*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53906 ***

PYHÄN BIRGITAN VAELLUS

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Y. H.






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.




I


Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on
Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja
gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.

Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa,
ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse
esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan
puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee
Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa
ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan
linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena
kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa
sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen,
olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin
heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä.
Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien
kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi,
kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on
"ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut"
on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä
soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä
korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen,
voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien
solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja
painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun
pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko
ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten
taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo
seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen
tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen
lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat
ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.

Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus,
jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa
kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko
järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta
kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista
iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja
muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka
aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat
ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen
mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy
työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin
odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän
vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä
ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä
tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin
se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä
Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat
uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä
samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään
vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein
odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö,
mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt
nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen
ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin
niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt
tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi -- loitolle
rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla
vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka
hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä
jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja
oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön
keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla,
eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka
Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään
sotaretkelle hämäläisiä vastaan.

Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan
ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin
lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen
päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä
ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja
liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt,
joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse
Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella
pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin
kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin
niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain
leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen
oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja
istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa.
Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen,
niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on
nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu
Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas
on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa
yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin
tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.

Rannasta -- länteen Rökne-saarista -- pistäikse niemi, joka on kuin
kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän
niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon,
jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar",
Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa
rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko
rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan
sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara
rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen
nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta
vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten
puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa
ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua
jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa
jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon.
Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui
jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se
oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein
aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti
ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti
yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja
ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä
ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä
hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi,
kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla
puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä
kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä,
kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä
auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma
ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen,
väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi
olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se
sana merkitsi Pyhää Birgittaa!

Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään
talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä
Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt
vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt
erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan
eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen
ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja
tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:

"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"




II


Oli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka
halkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan
seutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla.
Skärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko
kuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet
piirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin
harmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi
ensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä -- ne oli aiottu
sillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet
lauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja
suipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat
ääneti yli vereksen lumen.

Äkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta
tuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka
hunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen
kummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja
vyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:

"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä
Vadstenan maahan?"

"Ole huoleti, isä", vastasi lähin ajomies. "Ei kiiltojäätä, ei
railoja. On vain seurattava reenjälkiä."

Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut
Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta... ja
niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala
paratkoon, ei pane sormiaan väliin."

"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään",
sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat
matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut
jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa
viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri,
öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun
liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.

"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee",
jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä
kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka
pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten
rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää
lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."

"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari
ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä
perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten
viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään,
jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea
yrityksissään."

Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili
nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen.
Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin
ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he
maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi
jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään
kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä
Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin
jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."

Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat
Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät
asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä
ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin
varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf
Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi.
Älkää peljätkö, keitä lienettekin."

Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja
lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos
sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä
hänellä oli kirves.

Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset
olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja
sitoi ne seinän rautarenkaisiin.

Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia
poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa
epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa,
pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja
tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen
olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä
nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse
satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän
mumisi:

"Missä on kirkkoherra... Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa
saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa... Ei
koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin
kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu
onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri
rauhattomuus painoi minua matkalla... ei kuitenkaan Närkevuorten
rosvojen tähden."

"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta
ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi
aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon
hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."

Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja
sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin
soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti.
Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään
rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat
ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus
tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni
pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa.
Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.

"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta,
jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"

Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta
valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle
ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan
valjentamat.

"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari,
mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan
tornikamariin.

Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä.
Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine
kattiloineen.

Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän
oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä
kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri
päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin.
Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita
ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan
tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että
hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten
tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan
hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta
meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään
mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista.
Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa
häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat
kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita
kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän
ensin ympärilleen.

"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja
pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin!
Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään... Sitten
suloinen ja suopea kainostelevin katsein... Juuri sellainen lienee
peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin
pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä
Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"

Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.

Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa
molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen
alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin,
jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon
katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan
kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen
puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja
hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka
viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea
ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin
mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja
hän kuuli Birgitan lausuvan:

"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa,
oli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla
lohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun
tietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden
minä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun
ylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi
säiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa
koti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä
hetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin...
Sinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka
sytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni
Mattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas
Maunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia."

"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää."

Maisteri Mattias huokasi raskaasti.

"Sisar ja rouva", hän sanoi. "Minä olen johdattanut sinut tiedon
polulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi
italialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle,
että pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain
ihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan
helmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit.
Väsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua
enää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata
sinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en
kestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni,
sillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta
ristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni,
ennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä
äsken ratsastaessasi painoi mieltäsi."

Birgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää
hieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.

"Ei, ei, ei nyt", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten
äitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän
käsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. "Ennenkun nukun tahdon
tunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla
ajatuksilla äläkä puhu erosta... Maisteri, anna minulle lupa luoda
silmäni ylös ja olla iloinen!"

"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!"

Birgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät
tunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.

"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on
levähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!"

Hän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan
ympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä
lukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta
ja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten
miehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen
hienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei
kylmästä piitannut.

"Rauhattomuus vallitsee", hän sanoi, "rosvoja liikkuu, heinäsuovia
sytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa.
Rauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee
painattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää,
ja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari
rakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi
ja äidiksi... Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä
minulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä.
Juokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi."

Hän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja
heidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi
leilin suulle tulpan.

"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka
minun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun
saisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer
valtaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä
on tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain -- ajatus
muodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille."

"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna", vastasi maisteri
Mattias.

Birgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.

"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se
kuitenkin niin kuin minä sanon."

"Silmät alas!" käski maisteri Mattias. "Vielä hetken olet
rippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni."

Birgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.

"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen... mutta
yhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt,
ellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni?
Kuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte!
Mitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina
mieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on
uusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan,
johtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin
nainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan
yli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että
kaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! -- Vanhan Briitta-äidin ääni
se siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja
riidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette
koskaan voineet."

"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!" sanoi
maisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.

Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka
oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja
valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn
liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja
nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta
kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti
lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä.
Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä
hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja
hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan
pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä
yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti,
kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka
oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen
ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen
samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt
pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia,
mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"

"En. Odotan rippiäsi."

"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja
vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko
päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä
hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia
ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä... ja minä
rakastan heitä kaikkia."




III


Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä
kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin
makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja
muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt
pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset
ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille
varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä
näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät
kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun
kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.

Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika
Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä
seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää
parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä.
Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset
vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja
hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.

"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi,
"ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä
uuteen... Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen,
että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin.
Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi...
ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen
alla... niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun
selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti... Ja nyt
istun tässä ja naaraan mateita... Olisipa edes kysymys mateitten
nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."

"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. -- Ylistetty olkoon
maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi
väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa,
että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta
itsesi: sitten, jos voit."

Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo
ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen
ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän
puhui vihapäissään.

"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki
helvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien
ja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen
rinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai
begiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä
talo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen,
hän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen... Mutta
itse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä
kyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin
sinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on
minulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa."

Maisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki
kaksi madetta.

"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan",
hän sanoi ja meni maalle päin.

Kun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä
auringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa.
Yhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva
pauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa
pilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua
viistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten
ja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.

Ylös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka
luostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon.
Sen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen
aikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui
rivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi
haavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti
kattiloita tuhalla ja hiekalla.

"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon
lahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta
sano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä... sillä minä rakastan
häntä." Palvelijavaimo vastasi:

"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme,
sillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi
tuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun
hän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven
juurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet
kantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään,
maisteri!"

Maisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi;
mutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi
etsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.

Sisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna
karkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla
lakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja
nyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen
hiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.

Vähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin
Ingeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä
laakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin
olkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin
voimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen
sotanainen.

Maisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin
että maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui
vain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:

"Sisar ja rouva, kevät on tullut!"

Birgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias
astui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan
kun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen
muotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi.
Se tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin
muiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski
liikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.

"Kevät", hän sanoi, "niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen
ratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse
vaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön
lapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja
köyhilleni."

Hän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.

"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso", hän sanoi hiljaa, "ja
minä rakastin häntä kuin omaa elämääni." Maisteri Mattias asettui
hänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen
vyössään.

"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra,
joskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja
lupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin
lapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle
hän lauloi, että kankaat kajahtelivat."

"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä
katoavaisesta."

"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta
sinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi
vierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä
ystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois.
Voimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin
ja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi
palannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai
ratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi...
Sensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin,
jossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän
ei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän... puhtaastieläjä! Sydäntäni
kirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme,
muinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen,
lallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän
rakasti sinua ja antoi sinulle kaikki... ja sinä otit."

"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna."

"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin
rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen
oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä
olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja
ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin
tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän
houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt
sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen.
Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että
hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän
sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin
sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein
kimmeltävä ehtoollisastia... Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä,
rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."

"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään
ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain
lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä
sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan
oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva
minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta,
ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät
sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."

"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"

"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja
tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että
Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen
luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa
jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten
valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan
valtakuntain välillä?"

Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden,
tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja
sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.

"Ei niin, maisteri, ei niin!"

Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi
katajanoksiin lattialle.

"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja
maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."

"Unohtaa... sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä
toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja
istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka
suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion
kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran,
armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit
itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä!
Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä,
enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa
ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua
kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin... kuinka
sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta
suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas
kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille
kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin
ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa
ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun
olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni
puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä
hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan
tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen
lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään.
Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja
kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"

"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin
et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos
olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni
ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni,
mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät
työaseikseen. Missä on rajakivi?"

Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi
käsivartensa Birgitan vyötäisille.

"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on
ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä
mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia
ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut
toisten tähden. En voi."

"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja
sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien
kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna
päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina
mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina
kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä!
Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu
viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat
armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut
korkeudessa."

Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen
ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi
tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään
lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.

"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin,
"ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman
pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni
tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää
hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin
laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin
korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille
merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat
vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin
veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani
läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."

Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki
liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:

"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän
korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi
olla sokea ja kuuro... Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi
tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja
kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa,
mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine
ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti
käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi
se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken
elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas
mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."

Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta
maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.

"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi
vähäpätöisinkin sana... Vesi painoi niin raskaana rintaani, että
päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton,
kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen
liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui
minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä
ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä
tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät
sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin,
säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste...
ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."

Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka
seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.

"Missä ovat lapseni?" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. "He ovat
luvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni."




IV


Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi
varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta
hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei
huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet
ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien
puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa
varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani
tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse
elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä
hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni,
että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin
hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua
makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan,
ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa,
ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki,
joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja
on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän
enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että _hän_ on se
kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme,
ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden
kansoille meren toisella puolen... Ne ovat sanoja, joita kannattaa
kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta
Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän
kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä
toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan
ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja
kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden
luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra!
Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna
ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta
ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti
maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän,
että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti
palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä... yö pysyy
yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat
suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa
ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona...
sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät
toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon
aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä
arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien
eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä
on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun
selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä
sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti
orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä
lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko
metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi
Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi
moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan
minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä
miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu
jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla
kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin... Nyt
on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän
ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan.
Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar
Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat
sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään
tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia
peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet
kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli
Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari.
Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin
puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi
kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan
poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten
puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän
muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta.
Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian
pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat
Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa,
Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja
viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin.
Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi
miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki
itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja
mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla
äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä
kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada
kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on
sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat
kalistellen kavahtivat taaksepäin.

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne
uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli
Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan
ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin
ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja
tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan.
Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat
sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein
kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan
suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli
punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja
nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen
hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan.
Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit,
jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa.
Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli
talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän
vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo
jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen
heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on
epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat
sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti
nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja
istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee
rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä
kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon,
maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille
tässä maassa... Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan
täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On
vuotanut kylliksi verta sukuni osalle... ja minä inhoan nähdä verta
omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on
kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho
kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin
tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen... ja jälkeenpäin
poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme
runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa
velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar
Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni
kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani.
En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin
pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne
tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet
ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna
minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani,
ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo
hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta,
kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös,
munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin
ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen
lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi
kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja
kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului
kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui
yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen
jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko,
sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä
tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että
ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja
hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen
kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin
minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava
tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka.
Tunnustele... tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on
hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla,
sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä
vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan
lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita
karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti
teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli
koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi
seulaa... Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan
Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi
silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi
kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla
oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon
kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se
rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan
hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha... Niin, totta vieköön,
paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu
häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule
tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka
satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen
miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja
napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli
kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen
Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen... Kuulin heidän
kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan
silmiin... Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin
myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen
risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme
tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän
siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi.
Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne
ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään,
ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin
taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen,
ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet
poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin
makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti
neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä
osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja
punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka
kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen
varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri
Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen
aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän
tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta
saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi,
ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa
ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka
kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa.
Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän
perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme,
häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne
suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja
kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme
silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä
hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme
tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut
painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole
verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne
kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo
maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit
ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla,
mutta joita he sydämissään halveksivat! -- Niin huutavat onnettomat
helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista,
jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin
suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut
hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa
jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja
kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella
kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän
silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen
yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää
sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että
minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme
kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen
puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän
kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin
että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt
mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys... Tule
tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää
hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie
hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"




V


Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset
silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja
istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja.
Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien
suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä
ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi
ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan
vieraaseen maailmaan.

Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja
kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään.
Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja
hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa,
oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä
nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli
itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä
päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain
tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja
visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen,
mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi
metsästäjälle:

"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"

Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta
tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.

Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin
kesyksi, että se seurasi häntä alati.

Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä,
niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan.
Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi
puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli
hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin
metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.

Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen
pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen.
Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut
ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja
sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker
oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja
hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln
aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että
hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen
katoille ja siirtää ne minne tahtoi.

"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja
istuutui pöydälle räätälin viereen.

"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli
räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla
massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano
enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä
minut vielä kerran. En sano, missä."

"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat
rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi
huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli
järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.

"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse
puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen
rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta
kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä
ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa.
Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa,
väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin
runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan
lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja
Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa.
Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin
leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina
liian avara... Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen
solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt,
veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."

Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki
heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan
vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin
Birgitan luo.

"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä
ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä
tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista
hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon... Älä nyt vain anna
kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut
käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää
seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske
Jumalan nimessä!"

"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi
siihen."

Birgitta kumartui hänen puoleensa.

"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat
ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä
usein, mutta en muista oikein."

"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin
joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia
ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja
huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen
ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"

Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.

Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat
kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään
kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia
laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli
jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella,
ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista
pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka
piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien
kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat
esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja
kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he
mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"

Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille
hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu
kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan
rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu
metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan
oli kulkenut perintönä isältä pojalle.

"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta.
"Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"

Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni
Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka
tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta
kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa
niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut
kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.

"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei
kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua
silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"

"Ruskeat, onnelliset... Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"

"Se on minun salaisuuteni."

Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti
rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika
oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani
tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.

Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine
mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen
takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret
kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja
monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana
aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset
ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti
ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä
kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna
ristikkoa vasten.




VI


Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello
läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan
lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.

Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi
asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he
matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan
rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän
helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa
kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat
kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja
ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat
piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin
synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen
vuoristo.

Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden,
aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten
paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut
kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien
jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat
puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia
veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen,
päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat
itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti
alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan
ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia,
ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat
kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä
kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat
yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin
että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen.
Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla,
mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään,
että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon
porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.

"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut.
Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta
minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin.
Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun
aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika
tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."

Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana
ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon,
mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti
kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja
syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa
riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla
kultaripsillä.

"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi
haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.

"Kuinka tietäisin sen?"

"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut
kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan
kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että
minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä
tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin.
Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni.
Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä
soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen,
että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on
poskillasi pieniä punaisia täpliä."

Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden
kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja
raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni
kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat
taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka
pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä
sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä
puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he
kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja
katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.

Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:

    "Nyt kaduilla paareja kannellaan,
    ja kellot kaikuvat yöhön,
    mut munkki peittelee pohkeitaan.
    käy tiuku hatussa työhön;
    ja kotona katselee katujaan
             Roma aeterna.

    Nyt muureilta usma kastaa maan.
    kun kulkevi ristinkansa,
    mutta nunnakin karkaa kopistaan,
    käy tanssihin armaimpansa
    ja karjan laidun on kerrassaan
             Roma aeterna."

"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta
Birgitta pidätti hänen kätensä.

"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme
hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula,
ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat... Nyt vasta näen
tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä
ole jäävä almutta."

"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä
Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla
enemmän, jos haluat."

Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:

    "Huvitarhassa Avignonin voi
    perin oivasti isämme ylin,
    kun maidossa kylpee ja kopeloi
    ilotyttöä tutisevin sylin;
    mut korpeille parahan asunnon soi
            Roma aeterna.

    Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa
    ja kirkoissa pauhatkaatte,
    että paavia satulaan vuottaa maa,
    ja te keisarin johtajaks' saatte!
    Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,
            Roma aeterna."

Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja
neljännen ja viidennen.

"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut
minun sielustani."

"Näin paljon rahaa, jalo rouva... Roponen minulle, se riittää, ja
loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi
häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni
raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä,
on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."

"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."

Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle
Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan
Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen
pussin uhkumasta yli reunojensa.

"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta.
"Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua
ympärilläsi."

Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja
hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.

"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni
ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä:
maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen,
sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä,
niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit
ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun!
Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain
puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi
suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa.
Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti
sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet
kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme
eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja
kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et
kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei
koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut
paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan
olla mitä täydellisin, ja se joka moittii... Niin, hänelle minä
soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua,
niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat
ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme
mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja
iankaikkisesti.]

"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten
miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä
kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen
yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi
että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi
olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan
maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan.
Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti
nukun hänen viitallaan."

Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä
peräytyi.

"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja... Ja nyt me
olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi
on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on
talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen... ja kaksi munkkia,
jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina
tynnyrin päällä... aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat
etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata
oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä
Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin
mukaan oli maisessa elämässään... Kardinaalipiispa on kirjottanut
todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä
alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään... kerran kun
hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen... aivan kuin pitää ollakin.
Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä
nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät
maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan
nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin
yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä
tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni,
kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä
synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut
koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa,
ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa
ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin
osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi.
Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta
korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka
minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan
elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne
Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"

Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat
avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat
piirileikkiä kynttilät käsissä.

Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua,
ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.

"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti
suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon.
"Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme
viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki,
jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo
usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia
sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me
itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole
viheriöitsevä."

Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi
enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut
kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."

Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa
vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että
pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen
laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa
nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja
muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.

"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja
jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään
ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit
pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri
Pietarilta:

"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen
ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä
kurkistelemme?"

"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.

Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä,
ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen
eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja
tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että
heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin
asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin
pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän
oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat
pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan,
toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli
saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.

Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin
Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas
vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin
viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.

Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.

"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt
sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."

Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen
huulensa liikkuivat.

"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.

"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."

Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan
äänettöminä.

"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg
ja vaipui takaisin patjalle.

"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata
suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on
muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei
sydäntäsi syövyttäisi suru."

"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin
Sibylla... ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."

"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä
kuolet."

"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta.
Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin
ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai
toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on
matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."

"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka
ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen
kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat
toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat,
tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai
saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja
ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei
mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei
mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta
riistää, niin silloin saat surra."

"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."

"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että
et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana
tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit
takovat kruunua, ja se on sinun."

"Nyt pelästytät minut taas... Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä
etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa
kaikki muut?"

Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä
ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään
polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi
ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi
lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin
paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan.
Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.

"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu
pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin
erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."

Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan
täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne
sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja
ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis
sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt
isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt
sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"

"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja
synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."

Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka
hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.

"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi
totella."

"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"

"Siksi että minä rakastan sinua."

"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos
minun itse pitäisi kirjottaa."

"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.

Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin
nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja
laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.

"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!
Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."




VII


Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen
ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan,
nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet
kontassa.

Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka
oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli
pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti
katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita
kasvoja.

Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän
seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin
koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran
olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut
hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.

"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä
sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut
totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen
köyhyyteen."

Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta
ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.

Birgitta pani kirjan pois.

"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille,
ja polta vyö!"

"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."

"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan
kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin
kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten
katseita."

"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku
tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka
sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa
minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani
kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella..."

"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin
ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman
katuja!"

"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi
lapseksi... mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies
kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni,
pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan
toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen
kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni
lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia
ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä
aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet
kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä,
jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että
silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme
kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."

"Ilmaisenko sinulle aavistukseni... En, en vielä. Jatka kertomista."

"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän
pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin... vihdoin, kun hän
makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään
edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti
sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin
kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi
sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn
ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi
kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi:
'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa...
minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin
heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti
punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja
suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et
saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna
satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta
kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on
synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."

"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"

"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei
olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso.
Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä
päivältä se käy yhä kylmemmäksi... tai lieneekö sinulla sydäntä
laisinkaan."

Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.

"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla
ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua.
paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta,
kunnes kirvely tuo parannusta!"

Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun,
mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan,
ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän
kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen
päähänsä oman leveälierisen hattunsa.

"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken
kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä... käy kumarassa, ettei
kukaan näe kasvojasi!"

Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse
ulos.

Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet,
ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen
palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun
lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat
kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja
raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.

"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha
kaduilla?"

"Sotamies arvelee niin."

Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka
kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.

Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten
keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen
mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka
osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja
seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot
satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta
vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja
värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut
liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää
kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat
lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain
naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun.
Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja
naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen
kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.

Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.

"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee
kyynelpäivä."

He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja
soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana
näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria
mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata
huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä
taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä
lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.

"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme
taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."

Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään
kumaraisemmaksi -- mutta hän ei rukoillut.

Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle,
oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille,
ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja
kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja
hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle
rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi
juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat
toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi
terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä
rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa,
tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla,
mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja
poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot
heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen
äänensä oli tuima ja jyrisevä.

"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"

Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste
kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle
leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti
ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli
aseet vaatteiden alla.

"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma, jonka
jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin
ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa,
marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät
maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut
ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan
sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni,
tässä on ropo ja ole hiljaa!"

Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä
rahat, jotka olivat hänen sylissään.

"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain
sukulainen."

Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, -- ja eräs
kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:

"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"

Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.

"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet.
Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi
oli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"

"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi
kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu
lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta..."

"Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."

Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut
miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.

"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta
kielen edessä."

Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään,
hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta,
ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien:
"Hiljaa, herrasmiehet!"

Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen
nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai
kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.

"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa
naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä
[kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa
kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata
katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat
saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja
kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi
ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä
nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä
teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen
olisitte te arvoinen."

Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti
ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui
pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.

"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja
katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen
puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti.
Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne
viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde.
Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se
ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.

"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili
hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä
että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"

"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan
hänen kivijumaliaan."

"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka
saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien
joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee
sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat
koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen.
Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin..."

"Sinäpä sen sanoit, maisteri."

"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi
velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."

Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja
laski.

"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö... Äidin
ja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa... Minä näen
sanansaattajan tulevan Ruotsista... Vielä hän on kaukana.
Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta
vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja
laukussa hän kantaa hyviä viestejä."

Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän
teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.

"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun
kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella
järkevien olentojen parissa."

"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."

"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista
elämää, johon sinä minut tuomitset."

"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"

"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun
harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet
ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."

"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin
ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta
mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka
jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat... mutta anna
hänen pitää vitsa."

Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja
lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.

Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina
katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän
pysähtyi.

Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä
portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti
ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri
Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin
koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja
mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet
luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui
Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka
kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät
näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen
viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää
hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin
siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan
aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia,
kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan
somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi
juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen
äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän
kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen
päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.

Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja
herkeämättä toisen kerran -- mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni
alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut.
Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan
yli palvelijain portaille.

Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän
oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka
hulmusivat polviin asti.

"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt
moista tukkaa, maisteri?"

Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan
äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin
paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin.
Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä
halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.

"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme,
pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"

Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja
leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja
vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.

"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä,
maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin
ei ole äidin laita?"

"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan
sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei
hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin
helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa... ja hänen omat lapsensa
vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään
narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja
tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on
totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että
hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme
kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein
vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen
tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys,
juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä
naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän
hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan.
Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän
kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias
opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta
häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella
hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa
unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on
sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa
antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin... Ei,
puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle... suoraan, yksinkertaisesti,
silloin tällöin hauskan leikillisestikin... niin että sielun terveys
saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."

Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä
kaavun laskoksiin.

"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta
minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan
ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön.
Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä
saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi?
Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani,
ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet.
Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni
toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja
Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen.
Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko
niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät
synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien
sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa... ja niin tulee
pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin
ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt
minut salpaatte!"

Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven
mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän
oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja
peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin
kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja
kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli
kynnyksen.




VIII


Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä
saapuivat kirjeineen Ruotsista.

"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin,
totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja
tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä
varmasti on kaksi liikaa... Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren
rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi!
Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."

"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin,
siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä
tuomaan onnellisia sanomia... Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa
meille muille."

Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja
viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu
sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä.
Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja
voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:

"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin
ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei
enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä
hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän
koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä
oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja
kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen
tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui
huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut
saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa
kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi
Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi
toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä
Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin
hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan
Tukholmaan."

"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri
Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.

"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.

"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin
hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa... Saanko
ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"

Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa
rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan
kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin
käsin ja vei sen suulleen.

"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään... Tapahtuuhan
kaikki äidin tahdon mukaan... Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta
ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."

"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja
lukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"

"En uskalla, ennenkun äiti tulee."

"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja
istuutui lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan
ensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet
itsellemme suuria levähdyksiä."

Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta,
ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra
Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan
hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit
vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies
paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi.
Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu
siltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse
tauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää
itsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen.
Silloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja
hoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri
häneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi
heidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan
kuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta
painui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin
vuoteelleen ja heitti henkensä."

"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.

Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole
enää mitään meille kerrottavaa!"

Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui
käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.

"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva
Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa
kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."

Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän
vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin
hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.

"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja
luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."

Priori kumartui ja tavasi.

"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."

"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua
sopii minun hyvin kantaa... riemussa."

Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan
sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.

"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen
päästään.

Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.

Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän
kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin
lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli
rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä
puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja
avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja
hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä
tuskin kuului kivilattialla.

Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet,
jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi
kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen,
jätti hän sen avaamatta.

"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta,
mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi --
että hän on kuollut."

Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:

"Äiti on surmannut hänet!"

Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän
puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt
tuulenpuuskana läpi huoneen.

Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään
pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi,
mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:

"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"

Kaarina työnsi hänet pois.

"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä
saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu
kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt
kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän
tekeekin toivioretkiä."

Birgitta vastasi:

"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa
rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"

Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että
ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen
ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean
kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.

"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."

Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.

"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen... Jos minä nyt sanon
totuuden, ovat nämä pussit minun."

"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"

"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden
tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin..."

"Ja sinne olet sinä ennättänyt."

"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki,
mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon,
otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja
sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen
hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi
olin iloinen omistaessani omani laukussa."

"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja
hädänalaisia."

"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."

"Ei, Pietari... Kaikki!"

"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan
säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää
loputonta tietä."

Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan
totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne
maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin.
Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun
kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen
omaan vyötärysnauhaansa.

"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti
vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja
vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän
palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.

Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän
oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella
muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän
päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret
paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin
silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt
vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä
palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen
kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan
hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä
päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä,
oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin
ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.

Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä
kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.

Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja
kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin,
mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.

"Kiittää tahdon minä..." hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi
hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen.
"Kiittää tahdon minä... Ei, en voi... en vielä."

Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi
jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi
vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne
putosivat toinen toisensa perään.

"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa,
nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta,
jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä,
joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."

Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla
pehmeällä äänellä:

"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset
pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja
vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."

Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi
pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän
istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.

"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin
että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me
löydämme toisemme... sillä tapahtua sen täytyy... Nyt tuoksuu
mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa
kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat
pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä
heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan
ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa
illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu
juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni
luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa
sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja
sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt,
ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."

Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa
niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen
helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin
paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan
palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua
penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu
koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.

Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja
pani sen hakaan kaulan kohdalta.

"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin
taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.

"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.

"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin
tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat.
Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että
palvelijat."

Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului
huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat
häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat
italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan
luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain
Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei
polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa,
vaan istuutui penkille keskilattialle.

"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä
toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja
pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden.
Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas
kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä
saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat
seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin
köyryinen leski kuin olenkin... Minä näen, että otsasi punehtuu,
maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha
maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani,
minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja
kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen,
joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa
viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"

"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen
puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta
lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."

"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka
vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi
että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa!
Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat
jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta,
mutta matkaa alas helvettiin!"

"Pyhän Neitsyen nimessä!... Armollisin rouva... Kuulinhan sinun
välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on
puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä..."

"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun.
Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni
kuhmu tai kuperuus luussa... ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan
munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa
he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös
riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he
arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori -- hän joka
nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä -- että se oli
jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni,
mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi,
eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären
kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut
mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu
kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa.
Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan
heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin
he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko
teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä
rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin
surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen
katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä
ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen
ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni,
ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja
tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana
kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani,
niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua.
Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia
ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on
olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni,
mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine
rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista
asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi
sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä
minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi!
En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla
vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu
valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."

Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret
neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin
linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli
ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.

"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus,
vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä
kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt
ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen,
silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin
kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua
kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen
kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä,
rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos
sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää...
jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi... kuinka paljon
helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette
nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja
oppikaa minusta."

"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on
sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot
on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen
ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu
kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat
nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi
vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti,
kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit,
jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat
sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He
tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat
ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat
itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."

Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja
kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja
vastasi varsin hiljaa:

"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."




IX


Joka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri
Pietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät
rukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu
käsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan
tai kohottamatta sormiaan siunaukseen.

Eräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan
siirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi
pohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti
kumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli
Birgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä,
työnsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.

"Jumala on pelastanut meidät", hän sanoi. "Kokoontukaamme kaikin
kiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi
vahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä,
säveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi
laulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa."

Hän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät
sivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti
laulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen
poskensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta
ja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan.
Kansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli
sillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti
pöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän
ajan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki
jakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan
ruotsalaisen noitaväen.

Yhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu
piiritettyjen vastauksena:

    "Ave, Maris Stella,
    Dei mater alma
    Atque semper virgo,
    Fleix coeli porta."

Kun laulu oli loppunut, antoi Birgitta merkin kaikille asettua
pöytään ja alottaa iltasen, mutta maisteri Pietari, joka istui häntä
lähinnä, kuiskasi:

"Sinun iloinen mielesi ihmetyttää minua paljon vähemmän kuin luulet.
Joukko tiesi hyvin, kuka olit. Ei kukaan sanonut sinua kerjuriakaksi.
Rooma alkaa tuntea sinut. Kuninkaan sukulainen saat olla ja
harhauskoinen, joka lähettää kurituskirjeitä paaville ja piispoille.
Sellainen ei tuota sinulle sydäntuskaa, Briitta-äiti."

Birgitta tulistui silmänräpäykseksi, mutta punastus muuttui avoimeksi
ja miltei vallattomaksi hymyksi:

"Maisteri", hän vastasi yhtä matalasti. "Ehkä nyt alkaa se
myötäkäyminen."

Paisti oli jo jaettu ja syöty, kun palvelijan, joka toi soppamaljaa,
täytyi väistää ovessa kutsumatonta ja odottamatonta vierasta. Talon
katsastaja siinä astui sisään. Laihana ja pitkänä mustankäherine
hiuksineen ja kotkannenineen hän asettui pöydän eteen, ja
kumarrettuaan ja tartuttuaan molemmin käsin sauvansa sakaraan hän
lausui jäykästi ja arvokkaasti:

"Hyvä rouva! Teidän pitäisi useammin ajatella, että kenttä tuolla
ulkopuolella on mestauspaikka. Tuolla te itse voitte nähdä
kivijalustan, jota vielä harmentaa hiili ja tuhka ja jolla moni
syntisparka on saanut tehdä tilinsä tämän maailman mahtaville.
Totisesti, maa ei ole taivaanvaltakunta, mutta te ette voi tehdä
ihmisiä paremmiksi kuin Jumala on heidät luonut. Te käskette paavin
palata Roomaan ja vertaatte häntä Juudakseen ja Lusiferiin ja sanotte
taivaan kuningatarta rakkaaksi anopiksi. Te menette paroonien
ja piispojen luo ja poltatte heidät helvetillä, jonka käytäviin
ja kätköihin teidän täytyy olla erittäin perehtynyt. Te puhutte
näkymättömästä kirkosta, kiihotatte köyhiä rikkaita vastaan ja
salaatte kuljeskelevia fraticellejä huoneisiinne. Hänen ylhäisyytensä
kardinaali, paavin oma herra veli, jolla on valta tässä talossa,
suvaitsi jo aikaa sitten sopivasti ja ystävällisesti huomauttaa teitä
toisesta asuinpaikasta, koska hän itse tarvitsi huoneitaan. Minä näin
teidän itkien harhaavan pitkin katuja majatalosta toiseen ja minä
kirjotin ja sain aikaan muutoksen." Katsastaja katsoi keppiinsä ja
kieputti sitä sormiensa välissä.

"Siitä ovat ajat muuttuneet, hyvä rouva. Rahvas alkaa taas huutaa
tribuuniaan Cola di Rienziä, eikä huolestuneilla parooneilla ole
enää varaa palkata vartiostoa kaupungin eri sokkeloihin. Tänä yönä
minä tahdon Orsinin sotilailla häädättää roskajoukon, mutta sitten
te saatte etsiä itsellenne uuden kodin tai muuttaa kadulle paljaan
taivaan alle!"

"Seis, ystäväni!" huudahti Birgitta katsastajalle, joka heilautti
keppiään kaaressa ja kääntyi mennäkseen. "Ei maksa vaivaa kutsua
Orsinin sotilaita, sillä ilman Jumalan tahtoa ei niin hiuskarvakaan
koukistu päässäni."

Hänen vielä niin puhuessaan alkoi ukkonen jyristä ja sataa rankasti.
Sammuvin soihduin ja alasvedetyin hatuin hajaantui kansa ympäri
kenttää. Katsastajaa alkoi paleltaa, vaikka ilma oli hiestävä. Hän
katsoi milloin ikkunaan, milloin Birgittaan, joka veti povestaan
kirjeen ja laski sen eteensä, käden koskettaessa murrettua sinettiä.

"Eräs roomalainen ystävättäreni on tänään kirjoittanut minulle
ja tarjonnut taloaan, jonka voimme nähdä täältä Campo di' Fiorin
toisella puolen. Todellakin, maisteri, myötäkäyminen alkaa, ennenkun
tunnen itseni mahdolliseksi sitä kohtaamaan."

Sade taukosi, mutta ukkonen pauhasi yhä, ja kaukana kaupungilla
läpätti yksinäinen kello Pyhän Pietarin kirkossa. Yhtäkkiä iski niin
valkea salama pilvien lomissa, että koko kenttä kirkastui, ja kun
jyrinä vyöryi pois, oli yksinäinen kello vaiennut.

"Kristus auttakoon!" änkytti katsastaja, pudotti keppinsä ja otti sen
taas lattialta ja meni ovelle, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti
Birgittaan. "Salama iski Pietarinkirkkoon!"

"Se merkitsee, että Lusifer kuukertui istuimeltaan", vastasi
Birgitta. "Neljän päivän kuluessa on paavi Klemens makaava kuolleena
Avignonissa naistensa ja soittoniekkojensa itkemänä. Vanhurskas
tuomari, jos minun puheeni on sinun vaikutustasi, kuule sitä ja lyö
vihollisesi!"




X


Ruotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta
katsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat
sentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin
osa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta
ja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi
Kaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun,
jonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan
kuningattaren kuvan.

"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!" mutisi katsastaja heidän jälkeensä
ikkunasta.

Ennen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan
puutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt
katkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän
peittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän
maistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen
katselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin
siivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti
seurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin
myrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita.
Hän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine
kivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän
tutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin
sotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja
hammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus
lähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.

Sitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja
määräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen
sivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän
antoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan
kuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei
sallinut sijottaa sinne.

Kaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia,
mutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli,
ettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen
päivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan
luona Arbogassa.

Edellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät
portaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää
portaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta,
vaan oli kuin joku toisten varjo.

Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret
ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista
pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen
partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.

"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava
rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja
uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta
Roomaan?"

"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.

Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja
verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:

"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä
raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen
kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."

"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja
kätki silkkinauhan poveensa.

Vanhus otti kitaran selästään.

"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien
kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa.
Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus
peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys.
Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en
enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä
ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava
Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja
täpötäysillä pikareilla."

"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden
jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä
ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja
suojatonna?"

"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä
eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja
lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani,
vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän
neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni,
tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa
tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa
viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko
seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin
penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman
valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät
kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa.
Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään
sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua
emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä
toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä
peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien
laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti
läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä
vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme
asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen,
joka oli varattu ylpeille."

"Ja nyt sinä tulet varottamaan?"

"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä.
Ennen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan
ja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää
mitään niinkuin kuolon valtakuntaa... Liikkumattomana minä istuin
kauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi
lievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta,
jotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja
arvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai
yhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena
vain tunnin."

"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?"

"Niinkuin sinä kultatupsuasi... Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja
nyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen."

Hän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat
ja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui
hän puutarhaan päin.

"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta
sinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei
nähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen
kaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä."

Hän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja
alkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän
vyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta
katsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.

       *       *       *       *       *

Täysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä,
Birgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri
Pietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut
oli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä
äänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.

Ruokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka
Birgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta
niukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin
kapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa
päässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset
Gudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen.
Alvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan
ja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan
luostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi
vähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa
hänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca
Papazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli
kutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä
täyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen
hiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun
maisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti
hymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan,
nyökkäsi hän Birgitalle.

Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten
keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo
pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi
riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan
kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin
kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella
mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain,
ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla
kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli
taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja
vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa
itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua
vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin
lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset
ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli
kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa.
Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin
keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän
muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä
oli sanottavaa.

Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin
lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina
ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi,
että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin
lähettilään rinnalla.

Sunnuntaina -- mennessään messuun Aracoeliin -- hän oli kuullut
valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat
verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään
muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien
kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.

Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien
silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen -- ja siinä hän istui
häpeissään ja veripunaisin otsin.

Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen,
mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki
sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä
tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.

"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.

Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei
liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi
kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.

Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti
sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.

Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.

"Kansantribuuni on siserooni!"

Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen
päänsä yli kuin musertaakseen sen.

"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä
heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä
Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän
viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos
kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja...
Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja
hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja
keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten
kanssa... Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista... juoksevat
ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut,
näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset
puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät,
ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä
ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."

"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki
kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja
emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle
piilopaikan... Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana,
melkein kuin maalla, Campagnalla... On kuin raskaat, laahaavat
paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon _minä_
tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä
varmaa kultajalkaa."

Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.

"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta
ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei
mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä
saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella... leveitten
ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle,
lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka
joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se
riippuu lähellä Kapitoliumia!"

"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan
kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin.
Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs
pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän
maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli
kansantribuuni, vaikka olin vaiti."

Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin.
He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:

"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti... salatakseen vavistusta.
Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo
tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun
olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut
tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä
Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta
vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"

Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.

"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen
kirkastamana, niin ainakin hän."

"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta
ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin
saastuttama."

"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta..."

"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti
käsiänsä.

Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan
kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca
seurasivat häntä.

"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta
ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää
kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt
on ateria lopussa... enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin.
Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki
kauppa olevan seisahduksissa... Kaarina, miksis seisot ovella?"

"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."

"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin
häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla
aterianjätteitään."

"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat
on kulutettu."

"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan
tinamaljan!"

He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi
auki portin, kuuli hän äidin sanovan:

"Missä ovat minun kerjäläiseni?"

Portaat olivat tyhjät.

Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi
katolta:

"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat
tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja,
silkkaa hopeata... Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole
näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni
ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen
multakummuilta."

Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri
Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.

"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä
sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys
palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin...
Minä tahdon kotiin, äiti!"

"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa
sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"

Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin
kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina
hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.

"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain
muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten
keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni
huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"

"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon
katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu
lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä
kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."

Kaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän
ääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla
paperia.

"Rakas lapsi raukkani," hän mutisi, "miten nuorta sydäntä
kirveleekään!"

Riemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin
monta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.

Silloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan
ääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen
kauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo
sidottuna vyötärenauhaan.

"Meidän täytyy myydä kruunu", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin
nukella.

"Rakas olento", vastasi Pietari Räätäli, "silloinpa tulen oikeaan
aikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen
rahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa
satavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika
sanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus."

Kaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä
vallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi
vienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään
tunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna.
Kaarina sulki oven hiljaa. "Äiti nukkuu."

Pietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun
simpukoita. Vihdoin hän sanoi:

"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän
kestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä.
Pitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä
harhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea
Pyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia
minä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi
seurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle
kaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut."




XI


Joka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken
pitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä
kyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät
hereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan
kädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat
uudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.

Kaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet
mahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän
aamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu
pyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai
pyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen
hohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia
ja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä
Vadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri
Pietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston
Aisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.

Sen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille,
ja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa.
Aamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät
nuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein
ja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun
Birgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin
orjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä
kypressit uskaltaisi suhista.

Loitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi
kasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava
Tuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden
muutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle
mustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja,
luunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä,
ja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän
nosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan
tulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan
hiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun
kolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä
oli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien
ja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi
salaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi.
Hetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen
saattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten
kanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi,
että nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon
valtakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden
haamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään
kansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut
koskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän
ikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan
tarkottamatta.

Niin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi,
että muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki
heittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet
aikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa
kahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.

Eräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia
[Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin
kellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien
vuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut
Monrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman,
sillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.

Hän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen
säikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän
pilkko pimeässä.

Aikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista.
Mutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit
eikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli
harvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä
katkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken
talossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta
maailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset
munkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai
jumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat
aamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin,
joka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin
seppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun
talon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja
valitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi
esineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja
autiommiksi.

Kaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten
ahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat.
Silloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa
pöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että
Birgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:

"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän
on kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä
maassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle
hän on lähettänyt erityisen kutsun... mutta ei meille. Kenties
hän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin
kaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme.
Siksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian
raihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja
sydämeni yksinäiseksi."

Kaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja
sitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan
sukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta
nyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut
hiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun
uneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä
tuskalla.

"Äiti kulta", hän pyysi, "saanhan olla menemättä!"

"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin,
kuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja
matkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!"

Vihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli
paljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla
neuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ
määrättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei
nauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta
ennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame
niin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka
vapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan
päähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian
syvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat
niin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät,
että Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse
kruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko
kaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta
ratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja
tarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja,
hengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.

Sitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.

"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista
päivääsi."

Hän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne
sitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. "Nyt on parempi, ja
voi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen."

"Äiti kulta", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet
ristissä, "saanhan olla menemättä!"

"Ei, mennä sinun pitää!" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei
hänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran
taluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa
seurassaan.

"Nainen ja äiti..." kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti
ruokapöydässä. "Se ei koskaan kuoleudu!"

"Näytä nyt iloiselta, lapsi", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin
huostaan, "mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies
puhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!"

Kaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina
hevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka
oli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi,
ympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja
takana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja
ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen,
joka ratsasti juhlille.

Matka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät
tunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät
heidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle
Kapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi,
vapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja
maisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli
saanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät
siellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina
joutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen
aitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä
olivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon
edessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja
ateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli
kunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana
seisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko
säteitten ja tähtien ympäröimänä.

Kaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut
ruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä
aamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin
Panispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista,
aluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä
kultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe
syvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän
teki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään
suuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti
vähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän
vaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai
selitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä
kirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan.
Sitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen
hänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin
kohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle
äyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun
sekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että
ilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka
pursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä
oli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti
lähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet
ja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen
hänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin
jatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja
unohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn
sanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella
ja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa
arvokkuuttaan.

Äkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman
mitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää
keksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua
naapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa.
Silloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja
ajo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi.
Riminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja
nousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni
eivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat:
Monrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman
kansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta
mullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta
kukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet
nimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä
pelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia
kalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva
juhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä
voitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi
läpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä
nousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja
hän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa
vilpittömyyttä.

Eräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat
vaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien
ja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa
kerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja
korotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin,
ja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin
yövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi
ikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.

"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!"

Paduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui
likinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen
viittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän
tarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti,
astuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi
tyttöjä.

"Urho!" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. "Kun minä juon
sinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli
täällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa
pöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja
lapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin.
Voiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden
perustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat
linnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan.
Minulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän
vapaasta tahdostanne minä olen olemassa."

Hän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi,
sillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin
lähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä
riippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon,
mutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.

"Täällä on sana vapaa", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa
kävivät valkeiksi kuin liitu, "mutta olkoon se senvuoksi myös
arvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä
tarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja
keihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona
turvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu
antamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä,
astukoon hän esiin ja puhukoon!"

Kuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien
kahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.

Herrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään
ja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta
silmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa
katukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja
kuiskasi:

"Minä rakastan teitä."

"Ei", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.

"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen
sanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni
syvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää
silmänräpäyksen..."

"Kyllä", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja
kuiskasi: "Olen sairas."

Hän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri
meni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan
leppeästi ja hiljaa:

"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista
sukua. Viisi askelta takana!"

Herrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta
Kaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä
kerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei
nähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja
silmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään
kuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.

Kun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun.
Linnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien
sytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän
sanoi:

"Nyt minä olen terve taas... terve kuin äiti kotona!"

Kadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että
maisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset
jäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo
kaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos
luukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo
mennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja
hän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä
ennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana
sanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava
Tuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän
toisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla,
vaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään
kaupungille.

Heti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet,
antoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota
hän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin,
joka seisoi oven ulkopuolella.

"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu", hän sanoi, "myy se
huomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan
pane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan."

Maisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa,
sammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto.
Hän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun
peitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen
ristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli
jääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.

"Äiti kulta, äiti, äiti!" hän hoki unissaan.




XII


Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni
puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi
sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä
ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita
kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja
pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella,
mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän
meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan
mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin
vaipuneena.

Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä
oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.

"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui
aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista
mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä
Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti.
'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on
vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli
hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina... mutta
pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja
minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi
roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa
läpi... ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja
polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan... En mitään saata enää
maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin
Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen
jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka
aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja
emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen
kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän
kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu
ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että
me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä,
etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta
ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en
löytänyt sitä sieltäkään."

"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!"
vastasi Kaarina.

Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun
hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut
oli suljettu, palasi hän luolaan.

Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran
lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti
valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta,
ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen
vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan
molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla
sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä
päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä
silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.

Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja
keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan
luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut
ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä
pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.

Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli,
niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat
keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta
vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui
ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla,
ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin
kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka
myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti,
mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.

Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat
ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä
auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne
kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen.
Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta
hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä
nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.

Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti
sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo
piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin.
Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista
aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä
turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen
äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti
toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan
juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut
vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan,
mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta
kuin kylmä seinä.

"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina
houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun
Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."

"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.

Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti,
ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua
hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian
aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin
yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi
hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.

Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän
makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat
tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli
nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena
nousi istumaan.

Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa
kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.

"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.

"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä
täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle
ja istuudu lavitsalle!"

Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut
tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja
totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä,
istuessaan penkillä vitsoineen.

Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen
lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.

"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää
kotona hautakiven alla?"

"En."

"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat
huutavat sinun jälkeesi?"

"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta
elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä
ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä
sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä
poljen rikki sydämiä... sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka
rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän
pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."

"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen.
Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi
lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja
minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka
on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa
sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella
menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen
hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta
tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se
hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."

"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin
yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut
ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä
ole enää yksin."

"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan
vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta
en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja
ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä
selaat papereitasi."

Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta
Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen
kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.

"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan
ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä
pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin
ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä
päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi.
Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen
perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen,
joka nyt on alkanut!"

Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli
asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt,
joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa
jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä
huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan
muutamien autioitten talojen taa.

Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi
Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä
tutkiakseen viipymisen syytä.

Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä
vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut
tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.

Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.

"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden
kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."




XIII


Oli vierinyt vuosia.

Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta
kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi
eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki
levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan.
Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa
elämäänsä.

Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään
ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä
-- niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon.
Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja
Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun
salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja
lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien
palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he
kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje
ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan
seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat
Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V,
uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti
keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin
vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä
koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta
hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli
kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse
oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri
ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva
ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli
pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja
unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja
ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka
armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui
paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui
valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni
häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta.
Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian
lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin
Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui
ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti
sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät
Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi
ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa
sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti
niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he
jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan
keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi
veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi
jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan
ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan... Entä luostarisäännöt,
jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi
vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin?
Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä
täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä
olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut
tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon,
tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset
ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän
palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he
tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali,
joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse
asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen
oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla
toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja
epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä;
mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen
ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.

Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle,
jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.

Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui
talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä
enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja
pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat
häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut
hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja
välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen
sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei
saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.

Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.

Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja -- ja niitä, joilla nyt
oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja
saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli
kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua
maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen
tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa
oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi
hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke,
mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat
epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili
muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti
välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun,
jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat
luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi
tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän
ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja
ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän
hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä
näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä
sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt
kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä!
vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit
ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin
kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat
lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi
kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi
valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he
välttivät sen kiusauksen!

Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi
hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen
saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös
Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he
odottivat eteisessä.

"Nyt, Briitta-äiti!" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään
hän piti harmaata täysinäistä rahapussia. "Nyt on sinun suoritettava
vanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo
valmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi.
Talon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata
kunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus
itse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään
kuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi."

"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä", vastasi Birgitta
ja meni pukeutumaan.

Tultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin
hiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei
hänen omaan huoneeseensa.

"Nukkuuko Kaarina?" hän kysyi maisterilta. "Hän tarvitsee lepoa
pitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa."

Maisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli
parantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.

"Hän on jo pukeissa, hänkin", vastasi maisteri, "mutta varo
kivilattian kylmyyttä!"

"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka
kulkisin jäällä."

Birgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää
tasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti
rakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja
niityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.

Kaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan
häntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen
tarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.

"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi
ole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne
eivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä
maidolla ja yrttimehulla... Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet
paranemista... Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään
odottaa."

Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo
poissa.

"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa",
mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti
alkanekin lakata puremasta!"

Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun
kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he
kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin
monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut
ilmestyksiään ja mietteitään.

Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain
luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen
erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten
lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa.
Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet
ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan
lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut
Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään
Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti
oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka
oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä
kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän
ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan
huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui
hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.

Kansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat
tuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan,
niin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä
kohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot
painautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja
sairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein
hänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen
telttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous
hänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.

"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä
vanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka
senvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka
päivä?"

Hän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla
ja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun.
Veisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja,
ja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi
mustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari
Räätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten
menettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret
kappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini
liikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta,
joka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä
ja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja
kuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin
olisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja
seurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.

Ostiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän
pystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet
genualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin
kuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat
äiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja
katselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen
valkoiselle vilukkovuoteelle.

"Äiti", hän sanoi ja alkoi yskiä. "Minä ikävöin käytellä miekkaa
uskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko
jokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati
uneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt
minulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun
maassani."




XIV


Airolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle,
ja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat
kalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen
ja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi
Kaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän
koskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.

"Kerro, kerro!" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. "Tämäpä olisi
omistuksen arvoinen valtakunta!"

"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?" kysyi puhuteltu.
"Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla,
kammionsa."

Kaarle-herra ei kuunnellut häntä.

"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca
istutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle."

Herra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä
hopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.

"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen,
missä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan."

Herra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa
ja ripusti sen hänen olalleen.

"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä
valta on. Voiko sen vallata miekalla?"

"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella
voi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain
joskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä
uusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa... ja onneton se, joka ei
polvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan
kolmatta kertaa leskenä."

Kaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.

"Onko hän kaunis... onko hän vanha?"

"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen...
Onko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle.
Neljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa."

"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni."

Hän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa
kohden.

Pyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle,
mutta Birgitta rauhotti heitä.

"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee
jotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen
jouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun
kakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa
miesvainajaani."

Likomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat
tulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä
majataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut
tervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja
hurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen
piti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen
sairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli
kuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä
ja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he
eivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien
toisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät,
huolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki
päiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli
heillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat
kuin hopea.

"Äiti", sanoi Kaarle, "se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!"

Kärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta
ja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello
dell' Ovoon.

Kuin jylhä ja jyrkkä kalliosaari luolineen ja lehväisine pengermineen
yleni harmaa linna, ja meren kuohut pärskyivät korkealle sen muureja
vasten. Birgitta johdettiin avoimeen suojamaan, jossa muinoin keisari
Fredrik II tapasi katsella saraseninaistensa tansseja, ja holveissa
kimmelsi vielä arabialaisia kultakutouksia.

"Lapset", sanoi Birgitta ja oikaisihe hiukan sirommin kuin muulloin,
"nyt emme saa unohtaa hyvää hovitapaa, joka on peräisin muinaisilta
ajoilta. Muistakaa, että kun ylhäinen nainen suvaitsee tervehtää
teitä, pitää teidän notkistaa vasen polvenne ja suudella hänen
kenkäänsä."

Herra Birger asettui äidin viereen tummanruskeassa levätissään,
mutta toisella puolen seisoi Kaarle-herra kärpännahkaviittoineen ja
kilkkuvine hopeatiukuineen.

Parvi hyppiviä neekereitä viskoi suitsutusta hiiliastiaan ja kääri
auki levantilaisen maton. Ovessa näyttäytyi hovimestari, joka suurine
turbaanineen muistutti jotakuta kohtuuttoman isopäistä hopeahohtoista
hyönteistä. Vihdoin tuli kuningatar Johanna. Tiukkaan vedetyn hunnun
alta näkyivät hänen punaiset hiuksensa ja vahvasti maalatut poskensa,
joille aurinko loi kimaltelevia säteitään kuten valkeaa esivaatteen
läpi koreakukkaiselle ikkunaruukulle. Hänen hymyilynsä oli säteilevä,
mutta liikkumaton, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan pää vanhan
vaimon lyhyenvantterassa ruumiissa.

"Oi", hän sanoi, "minä olen kovin iloissani, kovin iloissani... kun
saan tervehtiä niin hurskaita vieraita."

"Jos teen jonkun hulluuden, niin auta minua, sinä maisteri!" kuiskasi
herra Kaarle.

Kaikki miehet polvistuivat, ja herra Birger kumartui heti hänen
kenkäänsä suutelemaan niinkuin äiti oli käskenyt, mutta kun
kuningatar tuli herra Kaarlen luo, hypähti tämä ja tarttui häntä
niin lujasti molempiin käsivarsiin, että hän ei saattanut liikahtaa.
Sitten hän suuteli kuningatarta intohimoisesti huulille.

Hovimestari, joka seisoi kuningattaren takana, veti miekan
iskeäkseen, mutta maisteri Pietari siveli häntä kädellä poskelle.

"Viisi askelta taaksepäin, olkaa hyvä! Herra Kaarle on myös
kuninkaallista verta. Viisi askelta taaksepäin!"

Birgitta loi silmänsä mattoon ja veti hilkan syvempään otsalle,
mutta sitten kävi raikas tuulahdus hänen sielunsa läpi, ja hän sulki
kätensä nopean päättäväisesti kuten aina.

"Tapahtunut on tapahtunut", hän sanoi.

"Jumalisella rouvalla on pahantapainen poika", vastasi kuningatar yhä
hämmästyksissään, vaikka hymyillen. "Mutta yhden suutelon tähden en
ole milloinkaan antanut mestausmiekan välähtää... Nyt pitää teidän
kaikkien jäädä luokseni illaksi, niin että saamme aterioida yhdessä."

Pöytä katettiin avoimeen suojamaan, ja vaikka hyöky vyöryi alhaalla
muuria vasten, ei tuntunut tuulta ilmassa, niin että soihdut paloivat
kirkkain liekein. Lempeänä vanhuutensa kauneudessa istui Birgitta
kuningattaren vieressä ja kehotti häntä ajoissa parantamaan elämänsä,
mutta kuningatar ja herra Kaarle katselivat koko ajan toisiaan,
vaikkeivät koskaan vaihtaneet sanaa. Kellot soivat välistä kaupungin
yli kerkeään ja lyhyeen kuin leikillä, ja kuutamo välkkyi vedestä
pitkin hiekkarantaa, missä kalastajat istuivat verkkojensa ja
veneittensä keskessä.

"Mene naimisiin, Johanna!" huusi merikansa kuningattarelle,
tuntiessaan hänet ylhäällä suojamassa istuvana. "Mene naimisiin
jälleen, jotta sotamiehet saavat päällikön ja sydämesi tulee
iloiseksi kuin meidän!"

Kun pyhiinvaeltajat palasivat majataloon, istuutui herra Kaarle
lieden ääreen, ja Birgitta kääri hänen ympärilleen lämpöisen peitteen
ja pisti pieluksen hänen selkänsä taa.

"Olet sairas, poika. Kätesi ovat jääkylmät kuin kuolleella, mutta
otsaasi kuumottaa."

"Sairas tai terve, yhtä kaikki! Onneni on miekankärjessä, rakas äiti!
Kotona käy kansa kanervikkoa ja nuristen, kateissaan ja kiukuissaan
riitelevät herrat, ja maan päämies saa tuskin ilman pilkkaa tyhjentää
olutsarkan. Se ei ollut koskaan oikea maa minulle, ja siellä sinä
tulit pahaksi ja ylpeäksi etkä uskaltanut ilmaista oman sydämesi
kainoutta ja hellyyttä. Mutta nyt olen löytänyt paratiisin."

"Ja nuori vaimosi, joka kaipaa kotona?"

"Ketäpä hän kaipaisi? Hän on kova ja kylmä kuten kaikki muutkin. Ja
eikö paavi voi purkaa avioliittoa?"

"Kyllä."

"Lyököön hän siis poikki kahleeni. Rautaa ovat ne, eivät myrttiä.
Etkö luule, että kuningatar Johanna mielellään menisi miehelle, joka
on meidän mahtavaa sukuamme, ja antaisi sinun hurskautesi tulla
vastapainoksi hänen omille synneilleen? Hänen merilinnassaan minä
elän vastaiset päiväni mieleni mukaan, mutta sinulle tahdon lahjottaa
rahaa ja maata, niin että sinä tänne voit rakentaa luostarisi,
rikkaamman ja kauniimman kuin milloinkaan ikävissäsi olet nähnyt.
Sinä vallanhimoinen ja kunniansairas nainen, pane nyt kruunu poikasi
päähän!"

Birgitta otti hiilipihdit ja kohensi tulta.

"Ihmeellisesti sinä rankaiset, ikuinen Jumala! Kaikki, mitä olen
tavotellut, sinä ojennat minulle, ja kun minulla se tosiaankin on
kädessäni, heitän minä sen pois häveten. Niin sinä kuritat ylpeitä,
sillä lyönneistä ja iskuista ei ole mihinkään!"

"Äiti, sinä olet tullut niin leppeäksi ja kaunoiseksi sittenkun
hiuksesi vaalenivat. Ei kukaan, ei kukaan ole kuin sinä, äiti. Täällä
tyytyväisten ja ystävällisten ihmislasten parissa sinä tulet siksi
helläksi ja lempeäksi, joka unohtaa vihankielen."

"Olen nähnyt kylliksi vallan valhekuvia, rakas poikani. Ja miksi
puhut enemmän merilinnasta kuin irstaasta vaimosta, jolla siellä
on asuinpaikkansa! Jos olisi kysymys sydänsurusta, silloin minun
todellakin täytyisi koettaa antaa anteeksi sinulle, sillä Jumala
kyllä tietää, että minä itsekin -- niin vanha kuin olinkin -- vielä
kauan tunsin sydämen hyppivän rinnassani, vaikka minä sekä kuritin
itseäni että rukoilin... Mutta sinä tahdot linnan kruunun."

Birgitta alensi äänensä ja tuijotti liekkiin. "Hallita, omistaa
kokonainen valtakunta... kukkuroittaan kultaa kaiken halunsa
toteuttamiseksi... saada vanhentua rauhassa... Ei, poika, menköön
sekin kiusaus meistä!"

"Seuraa sitten omaa tähteäsi, äiti! Minä seuraan omaani."

Koputettiin ovelle, ja linnan hovimestari tuli sisään ja toi kirjeen,
joka oli kääritty vaaleanpunaiseen silkkikankaaseen. Kolme eri
kertaa hän polvistui, ennenkun uskalsi lähestyä ja jättää sen herra
Kaarlelle, mutta Birgitta otti sen ja heitti avaamatta tuleen.

"Mitä sinä teit, äiti? Se oli kuningatar Johannalta..."

Birgitta sulki silmänsä.

"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja
tulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies
mieleni mukainen... Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari,
ja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut... Sinua paleltaa, poika, niin
että väriset... Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite..."

Mandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat,
ja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti
jäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa
liedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä,
kunnes hän oli vaipunut uneen.

Birgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot
kalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan
kurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.

"Jos sinä menet pois, äiti", kuiskasi Kaarina, "niin en tahdo koskaan
väsyä jatkamasta työtäsi loppuun."

"Minä tiedän sen, lapsi", vastasi äiti, "ja juuri nyt minä kuulin
kellon soivan Vadstenan lahden yli."

"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua."

"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille,
että he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan
luo."

Kun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata
vielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan
mennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan
Birgitta sai pääsyn.

Kuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.

"Anna minun odottaa", sanoi Birgitta, "äläkä keskeytä minun tähteni
hartaudenharjotustasi."

"Hartaudenharjotusta..." vastasi kuningatar. "Niin, kirja on vakava
kyllä... 'ja kun Dianora kohtasi rakastettunsa luolassa, missä
suihkuvesi pulppusi, istuutuivat he sammalvuoteelle ja suutelivat
toisiaan hellästi'... Mitäs sanot siitä, kunnioitettu ystäväni?"

"Minä sanon, että jos sinä, joka jo olet vanhanpuoleinen, olet
Dianora, ja jos minun poikani, jolla jo on vaimo kotona, on hänen
rakastettunsa, silloin ei se synti saa koskaan tapahtua."

"Enkö siis ole hallitsija omassa maassani, koska et ensiksi kysy
minun tahtoani? Minä tulen tyttäreksesi, ja kaikki mitä minulla
on kuuluu myös sinulle. Mitä sinä olet miettinyt ja minkä hyväksi
taistellut koko elinaikasi, se on oleva lakini, ja paavi itse tekee
poikasi sulhokseni. Minä huudan kovaa jokaiselle, joka tahtoo
kuulla, että minä rakastan häntä. Kun minä rakastan, ei mikään mahti
maailmassa voi hillitä minua, kaikkein vähimmin vanha köyhä vaimo,
joka on koditon ja turvaton."

Birgitta risti kätensä.

"Sitten on minulla vain yksi toivomus, vain yksi rukous, nimittäin
että poikani saisi kuolla."

Kuningatar tarttui niin kiivaasti tiililamppuun, joka oli hänen
vieressään matolla, että öljy syöksyi ylös yli sydämen. Puoleksi
sammunut lamppu kädessä hän kavahti seisaalle ja astahti Birgittaa
kohden.

"Voin unohtaa sanasi, mutta itse unohdat, että avuksihuutosi liiankin
usein tapaa tulla kuulluksi. Tahdon käskeä kaikkien piispojeni ja
pappieni juhlallisesti rukoilla hänen henkensä puolesta. Tiedätkö,
että puhut siitä, jota olet kantanut oman sydämesi alla?"

"Minä puhun pojastani, kyynelten pojasta, ja nyt on ainoana
rukouksenani, että hän saisi kuolla."

Hän polvistui, suuteli kuningattaren tohvelia ja meni nopein askelin
portaita alas.

"Menkää kotiin!" hän sanoi maisterille ja herra Birgerille. "Vanha
vaimo löytää häiritsemättömänä tien."

Valitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa,
missä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä
alla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät
häntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu
sairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat
aamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät
tovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot,
joiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia
kirjaimia.

Auringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja
hänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna.
Kravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa
kiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa
pusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan
eläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu
nahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille,
ja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin
puoli-uponnut puinen shakkinappula.

Birgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän
erotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli
puhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin
julmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että
maan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko
se totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen,
vai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen
silmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän
istui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan
kohtaloonsa.

Aurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat
polviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.

Hänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden
tuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella
sairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja
kuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin
vieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar
käänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan
kasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat
hänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.

Joka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja
istuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan
enää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina
kylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti
syntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän
kallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:

"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua
kutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri
sittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi."

Laskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä
ei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.

Fransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan
kaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten
he kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen.
Saatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja
ritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa
talojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät
hänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.

Surujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit
luostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas
kuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet
lähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään
luo, joka oli etäisimpiä -- ja ulkona ruohoisella luostaripihalla
tuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.




XV


Pyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein
kiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa
peräsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat
peitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät
soutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina
istuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä
olivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä,
joilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun
naiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he
nähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä
keulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt
suolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat
kaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä
pisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai
läjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu
ja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn
vieressä liehui ristinlippu.

Itse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan,
niin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo
iltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas
ruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen
itselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä
kuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin
että saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset
pukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa.
Mainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä
merenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen
näkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla
hän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli
käheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen,
niin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten
herättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut
niinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui
Petrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui
purjepuussa, ja ruoski selkäänsä.

Isäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä
puukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän
antoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa
maljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle
antaa.

"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään", sanoi Birgitta,
ja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen
katseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa
keskusteluun vaipuneelta.

"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!" ilmotti maisteri Pietari
ja pisti päänsä oviaukosta. "Tänne saakka saatan nähdä valkoiset
ristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!"

"Ei", sanoi Kaarina, "meidän pitää totella äitiä."

Palavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he
kuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa,
kaatoi viiniä puupikariin ja joi.

Kukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät
rukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat
venetsialaisen kauppalaivan loiskeen -- se purjehti läheltä ohi. Kun
ylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät
villit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän
päälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja
virvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja
teljoille.

Vähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he
olivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan
Birgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat
puutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta,
joka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä
oivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain
eteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat
seeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky,
joka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.

Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa,
mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät
laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.

Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi
kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun
isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella
erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen
soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä
ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja
pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen
kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus,
ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää
usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.

"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi
peräsimessä.

"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."

Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja
hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin
nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi
kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, -- että merimiehet
tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.

Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin
auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja
vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se
viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan
ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine
purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja
tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi
ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut
talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä
hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki,
kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen
vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa,
ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on
Jeesus Natsarealainen!"

Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat
merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta
isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.

"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan
rangaistukseni... Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."

"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.

Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus
pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia
niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja
antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt
tyhjät taskunsa.

"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä
hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle... mutta täällä me saamme
hautamme syvyydessä."

"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."

Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus
pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni
pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.

"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa
kuin verraton hurskaudessa... Loitsi vesi!" Birgitta havahtui.
Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen
terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi
naiseksi.

"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan
kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä
alus tuulta vasten!"

Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen
pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös
peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui
suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.

"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta
pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä
saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa
tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten... Ja sitten on vielä
eräs asia."

"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi
hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.

"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten
veneet ehtivät maalta."

Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden
yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui
muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai
kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön
ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu.
Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui
suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota
maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui
nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden
pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan
kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni
hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat
pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn.
Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän
huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut
suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.

Arabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin
vyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja.
Kohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat
he suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa
ja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat
matkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin
syvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän
hevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja
melkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten
lomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan
merenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen
harvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin.
Silloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä,
ja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä,
pystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi
hän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista.
Sitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa
ruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.

Tuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset
tömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus
taas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin
kaikki.

"Rouva Birgitta Birgerintytär!" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen
päätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin
varjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. "Sinun ajallinen
vaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi
määränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat
maatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset
kirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet
antavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me
saamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on
vihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen
linnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä
paha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme.
Rauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan
alttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo
muuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja
sinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki,
mitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut.
Mitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi
ja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta,
jonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut
lauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla
oli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!"

Birgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.

"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?"

Punastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys
oli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli
nuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.

"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva... Pitääkö minun kehottaa
sinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?"

"Maisteri", kuiskasi Kaarina, "mitä tahdot sinä äidin sanomaan
sinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä
omallatunnollaan?"

Silloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet
pyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät
ilosta.

"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen
itsesokeuteen", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien
jokaista sanaa. "En vain tapaa oikeata vastausta... Myötäkäymistä,
joka on tullut, en ansaitse... Sen alkamisesta asti olen tuntenut
itseni heikoksi ja tahdottomaksi... ja häpeillyt kuin kerjäläisakka,
joka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin
esiliinaan mahtuu... Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan.
Ajatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä
omasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle
miettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun
hän voi tehdä niistä tilin isännälle... Minä kuulen äänien puhuvan,
ja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin
lähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä
kuulen enkelien harpunsäveliä!" Maisteri otti puuristin alttarilta ja
asettui pyhiinvaeltajain eteen.

"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa", hän sanoi. "Ja niin
on se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa,
maanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä
riittää, hamaan Jerusalemiin saakka!"

Taas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät
hattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.

Ramlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat
heille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat
uudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken
he lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he
eivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt
heitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja
kiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa.
Polvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.




XVI


Oli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot
tekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo
levisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä
pingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin
kuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen
solinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne
kuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet
juutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin
valtaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat
liitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen
yllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen
painuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi
matkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi
kuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan
kirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta
ainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja
ovet oli suljettu.

Pyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen
rinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin
luostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.

Valvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.

"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo", hän ajatteli ja
torkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä
vieläkin suurempana ja kirkkaampana.

Hän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän
torkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas
silmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi
ja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran
kirkossa.

Silloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä
liikkumattomana, ja Birgitta heräsi.

"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."

"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta
sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja
hengittää."

Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta
ponnisti istualleen ja katsoi häneen.

"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."

"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti,
vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit... sillä jos sinä ajattelisit
minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin
kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta
vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole
mitään tunnustettavaa."

"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."

"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa
ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun
tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano
minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen... Sano,
että sinä olet epävarma... että minä olen vaihdokas, että joku
palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan
kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa... ja että se lapsi olen
minä."

"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni,
josta tuli tuekseni kainalosauva... ja minkä minä olen alottanut, sen
sinä täydennät."

Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi
häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.

"Olemme täällä min yksinämme... Enkö saa kutsua sisaria?"

"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?"

"Pelkään."

"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?"

"Pelkään."

"Tahdonhan sinulle vain hyvää."

"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa
ikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos
tarvitsemme häntä."

Birgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.

"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän,
että tuntilasi pian on juossut tyhjiin."

Kaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut
vastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja
kumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.

"Kun sinä tulet pyhien joukkoon... rukoile silloin minun ja kaikkien
niiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän
kansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!"

"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."

Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan
luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään
silmiin.

"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan... Sinulla
on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen.
Kirkonoven ääressä on multapaarit... ja on kylmä yö, ja kaikissa
puissa on kuuraa... ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne
matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää
sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa
kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä,
jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun
sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi... Sano minulle,
vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa
äitiäsi?"

"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi
säikähdyin... Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä
koskaan et saa täyttä vastausta... Ulkona lepää hyljätty Siion,
Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten
se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten
keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet..."

"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"

"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."

"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun
ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"

Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti
lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui
Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he
kuulivat maisterin kolkuttavan portille.

Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:

"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset
ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani
Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä
jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."

Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän
valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon.
Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli
sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan
ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun
hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella
heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa,
mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain
joukkoon ovensuuhun.

Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin,
ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan
pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania
kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon
hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä
vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa
antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä
koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta
viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä
satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät
häntä siivillään.

Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä
aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu
oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia
arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän
ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja
pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana
väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella.
Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä
ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä
oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin
näkyihinsä.

"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti
hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."

Nostamatta päätään Birgitta vastasi:

"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."

Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.

"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen
rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan?
Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän
pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin,
olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele
häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja
varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä
kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään
tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon
pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista
rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen
tuhlattu siemen."

Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle
hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat
sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat
anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta
vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään
huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi
hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen
viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla
maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja
kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä,
joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa
siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja
kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen
synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot.
Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti
vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja
vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi
katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä,
jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen
taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.

Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja
Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen
oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman.
Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti
sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri
Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi
Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa
juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein,
nukkuiko hän vai valvoiko.

Pietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi,
jos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella
Birgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti
korkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat
ja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin
veripisaroita.




XVII


Birgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki
tuloaan.

       *       *       *       *       *

Aironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä
Kypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja
kuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen
läheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.

"Teillä on raskas päivätyö", hän sanoi, "eikä minulla ole enää rahoja
teille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne."

Kun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa
penkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia,
tekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän
ympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen
edestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.

Peläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi
joskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle,
antautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti
vahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui
alakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan
pois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi
voineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle
kuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan
oli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin
salaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät
ne kitisisi.

Kun pyhiinvaeltajat nousivat maihin Neapelissa, oli Birgitta niin
murtunut, että hänen täytyi nojata sauvaan, eikä hän voinut nauttia
muuta kuin viinissä ja keitetyssä vedessä pehmitettyä leipää. Koko
ranta oli mustanaan ihmisiä, ja kuningatar Johanna tuli vastaan
katuvana, polvistui ja suuteli hänen jalkaansa kuin olisi Birgitta
nyt ollut oikea hallitsijatar. Kuningatar pyysi häntä rukoilemaan
Neapelin asukkaitten puolesta, joita onnettomuudet ja rutto äkkiä
olivat rangaisseet. Vaikka pyhä ei enää saattanut kohottaa käsiään
ristiin, vaan hänen täytyi tukea niitä sauvan sakaraan, pysähtyi hän
ja rukoili kaiken kansan puolesta. Ilmestyksen, minkä hän sitten sai
vastaanottaa hämyhetkien aikana, naulasi arkkipiispa tuomiokirkon
porttiin, ja koko yö kuultiin kaduilla makaavien sairaitten huutavan
Birgitan nimeä, siten hellyttääkseen itse kuolemaa.

Pääsiäisen lähestyessä pyhiinvaeltajat vihdoin saavuttivat vanhan
kotinsa Campo de' Fiorin varrella, hyvillään varjoisan puutarhan
ja hiljaisten huoneitten jälleennäkemisestä. Valvonta ja paasto
oli kuitenkin niin tyhjentänyt Birgitan voimat, ettei hän pian
enää kyennyt käymään kirkoissa. Paavin lähettiläät, prinssit ja
kardinaalit ja munkit kolkuttivat joka päivä hänen portilleen,
ja kun heidät vastaanotettiin huoneessa, tapasivat he vanhan
ennustajavaimon, joka avoimin syvin silmin ja pitäen tyttärensä kättä
omassaan istui nurkassa kivilattialla harmaitten ja repaleisten
olkipielusten tukemana. Silkkitupsu vilkkui vielä jouhipaidasta,
mutta purppuraväri oli vaalistunut ja kaikki kulta poissa.

Vihdoin huomasivat ne, jotka häntä hoitivat, ettei hän enää voinut
sietää kivilattian kylmyyttä, ja he tekivät hänelle vuoteen
samalle pöydälle, jonka ääressä hän ennen oli istunut kumarassa
haikaransulkineen ja papereineen. Vaikka posket olivat kuopalla,
tuntui heistä kuin ei hän koskaan olisi ollut kauniimpi.

"Kristus puhuu minulle", hän sanoi "ja näin kuuluvat hänen sanansa:
Minä olen menetellyt sinun suhteesi kuin ylkä, joka kätkeytyy
hetkeksi morsiameltaan, että hänen ikävänsä paisuisi palavammaksi.
Muutaman ajan olen salassa ollut, ja se on ollut koetusaikasi, mutta
nyt on lupaukseni täytännön hetki, ja viidentenä päivänä tästä lukien
aamulla pitää sinun odottaa minua. Minun alttarini edessä sinut
puetaan morsiamekseni ja vihitään Vadstenan nunnaksi ja äidiksi,
mutta tiedä, että ruumiisi sinä jätät tänne Roomaan, kunnes se tulee
siihen paikkaan, joka sille valmistetaan. Sano rippi-isillesi,
että he kertovat kaikki sanani, jotka mieleesi johdatin, veljille.
Heihin minä sytytän henkeni tulen, ja kun hyväksi näen, ilmestyy
ihmisiä, jotka auvon ja onnen valtaamina vastaanottavat taivaalliset
ilmestykset."

Kuin soturi voittokentällä pystytti maisteri Pietari alttarinsa
Birgitan huoneeseen. Nuoremmat kappalaiset jäivät oven ulkopuolelle
sen vartijoiksi. Pietari Räätäli varustautui taas pullolla ja
laukulla, ollakseen valmiina lähtemään sanansaattajana Alvastraan, ja
kaikkien kasvoja kirkasti hiljainen ilo kuin häätalossa.

Viidennen päivän aamulla, kun piti veisata messu, saapuivat Kaarina
ja Birger, tuoden vahakynttilän, ja panivat sen kuolevan käsiin. Se
loisti hänen kasvoilleen, jotka olivat valkeat kuin palttina hunnun
alla, ja hän sanoi heille:

"Mitään, mitään inhimillistä en ole enemmin rakastanut kuin miestäni
ja lapsiani, enkä kenellekään tuottanut runsaammin surua... ja
itse en saata enää surra. Ne eivät huuda enää jälkeeni haudoista
uhatakseen ja välittääkseen, vaan vetääkseen ristit yli velkakirjan
ja kiittääkseen minua. Eivätkö ne hartaassa hyvyydessään ansaitse
tuhatkertaisesti suurempaa kunniaa kuin minä? Kaikkiin kysymyksiini
sinä olet vastannut, ikuinen tuomari, mutta niin usein kun olen
sopertanut sitä kysymystä, on pimeä tullut ympärilleni, enkä minä ole
enää kuullut puhettasi. Kerjäläisen kaksi tyhjää kättä on kaikki mitä
saatan sinulle ojentaa. Siis on sinun tarkotuksesi, että nekin, jotka
palavimmin ikävöivät palvella rakkauttasi ja vanhurskauttasi, tekevät
pahaa niinkuin pahat, ja katkera itku seuraa heitä yli maan."

Hän katsoi jäykästi liekkiin silmää räväyttämättä, ja ympärillä
seisovat ymmärsivät, ettei hän enää kyennyt näkemään kynttilää, mutta
samassa valahti vahapisara hänen kaulalleen, ja silloin kirkasti onni
hänen kasvonsa kokonaan.

Ja aamumessua nyt veisattaessa nukkui hän iäksi, tuo pelätty ja
ankara, suloinen ja hurskas.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53906 ***