on läsnä- tai poissaololla,
kun kerran et tavoittele häneltä mitään? Rakasta muotokuvaa, rakasta
muistoa."

"Raoul!"

"Rakasta varjoa, ihastele mielikuvaa, -- rakasta rakkautta, antaen
ihanteellesi nimen. Ah, sinä käännät pois pääsi? Ja palvelijasi
tulevat, -- en sano enää mitään. Luota kuitenkin minuun myötä- ja
vastoinkäymisessä, de Guiche."

"_Pardieu_, sinut otankin aina lukuun kunnon ystävänä."

"No niin, olen puhunut kaiken sanottavani. Olkoon onni mukanasi, de
Guiche, -- hyvästi!"

"Etkö sinä tule balettiharjoitukseen, varakreivi?"

"En, minulla on vieraskäynti tehtävänä kaupungilla. Sylelle minua, de
Guiche. Hyvästi!"

Kokoontuminen tapahtui kuninkaan luona. Ensin tulivat kuningattaret,
sitten Madame, joitakuita valittuja hovineitoja ja runsas joukko
niinikään valittuja hovimiehiä, ja tanssiharjoitusten valmisteluksi
ryhdyttiin sellaisiin taidokkaasti hoideltuihin keskusteluihin kuin
siihen aikaan oli kehittynyt erityiseksi seuratottumuksen
edellytykseksi. Vastoin Lotringin junkkarin vakuutusta ei yksikään
kutsutuista naisista ollut ottanut ylleen uutta juhla-asua, mutta
paljon haasteltiin uhkeista ja nerokkaista pukumalleista, joita eri
taiteilijat olivat piirtäneet _Puolijumalain balettia_ varten, -- täten
nimitettiin tanssikuvaelmaa, joka aiottiin esittää Fontainebleaun
kuninkaallisessa piirissä. Monsieur saapui pidellen kädessään
piirustusta, jossa hänet oli kuvattu siihen tilaisuuteen. Hänen otsansa
oli vielä hiukan pilvessä; hän tervehti nuorta kuningasta ja äitiään
erittäin kohteliaasti ja sydämellisesti, mutta taivutti päätänsä
melkein ylväästi Madamelle ja kääntyi samassa heti toisaanne. Tämä
kylmäkiskoisuus tuli hyvin huomatuksi läsnäolijain keskuudessa. Kreivi
de Guiche hyvitti prinsessaa tulisella silmäyksellä, ja on sanottava,
että Madame kohottaessaan silmäteränsä maksoi sen hänelle takaisin
korkoineen. On myös lisättävä, että de Guiche ei ollut koskaan
esiintynyt niin komeana nuorena ylimyksenä; Madamen katse oli
jotenkuten kirkastanut markiisi de Grammontin pojan kasvot. Kuninkaan
käly tunsi ukkosta ilmassa ja tajusi samalla, että hän oli tänä
kohtalokkaana päivänä tehnyt vääryyttä sitä miestä kohtaan, joka
rakasti häntä niin hehkuvan kiihkeästi, -- vieläpä hän oli saattanut
pahoin kavaltaakin nuoren kreivin. Hänestä tuntui hetki tulleen
jonkunlaisen korvauksen antamiseen aamullisesta kohtuuttomuudesta
kärsineelle. Madamen sydän haastoi silloin ja esitti de Guichen nimessä
valituksen, joka antoikin hänelle etusijan kaikkiin muihin verraten. Ei
liiennyt enää ajatustakaan Monsieurille, kuninkaalle, Buckinghamin
herttualle; de Guiche vallitsi tällä hetkellä jakamattomasti. Olihan
Filip-herttuakin hyvin kaunis mies, mutta häntä ei voinut verratakaan
kreiviin. Kaikki naiset sanovat, että rakastajan ja aviomiehen hyvässä
ulkomuodossa on aina yletön ero. Tilanne oli muutenkin tässä
seurustelutilaisuudessa suotuisampi rakastajalle kuin puolisolle, kun
Monsieur oli aikaisemmin poistunut vaimonsa luota vihapäissään ja nyt
herttaisesti tervehdittyään kuningattaria oli vain muodollisen
huolettomasti kumartanut Madamelle, niin että hänen sävynsä oli
herättänyt hoviseurueenkin huomiota. Mutta Monsieur oli liian
suurellinen havaitakseen puolisonsa erityistä elpymystä de Guichelle
huomaavaiseksi. Vahvasti lujittunut usko omasta ylemmyydestä on
tehokkain väline sen miehen suistamiseksi alakynteen, jolla on
tuollainen käsitys arvostaan.

Sitten ilmestyi kuningas. Kaikki yrittivät lukea tapahtumien oikeata
merkitystä hänen katseestaan, joka alkoi järkytellä maailmaa kuin
Jupiter Jylistäjän silmäkulmien kuroutuminen. Ludvigissa ei ilmennyt
rahtuakaan veljensä apeudesta, hän oli säihkyvällä tuulella. Hän otti
tarkastaakseen piirustuksia, joita hänelle ojennettiin joka taholta, ja
lausui neuvoja tai arvosteluja, yhdellä ainoalla sanalla tehden
asianomaisista onnellisia tai onnettomia ihmisiä. Äkkiä hänen silmänsä,
joka vaivihkaa hymyili Madamea kohti, keksi prinssin ja kreivin kesken
solmiutuneen mykän yhteyden. Kuninkaalliset huulet puristuivat sitten
lausumaan vain joitakuita jokapäiväisiä puheenparsia, kunnes Ludvig
lähestyi kuningattaria ja virkkoi:

"Mesdames, olen juuri saanut ilmoituksen, että kaikki on nyt
valmistettu määräysteni mukaiseen kuntoon Fontainebleaussa."

Ryhmistä kuului tyytyväistä sorinaa. Kuningas näki kaikilla kasvoilla
kiihkeän halun tulla kutsutuksi juhliin.

"Matkustan huomenna", lisäsi hän.

Seurueessa syntyi jännittynyt hiljaisuus.

"Ja minä pyydän kaikkia, jotka ovat tässä saapuvilla", lopetti
kuningas, "valmistautumaan saattueekseni."

Mielihyvän hymyily kirkasti kasvoja hänen ympärillään; ainoastaan
Monsieur näytti yhä hiukan jurolta.

Sitten nähtiin ylimysten peräkkäin astuvan kuninkaan ja kuninkaallisten
naisten ohitse kiittämään hänen majesteettiaan kutsun kunniasta. Kreivi
de Guichen tullessa vuorollaan kuningas virkahti:

"Kah, monsieur, teitä minä en ollut huomannutkaan!"

Kreivi kumarsi. Madame kalpeni.

De Guiche oli juuri avaamaisillaan suunsa kiitokseen, kun kuningas
pitkitti:

"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että
vuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät
tiluksillanne."

Ja tämän tylyn ojennuksen jälkeen Ludvig käänsi onnettomalle selkänsä.

Kreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti,
unohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta
puhutella, ja sopersi:

"En tiedä, ymmärsinkö oikein..."

Kuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen
kylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan
survaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.

"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle
tavulle.

Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat
hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig
tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa
täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä
kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti
katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin
kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut
kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella
pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan
ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.

Kreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden
poistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti
musertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi
suoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa
aavistuksissaan itsepintaisena.

"No?" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja
tyrmistynein ilmein.

"Niin, niin, se on totta, niin..."

Kreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana
sohvapieluksille.

"Ja Madame?..." kysyi Raoul.

"Hän!" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen
kätensä taivasta kohti. "Hän!..."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi hameensa soveltuvan hyvin."

"Mitä hän siis teki?"

"Hän nauroi!"

Ja hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa.
Samassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.




109.

Fontainebleau.


Jo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan
puutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.

Herra Colbert hyöri ja hommasi... Aamuisin oli tehtävä laskut yön
menoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista
esiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja
hän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti,
millaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen
metsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä.
Pelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin
joka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon
rantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta
livreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja
Colbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan
ja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan
kaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita
oli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden
loistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan.
Madame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden
tuntemattomien kansojen -- garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten,
kaukaasialaisten ja patagonialaisten -- lähetystöjen puheisiin, kun ne
ikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja
jokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin
tai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän
hullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa
tämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää
ollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten
eikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta
puristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin
imartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa
ja rakkautta.

Jokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame
niin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että
Madame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti
tätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella
sanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi
innoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä
suvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin
tunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä
itsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään
toivomuksia, -- että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä
kuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin
herttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt
kolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan,
jolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli
Monsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta
vihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli
saanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan
verrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan
menehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät,
päivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla,
konsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen -- ei hennolta ja
heikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On
kyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on
verrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin
kansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin
venyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa
pysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut
edes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä
Henriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja
leskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin
junkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran
jokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli
de Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja
nuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua
hovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.

Sattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi
Filip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta
pukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai
päähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin,
missä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten
huvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään
kuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään
etuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle
nuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää
eräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet
kello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi
huviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston
porteilta.

"Hyvä!" sanoi Monsieur itsekseen; "se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa
rasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn."

Ja hän kutsui väkeään... Ketään ei tullut. Hän meni tavoittamaan
Madamen palveluskuntaa; kaikki olivat poissa. Hän kiirehti vaunuvajain
luo ja kuuli eräältä tallirengiltä, että mitään vaunuja ei enää ollut,
avonaisia sen enempää kuin katettujakaan. Silloin hän käski satuloida
kaksi hevosta, toisen itselleen ja toisen kamaripalvelijalleen.
Tallirenki vastasi kohteliaasti, että hevosiakaan ei enää ollut.

Suuttumuksesta kalpeana Monsieur palasi kuningatarten huvilaan ja
marssi Itävallan Annan rukouskammion ovelle asti. Täältä hän raollaan
olevan verhon läpi näki nuoren kälynsä polvistuneena leskikuningattaren
edessä, silmät kyynelistä tulvillaan. Häntä ei kukaan ollut kuullut tai
huomannut. Hän läheni hiljaa aukkoa ja kuunteli: tuollaisen murheen
näky herätti hänen uteliaisuuttaan.

Nuori kuningatar ei ainoastaan itkenyt, vaan myöskin valitti.

"Niin", haastoi hän, "kuningas ihan jättää minut syrjään, hän ajattelee
pelkkää huvittelua, ja sellaista huvittelua, johon minä en ota osaa."

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tyttäreni", vastasi Itävallan Anna
espanjankielellä.

Sitten hän samaten espanjaksi lisäsi joitakuita neuvoja, joita Filip ei
ymmärtänyt. Kuningatar vastasi huokausten ja kyynelten keskeyttelemillä
syytöksillä, joista Monsieurin korvaan usein sattui sana _baños_; Maria
Teresia korosti sitä erityisellä pahastuksella.

-- Kylpyjä, -- ajatteli prinssi, -- kylpyjä! Hän näkyy olevan
närkästyksissään niistä kylvyistä.

Ja hän yritti liittää yhteen lauseenkatkelmia, ymmärtäenkin niitä
toisten avulla. Oli joka tapauksessa helppo oivaltaa, että kuningatar
pahoitteli katkerasti asemaansa ja että Itävallan Anna ainakin yritti
häntä lohduttaa, joskin onnistumatta.

Monsieur pelkäsi tulevansa yllätetyksi ovella kuuntelemassa ja katsoi
parhaaksi yskähtää. Molemmat kuningattaret kääntyivät ääntä kohti.
Monsieur astui sisään. Prinssin nähdessään nuori kuningatar nousi äkkiä
ja pyyhkäisi silmiään. Filip tunsi henkilönsä liian hyvin, kysyäkseen
mitään, ja kohteliaisuus vaati häntä olemaan muutenkin vaiti. Hän siis
vain tervehti. Leskikuningatar hymyili hänelle herttaisesti.

"Mitä haluat, poikani?" kysyi hän.

"Minäkö?... En mitään..." sopersi Filip; "minä hain..."

"Ketä?"

"Hain Madamea, äitini."

"Madame on uimassa."

"Entä kuningas?" virkkoi prinssi äänellä, joka sai kuningattaren
vapisemaan.

"Kuningas myöskin, koko hovi samoin", vastasi Itävallan Anna.

"Miten siis te, madame...?" ihmetteli Monsieur.

"Oh, minä", virkkoi nuori kuningatar, "minä olen kaikkien huvittelijain
kammo."

"Minä nähtävästi samaten", sanoi Monsieur.

Itävallan Anna antoi äänettömän merkin miniälleen, joka poistui
kyynelehtien. Filip rypisti otsaansa.

"Onpa tämä surullinen talo", huomautti hän, "vai mitä te ajattelette,
äitini?"

"Mutta... ei... ei suinkaan... kaikkihan täällä etsivät huvitusta."

"Sepä totisesti tekeekin ne surullisiksi, joita tämä huvittelu kiusaa."

"Kuinka synkästi tuon lausutkaan, rakas Filipini!"

"_Ma foi_, puhun kuten ajattelen, äiti."

"Selitähän; mistä sinulla on haittaa?"

"Sitä kysykää kälyltäni, joka vastikään kertoi teille tuskiaan."

"Tuskiaan... mitä?..."

"Niin, minä kuuntelin, -- sattumalta vain osuin kuulemaan... Niin,
kylliksi kuulin hänen valittavan noista Madamen kuuluisista kylvyistä."

"Oh, hupsuttelua!"

"Ei, ei, ei, kyyneleet eivät aina ole hupsuutta... _Baños_, sanoi
kuningatar; eikö se merkitse kylpyjä?"

"Toistan sinulle, poikani", vastasi Itävallan Anna, "että kälysi on
lapsellisen mustasukkainen."

"Siinä tapauksessa, madame", sanoi prinssi, "tunnustan nöyrästi itseni
syypääksi samaan vikaan kuin hänkin."

"Sinäkin, poikani?"

"Niin juuri."

"Sinäkin, sinäkin olet mustasukkainen noiden kylpyjen johdosta?"

"Totta tosiaan!"

"Oo!"

"Miten kuningas menee uimaretkille vaimoni kanssa, ottamatta
kuningatarta mukaansa? Ja Madame käy kylpemässä kuninkaan kanssa, eikä
minulle suvaita edes ilmoittaa! Ja te tahtoisitte, että kälyni olisi
tyytyväinen? Ja että minä olisin hyvilläni?"

"Mutta, rakas Filip", nuhteli Itävallan Anna, "sinähän puhut
järjettömiä. Olet toimittanut herra de Buckinghamin poistumaan ja
saanut herra de Guichen häädetyksi; aiotko nyt lähettää kuninkaankin
pois Fontainebleausta?"

"Oh, niin korkealle en pyri, madame", sanoi Filip katkerasti. "Mutta
minun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen."

"Mustasukkainen kuninkaalle! Luulevainen veljellesi!"

"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen,
luulevainen, luulevainen!"

"Totisesti, monsieur", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi
ja suuttuneeksi, "alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani
vihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene
puolustautumaan moisilta houreilta."

Tämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä
raivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan
turtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas
vaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi
toistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä,
ettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään
tallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla
sivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista
huolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja
vapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat
porsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan,
kannuksissaan, kirkaisten: "Auttakaa!"




110

Kylpy.


Valvinsissa -- kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa
siniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla
-- oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen
mukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä
noustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja
halukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä
tuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä
sotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori
ja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän
jumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen
polvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen
ruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä
harso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa
käsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja
terävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita
kaikki saapuvilla olevat runoilijat -- ja jokainen innostui
runoilijaksi Madamen nähdessään --, nuo kaksikymmentä nelistävää
runoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen
ruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran
uomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten
keskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi
hevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi
naisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö,
ja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja
aaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.

Kuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä
katsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt
huomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen
oviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että
jumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja
karautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko
palvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia
taluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo,
ja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja
apunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet
huomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson
tilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei
edes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen
kaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt
äärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos,
kun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja
prinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä
sekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut
ratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli
tarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi
kallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta
villakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät
puhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä;
hän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa
päivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut
kuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi
henkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan
valkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät
hehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.

Madame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija,
jonka pitkä häntä lakaisi maata, -- koko ruumiiltaan tahrattoman
valkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja
hienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa
sekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi
tavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että
Madamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa.
Peräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota
käsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt
kuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan
samalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.

Kuningas ja Madame asettuivat sivulle, antaakseen kaleesien,
peitsimiesten ja kuriirien kulkea ohi. Vapautuessaan hovitapojen
painostuksesta monet nuoret ritarit päästivät hevosensa valtoimiksi ja
karauttivat vaunujen perään, joissa hovineidot istuivat viehkeinä kuin
Dianan seuraimmet, ja nauraen, lörpötellen ja hälisten loittoni tämä
vilkas nuoriso. Kuningas ja Madame antoivat hevostensa kulkea käyden.

Hänen majesteettinsa ja prinsessan takana, mutta kunnioittavan matkan
päässä, tulivat vakavat hovimiehet tai ne, jotka halusivat pysytellä
kuninkaan tavattavissa ja näkyvissä; he hillitsivät kärsimättömien
hevostensa kulkua kuninkaan ja Madamen ratsujen mukaan ja antautuivat
siihen mieluisaan nautintoon, jota tuottaa hienostuneiden miesten
säädyllinen tapa epälukuisten ilkeiden letkautusten sievässä
sommittelussa lähimmäisensä tiliin. Pienissä varovissa naurahduksissa,
kohteliaan hillityssä hilpeydessä ei säästelty poissaolevaa
Monsieur-parkaa. Sensijaan sääliteltiin de Guichen kohtaloa, joka
todella olikin niin surkuteltava, että se herätti vilpitöntä osanottoa.
Sillävälin olivat sitten kuningas ja Madame saaneet hevosensa virmaan
kuntoon ja sataan kertaan toistettuaan kaikki, mitä heitä
puhutteluttavat hovimiehet heille sovittivat suuhun, he päästivät
ratsunsa pikku laukkaan, ja silloin lehtokäytävät syvällä metsässä
tömisivät koko ratsujoukon kavioiden kopseesta. Supatetut huomautukset,
luottamukselliset keskustelut, salamyhkäisellä äänenpainolla lausutut
vihjaukset muuttuivat remuavaksi huhuiluksi, ja naurun ja huudon hälinä
levisi koko kulkueeseen. Harakat ja hohkanärhet pakenivat kimakasti
kirkuen aaltoileviin holveihin, käki keskeytti yksitoikkoisen
valituksensa metsän uumenissa, peipposet ja tiaiset pyrähtelivät
parvina tiehensä, ja peurat, kauriit ja sarvaat loikkivat pelästyneinä
tiheikköjen suojaan. Ennen tätä joukkoa, joka laahuksen tavoin levitti
tielleen melua ja loistetta, ehti linnalle niin sanoaksemme sen oma
kaiku. Kuningas ja Madame ratsastivat kaupunkiin kaiken kansan
hurratessa. Prinsessa Henriette kiirehti etsimään puolisoaan. Hän
käsitti vaistomaisesti, että prinssi oli liian kauan jäänyt osattomaksi
hänen hauskuttelustaan. Ludvig läksi kuningattarien luo; hän tiesi
olevansa velvollinen hyvittämään näitä pitkästä poissaolostaan --
toista etenkin.

Mutta Madamea ei otettu vastaan Monsieurin asunnossa. Hänelle
vastattiin, että herttua nukkui.

Ja sensijaan että olisi kohdannut aina hymyilevän Maria Teresian tapasi
kuningas parvekkeella äitinsä, joka oli pitänyt varalla hänen tuloaan
ja nyt kiirehti vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet luokseen.
Mitä he haastelivat tai oikeammin mitä leskikuningatar sanoi Ludvig
XIV:lle, sitä ei kellekään kerrottu. Mutta sen saattoi ympäristö
arvatakin kuninkaan äkäisestä katsannosta, jolloin hän puhelun
päätyttyä palasi äitinsä luota.

Ja kun meidän asiamme on tulkita kaikkea ja ilmaista tulkitsemisemme
lukijalle, laiminlöisimme velvollisuutemme, jos jättäisimme hänet
tietämättömäksi tämän keskustelun tuloksesta, joka toivoaksemme
ilmeneekin riittävän selkeästi seuraavasta luvusta.




111.

Perhospyynti.


Palatessaan huoneisiinsa, antaakseen muutamia määräyksiä ja kootakseen
ajatuksiaan, kuningas löysi pukeutumispöydältään pienen kirjelapun,
jonka käsiala näytti muunnetulta.

Hän avasi sen ja luki:

"Tulkaa pian, minulla on tuhat asiaa teille sanottavana."

Ei ollut kylliksi kauan siitä, kun kuningas ja Madame olivat eronneet,
jotta nämä tuhat asiaa olisivat johtuneet niistä kolmestatuhannesta,
jotka he olivat toisilleen virkkaneet Valvinsin ja Fontainebleaun
välisellä tiellä. Kirjelmän sekavuus ja hätäisyys tuottikin kuninkaalle
paljon päänvaivaa. Suorittuaan hiukan ulkoasuaan hän lähti käymään
Madamen luona. Prinsessa ei ollut tahtonut näyttää odottavansa häntä,
vaan oli mennyt alas puutarhaan kaikkine naisineen. Kuullessaan Madamen
lähteneen huoneistaan kävelylle kuningas kokosi kaikki lähettyvillä
olevat hovimiehet ja käski heidän tulla mukanaan puutarhaan.

Madame pyydysteli perhosia suurella auringonkukkain ja
värihernepensaiden reunustamalla ruohokentällä. Kääntyneenä selin
lehtimajaan ja katsellen rohkeimpien ja nuorimpien hovineitojensa
juoksentelua hän odotti hyvin kärsimättömästi kuningasta, jolle oli
tämän kohtauksen määrännyt. Useiden askelten narskuminen hiekalla sai
hänet kääntymään. Ludvig XIV oli avopäin; hän oli kepillään sivaltanut
maahan riikinkukko-perhosen, jonka herra de Saint-Aignan korjasi
nurmelta pökertyneenä.

"Näette, Madame", virkkoi kuningas lähestyen, "että minäkin pyydän
teille perhosia. Messieurs", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen,
"tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen."

Tämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi
varsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät
herrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan
perhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään
hosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet
espanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi
tähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero
oli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin,
yrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa.
Tämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi
selkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat
eristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä
muiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi
kuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen
harrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen
pyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen
kanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen
hattuunsa.

"Eikö meidän olekin hyvä puhella tässä?" kysyi hän.

"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi,
mutta kaikkien näkyvissä pysyen."

"Niin minunkin", vastasi Ludvig.

"Kirjelappuni kaiketi ihmetytti teitä!"

"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä
tärkeämpää."

"Eihän toki! Monsieur on sulkenut minulta ovensa."

"Teiltä! Ja minkätähden?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ah, madame, mutta silloinhan meillä molemmilla onkin sama asia
toisillemme kerrottavana!"

"Mitä teille sitten on tapahtunut?"

"Tahdotteko, että minä aloitan?"

"Minä olenkin jo pahimman ilmaissut."

"On siis minun vuoroni. Tietäkää, että saapuessani tapasin äitini, joka
vei minut huoneeseensa."

"Oh, leskikuningatar!" virkahti Madame levottomana; "se kuulostaa
vakavalta."

"Sitä se onkin. Hän, katsokaas... Mutta sallikaa minulle ensin pieni
johdanto."

"Puhukaa, sire."

"Eikö Monsieur ole koskaan puhunut teille minusta?"

"Useinkin."

"Eikö Monsieur ole koskaan maininnut mustasukkaisuudestaan?"

"Oh, vielä useammin."

"Minua kohtaan?"

"Ei, vaan..."

"Niin, minä tiedän, tarkoitatte Buckinghamia, de Guichea."

"Aivan."

"No niin, madame, nyt Monsieur on saanut päähänsä olla mustasukkainen
minusta."

"Kas sitä!" äännähti prinsessa veitikkamaisesti hymyillen.

"Ja kuitenkaan emme mielestäni koskaan ole antaneet aihetta..."

"Emme koskaan! En ainakaan minä... Mutta miten olette saanut tietää
Monsieurin luulevaisuudesta?"

"Äitini kuvaili minulle, miten Monsieur oli raivostuneena saapunut
hänen luokseen, lausuen katkeria valituksia teidän..."

"Sanokaa, sanokaa vain."

"Teidän keimailustanne. Monsieur näkyy tosiaan olevan taipuvainen
kohtuuttomaan epäluuloisuuteen."

"Te olette kovin hyvä, sire."

"Äitini rauhoitteli häntä; mutta Filip väitti, että häntä rauhoitellaan
liian usein ja että hän ei enää tahdo tyytyä siihen."

"Eikö hänen olisi ollut parempi olla laisinkaan välittämättä?"

"Sitä minäkin sanoin."

"Eikö maailma olekin hirveän paha! Eivätkö siis edes lanko ja käly voi
haastella keskenään, etsiä huvitusta toistensa seurasta, aiheuttamatta
huomautuksia, epäluuloja? Sillä emmehän me, sire, tee väärin, -- siihen
ei meillä ole mitään halua?"

Ja hän loi kuninkaaseen sellaisen ylpeän ja kiihoittavan silmäyksen,
joka voi sytyttää halujen hehkun kylmäkiskoisimpien ja viisaimpienkin
povessa.

"Ei, se on totta", huokasi Ludvig.

"Mutta teidän tulee tietää, sire, että jos tällaista jatkuu, täytyy
minun ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Ensiksikin arvostelkaa te
käytöstämme: onko siinä mitään vikaa?"

"Oh, tietysti seurustelemme kaikin puolin sopivasti."

"Kun yhteisissä harrastuksissa usein joudumme olemaan kahden, niin
voisimme eksyä pahaankin; mutta olemmeko sitä tehneet?... Minulle te
olette veli, ette mitään enempää."

Kuningas rypisti kulmiaan. Madame jatkoi:

"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä
vavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla..."

"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!" huudahti kuningas rukoilevasti.
"Te olette säälimätön ja surmaatte minut."

"Mitä sanottekaan!"

"No... ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä
ollessanne lähelläni."

"Voi, sire... sitähän en sano... minun ystävyyteni..."

"Henriette... riittää... pyydän vieläkin... Jos luulette minun olevan
marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän
kohtauksemme... kädenpuristuksemme... vaihtamamme silmäykset...
Anteeksi, anteeksi... niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä
aiotte sanoa."

Hän kätki päänsä käsiinsä.

"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan
katselee teitä."

"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden
varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä... Luulee saaneensa
ystävän, ja siinä onkin urkkija... ystävättären, ja puhutteleekin
vain... sisarta!"

Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!"
jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.

"Haa!" huudahti kuningas äkkiä; "te olette oikeassa."

"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa
sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei
myrkytetä kaikkea koti-iloanne."

"Ah, ette tiedä vielä mitään! Kuningatarhan on mustasukkainen!"

"Maria Thérèsia?"

"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt.
Kuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä
kylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania."

"Ja minulle", tokaisi Madamen katse.

"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan _baños_, jota kuningatar
hoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui
kauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa
niin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut
vaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen
katselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta
turvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti
vääristyneinä."

"Kuningasparka!" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä
pidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain
huomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja
olivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä
kuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan
perhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen
siipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta
kumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän
hengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi
minuuttia kului siten.




112.

Mitä perhosia pyytäessään saa.


Molemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti
heräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan
kaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia
sivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat
samalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin
sydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren
hiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja
että tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.

"No siis...?" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.

"Mitä tahdotte sanoa?" virkkoi Ludvig tovin odotettuaan.

"Että minun on tietenkin palattava äsken tekemääni päätökseen."

"Mihin päätökseen?"

"Siihen, jonka jo olin alistanut teidän majesteetillenne."

"Milloin?"

"Ensi kertaa puhuessamme Monsieurin mustasukkaisuudesta."

"Mitä silloin sanoittekaan?" kysyi Ludvig levottomana.

"Ettekö sitä enää muista, sire?"

"Voi, jos se on taaskin onnettomuus, tulee se kyllä mieleeni liiankin
pian!"

"Se on onnettomuus vain minulle, sire", vastasi madame Henriette;
"mutta se on välttämätön onnettomuus."

"Hyvä Jumala!"

"Ja minä taivun siihen."

"No, sanokaa, mikä se koettelemus on."

"Ero!"

"Oi, vieläkö puhutte siitä häijystä aikeesta?"

"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta
itseäni vastaan... Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata
Englantiin."

"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!"
huudahti kuningas.

"Eikä kuitenkaan", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja
surumielistä lujuutta, "mikään ole välttämättömämpää, sire, -- ja
lisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto."

"Tahto!" kivahti kuningas. "Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte
merkillisen sanan minun kuullakseni!"

"Mutta", vastasi madame Henriette hymyillen, "ettekö sitten ilomielin
noudata hyvän äidin tahtoa?"

"Jo riittää, minä rukoilen; te raatelette sydäntäni."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti..."

"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa
alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään
rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."

"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta
toteutumasta?"

"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän
muutoksen kärsivällisemmin?"

"Julmuri?"

"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään."

Kuningas katsahti ympärilleen.

"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan,
Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin
luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut..." Henriette
kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi.
"Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte
tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne... tai pikemminkin
sydämenne keksisi mitään muuta?"

"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?"

"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta
luulevainen?"

"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta
mustasukkaisuuteen, -- siis rakastamalla vain häntä."

"Oh, minä odotin parempaa."

"Mitä niin?"

"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia
tyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän
epäilystensä herättäjää kohtaan."

"Teeskenteleminen on vaikeata, sire."

"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä
puolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni
epäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia."

"Huono keino, heikko keino", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää
päätänsä.

"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette", pahoitteli Ludvig
tyytymättömänä. "Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes
jotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten
neuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne."

"No niin, minä keksin seuraavaa. Otatteko kuunnellaksenne, sire?"

"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te
kysytte, kuuntelenko!"

"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun
mielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin
yksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni."

"Mikä siis?"

"Ensiksikin havainto, että hän ei välitä siitä naisesta."

"Mutta juuri samaahan minä teille äsken neuvoin."

"Vaikkakin, -- mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista,
että sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta."

"Ahaa, minä ymmärrän!" vastasi Ludvig hymyillen. "Mutta, rakas
Henriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta."

"Miksi niin?"

"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle
vamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää
sairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa."

"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista
vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa
sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa.
Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän
vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on
hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne
ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä
luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia
suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään
tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa
ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas
sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja
nerokas tohtori Dawley -- ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä,
olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän,
'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan
teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen
onnistuakseni parantamaan toisen.'"

"Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette", myönsi kuningas
hymyillen.

"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire."

"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley,
Darley... mikä hänen nimensä olikaan?"

"Dawley."

"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä
mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla
pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan,
että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä
jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen
tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä
ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."

"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän
kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa,
sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit
seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet
muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä.
Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten
saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka
eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin
kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen
penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti
perhosen pitkän keppinsä kärkeen.

Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat
jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka
onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat
hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt
väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.

"Noilla on hauskaa", sanoi kuningas.

"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on
nuoruutta ja kauneutta."

"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?" kysyi kuningas.

"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen
ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen
markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.

"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää."

"Niinkö teistä tuntuu, sire?"

"Ehdottomasti."

"No, se on sitten minunkin arvostelmani."

"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette."

"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten
asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen
lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."

"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden
ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin
toisella taholla mustasukkaisia?"

"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi
Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta
voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."

"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut
riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente
on liian kaunis viitaksi."

"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis", virkkoi prinsessa hymyillen.

"Mutta suositatteko te sitä minulle?" kysyi Ludvig.

"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa
kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai
ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi
nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."

Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta;
sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin
hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla,
jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:

"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava
mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni,
huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän,
Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla
hellät ajatukset, joita minussa herätätte, -- hänelle osoitan katseen,
jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät
huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella
häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi
itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti
palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi
salaisuuteni."

Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli
Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä,
huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja
suosionhalunsa olivat tyydytetyt.

"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en
aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte
polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa
tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua
kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän
kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni
vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä
sielussanne."

"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi
olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten
omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."

Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja
seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.

"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean
lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee
yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien
jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"

"Neiti de ja Vallière?" kysäisi kuningas.

"Niin."

"Eikö hän sovi teille, sire?"

"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, -- hän on laiha, melkein
näivettynyt!"

"No, olenko minä sitten lihava?"

"Mutta hän on kamalan surullinen!"

"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta
hilpeydestä."

"Mutta hän ontuu!"

"Niinkö luulette?"

"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta
hänen vikaansa ei huomattaisi."

"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon
Apollolta."

"Henriette! Henriette!" huudahti kuningas nyreästi; "te olette tosiaan
etsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän."

"Niin, mutta hän on hovineitojani, -- ottakaa se huomioon."

"Kyllä, mutta mitä tahdotte sillä sanoa?"

"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta
minun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti
osoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko
tapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne.
Tahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä,
jos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin
sinne tapaamaan neiti de la Vallièrea."

"Joka ontuu."

"Juuri hiukan."

"Joka ei koskaan avaa suutansa."

"Mutta avatessaan näyttää mitä ihanimman hammasrivin."

"Joka kelpaisi malliksi luurankojen tutkijoille."

"Teidän suosionne saa hänet vaurastumaan."

"Henriette!"

"Mutta jätittehän te asian minun huostaani?"

"Ah, niin!"

"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen.
Alistukaa sopimukseemme."

"Oh, minä antautuisin vaikka raivottaren kiusattavaksi, jos sitä
vaatisitte."

"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan
sanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä."

Ja Madame purskahti nauruun.

"Te ette nähtävästi pelkää, että sanon hänelle liikoja!"

"Siihen olisi minulla kyllä oikeus."

"Olkoon menneeksi."

"Sopimus on siis tehty?"

"Allekirjoitettu."

"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden,
kuninkaan lemmellisyyden?"

"Minä säilytän teille sydämen, joka sykkii vain teitä varten."

"No hyvä; ja uskotteko tulevaisuuden täten turvatuksi?"

"Niin toivon."

"Lakanneeko äitinne pitämästä minua vihollisenaan?"

"Varmasti."

"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota
vieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa
siten panetelluksi?"

"Voi, onko hän väärässä?" kuiskasi kuningas hellästi.

"Ja lopuksi", virkkoi prinsessa, "syytettäneenkö kuningasta enää
laittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne
toisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta
myötätuntoa?"

"Ei, ei", änkytti kuningas. "Mutta johdutaan kyllä sanomaan muuta."

"Ja mitä siis, sire? Emmekö tosiaan koskaan saa olla rauhassa!"

"Varmastikin sanotaan", selitti kuningas, "että minulla on kovin huono
maku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän
mielenrauhanne rinnalla?"

"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette.
Älkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on
tosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja
muuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta."

"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut
antaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan."

"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja
viisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä
avujanne."

"No", huudahti Ludvig hymyillen, "tästä illasta alan esittää osaani, ja
saatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla
lähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin
kello kymmeneltä."

"Nytkö jo?"

"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana
korkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme
Colbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin
silmät."

"Olkaa varuillanne, sire, olkaa varuillanne!"

"Voi hyväinen, mitä olen tehnytkään?"

"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni... Tekö
varovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?... Mutta tehän
aloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, --
silmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias
ilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen
juureen?"

"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole
vielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!"

"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin.
Virittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä.
Jupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit
tuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin
kukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä
hupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat
toisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät."

Kuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja
ovela kuin paholainen. Hän kumarsi.

"Hyvä, olkoon niin", sanoi hän; "otan miettiäkseni
hyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni,
riutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät
ainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta
minä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte,
että Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä
pysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin,
ennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on
hyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka[56] ei
varmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen
muonavarastonsa."

"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että
eroamme?"

"Voi, täytyy kaiketi, sillä meidäthän eroitetaan."

"Niin", virkahti madame Henriette, "tässä tosiaan tuodaan meille neiti
de Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen,
niinkuin suurilla metsästäjillä on tapana."

"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä
ollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä..."

"Niin, minä kyllä otan huolekseni, että hän joutuu erilleen muista."

"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan
ensimmäisen vasaman."

"Ampukaa taitavasti", varoitti Madame hymyillen, "älkää sivulle
sydämestä."

Ja prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa
vastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi
korotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen
koettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.



113.

Vuodenaikojen tanssikuvaelma.


Kello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni
työhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen
viimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli
vaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja
koristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja
harjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta
kuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi
yllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän
kutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja
Saint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan
milloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti
kaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.

Kuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta
metsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei
karettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin
lepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät
tenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon
rauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan
kuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se
voitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän
vastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:

"Onko teillä käyttövaroja?"

"Olemme sopineet herra Colbertin kanssa, sire", vastasi Saint-Aignan.

"Ahaa, hyvä on."

"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne
puheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan
alkavaksi."

"Tulkoon hän siis nyt."

Tuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin
huoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.

"Kah, parahiksi, herra Colbert", tervehti Ludvig. "Menkää siis
paikoillenne, hyvät herrat!"

Saint-Aignan ja Villeroy poistuivat. Kuningas istuutui lepotuoliin
ikkunan luo.

"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert", aloitti hän.
"Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?"

"Kuinka niin?"

"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä
baletti-illan jälkeisenä päivänä."

"No, kun olette luvannut, herra Colbert niin maksakaakin."

"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi,
tarvitaan rahaa."

"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan
lähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme."

"Kyllä ne sovittuun aikaan luovutettiin teidän majesteettinne
rahastoon."

"No?"

"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt
ovat viikossa nielleet ne miljoonat."

"Kaikki neljä?"

"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on
määrännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman
verran öljyä kuin lammikossamme on vettä."

"Hyvä, hyvä, herra Colbert. Teillä ei siis enää ole rahaa?"

"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla", ja Colbertin kasvoja
kirkasti inha ilahdus.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ludvig.

"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi
miljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan
valmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on
siis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan.

"Herra Colbert", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä,
"sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani
kohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen
virkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut
käyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, -- se on varsin suuri summa."

Colbert kalpeni.

"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika
sitten", hän virkahti, "kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen
hanke."

"Enpä kyllä, herra Colbert."

"Mitään ei ole siitä saakka muuttunut, parempaan päin ainakaan."

"Minun ajatuksissani on tapahtunut muutos, monsieur."

"Mitä, sire, -- eikö teidän majesteettinne enää usko, että
suunniteltiin salajuonia?"

"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo
sanonut, että aion sen itse hoitaakin."

"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne
epäsuosioon, näen", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.

"Ei suinkaan; olen päin vastoin hyvin tyytyväinen teihin."

"Kah, sire", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden
sävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, "mitä hyödyttää teidän
majesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?"

"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se
on silloin vain tehokkaampaa."

"Mitä teidän majesteettinne siis päättää tässä tilanteessa?"

"Te tarvitsette rahaa, herra Colbert?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä, sire."

"Te saatte minun yksityisestä rahastostani."

Colbert kumarsi.

"Ja koska minusta tuntuu", jatkoi kuningas, "että teidän olisi vaikea
säästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä
menoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen
miljoonan livren osoituksen."

Kuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin
Colbertille hän lopetti: "Olkaa huoletta, herra Colbert, -- laatimani
toimintaohje on kuninkaan suunnitelma."

Hän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori
kuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä,
neuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.

Kuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli
kuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän
illan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään
tämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki
halut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja
ikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten
ylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään
neulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière
sanoo.

Kuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi
avovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla.
Kuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan,
jonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö.
Viidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä
täksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja
päällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen
kättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle
musiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat
teatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.

Koska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut
tuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi
ruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita
esittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas,
keinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten
puuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko
katsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja
kullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan
yksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen
toistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet
tuikahtelevat.

Näyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja
siellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät
takaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät
kävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa
kanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa
jäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten
voimien riennettävä tamineinensa. Muiden "vuodenaikojen" tuli yhtyä
Kevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin
imartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja
oboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.

Kuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä.
Hänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut
raskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja
hyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja
esittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli
niin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan,
ja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät
kukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit
kiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät
myöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi
sydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään
hymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas,
ja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden
kuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista
majesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli
permantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan
tavatonta mieltymystä.

Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja
keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin
että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän
säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut
sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de
Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai
kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai
tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen
seisomaan.

"Mitä nyt, Saint-Aignan?" äännähti Kevät.

"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin
hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien
tanssia."

"Kyllä; se on peruutettu."

"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista
määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."

"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää,
kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."

"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin
jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."

"Mutta, kreivi, en sitten..."

"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä
jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi;
mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kreivi de Guiche on täällä."

"Täällä?" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; "täällä?...
Oletteko varma siitä?..."

"Täydessä balettiasussaan, sire."

Kuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. "Teidän on täytynyt
erehtyä", sanoi hän.

"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle,
näette kreivin odottavan."

Ludvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä
loistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä,
saadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata
kuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan,
katsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun
hän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen
suunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen
esiintyessään Pomonana.

Kuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja
virkkoi kunnioittavasti kumartaen:

"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan
tehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin
paikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne
menettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus,
taito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista
vahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt
vuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi."

Sanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina
kuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin
ihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; "En ollut kutsunut
teitä takaisin, kreivi."

"Mutta teidän majesteettinne ei myöskään ollut käskenyt minun jäädä."

Kuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi
tuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta
olisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli
sitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän
luki uuden näkökohdan: "Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin
jakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile
ketään!" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman.
Kuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan
Henriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä
koetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa
päätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan;
Ludvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja
Monsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.

Baletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi
sävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, -- kun tämän aikakauden
alkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden
näyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, --
kajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili
niinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu
toisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään
ollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan
ilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei
onnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen
kaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja
levottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta,
käsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas
ehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen
voitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään
hovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa
hän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.




114.

Fontainebleaun puiston luonnottaret.


Kuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin
täydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen,
ihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin,
kiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään
ehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa
kehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun
itserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen
tunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä
kuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla.
Ludvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli
tyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään
niin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.

Mutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä
kuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat
havaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi.
Olletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä
tavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska
hän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja
hyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä
muuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista
hovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi.
Selvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja
voipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, -- että de Guiche
näytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin
mielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman.
Kuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua
innostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin
oli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein
muulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa.
Silloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön
taustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli
toimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään
vieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta
osaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään
vaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään
tapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi
de Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan
suojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi.
De Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista
korkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta
nuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä
välinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien
hovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa
tapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän
lähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä
tyynenä:

"Minulla on kunnia esittää Madamelle nöyrä tervehdykseni."

Tällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat
silmänsä kreiviin.

"Kas, herra de Guicheko siinä!" hän sanoi; "hyvää iltaa!" Ja hän
kääntyi jälleen pois.

Kreivi oli vähällä menettää malttinsa. "Teidän kuninkaallinen
korkeutenne tanssi äsken hurmaavasti", kiitti hän kuitenkin.

"Niinkö teistä tuntuu?" virkahti Madame yli olkansa.

"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen
korkeutenne luonteeseen."

Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja
kirkkaalla katseella.

"Kuinka niin?" kysäisi hän. "Selittäkää."

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi
toinen rohkeasti.

"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?"

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne
esittää."

Henriette nyrpisti huultansa.

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?"
kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka
unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät
ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, -- ja sydän täynnä tuskaa ja
vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen
palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui
takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat
hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit
de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen
oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.

"Kuulitteko, mesdamoiselles?" kysyi prinsessa.

"Mitä niin, Madame?"

"Mitä kreivi de Guiche sanoi."

"Emme."

"On todella merkillistä", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, "kuinka
pahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan." Ja vielä korottaen
ääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän
lisäsi: "Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan
pelkkiä kömpelyyksiä."

Samassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä
hänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut
kaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman
häiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi
komean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen
viiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut
jumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän
kuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin
voimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä
mielenkarvauden puuskasta, tai kenties -- sellainen on ihmissydän --
hänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä,
joka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut
tanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, -- ja
ärtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä,
kun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin
saattamana.

Tällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon
lähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi
kirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota
hän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja
kumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin
yllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa
Guiche tunsi hänet ja pysähtyi.

"Hyvää iltaa, mademoiselle!" tervehti hän elähtyen.

"Hyvää iltaa, herra kreivi!"

"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière", jatkoi de
Guiche.

"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi
nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.

"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti,
"sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset
sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette
hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin;
kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei
sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista
huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan
säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."

"Minä? Ei, en tietääkseni."

"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille
kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen
seurueeseen."

"Kah, niin tosiaankin, -- muistan sen ja olen siitä hyvilläni,
mademoiselle. Oletteko rakastunut?"

"Minä?"

"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, -- pyydän tuhannesti anteeksi.
Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan
mullistanut mieleni."

"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?"

"Niinkö luulette?... Hyvin vastaan... kenties... niin..."

"Epäilemättä, sillä eihän hän tällä kertaa hyvästellyt teitä?"

"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta
ettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?"

Neiti de la Vallière säpsähti nimestä.

"Miksi sitä kysytte?" sanoi hän.

"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?" huudahti de Guiche.
"Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!"

"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte
kärsivän julmasti."

"Oi, mademoiselle, olisipa minulla hellä sisar, todellinen ystävätär!"

"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, -- ja varakreivi de Bragelonne,
jota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne."

"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle,
hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."

Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta
varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden
lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière
katsoi säälivästi hänen jälkeensä.

"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää
minkätähden."

Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais
ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet
luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä
mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan
menestyksestä.

"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä
kohtauspaikalle."

"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.

"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"

"Ei."

"Eikä koko näytelmäkään?"

"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja,
kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin
punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."

"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.

"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan
hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut
joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta,
tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."

"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de
Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin
te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa
itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle
tuottaa mielihyvää..."

"No, mikset jatka?" kysyi Montalais.

"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään
nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan
kekseliäs."

"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?" tiedusti Montalais.

"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä,
jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme
siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme
hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa,
kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan
kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin
häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen
tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon.
Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä
satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon
kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme
me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi
ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn
ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin
paljon haaveilimme?"

"Ja vaihdoimme luottamuksia", vastasi ystävätär.

"Niin."

"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de
Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne..."

"Hän ei sano mitään", tokaisi Montalais, "niin että vain Athénais yksin
tietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee."

"Sh!" varoitti neiti de la Vallière; "kuulen tuolta askeleita. Hei,
pian, pian tuonne kaislikkoon!" esitti Montalais; "paina pääsi alas
sinä, Athénais, joka olet niin pitkä."

Neiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein
samassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät
käsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät
lymyyn.

"Se on herra de Guiche", kuiskasi Montalais neiti de Tonnay-Charenten
korvaan.

"Varakreivi de Bragelonne", supatti tämä la Vallièrelle.

Nuoret miehet haastelivat vilkkaasti keskenään.

"Täällä hän oli vastikään", virkkoi kreivi. "Jos olisin vain nähnyt
hänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä
puhuttelinkin."

"Olet siis varma?"

"Ehdottomasti; mutta kenties peloitin hänetkin."

"Kuinka niin?"

"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin
että hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on
pahasti säikähtänyt."

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen", rauhoitti Bragelonne. "Hän on
hyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut
tilasi."

"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi
kertoa muille."

"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi", vakuutti Raoul; "Louisella on
kaikki avut eikä ainoatakaan vikaa."

Nuoret miehet astelivat ohitse, ja heidän äänensä haipuivat.

"Mitä ihmettä, la Vallière!" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; "herra
varakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?"

"Me olemme kasvaneet yhdessä", vastasi neiti de la Vallière; "olemme
tunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti."

"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät",
huomautti Montalais.

"Kas, en minä sitä tiennyt", sanoi toinen ystävätär. "Onko se totta, la
Vallière?"

"Kyllähän", selitti Louise punastuen, "kyllähän herra de Bragelonne on
osoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni... mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan
liitollemme."

"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?"
huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden
kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa
te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."

Athénais remahti nauruun.

"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki
tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"

"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain;
"käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."

"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän
linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen
opasteluna."

"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti
kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat
aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta --
edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana
kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi
toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan
atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière
antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin,
täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia.
Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku
pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi
ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.

Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille
tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla;
alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä
hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten
ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat
ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin
Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan.
Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli
tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta
peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä
sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla
taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä
hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset
asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla
sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän
yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon
tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan
kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja
samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.

Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik
II:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik
IV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi.
Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka
sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen
mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi
rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat
kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat
noustessaan taivasta kohti.




115.

Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.


Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus
näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi
keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui
siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.

"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla
yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"

"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin
hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."

"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa
totuutta, niin olen vaiti."

"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli
Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle
Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä,
jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli
Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi
meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän
rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen
armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan
hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt
lienee?"

"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière,
"johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä,
ja tänä iltana olet melkein järkevä."

"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata
Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne
keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin
rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä
kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"

"Voi, Athénais!" virkahti Louise punastuen.

"Athénais on tänä iltana avomielinen", sanoi Montalais. "käyttäkäämme
sitä hyväksemme."

"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada
heltiämään syvimmätkin salaisuudet."

"Olisipa siis nyt markiisi de Montespan saapuvilla!" virkkoi Montalais.

"Luuletko, että rakastan herra de Montespania?" jupisi kaunis neitonen.

"Onhan hän toki komea mies?"

"On, ja se ei ole pieni etu minun silmissäni."

"Siinäpä se."

"Sanon enemmänkin, -- hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä
pulskin ja..."

"Mitä tuolta kuuluu?" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen
sammalpenkillä.

"Peura varmaankin pakenemassa oksien alle."

"Minä pelkään vain miehiä", sanoi Athénais.

"Kun ne eivät ole herra de Montespanin kaltaisia?"

"Lopeta jo se naljailu... Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan
huomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche
esiintyy Madamea kohtaan."

"Kreiviparka!" surkutteli la Vallière.

"Miksi parka?... Onhan Madame kaiketi kyllin kaunis ja ylhäinen
nainen."

La Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. "Rakastaessa", sanoi hän,
"ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret:
rakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät."

Montalais remahti nauramaan. "Sydän, silmät, -- voi siirappia!" ivasi
hän.

"Puhun omasta puolestani", vastasi la Vallière.

"Yleviä mielipiteitä!" myönsi Athénais suojelevasti, mutta
kylmäkiskoisesti.

"Etkö sinä ajattele samoin?" kysyi Louise.

"Kyllähän, -- mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee
sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin
se jää kreivin eduksi."

"Oi, eipä suinkaan", väitti la Vallière, "vaan Madamen."

"Millä tavoin?"

"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii
sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa
kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu
ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de
Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei
ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."

Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän.
"Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole
urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia
seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä,
antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen
korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen,
niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"

"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä
ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"

"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että
tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan
me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän
pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä
ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä
ei enää muuta olekaan."

"Voi, voi!" hymähti la Vallière.

"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä
pääset pitkälle maailmassa, Athénais."

"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?"

"Oi, joka jäsenestäni!" vastasi ilvehtijä.

"Laskenet leikkiä, Aure?" virkkoi Louise.

"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät
periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden
käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten
leikkiä, -- mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei
tulekaan mitään."

"Tunnet itsesi silloin heikoksi?" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.

"Ihan surkeasti."

"Onneton luonne", arvosteli Athénais. "Mutta ainakin teet jonkun
valinnan?"

"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa:
unelmoitsen keisareista ja tapaan vain..."

"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi
halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"

"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat
itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni.
Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos
sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"

"Aure!"

"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan
päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi;
miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat
ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan
sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin.
Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti
tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni.
Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan
luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat
antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon
ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä
muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään
ovat ottaneet vastaan."

"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan
äänensävyyn.

"Inhoittavaa!" jupisi Louise.

"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua",
pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt
rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa
tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy;
hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme.
Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen
aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina
alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa
rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät
neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten
joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä
hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."

"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä
käsität naisten velvollisuuden!"

"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti;
"minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin
sorrolta."

"La Vallière vain ei hiisku mitään."

"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?"

"Minä en sitä edes käsitä", lausui Louise. "Tehän puhutte kuin olennot,
jotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan."

"Sinun maailmasi onkin sitten ihan erikoinen!" sanoi Montalais.

"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle,
saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee
langennutta!"

"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?" kysyi Louise.

"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle
keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu
rakkauden valtaan?"

"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle
taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle
ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne
voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei
luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee,
mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne
itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat
keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä
ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä
herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, -- sitä,
nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet
päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on
minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta
se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on
kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua
yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani
jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä
ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin.
Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden,
uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän
ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken
sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä
tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu
halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä
kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä
valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä
hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."

"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä
käytännössä toteuta!"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi.
Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi
minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."

"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti
Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt
keimailuun."

"Oh!" huudahti la Vallière.

"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu
hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei
koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä
nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä
menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun,
että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en
kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän
Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."

Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi
ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:

"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä,
mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella
ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."

"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de
Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin
kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt
todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi
keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."

"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja
kyyneltymäisillään.

Molemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.

"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta."

"Bragelonnelta?" tokaisi Athénais.

"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja
terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, -- poikaparalta, joka on tuntenut
sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan -- jos
saamme sinua uskoa -- ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."

"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi
Athénais la Vallièrelle.

"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?"

"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen
käteensä.

"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?" huudahti la Vallière.

"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet
vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista,
sitä vakuutan vieläkin."

"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!"

"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!"

"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei
sovi lukea nuoren tytön viaksi."

"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että
nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet
siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua
vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset
kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla,
hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla,
hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."

"Vaikka vain, mutta niin on asia!"

"Joutavia, -- sehän on mahdotonta!"

"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?"

"Kerro meille uskottavia asioita, ystäväiseni, niin uskomme sinua."

"Mutta edellyttäkääpä eräs seikka."

"Mikä? Anna kuulla."

"Puhu, tai muutoin edellytämme paljon enemmän kuin tahdotkaan."

"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani
enkä rakastakaan."

"Mitä, etkö muka rakasta häntä?"

"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat
rakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, -- että
hetkeni ei ole vielä tullut."

"Louise, Louise", virkahti Montalais, "ole varuillasi, minä viskaan
sinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha
poissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa
miettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se
hänelle itselleen. Poikarukka!" Ja hän alkoi nauraa.

"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea", sanoi Athénais:
"eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista
kohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?"

"Murjokaa minua, mesdemoiselles", huokasi la Vallière, "runnelkaa vain
sydäntäni, kun ette minua ymmärrä."

"Oi, oi!" vastasi Montalais, "pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän
laskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole
sellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä
nimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän
joutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä...
Katso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo
pilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa
käteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä
täyttänyt... millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!"

"Hupsuja, hupsujahan te olette!" jupisi Louise.

"Totta kyllä", sanoi Montalais, "ja sinä yksin olet puhunut viisauden
sanoja."

"Varmasti!"

"Myönnetään", lausui Athénais. "Onko siis ihan totta, että sinä et
rakasta herra de Bragelonne-parkaa?"

"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma", arveli Montalais.
"Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee
vapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon."

"Minkälaisen?"

"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin
suhteen."

"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole
ainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on
hyvinkin katseltava mies."

"Hän ei ole loistanut tänä iltana", huomautti Montalais, "ja tiedän
varmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi."

"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että
useampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan,
eivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?"

"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes
tunne."

"Etkö ole nähnyt herra de Saint-Aignania? Etkö häntä tunne?"

"En."

"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän
ylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?"

"Ja näenkin niillä hyvin."

"Niinpä olet nähnyt kaikki täniltaiset tanssijamme?"

"Kyllä jokseenkin."

"Onpa tuo 'jokseenkin' hieman halveksivaa heitä kohtaan."

"En osaa muutakaan sanoa."

"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin
nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"

"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de
Guichea, herra...?"

"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki
yhtäläisiä."

"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa
ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi."

"Se ei ole ihanne."

"Se on siis sittenkin olemassa?"

"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles",
huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän
kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta,
herra de Saint-Aignanista, herra... kuka se nyt olisikaan? -- vaikka
kuningaskin oli siellä."

Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat
aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella
huudahduksen, joka säikähdytti häntä.

"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin
suusta.

La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.

"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan
nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"

"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise,
sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä,
joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"

"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät
eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä,
vaikka näköni menettäisin."

Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana
kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.

Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien
liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.

"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme,
mesdemoiselles, paetkaamme!"

Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat
ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta
metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien
toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat
siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja
linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.

La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais
kannattelivat häntä.

"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.

"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen
olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin
mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut
syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä
kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen
saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"

Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi
polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein
tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle
pyörtänölle.




116.

Kuningas on huolissaan.


Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden
ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.

Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin
kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli
heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla
selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi
nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan,
että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin
toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.

"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän
majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"

"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille
vain, Saint-Aignan."

"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta."

"Sanonhan sinulle, että he ovat tipotiessään."

"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän
majesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa."

"He ovat jo kaukana."

"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät,
kutka heidän kintereillään kiirehtivät."

"Kuinka niin, sinä pöyhkyri?"

"_Dame_, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen
vertasi teitä aurinkoon."

"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei
näyttäydy yöllä."

"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän
sijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta,
sinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide
meistä."

"Kyllä kykenen tuntemaan heidät muutoinkin, perässä juoksematta."

"Millä tavoin?"

"_Parbleu_, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui
minusta, oli hurmaava ääni."

"Kas, teidän majesteettinne antaa imartelun vaikuttaa käsitykseenne."

"Ei voi sanoa, että sinä käytät sitä keinoa minun suhteeni."

"Voi, suokaa anteeksi, sire, minä olen tomppeli."

"No, tulehan, ja etsikäämme edelleen."

"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, -- eikö se siis
olekaan unohtunut?"

"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia
kuin neiti de la Vallièren!"

"Onhan toisella niin lumoava ääni!"

"Kellä toisella?"

"Aurinkoon rakastuneella."

"Saint-Aignan!"

"Anteeksi, sire!"

"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän
suloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen
sinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta,
jota olen sinulle osoittanut."

"Kuinka!"

"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la
Vallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, -- minä olen
uskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö
huomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi."

"Voi, kuinka tärkeältä kannalta teidän majesteettinne ottaa tämän
asian!"

"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa
puhuttavaksi."

"Saatte olla huoletta, sire."

"Sinä lupaat?"

"Annan kunniasanani, sire."

-- Hyvä! -- ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; -- sitä varmemmin
nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren
perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas,
me olemmekin eksyneet."

"No, emme pahastikaan."

"Minne tästä veräjästä pääsee?"

"Teiden risteykseen, sire."

"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?"

"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli
kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen
rinnalla."

"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan."

"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa
tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt
mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei
käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät
ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."

"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten
tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle,
jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo
yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen
taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani... sanalla
sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja
totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen..."

"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, -- teillä on vielä
yltäkyllin aikaa muuhun."

"Kuinka niin?"

"Sanotaanhan, että hän on hyvin lähellepääsemätön."

"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten.
Kiirehtikäämme."

Sisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan,
mutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti
eteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä
kuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.

"Etkö kuule voihketta, Saint-Aignan?" kysyi hän.

"Voihketta?"

"Niin, kuuntele."

"Tosiaankin, ja kuulostaa kirahduksiltakin."

"Ääni tulee tuolta suunnalta", sanoi kuningas viitaten kädellään.

"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä", arveli Saint-Aignan.

"Rientäkäämme!"

Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli.
Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili
kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon
reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan
kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä
seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta
aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.

Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi
ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan
mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.

"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?" kysyi Ludvig.

"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen
ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.

"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen
avuttomaksi. Kuka hän on?"

"Neiti de la Vallière, sire."

"Neiti de la Vallière!"

"Hän pyörtyi..."

"Voi, hyvä Jumala", surkutteli kuningas; "lapsiparka! Pian, pian
lääkäri!"

Mutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan
muistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat
että niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de
Saint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti
puhjenneen suuren intohimonsa.

"Saint-Aignan", jatkoi kuningas, "pitäkää te huolta neiti de la
Vallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan
Madamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista."

Ja herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren
siirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään
siitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea.
Parahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun
vaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti
sijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän
piankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas
vaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle.
Hänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.

Sillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän
oli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa
hänen istuimensa alla.

"Varokaa, sire", sanoi Henriette hiljaa, "te ette esiinny
välinpitämättömänä miehenä."

"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!"
vastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi:
"Oletteko kuullut onnettomuudesta?"

"Mistä onnettomuudesta?"

"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin
kertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti;
muuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen."

"Vai niin! Lapsipoloinen", virkkoi prinsessa tyynesti. "Mistä se lienee
johtunut?"

Mutta hiljaa hän lisäsi:

"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi
uskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä,
olematta hänen voinnistaan millännekään."

"Ah, madame, madame", huokasi kuningas, "kuinka paljon etevämpi te
olettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!"

Ja hän nousi.

"Madame", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat
saattoivat sen kuulla, "sallikaa minun jättää teidät, olen kovin
huolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut
mahdollisimman soveliasta hoitoa."

Ja kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi
pohtimaan kuninkaan huomautusta: "olen kovin huolissani."




117.

Kuninkaan salaisuus.


Tiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. "No, Saint-Aignan",
kysyi hän teeskennellen, "miten sairaamme jaksaa?"

"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa,
etten tiedä."

"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän
penseyden mielitiettyään kohtaan.

"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta
jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."

"Kah, vai tapasit?" innostui kuningas.

"Niin, -- hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja
löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne,
sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."

"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas
uskollisena osalleen.

"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan,
"mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin
suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."

"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se
salaisuus?"

"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta
teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."

"Hänen nimensä siis?"

"Hän on neiti de Tonnay-Charente."

"Onko hän kaunis?"

"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi
lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin
siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti
minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut
suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät
peloittanut pakoon."

"Mutta", kysyi kuningas kiihkeänä, "noiden kahden ystävättären nimet?"

"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut
Bastiljiin."

"Minkätähden?"

"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta
valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että
pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne,
joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa
välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti
minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."

"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin.
Tule, Saint-Aignan."

"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, -- hän ei tahdo sallia
minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä,
ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden
nimet, ja nimien avulla salaisuuden."

"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla
hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la
Vallière-paran luo."

-- Haa, -- ajatteli Saint-Aignan, -- mutta onpa se todellakin voimakas
intohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en
olisi sitä koskaan uskonut.

Näissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas
oli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.

Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin
ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin
vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven
kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin
kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat
silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä;
hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina
ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten
hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.

Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho;
sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille
kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon
täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän
ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön
sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja
hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä
kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, -- niin syventynyt
hän oli unelmiinsa.

Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi
hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; "hän on kuollut!"

"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin
paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"

La Vallière ei vastannut mitään.

"Louise", jatkoi Montalais, "kuningas suvaitsee olla levoton
terveydestäsi."

"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo
olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun
vointiani?"

"Niin", vastasi Montalais.

"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa
ympärilleen.

"Tuo ääni, tuo ääni!" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin
korvaan.

"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on
oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."

"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte
pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa.
Miten se sattui?"

"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan
osaa sanoa."

"Olitte kai kävelyllä liiaksi", arveli kuningas, "ja kenties
väsymys..."

"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta,
"väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan
iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."

"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi
iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."

"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de
Tonnay-Charenten kanssa."

"Miten sen tiedätte?" kysyi Montalais.

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi
minulle."

"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren
pyörtymiseen?"

"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta
hälytyksestä."

Louise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi
huohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan
totuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena
säikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.

"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle", haastoi hän, alkaen tuntea
liikutusta, jota ei voinut salata; "se susi, joka teidät niin
säikäytti, oli vain kaksijalkainen."

"Se oli mies, se oli mies!" parahti Louise; "siellä oli joku
väijymässä?"

"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku
kuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei
sopisi tietää?"

La Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen,
koettaen täten salata punastustaan.

"Oi", kysyi hän, "kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis
kuunteli?"

Kuningas astui lähemmäksi, tarttuakseen hänen toiseen käteensä.

"Minä siellä olin, mademoiselle", ilmaisi hän kumartaen lempeän
kunnioittavasti; "peloittanenko nytkin teitä?"

Potilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä,
voihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas
ehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä.
Parin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de
Tonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin
kivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes
älynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan
läsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la
Vallièrea vyötäisiltä.

"Te kuulitte keskustelun, sire?" sopersi Athénais.

Mutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren
puoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä
omassaan.

"_Parbleu_!" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de
Tonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; "meiltä ei
jäänyt ainoakaan sana kuulematta."

Mutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat.
Hän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.

Rohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan
kuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle,
tuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.

"Kas vain", innostui Saint-Aignan, "tässäpä vasta seikkailu, ja ellen
minä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään
onnea."

Kuningas kääntyi häneen väräjävin äänin ja käsi raivosta vapisten.

"Ei sanaakaan, kreivi!" nuhteli hän.

Kuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman
varoituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi.
Tämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin
koko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut
Montalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä
keskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin,
että kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren
tilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren
käsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä
siitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen
majesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur
saattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar -- yhtä
kummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä --
kiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille.
Mutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.

"Nyt näette, Teresia", sanoi hän miniälleen, "kuinka väärin syytitte
kuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren.
Miksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä
taatumpi kuin edellinen?"

Mutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta
seikkailusta hän sanoi:

"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu,
että kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan
sitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää."

Tällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa.
Rauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja
kun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen
aamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle.
Mutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä
varoituksen.

"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä
kuninkaasta jutellaan", aloitti hän salaperäisesti.

"Mitä siis jutellaan?" kysyi Madame.

"Että veljeni on äkkiä kummallisesti ihastunut."

"Keneen?"

"Siihen pienoiseen la Vallièreen."

Oli yö, joten Madame saattoi huoleti hymyillä.

"Hoo!" virkahti hän; "ja onko siitä jo kauankin?"

"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi
ainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut."

"Kuninkaalla on hyvä aisti", sanoi Madame, "sillä minun mielestäni
tyttönen on viehättävä."

"Te näytte laskevan leikkiä, rakkaimpani."

"Minäkö! Miten niin?"

"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin
neiti de la Vallièren."

"Mutta", jatkoi prinsessa, "te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte
lukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän
suostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?"

"Ja kuka teille on sanonut, että hän ei siihen vastaisi?"

"Hän rakastaa Bragelonnen varakreiviä."

"Oh, niinkö luulette?"

"Hän on kihloissakin."

"Hän oli."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän
kieltäytyi sitä antamasta."

"Kieltäytyi?"

"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas,
kuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on
ollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa
kauan sitten sattuneissa tapauksissa."

"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee
muuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa."

"Voi, armaani", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, "näenpä, että te ette
tiedä tämän jutun sievintä piirrettä."

"En."

"Sitä, mikä on syvimmin koskenut kuninkaaseen."

"Onko kuninkaaseen koskenut syvästi?"

"Sydänjuuria myöten."

"Mutta mitä se sitten on? Sanokaa pian!"

"Harvinaisen haaveellinen seikkailu."

"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin
annatte minun odottaa", sanoi prinsessa kärsimättömästi.

"No, nähkääs..." Monsieur vaikeni.

"Minä kuuntelen."

"Kuninkaan tammen alla... Tiedättehän, missä Kuninkaan tammi on?"

"Vähät siitä. Kuninkaan tammen alla, sanoitte?"

"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti
de la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen."

"Oo!" äännähti Madame, alkaen tuntea levottomuutta.

"Ja milloin se tapahtui?"

"Tunti sitten."

Madame säpsähti. "Ja eikö sitä rakkautta kukaan tiennyt?"

"Ei kukaan."

"Eikö hänen majesteettinsakaan?"

"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa
sisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja
kirposi hänen huuliltaan."

"Ja miten te tuon järjettömyyden tiedätte?"

"Siten kuin kaikki muutkin."

"Ja mistä sitten kaikki muut sen tietävät?"

"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa
tovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle."

Madame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa
käsivarresta.

"Ja siitä on tunti, kun hän teki tämän tunnustuksen?" kysyi hän.

"Niille vaihein."

"Ja tietääkö kuningas siitä?"

"No, sehän asiassa juuri romanttisinta onkin, että kuningas oli
Saint-Aignanin kanssa tammen takana ja kuuli jokaisen sanan tuosta
mielenkiintoisesta keskustelusta."

Madame tunsi survaisun sydämessään. "Mutta minähän olen tavannut
kuninkaan sen jälkeen", virkahti hän ajattelemattomasti, "eikä hän
maininnut minulle sanaakaan tuosta kaikesta."

"_Parbleu_!" huudahti voitonriemuinen aviomies yksinkertaisesti; "hän
tietenkin varoi siitä puhumasta, koska hän varoitti kaikkia muitakin
siitä teille ilmoittamasta."

"Mitä sanottekaan!" huudahti Madame kiusaantuneena.

"Minä sanon, että se tahdottiin pimittää teiltä."

"Mutta miksi se minulta salattaisiin?"

"Pelosta, että ystävyytenne saattaisi teidät ilmaisemaan jotakin
nuorelle kuningattarelle, -- siinä syy."

Prinsessa Henriette painoi päänsä alas; häntä oli kuolettavasti
loukattu. Hän ei sitten saanut rauhaa ennen kuin tapasi kuninkaan.
Kuningas tietysti saa valtakunnassaan viimeisenä tietää, mitä hänestä
puhutaan, niinkuin rakastajakin viimeisenä kuulee, mitä ihmiset
kertovat hänen armaastaan. Niinpä Ludvig huomatessaan Madamen häntä
etsivän tuli hänen luokseen hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin
kohteliaana ja huomaavaisena. Madame odotti hänen alkavan haastaa la
Vallièresta. Mutta kun kuningas ei virkkanut asiasta mitään, kysyi hän
suoraan:

"Entä se pienoinen?"

"Mikä pienoinen?" vältteli kuningas.

"Neiti de la Vallière... Ettekö sanonut minulle, sire, että hän oli
mennyt tainnuksiin?"

"Hän on yhä kovin huonovointinen", vastasi kuningas teeskennellen mitä
suurinta välinpitämättömyyttä.

"Mutta sehän vahingoittaa huhua, jota teidän oli levitettävä, sire."

"Minkälaista huhua?"

"Että muka olette viehättänyt häneen."

"No, toivoakseni se huhu silti leviää", vastasi kuningas
hajamielisesti.

Madame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle
seikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut
sanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas
hyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.

Tuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti
tavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi
oli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia.
Saint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä
mielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi
arvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia
myöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli
lopettanut, virkkoi tämä:

"Myöntäkää, monsieur, että se on sievä tarina."

"Ei tarina, vaan kertomus."

"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille
niinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne
saapuvilla?"

"Kautta kunniani, madame, minä olin paikalla."

"Ja te uskotte kreivittären tunnustuksen vaikuttaneen kuninkaaseen?"

"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun", vastasi
Saint-Aignan. "Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi
kuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!"

"Kuningas ei anna vallata itseään sellaisella imartelulla."

"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on
aurinkokin, -- sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui
hänen syliinsä."

"La Vallière vaipui kuninkaan syliin?"

"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la
Vallière kaatui taaksepäin ja..."

"No, mitä te näitte? Sanokaa, puhukaa."

"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin
minäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä
kuningas oli vähällä pyörtyä."

Madamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan
kiehuvasta suuttumuksesta.

"Kiitos", sanoi hän väkinäisesti nauraen; "te olette erinomainen
kertoja, herra de Saint-Aignan."

Ja yksinään ja ikäänkuin tukehtumaisillaan hän riensi pois linnaa
kohti.




118.

Yöllisillä retkillä.


Kruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja
päivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen
kunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli
laittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota
hänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti.
Kamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita
balettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut.
Sitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja
jakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen
mielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi
Lotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja
pistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen
äänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa
päättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen
kuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:

"Oletteko huomannut erästä omituista seikkaa, monseigneur?"

"Mitä niin?"

"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen
majesteetiltaan."

"Näennäisen?"

"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle
suosiollisuutensa."

"Mutta sitä en minä havainnut", vastusti prinssi.

"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa -- sen sijaan että
olisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut
luonnollista -- hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa,
salliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?"

"Ja sinun mielestäsi kuningas menetteli väärin, chevalier?" kysyi
Monsieur.

"Ettekö te ole samaa mieltä, prinssi?"

"En ollenkaan, hyvä chevalier, vaan yhdyn kuninkaan kantaan siinä, että
hän ei hellittämättömän ankarasti kohtele miestä, joka on menetellyt
pikemmin hupsun tavoin kuin toiminut pahoin aikein."

"_Ma foi_!", väitti chevalier, "minä puolestani tunnustan, että se
jalomielisyys ihmetyttää minua tavattomasti."

"Ja miksi?" tiedusti Filip.

"Siksi, että olisin luullut kuninkaan osoittavan suurempaa
kademielisyyttä", vastasi junkkari häijysti.

Filip oli suosikkinsa puheesta kaiken aikaa tuntenut jotakin
ärsyttävää; viime sana tuli kipinäksi ruutitynnyriin.

"Kademielisyyttä!" kivahti prinssi; "kademielisyyttä! Mitä se sana
merkitsee? Kademielisyyttä minkä takia, sanoppas, tai kenen tähden?"

Junkkari huomasi puhuneensa pahansuopaisuudessaan varomattomasti, kuten
toisinaan tapahtui. Hän yritti senvuoksi ottaa takaisin sanansa niin
kauan kuin se vielä oli hänen ulottuvissaan.

"Kademielisyyttä määräysvaltansa syrjäyttämisestä", vastasi hän
teeskennellyn yksinkertaisesti; "mistä muusta voisi kuningas olla
kateellinen?"

"Kah, vai niin", murahti prinssi.

"Onko kenties teidän kuninkaallinen korkeutenne pyytänyt kelpo
kreiville armoa?" jatkoi junkkari.

"Enhän toki!" sanoi Monsieur. "Guiche on älykäs ja miehuullinen poika,
mutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo
hänelle pahaa enkä hyvää."

Junkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt
kuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt
oli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja
että hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä
lamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan
korventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.

-- Hyvä on, hyvä on, -- tuumi junkkari itsekseen; -- minäpä odotan de
Wardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä
minä luulen -- Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon -- että hän
on vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole
välttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi
minulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se
kyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta
puolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin
hän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että
Madamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan,
että minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi
tarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle
erityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele
Madamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani
ja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.

Ja junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli
suosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut
mitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan
haasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle
tuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes
hän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi
makuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin
toimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur
ei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen
yöilmaan.

Junkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän
suoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti
merkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin
Madame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta.
Jos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin
junkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten
ei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin
toimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä,
pudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille
päin.

Hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta
miestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen
hiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella
säestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden
ystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta
tympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella,
joka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston
tyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo
aamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi
linnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon
puistoon päin.

Junkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat
salaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän
holvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät
niin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa
yössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä
salamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.

"Tuon parin minä varmaankin tunnen", sanoi hän itsekseen, pysähtyen
portaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet
hiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun
aikaa etsinyt isäntäänsä. "Monsieur", ilmoitti hän, "posti on tullut."

"Hyvä, hyvä", sanoi junkkari; "jääköön huomiseen."

"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties
mielellään lukisi heti."

"Vai niin!" elähtyi junkkari; "ja mistä tulleita?"

"Toinen Englannista ja toinen Calaisista; jälkimmäisen toi pikaviesti,
ja se lienee hyvinkin tärkeä."

"Calaisista? Kuka lempo minulle sieltä voinee kirjoittaa?"

"Luulin tuntevani teidän ystävänne markiisi de Wardesin käsialan."

"Kah! Tulen heti", huudahti junkkari, unohtaen vakoilun.

Hän riensi ylös portaita, sillaikaa kun molemmat tuntemattomat naiset
katosivat toiselle puolelle pihaa. Me seuraamme heitä, jättäen
junkkarin lukemaan kirjeitänsä.

Päästyään Viisikulmioksi nimitettyjen ristikkäisten puuistutusten luo
etummainen seisahtui hiukan hengästyneenä ja kohotti varovasti
linnikkoaan.

"Olemmeko vielä kaukanakin siitä puusta?" kysyi hän

"Oh, madame, kyllä sinne on vielä runsaasti viisisataa askelta. Mutta
Madamen tulisi hiukan levähtää; te ette voisi enää yhtämittaa rientää
näin perille asti."

"Te olette oikeassa."

Ja prinsessa nojasi puuta vasten.

"No, mademoiselle", aloitti hän hetkisen hengähdettyään, "älkää salatko
mitään, sanokaa minulle totuus"

"Voi, älköön Madame olko minulle kovin ankara", virkkoi nuori tyttö
vapisevalla äänellä.

"Ei, rakas Athénais, en ole teille ollenkaan pahastuksissani;
rauhoittukaa vain. Eihän koko asia oikeastaan minuun kuulukaan. Olette
levoton siitä, mitä mahdollisesti olette tullut puhuneeksi tuon tammen
alla; pelkäätte loukanneenne kuningasta, ja minä tahdon rauhoittaa
mieltänne ottamalla selville onko teitä voitu kuulla."

"Oi, kyllä, Madame, -- kuningas oli niin lähellä."

"Mutta ettehän toki jutelleet niin äänekkäästi, ettei ainakin
joitakuita sanoja olisi mennyt hukkaan?"

"Me uskoimme olevamme ihan yksin, madame."

"Ja teitä oli kolme?"

"Niin, la Vallière, Montalais ja minä."

"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan
suhteen?"

"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän
kuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen
majesteettinsa anteeksiannon."

"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin
parempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko
mitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen
keskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos
ensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla
tarpeeton ilmianto teitä vastaan."

"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren,
olen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään
minulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden."

"Lausuitteko siis hyvinkin sopimattomia huomautuksia kuninkaasta?"

"Emme suinkaan, Madame, -- mutta kun toinen niin ihastellen puhui
kuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan
vastakohtaisina."

"Tuo Montalais on sellainen hupakko!" virkahti Madame.

"Oh, Montalais se ei ollut, -- hän ei haastanut siitä mitään, vaan la
Vallière."

Madame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. "No, ei,
ei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut", vakuutti hän. "Mutta nyt
menemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne
tulleet. Näyttäkää minulle se tammi." Ja Madame lähti jälleen
liikkeelle. "Tiedättekö nyt, missä se on?" lisäsi hän.

"Voi, kyllä, Madame!"

"Ja voitte sen löytää?"

"Vaikka silmät ummessa."

"Sitten sopiikin hyvin: te istuudutte samalle penkille, jolla silloin
olitte, ja puhutte samalla äänellä ja samaan tapaan; minä asetun
pensastoon ja ilmoitan teille, eroitanko sanojanne."

"Kyllä, Madame."

"Ja jos todella olette haastelleet niin äänekkäästi, että kuningas on
selvästi kuullut, niin..."

Athénais näkyi jännittyneesti odottavan aloitetun lauseen loppua.

"Niin... minä kyllä puolustan teitä", jatkoi prinsessa tukahtuneella
äänellä, mikä varmaankin johtui kiivaasta kulusta. Mutta hän joudutti
yhäkin vauhtiaan.

Äkkiä hän seisahtui.

"Mieleeni johtui aatos", virkahti hän.

"Oi, varmastikin hyvä aatos!" sanoi neiti de Tonnay-Charente.

"Montalais kaiketi on yhtä pahasti hämmennyksissään kuin toisetkin?"

"Vähemmän, sillä hän ei puhunut niin paljon kuin la Vallière ja minä."

"Samantekevää, hän kyllä silti auttaa teitä pikku valheella."

"Kyllä, etenkin jos hänelle saa sanoa, että Madame armollisesti
esiintyy puolellani."

"Hyvä; minä luulen löytäneeni apukeinon, lapsukainen."

"Se on onnellista!"

"Te vain sanotte kolmisin aivan hyvin tienneenne, että kuningas seisoi
sen puun tai pensaan takana, mikä se nyt olikaan, ja että herra de
Saint-Aignan oli hänellä seuralaisena."

"Kyllä, Madame."

"Sillä pitäähän teidän ottaa lukuun sekin, Athénais, että Saint-Aignan
tahtoo käyttää edukseen muutamia hyvin imartelevia sanoja, joita te
kuulutte hänestä lausuneen."

"Kas, madame, siinähän näette, että puheemme kuultiin, kun kerran
Saint-Aignan tarttuu minun sanoihini!" huudahti Athénais.

Madame huomasi olleensa ajattelematon; hän puraisi huultansa ja
kiirehti huomauttamaan:

"Hoo, tiedättehän, millainen Saint-Aignan on! Kuninkaan suosio saattaa
hänet hupsuksi, ja hän lörpöttelee ristiin rastiin, useinkin sepittäen
omasta päästään. Siitä ei muuten olekaan kysymys. On ratkaistava, onko
kuningas kuullut vai eikö."

"No niin, Madame, hän on kuullut!" äännähti Athénais toivottomasti.

"Niinpä menetelkää kuten sanoin: väittäkää lujasti, että te kaikki
kolme -- kuuletteko, kaikki kolme, sillä jos yhtä epäillään, ei
toisiakaan uskota -- tiesitte kuninkaan ja herra de Saint-Aignanin
läsnäolon ja tahdoitte hiukan huvitella kuuntelijain kustannuksella."

"Oi, Madame, kuninkaan kustannuksella! Sitä emme ikinä uskaltaisi
sanoa."

"Mutta sehän oli ihan viatonta leikkisyyttä ja täysin luvallista
naisille, joita miehet yrittävät yllättää. Sillä tavoin selviää kaikki
hyvin. Montalais on laskenut leikkiä Malicornesta, te Saint-Aignanista,
la Vallière..."

"Hän oikein tahtoisikin ottaa sanansa takaisin!"

"Oletteko varma siitä?"

"Oh, kyllä, sen takaan."

"No niin, sitä suurempi syy selittää kaikki leikinteoksi. Herra
de Malicornella ei silloin ole mitään syytä pahastua. Herra de
Saint-Aignan joutuu ymmälle, hänelle nauretaan eikä teille. Lopuksi
kuningas saa rangaistuksen uteliaisuudesta, joka ei ollut hänen
arvolleen sovelias. En usko, että hän panee pahakseen, joskin hänelle
on hiukan ilvehditty tällaisissa olosuhteissa."

"Ah, madame, te olette hyvä ja viisas kuin enkeli!"

"Tätähän vaatii oma etuni."

"Kuinka niin?"

"Kysyttekö minulta, miten minun etuni vaatii säästämään seuranaisiani
kokkapuheilta, ikävyyksiltä ja kenties parjauksilta! Voi, tiedättehän,
lapseni, että hovi on armoton tällaisille pikku kompastuksille. Mutta
nyt olemme jo kävelleet kauan; emmekö pian päädy perille?"

"Vielä viisi- tai kuusikymmentä askelta. Tästä käännymme vasemmalle,
Madame, jos suvaitsette."

"Voimmeko siis luottaa Montalaisiin?" aloitti jälleen prinsessa.

"Kyllä, varmasti."

"Hän tekee mitä pyydätte?"

"Kyllä, ilomielin."

"Mutta sitten la Vallière..." vihjasi Madame.

"Se todella käy vaikeammaksi, Madame; totuudesta poikkeaminen on
hänestä sietämätöntä."

"Kun hän kuitenkin huomaa oman etunsa mukaiseksi..."

"Minä pelkään, että se ei vaikuta hänen käsityksiinsä."

"Niin, niin", sanoi Madame, "olen hänen olemuksestaan jo kuullutkin;
hän on niitä tekeytyviä sievistelijöitä, jotka käyttävät Jumalaa
nokkelasti kylttinään. Mutta jos hän ei tahdo taipua pikku viekkauteen,
vaan jouduttautuu hovin naljailun aiheeksi siitä, että on yhtä
naurettavalla kuin säädyttömälläkin tunnustuksella yllyttänyt
kuningasta, niin kreivitär de la Baume le Blanc de la Vallière saakin
kauniisti tyytyä siihen, että minä lähetän hänet takaisin kotiinsa
kyyhkysten pariin, jotta hän tuolla Tourainen tai Blaisoisin
seuduilla, mistä lieneekään tullut, saa mielensä mukaan haaveilla
paimenidyllejään."

Nämä sanat lausuttiin niin kiivaasti ja sisukkaastikin, että neiti de
Tonnay-Charente ihan vapisi. Hän lupasikin itsekseen valehdella niin
paljon kuin vain tarvitsi.

Tällaisella mielellä saapuivat Madame ja hovineito Kuninkaan tammen
luo.

"Nyt olemme perillä", sanoi Tonnay-Charente.

"Saammekin heti nähdä, voidaanko siten kuulla", virkkoi Madame.

"Sh!" varoitti nuori tyttö pidättäen valtiattarensa nopealla
liikkeellä, jossa hovisääntö unohtui. Madame pysähtyi.

"Huomaattehan jo, että kuulee", sanoi Athénais.

"Miten niin?"

"Kuunnelkaahan."

Madame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka
lausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:

"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan
häntä rajattomasti, -- rakastan kuollakseni!"

Prinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan.
Hän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti
parinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei
enää kuulunut.

"Jääkää te tähän, hyvä Athénais", sanoi hän, "ja pitäkää varalla, ettei
kukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä."

"Minustako, Madame?"

"Teistä, niin... tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen
kuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa
Montalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa."
Athénais epäröitsi. "Menkää!" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei
suvainnut vastaväitteitä.

Kreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi
johtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon
jättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu
istumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli:

-- Kas niin, koska täällä tosiaan saattaa kuulla, niin kuunnelkaamme
mitä minusta sanoneekaan herra de Bragelonnelle tuo toinen hupsu
rakastaja.




119.

Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta.


Syntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet
olisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten
luottavaista haastelua lemmenasioista.

Oli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja
virkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Voi, paras ystävä, se on suuri onnettomuus."

"Ah, niin kylläkin", huudahti toinen; "hyvin suuri!"

"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä.
Onnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata
rakkauttasi."

"Kuinka niin?" huudahti de Guiche.

"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu
vain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi
surmata itsensä kuin pettäisi sinut, -- et huomaa laisinkaan, sanon,
että nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi,
vaan jokaiselle vastaantulijalle."

"Jokaiselle vastaantulijalle!" ähmistyi de Guiche. "Miten voitkaan
väittää niin päättömiä, Bragelonne!"

"Minä puhun totta."

"Mahdotonta! Millä tavoin olisin tässä kohden tullut varomattomaksi?"

"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat,
vaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen
suunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on
hulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle,
kun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota
huomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään
olisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi
kukaan kuulla."

De Guiche huokasi syvään.

"Niin", jatkoi Bragelonne, "minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi
tänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi
häneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä
varomattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin
hallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin
pelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään?
Sillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun
kuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen."

"Voi, hyvä Jumala!" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä
sanoja.

"Tuo ei ole mikään vastaus, de Guiche."

"Onpa kyllä."

"No, mitä siis vastaatkaan?"

"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin
tänäänkään."

"Minä en käsitä."

"Niin, alituiset jännityksen vaiheet ovat kuluttaneet minut loppuun.
Tänään en enää ole ajatteleva, toimiva olento, tänään en enää vastaa
tyhjänpäiväisintäkään miestä. Juuri tänään, näetkös, ovatkin viimeiset
voimani ehtyneet, viimeiset päätökseni rauenneet, ja minä luovun
taistelusta. Kun on sotajalalla, niinkuin me yhdessä olemme olleet, ja
lähtee yksinään kahakoimaan, niin kohtaa toisinaan viisi- tai
kuusimiehisen partiojoukon ja yksinäänkin ryhtyy puolustautumaan.
Sitten saapuu kuusi lisää, mieli kiihtyy ja sisu sitkistyy. Mutta jos
ilmestyy vielä kuusi, kahdeksan, kymmenen samaan leikkiin, niin silloin
kannustaa hevostaan, jos hevonen vielä on, tai myöskin antaa surmata
itsensä välttääkseen pakoa. No, siinä minä nyt olen. Olen ensiksi
taistellut itseäni, sitten Buckinghamia vastaan. Nyt on kuningas
tullut. Minä en aio taistella kuningasta vastaan, ja kiirehdinpä
lisäämään, että vaikka kuningas peräytyisikin, en aio taistella pelkkää
tuon naisen luonnettakaan vastaan. Oh, minä en petä itseäni:
antauduttuani tämän rakkauden palvelukseen minä saan siinä loppuni."

"Rakastamaasi ei suinkaan sovi moittia", vastasi Raoul; "syy on
sinussa."

"Miksi niin?"

"No, tiesithän ennakolta, että prinsessa on hiukan huikentelevainen,
uutuuksiin viehättyvä ja herkkä ylistyksille, vaikkapa niitä lausuisi
sokea tai lapsi, ja sinä sytyit sellaiseen hehkuun, että palat
karrelle! Katsele sitä naista, rakasta häntä, sillä kukapa häntä voi
rakastamatta katsella, ellei sydän ole toisaalle kiintynyt. Mutta
rakastaessasikin kunnioita ensiksi hänen puolisonsa asemaa, sitten
häntä itseään, ja ajattelepa myöskin omaa turvallisuuttasi."

"Kiitos, Raoul."

"Mistä kiität?"

"Siitä, että nähdessäsi minun kärsivän hänen tähtensä lohdutat minua
sanomalla hänestä kaiken hyvän, mitä ajattelet, ja ehkä enemmänkin kuin
ajattelet."

"Hoo!" virkkoi Raoul; "sinä erehdyt, Guiche, -- aina en sano, mitä
ajattelen, ja silloin en sano mitään. Mutta puhuessani en osaa
teeskennellä enkä pettää, ja kuuntelijani voi minua uskoa."

Sillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät
laajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin
kahahdusta lehvistössä.

"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!" huudahti de Guiche.
"Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele
uutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä
ylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma.
Luonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua,
Bragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin
urhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka
käy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä
toimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä."

Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan
painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton!
Millaisen?"

"Millaisenko?"

"Niin, millaisen?"

"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä
sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli
kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin
virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja
rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne,
minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos
mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti
löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen
oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen
prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen
rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä
liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"

"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta
syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet
hullu!"

"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei
täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni
keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai
turkkilainen armahtaa minua luodillaan."

De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja
samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja
mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään
päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi
kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi
oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella
kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.

Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä,
ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä
de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta
silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään,
sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja
mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai
Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle
käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."

Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen,
olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat
sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen
mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja
nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka
kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että
olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja
ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa
uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän,
joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.

Madame odotti, -- tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti,
kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen
kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä
se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin
käsivarrelle.

He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää
kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden
varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja
tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset
tuikkivat.

Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa
metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin
paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi
nähdä jonkun matkaa ympärilleen.

"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska
sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."

"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?" toisti nuori mies
koneellisesti.

"Niin."

"Ja se merkitsee?" mutisi de Guiche.

"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne."

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de
Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä
aaltoon, joka hänet nielee.

"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?" virkkoi
Madame.

De Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän
tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Se on hyvä", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; "minä pidän
enemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin
petollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra
de Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen."

"Halpamainen!" huudahti nuori mies. "Tekö halpamainen? Oi, sitä en
suinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä
minulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut
niin."

"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä
sammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen."

"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?" vastasi kreivi. "Mitä
olen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes,
onko minua olemassa vai eikö?"

"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien
teidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä
muutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan
vilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä
siis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja
kokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin
katsahtanutkaan."

De Guiche kääntyi, luoden Madameen intohimoisen silmäyksen.

"Te", sanoi hän, "te annatte minulle anteeksi, te rukoilette minua!"

"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se
korjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle
kevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä
annan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja
keimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne
kuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota
kaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat."

Viimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin
äänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.

"Ah, Madame, Madame!..." sopersi hän.

"Kuunnelkaa vielä", jatkoi prinsessa. "Kun olette luopunut minusta,
ensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte
täyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma,
että tämän rakkauden -- anteeksi -- tämän hulluuden asemesta tarjoatte
minulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni
ottavani vastaan."

Hiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri
huultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.

"Madame", ähkäisi hän, "se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä
koskaan suostu sellaiseen kauppaan."

"Ja miksi", kysyi Madame, "hylkäätte ystävyyteni?..."

"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen
rakkaudesta kuin elän ystävyydestä."

"Herra kreivi!"

"Oi, Madame", kiihtyi de Guiche, "olen ehtinyt siihen suureen hetkeen,
jolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen
ajatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois,
kirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen
valittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että
rakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen.
Elävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma."

Mutta Madame seisoi jo haaveisiin vaipuneena, yhtä liikuttuneena kuin
nuori mieskin, ja käänsi hetkeksi päänsä pois, kuten tämä vähän
aikaisemmin oli salannut ilmettään.

"Rakastatte siis minua hyvin suuresti?" kysyi hän hetkisen vaitiolon
jälkeen.

"Voi, mielettömästi! Kuollakseni, kuten sanoin. Kuolemaan asti, siitä
huolimatta, häädättekö minut pois vai kuunteletteko minua vielä."

"Se on siis toivoton tauti", sanoi Madame nyt hilpeästi, "sairaus,
johon on käytettävä vain lieventäviä lääkkeitä. Kas niin, antakaa
minulle kätenne... Sehän on jääkylmä!"

De Guiche polvistui ja tyytymättä vain toiseen nosti Madamen molemmat
polttavat kädet huulilleen.

"No, rakastakaa minua sitten", myöntyi prinsessa, "koska ei voi toisin
olla."

Ja hän puristi melkein huomaamattomasti toisen sormia, täten kohottaen
hänet maasta puolittain kuin kuningatar, puolittain kuin sen olisi
rakastajatar tehnyt.

De Guichen koko ruumista värisytti.

Madame tunsi vavistuksen nuoren miehen sormissa ja käsitti, että tämä
todella rakasti häntä.

"Käsivartenne, kreivi", pyysi hän. "Palatkaamme."

"Oi, madame", sanoi de Guiche hoippuen, häikäistyneenä ja tulinen pilvi
silmissään. "Oi, te olette keksinyt kolmannenkin surmakeinon."

"Mutta onhan se kai onneksi pitkällisin?" vastasi toinen. Ja hän vei
kreivin Viisikulmiota kohti.




120.

Aramiksen kirjeenvaihtoa.


Olemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän
äkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin.
Oivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen
häiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan
arvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.

Tällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari
kummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin
kamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta
kaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä
kehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä
tässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin.
De Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham
rakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo
varmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.

Lukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä.
Näyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei
vielä ollut Buckinghamia edempänä!

Junkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti
ajatellen:

-- Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin
älykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla
homehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle
tärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman
tyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona
Viisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen
puheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle
ja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi
kelloaan.

"Nyt", jupisi hän, "on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat
varmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona.
Olen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta
esiinny..."

Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen
lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään
osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen
palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies
saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti,
jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.

-- No ihme ja kumma! -- ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; -- Jumala
minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa
olekin se salaisuuteni!

Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle
tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta
tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka
säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan,
vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään.
Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten
oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut
olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi
syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia
hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin
ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän
puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten
katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.

Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä
näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti,
jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan
menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan
hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta
tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli
kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen
taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei
hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä
saavuttaa hänet.

Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa
olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä
päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille
kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi
yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen
tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa.
Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden
pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi
sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet
toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse
kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli
rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari
niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka
vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että
herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista
pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja
lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla
vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin
junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään
pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja
kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.

"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä
suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että
kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."

"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin
asioista, läksin matkalle."

"Onko Pariisissa rauhallista?"

"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen."

"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen
kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."

"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne
kysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata
häntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen."

"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten",
selitti junkkari.

"Ehkä hän on Madamen luona?" kysyi Fouquet.

"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni
huoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken
kulki ohitsenne, ollut kuningas itse..."

Junkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa
herrasmiehen nimen.

Mutta olipa Fouquet tuntenut de Guichen tahi ei, hän vastasi vain:

"Ei, monsieur, hän ei ollut kuningas."

Pettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran
vilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä
ryhmässä, hän lisäsi:

"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa
teille tarkempia tietoja kuin minä."

"Kuka?" kysyi Fouquet, jonka heikko näkö ei kyennyt tunkemaan varjon
läpi.

"Herra Colbert", vastasi junkkari.

"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja
kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"

"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille
huomista varten."

"Kiitos, monsieur."

Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa
tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään
tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun
Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis
tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.

"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät
järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te
synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan,
monsieur, uskotteko onneenne?"

"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.

"Ja miksi ette?"

"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen
väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin
laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen
tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan
onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian
onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo... Olen noussut
niin korkealle... Tiedätte tunnuslauseeni: _Quo non ascendam_. Minä
olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua.
Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on
inhimillisestä edistyksestä poikkeava."

Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.

"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä
pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua
todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna.
Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan
oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin
kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos
ne sattuisivat minulle itselleni."

"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian
lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin
maailmallinen."

"Pyh! Ripityksenä?"

"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!" Ja Fouquet
huokasi.

Aramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin
kuin mykällä hymyllään.

"Kyllähän varovaisuus on suuri hyve", virkkoi hän sitten.

"Hiljaa!" varoitti Fouquet. "Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut
ja tulee tänne päin."

"Colbert?"

"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, -- en tahdo, että se myyrä
näkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan."

Aramis puristi hänen kättänsä.

"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään", virkkoi hän, "kun minulla on
teidät!"

"Emme tiedä kuinka pitkäksi aikaa", vastasi Fouquet surumielisesti.

"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti,
"me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai
uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet,
miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä
suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette
sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"

"Madamenko?" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.

"Niin kylläkin... Madamen."

"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen
päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi
luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista,
että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä.
Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa.
Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä
liittolainen."

"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät
tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"

"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta
eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."

"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla
olemaan esittelyvälinekin -- kaksi komeata vanhanaikaista kameaa
timanttikehyksessä."

"Olen ne nähnyt, -- kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia."

Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.

"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen
Fouquetille kirjeen.

"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa,
pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.

Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan
väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.

Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet
säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja,
käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä
seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi
ainoastaan seuraavat sanat:

    'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata
    siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'

Siinä kaikki.

Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia
aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten
muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan
tätä tärkeätä asiakirjaa.

Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.

Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella --
mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin -- seuraavan tiedonannon:

    'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs
    nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan
    tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas
    kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de
    la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että
    kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.

    Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.'

Ei sanaakaan Madamesta.

Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet
taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.

"Monseigneur!" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.

"Noh?" kysyi Fouquet.

"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?"

"En tosiaankaan!"

"Koettakaahan muistella."

"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia."

"Varmaankin sama."

"Entä sitten?"

"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä
iltana."

"Mitä ihmettä?"

"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle."

"Jopa nyt jotakin!"

"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini."

"Mutta näin odottamatta..."

"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu
la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de
Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä
nimen lausuittekaan!"

"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että
tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä
myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."

"Käyn kenen luona vain haluatte", vastasi Fouquet, paratiisi
sydämessään.

"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan
matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen
joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät
ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."

Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden
hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä,
niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.

"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin
tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa _Sammakosta, joka
tahtoi pullistautua härän kokoiseksi_."

Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä,
keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo
neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi
kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.

"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo
pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten
lyhtyjensä maksamiseksi."

Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi.
Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.

"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä
hyvää aistia?"

"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan
vähäisintäkään ivaa.

"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta... Me olemme
köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan
verrattavissa."

"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia
läsnäolijoita.

"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet
vähäisten varojemme mukaisesti."

Fouquet teki hyväksyvän liikkeen.

"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur,
olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä
puutarhoissanne... noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet
kuusikymmentä miljoonaa."

"Kuusikymmentäkaksi", oikaisi Fouquet.

"Sitä paremmalla syyllä", tarrasi Colbert. "Se olisi tosiaan
suurellista."

"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi
ottaa kutsuni vastaan?"

"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä
takuuseenkin."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa
kannatukseenne?"

"Tietysti, monseigneur."

"Tahdon ajatella asiaa", lupasi Fouquet.

"Suostukaa, suostukaa!" kuiskasi Aramis kiihkeästi.

"Tahdotte ajatella?" toisti Colbert.

"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää
kutsuni kuninkaalle."

"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä."

"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua
teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on
hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."

Joukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.

"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka
tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."

"Syöksitte minut turmioon", kuiskasi Fouquet Aramikselle.

"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan
portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.




121.

Järjestykseen piintynyt virkamies.


Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas
vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa
keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme
selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan
kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki
kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita
hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet
sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja
seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta
kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren
kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de
Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä -- eikö
siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle
päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja
tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin
eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että
kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen
kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la
Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet
Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen
innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla
hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi,
mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt
levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli
ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.

Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa
laittautuessaan kysyi:

"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière
on?"

"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa,
nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä
tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

"Sitä en kysy... En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä
tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta
tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä
puhutaan."

"Häntä kiitetään siveäksi."

"Oh", virkahti kuningas hymyillen, "huhuja liikkuu paljon."

"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun
sitä kerran levitellään."

"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni... Ja onko hän hyvää sukua?"

"Ehdottomasti, -- markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de
Saint-Remyn tytärpuoli."

"Kah, niin, tätini hovimestarin... Nyt muistankin ohimennen nähneeni
hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää
viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista
huomaavaisuutta."

"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne
ajan."

"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole
rakastajaa?"

"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä
kilpailijoita."

"Maltas nyt!" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.

"Mitä suvaitsette, sire?"

"Muistelen."

"Ah!"

"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen."

"Sulhanen!"

"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?"

"En."

"Sinä, uutisten kertoja?"

"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän
majesteettinne sen sulhasen?"

"_Pardieu_, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta
avioliittosopimukselle! Hän on..."

Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen,
mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.

"Hän on...?" toisti Saint-Aignan.

"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota
oli vaikea peitellä.

"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi
Saint-Aignanin kreivi.

"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin,
-- en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti
mennä naimisiin... mutta nimi ei tule mieleeni."

"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?"
kysyi Saint-Aignan.

"Saattoi olla", myönsi kuningas.

"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente
mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia
tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."

"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la
Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä
tietoja."

"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän
majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"

"Kun olet ne saanut."

"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni
nähdä kuningasta on kiihkeä."

"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa
kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"

"Ei ollenkaan, sire."

"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?"

"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa."

"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin
tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."

"Todellakin, sire."

"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan."

Kreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.

"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo
juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta
myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä
iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."

"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä
tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä.
Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen
mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin
vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut,
otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene
tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"

Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä
iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra
Fouquet sisälle.

Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä
vastaanottamaan.

"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen.
"Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani
vasta myöhään?"

"Kello yhdeksän illalla, sire."

"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä
minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne
Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."

"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi
Fouquet kumartaen.

"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?"
jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.

"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska
osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa
eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"

"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua
kiittämään, eikö niin?"

"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika
on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen
hiippakuntaansa matkustettaessa..."

"Kuka hän sitten on?"

"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta
sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."

"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut
paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"

"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen
seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat
raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra
d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."

"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin
tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.

"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei
tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle
palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."

"Enpä tosiaan... Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?"

"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä
tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa
paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen
uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."

"Odottaako hän?"

"Hän odottaa, sire."

"No, tulkoonhan sisälle."

Fouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.

Ovi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.

Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän
silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut
unohtaa.

"Vannes!" virkkoi hän. "Te olette Vannesin piispa, monsieur?"

"Niin, sire."

"Vannes on Bretagnessa?"

Aramis kumarsi.

"Lähellä merta?"

Aramis kumarsi jälleen.

"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?"

"Niin, sire", vastasi Aramis, "luullakseni kuuden lieuen päässä."

"Sehän on vain askel", virkkoi Ludvig XIV.

"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen
taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu
äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että
rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."

"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?" uteli
kuningas.

"Niin sanotaan", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.

"Miten! Sanotaan?" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä
seikkaa."

"Mitä niin?"

"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies,
ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"

"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset
Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."

"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen
välinpitämättömyydestään."

"Ja millä tavoin, sire?"

"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan."

Fouquet puri huultansa, Aramis hymyili.

"Paljonko Vannes tuottaa?" jatkoi kuningas.

"Kuusituhatta livreä", vastasi Aramis.

"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra
piispa?"

"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle
kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."

"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille."

"Sire..."

"Pidän teidät mielessäni."

Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein
kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä
kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi
hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan
ja poistui.

"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä
silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan
sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.

"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi
Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä
arvosijoja niin hyvin kuin hän."

"Eikö hän siis ole lueskellut?"

"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta
jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra
d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen..."

"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet."

"Minusta, sire?"

"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset."

"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne
ystävällisyys minulle tuottaa."

"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut
ennakkoluuloinen teitä kohtaan."

"Silloin olin kovin onneton, sire."

"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte
olevanne epäsuosiossa?..."

"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt
koittaneen?"

"Ja tiedättekö, missä vika oli?"

"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina."

"Noh, en suinkaan."

"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne
ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan
riittäisi varoja."

"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen."

Fouquet kumarsi.

"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?"

"Mutta rahaa on", sanoi Fouquet.

"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime
kuukauden kuluessa."

"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne
tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."

"En -- Jumalan kiitos -- pane teitä koetukselle, herra Fouquet",
vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä
mitään."

"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa
alkurahastoksi sodan varalta."

"Viisi tai kuusi miljoonaa!"

"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin."

"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?"

"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se
niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."

Ludvig punastui mielihyvästä.

"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö
nuhtele minua siitä?"

"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta
jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden
aikana."

"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!"

"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire... Teidän
majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi
pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen
minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni.
Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."

"Herra Colbert?" ihmetteli kuningas.

"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies."

Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja
ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt
mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen
kaksin verroin laittamaan.

Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden
edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"

"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies,
uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."

"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?"
kysyi kuningas hymyillen.

"Niin juuri, sire."

"Selittäkää se minulle."

"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja
hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä
käyttöä."

"No, no, herra yli-intendentti, -- mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte
minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"

"Hallinnollisella alalla, sire?"

"Niin."

"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire."

"Todellako?"

"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä
kuin herra Colbert on."

Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta
kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri
puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin
halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen
ja Colbertin omalleen.

"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta
säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa.
Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt
rahojani tulvimasta ulos."

Fouquet kumarsi ääneti.

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?" kysyi kuningas.

"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut
erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän
majesteettinne kaiken kiitoksen."

Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun
kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti
vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi
piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat
olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä
loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa
hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen,
mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti
kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja
ministerin kyvykkyyttä kohtaan.

Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni
vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta
opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko
juhlallisuuksien järjestelyä -- korukirjauksia, upeita verhokankaita,
ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja
ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli
saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä
viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia
juhlissaan.

Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja
jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun
kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja
hellittämättömällä vihallaan.




122.

Fontainebleau toisella aamutunnilla.


Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta
samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu
tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman
hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli
erikoinen lajiansa, -- niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia,
joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja
tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun
matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan
suvaittu liehittelijä-kätyri.

Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että
alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän
kiirehti etsimään kreiviä.

De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla
hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan
läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja
kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon
näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja
näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet
olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli
Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja
huomasi arvanneensa oikein.

De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen
sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät
riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa
yötänsä.

Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la
Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki
ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä
perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la
Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei
mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun
verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla
turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli
seuraava:

Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle,
mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada
olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu
kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi
hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi
laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään,
jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten
silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta
ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas
osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän
huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen
jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti
jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun
ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena
rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin
onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi,
jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä
kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä.
Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden
edullisen aseman.

Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut
hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de
Guichea, -- häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan
tosin ei tiennyt mitään.

Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana
nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan,
-- aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota
taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, --
silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen
kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen
päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se
kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen
tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi
häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli
Saint-Aignan valinnut -- niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja
-- tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi
erästä sanaa tai oikeammin nimeä.

"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"

"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.

"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä
kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä
säkeitä?"

Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään
toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.

"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"

"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"

"Kuinka niin?"

"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."

"Te etsitte minua?"

"Niin, ja yllätin teidät."

"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?"

"Hyräilemästä lemmenlauluja."

"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä
kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."

"Sehän teille sopiikin."

"Minulleko?"

"Teille erityisesti, -- jokaisen kauniin ja älykkään naisen
pelottomalle suojelijalle."

"Mitä hittoa nyt latelettekaan?"

"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen
rakastunut."

"Tekö?"

"Niin."

"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle."

Ja peläten -- kenties liian myöhään -- että Saint-Aignan huomaisi
valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä
häntä syrjemmälle.

"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin
päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos
suvaitsette."

Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli
hän linnan läheisillä kukkapengermillä.

"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun
kernaasti käytettäväksenne."

"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen
Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi,
joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."

"Ja jota te rakastatte?"

"En sano niin enkä näin, paras... Käsitättehän, ettei sovi noin ilman
muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin
hankkia vakuuksia."

"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen
kapine."

"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän
ohjattavaksenne."

"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?"

"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta."

"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!"

"Kuinka niin?"

"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana."

"Ohoh!"

"En koskaan!"

"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?"

"Neiti de Tonnay-Charente -- se teidän täytyy tietää paremmin kuin
kukaan, hyvä kreivi -- on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin
haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."

"Te laskette leikkiä."

"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte."

"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?"

"Ei minkäänlaista."

"Ettekö tunnekaan häntä?"

"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun
en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille
mitään erityisiä tietoja hänestä."

Ja de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.

"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette
minusta noin pääse."

"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle."

"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni."

"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä
jotakin puhuttavaa."

"Tuo on oikein, _pardieu!_ Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät
pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että
teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se
ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"

"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!"

"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen
aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut
neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin
sepitetty."

"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin."

"Tunnetteko sen?"

"En, mutta antakaa kuulua."

"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan."

"No, onhan sitä siinäkin."

"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi."

"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu."

"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la
Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi
kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."

"On todella ikävää, että muistatte vain lopun."

"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni."

"Minä kuuntelen."

"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja..."

"_Pardieu_, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja
oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.

"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun,
ystäväiseni."

"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!"

"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin
suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.

"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?" virkkoi de
Guiche.

"En tosiaankaan."

"Siitähän voitte olla hyvillänne?"

"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais", huomautti Saint-Aignan yhä
hymyillen.

"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka."

"Tunnetteko hänet?"

"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp
auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa
Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa
Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni
Manicampin hupeloa kohtaan."

"Ja se onnistui?"

"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, --
toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään
muuta?"

"On loppusointu jäljellä."

"Mikä loppusointu?"

"Jonka äsken oivalsitte."

"La Vallière?"

"Niin."

Ja de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.

"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen
seurueeseen, se on totta."

"Ai, ai, ai!" huudahti de Saint-Aignan.

"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle
suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä
nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti
järkevästi."

"Peräti järkevästi?"

"Niin."

"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?" kuiskasi Saint-Aignan.

"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun
itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."

"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?"

"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni."

Saint-Aignan säpsähti.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan
hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan
naurunalaiseksi."

"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään
puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä
uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.

"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään
halusta saada tietää ystävän nimi.

"En suinkaan, hyvä kreivi... Haluaisin vain runoilla sepitelmäni
valmiiksi."

"Millaisen?"

"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on
jotakin pyhää."

"_Ma foi_, kyllähän!"

"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken
harkintakykyni."

"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!"

"Hyvästi!"

"Mutta kuulkaahan... Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?"

"Kutakuinkin."

"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?"

"Toivoakseni."

"No, huomiseen siis."

"Huomiseen; hyvästi!"

Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi
vielä ja hävisi lehtimajan taakse.

Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle
linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja
haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi
Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle,
missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden
akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä
toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden
takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan
rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa
näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen
palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten
eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien
läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.

Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan
ähmissään siitä -- kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut --, että hän
ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin
niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.

Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa -- ikäänkuin
rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen
liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn
huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.

Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän
silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden
latvoista.

Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen
kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti
keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta
kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.

Nainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.




123.

Sokkelo.


Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja
kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.

Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja
nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa,
Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain
juurelle.

Sitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja
kuunteli.

Naisella oli nyt puheenvuoro.

"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin
säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän
varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta
yllätetyiksi."

"Paljon mahdollista", vastasi mies velton levollisesti.

"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi
minut, niin varmaan kuolisin häpeään."

"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!"

"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten
tuottaa itselleen vahinkoa -- olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi,
herra de Manicamp!"

-- Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, -- tuumi
de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin,
taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.

"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp,
"älkää paetko. Hitto, -- minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita
teille sanottavana."

-- Montalais! -- ajatteli de Saint-Aignan; -- yksi niistä kolmesta!
Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta
luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.

Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille
tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan
joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista
asentoaan.

"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei
minulla ole mitään pahoja aikeita."

"Eipä tietenkään... Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen,
vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan
ja tällaisessa paikassa?"

"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se
toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista
varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen,
jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt
sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui
minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli
pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."

"Herra de Manicamp!"

"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."

"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."

"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja
varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä
hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa,
vaan kuunnelkaa minua."

"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on
ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka
tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."

"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle."

"Ja minkätähden?"

"Antakaa vain tänne."

"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?"

"Vedän teidät luokseni."

"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?"

"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja
tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa
siihen viereenne."

"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä."

"Niinkö luulette?" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.

"Olen varma siitä."

"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan
liian tukalaa."

"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta."

"Se on totta."

"Te kirjoititte minulle?"

"Niin tein."

"Mutta miksi kirjoititte?"

"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä."

"Niin?"

"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä."

"Sen hyvin näen, koska olette siinä."

"Odottakaa toki... Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut
täydelliseen epäsuosioon?"

"Surullista kyllä!"

"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan
Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja
varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."

"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp."

"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis
välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä;
hän ei ottanut kuullakseenkaan... Äh, lempo!"

"Mikä tuli?"

"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut
kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."

"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."

"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä
seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua
päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de
Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä
vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän
kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin
näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun
tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja
myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen
mennen."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi
tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte
harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin
haluaisitte astua alas."

"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian
kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"

"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en
nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin
de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei
kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan
ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa,
kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu.
Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään
suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt;
minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut
nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."

"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut
erinomaisen vastaanoton."

"Oo!"

"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."

"Kuningas, joka hänet karkoitti!"

"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän
kuin koskaan ennen!"

"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö
hän ole puhunut minusta?"

"Ei sanaakaan."

"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?"

"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee."

"Ja miten täällä on iltaa vietetty?"

"Tanssilla."

"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?"

"Loistavasti."

"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy
tulla täältä teidän luoksenne."

"Kuinka niin?"

"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan
linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla,
vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."

"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä
linnan alueelle muurin ylitse!"

"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin
arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön
toteuttaminen oli.

"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan
kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"

"Minä, mademoiselle."

"Kuka minä?"

"Malicorne, nöyrin palvelijanne."

Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun
alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.

"Herra Malicorne!... Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan
järjiltänne!"

"Miten voitte, mademoiselle?" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.

"Se nyt vielä puuttui!" jatkoi Montalais epätoivoissaan.

"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä
pyydän!"

"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä
kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään
yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."

"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla
vietetty yö ei häntä surmaa."

"Mademoiselle!"

"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan."

"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten
tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.

Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän
käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi
työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman
sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de
Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle.
Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten
ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.

Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle,
vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais
laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen,
jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen
rukoileva ääni.

"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani
on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle
puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on
käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes
Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."

"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista
välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea.
Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."

"Niin minustakin", vastasi Montalais; "lähtekää siis, herra Manicamp."

"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten
maahan; "te olette kovin ystävällinen."

"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra
Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti
Montalais.

Manicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden
juurelle.

"_A propos_, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?"

"Kah, se on totta... Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte
lehtokujaa..."

"Hyvä on."

"Saavutte vihreään tienristeykseen."

"Hyvä!"

"Näette siinä neljä lehtokäytävää..."

"Mainiota."

"Valitsette niistä yhden..."

"Minkä?"

"Oikeanpuolisen."

"Oikeanpuolisenko?"

"Ei, vasempaan poikkeattekin."

"Peijakas!"

"Ei, ei... malttakaas..."

"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle,
minä pyydän."

"Se on keskimmäinen."

"Mutta niitähän on neljä."

"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan
Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."

"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?"

"Ei, Jumala varjelkoon!"

"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin
vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."

"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä
neuvoa."

"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen
onnellisen käytävän."

"Silloin jo pääsette perille."

"Hyvä."

"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi."

"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?"

"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on
mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä
oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi... hm, yksi vai kaksiko
käännöstä... No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta,
niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät
suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."

"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile,
että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis
pyytää teiltä pientä palvelusta."

"Mitä vielä?"

"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten...
kuten... Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten
mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni.
Tulkaa siis, minä rukoilen."

"Entä minä!" huudahti Malicorne; "hylkäättekö siis minut?"

"Mahdotonta, monsieur!..." vastasi Montalais Manicampille. "Minut
voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja
ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."

"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi
Manicamp mielevästi.

"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!"

"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on
nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos
eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät
tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen
luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä
on tikapuut."

"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä
muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"

Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta
veti sen alakuloisena takaisin.

"Sh!" kuiskasi Manicamp.

"Mikä on?" kysyi Montalais.

"Kuulen askeleita."

"Hyvä Jumala!"

Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät
kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy
silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa,
missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla
ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.

"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas
ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin.
Neiti de Montalais, teidän... nöyrin palvelijanne!"

Montalais punastui.

"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.

"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen
viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te
minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä
olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen
nimenne!"

"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"

"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti
Montalais.

"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne
mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette,
mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa
tulevaisuudestamme."

"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa,
mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."

Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä
kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.

Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.




124.

Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.


Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli
Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja
sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen
aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina,
selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit
viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin,
jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat
pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.

"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt
tehdä minut onnettomaksi, -- vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"

"Minäkö?" äännähti Malicorne; "olenko minä julmuri?"

"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra
Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."

"Minäkö?"

"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan
Orléansissa, eikö?"

"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä
katsomaan."

"Oliko se muka tarpeellista!"

"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen
kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että
minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin
oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin
Fontainebleau veti minutkin mukaansa."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Te siis tahdoitte nähdä minut?"

"Niin juuri."

"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!"

"Ohoh, en toki", kieltäysi Malicorne.

"Mitä! Ettekö?"

"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin
kanssanne."

"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa."

"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa!
Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."

"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään."

"Miksette?"

"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa."

"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes."

"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan
hyvin tärkeätä tiedonantoa."

"Joko hän on kauankin odottanut?"

"Vähintään tunnin."

"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja", huomautti Malicorne
tyynesti.

"Herra Malicorne", sanoi Montalais, "te unohdatte itsenne."

"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa,
jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon
päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole
ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."

"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?"

"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka
ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut
iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa,
-- aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin,
milloin kiikkuvat tikapuut. _Morbleu_, sellainen asema, mademoiselle,
ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai
saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle,
että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo
lippuni. Ihminen minäkin olen, _mordieu_, ja ihmisenä pysyn, mikäli en
saa korkeampia määräyksiä!"

"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta
vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.

"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan
Fontainebleaussa?"

"Minä..."

"Sanokaa suoraan."

"Aavistelin kyllä."

"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran
päivässä?"

"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne."

"Loruja!"

"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua."

"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan
muu."

"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu."

"On jo aikakin."

"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä",
virkkoi Montalais mielistelevästi.

"Oo, minua ajatellaan..."

"Kautta kunniani."

"Eikä mitään uutta?"

"Mistä?"

"Virastani Monsieurin taloudessa."

"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille
ei ole ollut menemistä viime päivinä."

"Entä nyt?"

"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole
mustasukkainen."

"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?"

"Siihen toimitettiin käänne."

"Kertokaa!"

"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen,
ja Monsieur heti rauhoittui siitä."

"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?"

Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen
Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."

"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche,
huokailija-poloinen?"

"Oh, hän on ihan syrjäytynyt."

"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?"

"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää
kädessään."

"Millaisissa väleissä te olette Madameen?"

"Mitä parhaissa."

"Entä kuninkaaseen?"

"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään."

"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?

"La Vallièren."

"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!"

"Minkätähden?"

"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa
asiasta vihiä."

"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?"

"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne,
"eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat
tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille:
herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö
osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä
tai hänet."

"Onhan kuningas häntä suojelemassa", sanoi Montalais.

"Kuningas!" huudahti Malicorne.

"Tietysti."

"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!"

"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra
Malicorne!"

"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni,
ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa
hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."

"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman
lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."

"Miksen?"

"Koska ette vielä tiedä mitään."

"Mitä onkaan tekeillä?"

"Tänä iltana, nähkääs... eihän kukaan meitä kuunnelle?"

"Ei."

"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja
peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi
ketään muuta miestä rakastaa.'"

Malicorne hypähti muurillaan.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän. "Sanoiko se onneton niin?"

"Sanasta sanaan."

"Ja ajatteleeko hän niin?"

"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu."

"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!" päivitteli
Malicorne.

"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!"

"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme
Raoulille, kun vielä on aikaa."

"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!"

"Miten niin?"

"Nuo la Vallièren sanat..."

"Niin?"

"Ne kuninkaalle omistetut sanat..."

"No?"

"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin."

"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?"

"Kuningas oli itse kuulemassa."

"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa."

"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään."

"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja
Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien
Bragelonne-poloisen ruumiin yli."

"Tepä sen sanoitte."

"Se on kauheata."

"Niinpä kyllä."

"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään.
"Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin,
muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."

"Sitä teille tahdoinkin selvittää."

"Pitäkäämme huolta itsestämme."

"Samaa minä ajattelin."

"Avatkaa siis sievät silmänne."

"Ja te isot korvanne."

"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma."

"Tässä", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.

"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la
Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la
Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän
rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati
meidänlaisemme järkevät ihmiset."

"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!"

"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä,
armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"

"Ei kylläkään."

"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska
jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."

"Se on aivan oikein."

"Mutta vain me kahden."

"Olkoon niin!"

"Hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Olen valmis sen vannomaan."

"Ojentakaa kätenne, -- kas niin: kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Montalaisin tähden!" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan
kätensä.

"Ja mitä nyt on tehtävä?"

"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita
vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."

"Sovittu."

"Päätetty."

"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä."

"Mitä, hyvää yötä?"

"Tietysti. Palatkaa majataloonne."

"Majatalooni?"

"Niin, ettekö asu _Komeassa Riikinkukossa_?"

"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan
Fontainebleaussa."

"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette,
kiittämätön!"

"Hm!"

"Palatkaa siis asuntoonne."

"Kas, siinäpä sitä ollaan!"

"Mitä nyt?"

"Se on käynyt mahdottomaksi."

"Eikö teillä ollut siellä huonetta?"

"Oli, mutta ei ole enää."

"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?"

"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan
hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla
sairasta munkkia."

"Munkkia?"

"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa
hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös
portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet
omaan kamariini."

"Teidän kamariinne?"

"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun
isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone
oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."

"Ohhoh!"

"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin
suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen.
Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli.
Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi
kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja
äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän
karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä
ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas
nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei
ole kuhun pääni kallistaisin."

"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku
veljeskunnan suurmestariko?"

"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen
puhutellessaan käyttäneen."

"Niin että...?" virkahti Montalais.

"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä
varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan
ulkosalla."

"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.

"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.

"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.

Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi
näkyviin.

"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut
tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen
luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te,
rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja
neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti
uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin
yhdenkin."

Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta
yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn
ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen
merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.

Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen
joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de
Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.

Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys
eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin
vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia,
hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi
miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin -- voisivat parhaiten
antaa hänelle tietoja hovineitosista.




125.

Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.


Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja _Komean Riikinkukon_
majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia
siinä asui.

Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat.
Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin
monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli
Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle
naisen kasvonpiirteet.

Tämä majatalo -- elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan,
joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena -- sijaitsi
vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista
päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa
Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de
Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui
tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan
kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan
ympäröimää puutarhaa.

Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti
oli kuin olikin vain kaksi. _Komea Riikinkukko_ oli kulmatalo,
varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin
puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia
huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten -- jalankulkijoille
ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei
ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin
kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka
esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua
sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten
ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin
ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä
ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia
rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja
ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita,
etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun
ulkopuolella.

Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista
johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun
rauhallista maisemaa, -- puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä
edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille
takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.

Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu
muuttamaan _Komeasta Riikinkukosta_, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä
hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa
tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta.
Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin
saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän
huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista
matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa,
miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden
paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen
majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja
asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia
toimenpiteitä. Kaikki _Komean Riikinkukon_ huoneistot olivatkin nyt
luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa
aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään
ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet
myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan;
tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti
kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista
varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä
rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia,
saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati
huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.

Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja
majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne
päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty.
Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen
mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin
tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut
jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota
hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään,
hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa
asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme
rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka
olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä
lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista
tätä arvoitusta.

Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän
matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti
päässyt livahtamaan _Komean Riikinkukon_ vieraaksi. Nuo seitsemän
henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla,
olivat:

Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja
lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin
nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali,
mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja
kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan _señor_ Herrebia.
Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa.
Kauppias esittäysi _herr_ Bonstettina. Venetsialainen senaattori
puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä
senaattoria puhuteltiin _signor_ Mariniksi. Skotlantilainen
aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki
jalkaisin. Tämän _lairdin_ nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut
itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa
ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran
sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi
flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen
saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia.
Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.

Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten
sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa
majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän
huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien
toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän
aamuna.

Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla
sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut _Komean
Riikinkukon_ isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli
utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä
sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin
tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:

"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette,
kun kerran tulette ensimmäisenä."

Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi
selvästi kehoituksen: -- Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme
yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.

Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta,
mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin
kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria,
se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten
paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan
kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan
kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti
sanoi;

"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä."

"Tallitiloineen?"

"Niin."

"Mistä alkaen?"

"Heti tästä päivästä, jos sopii."

"Mainiosti."

"Mutta", lisäsi Malicorne oitis, "minä en ota omaan huostaani
päähuonetta."

"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä
syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain
pieni viereinen kamari."

"Niin, niin, niin", äänteli isäntä.

"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen
perusteella oman tilinsä."

"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu", vastasi isäntä.

"Oli sovittu?"

"Sanasta sanaan."

"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi
isännälle.

"Ihan."

"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian... sillä olemmehan
selvillä, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."

_Komean Riikinkukon_ isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä.
Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä
havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita
iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet
jossakin juonessa.

-- Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, -- tuumaili Malicorne; --
mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on
näissä oloissa parasta.

Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien
jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli
neiti de Montalaisille kuvannut.

Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen
peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita
seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä
oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut
kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.

Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen
kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:

"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, -- tiedättehän, hyvä
herra?"

"Aivan niin."

"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."

"Kiitos!"

"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai
muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."

"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja
ystävästäni?"

"Puhukaa, _pardieu_. Tehän saatte määrätä."

"Hänen piti tulla, kuten tiedätte..."

"Ja on vielä tulematta."

"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä."

"Ei."

"Oletteko varma siitä?"

"Tiedän varmasti."

"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten
voi vastata hänen tulostaan."

"Mutta onhan hän teille sanonut..."

"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös
_verba volant, scripta manent_."

"Mitä se merkitsee?"

"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle
kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin
jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani...
tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän..."

"Mihin oikeutatte minut?"

"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän
hinnan."

"Vuokraamaan pois!"

"Niin."

"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän
olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"

"Kah!"

"On vainkin."

"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia
ohjeitaan."

"Näin hän kirjoittaa", alkoi isäntä lukea:

    '_Komean Riikinkukon_ majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette
    jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat
    järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka
    siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa
    pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'

"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa.
Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:

    'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta
    kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle
    kirjuriparalle.'

"Teitä hän siis tälläkin tarkoittaa?" sanoi isäntä.

"Niin... niin", myönsi Malicorne.

"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa
maksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista."

-- Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! -- ajatteli
Malicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:

"Tyydytte siis luottamaan siihen nimeen?"

"Mihin nimeen?"

"Allekirjoitukseen. Pidätte sitä riittävänä vakuutena?"

"Nimeä minä aioin juuri teiltä kysyä", sanoi isäntä.

"Mitä! Jättikö hän sen pois?"

"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen", vastasi isäntä, silmät
kiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.

"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä", virkkoi
Malicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.

"Niin tietenkin."

"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran
tahtoo saapua tuntemattomana."

"Oikein kyllä, monsieur", myönsi isäntä; "en sitä pyydäkään."

"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme
siis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten
ystävänikin huomauttaa."

"Se on alunpitäin sovittua, monsieur."

"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme
tätä myöten."

"Sillä ei ole kiirettä."

"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu
hevoselleni -- paljonko päivältä?"

"Neljä livreä, monsieur."

"Siis kaksitoista livreä nyt kolmelta päivältä?"

"Kaksitoista, niin, monsieur."

"Tuossa."

"Kah, monsieur, miksi suotta maksatte kesken aikaa?"

"Sentähden", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen
palautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, "sentähden että jos
tulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen
selvittelyssä."

"Se on totta, monsieur."

"Kamari siis pysyy minulla."

"Mielenne mukaan."

"Hyvä on. Hyvästi!"

Isäntä poistui. Yksin jäätyänsä Malicorne alkoi itsekseen järkeillä:

-- Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa
isännälle, -- Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin
ulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on
silloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle
naiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee
suoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on
tarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille -- Guichen
uskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana -- tai itse kreiville,
joka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin
osaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty
tapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä,
joiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen,
jonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin
paremmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia -- ja muutakaan en osaa
ajatella --, niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut:
Manicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.

Näiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle,
olematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka
väkineen kuhisivat _Komeassa Riikinkukossa_. Aina kun hovihommiltaan
jouti -- kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä
jaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle
Montalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta -- hän sulkeusi
onnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen
neilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen
kummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan
vähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.

Täten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine
jatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä
luvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut
ikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä,
huolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

-- Kas niin! -- ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä;
-- siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.

Hän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan
hänet heti.

"Ah, _pardieu_, olipa hyvä, että tapasin teidät!" sanoi hän ilahtuen.
"Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea
turhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta."

"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja",
vastasi Malicorne, "kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja
tallitilan laita on toisin."

"Hei, hei!"

"Niin, onhan ne varattu täällä?"

"Varattu? Ja kenen toimesta?"

"Omastanne kaiketi."

"Mitä hittoa!"

"Ettekö te siis olekaan ennakolta pidättänyt täällä asuntoa?"

"En millään muotoa."

Samassa saapui isäntä kynnykselle.

"Onko huonetta?" kysyi Manicamp.

"Oletteko tilannut, monsieur?"

"En."

"Ei sitten ole."

"Kah, tilannuthan olenkin!"

"Kamarin vai huoneiston?"

"Miten vain teille sopii."

"Kirjeelläkö?" kysyi isäntä.

Malicorne antoi nyökkäyksellä merkin ystävälleen.

"No... kirjeelläpä tietenkin", vastasi Manicamp. "Olette kai sen
saanut?"

"Miltä päivältä?" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.

Manicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta
toinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä
avuksi.

Samassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan
verhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän
oli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.

"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa
varasitte täältä asunnon?" tivasi isäntä.

"Toissa keskiviikkona", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja
kohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.

Manicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi
korvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi
heti tuntenut hänessä oikean vieraansa.

"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa", sanoi hän
tälle säyseästi. "Mutta..." Hän katseli ympärilleen. "Hevosenne?"

"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä,
kunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?" Isäntä kumarsi
vielä syvempään. "Olette kai myös jättänyt vapaaksi sen pienen kamarin,
jonka tilasin?"

"Ai!" äännähti Malicorne koettaen peitellä hämiään.

"Se on ollut ystävällänne jo kahdeksan päivää, monsieur", ilmoitti
isäntä osoittaen Malicornea, joka ihan kyyristyi kokoon.

Matkustaja alensi kauluksensa nenän tasalle ja loi pikaisen silmäyksen
Malicorneen.

"Monsieur ei ole ystäväni", sanoi hän.

Isäntä hypähti.

"En tunnekaan tätä herrasmiestä", jatkoi matkustaja.

"Mitä ihmettä!" huudahti ravintoloitsija Malicorneen kääntyen; "ettekö
te olekaan samaa seuruetta?"

"Mitäpä sillä on väliä, kunhan saatte maksun", vastasi Malicorne
majesteettisesti matkien vierasta.

"Sillä on niin paljon väliä", sanoi isäntä, oivaltaessaan seonneensa
henkilöstä, "että pyydän teitä, monsieur, luovuttamaan huoneet, jotka
toinen on tilannut aikaisemmin."

"Mutta lopultakaan monsieur ei yhtaikaa tarvitse salia yläkerrassa ja
kamaria alakerrassa", vastusti Malicorne. "Jos monsieur ottaa kamarin,
niin minulle soveltuu tilavampi huone, ja kamari kelpaa minulle
edelleenkin siinä tapauksessa, että hän tahtoo salin."

"Olen kovin pahoillani, monsieur", huomautti matkustaja säveällä
äänellään, "mutta minä todella tarvitsen molemmat asunnot."

"Kelle?" yritti vielä Malicorne.

"Salin itselleni."

"Vaikka niin; mutta kamari...?"

"Katsokaa", vastasi matkustaja ojentaen kätensä omituista kulkuetta
kohti, joka samassa tuli näkyviin. Siellä tuotiin paareilla sitä
fransiskaanimunkkia, jonka esiintymisestä hänen kamarinsa valtiaana
Malicorne on jo kertonut Montalaisille muutamin omin lisäyksin.
Malicorne vain muitta mutkitta pidätettiin poissa _Komeasta
Riikinkukosta_ isännän ja niiden neljän talonpojan toimesta, jotka
olivat fransiskaania kantamassa, hänen rohkenemattansakaan ryhtyä
häiritsemään sairasta tai tämän seuralaista sen pitemmälti.

Lukijalle on jo esitetty tämän häädön seuraukset, -- Manicampin
keskustelu Montalaisin kanssa, jonka edellinen oli Malicornea
nokkelampana osannut tavoittaa kuulustaakseen tietoja de Guichesta;
sitten Montalaisin ja Malicornen haastelu ja lopuksi kreivi de
Saint-Aignanin asettuminen kumpaisenkin suojattoman herrasmiehen
isännäksi.

Nyt meidän on vain enää ilmoitettava, keitä nuo kaksi uutta esiintyjää
olivat -- kauhtanamies, joka tuli pääasukkaaksi Malicornen osittain
valtaamaan huoneistoon, ja yhtä salaperäinen fransiskaani, joka
edellisen lisänä oli toimittanut ystävykset niin hankalaan pälkääseen.




126.

Yhdennentoista luokan jesuiitti.


Ja jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan
ensimmäiseen kysymykseen.

Kasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis,
joka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta
ottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta _Komean
Riikinkukon_ majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin
tilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi
hän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä
tahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai
kuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.

"Niin ollen otan kamarin", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan
sanoi isännälle aivan alistuvana:

"Hän asettuu kamariin."

Kunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen.
Fransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota
kirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä
kerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin
niin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä
Aramiksen odottamaton tulo _Komean Riikinkukon_ majataloon, kun hän oli
saapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi
voinut majailla hänen parissaan?

Fransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää
itsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina
paarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko
ruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:

"Auttakaa minut tuohon nojatuoliin."

Miehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman
hellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan
päänalusen viereen.

"Kutsukaahan nyt isäntä tänne", lisäsi hän hyvin hiljaisesti.

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyi _Komean Riikinkukon_ isäntä
kynnykselle.

"Hyvä ystävä", sanoi fransiskaanimunkki, "pyydän teitä läksiäisiksi
antamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin
varakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä
helteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat
kantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan
majoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua
sitäpaitsi odotettiinkin."

Isäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan
erityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.

Isäntä vastasi samalla merkillä vasempaan olkapäähänsä.

"Niin, se on totta", myönsi hän nyt, "teitä odotettiin, arvoisa isä,
mutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa."

Ja talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista
kunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä
taskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.

"Te näette, hyvät ystävät", sanoi hän, "että saan täällä maksetuksi
hoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne.
Veljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta
teiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, -- ottakaa siis nämä
kaksi louisdoria ja menkää rauhassa."

Talonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi
louisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet
poistuivat yhä enemmän ihmeissään.

Oven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä
munkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta
kuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli
kouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja
kiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen
ikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.

"Mitä lääkäreitä täällä Fontainebleaussa on?" kysyi hän viimein.

"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten
karmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart."

"Ah, Grisart!" mutisi munkki. "Kutsukaa pian herra Grisart."

Isäntä kumarsi kiireisen tottelevasti.

"Mitä pappeja täällä muuten on saatavissa?"

"Mitä pappejako?"

"Niin, mihin veljeskuntiin kuuluvia?"

"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta
jesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän
jesuiittiveljeskunnasta?"

"Niin, tehkää se."

Isäntä meni ulos.

On helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa
ristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan
jesuiittien veljeskuntaan.

Yksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki
muutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen
urheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja
hän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa
molemmin puolin nojatuolia.

Hän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun
isäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa
pukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto
toinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset
paperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin
pieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken
lääkärin kanssa.

"Kuulkaahan", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, "tulkaa lähemmäksi,
herra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa
valtimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne
tilastani."

"Isäntämme", huomautti lääkäri, "vakuutti minulle, että minulla on onni
hoitaa veljeskuntamme jäsentä."

"Jäsentä, niin", vahvisti fransiskaanimunkki. "Sanokaa minulle siis
totuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän
kuolemakseni."

Lääkäri tarttui munkin ranteeseen ja laski valtimon tykähdyksiä.

"Ohoh! Paha kuume!" virkahti hän.

"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?" kysyi sairas ja loi Grisartiin
hallitsevan katseen.

"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle
jäsenelle", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen,
"sanoisin sen olevan parannettava kuumetta."

"Mutta minulle?" tiedusti fransiskaani. Lääkäri epäröitsi.

"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani", jatkoi
potilas; "katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa
lukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart."

Lääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä
veljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään
muukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen
mukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään
pakollista.

"Minä siis", sanoi Grisart syvään kumartaen, "minä siis olenkin
mestarin edessä?"

"Niin, ja esiintykää sikäli."

"Ja te tahdotte tietää...?"

"Todellisen tilani."

"No niin", selitti lääkäri, "teillä on aivokuume, toisin sanoen
aivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä."

"Ei siis ole mitään toivoa?" tiedusti fransiskaanimunkki lyhyeen.

"Sitä en sano", vastasi lääkäri; "mutta siihen nähden, että aivoihin on
tullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara
kuume kuluttaa voimianne..."

"Ja on aamusta saakka jo kolmasti vienyt tajuntani", lisäsi munkki.

"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette
jäänyt taipaleelle."

"Minua odotettiin täällä; minun täytyi päästä perille."

"Henkenne uhalla?"

"Niin."

"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että
teidän tilanne on melkein toivoton."

Fransiskaani hymyili omituisesti.

"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen
veljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa
kohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja
minulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä
avomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo
lähettänyt kutsumaan ripittäjää."

"Noh, toivoakseni kuitenkin..." änkytti lääkäri.

"Vastatkaa", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta,
jonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli
kaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.

Grisartilta pääsi huudahdus. "Suurmestari!" hän äännähti tyrmistyneenä.

"Hiljaa!" kielsi munkki. "Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu
suoraan totuus?"

"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti
rippi-isää", sopersi Grisart, "sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan
rajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa
kuolonkamppaus."

"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla
on siis kaksi tuntia aikaa?"

"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille."

"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?"

"Sen verran teille varmasti jää aikaa."

"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit
eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme
menestykselle."

"Voi, mikä tappio!" mutisi lääkäri; "mikä onnettomuus meille!"

"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja
Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa
ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo,
että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi
jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan
edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te
olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille
kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen
esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart,
hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."

"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!"

"Sielussani, kyllä... menkää... sielussani, sanon... _Animo_, mestari
Grisart... _viribus impossibile_".[58]

Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein
tajuttomaksi.

Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä
apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi
tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi
porraskäytävään.




127.

Valtiosalaisuus.


Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän
katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:

"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle
anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän
pätemättömän apua."

Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein
kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä
viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen
sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.

"Istukaa, hyvä isä", hän sanoi, "ja kuunnelkaa minua."

Jesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon
alokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin
salaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä
ylemmyyteen.

"Täällä majatalossa on useita henkilöitä", jatkoi fransiskaanimunkki.

"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään", huomautti
jesuiitti. "Kuuluuko tämä tunnustukseen?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Tietääkseni, onko sananne pidettävä salassa."

"Kaikki puhumani kuuluu rippiin; haastelen teille
vaitiolovelvollisuutenne varassa."

"Hyvä!" sanoi pappi ja asettui nojatuoliin, josta fransiskaanimunkki
oli suurella vaivalla siirtynyt pitkäkseen vuoteelle.

Munkki jatkoi:

"Täällä majatalossa asuu useita henkilöitä, sanoin."

"Niin kuulin."

"Heitä pitäisi olla kaikkiaan kahdeksan."

Jesuiitti nyökkäsi merkiksi, että hän tarkkasi selitystä.

"Tahdon ensiksi puhutella heistä", jatkoi kuoleva, "erästä Wienin
saksalaista, parooni von Wostpuria. Hakekaahan hänet käsille ja
sanokaa, että hänen odottamansa on saapunut."

Ihmeissään rippi-isä katseli parannuksentekijää: tällainen
synnintunnustus oli hänestä peräti omituinen.

"Totelkaa", sanoi fransiskaani vastustamattoman käskevästi.

Suopea pappi nousi täydellisesti nöyrtyneenä ja poistui huoneesta.
Hänen mentyään munkki otti uudestaan esille paperit, joiden tarkastelu
oli häneltä äsken keskeytynyt.

"Parooni von Wostpur! Hm!" jupisi hän: "kunnianhimoinen, tyhmä,
ahdasmielinen!"

Hän taittoi jälleen kokoon paperit ja pisti ne päänalusensa alle.
Nopeita askeleita kuului porraskäytävästä. Rippi-isä palasi huoneeseen
parooni von Wostpurin saattamana, joka piti päätänsä pystyssä ikäänkuin
tahtoen tavoittaa lakea töyhdöllään. Synkkäkatseisen munkin ja
yksinkertaisen kamarin nähdessään kysyi saksalainen:

"Kuka minun kanssani tahtoo puhua?"

"Minä", vastasi munkki ja lisäsi rippi-isään kääntyen: "Hyvä isä,
jättäkää meidät hetkeksi ja tulkaa takaisin tämän herrasmiehen
poistuttua."

Jesuiitti meni ulos ja varmaankin käytti tätä karkoitushetkeä
kysyäkseen isännältä lähempiä tietoja merkillisestä katuvaisesta, joka
kohteli rippi-isäänsä kuin kamaripalvelijaa.

Parooni lähestyi vuodetta ja aikoi puhua, mutta fransiskaani vaiensi
hänet kädenliikkeellä.

"Hetket ovat kalliita", sanoi jälkimmäinen pikaisesti. "Tehän olette
tullut tänne yhtenä hakijana?"

"Niin, hyvä isä."

"Toivotte nimitystä suurmestariksi?"

"Niin, olen kilpailemassa siitä arvosta."

"Te tiedätte, mitä välttämättömiä edellytyksiä vaaditaan tämän ylimmän
arvon saavuttamiseksi, joka tekee ihmisestä kuninkaiden valtiaan ja
paavin vertaisen?"

"Kuka te olette", kysyi parooni, "täten kuulustellaksenne minua?"

"Minä olen odottamanne."

"Suurmestarin valitsijamies?"

"Valittu itse."

"Mitä! Tekö...?"

Munkki ei antanut hänen puhua loppuun, vaan ojensi laihtuneen kätensä,
jonka sormessa suurmestaruuden tunnus kimmelsi.

Parooni hätkähti taaksepäin hämmästyksestä ja kumarsi heti sen jälkeen
syvän kunnioituksen valtaamana.

"Kuinka!" huudahti hän; "te täällä, monseigneur, te näin kehnossa
huoneessa, noin huonolla vuoteella, te täällä etsimässä ja valitsemassa
tulevaista suurmestaria, seuraajaanne?"

"Älkää välittäkö siitä, parooni, vaan täyttäkää viipymättä pääehto:
toimittakaa veljeskunnan tietoon niin tärkeä salaisuus, että joku
Euroopan johtavista hoveista teidän välityksellänne ainiaaksi joutuu
veljeskunnan vallittavaksi. No niin, onko hallussanne tuollainen
salaisuus, kuten olette vakuuttanut suurelle neuvoskunnalle
lähettämässänne hakemuksessa?"

"Monseigneur..."

"Mutta toimikaamme järjestyksessä... Tehän olette parooni von Wostpur?"

"Niin olen, monseigneur."

"Ja tämä on teidän kirjeenne?"

Jesuiittien suurmestari otti pinkastaan paperin ja näytti sitä
paroonille. Tämä vilkaisi siihen ja sanoi nyökäten:

"Niin, monseigneur, olen sen todella kirjoittanut."

"Ja te kykenette esittämään minulle suuren neuvoskunnan sihteerin
vastauksen?"

"Se on tässä, monseigneur."

Parooni ojensi fransiskaanille kirjeen, joka oli osoitettu hänen
ylhäisyydelleen parooni von Wostpurille ja sisälsi ainoataan seuraavat
sanat:

    'Toukok. 15 p:stä 22 p:ään Fontainebleaussa _Komean Riikinkukon_
    majatalossa.

                                                  A.M.D.G.'[59]

"Hyvä", sanoi sairas, "nyt siis olette esillä; puhukaa."

"Minulla on viidenkymmenentuhannen miehen armeijakunnan päällikkyys;
kaikki upseerit on saatu asian puolelle. Olen sijoittanut leirini
Tonavan varteen. Voin neljässä päivässä syöstä valtaistuimelta
keisarin, joka vastustaa veljeskuntamme leviämistä, ja asettaa hänen
sijalleen samasta suvusta sen ruhtinaan, jonka veljeskunta hyväksyy."

Fransiskaani kuunteli ilmeettömästi. "Siinäkö kaikki?" kysyi hän.

"Suunnitelmani merkitsee eurooppalaista vallankumousta", sanoi parooni.

"Hyvä on, herra von Wostpur; te saatte sittemmin vastaukseni. Menkää
huoneeseenne ja lähtekää Fontainebleausta neljännestunnin kuluessa."

Parooni astui ulos takaperin ja niin nöyränä kuin olisi poistunut sen
keisarin puheilta, jonka hän tahtoi kavaltaa.

"Tuo ei ole mikään salaisuus", mutisi fransiskaani, "vaan itsekeksitty
hanke. Sitäpaitsi", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "Euroopan
tulevaisuus ei ole enää itävaltalaisesta hallitsijahuoneesta
riippuvainen."

Ja kädessään pitelemällänsä punaisella kynällä hän pyyhkäisi
luettelostaan parooni von Wostpurin nimen.

"Nyt kardinaali", sanoi hän; "espanjalaiselta taholta pitäisi meillä
olla jotakin vakavampaa saatavissa."

Kohottaessaan silmänsä hän huomasi rippi-isän, joka odotti hänen
määräyksiään kuuliaisena kuin koulupoika.

"Ahaa", virkahti hän havaitessaan tämän alistuvaisuuden, "te olette
puhellut isännän kanssa?"

"Kyllä, monseigneur, ja lääkärin."

"Grisartin?"

"Niin."

"Hän on siis täällä?"

"Hän toi vastikään lupaamansa vahvistusjuoman."

"Hyvä! Tarpeen tullen kutsun hänet. Nyt kaiketi käsitätte rippini
suuren merkityksen, vai mitä?"

"Kyllä, monseigneur."

"Käykää siis noutamassa luokseni espanjalainen kardinaali Herrebia.
Rientäkää! Mutta tällä kertaa, koska tiedätte mistä on kysymys,
voittekin sitten jäädä luokseni, sillä minulle sattuu äkillisiä
heikkouden kohtauksia."

"Jos kutsuisin lääkärinkin?"

"Ei vielä, ei vielä... Espanjalainen kardinaali, ei ketään muuta...
Menkää!"

Viisi minuuttia myöhemmin astui kardinaali kalpeana ja levottomana
tuohon pieneen kamariin.

"Minä kuulin..." änkytti kardinaali.

"Asiaan!" sanoi fransiskaani sammuvalla äänellä, ja hän näytti
kardinaalille kirjettä, jonka tämä oli lähettänyt suurelle neuvostolle.

"Onko tämä teidän käsialaanne?" hän kysyi.

"Kyllä; mutta..."

"Entä teidän kutsunne?"

Kardinaali epäröitsi vastaamisessaan. Hänen purppuransa nousi kapinaan
köyhän fransiskaanimunkin sarkaa vastaan. Kuolevainen ojensi kätensä ja
näytti sormusta. Se teki tehonsa, sikäli valtavammin kuin sen henkilön
asema oli korkeampi, jolle fransiskaani kulloinkin paljasti mahtinsa.

"Salaisuus, salaisuus, pian!" vaati sairas, nojautuen rippi-isään.

"_Coram isti?_[60] kysyi kardinaali rauhattomasti.

"Puhukaa espanjankieltä", neuvoi fransiskaani asettuen hyvin
tarkkaavaiseksi.

"Te tiedätte, monseigneur", aloitti kardinaali Kastilian murteella,
"te tiedätte, että ehtona Espanjan prinsessan avioliitolle Ranskan
kuninkaan kanssa oli täydellinen luopuminen sekä infantinnan
perinnöllisistä oikeuksista että kuningas Ludvigin mahdollisista
vaatimuksista Espanjan kruunuun?"

Munkki nyökäytti päätänsä.

"Siitä johtuu", jatkoi kardinaali, "että rauha ja liitto näiden kahden
valtakunnan välillä riippuu tämän sopimuspykälän noudattamisesta."

Munkki nyökkäsi jälleen.

"Ei ainoastaan Ranska ja Espanja", pitkitti kardinaali, "vaan koko
Eurooppakin järkkyisi, jos jommallakummalla puolella ryhdyttäisiin
loukkaamaan tätä ehtoa."

Sairas ilmaisi hyväksyvänsä tämän näkökannan.

"Siitä seuraa", selitti puhuja, "että se, joka voisi aavistaa tapaukset
ja ilmoittaa varmana tulevaisuuden, joka vain hämäränä mahdollisuutena
kuvastuu muiden sielussa, hän säästäisi maailmalta äärettömän
onnettomuuden ja kykenisi erityisin valmistuksin kääntämään
kehityskulun suotuisaksi veljeskunnan vaurastumiselle."

"_Pronto, pronto_!"[61] mutisi fransiskaani kalveten ja nojautuen
eteenpäin pappia vasten.

Kardinaali lähestyi kuolevan korvaa.

"No niin, monseigneur", sanoi hän, "minä tiedän Ranskan kuninkaan
päättäneen, että ensimmäisen aiheen sattuessa -- kun esimerkiksi
Espanjan kuningas tai joku prinsessan veli kuolee -- Ranska sodan
uhalla vaatii perintöä, ja minulla on valmiissa muodossa se
valtiollinen suunnitelma, jonka Ludvig XIV on tässä tarkoituksessa
miettinyt."

"Ja se suunnitelma?" sanoi fransiskaanimunkki.

"On tässä", vastasi kardinaali.

"Kenen käsialalla kirjoitettuna?"

"Minun."

"Eikö teillä ole muuta sanottavaa?"

"Olen mielestäni jo sanonut paljon, monseigneur", arveli kardinaali.

"Se on totta, te olette tehnyt veljeskunnalle suuren palveluksen. Mutta
miten olette hankkinut tietoonne ne yksityiskohdat, joiden perusteella
olette merkinnyt muistiin tämän suunnitelman?"

"Minulla on palkoissani Ranskan kuninkaan alhaisempia palvelijoita, ja
heiltä saan kaikki ne hylkypaperit, jotka tulisija on säästänyt."

"Se on nerokasta, herra kardinaali" kuiskasi fransiskaani yrittäen
hymyillä. "Lähtekää nyt tästä majatalosta neljännestunnin kuluessa;
vastaus tulee jälkeenpäin. Menkää."

Kardinaali poistui.

"Kutsukaa luokseni Grisart ja noutakaa venetsialainen Marini", määräsi
sairas.

Rippi-isän totellessa käskyä munkki teki jälleen merkinnän
luetteloonsa, mutta hän ei pyyhkäissyt pois kardinaalin nimeä, kuten
oli paroonin poistanut, vaan veti hänen nimensä viereen ristin. Siitä
ponnistuksestaan voipuneena hän kaatui pitkäkseen vuoteelle, sopertaen
tohtori Grisartin nimeä.

Jälleen tointuessaan hän oli niellyt puolet vahvistusjuomasta, josta
loppu jäi lasiin, ja häntä kannatteli lääkäri, venetsialaisen ja
rippi-isän seistessä oven lähellä.

Venetsialainen joutui kokemaan samat muodollisuudet kuin hänen kaksi
kilpailijaansakin, epäröi heidän laillaan kahden vieraan läsnäollessa,
mutta ilmaisi suurmestarin käskystä rauhoittuneena, että paavi
veljeskunnan mahtavuutta peläten suunnitteli jesuiittien yleistä
karkoitusta ja taivutteli Euroopan hoveja hankkeensa puolelle. Hän
ilmoitti paavin apurit ja toimintakeinot sekä mille Adrianmeren
saarelle kaksi yhdennentoista luokan kardinaalia -- veljeskunnan
johtajina -- ja kolmekymmentakaksi veljeskunnan huomattavampaa jäsentä
aiottiin siirtää äkillisellä yllätyksellä.

Fransiskaanimunkki kiitti signor Marinia. Tämän paavillisen vehkeen
paljastus ei ollut mikään pikku palvelus järjestölle. Venetsialainen
sai sitten määräyksen lähteä jälleen matkalle neljännestunnin kuluessa
ja poistui säteilevänä kuin olisi jo saanut suurmestaruuden sormuksen.

Mutta hänen mentyänsä fransiskaanimunkki mutisi vuoteellaan:

"Kaikki nämä miehet ovat joko vakoilijoita tai poliisipalvelijoita, ei
yksikään ole luonnostaan suurmestari; kukin on ilmaissut jonkun juonen,
mutta kellään ei ole tiedossaan mitään salaisuutta. Ei Jeesuksen
veljeskuntaa ole johdettava sodalla ja hävityksellä ja väkivallalla,
vaan henkisen ylemmyyden salaperäisellä vaikutuksella. Ei, vielä ei ole
löytynyt miestä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi minut kutsuu Jumala ja
minä kuolen. Voi, pitääkö veljeskunnan sortua minun kanssani
tukipylvään puutteessa? Saako kuolema, joka odottaa minua, samalla
tehdä tyhjäksi veljeskunnan tulevaisuuden, jonka olisi ikuistanut
kymmenen vuotta lisää minun elämässäni, sillä se avautuu hohtavana ja
valoisana uuden kuninkaan hallitessa?"

Näitä puolittain ajateltuja ja puolittain lausuttuja sanoja kuunteli
kunnon ripittäjä kauhuissaan kuten kuumesairaan hourailua, kun
sitävastoin Grisart kypsyneempänä ajattelijana tarkkasi niitä ikäänkuin
ilmestyksinä tuntemattomasta maailmasta, jonne hänen katseensa nyt sai
tunkeutua, käden ulottumatta sinne.

Äkkiä munkki kohottausi.

"Valmistautukaamme", sanoi hän, "kuolema hoputtaa. Voi, äsken toivoin
kuolevani levollisena... nyt joudun epätoivoon, ellen jäljelläolevain
joukosta... Grisart! Grisart! Toimittakaa minulle vielä tunti
elonaikaa!"

Grisart lähestyi kuolevaa ja antoi hänen niellä muutamia pisaroita, ei
lasissa säilytettyä juomaa, vaan mukanaan olleesta pullosta.

"Kutsukaa skotlantilainen", huusi munkki, "kutsukaa Bremenin kauppias!
Noutakaa heidät, noutakaa! Armias taivas, minä kuolen, tukehdun!"

Rippi-isä ryntäsi etsimään apua niinkuin ihmistaidolla olisi voinut
siirtää kuoleman kättä potilaan päältä; mutta kynnyksellä hän kohtasi
Aramiksen, joka piteli sormea huulillaan kuten äänettömyyden jumalan
Harpokrateen patsas ja katseellaan torjui hänet takaisin kamarin
perälle. Silmäyksillä neuvoteltuansa keskenään liikahtivat kuitenkin
lääkäri ja rippi-isä vaatimaan tulijan poistumista. Mutta kahdella eri
tavoin tehdyllä ristinmerkillä hän naulitsi molemmat paikalleen.

"Esimies!" sopersivat he.

Aramis astui hitaasti huoneeseen, jossa potilas taisteli
kuolonkamppauksen ensimmäistä yritystä vastaan. Fransiskaani näkyikin
toipuvan joko väkinesteen tai piispan ilmestymisen vaikutuksesta; hän
teki liikkeen ja kohottausi vuoteellaan hehkuvin katsein, suu
puolittain avoinna ja hiukset hiestä kosteina. Aramis tunsi huoneen
ilman tukehduttavaksi; kaikki ikkunat olivat suljetut, samalla kun
pesässä oli tulennos ja kaksi keltaista kynttilää valutti pöytäliinalle
vahaansa vaskisista kynttilänjaloista, lämmittäen nekin ilmakehää
sankalla käryllään. Hän avasi ikkunan, tähtäsi kuolevaan merkitsevän ja
kunnioittavan katseen ja lausui:

"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, että tulen täten
kutsumattomana, mutta teidän tilanne on kovin arveluttava, joten
pelkäsin teidän voivan kuolla ennen kuin olette puhutellut minua, koska
olin vasta kuudennella sijalla luettelossanne."

Kuoleva hätkähti ja katsoi paperiinsa.

"Te olette siis se, jota muinoin nimitettiin Aramikseksi ja sittemmin
chevalier d'Herblayksi? Te olette Vannesin piispa?"

"Niin, monseigneur."

"Minä tunnen teidät, olen jo nähnyt teidät."

"Tapasimme toisemme viime riemujuhlassa pyhän isän luona."

"Ah, niin, se on totta, nyt muistan. Ja te asetutte hakijaksi?"

"Monseigneur, olen kuullut veljeskunnan kaipaavan tietoonsa suurta
valtiosalaisuutta, ja tietäen teidät niin vaatimattomaksi, että olitte
päättänyt erota asemastanne sen hyväksi, joka toimittaisi järjestön
haltuun sellaisen salaisuuden, minä kirjoitin olevani halukas
kilpailuun, kun yksinäni varjelen salaisuutta, jota pidän tärkeänä."

"Puhukaa", sanoi fransiskaanimunkki; "olen valmis kuuntelemaan teitä ja
arvostelemaan salaisuutenne merkitystä."

"Monseigneur, niin kohtalokasta salaisuutta kuin minulla nyt on kunnia
uskoa teille ei ilmoiteta sanoilla. Mikään mielle, joka kerran on
tullut esille ajatusten syvyydestä ja ilmaantunut häviämättömässä
muodossa, ei enää kuulu haltijalleen. Sana voi sattua tarkkaavaan
vihamieliseen korvaan; niinpä ei sovi lausumaansa kylvää umpimähkään
liikkeelle, sillä silloin ei salaisuutta voisi enää vakuuttaa
salaisuudeksi."

"Miten siis tahdotte ilmaista minulle asian?" kysyi kuoleva.

Aramis viittasi lääkäriä ja rippi-isää siirtymään syrjemmälle ja ojensi
toisella kädellään fransiskaanimunkille paperin, joka oli suljettu
kaksinkertaiseen koteloon.

"Mutta eikö kirjoitus ole vielä vaarallisempaa kuin puhuminen?" kysyi
sairas.

"Ei, monseigneur", vastasi Aramis, "sillä tästä kotelosta löydätte
kirjaimia, joita ainoastaan te ja minä ymmärrämme."

Fransiskaani silmäili Aramista yhä enemmän ihmeissään.

"Se on samaa salakirjoitusta, jota te käytitte vuonna 1655", jatkoi
Aramis; "ainoastaan teidän käsikirjuri-vainajanne Juan Jujan kykenisi
kolmantena sitä tulkitsemaan, jos hän nousisi haudastaan."

"Te siis tunnette tämän salakirjoituksen, te?"

"Minä sen annoin hänelle."

Ja sorean kunnioittavasti Aramis lähestyi ovea ikäänkuin poistuakseen.

Mutta hänet pysähdytti munkin ele, jota seurasi huudahdus.

"Jeesus!" sanoi hän; "_ecce homo_!"[62]

Sitten hän luki paperin toiseen kertaan.

"Tulkaa pian", pyysi hän, "tulkaa!"

Aramis lähestyi fransiskaania järkkymättömän tyynenä ja kunnioittavana.
Sairas ojentausi polttamaan vahakynttilän liekissä hänen antamansa
paperin, tarttui sitten piispan käteen ja veti hänet luoksensa.

"Miten ja keltä olette voinut saada tietää sellaisen salaisuuden?"
kysyi hän.

"Rouva de Chevreuselta, kuningattaren likeiseltä ystävättäreltä ja
uskotulta."

"Ja rouva de Chevreuse...?"

"Hän on kuollut."

"Ja onko kukaan muu saanut siitä selkoa?"

"Ainoastaan muuan kansan mies ja nainen, joiden kasvatettavana hän
oli."

"Missä he ovat?"

"Haudassaan hekin... Se salaisuus polttaa kuin tuli.

"Mutta te olette jäänyt eloon?"

"Kukaan ei tiedä, että minä tunnen sen."

"Kuinka kauan tämä salaisuus on ollut hallussanne?"

"Viisitoista vuotta."

"Ja te olette säilyttänyt sen?"

"Minä tahdoin elää."

"Ja te lahjoitatte sen veljeskunnalle ilman kunnianhimoa, ilman omia
laskelmia?"

"Minä luovutan sen järjestöllemme kunnianhimoisena ja hyvitystä
ajatellen", vastasi Aramis, "sillä jos te saatte elää, monseigneur,
niin te nyt tuntiessanne minut teette minusta sen, mihin pystyn ja mikä
minun tulee olla."

"Ja koska nyt kuolen", huudahti fransiskaanimunkki, "niin teenkin
sinusta seuraajani... Noin!"

Hän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten
molempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: "Olkaa tarpeen tullen
todistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä
sielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän
sormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin
piispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen
syntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä
taivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä."

Ja fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa
polvilleen.

Itse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin
tämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti
hänen sydämensä.

"Kiirehtikäämme", sanoi fransiskaanimunkki; "minut hivuttaa loppuun
kaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene
toteuttamaan viimeisiä päätöksiäni."

"Minä otan ne toteuttaakseni", lupautui Aramis.

"Hyvä on!" kiitti sairas ja lisäsi kääntyen jesuiittiin ja lääkäriin:

"Jättäkää meidät yksin."

Molemmat tottelivat käskyä.

"Tuolla tunnuksella", jatkoi äskeinen suurmestari, "te olette mies
tärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: _In
hoc signo vinces!_[63] -- Sulkekaa ovi", kehoitti hän samassa.

Aramis työnsi salvat eteen ja palasi fransiskaanimunkin luo.

"Paavi on vehkeillyt veljeskuntaa vastaan", ilmoitti sairas; "hänen
pitää kuolla."

"Hän kuolee", vastasi Aramis tyynesti.

"Me olemme velkaa seitsemänsataatuhatta livreä bremeniläiselle
kauppamiehelle nimeltä Donstett, joka on saapunut tänne pyytämään minun
takaustani."

"Hän saa maksunsa", vakuutti Aramis.

"Kuusi maltalaisritaria, joiden nimet näette tähän merkittyinä, ovat
erään yhdennentoista luokan jäsenen varomattomuuden johdosta saaneet
tietoonsa kolmannen asteen salaisuudet; on otettava selville, miten he
ovat käyttäneet tietoansa, sekä peräännytettävä ja haudattava koko
asia."

"Se tapahtuu."

"Kolme vaarallista veljeskunnan jäsentä on lähetettävä Tibetiin
menehtymään; he ovat jo tuomitut. Tässä heidän nimensä."

"Minä panetan tuomion täytäntöön."

"Antwerpenissä asuu muuan rouvashenkilö, Ravaillacin[64] veljen
tyttärentytär; hänellä on hallussaan papereita, jotka voisivat
vahingoittaa veljeskuntaa. Jo viisikymmentäyksi vuotta on se suku
nauttinut viidenkymmenentuhannen livren eläkettä. Eläke on rasittava;
veljeskunta ei ole rikas... Olisi hyväksyttävällä kertamaksulla
lunastettava ne paperit tai vastapuolen kieltäytyessä lopetettava
eläkkeen maksaminen... joutumatta rettelöön."

"Otan selville, mitä on tehtävissä", sanoi Aramis.

"Eräs Limasta lähtenyt alus lienee jo viime viikolla saapunut
Lissabonin satamaan; se on näennäisesti lastattu kaakaolla, mutta
todellisuudessa kullalla. Harkot ovat kätketyt kaakaokerroksen alle.
Alus kuuluu veljeskunnalle, lastin arvo nousee seitsemääntoista
miljoonaan livreen. Te toimitatte sen vastaanotetuksi; tässä
asiakirjat."

"Missä satamassa tulee purkamisen tapahtua?"

"Bayonnessa."

"Ellei satu vastatuulia, niin se on siellä kolmen viikon kuluttua.
Siinäkö kaikki?"

Fransiskaani nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei saanut enää puhutuksi;
veri syöksyi kurkkuun ja päähän, tiukkui suusta, sieraimista ja
silmistä. Onneton ehti enää vain puristaa Aramiksen kättä ja vierähti
sitten kouristuksen kangistamana vuoteelta lattialle.

Aramis laski kätensä hänen sydämelleen; se oli tauonnut sykkimästä.
Kumartuessaan hän huomasi, että palanen sitä paperia, jonka hän oli
antanut munkille, oli säästynyt kynttilänliekistä. Hän otti sen ja
poltti tuhaksi. Sitten hän kutsui takaisin rippi-isän ja lääkärin,
lausuen edelliselle:

"Teidän ripitettävänne on Jumalan luona; hän ei nyt tarvitse muuta kuin
rukouksia ja leposijan. Menkää järjestämään yksinkertainen hautaus,
sellainen kuin köyhälle munkille soveltuu... Menkää."

Jesuiitti poistui huoneesta.

Uusi suurmestari kääntyi lääkäriin päin ja sanoi hyvin hiljaa,
nähdessään tämän kalpeat ja tuskaiset kasvot:

"Herra Grisart, tyhjentäkää tuo lasi ja pyyhkikää se; se sisältää vielä
liian paljon sitä ainetta, jota suuri neuvosto käski teidän siihen
sekoittaa."

Hämmästyneenä, kauhistuneena, muserrettuna Grisart horjahti taaksepäin.

Aramis kohautti säälivästi olkapäitänsä, otti lasin ja tyhjensi sen
tulipesän tuhkaan.

Sitten hän meni ulos, vieden mukanaan vainajan paperit.




128

Lähetystehtävä.


Seuraavana eli oikeastaan samana päivänä, sillä edelläkerrotut
tapahtumat päättyivät vasta kello kolmen aikaan aamulla, kuningas läksi
aamiaisen edellä molempien kuningattarien kanssa messuun. Orléansin
herttua taasen otti mukaansa Lotringin junkkarin ja joitakuita muita
ystäviänsä ja ratsasti virralle koettelemaan noita paljonpuhuttuja
kylpyjä, joihin naiset olivat niin hullaantuneet. Siten ei linnaan
jäänyt muita kuin Madame, joka oli tekeytynyt huonovointiseksi,
saadakseen olla yksinään. Silloin nähtiin tai oikeammin ei nähty
Montalaisin hiipivän ulos hovineitien huoneesta, vetäen mukaansa la
Vallièren, joka piiloutui niin hyvin kuin taisi; kahden he livahtivat
puutarha-alueen läpi, varovasti vilkuen ympärilleen, ja saapuivat
lopuksi Viisikulmiolle.

Oli pilvinen sää, ja kuuma tuuli taivutteli kukkasia ja pensaita,
paahtavan pölyn lennellessä maanteiltä ryöppynä korkealle puiden yli.

Montalais oli kaiken aikaa erityisesti toiminut taitavana vakoojana;
hän eteni nyt vielä muutaman askeleen ja sanoi kääntyen sitten
takaisinpäin, ollakseen täysin varma, ettei kukaan kuunnellut tai
lähestynyt heitä:

"No, nyt olemme toki rauhassa, Jumalan kiitosi. Eilisestä asti on koko
hovipiiri innostunut urkkijoiksi ja kiertelee ympärillämme aivan kuin
olisimme ruton saastuttamia."

La Vallière painoi alas päänsä ja huokasi.

"Tämä on ennenkuulumatonta!" jatkoi Montalais; "Malicornesta herra de
Saint-Aignaniin saakka kaikki ihmiset utelevat salaisuuttamme.
Kuulehan, Louise, puhelkaamme nyt hiukan, jotta voin tietää, miten
menetellä."

La Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät
kuin kevättaivaan sini.

"Ja minä", sanoi hän, "kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin
Madamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä
erikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se
valvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella
alistettu?"

"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai
kymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän
sinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit
huoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta -- sillä siitä johtuu kaikki
muu --, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?"

"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta", sanoi la Vallière, "mutta
sen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin
niin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt
lausuvat meistä huomautuksiaan."

"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta
ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja
onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."

La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut",
valitti hän.

"Minä?"

"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi."

"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla
mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt
messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli
yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt
kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on
saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia
vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani
ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin
olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit
teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta,
se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen
asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä.
Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen
kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta
vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita
sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä
pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."

"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin
kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."

"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut
ainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?"

Louise joutui hämilleen.

"Yhä kyselyä!" huudahti hän. "Hyvä Jumala, antaisin koko maailman
unhoittaakseni, mitä sanoin... Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet
alati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin,
jonka pitäisi säästää minua, -- joka voisi minua neuvoa ja auttaa
pelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!"

"Kas, kas", lausui Montalais, "tähän asti sanottuasi liian vähän
väitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua
eikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta
suosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi,
vaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos
hän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua
vasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista
Manicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan
myöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen
toisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa
asunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää
meitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on
tänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis,
rakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta
sinäkin saisit meidän tukemme."

"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä", väitti Louise hyvin
kiihtyneenä.

"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä
esitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki
mahdolliset verukkeet. Kuule siis: _Rakastatko herra Bragelonnea?_ Se
kaiketi on selvä tiedustus, hä?"

Kysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi
täräyttää saarrettua varustusta.

"Rakastanko Raoulia!" huudahti hän; "lapsuudenystävää, veljeäni!"

"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit
luikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia,
lapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi
de Bragelonnea, kihlattuasi?"

"Voi, hyvä Jumala", valitti Louise, "kuinka ankarasti sinä
kovisteletkaan, rakas Aure!"

"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin
seurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan
vastaat siihen?"

"Varmastikaan", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, "sinä et puhu
minulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä
ystävättärenä."

"Vastaa siis!"

"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä
kaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja
siltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani."

"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi
sinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on
onni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa
edullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää
pojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän
pojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy
oikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne
herra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten
sinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta
saat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian
vapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä
heti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi
syvyyteen."

"Ja minä kiittäisin sinua", sopersi Louise, "vaikka neuvosi ei
tuntuisikaan minusta aivan sattuvalta."

"Odota, maltahan... Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin
lisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa,
kädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella
hämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka
virkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise,
sinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka
häivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa
enemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on
täyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat
yksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa
tyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin
pilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä
maailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti
järkevän olennon aivan tylsistyvän.'"

"Kiitos, Aure-kulta", vastasi la Vallière säveästi; "sinun on
luontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua
teeskentelemättömästi."

"Ja puhunkin haaveilusta yleensä; älä siis omaksu sanoistani sen
enempää kuin katsot osuvaksi. Mistä nyt muuten johtuneekaan mieleeni
tarina nuoresta kaihomielisestä tytöstä, joka kuoli sappitautiin sen
pettymyksen johdosta, että hän kuvitteli saavuttaneensa jonkun
prinssin, kuninkaan tai keisarin rakkauden, vaikka tuo suuruus
ilmeisesti rakastikin toista ja ainoastaan käytti edellistä tyttöä
todellisen rakkautensa verhona; on kummallista, että tyttöparka ei sitä
itse huomannut ajoissa, vaikka hänen ympäristönsä heti havaitsi juonen.
Naurathan sille poloiselle hupsulle kuten minäkin, la Vallière?"

"Nauran", änkytti Louise kalmankalpeana; "niin, tietysti minä nauran."

"Ja siinä teet oikein, sillä tapaus on todellakin hupainen. Tapaus tai
tarina -- miksi sitä sanoisikaan -- painui sattuvana mieleeni, ja
opettavaisuutensa vuoksi nyt kerroin sen sinulle. Ajattelehan, hyvä
Louise, mitä häiriötä sellainen raskasmielisyys voisi tuottaa sinun
aivoissasi! Jos sellaista sattuisi jollekulle meistä, niin asianomainen
saisi siis olla varma siitä, että hän olisi tänään kuvalintuna,
huomenna naurun aiheena ja ylihuomenna kuolisi häpeään."

La Vallière hätkähti ja vaaleni vielä enemmän, jos mahdollista.

"Kun kuningas iskee silmänsä meihin", jatkoi Montalais, "antaa hän sen
kyllä huomata, ja jos me olemme se saalis, jota hän tavoittelee, osaa
hän kyllä tavoittaa saaliinsa. Sinä näet siis, Louise, että sellaisissa
olosuhteissa tulee nuorten tyttöjen, jotka joutuvat alttiiksi vaaralle,
suoda toisilleen rajaton luottamuksensa, jotta turhia haaveksimattomat
sydämet voisivat varjella niitä, jotka ovat luontuvia raskasmieliseen
uneksimiseen."

"Hiljaa, hiljaa!" huudahti la Vallière; "joku tulee!"

"Niin, todellakin", sanoi Montalais; "mutta kuka se voi olla? Kaikkihan
ovat menneet messuun kuninkaan saattueessa tai uimaretkelle Monsieurin
kanssa?"

Melkein samassa näkivät nuoret tytöt lehtokujan päässä vehmaan
lehväholvin alla uljasryhtisen ja solakkavartisen nuoren miehen, jolla
oli miekka kainalossa ja viitta hartioilla. Ratsusaappaissaan ja
kannuksissaan hän herttaisesti hymyillen tervehti heitä jo kaukaa.

"Raoul!" huudahti Montalais.

"Herra de Bragelonne!" sopersi Louise.

"Hän on itseoikeutettu tuomari ratkaisemaan väittelymme", sanoi
Montalais.

"Voi, Montalais, Montalais, armahda!" hätääntyi la Vallière; "sinä olet
jo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!"

Nämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet
Montalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.

"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!" huusi hän
Raoulille; "ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin."

"Kunnioittava tervehdykseni, mesdemoiselles", vastasi Bragelonne
kumartaen.

"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?" kysyi
Montalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä
paljon ihmeissään kuin toverinsakin.

"Miksikö?" toisti Raoul.

"Niin", rohkeni Louisekin nyt virkahtaa.

"Sentähden että lähden matkalle", ilmoitti Bragelonne katsellen
Louisea.

Nuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi
ja huojui.

"Te matkustatte, Raoul!" huudahti hän, "minne?"

"Rakas Louiseni", selitti nuori mies luontaisen sävyisästi, "minä
lähden Englantiin."

"Ja mitä te Englannissa teette?"

"Kuningas lähettää minut sinne."

"Kuningas!" huudahtivat yhtaikaa Louise ja Aure, tahtomattaankin
vaihtaen keskenään katseen, jossa muistuttivat toisilleen juuri
keskeytyneestä haastelusta. Raoul huomasi sen, mutta hän ei voinut
oivaltaa sen merkitystä, vaan tulkitsi sitä niin ollen luonnolliseksi
ilmaukseksi harrastuksesta, jota molemmat nuoret tytöt tunsivat häntä
kohtaan.

"Hänen majesteettinsa", kertoi hän, "on suvainnut muistaa, että herra
kreivi de la Fère oli mieluisa vieras Kaarle II:n hovissa. Kun siis
kuningas tänä aamuna messuun mennessään tapasi minut tiellä, viittasi
hän minulle. Astuin hänen luokseen. 'Herra de Bragelonne', sanoi hänen
majesteettinsa minulle, 'poiketkaa herra Fouquetin luo, joka on saanut
minulta kirjeen Ison-Britannian kuninkaalle; te saatte viedä sen
kirjeen perille'. Minä kumarsin. 'Niin, ennen kuin matkustatte', lisäsi
hän, 'kysykää Madamelta, mitä tehtäviä hänellä on annettavana teille,
kun nyt olette lähdössä hänen kuninkaallisen veljensä luo'."

"Hyvä Jumala!" mutisi Louise järkkyneenä ja mietteissään.

"Niin pian! Teidät on määrätty matkustamaan nyt heti", ihmetteli
Montalais kuohuksissaan tästä kummallisesta sattumasta.

"Hyvin totellakseen niitä, joita kunnioittaa", lausui Raoul, "on
toteltava siekailematta. Kymmenen minuutin kuluttua käskyn antamisesta
olin valmis. Saatuaan tiedon matkastani on Madame kyhäämässä kirjettä,
jonka perilleviemisen hän suvaitsee uskoa minulle. Kun sillävälin sain
neiti de Tonnay-Charentelta kuulla, että te varmaankin olitte jossakin
Viisikulmiolla päin, pistäysin kiireimmiten tänne ja löysinkin teidät
molemmat."

"Ja kumpaisenkin hiukan huonovointisena", sanoi Montalais auttaakseen
Louisea, jonka kasvot ilmaisivat silmäänpistävää tyrmistystä.

"Voitteko pahoin!" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la
Vallièren kättä. "Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä."

"Ei se merkitse mitään."

"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi
nuori mies hellästi hymyillen.

Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut
epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.

"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että
sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette,
herra de Bragelonne."

"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä,
että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi.
Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä
luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni;
annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan
lapsellisesti?"

"Puhukaa, herra Raoul", sanoi Louise vapisten; "minä kuuntelen teitä."

"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen
ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin
sieluani."

"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti,
Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.

"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään."

La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan
pakahtumaisillaan.

"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä
surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni
vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein
sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista
tulevaisuuden toiveista, -- ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan
espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden
ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta,
tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota
hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen,
sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda
minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä
se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden
ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja
sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta
apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä
tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan
rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä
Jumala, hyvä Jumala!"

Tämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin,
ja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei
suinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja
sydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.

Raoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut
syvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän
taivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään.
Saattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.

"Nouskaa, nouskaahan", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan
itkuun, "sillä tuolla tulee Athénais!"

Raoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran
Louiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten
sydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de
Tonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan
hiekkaa.

"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?" kysyi hän nuoren tytön
ehtiessä lähemmäksi.

"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja
hänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä."

Sen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen
silmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja
poistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan
taaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen
nuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet
häntä katseillaan.

"No, vihdoinkin olemme rauhassa", virkkoi Athénais ensimmäisenä
keskeyttäen äänettömyyden; "nyt saamme vapaasti haastella eilisestä
suuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt
tahdotte olla tarkkaavaisia", jatkoi hän vilkuen joka taholle, "niin
selitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson
velvollisuudeksemme ja -- ellette vähemmästä ymmärrä -- mikä tässä
asiassa on Madamen tahto."

Ja mademoiselle de Tonnay-Charente antoi viime sanoilleen eri painoa,
joka ei jättänyt hänen kumppaneitaan epätietoisiksi siitä, että
Athénais todella esiintyi virallisena edustajana.

"Madamen tahto!" huudahtivat Montalais ja La Vallière yhtaikaa.

"_Uhkavaatimus_!" vastasi neiti de Tonnay-Charente diplomaattisesti.

"Mutta, hyvä Jumala", sopersi la Vallière, "tietääkö Madam, että --?"

"Hän tietää enemmän kuin me olemme hänelle sanoneet", vakuutti Athénais
painokkaasti. "Olkaamme siis nyt yksimielisiä, hyvät neidit."

"Oh kyllä!" lupasi Montalais. "Olen pelkkänä korvana. Puhu, Athénais."

"Voi taivas! Hyvä Jumala!" surkeili Louise vapisevana, "saankohan enää
elääkään tämän kamalan illan jälkeen?"

"Oh, älä toki noin säiky", tyynnytti Athénais; "meillä on keino
käsissämme." Ja hän istuutui kahden kumppaninsa väliin, yhdistäen
kumpaiseltakin käden omaansa, ja aloitti selittelynsä. Ensimmäisten
sanojen kuisketta häiritsi vain laukkaavan hevosen kavioiden kopse
valtamaantieltä linnan ristikkoporttien ulkopuolelta.




129.

Onnellinen prinssi.


Linnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen
tätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli
puhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin
tielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä
palaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin
seurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta,
ja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä,
oliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta
kysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen
tasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta
ehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri
tyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja
vakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta
valitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli
Manicamp hajamielisesti vastannut:

"Niinpä niin."

"Se olisi siis täytettävä", oli Malicorne lisännyt.

"Epäilemättä, mutta miten?"

"Eihän mikään ole helpompaa, paras herra Manicamp."

"Hyvä! Puhukaa!"

"Virka monsieurin luona, niin tasku pullistuu."

"Mutta onhan teillä sellainen virka?"

"On vasta vakuutettuna."

"No niin?"

"Ka, nimitys ilman itse virkaa merkitsee rahatonta kukkaroa."

"Niinpä niin", oli Manicamp vastannut toistamiseen.

"Puuhatkaamme siis se lupaus toteutetuksi", oli virantavoittelija
kehoittanut.

"Paras, paras ystävä", huokasi Manicamp, "toimen saaminen Monsieurilta
on asemamme suuria vaikeuksia."

"Ohoh!"

"Tietenkin, sillä nykyhetkellä emme voi pyytää mitään Monsieurilta."

"Mikä estää?"

"Välit ovat kylmenneet."

"Lorua!" virkahti Malicorne koruttomasti.

"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea", sanoi Manicamp, "niin
voimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?"

"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja
menettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille
suopeaksi."

"Hm!"

"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun
olette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen
kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Kuulkaahan, mitä herra de Saint-Aignan kertoi teille, Malicorne?"

"Minulle? Ei mitään. Hän kyseli kaikenmoista, sen hän teki."

"Vai niin. Minua kohtaan hän oli vähemmän umpimielinen."

"Mitä saitte heltiämään?..."

"Että kuningas on mielettömästi rakastunut neiti de la Vallièreen."

"Suuri uutinen, jumaliste!" vastasi Malicorne ivallisesti; "jokainen
huutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla
salaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni
mukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet
lähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen
kuninkaallista korkeuttansa kohtaan!"

"Mistähän de Guichen tavoittaisi?"

"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille:
odottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut
kävelyihin."

"Niin, mutta missä hän käyskentelee?"

"On siinäkin kysymys! Eikö hän ole rakastunut Madameen?"

"Niin sanotaan."

"No siispä hän kävelee Madamen asunnon lähettyvillä."

"Kah, paras Malicorne, ettepä erehdykään. Tuolla hän tulee!"

"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että
hairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes
odottaa. Ja te olette rahapulassa?"

"Kireästi!" valitti Manicamp.

"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin
Malicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole."

"Hyvä siis, olkaa huoleti. Minä panen parastani."

"Tehkää niin."

De Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de
Guicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.

"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni", virkkoi Manicamp.
"Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi
on _sielu_."

De Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui
hänen käsivarteensa.

"Paras Manicamp", vastasi hän, "muuta minä etsin kuin loppusointua."

"Mitä siis puuttuu?"

"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni", jatkoi kreivi,
"tuollainen laiskuri, veltto veitikka?"

"Minä terästän kekseliäisyyteni, paras kreivi."

"Näin on asia: olen menossa taloon, johon minulla on asiaa."

"Käännä siis askeleesi taloa kohti", neuvoi Manicamp.

"Niin, mutta talossa asuu mustasukkainen aviomies."

"Voittaako hän tarkkuudessa Kerberos-koiran?"

"Ei, mutta hyvin vetää vertoja."

"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla?
Oh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen
täydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen
suostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen
todellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän
kolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota
petoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin
lämpimäisiä."

"Tuollaisia neuvoja voisin mennä pyytämään herra Beautrulta, Manicamp."

"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti,
"ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni."

"Jos Raoul olisi täällä", virkkoi de Guiche, "niin hän kyllä ymmärtäisi
minua."

"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu
nähdä _Madame_ lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista _Monsieuria_."

"Manicamp! huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa
katseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.

"Mikä nyt tuli, paras kreivi?" kysyi hän vain.

"Mitä! Noinko sinä herjaat pyhimpiä nimiä!" huudahti de Guiche.

"Mitä nimiä?"

"Monsieuria! Madamea! Valtakunnan ensimmäisiä."

"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut
valtakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi
luulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla
tietysti on vaimo -- niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on
sinun lähestyttävä herraa."

"Häijy ilveilijä", hymyili kreivi; "sitäkö sinä tarkoitit?"

"En mitään muuta."

"Hyvä, hyvä!"

"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse
herttuasta", lisäsi Manicamp, "niin sanon sinulle: Lähentele sitä
taloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään
tapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi."

"Voi, Manicamp, pitäisi olla joku tekosyy. Keksi minulle joku hyvä
veruke!"

"Tekosyy, _pardieu!_ Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi
hän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!"

"Mikä Malicorne?" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin
muistellakseen. "Olen tuntevinani sen nimen..."

"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen
kolmekymmentätuhatta écua velkaa."

"Ah niin, se on se kunnon poika Orléansista..."

"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran -- ei sen
mustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin."

"No, koska se ystäväsi Malicorne on niin nokkela, niin keksiköön hän
minulle keinon päästä Monsieurin suosioon, -- jonkun tekosyyn rauhan
rakentamiseksi hänen kanssaan."

"Hyvä on; minä puhun hänelle siitä."

"Mutta kuka tuolta tulee?"

"Bragelonnen varakreivi näkyy olevan."

"Raoul! Niin, tosiaankin."

Ja de Guiche astui ripeästi nuorta miestä vastaan.

"Sinäkö, paras Raoul?" sanoi de Guiche.

"Niin, tavoitin sinua hyvästelläkseni, rakas ystävä!" vastasi Raoul
puristaen kreivin kättä. "Hyvää päivää, herra Manicamp."

"Mitä, lähdetkö matkalle, varakreivi?"

"Se tuli tehtäväksi... Kuninkaan asialla."

"Minne matkustat?"

"Lontooseen. Nyt menen vain enää Madamen luo; hänen pitäisi antaa
viedäkseni kirje hänen majesteetilleen Kaarle II:lle."

"Tapaat hänet yksinään, sillä Monsieur on liikkeellä."

"Missä hän on?"

"Läksi kylpemään."

"Silloin, hyvä ystävä, sinä Monsieurin seurueeseen kuuluen ottanet
esittääksesi hänelle minun anteeksipyyntöni. Olisin häntä odottanut
kuulustaakseni hänen ohjeitaan, elleivät herra Fouquet ja hänen
majesteettinsa olisi ilmaisseet haluavansa, että heti laittaudun
matkaan."

Manicamp nyhjäisi de Guichea kyynärpäällään. "Siinä se veruke",
kuiskasi hän; "herra de Bragelonnen anteeksipyyntö."

"Huono tekosyy", arveli de Guiche.

"Oivallinen, jos Monsieur ei enää ole sinulle vihoissaan; kehno,
niinkuin jokainen muukin veruke, jos Monsieur vielä kantaa kaunaa."

"Oletpa oikeassa Manicamp. Jonkun tekosyyn minä vain tarvitsen, olkoon
se sitten millainen hyvänsä. -- Onnea siis vain matkalle, rakas Raoul!"
Ja sitten ystävykset syleilivät toisiaan.

Viisi minuuttia myöhemmin Raoul astui Madamen luo, jonne neiti de
Tonnay-Charente oli käynyt häntä kutsumassa.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi Madame istui vielä pöytänsä ääressä. Hänen
edessään paloi ruusunpunainen vahakynttilä; syviin mietteisiin
vaipuneena oli hän suljettuaan kuoren sinetillä unohtanut sammuttaa
kynttilän.

Bragelonnea odotettiin; hänet ilmoitettiin heti tultuansa.

Hän oli komea ja hieno mies, joka kerran nähtynä pysyi aina mielessä.
Ja Madame ei ollut häntä ainoastaan nähnyt, vaan muistamme de
Bragelonnen olleen ensimmäisinä häntä vastassa ja saattaneen häntä le
Havresta Pariisiin. Henriette siis muisti varakreivin varsin hyvin.

"Ah", virkkoi hän, "siinähän te olette, monsieur! Te matkustatte
veljeni luo, joka tulee onnelliseksi saadessaan maksaa pojalle osan
kiitollisuudenvelastaan isää kohtaan."

"Kuninkaan osoittama suosiollisuus kreivi de la Fèreä kohtaan, Madame,
on runsaasti palkinnut hänet siitä vähästä, mitä hänellä on ollut onni
tehdä kuninkaan hyväksi, ja minä menenkin viemään hänelle vakuutuksen
isän ja pojan kunnioituksesta, hartaasta kiintymyksestä ja
kiitollisuudesta."

"Tunnetteko veljeni, herra varakreivi?"

"En, teidän korkeutenne; ensi kertaa nyt saan ilon nähdä hänen
majesteettiansa."

"Te ette tarvitse suosituksia hänen luonaan. Mutta jos kuitenkin
epäilette mieskohtaista arvoanne, niin vedotkaa rohkeasti minuun. Minä
annan teille aina tukeni."

"Oi, teidän korkeutenne on liian armollinen!"

"Ei, herra de Bragelonne. Muistan, että matkasimme yhdessä ja panin
merkille teidän suuren järkevyytenne niiden äärimmäisten
mielettömyyksien keskellä, joihin oikeallanne ja vasemmallanne
hairahtui kaksi tämän maailman suurimpia hupsuja, herrat de Guiche ja
de Buckingham. Mutta älkäämme puhuko heistä, puhukaamme teistä.
Matkustatteko Englantiin etsiäksenne jotakin virkatointa? Suokaa
anteeksi kysymykseni: se ei johdu uteliaisuudesta, vaan halusta olla
teille jossakin suhteessa avulias."

"En, Madame. Minä lähden Englantiin asialle, jonka kuningas on
suvainnut uskoa toimitettavakseni hänen majesteettinsa luona, siinä
kaikki."

"Ja te aiotte palata Ranskaan?"

"Heti kun tehtäväni on suoritettu, ellei hänen majesteettinsa kuningas
Kaarle II anna minulle muita määräyksiä."

"Varmasti hän ainakin pyytää teitä jäämään luoksensa mahdollisimman
pitkäksi aikaa."

"Silloin, koska en voisi kieltäytyä, pyydän jo edeltäpäin teidän
kuninkaallista korkeuttanne hyväntahtoisesti muistuttamaan Ranskan
kuninkaalle, että hänellä siellä kaukana on eräs uskollisimpia
palvelijoitaan."

"Varokaa vain, että saadessanne häneltä kutsun palata ette pidä sitä
käskyä määräysvallan väärinkäyttönä!"

"En käsitä, Madame."

"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on
Englanninkin hovissa."

Raoul hymyili.

"Kas", lausui Madame, "tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään
hyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de
Bragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen
toiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?"

"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te
ymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa
nykyisin tuottaisi minulle tuskaa."

"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin
tunteisiin?"

"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen,
että hänellä on minua kohtaan samat tunteet."

"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin,
jotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä
toivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?"

"On hyvin suuri vastus, Madame."

"Joutavia! Mikä se olisi?"

"Kuninkaan tahto."

"Kuninkaan tahto!... Vastustaako kuningas avioliittoanne?"

"Kyllä, tai ainakin tahtoo siirtää sen tuonnemmaksi. Sain kreivi de la
Fèren pyytämään hänen suostumustaan, mutta suorastaan epäämättä hän
ainakin nimenomaa selitti, että saisimme odottaa."

"Eikö rakastamanne henkilö siis ole teidän arvoisenne?"

"Hän ansaitsisi vaikka jonkun kuninkaan rakkauden, Madame."

"Tarkoitan: ehkä hän ei ole yhtä jalosukuinen kuin te?"

"Hän on hyvää sukua."

"Nuori, kaunis?"

"Seitsemäntoista ikäinen ja minun mielestäni hurmaava!"

"Asuuko hän maaseudulla vai Pariisissa?"

"Hän on Fontainebleaussa, Madame."

"Hovissako?"

"Niin."

"Tunnenko minä hänet?"

"Hänellä on kunnia kuulua teidän kuninkaallisen korkeutenne
huonekuntaan."

"Hänen nimensä?" kysyi prinsessa levottomana; "jos nimittäin", lisäsi
hän nopeasti peräytyen, "hänen nimensä ei ole salaisuus?"

"Ei, Madame; minun rakkauteni on kyllin puhdas, jotta minun ei tarvitse
salata sitä keneltäkään, vieläkin vähemmän teidän korkeudeltanne, joka
olette niin perin hyvä minua kohtaan. Rakastettuni on neiti Louise de
la Vallière."

Madamelta pääsi huudahdus, johon sisältyi enemmän kuin kummastusta.

"Ah", virkkoi hän, "la Vallière... hän, joka eilen..."

Prinsessa pysähtyi.

"Hän, jolla eilen oli pahoinvoinnin kohtaus, luullakseni", jatkoi hän.

"Niin, Madame; vasta tänä aamuna sain kuulla siitä."

"Ja tapasitteko hänet ennen tännetuloanne?"

"Minulla oli kunnia lausua hänelle jäähyväiset."

"Ja te sanotte", pitkitti Madame, koettaen säilyttää tyyneytensä, "että
kuningas on... lykännyt tuonnemmaksi avioliittonne tuon lapsosen
kanssa?"

"Niin, Madame, lykännyt hän sen on."

"Ja mainitsiko hän mitään perustetta tälle kannalleen?"

"Ei mitään."

"Onko siitä pitkäkin aika, kun kreivi de la Fère esitti pyyntönne?"

"Toista kuukautta, Madame."

"Se on omituista", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti
pilvi. "Jo kuukausi takaperin?" toisti hän.

"Niille vaihein."

"Olette oikeassa, herra varakreivi", sanoi prinsessa, ja Bragelonne
olisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; "veljeni ei
saa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi
kirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä
teidän paluutanne."

Ja Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen.
Raoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle
ja läksi.

"Kuukausi!" mutisi Henriette. "Olisinko siis ollut tässä suhteessa
sokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?"

Ja koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan
veljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli
kutsuttava Bragelonne kotiin.

Kreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin
kehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät
satuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää
pitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka
kylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt
naisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei
polttaisi hänen ihoaan.

Monsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman
kauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli
saanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen
huolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen
tuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua.
Sitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen
hermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli
jännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja
ruumistaan onnellisessa tasapainossa.

Siksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa
uhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta
huudahdusta.

"Minusta näyttää, että kaikki luistaa hyvin", sanoi Manicamp, joka
luuli lukevansa pelkkää hyväntahtoisuutta hänen kuninkaallisen
korkeutensa kasvoilta.

"Hei, hyvää päivää, Guiche! Hyvää päivää, Guiche-poloiseni!" huuteli
prinssi.

"Tervehdys monseigneurille!" vastasi de Guiche rohkaistuneena Filipin
äänensävystä. "Terveyttä, iloa, onnea ja menestystä teidän
korkeudellenne!"

"Tervetuloa, Guiche, ja siirryhän oikealle puolelleni, mutta hillitse
hevostasi, sillä minä tahdon kulkea käymäjalkaa näiden raikkaiden
holvien alla."

"Kuten käskette, monseigneur."

Ja kehoitusta noudattaen de Guiche asettui prinssin oikealle puolelle.

"No, paras Guicheni", puhui Filip, "kerrohan minulle nyt vähän uutisia
siitä ennen tuntemastani de Guichesta, joka mielisteli vaimoani."

De Guiche punastui hlusmartoa myöten, jotavastoin Monsieur purskahti
nauramaan kuin olisi lausunut maailman nerokkaimman sukkeluuden.

Ne muutamat etuoikeutetut, jotka ympäröitsivät Monsieuria, pitivät
velvollisuutenaan matkia häntä, vaikkeivät olleet kuulleetkaan hänen
sanojansa, ja kohottivat meluavan naurunrähäkän, joka alkaen seurueen
ensimmäisestä vaimeni vasta viimeiseen.

Punastellenkin de Guiche sentään kykeni säilyttämään malttinsa,
Manicampin katseen kannattelemana.

"Ah, monsieur", vastasi hän, "olkaa armelias onnettomalle älkääkä
uhratko minua chevalier de Lorrainelle!"

"Kuinka niin?"

"Jos hän kuulee teidän laskevan leikkiä, ylittää hän siinä teidän
korkeutenne ja ivailee minua säälimättä."

"Rakastumisestasi prinsessaanko?"

"Oi, monseigneur, Jumalan tähden!"

"No. no, de Guiche, tunnusta pois, että olet luonut lemmekkäitä
silmäyksiä Madameen!"

"En milloinkaan tunnusta sellaista, monseigneur."

"Kunnioituksestako minua kohtaan? No, minä vapautan sinut siitä
kunnioituksesta, de Guiche. Tunnusta kuin olisi kysymys neiti de
Chalaisista tai neiti de la Vallièresta."

Sitten hän äkkiä keskeytti puheensa.

"Kas niin!" sanoi hän, alkaen uudestaan nauraa. "Näin minä leikin
kaksiteräisellä miekalla. Isken sinuun ja isken veljeeni, Chalaisiin ja
la Vallièreen, sinun kihlattuusi ja hänen uuteen rakastajattareensa."

"Tosiaan, monseigneur", virkkoi kreivi, "te olette tänään mainiolla
tuulella."

"Niin olen! Minä voin hyvin, ja sitäpaitsi minua ilahduttaa nähdä
sinut."

"Kiitos, monseigneur."

"Kannoitko sitten minulle kaunaa?"

"Minäkö, monseigneur?"

"Niin."

"Ja mistä, hyvä Jumala?"

"Siitä, että keskeytin sinun tanssisi ja tepsuttelusi."

"Oi, teidän korkeutenne!"

"No, älähän nyt huoli kieltää. Sinä lähdit silloin prinsessan luota
silmät raivosta hehkuvina. Se tuotti sinulle onnettomuutta, ystäväni,
ja eilen tanssit juhlassa ylen kurjasti. Älä noin murra suutasi;
tuollaiset karhun eleet vahingoittavat sinua. Jos prinsessa sinua eilen
katseli, niin olenpa varma siitä, että..."

"Mistä, monseigneur? Teidän korkeutenne peloittaa minut."

"Että hän on sinut kerrassaan hylännyt." Ja prinssi nauroi hyvin
makeasti.

-- Tosiaankin, -- ajatteli Manicamp, -- arvoaste ei siinä merkitse
mitään, kaikki ovat samanlaisia.

Prinssi Filip jatkoi: "No, sinä olet siis tullut takaisin meidän
miesten pariin, joten on toivoa, että junkkari jälleen suopuu
herttaiseksi."

"Kuinka niin, monseigneur? Miten ihmeessä minulla voisi olla sellainen
vaikutus herra de Lorraineen?"

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että hän kadehtii sinua."

"Pyh, todellako?"

"Asia on niinkuin sanon."

"Liian suuri kunnia minulle."

"Ymmärräthän: kun sinä olet saapuvilla, mielistelee hän minua, mutta
poissaollessasi hän kiusaa minua. Minä hallitsen hypinlaudan avulla. Ja
arvaapas, minkä aatoksen olen saanut päähäni?"

"En edes aavistakaan, monseigneur."

"No niin, -- kun sinä olit maanpaossa, -- sillä karkoitettuna sinä
olit, Guiche-poloiseni..."

"_Pardieu_, monseigneur, kenen syystä?" virkahti de Guiche nyreäksi
tekeytyen.

"Hoo, et suinkaan minun, paras kreivi", vastasi hänen kuninkaallinen
korkeutensa. "Minä en ole pyytänyt kuningasta sinua häätämään, sen
vakuutan ruhtinaan sanalla!"

"Ette te, monseigneur, sen kyllä tiedän, mutta..."

"Mutta Madame? No, sitä en mene kieltämään. Mitä hittoa sinä olet
sitten hänelle tehnyt, Madamelle?"

"Todellakaan, monseigneur..."

"Naisilla on suutahduksensa, sen hyvin tiedän, eikä omakaan vaimoni ole
äkäilystä vapaa. Mutta jos hän onkin karkoituttanut sinut, en minä yhdy
hänen pahastukseensa."

"Silloin, monseigneur", huomautti de Guiche, "olen vain puolittain
onneton."

Kreivin takana ratsastava Manicamp, joka tarkkaan kuunteli jokaista
prinssin sanaa, taivutti olkapäänsä hevosensa kaulalle salatakseen
naurua, jota ei voinut tukahduttaa.

"Maanpakosi muuten onkin herättänyt mielessäni uuden aatoksen."

"Sepä hauskaa!"

"Kun nimittäin junkkari ei enää nähnyt sinua täällä ja arveli siis
saavansa hallita yksinään, käytti hän suopeuttani väärin; tuon pahan
nuorukaisen vastakohtana näin vaimoni herttaisena ja hyvänä minua
kohtaan, joka löin häntä laimin, ja silloin sain päähäni ruveta
mallikelpoiseksi aviomieheksi, hovin harvinaisuudeksi ja ihmeeksi.
Mieleeni juolahti rakastaa vaimoani."

De Guiche katseli prinssiä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Oo", sopersi hän väristen, "ettehän sentään sitä päätöstänne ihan
tosissanne tehnyt, monseigneur?"

"Aivan vakaalla mielellä! Minulla on varoja veljeni antamana
huomenlahjana; Madamella taasen on omaisuutta hyvinkin paljon, hän kun
saa rahoja samalla kertaa sekä veljeltään että langoltaan, Englannista
ja Ranskasta. No niin, me jättäisimme hovin. Minä vetäytyisin
Villers-Cotteretsin linnaan. Se eläketilani sijaitsee metsän keskellä,
ja siellä me kehräisimme ihanteellisimman rakkauden lankaa samalla
seudulla missä aikanaan isoisäni Henrik IV eli kauniin Gabriellen
kanssa... Mitä siitä sanot, de Guiche?"

"No, sehän panee ihan vapisemaan, monseigneur", vastasi de Guiche, joka
todellakin vapisi.

"Ahaa, minä näen, että sinä et voisi toistamiseen sietää karkoitusta
hovista!"

"Minäkö, monseigneur?"

"Mutta niin ollen en ottaisikaan sinua mukaamme, kuten alussa
suunnittelin."

"Mitä! Mukaanne, monseigneur?"

"Niin, jos todella heitän koko hovin silleen."

"Oi, monseigneur, mikäli se minusta riippuu, olen valmis seuraamaan
teidän korkeuttanne maailman ääriin."

"Sinua älytöntä!" supatti Manicamp, kannustaen hevosensa de Guichea
vastaan, havahduttaakseen hänet oikealle tolalle. Hän antoi sitten
ratsunsa hypähdellä ihan kreivin vieressä, ikäänkuin ei olisi kyennyt
sitä hillitsemään, ja lisäsi kuiskaten: "Ajattele toki, mitä puhut!"

"Asia on siis sovittu", virkkoi prinssi. "Koska olet minuun niin
kiintynyt, niin vien sinut matkassani."

"Minne vain, monseigneur, minne vain", riemastui de Guiche, "vaikkapa
heti paikalla! Oletteko valmis?"

Ja nauraen hän hellitti ohjia, niin että hevonen tempausi kaksi
hypähdystä eteenpäin.

"Maltas, maltas", hillitsi prinssi; "meidän on mentävä linnan kautta,
noutaaksemme vaimoni, _parbleu_!"

"Hetikö hänet!" äännähti de Guiche.

"Tietysti. Sanoinhan sinulle, että tämä on aviollisen rakkauden
suunnitelma: puolisoni kuuluu hankkeeseen alunpitäin."

"Olen suuresti pahoillani, monseigneur", vastasi kreivi, "mutta silloin
ei de Guichesta tule saattolaistanne."

"Mitä joutavia!"

"Niin, -- miksi otatte Madamen vakinaisesti mukaanne?"

"No, koska huomaan rakastavani häntä!"

De Guiche kalpeni hiukan, koettaen kuitenkin säilyttää näennäisen
hilpeytensä.

"Jos rakastatte Madamea, monseigneur", sanoi hän, "niin sen rakkauden
täytyy tuntua teistä riittävältä, joten ette enää kaipaa ystäviänne."

"Eipä hullummin, eipä hullummin", hymähti Manicamp itsekseen.

"No, nyt Madamen pelko valtaa sinut jälleen", vastasi prinssi.

"Olen saanut kalliisti maksaa entisen tuttavuuden, kartellakseni
naista, joka on toimittanut minut karkoitetuksi."

"Hyväinen aika, onpa sinulla paha sisu, de Guiche! Kuinka pitkävihainen
oletkaan, ystäväni!"

"Tahtoisinpa nähdä teidät minun asemassani, monseigneur."

"Varmaan sinä sentähden esititkin eilisen tanssisi niin huonosti;
tahdoit kostaa eksyttämällä Madamen vääriin liikkeisiin. Äh, se on
halpamielistä, de Guiche, ja minä kantelen Madamelle."

"Oh, saatte sanoa hänelle mitä vain haluatte, monseigneur. Hänen
korkeutensa ei minulle siitä sydänny nykyistään tylymmäksi."

"No, no, sinä liioittelet! Mitä nyt niistä parista lyhyestä viikosta,
jotka hän on toimittanut sinut viettämään maaseudulla!"

"Monseigneur, kaksi viikkoa on kaksi viikkoa, mutta kun ne viettää
ikävään nääntymässä, niin ne venyvät ikuisuudeksi."

"Niin ollen et sinä siis anna hänelle anteeksi?"

"En koskaan."

"Älähän nyt, de Guiche! Ole hyvä poika; minä rakennan rauhan
välillenne, ja seurustellessasi hänen kanssaan tulet vielä tuntemaan,
että hän ei ole laisinkaan häijy, ja vain viehätyt hänen sukkelaan
älykkyyteensä."

"Monseigneur..."

"Saat nähdä, että hän osaa ottaa vastaan kuin prinsessa ja laskea
leikkiä kuin porvarisnainen. Huomaat, että hän tahtoessaan saa tunnit
kiitämään kuin minuutit. De Guiche, ystäväni, sinun pitää peruuttaa
käsityksesi vaimostani."

-- Tosiaankin, -- tuumi Manicamp itsekseen, -- siinäpä aviomies, jolle
hänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas
Kandaules[66] oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.

"Sanalla sanoen", lisäsi prinssi, "sinä opettelet ajattelemaan toisin
vaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen.
Minun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole
jokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa."

"Monseigneur..."

"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme", keskeytti
prinssi.

-- Kun hän kerran tahtoo, -- kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, --
niin taivu nyt ajoissa.

"Minä alistun, monseigneur", lupasi kreivi.

"Ja hyväksi aluksi", jatkoi monseigneur, "tänä iltana on soittoa
Madamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien
sinut hänen luokseen."

"Oh", vastusteli de Guiche, "siitä toki sallinette minun kieltäytyä."

"Vieläkö nyt? Mutta tuohan on kapinaa!"

"Madame otti minut eilen liian huonosti vastaan kaikkien nähden."

"Niinkö!" nauroi prinssi.

"Jopa siinä määrin, että hän ei vastannut, kun häntä puhuttelin.
Saattaa olla hyvä, ettei ihminen ole itserakas, mutta liian vähä on
aina liian vähä, kuten sanotaan."

"Kreivi, päivälliseltä menet asuntoosi pukeutumaan ja sitten tulet
noutamaan minut; minä odotan sinua."

"Koska teidän korkeutenne ehdottomasti käskee..."

"Ehdottomasti."

-- Hän ei siitä hellitä, -- ajatteli Manicamp, -- ja tuollaisessa juuri
aviomiehet ovatkin itsepintaisimpia. Ah, kunpa Molière olisi tätä
kuulemassa; hän sepittäisi siitä oivallisia säkeitä.

Näin haastellen prinssi seuralaisineen astui linnan viileimpiin
suojaimin.

"Muuten", sanoi de Guiche heidän seisoessaan ulko-ovella, "minulla oli
tehtävä Teidän korkeutenne luona."

"Toimita asiasi."

"Monsieur de Bragelonne lähti kuninkaan käskystä Lontooseen, ja hän
lähettää kauttani terveisensä monseigneurille."

"Hyvää matkaa varakreiville, minä pidän hänestä paljon. Mene
pukeutumaan de Guiche ja tule hakemaan minua. Ellet tule takaisin --"

"Mitä silloin tapahtuu, monseigneur?"

"Silloin minä lähetän sinut Bastiljiin."

"Toden totta", sanoi de Guiche nauraen, "hänen kuninkaallinen
korkeutensa, monseigneur, on Madamen äärimmäinen vastakohta. Madame
karkoituttaa minut, koska hän ei välitä minusta riittävästi; ja
monseigneur vangituttaa minut, koska hän välittää minusta liian paljon.
Kiitos, monseigneur! Kiitos, Madame!"

"Tule, tule, sinä hauska toveri, ja tiedä, etten tule toimeen ilman
sinua. Tule pian takaisin."

"Olkoon menneeksi; mutta minuakin haluttaisi keimailla vuorostani,
monseigneur."

"Pah!"

"Jos en palaakaan teidän korkeutenne luo muutoin kuin erityisellä
ehdolla."

"Nimeä se."

"Haluan olla mieliksi eräälle ystäväni ystävälle."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Malicorne."

"Ruma nimi."

"Mutta oikein hyvästi käytetty, monseigneur."

"Saattaa olla. No?"

"Olen velvollinen toimittamaan herra Malicornelle paikan teidän
luonanne, monseigneur."

"Millaisen paikan?"

"Millaisen hyvänsä, esimerkiksi tarkastajan toimen."

"_Parbleu!_ Sepä sattuu mainiosti: juuri eilen eroitin
katselmusherrani."

"No, katselmusherraksi sitten, monseigneur. Mitä hänellä on tehtävää?"

"Ei juuri mitään, -- pitää silmällä ja antaa tietoja."

"Kotipoliisiko?"

"Jotakuinkin."

"Voi, kuinka erinomaisesti se sopii Malicornelle!" rohkeni Manicamp
tokaista.

"Tunnetteko sitä miestä, herra Manicamp?" tiedusti prinssi.

"Likeisesti, monseigneur. Hän on ystäväni."

"Ja teidän mielipiteenne on?"

"Että monseigneur ei koskaan saisi parempaa kotitarkastajaa. Paljonko
virka tuottaa?" kysyi kreivi prinssiltä.

"En tiedä; mutta minulle on aina sanottu, että hyvin hoidettuna sitä ei
koskaan voi kylliksi palkita."

"Mitä tarkoitatte hyvin hoidetulla, prinssi?"

"No, tietenkin, että virkailija on nokkela mies."

"Silloin luulen monseigneurin tulevan tyytyväiseksi, sillä Malicorne on
ovela kuin paholainen."

"No, -- siinä tapauksessa virka maksaa minulle paljon", vastasi prinssi
nauraen. "Annatpa minulle oikean lahjan, kreivi."

"Niin luulen, monseigneur."

"No, mene sitten ilmoittamaan herra Mélicornellesi..."

"Malicorne, monseigneur."

"En koskaan totu siihen nimeen."

"Manicamp sujuu teiltä varsin hyvin, monseigneur."

"Oh, varsin hyvin kävisi myös laatuun Manicorne. Edellinen nimi
johdattaisi minua sen verran."

"Sanokaa niinkin, monseigneur; minä takaan, että uusi katselmusherra ei
siitä tule pahoilleen. Hänellä on mitä säysein luonnonlaatu."

"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä...
Mutta, maltas, -- tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä
ruma kuin nimensä, niin peruutan sanani."

"Monseigneur tuntee hänet."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä
juuri minun esittelemänäni."

"Ahaa, niin oikein, -- nyt muistan... Lempo, hän on sievä poika!"

"Tiesin hyvin, että monseigneur kyllä oli sen huomannut."

"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani
tai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa
hovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen
ympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos
minä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista
vaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu
sekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään."

"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur", virkkoi Manicamp, osoittaen
hyväksymistään sekä silmillään että äänellään.

De Guiche puolestaan ei kai pitänyt perustelua yhtä oivallisena, sillä
hän ilmaisi mielipiteensä vain liikkeellä, ja siinäkin ilmeni tuntuvaa
epäröimistä.

Manicamp läksi viemään juuri saamaansa hyvää uutista Malicornelle. De
Guiche oli vastahakoisesti lähtevinään pukuansa vaihtamaan.

Laulellen, nauraen ja peilaillen Monsieur vietti aikaansa
päivällishetkeen asti mielentilassa, joka saattoi johtaa katsojan
mieleen sadun onnellisen prinssin.




Viitteet:


[1] "Monsieur" (hyvä herra; isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä
kirjoitettuna) sitä käytetään kuninkaan nuoremmasta veljestä (joka
sittemmin saattaa olla hallitsevan kuninkaan setä). _Suom_.

[2] Madame = hyvä rouva; talon rouva. Isolla alkukirjaimella ilman
sukunimeä kirjoitettuna sitä käytetään kuninkaan ja kruununprinssin
tyttäristä sekä Monsieurin puolisosta. _Suom_.

[3] Neiti. _Suom_.

[4] Lieue vastasi 4-5 km.

[5] Tuli Ranskan kuningattareksi Henrik IV:n toisena puolisona ja oli
sitten Ludvig XIII:n holhoojana, mutta jätti enimmäkseen hallinnon
suosikeilleen, kunnes Richelieu syrjäytti hänet hallituksesta ja 1630
toimitti korkean vastustajansa maanpakoon. _Suom_.

[6] Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne. _Suom_.

[7] Espanjan prinsessain arvonimi. _Suom_.

[8] "Myladyn poika" (15. luku). Kreivi de la Fère, kuten
muistettaneen, esiintyi vain kasvatti-isänä pojalleen, tämä kun
oli syntynyt satunnaisesta kompastuksesta viehättävän, mutta
kevytluontoisen madame de Chevreusen kanssa eikä tiennyt vanhempiansa,
esiintyen kreivin laillistettuna ottopoikana. _Suom_.

[9] Korotonta loppu-e:tä ei ranskankielessä äännetä.

[10] Marski d'Ancre joutui raivostuneen väkijoukon uhriksi. _Suom_.

[11] _Aux Médicis_ merkitsee Medici-suvun kunniaksi nimitettyä
ravintolaa, _medici_ italiaksi "lääkärit", ja siihen on Cropole
lisäävinään ranskalaisenkin monikkopäätteen, joka on s. _Suom_.

[12] Kuninkaallinen palatsi Lontoossa: sen ikkunasta Kaarlo I astui
mestauslavalleen, viimeisenä seuralaisenaan kamaripalvelija Parry.
_Suom_.

[13] Lotrinkilaisen hallitsijasuvun nuoremman haaran päämies Henri de
Guise pyrki muuttamaan Ranskan vallanperimystä omaksi hyväkseen; Henrik
III surmautti hänet vieraspidoissaan 1588. _Suom_.

[14] "Suojelija", Cromwellin arvonimi hänen hoitaessaan Yhdistettyjen
Kuningaskuntain hallitusta. _Suom_.

[15] "Myladyn poika" 67. luku.

[16] Ranskalainen kaivertaja (1592-1645), ensimmäinen yksinomaan
graafikoksi antautunut luova taiteilija. _Suom_.

[17] "Myladyn poika" 53. luku.

[18] Muista!

[19] Katolilaisten hengenmiesten on pidettävä päälaen keskikohta
paljaaksi ajeltuna. _Suom_.

[20] "Myladyn poika" 12. luku.

[21] Päiväntasaus latinaksi. _Suom_.

[22] Merenjumalan keskeneräinen uhkaus Vergiliuksen _Aeneidissä_.
_Suom_.

[23] Englannin ja Skotlannin rajajoki. _Suom_.

[24] Latinaa: "Tässä lepää kunnioitettava Peter William Scott,
Newcastlen luostarin arvoisa kanunki. Kuollut 14. helmikuuta Herran
vuonna 1208. Maatkoon rauhassa." _Suom_.

[25] _Myladyn poika_, 71. luku.

[26] _Myladyn poika_, 38. luku.

[27] Kts. 1. niteen johdantoa.

[28] Atos on vuori Kalkidiken niemimaalla Kreikassa.

[29] Kts. 1. niteen johdantoa.

[30] Näemme muskettisoturien vakaisen kapteenin sotkeutuneen hänen
liikkuvaisiin miehiinsä kardinaalin muistissa. _Suom_.

[31] Letkautus kardinaalin italialaisuudelle. _Suom_.

[32] Monista harvinaisista aineksista valmistettua orvietaania eli
"venetsialaista siirappia" pidettiin vielä 1600-luvulla yleislääkkeenä
kaikkia myrkkyjä vastaan. _Suom_.

[33] Valtiokonttorin rahastonhoitajaksi: yli-intendenttinä Fouquet
vastasi nykyaikaista rahaministeriä. _Suom_.

[34] Grève-torilla oli pitkät ajat mestauslava. _Suom_.

[35] Itävallan keisarin Kaarle V:n. tultua naimissuhteen perusteella
Espanjankin kuninkaaksi oli jälkimmäinen maa pitkät ajat Itävallan
hovin varsinaisena asuinsijana. _Suom_.

[36] Espanjan kuninkaan.

[37] Abbé merkitsee ranskankielessä sekä apottia eli luostarinjohtajaa,
yleensä hengenmiestä, pastoria. _Suom_.

[38] Maanalainen rikkauden jumala kreikkalaisessa mytologiassa. _Suom_.

[39] Etevä ranskalainen sotapäällikkö (1611-75). _Suom_.

[40] Shakespearen huvinäytelmä.

[41] Julkaistusta ajatelmakokoelmastaan tunnettu ylimys. _Suom_.

[42] _Zephyre_ on ranskankielessä länsituuli, _furet_ hilleri. _Suom_.

[43] Kreikankielessä "kaunis saari", ranskaksi _belle isle_.
_Suom_.

[44] Hotelli merkitsi siihen aikaan komeata asuinrakennusta. _Suom_.

[45] Fénélonin teoksessa nimeltä "Telemakhoksen seikkailut." _Suom_.

[46] Portoksen hyväksymä hienompi muoto Mousquetonista, jota hänen
uskottu palvelijansa katsoi karkean soturimaiseksi sukunimeksi
("Myladyn poika", 14. luku). _Suom_.

[47] Aramiksen rakastajattaren nuoruudessaan käyttämä salanimi, madame
de Chevreusen, josta sittemmin tuli Raoul de Bragelonnen äiti. _Suom_.

[48] Viittaus tekijän nuoruudenvuosina toimineen ovelan valtiomiehen
Talleyrandin lauselmaan, että sanat ovat parhaat peittämään ajatuksia.
_Suom_.

[49] Linnaleirin suunnittelutaito. _Suom_.

[50] Kreivi de Guichen isä oli markiisi de Grammont. _Suom_.

[51] Suomeksi "turmansarvi."

[52] Louise de la Vallière nyrjäytti nuorena jalkansa niin pahoin, että
hänen käyntiinsä jäi hiukan vikaa ("Myladyn poika", 15. luku). _Suom_.

[53] Nämä _Mémoires du Comte de la Fère_, joihin Dumas "Kolmen
muskettisoturin" johdannossa kertoo tutustuneensa Pariisin
kuninkaallisen kirjaston säilyttämänä käsikirjoituksena, ovat
myöhemmälle tutkimukselle tuntemattomat: Koko muskettisoturi-sikermän
päälähteenä on vuonna 1701 painettu teos, _Mémoires de M. d'Artagnan_,
jonka tekijä Gatien Courtils de Sandraz esittäytyy kapteeni
d'Artagnanin ystävänä. Lienee syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että
"Bragelonnen varakreiviin" ovat erityisesti Tallemant des Réaux'n
_Historiette_ ja madame de Lafayetten _Henriette d'Angleterre_ antaneet
runsaasti mukanaolleiden muistelopiirteitä. D'Artagnan esiintyy
kaikissa laajemmissa Ranskan historioissa. _Suom_.

[54] Ainiaaksi.

[55] Edellä esitelty Orléansin herttua Gaston, jonka arvon näimme
vastikään periytyneen hänen nuoremmalle veljenpojalleen Filipille, otti
hiljaisesti osaa useihinkin salaliittoihin Ludvig XIII:n tai oikeastaan
Richelieun valtaa vastaan, toimittaen "tusinalta parhaalta ystävältänsä
pään putoamaan" sillä arastelevalla menettelyllään, että hän
juonittelua edistäessään ei tarpeen tullen rohjennut antaa
puoluelaisilleen kannatusta. Suoranaiseen kansalaiskapinaan puhkesi
tyytymättömyys "suurta kardinaalia" vastaan v. 1632; silloin
Montmorencyn herttuan johtama kumouspuolue valloitti useita kaupunkeja
ja toivoi saavansa apua sekä napolilaisilta että espanjalaisilta, mutta
kärsi ennenaikaisessa Castelnaudaryn taistelussa ratkaisevan tappion,
joka toimitti hänet ja monta muuta johtajaa mestauslavalle. Tällä
kertaa olivat myöskin Orléansin Gaston ja itse leskikuningatar Maria
Mediciläinen sekaantuneet vallankumoukselliseen liikkeeseen siksi
julkisesti, että he eivät aluksi voineet välttää vankilaa. _Suom_.

[56] Senaikainen romanttinen kirjailijatar, esitelty "Myladyn pojan"
23. luvussa. Juuri hän eräässä perusteellisessa romaanissaan tuohon
tapaan kartoitti rakkauden valtakunnan. _Suom_.

[57] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa metsästäjä, joka yllätti
Artemis-jumalattaren kylpemässä.

[58] [Lausua] en sitä jaksa. _Suom_.

[59] _Ad majoren Dei gloriam_ (Jumalan kunnian kirkastamiseksi),
jesuiittien veljeskunnan tunnuslause. _Suom_.

[60] Tuon miehen kuullen? _Suom_.

[61] Joutuin, joutuin! _Suom_.

[62] Siinäpä mies! _Suom_.

[63] Tällä merkillä voitat. _Suom_.

[64] Kuningas Henrik IV:n murhaaja. _Suom_.

[65] Sankarillinen rakastajaritari useissa Keskiajan saturomaaneissa.
_Suom_.

[66] Manicamp liioittelee aika lailla. Lydian kuningas Kandaules oli
niin ylpeä puolisonsa Nyssian kauneudesta, että hänen suosikkinsa
Gygeksen piti hänen tahdostaan ehdottomasti nähdä Nyssia
verhoamattomana. Kuningatar huomasi kepposen ja pahastui siitä siinä
määrin, että pakotti Gygeksen surmaamaan hänen miehensä ja nousemaan
hänen sijalleen. _Suom_.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53871 ***