*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53878 ***

SYDÄN

Kirja nuorisolle

Kirj.

EDMONDO DE AMICIS

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.




SISÄLLYS:

 Tekijän esipuhe.
 Ensimmäinen koulupäivä.
 Opettajamme.
 Tapaturma.
 Toverini.
 Intomielisyyttä.
 Ensi luokan opettajattareni.
 Vinttikamarissa.
 Koulu.
 Nokikolari.
 Pieni padovalainen isänmaanystävä.
 Vainajain päivä.
 Ystäväni Garrone.
 Hiilikauppias ja herrasmies.
 Veljeni opettajatar.
 Äitini.
 Ystäväni Coretti.
 Nellin puolustaja.
 Luokkamme ensimmäinen oppilas.
 Kauppias.
 Ylpeyttä.
 Ensimmäinen lumi.
 Muurarimestari.
 Lumipallo.
 Haavoittuneen kodissa.
 Pieni firenzeläinen kirjuri.
 Tahto.
 Kiitollisuutta.
 Apuopettaja.
 Stardin kirjasto.
 Sepän poika.
 Viktor Emanuelin muisto.
 Köyhät.
 Franti erotetaan koulusta.
 Sardinialainen rummunlyöjä.
 Isänmaanrakkaus.
 Kateutta.
 Frantin äiti.
 Oikeaan osunut palkinto.
 Pieni juna.
 Ylpeyttä.
 Haavoittunut työmies.
 Vanki.
 Isän sairaanhoitaja.
 Paja.
 Sairas opettaja.
 Kadulla.
 Iltakoulut.
 Kiista.
 Kuolemansairas muurarimestari.
 Kevät.
 Isäni opettaja.
 Parantuminen.
 Työläis-ystäväni.
 Garronen äiti.
 Uhraus.
 Apennineilta Andes-vuorille.
 Kesä.
 Kuuromykkä.
 32 astetta.
 Äitini viimeinen lehti.
 Loppututkinto.
 Hyvästi.




_TEKIJÄN ESIPUHE._


_Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat
noin yhdeksän-kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös
nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun
kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. Kun sanon: eräs
kolmannen luokan oppilas, en siltä tahdo väittää, että hän olisi
sen kirjoittanut juuri niin kuin se on painettu. Hän kirjoitteli
kykynsä mukaan vihkoon mitä oli koulussa ja sen ulkopuolella nähnyt,
kuullut ja ajatellut, ja hänen isänsä korjasi vuoden lopussa nämä
muistiinpanot koettaen mikäli mahdollista säilyttää pojan sanoja ja
ajatuksenjuoksua. Kun poika kolme vuotta myöhemmin kävi kymnaasissa,
luki hän vihon uudestaan ja lisäsi siihen vielä mitä muistissa oli
säilynyt henkilöistä ja asioista. Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat
lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä._




ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ.


Maanantaina lokakuun 17 p:nä.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä.

Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini
saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut
kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja
kuljin allapäin.

Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili
isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja
koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja
koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki.
Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen
luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:

"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."

Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.

Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja,
rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja
palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen
toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin
olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua
eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli
ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat
kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti
minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut
yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän
silmäili minua sangen surullisesti.

Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut
enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan
parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.

Näin poikia, jotka olivat kasvaneet ja vanhentuneet.
Pohjakerroksessa, missä järjestäminen jo oli päättynyt, nähtiin
monta ensiluokkalaista, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet astua
luokkahuoneeseen, vaan käyttäytyivät kuin mitkäkin vastahakoiset
pienet aasinvarsat; väkisin oli heitä sisään vedettävä. Muutamat
pakenivat taas penkeistään, toiset, jotka havaitsivat vanhempiensa
poistuvan, rupesivat itkemään, ja niin täytyi näiden jälleen palata
heitä joko lohduttamaan tai mukaansa ottamaan. Opettajattaret olivat
ihan epätoivoon joutumaisillaan.

Pikku veljeni joutui ensi luokalle opettajatar Delcatille, minä
yläkerrokseen opettaja Perbonille.

Kello 10 olimme kaikki luokkahuoneissamme. Meitä oli minun luokallani
54 poikaa, mutta näistä oli tuskin 15 tai 16 entisiä tovereitani
toiselta luokalta. Näiden joukossa oli kuitenkin Derossi, joka aina
saa ensimmäisen palkinnon. [Italian kouluissa jaetaan eteville
oppilaille palkintoja.]

Minusta tuntui luokkahuone pieneltä ja synkältä muistellessani metsiä
ja vuoria, missä olin kesäni viettänyt. Muistelin myöskin toisen
luokan opettajaani, joka aina oli niin hyvä, aina nauroi kanssamme
ja sitäpaitsi oli niin pieni, että näytti ihan toveriltamme. Oikein
kipeästi koski minuun ajatus, etten enää saisi nähdä häntä ja hänen
punaisia, pörröisiä hiuksiaan.

Nykyinen opettajamme on kookas, parraton, harmaahapsinen, otsassa
poikittainen poimu. Hänen äänensä kaikuu kolealta, ja hän tarkastelee
meitä kaikkia vakavasti, aivan kuin tahtoisi tunkea meidän
sieluihimme. Hän ei koskaan naura.

Minä tuumin itsekseni: "Tämä on ensimmäinen päivä. Vielä on yhdeksän
kuukautta. Voi kuinka paljon työtä, kuinka paljon kokeita, kuinka
paljon vaivaa!" Halusin tavata äitiäni. Ulos mennessäni juoksin
hänen luoksensa ja tartuin hänen käteensä. Hän kuiskasi: "Rohkeutta,
poikani! Oppikaamme yhdessä." Sitten palasin tyytyväisenä kotiin.

Mutta ei minulla ole enää entistä opettajaani ystävällisine
hymyineen, eikä koulukaan tunnu yhtä hauskalta kuin ennen.




OPETTAJAMME.


Tiistaina lokakuun 18 p:nä.

Nykyinenkin opettajani miellyttää minua tämän päivän aamusta alkaen.
Astuessamme luokkaan hän istui jo paikallaan. Ovelle ilmaantui
vähän väliä hänen viimevuotisia oppilaitaan tervehtimään vanhaa
opettajaansa.

Iloisesti he huusivat: "Hyvää päivää, herra opettaja, hyvää päivää,
herra Perboni!"

Muutamat astuivat sisään, antoivat hänelle kättä ja hiipivät
jälleen ulos. Selvään huomasi, että he rakastivat häntä ja olisivat
mielellään jälleen palanneet hänen luokkaansa.

Hän vastasi: "Hyvää päivää", ja puristi heidän käsiänsä, mutta ei
katsonut kehenkään erikseen. Tervehtiessään hän pysyi hyvin vakavana,
kasvot ikkunaan päin käännettyinä, ja katseli vastapäätä olevan talon
kattoa. Sen sijaan että tervehdykset olisivat häntä ilahduttaneet, ne
näyttivät häntä pikemmin vaivaavan. Sitten hän katseli meitä vuoroin
kutakin hyvin tarkasti.

Kirjoitusta sanellessaan hän astui pulpettien väliä edestakaisin,
ja kun hän huomasi erään pojan, jonka kasvot olivat punaiset ja
turvonneet, hän keskeytti sanelemisen, otti poikasen kasvot käsiensä
väliin ja katseli häntä. Sitten hän kysyi, mikä häntä vaivasi, ja
kosketti hänen otsaansa tunnustellakseen, oliko se kuuma.

Sillä aikaa eräs oppilas käytti tilaisuutta noustakseen seisomaan
penkille opettajan takana ja teki käsivarsillaan vekkulitemppuja
niinkuin nukke. Yht'äkkiä opettaja käännähti. Poika silloin
kiireimmiten istuutui ja odotti allapäin rangaistusta. Opettaja
pani kätensä hänen päälaelleen sanoen: "Älä tee sitä toiste!" Siinä
kaikki. Sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi sanelua. Kun
kaikki oli valmista, katseli hän meitä hetkisen äänetönnä ja sanoi
sitten karkealla, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellään:

"Kuulkaa, meidän on kokonainen vuosi oltava yhdessä. Koettakaamme
käyttää tämä vuosi hyvin. Oppikaa ja olkaa kunnollisia! Minulla ei
ole perhettä. Te olette minun perheeni. Viime vuonna oli minulla
vielä äitini; hän on nyt kuollut. Yksin olen jäänyt. Minulla ei ole
ketään koko maan päällä, minulla ei ole ketään muuta rakastettavaa,
ketään muuta ajateltavaa kuin teidät. Te olette minun poikiani. Minä
rakastan teitä, ja tärkeätä on, että tekin minua rakastatte. Toivon
ettei ketään tarvitse rangaista. Osoittakaa minulle, pojat, että
teillä on sydäntä, silloin koulumme on oleva kuin perhe, ja te olette
minun lohdutukseni ja ylpeyteni. En tahdo teiltä mitään suullista
lupausta, olen varma siitä, että teidän sydämenne jo ovat suostuneet.
Ja minä kiitän teitä siitä."

Samassa vahtimestari avasi oven ja ilmoitti, että tunti oli
päättynyt. Me astuimme aivan hiljaa paikoiltamme. Poika, joka tuonoin
oli noussut penkissään pystyyn, läheni opettajaa ja sanoi vapisevalla
äänellä: "Opettaja, antakaa minulle anteeksi!"

Opettaja silitti hänen päätään ja sanoi: "Mene, poikaseni!"




TAPATURMA.


Perjantaina lokakuun 21 p:nä.

Lukukausi on alkanut onnettomuudella. Kun tänä aamuna kävelin kouluun
isäni saattamana ja juuri par'aikaa kerroin hänelle mitä opettaja
oli sanonut, näimme kadulla suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt
koulun oven ulkopuolelle.

Isäni sanoi heti: "Onnettomuus! Vuosi ei ala hyvin."

Suurella vaivalla pääsimme sisään. Avara eteinen oli täynnä vanhempia
ja lapsia, joita opettajat eivät saaneet siirtymään luokkahuoneisiin.
He olivat kaikki johtajan huoneeseen päin kääntyneinä ja sanoivat
vähän väliä: "Poika parka, Robetti rukka!"

Yli joukon näkyi poliisin kiiltävä kypäri ja johtajan kalju pää.
Samassa astui korkeahattuinen herra huoneeseen, ja kaikki sanoivat
heti: "Tuossa on lääkäri."

Isäni kyseli eräältä opettajalta: "Mitä on tapahtunut?"

"Pojan jalka on joutunut pyörän alle", vastasi opettaja. "Hänen
jalkansa on katkennut", sanoi toinen. "Eräs toisen luokan poika näki
kadulla kouluun tullessaan pienen ensiluokkalaisen lankeavan muutaman
askelen päässä lähestyvästä raitiovaunusta ja kävi uskaliaasti häneen
kiinni pelastaen hänet. Mutta itse hän ei kyllin nopeasti vetänyt
jalkaansa pois, ja raitiovaunun pyörä kulki sen yli. Hän on erään
tykistökapteenin poika."

Meille tätä kerrottaessa eräs nainen syöksyi saliin kuin mieletön
työntäen väkijoukon tieltänsä. Hän oli Robettin äiti, joka oli saanut
tiedon tapahtumasta.

Toinen nainen juoksi häntä vastaan ja heittäytyi nyyhkien hänen
syliinsä. Se oli pelastetun lapsen äiti. Molemmat riensivät
huoneeseen, josta kuului sydäntäsärkevä huuto: "Voi minun Julioni,
minun lapseni!"

Samassa vaunut pysähtyivät oven eteen ja johtaja astui kamarista
poikanen käsivarsillaan. Lapsen kasvot olivat kalmankalpeat, silmät
olivat ummessa, ja pää nojasi johtajan olkapäätä vastaan. Kaikki
olivat äänettömiä. Kuului vain äidin nyyhkytys.

Johtaja pysähtyi hetkeksi. Hän oli kalpea ja kohotti poikasta
vähäisen, jotta kokoontuneet näkisivät hänet. Opettajat,
opettajattaret, vanhemmat ja pojat, kaikki kuiskailivat: "Urhokas
Robetti, uljaasti tehty, rakas lapsi." Ne opettajattaret ja
pojat, jotka olivat aivan lähellä, suutelivat hänen käsiänsä ja
käsivarsiansa.

Hän raotti silmiänsä ja sanoi: "Minun koululaukkuni." Pelastetun
lapsen äiti näytti sitä hänelle itkien ja sanoi: "Rakas enkeli, kyllä
minä tuon sen." Hän tuki myöskin runneltuneen lapsen äitiä, joka
peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

He astuivat ulos, asettivat poikasen mukavasti vaunuihin ja ajoivat
pois. Me muut astuimme hiljaa kouluun.




TOVERINI.


Lauantaina lokakuun 22 p:nä.

Eräs tovereistani miellyttää minua muita enemmän. Hänen nimensä on
Garrone. Hän on suurin kaikista, kohta neljäntoistavuotias. Hänellä
on iso pää ja leveät hartiat. Hän on hyväluontoinen, sen näkee hänen
hymystään, mutta tuntuu siltä, kuin hänellä jo olisi täysi-käisen
ajatukset.

Tunnen jo useita tovereitani. Eräs nimeltä Coretti miellyttää minua
myöskin. Hän käyttää aina ruskeata takkia ja kissannahkaista lakkia.

Hän on aina hyvin iloinen. Hänen isänsä, joka on puukauppias, oli
sotavuonna 1866 Umberto-prinssin rykmentissä ja sai, kuten kerrotaan,
kolme mitalia.

Sitten on pikku Nelli, kyttyräselkäinen raukka, nääntyneen näköinen,
laihakasvoinen. Eräs toinen on erittäin hienosti puettu; hän pyyhkii
aina tarkoin pölyn vaatteistansa ja on nimeltään Votini.

Minun edessäni istuu poika, jota kumppanit nimittävät
muurarimestariksi, koska hänen isänsä on muurari. Hänellä on pyöreät
kasvot kuin nauris ja nykerö nenä. Hänellä on eräs erityinen taito.
Hän osaa näyttää jäniksennaamaa, ja tätä tahtovat kaikki nähdä ja
sille nauraa. Hän käyttää pientä valkeata huopahattua, jonka hän
rutistaa kokoon kuin nenäliinan ja pistää taskuunsa.

Muurarimestarin vieressä istuu Garoffi, pitkä ja laiha poika,
jolla on haukannenä ja pienet silmät. Hän kauppaa kyniä, kuvia ja
tulitikkulaatikoita sekä kirjoittelee läksyt kynsiinsä luntatakseen
sitten salaa.

Onpa meillä eräs pieni herrakin, sangen ylpeän näköinen, joka istuu
kahden miellyttävän pojan välillä. Toinen niistä on sepän poika,
jonka takki roikkuu polviin asti. Hän on kalpeanlainen, niin että
luulisi häntä aina kipeäksi. Hänen kasvonsakin näyttävät aina
pelästyneiltä, eikä hän koskaan naura. Toinen on punatukkainen, ja
hänen käsivartensa on hervoton, jonka tähden hän kantaa sitä aina
siteessä. Hänen isänsä on matkustanut Amerikkaan ja äitinsä myy
vihanneksia.

Omituinen veitikka on vasemmanpuolinen naapurini, Stardi. Hän on
pieni, paksu ja kaulaton, pieni jöröjukka, joka ei puhu kenenkään
kanssa. Tuntuu siltä, kuin hän ei varsin paljoa ymmärtäisikään, mutta
aina hän tarkkailee opettajaa silmiään räpäyttämättä, otsa rypyssä,
suu tiukasti suljettuna. Ja kun häneltä jotakin kysäisee opettajan
puhuessa, ei hän ensimmäisellä eikä toisella kerralla vastaa mitään
ja kolmannella hän polkee kysyjää jalalle.

Hänen vieressään istuu hävyttömän näköinen poikanen nimeltä Franti,
joka jo kerran on erotettu eräästä toisesta osastosta.

Sitten meillä on veljekset, aivan toistensa näköiset ja samalla
tavalla puetut. Molemmilla on riikinkukon töyhtö hatussaan. Mutta
kaunein ja taitavin kaikista on kuitenkin Derossi, joka varmaan
tänäkin vuonna tulee ensimmäiseksi, ja opettajamme kysyy häneltä aina
silloin, kun muut eivät tiedä.

Minä pidän myöskin Precossista, sepän pojasta, hänestä, jolla on
pitkä takki ja joka aina näyttää kipeältä; muut sanovat, että hänen
isänsä lyö häntä. Hän on sangen arka, ja joka kerta kun hän jotakin
kysyy tai jotakuta koskettaa, hän sanoo: "anteeksi"; ja hän katselee
meitä hyvillä, surullisilla silmillään.

Mutta Garrone on paras ja suurin.




JALOMIELISYYTTÄ.


Maanantaina lokakuun 24 p:nä.

Tänä aamuna oli minulla tilaisuus oikein tutustua Garroneen. Kun
astuin luokkaan -- olin hieman myöhästynyt, sillä ensi luokan
opettajattareni oli hiukan viivyttänyt minua kysellessään mihin
aikaan hänen huomenna sopisi käydä meitä tervehtimässä -- ei
opettaja vielä ollut siellä, ja kolme, neljä poikaa kiusasi Crossia,
vihanneksienmyyjän punatukkaista, heikkokätistä poikaa. He pistelivät
häntä viivoittimilla, heittivät kastanjankuoria hänen kasvoihinsa ja
nimittivät häntä raajarikoksi ja epäsikiöksi matkien hänen tapaansa
pitää kättänsä.

Hän istui äärimmäisenä penkissään kuunnellen aivan kalpeana näitä
herjauksia ja katseli vuoroin toista, vuoroin toista rukoilevin
silmin, päästäkseen rauhaan. Mutta toiset vain pilkkasivat yhä
enemmän, ja viimein hän alkoi vavista ja vihasta vimmastua.

Yht'äkkiä Franti kiipesi eräälle penkille ja ollen kantavinaan koppaa
kummallakin käsivarrellaan matki Crossin äitiä, niinkuin oli nähnyt
tämän tekevän poikaansa odotellessaan koulun ulkopuolella. Nyt hän
on sairaana. Moni rupesi ääneensä nauramaan. Silloin Crossi suuttui
silmittömästi, sieppasi mustepullon ja viskasi sen kiusaajaansa kohti
suurella voimalla. Mutta Franti väistyi taitavasti, ja mustepullo
lensi päin opettajaa, joka samassa astui huoneeseen. Kaikki hiipivät
äänettömästi paikoilleen ja olivat hiljaa ja peloissaan.

Opettaja nousi aivan kalpeana lavalle ja kysyi värisevällä äänellä:
"Kuka sen teki?"

Ei kukaan vastannut.

Opettaja toisti kovemmalla äänellä: "Kuka sen teki?"

Silloin Garrone, joka sääli Crossi parkaa, nousi nyreästi seisoalleen
ja sanoi päättäväisesti: "Minä sen tein!"

Opettaja katseli häntä, katseli myöskin hämmästyneitä oppilaita ja
sanoi sitten maltillisella äänellä: "Sinä se et ollut." Ja hetkistä
myöhemmin: "Syyllistä ei rangaista. Hän nouskoon seisoalleen." Crossi
nousi istualtaan ja sanoi itkien: "He löivät ja häpäisivät minua,
minä raivostuin ja heitin -- --"

"Istu", sanoi opettaja. "Ne, jotka ovat häntä ärsyttäneet, nousevat
seisomaan." Neljä nousi allapäin. "Te", sanoi opettaja, "olette
kiusoittaneet erästä toveria, joka ei ole tehnyt teille mitään, te
olette pilkanneet erästä onnetonta, te olette hyökänneet heikon
kimppuun, joka ei mitenkään saattanut itseään puolustaa. Tämä on
kaikkein alhaisimpia ja hävyttömimpiä tekoja, joilla inhimillinen
olento voi itseään tahrata. Hyi teitä kunnottomia!" Tämän sanottuaan
hän astui pulpettien väliin, pani kätensä Garronen leuan alle,
kohotti hänen päätään, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:
"Sinä olet jalo sielu. Älä kuitenkaan toiste poikkea totuudesta edes
hyvässä tarkoituksessa."

Garrone käytti tätä tilaisuutta ja kuiskasi jotain, en tiedä mitä,
opettajan korvaan. Tämä kääntyi syyllisten puoleen ja sanoi tuimasti
ja lyhyesti: "Minä annan teille anteeksi."




ENSI LUOKAN OPETTAJATTARENI.


Tiistaina lokakuun 25 p:nä.

Opettajattareni piti sanansa ja tuli meitä tänään tervehtimään, juuri
kun olin äitini kanssa menossa vaatteita viemään eräälle köyhälle
vaimolle, jota sanomalehtikin oli kehoittanut auttamaan. Kokonaiseen
vuoteen emme olleet nähneet opettajatarta luonamme. Me tervehdimme
häntä kaikki hyvin iloisesti. Hän on aina samanlainen ja yhtä pieni,
viheriäinen huntu hatussa, yksinkertaisesti kammattu ja puettu, sillä
hänellä ei ole aikaa eikä halua itseään koristella. Vähän kalpeampi
hän kuitenkin on kuin viime vuonna, muutamat hiuskarvat ovat jo
valkeat, ja aina hän yskii. Äitini sanoi hänelle: "Mitenkä jaksatte,
rakas opettaja? Te ette ollenkaan säästä itseänne." -- "Ei se mitään
tee", vastasi hän surumielisesti hymyillen. -- "Te puhutte liika
kovaa", lisäsi äitini. "Te huolehditte pojistanne liian paljon."

Se onkin aivan totta, aina hänen äänensä kuulee. Muistan vielä hyvin
sen ajan, jolloin kävin hänen koulussansa. Aina hän puhuu, jotta
poikien ajatukset eivät lähtisi lentoon, eikä hän istu ainoatakaan
silmänräpäystä. -- Olin ihan varma siitä, että hän tulisi tänään,
sillä hän muistaa aina entisiä oppilaitaan. Vuosien takaa hän vielä
muistaa heidän nimensä, kuukausitutkintojen aikana hän aina menee
johtajan luo kysymään, millaisia arvosanoja hänen entiset poikansa
ovat saaneet; hän odottaa heitä koulusta tullessa ja tarkastelee
heidän ainekirjoituksiansa nähdäkseen, ovatko he edistyneet, ja
monet heistä, jotka jo ovat lukiossa ja käyvät pitkissä housuissa ja
ovat saaneet oman kellonkin, pistäytyvät häntä tervehtimässä. Tänään
hän palasi aivan uupuneena taulukokoelmasta, jonne hän oli johtanut
poikiansa, kuten hänellä on tapana tehdä joka torstai. [Italian
kouluissa ei lueta torstaisin.] Opettajatar parka, hän on käynyt yhä
läpikuultavammaksi. Mutta aina hän vain on hyvin vilkas ja joutuu
helposti haltioihinsa, kun on kysymys hänen koulustaan. -- Pian hänen
taaskin oli mentävä tervehtimään erästä oppilastaan, satulasepän
poikaa, joka oli sairastunut tuhkarokkoon. Päällepäätteeksi oli
hänellä vielä koko kasa korjattavia vihkoja, joissa kyllä oli työtä
koko illaksi, ja vielä ennen yötä hänen täytyi antaa yksityinen
laskentotunti. "Henrik", sanoi hän minulle mennessään, "vieläkö sinä
pidät entisestä opettajastasi, vaikka jo osaatkin ratkaista vaikeita
laskuesimerkkejä ja kirjoittaa pitkiä aineita?" Hän taputti minua ja
sanoi vielä rappusia alas mennessään: "Eikö totta, sinä et unohda
minua?" Voi hyvä opettajani, enpä milloinkaan sinua unohda! Suureksi
tultuanikin olen aina sinua muisteleva ja etsivä sinut poikiesi
keskestä. Ja joka kerta, kun tieni johtaa jonkin koulun ohitse ja kun
kuulen jonkun opettajattaren äänen, muistan niitä vuosia, jotka olin
sinun koulussasi, missä opin niin monta asiaa, missä usein näin sinut
kipeänä ja väsyneenä, mutta aina toimeliaana, aina lempeänä, missä
välisti tuskastuit, kun joku piti kynää hullusti, missä vapisit, kun
tarkastaja meiltä kyseli, missä olit onnellinen, kun me käyttäydyimme
siivosti, missä aina olit hyvä ja hellä kuin äiti. En minä koskaan
maailmassa opettajaani unohda.




VINTTIKAMARISSA.


Keskiviikkona lokakuun 26 p:nä.

Eilen illalla menin äitini ja Silvia-siskoni seurassa erään
sanomalehdessä mainitun vaimon luo vaatteita viemään. Minä kannoin
myttyä, Silvialla oli sanomalehti, jossa oli osoite ja nimen
alkukirjaimet. Me nousimme erään korkean rakennuksen vinttikerrokseen
ja jouduimme pitkään käytävään, jossa oli ovia molemmin puolin.
Äitini naputti äärimmäistä. Nuori, vaaleaverinen, riutuneen näköinen
vaimo avasi meille oven. Minusta tuntui, kuin olisin hänet sinisine
huiveineen jo ennenkin nähnyt. "Oletteko sen ja sen niminen sanomissa
mainittu vaimo?" kysyi äitini. -- "Olen, armollinen rouva." --
"Tässä tuomme teille vähän vaatteita." Hän malttoi tuskin tauota
meitä kiittelemästä ja siunailemasta. Sillä aikaa havaitsin tuon
aution, pimeän huoneen nurkassa poikasen tuolin edessä polvillaan.
Selkä oli meihin päin käännettynä, ja tuntui siltä, kuin hän olisi
kirjoittanut. Ja todellakin hän kirjoitti. Paperi oli asetettu
tuolille, ja mustepullo oli lattialla. Mitenkä hän saattoi kirjoittaa
tässä hämärässä? Juuri kun tätä mietiskelen, tunnen Crossin,
vihanneskauppiaan pojan punaisen tukan ja sarkatakin, luokkatoverini
hervottomine käsineen. Kuiskasin sen äidilleni vaimon pannessa pois
vaatteita. "Hiljaa", vastasi äitini. "Ehkä hän häpee nähdä sinua nyt,
kun annat hänen äidillensä almua; älä kutsu häntä." Samassa Crossi
kääntyi; minä olin hämilläni, mutta hän vain hymyili, ja nyt äitini
työnsi minut eteenpäin hänen luoksensa. Minä tervehdin häntä, hän
kohottausi ja tarttui käteeni. -- "Olen aivan yksin tämän poikani
kanssa", sanoi Crossin äiti minun äidilleni. "Mieheni on ollut
Amerikassa jo kuusi vuotta, ja minä olen sitäpaitsi kivulloinen,
niin etten enää jaksa kulkea vihanneskoreineni ansaitakseni muutaman
soldon. [Italialaiset rahayksiköt ovat: liira = n. 2 Suomen markkaa,
soldo = n. 10 penniä, sentesimo = n. 2 penniä.] Ei ole edes jäänyt
pöytääkään, jonka ääressä Ludvig rukkani saattaisi aineitansa
kirjoittaa. Niin kauan kuin minulla vielä oli myymäpöytäni tuolla
porttikäytävässä, sai hän edes sitä käyttää, mutta nyt on sekin
minulta otettu. Eipä edes ole kynttilää, jonka valossa hän voisi
lukea silmiään tärvelemättä. Jumalan kiitos, että kuitenkin voin
pitää häntä koulussa, kun kunta antaa vihot ja kirjat ilmaiseksi.
Ludvig rukka, hän tahtoo niin mielellään oppia."

Äitini antoi hänelle kaikki, mitä hänen kukkarossaan oli, hyväili
poikasta ja miltei itki lähtiessämme. Ja kai hän oli oikeassa
sanoessaan minulle:

"Katso millaisissa olosuhteissa tämän köyhän pojan täytyy
työskennellä ja miten innokas hän kuitenkin on. Sinulla sitävastoin
on kaikki mukavuudet, ja kuitenkin tuntuu sinusta oppiminen
vaikealta! Yksi ainoa hänen päivätyönsä on ansiokkaampi kuin sinun
vuosityösi. Semmoisille oppilaille olisi ensi palkinto annettava."




KOULU.


Torstaina lokakuun 27 p:nä.

_Niin, rakas Henrikkini, oppiminen käy sinulta kankeasti, kuten
äitisi sanoo; vielä en näe sinun astuvan kouluun päättäväisin mielin
ja säteilevän iloisena, kuten niin halusta soisin. Vastenmielisesti
sinä yhä vain sinne lähdet._

_Mutta kuulepa. Ajattele hiukkasen, kuinka surkea ja arvoton
elämäsi olisi, ellet koulua kävisi! Kädet ristissä sinä piankin
kyllästymisestä ja häpeästä väsyneenä, leikkikaluihisi ja koko oloosi
ikävystyneenä rupeaisit viikon lopulla kouluun pyrkimään._

_Kaikki, kaikki oppivat nyt juuri, poikaseni. Ajattele käsityöläisiä,
jotka koko päivän aherrettuaan vielä käyvät iltakoulua; ajattele
niitä kansannaisia, vaimoja ja tyttäriä, jotka viikon työt tehtyään
käyvät sunnuntaikoulua, sotamiehiä, jotka väsyneinä harjoituskentältä
palattuaan vielä tarttuvat kyniin ja vihkoihin. Ajattele mykkiä ja
sokeita lapsia, jotka kuitenkin oppivat! Jopa vangitkin opettelevat
lukemaan ja kirjoittamaan._

_Ajattele aamulla, kun astut kouluun, että samana aikana sinun
syntymäkaupungissasi menee kolmekymmentätuhatta lasta istuakseen 3
tuntia kouluhuoneissa oppimassa kuten sinäkin! Ja vieläkin enemmän.
Ajattele niitä lukemattomia lapsia, jotka jotenkin samaan aikaan
kaikissa maissa menevät kouluun!_

_Koeta hengessäsi kuvitella, kuinka he sinne rientävät hiljaisia
kyläteitä, kaupunkien meluavia katuja pitkin, järvien ja merien
rantoja, täällä paahtavassa auringonpaisteessa, tuolla sumussa,
laivoilla sellaisissa maissa, joita kanavat risteilevät, hevosilla
läpi suurien tasankojen, reellä yli jäätikköjen, yli vuorten
ja laaksojen, metsien halki ja jokien poikki, yksinäisillä
vuoripoluilla, yksinään, parittain, ryhmittäin, pitkissä riveissä,
kaikilla kirjat kainaloissaan, tuhannenlaisiin eri vaateparsiin
puettuina, puhuen tuhansia kieliä, aina Suomen äärimmäisestä, lumen
ja jäiden keskellä olevasta koulusta Arabian eteläisimpiin kouluihin,
joita palmut varjostavat. Kaikkialla kulkevat monet miljoonat sadassa
eri muodossa oppimaan samoja asioita._

_Koeta kuvitella koko tätä sadoista kansakunnista kokoonpantua
lapsijoukkoa, tätä suuria liikettä, johon sinäkin olat osaa, ja
ajattele: Jos tämä liike lakkaisi, joutuisi ihmiskunta jälleen
raakuuden tilaan; tämä liike on maailman edistys ja kunnia._

_Rohkaise siis mielesi, sinä suuren joukon pieni sotilas! Kirjasi
ovat sinun aseesi, luokkasi on sinun rykmenttisi, taistelutanner
on koko maailma, ja voitto on ihmiskunnan sivistys. Älä ole
pelkurimainen sotilas, oma poikani._

_Isäsi_.




NOKIKOLARI.


Perjantaina lokakuun 28 p:na.

Siinä koulussa, jossa siskoni Silvia käy ja joka on aivan meidän
koulumme läheisyydessä, on seitsemänsataa tyttöä. Kun eilen
illalla kuljin siitä ohitse, tulivat he kaikki ulos riemuiten
vainajainpäiväluvasta. Silloin näin jotakin kaunista.

Vastapäätä koulua, kadun toisella puolella, seisoi pieni,
mustakasvoinen nokikolari pusseineen ja kalvinrautoineen katkerasti
itkien ja nyyhkien.

Pari kolme toisen luokan tyttöä lähestyi häntä ja kysyi: "Mikä sinua
vaivaa, miksi itket?" Mutta hän ei vastannut, itki vain yhä rajummin.

"Mutta sano toki, mikä sinun on ja miksikä itket", kysyivät tytöt
taaskin. Nyt kasvot vähän kohosivat -- oikeat lapsenkasvot -- ja hän
kertoi itkien käyneensä useissa taloissa nuohoamassa ja ansainneensa
30 soldoa, mutta hukanneensa nämä. Ne olivat pudonneet hänen taskunsa
ratkeamasta -- hän osoitti sitä -- ja nyt hän ei uskaltanut rahatta
palata. "Mestari lyö minua", sanoi hän nyyhkien ja antoi päänsä
jälleen vaipua käsivarrelleen epätoivoisena. Lapset katselivat häntä
hyvin vakavina.

Sillä aikaa oli saapunut koko joukko tyttöjä, suuria ja pieniä,
köyhiä ja komeapukuisia, koululaukut käsivarsilla. Eräs suurempi,
jolla oli sininen höyhen hatussa, otti kaksi soldoa taskustaan ja
sanoi:

"Minulla on vain kaksi soldoa, pankaamme toimeen keräys."

"Minullakin on kaksi soldoa", sanoi eräs toinen, jolla oli punainen
puku, -- "kyllä meillä nyt kaikilla yhteensä on kolmekymmentä
soldoa". Ja he rupesivat huutamaan: "Amalia, Silvia, Annina. Yksi
soldo! Kellä on soldoja?"

Useimmilla oli rahaa kukkien tai vihkojen ostamista varten, ja ne
he nyt ottivat esiin. Muutamat pienemmät antoivat sentesimoja. Tuo
sinitöyhtöinen kokosi kaikki ja laski ääneen: "Kahdeksan, kymmenen,
viisitoista." Mutta vielä tarvittiin lisää. Nyt tuli eräs, joka oli
muita isompi ja miltei muistutti nuorta opettajaa. Hän antoi puoli
liiraa, josta kaikki iloitsivat. Mutta vielä puuttui viisi soldoa.

"Nyt tulevat neljännen luokan tytöt, joilla on enemmän", tiesi eräs
kertoa. He tulivat, ja soldoja rupesi satelemaan. Kaikki tytöt
asettuivat ylt'ympärille. Oli liikuttavaa nähdä pieni nokikolari
keskellä kukoistavia kasvoja ja kirjavia pukuja. Jo oli kolmekymmentä
soldoa koottu ja yhä vain keräytyi lisää. Pienet, joilla ei ollut
rahoja, eivät tahtoneet olla isoja huonommat ja antoivat sentähden
kukkakimppunsa.

Yht'äkkiä ilmestyi ovenvartija ja huusi: "Johtajatar!"

Tytöt hajaantuivat joka taholle kuin varpusparvi. Keskellä katua oli
vain pieni nokikolari silmiänsä pyyhkien hyvin tyytyväisen näköisenä,
kädet täynnä rahaa ja napinreijissä, taskuissa ja hatussa paljon
kukkia; maassakin hänen jalkainsa juuressa oli niitä.




PIENI PADOVALAINEN ISÄNMAANYSTÄVÄ.

(Opettajan kertomus.)


Lauantaina lokakuun 29 p:nä.

Meidän opettajallamme on tapana kertoa meille kuukausittain jokin
pieni kertomus, jonka sitten saamme kirjoittaa. Tänään hän kertoi
meille pienestä padovalaisesta isänmaanystävästä, jonka tässä nyt
koetan esittää.

Ranskalainen laiva lähti Barcelonasta, eräästä Espanjan kaupungista,
Genovaan. Laivassa oli ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia
ja sveitsiläisiä. Paitsi muita matkustajia oli siellä myös eräs
italialainen yksitoistavuotias poika huonoissa vaatteissa, aivan
yksinään. Hän pysyi kaikista muista erillään kuin pieni villieläin
silmäillen heitä vain silloin tällöin hyvin vihaisesti. Mutta eipä
hän syyttä niin julmistuneelta näyttänyt. Kaksi vuotta sitten hänen
isänsä ja äitinsä, jotka olivat padovalaisia talonpoikia, olivat
myyneet hänet eräälle kuljeksivalle näyttelijäseurueelle. Kun nämä
olivat opettaneet hänelle temppujaan antaen runsaasti ruoskaa ja
niukalta ruokaa, he veivät hänet mukanaan Ranskaan ja Espanjaan.
Barcelonaan saavuttuaan hän ei enää kestänyt tuota alituista
rääkkäämistä ja nälkää, vaan pakeni hyvin surkeassa tilassa Italian
konsulin luo turvaa etsimään. Tämä oli säälistä hankkinut hänelle
paikan laivassa ja antanut hänelle kirjeen vietäväksi Genovan
poliisimestarille, jonka piti lähettää hänet takaisin vanhemmille,
näille sydämettömille vanhemmille, jotka olivat hänet myyneet.

Poika parka oli repaleissa ja sairas. Hänelle oli luovutettu
toisen luokan hytti laivassa. Kaikki katselivat häntä ja muutamat
puhuttelivatkin, mutta hän ei virkkanut mitään. Näytti siltä,
kuin kova kohtelu ja alituinen ruoskiminen olisi hänet niin
katkeroittanut, että hän vihasi ja halveksi kaikkia. Oli kuitenkin
kolme matkustajaa, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, ennenkuin
saivat hänet puhumaan. Hän kertoi silloin kaikki vaiheensa sekoittaen
puheeseensa ranskaa, espanjaa ja italiaa. Nämä matkustajat eivät
olleet italialaisia, mutta he ymmärsivät häntä kuitenkin ja osaksi
säälistä, osaksi siksi, että olivat juoneet eivätkä olleet oikein
selväpäisiä, he antoivat hänelle jonkin soldon, laskivat leikkiä
hänen kanssaan ja koettivat houkutella häntä kertomaan vielä
enemmän. Samassa eräs naishenkilö astui saliin, ja ylvästelläkseen
miehet antoivat pojalle vielä enemmän rahaa huutaen: "Otapa vielä
tämäkin, kas tässä saat." Poika pisti kaikki taskuihin ja kiitti
äreällä tavallaan aivan hiljaa, mutta hänen katseensa oli ensi
kerran hymyilevä ja ystävällinen. Sitten hän kiipesi makuusijalleen,
veti uutimet eteen ja rupesi miettimään elämänsä vaiheita. Näillä
rahoilla hän saisi laivassa ollessaan monta hyvää suupalaa nähtyään
nälkää nyt jo pari vuotta, ja astuttuaan maalle Genovassa hän voisi
ostaa itselleen uuden takin käytyään repaleissa. Hänen osakseen
tulisi kotona kenties inhimillisempi kohtelu, kun hän saapuu sinne
rahaa taskussaan. Tämä raha oli hänestä koko rikkaus. Näitä hän
mietiskeli uutimensa takana sillä aikaa kuin miehet istuivat pöydän
ääressä toisen luokan salissa. He joivat ja juttelivat matkoistaan
ja maista, joita olivat nähneet, ja tulivat puhuneeksi Italiastakin.
Toinen moitti majataloja, toinen rautateitä, ja pian he kilvan
parjailivat kaikkea italialaista. Erään mielestä oli Lapissakin
parempi matkustaa, toinen ei sanonut Italiassa tavanneensa muita
kuin pettureita ja renttuja. Kolmas väitti, etteivät italialaiset
virkamiehet osanneet lukea. --

"Se on valistumatonta kansaa", aloitti ensimmäinen taas uudestaan.
-- "Likaista", lisäsi toinen. -- "Var...", huusi kolmas ja oli
sanoa "varkaita", mutta ei ehtinyt, sillä samassa sateli soldoja
ja puolia liiroja heidän päihinsä ja hartioillensa, josta sitten
pyörivät lattialle ja pöydälle. Kaikki kolme nousivat raivostuneina
paikoiltaan ja katsoivat ylöspäin, mutta saivat vielä aika
soldokuuron.

"Ottakaa soldonne takaisin!" huusi poika raivostuneena tullen esille
uutimen takaa. "Sellaisilta ihmisiltä, jotka parjaavat minun maatani,
minä en ota almua."




VAINAJAIN PÄIVÄ.


[Vainajain päivä on juhla, jota katolisissa maissa vietetään kaikkien
kuolleiden muistoksi.]

Tiistaina marraskuun 1 p:nä.

_Tämä päivä on omistettu kaikkien kuolleiden muistolle. Tiedätkö,
Henrik, keitä kuolleita teidän lasten etupäässä tulee muistella?
Niitä, jotka ovat teidän lasten edestä kuolleet. Kuinka monta
sellaista onkaan jo kuollut ja vieläkin kuolee! Etkö milloinkaan
ole ajatellut, kuinka raskas työ on lyhentänyt monen isän iän,
kuinka moni äiti on vaipunut ennenaikaiseen hautaan puutteiden
ja kärsimyksien takia, joita hän on kestänyt voidaksensa elättää
lapsiansa._

_Tiedätkö, kuinka moni mies on epätoivosta kuollut nähdessään
lastensa kärsivän kurjuutta, kuinka monen vaimon sydän on särkynyt,
kun on lapsensa kadottanut? Ajattele noita kaikkia tänä päivänä!
Ajattele kaikkia niitä opettajia, jotka ovat nuorina kuolleet
uhrattuaan kaikki voimansa koulullensa ja lapsillensa, joista eivät
ole hennoneet erota!_

_Ajattele lääkäreitä, jotka ovat kuolleet tarttuviin tauteihin, kun
niitä pelkäämättä vastustivat pelastaaksensa pieniä lapsia!_

_Ajattele niitä, jotka haaksirikoissa, tulipaloissa, nälänhädässä,
suurimmassa vaarassa ovat antaneet nuorisolle pelastukseksi viimeisen
leipäpalan, viimeisen köydenpään, viimeisen lankun, ja ilolla
uhranneet oman henkensä!_

_Heitä on lukemattomia, Henrik. Jokaisen hautausmaan povessa lepää
sadoittain näitä jaloja henkilöitä, jotka, jos voisivat hetkeksikään
kohottaa päätään, mainitsisivat jonkun lapsen, jolle ovat nuoruutensa
ilot, vanhojen päiviensä rauhan, kaiken rakkautensa, kaikki tietonsa,
vieläpä elämänsäkin uhranneet. Äitejä, isiä parhaassa iässään,
vanhuksia, nuorukaisia -- lapsimaailman tuntemattomia, sankarillisia
marttyyrejä -- niin suurenmoisia, ettei maa kasva niin paljon kukkia,
kuin olisimme velkapäät sirottelemaan heidän haudoillensa._

_Niin teitä, lapset, rakastetaan. Ajattele tänään kiitollisuudella
kaikkia näitä kuolleita! Silloin sinun suhteesi niihin, jotka
sinua rakastavat ja sinun edestäsi lyötä tekevät, on käypä paljon
paremmaksi ja hellemmäksi._

Äitisi.




YSTÄVÄNI GARRONE.


Perjantaina marraskuun 4 p:nä.

Vaikka meillä oli vain kaksi päivää lupaa, tuntuu siltä, kuin en
olisi pitkään aikaan nähnyt ystävääni Garronea. Kuta kauemmin hänet
tunnen, sitä enemmän häntä rakastan, ja niin käy kaikkien muidenkin,
paitsi väkivaltaisten, jotka eivät sovi hänen kanssaan, koska hän
ei kärsi vääryyttä. Joka kerta kun joku isompi kohottaa kätensä
pienempää vastaan, huutaa tuo pieni: "Garrone!" -- eikä iso lyö enää.

Hänen isänsä on koneenkäyttäjä; itse hän on tullut hyvin myöhään
kouluun, koska oli pari vuotta sairaana. Hän on luokan suurin ja
voimakkain, nostaa yhdellä kädellään penkin ja on aina hyvä. Jokaista
tarvekalua, jota häneltä pyytää, olkoon sitten lyijykynää, kumia,
paperia, kynäveistä, hän on aina valmis lainaamaan ja antamaan.
Hän ei koskaan naura eikä lörpöttele koulussa. Hän istuu aina
liikkumattomana pulpetissaan, joka on hänelle liian ahdas, selkä
hiukan kumarassa, iso pää hartioiden välissä, ja kun minä häntä
katselen, niin hän hymyilee vastaani silmät ummessa, aivan kuin
tahtoisi sanoa: "Eikö niin, Henrik, me olemme ystävät?"

Mutta nauraa täytyy nähdessään, miten kaikki vaatteet, takki, housut
ja liivit ovat liian pienet ja ahtaat tälle isolle, väkevälle
nuorukaiselle. Lakki ei sovi hänen päähänsä, hänen tukkansa on aivan
lyhyeksi keritty, jaloissa on vahvat kengät, ja kaulus on sidottu
kuin nuora.

Rakas Garrone! Sinut kun vain kerran näkee, voitat jo suosiota.
Kaikki pienet tahtovat mielellään istua hänen läheisyydessään. Hän
osaa myöskin hyvin laskea. Kirjansa hän aina kantaa punaisissa
nahkahihnoissa. Hänellä on helmiäisvartinen veitsi, jonka hän löysi
viime vuonna ja jolla hän kerran leikkasi sormeensa aina luuhun asti,
mutta ei kukaan koulussa sitä huomannut ja kotona hän ei liioin
valittanut, jotteivät vanhempansa säikähtyisi. Hänen kanssansa
uskaltaa laskea pilaa, eikä hän sitä pahakseen pane, mutta voi armias
sitä, joka sanoo hänen jotakin kerrottuaan: "Ei se ole totta."
Silloin hänen silmänsä säkenöivät ja hän lyöpi nyrkillään penkkiin,
että luulisi sen siihen paikkaan pirstautuvan.

Lauantai-aamuna hän antoi soldon eräälle ensiluokkalaiselle, jonka
tapasi kadulla itkemässä, kun toiset olivat ottaneet pojan rahat eikä
hän siis voinut ostaa vihkoa.

Kolme päivää sitten hän aloitti kahdeksansivuista kirjettä, jonka
reunat hän koristelee piirustuksilla, antaakseen sen äidillensä
nimipäivälahjaksi. Tämä äiti, joka usein noutaa poikansa koulusta, on
iso ja komea kuin hänkin ja yhtä herttainen.

Opettaja katselee Garronea aina ystävällisesti ja joka kerta
ohi mennessään taputtaa häntä kuin nuorta hyvänsävyistä varsaa.
Minä viihdyn erittäin hyvin hänen seurassaan ja tunnen itseni
onnelliseksi, kun hän isolla, miehekkäällä kädellään puristaa minun
kättäni. Olen varma siitä, että hän uskaltaisi henkensä pelastaakseen
toverinsa, että hän antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi toista
puolustaakseen. Sen näkee hänen silmistään. Ja vaikka hänen karkea
äänensä muistuttaa mörinää, on hänen sydämensä kuitenkin jalo, sen
tuntee kohta.




HIILIKAUPPIAS JA HERRASMIES.


Maanantaina marraskuun 7 p:nä.

Eipä Garrone milloinkaan lausuisi sellaista sanaa kuin Carlo Nobis
eilen sanoi Bettille. Carlo Nobis ylpeilee siitä, että isänsä on
oikea herra, kookas, mustapartainen ja hyvin vakava. Hän saattaa
poikaansa miltei joka päivä.

Eilen aamulla Nobis riiteli Bettin kanssa, joka on hiilikauppiaan
poika ja luokan pienimpiä oppilaita. Kun hän ei enää tiennyt mitä
vastata Bettille, koska oli väärässä, sanoi hän ääneen: "Sinun isäsi
on renttu." Betti punastui aina hiusmartoon saakka eikä sanonut
mitään, mutta kyynelet kiersivät hänen silmissään, ja kotiin tultuaan
hän toisti isälleen tämän sanan.

Iltapäivällä tuli hiilikauppias, pieni musta mies, poikaansa
taluttaen opettajalle valittamaan.

Sill'aikaa kuin hän selitti asiaansa opettajalle ja kaikki olivat
ääneti, kuuli Nobisin isä, joka tavallisuuden mukaan oli poikaansa
saattamassa, nimeänsä mainittavan, astui sisään ja kysyi mistä oli
puhe.

"Tämä työmies" -- vastasi opettaja -- "on tullut valittamaan, että
teidän poikanne Carlo on Bettille sanonut hänen isäänsä rentuksi".

Nobisin isä rypisti otsaansa ja punastui hieman. Sitten hän kysyi
pojaltaan: "Oletko todellakin sanonut tämän sanan?"

Carlo, joka seisoi keskellä luokkaa, pikku Bettiä vastapäätä, ei
vastannut sanaakaan.

Silloin isä otti häntä käsivarresta kiinni, työnsi hänet lähemmäksi
Bettiä, niin että molemmat pojat miltei koskettivat toisiansa, ja
sanoi: "Pyydä anteeksi!"

Kivihiilikauppias tahtoi astua väliin ja sanoikin jo: "Ei tarvitse",
mutta herrasmies ei huolinut siitä, vaan uudisti käskynsä: "Pyydä
häneltä anteeksi! Toista minun sanani: Anna anteeksi tuo häpeällinen,
ajattelematon herjaussana, jonka äsken isästäsi lausuin, tästä
isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Kivihiilikauppias teki estävän liikkeen, kuin sanoakseen: "En minä
tahdo." Herrasmies ei ottanut tätä huomatakseen, ja hänen poikansa
sanoi hitaasti, matalalla äänellä, nostamatta silmiään maasta: "Anna
anteeksi tuo häpeällinen -- -- -- ajattelematon -- -- -- herjaussana,
jonka isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää
kunnianansa puristaa!"

Silloin herrasmies ojensi kätensä hiilikauppiaalle, joka puristi sitä
voimakkaasti ja sitten yht'äkkiä työnsi poikansa Carlo Nobisin syliin.

"Tehkää minulle se ilo, että panette pojat vieretysten istumaan",
sanoi herrasmies opettajalle. Opettaja asetti Bettin Nobisin
penkkiin. Kun pojat olivat paikoillaan, kumarsi herrasmies ja läksi.

Kivihiilikauppias seisoi hetkisen miettiväisen näköisenä ja
tarkasteli noita molempia, vieretysten istuvia poikia. Sitten hän
lähestyi penkkiä, silmäili Nobisia ilmaisten katseessaan sekä
suosiota että surumielisyyttä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa
jotakin. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän kohotti kättään häntä
hyväilläkseen, mutta ei uskaltanut sitäkään. Sitten hän meni ovea
kohti, kääntyi vielä kerran katsomaan ja katosi.

"Pankaa mieleenne tämän päivän tapahtuma, lapset", sanoi opettaja.
"Se on vuoden kaunein opetus."




VELJENI OPETTAJATAR.


Torstaina marraskuun 10 p:nä.

Kivihiilikauppiaan poika kävi ennen koulua opettajatar Delcatilla,
joka tänään tuli meille tervehtiäkseen sairasta veljeäni. Hän sai
meidät sydämellisesti nauramaan kertoessaan, mitenkä tämän pojan
äiti pari vuotta sitten kantoi hänelle esiliinan täyden kivihiiliä
kiittääksensä häntä siitä, että poika oli saanut mitalin koulussa.
Hän vaati itsepintaisesti niitä ottamaan -- vaimo rukka -- eikä
tahtonut viedä niitä kotia sekä miltei itki, kun hänen kuitenkin
täytyi palata antimineen. Eräästä toisestakin vaimosta hän kertoi.
Tämä toi hänelle kerran raskaan kukkavihon, johon oli kätketty kasa
soldoja.

Aika kului niin rattoisasti näitä kertomuksia kuunnellessa, että
veljenikin nieli rohtonsa, joita hän ei sitä ennen ollut tahtonut
ottaa. --

Voi miten paljon kärsivällisyyttä tarvitaan näiden ensi luokan
poikien kanssa, jotka kaikki ovat hampaattomia kuin vanhat ihmiset
eivätkä osaa ääntää s:ää eikä r:ää! Yksi yskii, toisen nenä vuotaa
verta; tuolla joku kadottaa puukenkänsä penkin alle, täällä taas eräs
on pistänyt sormeensa kynällä ja parkuu, ja kolmas, joka on ostanut
itsellensä vihon N:o 2, vaikka piti ostaa Nro 3, itkee. Yhdessä
luokassa on viisikymmentä aivan tietämätöntä pienokaista, joita pitää
opettaa lukemaan ja pitelemään kynää taikinanpehmoisissa käsissä.

He tuovat lakritsia, nappeja, pullontulppia, tiilikiviä ja
kaikenlaista kamaa kouluun. Opettajattaren täytyy tutkia heidän
taskunsa, ja siksi he piilottavat näitä tavaroita kenkiinsäkin.

Ja jos he edes olisivat tarkkaavaisia! Mutta jo iso kärpänen, joka
ikkunasta lentää sisään, saa heidät pois tolalta, ja kesällä he
tuovat luokkaan kukkia ja turilaita, jotka lentävät ympäri tai
putoavat musteastiaan ja vielä tahraavat vihotkin.

Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä
päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle
pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta
pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit
tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut
kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun
pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi
ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"

Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja
niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen
vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin
suurella hellyydellä.

"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.

"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei
suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien
luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella
alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä
opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."

Tässä opettaja keskeytti puheensa. -- "Mutta sinä, pienokainen,
et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin,
suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois
tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."




ÄITINI.


Perjantaina marraskuun 11 p:nä.

_Veljesi opettajan läsnäollessa sinä olet käyttäytynyt tyhmästi
äitiäsi kohtaan. Älköön tämä milloinkaan enää tapahtuko. Sinun
puuttuvaa kunnioitusta ilmaiseva sanasi on tunkenut sydämeeni kuin
teräsmiekka. Minä ajattelin äitiäsi, kuinka hän vuosi sitten koko yön
valvoi kumartuneena vuoteesi yli tutkistellen hengitystäsi, kuinka
hän pelosta itki, kun luuli sinut kadottavansa. Tätä minun täytyi
ajatella, ja katkera, haikea tunne valtasi minut. Sinä solvaiset
äitiäsi! Äitiäsi, joka antaisi elämästään kokonaisen onnentäytteisen
vuoden säästääkseen sinulta tuskan hetken, joka menisi sinun tähtesi
kerjäämään, joka antaisi tappaa itsensä pelastaakseen henkesi. Kuule,
Henrik! Paina mieleesi mitä sinulle nyt sanon!_

_Voit olla varma siitä, että tulet kokemaan monta kovaa hetkeä, mutta
kaikkein kauhein on se, jolloin äitisi kadotat._

_Mitenkä oletkaan silloin muistava jokaisen katkeran hetken, jonka
hänelle olet tuottanut, ja millaisin omantunnon vaivoin oletkaan
niitä ajatteleva! Onneton! Älä toivo mitään iloa elämässäsi, jos olet
saattanut äitisi mielen murheelliseksi. Sinä kadut, pyydät häneltä
hengessäsi anteeksi, niin usein kuin häntä muistelet. Omatunto ei ole
sinulle rauhaa antava. Jokaisella suloisella, lempeällä kuvalla on
oleva surun ja soimauksen leima._

_Muista, Henrik, että tämä on kaikista inhimillisistä tunteista
pyhin, ja voi sitä, joka sen jalkainsa alle tallaa! Murhaajalla,
joka kunnioittaa äitiänsä, on kuitenkin vielä hyviä ja jaloja
tunteita sydämessään, jotavastoin mainehikkain henkilö, joka äitiänsä
solvaisee ja vihoittaa, on kurja. Älköön suustasi enää milloinkaan
lähtekö kovaa sanaa äitiäsi vastaan. Ja jos sellainen joskus tulisi
sanotuksi, saattakoon sinut silloin sydämesi vaatimus eikä suinkaan
pelon tunne hänen jalkainsa juureen pyytämään, että hän sovituksen
suudelmalla pyyhkisi otsastasi kiittämättömyyden tulimerkin. Minä
rakastan sinua, poikani. Sinä olet elämäni kallein toivo. Mutta
mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin kiittämättömänä äidillesi._

_Isäsi_.




YSTÄVÄNI CORETTI.


Lauantaina marraskuun 12 p:nä.

Isäni on antanut minulle anteeksi, mutta kun mieleni jonkin aikaa
jälkeenpäin oli alakuloinen, lähetti äitini minut portinvartijan
täysikasvuisen pojan kanssa kävelemään Corsolle. Kun olin joutunut
Corson keskikohdalle ja kuljin erään puodin edustalla vaunujen
ohitse, kuulin nimeäni mainittavan ja käännyin. Siellä oli
koulutoverini Coretti ruskeine takkeineen ja kissannahkaisine
lakkeineen. Hän hikoili ja kantoi puutaakkaa. Mies seisoi vaunujen
päällä ja kurotti hänelle puusylyksen toisensa jälkeen. Coretti otti
vastaan ja kantoi ne isänsä puotiin, jossa kiireimmiten ne pinosi.

"Mitä sinä teet, Coretti?" kysyin.

"Etkö näe", vastasi hän levittäen käsivarsiaan vastaanottaaksensa
kantamusta. "Minä kertaan läksyäni."

Minä nauroin. Mutta hän puhui todenperästä ja tartuttuaan
kantamukseensa hän lausui mennessään -- -- -- "Teonsanan
taivutuksella ymmärretään sen muuttumista luvun -- -- -- luvun ja
tekijän suhteen" -- ja sitten puita pois asettaessaan ja pinotessaan
-- "ajan suhteen, jossa tekeminen tapahtuu" -- ja palatessaan taas
kärryistä toista kantamusta ottamaan -- -- -- "tapamuodon suhteen".

Se oli meidän seuraavan päivän kielioppiläksymme. "Mitäpä muuta
neuvoksi" -- sanoi hän minulle -- "minä koetan käyttää aikaa parhaan
taitoni mukaan. Isäni on mennyt ulos apulaisensa kanssa eräälle
asialle. Äitini on sairaana. Siis täytyy minun purkaa kuorma, ja
sillä aikaa minä kertaan kielioppia. Tänään meillä on hyvin vaikea
läksy. Ei se tahdo pystyä päähän. -- Isäni sanoi palaavansa kello
seitsemältä maksaakseen teille",huomautti hän miehelle, joka oli
tuonut puita.

Vaunut ajoivat tiehensä. "Tule hetkiseksi puotiin", sanoi Coretti
minulle. Minä astuin sisään. Se oli iso huone täynnä puupinoja ja
risukimppuja; eräässä kulmassa oli vaaka. "Tänään sitä on hommaa, sen
voin sinulle vakuuttaa", jatkoi Coretti. "Minun täytyy varastella
silloin tällöin hetkinen läksyjäni varten. Kun kirjoitan lauseita,
tulee ostajia. Tuskin olen sitten taas aloittanut, niin vaunut
saapuvat. Tänä aamuna olen jo kaksi kertaa juossut puutorille, joka
on Venetsian aukealla. Tuskin enää tunnen jalkojani, ja käteni ovat
turvoksissa. Olisin ihan helisemässä, jos huomiseksi vielä olisi
piirustusharjoitus."

Tätä puhuessaan hän lakaisi kokoon lastut ja kuivat lehdet, joita oli
tiilikivilattialla.

"Mutta missä sinä suoritat kirjoituksesi, Coretti?" kysyin minä.

"En suinkaan täällä, se on varma", hän vastasi.

"Tule katsomaan!" Ja hän vei minut pieneen, puodin takana olevaan
kamariin, joka yht'aikaa oli sekä keittiö että ruokailuhuone.
Nurkassa oli pieni pöytä, jolle oli asetettu kirjoja, vihkoja ja
papereita. "Niin", hän sanoi, "toisen vastauksen olen jättänyt
keskeneräiseksi: nahasta tehdään jalkineita, kantohihnoja -- -- --
nyt panen tähän vielä lisää: postilaukkuja". Ja hän otti kynän ja
alkoi kirjoittaa ihmeen kauniilla käsialalla... "Eikö täällä ole
ketään", kuului samassa ääni puodista. Se oli eräs vaimo, joka tuli
risuja ostamaan. "Täällä olen", vastasi Coretti ja juoksi sinne,
punnitsi risukimput, otti vastaan soldot, juoksi merkitsemään oston
erääseen isoon kirjaan ja palasi takaisin työhönsä sanoen: "Saa
nähdä, enkö pääse niin pitkälle, että saisin lauseeni päätetyksi." Ja
hän kirjoitti: "Matkalaukkuja, sotilaitten reppuja." -- "Voi minun
kahviparkaani!" huusi hän äkkiä ja kiiruhti takan luo nostamaan
kahvipannun tulelta. "Tässä on kahvia äidilleni" -- sanoi hän --
"hyvä oli, että opin sitä keittämään. Odota hiukan, niin viemme sen
hänelle yhdessä, että hän saa nähdä sinut. Se on varmaankin hänestä
hauskaa. Viikko sitten hän joutui vuoteen omaksi. Pannu on niin
kuuma, että vielä tässä poltan sormeni. Mitä minun pitää vielä lisätä
sotilasreppujen jälkeen? Kyllä vielä muitakin kaluja valmistetaan,
mutta en minä nyt tällä hetkellä niitä hoksaa. Tule nyt äitini luo!"

Hän avasi oven. Me astuimme toiseen pieneen huoneeseen. Siellä makasi
Corettin äiti sängyssä, valkoinen huivi sidottuna pään ympäri.

"Täällä on kahvisi, äiti", sanoi Coretti antaen kahvikupin, "ja tässä
on eräs minun koulutoverini". -- "Nuori herra on kovin ystävällinen",
sanoi vaimo minulle, "kun tulee sairasta tervehtimään". Sil'aikaa
Coretti sovitteli tyynyt äitinsä selän taakse, järjesti peittoa,
korjasi valkeata ja ajoi kissan pois piirongilta. "Tarvitsetko
vielä mitään, äiti?" kysyi hän ottaessaan kuppia pois. "Joko olet
ottanut nuo kaksi lusikallista siirappia? Jollei pullossa enää ole,
juoksen apteekista tuomaan. Puukuormat ovat tyhjennetyt. Kello
neljältä asetan lihan tulelle, kuten olet sanonut, ja kun voi-akka
kulkee ohitse, annan hänelle kahdeksan soldoa. Kaikki käy hyvin. Älä
ensinkään huolehdi!"

"Kiitos, poikani", vastasi vaimo. "Poika parka! Kaikkea hän
ajattelee."

Hän vaati minua ottamaan sokeria. Sitten Coretti näytti minulle
pientä taulua, joka kuvasi hänen isäänsä sotilaspuvussa
kunniamitaleineen, jotka hän sai v. 1866 Umberto-prinssin
rykmentissä. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin pojankin, samat
vilkkaat silmät ja iloinen hymy.

Me palasimme keittiöön. "Jo olen löytänyt jatkoa", sanoi Coretti ja
lisäsi vihkoonsa: "Siitä valmistetaan myöskin hevosen valjaita."
"Loput kirjoitan tänä iltana, sillä aion vielä kauan olla valveilla.
Sinä olet onnellinen. Sinulla on aikaa lukemiseen ja vielä
kävelemiseenkin."

Iloisesti ja näppärästi hän sitten rupesi asettelemaan puita pukille
poikki sahattavaksi. "Tämä on voimistelemista ja hieman toisenlaista
kuin: 'Kädet ojentakaa!' Minä tahdon, että kaikki puut ovat sahatut
isän kotiin tullessa. Silloin hän on iloinen. Pahinta on, että
sahattuani tulevat t- ja l-kirjaimet niin rumia ja kiemuraisia. Mutta
mitäpä minä sille mahdan? Minä kerron opettajalle, että on täytynyt
liikuttaa käsivarsia. Pääasia on, että äiti pian paranee. Tänään
hän onkin jo vähän virkeämpi. Jumalan kiitos! Kieliopin harjoitan
huomenna kukon laulussa. Voi, täällä ovat jo vaunut pölkkyineen.
Työhön siis!"

Puilla lastatut vaunut pysähtyivät puodin ulkopuolelle. Coretti
juoksi ulos puhutellakseen miestä. Sitten hän palasi. "Nyt en enää
saata pitää sinulle seuraa", sanoi hän minulle. "Näkemiin huomiseksi!
Sinä teit hyvin käydessäsi minun luonani. Hauskaa kävelyretkeä! Sinä
olet onnellinen."

Ja hän ojensi minulle kätensä, riensi ensimmäistä pölkkyä
vastaanottamaan ja rupesi taas juoksemaan vaunujen ja puodin väliä
edestakaisin; kasvot punoittivat kuin ruusu kissannahkaisen lakin
alla, ja liikkeet olivat niin nopeat, että niitä ilolla katseli.

"Sinä olet onnellinen", hän sanoi. "Voi, en suinkaan, Coretti, en.
Sinä olet onnellisempi, siksi että sinä opit enemmän ja teet enemmän
työtä, siksi että olet isällesi ja äidillesi suuremmaksi hyödyksi,
siksi että olet parempi, sata kertaa parempi ja kunnollisempi kuin
minä, rakas toveri."




NELLIN PUOLUSTAJA.


Keskiviikkona marraskuun 23 p:nä.

Pikku Nelli on hyvä ja ahkera, mutta kovin laiha ja kalpea, ja
hengitys käy raskaasti. Hänellä on aina pitkä, musta, palttinainen
esiliina yllään.

Hänen äitinsä on pieni, vaalea, mustiin puettu nainen, joka aina
koulun päätyttyä tulee häntä noutamaan, jottei hän joutuisi
tungokseen. Ensi päivinä monet pojista pilkkasivat häntä siitä
syystä, että tuo poloinen on kyttyräselkäinen, ja paukuttivat häntä
selkään koululaukuillaan. Mutta hän ei tehnyt koskaan vastarintaa
eikä liioin hiiskunut äidilleen mitään säästääksensä häntä siitä
tuskallisesta tiedosta, että hänen poikaansa ylenkatsottiin.

Hän oli vaiti, itki ja kyyristyi pulpettia vastaan. Mutta eräänä
aamuna Garrone ryntäsi esiin ja huusi: "Joka Nelliin ensimmäisenä
koskee, sitä minä säväytän korvalle, että helähtää!" -- Franti ei
välittänyt siitä, korvapuusti läjähti, ja siitä päivästä ei kukaan
enää koskenut Nelliin.

Opettaja asetti hänet Garronen viereen samalle penkille. Heistä
tuli ystävät. Nelli mieltyi suuresti Garroneen; tuskin on hän
päässyt huoneeseen, kun jo etsii häntä. Eikä hän milloinkaan poistu
sanomatta: "Hyvästi, Garrone." Ja samoin on Garronen laita.

Jos Nelliltä sattuu putoamaan kynä tai kirja penkin alle, niin
Garrone kumartuu paikalla niitä ottamaan, säästääksensä häneltä
vaivan, sekä auttaa häntä asettamaan koulutarpeitaan laukkuunsa ja
takkia päälleen panemaan. Siksi Nelli pitää hänestä paljon, katselee
häntä alituisesti ja on niin onnellinen, kun opettaja Garronea
kiittää, kuin se koskisi häntä itseään. Ja sitten Nelli nähtävästi on
jo kertonut kaikki äidillensä, sekä ensi päivien solvauksista että
uudesta ystävästään, joka häntä aina puolustaa ja rakastaa. Sillä
mitä tapahtui tänä aamuna?

Opettaja lähetti minut vähää ennen tunnin loppua johtajan luo
lukujärjestystä viemään, ja kun juuri olin johtajan huoneessa, astui
eräs kalpea, mustiin puettu nainen -- Nellin äiti -- sisään ja sanoi:
"Herra johtaja, onko minun poikani luokalla eräs Garrone niminen
oppilas?"

"On kyllä", vastasi johtaja.

"Tahtoisitteko olla hyvä ja kutsuttaa hänet tänne; minulla olisi
vähän hänelle puhuttavaa."

Johtaja lähetti vahtimestarin häntä luokalta noutamaan, ja minuutin
kuluttua Garrone seisoi ovella hyvin hämmästyneen näköisenä. Vaimo
ennätti tuskin nähdä hänet, ennenkuin jo riensi vastaan, laski
kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "Oletko sinä Garrone, poikani
ystävä, lapsi parkani suojelija? Oletko todellakin se rakas, urhokas
poika?" Sitten hän otti kaulastaan pienet vitjat, joissa oli risti,
ja ripusti ne Garronen kaulaliinan alle sanoen:

"Ota tämä a pidä se pienenä muistona Nellin äidiltä, joka kiittää ja
siunaa sinua!"




LUOKKAMME ENSIMMÄINEN OPPILAS.


Perjantaina marraskuun 25 p:nä.

Garrone voittaa kaikkien suosion. Derossi taas on kaikkien ihmettelyn
ja ihailun esineenä.

Hän on saanut ensimmäisen palkinnon ja tulee tänäkin vuonna
ensimmäiseksi. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan, kaikki
tunnustavat hänen etevyytensä joka alalla.

Hän on ensimmäinen laskennossa, kieliopissa, ainekirjoituksessa,
piirustuksessa, käsittää kaikki paikalla, onnistuu kaikessa, hänen
muistinsa on hämmästyttävä, ja koko oppiminen on hänestä leikintekoa.

Opettaja sanoi hänelle eilen: "Jumala on suonut sinulle suuret
lahjat. Karta vain niiden väärinkäyttämistä!" Sitäpaitsi hän on iso
ja kaunis, keltakiharainen ja niin notkea, että helposti heilauttaa
itsensä pulpetin yli.

Hän on kahdentoistavuotias, erään kauppiaan poika, käyttää aina
sinistä, kiiltävänappista takkia. Hän on aina vilkas, iloinen
ja herttainen, auttaa jokaista minkä voi, eikä kukaan vielä ole
uskaltanut sanoa hänelle tylyä tai solvaavaa sanaa.

Ainoastaan Nobis ja Franti katselevat häntä karsain silmin, ja
Votinin silmät säkenöivät kateutta. Mutta Derossi ei sitä huomaakaan.
Muut kaikki hymyilevät hänelle tai tarttuvat hänen käteensä ja
käsivarteensa, kun hän kulkee luokalla ja miellyttävällä tavallaan
kokoilee vihkoja.

Hän lahjoittelee kuvalehtiä, piirustuksia ja kaikenlaista tavaraa,
jota kotonaan on saanut, meille kaikille erotuksetta. Minä kadehdin
häntä aivan kuin Yotini, tunnen katkeruutta, miltei vihaa, kun kotona
suurella vaivalla valmistelen kirjoituksiani ja sitten muistelen,
että hän on jo suorittanut kaikki loistavasti ja vaivatta. Mutta
kun sitten taas tulen kouluun ja näen hänet siellä kauniina,
hymyilevänä, voitonriemuisena, ja kun kuulen miten hyvin hän osaa
vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin, miten hän on kohtelias ja
kaikille ystävällinen, silloin haihtuu kaikki katkeruus ja viha
minun sydämestäni ja oikein hävettää, että minussa on liikkunutkaan
sellaisia tunteita. Minä tahtoisin aina olla hänen seurassaan, käydä
hänen kanssansa kaikki koulut. Pelkkä hänen läheisyytensä herättää
minussa rohkeutta, työhalua, iloisuutta ja tyytyväisyyttä.




KAUPPIAS.


Torstaina joulukuun 1 p:nä.

Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista
luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen
muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.

Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin
hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia.
Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä
ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.

Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän
laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä
suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja
nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta
tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka
pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.

"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo
Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä
postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari
vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin
niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo
myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias
antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle
uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä
kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa.
Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.

Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee
kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja
vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin
laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee
sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää
ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein
vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan,
tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut
puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman
keksimänsä, heti koulun päätettyään.

Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti
iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli
kokoelmassa. -- Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli
kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.

Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää
pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin
miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.

Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo
postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu,
aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta.
Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee?
Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta
hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.

Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi
postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä
hengen. Isäni ei usko sitä. -- "Sinun ei pidä langettaa mitään
tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä
kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."




YLPEYTTÄ.


Maanantaina joulukuun 5 p:nä.

Eilen olin kävelemässä Votinin ja hänen isänsä kanssa. Kun me
kuljimme Dora-Grossa-katua, näimme Stardin, jolla on tapana polkea
häiritsijäänsä jalalle, erään kirjakauppiaan ikkunan ääressä kuin
kiinnikasvaneena tarkastelemassa erästä karttaa.

Kukaties kuinka kauan hän jo oli siinä seisonut, sillä hän tutkii
aina kadullakin.

Tuskin hän huomasi meidän tervehdystämme.

Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla
kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja
silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi
kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun
me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua
tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas
jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään
köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.

Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden
alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun
väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän
tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.

Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia
upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle
toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.

Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään
minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin,
etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että
hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut
tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista,
valkoista hattuaan. Mutta poikanen -- näytti siltä kuin hän olisi
tehnyt sen tahallaan -- ei edes vilkaissut sinnepäinkään.

Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja
antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt
päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän
vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä;
"kyllä siinä on hopeatakin".

"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti
kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole
kultaa?"

Poika vastasi kuivasti: "En minä tiedä."

"Kas, kas", huusi Votini raivostuneena, "mikä ylpeys!"

Juuri hänen tätä sanoessaan tuli hänen isänsä kävellen ja kuuli
kaikki. Hän loi tiukan katseen vieraaseen poikaan ja sanoi sitten
omalle pojalleen kiivaasti: "Ole vaiti" -- ja kumartuen hänen
ylitsensä kuiskasi: "Poika on sokea."

Votini kavahti pystyyn, ällistyi ja silmäsi pojan kasvoja. Hänen
silmäteränsä olivat lasimaiset, ilman eloa ja tuntoa. Votini oli
masentunut; sanaakaan virkkamatta hän loi katseensa maahan. Sitten
hän änkytti:

"Olen pahoillani... en tiennyt..." Mutta sokea, joka oli ymmärtänyt
kaikki, sanoi surumielisesti hymyillen: "Ei se tee mitään."

No niin, Votini tosin on ylvästeleväinen, mutta ei hänen sydämensä
kuitenkaan ole paha. Koko tällä retkellä hän ei sen koommin nauranut.




ENSIMMÄINEN LUMI.


Keskiviikkona joulukuun 10 p:nä.

Hyvästi, rakkaat kävelyretket Rivolilla!

Poikien ystävä, ensimmäinen lumi, on täällä. Eilisillasta asti sitä
on tullut suurina paksuina höytäleinä. Ilomielin katselin tänä
aamuna, mitenkä sitä tulla tuprutti vasten koulun ikkunaruutuja
ja läjäytyi kasoihin. Opettajakin katsoi ikkunasta ulos ja hieroi
käsiänsä. Ja kaikki olivat onnellisia ajatellessaan lumipalloja ja
jäätä, joka myöhemmin tulee, sekä kodikasta takkavalkeata. Stardi
yksin ei välittänyt tästä mitään. Hän oli tykkänään syventynyt
läksyynsä.

Ja mikä riemu ulkoilmaan astuessa! Kaikki ryntäsivät pitkin katua
huutaen ja huitoen. He kahlasivat lumessa kuin koiranpenikat vedessä
ja kahmivat sitä kouran täydeltä. Koulun ulkopuolella odottavilla
vanhemmilla oli valkoiset sateenvarjot, poliisien kypärit olivat
valkeat, ja kaikki meidän koululaukkumme muuttuivat muutamassa
silmänräpäyksessä valkoisiksi.

Kaikki hehkuivat ilosta, paitsi sepän poika Precossi, tuo kalpea
lapsi, joka ei milloinkaan naura, ja Robetti, joka pelasti toverinsa
raitiovaunun alta ja nyt kulkee kainalosauvoin.

Eräs kalabrialainen poika, joka ei milloinkaan ennen ole lunta
koskettanut, pusersi siitä pallon ja rupesi haukkaamaan kuin omenaa.
Crossi, jonka äiti kaupitsee vihanneksia, täytti koululaukkunsa
lumella, ja pieni muurarimestari oli saada meidät naurusta
halkeamaan, sillä kun isäni tuli kutsumaan häntä huomiseksi meille,
oli hänen suunsa täynnä lunta, ja kun hän nyt ei uskaltanut sitä
niellä eikä poiskaan sylkeä, seisoi hän siinä katsellen meitä
suuttomana, sanattomana.

Opettajatkin riensivät iloiten ja riemuiten koulusta. Ensi luokan
opettajani kulki keskellä lumipyryä koettaen suojella kasvojaan
viheriäisellä hunnullaan ja yski. Sillävälin tuli satoja tyttöjä
läheisestä naapurikoulusta hyppien ja tanssien valkoisella lumella,
mutta opettajat, poliisit ja vahtimestarit huusivat: "Kotiin!
Kotiin!" ravistaen lunta parrastaan ja viiksistään.

Mutta heidänkin täytyi nauraa sitä iloista hyörimistä ja pyörimistä,
jolla lapset talven tuloa tervehtivät. -- -- --

_Te vietätte talven tuloa ilolla, mutta on satoja lapsia, joilla
ei ole vaatteita, ei kenkiä, ei tulta. On tuhansia, jotka astuvat
pitkiä, kaukaisia teitä kantaen pakkasesta punertavissa käsissään
puunkappaletta saadaksensa kouluunsa vähän lämmintä._

_On satoja kouluja, jotka ovat miltei lumeen haudatut ja joissa
lapset istuvat vilusta väristen tai ovat tukehtua savuun. Pelon
tuntein he katselevat noita valkeita kinoksia, jotka tuntuvat
loppumattomilta ja peittävät heidän hökkelinsä. Te riemuitsette
talven tulosta, mutta ajatelkaa myöskin niitä tuhansia olentoja,
joille talvi luottaa tuskaa ja kuolemaa!_

_Isäsi_.




MUURARIMESTARI.


Sunnuntaina joulukuun 14 p:nä.

Pikku muurarimestari tuli tänään puettuna isänsä vanhoihin
vaatteisiin, jotka vielä olivat valkeat kipsistä ja kalkista. Isäni
toivoi hänen tuloaan vielä hartaammin kuin minä. Ja paljon iloa hän
meille tuottikin. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, ennenkuin jo
kääri kokoon valkean huopahattunsa, joka oli lumesta aivan märkä,
ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tuli lähemmäksi, astuskellen
väsyneen työmiehen hiukan veltoin askelin, ja käänteli pyöreitä
nauriskasvojaan ja nykerönenäänsä joka taholle. Kun hän ruokasalissa
oli tarkastellut joka esinettä ja havainnut siellä muun muassa erään
hullunkurisen kuvan, niin hän osoitti jäniksennaamaa. On mahdotonta
olla nauramatta tätä nähdessään.

Me rakensimme siltoja ja torneja puupalikoista, ja siinä hän
osoitti suurta taitoa ja näppäryyttä. Ihan ne itsestään kasvoivat
hänen taitavissa käsissään. Ja hän pysyi koko ajan vakavana kuin
täysikäinen. Tornia rakentaessaan hän kertoi minulle kotioloistaan.
He asuivat vinttikamarissa, ja hänen isänsä kävi iltakoulua
oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan; äiti oli Biellasta kotoisin,
ja varmaankin he häntä rakastivat, sen huomasi kaikesta. Vaatteet,
vaikka olivatkin kuluneet, olivat kuitenkin lämpimät ja hyvin
paikatut, ja kaulaliinan oli hänen äitinsä aina huolellisesti
sitonut. Hän kertoi isänsä olevan ison miehen, oikean jättiläisen.
Poika sitävastoin oli pieni.

Iltapäivällä, kun istuimme sohvalla, saimme leivoksia ja
viinirypäleitä syödäksemme. Noustuamme ei isä antanut minun puhdistaa
sohvan selkänojaa, joka oli tullut aivan valkeaksi muurarimestarin
takista; hän pidätti kättäni ja pyyhkäisi sen sitten itse salaa.
Leikkiessämme putosi nappi muurarimestarin takista, ja kun äitini sen
ompeli kiinni, näytti poika hyvin hämmästyneeltä, punastui ja pidätti
henkeänsä.

Hän oli niin tyytyväinen koko ajan, ettei muistanut panna lakkia
päähänsä, ja rappusissakin hän vielä tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan
näyttämällä jäniksennaamaa. Hänen nimensä on Antonio Rabucco, ja hän
on kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha. -- -- --

_Tiedätkö, poikani, miksi en antanut sinun puhdistaa sohvaa? Jos
olisit sen tehnyt kumppanisi nähden, olisi se ollut ikäänkuin moite
siitä, että hän oli sen tahrannut. Ja tämä olisi ollut sangen
tyhmästi ensiksikin siitä syystä, ettei hän sitä tahallaan tehnyt, ja
toiseksi siitä syystä, että vaatteet olivat hänen isänsä ja olivat
siis työssä käyneet valkeiksi._

_Työ ei likaa. Tomu, kalkki ja vernissa käyvät kyllä vaatteisiin,
mutta se ei ole likaa. Työ ei milloinkaan tahraa. Älä sano työstä
palaavasta työmiehestä: "Hän on likainen." Sinun pitää sanoa: "Hänen
vaatteissaan on työn jälkiä." Älä unohda tätä!_

_Ja rakasta pientä muurarimestaria sen tähden, että hän on toverisi
ja kunnon työmiehen poika!_

_Isäsi_.




LUMIPALLO.


Perjantaina joulukuun 16 p:nä.

Yhä vain tulee lunta. Tänään sattui hirmuinen onnettomuus koulun
päätyttyä. Poikaparvi oli tuskin päässyt Corsolle, kun jo
puristettiin tuoreesta lumesta kovia lumipallosia ja ruvettiin niitä
nakkelemaan. Eräs herra huusi: "Jättäkää jo pojat", ja samassa kuului
sydäntäsärkevä huuto kadun toiselta puolen, ja eräs vanha mies,
joka oli pudottanut lakkinsa, horjahti taaksepäin peittäen kasvonsa
molemmilla käsillään. Hänen läheisyydessään huusi eräs poikanen:
"Tulkaa auttamaan!" ja kohta keräytyi paljon väkeä hänen ympärilleen.

Lumipallo oli sattunut vanhuksen silmään. Pojat hajaantuivat kohta
nuolen nopeudella joka taholle. Minä seisoin erään kirjakaupan
ikkunan edustalla isääni odotellen, kun näin heitä tulevan
juoksujalassa ja pujahtavan meidän joukkoomme, aivan kuin olisivat
siinä vain ikkunaa katselleet. Siellä oli Garrone, ainainen leipäpala
taskussaan. Coretti, muurarimestari ja postimerkkien kokooja Garoffi.

Sillä aikaa oli yhä enemmän väkeä kokoontunut vanhuksen ympärille,
ja poliisi sekä muutamat muutkin juoksivat edestakaisin huutaen ja
uhaten: "Missä on syyllinen? Kuka sen teki? Sinäkö se olit? Sanokaa
kuka sen teki!" Ja he tarkastelivat lasten käsiä nähdäkseen olivatko
ne lumesta märät.

Garoffi seisoi minun vieressäni. Minä huomasin, että hän oli kalpea
ja vapisi. "Missä se ilkiö on?" huudettiin yhtämittaa. Nyt kuulin
Garronen kuiskaavan Garoffille: "Mene ja ilmaise itsesi. Olisi hyvin
pelkurimaista antaa syyttömän kärsiä." -- "Mutta enhän minä sitä
tahallani tehnyt", vastasi Garoffi vavisten kuin haavanlehti. -- "Se
on yhdentekevää, tee velvollisuutesi", kuiskasi Garrone. -- "Mutta
minä en uskalla." -- "Rohkaise mielesi, minä saatan sinua."

Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He
ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet
hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"

Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone
päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen
käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin
sairasta.

Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat
jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi:
"Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat
hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse
erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin
hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa
meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.

"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja
puolipyörryksissä pelosta.

Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea
polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta
yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen
ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."

Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.

"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei
kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."

Kaikki olivat ääneti.

"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen
polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli
hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."

Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa
tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa
rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." -- "Anna minulle kunniasanasi,
että aina olet sen tekevä." -- "Minä annan sen, isä."




HAAVOITTUNEEN KODISSA.


Sunnuntaina joulukuun 18 p:nä.

Istuessani jäljentämässä "Pieni firenzeläinen kirjuri" nimistä
kertomusta, tuli isäni ja esitti, että menisimme neljänteen
kerrokseen katsomaan, mitenkä tuo vanha herra jaksoi.

Me astuimme melkein pimeään huoneeseen, missä ukko istui sängyssä,
monet tyynyt selkänsä lakana. Jalkopäässä istui hänen vaimonsa, ja
hänen veljensä poika leikitteli nurkassa. Ukon silmä oli sidottu.

Hän oli mielissään nähdessään isäni, kutsui meidät istumaan ja
vakuutti jo olevansa parempi. Silmä olikin pelastettavissa ja jo
paranemaan päin.

"Se oli onneton sattuma", sanoi hän. "Minä niin säälin sitä poika
parkaa, jonka täytyy kärsiä sellaista tuskaa." Sitten hän kertoi
lääkäristä, jonka tuloa hän juuri odotti.

Samassa eteisen kello soi.

"Se on lääkäri", sanoi rouva.

Ovi aukesi -- ja kenenkä minä näin? Garoffi pitkässä mustassa
takissaan seisoo allapäin kynnyksellä, rohkenematta astua sisään.

"Kuka se on?" kysyi sairas.

"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.

Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut
haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo
parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. -- Tule tänne!"

Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei
huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.

Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä
kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi,
jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"

Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi
ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.

"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"

"Minä -- -- -- en mitään."

"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä
omallatunnolla!"

Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi
vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa
hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja
sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle --" ja katosi kuin salama.

Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän
sinulle."

Me katsoimme ja huudahdimme hämmästyksestä. Se oli hänen kuuluisa
postimerkkikokoelmansa, josta hän alituisesti puhui ja niin paljon
toivoi ja joka oli niin paljon vaivaa maksanut: koko hänen aarteensa.
Poika rukka! Se oli puolet hänen sydänverestään, ja sen hän nyt
lahjoitti saadakseen anteeksi.




PIENI FIRENZELÄINEN KIRJURI.

(Opettajan kertomus.)


Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.

Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen,
vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen
vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin
kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen,
vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa
auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä
ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä
kuitenkin yhtenään.

Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen
aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä
lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen
suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä,
joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut
toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin.
Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta
osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein
aterioiden ajoilla hän sitä valitti.

"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."

Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä
tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."

Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on
tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta
ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää
puhuko."

Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut
mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta
puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen
kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti
huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa,
pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun,
istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen
tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta
hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin
hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen
uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160
kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja
palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin
hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä
konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet
hän laski vasta seuraavana päivänä.

Istuessaan siinä noin hyvillään hän taputti poikaa olalle ja sanoi:
"Ajattelepas, Giulio, sinun isälläsi on vielä paljon työkykyä.
Kahdessa tunnissa kirjoitin viime yönä kolmatta osaa enemmän kuin
tavallisesti. Käteni on vielä sukkela ja silmät hyvässä kunnossa."

Ja Giulio ajatteli hyvillä mielin, miten hän paitsi rahallista
ansiota hankki isälleen myös ilon tuntea itsensä nuortuneeksi. No
hyvä, rohkeutta vain!

Menestyksestä rohkeana poika seuraavana yönä nousi heti kellon
alettua lyödä kahtatoista ja ryhtyi työhön. Ja niin hän teki monena
yönä peräkkäin. Isä ei huomannut mitään. Ainoastaan kerran hän
ihmetteli, miten paljon talossa viljeltiin öljyä. Giulio säpsähti.
Mutta isä ei siitä sen enempää puhunut. Ja yötyö jatkui.

Seurauksena tästä valvomisesta oli väsymys. Giulio tunsi itsensä
aamulla raukeaksi, ja illalla läksyjä lukiessaan hänen oli vaikea
pysyä valveilla. Eräänä iltana -- ensi kerran eläissään -- hän nukkui
kirjansa ääreen. "Rohkeutta, rohkeutta!" huusi isä hänelle, taputtaen
käsillään. "Työhön!" Hän hypähti ylös ja jatkoi lukuaan.

Mutta seuraavana päivänä kävi aivan samoin, hän nukkui aina työnsä
ääreen, nousi myöhemmin aamulla, ja oppiminen näytti tulleen hänelle
vastenmieliseksi.

Isä piti häntä silmällä ja nuhteli häntä. Hänen ei milloinkaan ennen
ollut tarvinnut sitä tehdä. "Giulio", sanoi hän eräänä aamuna, "sinä
et enää ole sama kuin ennen. Se ei minua miellytä; sinun tulee
huomata, että koko perhe asettaa sinuun toivonsa. En ole sinuun
tyytyväinen. Ymmärrätkö?"

Tämä nuhde koski poikaan kipeästi. Näin eivät asiat voi jatkua,
ajatteli Giulio itsekseen. Minun täytyy ilmaista kaikki isälleni.

Mutta saman päivän iltana isä sanoi iloisesti: "Ajatelkaas, olen
ansainnut osoitteiden kirjoittamisella tässä kuussa 32 liiraa enemmän
kuin edellisessä", ja samalla hän otti esiin makeisia, joita oli
ostanut viettääkseen lasten kanssa oikeata ilojuhlaa.

Silloin Giulio rohkaisi mielensä ja ajatteli: "Ei, isä armaani, minä
en herkeä sinua auttamasta. Ponnistan viimeiset voimani, mutta tahdon
tehdä työtä sinun ja perheemme hyväksi."

Ja isä toisti vielä: "32 liiraa enemmän, sehän on mainiota -- mutta
tuo tuossa" -- hän sanoi osoittaen Giuliota -- "tuottaa minulle
huolta". Giulio otti nuhteen ääneti vastaan ja koetti hillitä
kyyneliänsä, mutta samalla hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa.

Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle
kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli
kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä
nurjamielisemmäksi.

Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta.
Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan
se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen.
Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti
kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."

Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. -- "Giulio,
sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni
elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et
äitiäsi, et veljiäsi."

"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja
oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja
sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja
uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta
tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa
palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan
mitään."

Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi
päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän
salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka
sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan
kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja
huojentaa sinun vaivojasi."

Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta
kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat.
Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi,
puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio
huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi
selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. --

Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän
lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja
joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan."
-- Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa
päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin
hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän
nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa
tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen
kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota
vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.

Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin
ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja
kelmeämmäksi kuin ennen.

"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän
puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.

Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi.
Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa
ollut tuon näköinen."

"Mutta hän on sairas", huudahti äiti.

"Se on minulle yhdentekevää", sanoi isä.

Nämä sanat olivat puukon iskuja pojan sydämelle. Oi, hän oli isälleen
nyt aivan arvoton! Isälle, joka muinoin oli vapissut kuullessaan
hänen yskivän. Ei epäilemistäkään, hän ei enää rakastanut poikaansa.
-- Oi isäni, tästä pitää tulla loppu, ilman sinun rakkauttasi en voi
elää; minä sanon sinulle kaiken, minä rupean lukemaan kuten ennen.
Tulkoon mitä tahansa, kunhan sinä vain, armas isäni, minua rakastat!
Tällä kertaa aion pysyä päätöksessäni.

Kuitenkin hän nousi seuraavana yönä jälleen vanhan tavan mukaan
vuoteeltaan. Hänen piti vielä kerta mennä katsomaan huonetta
jättääkseen sille viimeiset hellät jäähyväiset. Hän tuli
kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun, mutta kun hän näki nuo
valkeat kääröt, joihin hän ei milloinkaan enää tulisi kirjoittamaan
osoitteita, valtasi hänet syvä suru, ja varomattomalla liikkeellä hän
tarttui kynään taas aloittaakseen.

Samassa putosi eräs kirja kovalla kolinalla lattialle. Hän jäykistyi.
Jos isä heräisi! No, olihan hän päättänyt kumminkin selittää kaikki.
Mutta kuitenkin, miten kauheata olisi kuulla isän askelet yön
hiljaisuudessa, nähdä hänet nöyryytettynä edessään. Hän kuunteli
hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli
hiljaa, koko talo nukkui. Isä ei ollut kuullut mitään. Hän rauhoittui
ja rupesi kirjoittamaan. Osoitteet yhä lisääntyivät. Hän kuuli vahdin
tasaiset askelet autiolla kadulla, sitten vaunujen kolinaa, ja taas
vallitsi äänettömyys, jonka ainoastaan koiranhaukunta aika-ajoin
katkaisi. Giulio vain kirjoitti.

Sillä aikaa seisoi isä hänen tuolinsa takana. Hän oli noussut
vuoteeltaan melun kuullessaan, oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, ja
tuossa hän nyt seisoi kumartuneena Giulion yli. Hän oli nähnyt
kynän ahkerasti lentävän paperilla, ja silmänräpäyksessä oli kaikki
selvinnyt hänelle.

Sanomaton katumus, ääretön hellyys valtasi hänet, ja hän seisoi
äänetönnä, hengittämättä poikansa takana.

Äkkiä Giulio huudahti. Isän kädet olivat vavisten tarttuneet hänen
päähänsä, hän peitti Giulion otsan suudelmilla. "Nyt ymmärrän, suo
minulle anteeksi, rakas lapseni! Tule, seuraa minua!"

Ja hän vei tai oikeammin kantoi hänet äidin vuoteen ääreen, sulki
hänet äidin syliin ja sanoi: "Suutele tätä herttaista lasta, joka
kolmeen kuukauteen ei ole nukkunut ansaitakseen meille leipää."

Äiti painoi hänet rintaansa vasten löytämättä sanoja. Vihdoin hän
virkkoi: "Mene levolle, lapseni! -- Kanna hänet vuoteeseen!"

Isä otti hänet käsivarrelleen, kantoi hänet hänen huoneeseensa ja
asetti vuoteeseen. Syvästi huoaten hän järjesti sitten peitteen
paikoilleen.

"Kiitos", sanoi Giulio hitaasti, "kiitos! Mutta mene sinä nyt
nukkumaan, minä olen niin onnellinen, isä."

Mutta isä tahtoi nähdä hänen nukkuvan, istuutui vuoteen ääreen,
tarttui pojan käteen ja sanoi: "Nuku, poikaseni!"

Ja heikontunut Giulio nukkui, nukkui monta tuntia nauttien
rauhallista, virkistävää unta.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja isä
nojautuneena hänen rintaansa vasten. Siinä hän oli viettänyt yönsä ja
nukkui vielä, otsa Giulion povella.




TAHTO.


Keskiviikkona joulukuun 28 p:nä.

Stardilla olisi tarmoa käyttäytyä samaten kuin tuo pieni
firenzeläinen kirjuri. Kaksi tapahtumaa oli tänä aamuna keskustelun
esineenä koulussa: Garoffi oli aivan haltioissaan ilosta saadessaan
postimerkkikokoelmansa takaisin, ja siihen kun oli vielä liitetty
kaksi harvinaista merkkiä Guatemalan tasavallasta. Ja Stardi sai
toisen palkinnon.

Kaikki olivat hämmästyneet. Kukapa olisi sellaista lokakuussa
aavistanut, kun hänen isänsä toi hänet kouluun suureen vihreään
päällystakkiin käärittynä ja kaikkien kuullen sanoi: "Olkaa
kärsivällinen häntä kohtaan! Ei hänellä ole liikaa älyä."

Kaikki pitivätkin häntä alussa houkkiona, mutta itse hän sanoi: "Joko
yritys menee männikköön tai minä onnistun" ja alkoi voimainsa takaa
lukea yöt ja päivät, kotona, koulussa ja kävelyretkilläkin, kädet
nyrkissä, huulet yhteenpuristettuina, kärsivällisenä kuin lammas,
itsepintaisena kuin aasi. Ja näin hän viimein alituisten kertauksien
avulla ja vastaamalla kumppanien pilaan vain jalallaan tönäisten on
päässyt kaikista muista edelle.

Alussa hän ei ymmärtänyt laskentoa vähääkään, hänen kirjoituksensa
vilisivät virheitä, eikä hän saanut yhtäkään täydellistä lausetta
päässään pysymään, ja nyt hän ratkaisee kaikki esimerkit, kirjoittaa
ihan oikein ja osaa läksynsä kuin vettä valaen. Jo hänen ulkomuotonsa
osoittaa hänen rautaista tahtoansa. Hän on pieni ja tukeva, pää on
kuin kirveellä veistetty ja kaulaton, kädet lyhyet ja paksut, ääni
karkea.

Hän lukee kaikkea, mitä vain käsiinsä saa, vanhoja sanomalehtiä ja
teatteriohjelmia, ja niin pian kuin hän saa kootuksi kymmenen soldoa,
hän ostaa itselleen kirjan. Hänellä on jo oma pieni kirjastonsa,
ja kerran hyvällä päällä ollessaan hän antoi minulle vihiä siitä,
luvaten joskus viedä minut kotiinsa sitä katsomaan.

Hän ei juttele eikä leikittele kenenkään kanssa. Liikkumattomana kuin
kallio hän istuu penkillään ja kuuntelee opettajaansa. Kuinka paljon
sinä lienetkään tehnyt työtä, Stardi rukka! Vaikka opettaja olikin
huonolla tuulella ja kärsimätön, sanoi hän kuitenkin tänä aamuna
Stardille antaessaan hänelle mitalin: "Hyvin, Stardi! Ken kestävänä
pysyy, se kruunataan."

Mutta hän ei ensinkään ylvästele, ei hymyile, ja tuskin hän oli
päässyt mitaleineen penkkiinsä, kun jo taas asettui pää nyrkkiä
vasten ja rupesi jos mahdollista entistä tarkkaavaisemmaksi ja
liikkumattomammaksi.

Mutta vielä liikuttavampaa oli koulusta mennessä, kun hänen isänsä,
lyhyt ja paksu, isokasvoinen ja karkeaääninen parturi odotteli häntä.

Hän ei ollut milloinkaan toivonut mitalia eikä ollut uskoa koko
asiaa, ennenkuin opettaja vakuuttamalla vakuutti. Ja sitten hän
rupesi nauramaan, löi poikaansa niskaan ja sanoi ääneen: "Kas se oli
urhoollisesti ja kauniisti tehty, pikku pölkkypää", ja katsoi häntä
hämmästyneenä hymyillen. Ja kaikki pojat hymyilivät paitsi Stardi.
Hänen päässään pyöri jo seuraavan päivän läksy.




KIITOLLISUUTTA.


Lauantaina joulukuun 31 p:nä.

_Sinun toverisi Stardi ei koskaan moiti opettajaansa, siitä olen
vakuutettu. -- "Opettaja oli tänään huonolla tuulella, opettaja oli
kärsimätön"; sinä sanot sen tavalla, joka osoittaa suuttumusta. Mutta
ajattelepa hiukkasen, kuinka monta kertaa sinä olet kärsimätön ja
kenelle! Isällesi ja äidillesi; ja se on rikos. Sinun opettajallasi
on kyllä syytä silloin tällöin olla kärsimätön. Ajattele kuinka
monta vuotta hän jo on työskennellyt ja uuvuttanut itseänsä teidän
tähtenne, ja vaikka muutamat teistä ovatkin hyviä ja herttaisia,
on teissä paljon sellaisiakin, jotka vain hänen hyvyyttään
väärinkäyttävät. Ja kaikki te hänelle tuotatte enemmän katkeria
hetkiä kuin iloa._

_Ja jospa tietäisit, kuinka monesti opettaja tulee kouluun, vaikka
onkin sairas. Hänen kärsimättömyytensä on usein vain seuraus siitä,
että hän on pahoinvoipa, ja kipeästi häneen koskee, kun hän huomaa,
etteivät oppilaat ole siitä tietävinänsäkään, vaan käyttävät
tilaisuutta vaivatakseen häntä._

_Poikaseni, kunnioita ja rakasta opettajaasi! Rakasta häntä siksi,
että isäsikin häntä rakastaa ja kunnioittaa; siksi että hän pyhittää
elämänsä monen pojan hyväksi; siksi että hän valaisee ja laajentaa
sisäistä ihmistäsi ja kasvattaa sieluasi; siksi että monen vuoden
perästä, kun sekä minä että hän jo olemme poissa, hänen kuvansa
nousee sielussasi aina minun kuvani keralla. Ja silloin muistuu
mieleesi sellaisia surun ja väsymyksen piirteitä hänen kasvoissaan,
joita nyt et huomaakaan, ja sinä häpeet ja kadut, ettet ole häntä
kyllin rakastanut, kyllin kunnioittaen häntä kohdellut. Rakasta
opettajaasi, sillä hän on jäsen tuosta suuresta, 50.000 henkilöä
käsittävästä perheestä, joka on levinnyt ympäri koko maamme ja
työskentelee alkeisopettajina miljoonien lasten henkisinä isinä.
Hän on noita huonosti palkattuja ja vähässä arvossa pidettyjä
työmiehiä, jotka maallemme kokevat kasvattaa nykyistä sukupolvea
kunnollisempaa kansaa. Minä en voi iloita rakkaudestasi, ellet ulota
sitä kaikkiin hyväntekijöihisi, joista opettajasi on vanhempiesi
jälkeen ensimmäisen sijan saava. Rakasta häntä aivan kuin rakastaisit
minun veljeäni, rakasta häntä silloin kun hän sinua hyväilee ja
silloin kun hän sinua nuhtelee, silloin kun hän sinusta tekee oikein
ja silloin kun et saata hänen toimiansa ymmärtää; rakasta häntä
silloin kun hän on iloinen ja puhelias, mutta vielä enemmän silloin
kun näet hänet surullisena! Ja lausu aina sana "opettaja" suurimmalla
kunnioituksella, sillä isän ja äidin nimen jälkeen ei ole sanaa,
jolla olisi suloisempi sointu!_

_Isäsi_.




APUOPETTAJA.


Keskiviikkona tammikuun 4 p:nä.

Isä oli oikeassa. Opettaja oli huonolla tuulella siksi, että hän oli
sairas. Hänen sijaansa me saimme jo kolme päivää sitten apuopettajan,
joka on pieni ja parraton ja melkein nuorukaiselta näyttävä. Tänä
aamuna sattui koulussamme ruma tapahtuma. Jo ensimmäisenä ja toisena
päivänä pojat melusivat aikalailla, siksi että tämä apuopettaja on
hyvin kärsivällinen ja ainoastaan sanoi: "Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa,
minä pyydän!" Mutta tänä aamuna vallattomuus meni yli rajojensa.
Syntyi sellainen rähinä, ettei hänen sanojansa enää kuulunut. Hän
nuhteli ja pyysi, mutta turhaan. Pari kertaa esiintyi johtaja ovella
meitä ankarasti katsellen. Tuskin hän oli päässyt pois, ennenkuin
taas syntyi sellainen hälinä kuin markkinatorilla.

Garrone ja Derossi kääntyivät ja koettivat merkkejä antamalla hillitä
toisia, sellainen käytös kun oli häpeä. Ei kukaan heistä välittänyt.
Ei kukaan muu pysynyt alallaan kuin Stardi, joka kyynärpäät
pulpetilla ja nyrkit ohimoilla istui luultavasti mietiskellen ihanaa
kirjastoansa, ja Garoffi haukannenineen ja postimerkkeineen; hän
järjesteli niiden nimiä, jotka olivat ottaneet arpoja ja maksaneet
kaksi sentesimoa voittaakseen erään taskussa kannettavan mustetolpon.
Toiset lörpöttelivät ja nauroivat, kiinnittivät kyniä pulpettiin ja
soittivat niillä, ampuivat toisiaan pureskelluilla paperikuulilla,
käyttäen linkoina venyviä sukkanauhojaan.

Opettaja tarttui milloin mihinkin, ravisteli heitä ja pani seinää
vastaan seisomaan. Ei siitä mitään apua ollut. Hän ei lopulta
enää tiennyt muuta sanoa kuin: "Miksi käyttäydytte tällä tavalla?
Tahdotteko välttämättömästi, että saan nuhteita?"

Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi vimmastuneella,
itkunsekaisella äänellä: "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" Se oli surullista
kuulla. Mutta melu vain kasvoi. Franti viskasi hänen päällensä
paperinuolen, muutamat naukuivat, jotkut löivät toisiaan päähän
kirjalla. Kaikki oli niin mullin mallin, ettei sitä kielin voi
kertoa. Samassa astui vahtimestari sisään ja sanoi: "Johtaja
kutsuu teitä, herra opettaja." Opettaja meni kiireesti ulos tehden
tuskastuneen liikkeen. Nytpä hälinä oikein nousi. Mutta yht'äkkiä
Garrone syöksähti paikaltaan, kasvot muuttuneina, nyrkkiä puiden, ja
huusi raivostuneella äänellä: "Heretkää jo! Te olette petomaisia. Te
rääkkäätte opettajaa siksi, että hän on hyvä. Jos hän teitä löisi
ja hutkisi, kyllä te silloin luikertelisitte kuin koirat. Te olette
raukkoja. Sitä, joka häntä vielä vihoittaa, odotan minä tuolla ulkona
ja lyön niin, että hampaat kurkussa kolisevat, vaikka hänen isänsä
olisi näkemässä. Sen minä lupaan."

Kaikki olivat ääneti. Miten kaunis Garrone oli tällä hetkellä
säihkyvine silmineen! Hän oli kuin nuori jalopeura. Hän tähysteli
kaikkein rohkeimpia toista toisensa perästä, ja kaikki olivat
allapäin. Kun opettaja hetkisen kuluttua palasi, silmät punaisina,
ei kuulunut enää hiiskaustakaan. Hän oli hyvin hämmästynyt. Mutta
kun hän sitten näki Garronen värisevänä ja tulistuneena, sanoi hän
sydämellisesti, aivan kuin veljelleen: "Minä kiitän sinua, Garrone."




STARDIN KIRJASTO.


Torstaina tammikuun 5 p:nä.

Minä olen nyt käynyt Stardin luona, joka asuu vastapäätä koulua,
ja kateeksi kävi nähdessäni hänen kirjansa. Hän ei ole ensinkään
varakas eikä voi ostaa itselleen monta kirjaa, mutta hän säilyttää
huolellisesti kaikki koulukirjansa ja muut vanhemmiltaan saamansa
kirjat. Joka soldon, jonka hän saa, hän panee säästöön ja vie
kirjakauppiaalle. Hän on siten jo saanut pienen kirjaston. Kun
isä huomasi tämän hänen mielitekonsa, osti hän hänelle kauniin
kirjahyllyn viheriäisine uutimineen ja sidotti melkein kaikki hänen
kirjansa erivärisiin kansiin, jotka poika itse valitsi.

Nyt hän vain vetää erästä rihmaa, uutimet aukenevat, ja sitten näkee
kolme riviä kirjoja, kaikenvärisiä, kiiltävillä kultakirjaimilla
kaunistettuja satukirjoja, matkakertomuksia, runoja. Kuvitettujakin
kirjoja hänellä on.

Ja hän ymmärtää niin hyvin sovitella värit yhteen. Hän panee
valkoiset punaisten, keltaiset mustien ja siniset valkoisten
rinnalle, niin että ne jo kaukaa näkee, ja kokonaisvaikutus on komea.
Hänestä on todellinen ilo ryhmitellä niitä aina uuteen järjestykseen.
Hän on hankkinut itselleen luettelon ja on aivan kuin luotu
kirjastonhoitajaksi. Hän seisoo aina kirjojensa ääressä, pyyhkii
niitä, selailee niitä sekä tarkastelee niiden siteitä. Kannattaa
nähdä millä huolella hän aukoilee niitä pyöreillä, lyhyillä käsillään
ja puhaltelee lehtiä. Kaikki näyttävät vielä aivan uusilta. Ja minä
olen jo aikaa omani repinyt. Jokaisen kirjan saanti on hänestä
juhlatilaisuus. Hän sivelee sitä, asettaa hyllylle ja ottaa jälleen
alas, tarkastelee ja vartioitsee kuin aarretta. Ei hän tunnin aikaan
näyttänyt minulle mitään muuta. Väliin hänen silmiänsä pakottaa
pelkästä lukemisesta.

Kerran hänen isänsä, joka myöskin on tanakka, voimakas ja isopäinen
kuin poikakin, tuli sisään, löi häntä kahdesti niskaan ja sanoi
karkealla äänellään: "No, mitä sanot tästä visapäästä? Se on kova
pää, mutta jotakin tulee, sen vakuutan." Ja isän hyväillessä Stardi
ummisti silmänsä kuin iso metsäkoira. Minä en ymmärrä syytä, mutta
minä en uskaltanut laskea leikkiä hänen kanssaan, ja minusta tuntuu
ihan uskomattomalta, että hän on vain vuotta vanhempi minua. Kun
hän ovessa sanoi minulle: "Näkemiin", ei paljoa puuttunut, etten
täysikasvuisen tavalla vastannut: "Voikaa hyvin!"

Sitten sanoin isälle kotona: "Stardi ei ole nerokas, hänellä ei
ole minkäänmoisia seurustelutapoja, hänen vartalonsa on miltei
naurettava, ja kuitenkin hän tekee minuun syvän vaikutuksen." Ja
isäni vastasi: "Syy on siinä, että hänellä on luonteen lujuutta."
Ja minä sanoin: "Tunnin kuluessa, jonka nyt olen oleskellut hänen
seurassaan, hän ei ole vaihtanut kanssani viittäkymmentä sanaa, ei
näyttänyt leikkikaluja, ei kertaakaan nauranut, ja kuitenkin olen
viihtynyt mainiosti hänen seurassaan." -- Ja isäni vastasi: "Se
johtuu siitä, että sinä kunnioitat häntä."




SEPÄN POIKA.


Perjantaina tammikuun 6 p:nä.

Mutta myöskin Precossia minä kunnioitan, ja oikeastaan on liian vähän
sanottu, että häntä vain kunnioitan. Precossi, tuo sepän poika, on
pieni näivettynyt raukka, joka aina pelokkaasti katsoo syvillä, mutta
suloisilla silmillään ja tuntuu kaikille sanovan: Suokaa anteeksi!
Hän on aina kivulloinen ja lukee kuitenkin paljon. Isä tulee
usein päihtyneenä kotiin, lyö häntä aivan syyttä ja viskoo hänen
kirjansa ja vihkonsa sekaisin. Usein hän tulee kouluun mustelmia
poskissa, kasvot turvoksissa, silmät itkusta punaisina. Mutta ei hän
milloinkaan myönnä isänsä häntä lyöneen.

"Isäsi on taas lyönyt sinua", huutavat toverit. Mutta hän huutaa
takaisin: "Ei se ole totta, ei se ole totta" vain pelastaakseen
isänsä kunnian. "Tätä lehteä sinä et ole polttanut", sanoi opettaja
eräänä päivänä osoittaessaan hänen puoleksi palanutta työtänsä.
"Olen", vastasi hän värisevällä äänellä, "se pääsi minulta
luiskahtamaan tuleen". Ja kuitenkin me kaikki tiesimme, että hänen
humalainen isänsä oli potkaissut pöydän kumoon pojan kirjoittaessa.

Hän asuu eräässä meidän talomme vinttikamarissa. Ovenvartija kertoo
äidilleni kaikki. Ja sisareni Silvia kuuli hänen kerran itkevän,
kun isä tyrkkäsi hänet päistikkaa rappusista alas; hän oli pyytänyt
muutamia soldoja ostaakseen kieliopin. Hänen isänsä juo, on työtönnä,
ja perhe kärsii nälkää. Usein Precossi tulee syömättä kouluun ja
pureskelee salaa leivänpalaa, jonka Garrone hänelle antaa. Mutta hän
ei koskaan sano: "Minun on nälkä, isä ei anna ruokaa."

Aina kun hänen isänsä kulkee koulun ohi hoippuvin askelin, kasvot
pöhöttyneinä, hiukset kuin tuulenpesä ja lakki kallellaan, hän jääpi
poikaansa odottamaan. Ja poika parka värisee kuin haavanlehti hänet
kadulla nähdessään. Mutta sitten hän kuitenkin juoksee hymyillen
häntä vastaan, vaikk'ei isä ole hänestä tietävinäänkään.

Precossi parka! Hän ompelee hajalliset vihkonsa kokoon, lainaa
kirjoja lukeakseen läksynsä, kiinnittää paidanriekaleitaan
nuppineuloilla yhteen. Kerrassaan surkeata on nähdä hänen
voimistelevan isoissa kaltoissa kengissään, retkuvissa housuissaan
ja liian pitkässä takissaan, jonka hihat ovat aina kyynärpäihin
käärityt. Hän on ahkera ja oppivainen. Hän olisi ensimmäisiä
luokalla, jos hän voisi kotona rauhallisesti työskennellä. Tänä
aamuna hän tuli kouluun kynsien jäljet poskissa, ja kaikki huusivat:
"Nyt et voi enää valheeksi väittää. Isäsi on sen tehnyt. Sanopa
johtajalle, että hän toimittaa isäsi linnaan!"

Mutta hän nousi seisomaan aivan tulipunaisena ja huusi vapisevalla
äänellä: "Se ei ole totta, isäni ei lyö minua koskaan." Mutta sitten
tunnilla vierähtivät kyynelkarpalot hänen pulpetilleen, ja kun joku
häntä katseli, koetti hän hymyillä salatakseen mielenhaikeuttaan.
Precossi rukka!




VIKTOR EMANUELIN MUISTO.


Tiistaina tammikuun 17 p:nä.

Tänään kello kaksi, kun olimme kokoontuneet kouluun, kutsui opettaja
Derossin, joka asettui luokan eteen ja kauniilla, sointuvalla
äänellään rupesi meille kertomaan:

"Tänään neljä vuotta sitten, juuri tänä tuntina, saapuivat Rooman
Pantheonin edustalle ruumisvaunut, jotka kuljettivat Viktor Emanuelin
ruumista. Viktor Emanuel II, Italian ensimmäinen kuningas, kuoli
29-vuotisen hallituskauden jälkeen, joka muodostui mainehikkaaksi ja
siunausta tuottavaksi hänen urhoollisuutensa, oikeudentuntonsa ja
rohkeutensa vuoksi.

"Hänen ajaltaan on suuri, yhteinen italialainen isänmaa. Seitsemästä
valtakunnasta, joihin se oli hajonnut, syntyi yksi ainoa itsenäinen,
vapaa valtio.

"Seppeleiden peittämät ruumisvaunut kulkivat kukkien sadellessa
hiljalleen eteenpäin lukemattomien ihmisjoukkojen ohi, jotka
olivat rientäneet Italian kaikista osista ja nyt seisoivat hiljaa,
henkeä pidättäen, surun valtaamina. Saattojoukon etunenässä kulki
kenraaleja, koko joukko ministereitä ja ruhtinaita, joita seurasi
jono sotavanhuksia, koko metsä lippuja, kolmensadan kaupungin
edustajat, parhaita, mainehikkaimpia miehiä, mitä kansassa oli.
Vihdoin se pysähtyi sen ylevän temppelin edustalle, missä hauta
odotti suurta vainajaa.

"Kaksitoista haarniskoitua sotilasta kantoi arkun vaunuista. Silloin
Italian kansa lausui viimeiset jäähyväiset kuninkaalleen, joka sitä
oli niin lämpimästi rakastanut, viimeiset jäähyväiset sotilaalleen,
isälleen, historiansa siunatuimmille, onnellisimmille vuosille. Se
oli suuri, juhlallinen hetki, Tuhannesta kurkusta kaikui yht'aikaa:
'Hyvästi, jalo, hyvä, oikeuttarakastava kuningas! Sinä olet elävä
kansasi sydämessä niin kauan kuin aurinko Italiaa valaisee.'
Liput kohosivat taivasta kohti, ja Viktor Emanuel laskettiin
mainehikkaaseen hautakammioonsa."




KÖYHÄT.


Perjantaina tammikuun 20 p:nä.

_On suurta uhrautua isänmaansa puolesta, mutta silti ei pidä
halveksia pienempiä hyveitä, poikani. Kun tänä aamuna tulit koulusta
ja astelit minun edelläni, näin vastaasi tulevan erään köyhän vaimon,
joka kantoi näivettynyttä, surkeannäköistä lasta ja pyysi sinulta
almua. Sinä kyllä katsoit häneen, mutta et kuitenkaan antanut mitään,
vaikka taskussasi oli soldoja._

_Älä totuta itseäsi kulkemaan välinpitämättömänä köyhän ohi, joka
ojentaa kättään, varsinkaan jos tämä köyhä on äiti, joka pyytää
soldon lapselleen! Ajattele, että tämä lapsi mahdollisesti kärsii
nälkää, ajattele mitä äiti silloin tuntee! Koeta kuvitella, miltä
tuntuisi omasta äidistäsi, jos hänen jonakin päivänä täytyisi
sanoa: "Henrik, tänään en voi antaa sinulle edes leipää." Kun
annan jollekulle köyhälle soldon ja hän sanoo: "Jumala siunatkoon
teitä", et voi käsittää, minkä suloisen tunteen se minussa herättää.
Minusta tuntuu sillä, kuin saisin paljon enemmän kuin olen antanut.
Ota sinäkin silloin tällöin soldo pienestä kukkarostasi ja anna
se jollekulle turvattomalle vanhukselle, leivättömälle äidille
tai orpolapselle. Köyhät pitävät lasten lahjoista, sillä ne eivät
nöyryytä heitä, koska lapset, jotka eivät mitään omista, vaan saavat
kaiken muilta, ovat heidän kaltaisiansa. Katsopa vain kuinka köyhät
aina ympäröivät kouluja. Aikaihmisen almu on lähimmäisrakkaudesta
lähtenyt, multa lapsen anti on kuin hyväily. On kuin hän soldon
ohessa myös antaisi kukan._

_Ajattelepa, että kun sinulla on joka lajia yllin kyllin, heiltä
puuttuu kaikki, että sinun ollessasi onnellinen he kerjäävät almua
vain siksi, etteivät kokonaan menehtyisi! Ajattele kuinka surkeata,
että keskellä näitä komeita palatseja ja valaistuja katuja, joilla
loistavat vaunut kulkevat ja samettiin puetut lapset astuvat, on
vaimoja ja lapsia, joilla ei ole leipää! Keskellä meluavia kaupunkeja
on poikasia, aivan yhtä kyvykkäitä kuin sinä, joilla ei ole enempää
syötävää kuin erämaan pedoilla. Voi lapseni, älä koskaan enää mene
almua rukoilevan äidin ohi antamalta hänelle jotain!_

_Äitisi_.




FRANTI EROTETAAN KOULUSTA.


Lauantaina tammikuun 21 p:nä.

Franti on inhoittava poika. Kun joku isä tulee kouluun poikaansa
nuhtelemaan, iloitsee Franti. Hänen on pakko pelätä Garronea,
mutta muurarimestaria hän lyö, siksi että tämä poloinen on pieni.
Hän kiusaa Crossia hänen hervottoman kätensä takia ja härnäilee
Precossia, jota kaikki kunnioittavat; Robettiakin, joka pelasti
lapsen ja nyt liikkuu puujaloilla, hän pilkkaa. Hän pistelee kaikkia,
jotka ovat häntä heikommat, ja kun hän pui nyrkkiään, on hän oikein
raivoisa ja vaarallinen.

Hänen matalassa otsassaan ja ilkeissä silmissään, jotka hän melkein
piilottaa lakkinsa alle, on jotain inhoa herättävää. Hän ei välitä
mistään, nauraa opettajaa päin silmiä, varastaa kun vain tilaisuuden
saapi, valehtelee hävyttömällä naamalla, tuo nuppineuloja kouluun
pistääkseen toverejaan, repii napit sekä omasta että toveriensa
takeista pelatakseen nappikuoppaa. Hänen kirjansa, vihkonsa ja
karttansa ovat rutistetut, tahratut ja repaleina. Viivoittimessa
on hampaan jälkiä, kynät ovat pureskeltuja, kynnet samaten, hänen
vaatteensa ovat täynnä tahroja ja tappeluissa saatuja ratkeamia ja
repeämiä.

Kerrotaan, että hänen äitinsä on tullut huolista sairaaksi ja että
hänen isänsä on kolme kertaa ajanut hänet kotoa pois. Usein tulee
äiti kouluun poikansa käytöstä tiedustelemaan ja menee aina itkien
pois. Franti vihaa koulua, vihaa tovereitaan, vihaa opettajaa.
Opettaja ei aina ole huomaavinansakaan hänen konnamaisuuksiaan, mutta
siitä hän vain yltyy.

Opettaja koetti voittaa häntä hyvyydellä, mutta sitten Franti vain
pilkkasi häntä. Nuhteita saadessaan hän oli itkevinään, peitti
kasvonsa käsillään ja -- nauroi. Hänet erotettiin kolmeksi päiväksi
koulusta, mutta hän palasi entistä ilkeämpänä.

Derossi sanoi hänelle tuonoin: "Mutta herkeä jo, etkö näe, että
opettaja kärsii" -- ja Franti uhkaa iskeä naulan hänen ruumiiseensa.

Tänä aamuna hänet vihdoin ajettiin koulusta kuin koira. Juuri kun
opettaja ojensi Garronelle kirjoitusvihkoa, viskasi Franti lattialle
pienen dynamiittinallin, joka räjähti kuin pyssynpamaus.

Koko luokka hypähti seisoalleen, ja opettaja ryntäsi paikaltaan
huutaen: "Franti, tiehesi heti!" Hän vastasi: "En minä sitä tehnyt."
Ja nauroi. Opettaja sanoi vielä kerran: "Ulos täältä!" "Enkä mene",
vastasi hän.

Silloin opettaja kiivastui, tarttui hänen käsivarteensa, ravisti
häntä ja laahasi pulpetista ulos. Hän puolustautui, kiristi hammasta
ja teki vastakynttä. Opettaja enemmän kantoi kuin talutti hänet
johtajan luo ja palasi sitten yksin luokkaan asettuen paikalleen.
Hänen päänsä vaipui kättä vasten, ja kasvojen ilme oli niin
alakuloinen ja väsynyt, että meihin oikein syvästi koski häntä
katsellessa.

"Kolmikymmenvuotisena opettaja-aikanani ei ole vielä sellaista
tapahtunut", sanoi hän katkerasti päätään pudistaen. Ei kukaan
uskaltanut hiiskahtaa. Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta, ja
ryppy hänen otsassaan oli niin syvä, että muistutti arpea. Opettaja
parka! Kaikki kärsivät hänen kanssaan.

Derossi nousi ja sanoi: "Opettaja, älkää olko noin murheellinen! Me
rakastamme teitä." Hän tointui hiukkasen ja sanoi: "Palatkaamme taas
tehtäväämme!"




SARDINIALAINEN RUMMUNLYÖJÄ.

(Opettajan kertomus.)


Tiistaina tammikuun 24 p:nä.

Custozan taistelun ensimmäisenä päivänä, heinäkuun 24:ntenä 1848,
joutui noin 60 miestä meidän jalkaväkeämme suureen vaaraan. Kun
he juuri olivat miehittämässä yksinäistä taloa, joka oli pienellä
töyryllä, karkasi pari komppaniaa vihollisia heidän kimppuunsa
lähettäen sellaisen luotituiskun joka puolelta, että meikäläiset
tuskin ennättivät taloon suojaan.

Ovet lujasti suljettuaan meikäläiset riensivät maakerroksen ja
kellarin ikkunoihin ja aloittivat kiivaan tulen hyökkääjiä vastaan,
jotka vastasivat samaan tapaan, lähestyen askel askelelta. Nämä
kuusikymmentä italialaista olivat vanhan valkopartaisen, ankaran
näköisen kapteenin komennossa. Heidän joukossaan oli myöskin
sardinialainen rummunlyöjä, neljätoistavuotias poika, joka tuskin
näytti kaksitoistavuotiaalta, pieni, oliivinvärinen, mustasilmäinen.

Kapteeni johti puolustusta eräästä alakerroksen ikkunasta.
Hänen komentonsa kajahtivat kuin pistolinlaukaukset, eikä hänen
rautakasvoissaan havainnut vähintäkään liikutuksen merkkiä.

Rummunlyöjä oli hieman kalpea, mutta seisoi tanakkana pystyssä.
Sitten hän kiipesi eräälle pöydälle ja nojaten seinää vasten kurotti
kaulaansa nähdäksensä ikkunasta. Hän erotti savun läpi vihollisten
valkeat univormut, jotka kentällä hitaasti lähenivät.

Talo oli jyrkällä rinteellä, mutta sinnepäin oli vain yksi ikkuna,
sekin vinttikamariin kuuluva. Siksi eivät viholliset uhanneetkaan
tältä puolelta. Koko rinne oli vapaa. Tuli kohtasi vain huoneen
etupuolta ja sivuja.

Mutta se oli kauhea tuli. Luoteja sinkoili kuin rakeita, muurit
murenivat, tiilet pirstautuivat ja ovet, ikkunapielet ja huonekalut
särkyivät. Puun pirstaleita, kalkkipilviä ja keittiökalujen
kappaleita lensi ilmaan. Kaikkialla pamahteli, rätisi ja ryskyi.
Siellä täällä kaatui aina joku sotilas ikkunan luota ja vietiin
syrjään. Toiset hoipertelivat huoneesta huoneeseen painaen käsiään
haavoihinsa. Keittiössä makasi jo eräs kuolleena, ammottava reikä
otsassa. Vihollisten puoliympyrä vetäytyi yhä lähemmäksi.

Kapteeni, joka tähän asti oli seisonut järkähtämättä, teki samassa
levottoman liikkeen ja poistui pitkin askelin huoneesta. Vahti
seurasi häntä. Kolmen minuutin kuluttua tämä palasi kiireesti
takaisin ja huusi pientä rummunlyöjää käskien häntä mukaansa. Poika
seurasi. Hän juoksi portaita ylös ja astui vahdin kanssa autioon
vinttikamariin, missä tapasi kapteenin kirjoittamassa ikkunaa vasten
nojautuneena. Lattialla oli köysi.

Kapteeni pani kirjeen kokoon ja käänsi poikaan harmaat, kylmät
silmäteränsä, jotka saivat kaikki sotilaat värisemään, ja sanoi
tuimasti: "Rummunlyöjä!"

Tämä nosti heti kätensä ohimolle.

Kapteeni sanoi: "Onko sinulla sydän oikealla paikalla?"

Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.

"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne
tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri
välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä
kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin
nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje
ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"

Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki
kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti
lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi
poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina
mieleesi" -- sanoi hän -- "että tämän joukon pelastus riippuu sinun
rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."

"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.

"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen
köyden päästä vahdin kanssa.

"Olkaa huoleti!"

"Jumala auttakoon sinua!"

Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti
köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi
levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän
toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä
tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä,
ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön
harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat
tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön.
Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään
puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin
hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän
itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja
alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on
nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä
siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut.
Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan
ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki
riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen
saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan
kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen
nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti.
Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi;
ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä",
ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä
ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla
häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden
välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon
kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta
kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia,
käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien
huonekalujen ja muurien ryskinää.

"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa.
"Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas,
nyt hän taas juoksee."

Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo
liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.

"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta,
joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti
eteenpäin.

"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan
kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! -- Voi
tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."

Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin
vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta
hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin
katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.

Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet
olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin
juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat
veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli
murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja
tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää
järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"

Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän
kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa.
He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat
pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat
heidät takaisin.

Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla.
Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä
ääni karjaisi: "Antautukaa!" -- "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä
ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin
molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman
puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena:
"He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin
mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista
ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni
riemusta huudahtaen.

Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja
upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi.
Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa
epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni
kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen
vihollista vastaan.

Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun
jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja
tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät
savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä
laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla
vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo
pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat,
joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.

Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta
sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista
jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.

Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä,
taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan
vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.

Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset
kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he
tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona
kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan
jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein
auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi
tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety
sotasairaalaan.

Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty
sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka
lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä
patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti
vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja
valitusta.

Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle
löytääkseen upseerinsa.

Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra
kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi
halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin
peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen
silmänsä säteilivät kuin jalokivet.

"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan
tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."

"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.

"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään
lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.

"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen
haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut
puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla
ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut
pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut
minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle
kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen
jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan
ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys
oli syynä urhojen kuolemaan. -- Tein kuitenkin minkä voin. Olen
tyytyväinen. -- Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa
verta."

Ja todella valui muutamia veripisaroita huonosti sidotusta kädestä.

"Tahdotteko, että sidon sen vähän paremmin? Jos kurotatte kätenne
tänne, niin minä koetan."

Kapteeni ojensi hänelle vasemman kätensä ja kohotti oikeata
auttaakseen poikaa siteen aukomisessa ja kiinnipanemisessa. Mutta
poika, joka tuskin sai päätään kohoamaan, kalpeni äkkiä ja hänen
täytyi heti taas laskea päänsä alas.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi kapteeni katsellen poikasta ja veti pois
haavoittuneen kätensä. "Sinun täytyy pitää huolta omista haavoistasi,
sen sijaan että tahdot auttaa muita. Vähäpätöisetkin haavat voivat
muuttua vaarallisiksi, jos niitä huonosti hoitaa."

Pieni rummunlyöjä pudisti päätään.

"Mutta sinä olet varmaankin", sanoi kapteeni poikasta tarkastaen,
"menettänyt paljonkin verta, koska olet noin heikko".

"Verta", vastasi poika surullisesti hymyillen. "Enemmän kuin verta.
Katsokaa!"

Ja hän veti peitteen pois.

Kapteeni vetäytyi kauhistuneena askelen taaksepäin. Pojalla oli
vain toinen jalka jäljellä. Vasen jalka oli sahattu poikki polven
yläpuolelta ja tynkä oli kiedottu verisiin rääsyihin.

Samassa astui pieni, paksu sotilaslääkäri kapteenin luo. "Voi",
sanoi hän osoittaen rummunlyöjää, "se on hyvin surkuteltava tapaus.
Jalka olisi helposti ollut pelastettavissa, ellei sitä olisi aivan
mielettömällä tavalla rasitettu. Sitä seurasi verenmyrkytys, ja
jalka oli pantava poikki. Mutta kerrassaan kunnon poika hän on, sen
vakuutan teille. Ei hän ole kyyneltä vuodattanut, ei kertaakaan
huutanut leikkausta tehdessäni. Kautta kunniani, oikein ylpeilen
siitä, että hän on pieni italialainen. Hän on hyvää rotua, sen
vakuutan."

Ja lääkäri riensi eteenpäin.

Kapteeni rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katseli rummuttajaa
miettivänä, levittäen huolellisesti peitteen takaisin hänen
päällensä. Sitten hän hitaasti, ikäänkuin huomaamattaan, kohotti
kätensä ja teki kunniaa.

"Herra kapteeni", huusi poika hämmästyneenä, "mitä te teette, herra
kapteeni? Minulle?"

Ja silloin tämä jäyhä soturi, joka ei vielä milloinkaan ollut
lausunut ystävällistä sanaa alaisilleen, sanoi hyvin hellällä ja
lempeällä äänellä: "Minä olen vain kapteeni, mutta sinä olet sankari."

Ja sitten hän kumartui pienokaisen yli ja suuteli häntä kolme kertaa
otsalle.




ISÄNMAANRAKKAUS.


Torstaina tammikuun 26 p:nä.

_Koska tuo kertomus pienestä rummunlyöjästä on liikuttanut sinun
sydäntäsi, pitäisi sinun osata helposti kirjoittaa tämänpäiväinen
aine: "Miksi rakastan Italiaa?"_

_Eikö ole sata vastausta juolahtanut mieleesi? Minä rakastan Italiaa
siksi, että äitini on italialainen, siksi että suonissani virtaa
italialaista verta. Siksi että maa, jonka povessa vainajat lepäävät,
joita äitini itkien kaipaa ja isäni kunnioittaa, on italialainen.
Siksi että kaupunki, missä olen syntynyt, kieli, jota puhun, kirjat,
jotka minua kasvattavat, veljeni, siskoni, toverini, kaikki ne
ihmiset, joiden keskuudessa elän, kaunis luonto, joka minua ympäröi,
kaikki, mitä näen, kuulen, opin ja rakastan, on italialaista._

_Sinä et vielä saata ymmärtää tätä rakkautta. Täysin tunnet sen vasta
silloin, kun olet aikaihminen ja pitkän poissaolon jälkeen jonkin
suuren laivan kannelta taas näet taivaanrannalla maasi korkeat,
siniset vuoret. Sinä tunnet sen siinä rajattomassa hellyydessä, joka
saa silmäsi kostumaan ja panee sydämesi riemusta sykkimään. Sinä
tunnet sen silloin, kun suuressa, vieraassa kaupungissa ohimennen
kuulet parin käsityöläisen puhuvan kieltäsi. Silloin sen tunnet, kun
kuulet jonkun ylenkatseellisesti puhuvan maastasi ja tunnet veren
nousevan kasvoihisi. Ja kaikkein selvimmin tunnet sen silloin, kun
isänmaasi on vaarassa. Muista, että rakkaus isänmaahan on kallis,
pyhä tunne!_

_Isäsi_.




KATEUTTA. Perjantaina tammikuun 27 p:nä.


Derossi kirjoitti tuon aineen isänmaasta kaikkein parhaiten. Ja
kuitenkin Votini oli varmaan toivonut ensi palkintoa. Täytyihän tuota
Votinia sietää, vaikka hän onkin hieman ylpeä, mutta nyt olen oppinut
häntä halveksimaan jouduttuani samaan penkkiin ja nähtyäni kuinka
hän kadehtii Derossia. Hän koettaa kilpailla hänen kanssaan ja lukea
ahkerasti, mutta Derossi voittaa hänet kymmenkertaisesti joka alalla,
ja Votini pureskelee sormiaan kiukusta.

Myöskin Carlo Nobis kadehtii häntä, mutta hänellä on sen verran
uljuutta, ettei viitsi sitä osoittaa.

Votini sitävastoin ei osaa sitä ensinkään peittää. Hän valittaa
kotona arvosanojaan ja moittii opettajaa vääryydestä. Ja kun Derossi
tapansa mukaan vastaa hyvin ja täsmällisesti, harmittaa se Votinia.
Hän istuu allapäin eikä ole kuulevinaan, tai koettaa nauraa, mutta
se on pelkkää mielikarvautta. Ja kun me kaikki sen tiedämme, on
meillä tapana katsella häntä opettajan kiittäessä Derossia, ja
muurarimestari näyttää jäniksennaamaa.

Tänä aamuna esimerkiksi hänen ylpeytensä oikein pääsi valloilleen.
Opettaja astui huoneeseen ja ilmaisi koekirjoituksen tuloksen.
"Derossi on saanut kymmenen ja ensi palkinnon." Votini aivasti
äänekkäästi kiukusta. Opettaja katsoi häneen ja käsitti heti.
"Votini", sanoi hän, "älä anna kateuden hengelle valtaa! Se on mato,
joka kalvaa aivoja ja myrkyttää sydämen."

Kaikki katselivat häntä paitsi Derossi. Votini koetti vastata,
mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän oli kuin kivettynyt, kasvot
kalpeina. Kun opettaja sitten jatkoi opetusta, kirjoitti Votini
suurilla kirjaimilla paperille: "_Minä en kadehdi sellaisia
palkintoja, joita annetaan suosikeille ansiotta_." Tämän paperin
hän tahtoi lähettää Derossille. Mutta sillävälin minä näin Derossin
naapurien kuiskailevan keskenänsä. Sitten he leikkasivat paperista
ison mitalin, johon oli piirretty käärme. Votinikin sen huomasi.
Opettaja pistäysi hetkiseksi ulos. Heti Derossin naapurit poistuivat
paikoiltaan ja veivät paperimitalin juhlallisesti Votinille. Koko
luokka odotti suurella jännityksellä mitä tästä seuraisi. Votini
vapisi raivosta. Derossi huusi: "Antakaa se minulle!" -- "Niin, se
onkin parempi", vastasi toiset, "sinun pitääkin antaa se hänelle".

Derossi otti mitalin ja repi sen palasiksi. Samassa opettaja palasi
luokalle. Minä tarkastelin Votinia. Hän oli tulipunainen -- otti
paperin aivan kuin ajatuksissaan, kiersi sitä sormiensa välissä,
pisti sen suuhunsa, pureskeli sitä hiukkasen ja solahutti sen penkin
alle. Luokalta mentäessä Votini, joka vielä oli hämillään, pudotti
imupaperinsa juuri Derossin kohdalle. Derossi otti sen ystävällisesti
ja pani Votinin koululaukkuun auttaen häntä kiinnittämään sen
kantohihnoja. Votini ei uskaltanut silmiään nostaa.




FRANTIN ÄITI.


Lauantaina tammikuun 28 p:nä.

Mutta Votini on parantumaton. Eilen uskontotunnilla johtajan
läsnäollessa opettaja kysyi Derossilta, tunsiko hän lukukirjassa
olevan virren, joka alkoi sanoilla: "O Jumala, et hyljää pienten
ääntä." Derossi vastasi kieltävästi, mutta Votini sanoi heti: "Minä
tiedän", ja hymyili aivan kuin olisi tahtonut sillä kiusoittaa
Derossia. Mutta eipä hän saanutkaan tiedoillaan loistaa, sillä
samassa astui Frantin äiti sisään huolestuneena, harmaat, lumesta
märät hiukset hajallaan, työntäen edellään poikaansa, joka oli
erotettu koulusta.

Surkea oli se näytelmä, joka nyt seurasi. Vaimo rukka miltei
heittäytyi johtajan jalkojen juureen, pani kätensä ristiin ja huusi
rukoillen: "Osoittakaa minulle se armo, että otatte poikani takaisin
kouluun! Kolme päivää olen häntä kotona piilottanut, mutta jos isä
saa vihiä siitä, lyö hän pojan kuoliaaksi. Armahtakaa! En tiedä enää
mitä tehdä, mihin ryhtyä. Minä rukoilen teitä kaikesta sydämestäni."

Johtaja koetti viedä hänet ulos, mutta hän pani vastaan itkien ja
rukoillen.

"Jospa tietäisitte kuinka paljon huolta tämä poikanen jo on tuottanut
minulle, säälisitte varmaankin minua. Voi, armahtakaa! Minä toivon,
että hän parantaa tapansa. Ei minulla enää ole pitkää aikaa jäljellä.
Minä tunnen kuoleman läheisyyden ja ennen poismenoani tahtoisin
nähdä hänet muuttuneena, sillä" -- hän purskahti katkeraan itkuun --
"hän on minun lapseni, minä rakastan häntä, minä kuolen epätoivoon.
Ottakaa hänet vielä kerta, herra johtaja, estääksenne suurta
onnettomuutta tapahtumasta! Tehkää se siksi, että säälitte onnetonta
sortunutta äitiä!" Ja hän peitti kasvonsa itkien ja nyyhkien.

Franti seisoi allapäin, mutta ei osoittanut mitään liikutusta.
Johtaja tähysteli häntä, mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Franti,
mene paikallesi!"

Silloin vaimo otti kädet kasvoiltaan ja puhkesi lämpimiin,
loppumattomiin kiitoksiin, niin ettei johtaja saanut suunvuoroa.
Sitten hän meni ovelle päin pyyhkien silmiään ja läähättäen:
"Poikaseni, minä varoitan sinua. Olkaa kärsivällisiä häntä
kohtaan! Kiitos, herra opettaja! Te olette osoittanut kristillistä
lähimmäisrakkautta. Ole kunnollinen, poikani! Jääkää Jumalan haltuun,
rakkaat lapset! Kiitoksia, herra johtaja, ja näkemiin! Ja antakaa
anteeksi, olkaa kärsivällinen onnetonta äitiä kohtaan!"

Ja vielä kynnykseltä rukoilevasti silmäiltyään poikaansa hän meni
huiviinsa kietoutuneena, kalpeana, kumarassa, vavisten ovesta ulos,
ja me kuulimme hänen yskänsä vielä portailta. Johtaja silmäili
Frantia vakavasti koko luokan ollessa ääneti ja sanoi sitten tavalla,
joka pani jokaisen värisemään: "Franti, sinä murhaat äitisi."

Kaikki kääntyivät katsomaan Frantia. Tämä kurja nauroi.




OIKEAAN OSUNUT PALKINTO.


Lauantaina helmikuun 4 p:nä.

Tänä aamuna tuli tarkastaja, mustiin puettu, valkopartainen herra,
palkintoja jakelemaan. Tehtyään muutamia kysymyksiä hän antoi
ensimmäisen mitalin Derossille. Mutta ennenkuin hän antoi toisen,
vaihtoi hän muutamia sanoja opettajan kanssa. Kaikki pojat arvelivat:
Kukahan tuon toisen saanee? Tarkastaja sanoi sitten ääneen: "Toisen
mitalin on ansainnut Pietro Precossi. Hän on ansainnut sen sekä
läksyjensä, käsitöittensä ja kaunokirjoituksensa että käytöksensä
vuoksi." Kaikki iloitsivat ja katsoivat Precossiin. Hän nousi
seisoalleen niin hämillään, ettei enää tiennyt missä oli. "Tule
tänne", käski tarkastaja. Precossi astui esiin.

Tarkastaja tähysteli tutkivasti hänen vahankalpeita kasvojaan ja
heikkoja jäseniään, joita paikatut epämukavat vaatteet verhosivat,
ja hänen hyviä, surullisia silmiään, joista saattoi lukea kokonaisen
kärsimysten historian. Sitten hän kiinnittäen mitalin hänen rintaansa
sanoi: "Precossi, sinä saat tämän. Ei kukaan ansaitse sitä paremmin
kuin sinä. Tämä palkinto ei ole annettu vain sinun ymmärryksesi ja
tahtosi takia, vaan myöskin rohkeutesi ja sydämesi tähden. Eikö
niin?" sanoi hän meihin kääntyen.

Precossi teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jotain,
ja katsahti kiitollisesti meihin. "Mene nyt, rakas lapsi", sanoi
tarkastaja, "ja Jumala varjelkoon sinua".

Oli aika mennä kotiin. Tuskin olimme päässeet ovesta ulos, niin
kenenpä näemme eteisen päässä? Siellä seisoi Precossin isä, seppä,
kalpeana kuten ainakin, synkän näköisenä, hiukset silmillä, lakki
kallellaan päässä, käynti epävarmana.

Opettaja kuiskasi jotakin tarkastajan korvaan. Tämä etsi kiireesti
Precossin ja johdatti hänet isänsä luo. Poika vapisi.

Opettaja ja johtaja lähenivät myöskin, ja pojat muodostivat
suuren piirin heidän ympärillensä. "Te olette kai tämän pojan
isä"? kysyi tarkastaja tuttavallisesti. Ja vastausta odottamatta
hän lisäsi: "Minä iloitsen teidän kanssanne. Hän, nähkääs, on
viidestäkymmenestäneljästä oppilaasta ansainnut toisen mitalin. Hän
on ymmärtäväinen, hyväsydäminen poika, joka aina tekee tehtävänsä,
kelpo lapsi, joka saavuttaa kaikkien suosion ja kunnioituksen. Te
voitte olla ylpeä hänestä, sen vakuutan."

Seppä, joka suu auki oli kuunnellut, katseli ensin tarkastajaa,
sitten johtajaa ja viimein poikaansa, joka seisoi hänen edessään
vavisten, silmät maahan luotuina. Näytti siltä, kuin hän nyt vasta
olisi muistanut, miten hän oli rääkännyt tätä pientä poloista. Ja
vasta nyt hän näytti käsittävän, miten kärsivällisesti tämä oli
kaikki kestänyt. Tuon kovan miehen kasvoilla kuvastui jonkinlainen
tylsä hämmästys, joka muuttui synkän surun ilmaukseksi ja vihdoin
osoittautui hillittömänä hellyytenä. Nopealla liikkeellä hän tarttui
poikansa päähän ja puristi sitä rintaansa vastaan.

Me kuljimme kaikki Precossin ohi. Minä käskin häntä tulemaan Garronen
ja Crossin kanssa torstaina meille. Kaikki sanoivat hänelle jotakin
ja tervehtivät häntä. Isä katseli meitä hämmästyneenä, yhä edelleen
puristaen nyyhkyttävän poikansa päätä rintaansa vastaan.




PIENI JUNA.


Perjantaina helmikuun 10 p:nä.

Precossi tuli eilen Garronen kanssa meille. Minä olen ihan varma,
että vaikka he olisivat olleet ruhtinaan poikia, ei heitä olisi voitu
ottaa vastaan suuremmalla riemulla. Garrone oli ensi kertaa meillä.
Hän näet ei mielellään käy missään, kun pitää itseänsä kovin isona
ollakseen vasta kolmannella luokalla.

Me menimme kaikki ovelle vastaan, kun he soittivat. Crossi ei tullut,
sillä hänen isänsä on kuuden vuoden poissaolon jälkeen palannut
Amerikasta. Äitini hyväili Precossia, ja isäni esitteli hänelle
Garronen sanoen: "Hän ei ole ainoastaan kelpo poika, vaan myös
todella jalo ihminen." Precossilla oli mitalinsa mukanaan. Hän oli
hyvin onnellinen siitä, että hänen isänsä oli työssä eikä viiteen
päivään ollut juonut. Isä on niin mielistynyt poikansa seuraan, että
tahtoo hänet kanssaan pajaansa ja näkyy yleensä kerrassaan muuttuneen.

Me rupesimme leikkimään, ja minä toin kaikki leluni esiin. Precossi
oli hyvin ihastunut nähdessään pienen junan vetureineen, joka
ihan itsestään liikkuu, kun vieteri vedetään avaimella vireeseen.
Sellaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ihan hän oli
silmillään niellä nuo pienet punaiset ja keltaiset vaunut. Minä
annoin hänelle avaimen, jotta hän saisi itse panna junan käyntiin.
Hän laskeutui polvilleen eikä enää katsonutkaan muuta.

Niin tyytyväisenä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt. Hän sanoi
ehtimiseen: "olkaa hyvä, olkaa hyvä", ja torjui kaikkia kätösillään
pois tieltä, jotteivät seisauttaisi junaa. Sitten hän otti vaunut
hyvin varovasti käteensä, asetti ne jälleen lattialle aivan kuin ne
olisivat olleet lasia, pelkäsi himmentävänsä niitä hengityksellään,
rupesi niitä puhdistamaan, katseli niitä alta ja päältä ja hymyili
itsekseen.

Me seisoimme kaikki hänen ympärillään ja katselimme häntä. Katselimme
hänen ohutta kaulaansa, noita pieniä korvia, joista eräänä päivänä
olin nähnyt vuotavan verta, isoa takkia kyynärpäihin käärittyine
hihoineen, joista hänen laihat käsivartensa pistivät esiin, nämä
käsivarret, jotka niin usein olivat koettaneet torjua lyöntejä hänen
kasvoiltaan. Tällä hetkellä minä olisin tahtonut antaa hänelle kaikki
leikkikaluni, panna kaikki kirjani hänen jalkainsa eteen, antaa
hänelle viimeisen leipäpalani, riistää vaatteet yltäni.

Junan tahdoin ainakin antaa hänelle, mutta ensin oli isältä
pyydettävä lupa.

Samassa pistettiin käteeni paperilippu, johon isän käsialalla oli
kirjoitettu: "_Precossi pitää junastasi. Hänellä ei ole ensinkään
leikkikaluja. Eikö sydämesi vaadi sinua tekemään jotain_?" Minä
tartuin heti junaan ja vaunuihin, laskin ne hänen käteensä ja sanoin:
"Ne ovat sinun. Ota ne!" Hän katseli minua, mutta ei ollut ymmärtää.
"Ne ovat sinun", sanoin; "minä lahjoitan ne sinulle". Hän katseli
isääni ja äitiäni vielä kummastuneempana ja kysyi: "Mutta miksi?"
Isäni sanoi: "Henrik lahjoittaa ne sinulle siksi, että sinä olet
hänen toverinsa, siksi että hän tahtoo viettää sinun juhlapäivääsi."
Precossi kysyi arasti: "Saanko... saanko minä... viedä ne kotiin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki. Hän oli jo ovensuussa, mutta ei
uskaltanut lähteä. Hän oli onnellinen, pyysi anteeksi, vapisi ja
nauroi yht'aikaa. Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan.

"Huomenna", sanoi Precossi, "sinun pitää tulla pajaan katsomaan miten
isäni takoo. Silloin minä annan sinulle nauloja."

Äitini kiinnitti hänen napinreikäänsä kukkavihon käskien hänen viedä
sen kotia äidilleen. Matalalla, epävarmalla äänellään poika sanoi
päätään kohottamatta: "Kiitoksia!" Mutta koko hänen kiitollinen
sielunsa loisti hänen silmistään.




YLPEYTTÄ.


Lauantaina helmikuun 11 p:nä.

Onko mahdollista! Carlo Nobis puhdistaa hihansa huolellisesti joka
kerta, kun Precossi ohimennessään tulee siihen koskeneeksi. Hän on
oikein ylpeyden perikuva, syystä että hänen isänsä on rikas herra.
Mutta on Derossinkin isä varakas. Nobis tahtoisi penkin yksinomaan
itseään varten. Peläten, että kumppanit hänet tahraavat, tarkastelee
hän kaikkia kiireestä kantapäähän ja hymyilee ivallisesti.

Ja voi sitä poloista, joka rivissä ulos mennessämme sattuu astumaan
hänen jalalleen! Vähemmästäkin hän jo syytää parjauksia vasten
silmiä tai uhkaa tuoda isänsä kouluun. Ja kuitenkin hän tietää,
kuinka pahakseen isä pani, kun hän solvasi kivihiilikauppiaan poikaa
nimittäen hänen isäänsä rentuksi.

En ole koskaan nähnyt ylpeämpää otusta. Ei kukaan puhuttele häntä,
ei kukaan mennessä sano hänelle hyvästiä, ei kukaan auttaisi
häntä läksyissä. Eikä hänkään siedä ketään. Varsinkin hän koettaa
kohdella Derossia ylenkatseellisesti, siksi että tämä on etevin, ja
Garronea siksi, että tämä on kaikkien suosikki. Mutta Derossi ei
ole siitä tietävinäänkään, ja kun Garronelle kertoo hänen katalasta
mielialastaan, vastaa hän: "Nobis on niin järjettömän ylpeä, ettei
häntä ilkeä edes korvalle lyödä."

Mutta Coretti sanoi hänelle tuonoin, kun hän nauroi hänen
kissannahkaista lakkiaan: "Mene oppiin Derossin luo, jos tahdot
herrana esiintyä!" Eilen Nobis valitti opettajalle, että
kalabrialainen poika oli polkenut häntä jalalle. Opettaja kysyi
syytetyltä: "Oletko sen tahallasi tehnyt?" -- "En suinkaan", vastasi
poika avomielisesti. Ja opettaja sanoi: "Sinä olet liian ärtyisä,
Nobis." Nobis veti vanhaa nuottiaan: "Sen minä kerron isälleni."

Mutta silloin opettaja suuttui. "Isäsi tulee nytkin sanomaan, että
sinä olet väärässä, kuten edelliselläkin kerralla. Ja sitäpaitsi
opettaja tutkii asiat koulussa." Sitten hän sanoi Nobisille
leppyisästi: "Muuta käytöksesi! Ole tuttavallinen ja ystävällinen
kumppaneillesi. Katso, täällä on köyhien ja rikkaiden, käsityöläisten
ja herrojen poikia, ja kaikki elävät sovussa ja rakkaudessa kuin
veljet, niinkuin te oikeastaan olettekin. Miks'et sinä tee niinkuin
muutkin? Niin vähällä vaivalla sinä voittaisit rakkautta, ja se
tyydyttäisi sinua itseäsikin paljon paremmin. -- Eikö sinulla ole
mitään vastaamista?"

Nobis, joka oli kuunnellut ivallisesti hymyillen, virkahti kylmästi:
"Ei mitään."

"Mene paikallesi", sanoi opettaja. "Minä säälin sinua. Sinä olet
sydämetön poika."

Kaikki näytti päättyneen tähän. Mutta muurarimestari, joka istui
ensi penkillä, käänsi pyöreät, pulleat kasvonsa Nobisia päin, joka
istui viimeisessä rivissä, ja näytti hänelle niin onnistaneen ja
hullunkurisen "jäniksennaaman", että koko luokka purskahti nauruun.

Opettaja kyllä nuhteli häntä tästä, mutta ei voinut itsekään olla
salavihkaa nauramatta. Nobiskin nauroi, mutta se ei tullut sydämestä.




HAAVOITTUNUT TYÖMIES.


Maanantaina helmikuun 13 p:nä.

Nobis ja Franti ovat samankarvaisia. Molemmat he katselivat kylmästi
ja välinpitämättömästi aamullista surkeata näytelmää. Kun palasin
koulusta ja tapasin isäni kadulla, jäin vähäksi aikaa seisomaan ja
katselemaan toisen luokan pikku naskaleja, jotka olivat polvillaan
ja hankasivat katuojan jäätä takkiensa liepeillä ja lakeillaan
saadakseen sen liukkaammaksi. Samassa näimme kadun toisesta päästä
väkijoukon syöksyvän esiin. Kaikki näyttivät pelästyneiltä ja
totisilta ja puhuivat matalalla äänellä. Keskellä kulki kolme
poliisia ja heidän jäljessään kaksi miestä kantaen paareja.

Poikasia juoksi joka taholta esiin ja yhtyi joukkoon. Se lähestyi
meitä.

Paareilla lepäsi mies kalmankalpeana, hiukset verissä ja sekaisin, ja
verta vuoti hänen suustaan ja korvistaankin. Paarien vieressä astui
vaimo, lapsi käsivarrella. Hän näytti olevan epätoivon vallassa ja
vaikeroi yhtenään: "Hän on kuollut, hän on kuollut, hän on kuollut!"

Vaimon jäljestä tuli poika, koululaukku kainalossa, ja nyyhkytti.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi isäni.

Eräs lähellä oleva vastasi, että mies oli muurari, joka oli työtä
tehdessään pudonnut neljännestä kerroksesta. Paarien kantajat
levähtivät hetkisen. Moni käänsi kasvonsa kauhistuneena pois.

Samassa tunsin jonkun koskettavan kyynärpäätäni. Siinä oli
pieni muurarimestari aivan kalpeana ja vapisten. Poika ajatteli
varmaankin isäänsä. Minäkin muistelin häntä. Minä saatoin kuitenkin
rauhallisesti istua koulussa siinä tiedossa, että isäni on kotona
kirjoituspöytänsä ääressä, vaaroista kaukana. Mutta kuinka monen
pojan täytyy peläten ajatella, että hänen isänsä työskentelee
korkeilla telineillä tai koneen rattaiden ääressä ja että yksi ainoa
varomaton liike, yksi ainoa harha-askel voi saattaa hänet hengiltä.
He ovat samassa asemassa kuin sotilaiden lapset, joiden isät ovat
taistelussa.

Muurarimestari katseli sinnepäin ja vapisi yhä enemmän. Isäni huomasi
sen ja sanoi: "Mene kotiin, lapsi, mene isäsi luo! Sinä löydät hänet
terveenä ja levollisena."

Muurarimestari alkoi astella poispäin, mutta kääntyi ehtimiseen
taaksensa. Samassa joukko lähti taas liikkeelle ja vaimo huusi
sydäntäsärkevästi: "Hän on kuollut!" -- "Ei, ei hän ole kuollut",
sanottiin joka taholta. Mutta hän ei kuunnellut, repi vain tukkaansa.

Yht'äkkiä kuulin äkäisen äänen sanovan: "Sinä naurat!" Havaitsin
samassa erään miehen katsovan Frantia, joka vieläkin nauroi. Silloin
mies sivalsi hänen lakkinsa maahan sanoen: "Lakki pois, kunnoton, kun
työn uhria kannetaan ohitse!"

Joukko oli jo mennyt, ja kadun keskellä näkyi verinen juova.




VANKI.


Perjantaina helmikuun 17 p:nä.

Voi! Enpä ole milloinkaan kummempaa kuullut. Isäni vei minut eilen
Moncalierin läheisyyteen katsomaan erästä huvilaa, jonka hän aikoo
vuokrata ensi kesäksi. Avaimet olivat erään opettajan hallussa, joka
samalla oli isäntäväen sihteeri. Hän näytti meille huvilaa ja vei
meidät omaan huoneeseensa, jossa tarjosi juotavaa.

Pöydällä oli suppilomaiseksi koverrettu puinen mustetolppo.

Kun opettaja havaitsi isäni sitä katselevan, sanoi hän: "Tämä
mustetolppo on minulle hyvin kallisarvoinen. Jospa te tietäisitte sen
historian!"

Ja hän kertoi sen meille. Joitakin vuosi sitten hän oli opettajana
Torinossa ja opetti muun muassa talvisin vankeja. Opetussalina oli
vankilan kirkko, pyöreä rakennus. Ylt'ympäri korkeissa, alastomissa
muureissa oli pieniä neliskulmaisia, rautaristikoilla suljettuja
ikkunoita, ja joka ikkunan takana oli pieni koppi. Siellä hän opetti
astellen edestakaisin kylmässä, hämärässä kirkossa. Ja vangit
lähenivät vihkoineen ja kirjoineen rautaristikkoja. Monella näistä
oppilaista oli näivettyneet, kärttyisen näköiset kasvot, pörröiset
harmaat päät ja tuijottavat silmät.

Kopissa n:o 78 oleva vanki oli oppivaisin ja kiitollisin kaikista.
Hän oli nuori, mustapartainen, onnettoman näköinen mies. Ammatiltaan
hän oli puuseppä, ja kerran vihan vimmassa hän oli viskannut
mestarinsa päähän napakairan, niin että mies heitti henkensä. Mestari
näet oli aina ärsytellyt häntä. Tästä hänet tuomittiin kuudeksi
vuodeksi vankeuteen. Siellä hän oppi kolmessa kuukaudessa lukemaan ja
kirjoittamaan ja lueskeli mielellään. Kuta enemmän hän opiskeli, sitä
selvemmin näkyi myöskin, että hänen tapansa muuttuivat ja että hän
katui rikostaan.

Eräänä päivänä tunnin päätyttyä hän viittasi opettajaa luoksensa ja
ilmoitti surumielin, että hänen täytyi seuraavana päivänä matkustaa
pois ollakseen lopun rangaistusaikaansa Venetsian vankilassa. Ja
sanoessaan opettajalleen hyvästi hän pyysi liikutettuna nöyrällä
äänellä saada puristaa hänen kättänsä. Opettaja kurotti hänelle
kätensä, jota mies suuteli ja kostutti kyynelillään.

"Kuusi vuotta kului, ja minä sain uusia vaikutteita ja ajateltavia",
kertoi opettaja. "Mutta toissa päivänä tuli luokseni yksinkertaisesti
puettu mies, jonka pitkässä, mustassa parrassa jo näkyi valkeita
karvoja. Hän kysyi, olinko sen ja sen niminen opettaja? 'Kuka te
sitten olette?' kysyin. -- 'Minä olen vanki n:o 78', vastasi hän.
'Te opetitte kuusi vuotta sitten minua lukemaan ja kirjoittamaan.
Jos muistatte, ojensitte minulle eron hetkenä kätenne. Nyt on
rangaistusaikani ohitse, ja minä olen tullut tänne pyytämään, että
te... olisitte armollinen ja vastaanottaisitte minulta pienen
muiston, jonka olen teitä varten vankilassa valmistanut. Tahdotteko
ottaa sen minulta muistolahjaksi?' Minä seisoin siinä sanaakaan
virkkamatta. Mutta hän käsitti vaitioloni siten, etten olisi
välittänyt lahjasta, ja katsoi minuun kuin olisi tahtonut sanoa:
'Kuuden vuoden kärsimykset eivät siis ole riittäneet puhdistamaan
käsiäni.' Mutta hänen kasvojensa ilme oli niin perin surullinen, että
heti kävin kiinni hänen tarjoamaansa esineeseen, ja tässä se nyt on."

Me katselimme mustetolppoa tarkasti. Näytti siltä, kuin se olisi
suurella kärsivällisyydellä koverrettu naulan kärjellä. Siihen
oli kaiverrettu vihko ja viistosti sen poikki kynä. Ympärille oli
kirjoitettu: "Opettajalleni. N:o 78. Muistoksi. Kuusi vuotta!" ja
pienemmillä kirjaimilla: "Kestävyyttä ja toivoa!"

Opettaja ei virkkanut enää mitään, ja me sanoimme jäähyväiset. Mutta
astellessamme Moncalierista Torinoon en saanut mielestäni vankia
pienen ikkunan ääressä, hänen eroaan opettajastansa, tuota vankilan
komerossa koverrettua mustetolppoa, joka kertoi niin paljon. Yölläkin
näin siitä unta ja tänä aamuna rupesin taas sitä samaa ajattelemaan
-- -- -- aavistamatta mikä hämmästyttävä uutinen minua odotti tänään
koulussa.

Tuskin olin istuutunut uudelle paikalleni Derossin viereen ja
kirjoittanut laskuesimerkkini, kun jo rupesin kertomaan toverilleni
vangista, mustetolposta, kaiverretusta kynästä ja vihosta ja
kirjoituksesta, joka oli sen ympärillä. Derossi säpsähti nämä
sanat kuullessaan ja katseli vuoroin minua, vuoroin Crossia,
vihanneskaupustelijavaimon poikaa, joka istui selin meihin ja näytti
tykkänään kiintyneen esimerkkiinsä.

"Hiljaa", sanoi hän sitten matalalla äänellä käyden minun käteeni.
"Tiedätkö mitä? Crossi kertoi minulle toissa päivänä nähneensä
Amerikasta palanneen isänsä kädessä puusta koverretun mustetolpon.
Kuusi vuotta -- -- -- Hän sanoi isänsä olleen kuusi vuotta Amerikassa
-- -- --, mutta hän olikin vankilassa. Crossi oli siihen aikaan vielä
niin pieni, ettei hän sitä muistanut, eikä äiti ole tahtonut puhua
hänelle mitään rikoksesta. Älkäämme mekään hiiskuko asiasta."

En saanut mitään sanotuksi, silmäni olivat kuin naulitut Crossiin.




ISÄN SAIRAANHOITAJA.

(Opettajan kertomus.)


Lauantaina helmikuun 18 p:nä.

Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen
ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta
märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä
kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät
miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.

Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä,
joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin
päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti
sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan
ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja
olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja
muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin.
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja
auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin
useita penikulmia.

Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä
sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.

"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen
ja peläten surullisia tietoja.

Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?"
"Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin
vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."

"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.

Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten,
luullakseni."

Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan
hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa,
viimeinen sija."

"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi
poika levottomasti.

Sairaanhoitaja katseli häntä vastaamatta. Sitten hän sanoi: "Tule!"

He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja
seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa
pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan.
Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle
noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa
kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat
kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju
tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin
pullot käsissä.

Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä
kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."

Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi
päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka
liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.

Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan
itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin
olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka,
miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset
olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat
turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko
ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli
entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.

"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua?
Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut
tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" --
Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.

"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."

Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.

Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan
kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä
ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle
jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta
seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan
kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt,
toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt.
Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen
kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen
olkapäätänsä. Hän säpsähti.

Se oli laupeudensisar.

"Mikä minun isääni vaivaa?" kysyi hän nopeasti.

"Onko hän sinun isäsi?" kysyi sisar ystävällisesti.

"On. Äitini lähetti minut hänen luoksensa. Mikä hänen on?"

"Rohkeutta, lapsi", vastasi sisar, "pian tulee lääkäri". Ja hän
poistui muuta sanomatta.

Puolen tunnin päästä hän kuuli kellon kilisevän ja näki lääkärin
apulaisensa seurassa astuvan huoneeseen. He aloittivat käyntinsä
pysähtyen jokaisen vuoteen luona. Tämä odottaminen tuntui pojasta
iankaikkisuudelta, ja hänen epätoivonsa kasvoi kasvamistaan. Lääkäri
oli pitkäkasvuinen, kumara vanhus, kasvot vakavat. Jo ennenkuin
hän poistui naapurivuoteelta, nousi poika seisomaan ja alkoi itkeä
lääkärin lähetessä.

Lääkäri katseli häntä. "Hän on sairaan poika", selitti
laupeudensisar. "Tänä aamuna hän on tullut maalta tänne."

Lääkäri pani kätensä pojan olalle, sitten hän kumartui sairaan
puoleen, koetti hänen valtimoansa, kosketti hänen otsaansa ja kääntyi
lopuksi sisaren puoleen tehden muutamia kysymyksiä. Tämä vastasi,
että kaikki oli entisellään. Lääkäri näkyi hetkisen miettivän, sitten
hän sanoi: "Menetelkää samoin kuin tähänkin asti."

Silloin poika rohkaisi mielensä ja sanoi itkun tukahduttamalla
äänellä:

"Mikä minun isääni vaivaa?"

"Koeta rauhoittua, lapsi", sanoi lääkäri laskien uudestaan kätensä
hänen olkapäälleen. "Hänellä on ruusu kasvoissa. Se on vaarallista.
Mutta vielä on toivoa. Hoida häntä. Sinun läsnäolosi voi tehdä
hänelle hyvää."

"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.

"Kyllä hän sen vielä tekee... kenties jo huomenna. Toivokaamme
parasta."

Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.

Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun
hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan
kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen
kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui
hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä
katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla
osoittanut tuntevansa häntä.

Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen
nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään
osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui
epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän
liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän
nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä
hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet
vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli
poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan.
Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan.
Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi
kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta
kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin
rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas
hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli
kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen
kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului
toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja
uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.

Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti
päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle
toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut
ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden
itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat
sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui
alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja
peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon
välillä.

Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.

Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään
toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin.
Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan
tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas
katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut
vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän
liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän
sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä
tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain
vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo.
Hiukan kärsivällisyyttä vielä."

Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja
valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli
läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan
haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään
paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen.
Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan
kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti:
"Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.

Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.

Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja
katselivat kummissaan heitä.

Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä
luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka
sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen
ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua,
kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako
päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen?
Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas
tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden
sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi
tällaista aavistanut."

Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan
ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita
päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta
hän ei liikahtanut paikalta.

"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän
veti häntä luoksensa.

Poika kääntyi katsomaan sairasta.

"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.

Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi
silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.

Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva.
"Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti.
Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua
silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen
läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen!
Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun
niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä
vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän
tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän
muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"

"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.

Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän
kysyi.

"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut
sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne
tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe
jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."

Sairas katseli poikaa lakkaamatta.

Isä sanoi Ciccillolle: "Jää sitten!"

"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.

"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin
rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi
hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"

Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.

Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo
jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta
samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin.
Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen
kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän
hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän.
Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat
sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä
pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi
lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen
viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä
hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli
häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan
suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön
hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi
ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen
luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi
vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua
hän palasi lääkärin kanssa.

"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.

Poika tarttui sairaan käteen.

Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.

Tällöin pojasta tuntui, kuin sairas olisi puristanut hänen kättänsä.

"Hän puristi minun kättäni!" huudahti hän.

Lääkäri kumartui sairaan yli, ja sisar otti ristiinnaulitunkuvan
seinältä.

"Hän on kuollut!" huudahti poika.

"Mene, poikani", sanoi lääkäri. "Sinun pyhä toimesi on päättynyt. Se
palkka, jonka tällä olet ansainnut, tulkoon elämässä moninkertaisesti
osaksesi! Jumala suojelkoon sinua! Hyvästi!"

Sisar, joka oli hetkeksi poistunut, palasi nyt tuoden kädessään
orvokkeja, joita oli lasissa ikkunalla, ja antoi ne pojalle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa. Ota nämä muistoksi sairaalasta!"

"Kiitoksia", sanoi poika ottaen kukkavihon toisella kädellään ja
pyyhkien toisella kyyneliä silmistään. "Mutta minun on käytävä pitkä
matka jalan, ja ne lakastuisivat tiellä." Hän hajoitti kukkavihon
ja sirotti kukat kuolleen vuoteelle. "Nämä minä jätän rakkaalle
vainajalleni muistoksi. Kiitos, sisar! Kiitos, herra lääkäri!
Hyvästi, isä raukka!"

Ja tämän sanottuaan hän otti myttynsä kainaloonsa ja meni matkaansa
väsynein askelin. Päivä oli jo silloin koittanut.




PAJA.


Maanantaina helmikuun 20 p:nä.

Precossi tuli eilen illalla muistuttamaan minua, että kävisin
katsomassa hänen isänsä pajaa, joka on täällä saman kadun varrella.
Ja kun tänä aamuna isäni kanssa menin kaupungille, poikkesimme
hetkeksi sinne.

Kun astuimme ovesta sisään, näimme Precossin istuvan tiilikasalla.
Hän lueskeli läksyään, kirja polvellaan.

Hän nousi heti ja tuli meitä vastaan. Huone oli avara ja täynnä
hiilentomua. Seinillä riippui moukareja, pihtejä, kankia ja rautaa
jos jonkinlaista. Nurkassa paloi ahjossa tuli, johon eräs poika
puhalteli palkeilla. Precossin isä seisoi alasimen ääressä, ja sälli
piti rautatankoa tulessa.

Tuskin oli seppä meidät huomannut, ennenkuin jo nosti lakkiaan
huutaen: "Terve tuloa! Kas tuossa on se kunnon poika, joka
lahjoitti meidän pojalle junan. Hän on tullut katsomaan miten
pajassa työskennellään. Heti paikalla saatte nähdä." Ja tätä
sanoessaan hän hymyili. Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin
julmannäköiset kuin ennen, eikä katsekaan ollut niin karsas. Sälli
ojensi hänelle toisesta päästä tulikuuman rautatangon, jonka seppä
asetti alasimelle. Siitä piti tehtämän kaiderauta satamakadun
ristikkoaitaan. Seppä kohotti moukariaan ja rupesi takomaan hehkuvaa
tangonpäätä käännellen sitä joka puolelle, sysäten sen väliin
alasimen keskelle, väliin sivulle. Ja kummallista oli nähdä, miten
nopeat, raskaat vasaranlyönnit saivat raudan taipumaan, vääntymään ja
laajenemaan, kunnes se vihdoin sai siron kukkalehden muodon, aivan
kuin olisi ollut sormin muodostettu vahankappale.

Sill'aikaa Precossi katseli meitä tyytyväisenä, kuin olisi tahtonut
sanoa: Huomatkaa kuinka isä osaa tehdä työtä!

"Onko pikku herra nyt nähnyt, kuinka sitä tehdään?" kysyi seppä
näyttäen minulle valmista kappaletta, joka muistutti piispansauvaa.
Sitten hän pani sen pois ja työnsi toisen kangen tuleen.

"Todella hyvin taitavasti tehty", sanoi isäni. Ja hän jatkoi: "Te
siis teette työtä nyt taas. Hyvä tahto on jälleen palannut."

"Niin, se on palannut", vastasi käsityöläinen pyyhkien hikeä
otsaltaan ja punastuen. "Ja tiedättekö, kuka sen on minulle antanut?
Tämä kunnon poika, joka ahkeruudellaan on tuottanut isälleen kunniaa,
sill'aikaa kuin isä hävitti sekä tavaransa että palkkansa ja kohteli
häntä kuin eläintä. -- Pikku kääpiöni, tule tänne, että saan nähdä
kasvosi!"

Ja poika riensi hänen luokseen. Isä nosti hänet alasimelle pystyyn
kannattaen häntä käsivarsista, ja poikanen hyväili isäänsä sivellen
kätösillään hänen nokisia kasvojaan. "Kas niin", sanoi seppä ja laski
hänet lattialle.

"Niin tosiaankin, Precossi", sanoi isäni hymyillen.

Ja sanottuaan hyvästit sepälle ja hänen pojalleen hän saattoi minut
kadulle.

Ulos astuessani sanoi Precossi: "Suo anteeksi", ja pisti taskuuni
paperikäärön täynnä nauloja, ja minä pyysin hänet meille katsomaan
ikkunastamme karnevaalia. [Karnevaali-juhlaa vietetään katolisissa
maissa paaston aikana leikkisällä juhlakulkueella.]

Kadulla sanoi isäni: "Sinä olet antanut hänelle junasi, mutta vaikka
se olisi ollut kultaa ja jalokiviä, olisi se kuitenkin ollut pieni
lahja pojalle, joka on kääntänyt isänsä paremmalle tielle."




SAIRAS OPETTAJA.


Lauantaina helmikuun 25 p:nä.

Eilen illalla, kun palasin koulusta, kävin tervehtimässä sairasta
opettajaani. Liika työ on tehnyt hänet kipeäksi. Viisi opetustuntia
päivässä, sitten voimistelutunti ja vielä pari tuntia iltakoulussa.
Siis hyvin vähän aikaa nukkumiseen, syötävä aina kovassa kiireessä,
ja aamusta iltaan kiireesti ja hengästyneenä riennettävä toisesta
toimesta toiseen. Hän on turmellut terveytensä. Niin sanoo äitini.

Äitini jäi portaille odottamaan minua, ja minä lähdin yksin ylös
kiipeämään. Neljännessä kerroksessa pysähdyin pienen oven eteen ja
soitin.

Palvelija saattoi minut pieneen, köyhään, puolipimeään huoneeseen,
missä opettajani oleskeli. Hän makasi pienessä rautasängyssä. Hänen
partansa oli kasvanut pitkäksi.

Hän varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen ja huudahti
ystävällisellä äänellä: "Vai Henrik!"

Minä lähenin vuodetta, hän laski kätensä minun olalleni ja sanoi:
"Hyvä poikani! Hyvin teit, kun tulit sairasta opettajaasi katsomaan.
Minä voin hyvin huonosti, kuten näet, rakas poikani. Kuinka koulussa
käy? Ja kuinka toverisi jaksavat? Kaikki hyvin, eikö totta, vaikk'ei
minua olekaan? Te tulette varsin hyvin toimeen ilman vanhaa
opettajaannekin."

Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä
tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.

Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.

"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani,
jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa
minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on
viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä
olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun
jätät koulun?"

Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen:
"Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."

Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.

"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi
terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko
puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se
onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus,
vaan jonkinlainen ennakkoluulo."

Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että
hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei
puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita
esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä
vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys!
Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi!
Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja
jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi,
joka rakasti sinua!"

En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän.
Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi:
"Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita
alas syleilläkseni äitiäni.




KADULLA.


Lauantaina helmikuun 25 p:nä.

_Minä tarkastelin sinua ikkunasta, kun tänä iltana tulit opettajasi
luota. Sinä syöksyit erästä rouvaa vastaan. Ota vaari siitä, miten
kuljet kadulla. Sielläkin on velvollisuuksia. Kun sinä kerran
kotonasi pidät huolta liikkeistäsi ja kävelystäsi, miks'et sitä
tekisi myöskin kadulla, joka on kaikkien koti. Ajattele sitä, Henrik!
Joka kerta kun tapaat voimattoman vanhuksen, köyhän vaimon lapsi
käsivarrella, raajarikon tai raskaasta työstä kumartuneen miehen tai
surupukuisen perheen, väisty kunnioittaen heidän tiellään. Sillä
meidän tulee kunnioittaa harmaita hapsia, köyhyyttä, äidinrakkautta,
raajarikkoisuutta, työtä ja kuolemaa._

_Kun joku on joutumaisillaan hevosten jalkoihin, niin vedä hänet
pois, jos hän on lapsi; huomauta häntä, jos hän on täysikasvuinen.
Kun tapaat itkevän lapsen yksinään kadulla, niin kysy aina mikä
häntä vaivaa. Nosta sauva, jonka vanhus pudotti. Kun kaksi lasta on
joutunut kahakkaan, niin mene erottamaan heidät. Jos kaksi miestä
tappelee, niin poistu, sillä tällaiset raakuuden näytökset vain
loukkaavat ja koventavat sydäntä. Ja kun näet poliisien kuljettavan
jotakuta henkilöä, niin älä ole yhtä utelias ja julma kuin tuo suuri
joukko, joka asettuu häntä katselemaan. Tuo kuljetettava saattaa olla
viatonkin._

_Herkeä juttelemasta ja nauramasta toveriesi kanssa kohdatessasi
paarit, joilla kuljetetaan sairasta, tai ruumissaaton, sillä et
tiedä, vaikka jo huomenna saisit saattaa jonkun omasta kodistasi._

_Katsele osanotolla kaikkia hyväntekeväisyyslaitoksien lapsia, jotka
kulkevat parittain kadulla, sokeita, mykkiä, orpoja ja turvattomia._

_Kun tapaat jonkun, jolla on ruumiillinen vamma tai epämuodostuma,
niin älä ole sitä näkevinäsi. Sammuta aina palava tai hehkuva
tulitikku, jonka tapaat tielläsi, sillä se voi tulla syypääksi
jonkun kuolemaan. Vastaa aina kohteliaasti vieraalle, joka kyselee
tietä. Älä naura katsoessasi jotakuta silmiin. Älä juokse, paitsi
hätätilassa, äläkä huuda. Pidä katua arvossa. Kansan sivistystä
arvostellaan etupäässä sen mukaan, kuinka se käyttäytyy kadulla.
Siellä missä kadulla näkee raakuutta, tapaa sitä myöskin kodeissa._

_Tutki katuja. Opi tuntemaan kotikaupunkisi, sillä jos huomenna
joutuisit muualle, olisit iloinen siitä, että se on mielessäsi, että
ajatuksissasi voit kuvailla tuon oman kaupunkisi, pienen isänmaasi,
joka useiden vuosien kuluessa on ollut koko maailmasi, missä
äitisi taluttamana astuit ensimmäiset askelesi, sait ensimmäiset
vaikuttimesi, löysit ensimmäiset ilosi. Tämä kaupunki on muuttunut
sinun äidiksesi. Se on antanut sinulle opetusta, ilonaihetta ja
suojelusta. Opi tuntemaan sen oloja, sen kansaa. Jos kuulet jonkun
sitä solvaavan, niin nouse puoltamaan sitä._

_Isäsi_.




ILTAKOULUT.


Torstaina maaliskuun 2 p:nä.

Eilen illalla isä vei minut katsomaan iltakoulua, jota pidetään
meidän koulurakennuksessamme. Se oli jo aivan valaistu, ja työmiehet
rupesivat kokoontumaan. Juuri sisään astuessamme olivat johtaja ja
opettajat hyvin vihoissaan, sillä vähää ennen oli sisään heitetty
kivi särkenyt ikkunaruudun.

Vahtimestari oli heti juossut ulos ja tarttunut erääseen ohikulkevaan
poikaan. Mutta Stardi, joka asuu vastapäätä koulua, oli tullut ja
vakuuttanut: "Ei se tämä poika ole. Minä näin omin silmin, että
Franti sen viskasi. Ja hän sanoi minulle: 'Varo itseäsi, jos tästä
hiiskut!' Mutta minä en pelkää häntä."

Vähitellen kiintyi koko huomioni käsityöläisiin, jotka parittain ja
ryhmittäin tulivat sisään. Ja heitä oli kolmatta sataa. En koskaan
ollut aavistanut, kuinka kaunis tällainen iltakoulu on. Siellä oli
väkeä kaksitoistavuotiaasta pojasta parrakkaaseen mieheen saakka,
jotka kaikki tulivat työstään ja nyt kantoivat vihkoja ja kirjoja
käsissään. Siellä oli kirvesmiehiä, lämmittäjiä kasvot mustina,
muurareja kädet kalkista valkeina, leipurinsällejä, joilla vielä
oli hiuksissa jauhoja, ja koko huone tuoksui vernissalle, nahalle
ja öljylle. Kaikki pujahtivat penkkeihinsä ja ryhtyivät työhönsä.
Muutamat menivät opettajien luo vihkoineen neuvoja saadakseen.

Kaikki luokkahuoneiden ovet olivat auki, ja minä olin aivan
hämmästynyt nähdessäni, miten kaikki tunnin alettua tarkkasivat ja
seurasivat opettajaa. Ja sentään suurin osa heistä, kertoi johtaja,
oli tullut suoraa päätä työstään illallista syömättä ja varmaankin
nälissään. Puolen tunnin opetuksen jälkeen rupesi kaikkein pienimpiä
nukuttamaan. Muutamat nukahtivat pää pulpettia vastaan ja heräsivät
vasta opettajan lähestyessä.

Toisin oli isojen laita. He olivat koko ajan hereillä. Suu auki
ja silmää räpäyttämättä he seurasivat opettajan esitystä. Oudolta
tuntui minusta nähdä penkeissämme parrakkaita miehiä. Me astuimme
yläkertaankin, ja minä juoksin heti oman luokkani ovelle katsomaan.
Omalla paikallani näin siellä mustaviiksisen miehen, käsi siteessä.
Se oli luultavasti loukkaantunut jossakin koneessa, mutta hän
kirjoitti sillä, vaikka se kävi hitaasti. Hauskinta oli minusta
kuitenkin nähdä pikku muurarimestarin isä poikansa paikalla. Siellä
tämä jättiläinen istui ahtaaseen pulpettiin litistettynä, käsi
poskella ja silmät kirjassa niin tarkkaavaisena, että tuskin uskalsi
hengittää.

Eikä se ollut mikään sattuma, että hän juuri sillä paikalla istui.
Heti ensi iltana kouluun tullessaan hän oli sanonut: "Herra johtaja,
olkaa hyvä ja näyttäkää minulle pikku jäniksennaamani paikka." Siksi
hän näet aina nimittää poikaansa.

Isäni tahtoi, että olisimme loppuun asti, ja sitten poistuessamme
näimme kadulla vaimoja, lapset käsivarrella, odottamassa miehiään.
Miesten tullessa tehtiin vaihdos. Isät ottivat pienokaiset
käsivarrelleen ja antoivat vihot ja kirjat vaimoilleen, ja niin he
nyt yhdessä rupesivat kotiin päin kulkemaan. Katu oli hetkisen täynnä
väkeä ja hälinää. Sitten kaikki hiljeni, emmekä me nähneet muuta kuin
johtajan kumaran, väsyneen vartalon, kun hän asteli kotiinsa.




KIISTA.


Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.

Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä
jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna.
Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.

Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani
kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on
sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika
mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi
hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt
uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt
minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut
palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni.
Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä
varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti
laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."

Minua hävetti, raivoni laimeni, ja minä kaduin.

Ei, Coretti ei voinut tehdä sitä tahallaan. Hän on hyvä, ajattelin.
Minä muistelin sitä kertaa, jolloin kävin hänen kotonaan ja näin,
kuinka hän puuhasi ja auttoi sairasta äitiään ja kuinka iloinen hän
sittemmin oli meillä käydessään ja kuinka hän miellytti isääni.
Paljon olisin antanut, jos tuo sana olisi jäänyt sanomatta, tuo
vääryys tekemättä. Ja minä ajattelin neuvoa, jonka isäni olisi
antanut: "Oletko väärässä?" -- "Olen." -- "Siis pyydä anteeksi!"
Mutta tähän minulla ei ollut rohkeutta, minä häpesin nöyrtyä.
Katselin häntä salavihkaa ja näin, että hänen takkinsa oli olkapään
kohdalta kulunut, ehkäpä paljosta puiden kantamisesta. Sydämessäni
tunsin itseni jo aivan leppyneeksi ja ystävälliseksi ja sanoin
itsekseni: "Rohkeutta!" Mutta sanat "anna anteeksi" tarttuivat
kurkkuuni.

Hän katseli minua vähänväliä ja tuntui olevan enemmän pahoillaan
kuin suuttunut. Mutta sitten minäkin taas katselin häntä uhalla
osoittaakseni, etten pelännyt.

Hän toisti: "Tuolla ulkona tapaamme toisemme." Ja minä: "Niin,
ulkona tavataan." Ja taas muistelin mitä isäni oli sanonut: "Jos
olet väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö!" Ja minä sanoin
itsekseni: "Niin, minä kyllä puolustan itseäni, mutta en lyö." Mutta
minä olin tyytymätön, murheellinen, enkä edes kuunnellut opettajaa.

Viimein tuli hetki, jolloin mentiin kotiin. Kun olin kadulla
yksinäni, huomasin, että hän seurasi minua. Minä pysähdyin
odottamaan, viivoitin kädessä. Hän lähestyi minua, minä kohotin
viivoitinta.

"Ei, Henrik", sanoi hän hymyillen hyvää hymyänsä ja työntäen
viivoittimeni syrjään. "Olkaamme taaskin ystävät kuten tähän
astikin." Minä jäin muutamaksi hetkeksi hämmästyksestä
liikkumattomaksi, sitten oli kuin joku olisi pannut kätensä minun
olalleni ja työntänyt minut hänen syliinsä. Hän syleili minua ja
sanoi: "Ei mitään tappelua meidän kesken, eikö totta?"

"Ei milloinkaan, ei milloinkaan", vastasin minä. Ja me erosimme
tyytyväisinä.

Kotiin päästyäni kerroin kaikki isälleni. Mutta kun luulin
saavuttavani hänen hyväksymisensä, synkistyivät hänen kasvonsa ja
hän sanoi: "Sinun olisi ensin pitänyt ojentaa kätesi, koska olit
väärässä." Sitten hän sanoi: "Eikä sinun olisi koskaan pitänyt
tarttua viivoittimeen toveriasi vastaan, varsinkin kun hän on
Corettin lainen poika, joka jo osaa kantaa isänsä työkuormaa." Ja
hän otti viivoittimen kädestäni, katkaisi sen ja viskasi kappaleet
nurkkaan.




KUOLEMANSAIRAS MUURARIMESTARI.

Torstaina maaliskuun 28 p:nä.


Pieni muurarimestarimme on kovin sairaana. Opettaja kehoitti meitä
menemään häntä katsomaan. Garrone, Derossi ja minä päätimme lähteä.
Stardikin olisi tullut, mutta kun opettajamme oli käskenyt meidän
kirjoittaa aineen erään isänmaanystävän muistopatsaasta, sanoi hän
menevänsä sitä tarkastamaan voidakseen sitä paremmin kuvata. Me
kysyimme silloin vlpeältä Nobisilta, tahtoiko hän yhtyä meihin,
mutta hän kieltäytyi lyhyesti. Ja Votinikin teki esteitä, ehkäpä sen
tähden, että pelkäsi päällystakkinsa tahrautuvan kalkkiin.

Me menimme heti koulun päätyttyä kello neljä.

Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Kadulla sanoi Garrone: "Mitä
ostaisimme", kilistellen kahta soldoa taskussaan. Jokainen antoi pari
soldoa, ja me ostimme kolme appelsiinia.

Kiipesimme kapeita vintinportaita ja pysähdyimme ovelle.

Derossi otti mitalinsa ja kätki sen taskuunsa. Me kysyimme miksi hän
niin teki.

"En oikein itsekään tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin olisi
hienotunteisempaa tulla ilman sitä. Se voisi näyttää jonkinlaiselta
ylvästelyltä." Me naputimme oveen, ja pikku muurarimestarin isä, tuo
jättiläiskokoinen työmies, tuli avaamaan. Hänen kasvonsa osoittivat
huolestumista ja kärsimystä. "Keitä te olette?" kysyi hän. Garrone
vastasi: "Me olemme teidän poikanne koulutovereita ja olemme tulleet
tuomaan hänelle kolme appelsiinia."

"Voi minun poika poloistani", puhkesi hän puhumaan päätään pudistaen.
"Pahasti pelkään, ettei hänessä enää ole teidän appelsiinienne
syöjää." Ja hän pyyhki silmiään karhealla kädellään.

Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja siellä ahtaassa vinttikamarissa
me näimme muurarimestarimme pienessä rautasängyssään. Hänen äitinsä
istui toivottoman näköisenä vuoteen ääressä peittäen kasvonsa
käsillään ja käänsi tuskin päätään meidän lähestyessämme. Seinällä
riippui jokunen suti, muurarinlasta ja kalkkiseula. Vuoteen
jalkopäähän oli levitetty muurarin kalkista valkea takki. Poika parka
oli laihtunut ja kalpea. Nenännykerökin oli käynyt kapeammaksi, ja
hengitys oli lyhyt. Voi hyvä, rakas, reipas toverini, kovin minuun
koski surullinen tilasi ja paljon olisin antanut saadakseni nähdä
sinun taas tekevän jäniksennaaman, pikku muurarimestari.

Garrone pani appelsiinin päänalukselle hänen kasvojensa lähelle.
Tämän tuoksu herätti hänet. Hän tarttui siihen kohta, mutta antoi
sen sitten pudota ja katsoa tuijotti Garronea. "Minä se olen", sanoi
tämä, "olen Garrone, etkö tunne minua?"

Heikko hymy näkyi hetken hänen kasvoillaan. Hän sai vaivalla kätensä
nousemaan peitteen päältä ja kurotti sitä Garronelle, joka otti sen
molempien käsiensä väliin ja sanoi: "Kärsivällisyyttä vain, pikku
muurarimestari, pian olet terve ja tulet jälleen kouluun. Silloin
opettaja asettaa sinut istumaan minun viereeni. Oletko sitten
tyytyväinen?" Mutta muurarimestari ei vastannut mitään. Hänen äitinsä
purskahti itkuun. "Voi minun pikku poikaani! Hän on niin hyvä ja
reipas, ja Jumala tahtoo ottaa hänet pois." "Rauhoitu", huusi muurari
epätoivoissaan, "tai tulen hulluksi!"

Sitten hän sanoi huolestuneena: "Menkää kotiin nyt, pojat, ja
kiitos käynnistänne!" Sairas oli taas ummistanut silmänsä ja näytti
kuolleelta. "Voisinko palvella teitä millään tavalla?" kysyi Garrone.
-- "Et, hyvä poika, kiitos vain, mene nyt kotiin." Ja näin sanoen hän
työnsi meidät ystävällisesti ovesta ulos.

Mutta tuskin olimme ehtineet portaiden puoliväliin, ennenkuin
jo kuulimme hänen huutavan: "Garrone, -- Garrone!" Kaikki kolme
riensimme takaisin. "Garrone!" huusi muurari ilosta säihkyvin silmin.
"Hän on maininnut sinun nimesi. Hän tahtoo nähdä sinut. Jo kaksi
päivää hän on ollut puhumatta ja nyt hän on pari kertaa maininnut
nimesi. Voi hyvä Jumala, jospa se olisi hyvä merkki!" -- "Näkemiin",
sanoi Garrone meille, "minä jään tänne". Ja sitten hän palasi isän
kanssa huoneeseen. Derossin silmissä kiilsivät kyynelet. "Itketkö
muurarimestarin takia?" kysyin. "Kyllä kai hän paranee, koska on jo
puhunutkin." -- "Niin minäkin luulen", vastasi Derossi, "mutta nyt en
ajatellut häntä. Tuumin vain, kuinka jalo ja hyvä Garrone on."




KEVÄT.


Lauantaina huhtikuun 1 p:nä.

Huhtikuun ensimmäinen päivä! Vain kolme kuukautta enää! Tämä aamu
on kaikkein kauneimpia. Olin hyvin tyytyväinen koulussa, sillä
Coretti pyysi minua tulemaan isänsä ja hänen kanssaan, kun he menevät
kuninkaan tuloa katsomaan. Ja äitini oli luvannut viedä minut
katsomaan erästä lastenkotia.

Myöskin muurarimestarin parantuminen ilahdutti minua, ja sitäpaitsi
kuulin opettajani eilen sanovan isälleni hänen ohikulkiessaan: "Hyvin
käy, hyvin käy." Mutta ennen kaikkea oli kaunis aamu.

Koulun ikkunasta näkyi sininen taivas. Puutarhan puut olivat täynnä
umppuja, ja ympärillä olevien talojen ulkopuolisille ikkunalaudoille
oli pantu kukkaruukkuja. Opettaja ei nauranut, sillä sitä hän ei
tee koskaan, mutta hän oli kuitenkin niin hyvällä tuulella, että
tuo poikittainen poimu hänen otsassaan tuskin näkyi, ja hän selitti
leikillisesti erästä laskuesimerkkiä mustalla taululla. Selvään
näki, että hän nautti raittiista ilmasta, joka tulvi avoimista
ikkunoista täynnä versovan kasvillisuuden tuoretta tuoksua ja
muistutti kävelyretkistä luonnon helmassa. Hänen selitellessään
kuului lähikadulta sepän takomista ja vastapäätä olevasta talosta
kehtolaulua, jolla joku äiti tuuditteli lastansa nukuksiin. Hän
keskeytti yht'äkkiä opetuksensa, jäi tätä kuuntelemaan ja sanoi
ikkunasta katsoen: "Taivas hymyilee, äiti laulaa, kunnon mies tekee
työtä ja pojat opiskelevat. Voi kuinka tämä kaikki on kaunista!"

Kun astuimme luokasta ulos, huomasimme, kuinka kaikki olivat iloisia.
He kulkivat rivissä nauraen ja hyräillen kuin lupapäivän aattona.
Opettajat laskivat leikkiä, vanhemmat keskustelivat ja nauroivat
keskenään, ja Crossin äidillä, vihannesmyyjällä, oli niin paljon
orvokkeja, että koko eteinen täyttyi niiden tuoksusta. En ollut
vielä koskaan tuntenut sellaista riemua kuin tänä aamuna, varsinkin
nähtyäni äitini kadulla minua odottamassa. Ja rientäessäni häntä
vastaan huusin: "Olen niin iloinen. En ymmärrä mikä siihen on
syynä." Mutta äitini sanoi hymyillen: "Sen tekee kaunis ilma ja hyvä
omatunto."




ISÄNI OPETTAJA.


Tiistaina huhtikuun 11 p:nä.

Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.

Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä
ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo
vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani,
joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä
tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta
palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi
vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän
asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin
meidän vanha puutarhurimme. -- Henrik", hän jatkoi, "menkäämme
häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta
opettajastaan.

Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu
ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän
sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen
luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo
oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän
oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään
jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja
monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti
häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi
hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan
hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet.
Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni,
neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."

Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut
Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen
takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen
ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla.
Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun
olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.

"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen
ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä
neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni
saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen
hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla
liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka
päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä
olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän
kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan
hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."

Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon,
jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti
meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään.
Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli
kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten
hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.

Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen
halki pienelle kummulle.

Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen
muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti
päätään.

Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka
veikkaa, että hän on tuossa."

Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu
päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet
vapisivat.

"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.

Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin
seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät
eloisat ja kirkkaat.

"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo
Crosetti?"

Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Olen."

"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs
entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen
tullut Torinosta teitä tervehtimään."

Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren
kunnian... en tiedä... oppilaani, sanoitte?... Suokaa anteeksi...
nimenne?"

Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli
ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua.
Mutta minä tunnen teidät mainiosti."

Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari
kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään
kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.

Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto
Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin
varrella?"

"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.

"Siinä tapauksessa" -- sanoi vanhus -- "sallikaa, rakas herra,
sallikaa, että minä..." Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä.
Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi
poskensa hänen otsaansa vastaan.

"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja
vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta
pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.

Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin
yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa,
toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja
seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.

Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.

"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa
tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä
muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte
ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan
lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän.
"Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin?
Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen
tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut.
Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin
ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin
entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa."
Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän
käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan
ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."

"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja
voimakas. Ette saa sellaista otaksua."

"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!"
Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten,
vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin
sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa
vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää,
jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto
minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta
viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun
täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta,
hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut
kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että
elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja
ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita
enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni
on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja
muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi
hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani -- koko
menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."

Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä
teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."

Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi
useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja
päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään
niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin
ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan
neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu:
"Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi
paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta.
Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.

"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani.
Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka
sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen
rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat
mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat
jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain
lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet
muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka
tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä
luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista.
Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he
ovat minusta yhtä rakkaita."

Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.

"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.

"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon
kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin
ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te
osoititte äidillenne... Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte
minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne
tullaksenne?"

"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan
vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti
olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut
tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä,
kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti
nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa
kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti
minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä
mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja
samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa:
'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka
ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla
lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen,
sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta
neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."

Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen
kätensä solui olalleni.

Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta,
ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja
tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä
siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."

Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan
meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista.
Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät
toistensa muistoja.

Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään
syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän
teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui
hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.

"Mutta kuinka minä voin syödä" -- sanoi opettaja -- "näillä
onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee
muitakin."

"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin
vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.

"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä,
rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko
elinaikani."

Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni
taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä.
Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan,
joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että
ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja
aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat
kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.

Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja
keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin
luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota
värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli
hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen.
Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se
kalisi hänen hampaitansa vastaan.

Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista,
oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista
ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan
siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla
samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän
katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat
olevan muualla.

Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka
tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet
näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme
heidän kylänsä opettajalle.

Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus
välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle
käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain
kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme
katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin.
Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat
ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.

"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta
pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia
ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää
lapsia."

"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on
vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat
teitä kuten minäkin nyt".

Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja
puristi samassa minun kättäni.

Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa
hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.

"Hyvästi, kiitoksia", vastasi opettaja tarttuen vapisevilla
käsillään isäni käteen ja puristaen sitä rintaansa vastaan. Minä
havaitsin, että hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. Isäni
sysäsi minut vaunuihin, mutta ennenkuin hän itse nousi, otti hän
nopeasti opettajan kädestä hänen karkean, koristamattoman sauvansa
ja antoi sijaan oman hopeanuppisen keppinsä, johon hänen nimensä oli
kaiverrettu, sanoen: "Pitäkää se pienenä muistona minulta!" Opettaja
esteli ja koetti antaa sitä pois, mutta silloin isäni oli jo vaunussa
ja ovi suljettu.

"Hyvästi, rakas opettaja!"

"Hyvästi, poikani", vastasi hän junan jo liikkeelle lähtiessä, "ja
Jumala siunatkoon teitä siitä lohdutuksesta, jonka olette hankkinut
köyhälle vanhus paralle".

"Näkemiin", huusi isäni liikutettuna.

Mutta opettaja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Emme koskaan
enää tule toisiamme tapaamaan."

"Totta kai", toisti isäni, "näkemiin siis!"

Ja vanhus vastasi kohottaen vapisevan kätensä taivasta kohti: "Tuolla
ylhäällä."

Ja niin hän katosi meidän näkyvistämme.




PARANTUMINEN.


Torstaina huhtikuun 20 p:nä.

Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kun niin iloisena palasin
isäni kanssa pieneltä retkeltämme, etten kymmeneen päivään pääsisi
ulkoilmaan.

Minä olen ollut sairaana, oikein hengenvaarassa. Olen kuullut
äitini nyyhkivän, olen nähnyt isäni kalpeana tuijottavan minuun ja
kuullut Silvia-siskoni ja pikku veljeni puhuvan hiljaa, olen nähnyt
lääkärimme, hänen, jolla on silmälasit, seisovan vuoteeni ääressä ja
puhuvan sellaista, jota en ensinkään ymmärtänyt. Minä olin jo vähällä
sanoa ikuiset jäähyväiset kaikille.

Voi äiti rukkaani! Kolme, neljä päivää olin ihan tiedoton, tunnoton,
niin että kaikki tapahtumat ympärilläni tuntuivat hämärältä
unennäöltä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vuoteeni ääressä
nähnyt ensiluokan opettajani, joka koetti nenäliina suun edessä
pidättää yskäänsä, jottei häiritsisi minua. Hämärästi muistan myöskin
opettajani kumartuneen vuoteeni yli, ja kuin sumussa näin Derossin
vaaleat kiharat ja Crossin punatukkaisen pään ja Garronen, joka toi
minulle appelsiinin ja heti taas juoksi tiehensä, koska hänen äitinsä
oli kipeä.

Kun sitten heräsin ikäänkuin pitkästä unesta ja tunsin olevani
parempi, näin isäni ja äitini hymyilevän ja Silvia-siskoni ilosta
hyppivän. Voi kuinka se uni oli ollut pitkä ja ikävä! Sitten tilani
parani päivä päivältä. Muurarimestari tuli minua katsomaan ja sai
minut ensi kerran nauramaan jäniksennaamallaan. Nyt vasta hän on
siinä oikea mestari, kun hänen kasvonsa ovat sairauden jälkeen
käyneet vähän pitemmiksi. Coretti kävi minun luonani, ja Garoffikin
tuli ja lahjoitti minulle kaksi arpaa, sillä hänellä on nykyjään
arvottavana viisiteräinen kynäveitsi.

Eilen nukkuessani oli Precossi käynyt ja pannut kätensä minun
poskelleni herättämättä minua. Voi kuinka puut olivat tulleet
vihreiksi muutamissa päivissä ja kuinka minä kadehdin poikia, joiden
näin rientävän kouluun kirjat kainalossa, kun isä kantoi minut
ikkunan luo! Mutta pian minäkin sinne taas pääsen. Hartaasti halajan
nähdä toverini, pulpettini, puutarhan ja kadut, kuulla, kaikki mitä
sillä aikaa on tapahtunut ja taas istua kirjojen ja vihkojen ääreen.
Tuntuu siltä, kuin en olisi nähnyt niitä kokonaiseen vuoteen.

Äiti rukka, miten hän on laihtunut ja käynyt kalpeaksi! Isä rukka,
kuinka väsyneeltä hän näyttää! Ja voi noita hyviä tovereitani, jotka
kävivät minua tervehtimässä astuen varpaillaan vuoteeni ääressä.
Minua surettaa ajatella, että minun täytyy kerran erota heistä.
Derossi ja kenties jotkut muut tulevat jatkamaan opintoja kanssani,
mutta kaikki muut? Kun olen päättänyt neljännen luokan, silloin
hyvästi! Me emme enää tapaa toisiamme. He eivät enää tule minun
vuoteeni luo, kun olen kipeä. Garrone, Precossi, Coretti, kelpo
pojat, rakkaat toverit, teitä en näe silloin enää koskaan.




TYÖLÄIS-YSTÄVÄNI.


Perjantaina huhtikuun 21 p:nä.

_Miksi, Henrik, "ei koskaan enää"? Se riippuu sinusta itsestäsi.
Kun olet päättänyt neljännen luokan, niin menet lukioon, ja heistä
tulee käsityöläisiä. Mutta te jäätte samaan kaupunkiin kenties
moneksi vuodeksi, ja miks'et silloin tapaisi heitä? Kun sinä olet
lukiossa tai yliopistossa, menet tervehtimään heitä puoteihin ja
työhuoneisiin, ja sinulle on tulevaisuudessa tuottava paljon iloa
tavata entisiä koulutovereitasi työn miehinä. Tahtoisin mielelläni
tietää, etkö aina menisi tapaamaan Corettia ja Precossia, vaikka
he olisivat missä tahansa. Sinä menet heidän luoksensa ja vietät
tuntikausia heidän seurassaan ja pian olet huomaava, jos tahdot
maailmaa tutkia, kuinka monta asiaa sinä heiltä opit, asioita, joita
et saa tietää mistään muualla. Sinä saat selkoa heidän ammateistaan
ja isänmaasi oloisia._

_Jollet sinä ylläpidä näitä tultavuuksiasi, on sinun sangen vaikea
vastaisuudessa solmia samanlaisia ystävyydenliittoja oman piirisi
ulkopuolella. Silloin tulet elämään ja liikkumaan aina samassa
seurapiirissä, ja sellainen ihminen on kuin opinhaluinen, joka
lukee vain yhtä kirjaa. Pane siis päämääräksesi tästä hetkestä
alkaen säilyttää nämä jalot ystäväsi ja kohtele heitä aina samalla
ystävyydellä juuri siitä syystä, että he ovat käsityöläisten poikia!_

_Opi halveksimaan tuota ihmisien erottelemista varallisuuden ja
säädyn mukaan. Vain halpamieliset antavat sellaisten seikkain määrätä
mielipiteensä ja käytöksensä. Tiedäpä, että nämä työmiehet ovat
aikoinaan vuodattaneet verensä tämän maan vapauttamiseksi ja että nyt
heidän työnsä ja vaivansa pelloilla ja työhuoneissa on tehnyt sen
viljavaksi ja kukoistavaksi._

_Rakasta Garronea, rakasta Precossia, rakasta Corettia, rakasta
muurarimestaria, sillä näissä pienissä käsityöläisissä on sielun
aateluutta. Tee se varma päätös, ettet anna minkään onnen vaiheen
vieroittaa itseäsi näistä nuoruudenystävistä. Lupaa, että
kolmenkymmenen vuoden kuluttua tunnet Garronen jollakin asemalla
nokisena koneenkäyttäjänä... mutta ei siihen lupausta tarvitakaan.
Olen varma siitä, että heti juokset häntä tervehtimään, vaikka olisit
senaattori._

_Isäsi_.




GARRONEN ÄITI.


Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.

Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut
koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja
kuollut perjantaina.

Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea
on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla.
Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat,
kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee.
Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai
laskeko leikkiä hänen kanssaan."

Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.

Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen
silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä,
kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää
tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi.
Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän
oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka
päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli
istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen
itkuun.

Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi:
"Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi!
Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja
elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä
olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!"
Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En
uskaltanut katsoa häneen.

Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen
päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä
lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä
käsivarttansa vastaan.

Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja
opetus alkoi.

Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä.
Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"

Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei
kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja
kulkivat kunnioittavan hiljaisina.

Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni.
Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En
ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka
seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin
surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä
en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."

Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin
kotiin ojentamatta hänelle kättäni.




UHRAUS.


Tiistaina toukokuun 9 p:nä.

Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo
sydän.

Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja
kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme
keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin
yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa,
ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä
uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin
meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä
äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."

Tämän sanottuaan hän otti minua kädestä ja vei äidin luo, joka istui
ompelemassa miettivän näköisenä. Minä istuin toiselle puolelle
sohvaa, Silvia toiselle, ja sitten hän sanoi yht'äkkiä: "Minulla
olisi sinulle puhuttavaa. Meillä molemmilla on sinulle jotakin
sanomista." Äiti katsoi meihin hämmästyneenä. Ja Silvia aloitti:
"Isällä ei ole rahaa, eikö totta?" -- "Mitä sinä sanot", vastasi
äitini. "Ei siinä ole perää. Mistä sinä semmoista olet kuullut? Kuka
on sanonut?"

"Minä tiedän sen", sanoi Silvia päättävästi. "Kuule, äiti, me
tahdomme myöskin tehdä uhrauksia. Sinä lupasit minulle päivänvarjon
toukokuun lopulla, ja Henrik odottaa värilaatikkoa. Me emme tahdo
niitä. Me emme tahdo, että niihin suotta tuhlataan rahaa. Me olemme
aivan yhtä tyytyväiset ilmankin. Ymmärrätkös?" Äiti koetti vastata,
mutta Silvia sanoi: "Me olemme sen jo valmiiksi miettineet. Ja niin
kauan kuin isällä ei ole rahaa, emme tahdo hedelmiä emmekä mitään
herkkuja. Keitto riittää, ja aamulla me syömme vain leipää. Siten
menot vähenevät, kulunkeja meistä kyllä sittenkin on. Ja me lupaamme,
että aina saat nähdä meidät tyytyväisinä. Eikö niin, Henrik?" --
"Niin", vastasin minä. -- "Aina iloisina, kuten tähänkin asti",
toisti Silvia keskeyttäen äidin, joka näytti tahtovan sanoa jotakin
vastaan. "Ja jos vielä muita uhrauksia on tarpeen vaatteiden tai muun
suhteen, olemme heti valmiit. Voisimmehan myydä leikkikalumme ja
lahjamme, minä tuon kaikki tavarani tänne. -- Ja sitten minä rupean
sinun palvelijaksesi, emmekä teetä enää mitään ulkona. Minä teen
työtä sinun kanssasi aamusta iltaan, teen mitä vain tahdot. Olen
valmis kaikkeen, kaikkeen", huusi hän ja kietoi käsivartensa äidin
kaulaan, "jotta ei isällä ja äidillä enää olisi huolia, jotta taas
voisitte olla onnellisia ja elää Silvianne ja Henrikkinne iloksi,
jotka teitä niin sanomattomasti rakastavat".

Voi, en koskaan ole nähnyt äitiäni niin iloa säteilevänä kuin näitä
sanoja kuunnellessaan. Hän suuteli meitä otsalle itkien ja nauraen,
saamatta kotvan aikaan mitään sanotuksi. Ja sitten hän vakuutti, että
Silvia oli käsittänyt väärin, että kaikeksi onneksi emme olleetkaan
puutteessa. Hän kiitti meitä monta kertaa ja kertoi kaikki isälle
hänen kotiin tultuaan. Isä ei virkkanut mitään.

Mutta kun minä seuraavana päivänä istuin ruokapöytään, löysin
ilokseni ja surukseni värilaatikon, ja siskoni löysi päivänvarjonsa.




APENNINEILTA ANDES-VUORILLE.

(Opettajan kertomus.)


Torstaina toukokuun 11 p:nä.

Monta vuotta sitten läksi pieni genovalainen kolmetoistavuotias
työmiehenpoika ihan yksinään Genovasta Amerikkaan äitiänsä etsimään.

Äiti oli pari vuotta aikaisemmin matkustanut Argentiinan tasavallan
pääkaupunkiin Buenos Airesiin etsiäkseen siellä paikkaa jossain
varakkaassa perheessä ja siten mitä pikimmin ansaitakseen niin
paljon, että voisi saada perheensä tilan parannetuksi, sillä se oli
useiden onnettomuuksien johdosta joutunut velkoihin ja kurjuuteen.

Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen äiti, joka Italiasta matkusti siinä
tarkoituksessa. Moni rohkea vaimo oli ennen häntä tehnyt tuon pitkän
matkan ja joitakin vuosia palveltuaan palannut kotiin tuoden mukanaan
muutamia tuhansia liiroja, jotka oli saanut säästetyksi siellä
maksetuista suurista palkoista.

Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen
oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli
uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos
Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä
serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin,
onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä,
joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin
hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä
kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti
kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi
taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten
itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi
kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän
aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein
kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa
pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli
tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi,
sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin
poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi
eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.

Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti
valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään.
He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He
kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli,
mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan
perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta
he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä
tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta
vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa.
Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan
minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka
äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että
hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata
nimeään.

Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat
hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei
mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä?
Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään.
Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan
voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan
ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä
oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset
puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.

Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt
minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." -- Isä pudisti
päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis
ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä
kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi
itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka
päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin
selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on
mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa,
pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei
ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta
italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran
olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan
serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta
perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on,
että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."

Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä
suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja
ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja
että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi,
kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä,
jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs
isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja
tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun
kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen
viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika
sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja
serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat
hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä:
"Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on
sinua auttava."

Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin
oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi
taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa,
joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona,
vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa,
silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli
pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku
oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen
päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen
takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa
unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä
säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän
aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.

Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin
salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se
oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä
kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava
yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät
olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut
erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi
kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä
jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua
ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta
vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin
kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut
veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka
saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä
tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta.
Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi
istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken
sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä
tulleen.

Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi
sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat
loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat
viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät
kuolleilta.

Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja
vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään -- aina
ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta
vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana
äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui
olkapäätä vastaan.

Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien
katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä
ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan
samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.

Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät
olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut
erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan
etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä
kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja
huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi:
"Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä
ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset
aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa
kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan
vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla,
keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan
tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla,
löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa?
Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He
juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu... Mutta
tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus
suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.

Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he
pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski
ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos
Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.

Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua
ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman
päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt
hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut
uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka
ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän
juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut
eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen
rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa
kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa
varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta
mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän
astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti
heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen
veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan
lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan
kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti
ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".

Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä
katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti
päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut.
"Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa
kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota
etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa
katua.

Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli
pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä
käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan
melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja,
joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat
lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla
ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin
pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden
reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.

Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä
loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi
yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi
ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat
niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa
hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli
etsitty katu.

Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla
tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen
sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin
neekerivaimo.

Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan
kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki
n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin
kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän
sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan
nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan.
Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli
harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi
espanjankielellä:

"Mitä tahdot, poika?"

"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä
Francesco Merellin puoti?"

"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.

Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.

"Milloin hän kuoli?"

"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa
kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että
hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti,
ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."

Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun
äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi
saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut
Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä.
Minun täytyy löytää äitini."

"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä
kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää
jotakin."

Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli.
"Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin
kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa
perheessä?"

"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat
tuolla Taiteidenkadun päässä."

"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös
talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne!
Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."

Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä
käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"

Hän riensi nopein askelin ovesta ulos.

Kiireesti, sanaakaan vaihtamatta he menivät eteenpäin, kunnes
pääsivät pitkän kadun päähän, astuivat erään valkoisen talon
porttikäytävään ja pysähtyivät kauniin rautaristikon eteen, jonka
takana levisi piha täynnä istutuksia.

Marco soitti kelloa.

Eräs neitonen tuli avaamaan.

"Täällä asuu eräs perhe Mequinez, eikö niin?" kysyi poika
levottomasti.

"Asui", neiti vastasi, ääntäen italiankieltä kuin espanjaa. "Mutta
nyt me asumme täällä."

"Ja mihin he sitten ovat muuttaneet?" kysyi Marco vavisten.

"Cordovaan."

"Cordovaan!" huusi Marco. "Missä on Cordova ja se henkilö, joka
palveli heidän luonaan, minun äitini! Palvelija oli minun äitini.
Ovatko he ottaneet äitini mukaansa?"

Neitonen katseli häntä ja vastasi: "En tiedä. Ehkä isäni voi antaa
jonkinmoisia tietoja. Hän tutustui heihin ennen heidän poismuuttoaan.
Odottakaa hetkinen!"

Hän riensi pois ja palasi kohta isänsä kanssa, joka oli kookas,
harmaapartainen herra. Tämä katseli vähän aikaa genovalaisen pojan
miellyttävää vartaloa, valkeita kiharoita ja kotkannenää ja kysyi
sitten huonolla italiankielellä:

"Äitisi on genovalainen?"

"On", vastasi Marco.

"Hyvä, tämä genovalainen palvelija on seurannut heitä, sen tiedän
ihan varmaan."

"Ja minne he ovat menneet?"

"Cordovan kaupunkiin."

Poika huokasi ja sanoi sitten kohtaloonsa nöyrästi alistuneena:

"No sitten minäkin lähden Cordovaan."

"Voi poika rukka", sanoi herra katsellen häntä säälien. "Cordovaan on
täältä sata penikulmaa."

Marco kalpeni ja nojautui rautaristikkoon.

"Katsotaanpa -- katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra
osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä
tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja
kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja
kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"

"On minulla vielä... vähäisen", vastasi Marco.

Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti
kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni
italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi
genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka
tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se
herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki
tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion
kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka
auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin
perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia
liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat
maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"

Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui
laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa
Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä,
nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt
asteli.

Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi
hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen
houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä
hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä
ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen
kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan
päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa
purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti
Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he
puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.

He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti
pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.

Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka
rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on
kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä
ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat
olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja
pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä.
Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos
pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat
kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita
salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä
hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä
suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen
lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi
laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa.
Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät
he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein
yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä
äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin
pusertui kokoon.

"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden
ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta
sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt
nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet
niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä
katsellut...

Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti
hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet
pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän
rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi:
"Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee,
siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki
maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat
pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan,
kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.

"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi
koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja
penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini.
Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin
hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä
saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon
valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion
kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä
satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat
veteen.

Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen
sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä
suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu
kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat
valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan
sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta
hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen
synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa
Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän
näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina
vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla
hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella
näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta
taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:

"Mitä sinä tahdot?"

Poika mainitsi herran nimen.

"Herra" -- vastasi taloudenhoitaja -- "matkusti eilen illalla
perheineen Buenos Airesiin".

Poika jäi mykäksi.

Sitten hän sammalsi: "Mutta minä... minulla ei ole ketään täällä.
Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.

Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi
sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."

"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika
rukoilevalla äänellä.

"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa
jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja
kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.

Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.

Sitten hän hitaasti nosti laukun selkäänsä ja poistui murtunein
sydämin. Tässä kauheassa mielenliikutuksessa häntä vaivasivat
tuhannet surulliset ajatukset. Mitä tehdä? Minne mennä? Rosariosta
Cordovaan oli vielä kokonaisen päivän junamatka. Hänellä oli vain
muutamia liiroja. Mutta kun niistä tämän päivän menot maksettiin, ei
jäänyt juuri mitään. Mistä saada rahoja rautatielipun lunastamiseen?
Hän osasi tehdä työtä! Mutta keneltä sitä pyytää? Rupeaisiko
kerjäämään? Ei, ei. Tulla poisajetuksi, herjatuksi, nöyryytetyksi
niinkuin äsken. Ei koskaan, ei koskaan, ennen vaikka kuolla!

Ja näin ajatellessaan ja tuota silmänkantamatonta katua uudestaan
mittaillessaan hän tunsi rohkeutensa menneeksi. Hän heitti laukkunsa
katukäytävälle, istui sille nojaten muuriin, ja kätki kasvonsa
käsiinsä äänettömässä epätoivossa.

Ohikulkevat tyrkkivät häntä. Vaunujen tärinä täytti kadun. Muutamat
poikaset jäivät suu avoinna töllistelemään häntä. Näin hän istui
jonkin aikaa.

Yht'äkkiä eräs ääni sai hänet säpsähtämään, ääni, joka puhutteli
häntä italiankielellä sanoen:

"Mikä sinua vaivaa, poika?"

Hän kohotti päätään, hypähti jaloilleen ja päästi kummastuneen
huudon: "Te täällä!"

Se oli tuo vanha lombardialainen talonpoika, joka oli matkalla
osoittanut hänelle ystävyyttä. Talonpojan hämmästys ei ollut vähempi.
Poika ei antanut hänelle aikaa kyselyihin, vaan kertoi kiireesti
kaikki vaiheensa. -- "Nyt olen rahatta. Minun täytyy tehdä työtä.
Voi, hankkikaa minulle jotakin tehtävää, jotta voisin saada kootuksi
muutamia liiroja! Voin tehdä kaikkea, kantaa tavaroita, lakaista
katuja, toimittaa asioita, työskennellä pellolla. Olen varsin
tyytyväinen karkeaan leipään, kun vain saan niin paljon, että pääsen
matkustamaan, että saan tavata äitini. Tehkää minulle se palvelus ja
etsikää minulle työtä! Jumalan tähden työtä, muuten olen hukassa!"

"Kas niin", sanoi talonpoika, katsoen ympärilleen ja kynsäisten
korvantaustaan. "Ikävä juttu! Tehdä työtä, se on pian kyllä
sanottu... Katsotaanpa! Eiköhän olisi mahdollista täällä oleskelevien
maanmiesten keskuudesta saada kootuksi kolmekymmentä liiraa."

Poika loi silmänsä häneen, ja toivo alkoi uudestaan elää hänen
rinnassaan.

"Tule kanssani", sanoi talonpoika.

"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.

"Tule vaan!"

Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat
pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi
erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen
ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].

Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me
tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa
oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja
puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta,
millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli
hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen
puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä
mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän
maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään
etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä,
hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja
neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen.
Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra
on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin
ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa,
emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan
matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää
häntä tänne kuin koiraa."

"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat
yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule
tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska
poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä
on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."

Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen,
kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka
istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan
ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko
ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä
kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut
kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.

"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki
käy Amerikassa!"

"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo
äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti:
"Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän
asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.

Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan
rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole
sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa
nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli
melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco
oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti
sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja
vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä
kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat
koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan
ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo
synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän
suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli
taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin
autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään
ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata.
Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo
kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten
hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli
noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että
hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet
kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan,
ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset,
kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan
ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja
hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja
kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle
synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen
raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän
oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän
aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi
hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen
mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten
varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra
Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut!
Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo
Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta:
"Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen,
kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä
kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat
keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi
epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet
varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi
vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää
rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi
häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä
vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen
Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle
pahaa!"

Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä
ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.
Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he
yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua,
jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi
hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.

Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi
vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä
insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen.
Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö
oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa
Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo
valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat
poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän
lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon
näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki
omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä
taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se
tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön
erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta,
löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen
toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän
sydämensä, joka oli pakahtua.

Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.

Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.

"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.

"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.

Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään
pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta
tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on
jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että
se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että
herra Mequinez asuu Tucumanissa."

Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se
on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä
äitiäni... Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen... Voi hyvä
Jumala!... Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se
on?"

"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni
matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."

Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt... mitä minun
pitää tehdä?"

"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."

Mutta silloin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän sanoi
kiireesti: "Kuule, tässä pistää jotakin päähäni. Minä tiedän jotakin.
Mene tuonne vastapäätä, oikealle puolelle katua. Kolmannen portin
kohdalla löydät pihan. Siellä on eräs 'capataz', eräs kauppias, joka
huomenna lähtee vaunuineen härkineen Tucumaniin. Mene ja tiedustele,
ottaisiko hän sinut mukaansa, jos tarjoat hänelle palvelustasi. Hän
ehkä antaa sinulle sijan vaunuissaan. Riennä!"

Poika tarttui laukkuunsa, kiitti ja juoksi tiehensä. Parin minuutin
kuluttua hän oli suurella, lyhtyjen valaisemalla pihalla, missä
monta miestä asetti hedelmäsäkkejä suuriin vaunuihin, jotka
pyöreine kattoineen ja korkeine pyörineen muistuttivat markkinoilla
esiintyvän teatteriseurueen huonetta. Iso, parrakas mies, valko- ja
mustaruutuinen takki yllä, suuret saappaat jalassa, johti työtä.
Poika läheni häntä ja esitti arasti asiansa, kertoen myöskin
tulevansa Italiasta ja etsivänsä äitiänsä. Capataz, karavaanin
johtaja, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi sitten
kuivasti: "Ei ole tilaa."

"Minulla on viisitoista liiraa", vastasi poika rukoilevalla äänellä.
"Ne minä annan teille. Matkan kestäessä teen työtä. Ammennan vettä
ja juotan juhtia, teen mitä tahansa. Vähäisen leipää riittää minulle
ruoaksi. Voi, minä pyydän teitä, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!"

Mies katseli häntä uudestaan ja vastasi sitten ystävällisemmin:
"Ei ole paikkaa... ja sitäpaitsi... emme menekään Tucumaniin, vaan
erääseen toiseen kaupunkiin, Santiago dell' Esteroon. Meidän täytyisi
jättää sinut tielle, ja sitten sinun olisi vielä kuljettava pitkä
matka jalan."

"Voi, minä teen vaikka mitä", huusi Marco. "Minä kyllä kävelen,
älkää sitä ensinkään ajatelko. Kyllä minä sitten jollakin tavalla
pääsen perille. Antakaa minulle vain paikka vaunuissanne, hyvä herra!
Jumalan tähden, älkää jättäkö minua tänne yksin!"

"Mutta ajattele, lapsi, että se on kahdenkymmenen päivän matka!"

"Ei se tee mitään."

"Se on vaivalloinen matka."

"Kyllä minä kestän kaikki."

"Sinun täytyy kulkea ihan yksin."

"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"

Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi:
"Olkoon menneeksi!"

Poika suuteli hänen kättänsä.

"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet.
"Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien
tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen
eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä
jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco
sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne
hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono
pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä
vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn
seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen.
Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään
ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin
sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten
pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas
mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten.
Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä
seipäillä.

Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä,
puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.

Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät
käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan
peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka
puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin
kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia
hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa
kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat.
Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä
vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa.
Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät
hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa
raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä
tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara
tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat
häntä lakkaamatta.

Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti
kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui
vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon
sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja
rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco
parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan
tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin
olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki
vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi
enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja
alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä
tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen
tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä
aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä
löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin
samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat
käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi,
maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän
sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa
eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle
juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä
siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen
nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni,
sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti
rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin
rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan
päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa
myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He
olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle,
missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä.
Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle
muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei
se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti,
aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai
tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin
miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan
jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat
hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli
vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän
alakuloisena jatkoi matkaansa.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen.
Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän
näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine
huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä
sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien
vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta
Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.

Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta
kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien
matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta
hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki
usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät
viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa.
He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään
vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat
intiaaneja.

Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän
nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä
niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat
aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet
valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan
Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden
sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat
pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin
laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi,
jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin
rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi
ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta
lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen
ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen
pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan
koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"

Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen
sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän
näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat
huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi
päivää -- kokonainen viikko kului. -- Hänen voimansa vähenivät
yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon
laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä
täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin
tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta
se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä,
ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän
sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan
ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään
ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi
katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet?
Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi,
joka on niin lähellä sinua?"

Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä
oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia
tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään
komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe.
Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä
huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen,
kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan
terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut
vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet
surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut
jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä,
mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada
huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen
tilaansa.

Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä
pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä
huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi
houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain
kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan
käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän
sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin
voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen
kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on,
että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat
kohdanneet perhettäni."

Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja
johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi
kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty
suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen
perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi
sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen
mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi
minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras
on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän
teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen.
En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen
varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että
lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran
sallittu, ja minä olen valmis."

Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina
uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen
käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti
silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi
hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää
äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon
kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä
kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!

Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja
ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion
nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan
näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut
ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus,
sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas,
ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan
hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän
tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia
siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä
jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka
seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista,
repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien
noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi
luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan.
Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli
italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän
lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa,
hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"

"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika
vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole
Tucumanissa".

Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut
surmaniskun.

Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä
sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski
istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin
perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin
tunnin matkan päässä Tucumanista."

"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.

"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen
rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on
herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin
kuluttua voit olla perillä."

"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka
huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.

Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:

"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"

"Genovalaisenko? Näin kyllä."

Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi
naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti:
"Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian... mitä tietä... minä menen
nyt heti, näyttäkää minulle tie!"

-- "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki
yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan
huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."

"Mahdotonta -- mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin
on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden
liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."

Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää
koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat.
"Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"

Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien,
antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman
minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden
taakse, joita oli molemmin puolin tietä.

Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia,
ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän
sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan
epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa.
Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin
lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun
kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen
tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään.
Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi
tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö
minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat,
jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin
pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette
tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte
nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän
nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi
tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni!
Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut,
juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka,
hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua
tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä.
Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä
Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet
heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka
kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon
parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa,
auttakaa!"

Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat
rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta
ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän
alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti
kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen:
"Oi Genova, kotini, kaunis meri... Voi minun Marconi, Marco parkani!
Missä nyt olet, lapsi rukkani?" --

Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä
aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat
jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja
niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu
loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia
runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja
ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat
maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien
köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia
puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu
jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli
suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla
kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.

Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin
käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin
keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti
ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin
muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa.
Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt.
Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys
synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli
valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä
vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin
virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä
kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se
juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki
hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan
läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja
silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki
nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen
sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että
kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä
hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen
korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua.
Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun
läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta
erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."

Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista
vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.

Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri,
nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä
vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon
leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin.
Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä,
ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma
siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua,
suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa:
"Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan
varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on
teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja
sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta,
mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu.
Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä
kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä
päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas
rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani
ja muut tavarani perheelleni... konsulin kautta! Minä toivon, että
he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä
silmänräpäyksinä... Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa... että
aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt...
poikieni edestä... ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä
enää nähdä... mutta että kuolin toivossa... tyytyväisenä... heitä
siunaten, ja että tervehdin miestäni... vanhinta poikaani...
pienempää, omaa Marcoani... jota aina viime hetkeen olen sydämessäni
kantanut..." Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä
ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"

Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri,
huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli
salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut.
Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta
ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti.
Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään,
omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin
muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja
vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin
olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei
ymmärtänyt...

"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän
uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."

Vaimo katseli häntä tarkasti.

"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on
tuottava teille sanomatonta riemua".

Sairas avasi silmänsä.

"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä... jota te suuresti
rakastatte."

Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin
silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.

"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri...
odottamatta on saapunut".

"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja
kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan
liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt
ilmestyksen toisesta maailmasta.

Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin
kädestä kiinni.

Vaimo huudahti kolme kertaa: "Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja
puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten
itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta
pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen:
"Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi
kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö
ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä?
-- Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä:
"Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti:
"Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää
viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule!
Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle
kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."

Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.

Herra Mequinez tahtoi viedä Marcon rakennuksen toiseen päähän. Mutta
se oli ihan mahdotonta. Hän oli kuin maahan naulittu.

"Mitä se on?" hän kysyi. "Mikä äitiäni vaivaa? Mitä he hänelle
tekevät?"

Herra Mequinez, joka yhä koetti vetää häntä pois, puhui hiljaa:
"Kuule, minä sanon sen sinulle. Äitisi on kipeä, leikkaus on tarpeen.
Tule nyt, niin selitän sinulle kaikki."

"En", vastasi poika. "Tahdon jäädä tänne. Voittehan sen täälläkin
sanoa."

Vieläkin insinööri teki ponnistuksen saadakseen hänet pois, mutta
poika pelästyi ja alkoi vapista.

Samassa kajahti vihlova huuto, kuin kuolettavasti haavoitetun
parahdus, läpi koko talon.

Poika kirkaisi yhtä tuskaisesti: "Äitini kuolee!"

Samassa lääkäri näkyi ovella sanoen: "Äitisi on pelastettu."

Poika katsoi häneen hetkisen, heittäysi sitten hänen jalkoihinsa ja
huudahti: "Kiitoksia, herra tohtori!"

Mutta, lääkäri nosti hänet maasta ja sanoi: "Nouse, uljas poika! Sinä
se olet äitisi pelastanut."




KESÄ.


Keskiviikkona toukokuun 24 p:nä.

Kertomus pienestä Marcosta on viimeisiä kuukausikertomuksia. Ei ole
enää kuin kaksi kuukausitutkintoa, kaksikymmentäkuusi työpäivää,
kuusi torstaita ja viisi sunnuntaita. Lukuvuoden lähestyvä
päättyminen tuntuu jo ilmassakin. Puut ovat lehdessä ja kukassa ja
luovat tumman varjon voimistelutelineille. Pojat ovat kesäpuvuissa.
On niin mukavaa nähdä heidän tulevan luokistaan. Kaikki on aivan
toisin kuin edellisinä kuukausina. Pitkä, hartioille riippuva
tukka on leikattu lyhyeksi, kaulat ja sääret ovat paljaat. Näkee
jos jonkinmoisia olkihattuja, joiden nauhat riippuvat pitkin
selkää, kaikenvärisiä paitoja ja kaulaliinoja. Moni tulee hatutta
kouluun, ikäänkuin olisi kotoa karannut. Toiset käyttävät valkeita
voimisteluvaatteitaan. Eräs pieni poika opettaja Delcatin luokalta
on aivan punaisiin puettu kiireestä kantapäähän. Hän on kuin
keitetty krapu. Monet ovat merimiespuvussa. Lystillisin on kuitenkin
muurarimestari, jolla on päässään iso olkihattu kuin mikäkin
katto. Se tekee hänet ihan sienen näköiseksi. Oikein naurattaa,
kun hän sitten sen alla näyttelee jäniksennaamaansa. Corettikin on
vaihtanut kissannahkalakkinsa harmaaseen silkkiseen matkalakkiin.
Votinilla on hyvin soma skottilainen puku. Crossilla on rinta
paljaana. Precossilla on iso sininen sepänpaita. Ja Garoffi? Kun
hän on heittänyt yltään päällystakkinsa, joka peitti koko hänen
tavaravarastonsa, niin kaikki hänen rihkamilla täytetyt taskunsa
tulevat näkyviin ja arpaluettelot pistävät esiin niistä. Nyt kaikki
näyttävät mitä ovat tuoneet: putkenkappaleita, nuolia lintujen
ampumista varten, ruohoja, turilaita, jotka tulevat taskuista esiin
ja kömpivät hitaasti pitkin nuttua. Useat pikkuisista antavat
opettajattarilleen kukkakimppuja. Opettajattaretkin kaikki ovat
heleänvärisissä kesävaatteissa. Nyt on kirsikkain ja perhosien,
katumusiikin ja kävelyretkien aika. Monet neljännen luokan
pojista ovat jo uineet Po-joessa. Kaikkien ajatukset liikkuvat
vain lupa-ajassa. Joka päivä iloitaan siitä, että taaskin on yksi
lukupäivä ohitse, ja yhä maltittomampina mennään kouluun. Minun
mieltäni vain painaa nähdä Garronea surupuvussa ja ensi luokan
opettajatartani, joka käy yhä kalpeammaksi ja ehtimiseen yskii.




KUUROMYKKÄ.


Sunnuntaina toukokuun 28 p:nä.

Toukokuu ei voinut päättyä paremmin kuin tämänaamuisella retkellä.
Eteisen kelloa soitettiin, ja kaikki juoksivat katsomaan. Minä kuulin
isäni hämmästyneellä äänellä sanovan: "Tekö täällä, Yrjö?" Se oli
meidän puutarhurimme, joka juuri vast'ikään oli tullut Genovasta
saavuttuaan sinne edellisenä päivänä Kreikasta, missä oli ollut kolme
vuotta rautatietöissä. Hänellä oli iso mytty kainalossa. Hän oli
hieman vanhentunut, mutta oli kuitenkin vielä iloinen ja punaposkinen.

Isäni tahtoi häntä sisään, mutta hän kieltäysi ja kysyi sitten
vakavana: "Mitenkä perheeni jaksaa? Kuinka on pienen Gigiani laita?"
"Varsin hyvin joku päivä sitten, jolloin hänet tapasin", vastasi
äitini.

Yrjö huokasi syvään. "Jumalan kiitos! Minulla ei ollut rohkeutta heti
mennä tämän kuuromykän luo saamatta ensin vähän tietoja hänestä.
Jätän myttyni tänne ja kiiruhdan häntä tapaamaan. Kolmeen vuoteen
en ole tyttö raukkaani nähnyt. Enpä ole kolmeen vuoteen tavannut
ainoatakaan omaistani."

Isäni sanoi minulle: "Mene saattamaan!"

"Suokaa anteeksi, vieläkin sananen", sanoi puutarhuri jo portailla
ollessaan.

Mutta isäni keskeytti hänet: "Millainen on toimeentulo ollut?"

"Hyvä, Jumalan kiitos", puutarhuri vastasi. "Olenhan minä tuonut
jonkin soldon mukanani. Mutta minulla oli aikomus kysyä, mitenkä tuon
pienen mykän opetus onnistuu. Kertokaa minulle jotakin siitä. Kun
hänet viimeksi näin, oli hän kuin eläin, pieni poloinen. Onko hän
oppinut tekemään merkkejä? Tosin vaimoni kirjoitti, että hän oppii
puhumaan ja edistyy. Mutta minä arvelin itsekseni, että mitä hyötyä
siitä on, kun en kuitenkaan itse osaa tehdä noita merkkejä. Mitenkä
voimme ymmärtää toisiamme? Mutta onhan sekin jo hyvä, että nuo
onnettomat ymmärtävät toisiaan. Kuinka hän siis on edistynyt?"

Isäni hymyili ja vastasi: "En sano mitään. Saatte itse nähdä.
Rientäkää nyt vain!"

Me astuimme ulos. Kuuromykkäinlaitos on aivan lähellä. Astuessamme
katua joutuisasti puutarhuri puhui surullisesti: "Voi, minun Gigia
parkani on syntymästään saakka ollut kuuromykkä. Hänen suustaan en
ole koskaan saanut kuulla isän nimeä, hän ei milloinkaan ole kuullut
minun häntä tyttärekseni nimittävän, ei ole vielä kuullut yhtäkään
sanaa. Mutta Jumalan kiitos, että eräs jalo, hyväntahtoinen herra on
ottanut suorittaakseen hänen koulumaksunsa. Kolmeen vuoteen hän ei
ole ollut kotona. Nyt hän jo on yhdennellätoista. Sanokaapa minulle,
onko hän kasvanut? Onko hän iloinen?"

"Pian saatte itse nähdä", vastasin minä yhä jouduttaen kulkuamme.

"Mutta missä laitos on? Vaimoni vei lapsen sinne minun poissa
ollessani. Minusta tuntuu, kuin sen pitäisi olla tällä kohdalla."

Olimme jo päässeet perille ja astuimme vastaanottohuoneeseen.
Vahtimestari tuli meitä vastaan. "Minä olen Gigia Voggin isä", sanoi
puutarhuri. "Tyttäreni -- pian, pian!"

"Heillä on nyt juuri välitunti", vastasi vahtimestari. "Kyllä minä
ilmoitan opettajalle." Ja hän riensi pois.

Puutarhuri ei enää voinut puhua eikä levollisesti seisoakaan. Hän
katseli seinällä olevia kuvia näkemättä kuitenkaan mitään. Ovi
avautui, ja mustiin puettu opettajatar astui sisään taluttaen kädestä
pientä tyttöä.

Isä ja tytär katselivat toisiaan hetkisen. Sitten he huudahtaen
syöksyivät toistensa syliin.

Tytöllä oli yllään puna- ja valkearaitainen hame ja harmaa esiliina.
Hän on minua vähän isompi. Hän itki ja piti isästään kiinni kietoen
molemmat käsivartensa hänen ympärilleen.

Isä irtautui, katseli lasta ilosta loistavin silmin kiireestä
kantapäähän, raskaasti hengittäen, ikäänkuin olisi kävellyt nopeasti,
ja huusi: "Voi, miten hän on kasvanut! Kuinka kauniiksi hän on
tullut! Voi minun rakas Gigiani, minun pieni mykkä raukkani! Oletteko
te, hyvä neiti, opettaja? Sanokaapa hänelle, että hän tekisi vähän
merkkejä, jotta minäkin ymmärtäisin jotakin! Vähitellen minäkin
tahdon oppia nuo merkit."

Opettajatar hymyili ja sanoi sitten hiljaa tytölle: "Kuka tämä mies
on, joka on tullut sinua tapaamaan?"

Ja tyttö vastasi karkealla, omituisella, soinnuttomalla äänellä kuin
villi, joka ensi kerran puhuu meidän kieltämme: "Hän on isäni."

Puutarhuri astui askelen taaksepäin ja huudahti kuin mieletön:
"Hän puhuu! Onko se mahdollista? Kuinka se on mahdollista? Sinähän
puhut, lapseni! Sano minulle, osaatko sinä puhua!" Ja uudestaan hän
syleili häntä ja suuteli kolmasti otsalle. "Mutta eikö täällä sitten
puhutakaan merkkien avulla, neiti? Eikö sormilla, näin? Mitä tämä on?"

"Ei, herra Voggi", vastasi opettajatar, "ei merkeillä. Se oli vanha
tapa. Täällä opetetaan uuden tavan mukaan, puhelemistavan mukaan. --
Ettekö tietänyt sitä?"

"Voi, en minä tietänyt mitään", vastasi puutarhuri hämmästyneenä.
"Olen ollut poissa kolme vuotta. Kyllä he ovat minulle siitä
kirjoittaneet... mutta en ole ymmärtänyt mitään. Olen sellainen
pöllöpää. Voi tyttäreni, sinä siis ymmärrät minua, sinä kuulet minun
ääneni. Vastaa vähäisen. Kuuletko minua? Kuuletko mitä sanon?"

"Voi ei, hyvä mies", sanoi opettajatar. "Ei hän kuule ääntä,
sillä hän on kuuro. Hän ymmärtää vain huulten liikkeistä mitä te
puhutte, mutta hän ei kuule teidän ääntänne ja sanojanne. Ei hän
edes kuule sitä, mitä itse sanoo. Hän puhuu siksi, että olemme
opettaneet hänelle mitenkä on huulia ja kieltä liikutettava eri
ääniä lausuttaessa, miten on rintaa ja kurkkua ponnistettava äänen
syntymistä varten."

Puutarhuri ei ymmärtänyt vielä, vaan seisoi suu auki. Hän ei uskonut
vielä.

Hän kuiskasi tyttärensä korvaan: "Sano minulle lapseni, oletko
iloinen siitä, että isäsi on tullut!"

Lapsi katseli häntä miettiväisen näköisenä eikä virkkanut mitään.

Opettajatar nauroi. Sitten hän sanoi: "Hyvä ystävä, hän ei saata
vastata, kun ei näe suunne liikkeitä. Te kuiskasitte hänen korvaansa.
Uudistakaa kysymys ja katsokaa häntä silmiin."

Isä katsoi kiinteästi tytön kasvoihin ja toisti: "Oletko iloinen
siitä, että isäsi on palannut eikä koskaan enää jätä sinua?"

Tyttö, joka katseli tarkkaan isänsä huulia, ikäänkuin olisi tahtonut
tunkea suun sisään, vastasi avomielisesti: "O-len hy-vin i-loi-nen
sii-tä, et-tä o-let pa-lan-nut etkä kos-kaan e-nää jä-tä mi-nu-a."

Isä suuteli häntä riemun valtaamana ja teki sitten joukon kysymyksiä
tullakseen oikein vakuutetuksi hänen puhetaidostaan.

"Mikä on äitisi nimi?"

"An-to-ni-a."

"Mikä on pikkusiskosi nimi?"

"A-de-lai-de."

"Mikä tämä laitos on?"

"Kuu-ro-myk-käin-lai-tos."

"Paljonko on kaksi kertaa kymmenen?"

"Kak-si-kym-men-tä."

Me luulimme puutarhurin hymyilevän ilosta, mutta hän purskahtikin
yht'äkkiä itkemään. Sekin oli pelkkää iloa. "Rohkeutta vain", sanoi
opettajatar. "Teillä on syytä iloita eikä itkeä. Katsokaa, te
saatatte tyttärennekin itkemään. -- Te olette siis tyytyväinen."

Puutarhuri puristi opettajattaren kättä monta kertaa sanoen: "Kiitos,
kiitos, satakertainen kiitos, arvoisa opettajatar! Suokaa anteeksi,
etten tiedä muuta sanoa!"

"Mutta hän ei osaa ainoastaan puhua", sanoi opettajatar. "Teidän
tyttärenne osaa myöskin kirjoittaa ja laskea. Hän tuntee kaikkien
tavallisten esineiden nimet ja on lukenut vähän historiaa ja
maantiedettäkin. Nyt hän on ensi luokalla. Mutta kun hän on
suorittanut seuraavat kaksi luokkaa, tietää hän jo paljon enemmän.
Päästyään täältä hän saattaa opetella jotakin ammattia. Meillä on
kuuromykkiä, jotka palvelevat myymälöissä ja osaavat siellä puhella
ostajan kanssa yhtä hyvin kuin muutkin."

Puutarhuri hämmästyi uudelleen. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa
olisivat toistamiseen joutuneet sekaisin. Hän katseli tytärtään ja
hieroi otsaansa.

Opettajatar kääntyi vahtimestarin puoleen ja sanoi: "Kutsukaa tänne
joku valmistavan luokan oppilas!"

Vahtimestari palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan kuuromykän, joka
oli oleskellut laitoksessa jonkun päivän.

"Tämä", sanoi opettajatar, "on yksi niitä, joille me opetamme
alkeita. Minäpä näytän teille, kuinka tätä tehdessä menetellään. Nyt
tahdon tytön lausumaan e:n." Opettajatar avasi suunsa samaan tapaan
kuin e:tä lausuttaessa. Hän viittasi lasta avaamaan suunsa samalla
tavalla. Lapsi totteli. Nyt opettajatar osoitti, että hänen piti
saada ääni syntymään. Lapsi äänsi, mutta tulikin e:n sijaan o. "Ei",
sanoi opettaja, "ei se ole oikein". Ja hän tarttui lapsen molempiin
käsiin, pani toisen kurkkunsa päälle ja toisen rintansa päälle ja
lausui uudestaan "e". Lapsi, joka oli käsillään tuntenut kurkun ja
rinnan liikkeet, avasi taas suunsa ja lausui oikein selvään "e".
Samalla tavalla opettajatar sai hänen lausumaan d:n ja h:n. "Oletteko
nyt ymmärtänyt?" kysyi hän sitten puutarhurilta.

Tämä oli käsittänyt, mutta nyt se oli hänestä vielä entistä
kummempaa. "Ja tällä tavalla siis oppii puhumaan?" kysyi hän hetkisen
mietittyään opettajaa katsellen. "Teillä on kärsivällisyyttä
näin neuvoa kaikkia ja lausua heille joka sana moneen kertaan
vuosi toisensa perästä. Te olette pyhimys, enkeli paratiisissa.
Ei ole palkintoa teitä varten koko maan piirissä. Voi, jättäkää
minut vähäksi aikaa tyttäreni kanssa kahden kesken, vain viideksi
minuutiksi!"

Ja hän veti tyttärensä erikseen ja rupesi kyselemään, ja tämä
vastasi. Isä nauroi ilosta säihkyvin silmin, löi nyrkkiään polviinsa,
tarttui tyttärensä käsiin ja katseli häntä niin autuaallisen
näköisenä, kuin olisi kuullut äänen taivaasta.

Sitten hän taas kääntyi opettajattaren puoleen sanoen: "Saisinkohan
kiittää johtajaa?"

"Johtaja ei ole täällä", vastasi opettajatar. "Mutta erästä toista
henkilöä teidän olisi kiittäminen. Täällä jokainen pikku tyttö
jätetään jonkun isomman huostaan, joka on ikäänkuin äiti ja sisar
yht'aikaa. Gigia on uskottu erään seitsentoistavuotiaan kuuromykän
huostaan. Hän on leipurin tytär, erittäin hyväluontoinen, ja rakastaa
Gigiaa kaikesta sydämestään. Hän on koko ajan joka aamu auttanut
häntä pukeutumisessa, kammannut hänen tukkansa, opettanut häntä
ompelemaan, pitänyt hänen tavaransa kunnossa ja ollut hänelle hyvänä
seurana. Gigia, kuka on sinun holhoojasi täällä laitoksessa?"

Tyttö hymyili ja vastasi:

"Ca-te-ri-na Gior-da-no." Sitten hän sanoi isällensä: "Hän on niin
hyvä."

Vahtimestari oli opettajattaren käskystä mennyt ulos, ja hetkisen
kuluttua nuori, vaaleaverinen, terveen näköinen nainen astui
huoneeseen. Hänelläkin oli yllään punaraitainen hame ja harmaa
esiliina. Hän jäi ovelle seisomaan ja punastui. Sitten hän hymyillen
laski päänsä alas. Puutarhurin tytär juoksi häntä vastaan, otti häntä
kädestä kiinni ja vei hänet isänsä luo sanoen karkealla äänellään:
"Ca-te-ri-na Gior-da-no."

"Voi sitä kelpo tyttöä!" huudahti isä. "Jumala siunatkoon häntä ja
antakoon hänelle onnea ja lohdutusta! Rehellinen työmies, köyhä
perheenisä toivottaa sitä hänelle kaikesta sydämestään."

Iso tyttö hyväili pientä, pää yhä alaspäin ja hymyili.

"Tänään voitte ottaa tyttärenne mukaanne", sanoi opettajatar.

"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet
perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko,
että minä jätän hänet sinne."

Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.

"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi
puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen.
Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa.
Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne,
Gigiani!"

Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä,
antoi kätensä isälleen.

"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä
kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia
kiittämään."

Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli
jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin
köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on
uusi, kaunis kultaraha."

"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna.
"Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se
kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä
me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."

"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".

Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt
hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän
sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.

Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään:

"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"




32 ASTETTA.


Perjantaina kesäkuun 16 p:nä.

Viisi viimeistä päivää on kuumuus ollut oikein sietämätön. Mutta nyt
onkin jo täysi kesä. Kaikki alkavat jo väsyä; keväinen ruusuinen
väri on jo kadonnut, kaula ja jalat käyvät kalpeammiksi, päät
horjuvat sinne tänne, ja silmät ummistuvat. Nelli parka, joka kovin
kärsii kuumuudesta, on kalpea kuin vaha, nukahtaa vähän väliä,
pää vihkoon nojautuneena. Silloin Garrone asettaa avoimen kirjan
hänen eteensä, jottei opettaja näkisi häntä. Crossi laskee punaisen
päänsä pulpetille, niin että näyttää melkein kuin se olisi ruumiista
erillään. Nobis valittaa, että meitä on liian monta ja että me
myrkytämme häneltä ilman. Ja voi, miten nyt täytyy ponnistaa, jotta
oppisi jotakin. Minä katselin ikkunasta noita kauniita puita,
joiden tummassa varjossa niin mielelläni tahtoisin juoksennella, ja
koulupenkillä istuminen tuntuu nyt sekä ikävältä että harmittavalta.
Mutta sitten taas rohkaisen mieleni tavatessani hyvän äitini, joka
minua aina koulusta tullessani katselee nähdäkseen olenko kalpea.
Hän kysyy aina mitenkä jaksan, ja kun hän aamuisin kello kuudelta
minut herättää, hän sanoo: "Rohkeutta! Nyt on vain niin ja niin monta
päivää jäljellä, sitten olet vapaa ja saatat levätä, saat kävellä
puistojen varjossa." Ja hän on oikeassa muistuttaessaan minulle
sellaisista pojista, joiden täytyy työskennellä ulkona kedolla
polttavassa auringonpaahteessa tai seisoa lasitehtaissa päiväkaudet
kaasuliekin yli nojautuneena ja jotka kaikki nousevat aamuisin paljon
aikaisemmin kuin me eivätkä saa mitään loma-aikaa. Rohkeutta siis!

Derossi on aina ensimmäinen kaikista; ei kuumuus eikä uni häntä
uuvuta, aina hän on vilkas ja iloinen kuten talvellakin, hän oppii
vaivatta ja saa kaikki ympäristössään hyvälle tuulelle, aivan kuin jo
hänen äänensä sointu raitistaisi ilman.

Virkku ja tarkkaavainen on myöskin tuo itsepintainen Stardi, joka
pureskelee huuliaan unta estääksensä, ja kuta enemmän hän väsyy ja
kuta kuumempi on, sitä lujemmin hän kiristää hampaitaan ja aukoo
silmiään, kuin tahtoisi niillä niellä opettajansa. Eikä väsymys
liioin ole voittanut Garoffia. Hän valmistelee ahkerasti viuhkoja
punaisesta paperista, koristelee niitä vanhoilla kuvilla ja myy
niitä kahdesta sentesimosta kappaleen. Mutta urhoollisin kaikista
on Goretti. Hän poloinen nousee viideltä auttaakseen isäänsä
puunkannossa. Kello yhdeltätoista hän ei saa enää koulussa silmiään
pysymään auki, ja pää vaipuu rintaa vastaan. Mutta hän koettaa vain
pysyä pystyssä, lyö kädellään niskaansa, pyytää lupaa mennäkseen
ulos valelemaan kasvojansa vedellä, antaa naapurinsa ravistaa ja
nipistellä itseään. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta hän ei
enää tänä aamuna voinut pidättää itseään, vaan vaipui sikeään uneen.
Opettaja huusi ääneen "Goretti!" Hän ei kuullut. Opettaja toisti
äkäisesti: "Goretti!" Silloin nousi kivihiilikauppiaan poika, joka
asuu hänen läheisyydessään, ja sanoi: "Hän on tänä aamuna tehnyt
työtä kello viidestä seitsemään. Hän on kantanut risuja." Opettaja
antoi hänen nukkua ja jatkoi opetusta noin puoli tuntia. Sitten hän
hiljaa läheni Corettin pulpettia ja herätti hänet varovaisesti. Kun
Goretti näki opettajan edessään, hypähti hän pelästyneenä pystyyn.
Mutta opettaja otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli hänen
otsaansa ja sanoi: "Ei sinun tarvitse itseäsi soimata, poikaseni.
Sinun unesi ei ollut laiskuuden unta, se oli työtä seuraava lepo."




ÄITINI VIIMEINEN LEHTI.


Lauantaina heinäkuun 1 p:nä.

_Kouluvuosi on siis päättynyt, Henrik. Nyt kun olet eroamaisillasi
opettajistasi ja tovereistasi, on minun kerrottava sinulle ikävä
uutinen. Isäsi täytyy toimiensa takia muuttaa Torinosta pois, ja me
kaikki seuraamme tietysti häntä. Tulevana syksynä me lähdemme. Sinun
täytyy muuttaa koulua. Se on sinusta surullista, eikö niin? Sillä
minä olen varma siitä, että sinä rakastat tätä vanhaa kouluasi, missä
olet neljän vuoden aikana työskennellyt ja iloinnut, missä niin kauan
olet aina samoina tunteina nähnyt samat pojat, samat opettajat, samat
vanhemmat, oman isäsi ja äitisi, jotka sinua riemulla odottivat;
vanhaa kouluasi, missä sinun henkesi on ikäänkuin puhjennut, missä
olet niin monta hyvää toveria tavannut, missä joka sana, jonka
kuulit, tarkoitti sinun parastasi, eikä yksikään mielipaha, jota sait
kokea, ollut hyödytön. Ota tämä hellä tunne mukaasi ja sano kaikille
näille tovereillesi sydämelliset jäähyväiset. Muutamat heistä tulevat
kokemaan onnettomuuksia, toiset saattavat pian kadottaa äitinsä
ja isänsä, jotkut kuolevat nuorina, toiset kenties vuodattavat
verensä taistelukentällä. Useimmat heistä tulevat kunnioitettaviksi
käsityöläisiksi ja rehellisiksi perheenisiksi. Ja kukapa tietää,
kuinka moni heistä vielä tulee tekemään maallensa suuria palveluksia
ja lisäämään sen mainetta. Eroa siis heistä hellästi. Jätä tälle
suurelle perheelle osa sydämestäsi, tälle perheelle, joka otti
sinut lapsena vastaan ja jonka sinä nyt nuorukaisena jätät. Koulu
on kuin äiti, Henrik. Se otti sinut minun sylistäni, kun tuskin
vielä osasit selvästi puhua, ja nyt se antaa sinut minulle takaisin
isona, väkevänä, ahkerana. Olkoon se siunattu, äläkä sinä koskaan
sitä unohda! Ja mahdotontahan onkin, että sinä unohtaisit koulusi.
Sinä kehityt mieheksi, matkustat ympäri maailmaa, olet näkevä suuria
kaupunkeja ja ihmeteltäviä muistopatsaita ja olet ne taas unohtava.
Mutta tämän vaatimattoman valkean rakennuksen pienine puutarhoineen,
missä henkesi ensimmäiset kukat puhkesivat, sen olet aina näkevä
silmäisi edessä._

_Äitisi_.




LOPPUTUTKINTO.


Perjantaina heinäkuun 7 p:nä.

Tämä tärkeä päivä oli siis käsissä. Kello kahdeksalta me kaikki
olimme koulussa, ja neljänneksen yli kahdeksan meidät kutsuttiin
neljä kerrallaan isoon eteishuoneeseen. Siellä oli suuri, vihreällä
veralla katettu pöytä, jonka ääressä johtaja ja neljä opettajaa
istui, muiden muassa meidän opettajamme, herra Perboni. Minä olin
ensimmäisten kutsuttujen joukossa. Opettaja rukka! Tänä aamuna
oikein näin, miten paljon hän meistä piti. Meiltä kyseltäessä hän
seurasi meitä koko ajan silmillään, kävi levottomaksi, kun me olimme
epävarmoja, mutta iloiseksi, kun annoimme hyviä vastauksia, ja hänen
katseensa oli sekä varoittava että rohkaiseva. Vaikka siellä olisi
ollut jokaisen oppilaan oma isä, ei kukaan heistä olisi saattanut
osoittaa suurempaa osanottoa. Minä olisin tahtonut huutaa hänelle
kymmenkertaisen kiitoksen kaikkien kuullen. Ja kun muut opettajat
sanoivat minulle: "Hyvä on, saat mennä", loistivat hänen silmänsä
tyytyväisyydestä. Minä palasin heti luokkaan isääni odottamaan.

Melkein kaikki toverit olivat vielä siellä. Minä istuin Garronen
viereen. En ollut juuri iloinen. Ajattelin, että me nyt viimeisen
kerran istumme näin vieretysten. En ollut vielä ilmoittanut
Garronelle, etten tule jatkamaan koulua hänen kanssansa, vaan että
muutan isäni kanssa Torinosta pois. Hän istui kumarassa piirustellen
kiemuraisia koristeita isänsä valokuvan reunaan. Hänen isänsä on
kookas, väkevä mies ja näyttää yhtä vakavalta ja rehelliseltä kuin
poikakin. Hänen siinä kumarassa istuessaan, paita edestä hiukan
avoimena, minä näin hänen paljaalla, leveällä rinnallaan sen
kultaisen ristin, jonka Nellin äiti hänelle lahjoitti huomattuaan
hänen suojelevan hänen poikaansa.

Mutta minun täytyi vihdoinkin hänelle ilmoittaa, että me aioimme
muuttaa pois. Sanoin siis hänelle:

"Garrone, ensi syksynä isäni lähtee Torinosta ainiaaksi." -- Hän
kysyi, lähdenkö minäkin; minä vastasin myöntävästi.

"Etkö enää käykään neljättä luokkaa meidän kanssamme?" kysyi hän
minulta.

Minä vastasin: "En." Hän oli hetkisen ääneti jatkaen piirustamistaan.
Sitten hän kysyi päätään kohottamatta: "Vieläkö sitten muistat
kolmasluokkalaistovereitasi?"

"Muistan kyllä", vastasin, "kaikkia, mutta varsinkin sinua -- ennen
muita. Kuka voisikaan unohtaa sinut?"

Hän katsoi minuun tiukasti ja vakavasti silmillään, jotka puhuivat
sanomattoman paljon. Sitten hän ojensi minulle vasemman kätensä
asettuen kuin olisi piirtänyt oikealla kädellään, ja minä puristin
tätä voimakasta, rehellistä kättä molempien käsieni välissä.

Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja
nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita
ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin
tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.

Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja
vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein
tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka
hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt
minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen
näköisenä mielessäni.




HYVÄSTI.


Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.

Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon
tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia.
Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet
luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän
luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä
oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli,
vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta,
joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja
suhinaa aivan kuin kadulla.

Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset
käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta
ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään,
viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari
ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa
seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon."
-- Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat:
"Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita
kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle
kädellään.

Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi
kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi
että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti.
Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se
voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli
siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." --
Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. -- "Stardi siirretään,
kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista
kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut
nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli
Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.

Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä
viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja
olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin
ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten
hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä
tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle
anteeksi!"

"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat:
"Ei koskaan."

"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa",
toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani,
mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään
sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"

Tämän sanottuaan hän astui meidän keskellemme. Kaikki ojensivat
käsiään hänelle, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja takkinsa
liepeisiin. Viisikymmentä ääntä sanoi yhtaikaa: "Näkemiin,
herra opettaja! Voikaa hyvin, muistakaa meitä." Ei kukaan hänen
poistuessaan voinut salata liikutustaan.

Me menimme kaikki sekaisin ulos. Samaten tekivät muidenkin luokkien
oppilaat. Sielläpä nyt melua ja tungosta syntyi, kun kaikki, sekä
vanhemmat että oppilaat, yhtaikaa sanoivat jäähyväisiä. Opettajatar,
punainen sulka hatussaan, seisoi keskellä pienokaisiaan, jotka
muodostivat kuin muurin hänen ympärilleen ja antoivat hänelle tuskin
tilaa hengittää, ja toisen opettajattaren hatun he olivat innossaan
miltei rutistaneet kiinnittäessään hänen napinreikiinsä ja takkiinsa
kukkia. Robetti, joka tänä päivänä ensi kerran oli kainalosauvoitta,
oli yleisen huomion ja ihastuksen esineenä. Kaikkialla kuuli
sanottavan: "Syksyllä siis, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä.
Näkemiin!" Me sanoimme toisillemme hyvästit. Ja voi, kuinka kaikki
pikkumaisuudet nyt unohdettiin! Votini, joka aina ennen oli
kadehtinut Derossia, oli ensimmäisenä valmis heittäytymään hänen
syliinsä. Minä kättelin muurarimestaria, ja hän näytti minulle
viimeisen kerran jäniksennaamansa. Minä kättelin Precossia, kättelin
Garoffia, joka ilmoitti minun voittaneen hänen viime arpajaisistaan
paperipuristimen, jonka hän nyt antoi minulle. Liikuttavaa oli nähdä,
miten Nelli riippui Garronessa aivan kuin ei olisi voinut irtautua.
Kaikki keräytyivät Garronen ympärille. "Hyvästi, Garrone! Hyvästi,
näkemiin!" Ja häntä syleiltiin, puristettiin ja kiiteltiin, niin että
hänen isänsä hämmästyneenä katseli ja hymyili. Garrone oli viimeinen,
jota minä kadulla syleilin. Hän suuteli minua otsalle. Sitten juoksin
isäni ja äitini luo. Isäni kysyi: "Oletko nyt jättänyt hyvästit
kaikille tovereillesi?" Minä vastasin myöntäen. "Jos on joku, jolle
olet tehnyt vääryyttä, niin mene pyytämään häneltä anteeksi." -- "Ei
ole ketään." -- "Hyvästi sitten", sanoi isäni liikutettuna silmäillen
koulua viimeisen kerran. Ja äitini toisti: "Hyvästi!" Enkä minä
voinut sanoa mitään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53878 ***