*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53913 ***

ALAMAINEN

Romaani


Kirj.

HEINRICH MANN


Suomentanut Huvi Vuorinen





Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-Osakeyhtiö,
1920.

Etelä-Suomen Sanomain kirjapaino Oy, Lahti.




I.


Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi
ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti
vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan
puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi
kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella
rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan,
rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen
vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut
puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko,
mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.

Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti
häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa
makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän
ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että
herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen
ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja
luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui
portailla, niin poika taputti käsiään hulluna -- ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot
turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos
kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen:
"Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos
tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan
liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten
toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta,
toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken,
jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän
tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä
vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin,
oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen
jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan
paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen.
Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet
joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä
itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat
joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon,
että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan
myymälässä. Yritys onnistui -- mutta illalla Diederich polvistui
vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että
peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta.
Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina
metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus
ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle
keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun
poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä,
katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja
varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä
ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta
Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut
isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista
käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni
valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään,
koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi
määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän
pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren
kanssa... Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa
salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut
syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi
uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista
välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti
häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli
tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli
menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen
johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket
hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä
kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet
kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan
vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä.
Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun,
pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä
Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä
hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi,
uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä
linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla
puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti
ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi
vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät
siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat
suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos
tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti
kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta
silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi
siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton -- ja
vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

       *       *       *       *       *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich
oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin
ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun
läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin
jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi,
-- kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän
voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich
meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin,
koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen
itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään -- sillä mikään
peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi
-- ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat
päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi,
hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä
aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut
ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan
hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille
hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei
kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten
turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän
ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea
oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".

Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan
kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan,
koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja
että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain
kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä
koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä
opettajan kepinkin ympärille.

Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta
onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli
luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle
matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat
voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä,
joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin
pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella
alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.

Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä
nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa
mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi
raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat
hirveitä. Pienokaiset huusivat -- ja silloin oli Diederichin vuoro
nöyrtyä, jottei tullut ilmi.

Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä;
hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin
vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit!
Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja
hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota
kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen
ilkeän nautintonsa.

Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi
vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti
lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on
epäterveellistä".

Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta
Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai,
ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle
itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin
nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä
"Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta
jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja
Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä.
Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää
mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena:
"Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle
vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch
naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.

Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich
nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä
sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi
siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän
ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean
herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut
vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin
voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten
edessä -- joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta,
sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä
henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia,
vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat
suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän
asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli
sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät
usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi
kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta,
vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se
kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava.
Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo
matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla
saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita
Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet
maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.

Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että
Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli
voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja
toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani
toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän
teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen
eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet
teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui
auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö.
Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata
oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi,
kollektiiviseksi!

Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset
opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen
rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa
hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti.
Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa
tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää
kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa.
Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi
järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti
myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun
nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä
naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut
vallattomuutta kovin pahakseen -- ja sitten väliajoilla, kun hän
jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi
myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset
puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä
hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä,
millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä
hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä,
ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha,
joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta
omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset
mielenliikutuksensa.

Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden
edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään
mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran
välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän
saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa.
Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli
kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle,
opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä
tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin
oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni,
istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli
sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli
asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin
hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen,
katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä
bassoäänellä, aivan yksin:

    "Ich hatt' einen Kameraden,
    Einen bessern findst du nit..."

    (Minulla oli hyvä toveri,
    parempaa et löydä.)

Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin
kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle
tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa.
Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui,
niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.

Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa
tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että
hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli
marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin
Berliniin.

       *       *       *       *       *

Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin
hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen
tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta
yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut
muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän
kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta
lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi
tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja
aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne
eivät olleet joutuneet hukkaan.

Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut
kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle,
herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista
kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina
hän unohti ujoutensa -- ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera
mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla
jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei
ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia
Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi.
Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän
oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä,
kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli
yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa
vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa
kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle
huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa
hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita
miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin
kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään
meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme..."

Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin
vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel
tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta
eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun
eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui
hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.

"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.

Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin
tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä.
Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich
vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun
Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi
kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu
siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta
miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä,
Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin
murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta
ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään
kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin
tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi
erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä.
"Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä
on jo joku."

Herra Göppel avasi hänelle eteisen oven ja kysyi, tunsiko hänen
ystävänsä myöskin Berlinin. Diederich valehteli, että tuo ystävä
oli berliniläinen. "Sillä jos kumpikaan teistä ei sitä tunne, niin
te astutte vielä väärään omnibussiin. Te olette varmastikin kerran
eksynyt Berlinissä." Ja kun Diederich sen myönsi, niin herra Göppel
näytti tyytyväiseltä. "Asia ei ole siten kuin Netzigissä. Täällä te
harhailette pian puoli päivää. Uskottehan kylläkin, että kun sieltä
Tieckstrasselta tulette tänne Hallescher Torille, silloin olette
jo kolmesti kulkenut Netzigin halki... Niinpä niin, seuraavana
sunnuntaina te tulette tietysti päivällisille!"

Diederich lupasi tulla. Kun sanottu päivä koitti, niin hän olisi
kernaammin ollut menemättä; vain itseänsä peläten hän läksi sinne.
Tällä kertaa oli suorastaan kestettävänä kahdenkeskenolo tytön
kanssa. Diederich käyttäytyi virallisesti ja oli kuin ei olisi
tahtonut antautua lähempään kosketukseen neidin kanssa. Agnes tahtoi
alottaa taas teatterista, mutta Diederich katkaisi hänet kauhealla
äänellä, sanoen, että sellaiseen hänellä ei ollut aikaa. Jaa niin,
Agneksen isä oli sanonut tyttärelleen, että herra Hessling tutki
kemiaa?

"Niin, se on ylipäänsä ainoa tiede, jolla on olemassaolon oikeus",
väitti Diederich, tietämättä, miten tuli sen sanoneeksi.

Neiti Göppel pudotti kukkaronsa. Diederich kumartui niin veltosti,
että Agnes ennätti nostaa sen lattialta, ennenkuin ensiksimainittu
saapui paikalle. Siitä huolimatta tyttö kiitti häntä vallan vienosti,
melkein häveten -- mikä suututti Diederichiä. "Keimailevat naiset
ovat niin hirveitä", hän ajatteli. Agnes etsi jotakin kukkarostaan.

"Nyt minä olen sen kuitenkin hukannut, englantilaisen laastarini
nimittäin. Taas vuotaa verta."

Hän päästi sormensa nenäliinakääreestä. Tuo sormi oli niin valkea,
että Diederichin mielestä sillä oleva veri oli imettävä pois.

"Minulla on jonkun verran", sanoi Diederich äkisti.

Hän tarttui tytön käteen, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt pyyhkiä
pois verta, hän oli nuollut sen.

"Mitä te oikein teette?"

Diederich oli itsekin pelästyksissään. Hän sanoi kulmiaan rypistäen:
"Oo, kemistinä minä koettelen vielä kokonaan toisenlaisia asioita."

Agnes nauroi. "Niinpä niin, Te olette eräänlainen tohtori... Miten
taitavasti se kävi Teiltä", huomautti hän ja katsahti häneen
laastarin kuivuessa ja tarttuessa sormeen kiinni.

"Niin", sanoi Diederich torjuen ja palasi paikalleen. Hänestä
tuntui tukalalta, ja hän ajatteli: "Kunpa ei aina tarvitsisi kajota
hänen hipiäänsä! Se on innoittavan pehmeätä." Agnes katsahti häneen
ohimennen ja yritti jonkun ajan perästä: "Eikös meillä ole oikeastaan
yhteisiä sukulaisia Netzigissä?" Ja Agnes pakotti hänet tarkastamaan
kahta sukua. Ilmeni, että he olivat keskenään sukulaisia, serkuksia.

"Teidän äitinne on vielä elossa, eikö totta? Siitä voitte iloita.
Minun äitini on jo kauan sitten ollut kuolleena. Minä en tule
myöskään elämään kauan. Minulla on sellaisia aavistuksia" -- ja hän
hymyili surullisesti ja anteeksipyytäen.

Diederich vaikeni, tämä tunteellisuus tuntui hänestä typerältä.
Vielä yksi väliaika -- ja kun he kumpikin yrittivät puhua, niin
mecklenburgilainen tuli väliin. Hän puristi Diederichin kättä
niin voimakkaasti, että tämän kasvot vääntyivät, ja katsoi häntä
voittoisasti silmiin, nauraen. Ilman muuta hän veti tuolin aina
Agneksen polviin asti ja kysyi iloisesti ja arvovaltaisesti kaikkea
mahdollista, mikä vain saattoi heitä molempia koskea. Diederich jäi
oman onnensa nojaan ja huomasi, että Agnes, kun häntä rauhallisesti
katseli, paljon menetti pelkoaan. Oikeastaan tuo tyttö ei ollut
sievä. Hänellä oli liian pieni, hieman kippurainen nenä, minkä tosin
hyvin kapealla harjalla oli teirenpilkkuja. Hänen keltaisenruskeat
silmänsä olivat liian lähellä toisiaan ja värähtelivät, kun hän
katseli jotakin. Huulet olivat liian kapeat, koko kasvot olivat liian
kapeat. "Jospa hänellä ei olisi niin paljon punaisenruskeata tukkaa
otsalla eikä niin valkeata hipiätä..." Diederichille tuotti myöskin
tyydytystä se, että sen sormen kynsi, jota hän oli nuollut, ei ollut
ollut oikein puhdas.

Herra Göppel ilmestyi siihen kolmen sisarensa kanssa. Yhdellä heistä
oli mies ja lapsia. Isä ja tädit syleilivät ja suutelivat Agnesta.
He tekivät sen pakoitetun sydämellisesti ja varovaisin ilmein.
Nuori tyttö oli hoikempi ja pitempi kuin kaikki muut ja katseli
alaspäin hieman hajamielisesti siihen, joka juuri roikkui hänen
laihoilla olkapäillään. Vain isänsä suudelmaan hän vastasi pitkään
ja vakavasti. Diederich katseli tätä ja näki auringonvalossa, miten
kirkkaansiniset suonet kulkivat poikittain Agneksen ohimoilla.

Hänen täytyi viedä eräs tädeistä päivällispöytään. Mecklenburgilainen
oli ottanut Agneksen käsivarren kainaloonsa. Pitkän perhepöydän
ympärillä kahisi silkkiset pyhävaatteet. Takinliepeet nostettiin
polville. Yskittiin ja ryittiin, miehet hieroivat käsiään. Sitten
tuli soppa.

Diederich istui kaukana Agneksesta eikä voinut nähdä häntä
kumartumatta -- mitä hän huolellisesti myöskin vältti. Kun hänen
naapurinsa jätti hänet rauhaan, niin hän söi suuret määrät
vasikanpaistia ja kukkakaalia. Hän kuuli, miten perinpohjaisesti
keskusteltiin ruuasta, ja sai vakuuttaa, että se maistui hyvältä.
Agnesta varoitettiin syömästä salaattia ja neuvottiin juomaan
punaviiniä, ja hänen piti ilmoittaa, oliko sinä aamuna pitänyt
kummikenkiä. Herra Göppel selitti, Diederichin puoleen kääntyen,
että hän ja hänen sisarensa olivat, Jumala ties miten, joutuneet
toisistaan erilleen Friedrichstrassella ja tavanneet toisensa vasta
omnibussissa. "Jotakin sellaista ei teille voi tapahtua Netzigissä",
huusi hän ylpeästi pöydän yli. Mahlmann ja Agnes puhuivat eräästä
konsertista. Tyttö tahtoi varmasti päästä sinne ja isä tuli sen
sallimaan. Herra Göppel teki hellätuntoisia esteitä ja tätien
kuoro säesti häntä. Agneksen piti mennä aikaisin levolle ja pian
raittiiseen ilmaan. Hän oli talvella ponnistellut liiaksi. Agnes
väitti tätä valeeksi. "Te ette laske minua koskaan ulos huoneesta. Te
olette hirveitä."

Sisimmässään Diederich asettui hänen puolelleen. Hänessä tapahtui
sankarillinen kuohunta: hän olisi tahtonut laittaa niin, että Agnes
olisi saanut kaikki, mitä halusi, että hän olisi ollut onnellinen ja
että hän olisi saanut kiittää siitä häntä, Diederichiä... Silloin
kysyi herra Göppel häneltä, halusiko hän mennä konserttiin. "En
tiedä", sanoi hän halveksivasti ja katseli Agnekseen, joka kumartui
eteenpäin. "Millainen se sitten on? Minä käyn usein konserteissa,
missä minä saan juoda olutta."

"Hyvin järkevätä", sanoi herra Göppelin lanko.

Agnes oli vetäytynyt takaisin, ja Diederich katui lausuntoaan.

Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi
tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt
panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn --
hänen tuolinsa lensi seinää vastaan -- ja rientänyt vankoin askelin
ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta
kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin,
että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi
pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain
kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen
päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti
polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani,
jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"

Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen
kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa,
hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin
leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet
hoteisiinsa.

"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.

"Kemiaa."

"Ah niin, fysiikkaa?"

"Ei, vaan kemiaa."

"Ah niin."

Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä
pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi
hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä
raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset
olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle
asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta,
että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä
vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit
ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta
sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne",
sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman:
"Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"

Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän
taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan
voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa
Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista
listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut.
Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän
sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä
penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen.
Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi
yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt
ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta.
Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli
järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän
oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.

Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta,
ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut
ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä
laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti.
Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla
oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain
aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui
kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten.
Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli
kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen
kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen
heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti
Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas
punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos
pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, hänessä on jotakin. Muutoin minä en ollenkaan
ymmärtäisi naisia. Punaset hiukset! -- ja ettekö ole huomannut, miten
hän katselee, kun luulee, että sitä ei huomata?"

"Minua ei hän ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich vielä
halveksivammin, "enkä minä siitä sitten rahtuakaan välitä."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillittömästi -- minkä
jälkeen hän ehdotti pientä retkeilyä kaupungilla. Siitä seurasi
olutretki. Ensimäiset kaasulyhdyt näkivät heidät molemmat humalassa.
Hieman myöhemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo
korvapuustin, Leipzigerstrassella. Hän sanoi: "Ai, mutta se oli --"
Hän oli sanoa "hävytöntä", mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.
Mecklenburgilainen koputti häntä olalle. "Kaikessa ystävyydessä,
pienokaiseni! Kaikki vain ystävyydestä!" -- ja päälle päätteeksi
hän vippasi Diederichiltä tämän viimeiset kymmenen markkaa...
Neljä päivää myöhemmin hän tapasi hänet nälkiintyneenä ja jakoi
hänelle siitä, mitä jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti
kolme markkaa. Sunnuntaina Göppelin luona -- täyteläisemmällä
vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne -- Mahlmann
kertoi, että Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa
ja että nyt hänen täytyi syödä tarpeekseen. Herra Göppel ja
hänen lankonsa nauroivat ymmärtäväisesti, mutta Diederich olisi
kernaammin tahtonut olla koskaan syntymättä kuin joutua sillä lailla
Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tyttö halveksi häntä!
Epätoivoisena hän lohdutti itseään. "Saman tekevää, sitä hän on aina
tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties
häneltä. Kaikki kääntyivät Diederichiin päin.

"Mieletöntä! Miten se olisi pälkähtänyt päähäni", hän vastasi niin
tylysti, että he uskoivat häntä. Agnes epäröi hetken, ennenkuin
käänsi pois katseensa hänestä. Mahlmann tarjosi naisille makeisia
ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei välittänyt hänestä.
Hän söi vielä enemmän kuin edellisellä kerralla. Koska kerta kaikki
luulivat, että hän sitä varten oli tullutkin. Kun mainittiin, että
kahvi tultaisiin juomaan Grünewaldissa, niin Diederich keksi heti
kohta sopimuksen. Vieläpä hän lisäsi: "Se on sellaisen kanssa,
jonka minä en voi antaa odottaa." Herra Göppel laski hänen olalleen
vantteran kätensä, tirkisti häntä silmiin pää kallellaan ja sanoi
puoliääneen: "Älkää peljätkö, Te olette luonnollisesti kutsuvieras."
Mutta Diederich sanoi järkytettynä, että se ei ollut syynä. "No
niin, tulkaa ainakin silloin taas tänne, kun Teillä on siihen
halua", lopetti Göppel ja Agnes nyökkäsi siihen päällään. Vieläpä
näytti tyttö tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei jäänyt sitä
odottamaan. Loput päivästä hän maleksi kaupungilla itsetyytyväisen
murheellisena, ikäänkuin suuren uhritoimituksen jälkeen. Illalla hän
istui ahdinkoon asti täytetyssä oluttuvassa, pää käsien varassa,
nyökyttäen päällään silloin tällöin alas lasiin, ikäänkuin olisi nyt
ymmärtänyt kohtalon oikut.

Mitä olisi voinut tehdä sitä väkivaltaisuutta vastaan, millä Mahlmann
oli vienyt hänen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla
kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin käsin, olisi
voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin hän
vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sillä
Mahlmann herätti pakosta ihmettelyä, kun hän yöllä riensi erään
tuntemattoman jälessä, lyödäkseen lyttyyn hänen silinterinsä --
vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sitä varoitusta, mikä
sellaiseen tapaukseen häneen itseensäkin nähden sisältyi.

Kuukauden lopulla, syntymäpäiväkseen, hän sai odottamatta rahasumman,
minkä hänen äitinsä oli säästämällä pannut kokoon, ja ilmestyi
Göppelille kukkavihko kädessä, mikä vihko ei tosin ollut liian suuri,
siksi, ettei olisi paljastanut itseänsä ja ettei olisi Mahlmannista
näyttänyt uhkamieliseltä. Tytön kasvot näyttivät, niin hänestä
tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili ystävällisen nöyrästi
ja samalla hämillään. Tämä sunnuntai tuntui hänestä kuulumattoman
juhlalliselta. Hän ei hämmästynyt, kun haluttiin lähteä eläintarhaan.

Seurue läksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, että heitä
oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten Göppelin
sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ikäänkuin olisivat silloin
kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinnön. Miehillä oli
päällään kävelytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten
Diederichilläkin, mutta useilla oli olkihattu päässä. Kun mentiin
syrjäkadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhjä, vaikka oli
leveäkin. Kerta kuitenkin tanssi ryhmä pieniä tyttöjä valkeissa
vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia.
Heti sen jälkeen, eräällä raitiotiellä, hikoilevat vaimot
hyökkäsivät erään omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot,
apulaisten, mitkä siekailematta kilvoittelivat heidän kanssaan
paikoista, näyttivät heidän tulipunaisiin naamoihinsa verraten
kuolemankalpeilta. Kaikki ryntäsi eteenpäin, päämäärää kohden, missä
nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat päättävästi:
"Remutaan nyt, on sitä tehty työtäkin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla hän
valtasi heille useampia paikkoja. Erään herran, joka aikoi anastaa
yhden niistä, hän esti siitä siten, että astui pahasti hänen
jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla
mitalla. Sitten osoittautui, että herra Göppel tunsi hänet, ja
tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo
käyttäytyivät mitä ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut
istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

Pöydässä, eläintarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen -- miksi
kaikki kävikin sinä päivänä niin onnellisesti? -- ja kun neiti tahtoi
heti kahvin jälkeen päästä eläimiä katsomaan, niin hän tuki häntä
raivokkaasti. Hän oli täynnään yrittämishalua. Petoeläinten häkkien
välisen ahtaan käytävän edessä naiset kääntyivät ympäri. Diederich
tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten
mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku
tanko sattuisi pääsemään irti --"

"Silloin ette Tekään sitä kiinnittäisi", vastasi Agnes ja astui
sisään Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysyttäytyi tytön
takana. Häntä ahdisti: eläinten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta
hyökkäsivät häntä kohden päästämättä muuta ääntä kuin syviä
huokauksia, joita ne puhalsivat hänen päälleen -- ja tuon nuoren
tytön vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki hänen edellään. Aivan
takapäässä Agnes kääntyi ympäri ja sanoi:

"Minä en pidä kerskumisesta!"

"Ettekö todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"Tänään te olette kerta säädyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Minä tahtoisin sitä oikeastaan olla aina."

"Todellako?" -- Ja Agneksen äänessä oli tällä kertaa epävarmuutta. He
katsahtivat toisiinsa ilmeellä, joka sanoi, että tästä ei kannattanut
enempää puhua. Nuori tyttö sanoi valittaen:

"Mutta nämä eläimethän löyhkäävät hirveästi."

Ja he kääntyivät takaisin.

Mahlmann otti heidät vastaan. "Minä tahdoin vain nähdä, tulitteko
pääsemään sieltä ehjin nahoin." Sitten vei hän Diederichin hieman
syrjään. "No niin, mitäs sille tyttöselle kuuluu? Luonnistuuko se
Teillekin? Olenhan sen sanonut, että se ei ole mikään konsti."

Kun Diederich pysyi mykkänä:

"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn
vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta
niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" -- hänen suunnattoman
vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta --
"ystäväiseni!"

Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa,
eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin
tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on
kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."

Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin
olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen
kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat
heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret
miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä
juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin
myöhemmin.

"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen
Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän
käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen;
ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden
kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli
pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:

"Missäs minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"

"Niinpä niin!" -- ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen.
"Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista
ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta:
"Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"

Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja
kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me
taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen
iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei
ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan.
Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi
erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti,
mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän
oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat
kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin
kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea
järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään
käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän
oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät
usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen
narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei
voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin
eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut
hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli.
"Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla
tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla
ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä.
Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa
jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut
rahojaan, kun hän jo matkusti.

Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä
vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään
nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"

Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin,
vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis
käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja
huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin
perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden
liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi
isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole
enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua
niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen
kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan
Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan.
Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla
taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin
suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta
sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä
hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.

Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana
seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen
täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo
erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin
ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli
menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä
tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin
tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä
kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko
Berlinin ylösalaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni
yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla -- Hornungilla oli vielä
harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä -- Diederich palasi
Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin
ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä
odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut
lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen
päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku
virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin
piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys,
sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki
pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei
tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään
kerran hänen piti käydä siellä.

"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja
hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet
haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.

Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi
joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle
mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi.
Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden,
joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen,
seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä
itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos
sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa.
Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista,
niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä
johdosta.

Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota
hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut
parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt
ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi
hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla
vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen
kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko
illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää,
tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti
urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän
kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa
onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston
puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen
suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen
ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui
siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana
ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi
hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa
arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen!
Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti
mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä
miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich
suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän
mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään,
mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille
kostetuksi!

Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa,
paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin.
Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti
tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä
alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi
pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein
päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita
liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja
paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu
paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut
ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan.
Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen
housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin
syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti.
Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen
kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi
pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään,
mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan,
sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän
huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä
aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi
riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista
vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset
posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun
hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus
hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin
aika raato, kippis!" -- joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle,
huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi
Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan
alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä,
ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana.
Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi
Delitzsch jälleen pöytään.

"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten
olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin
naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne
eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan
naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti
ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä
enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen,
vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään
tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa,
kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi
kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti
vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston:
olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot
eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin
paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä,
suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti
tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan,
aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin,
olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän
tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta
uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien
he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa,
mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta
vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa.
Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa,
mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He
vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta,
kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään
juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon
päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin,
mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut
kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa
keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen
antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui
jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen
jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä
siihen!"

Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet
rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja
silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle
vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla
noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin
juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut.
Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan
poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli
tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä
hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se,
jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen
hyväksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin
alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta
nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja
ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne
oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin
tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin
maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon -- ja hänen ilmeensä oli
kärsivä pinnistyksen vuoksi --, valutti maahan toisen puolen ja
nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella,
omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.

"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet
eivät ole mitään turhuuksia."

Ääntäessään "muodollisuuksien" _m_:n hän puristi huulensa yhteen ja
soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta
uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli
Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä
alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä,
jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin;
voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat
korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen,
missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä.
Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman
arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja
oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä,
kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu.
Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä
laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut
kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut
saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä
unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!

Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa!
Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen
kapistuksensa -- ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa
väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich
piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä.
Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti
jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän
toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan,
voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin
yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko
velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa
Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä
hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen
jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz
Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin
Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia
teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella
mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa;
mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä
päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista,
niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan
kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä --
ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä.
He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi,
katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin
arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin
yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet
asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi
tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat
keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von
Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa
muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista,
saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun.
Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin
kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä
ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina
hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin
ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen
askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja
keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää
karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän
asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen
hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei
oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut
astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen
kohteliaisuuksia -- kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven
läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat.
Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan
inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa
juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan
"lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja,
se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin,
joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä
aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän
seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki'
sellattiin jano?" -- Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän
suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei
liikuttanut enää mitään jäsentään.

"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen
luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he
kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman
valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran
asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä --
he marssivat tahdissa rinnatusten -- Wiebel sanoi piukasti kuolemaa
halveksien:

"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole
mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin
uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta
kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan;
"Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista.
Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat
alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme,
sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin
aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen
luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä
oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se
liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.

Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen
valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin
tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita
ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata
vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi
sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen.
Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä.
Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä
ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen
korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain
ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle
yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää
sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta,
joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta
saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa
saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta
nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se
yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta
ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta
tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta
kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa,
kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle
päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman --
ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä
jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän
oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa
mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat
ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen
sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja
jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä
oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä
pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli
hänelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin
hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli
Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut
hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa
tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs
sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli
Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä
puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat
tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle
korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan.
Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää
kohden.

"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän
käyttäytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

Hämmästyneenä tämän odottamattoman käänteen johdosta, mikä sattui
virallisessa keskustelussa, Diederich änkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketterästi:

"Houkka," -- ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta
kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja kääntyä
pois, mutta tuo toinen sysäsi häntä vatsaan -- ja heti sen jälkeen he
kierivät maassa yhdessä. Kirkunan ja kehotushuutojen piirittäminä he
ottelivat, kunnes heidät erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi
Diederichiä silmälasien etsinnässä, huusi: "Hän poistuu," -- ja
läksi heti perässä. Diederich seurasi häntä. He näkivät hänen erään
seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse
seuraavat. Hornung väitti, että yhdistys ei voinut jättää tätä asiata
silleen. "Sillä lailla ei vain saa ryöstää naista ja pitää hänestä
sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mitä Rosaan tulee, minun puolestani hän on vapaa."

"Minun puolestani myöskin."

Matka oli kiihottava. "Pääsemmekö me perässä? Meillä on ontuva
hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" Päätettiin:
"Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensimäinen ajuri pysähtyi läntisessä kaupunginpuolessa erään siistin
talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun
ovi vedettiin kiinni. Päättäväisinä he asettuivat sen eteen. Oli
viileätä, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymmentä
askelta oikealle, kaksikymmentä askelta vasemmalle, pitivät aina
ovea silmällä ja toistivat yhä samoja vakavia ja kauaskantavia
puheita. Vain pistoolit tulivat tässä kysymykseen! Tällä kertaa oli
Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa hän vain ei
ollut mikään proletaari!

Viimein tuli ovenvartija näkyviin, ja he ottivat hänet
kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista
herroista, mutta huomasivatkin, että kumpaisellakaan ei ollut mitään
erikoisia tuntomerkkejä. Hornung, joka oli Diederichiä kiihkeämpi,
piti kiinni siitä, että oli odotettava, ja he marssivat vielä kaksi
tuntia edestakaisin. Silloin läksi talosta kaksi upseeria. Diederich
ja Hornung katsoivat heihin ihmeissään, epätietoisina siitä, oliko
kenties erehdys kysymyksessä. Upseerit joutuivat hämilleen. Näyttipä
toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki päätöksensä. Hän astui
tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra --"

Hänen äänensä petti. Luutnantti sanoi hämillään: "Te erehdytte
nähtävästi."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun täytyy vaatia hyvitystä. Te olette --"

"Minä en tunne Teitä ollenkaan", änkytti luutnantti. Mutta hänen
toverinsa kuiskasi hänelle jotakin: "Näin ei tämä asia järjesty." --
Hän antoi toverinsa ojentaa itselleen käyntikorttinsa, liitti siihen
omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa;
sitten hän luki: "Kreivi Albrecht Tauern-Bärenheim." Hänellä ei ollut
enää aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihkeästi kumarrella. Toinen
upseeri kääntyi sillä välin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun ystäväni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mitään kummempaa.
Hän olisi ymmärtävästikin valmis antamaan millaisen hyvityksen
tahansa; minä vain tahdon todeta, että mitään loukkaavaa tarkoitusta
hänellä ei ollut."

Tuo toinen, johon hän samalla katsahti, kohautti olkapäitään.
Diederich änkytti: "Oo, kiitän suuresti."

"Sillä on asia kylläkin kuitattu", sanoi ystävä; ja molemmat herrat
poistuivat.

Diederich seisoi siinä vielä, otsa hiessä, sekavin tuntein. Äkkiä hän
huokasi syvään ja hymyili hitaasti.

Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich
kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi
hänelle."

Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M -- muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren
hetkensä todistajaksi.

"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata
pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen
käytös?! M -- moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä
selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli
mahdotonta --: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."

Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että
Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti.
Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja
ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen
väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut
itseään humalaan.

Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut
matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään.
Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin
kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin
hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta,
heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata -- ja lopulta
täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia
sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet
tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin.
Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.

"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään
yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen
kojuunsa."

Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta
valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja
joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann
oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä
hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti
Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa
Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin
olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta
yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä
erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä
teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut
vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään
toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että
lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa
vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi:

"Ei käy päinsä."

Diederich hämmästyneenä:

"Miten niin, miksei?"

"Takaaminen on minun periaatteitani vastaan", selitti Mahlmann.

Diederich punastui vihasta. "Mutta minä menin kuitenkin Teidän
puolestanne kerta takaukseen, ja sitten tuli vekseli ja minun täytyi
Teidän puolestanne suorittaa sata markkaa. Te kartoitte minua!"

"Nähkääpäs! Jos minä nyt menisin takaukseen, niin Te ette liioin
maksaisi."

Diederich levitti vain silmänsä selko selälleen.

"Ei, ystäväiseni", lopetti Mahlmann; "jos minä aijon tehdä
itsemurhan, niin minä en tarvitse siinä Teidän apuanne."

Diederich tointui ja sanoi uhkamielisesti:

"Arvoisa herra, Teillä ei ole nähtävästi mitään tapoja."

"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla
sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta.
Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."

Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät
olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte
laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin
maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä
huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."

Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi
häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta
aimo töyttäyksen.

"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät
kaksintaisteluun."

"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän
vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich
joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann
huusi hänen jälkeensä:

"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on
jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."

Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä
järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi
sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään;
kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa.
Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen
saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien
yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä,
että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa
kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta
sellainen sitä pitää olla..."

Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.

"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.

"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."

"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni
istumaan."

"Hae sitten itsellesi seuraa!"

Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti
hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.

Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä
kirjoittama. Sepäs oli tavatonta... Hänen viimeisen korttinsa
jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä
huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.

"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein
kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi
rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"

Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä.
Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.

"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole
täysjärkinen."

Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan
Diederichin saapuessa.

Näky valtasi Diederichin sillä lailla, että hän jo kynnyksellä
purskahti vallan muodottomaan ulvontaan. Hän hoiperteli vuodetta
kohden, ja hänen kasvonsa olivat pian märät kuten pesussa. Käsiään
hän räpytteli linnunsiipien tavoin ja antoi niiden voimattomina
läpsähtää lonkkiaan vastaan. Äkkiä huomasi hän peitteellä isän oikean
käden, polvistui ja suuteli sitä. Rouva Hessling, aivan tyynenä ja
pienenä miehensä viimeisiä hengenvetojakin katsellessaan, menetteli
samoin vasemman käden kanssa. Diederich ajatteli sitten, miten tämä
koukistunut, musta sormen kynsi oli iskenyt hänen poskeensa, kun isä
antoi hänelle korvapuustin, ja hän itki ääneen. Siitäkin selkäsauna,
että oli varastanut lumpuista saatuja nappeja! Tuo käsi oli ollut
hirveä; Diederichin sydäntä kouristi, kun hänen piti nyt se menettää.
Hän tunsi, että hänen äitinsä ajatteli samaa, ja äiti aavisti
poikansa ajatukset Äkkiä he vaipuivat sängyn päällä toistensa syliin.

Surunvalitusvierailujen aikana Diederich oli jo entisellään. Hän
edusti koko Netzigissä Uusteutoniaa, piukasti ja varmana tavoistaan,
näki itseään töllisteltävän ja unohti melkein, että hänellä oli
surua. Vanhaa herra Buckia vastaan hän meni aina ulko-ovelle asti.
Netzigin suurmiehen lihavuus kävi majesteettiseksi hänen kiiltävässä
kävelytakissaan. Arvokkaasti kantoi hän käännettyä silinterihattuaan
edessään, ja hänen toinen, mustasta kintaasta vapautettu
kätensä, jonka hän ojensi Diederichille, tuntui hämmästyttävän
hentolihaksiselta. Hänen sinisten silmäinsä katse tunki lämpimänä
Diederichiin, ja hän sanoi:

"Teidän isänne oli kunnon kansalainen. Nuori mies, tulkaa
sellaiseksi! Kunnioittakaa aina kanssaihmistenne oikeuksia! Sitä
vaatii Teiltä teidän oma ihmisarvonne. Minä toivon, että tulemme
vielä yhdessä työskentelemään yhteishyvän hyväksi. Te tulette nyt
nähtävästi pitämään huolen tutkintojenne suorittamisesta."

Diederich saattoi tuskin saada kyllä-sanaa sanotuksi, siinä määrin
häiritsi häntä kunnioitus vanhaa Buckia kohtaan. Vanha Buck kysyi
kevyemmällä äänellä:

"Onko minun nuorin poikani jo käynyt Teitä tapaamassa Berlinissä?
Eikö? Oo, se hänen pitää tehdä. Hän opiskelee nyt myöskin siellä.
Mutta tulee kaiketi pian suorittamaan asevelvollisuutensa. Joko Te
olette sen tehnyt?"

"En" -- ja Diederich punastui kovin. Hän änkytti jotakin
puolustuksekseen. Tähän asti oli hänelle ollut aivan mahdotonta
keskeyttää opintojaan. Mutta vanha Buck kohautti olkapäitään, aivan
kuin tuo este olisi ollut riittämätön.

Isän testamentissa määrättiin Diederich molempien sisariensa
holhoojaksi vanhan kirjanpitäjän Sötbierin ohella. Sötbier ilmoitti
hänelle, että seitsemänkymmenentuhannen markan pääoma oli olemassa
sitä varten, että käytettäisiin tyttärien myötäjäisiksi. Ei edes
korkoihin saanut kajota. Tehtaan puhdas voitto oli viime vuosina
noussut keskimäärin yhdeksääntuhanteen markkaan. "Eikö enempään?"
kysyi Diederich. Sötbier katsahti häneen, ensin hämmästyneesti,
sitten moittivasti. Jos nuori herra olisi voinut kuvitella, miten
hänen autuaasti nukkunut isänsä ja Sötbier olivat tahtoneet viedä
liikettä eteenpäin. Varmasti se saattoi vielä laajeta...

"No niin, hyv' on", sanoi Diederich. Hän huomasi, että paljon oli
korjaamisen varaa. Neljännellä osalla yhdeksästätuhannesta markasta
piti hänen tulla toimeen? Tämä vainajan vaatimus kauhistutti häntä.
Kun hänen äitinsä väitti, että autuaana kuollut oli kuolinvuoteellaan
ilmaissut luottavansa siihen, että sai pojastaan Diederichistä työnsä
jatkajan, ja että Diederich ei tullut koskaan menemään naimisiin,
jotta saattoi aina pitää huolta omaisistaan, niin Diederich päästi
äkisti suustaan: "Isä ei ollut niin sairaalloisen tunteellinen kuin
sinä, eikä liioin valehdellut." Rouva Hessling luuli kuulleensa
vainajan niin sanoneen ja mukautui. Diederich käytti tätä tilaisuutta
hyväkseen kohottaakseen kuukausirahaansa viidelläkymmenellä markalla.

"Ensinnäkin", hän sanoi karkeasti, "minun on suoritettava
asevelvollisuuttani. Se maksaa, mitä maksaa. Pikkumaisista
rahahistorioistanne Te voitte puhua minulle myöhemmin."

Hän piti itsepintaisesti kiinni vaatimuksestaan päästä Berliniin.
Isän kuolema oli herättänyt hänessä villin vapaudentunteen. Öisin
hän toisin näki unta, että vanha herra tuli konttorista niine
kauhistuneine kasvoineen, jotka hänellä ruumiina oli ollut -- ja
hikoillen Diederich heräsi.

Hän matkusti äidin siunauksella varustettuna. Gottlieb Hornungia
ja heidän yhteistä Rosaansa hän ei voinut enää käyttää ja muutti
toiseen paikkaan asumaan. Uusteutoneille hän osoitti sopivalla
tavalla muuttuneet olosuhteensa. Iloinen ylioppilasaika oli ohi.
Jäähyväisjuomingit! Hierottiin surusalamanderit, jotka olivat
määrätyt Diederichin vanhalle herralle, mutta jotka saattoivat sopia
myöskin hänelle ja hänen kauneimmalle kukoistusajalleen. Pelkästä
antautumuksesta hän joutui pöydän alle, kuten sinä iltana, jolloin
hänestä tuli juomaseuran jäsen; ja nyt oli hän vanha herra.

Ankaran kohmeloisena seisoi hän seuraavana päivänä muiden nuorten
miesten kerralla, jotka hänen tavallaan olivat ilkialasti,
esikuntalääkärin edessä. Tämä herra katseli inhoten kaikkea
sitä ihmislihaa, mikä oli tuotu hänen tarkastettavakseen; mutta
Diederichin maha sai hänen katseensa pilkalliseksi, kaikki nauraa
virnistelivät, eikä Diederichkään voinut muuta kuin luoda katseensa
mahaansa, mikä oli käynyt punaseksi... Esikuntalääkäri oli taas
täysin totisena. Eräälle, joka ei kuullut niin hyvin kuin asetus
edellytti, kävi huonosti, sillä tunnettiinhan toki teeskentelijät!
Eräs, jonka nimenä oli päällepäätteeksi Levysohn, sai neuvon: "Jos
Te minua vielä kerran vaivaatte, niin peskäähän edes itsenne!"
Diederichille sanottiin:

"Teidän rasvanne me tulemme sulattamaan pois. Neljä viikkoa
palvelusta, ja minä vakuutan Teille, että näytätte kristityltä."

Sillä oli hän hyväksytty. Hyljätyt pukeutuivat sellaisella kiireellä,
että olisi luullut kasarmin heitä polttavan. Kelvollisiksi katsotut
katselivat toisiaan tutkiskellen syrjästä ja poistuivat vitkaan,
ikäänkuin olisivat odottaneet, että jokin raskas käsi olisi
laskeutunut heidän olkapäilleen. Eräs, näyttelijä, jolle hänen
kasvoistaan päättäen kaikki oli samantekevää, asettui vielä kerran
lääkärin eteen ja sanoi kuuluvasti, huolellisesti ääntäen: "Minä
tahtoisin vielä lisätä, että olen homoseksuaalinen."

Esikuntalääkäri perääntyi, hän oli punastunut. Äänettömästi hän
sanoi: "Sellaisia sikoja me emme tosin voi käyttää mihinkään."

Diederich ilmaisi tuleville tovereilleen suuttumuksensa sellaisen
hävyttömän käyttäytymisen johdosta. Sitten puhutteli hän vielä sitä
aliupseeria, joka äsken oli mitannut hänen pituutensa, ja vakuutti
olevansa iloinen. Siitä huolimatta kirjoitti hän Netzigiin tohtori
Heuteufelille, joka oli hänen nuorena ollessaan pensselöinyt hänen
kurkkuaan, ja kysyi, eikö tämä olisi ottanut todistaakseen, että
hän, Diederich, oli risa- ja riisitautinen. Hän ei tietenkään
voinut rääkkäyttää itseään piloille. Mutta vastauksessa sanottiin,
että hänen ei vain pitänyt pelätä ja että palveleminen oli oleva
hänelle terveellistä. Niin jätti Diederich jälleen asuntonsa ja ajoi
kampsuineen kasarmille. Jos siellä piti asua kaksi viikkoa, niin
säästyihän vuokra siltä ajalta.

Heti alkoivat telineliikkeet, juoksut ja muut henkeäahdistavat
harjoitukset. Komppanioittain heidät sijoitettiin käytäviin, joita
kutsuttiin "vaikutusalueiksi". Luutnantti von Kullerow esiintyi
kuvaamattoman kopeasti. Yksivuotisiin (vapaaehtoisiin) hän ei
katsahtanut koskaan muuten kuin toisella, nyrpistetyllä silmällään.
Äkkiä hän huusi: "Harjoittaja!" ja antoi aliupseereille määräyksen,
minkä jälkeen kääntyi halveksuen pois. Harjoituksissa kasarmin
pihalla, rivien muodostamisessa, hajottamisessa ja paikanvaihdossa
ei tavoteltu mitään muuta kuin "nahkapoikien" uuvuttamista.
Niin, Diederichistä tuntui hyvältä, että täällä kaikki, kohtelu,
puhuttelu, koko sotilaskomento pyrki ennen kaikkea alentamaan
persoonallisen arvon pienimpään mahdolliseen määräänsä. Ja se teki
häneen mahtavan vaikutuksen, se herätti hänessä, niin kehnossa
tilassa kuin olikin ja juuri sen vuoksi, syvän kunnioituksen ja
jonkinlaisen itsemurhaajan haltioitumisen. Periaate ja ihanne
oli ilmeisesti sama kuin uusteutooneilla, sitä seurattiin vain
ankarammin. Hauskuushetket hävisivät, hetket, jolloin sai muistella
olevansa ihminen. Äkisti ja korjaamattomasti vaivuttiin aina täin
tasalle, alku- ja raaka-aineeksi, jota mittaamaton tahto vanutti ja
velloi. Mielettömyyttä ja turmelusta olisi ollut, jos vain kaikkein
sisimmässä sydämessäänkin olisi tehnyt vastarintaa. Korkeintaan sai,
vastoin omaa vakaumustaan, usein masentua. Diederich oli juostessaan
kaatunut, hänen jalkansa oli kipeä. Ei niin, että hänen olisi juuri
täytynyt ontua, mutta hän ontui ja sai jäädä jälkeen, kun komppania
marssi "maaseudulle". Saavuttaakseen sen hän joutui ensin astumaan
kapteenin eteen. "Herra kapteeni, anteeksi --" Mikä hirvittävä
tapaus! Hän oli aavistamattaan puhutellut voimaa, jolta piti ottaa
käskyt mykkänä ja hengessään polvistuneena! Jonka "kaittavaksi"
ihminen vain voi antaa itsensä! Kapteeni jyrisi ukkosen tavoin,
niin että aliupseerit juoksivat kokoon, kasvoilla ilme, josta näkyi
häväistyksen aiheuttama suuttumus. Seurauksena oli, että Diederich
ontui vielä pahemmin ja hänen lomaansa oli pidennettävä yhdellä
päivällä. Aliupseeri Banselow, joka oli vastuussa yksivuotisensa
rikoksesta, sanoi vain Diederichille: "On siinäkin olevinaan
sivistynyt ihminen!" Hän oli siihen tottunut, että kaikki paha läksi
yksivuotisista. Banselow nukkui miesten huoneessa erään lauta-aidan
takana. Kun valo sammutettiin, niin miehet laskivat rivoja juttuja,
kunnes aliupseeri huusi väliin suuttuneena: "On siinäkin olevinaan
sivistyneitä, ihmisiä!" Huolimatta pitkästä kokemuksestaan hän
odotti aina yksivuotisilta suurempaa älyä ja parempaa käyttäytymistä
kuin muilta ihmisiltä ja pettyi aina uudestaan. Diederichissä hän
ei suinkaan nähnyt kaikkein pahinta. Olut, jonka joku maksoi, ei
vaikuttanut yksistään Banselowin käsityskantaan. Hän kiinnitti
enemmän huomiota iloisen alistumisen sotilaalliseen henkeen, ja
sitä oli Diederichissä. Opetustunneilla voitiin häntä pitää muille
mallina. Diederich näyttäytyi olevan täynnään uskollisuuden ja
kunniantunnon sotilaallisia ihanteita. Mitä tunnusmerkkeihin ja
arvojärjestykseen tuli, hänellä näytti olevan siinä synnynnäinen
aisti. Banselow sanoi: "Nyt minä olen herra komentava kenraali",
ja Diederich käyttäytyi heti sillä lailla, kuin olisi sen uskonut.
Mutta kun kuului: "Nyt minä olen kuninkaallisen perheen jäsen",
niin silloin Diederich käyttäytyi tavalla, joka pakotti aliupseerin
hymyilemään suuruuden hulluudesta.

Yksityiskeskustelussa, sotilaskrouvissa, Diederich ilmoitti
esimiehelleen olevansa innoissaan sotilaselämästä. "Sulautuminen
suureen kokonaisuuteen!" hän sanoi. Hän ei toivonut koko maailmassa
muuta kuin saada kokonaan jäädä siihen. Ja hän oli vilpitön -- mikä
ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän iltapäivällä, harjoituksissa
"maaseudulla", ei toivonut mitään muuta kuin saada laskeutua hautaan
ja lakata kokonaan olemasta. Uniformu, joka muutenkin oli leikattu
liian ahtaaksi piukkuuden vuoksi, muuttui aterian jälkeen oikeaksi
kidutuskoneeksi. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että kapteeni
komennuksensa mukaan kulki ympäri hevosenselässä sanomattoman
uljaana ja sotaisena, kun hän itse juoksi ja ähkyi ja tunsi ruuan
hölskyvän sulamattomana vatsassaan. Asiallinen haltioituminen, johon
Diederich oli täysin valmis, sai väistyä syrjään persoonallisen
hädän tieltä. Jalkaa pakotti taas; ja Diederich tarkkasi kipua
siinä pelokkaassa, itseänsä halveksivassa toivossa, että se olisi
tullut vielä pahemmaksi, niin pahaksi, ettei olisi tarvinnut
enää lähteä "maaseudulle", että hän ei kenties olisi voinut enää
olla harjoituksissa kasarmin pihalla ja että hänet olisi ollut
vapautettava palveluksesta!

Tultiin siihen, että hän sunnuntaina läksi tapaamaan erään
yhdistystoverinsa isää, joka oli terveyssalaneuvos. Punaisena
häpeästä Diederich sanoi, että hänen täytyi pyytää hänen apuaan.
Hän oli haltioissaan armeijasta, tuosta suuresta kokonaisuudesta,
ja olisi mitä kernaimmin ollut valmis jäämään siihen kokonaan.
Siinä oli suurenmoisessa liikkeessä mukana, niin sanoaksemme
osana mahdista, ja tiesi aina, mitä oli tehtävä: se oli ihana
tunne. Mutta kun kerta jalka oli kipeä. "Niin pitkälle ei saa
sentään mennä, että se tulee käyttökelvottomaksi. Sitäpaitsi
minulla on äiti ja sisar elätettävinä." Salaneuvos tutki häntä.
"Uusteutonia on tienviitoittaja", hän sanoi. "Minä satun tuntemaan
Teidän esikuntaylilääkärinne." Tämän oli Diederich saanut kuulla
osakuntatoveriltaan. Hän sulkeutui suosioon, täynnä huolestunutta
toivoa.

Tämä toivo vaikutti sen, että Diederich seuraavana aamuna tuskin
enää saattoi astua jalallaan. Hän ilmoitti itsensä sairaaksi. "Kukas
Te olette, miksikäs te vaivaatte minua?" -- ja esikuntalääkäri
tarkasteli häntä, "Te näytätte itse elämältä, Teidän vatsannehan
on pienentynyt." Mutta Diederich seisoi tiukkana ja pysyi kipeänä;
esimiehen täytyi suostua toimittamaan tarkastuksen. Kun hän oli
nähnyt tuon jalan, niin hän selitti tulevansa voimaan pahoin,
jollei sytyttänyt sikaariansa. Kuitenkaan ei jalassa ollut mitään
havaittavissa. Esikuntalääkäri työnsi sen vihoissaan tuolilta.
"Suorittakaa palveluksenne, lopettakaa, lähtekää" -- ja Diederich
sai mennä. Mutta keskellä harjoitusta häneltä pääsi äkkiä huudahtus,
ja hän kaatui maahan. Hänet kannettiin "revieriin", lievemmin
sairastuneiden joukkoon, missä oli rahvaan haju eikä mitään
syötävätä. Sillä omaa ruokaa, joka oli yksivuotisille sallittu, oli
tänne vaikea hankkia, ja muiden osuudesta hän ei saanut mitään.
Nälän johdosta hän ilmoitti itsensä terveeksi. Eroitettuna kaikesta
inhimillisestä suojeluksesta, vailla kaikkia porvarillisen maailman
siveellisiä oikeuksia, hän oli synkän kohtalonsa kourissa; mutta
eräänä aamuna, kun kaikki toivo oli jo rauennut, haettiin hänet
harjoituksista esikuntaylilääkärin huoneeseen. Tämä korkea esimies
halusi häntä tutkia. Hänellä oli ujo, inhimillinen ääni, mikä sitten
muuttui jälleen sotilaallisen karkeaksi, tekemättä silti mitään
selvää vaikutusta. Hänkään ei näyttänyt mitään oikeata keksivän,
mutta tulos hänen asiaanpuuttumisestaan oli yhtä kaikki toinen.
Diederichin piti vain suorittaa palvelustaan "toistaiseksi",
myöhemmin asia kyllä järjestyi. "Tuolla jalalla..."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs "revierissä" toimiva apulainen
Diederichin luokse ja piirsi tahritulle paperille tuon kohtalokkaan
jalan kuvan. Diederich sai istua odotushuoneessa. Esikuntalääkäri
sattui paikalle ja käytti tilaisuutta ilmaistakseen täyden
halveksumisensa. "Ei edes lautajalka! Löyhkää laiskuudelta!" Mutta
silloin avattiin ovi, ja esikuntaylilääkäri, lakki päässä, astui
huoneeseen. Hänen käyntinsä oli kiinteämpi ja itsetietoisempi kuin
tavallisesti, hän ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle, vaan
asettui suoraan ja äänettömästi alaisensa eteen, luoden synkän
ja ankaran katseen tämän lakkiin. Esikuntalääkäri yskähti, hänen
täytyi pakostakin tuntea olevansa asemassa, missä tutunomaista
virkaveljeyttä ei enää sallittu. Hän tointui nyt, otti lakin
päästään ja seisoi tiukkana. Sitten näytti esimies hänelle paperia
jalan ohella, puhui hiljaa ja sellaisella äänenpainolla, mikä käski
häntä näkemään jotakin, jota ei ollut olemassakaan. Esikuntalääkäri
vilkuili vuoronperään esimieheensä, paperiin ja Diederichiin. Sitten
hän löi kantapäänsä yhteen: oli nähnyt kaiken, mitä oli käsketty
katsomaan.

Kun esikuntaylilääkäri oli poistunut, niin esikuntalääkäri lähestyi
Diederichiä. Kohteliaasti ja nauraen hiljaista ymmärtämyksen naurua
hän sanoi:

"Asia oli luonnollisesti alusta alkaen selvä. Mutta ihmisten tähden
täytyi --. Ymmärrättehän, kuri --."

Seisomalla tiukkana Diederich ilmaisi ymmärtävänsä kaikki.

"Mutta", toisti esikuntalääkäri, "minä olen luonnollisesti tietänyt,
millainen Teidän asianlaitanne oli."

Diederich ajatteli: "Jollet sinä sitä ole tietänyt, niin nyt sinä sen
ainakin tiedät." Ääneensä hän sanoi:

"Sallitteko minun nöyrimmästi kysyä, herra esikuntalääkäri: minä saan
kuitenkin edelleen palvella?"

"Sitä en voi tietää", sanoi esikuntalääkäri ja teki kokokäännöksen.

Raskaammasta palveluksesta pääsi Diederich tästälähin vapaaksi,
"maaseutu" ei nähnyt häntä enää. Sitä iloisempi ja mieluisempi
oli hänen olonsa kasarmilla. Kun iltakatselmuksen aikana kapteeni
tuli kasinosta, sikaari suussa ja hieman humalassa, määräämään
rangaistuksia saappaista, joita ei oltu rasvattu, vaan ainoastaan
kiilloitettu, niin Diederichiä vastaan hänellä ei ollut mitään
muistuttamista. Sitä leppymättömämmin hän käytti lainmukaista
ankaruutta erästä yksivuotista kohtaan, joka nyt jo kolmatta
kuukautta oli rangaistuksen mukaisesti saanut maata miehistön
huoneessa, siksi, että hän kahtena ensi viikkona oli maannut
kotonaan, eikä kasarmilla. Hänellä oli silloin ollut neljäkymmentä
astetta kuumetta ja olisi, jos olisi täyttänyt velvollisuutensa,
kenties kuollut. Silloin hän olisi juuri kuollut! Kapteenilla oli,
niin usein kuin hän näki tämän yksivuotisen, ylpeän tyydytyksen ilme
kasvoillaan. Pienenä ja loukkaamattomana ajatteli Diederich taempana:
"Etkös sinä huomaa? Uusteutonia ja terveyssalaneuvos merkitsevät
enemmän kuin neljänkymmenen asteen kuume..." Mitä Diederichin tuli,
niin viralliset muodollisuudet oli saatu eräänä päivänä onnellisesti
täytetyiksi, ja aliupseeri Banselow ilmoitti hänelle hänen
vapaaksipääsynsä. Diederichin silmät täyttyivät heti kyynelillä; hän
puristi lämpimästi Banselowin kättä.

"Juuri sen täytyi minulle tapahtua, ja minulla oli kuitenkin" -- hän
nyyhkytti -- "niin hauskaa."

Ja sitten hän oli "ulkona".

Neljä viikkoa hän pysyi kotona ja teki ahkerasti työtä. Kun hän meni
syömään, niin hän katsoi ympärilleen, näkikö kukaan tuttava. Lopulta
täytyi hänen kuitenkin näyttää itseään uusteutoneille. Hän astui
esiin uhkamielin.

"Sillä teistä, joka ei ole ollut siellä, ei ole mitään aavistusta.
Sanon teille, että siellä katsellaan maailmaa kokonaan toiselta
näkökannalta. Minä olisin ylipäänsä jäänyt sinne, minun esimieheni
suosittelivat sitä minulle, olin siihen heidän mielestään hyvin
sopiva. Mutta, mutta --"

Hän tuijotti tuskallisesti eteensä.

"Sattui tuo onnettomuus hevosen kanssa. Niin sitä käy, kun on liian
hyvä sotilas. Kapteeni antaa ajaa dogcartillaan, jotta hevonen saisi
kerta jaloitella, ja silloin sattuu onnettomuus. Tietenkään minä
en säästänyt jalkaani, vaan ryhdyin liian aikaisin palvelukseen.
Asia paheni huomattavasti, esikuntalääkäri jätti minun tehtäväkseni
ilmoittaa kaiken mahdollisuuden varalta omaisilleni." Tämän hän sanoi
piukasti ja miehekkäästi.

"Silloin olisi teidän pitänyt nähdä kapteeni. Joka päivä tuli hän itse
pitkien marssien jälkeen tomuisine uniformuineen, sellaisena kuin
oli. Sellaista sattuu vain sotilaiden kesken. Meistä tuli pahoina
päivinä todellisia tovereita. Tämä sikaari tässä on hänen antamansa.
Ja kun hän sitten antoi minun ymmärtää, että esikuntalääkäri tahtoi
lähettää minut pois, niin, sen voin vakuuttaa teille, se oli yksi
niitä silmänräpäyksiä elämässä, joita ei voi unhoittaa. Kapteeni ja
minä, me saimme molemmat samanaikaisesti kyyneleet silmiimme."

Kaikki olivat järkytettyinä. Diederich katsahti urhoollisesti
ympärilleen.

"No niin, nyt täytyy taas mukautua porvarilliseen elämään. Kippis."

Hän teki edelleen uutterasti työtä, ja lauantai-iltana hän
joi uusteutoonien kanssa. Myöskin Wiebel ilmestyi jälleen.
Hän oli asessori, pyrki kanneviskaaliksi ja puhui vain
"kumouksellisista pyrkimyksistä", "isänmaan vihollisista" ja
myöskin "kristillisyhteiskunnallisista ajatuksista". Hän selitti
keltanokille, että oli aika harrastaa politiikkaa. Hän tiesi
kylläkin, että se ei ollut ylevätä, mutta vastustajat pakottivat
siihen. Korkeaa aatelia, kuten hänen ystävänsä asessori von Barnim,
oli liikkeessä mukana. Herra von Barnim tuli käynnillään piakkoin
kunnioittamaan uusteutooneja.

Hän tuli ja voitti kaikkein sydämet, sillä hän käyttäytyi kuin
vertainen vertaistensa parissa. Hänellä oli tumma, keskeltä
jakaukselle kammattu tukka, hän oli velvollisuudentuntoisen
virkamiehen perikuva ja puhui asiallisesti -- mutta esityksensä
lopussa hän kävi haaveelliseksi ja heitti äkkiä hyvästit, puristaen
lämpimästi kuulijainsa kättä. Hänen käyntinsä jälkeen kaikki
uusteutoonit olivat yhtä mieltä siitä, että juutalaisten liberalismi
oli sosialidemokratian edelläkävijä, esihedelmä, ja että kristittyjen
saksalaisten tuli ryhmittyä hovisaarnaaja Stöckerin ympärille.
Diederich ei käsittänyt, niinkuin toiset, "esihedelmän" selvää
merkitystä ja ymmärsi "sosialidemokratialla" vain yleistä omaisuuden
jakoa. Se riittikin hänelle. Mutta herra von Barnim oli pyytänyt
jokaista, joka tahtoi saada lisävalaistusta, käymään luonaan, eikä
Diederich olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi lyönyt laimin
niin mairittelevan tilaisuuden.

Viileässä, vanhanaikaisessa poikamiehen asunnossaan piti herra von
Barnim hänelle yksityisluennon. Hänen poliittisena päämääränään
oli säätyeduskunta, missä onnelliseen keskiaikaiseen tapaan oli
edustettuina ritarit, hengenmiehet, teollisuudenharjoittajat,
käsityöläiset. Käsityön täytyi, kuten keisari oli hyvällä syyllä
vaatinut, päästä jälleen siihen kukoistukseen, missä se oli ollut
ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Ammattikuntien tuli vaalia
jumalanpelkoa ja siveellisyyttä. Diederich ilmaisi mitä lämpimimmän
yksimielisyytensä. Hänen taipumustensa mukaista oli toimia jonkin
säädyn, jonkin ammattiluokan persoonattomana, yhdyskunnallisena
jäsenenä. Hän näki jo itsensä paperihaaran edustajana. Juutalaiset
kansalaiset herra von Barnim tosin sulki pois asiain järjestyksestä;
nehän edustivat epäjärjestyksen ja hajaannuksen, sekaannuksen ja
kunniantunnon puutteen, itse pahan periaatetta. Hänen hurskaat
kasvonsa vetäytyivät kokoon vihasta, ja Diederich oli saman tunteen
vallassa.

"Lopuksi", hän mainitsi, "valta on meidän käytettävänämme ja me
voimme heittää heidät ulos. Saksan armeija --"

"Niin juuri", huudahti herra von Barnim, kiirehtäen huoneesta ulos.
"Sitäkö varten me kävimme voitokkaan, kunniakkaan sotamme, että minun
isäni omaisuus myytäisiin jollekin frankfurtilaiselle?"

Sillä aikaa kun Diederich vielä tyrmistyneenä vaikeni, soitettiin, ja
herra Barnim sanoi:

"Se on minun parturini, minä tahdon ottaa hänetkin kerta
kuulustellakseni."

Hän huomasi Diederichin pettymyksen ja lisäsi:

"Luonnollisesti minä juttelen sellaisen miehen kanssa kokonaan
toisin. Mutta jokaisen meistä täytyy osaltaan tuottaa vahinkoa
sosialidemokratialle ja johdattaa pikkuihmiset kristillisen
keisarimme leiriin. Tehkää Tekin voitavanne!"

Siitä sai Diederich ymmärtää, että hänen vierailunsa oli päättynyt.
Hän kuuli vielä parturin sanovan:

"Jälleen vanha liiketuttava, herra asessori, joka muuttaa
Lieblingille, vain siksi, että Lieblingillä nyt on marmoria."

Wiebel sanoi, kun Diederich kertoi hänelle asiasta:

"Tuo kaikki on kaunista ja hyvää, ja minä ihailen kovin ystävämme
von Barnimin ihanteellista mielenlaatua, mutta ajan oloon me emme
pääse sillä pitkälle. Nähkääs, Stöckerkin on Eispalastissa saanut
kirotut kokemuksensa demokratiasta, nimittää hän nyt sitten itseään
kristilliseksi tai ei-kristilliseksi. Asiat on laskettu liian
pitkälle. Nyt on tunnussanana: lyödä huimaista, niin kauan kuin
meillä on mahtia."

Ja Diederich yhtyi tähän keventynein mielin. Kulkea ympäri ja värvätä
kristityitä oli hänestä heti tuntunut hieman kiusalliselta.

"Minä otan pitääkseni huolen sosialidemokratiasta, on keisari
ilmoittanut." Wiebelin. silmät olivat uhkaavina kuin kollikissan.
"Mitäs tässä sitten muuta tarvitaan. Sotaväki on saanut ohjeensa,
saattaa tapahtua, että sen täytyy ampua rakkaita sukulaisia. Siis?
Voin ilmoittaa teille, ystäväni, että nyt on suurten tapausten aatto."

Kun Diederich ilmaisi kiihtynyttä uteliaisuutta:

"Mitä minä serkkuni von Klappken kautta --"

Wiebel pysähtyi. Diederich löi kantapäänsä yhteen.

"-- olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen
saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa
eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa
jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi
varotukseksi."

"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan
häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä
Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä
vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni.
Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."

Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla.
Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty,
mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat.
Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi
seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta
päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä
he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään
silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he
mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää
kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän
virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä
ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden,
niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti
Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään
ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät
olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset
eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän
ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä
syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti -- mutta siinä he taas
seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien,
vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän,
jäykän muurin väliltä.

"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny
tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."

"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat
ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen
saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset,
valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa.
Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"

Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja
kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien
mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta.
Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat
esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea,
entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja
niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat
linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja
vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat
sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa
synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi
eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen
tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi
purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä:
"Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven
tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen,
asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia
naisääniä: "Leipää! Työtä!"

Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta.
Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on
suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät
vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle:
"Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" -- ja
häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra
von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas
eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja
erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin
pois, kun minulla ei ollut silinteriä" -- ja syöksyy muiden mukana
ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle,
missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja
noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta
lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu
aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin
sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"

Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui,
että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä
ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari
ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia
ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma
kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella
nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet
hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen
asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän
oli siinä -- ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa
Tempelhofin kentälle.

Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti
puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän
tahtoo!"

"Mitäs hän sitten tahtoo?"

"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä
hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian
pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"

"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen
hetki!"

Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut,
kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja
rautaristi.

"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme
nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa,
niin saatte nähdä!"

Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan.
Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin
häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla,
kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan
näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville,
minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain
itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä,
hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli
lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra,
kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän
oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa
perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli
korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman
itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat
sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa
kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!

Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä
ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään
kansan seassa."

"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä
petti. Toinen kohautti olkapäitään.

"Teatteria, eikä edes hyvää."

Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.

"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."

Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä
oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan
vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki
kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi
myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan
hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun.
Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin
mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:

"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"

Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut
siihen. Hän puristi Diederichin kättä:

"Hyvä, nuori mies, hyvä!"

"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen
vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen
hetkemme!"

"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.

"Minä olisin kernaimmin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich.

"Niin, niin, Sedania ei ole joka päivä" -- tuo vanha herra hypisteli
rautaristiään. "Me suoritimme sen työn!"

Diederich suoristautui, osoitti hillittyä kansaa ja keisaria.

"Tuo on kuitenkin yhtä vaikuttavaa kuin Sedan!"

"No niin", sanoi vanha herra.

"Suvaitkaapas, hyvin arvoisa herra", sanoi joku ja heilutti
muistikirjaansa. "Tuo meidän täytyy kirjoittaa muistiin.
Mielialanilmaisuksi, ymmärrättehän! Tehän juuri löylytitte erästä
toveria!"

"Se nyt ei ollut mikään suurtyö" -- Diederich läähätti yhä. "Minun
puolestani voitaisiin heti käydä sisäisen vihollisen kimppuun. Meillä
on keisari puolellamme."

"Sattuvasti sanottu", sanoi reportteri ja kirjoitti. "Kuhisevassa
väkijoukossa saatiin kuulla, miten kaikkiin yhteiskuntaluokkiin
kuuluvat ihmiset ilmaisivat kaikkeinkorkeinta Henkilöä kohtaan
horjumattomimman luottamuksensa ja uskollisimman kiintymyksensä
Häneen."

"Eläköön!" huusi Diederich, sillä kaikki huusivat samalla tavalla.
Ja keskellä huutavaa ihmisjoukkoa hän joutui aivan Brandenburger
Torille asti. Kaksi askelta hänen edellään keisari ratsasti sen
lävitse. Diederich saattoi nähdä hänen kasvonsa, tuon kivettyneen
vakavuuden ja salamoimisen; mutta hänen silmänsä sumenivat, sillä
hän huusi niin kovasti. Humala, joka oli korkeampi ja jalompi kuin
se, mikä syntyy oluesta, nosti hänet varpailleen, kohotti hänet
ilmaan. Hän heilutti hattuaan korkealla muiden päiden yläpuolella,
haltioituneen hulluuden ilmapiirissä, taivaan halki, minne meidän
korkeimmat tunteemme tavottelevat. Tuolla hevosen selässä, voittoisan
riemukaaren alla, kivettynein piirtein ja salamoivin katsein,
ratsasti valta! Valta, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me
suutelemme! Joka käy nälän, uhman ja pilkan ylitse! Jota vastaan me
emme voi taistella, siksi, että me sitä rakastamme! Joka meillä on
veressä, koska meidän veressämme asustaa alistuvaisuus! Me olemme sen
edessä vain atoomeja, jonkin aineen haihtuvia molekyylejä, aineen,
jonka se on sylkenyt suustaan! Kukaan yksityinen ei ole mitään, mutta
järjestettynä massana, uusteutooneina, sotilaina, virkamieskuntana,
kirkkona ja tieteenä, talousjärjestöinä ja mahtiyhdistyksinä
me kohoamme keilamaisesti, aina tuonne ylhäälle asti, missä se
itse seisoo kivettyneenä ja salamoivana! Elää siinä, olla osana
siitä, leppymättömänä niitä kohtaan, jotka sitä vastustavat, ja
riemuitsevana, silloinkin kun se meidät ruhjoo: sillä siten se tekee
meidän rakkautemme oikeutetuksi!

... Eräs poliiseista, joiden ketju sulki riemukaaren, sysäsi
Diederichiä rintaan, niin että hengitys salpautui; mutta hänen
silmänsä olivat siinä määrin voitonhumalassa, että hänestä tuntui
siltä, kuin olisi itse ratsastanut kaikkien niiden kurjien yli, jotka
kesytettyinä ja hillittyinä nielivät nälkänsä. Hänen jälkeensä!
Keisarin jälkeen! Kaikki tunsivat Diederichin tavoin. Yksi
poliisiketju oli liian heikko niin voimakasta tunnetta vastustamaan;
se murrettiin. Etäämpänä oli toinen. Yleisön täytyi väistyä ja
kiertää, löytää joku pujahduspaikka päästäkseen Tiergarteniin. Harvat
löysivät sen. Diederich joutui yksinään, hyökätessään ratsastielle,
keisaria vastaan, joka myöskin oli yksinään. Vaarallisimmassa
kiihkotilassa oleva mies, tahriintunut, uupunut, silmät kuten
villi-ihmisellä: hevosensa selästä keisari katsoi säkenöiden häneen,
lävisti hänet katseellaan. Diederich sieppasi lakin päästään, hänen
suunsa oli selko selällään, mutt'ei saanut mitään sanotuksi. Kun hän
pysähtyi liian äkisti, niin hän luiskahti ja joutui suin päin, jalat
ilmassa, syväriin, missä likavesi läiskyi hänen päälleen. Silloin
keisari nauroi. Mies oli monarkisti, uskollinen alamainen! Keisari
kääntyi ympäri seuralaistensa puoleen, löi sääreensä ja nauroi. Suu
vielä avoinna Diederich katseli syväristään hänen jälkeensä.




II.


Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui
eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen.
Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena.
Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja
tunsi hänet Agnes Göppeliksi.

"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.

"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta.
Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä
läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien
kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich
itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä
taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!

"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin
ihmisiä."

"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen
vihollisemme!"

Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman
itseään.

"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut
täytyy sulkea?"

Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä
oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä
Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä
mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina
tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä
piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel
oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt
enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt
tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa
märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet?
Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa,
jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt
erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi
Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään
aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"

Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta
sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen,
miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti
lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.

"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."

Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen
aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen
suorittanut asevelvollisuuteni."

"Oo!" -- Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan!
Ja nyt olette kai jo tohtori?"

"Siksi minun pitää nyt tulla."

Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko
hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei
huomannut sitä ollenkaan?

"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille
kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen
nenän satulaan asti.

"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen
korjaantuu."

Diederichiä kadutti.

"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä
sievemmäksi" -- ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota
tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen
kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui
silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt
olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:

"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"

Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.

"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin
minulle se on samantekevä."

"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin
mennä naimisiin."

"Joskin."

"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."

"Mistä sen päätätte?"

"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."

"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten"
-- hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön,
"sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."

Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin
raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.

"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista
kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille
rannerenkaan."

"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi
lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"

Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli
Agneksen suusta:

"Sitten se olisi ollut eri asia."

Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään.
He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan
poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät
Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi
askeleitaan ja alkoi nauraa.

"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli
nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken,
minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."

Agnes pysähtyi. "Oo!" -- ja hän katsahti Diederichiin, hänen
kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa
sitä minulle anteeksi?"

Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita,
nuoruuden hullutuksia.

"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.

Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin.
Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään
nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä
kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan
päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi
pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä
tehdä."

Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.

"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin
jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"

"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti
Diederich.

Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään.
"Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti.
Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla,
katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.

"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä
keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti
takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta
neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin
rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen
käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa,
koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla
Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen
puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin
tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot
kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut,
ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän
sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan
tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan,
kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.

Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi
Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.

"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan
odottanut."

"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni.
"Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"

Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani
velvoituksen."

"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen
kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli
kohtaloa, se!"

Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten
naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön
toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet
rakastanut?"

"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun
huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli
perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla
luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että
sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän
täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."

"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti
hänet puoleensa.

"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"

Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes
tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten
kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä.
Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla
käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.

"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin
jotakin kuului sinulle." -- "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun
Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli
toki vallan hervoton onnensa johdosta.

Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan
koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes
kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo
avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän,
tuskallisen katseen. --

"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan
takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."

"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna.
Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu
suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti
tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes
irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:

"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen
sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."

Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla
kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille
kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja
sanoi hieman kiihkeästi:

"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani
sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse
vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona
liikkeeseeni..."

Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla
jonkun kohteliaisuuden:

"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."

Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi.
Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes
sanoi:

"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään,
sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme
kahvilassa katujen avautumista."

"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:

"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy
varmasti tulla."

Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää --? Minun
pitää Teidän luoksenne --?"

Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät
kerta nähtäisiin --: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi
uudestaan?"

Kas niin, Diederich toivoi sitä. Siitä huolimatta täytyi Agneksen
kehotella häntä, ennenkuin hän antoi suostumuksensa. Agneksen kodin
edustalla hän heitti hyvästit, teki muodollisen kumarruksen, kääntyi
ympäri ja ajatteli: "Niin, nainen on hirvittävän raffineerattu.
Siinä leikissä minä en ole kauan mukana." Sillä välin hän havaitsi
vastenmielisesti, että oli aika mennä juomaseuraan. Hänen mielensä
teki kotia, miksi, sitä hän ei tiennyt. Kun hän sitten oli vetänyt
huoneensa oven perässään kiinni, niin hän jäi sen eteen seisomaan ja
tuijotti pimeyteen. Äkkiä kohotti hän kätensä, katsahti ylös ja sanoi
syvään hengittäen:

"Agnes!"

Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta
nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän,
ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma
siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin,
arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin
olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi
piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan
heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten
joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä:
Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt
muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä
mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt
lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä
pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta,
merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun
vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla
sellaista, jota rakasti -- kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen
Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta
hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin
sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti,
että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että
hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut
hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich,
oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä
siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut
alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta
minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä
tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" -- Hän itki, painoi kasvonsa
sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti
nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.

Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen
johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri
elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen
verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä
sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin.
Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja
saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin
suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän,
Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli
kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka
suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan... Diederich
sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan
ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä
tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on
järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni
laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen
asemasta -- sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja
epäkäytännöllisiä -- kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän
vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin
pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.

Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse
avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta
oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich
loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi
katsonut siihen.

"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.

"Se on se Mahlmannin antama?"

"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."

Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi
avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri.
"Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli
havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui
tuttavallisuuttaan.

"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"

Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä?
Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."

"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti
herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki
vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä
hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme.
Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.

"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat,
mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."

"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich
halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä
hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä
vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli
kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin
toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan,
selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena.
Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen:
"Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä,
kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta
että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja
hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.

Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä
ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä
synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi
äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi
ylös ja huusi ovelta:

"Marie! Retaa!"

Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla
Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan.
Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski
kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa
estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset
hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä
ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa
hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä
kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin
kanssa.

Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa
sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi
Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu
pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra
Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme...
Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi
lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan
sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen
itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti
tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan."
Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä
sitä odottamaan.

"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies
puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka
häntä ihmetteli.

"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli
ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen
kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."

Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään
kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää
sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! -- Vieläkö sekin
vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa
väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun
pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä
pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin
ilmeen käyvän perin eteväksi.

"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat
ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim,
pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon -- tarkemmin harkitsematta.
Sen niinä voin vain Teille sanoa."

Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra
Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No
niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti
Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme
yksimielisiä."

Diederich ajatteli: "Koska minä niin sanoaksemme kuulun perheeseen."

Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin
mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva
"valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön
olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti
sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä
vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että
herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä
tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui
puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt
hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:

"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich
tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin
palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi
surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi,
jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta
anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.

Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta
laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa
huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan
meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli
paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään
kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään.
Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin
kasvonsa.

Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian
myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä
syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi
kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi,
näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes
saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia.
Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen,
ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin
aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään,
Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat
ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan,
kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.

Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja
ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös,
urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta.
Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään
katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli
taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen,
joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja
maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan
Diederichin kanssa.

"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys,
vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme
niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat
ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se
johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä.
Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on
meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös -- sinä, näetkös sinä?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja
näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen
käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja
puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta
aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi,
mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään
työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa
haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta
totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se,
millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. -- Mutta Agnes: kun
he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti
väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä
sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja
vavisten:

"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"

"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.

"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."

Kun Diederich jäi neuvottomaksi:

"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti
kuolla kanssani?"

Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.

"Kyllä", hän sanoi huokaisten.

Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut,
miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt
sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin,
pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui
nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan
aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon
naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa
vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle
varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän.
"Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos
minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä
olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"

Diederich ymmärsi, että tässä oli ivaa, vieläpä kenties
halveksuntaakin, ja hän kävi karkeaksi. Hän ei tarvinnut ylipäänsä
naista, joka tahtoi olla esteenä hänen urallaan. Siltä kannalta hän
ei ollut asiata ottanut. Silloin Agnes pyysi anteeksi ja lupasi
tulla vaatimattomaksi ja odottaa Diederichiä hänen huoneessaan. Jos
hänen, Diederichin, oli vielä työskenneltävä, oo! hänen ei tarvinnut
ottaa mitään huomioonsa. Tämä sai Diederichin häpeämään, hän heltyi
ja antautui Agneksen kanssa valittamaan maailmaa, missä ei ollut
vain pelkkää rakkautta. "Pitääkö sitten niin olla?" kysyi Agnes.
"Sinulla on hieman rahaa, minulla myöskin. Miksi hankkia itselleen
elämänura ja näännyttää itsensä? Meillä voisi olla niin mukavata ja
hauskaa." Diederich ymmärsi sen -- mutta perästäpäin hän pani sen
pahakseen. Hän antoi Agneksen odottaa, puolittain tahallaan. Vieläpä
hän selitti velvollisuudekseen käydä poliittisissa kokouksissa,
velvollisuudekseen, mikä oli tärkeämpi kuin heidän tapaamisensa.
Eräänä iltana, toukokuussa, kun hän palasi kaupungilta myöhästyneenä,
hän kohtasi ovensa edessä erään nuoren, yksivuotiaan uniformuun
puetun miehen, joka katsoi häneen epäröiden. "Herra Diederich
Hessling?" -- "Niin aina", änkytti Diederich, "Te -- sinä -- Te
olette herra Wolfgang Buck?"

Netzigin suurmiehen nuorin poika oli viimein päättänyt noudattaa
isänsä käskyä ja käydä katsomassa Diederichiä. Diederich toi hänet
ylös muassaan, kun ei löytänyt niin pian tekosyytä, jolla olisi
saanut hänet lähtemään, ja Agnes istui siellä sisällä! Eteisessä hän
puhui kovalla äänellä, jotta Agnes olisi kuullut ja kätkeytynyt.
Peläten hän avasi oven. Huoneessa ei ollut ketään; liioin ei hänen
hattuaan ollut sängyssä, mutta Diederich tiesi kyllä, että Agnes
oli siellä juuri ollut. Hän näki sen tuolista, joka ei ollut
aivan paikallaan, hän tunsi sen ilmasta, joka vielä näytti hiljaa
värisevän Agneksen vaatteiden heilahteluista. Agneksen täytyi olla
ikkunattomassa, pienessä komerossa, missä hänen pesukaappinsa
sijaitsi. Hän työnsi tuolin sen eteen ja jurona neuvottomuutensa
johdosta syytti muristen kortteerirouvaa siitä, ettei siivonnut
huonetta. Wolfgang Buck mainitsi, että oli tullut hyvin sopimattomaan
aikaan. "Eipä suinkaan!" vakuutti Diederich. Hän pyysi vierastaan
istumaan ja toi konjakkia. Buck pyyteli anteeksi sopimatonta
aikaansa; palvelus ei antanut hänelle mitään valintavapautta. "Sen
me tiedämme", sanoi Diederich; ja estääkseen kyselyt hän kertoi
heti, että hänen vuotensa oli jo suoritettu, että hän oli innostunut
sotilasuraan, mikä oli se oikea. Kuka kokonaan saattoi jäädä
väkeen! Valitettavasti perhevelvollisuudet olivat hänellä esteenä.
Buck hymyili pehmeätä, skeptillistä hymyä, mikä ei miellyttänyt
Diederichiä. "No niin, upseerit: silloin on ainakin ihmisten
seurassa, joilla on hyvät tavat."

"Te seurustelette heidän kanssaan?" kysyi Diederich, ja hän mainitsi
sen pilkallisesti. Mutta Buck selitti yksinkertaisesti, että tuli
välistä kutsutuksi upseerimessuihin. Hän kohautti olkapäitään. "Minä
menen sinne, koska pidän hyödyllisenä tutustua kaikkiin leireihin.
Toiselta puolen minä seurustelen paljon sosialistien kanssa."
Hän hymyili jälleen. "Välistä minä tahtoisin tulla kenraaliksi
ja välistä työväenjohtajaksi. Olen itse utelias tietämään, mille
puolelle lopulta tulen kallistumaan." Ja hän joi pohjaan toisen
konjakkilasin. "Inhoittava ihminen", ajatteli Diederich. "Ja Agnes
pimeässä huoneessa." Hän sanoi: "Teidän varoillanne Te voitte
valituttaa itsenne valtiopäiville, tai tehdä mitä muuta tahansa,
mikä Teitä huvittaa. Minä olen määrätty käytännölliseen työhön.
Sosialidemokratian minä yleensä pidän vihollisenani, sillä se on
keisarin vihollinen."

"Tiedättekö sen niin tarkkaan?" kysyi sen jälkeen Buck. "Minä uskon
pikemmin, että keisari pitää salaa sosialidemokratiasta. Hän olisi
kernaasti itse tullut ensimäiseksi työväenjohtajaksi, mutta työväki
ei sitä tahtonut."

Diederich suuttui. Sellainen puhe loukkasi Hänen Majesteettiaan.
Mutta Buck ei antanut häiritä itseään. "Ettekö muista, mitenkä hän
Bismarckia vastustaakseen uhkasi kieltää rikkailta sotilaallisen
suojeluksensa? Hän on tuntenut, ainakin alussa, aivan samanlaista
vihaa rikkaita kohtaan kuin työmiehetkin -- -- vaikka luonnollisesti
toisista syistä, siitä syystä, että hänestä ei ole mukavaa, että
muillakin ihmisillä on valtaa."

Estääkseen ne huudahdukset, jotka Diederichin ilmeestä päättäen
olivat tulossa, Buck lisäsi heti pirteämmin: "Älkää uskokaan,
että vastenmielisyys on sanojeni synnyttäjä. Se on päinvastoin
hellätuntoisuus: eräänlainen vihamielinen hellätuntoisuus, jos niin
tahdotte sanottavan."

"En ymmärrä sellaista", sanoi Diederich.

"No niin: se on sitä, jota joku tuntee jotakin toista kohtaan,
jossa huomaa omat virheensä, tai hyveensä, jos tahdotte niitä sillä
nimellä kutsua. Joka tapauksessa me nuoret ihmiset olemme keisarimme
kaltaisia siinä, että me tahtoisimme käyttää persoonallisuuttamme
täydessä määrässä ja kuitenkin tiedämme, että vain massalla on
tulevaisuutta. Mitään Bismarckia ei tule enää olemaan eikä liioin
mitään Lassalleakaan. Kenties kaikkein lahjakkaimmat meistä eivät
sitä jaksa vielä tänään itselleen myöntää, tunnustaa. Ainakaan
hän ei sitä jaksaisi. Ja kun jonkin ihmisen osalle on joutunut
sellainen ääretön valta, niin olisi tosiaankin itsemurhantekoa, jos
ei arvostelisi mahdollisuuksiaan liian suuriksi. Mutta sielunsa
sisimmässä hän epäilee sitä osaa, jota pyrkii asiaankuulumattomasti
näyttelemään."

"Osaa?" kysyi Diederich. Buck ei huomannut tätä ollenkaan.

"Sillä se voi viedä hänet kauaksi, koska sen tässä maailmassa,
sellaisessa kuin se nyt kerta on, täytyy vaikuttaa kirotun
eriskummallisesti. Tämä maailma ei odota keneltäkään yksityiseltä
enempää kuin hänen naapuriltaan. Kaikki vie samalle tasolle, mitkään
erikoisuudet eivät tule kysymykseen, ja kaikkein vähimmän suurmiehet."

"Sallikaapas minun kysyä" -- Diederich pöyhisteli -- "olisiko
meillä Saksan valtakuntaa ilman suuria miehiä! Hohenzollernit ovat
aina suuria miehiä." -- Buck väänsi jo suutaan surumielisesti ja
skeptillisesti. "Silloin Teidän täytyy varoa. Ja meidän muiden
myöskin. Keisari on, omissa olosuhteissaan, saman kysymyksen edessä
kuin minäkin. Pitääkö minun tulla kenraaliksi ja perustaa koko
elämäni sodalle, jota ei, mikäli voimme arvailla, koskaan tulla
käymään? Tai mahdollisesti nerokkaaksi kansanjohtajaksi, kun kansa
on jo joutunut niin pitkälle, että se tulee toimeen ilman neroja?
Kumpainenkin vaihtoehto olisi romanttinen, ja romantiikka johtaa
tunnetusti vararikkoon." Buck nielasi kaksi konjakkilasia perätysten.

"Miksi minun pitää siis tulla?"

"Alkoholistiksi" ajatteli Diederich. Hän kysyi itseltään, eikö
hänen velvollisuutenaan ollut käydä Buckin kimppuun. Mutta Buck oli
uniformussa! Myöskin saattaisi kenties melu pelästyttää Agneksen
esiin, ja mitä kaikkea siitä sitten voisi seurata! Hän päätti
edelleenkin kuunnella tarkkaan Buckin lausuntoja. Aikoiko tuo mies
tuollaisine mielipiteineen luoda itselleen jonkin uran? Diederich
muisti, että koulussa Buckin aineet, jotka olivat liian henkeviä,
olivat herättäneet hänessä selittämätöntä, mutta syvää epäluuloa.
"Sellainen hän oli", ajatteli Diederich, "ja sellaiseksi on jäänyt.
Kaunosielu. Koko perhe on sellainen." Vanhan Buckin vaimo oli ollut
juutalainen ja näyttelijätär. Ja Diederichistä tuntui nyt jälestäpäin
nöyryyttävältä se alentuva hyväntahtoisuus, jota vanha Buck oli
osoittanut hänen isänsä hautajaisissa. Myöskin tuo keltanokka
nöyryytti häntä edelleen kaikella: ylimielisillä puheentavoillaan,
käytöstavallaan ja seurustelullaan upseerien kanssa. Oliko hän herra
von Barnimin kaltainen? Hänhän oli vain Netzigistä. "Minä vihaan koko
perhettä!" Ja illistävien silmäluomiensa välistä Diederich tarkasti
noita lihaisia kasvoja, tuota hieman kaarevaa nenää ja kostean
kiiltäviä, miettiviä silmiä. Buck nousi ylös. "No niin, me tapaamme
toisemme jälleen kotona. Tulevana tai sitä seuraavana lukukautena
minä suoritan tutkintoni, ja mitäs on sitten muuta jälellä, kuin
näytellä oikeusasiamiestä Netzigissä... Entäs Te?" hän kysyi.
Diederich selitti ankarana, että hänellä ei ollut aikaa hukattavana,
vaan ajatteli kesällä päättää väitöskirjansa. Sillä hän sitten
saattoi Buckin ovelle. "Tyhmä mies sinä sentään vielä olet", hän
ajatteli. "Et ollenkaan huomaa, että minun luonani on eräs tyttö."
Hän palasi takaisin, iloisena sen johdosta, että tunsi itsensä Buckia
mahtavammaksi ja myöskin Agnesta mahtavammaksi, joka oli napisten
odottanut pimeässä.

Mutta kun hän avasi oven, niin Agnes pysyi tuolillaan, hänen rintansa
aaltoili ja nenäliinallaan hän hillitsi yskimistään. Tyttö katsoi
häneen punaisilla silmillä. Diederich huomasi, että Agnes oli täällä
melkein tukahtunut, oli itkenyt -- sillävälin kuin hän itse oli
ulkopuolella juonut ja puhunut hyödytöntä roskaa. Hänen ensimäinen
mielenliikutuksensa oli rajaton katumus. Agnes rakasti häntä! Siinä
hän istui ja rakasti häntä kaikin voiminensa! Hän, Diederich, aikoi
kohottaa kätensä, heittäytyä hänen eteensä ja itkien pyytää anteeksi.
Hyvissä ajoin hän kuitenkin perääntyi, peläten kohtausta ja sitä
seuraavaa sentimentaalista mielialaa, mikä olisi tullut hävittämään
häneltä monta työpäivää ja antamaan Agnekselle valtit käteen. Hän ei
noudattanut hänen tahtoaan! Sillä luonnollisesti Agnes liioitteli.
Ja niin Diederich suuteli hänen otsaansa ohimennen ja sanoi:
"Sinä olet jo täällä? En nähnyt sinun ollenkaan tulevan." Agnes
kapsahti pystyyn, ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikeni.
Sen jälkeen Diederich selitti, että joku oli juuri lähtenyt hänen
luotaan. "Sellainen pöyhkeilevä juutalaislurjus! Yksinkertaisesti
inhoittava!" Diederich juoksi ympäri huonetta. Jotta hänen ei
olisi tarvinnut katsahtaa Agnekseen, hän juoksi yhä nopeammin ja
puhui yhä kiihkeämmin. "Ne ovat meidän pahimmat vihollisemme! Nuo,
jotka niinsanotulla hienolla sivistyksellään ahdistavat kaikkea,
mikä meille saksalaisille on pyhää! Sellainen juutalaislurjus saa
olla iloinen sen johdosta, että me häntä siedämme. Nuuskikoon
lakikirjojaan ja pitäköön kitansa kiinni. Hänen keltaisiin,
tomuisiin, kaunosieluisiin kirjoihinsa minä syljen!" huusi hän vielä
kovemmin, loukatakseen sillä myöskin Agnesta. Kun tämä ei mitään
vastannut, niin hän teki uuden hyökkäyksen. "Tätä kaikkea tällaista
voi sattua, kun jokainen tapaa minut nykyään kotona. Sinun tähtesi
täytyy minun istua kököttää kojussani!" Agnes sanoi ujosti: "Me emme
ole kuuteen päivään nähneet toisiamme. Sunnuntaina sinä olit taas
tulematta. Minä pelkään, että sinä et enää minua rakasta." Diederich
seisahtui hänen eteensä. Ylhäältä alaspäin: "Rakas lapseni, minun
ei tarvitse enää vakuuttaa sitä, että sinua rakastan. Mutta toinen
asia on, haluanko minä sen vuoksi joka sunnuntai katsella tätisi
virkkausta ja puhua isäsi kanssa politiikasta, josta hän ei mitään
ymmärrä." Agnes painoi päänsä alas. "Aikaisemmin oli niin ihanata.
Sinä tulit niin hyvin toimeen isäni kanssa." Diederich käänsi hänelle
selkänsä. Siinä sitä juuri oltiin: hän pelkäsi tulevansa liian hyvin
toimeen herra Göppelin kanssa. Kirjanpitäjänsä, vanhan Sötbierin
kautta hän oli saanut kuulla, että Göppelin liike meni alaspäin.
Hänen selluloosansa ei kelvannut enää mihinkään, Sötbier ei hankkinut
sitä enää häneltä. Silloin olisi Diederichin kaltainen vävypoika
ollut hänelle kylliksi tervetullut. Diederich tunsi itsensä näiden
ihmisten piirittämäksi. Myöskin Agneksen! Hän epäili tämän olevan
yhdessä juonessa isänsä kanssa. Suutuksissaan hän kääntyi jälleen
hänen puoleensa. "Ja sitten, rakkaani, rehellisesti sanoen: mitä me
yhdessä teemme, on meidän asiamme, eikö totta, mutta sinun isäsi
me pidämme kernaammin leikin ulkopuolella. Sellaisiin kuin meidän
suhteisiimme ei saa sekottaa perheystävyyttä. Minun siveellinen
tuntoni vaatii siinä puhdasta eroa."

Kului silmänräpäys, sitten Agnes nousi ylös, ikäänkuin olisi
nyt käsittänyt. Hän oli kovasti punastuksissaan. Hän meni
ovelle. Diederich saavutti hänet. "Mutta Agnes, sitä minä en ole
tarkoittanut. Minä sanoin sen vain siksi, että minä sinua aivan
liian paljon kunnioitan --. Ja minähän voin taas tulla sunnuntaina."
Agnes antoi hänen puhua, näyttämättä ilmeellään mitään liikutusta.
"Ole nyt taas iloinen", pyysi Diederich. "Sinähän et ole edes
riisunut hattuasi." Agnes teki sen. Diederich toivoi, että hän
olisi istuutunut sohvalle, ja Agnes istuutui. Hän suuteli myöskin
Diederichiä, kuten tämä oli tahtonut. Mutta sillä välin kuin hänen
huulensa hymyilivät ja suutelivat, hänen silmänsä pysyivät jäykkinä
ja osaaottamattomina. Äkkiä riuhtasi hän, Agnes, hänet syliinsä:
Diederich pelästyi, hän ei tiennyt, oliko se vihasta. Mutta sitten
hän tunsi itseään rakastettavan kuumemmin kuin koskaan ennen.

"Mutta tänään meillä oli totisesti ihanata. Eikö niin, minun pieni,
suloinen Agnekseni?" sanoi Diederich, tyytyväisenä ja hyväntuulisena.

"Hyvästi", sanoi Agnes, hakien kiireesti varjostintaan ja laukkuaan,
sillä aikaa kuin Diederich vasta pukeutui.

"Mutta sinullapas on kiire." -- "Enempää minä en kylläkään voi sinun
hyväksesi tehdä." Agnes oli jo ovella -- äkkiä hän löi olkapäänsä
pieltä vastaan eikä liikahtanut paikaltaan. "Mikäs nyt on?" Kun
Diederich tuli lähemmäksi, näki hän hänen nyyhkyttävän. Hän kosketti
häntä. "Niin, mikäs sinun sitten on?" Silloin muuttui Agneksen itku
äänekkääksi ja suonenvedontapaiseksi. Eikä se loppunut. "Mutta
Agnes", sanoi Diederich vähän päästä, "mitäs nyt on tapahtunut, mehän
olimme niin tyytyväisiä." Ja sitten aivan neuvottomana: "Olenko minä
sinulle jotakin tehnyt?" Kriisien välillä ja puoleksi tukahtuneena
sai Agnes sanotuksi: "Minä en voi sille mitään, suo anteeksi."
Diederich kantoi hänet sohvalle. Kun kohtaus oli viimeinkin ohitse,
niin Agnes häpesi. "Suo anteeksi, minä en mahda sille mitään." --
"Voinko minä sitten sille mitään?" -- "Et, et. Se johtuu hermoista.
Suo anteeksi!"

Säälien ja kärsivällisenä Diederich vei hänet ajuriin. Jälestäpäin
tämäkin kohtaus tuntui hänestä puolittaiselta komedialta ja eräältä
niistä keinoista, joilla hänet lopullisesti piti pyydystettämän.
Hän ei vapautunut edes siitä tunteesta, että hänen vapauttaan ja
tulevaisuuttaan vastaan punottiin juonia. Hän puolustautui niitä
vastaan esiintymällä tylysti, korostamalla miehistä itsenäisyyttään
ja käyttäytymällä kylmästi, niin pian kuin mieliala kävi hempeäksi.
Sunnuntaina Göppelien luona hän oli varuillaan, kuten vihollismaassa:
oli moitteeton ja luoksepääsemätön. Kun häneltä kysyttiin, milloin
sitten hänen työnsä oli valmistuva, niin hän vastasi, ettei
itsekään tiennyt, tuliko saamaan tehtävänsä valmiiksi huomenna, tai
vasta parin vuoden päästä. Hän korosti myöskin sitä seikkaa, että
vastaisesti tuli olemaan taloudellisesti äidistään riippuvainen ja
että häneltä pitkään aikaan ei tullut riittämään aikaa mihinkään
muuhun kuin liikkeenhoitoon. Ja kun herra Göppel huomautti elämän
ihanteellisista arvoista, niin Diederich torjui nämä karkeasti.
"Vasta eilen minä möin Schillerini. Sillä minä en ole mikään hupsu,
enkä anna uskotella itselleni mitään." Kun hän sellaisten sanojen
jälkeen tunsi Agneksen katsovan häneen mykkänä ja surullisena, niin
hänestä tuntui hetken siltä, kuin ei hän itse olisi puhunutkaan, kuin
kulkisi hän sumussa, toimisi vasten tahtoaan. Mutta tämä mielentila
haihtui.

Agnes tuli niin usein kuin Diederich kutsui, ja meni pois, kun tällä
oli aika mennä työhön tai juomaseuraan. Hän ei vietellyt häntä enää
haaveilemaan taulujen eteen, senjälkeen kun Diederich oli kerran
pidättänyt hänet makkarakaupassa ja selittänyt, että siinä oli
hänelle ihanin taidenautinto. Diederichinkin mieleen koski lopulta se
seikka, miten harvoin he enää näkivät toisiaan. Hän syytti Agnesta
siitä, että tämä ei pakottautunut useimmin tulemaan. "Aikaisemmin
sinä olit kokonaan toisenlainen." "Minun täytyy odottaa", sanoi
Agnes. "Mitä?" "Sitä, että sinäkin tulisit jälleen sellaiseksi. Oo!
minä tiedän, että se aika on koittava."

Diederich vaikeni selittelyjen pelosta. Kuitenkin tapahtui niin,
kuin Agnes oli sanonut. Diederichin työ oli lopulta päättynyt,
hänen oli enää vain kestettävä arvoton suullinen kuulustelu, ja hän
oli elämänkäänteen aiheuttamassa juhlatunnelmassa. Kun Agnes kävi
lausumassa onnittelunsa ja toi ruusuja, niin Diederich purskahti
itkuun ja sanoi tulevansa aina rakastamaan häntä. Agnes kertoi, että
herra Göppel oli juuri lähtenyt useammanpäiväiselle kauppamatkalle.
"Ja nyt on ilma niin ihmeen ihana..." Diederich liitti siihen heti:
"Sitä täytyy meidän käyttää hyväksemme! Sellaista tilaisuutta ei
meillä ole koskaan ennen ollut!" He päättivät matkustaa maalle. Agnes
tiesi erään Mittenwalde- (Sydänmetsä-) nimisen paikan; siellä piti
olla nimenmukaisesti yksinäistä ja romanttista. "Me tulemme olemaan
yhdessä koko päivän!" -- "Ja yön myöskin", lisäsi siihen Diederich.

Jo se rautatieasema, jolta lähdettiin, oli etäinen ja juna hyvin
pieni ja vanhanaikainen. He joutuivat kahden kesken vaunuun; hämärä
saapui hitaasti, palvelija sytytti heille himmeän lampun, ja he
katselivat, äänettöminä ja toisiinsa kietoutuneina, suurin silmin
ikkunasta tasaista, yksitoikkoista peltomaata. Mennä sinne ulos,
jalan, kauas, ja hävitä sinne pilkko pimeään! Erään kylän kohdalla,
missä oli kourallinen taloja, he olisivat astuneet alas junasta,
mutta palvelija pidätti heidät hupaisesti huomauttamalla, että
näillä ei suinkaan ollut aikomus saada yöpyä oljille. Ja sitten he
saapuivat perille. Ravintolassa oli suuri piha, laaja vierashuone
hirsikatosta riippuvine petroolilamppuineen; isäntä oli kelpo
ihminen ja nimitti Agnesta "armolliseksi rouvaksi", katsoen häneen
samalla viekkaasti. He olivat täynnään salaista yhteisymmärrystä ja
he kainostelivat. Illallisen jälkeen he olisivat kernaasti nousseet
heti omaan huoneeseensa, mutta eivät uskaltaneet, vaan selailivat
tottelevaisesti niitä aikakauslehtiä, joita isäntä heille tarjosi.
Kun hän käänsi heille selkänsä, niin he loivat toisiinsa katseen, ja,
yks'kaks' he olivat portailla. Huoneessa ei ollut vielä valoa, ovi
oli vielä auki, ja he olivat jo sylikkäin.

Hyvin varhain aamulla aurinko paistoi sisään. Alhaalla pihalla kanat
nokkivat ja lentelivät lehtimajan edessä olevalle pöydälle. "Tuolla
me tahdomme syödä aamiaisemme!" He laskeutuivat alas. Miten suloisen
lämmintä! Ladosta tuli voimakas heinän tuoksu. Kahvi ja leipä maistui
heistä tuoreemmalta kuin muulloin. Sydän oli niin vapaana, koko elämä
avoinna. Tuntikausia tahtoivat he kulkea; isännän täytyi mainita
heille kyliä ja neuvoa teitä. He kehuivat iloissaan hänen taloaan
ja vuoteitaan. He olivat kenties häämatkalla? "Varmasti" -- ja he
nauroivat sydämellisesti.

Pääkadun kivet kohottivat päänsä ylöspäin, ja heinäkuun aurinko teki
ne kirjaviksi. Talot olivat epätasaisia, kallellaan ja niin pieniä,
että niiden välinen katu näytti kivikedolta. Rihkamakauppiaan kello
rämisi kauan vieraiden selän takana. Joitakin ihmisiä, puolittain
kaupunkilaisesti puettuina, hiipi varjojen halki ja kääntyi katsomaan
Agnesta ja Diederichiä, jotka näyttivät ylväiltä, sillä he olivat
täällä hienostoa. Agnes keksi kuosikaupan, missä myytiin hienojen
naisten hattuja. "Ei tahtonut oikein uskoa! Kolme vuotta sitten tuota
pidettiin Berlinissä!" Sitten he kulkivat erään huojuvalta näyttävän
portin läpi ulos maalle. Heinää tehtiin paraikaa. Taivas oli sininen
ja raskas, ja pääskyset uivat siinä kuin kankeassa vedessä. Tuolla
ylhäällä olivat talonpoikaistalot upotettuina kuumaan välkkeeseen,
ja metsä oli mustana, tiet sinisinä. Agnes ja Diederich tarttuivat
toistensa käsiin ja ilman mitään valmistelua alkoivat laulaa erästä
mierolaislasten laulua, minkä vielä muistivat kouluajoiltaan.
Diederich teki äänensä syväksi, jotta Agnes olisi häntä ihmetellyt.
Kun he eivät enää taitaneet sanoja, niin he kääntyivät toisiaan
kohden ja suutelivat siinä käydessään.

"Nyt vasta minä oikein näen, miten sievä sinä olet", sanoi Diederich
ja katseli hempeästi Agneksen ruusunpunaisiin kasvoihin. "Kesä sopii
minulle hyvin" -- ja Agnes hengitti syvään, niin että hänen puseronsa
paisui. Solakkana, kapeine lanteineen, hän kulki eteenpäin, sinisen
hunnun liehuessa hänen takanaan. Diederichistä tuntui liian kuumalta,
hän riisui takkinsa, sitten myöskin liivinsä, ja lopulta hän tunnusti
haluavansa päästä varjoon. He tapasivat sitä kedon reunasta, missä
vielä vilja lainehti, erään tuoksuavan akasiapensaan alta. Agnes
istuutui ja otti syliinsä Diederichin pään. He leikkivät vielä
keskenään ja tekivät pilaa. Äkkiä huomasi Agnes, että Diederich oli
nukahtanut.

Hän heräsi, katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä välähtivät,
kun tapasi Agneksen kasvot. "Rakkaani", sanoi tämä. "Miten hyviltä
ja tyhmiltä sinun kasvosi näyttävät." -- "Katsohan! Minä olen
korkeintain viisi minuuttia -- ei, todenmukaisesti minä olen nukkunut
koko tunnin. Onko sinun ollut ikävä?" Mutta Agnes oli enemmän kuin
hän hämmästyksissään sen johdosta, että niin paljon aikaa oli
kulunut. Diederich veti esiin päänsä Agneksen käden alta, minkä tämä
oli laskenut hänen tukalleen hänen nukahtamisensa jälkeen.

Peltojen halki he kulkivat takaisin. Eräällä niistä oli tumma läjä,
ja kun he korsien läpi tirkistelivät, niin he näkivät vanhan miehen,
jolla oli turkislakki, ruosteenpunainen nuttu ja samettihousut,
jotka olivat myöskin punertavat. Partansa hän oli väännellyt ja
kiertänyt polviinsa. He kumartuivat syvään tunteakseen hänet. Silloin
he huomasivat, että hän oli heitä katsellut jo kauan mustilla,
säkenöivillä silmillään. Tahtomattaan he astuivat nopeammin, ja
heidän katseissaan, joita he vaihtoivat, oli sadunkammoa. He
katselivat ympärilleen: he olivat kaukana vieraassa maassa, tuo pieni
kaupunki tuolla näytti nukkuvan oudosti auringossa, ja taivas tuntui
heistä siltä, kuin olisivat matkustaneet öitä ja päiviä yhtä mittaa.

Miten seikkailunomainen olikaan päivällinen, jonka he söivät
ravintolan lehtimajassa auringon paisteessa, kanojen kaakattaessa,
kyökinikkunan ollessa avoinna, mistä Agnes antoi ojentaa itselleen
lautaset. Missä oli Blücherstrassen porvarillinen järjestys ja
missä Diederichin juomaseuran perintöpöytä? "Minä en lähde täältä
enää", selitti Diederich, "enkä minä laske täältä liioin sinua."
Ja Agnes: "Miksi sitten lähtisimmekään? Minä kirjoitan isälleni ja
annan ystävättäreni, joka on naituna, Küstrinissä, toimittaa kirjeen
hänelle. Silloin isä luulee, että minä olen siellä."

Myöhemmin he menivät vielä kerran ulos, toiselle suunnalle, missä
vesi virtasi ja kolmen tuulimyllyn siivet kiersivät taivaanrantaa
vastaan. Salmessa oli vene, he vuokrasivat sen ja meloivat pois. Eräs
joutsen tuli heitä vastaan. Joutsen ja heidän veneensä liukuivat
äänettömästi toistensa ohi. Nuokkuvien pensaiden alla vene kääntyi
rantaan itsestään -- ja Agnes pyysi ilman muuta Diederichiä kertomaan
jotakin äidistään ja sisaristaan. Diederich sanoi, että nämä olivat
aina olleet hyviä hänelle ja että hän heitä rakasti. Hän tahtoi
lähetyttää itselleen sisartensa kuvat, sisartensa, jotka olivat
tulleet sieviksi, tai jos eivät kenties sieviksi, niin ainakin niin
lempeiksi ja siivoiksi. Toinen heistä, Emmi, luki runoja kuten
Agneskin. Diederich tahtoi pitää heistä huolta ja naittaa heidät.
Mutta äitinsä hän tahtoi pitää luonaan, sillä häntä hän sai kiittää
kaikesta, elämässään sattuneesta hyvästä ennen Agneksen ilmestymistä.
Ja hän kertoi hämyhetkistä, saduista, joita oli saanut lapsuudessaan
kuulla pihakuusen alla, vieläpä rukouksistakin. Agnes kuunteli
mietteisiin vaipuneena. Lopulta hän huokasi. "Sinun äitisi minä
tahtoisin oppia tuntemaan. Omaani minä en ole tuntenut." Diederich
suuteli häntä säälien, kunnioittavasti, tuntien hämärästi omantunnon
soimausta. Hän tunsi, että hänen oli nyt sanottava sana, jonka piti
ikuisiksi ajoiksi tuottaa lohdutus Agnekselle. Mutta hän viivytteli,
hän ei voinut. Agnes katsoi häneen syvästi. "Minä tiedän", hän sanoi
hitaasti, "että sinä sydämeltäsi olet hyvä ihminen. Sinun täytyy vain
toisin menetellä." Diederich pelästyi tästä. Sitten sanoi Agnes,
ikäänkuin olisi pyytänyt sanojaan anteeksi: "Tänään minä en ollenkaan
pelkää sinua."

"Pelkäätkös sinä sitten muuten?" kysyi Diederich katuvaisesti. Agnes
sanoi:

"Minä olen aina pelännyt, kun ihmiset ovat olleet oikein iloisia ja
lennokkaalla tuulella. Ystävättärieni luona tuntui minusta usein
aikaisemmin siltä, kuin en pysyisi heidän tasollaan, ja että heidän
piti se huomata ja halveksia minua. Ja lapsena: minulla oli nukke,
jolla oli suuret siniset lasisilmät, ja kun minun äitini oli kuollut,
niin minun täytyi istua nuken vieressä. Se katseli minuun aina
jäykästi selko selällään olevine kovine silmineen, mitkä sanoivat
minulle: Äitisi on kuollut, nyt tulevat kaikki katselemaan sinua
minun tavallani. Kernaasti olisin pannut sen selälleen, jotta sen
silmät olisivat menneet kiinni, mutta minä en uskaltanut. Olisinko
minä sitten voinut panna myöskin kaikki ihmiset selälleen? Kaikilla
on sellaiset silmät ja usein --" hän kätki kasvonsa Diederichin
olkapäähän -- "usein sinullakin."

Diederichin kurkkua ahdisti, hän kosketti hänen niskaansa, ja hänen
äänensä vapisi: "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä,
miten minä sinua rakastan... Minä olen pelännyt sinua, niin, minä!
Kolme vuotta minä olen kaivannut sinua, mutta sinä olit minulle
liian kaunis, liian hyvä, liian hieno..." Hänen koko sydämensä
suli; hän sanoi kaiken, mitä oli Agnekselle kirjoittanut tämän
ensimäisen käynnin jälkeen, siinä kirjeessä, joka vielä oli hänen
kirjoituspöytänsä laatikossa. Agnes oli suoristautunut ja kuunteli
häntä ihastuneena, huulet raollaan. Hän huudahti hiljaa riemuiten:
"Minä tiesin sen, sellainen sinä olet, sinä olet minun kaltaiseni."

"Me kuulumme toisillemme", sanoi Diederich ja puristi häntä rintaansa
vastaan; mutta hän pelästyi omia sanojaan: "Nyt hän odottaa", hän
ajatteli, "nyt minun pitää puhua." Hän halusi, mutta tunsi itsensä
voimattomaksi. Hänen käsivartensa, mikä oli Agneksen vyötäisillä,
kävi yhä hervottomammaksi... Agnes liikahti, Diederich tiesi, että
hän ei odottanut enää. Ja he irtaantuivat toisistaan, katsahtamatta
toisiinsa. Diederich löi äkkiä kädet kasvoilleen ja nyyhkytti. Agnes
ei kysynyt, miksi; hän silitteli lohdutellen hänen tukkaansa. Sitä
jatkui kauan.

Diederichin ylitse, avaruuteen, sanoi Agnes: "Olenko minä sitten
uskonut, että sitä kestäisi kauan? Sen täytyi huonosti päättyä, koska
se oli niin ihanata."

Diederich säpsähti, epätoivoisesti. "Se ei ole toki lopussa!" Agnes
sanoi:

"Uskotkos sinä onneen?"

"Jos minun täytyy menettää sinut, niin en enää!"

Agnes mutisi: "Sinä tulet menemään, ulos elämään, ja minut
unhoittamaan."

"Kernaammin kuolla!" -- ja hän veti Agneksen puoleensa. Tämä kuiskasi,
poski Diederichin poskea vastaan painettuna:

"Katsopas, miten laaja ulappa tässä on, kuten merellä. Meidän
veneemme on irtautunut itsestään ja vienyt meidät aavalle. Muistatko
vielä sitä kuvaa? Tässä on se ulappa, jolle me jo kerta uneksiessamme
soudimme? Minne sitten?" Ja hiljemmin: "Minne niin, me?"

Diederich ei vastannut enää mitään. Kokonaan toisiinsa kietoutuneina,
huuli huulta vasten, vaipuivat he syvemmälle taaksepäin. Työnsikö
Agnes häntä? Vetikö Diederich häntä puoleensa? Koskaan he eivät
olleet olleet niin yksimielisiä. Diederichistä tuntui niin hyvältä.
Hän ei ollut kylliksi jalo, kylliksi luottava, kylliksi uskollinen
elämään Agneksen kanssa. Nyt oli hän saavuttanut hänet, nyt tuntui
hyvältä.

Äkkiä tuntui sysäys: he poukahtivat pystyyn. Diederich oli käyttänyt
niin paljon voimaa, että Agnes irtaantui hänestä ja vaipui alas.
Diederich siveli otsaansa. "Mikäs tässä sitten oikeastaan on?" Vielä
kylmänä pelosta ja ikäänkuin närkästyneenä hän katseli poispäin
Agneksesta. "Niin varomaton ei saa olla veneretkellä." Hän antoi
Agneksen nousta omin voimin, tarttui heti airoihin ja souti takaisin.
Agnes käänsi katseensa rantaa kohden. Kerta hän tahtoi katsahtaa
Diederichiin, mutta tämän katse oli niin varovainen ja kova, että hän
vetäytyi kokoon.

Yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi kävi ilta, ja he kulkivat yhä
nopeammin ja nopeammin maantietä takaisin. Lopulta he melkein
juoksivat. Ja vasta sitten, kun oli niin pimeä, että he eivät enää
nähneet selvästi toistensa kasvoja, he alkoivat puhua. Aamulla
varhain tuli herra Göppel kenties kotiin. Agneksen täytyi lähteä
kotiin... Kun he saapuivat ravintolaan, niin juna jo vihelsi
matkan päässä. "Emme voi edes syödä enää mitään", sanoi Diederich
teeskennellen tyytymättömyyttä. Kampsut ja kimpsut kokoon, laskut
valmiiksi ja asemalle. Juna läksi, ennenkuin he olivat kunnolla
päässeet vaunuun. Onneksi he saattoivat hengähtää ja puhua viimeisen
neljännestunnin kiireellisistä toimituksista. Mutta kun niistä oli
viimeinen sana sanottu, niin he istuivat siinä synkän lampun ääressä,
ikäänkuin pyörtyneinä suuren vastoinkäymisen jälkeen. Oliko tuo
synkkä maa tuolla ulkona houkutellut heitä kerran ja luvannut jotakin
hyvää? Saattoiko olla niin, että se oli ollut eilen? Miten hitaasti
juna kulki! Eikö lopultakaan kaupungin valot alkaneet näkyä ja vapaus
koittaa?

Saavuttuaan perille he olivat yhtä mieltä siitä, ettei maksanut
vaivaa nousta samaan ajuriin. Diederich astui raitiovaunuun. Silmät
ja kädet koskettivat vain toisiaan.

"Uh!" sanoi Diederich, kun oli päässyt yksikseen. "Se oli lopussa."
Ja sitten: "Yhtähyvin olisi voinut käydä hullustikin." Suuttuen:
"Sellainen hysteerinen henkilö!" Itse hän kyllä tulisi pysymään
lujasti veneessä, ja hän, Diederich, saisi kylpeä yksinään. Hän,
Agnes, oli keksinyt koko juonen, koska hän kaikin mokomin tahtoi
päästä naimisiin! "Naiset ovat liian ovelia, niillä ei ole mitään
esteitä, meikäläisestä ei väliä. Tällä kertaa on hän vetänyt minua
nenästä vielä pahemmin kuin Mahlmannia. No niin, se on oleva
minulle opiksi koko eliniäkseni. Mutta tähän se loppuu!" Ja varmoin
askelin hän riensi juomaseuraan. Tästälähtien hän vietti siellä
jokaisen illan, ja päivisin hän valmistautui suulliseen tutkintoon
lueskelemalla, ei kotonaan, vaan laboratoriumissa. Kun hän sitten
palasi kotiin, niin portaiden nouseminen oli hänestä vaikeata, hänen
täytyi tunnustaa, että hänen sydämensä tykytti. Epäröiden hän avasi
huoneensa oven: -- "ei mitään." Ja vaikka hänestä sen jälkeen olikin
tuntunut helpommalta, niin joutui hän kuitenkin joka kerta lopulta
kysymään kortteerirouvalta, oliko kukaan ollut häntä tapaamassa.
Kukaan ei ollut käynyt.

Mutta kahden viikon perästä tuli kirje. Hän avasi sen mitään
ajattelematta. Sitten hän tahtoi heittää sen lukemattomana pöydälle
-- veti sen kuitenkin uudestaan esille ja piteli sitä kaukana
kasvoistaan. Nopeasti ja epäluuloisin katsein sieppasi hän sieltä ja
täältä jonkun lauseen. "Minä olen niin onneton..." "Sen minä arvaan!"
vastasi Diederich. "En uskalla tulla luoksesi..." "Sinun onnesi!"
"On hirveätä, että olemme vieraantuneet toisistamme..." "Ainakin
sinun mielestäsi." "Anna minulle anteeksi, mitä tapahtunut on, tai
eikö mitään olekaan tapahtunut?..." "Aivan kylliksi!" "Minä en voi
enää elää..." "Jokos sinä alat uudestaan?" Ja hän heitti kirjeen
lopullisesti laatikkoon, tuon toisen luokse, jonka hän eräänä yönä
oli ylenpalttisuudellaan täyttänyt ja onneksi jättänyt lähettämättä.

Mutta viikkoa myöhemmin, kun hän palasi yöllä kotiinsa, hän kuuli
takaansa askeleita, mitkä kaikuivat omituisilta. Hän pyörähti ympäri:
joku haamu jäi seisomaan, kädet hieman kohotettuina ja eteenpäin
ojennettuina. Vielä silloinkin, kun hän avasi ulko-oven ja astui
sisään, hän näki sen seisomassa puolipimeässä. Hän ei sytyttänyt
valoa huoneessaan. Häntä hävetti valaista huonettaan, silläaikaa
kun Agnes tähyili pimeässä, huonettaan, joka oli kuulunut hänelle.
Satoi. Miten monta tuntia hän oli odottanut? Kenties seisoi hän
yhä siellä viimeisine toiveineen. Sitä ei voinut sietää kauemmin!
Hän tahtoi avata ikkunan -- ja perääntyi. Kerran huomasi hän äkkiä
olevansa portailla, ulko-oven avain kädessä. Kuitenkin hänen onnistui
kääntyä ympäri. Sillä hän sitten lopetti sen homman ja riisuutui.
"Enemmän ryhtiä, hyvä mies!" Sillä tällä kertaa ei enää olisi asiasta
päässytkään helposti erilleen. Tyttöä täytyi epäilemättä sääliä,
mutta itsehän hän oli kaiken tämän pannut alulle. "Ennen kaikkea
minulla on velvollisuuksia omaa itseäni kohtaan." -- Aamulla,
huonosti nukuttuaan, hän piti sitä suorastaan hyvin pahana, että
Agnes oli vielä kerran koettanut johtaa häntä pois radaltaan. Nyt,
kun hän, Agnes, tiesi, että tutkinto oli suoritettava! Sellainen
tunnottomuus oli niin hänen tapaistaan. Ja tuon yöllisen käytöksen,
tuon sateessa esitetyn kerjäläisosan johdosta Agneksen haamu tuntui
hänestä jälestäpäin epäilyttävältä ja kammottavalta. Hän piti häntä
lopullisesti vajonneena. "Missään tapauksessa ei enää mitään!"
hän vakuutti itselleen ja päätti vielä jälellä olevaa lyhyttä
aikaa varten muuttaa asuntoa: "Vieläpä siinäkin tapauksessa, että
siitä tulisi rahallista tappiota." Onneksi eräs hänen toverinsa
haki paraikaa itselleen asuntoa; Diederich ei kärsinyt mitään ja
muutti heti kauaksi pohjoiseen päin. Pian sen jälkeen hän suoritti
tutkintonsa. Uusteutonia pani hänen kunniakseen aamupäiväjuomingit,
jotka kestivät iltaan asti. Kotona hänelle ilmoitettiin, että
jokin herra odotti häntä hänen huoneessaan. "Se on Wiebel",
ajatteli Diederich, "hänen täytyy toki onnitella minua." Ja toivon
paisuttamana: "Kenties se on asessori von Barnim?" Hän avasi ja
ponnahti takaisin. Sillä siinä seisoi herra Göppel.

Hänkään ei heti osannut mitään sanoa. "No niin, hännystakissa?" sanoi
hän sitten, ja epäröiden: "Olitteko kenties meillä?"

"En", vastasi Diederich ja pelästyi uudestaan: "Minä olen vain
suorittanut tohtorintutkintoni."

Göppel vastasi: "Vai niin, onnittelen." Sitten Diederich tokasi:
"Miten olette löytänyt minun uuteen asuntooni?" Ja Göppel vastasi:
"Entiselle kortteerirouvallenne Te ette tosin ilmoittanut
osotettanne. Mutta niitä on toisiakin keinoja." Sen jälkeen he
katsahtivat toisiinsa. Göppelin ääni oli ollut rauhallinen,
mutta Diederich tunsi siinä hirveän uhan. Hän oli aina työntänyt
tuonnemmaksi ratkaisevaa käännettä koskevat ajatukset, ja nyt se oli
tullut. Hänen täytyi istuutua.

"Minä olen tullut", alkoi Göppel, "siksi, että Agnes ei voi hyvin."

"Oo!" huudahti Diederich, teeskennellen toivottomuutta. "Mikä häntä
sitten vaivaa?" Herra Göppel liikutteli surullisesti päätään. "Sydän
ei tahdo toimia; mutta se johtuu luonnollisesti vain hermoista...
Luonnollisesti", hän toisti, odotettuaan turhaan, että Diederich
olisi sen toistanut. "Ja nyt hän käy ikävästä surulliseksi, ja minä
tahtoisin häntä ilahuttaa. Ulos hän ei saa mennä. Mutta tulkaa Te
toki kerta meille jälleen, huomenna on sunnuntai."

"Pelastettu!" tunsi Diederich. "Hän ei tiedä mitään." Ilosta hän
muuttui diplomaatiksi, hän raapi päätään. "Minä olin sen jo kauan
sitten päättänyt. Mutta nyt minun täytyy välttämättömästi päästä
kotiin, meidän vanha liikkeenhoitajamme on sairastunut. En voi
edes käydä jäähyväisvierailuilla professorieni luona, minun täytyy
matkustaa pois aikaisin huomisaamuna." Göppel laski kätensä hänen
polvelleen. "Teidän pitäisi miettiä sitä, herra Hessling. Ihminen on
usein ystävilleen velkaa jotakin."

Hän puhui hitaasti, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että
Diederichin täytyi katsoa syrjään. "Jospa minä vain voisin", hän
änkytti. Göppel sanoi:

"Te voitte. Ylipäänsä Te voitte tässä tehdä kaiken, mikä tässä tulee
kysymykseen."

"Miten niin?" Diederich ällistyi sisimmässään. "Te tiedätte kyllä,
miten", sanoi isä; ja vedettyään tuoliaan hieman taaksepäin:
"Toivottavasti Te ette ajattele, että Agnes on minut lähettänyt?
Päinvastoin minun on täytynyt luvata olla tekemättä mitään ja jättää
Teidät kokonaan rauhaan. Mutta sitten minä olen ajatellut, että olisi
oikeastaan liian tyhmää, jos me molemmat vielä kauemmin tahtoisimme
välttää toisiamme, me kun niin hyvin tunnemme toisemme ja minä kun
niin hyvin tunsin Teidän autuaan isävainajanne ja meillä kun on
liikesuhteita ja niin edespäin."

Diederich ajatteli: "Liikesuhteet ovat olleet ja menneet, hyvä mies."
Hän varustautui.

"Minä en ollenkaan välttele Teitä, herra Göppel."

"No niin. Sitten on kaikki järjestyksessä. Ymmärrän kylläkin:
Arastelematta ei kukaan nuorimies, semminkään nykyään, mene
avioliittoon. Mutta kun asia on niin selvä, kuten tässä tapauksessa,
eikö totta? Meidän liikehaaramme koskettavat toisiaan, ja jos
Te haluatte laajentaa isältä perimäänne liikettä, niin Agneksen
myötäjäiset tulevat Teille hyvin sopivaan aikaan." Ja yhdellä
henkäyksellä, samalla kun hänen silmänsä harhailivat: "Tällä hetkellä
minä voin tosin toimittaa käytettäväksenne vain kaksitoistatuhatta
markkaa, mutta selluloosaa Te saatte niin paljon kuin vain tahdotte."

"Näetkös nyt?" ajatteli Diederich. "Ja nuo kaksitoistatuhatta markkaa
täytyisi sinun vielä jostakin minulle vipata -- jos niitä ollenkaan
enää saat." -- "Te olette ymmärtänyt minua väärin, herra Göppel", hän
selitti. "Minä en ajattele naimista. Siihen tarvittaisiin liiaksi
paljon rahaa."

Herra Göppel sanoi pelokkain katsein, nauraen samalla: "Minä voin
tehdä vielä muutakin..."

"Älkää sitä ajatelko", sanoi Diederich ylevän torjuvasti.

Göppel kävi yhä neuvottomammaksi.

"Niin, mitä Te sitten ylipäänsä tahdotte?"

"Minä? En mitään. Minä luulin, että Te tahdoitte jotakin, koska
olette tullut luokseni."

Göppel liikahti. "Tämä ei käy päinsä, hyvä ystävä. Sen jälkeen, mitä
on tapahtunut. Semminkään, kun sitä on kestänyt niin kauan."

Diederich mittasi isää silmillään ja kohotti hieman suupieltään. "Te
olette sen myöskin tiennyt?"

"En aivan varmasti", mutisi Göppel. Ja Diederich ylhäältä:

"Sitä minäkin olisin pitänyt merkillisenä."

"Minä olen luottanut tyttäreeni."

"Siten sitä voi erehtyä", sanoi Diederich, valmiina mihin tahansa,
millä saattoi itseään puolustaa. Göppelin otsa alkoi punottaa. "Minä
olen luottanut myöskin Teihin."

"Se merkitsee: Te olette pitänyt minua lapsellisena." Diederich
työnsi kätensä housuntaskuun ja nojasi taaksepäin.

"En!" Göppel nousi pystyyn. "Mutta minä en pitänyt Teitä sinä
heittiönä, mikä Te olette!"

Diederich nousi, muodollisesti tyynenä. "Pystyttekö antamaan
hyvityksen?" hän kysyi. Göppel huudahti: "Senkö Te vielä tahtoisitte!
Vietellä tytär ja ampua isä! Sitten on teidän kunnianne täydellinen!"

"Siitä Te ette ymmärrä mitään!" Diederichkin alkoi kiihtyä. "Minä en
ole vietellyt Teidän tytärtänne. Minä olen tehnyt, mitä hän tahtoi,
ja sitten minä en ole päässyt hänestä eroon. Tämän hän on perinyt
Teiltä." Suuttuneesti: "Kuka takaa minulle, että Te ette alusta
alkaen ole ollut hänen kanssaan samassa juonessa? Tämä on ansa!"

Göppel näytti siltä, kuin olisi tahtonut huutaa vielä kovemmin. Äkkiä
hän pelästyi, ja tavallisella äänellään, joka vain vapisi, hän sanoi:
"Me kiihdymme liiaksi, asia on siksi liian tärkeä. Minä olen luvannut
Agnekselle pysyä tyynenä."

Diederich nauroi pilkallisesti. "Katsokaapas, Tehän valehtelette!
Äsken Te sanoitte, että Agnes ei tietänyt Teidän olevan täällä."

Isä hymyili anteeksipyytävästi. "Kun on hyvä tarkoitus, niin lopulta
aina sovitaan. Eikö totta, hyvä Hessling?"

Mutta Diederichistä oli vaarallista leppyä enää.

"Piru vieköön, minä en ole mikään hyvä Hessling", hän huudahti. "Minä
olen herra tohtori!"

"No niin", sanoi herra Göppel, hyvin töykeästi. "Taitaa olla ensi
kertaa, kun kellään on tarvis tituleerata Teitä? Niinpä niin, voitte
olla ylpeä tapauksen johdosta."

"Tahdotteko kenties loukata myöskin minun säätykunniaani?" Göppel
teki torjuvan liikkeen.

"Minä en suinkaan halua mitään loukata. Minä kysyn vain itseltäni,
mitä me olemme tehneet Teille, minun tyttäreni ja minä. Täytyykö
sitten Teidän saada niin suuret myötäjäiset?"

Diederich tunsi punastuvansa. Sitä päättävämmin hän jatkoi.

"Jos Te sen nyt välttämättä tahdotte kuulla: minun moraalinen
tunteeni kieltää minua naimasta tyttöä, joka ei voi myötäjäisiksi
tarjota myöskin siveellistä puhtauttaan."

Nähtävästi tahtoi herra Göppel vielä kerran suuttua; mutta hän ei
voinut enää, hän sai vain vielä nyyhkytyksensä tukahutetuksi.

"Jospa Te tänään iltapäivällä olisitte nähnyt sen tuskan, minkä minä
näin! Hän tunnusti sen minulle, kun ei voinut enää kauemmin kestää.
Minä luulen, että hän ei enää rakasta minuakaan, vaan vain Teitä.
Mitäs Te sitten tahdotte, Te olette kuitenkin ensimäinen?"

"Kukas sen takaa? Ennen minua kävi Teillä eräs Mahlmann-niminen
herra." Ja kun Göppel väisti, aivan kuin häntä olisi sysätty rintaan:

"No niin, voiko sitä tietää? Joka kerta valehtelee, sitä ei enää
uskota."

Hän sanoi vielä: "Kukaan ihminen ei voi vaatia sitä minulta, että
tekisin sellaisen lasteni äidiksi. Siihen on minulla liiaksi
sosiaalista omaatuntoa." Samalla hän kääntyi ympäri. Hän kumartui ja
pani tavaroita matkalaukkuun, joka oli siinä avoinna.

Takanaan hän kuuli nyt isän tosiaankin nyyhkyttävän -- eikä
Diederichkään mahtanut sille mitään, että tuli itse liikutetuksi:
sen ylevän, miehellisen ajatuskannan vuoksi, jota oli julistanut,
Agneksen ja hänen isänsä onnettomuuden vuoksi, jota korjaamaan
velvollisuus häntä käski, rakkautensa kipeän muiston ja kohtalon
tragiikan vuoksi... Hän kuuli tykyttävin sydämin, miten herra Göppel
avasi ja sulki oven, miten hän hiipi käytävän poikki ja miten
eteisen ovi kolisi. Nyt se oli lopussa -- ja nyt suistui Diederich
matkalaukkunsa päälle ja itki katkerasti. Illalla hän soitti
Schubertia.

Sillä oli sisu tyydytetty, oli oltava vahva. Diederich tuumi,
olisiko esim. Wiebel koskaan ollut niin sentimenttaalinen.
Vieläpä sellainen kollo kuin Mahlmann oli opettanut Diederichille
mistäänvälittämättömän energian käyttöä. Että myöskin muilla
olisi kenties sisimmässään heikkoja kohtia, näytti hänestä mitä
suurimmassa määrässä epätodennäköiseltä. Vain häntä ne vaivasivat
äidin perintönä; ja Agneksen kaltainen tyttö, joka oli aivan yhtä
hullu kuin hänen äitinsäkin, olisi tehnyt hänet kelvottomaksi elämään
tässä ankarassa, kovassa ajassa. Tämä kova aika: tämä sana toi aina
Diederichin mieleen Unter den Lindenin ja kaiken sen työttömien,
naisten, lasten, pelon ja kapinan metelin -- ja miten tämän kaiken
kesytti aina eläköönhuutoihin asti valta, tuo kaikki käsittävä,
epäinhimillinen valta, joka kivettyneenä ja salamoivana asteli siinä
kavioineen aivankuin päiden päällitse.

"Asiaa ei voinut auttaa", hän sanoi haltioituneessa alamaisuudessaan.
"Sellainen pitää ihmisen olla!" Sitä pahempi niille, jotka eivät
sitä olleet: he joutuivat juuri kavion alle. Oliko Göppelillä,
isällä ja tyttärellä, joitakin vaatimuksia häneen nähden? Agnes oli
täysi-ikäinen, lasta hän ei ollut hänelle tehnyt. Siis? "Minä olisin
houkkio, jos omaksi vahingokseni tekisin jotakin, johon minua ei
voida pakottaa. Minulle ei liioin kukaan lahjoita mitään." Diederich
tunsi ylpeää iloa siitä, miten hyvin hän oli kasvatettu. Yhdistys,
sotapalvelus ja imperialismin ilma olivat hänet kasvattaneet ja
tehneet kelvolliseksi. Hän lupautui kotonaan Netzigissä panemaan
käytäntöön saavuttamansa perussäännöt ja olemaan ajan hengen
esitaistelijana. Saattaakseen tämän päätöksen näkymään itsessään
myöskin ulkonaisesti, hän meni seuraavana aamuna Mittelstrassella
olevaan, Haby-nimiseen hoviparturiin ja antoi ajaa partansa sillä
lailla, minkä oli upseerien ja arvohenkilöiden havainnut yhä
suuremmassa ja suuremmassa määrässä ottavan käytäntöön. Se oli
hänestä tähän asti näyttänyt liian ylevältä, jotta olisi voinut
sitä matkia. Hän antoi partasiteen avulla kääntää viiksiensä kärjet
suorakulmaisesi ylöspäin. Kun tämä oli tapahtunut, tunsi hän tuskin
enää itseään peilissä. Partakarvoista paljastunut suu näytti,
semminkin kun painoi huulet alas, joten kuten pohmeloisen uhkaavalta,
ja viiksien kärjet törröttivät silmiä kohden, jotka herättivät pelkoa
itse Diederichissäkin, ikäänkuin vallan kasvot olisivat niistä
salamoineet.




III.


Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän
matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi
oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui
ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä
asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät
loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta.
Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät
käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta
hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät
nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi,
vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan
pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää,
että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta
oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten
oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin
heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen
päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin
makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle.
Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa
leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat
olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi
ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli
häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni,
julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen
tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka
pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta.
"Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te
olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen
vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin.
"Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä
enemmän sellaisia jaettavana?" -- "Kyllä niitä riittää jokaiselle
röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä
silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette
mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa
puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen
voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun
Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi
kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu
huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina
annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä
minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein
niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä
minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."

"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja
sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te
tytöntynkkä."

Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.

"Minä olen nyt kihloissa."

Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen
ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että
tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että
hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin
hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän
lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti
silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.

Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs
Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"

"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah,
Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo
asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti
Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein
kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko
elämä turmeltu."

Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste
Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät
eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa
Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen
pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis!
Diederich pelästyi kunnioituksesta.

Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva
sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että
tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi,
"sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen."
Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä
kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan
kokonaisen vuoden."

Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän
huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin
Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä
pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten
Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." -- "Sen minä tiedän",
murisi Diederich.

Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra
tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan
välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona
rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen
huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi.
Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta
kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi
kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin
tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan
tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi
äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi
vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan
edessä olen teistä vastuunalainen."

Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän
kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa
ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan
sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat
nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha
Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut
ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."

"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni
Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He
kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka
hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme
konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen
valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset
työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa
ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja
toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin
elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen,
sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa
perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen
katse oli hänestä kiusallinen -- ja alkoi:

"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille
vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä.
Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina,
kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut,
että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen
erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun
autuaan isävainajani päiviltä."

Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen
samalla vanhaan Sötbieriin:

"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on
oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka
tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita;
kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."

Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät
vielä korkeammalle.

"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni
minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan
teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan
taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte
jonkinlaisissakin suhteissa --"

Hän katsahti tarkasti mustapartaiseen konemestariin, jonka kasvot
näyttivät epäillyttäviltä.

-- "sosialidemokraattisiin piireihin, niin minä katkaisen välit
kerta kaikkiaan. Sillä minusta jokainen sosialidemokraatti on minun
liikkeeni ja minun isänmaani vihollinen... Niin, menkää jälleen
työhönne ja tuumikaa sitä, mitä minä olen teille sanonut."

Hän kääntyi jyrkästi ja poistui puhkuen. Siinä pyörrytyksessä,
minkä hänen ankarat sanansa olivat hänessä saaneet aikaan, hän ei
erottanut enää kenenkään kasvoja. Hänen omaisensa seurasivat häntä
ällistyneinä ja täynnä kunnioitusta, kun sen sijaan työmiehet
katsoivat vielä kauan mykkinä toinen toiseensa, ennenkuin kävivät
käsiksi olutpulloihin, jotka oli hankittu juhlapäivää varten.

Ylhäällä kotona Diederich esitti äidilleen ja sisarilleen
suunnitelmansa. Tehdasta oli laajennettava, sen takana oleva
naapuritalo ostettava. Piti olla kilpailukykyinen. Paikka auringossa!
Vanha Klüsing, tuolla Gausenfeldin paperitehtaassa, kuvitteli
kylläkin tekevänsä ikuisesti kaikki affäärit?... Lopulta Magda kysyi,
mistä hän aikoi sitten saada rahat; mutta rouva Hessling katkaisi
hänen ajattelemattoman lauseensa. "Sinun veljesi tietää sen paremmin
kuin me." Varovasti hän sitten lisäsi: "Moni tyttö olisi onnellinen,
jos voisi voittaa hänen sydämensä" -- ja hän piti, odottaen
Diederichin suuttumusta, kättä suulla. Mutta Diederich vain punastui.
Silloin hänen äitinsä uskalsi syleillä häntä. "Minulle tekisi hirveän
kipeätä", hän nyyhkytti, "jos minun poikani, minun rakas poikani,
lähtisi kotoa. Leskelle se on kaksinverroin vaikeampaa. Ylikatsastaja
Daimchenin rouva saa sitä nyt myöskin tuntea, sillä hänen Gustensa
menee naimisiin Wolfgang Buckin kanssa."

"Tai on menemättä", sanoi Emmi, vanhempi sisar. "Sillä tuolla
Wolfgangilla kuuluu olevan jotakin tekemistä jonkin näyttelijättären
kanssa." Rouva Hessling unhoitti kokonaan nuhdella tytärtään. "Mutta
missä nyt on kysymyksessä sellainen summa! Kokonainen miljoona,
sanotaan!"

Diederich tokasi siihen halveksivasti tuntevansa tuon Buckin,
joka ei ollut normaali. "Se johtuu perheestä. Vanha Buckhan nai
näyttelijättären."

"Seuraukset näkyvät", sanoi Emmi. "Sillä hänen tyttärestään, rouva
Lauerista, kerrotaan kaikenlaista."

"No mutta lapset!" sanoi rouva Hessling tuskallisesti. Mutta
Diederich rauhoitti häntä.

"Annahan, äitiseni, sillä aika tulee, jolloin kello pannaan
kerjäläisen kaulaan. Minä olen sillä kannalla, että Buckit eivät
ole enää pitkään aikaan ansainneet asemaansa kaupungissa. He ovat
mädännyt perhe."

"Vanhimman pojan, Moritzin, rouva on yksinkertaisesti talonpojan
tytär", sanoi Magda. "Äskettäin he olivat kaupungissa, ja mieskin on
jo kokonaan talonpoikaistunut." Emmi suuttui.

"No niin, ja vanhan herra Buckin veli? Aina sirosti puettu, ja
viisi naimatonta tytärtä! He antavat noutaa itselleen keittoa
kansankeittiöstä, sen minä tiedän varmaan."

"Kansankeittiöt ovat juuri herra Buckin perustamia", selitti
Diederich. "Ja vapaaksipäästettyjen vankien huolto ja mitä kaikkea
muuta vielä kuuluukaan hänelle. Minä tahtoisin tietää, milloin
hänellä on oikein aikaa ajatella omia liikeasioitaan."

"Minua ei ihmetyttäisi", sanoi rouva Hessling, "jos niitä nyt ei enää
paljon olisikaan. Vaikka minä kunnioitankin suuresti vanhaa herra
Buckia, sillä häntä pidetään kuitenkin niin suuressa arvossa."

Diederich nauroi katkerasti. "Miksi oikeastaan? Meidät on kasvatettu
kunnioittamaan herra Buckia: Netzigin suurmies! Kuolemaantuomittu
vuonna neljäkymmentäkahdeksan!"

"Mutta sehän on historiallisesti ansiokasta, sanoi sinun isäsi aina."

"Ansiokasta?" huudahti Diederich. "Kunpa minä vain tiedän, että jokin
on hallitusta vastaan, niin minusta hän saa silloin pysyä loitolla.
Pitäisikö sitten maankavalluksen olla ansiokasta?"

Ja hän heittäytyi hämmästyneiden naisten kuullen politiikkaan.
Nuo vanhat demokraatit, jotka yhä vielä johtivat hallitusta,
olivat juuri Netzigin häpeä! Löyhiä, epäisänmaallisia, riidoissa
hallituksen kanssa! Oikeata ajanhengen pilkkaa! Koska vanha
maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, kuuluisan Eugen Richterin ystävä,
istui valtiopäivillä, niin täällä pysähtyi liike, eikä kukaan
saanut rahaa. Luonnollisestikaan niin vapaamieliselle pesälle eivät
sivuradat eivätkä sotilaat merkinneet mitään. Ei lisäjunia, ei
liikennettä! Herrat maistraatin jäsenet, aina saman parin perheen
jäseniä, ne tiedettiin, ne jakoivat keskenään kaikki hankinnat ja
muille ihmisille ei jäänyt mitään. Gausenfeldin paperitehdas hankki
kaikki, mitä kaupunki tarvitsi, sillä kuuluihan sen omistaja,
Klüsing, myöskin vanhan Buckin joukkioon!

Magda tiesi vielä jotakin. "Äskettäin peruutettiin asianharrastajain
seppelnäyttely sen johdosta, että herra Buckin tytär, rouva Lauer,
oli kipeä. Se on kuitenkin popismia (paavilaisuutta)."

"Nepotismiksi sitä sanotaan", huomautti Diederich ankarasti. Hän
pyöristi silmiään. "Ja vielä lisäksi herra Lauer on sosialisti. Mutta
olkoon herra Buck varuillaan! Me tulemme pitämään häntä silmällä!"

Rouva Hessling kohotti rukoilevasti kätensä. "Rakas poikani, kun sinä
nyt käyt kaupungilla vieraisilla, niin lupaa minulle, että menet
myöskin herra Buckia katsomaan. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin
vaikutusvaltainen."

Mutta Diederich ei luvannut mitään. "Muut tahtovat myöskin käymään
luonaan!" hän huudahti.

Siitä huolimatta hän nukkui yönsä huonosti. Ja kello seitsemältä
hän meni alas tehtaaseen ja nosti melun sen johdosta, että eiliset
olutpullot olivat siellä vielä kellellään. "Täällä ei tulla
juomaan, tämä ei ole mikään kapakka. Herra Sötbier, sehän on jo
järjestyssäännöissä kielletty." -- "Järjestyssäännöissä?" sanoi
vanha kirjanpitäjä. "Meillä ei ole mitään sellaisia." Diederich kävi
sanattomaksi; hän sulkeutui herra Sötbierin kanssa konttoriin. "Ei
mitään järjestyssääntöjä? Sitten ei minua ihmetytä enää mikään. Mitä
naurettavia tilauksia ne ovat, joiden kanssa Te siinä askartelette?"
-- ja hän singautti kirjeet pöydälle. "On totta tosiaan jo
välttämätöntä, että minä tartun asioihin. Liike menee suohon Teidän
käsissänne."

"Meneekö suohon, nuori herra?"

"Minä en ole mikään nuori herra, minä olen herra tohtori!" Ja hän
vaati, että yksinkertaisesti oli tarjottava halvemmalla kuin muut
tehtaat.

"Sitä me emme kestä", sanoi Sötbier. "Ylipäänsä me emme pystyisi
suorittamaan niin suuri tilauksia kuin Gausenfeld."

"Ja Te tahdotte olla liikemies? Sitten me lisäämme koneita."

"Se maksaa rahaa", sanoi Sötbier.

"Sitten me lainaamme sitä jonkun verran! Minä tulen täällä panemaan
kurin pystyyn. Saatte jotakin ihmetelläksenne. Jos ette tahdo auttaa
minua, niin minä teen sen yksin."

Sötbier keinutteli päätään. "Isänne kanssa, nuori herra, minä olin
aina sopusoinnussa. Me saatoimme yhdessä liikkeen hyvään kuntoon."

"Nyt on toinen aika, huomatkaa hyvin. Minä olen oman liikkeeni
hoitaja."

Sötbier huokasi: "Sellaista se on se rauhaton nuoriso" -- sillä välin
kuin Diederich jo paiskasi oven kiinni. Hän kulki sen paikan poikki,
missä mekaaninen rumpu suuriäänisesti pesi lumppuja, kloorissa, ja
aikoi astua siihen huoneeseen, missä suuri holländerkone sijaitsi.
Aavistamatta tuli ovella hänen vastaansa mustapartainen konemestari.
Diederich hytkähti kokoon ja oli vähällä väistää tuota työmiestä.
Sentähden työnsi hän hänet olkapäällään syrjään, ennenkuin mies
ennätti väistää. Huohottaen hän katseli holländerkoneen työtä,
telan kääntymistä, veitsien leikkausta, mikä jakoi aineen ohuiksi
liuskoiksi. Eivätkö ne miehet, jotka käyttivät tuota konetta,
virnistelleet hänelle syrjästä, kun hän pelästyi tuota mustaa miestä?
"Se mies on röyhkeä koira! Saa laputtaa!" Eläimellinen viha nousi
Diederichissä, vaalean veren viha laihempaa mustaa kohtaan, miestä
kohtaan, joka oli toista rotua, jota hän kernaasti olisi pitänyt
alempana ja joka hänestä näytti kammottavalta. Diederich pikastui.

"Tela on väärin asetettu, veitset toimivat huonosti!" Kun väki vain
katsoi häneen, hän huusi: "Konemestari!" Ja kun mustaparta ilmestyi:
"Katsokaapas kerta tätä sikamaisuutta! Tela on laskettu aivan liian
syvään veitsien päälle, ne turmelevat koko tavaran. Te saatte vastata
vahingosta!"

Mies kumarti tarkastamaan konetta. "Vahinkoa ei tästä koidu
minkäänlaista", hän sanoi rauhallisesti, mutta Diederich ei nytkään
tiennyt, nauroiko hän mustaan partaansa. Konemestarin katseessa oli
jotakin synkän pilkallista, Diederich ei kestänyt sitä, hän salamoi
ja heilautti kättään. "Te saatte vastata!"

"Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi Sötbier, joka oli kuullut melun.
Sitten selitti hän isännälle, että aine ei tullut suinkaan
leikatuksi liian hienokuituiseksi ja että niin oli aina ennenkin
tehty. Työmiehet nyökäyttelivät päitään, konemestari seisoi
vapaaksipäässeenä siinä vieressä. Diederich ei tuntenut itseään
väittelykykyiseksi tässä ammattiasiassa, hän huusi kuitenkin: "Sitten
on tehtävä tästälähin toisin!" ja kääntyi äkisti ympäri.

Hän joutui lumppuhuoneeseen, asettui ryhdikkääseen asentoon,
tarkastamaan asiantuntijana naisia, jotka pitkien pöytien
seulalaatoilla valikoivat lumppuja. Kun eräs pieni tummasilmä yritti
hieman hymyillä hänelle kirjavasta päähineestään, niin hän kohtasi
niin ankaran silmäyksen, että pelästyi ja lyykistyi. Värillisiä
riepuja tuli esiin säkeistä, naisten keskustelu taukosi isännän
katseen alla, eikä lämpimässä, ummehtuneessa ilmassa kuulunut
enää mitään muuta kuin hiljaista ratinaa, mikä syntyi nappien
irtileikkaamisesta. Mutta kun Diederich tarkasti lämmitysputkaa, niin
hän kuuli jotakin epäillyttävää. Hän kumartui erään säkkikasan taakse
-- ja perääntyi punastuen, samalla kun hänen viiksensä vapisivat.
"Tästä on tehtävä loppu!" hän huudahti, "esiin!" Eräs nuori työmies
kömpi esiin. "Nainen myöskin!" huusi Diederich. "Tuleeko siitä
mitään?" Ja kun viimein tyttö näyttäytyi, niin Diederich laski
nyrkkinsä kupeilleen. Täälläpäs vietettiin iloista elämää! Hänen
tehtaansa ei ollut vain kapakka, mutta vielä kerrassaan jotakin
muutakin! Hän noitui, niin että kaikki tulivat kokoon. "No niin,
herra Sötbier, näin on kai myöskin aina tehty? Minä onnittelen
Teitä tulostenne johdosta. Työväki on siis tottunut käyttämään
työaikaa huvittelemiseen säkkien takana. Miten on tämä mies päässyt
tänne sisään?" Nuori mies sanoi, että tyttö oli hänen morsiamensa.
"Morsian? Täällä ei ole mitään morsiamia, täällä on vain työväkeä. Te
molemmat varastatte minun työaikaani, jonka minä Teille maksan. Te
olette sikoja ja sitäpaitsi varkaita. Minä potkin teidät pois ja minä
syytän teitä julkisesta irstaudesta!"

Hän katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Minä vaadin täällä saksalaista kuria ja saksalaista siveyttä.
Oletteko ymmärtäneet?" Silloin hän tapasi konemestarin. "Ja minä
panen ne käytäntöön, vaikkakin Te siinä irmastelette!" hän huusi.

"Minä en ole irmastellut", sanoi mies rauhallisesti. Mutta
Diederichiä oli mahdoton pidättää. Viimeinkin hän saattoi häneen
nähden jotakin todistaa!

"Teidän käyttäytymisenne on minusta jo kauan ollut epäiltävää! Te
ette tee velvollisuuttanne, sillä muutoin en minä olisi saanut näitä
kahta kiinni."

"Minä en ole mikään katsastusmies", huomautti mustaparta siihen.

"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset
kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on
ylipäänsä Teidän nimenne?"

"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.

"Nap --. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"

"Aivan niin."

"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."

Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" -- ja läksi
tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä.
"Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa,
ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni.
"Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on
järjestynyt." -- "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich.
Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki
tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää.
Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti
Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen
voinut oikein enää luottaa.

"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja
lapset!"

"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden
kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan
tölmi huonekaluja. Hän huudahti:

"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä
--"

Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei
tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää
hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."

Diederich kivahti vielä kerran.

"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen
ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä
sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri
kunnia!"

Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian
ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä
sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa
herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat,
hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat -- ja kun nyt
konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa
työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich
vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli
jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan
Diederichin nenässä.

"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan
asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä.
Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa
siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän
saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että
jompikumpi meistä" -- hän pyöritti silmiään -- "on jäävä paikoilleen."

Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi
kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille
herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään
Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin
luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua),
mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin
kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä,
aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän
kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon
edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden
jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva
kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä
avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei
ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan
ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi,
kädestä sisään.

"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle
kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra
tohtori."

Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:

"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen
kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä
aina kokonaan -- että minä aina kokonaan -- olen Teille alttiina",
hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä
yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja
kevyt.

"Alttiina" -- hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te
ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän
kanssaihmisillenne -- jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia.
Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon
ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten
he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" -- vanha herra
Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen -- "minä luotan Teihin
siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät
tervetulleeksi maistraattiin."

Diederich kumarsi onnellisesti hymyillen, aivan kuin hän olisi jo
ollut lausuttu tervetulleeksi. "Kaupunkimme mielialasta", herra Buck
jatkoi, "en lähde sanomaan, että se olisi kaikilla haaroilla hyvä."
-- Hän upotti valkean sutipartansa silkkiseen kaulaliinaansa --
"Mutta tilaa on kylliksi" -- parta sukelsi taas esiin -- "ja suokoon
Jumala vielä pitkäksi aikaa, totisesti vapaamielisille miehille."

Diederich vakuutti: "Minä olen itsestäänymmärrettävästi läpeensä
vapaamielinen."

Sen jälkeen vanha Buck silitti pöydällä olevia papereita. "Teidän
autuas isävainajanne istui tässä usein minua vastapäätä, ja semminkin
niihin aikoihin, kun hän rakensi tehdastaan. Suureksi ilokseni minä
saatoin auttaa häntä siinä. Kysymys oli siitä purosta, mikä nyt
juoksee Teidän pihanne läpi."

Diederich sanoi syvällä äänellä: "Miten usein, herra Buck, minun
isäni kertoikaan minulle, että me siitä purosta, jota ilman me emme
tulisi ollenkaan toimeen, saamme kiittää yksistään Teitä."

"Yksistään minua, niin ei Teidän pidä sanoa, vaan yhteiskunnassamme
vallitsevia oikeudellisia olosuhteita, joissa --" vanha herra Buck
kohotti valkeaa etusormeaan ja katsoi syvästi Diederichiin, "tietyt
ihmiset ja eräs tietty puolue tekisivät paljon muutoksia, niin pian
kuin vain voisivat." Voimakkaammin ja kiihkeästi: "Vihollinen on
portilla, tulee olla yksimielinen."

Hän antoi kulua pienen väliajan ja sanoi sitten kevyemmällä äänellä,
vieläpä hieman hymyillen: "Te ette ole, arvoisa herra tohtori,
samanlaisessa asemassa kuin Teidän isänne silloin? Te haluatte
laajentaa liikettänne? Teillä on suunnitelmia?"

"Kyllä". Ja Diederich selitti kiihkeästi, mitä kaikkea piti
tapahtuman. Vanhus kuunteli häntä tarkkaavaisesti, nyökäytti
päällään, nuuskasi... Lopulta hän sanoi: "Minä näen jo tästä, että
uudestirakennus on aiheuttava Teille ei vain suuria kuluja, mutta
myöskin asianhaarain mukaan vaikeuksia kaupungin rakennuslautakunnan
kanssa -- minkä kanssa minä ylipäänsä olen maistraatissa tekemisissä.
Tarkastakaapas nyt, hyvä Hessling, tätä paperia, joka on tässä minun
pöydälläni."

Diederich huomasi tarkan piirustuksen omasta tontistaan ja siitä,
joka oli sen takana. Hänen hämmästyneet kasvonsa saivat vanhan Buckin
tyytyväisesti hymyilemään. "Minä voin kylläkin pitää huolta siitä,
että mitään raskauttavia asianhaaroja ei ilmene." Ja Diederichin
kiittelyihin: "Me palvelemme suurta kaikkeutta, jos autamme eteenpäin
ystäviämme. Sillä kansanpuolueen ystäviä ovat kaikki, tyranneja
lukuunottamatta."

Näiden sanojen jälkeen vanha Buck nojasi syvemmin tuoliinsa ja pani
kätensä ristiin. Hänen ilmeensä oli lieventynyt, hän keinutti päätään
isoisän tavalla. "Lapsena Teillä oli niin kauniit, vaaleat kiharat",
hän sanoi.

Diederich käsitti, että virallinen osa keskustelua oli loppunut.
"Minä muistan kyllä", salli hän itsensä sanoa, "miten minä
pikkupoikana tulin tänne Teille leikkimään sotamiestä Teidän herra
poikanne Wolfgangin kanssa."

"Niin, niin, ja nyt hän leikkii jälleen sotamiestä."

"Oo! Kapteenit pitävät hänestä kovasti. Hän on sen itse minulle
sanonut."

"Minä toivoisin, hyvä Hessling, että hänellä olisi enemmän
Teidän käytännöllisiä taipumuksianne... No niin, hän oli käyvä
rauhallisemmaksi, kun olen saanut hänet ensin menemään naimisiin."

"Minä uskon", sanoi Diederich, "että Teidän herra pojassanne on
jotakin nerokasta. Siksi hän ei ole mihinkään tyytyväinen, hän ei
tiedä, pitäisikö hänestä tulla kenraali, tai muutoin jokin suurmies."

"Tällä välin hän tekee valitettavasti tyhmyyksiä." Vanhus katsoi ulos
ikkunasta. Diederich ei uskaltanut näyttää uteliaisuuttaan.

"Tyhmyyksiä? Sitä minä en voi uskoa, sillä minuun hän on aina tehnyt
hyvän vaikutuksen järjellään. Ja aikaisemmin aineillaan. Ja mitä hän
äskettäin sanoi minulle meidän keisaristamme, että hän oikeastaan
olisi kernaasti ensimäinen työväenjohtaja..."

"Jumala varjelkoon siitä työmiehiä."

"Miten niin?" Diederich oli kovin hämmästynyt.

"Koska heille silloin kävisi huonosti. Meille muillekaan ei ole
käynyt hyvin."

"Mutta meillä on kuitenkin, kiitos Hohenzollernien, yhtenäinen Saksan
valtakunta."

"Sitä meillä ei ole", sanoi vanha Buck ja nousi tuoliltaan tavattoman
äkisti. "Sillä meidän pitäisi, yhtenäisyyttä osoittaaksemme, pystyä
seuraamaan omaa tahtoamme; mutta voimmeko me? Te kutsutte itseänne
yhtenäiseksi, sillä aikaa kuin orjuuden rutto käy yleiseksi! Sen
sanoi Herwegh, eräs meistä jälkeenjääneistä, voitonhumalaisille
keväällä seitsemänkymmentäyksi. Mitä sanoisi hän tänään!"

Diederich saattoi vain änkyttää tämän toisesta elämästä tulevan äänen
edessä: "Niinpä niin, Te olette neljännenkymmenenkahdeksan miehiä."

"Nuori, hyvä ystäväni, Te tahdotte sanoa, houkkio ja voitettu. Niin!
Meidät on voitettu sen johdosta, että olimme kyllin suuria houkkia
uskoaksemme tähän kansaan. Me luulimme, että se tekisi itse kaiken
sen, minkä se nyt vastaanottaa herroiltaan vapautensa hinnalla. Me
ajattelimme, että se olisi mahtava, rikas, oivaltaisi omat asiansa
ja olisi uskollinen tulevaisuudelle. Me emme nähneet, että se
ilman poliittista sivistystä, mitä sillä on vähemmin kuin mitään
muuta, olisi ollut määrätty, nousunsa jälkeen, menneisyyden valtain
saaliiksi. Jo meidän aikanamme oli liian paljon sellaisia, jotka
kokonaisuudesta välittämättä tavoittelivat yksityisetuja ja olivat
tyytyväisiä, jos jossakin armonauringossa lämmitellen saattoivat
tyydyttää vaativan nautintoelämän alhaisia tarpeita. Sen jälkeen
he ovat kasvaneet legioonaksi, sillä yleisen hyvän huolehtiminen
on heiltä riistetty. Suurvallaksi ovat teidän herranne jo teidät
tehneet, ja sillävälin kuin te ansaitsette rahaa, niinkuin voitte, ja
annatte sen mennä, niinkuin haluatte, tulevat he vielä rakentamaan
teille -- tai paremminkin itselleen -- sen laivaston, minkä me
silloin olisimme itse rakentaneet itsellemme. Meidän runoilijamme
tiesi silloin sen, mikä teidän nyt vasta on opittava: Niitä vakoja
pitkin, jotka Kolumbus kynti, kulkee Saksan tulevaisuus!"

"Bismarck on vast'ikään totisesti tehnyt jotakin", sanoi Diederich,
riemuiten salaa.

"Siinä sitä juuri ollaankin, että hän on saanut sen tehdä! Ja samalla
hän juuri tosiasiallisesti on kaikki tehnyt, mutta muodollisesti
keisarin nimessä. Siinä suhteessa me neljänkymmenenkahdeksan vuoden
kansalaiset olimme rehellisempiä, sen uskallan sanoa, sillä silloin
minä itse myöskin maksoin sen, mihin olin ryhtynyt."

"Minä tiedän kyllä, että Teidät tuomittiin kuolemaan", sanoi
Diederich, ujostellen uudestaan.

"Minut tuomittiin sentähden, että puolustin kansalliskokouksen valtaa
erästä yksityisvaltaa vastaan ja johdin hätäpuolustustilassa olevan
kansan kapinaan. Sellainen oli meidän sydämissämme saksalainen
yhtenäisyys: se oli omantunnonvelvollisuus, jokaisen yksityisen
velvollisuus sitä kohtaan, mitä tunnusti. Ei! Me emme kunnioittaneet
mitään saksalaisen yhtenäisyyden luojaa. Kun minä silloin, voitettuna
ja kavallettuna, täällä minun talossani viimeisten ystävieni kanssa
odotin kuninkaan sotamiehiä, silloin minä olin, suuri tai pieni,
ihminen, joka itse työskenteli ihanteen hyväksi: yksi monien
joukossa, mutta ihminen. Missä he ovat tänään?"

Vanhus pysähtyi ja katsoi sillä lailla, kuin olisi kuunnellut.
Diederichistä tuntui tukalalta. Hänestä tuntui siltä, ett'ei
voinut kauemmin vaieta. Hän sanoi: "Saksan kansa ei olekaan enää,
jumalankiitos, runoilijain ja ajattelijain kansa, vaan kansa, joka
pyrkii uudenaikaisiin ja käytännöllisiin päämääriin."

Vanhus palasi ajatuksissaan samaan asiaan, hän viittasi lattiamattoon.

"Silloin oli koko kaupunki täällä kuin kotonaan. Nyt on niin
yksinäistä, ett'ei ole ollut koskaan, ja lopuksi läksi vielä
Wolfgangkin pois. Minä jättäisin kaikki silleen, mutta, nuori mies,
meidän täytyy kunnioittaa menneisyyttämme -- silloinkin, kun olemme
voitettuja."

"Epäilemättä", sanoi Diederich, "Ja sitten Te olette vielä kaupungin
mahtavin mies. Kaupunki, niin aina sanotaan, kuuluu herra Buckille."

"Sitä minä en ollenkaan tahdo, minä tahdon, että se kuuluu omalle
itselleen." Hän hengitti syvään. "Se on laajakantoinen asia, sen Te
tulette vähitellen huomaamaan, kun tutustutte meidän kaupunkimme
hallintoon. Meitä tulevat nimittäin päivä päivältä yhä enemmän
ahdistamaan hallitus ja sen aateliset asioitsijat. Tänään tahdotaan
meidät pakottaa antamaan valoamme tilanomistajille, jotka eivät maksa
meille mitään veroa, huomenna täytyy meidän tehdä heille teitä.
Lopulta käydään meidän itsehallintomme kimppuun. Te tulette näkemään,
että me elämme piiritetyssä kaupungissa."

Diederich hymyili miettivästi. "Niin huonosti ei toki voi asia
olla, sillä onhan meidän keisarimme kuitenkin niin uudenaikainen
persoonallisuus."

"No niin", sanoi vanha Buck. Hän nousi, keinutti päätään -- ja piti
sitten parempana vaieta. Hän ojensi Diederichille kätensä.

"Hyvä herra tohtori, Teidän ystävyytenne on oleva minulle juuri niin
kallis, kuin teidän isännekin ystävyys oli. Keskustelumme jälkeen
minä toivon, että tulemme kaikessa toimimaan yksimielisinä."

Vanhuksen lämpimän, sinisen katseen alaisena Diederich löi
rintoihinsa. "Minä olen läpeensä vapaamielinen mies!"

"Ennen kaikkea minä varotan Teitä hallintoneuvoston presidentistä,
von Wulckowista. Hän on se vihollinen, joka on asetettu meille
tänne kaupunkiin. Maistraatti ylläpitää häneen vain välttämättömiä
suhteita. Minulla itselläni on se kunnia, että tuo herra ei tervehdä
minua."

"Oo!" huudahti Diederich, rehellisesti järkytettynä.

Vanha Buck avasi jo hänelle oven, mutta näytti vielä jotakin
miettivän. "Odottakaapas!" Hän riensi kirjastoonsa, kumartui ja
sukelsi esiin tomuisesta syvyydestä kädessään pieni, melkein
neliömäinen kirja. Sen hän pisti nopeasti Diederichin käteen,
kasvoilla salainen hohde, kasvoilla, jotka olivat punastuneet.
"No niin, ottakaa! Siinä on minun 'Hätäkelloni'! Minussa oli
runoilijaakin -- silloin." Ja hän työnsi Diederichin lempeästi ulos.

Fleischhauergrube kohosi huomattavasti, mutta Diederich ei
huohottanut vain sen vuoksi. Sen jälkeen kun hän ensiksi oli tuntenut
vain tiettyä huumausta, kehittyi hänessä vähitellen se tunne, että
oli antanut ällistyttää itsensä. "Sellainen vanha lorunlaskija ei
ole kuitenkaan mitään muuta kuin linnunpelätin, ja hän herättää
minussa kunnioitusta!" Epämääräisesti hän ajatteli lapsuusaikaansa,
jolloin vanha herra Buck, joka oli kuolemaantuomittu, herätti hänessä
yhtä paljon kunnioitusta ja sai hänet samalla lailla värisemään
kuin kadunkulmassa oleva poliisi tai linnanpeikko. "Jäänkö minä
ikuisesti niin pehmeäksi! Joku muu ei olisi antanut pidellä itseään
sillä lailla!" Myöskin saattoi olla kiusallisia seurauksia siitä,
että oli vaieten kuunnellut sellaista vaaranalaiseksi saattavaa
puhetulvaa tai vastustanut sitä vain heikosti. Hän keksi pontevia
vastauksia seuraavaa kertaa varten. "Tuo kaikki on vain ansa! Hän
tahtoi pyydystää minut ja saattaa vaarattomaksi... Mutta hän on
näkevä!" Diederich pui nyrkkiä housuntaskussa kulkiessaan tiukkana
Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin. "Toistaiseksi täytyy kuitenkin olla
hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta voi, kun minä olen tullut
häntä vahvemmaksi!"

Pormestarin talo oli hiljattain öljyvärillä maalattu, ja peilinlasit
loistivat paremmin kuin koskaan ennen. Sievä sisäpiika avasi hänelle
oven. Portaita pitkin, joilla oli lasittamattomasta porsliinista
tehty poika, lamppu kädessä, ja erään eteishuoneen läpi, missä
melkein kaikkien huonekalujen edessä oli pieni matto, Diederich
vietiin ruokasaliin. Se oli kiiltävästä puusta miellyttävine
kuvineen, joiden keskellä pormestari ja vielä eräs toinen herra istui
aamiaispäivällisillä. Tohtori Scheffelweis ojensi Diederichille
vaalean kätensä ja tarkasti häntä samalla silmälasiensa ylitse. Siitä
huolimatta oli mahdotonta koskaan tietää, katsoiko hän johonkin,
sillä niin epämääräiset olivat hänen silmänsä, jotka näyttivät
värittömiltä, kuten hänen kasvonsakin ja sivullepäin pyrkivä
poskipartansa. Pormestari yritti useampaan kertaan panna keskustelua
alulle, kunnes viimein keksi jotakin, jonka saattoi sanoa missä
tahansa. "Kauniita arpia", hän sanoi, ja toiselle herralle: "Eikö
Teistäkin?"

Tuo toinen herra sai Diederichin alussa hyvin pidättyväksi, sillä hän
näytti hyvin selvästi juutalaiselta. Mutta pormestari esitti: "Herra
asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjistöstä" -- mikä sitten teki
tosin välttämättömäksi täysiarvoisen tervehtimisen.

"Istuutukaa vain heti", sanoi pormestari, "me aloitimme juuri." Hän
asetti Diederichille portteria ja sianlihaa. "Rouvani ja anoppini
ovat menneet ulos, lapset ovat koulussa, tämä on poikamiehen tunti,
kippis!"

Yleiseen syyttäjistöön kuuluva juutalainen herra ei toistaiseksi
nähnyt muuta kuin tuon sisäpiian. Hänen kätensä oli hävinnyt sillä
aikaa, kun tämä toimitti tehtäviään pöydässä, hänen vieressään.
Sitten tyttö meni, ja hän tahtoi aloittaa yleisistä asioista, mutta
pormestari ei antanut keskeyttää itseään. "Kumpainenkaan ei tule
takaisin ennen päivällistä, sillä minun anoppini on hammaslääkärillä.
Minä tiedän sen, se on hänelle vaivaloista, ja sillä välin talo
kuuluu meille." Hän haki kaapista likööripullon, kehui sitä, antoi
vieraittensakin vakuuttaa sen hyvyyttä ja jatkoi yksitoikkoisesti,
ruokaansa pureksien, aamupäiväidyllinsä ylistämistä. Kaikeksi
onneksi hänen ilmeensä tuli vähitellen vakavammaksi, ja hän tunsi,
että keskustelua ei voitu siten jatkaa; ja kun kaikki olivat olleet
minuutin verran vaiti, hän teki päätöksensä.

"Saan olettaa, herra tohtori Hessling --: minun taloni ei ole
suinkaan Teidän talonne vieressä, ja niin minä pitäisin aivan
ymmärrettävänä, jos Te ennen tänne tuloanne olisitte käynyt muutamia
muita herroja tervehtimässä."

Diederich punastui jo sen valeen johdosta, jota ei vielä ollut
sanonut. "Se tulisi ilmi", hän ajatteli kuitenkin ajoissa, ja hän
sanoi: "Tosiasiallisesti minä rohkenin. -- Se merkitsee, että minun
askeleeni luonnollisesti johtivat ensiksi Teidän luoksenne, herra
pormestari. Vain isäni muiston vuoksi, isäni, joka niin suuresti
kunnioitti vanhaa herra Buckia --"

"Käsitettävää, kerrassaan käsitettävää." Pormestari nyökkäsi
painavasti. "Herra Buck on vanhin ansioituneiden kansalaistemme
joukossa, ja hänellä on sentähden riidattomasti oikeudenmukainen
vaikutusvalta."

"Toistaiseksi vielä!" sanoi tuo juutalainen herra odottamattoman
terävällä äänellä ja katsahti tutkivasti Diederichiin. Pormestari
oli kumartunut juustonsa ylitse, Diederich havaitsi itsensä
turvattomaksi, hän salamoi. Kun tuon herran katse vaati suoranaista
tunnustusta, niin hän mainitsi jotakin "istutetusta kunnioituksesta"
ja toi esiin lapsuuden muistoja, joiden piti vapauttaa hänet siitä
viasta, että oli ensiksi käynyt tervehtimässä herra Buckia. Samalla
hän tarkasti peloissaan tuon yleiseen syyttäjistöön kuuluvan herran
suunnattomia, punaisia ja kauaksi ulkonevia korvia. Tämä antoi
Diederichin lopettaa änkytyksensä, mikä muistutti sotkeutuneen
syytetyn puhetta; lopulta hän tokasi terävästi:

"Kunnioitus on tietyissä tapauksissa olemassa sitä varten, että siitä
totutaan pois."

Diederich hämmästyi; sitten hän päästi ymmärtävän naurun. Pormestari
sanoi kalpeasti hymyillen ja sovittavin elein:

"Herra asessori tohtori Jadassohn on nyt kerta kaikkiaan kernaasti
henkevä, -- minkä vuoksi minä häntä mieskohtaisesti aivan erikoisesti
kunnioitan. Mutta asemani vuoksi minä olen tosin pakotettu
katselemaan asioita objektiivisesti ja edellyttämättä mitään. Ja
silloin minun täytyy tässä sanoa: toiselta puolen..."

"Tulkaamme vaan suoraan toiselle puolelle!" vaati asessori Jadassohn.
"Minusta, joka olen erään viraston edustaja ja vallalla-olevan
järjestyksen vakaumuksellinen kannattaja, tuo herra Buck ja hänen
toverinsa, valtiopäivämies Kühlemann, ovat menneisyytensä ja
mielialansa puolesta yksinkertaisesti kumouksellisia, ja sillä
valmiita. Minä en tee sydämestäni mitään murhamiesten pesää, minä
en pidä sitä saksalaisena. Perustakoon vaan, minun puolestani,
kansankeittiöitä, mutta hyvä mieliala on kuitenkin kansalle parasta
ravintoa. Tylsämielisten laitos saattaisi olla myöskin vallan
hyödyllinen."

"Mutta vain keisarille-uskollinen!" täydensi Diederich. Pormestari
teki ehkäiseviä liikkeitä. "Hyvät herrat!" hän rukoili. "Hyvät
herrat! Jos meidän nyt sitten täytyy puhua suumme puhtaaksi, niin
on varmasti oikein, että mainittujen herrojen osaksi tulevan
kunnioituksen ohella toiselta puolen kuitenkin --"

"Toiselta puolen!" toisti Jadassohn lujasti.

-- "On syvästi valitettava niitä epäsuotuisia suhteita, joissa
me olemme valtakunnan hallitukseen -- joskin minä myös pyydän
ajattelemaan, että se tavaton ankaruus, mitä hallintoneuvoston
presidentti von Wulckow on osoittanut kunnallisia virastojamme
kohtaan --"

"Väärämielisiä korporatsioneja kohtaan!" tokasi siihen Jadassohn.
Diederich otti itselleen luvan sanoa: "Minä olen läpeensä
vapaamielinen mies, mutta se minun täytyy sanoa --"

"Sellaisella kaupungilla", selitti asessori, "joka ei välitä
hallituksen oikeutetuista toivomuksista, ei ole syytä ihmetellä sitä,
jos saakin osakseen kylmää kohtelua."

"Berliinistä Netzigiin", vakuutti Diederich, "voisi päästä puolta
lyhemmässä ajassa, jos olisimme paremmissa väleissä ylempien herrojen
kanssa."

Pormestari antoi heidän lopettaa kaksinpuhelunsa, hän oli kalpea,
ja luomet olivat laskettuina silmälasien takana. Äkkiä katsahti hän
heihin ohuesti hymyillen.

"Hyvät herrat, älkää olko huolissanne, sillä minä tiedän, että
meillä on olemassa mieliala, joka paremmin vastaa aikaa kuin se,
jota kaupungin viranomaiset edustavat. Uskokaa, pyydän, että
minun viakseni ei ole luettava sitä, että Hänen Majesteetilleen
ei lähetetty mitään alamaisuudenosoitussähkösanomaa, kun hän
toissavuotisten manööverien aikana sattumalta saapui maakuntaamme..."

"Maistraatin kielto oli kerrassaan epäsaksalainen", tokasi Jadassohn.

"Kansallislippu on pidettävä korkealla", vaati Diederich. Pormestari
kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, sen minä tiedän. Mutta minä olen vain maistraatin
puheenjohtaja, ja minun täytyy valitettavasti panna täytäntöön sen
päätökset. Muuttakaa olosuhteet! Herra tohtori Jadassohn muistaa
vielä meidän riitamme hallituksen kanssa, riitamme, joka aiheutui
sosialidemokraattisen opettajan, Rettichin vuoksi. Minä en voinut
tuota miestä vainota. Herra von Wulckow tietää", -- pormestari
nipisti toisen silmänsä kiinni -- "että minä muuten olisin sen
tehnyt."

He vaikenivat hetkeksi ja katselivat toisiinsa. Jadassohn puhalsi
nenäänsä, aivan kuin hänelle olisi riittänyt se, minkä oli kuullut.
Mutta Diederich ei voinut enää pidättää itseään. "Sosialidemokratian
esihedelmä on liberialismi!" hän huudahti. "Sellaiset ihmiset
kuin Buck, Kühlemann ja Eugen Richter tekevät meidän työmiehemme
röyhkeiksi. Minun liikkeeni sälyttää minun kannettavakseni suuren
työ- ja velvollisuudentaakan, ja sitten minulla on vielä riitoja
työväkeni kanssa. Ja miksi? Siksi, että me emme ole yksimielisiä
punaisen vaaran vastustamisessa ja että on olemassa työnantajia,
jotka uivat sosialistien vanavedessä, kuten esim. herra Buckin
vävypoika. Mitä hänen tehtaansa tuottaa, siitä herra Lauer antaa
osan työmiehilleen. Se on epämoraalista!" Tässä Diederich salamoi.
"Sillä se hävittää järjestyksen, ja minä olen sillä kannalla, että
näinä kovina aikoina me tarvitsemme järjestystä enemmän kuin koskaan
ennen, ja siksi me tarvitsemme lujan hallituksen, sellaisen, jota
meidän jalo, nuori keisarimme johtaa. Minä julistan, että minä
kaikessa seuraan tarkkaan Hänen Majesteettiaan..." Molemmat muut
herrat tekivät tässä kumarruksen, minkä Diederich otti vastaan,
samalla kun hän jatkoi salamoiden. Tuon demokraattisen sekasotkun
vastakohtana, johon kuoleva sukupolvi vielä uskoi, keisari oli
nuorison edustaja, keisari, tuo persoonallisin persoonallisuus, joka
oli ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija.
"Yhden tulee olla herrana! Kaikilla aloilla!" Diederich teki terävän
ja purevan mielenlaadun täyden tunnustuksen ja selitti, että vanha,
vapaamielinen tyhjäntoimitus oli myös Netzigistäkin perin juurin
hävitettävä.

"Nyt tulee uusi aika!"

Jadassohn ja pormestari kuuntelivat äänettöminä, kunnes hän oli
sanottavansa sanonut; Jadassohnin korvat tulivat vielä suuremmiksi.
Sitten hän hohotti: "Myöskin täällä Netzigissä on keisarille
uskollisia saksalaisia!" Ja Diederich vielä kuuluvammin: "Mutta ne,
jotka eivät sitä ole, me tulemme ottamaan lähemmin tarkastettaviksi.
Silloin tullaan näkemään vieläkö se asema, mikä tietyillä perheillä
nykyään on, tulee niille vielä kuulumaan. Jättääksemme vanhan Buckin
rauhaan: mitä ovat sitten hänen omaisensa? Pojat talonpoikaistuvat
tai jäävät yrityksissään kesken, yksi vävy on sosialisti, ja tyttären
pitäisi --"

He katsahtivat toisiinsa. Pormestari hihitti ja kävi
vaaleanpunaiseksi. Mielihyvästä hän puhkesi: "Eivätkö herrat vielä
tiedä, että herra Buckin veli on maksukyvytön!"

Seurasi meluava tyydytyksen ilmaus. Tuo, jolla oli viisi siroa
tytärtä! "Sopusoinnun" esimies! Mutta ruokansa he saivat, sen tiesi
Diederich, kansankeittiöstä. Sen johdosta pormestari täytti uudelleen
lasit ja tarjosi sikaareja. Äkkiä hän ei epäillyt enää sitä, että
äkkinäinen muutos oli tulossa. "Puolentoista vuoden päästä tulevat
valtiopäivävaalit toimitettaviksi. Siihen saakka täytyy Teidän
herrojen tehdä työtä."

Diederich heläytti tähän: "Pitäkäämme me kolme jo nyt itseämme
ahtaampana vaalikomiteana!"

Jadassohn selitti ensimäiseksi välttämättömyydeksi asettua yhteyteen
hallintoneuvoston presidentin, herra von Wulckowin kanssa. "Tuiman
tuttavallinen", huomautti tähän pormestari ja räpytti silmiään.
Diederich valitti sitä, että "Netziger Zeitung" (Netzigin lehti),
kaupungin suurin lehti, purjehti vapaamielisten väylää. "Sellainen
juutalaislehti!" sanoi Jadassohn. Toiseltapuolen oli hallitukselle
uskollinen maaseutulehti melkein vailla vaikutusvaltaa. Mutta vanha
Glausenfeldin Klüsing hankki paperin kumpaisellekin lehdelle.
Diederichistä ei tuntunut mahdottomalta saada hänen kauttaan,
jolla oli rahoja sijotettuna "Netziger Zeitungiin", vaikutetuksi
sanotun lehden kantaan. Hänen täytyi muuten pelätä menettävänsä
maaseutulehden. "Sillä on olemassa vielä toinenkin paperitehdas
Netzigissä", sanoi pormestari ja muhoili. Silloin sisäpiika astui
sisään ja ilmoitti, että hänen täytyi kattaa pöytä päivälliseksi;
armollinen rouva oli heti palaava kaupungilta -- "ja myöskin
kapteeninrouva", lisäsi hän siihen. Tämän arvonimen kuultuaan
pormestari nousi heti. Kun hän saattoi ulos vieraitaan, niin hän oli
allapäin ja nauttimistaan naukuista huolimatta aivan maidonkalpea.
Portailla hän tarttui Diederichin hihaan. Jadassohn oli jäänyt
jälkeen, ja sisäpiian kuultiin hiljaa kihisevän. Ulko-ovella
soitettiin jo.

"Hyvä herra tohtori", kuiskasi pormestari, "ettehän vain ole
käsittänyt minua väärin? Kaiken sen ohella on minulla luonnollisesti
yksistään kaupungin etu silmämääränä. Itsestäänymmärrettävästi ei
tule kysymykseenkään, että minä ryhtyisin johonkin, jossa minä en
tuntisi itseäni yksimieliseksi niiden korporatsioonien kanssa,
joiden etunenässä minulla on kunnia olla."

Hän katsoi terävästi, vilkuttaen silmiään. Ennenkuin Diederich oli
koonnut ajatuksensa, naiset astuivat sisälle, ja pormestari hellitti
Diederichin hihan rientääkseen heitä vastaan. Hänen rouvallaan,
joka oli ryppyinen ja kurttuinen, ei ollut aikaa tervehtää herroja;
hänen täytyi erottaa toisistaan tappelevat lapset. Mutta hänen
äitinsä, joka oli tytärtään päätä pitempi ja vielä nuorteva,
tarkasti tiukasti aamiaisvieraiden punehtuneita kasvoja. Sitten
hän astui ylevästi pormestarin luokse, jonka nähtiin pienenevän...
Asessori, tohtori Jadassohn oli jo tullut saapuville, Diederich
suoritti säännönmukaisia kumarruksia, joihin kukaan ei vastannut,
ja riensi tiehensä. Mutta hänen rintaansa ahdisti, hän katsahti
levottomasti ympärilleen kadulla, ei kuullut, mitä Jadassohn
sanoi, ja pyörähti äkkiä ympäri. Hänen täytyi useita kertoja ja
voimakkaasti soittaa, sillä sisällä oli suuri meteli. Herrasväki
seisoi vielä portaiden alapäässä, joilla lapset huutaen tuuppivat
toisiaan, ja väitteli. Pormestarinrouva toivoi, että hänen miehensä
koulun johtajan välityksellä olisi ryhtynyt joihinkin toimiin
erästä yliopettajaa vastaan, joka huonosti kohteli hänen poikaansa.
Sen sijaan kapteeninrouva vaati vävyään, että hänen piti nimittää
tuo yliopettaja professoriksi, sillä hänen rouvallaan oli suurin
vaikutusvalta "Valkonauhan" johtokunnassa. Pormestari pyyteli heitä
vuoron perään käsillään. Lopulta sai hän sanoakseen yhden sanan.

"Toiseltapuolen..." hän sanoi.

Mutta silloin oli Diederich tarttunut hänen hihaansa. Pyydellen
naisilta moneen kertaan anteeksi hän veti hänet syrjään ja kuiskasi
vavisten: "Arvoisa herra pormestari, minulle on sangen tärkeätä estää
väärinkäsitykset. Sentähden saan tässä toistaa, että olen läpeensä
vapaamielinen mies."

Tohtori Scheffelweis vakuutti kerkeästi, että oli siitä yhtä suuressa
määrin vakuutettu kuin omasta hyvin vapaamielisestä mielialastaan.
Häntä huudettiin jo takaisin, ja Diederich jätti talon hieman
keventyneenä. Jadassohn odotti häntä nauraa virnistäen.

"Nähtävästi te pelkäsitte kovin? Olkaa huoletta! Meidän
kaupunginpäämme kanssa ei kukaan saata itseään vaaranalaiseksi, hän
on hyvän Jumalan tavoin aina vahvimman puolella. Tänään minä tahdoin
vain todeta, miten pitkälle hän on jo antautunut tekemisiin herra von
Wulckowin kanssa. Heidän välinsä ei ole huono, ja me voimme uskoa,
että ne vielä paranevat."

"Pyydän, älkää unhoittako sitä", sanoi Diederich varovaisesti, "että
minä kuulun Netzigin porvaristoon ja luonnollisesti olen myöskin
vapaamielinen."

Jadassohn katsahti häneen syrjästäkäsin: "Uusteutonia?" hän kysyi. Ja
kun Diederich hämmästyneenä kääntyi: "Miten sitten jaksaa minun vanha
ystäväni Wiebel?"

"Te tunnette hänet? Minä olin hänen henkivartijansa!"

"Tunnenko?! Me riipuimme kiinni toisistamme."

Diederich tarttui käteen, minkä Jadassohn ojensi, ja he puristivat
lujasti toistensa kättä. "No sitten!" "No siis!" Ja käsitysten he
läksivät Ratskelleriin päivällisille.

       *       *       *       *       *

Siellä oli yksinäistä ja hämyisää, takana sytytettiin kaasu heitä
varten, ja ennen liemiruuan tuloa he keksivät vanhoja tovereita.
Tuo paksu Delitzsch! Diederich kuvasi silminnäkijän tarkkuudella
hänen kuolemansa. Ensimäisen lasin Rauenthaler-viiniä he pyhittivät
hiljaa hänen muistolleen. Osoittautui, että Jadassohn oli myöskin
ollut mukana helmikuun mellakoita katsomassa, oppinut silloin
kunnioittamaan voimaa, kuten Diederich. "Hänen Majesteettinsa ilmaisi
sellaista rohkeutta", sanoi asessori, "että ihan pyörryttää. Usein
minä olen, jumalaties, uskonut --." Hän jätti keskeen. Päästäkseen
esittämästä tuota kauheata kuvausta he kohottivat lasinsa. "Sallin
itselleni", sanoi Jadassohn. "Seuraan heti mukana", vastasi Diederich.

Sitten Jadassohn, vaikkakin hänen ruokansa jäähtyi, antautui perin
juurin ylistämään keisarin luonnetta. Poroporvarit, nurisijat ja
juutalaiset saivat moittia häntä miten tahtoivat, yhtä kaikki
meidän jalo, nuori keisarimme oli persoonallisin persoonallisuus,
ilahduttavan impulsiivinen ja mitä omintakeisin ajattelija. Diederich
luuli tämän jo myöskin todenneensa ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän
sanoi itselleen, että ihmisen ulkomuoto välistä petti ja että
saksalainen mieliala ei riippunut aina korvien suuruudesta. He
tyhjensivät lasinsa sen taistelun onnelliselle päättymiselle, jota
käytiin valtaistuimen ja alttarin puolesta kaikellaista kumousta
vastaan.

Niin joutuivat he takaisin Netzigissä vallitseviin olosuhteisiin.
He olivat yksimielisiä siinä, että uusi kansallishenki, johon
kaupunki oli saatava taivutetuksi, ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin
Hänen Majesteettinsa nimen. Valtiolliset puolueet olivat vanhaa
romua, kuten Hänen Majesteettinsa itse oli sanonut. "Minä tunnen
vain kaksi puoluetta, sen, joka on minun puolellani, ja sen, joka
on minua vastaan", hän oli sanonut, ja niin se oli. Netzigissä
oli valitettavasti vallalla se puolue, joka häntä vastusti, mutta
tämän piti muuttua, vieläpä -- se oli Diederichistä selvää --
sotilasyhdistyksen avulla. Jadassohn, joka itse ei siihen kuulunut,
otti kuitenkin tehtäväkseen tutustuttaa Diederichin sen johtaviin
persoonallisuuksiin. Niistä oli ennen kaikkea pastori Zillich,
Jadassohnin yhdistystoveri, oikea tosisaksalainen! Heti sen jälkeen
he tahtoivat käydä vierailulla hänen luonaan. He joivat hänen
terveydekseen. Diederich joi myöskin kapteeninsa maljan, kapteenin,
joka ankarasta esimiehestä oli muuttunut hänen parhaaksi ystäväkseen.
"Palvelusvuosi on kuitenkin se vuosi, jota vailla minä elämässäni
kaikkein viimeisimmäksi tahtoisin olla." Välittömästi ja jo
huomattavasti punastuneena hän huusi:

"Ja sellaisia kohottavia muistoja nämä demokraatit tahtoisivat saada
meidät inhoamaan!"

Vanha Buck! Diederich menetti äkkiä vihasta tasapainonsa, hän
änkytti: "Sellainen ihminen tahtoo estää meitä palvelemasta, hän
sanoo, että me olemme orjia. Koska hän kerta nousi kapinaan --"

"Tuo nyt ei ole enää totta", sanoi Jadassohn.

"Pitäisikö sitten meidän kaikkien sen tähden antaa tuomita itsemme
kuolemaan? Olisivatpa edes tehneet hänet päätään lyhemmäksi!...
Hohenzollernien ei pitäisi sopia meille!"

"Varmastikaan ei hänelle", sanoi Jadassohn ja otti hyvän kulauksen.

"Mutta minä totean" -- Diederich pyöritti silmiään -- "että minä
kuuntelin kaikkia hänen riettaita sopimattomuuksiaan vain siksi,
että olisin saanut tietää, minkä hengen lapsia hän on. Minä otan
Teidät todistajaksi, herra asessori! Jos tuo vanha juonittelija
joskus lähtisi väittämään, että minä olen hyväksynyt hänen ilkeät
majesteetinloukkauksensa, silloin minä otan Teidät todistajakseni,
että minä heti tänään panin vastalauseeni!"

Hiki nousi hänen kasvoilleen, sillä hän ajatteli rakennuslautakuntaa
ja sitä turvaa, mitä hänen olisi; pitänyt sieltä saada... Ilman
mitään aihetta hän heitti pöydälle erään kirjan, pienen, melkein
neliönmuotoisen, ja purskahti ivanauruun.

"Runoja hän kirjoittaa myöskin!"

Jadassohn selaili. "Voimistelijan lauluja. Vankeudesta. Eläköön
Tasavalta! ja Lammen rannalla makasi surullinen nuorukainen... Niin
juuri, sellaisia he olivat. Rikollisia suojelivat ja perustuslakeja
järkyttivät. Sentimentaalista kumousta. Mieliala epäilyttävä ja ryhti
huono. Mutta nyt ovat asiat, jumalankiitos, toisella kannalla."

"Sitä tahdomme toivoa", sanoi Diederich. "Yhdistyksessä me olemme
oppineet miehuutta ja idealismia, mikä riittää, joten runoileminen
saa jäädä."

"Pois teidän alttarikynttilänne!" lausui Jadassohn. "Se on jotakin
minun ystävälleni Zillichille. Nyt on hän jo vetänyt päivällisunensa,
me voimme siis lähteä."

He tapasivat pastorin kahvia juomasta. Hän tahtoi heti lähettää
rouvan ja tyttären pois, mutta Jadassohn pidätti rouvan kohteliaasti
ja koetti myöskin suudella tyttären kättä, mutta tämä käänsi hänelle
selkänsä. Diederich, hyvin iloissaan, pyysi hartaasti naisia jäämään,
ja hänelle se onnistui. Hän selitti heille, että Netzig teki Berlinin
jälkeen jotenkin hiljaisen vaikutuksen. "Naismaailma on myöskin
takapajulla. Annan kunniasanani siitä, että Te, armollinen neiti,
olette täällä se ensimäinen, joka rauhallisesti voisi kävellä Unter
den Lindenillä ilman että kukaan huomaisi Teidän olevan Netzigistä."
Sen jälkeen hän sai kuulla, että neiti tosiaankin oli kerta ollut
Berlinissä, vieläpä Ronacherilla. Diederich käytti tätä hyväkseen
ja muistutti hänelle erästä siellä kuulemaansa laulua, jonka hän
saattoi sanoa vain hänen korvaansa. Kun neiti loi häneen rohkean
syrjäsilmäyksen, niin hän sipaisi parrallaan hänen kaulaansa. Neiti
katsahti häneen rukoilevasti, minkä jälkeen Diederich vasta hänelle
oikein vakuutti, että tämä oli "ihastuttava kovakuoriainen". Tyttö
pakeni suljetuin silmin äitinsä luokse, joka oli pitänyt tätä kaikkea
silmällä. Pastori oli Jadassohnin kanssa vakavassa keskustelussa.
Hän valitti, että netzigiläiset löivät laimin kirkonkäynnin
kuulumattomalla tavalla.

"Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä: huomatkaahan, kolmantena
sunnuntaina pääsiäisestä minun täytyi saarnata lukkarille ja kolmelle
vanhalle vaivaishoitolaisnaiselle. Muilla oli influensa."

Jadassohn sanoi: "Kun otetaan huomioon jotten sanoisi se vihamielinen
suhtautuminen, jota hallitseva puolue osoittaa kirkollisia ja
uskonnollisia asioita kohtaan, niin täytyy ihmetellä noita kolmea
naista. Miks'eivät käy kernaammin kuuntelemassa tohtori Heuteufelin
vapaamielisiä esitelmiä?"

Silloin pastori ponnahti tuolilta. Hänen partansa näytti kuohahtavan,
siinä määrässä hän puhkui ja hänen käyntitakkiinsa syntyi syviä
poimuja: "Herra asessori", hän lausui. "Tämä mies on minun lankoni,
ja minun on kosto! sanoo Herra. Mutta vaikka tämä mies on minun
lankoni ja minun lihallisen sisareni aviomies, niin en voi tehdä
muuta kuin rukoilla Herraa, niin, käsiäni väännellen rukoilla, että
hän käyttäisi kostonnuoltaan. Sillä muutoin täytyisi hänen jonakin,
päivänä antaa sataa tulikiveä ja pikeä koko Netzigin päälle. Kahvia,
huomatkaahan, kahvia tarjoaa Heuteufel muuten ihmisille, jotta nämä
tulisivat ja antaisivat hänen pyydystää heidän sielunsa. Ja sitten
esittää hän heille, että avioliitto ei ole mikään sakramentti,
vaan sopimus -- samoin kuin puvun tilaaminen." -- Pastori nauroi
katkonaisesti.

"Hyi", sanoi Diederich syvällä äänellä. Ja sillävälin kuin Jadassohn
vakuutti pastorille positiivista kristillisyyttään, Diederich alkoi
uudestaan, erään tuolin suojassa, lähennellä kourintuntuvasti
Käthcheniä. "Neiti Käthchen", hän sanoi siinä sivussa, "minä voin
vakuuttaa Teille mitä vakavimmin, että minulle avioliitto on
tosiasiallisesti sakramentti." Käthchen vastasi:

"Hävetkää, herra tohtori."

Diederichin tuli kuuma. "Älkää katsoko noin!"

Käthchen huokasi. "Te olette hirveän raffineerattu. Todennäköisesti
Te ette ole liioin asessori Jadassohnia parempi. Teidän sisarenne
ovat jo kertoneet minulle, mitä kaikkea Te Berlinissä toimititte.
Hehän ovat parhaita ystävättäriäni."

"Sitten me tulemme pian näkemään toisemme uudestaan?" -- "Kyllä,
sopusoinnussa. Mutta Teidän ei tarvitse ajatella, että minä
luottaisin jollain lailla Teihin. Tehän saavuitte yhdessä Guste
Daimchenin kanssa."

Diederich kysyi, mitä se sitten todisti. Hän protesteerasi kaikkia
niitä johtopäätöksiä vastaan, joita tästä puhtaasta sattuman kautta
syntyneestä tosiasiasta jotenkuten tahdottiin tehdä. Sitäpaitsi neiti
Daimchenhan oli kihloissa.

"Niin hän!" huudahti Käthchen. "Häntä se ei estä, hän on niin hirveän
keimailevainen."

Myöskin pastorska vakuutti tätä. Vasta äsken hän oli nähnyt Gusten
kiiltonahkakengissä ja sireeninvärisissä sukissa. Se ei luvannut
hyvää. Käthchen väänsi suutaan.

"Niin, ja tuo perintö --"

Tämä epäilys sai Diederichin hämmästyksestä vaikenemaan. Pastori
oli juuri myöntänyt asessorille, että oli välttämätöntä vielä kerta
lähemmin keskustella herrojen kanssa kristillisen kirkon tilasta
Netzigissä, ja pyysi päällystakkiaan ja hattuaan rouvaltaan.
Portailla oli jo pimeätä. Kun molemmat muut kulkivat edellä, niin
Diederich saattoi vielä kerran kumartua Käthchenin kaulan yli. Tyttö
sanoi nääntyvällä äänellä: "Kukaan ei tuolla lailla kutita parrallaan
Netzigissä" -- mikä ensin mairitteli Diederichiä, mutta heti sen
jälkeen herätti hänessä kiusallisia arveluita. Niin hän jätti
Käthchenin siihen ja hävisi. Jadassohn odotti häntä alhaalla ja sanoi
hiljaa: "Vain rohkeutta! Vanhus ei huomannut mitään, yhtävähän kuin
äiti." Hän räpytti silmiään hartaasti.

Mariankirkon ohi mentäessä nuo kolme herraa olivat tulemaisillaan
torille, mutta pastori jäi seisomaan ja osoitti taakseen
päännyökkäyksellä. "Herrat kai tietänevät, mikä tuon kujan nimi on
tuolla kirkon vasemmalla puolella, holvin alla? Tuo musta katuaukko
tai paremminkin eräs tietty talo siellä."

"Pikku-Berlin", sanoi Jadassohn, sillä pastori ei jatkanut.

"Pikku-Berlin", hän toisti, katkerasti hymyillen ja niin täyteen
pyhää vihaa, että useat ihmiset katsahtivat ympärilleen:
"Pikku-Berlin... Minun kirkkoni siimeksessä! Sellainen talo! Eikä
maistraatti tahdo kuulla minua, vaan pilkkaa minua. Mutta se pilkkaa
myöskin erästä toista", -- samalla pastori läksi uudestaan liikkeelle
-- "ja hän ei anna pilkata itseään."

Jadassohn oli myöskin sitä mieltä, että hän ei antanut itseään
pilkata. Mutta Diederich näki, sillä välin kuin hänen seuralaisensa
kiivailivat, Guste Daimchenin tulevan raatihuoneelta päin. Hän nosti
hänelle hattuaan sääntöjen mukaisesti, ja Guste hymyili julkeasti.
Diederichin mieleen muistui, että Käthchen Zillich oli juuri yhtä
vaalea ja että myöskin hänen nenänsä oli samanlainen pieni ja
julkeasti sisäänpainettu. Hän tai hän, oli oikeastaan samantekevä.
Guste tosin kunnostautui mukiinmenevällä leveydellään. "Ja hän ei
suvaitse mitään. Olen jo saanut korvapuustin." Hän kääntyi ympäri
katsoakseen Gusten jälkeen: takaapäin hän oli erinomaisen pyöreä ja
vaappuva. Silmänräpäyksessä Diederich teki päätöksensä: Guste tai
sitten ei kukaan muukaan!

Zillich ja Jadassohn olivat myöskin huomanneet hänet jälestäpäin.

"Eikö se ollut ylikaitsija Daimchenin tytär?" kysyi pastori ja
lisäsi: "Meidän Valkonauhamme odottaa aina, että hyvät ihmiset
muistaisivat sitä. Kuuluuko neiti Daimchen hyviin? Sanotaan, että hän
on perinyt miljoonan."

Jadassohn riensi selittämään, että siinä oli paljon liioittelua.
Diederich pani vastaan; hän tunsi olosuhteet, eno-vainaja oli
ansainnut sikurilla enemmän kuin luultiinkaan. Hän väitti sitä
niin kauan, että asessori lupasi hänelle hankkivansa Magdeburgin
tuomioistuimelta varmat tiedot. Diederich vaikeni sen jälkeen,
hyvillään.

"Ylipäänsä", sanoi Jadassohn, "raha joutuu vielä Buckeille, mikä
merkitsee samaa kuin kumoukselle." Mutta Diederich tahtoi myöskin
tästä saada paremmat tiedot. "Neiti Daimchen ja minä saavuimme
nimittäin tänne yhdessä samassa junassa", sanoi hän koetteeksi. --
"Vai niin", tokasi Jadassohn. "Saanko kenties onnitella?" Diederich
nosti olkapäitään ikäänkuin olisi kuullut jotakin tahditonta.
Jadassohn pyyteli anteeksi; hän oli vain luullut, että nuori Buck --.

"Wolfgang?" kysyi Diederich. "Hänen kanssaan minä olin Berlinissä
jokapäiväisessä seurustelussa. Hän elää siellä erään näyttelijättären
kanssa."

Pastori ryki paheksien. Kun he saapuivat juuri teatteriaukiolle, niin
hän katsahti sen yli ja lausui:

"Pikku-Berlin on kylläkin minun kirkkoni vieressä, mutta kuitenkin
sentään pimeässä nurkassa. Tämä siveettömyyden temppeli komeilee
avonaisella paikalla, ja meidän poikamme ja tyttäremme" --
hän osoitti näyttämölle johtavaa ovea, minkä edessä joitakin
teatterilaisia seisoi -- "koskettavat hihoillaan porttoja!"

Diederich julisti tämän, murheellisin elein, syvästi valitettavaksi.

Sillävälin he kääntyivät Kaiser-Wilhem-Strasselle ja saivat tervehtiä
erinäisiä herroja, jotka menivät juuri vapaamuurariyhdistykseen. Kun
he olivat syväänpainetut hattunsa jälleen panneet päähänsä ja menneet
ohi, Jadassohn sanoi:

"Täytyy panna merkille ne ihmiset, jotka vielä kuuluvat tuohon
vapaamuurarien sopimattomaan joukkoon. Hänen Majesteettinsa vastustaa
sitä ilmeisesti."

"Lankoni Heuteufelin suhteen tämä vaarallisinkaan lahkolaisuus ei
ihmetytä minua", selitti pastori.

"Niin, ja entäs herra Lauer?" huomautti Diederich. "Ihminen, joka
julkeaa päästää työmiehet liikevoitosta osallisiksi! Sellaisesta voi
uskoa mitä tahansa!"

"Kuulumattominta kaikesta on kuitenkin se", väitti Jadassohn,
"että herra maakunnanoikeusneuvos Fritzsche esiintyy tässä
juutalaisseurassa: kuninkaallinen maakunnanoikeusneuvos käsi kädessä
koronkiskuri Cohnin kanssa. Mitäs siitä Cohnista sanotaan?", kysyi
Jadassohn ja pisti peukalonsa kainalokuoppaan.

Diederich tokasi: "Kun Fritzsche rouva Lauerin kanssa" --. Hän
keskeytti ja selitti käsittävänsä, miten nämä ihmiset selviytyivät
aina oikeuden edessä. "He ovat yksissä tuumin ja punovat juonia."
Pastori Zillich mutisi jotakin yöllisistä juomingeista, joita nämä
kuulemma viettivät ja joissa jo piti tapahtuneen sellaista, jota oli
mahdoton kertoa. Mutta Jadassohn hymyili merkitsevästi:

"Onneksipa herra von Wulckow näki suoraan heidän ikkunastaan sisään."
Ja Diederich nyökäytti hyväksyvästi ylempänä olevaa hallituksen
rakennusta kohden. Aivan siinä vieressä aluekomennuskunnan
vahtisotilas kulki edes takaisin. "Oikein saa nauraa sydämensä
pohjasta, kun näkee tuollaisen kunnon pojan kiväärin välkkyvän!"
huudahti Diederich. "Sillä me pidämme tuon joukkion aisoissa."

Kivääri ei tosin välkkynyt, sillä oli pimeä. Työstä palaavia
työmiehiä työntyi jo tungoksen läpi. Jadassohn ehdotti mentäväksi
hämäränaukuille Klappschin ravintolaan, joka oli aivan tuossa nurkan
takana. Siellä oli mukavata, siihen aikaan sinne ei tullut ketään.
Klappsch oli myöskin oikeamielinen mies, joka pastorille, silläaikaa
kuin hänen tyttärensä haki olutta, ilmaisi lämpimän kiitoksensa sen
siunauksellisen työn johdosta, jota tämä raamatunselityksillään
teki hänen pojilleen. Vanhin oli tosin jälleen varastanut sokeria,
mutt'ei ollut sen johdosta voinut yöllä nukkua, oli kokonaisen tunnin
vain rukoillut Jumalaa niin äänekkäästi, että Klappsch sen kuuli ja
saattoi antaa häntä selkään. Siitä johtui keskustelu hallituksen
virkamiehiin, joille Klappsch hankki aamiaista ja joista hän saattoi
kertoa, miten he viettivät kirkonaikaa sunnuntaina. Jadassohn
teki muistiinpanoja, ja samalla kertaa hänen kätensä katosi neiti
Klappschin selän taakse. Diederich puhui pastorin kanssa kristillisen
työväenyhdistyksen perustamisesta. Hän lupasi: "Joka minun väestäni
ei liity siihen, saa laputtaa!" Nämä suunnitelmat saivat pastorin
hilpeälle tuulelle; sen jälkeen kun neiti Klappsch oli useampia
kertoja tuonut olutta ja konjakkia, hän oli samassa toivorikkaan
päättäväisyyden tilassa, minkä hänen molemmat kumppaninsa olivat
päivän kuluessa saavuttaneet.

"Lankoni Heuteufel", hän huusi ja löi nyrkillään pöytään, "saa
saarnata apinain ja ihmisten sukulaisuudesta niin paljon kuin tahtoo,
minä saan kirkkoni kuitenkin jälleen väkeä täyteen!"

"Eikä vain Teidän kirkkonne täyty", vakuutti Diederich.

"No niin, Netzigissä on liian monta kirkkoa", myönsi pastori. Silloin
Jadassohn sanoi terävästi: "Liian vähän, Jumalan mies, liian vähän!"
Ja hän pyysi Diederichiä todistamaan, miten asiat olivat kehittyneet
Berlinissä. Myöskin siellä olivat kirkot olleet tyhjinä, kunnes Hänen
Majesteettinsa oli puuttunut asiaan. "Pitäkää huolta siitä", hän
oli sanonut kaupungin viranomaisille eräässä ohjesäännössään, "että
Berliniin rakennetaan kirkkoja." Nyt niitä rakennettiin, uskonto tuli
jälleen mielenkiintoiseksi, liike alkoi käydä. Ja kaikki, pastori,
kapakanisäntä, Jadassohn ja Diederich olivat haltioissaan monarkin
syvän hurskauden vuoksi. Silloin kuului laukaus.

"Pamahti!" Jadassohn ponnahti ensimäisenä pystyyn, kaikki katsahtivat
kalpeina toisiinsa. Diederich näki sisäisellä silmällään salaman
nopeudella Napoleon Fischerin, konemestarinsa, luisevat kasvot,
mustan parran, minkä läpi näkyi harmaa iho, ja hän änkytti: "Kumous!
Nyt se alkaa!" Ulkoa kuului juoksevien ihmisten askelten kopinaa: he
tarttuivat kaikki hattuihinsa ja riensivät kadulle.

Paikalle kerääntyneet ihmiset pysyivät arkana kaarena, mikä
ulottui päävahdin nurkalta vapaamuurariyhdistyksen portaille asti.
Ylempänä, missä paikka oli vapaana, makasi joku, kasvot maahan
päin käännettynä, keskellä katua. Ja se sotilas, joka aikaisemmin
niin iloisesti oli kävellyt edestakaisin, seisoi nyt liikkumatta
vahtikoppinsa edustalla. Hänen kypäränsä oli siirtynyt taaksepäin,
hän näytti kalpealta, suu oli auki, ja hän tuijotti kaatuneeseen --
pitäen kivääriä piipusta ja antaen perän painua maahan. Väkijoukosta,
jonka pääasiassa työläiset ja kansannaiset muodostivat, kuului
sekavaa murinaa. Äkkiä eräs miesääni sanoi hyvin kovasti: "ohoo!"
-- mitä seurasi syvä hiljaisuus. Diederich ja Jadassohn vaihtoivat
keskenään ymmärtävän silmäyksen tilanteen kriitillisyyden johdosta.

Eräs poliisi juoksi katua pitkin ja hänen edellään eräs tyttö, jonka
takinliepeet liehuivat. Jo kaukaa huusi viimeksimainittu:

"Siellä hän makaa! Sotamies ampui!"

Hän saapui perille, heittäytyi polvilleen ja ravisteli miestä. "Ylös!
Nouse toki ylös!"

Hän odotti. Miehen jalat näyttivät nytkähtelevän, mutta itse hän jäi
makaamaan, kädet ja jalat ojennettuina katukivelle. Silloin tyttö
huudahti: "Karl!" Ääni helähti, niin että kaikki säpsähtivät. Naiset
huusivat mukana, useita miehiä syöksyi eteenpäin, kädet nyrkeiksi
puristettuina. Joukko kävi sankemmaksi; vaunujen välistä, joiden
täytyi pysähtyä, tuli jälkijoukkoja esiin; ja keskellä uhkaavaa
tungosta tyttö nääntyi, hänen hiuksensa hajaantuivat ja liehuivat, ja
hänen vääntyneistä, märistä kasvoistaan läksi kyllä ääntä, mutta sitä
ei kuultu, sillä niin suuri oli melu.

Ainoa saapuvilla oleva poliisi työnsi joukkoa taaksepäin levitetyin
käsin, väittäen, että se muutoin astui maassa makaavan päälle. Hän
riehui turhaan sitä vastaan, hyppi sen jaloille, joutui ymmälle ja
katseli ylös ilmaan ikäänkuin apua pyytääkseen.

Ja se tuli. Hallitusrakennuksessa avautui ikkuna, suuri parta
ilmestyi näkyviin ja hirvittävä ääni vyöryi esiin, bassoääni, minkä
jokainen kuuli, vaikkei vielä ymmärtänytkään, uhkaavasti kaikuvan
kaiken melskeen läpi kaukaisen tykkien jyskeen tavoin.

"Wulckow", sanoi Jadassohn. "No niin, lopulta."

"Pyydän päästä tästä vapaaksi!" kaikui ylhäältä alas. "Kuka uskaltaa
nostaa melun minun taloni edustalla?" Ja sitten, kun joukko oli
käynyt rauhallisemmaksi:

"Missä on vahtisotilas?"

Nyt vasta useimmat näkivät, että sotilas oli vetäytynyt
vartiokojuunsa: niin syvälle kuin mahdollista, niin että vain
kiväärinpiippu pisti esiin.

"Tule esiin, poikani!" käski basso tuolta ylhäältä. "Sinä olet
täyttänyt velvollisuutesi. Hän härnäsi sinua. Uskollisuudestasi tulet
saamaan palkinnon Hänen Majesteetiltaan. Oletko ymmärtänyt?"

Kaikki olivat ymmärtäneet hänen sanansa ja mykistyivät, vieläpä tuo
tyttökin. Sitä hirvittävämmin Wulckow uhkasi.

"Hajautukaa heti, taikka muutoin minä annan ampua!"

Kului minuutti, ja muutamat livistivät jo tiehensä. Muutamia
työläisjoukkoja irtaantui, epäröi -- ja meni sitten taas kappaleen
matkaa, pää painuneena. Hallintoneuvoston presidentti huusi vielä
alas:

"Paschke, hakekaapas joku lääkäri!"

Sitten läjäytti hän jälleen ikkunan kiinni. Mutta hallitusrakennuksen
sisäänkäytävässä alkoi eloisa liike. Siihen ilmestyi äkkiä herroja,
jotka komensivat, joukko poliiseja juoksi kokoon eri haaroilta,
ryntäsi väkijoukkoon, joka oli vielä jälellä, huutaen aivan yksinään.
Diederich ja hänen seuralaisensa, jotka olivat vetäytyneet nurkkansa
taakse, näkivät muutamia herroja seisomassa vapaamuurariyhdistyksen
portailla. Nyt ilmestyi siihen tohtori Heuteufel. "Minä olen
lääkäri", hän sanoi kuuluvasti, riensi nopeasti kadun yli ja kumartui
haavoitetun puoleen. Hän käänsi hänet ympäri, avasi hänen liivinsä
ja kuunteli hänen rintaansa. Siinä silmänräpäyksessä kaikki olivat
hiljaa, eivät edes poliisit huutaneet enää, mutta tuo tyttö seisoi
siinä, eteenpäin kumartuneena, olkapäät koholla aivan kuin iskun
uhatessa, käsi nyrkkinä sydämellä, aivan kuin tällä olisi nyt ollut
vuoro pysähtyä.

Tohtori Heuteufel nousi. "Hän on kuollut", hän sanoi. Samalla hän
huomasi tytön, joka horjui. Hän tarttui häneen. Mutta tämä seisoi jo
vankkana, katsahti alas kuolleen kasvoihin ja sanoi vain: "Karl."
Vielä hiljemmin: "Karl." Tohtori Heuteufel katsahti ympärilleen
ja kysyi: "Mitäs tälle tytölle on tehtävä?" Silloin Jadassohn
astui esiin. "Asessori Jadassohn, yleisestä syyttäjäkunnasta", hän
sanoi. "Tyttö on vietävä pois. Koska hänen lemmittynsä härnäsi
vahtisotilasta, niin on syytä epäillä, että hän otti osaa tuohon
rangaistavaan tekoon. Me tulemme panemaan tutkimuksen alulle."

Kaksi poliisia, joihin hän viittasi, tarttui jo tyttöön. Tohtori
Heuteufel kohotti äänensä: "Herra asessori, lääkärinä minä julistan,
että tytön tila ei siedä pidättämistä." Joku sanoi: "Viekääpä sitten
järkenään tuo kuollutkin!" Mutta Jadassohn kähisi: "Herra tehtailija
Lauer, minä pyydän päästä kaikesta ammattitoimieni arvostelusta!"

Sillä välin Diederich oli päästänyt itsestään ilmoille suuren
mielenliikutuksen merkkejä. "Oo!... Aa!... Mutta tämähän on --." Hän
oli vallan kalpea; hän lisäsi: "Hyvät herrat... Hyvät herrat, minulla
on tilaisuus --. Minä tunnen nämä ihmiset: niin juuri, sekä miehen
että naisen. Nimeni on tohtori Hessling. Kumpainenkin oli tähän asti
työssä minun tehtaassani. Minun täytyi päästää heidät palveluksestani
julkisesti harjoitetun epäsiveellisyyden vuoksi."

"Ahaa!" sanoi Jadassohn. Pastori Zillich liikahti. "Tässä näkyy
totisesti Jumalan sormi", hän sanoi. Tehtailija Lauer oli harmaassa
suippoparrassaan kovasti punastunut, hänen vanttera vartalonsa tärisi
vihasta.

"Jumalan sormesta voidaan riidellä. Varmaa vain on, herra tohtori
Hessling, että tuo mies antautui vallattomuuteen sen johdosta, että
työstäerottaminen kävi hänen sydämelleen. Hänellä oli vaimo ja
kenties myöskin lapsia."

"He eivät olleet ollenkaan naimisissa", sanoi Diederich. "Sen kuulin
tuolta mieheltä itseltään."

"Mitäs se tähän vaikuttaa?" kysyi Lauer. Silloin pastori kohotti
kätensä. "Olemmeko sitten jo niin pitkällä", hän huusi, "ettei se
mitään vaikuta, seurataanko Jumalan siveyslakia, vai ei?"

Lauer selitti sopimattomaksi väitellä siveyslaeista kadulla ja
sellaisena hetkenä, jolloin joku viranomaisten suostumuksella oli
ammuttu kuoliaaksi; ja hän kääntyi tytön puoleen tarjotakseen hänelle
työtä tehtaassaan. Sillä välin olivat sairasvaunut saapuneet; kuollut
nostettiin maasta. Mutta juuri kun sitä työnnettiin vaunuihin,
tyttö hyökkäsi pystyyn ja syöksyi paarien yli, tempasi ne miehiltä,
jotka eivät osanneet pitää varaansa, sellaisella voimalla, että
ne suistuivat maahan -- ja kuolleen kanssa, siihen takertuneena,
kimakasti huutaen, hän vieri katukiville. Suurella vaivalla saatiin
hänet irroitetuksi ruumiista ja nostetuksi ajurinrattaille.
Apulaislääkäri, joka oli tullut paikalle sairasvaunujen kanssa, ajoi
pois hänen kanssaan.

Jadassohn astui uhkaavasti tehtailija Laueria kohtaan, joka
Heuteufelin ja muiden vapaamuurarien kanssa aikoi poistua.
"Pysähtykää hetkeksi, pyydän. Te mainitsitte äsken, että täällä
viranomaisten suostumuksella -- minä pyydän herroja todistamaan, että
Te käytitte näitä sanoja -- siis viranomaisten suostumuksella joku
oli ammuttu. Minä tahtoisin kysyä, merkitsikö tämä Teidän puoleltanne
mahdollisesti viranomaisten moittimista."

"Vai niin", sanoi Lauer ja katsahti häneen. "Te tahtoisitte
nähtävästi, että minutkin pidätettäisiin?"

"Minä huomautan Teille samassa", jatkoi Jadassohn korkealla,
terävällä äänellä, "että erään vahtisotilaan käyttäytyminen,
sotilaan, joka ampui häntä loukanneen henkilön, muutamia kuukausia
sitten, nimittäin Lückin tapauksessa, määräävällä taholla merkittiin
oikeaksi ja urhoolliseksi ja palkittiin armonosoituksilla ja
kunniamerkeillä. Varokaa arvostelemasta kaikkeinkorkeimpien toimia!"

"Mitään sellaista minä en ole tehnytkään", sanoi Lauer. "Tähän asti
minä olen vain ilmaissut paheksivani tuota herraa, jolla on nuo
hirveät viikset."

"Miten?" sanoi Diederich, joka yhä vielä katseli katukiviä, mille
ammuttu oli kaatunut ja millä oli hieman verta. Lopulta hän käsitti,
että hänet oli vaadittu esille.

"Tätä partaa pitää Hänen Majesteettinsa!" hän sanoi lujasti. "Se
on saksalainen parranpitotapa. Ylipäänsä minä kieltäydyn kaikesta
keskustelusta sellaisen työnantajan kanssa, joka edistää kumousta."

Lauer avasi jo suunsa vimmoissaan, vaikkakin vanhan Buckin veli,
Heuteufel, Cohn ja maakunnanoikeusneuvos Pritzsche tahtoivat viedä
hänet mennessään; ja Diederichin rinnalla Jadassohn ja pastori
Zillich suoriutuivat taisteluvalmiiksi: -- silloin ilmestyi
pikamarssissa osasto jalkaväkeä, sulki kadun, joka kokonaan oli
tyhjennetty, ja luutnantti, joka tuota osastoa johti, vaati herroja
lähtemään. Kaikki tottelivat heti; he näkivät kuitenkin, miten tuo
luutnantti astui vahtisotilaan eteen ja puristi hänen kättään.

"Hyvä!" sanoi Jadassohn. Ja tohtori Heuteufel: "Huomenna tulevat
sitten kapteeni, majuri ja eversti; heidän täytyy lausua kiitoksensa
ja antaa miehelle rahalahjoja."

"Aivan oikein!" sanoi Jadassohn. "Mutta --" Heuteufel pysähtyi.
"Hyvät herrat, koettakaamme sentäänkin päästä tästä selville. Onko
tässä kaikessa sitten mitään järkeä? Tapahtuiko tämä vain siksi, että
tuo talonpoikaistolvana ei ymmärtänyt mitään leikkiä? Vain pikkuinen
kokkapuhe, ja hän olisi saattanut aseettomaksi tuon työmiehen, joka
vaati häntä, toveriaan, taisteluun, toveriaan, joka oli samanlainen
köyhä raukka kuin hän itsekin. Sen sijaan häntä käsketään ampumaan.
Ja jälestäpäin käytetään sitten suuria sanoja."

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche kannatti Heuteufelia ja neuvoi
käyttämään malttia. Silloin sanoit Diederich, joka vielä oli kalpea,
pelättävällä äänellä:

"Kansan täytyy tuntea, mitä mahti on! Ei ole liikaa uhrata yhtä
ihmishenkeä keisarin mahdin ylläpitämiseksi!"

"Kunpa vain tuo henki ei ole Teidän", sanoi Heuteufel. Ja Diederich,
käsi sydämellä:

"Vaikkapa se olisi minunkin!"

       *       *       *       *       *

Heuteufel kohotti olkapäitään. Eteenpäin mentäessä Diederich koetti
selittää pastorille, jonka kanssa hän oli jäänyt hieman jälkeen,
tunteitaan. "Minuun", hän sanoi, sisäisestä kuohunnasta läähättäen,
"tämä tapaus teki suorastaan suurenmoisen, niin sanoakseni
majesteettisen vaikutuksen. Että joku, joka käy röyhkeäksi, voidaan
yksinkertaisesti ampua avonaisella kadulla, ilman tuomiota!
Ajatelkaapas: keskellä meidän porvarillista tylsämielisyyttämme
sattuu jotakin tuollaista -- sankarillista! Siitä toki nähdään, mitä
voima merkitsee!"

"Kun se perustuu Jumalan armoon", lisäsi pastori.

"Luonnollisesti. Siitä juuri on kysymys. Siksi minuun tämä tapaus
vaikutti uskonnollisesti kohottavasti. Ihminen saa toki usein
huomata, että on olemassa korkeampia asioita, voimia, joiden
alaisiksi meidät on annettu. Sillä kun esimerkiksi Berlinin
katumeteleissä, helmikuussa, Hänen Majesteettinsa uskalsi lähteä
ilmiömäisen kylmäverisesti kiehuvaan kumouksellisten joukkoon: niin,
minä sanon vain --". Kun toiset olivat jääneet seisomaan Ratskellerin
edustalle, niin Diederich kohotti äänensä. "Jos silloin keisari olisi
antanut sotaväen sulkea kadut ja ampua meidän joukkoomme, aina vain
ankarammin, minä sanon..."

"Niin Te olisitte huutaneet hurraata", lopetti Heuteufel.

"Te ette kenties?" kysyi Diederich ja koetti salamoida. "Minä toivon
kuitenkin, että meillä kaikilla olisi kansallistunnetta!"

Tehtailija Lauer aikoi jo varomattomasti vastata, mutta hänet
pidätettiin. Hänen asemastaan Cohn sanoi:

"Sitä minullakin on, mutta kustannammeko me armeijamme sellaisia
kujeita varten?" Diederich mittasi häntä katseellaan.

"Teidän armeijanne, sanoitteko niin? Herra tavaratalonomistaja
Colinilla on armeija! Kuulitteko Te herrat?" Hän sanoi ylevästi:
"Tähän asti minä olen tiennyt vain Hänen Majesteetillaan keisarilla
olevan armeijan!"

Tohtori Heuteufel lausui jotakin kansan oikeuksista, mutta Diederich
esitti tärkeästi kannattavalla äänellä, ett'ei toivonut mitään
varjokeisaria. Kansa, joka menetti ankaran kurin, oli tuomittu
kuolemaan... Sillä välin he olivat saapuneet ravintolaan, Lauer ja
hänen ystävänsä istuivat jo. "No niin, ettekö istuudu pöytäämme?"
kysyi Heuteufel Diederichiltä. "Loppujen lopuksihan me kaikki
olemme vapaamielisiä miehiä." Silloin Diederich lausui lujasti:
"Vapaamielisiä tietystikin. Mutta suurissa kansallisissa kysymyksissä
minä ajattelen kokonaisuutta. Minun mielestäni on vain kaksi
puoluetta, jotka Hänen Majesteettinsa on itse maininnut: toinen joka
häntä puolustaa, ja toinen, joka häntä vastustaa. Ja silloin minusta
näyttää, että minulla ei ole mitään paikkaa herrain pöydässä."

Hän teki virheettömän kumarruksen ja meni tyhjän pöydän luokse.
Jadassohn ja pastori Zillich seurasivat häntä. Lähellä istuvat
vieraat katsahtivat ympärilleen; syntyi yleinen hiljaisuus.
Eletyn hetken humalassa Diederich sai päähänsä tilata shampanjaa.
Ylempänä kuiskailtiin, sitten joku siirsi tuoliansa, se oli
maakunnanoikeusneuvos Fritzsche. Hän jätteli hyvästi, tuli
Diederichin pöydän luo puristamaan hänen, Jadassohnin ja Zillichin
kättä ja poistui.

"Sitä olisinkin neuvonut häntä tekemään", huomautti Jadassohn. "Hän
tunsi kuitenkin aikanaan asemansa kestämättömyyden." Diederich
sanoi: "Puhdas ero oli parempi. Sen, jolla kansallisessa suhteessa
on puhdas omatunto, ei tarvitse tosiaankaan pelätä näitä ihmisiä."
Mutta pastori Zillich oli tyrmistynyt. "Oikeamielisen täytyy paljon
kärsiä", hän sanoi. "Te ette vielä tiedä, millainen rettelöitsijä
tohtori Heuteufel on. Huomenna hän kertoo meistä, jumalaties,
millaisia kauhistavia juttuja." Silloin Diederich lyhistyi
kokoon. Tohtori Heuteufel tunsi tuon hänen elämäänsä ikuisiksi
ajoiksi synkentävän kohdan, kun hän tahtoi päästä suorittamasta
asevelvollisuuttaan! Hän oli kieltänyt häneltä, pilkallisessa
kirjeessä, sairaustodistuksen! Hän piti häntä kädessään, saattoi
tuhota hänet! Hirveässä pelossaan Diederich pelkäsi kouluaikaisiakin
paljastuksia, jolloin Heuteufel oli pensselöinyt hänen kaulaansa
ja syyttänyt häntä arkuudesta. Hiki nousi hänen pinnalleen. Sitä
äänekkäämmin hän tilasi hummeria ja shampanjaa.

Toisaalla, vapaamuurarien keskuudessa, olivat mielet uudestaan
kiihdyksissä tuon nuoren työmiehen väkivaltaisen kuoleman johdosta.
Mitähän sotilaat, joita junkkarit käskivät, oikein kuvittelivatkaan!
Hehän käyttäytyivät kuin valloitetussa maassa! Ja kun päät olivat
käyneet kyllin punaisiksi, niin herrat nousivat niin korkealle,
että vaativat myöskin porvaristolle, joka tosiasiallisesti suoritti
kaiken työn, osuutta valtion johdossa. Herra Lauer tahtoi tietää,
missä suhteessa hallitseva luokka oikeastaan oli muiden edellä.
"Ei edes rotuun nähden", hän väitti: "Sillä hehän ovat kaikki
juutalaistuneita, ruhtinassukuja myöten." Ja hän lisäsi: "Tällä minä
en tahdo loukata ystävääni Cohnia."

Oli aika astua väliin; Diederich tunsi sen. Nopeasti nielasi hän
vielä yhden lasin, nousi ylös, astui painavasti keskelle lattiata,
goottilaisen kattokruunun alle ja sanoi terävästi:

"Herra tehtailija Lauer, sallikaa minun kysyä, luetteko Te niihin
ruhtinassukuihin, jotka Teidän persoonallisen mielipiteenne mukaan
ovat juutalaistuneita, myöskin saksalaisia ruhtinassukuja."

Lauer vastasi rauhallisesti, melkein ystävällisesti: "Tottahan toki."

"Niinkö", sanoi Diederich, hengittäen syvään, toipuakseen saamastaan
iskusta. Koko yleisön tarkatessa häntä hän kysyi:

"Ja niihin juutalaistuneisiin saksalaisiin ruhtinassukuihin Te luette
myöskin sen, jota minun ei tarvitse tässä edes mainita?" Riemuiten
sanoi Diederich tämän ja täysin varmana, että hänen vastustajansa
sekaantuisi, menettäisi puhelahjansa ja vaipuisi pöydän alle. Mutta
tämä muuttui odottamatta kyynilliseksi.

"No, no niin", sanoi Lauer.

Nyt oli Diederichin vuoro menettää ryhtinsä suuttumuksesta. Hän
katsahti ympärilleen: oliko hän sitten kuullut oikein. Ihmisten
kasvot saivat hänet siitä vakuutetuksi. Silloin hän mainitsi, että
kyllä vielä tultiin näkemään, mitä seurauksia sellaisesta lausunnosta
tuli olemaan herra tehtailijalle, ja vetäytyi mukiinmenevässä
järjestyksessä ystävälliseen leiriin. Samaan aikaan sukeltautui
Jadassohnkin esiin, oltuaan kadonneena jossakin tiettymättömissä.

"Minä en ole ollut sattuneessa tapauksessa läsnä", hän sanoi heti.
"Minä sanon tämän nimenomaan, koska sillä saattaa olla merkitystä
asian jatkuvalle kehittymiselle." Ja sitten hän antoi esittää sen
itselleen juurta jaksain. Diederich teki sen kiihkeästi; hän piti
sitä erityisenä ansionaan, että oli katkaissut viholliselta tien.
"Nyt hän on käsissämme!"

"Kyllä" vahvisti Jadassohn, joka oli tehnyt muistiinpanoja.

Sisäänkäytävästä saapui paikalle jäykin askelin vanhemmanpuoleinen
herra tuiman näköisenä. Hän kumarteli kummallekin puolelle ja
valmistautui menemään kumouksen edustajain luokse. Mutta Jadassohn
sai hänet pidätetyksi. "Herra majuri Kunze! Vain yksi sana!" Hän
puhui hänelle puoliääneen ja viittaili samalla silmillään oikealle ja
vasemmalle. Majuri näytti epäröivän. "Vakuutatteko kunniasanallanne,
herra asessori, että sitä on tosiaankin väitetty?" hän kysyi. Kun
Jadassohn paraikaa sitä vakuutti, niin herra Buckin veli astui esiin,
solakkana ja sirosti puettuna, ja lupasi antaa herra majurille
tyydyttävän selityksen. Mutta majuri valitti; sellaista puhetta ei
yksinkertaisesti voitu selittää; ja hänen ilmeensä kävi pelottavan
synkäksi. Siitä huolimatta hän loi valittavan, katuvan katseen
vanhaan toveripöytäänsä. Silloin, ratkaisevalla hetkellä, Diederich
kohotti shampanjapullon astiasta. Majuri huomasi sen ja seurasi
velvollisuudentuntoaan. Jadassohn esitti: "Herra tehtailija tohtori
Hessling."

Diederich ja majuri puristivat lujasti toistensa kättä. Kiinteästi
ja vilpittömästi he katsoivat toistensa silmiin. "Herra tohtori",
sanoi majuri, "Te olette osoittautunut saksalaiseksi mieheksi!"
Tömisteltiin jaloilla, asetettiin tuoleja paikoilleen, esitettiin
maljoja, ja sitten piti juoda. Diederich tilasi heti uuden pullon.
Majuri tyhjensi lasinsa niin usein kuin se täytettiin, ja ryyppyjensä
välissä hän vakuutti olevansa mies paikallaan, mikäli saksalainen
uskollisuus oli kysymyksessä. "Joskin minun kuninkaani onkin jo
vapauttanut minut vakinaisesta palveluksesta --"

"Herra majuri", selitti Jadassohn, "oli viimeksi täkäläisessä
aluekomennuskunnassa."

-- "minulla on vielä vanha sotilaansydän" - hän koputti sormellaan
sydäntään -- -- "ja epäisänmaallisia pyrkimyksiä minä tulen aina
vastustamaan. Tulella ja miekalla!" hän huusi ja löi nyrkillään
pöytään. Samassa silmänräpäyksessä tavaratalon omistaja Colin
painoi hattunsa syvään päähänsä ja poistui kiireesti. Herra Buckin
veli pyörähti ensin käymälässä, jotta hänen katoamisensa ei
olisi näyttänyt niin pakomaiselta. "Ahaa!" sanoi Jadassohn sitä
äänekkäämmin. "Herra majuri, vihollinen on hävinnyt." Pastori Zillich
oli yhä vielä levoton.

"Heuteufel on jäänyt. Minä en luota häneen."

Mutta Diederich, joka tilasi kolmannen pullon, katsahti pilkallisesti
Laueriin ja Heuteufeliin, jotka kahdenkesken jääneinä tuijottivat
häpeissään olutlaseihinsa.

"Meillä on valta", hän sanoi, "ja nuo herrat tuolla tietävät sen. He
eivät enää kapinoi, kun vahtisotilas ampui. He näyttävät siltä kuin
pelkäisivät itse joutuvansa kiikkiin. Ja he joutuvatkin!" Diederich
selitti, että hän tuli noiden äskeisten lausuntojen vuoksi tekemään
ilmoituksen yleisellesyyttäjistölle herra Laueria vastaan. "Ja minä
tulen pitämään siitä huolen", vakuutti Jadassohn, "että tuo kantelu
otetaan huomioon. Minä tulen itse esiintymään pääkäsittelyssä. Herrat
tietävät, että minä en tule todistajana kysymykseen, koska en ollut
läsnä itse tapauksessa."

"Me tulemme täällä kuivaamaan suon", sanoi Diederich ja alkoi puhua
sotilasyhdistyksestä, johon kaikkien uskollisten saksalaisten ja
keisarillismielisten miesten piti turvautua. Majuri sai kasvoilleen
virkamiehen ilmeen. Totta kaiketi, hän kuului sotilasyhdistyksen
johtokuntaan ja palveli yhä vielä kuningastaan niin hyvin kuin
voi. Hän oli myöskin valmis ehdottamaan Diederichiä jäseneksi,
jotta kansalliset ainekset olisivat vahvistuneet. Sillä tähän
asti, sitä oli mahdoton kieltää, kiusalliset demokraatit olivat
vielä enemmistönä. Majurin mielestä viranomaiset ottivat liiaksi
huomioon Netzigissä vallitsevat olosuhteet. Hän itse tulisi, jos
joutuisi nimitetyksi aluepäällikön virkaan, pitämään silmällä
herrojen reserviupseerien valintaa, sen hän takasi. "Mutta kun minun
kuninkaani valitettavasti on ottanut minulta mahdollisuuden --"
Diederich täytti hänen lasinsa lohduttaakseen häntä. Majurin juodessa
Jadassohn kumartui Diederichin puoleen ja kuiskasi: "Älkää usko
sanaakaan siitä, mitä hän sanoo! Hän on luppakorva koira ja ryömii
vanhan Buckin edessä. Meidän täytyy vaikuttaa häneen."

Diederich teki sen heti: "Minä olen nimittäin jo hallintoneuvoston
presidentin, herra von Wulckowin kanssa tehnyt muodollisen
sopimuksen." Ja kun majurin silmät suurenivat:

"Ensi vuonna meillä on, herra majuri, valtiopäivämiesvaalit. Sitten
on meillä oikeamielisillä oleva raskas työ tehtävänä. Taistelu alkaa
jo."

"Työhön käsiksi!" sanoi majuri katkerasti. "Kippis!"

"Kippis!" sanoi Diederich. "Mutta, hyvät herrat, olivatpa
kumoukselliset pyrkimykset maassa miten vahvat tahansa, me olemme
vahvempia, sillä meillä on agitaattori, joka vastustajilta puuttuu,
ja se on Hänen Majesteettinsa."

"Hyvä!"

"Hänen Majesteettinsa on asettanut valtakuntansa kaikille osille,
siis myöskin Netzigille, sen vaatimuksen, että kansalaisten pitää
lopultakin herätä! Ja sen mekin tahdomme tehdä!"

Jadassohn, majuri ja pastori Zillich ilmaisivat valveillaolonsa
siten, että löivät pöytään, huusivat hyväksymistään ja joivat
toistensa maljoja. Majuri huusi: "Meille upseereille on Hänen
Majesteettinsa sanonut: Tässä ne herrat, joihin minä voin luottaa!"

"Ja meille hän on sanonut", huusi pastori Zillich, "että jos kirkko
tulee tarvitsemaan ruhtinaita --"

Ei tarvinnut enää mistään välittää, sillä ravintola oli jo aikoja
sitten tyhjentynyt, Lauer ja Heuteufel olivat poistuneet huomaamatta
ja valot oli sammutettu takimmaisissa kaariholveissa.

"Hän on myöskin sanonut --" Diederich pullisti poskensa,
viiksenkäret ulottuivat silmiin asti, mutta hän salamoi kuitenkin
peloittavasti. "Me elämme liikkeen merkeissä! Ja niin se onkin! Hänen
ylevän johtonsa alaisina me olemme lujasti päättäneet harjottaa
liiketoimintaa!"

"Ja nousta virkauralla!" kähisi Jadassohn. "Hänen Majesteettinsa on
sanonut, että ne, jotka tahtovat auttaa häntä, ovat tervetulleita.
Luuleeko kenties joku, että tämä ei koskisi minua myöskin?" kysyi
Jadassohn taisteluunvaativasti, samalla kun hänen korvansa olivat
veripunaiset ja kiiltävät. Majuri mylvi taas:

"Ja minun kuninkaani voi totta totisesti luottaa minuun. Hän
päästi minut palveluksesta liian aikaisin, sen minä sanon hänelle
rehellisenä saksalaisena vasten naamaa. Hän tulee minua vielä
kipeästi kaipaamaan, jos leikki alkaa. Minä en aio loppua ikääni
vain paukkukaramellejä heitellä yhdistyksen tanssiaisissa. Minä olin
Sedanissa!"

"Herrjemersch, ja minä kanss'!" lausui ohut, kirkuva ääni jostakin
näkymättömästä syvyydestä, ja holvien varjoista astui esiin pieni
ukko valkeine, liehuvine hiuksineen. Hän hoiperteli esiin, hänen
silmälasinsa kipinöivät, hänen poskensa hehkuivat, ja hän huusi:
"Herra majuri Kunze! No niin! Vanha sotatoveri, Te jaksatte yhtä
hyvin kuin silloin Ranskassa. Minä sanon sen aina: hyvin eletty
ja kernaasti sitä olisi eletty pari vuotta kauemmin!" hän sanoi
murtaen ja katkonaisesti. Majuri esitti hänet. "Gymnaasinopettaja,
herra professori Kühnchen." Mistä johtui, että hänet oli jätetty
sinne pimeään, hän koetti selittää ja lausui siitä mitä eloisimpia
arveluita. Aikaisemmin hän oli ollut eräässä seurassa. "Niin,
minun on kaikesta päättäen täytynyt hieman nukahtaa, ja sitten nuo
kirotut koiranleuat ovat minut jättäneet", hän sanoi, murtaen vielä
pahemmin. Uni ei ollut yhtään vähentänyt hänen humalaansa, hän
muistutti majurille, kerskaavaisesti kirkuen, heidän yhteisiä töitään
tuona rautaisena vuotena. "Ranskan vapaaehtoiset!" hän huudahti,
ja hänen hampaattomasta, poimuisesta suustaan huokui kosteutta.
"Oli sekin joukkoa! Kuten herrat näkevät, on minulla tässä jäykkä
sormi, siihen puri eräs ranskalainen, vain siksi, että minä aioin
sapelillani hieman leikata sen kurkkua. Sellainen lurjus miehekseen!"
hän sanoi, murtaen entistä enemmän. Hän näytteli sormeaan pöydän
ympärillä ja sai aikaan ihmettelyhuutoja. Diederichin innostuneisiin
tunteisiin sekaantui tosin pelkoa, hänen täytyi ajatella olevansa
tuon ranskalaisen asemassa: tuo pieni kiihkeä ukko lankesi hänen
rinnalleen ja pani miekan lappeen hänen kaulalleen. Hän oli pakotettu
poistumaan hetkeksi.

Kun hän palasi, niin majuri ja professori kuvasi, huutaen toistaan
paremmin, erästä villiä taistelua. Kummankaan puhetta ei voinut
ymmärtää. Mutta Kühnchen kimitti yhä terävämmin majurin mylvinän
läpi, kunnes sai tämän vaikenemaan ja saattoi esteettömästi
lörpötellä. "Niin, vanha ystävä, heillä mahtaa olla sukkela pää.
Kun he suistuvat portaista, niin he eivät jätä astumatta millekään
portaalle. Mutta sen tulen silloin siihen rakennukseen, missä
ranskalaiset istuivat, sen sytytti Kühnchen, eikä siitä jäänyt mitään
jälelle. Minä käytin kuitenkin sotajuonta ja tekeydyin kuolleeksi,
eikä nuo raadot huomanneet mitään. Ja kun se sitten paloi, niin,
ymmärrettävästi kyllä, heillä ei ollut mitään halua puolustaa
isänmaata, vaan pyrkivät ulos, minkä taisivat! Mutta silloin heidän
olisi pitänyt olla katsomassa meitä saksalaisia. Muurilta me
ammuimme, kun he tahtoivat kontata portaita alas! Ilmahyppyjä he
tekivät kuin kaniinit!"

Kühnchenin täytyi keskeyttää keksintönsä, hän hihitti kovasti,
samalla kun pöydän ympärys nauroi jymisevästi.

Kühnchen tointui. "Nuo väärät raadot saivat meidät myöskin
salakavaloiksi! Ja entäs naiset! Niin, hyvät herrat, jotakin niin
pahanilkistä kuin ranskalaiset naiset, ei ole ylipäänsä enää
olemassa. Kuumaa vettä ne valoivat meidän päähämme. Nyt minä kysyn
Teiltä, tekeekö sellaista jokin nainen? Kun oli tulipalo, niin he
heittivät lapsensa ikkunasta ja tahtoivat, että meidän olisi pitänyt
ottaa ne vastaan. Se ei ole mitään somaa, vaan tyhmää! Paineteillamme
me otimme nuo pienet raadot vastaan. Mutta nuo naiset!" Kühnchen piti
luuvaloista sormeaan käyränä, aivan kuin kiväärin liipasimessa ja
katseli samalla ylös, ikäänkuin siellä olisi ollut jokin vartaaseen
pistettävä. Hänen silmälasinsa kipinöivät, hän valehteli edelleen.
"Lopuksi tuli hyvin paksu nainen, joka ei päässyt etuperin ikkunasta
ja koetti sentähden takaperin. Silloin hän ei ollut ottanut
Kühncheniä lukuun. Minä en ollut mikään hullu, minä kiipesin kahden
toverin olkapäille ja kutitin painetillani hänen paksua ranskalaista
--"

Enempää ei voitu kuulla, hyväksymyshuudot olivat liian äänekkäitä.
Professori sanoi vielä: "Jokaiselle Sedanissa olleelle minä kerron
tämän jutun luokkani jaloja sanoja käyttäen. Nuorten pitää tietää,
millaisia sankari-isiä heillä on ollut."

Oltiin yhtä mieltä siitä, että tämä saattoi nuoren polven
kansallistuntoa kehittää, ja kilistettiin Kühnchenin kanssa.
Haltioituneita kun olivat, niin kukaan ei ollut huomannut, että
uusi vieras oli ilmestynyt pöytään. Jadassohn näki äkisti tuon
vaatimattoman, harmaan miehen, jolla oli hohenzollern-viitta päällä,
ja iski hänelle silmää suosiollisesti. "No niin, osutaan aina
paikalle, herra Nothgroschen!" Diederich tiuskasi hänelle ylevästi:
"Kukas Te sitten olette?"

Vieras kumarteli.

"Nothgroschen, Netziger Zeitungin toimittaja."

"Siis nälkäkandidaatti", sanoi Diederich ja salamoi. "Rappiolle
joutuneet gymnasistit, ylioppilaskokelasproletaarit merkitsevät
meille vaaraa!"

Kaikki nauroivat; toimittaja hymyili nöyrästi.

"Hänen Majesteettinsa on pannut Teidät merkille", sanoi Diederich.
"No niin, istuutukaa!"

Hän kaatoi hänelle shampanjaa, ja Nothgroschen joi kiitollisen
ryhdikkäästi. Selvänä ja hämillään hän katseli ympärilleen tässä
seurassa, jonka itsetuntoa monet tyhjät, lattialla seisovat pullot
olivat kovasti kohottaneet. Hänet unhoitettiin jälleen pian. Hän
odotti kärsivällisenä, kunnes joku kysyi häneltä, miten hän sitten
oli keskellä yötä päässyt siihen tuiskahtamaan. "Minun täytyi toki
laittaa lehti valmiiksi", selitti hän siihen, tärkeänä kuten pikku
virkamies. "Herrat saavat aamulla aikaisin lukea, miten tuo työmiehen
ampuminen oikein tapahtui."

"Sen me tiedämme paremmin kuin Te", huusi Diederich. "Te hankitte
tietonne vain omista nälkäisistä käpälistänne!"

Toimittaja hymyili anteeksipyytävästi ja kuunteli mukautuvasti, miten
kaikki sekaisin kuvasivat hänelle illan tapahtumia. Kun melu asettui,
niin hän sanoi: "Tuo herra tuolla --"

"Tohtori Hessling", sanoi Diederich terävästi.

"Nothgroschen", mutisi toimittaja. "Koska Te äsken mainitsitte
keisarin nimen, niin Teitä tulee huvittamaan se seikka, että taas on
annettu julistus."

"Pyydän päästä kaikesta moitiskelusta!" vaati Diederich. Toimittaja
kumarsi ja laski käden sydämelleen. "Kysymys on keisarin kirjeestä."

"Se on taas joutunut Teidän pöydällenne jonkin ilkeän petoksen
kautta?" kysyi Diederich. Nothgroscher, ojensi kätensä vakuuttavasti.
"Sen on keisari itse määrännyt julkaistavaksi. Huomenna varhain
saatte lukea sen lehdestä. Tässä on korrehtuurivedos!"

"Hellittäkää, tohtori", pyysi majuri. Diederich huusi: "Miten
niin, tohtori? Oletteko Te tohtori?" Mutta vain kirje kiinnitti
läsnäolijain huomiota, ja paperiliuska siepattiin toimittajan
kädestä. "Hyvä!" huusi Jadassohn, joka vielä joltisenkin
vaivattomasti pystyi lukemaan. "Hänen Majesteettinsa tunnustaa
positiivista kristinuskoa." Pastori Zillich ilakoitsi niin
perinpohjaisesti, että häntä alkoi nikottaa. "Siinä on jotakin
Heuteufelille! Lopultakin sellainen julkea luonnontieteilijä,
huk, saa, mitä hänelle kuuluu. He käyvät ilmestyskysymyksen
kimppuun. Tuskin sitä minäkään ymmärrän, huk, ja minä olen tutkinut
jumaluusoppia!" Professori Kühnchen heilutteli paperiliuskoja
ilmassa. "Hyvät herrat, jollen minä luetuta tätä kirjettä luokalla
ja anna kirjoittaa siitä ainetta, niin minun nimeni ei ole enää
Kühnchen!" hän sanoi pahasti murtaen.

Diederich oli syvästi vakava. "Niin juuri, Hammurabi oli Jumalan ase!
Minä tahtoisin kerta nähdä jonkun, joka sen kieltää!" Ja hän salamoi
ympärilleen. Nothgroschen koukisti olkapäitään. "Niin, ja keisari
Wilhelm Suuri!" jatkoi Diederich. "Hänestä minä väitän sitä aivan
pontevasti! Jos hän ei ollut Jumalan ase, niin silloin Jumala ei
ylipäänsä tiedä, mikä ase on!"

"Olen aivan samaa mieltä", vakuutti majuri. Onneksi kukaan ei
väittänyt vastaan, sillä Diederich oli valmis mihin tahansa. Pitäen
pöydästä kiinni hän ponnistautui ylös tuoliltaan. "Mutta meidän jalo,
nuori keisarimme?" kysyi hän uhkaavasti. Kaikilta puolin vastattiin:
"Persoonallisuus... impulsiivinen... monipuolinen... omintakeinen
ajattelija." Mutta Diederich ei ollut tyytyväinen.

"Minä vaadin, että hän myöskin on ase!"

Se myönnettiin.

"Ja minä vaadin edelleen, että me saatamme tämän päätöksemme
sähkösanomalla Hänen Majesteettinsa tietoon!"

"Minä kannatan ehdotusta!" mylvi majuri. Diederich totesi:
"Yksimielinen, haltioitunut hyväksyminen!" ja putosi jälleen
istuimelleen. Kühnchen ja Jadassohn ryhtyivät yhdessä laatimaan
sähkösanomaa. He lukivat julki, niin pian kuin olivat jotakin
keksineet.

"Eräs Netzigin Ratskelleriin kokoontunut seurue --"

"Kokous", vaati Diederich. He jatkoivat:

"Kokous, jonka muodostivat kansallismieliset miehet --"

"Kansallismieliset, huk, ja kristilliset", lisäsi pastori Zillich.

"Mutta tahtovatko sitten herrat todellakin?" kysyi Nothgroschen,
hiljaa rukoillen. "Minä luulin, että se oli pila."

Silloin Diederich suuttui.

"Me emme tee pilaa kaikkeinpyhimmistä asioista! Pitääkö minun
osoittaa se Teille, epäonnistunut ylioppilaskokelas, oikein
kouriintuntuvasti?"

Kun Nothgroschenin kädet vakuuttivat täydellistä antautumista, niin
Diederich rauhoittui heti ja sanoi: "Kippis!" Sen vastineeksi majuri
huusi, aivan kuin olisi halennut: "Me olemme ne herrat, joihin Hänen
Majesteettinsa saa luottaa!" Jadassohn pyysi hiljaisuutta ja luki.

"Netzigin Ratskelleriin kokoontunut kansallis- ja kristillismielisten
miesten kokous ilmaisee Teidän Majesteetillenne yksimielisen,
haltioituneen uskollisuuden osoituksensa Teidän Majesteettinne
kohottavan, ilmestysuskon tunnustamisen johdosta. Me vakuutamme
syvimmän kammomme kaikkea kumousta vastaan ja näemme tänään
täällä Netzigissä sattuneessa, vahtisotilaan teossa, ilahduttavan
todistuksen siitä, että Teidän Majesteettinne yhtä hyvin kuin
Hammurabi ja keisari Wilhelm Suuri on Jumalan ase." Taputettiin käsiä
ja Jadassohn hymyili hyvillään.

"Allekirjoitukset!" huusi majuri. "Tai onkos jollakin herroista vielä
jotakin huomautettavana?" Nothgroschen ryki. "Vain yksi ainoa sana,
mitä vaatimattomin."

"Minä tahtoisin päästä siitä vapaaksi", sanoi Diederich. Toimittaja
oli juonut itselleen rohkeutta, hän keinutteli itseään istuimellaan
ja hihitti ilman syytä.

"Minä en tahdo sanoa ollenkaan mitään vahtisotilasta vastaan, hyvät
herrat. Minä olen pikemminkin aina ajatellut, että sotamiesten
virkaan kuuluu juuri ampuminen."

"No mitäs sitten?"

"Niin, mutta tiedämmekö me, että keisari ajattelee samalla tavalla?"

"Se on itsestäänymmärrettävätä! Lückin tapaus!"

"Ennakkotapaukset -- hihi -- ovat sangen sopivia, mutta me tiedämme
kuitenkin kaikki, että keisari on omintakeinen ajattelija -- hihi --
ja impulsiivinen. Hän ei anna kernaasti kenenkään mennä edelleen.
Jos minä tahtoisin kirjoittaa lehteen, että Teistä, herra tohtori
Hessling, pitäisi tehdä ministeri, silloin -- hihi -- Teistä ei sitä
juuri tulisikaan."

"Juutalaista kieroilua!" huusi Jadassohn. Toimittaja suuttui. "Minä
kirjoitan puolitoista palstaa herätystekstiä jokaista suurempaa
kirkkojuhlaa varten. Mutta tuo vahtisotilas voi myöskin joutua
syytteeseen murhasta. Silloin me olemme satimessa."

Seurasi hiljaisuus. Majuri laski miettivästi lyijykynänsä kädestään.
Diederich tarttui siihen. "Olemmeko me kansallismielisiä miehiä?"
Ja hän kirjoitti nimensä vihaisena sähkösanoman alle. Nothgroschen
tahtoi heti seurata hänen esimerkkiään.

"Lennätinkonttoriin!"

Diederich määräsi, että lasku piti esitettämän hänelle seuraavana
päivänä, ja sitten sitä lähdettiin. Nothgroschen oli kerta kaikkiaan
täynnä ylitsevuotavia toiveita. "Kun minä saan keisarillisen
vastauksen, niin minä tulen...!"

Majuri mylvi: "Me tulemme kyllä näkemään, miten kauan minä vielä
järjestän hyväntekeväisyysjuhlia!"

Pastori Zillich näki jo kirkossaan väkijoukon tukehtuvan ahtaudesta
ja Heuteufelin kansan kivittämänä. Kühnchen uneksi jo verilöylyistä
Netzigin kaduilla. Jadassohn kähisi: "Uskaltaakohan kukaan enää
epäillä minun uskollisuuttani keisaria kohtaan?" Ja Diederich: "Vanha
Buck pitäköön varansa! Myöskin Klüsing Gausenfeldissä! Me havahdumme
unesta!"

Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä
odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät
alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan
"Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi,
mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties
jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa
suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla
kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin
kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti
virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli
lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden --
mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän
pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich
salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta:
keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää
vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle
uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään,
löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!"
Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan
pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi
muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi
herrojen luokse.

Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä
ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi
ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin
nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä,
ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten
majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa
Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa
saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä",
erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi
hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten
kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko
"sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen.
"Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten
miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!... Te saatte sen
lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle
yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla
on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti
on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta
Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon
miehen asema kävisi uhatuksi."

Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin
katsomatta:

"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on
ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon
työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen
edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle
keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi... Olkaa
vakuutettu" -- ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta
Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin
älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen
viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka
salamoivat.

"Nyt minä melkein uskoin --" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin
suuresti samannäköinen kuin -- kuin --."




IV.


Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla
laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli
siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin.
Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa
perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa,
ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he
viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi
pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän
selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen
komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut
liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille
osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille
tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta,
jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi
liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan
tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme,
mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä
markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen
kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra
talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta,
jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki
jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen,
sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään
alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te
tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava
pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että
minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään
tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä
uutta kurssia, se on --" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä!
Suurpiirteisyyttä!"

Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen
perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen
sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä
olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi
tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta
silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa
tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä
hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän
kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni
ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja
suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita.
Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa
mennä menojaan."

Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo
äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä -- ja
sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin
Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden,
Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti
kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin
Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki
harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän
täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich
kylmästi. Silloin Sötbier alkoi:

"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään
patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta
alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri..."

"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla
holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.

"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."

"Minulle ei."

Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein
uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään
huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi:
"Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä
Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän
sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen,
mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt,
Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän
holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi
edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään
tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi
ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi
sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä
suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin
hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että
vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli
tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut
käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari
selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa
olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia,
semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin
huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo.
Kiitoksia, saatte mennä."

Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich
työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä
meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi:
hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!"
hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan,
ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin
Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei,
rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen
pikaiseksi laajentamiseksi -- joista minä en tänään vielä tahdo puhua
mitään."

Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin
sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan
katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi
houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä",
ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta
oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada
kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön
ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori
Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja
antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan,
missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen
aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden
pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne
osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän
shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä -- niinpä niin, ja
keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen
jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."

"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti
sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen
vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen
Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi."
Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin
väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan;
miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle
kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel
vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole
tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia
suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei,
ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän
sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin
hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille
uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti
tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti
käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään
paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen
keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva
ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi
miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua!
"Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta,
"antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi
hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" -- "Sen, jonka minä kirjoitin Teille
asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen
lääkäri mietti.

"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä
velvollisuuksianne!"

"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun
varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä
vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui
esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.

"Jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole enää Teidän kirjettänne."

"Minä vaadin siitä Teidän kunniasananne."

"Sitä minä en anna käskystä."

"Sitten minä kiinnitän Teidän huomionne lainvastaisen menettelynne
seurauksiin. Jos Te vain minun kirjeeni avulla tahdotte jossakin
tilaisuudessa tuottaa minulle ikävyyksiä, niin silloin tapahtuu
ammattisalaisuuden ilmoittamisrikos. Silloin minä ilmiannan Teidät
lääkäriyhdistykselle, haastan Teidät oikeuteen ja käytän kaiken
vaikutusvaltani tehdäkseni Teidät mahdottomaksi!" Mitä suurimman
liikutuksen vallassa, melkein äänettömänä: "Te näette minut valmiina
vaikka mihin! Meidän välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"

Tohtori Heuteufel katsahti häneen uteliaasti, hän ravisti päätänsä,
hänen kiinalaisviiksensä keikkuivat, ja hän sanoi:

"Teillä on ähky."

Diederich peräytyi, hän änkytti: "Mitäs se Teitä liikuttaa?"

"Ei liikutakaan", sanoi Heuteufel. "Se huvittaa minua vain menneiltä
päiviltä lähtien, koska minä aina olen sitä Teille ennustanut."

"Mitä sitten? Olkaa niin suosiollinen ja sanokaa." Mutta Heuteufel
torjui pyynnön. Diederich katsoi häneen salamoiden. "Minun täytyy
pontevasti vaatia Teitä täyttämään velvollisuutenne lääkärinä!"

Heuteufel vastasi, ett'ei ollut hänen lääkärinsä. Silloin Diederichin
mahtava ilme hävisi ja hän tiedusteli valittavasti. "Usein minulla
on kipuja kaulassa. Uskotteko sitten, että se tulee pahemmaksi? Onko
minulla jotakin pelättävänä?"

"Minä neuvon Teitä kääntymään jonkun spesialistin puoleen."

"Te olette täällä kuitenkin ainoa asiantuntija! Jumalan tähden, herra
tohtori, Te teette itsenne syntiin vikapääksi, sillä minulla on perhe
ylläpidettävänä."

"Sitten Teidän pitäisi vähemmän polttaa, juoda myöskin vähemmän.
Eilisiltana sitä tuli liiaksi."

"Vai niin." Diederich suoristautui. "Te ette suo minulle shampanjaa.
Ja vain tuon uskollisuusadressin vuoksi."

"Jos Te oletatte minulla olevan kehnoja vaikuttimia, niin sitten
Teidän ei tarvitse kysyä minun neuvojani."

Mutta Diederich rukoili edelleen. "Sanokaapas minulle edes, voinko
minä saada syöpätaudin."

Heuteufel pysyi lujana. "Niin Te olitte aina risa- ja riisitautinen.
Teidän olisi pitänyt vain palvella, silloin ette olisi noin paisunut."

Lopulta hän antautui toimittamaan tutkimuksen ja ryhtyi pensselöimään
kurkunpäätä; Diederich tukehtui, pyöritti tuskallisesti silmiään
ja takertui lääkärin käsivarteen. Heuteufel veti pois pensselinsä.
"Sillä lailla minä en luonnollisesti pääse perille." Hän nauroi
nenäänsä. "Te olette vielä sellainen kuin ennenkin."

Niin pian kun Diederich oli saanut ilmaa sisäänsä hän läksi tästä
kauhujen kamarista. Talon edustalla, silmät vielä kyynelissä, hän
törmäsi yhteen asessori Jadassohnin karissa. "No niin?" sanoi
Jadassohn. "Eikö juominki soveltunutkaan Teille? Ja varta vasten
menette Heuteufelille?"

Diederich vakuutti, että hänen terveytensä oli hyvä, loistava. "Mutta
tuo mies sai minut kiihtymään! Minä menin hänen luokseen, koska pidin
velvollisuutenani vaatia tyydyttävää selitystä tuon herra Lauerin
eilisten lausuntojen johdosta. Ei ole minun kaltaiselleni miehelle,
jolla on oikea mieliala, mitään houkuttelevata keskustella itse
Lauerin kanssa."

Jadassohn ehdotti mentäväksi Klappschen oluttupaan.

"Minä menin siis sinne", jatkoi Diederich esitystään kapakan seinien
sisällä, "siinä tarkoituksessa, että olisin sopinut koko jutun
myöntämällä sen aiheutuneeksi päihtymyksestä, pahimmassa tapauksessa
tilapäisestä mielenhäiriöstä. Mitäs luulette sen sijaan tapahtuneen?
Heuteufel kävi hävyttömäksi. Esiintyy ylevämmyyttä osoittaen.
Arvostelee kyynillisesti meidän uskollisuusadressiamme ja, tuskin
voitte uskoa, Hänen Majesteettiinsa sähkösanomaakin."

"Niin, ja entäs sitten?" kysyi Jadassohn, jonka käsi kopeloi neiti
Klappschia.

"Minun mielestäni tässä ei tarvita enää mitään jatkoa. Minä olen
kerta kaikkiaan katkaissut välini sellaisen herran kanssa!" huudahti
Diederich, vaikka tiesikin kipeästi, että taas keskiviikkona oli
pakotettu menemään pensselöitäväksi. Jadassohn lisäsi terävästi:

"Mutta minä en." Ja kun Diederich katsahti häneen: "On
nimittäin olemassa eräs virkakunta, mikä nimittää itseään
yleiseksisyyttäjäkunnaksi ja mistä sellaiset herrat kuin Lauer ja
Heuteufel ovat hyvinkin mielenkiintoisia." Samalla hän päästi neiti
Klappschin vapaaksi ja antoi hänelle merkin poistua.

"Mitäs te sillä tarkoitatte?" kysyi Diederich, kamalasti liikutettuna.

"Minä aion nostaa kanteen majesteettirikoksesta."

"Tekö?"

"Niin juuri, minä. Yleisellä syyttäjällä, Feiferillä, on sairaslomaa,
minä olen hänen tilallaan. Ja, kuten minä heti eilisen tapauksen
jälkeen todistajain läsnäollessa totesin, kun minä en ollut läsnä
rikoksen tapahtuessa, niin mikään ei voi minua estää edustamasta
syyttäjäviranomaisia."

"Mutta jos kukaan ei tee ilmiantoa!"

Jadassohn hymyili julmasti. "Jumalankiitos, sitä ei tarvita...
Muutoin minä muistutan Teitä siitä, että eilisiltana itse
tarjouduitte meille todistajaksi."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Diederich nopeasti.

Jadassohn taputti häntä olkapäähän. "Te tulette vielä kaikki
muistamaan, minä toivon, kun Teitä kuulustellaan valallisesti."
Silloin Diederich suuttui. Hän kävi niin äänekkääksi, että Klappsch
kurkisti salaa huoneeseen.

"Herra asessori, minun täytyy ihmetellä sitä, että Te yksityisiä
lausuntoja minun puoleltani --. Teillä on ilmeisesti aikomuksena
poliittisen jutun avulla tulla yleiseksi syyttäjäksi. Mutta minä
tahtoisin tietää, mitä minua Teidän virkauranne liikuttaa."

"Niin, ja mitä minua Teidän uranne?" kysyi Jadassohn.

"Niin, sitten me olemme toistemme vastustajia?"

"Minä toivon, että se voidaan välttää." Ja Jadassohn selitti
hänelle, että hänellä, Diederichillä, ei ollut mitään syytä pelätä
oikeudenkäyntiä. Kaikki Ratskellerissä sattuneen tapauksen todistajat
tulivat pakosta sanomaan samaa kuin hän itsekin, myöskin Lauerin
ystävät. Diederich ei tullut mitenkään menemään liian pitkälle...
Diederich vastasi, että oli jo valitettavasti sen tehnyt, sillä
lopultakin hän oli ollut se, joka oli saanut aikaan tuon jupakan
Lauerin kanssa. Mutta Jadassohn rauhoitti häntä. "Kukas sitä kysyy.
Kysymys on siitä, lausuiko herra Lauer nuo soimaavat sanat. Te
annatte todistuksenne, kuten muutkin herrat, varovaisesti, jos
tahdotte."

"Suurella varovaisuudella!" vakuutti Diederich. Ja nähdessään
Jadassohnin pirullisen ilmeen: "Miten minä saattaisin toimittaa
Lauerin kaltaisen säädyllisen miehen vankilaan? Niin, säädyllisen
miehen! Sillä poliittinen vakaumus ei ole minun mielestäni mikään
häpeä!"

"Semminkään, kun on kysymyksessä vanhan herra Buckin lanko, Buckin,
jota Te toistaiseksi vielä tarvitsette", lopetti Jadassohn --
ja Diederichin pää painui alas. Tämä juutalainen kiipijä käytti
häntä hävyttömästi hyväkseen, eikä hän voinut tehdä mitään! Piti
sitten vielä uskoa ystävyyteen. Hän sanoi vielä kerran itselleen,
että kaikki, jotka olivat häntä itseään raaempia ja väkevämpiä,
menivät paremmin eteenpäin. Suuri kysymys oli: miten saattoi tulla
energiseksi. Hän suoristautui ja salamoi. Enempään hän ei kernaasti
ryhtynyt; herrasta, joka kuului yleiseensyyttäjäkuntaan, ei koskaan
saattanut tietää... Muutoin Jadassohn johti keskustelun jonnekin
muualle.

"Tiedättekö jo, että hallituksessa ja oikeusviranomaisten
kesken kiertelee perin omituisia huhuja -- Hänen Majesteettinsa
rykmentinkomentajalle lähettämän sähkösanoman johdosta? Eversti
kuuluu nimittäin väittävän, ettei ollut mitään sähkösanomaa
saanutkaan."

Diederich säilytti, sisäisestä järkytyksestään huolimatta, äänensä
kiinteänä. "Mutta sehän oli kuitenkin lehdessä!" Jadassohn
nauraa virnotti kaksimielisesti! "Niissä on liian paljon." Hän
antoi Klappschen, joka oli taas pistänyt kaljuisen päänsä ovesta
sisään, tuoda "Netziger Zeitungin". "Katsokaapas, tässä lehdessä
ei ole ylipäänsä mitään, mikä ei jollain lailla koskisi Hänen
Majesteettiaan. Johtava kirjoitus koskettelee kaikkeinkorkeinta
ilmoitususkon tunnustamista. Sitten tulee everstille saapunut
sähkösanoma, sitten paikalliset uutiset, jossa kerrotaan
vahtisotilaan sankarityöstä, ja sitten sekalaista, jonka joukossa on
kolme keisarillista perhettä koskevaa pikkujuttua."

"Täällä on totisesti liikuttavia asioita", huomautti Klappsch ja
muljahutti silmiään.

"Epäilemättä", vakuutti Jadassohn; ja Diederich: "Vieläpä
sellaisen vapaamielisen kiihoituslehdenkin täytyy tunnustaa Hänen
Majesteettinsa merkitys!"

"Mutta siinä kiitettävässä innossa on kuitenkin saattanut olla
mahdollista, että toimitus on julkaissut tuon kaikkeinkorkeimman
sähkösanoman yhtä päivää liian aikaisin -- ennen sen lähettämistä."
"Mahdotonta!" päästi Diederich. "Hänen Majesteettinsa stiili on
silminnähtävä." Klappschkin tahtoi sen tuntea siksi. Jadassohn
myönsi: "Niin no... Koska on mahdoton koskaan tietää, siksi me emme
myöskään peruuta mitään. Jos eversti ei ole saanut mitään, niin
lehti on saattanut saada sen suoraan Berlinistä. Wulckow kutsui
toimittajan luokseen, mutta tämä kieltäytyi ilmoittamasta mitään; hän
sylkäsi ja tuli meidän luoksemme, jotta ryhdyttäisiin toimenpiteisiin
Nothgroschenin pakottamiseksi todistamaan. Lopuksi me kuitenkin
jätimme ryhtymättä mihinkään ja odotamme kernaammin peruutusta
Berlinistä -- koska on mahdotonta mitään tietää."

Kun Klappsch kutsuttiin taas kyökkiin, niin Jadassohn lisäsi:
"Koomillista, vai miten? Juttu näyttää kaikista epäiltävältä,
mutta kukaan ei tahdo mennä ensimäisenä mitään väittämään, koska
tässä tapauksessa -- tässä aivan erikoisessa tapauksessa" -- sanoi
Jadassohn juonikkaalla äänenpainolla, ja koko hänen ilmeensä, vieläpä
hänen kasvonsakin näyttivät juonikkailta, "juuri sillä, mikä on
uskomatonta, on suurin mahdollisuus tulla tositapahtumaksi."

Diederich oli jähmetyksissä: hän ei ollut uneksinutkaan koskaan
niin törkeästä petoksesta. Jadassohn huomasi hänen kauhistuksensa,
hämmentyi ja alkoi väännellä itseänsä: "Niin, sillä miehellä on
heikkoutensa -- sanon sen Teille." Diederich iski: "Eilisiltana Te
ette näkynyt vielä tietävän niistä mitään." Jadassohn puolusteli
itseään: Shampanja teki luonnollisesti epäkriitilliseksi. Tokko
sitten herra tohtori Hesslingkään oli ottanut muiden herrain
haltioitumista niin vakavalta kannalta. Majuri Kunzea suurempaa
nurisijaa tuskin oli ollenkaan olemassa... Diederich vetäytyi
tuoleineen taaksepäin, häntä värisytti, aivan kuin olisi äkisti
joutunut ryövärien luolaan. Mitä pontevimmin hän sanoi: "Minä toivon
voivani luottaa noiden muiden herrain kansalliseen mielialaan kuin
omaanikin, minkä epäilemisestä minä pyydän päästä mitä jyrkimmin."

Jadassohn oli saanut takaisin purevan äänensä. "Jos tähän pitäisi
sisältyä jokin epäily minun persoonaani nähden, niin minä torjun
sen asianmukaisella suuttumuksella." Kähisten, niin että Klappsch
kurkisti ovesta: "Minä olen kuninkaallinen asessori, tohtori
Jadassohn, ja olen tarvittaessa käytettävissänne."

Siihen täytyi Diederichin mutista, että hän ei ollut sillä sitä
tarkoittanut. Mutta sitten hän maksoi. Ero oli kylmä.

Kotimatkalla Diederich puhkui. Eikö hänen olisi pitänyt käyttäytyä
Jadassohnia kohtaan myöntyväisemmin? Siltä varalta, että Nothgroschen
puhuisi! Jadassohn tarvitsi häntä kyllä kipeästi Laueria vastaan
nostettavassa jutussa! Kaikkien tapausten varalta oli hyvä, että
Diederich nyt tiesi tämän herran oikean luonteen! "Hän näytti minusta
heti epäiltävältä! Sellaisilla korvilla ei voi kuitenkaan tuntea
täysin ja tosikansallisesti."

Kotona hän tarttui heti "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Siellä oli
jo senaamuisen "Netziger Zeitungin" keisaria koskevat pikku jutut.
Kenties ne tulivat vasta ylihuomenna, kaikella ei ollut siellä tilaa.
Mutta hän haki edelleen; hänen kätensä vapisivat... Tuossa! Hänen
täytyi istuutua. "Mikäs sinun on, poikani?" kysyi rouva Hessling.
Diederich tuijotti kirjaimiin, oli kuin olisi lukenut satua, mistä
oli tullut tosi. Siinä se oli muiden varmojen asioiden joukossa
siinä ainoassa lehdessä, jota Hänen Majesteettinsa itse luki!
Sielunsa sisimmässä, niin syvällä, että tuskin itsekään sitä kuuli,
Diederich mutisi: "Minun sähkösanomani." Tuskaisa onni oli melkein
pakahduttaa hänet. Saattoiko niin olla? Oliko hän oikein edeltäpäin
tuntenut, mitä keisari tuli sanomaan? Ulottuiko hänen korvansa tänne
kauas? Toimiko hänen aivonsa yhdessä --? Kaikkein kuulumattomimmat
salaperäiset suhteet valtasivat hänet... Mutta peruutus saattoi vielä
tulla, hän saattoi tulla painetuksi mitättömyyteensä! Diederich
vietti tuskaisan yön, ja aamulla varhain hän kävi "Lokal-Anzeigerin"
kimppuun. Pikku jutut. Patsaan paljastus. Puhe. "Netzigistä." Siinä
mainittiin ne kunnianosoitukset, jotka olivat tulleet korpraali Emil
Pacholken osaksi, hänen sisäisen vihollisen edessä osoittamansa
rohkeuden vuoksi. Kaikki upseerit, eversti etunenässä, olivat
puristaneet hänen kättään. Hän oli saanut rahalahjoja. "Kuten
tunnetaan, keisari ylensi jo eilen sähkösanomalla tuon kunnon
sotilaan korpraaliksi." Siinä se oli! Ei mitään peruutusta: vaan
vahvistus! Hän otti Diederichin sanat omikseen ja pani täytäntöön
sen, minkä Diederich oli hänen tehtäväkseen jättänyt!... Diederich
levitti lehden niin leveäksi kuin mahdollista; hän näki itsensä siinä
kuin peilistä, ja hänen harteillaan oli kärpännahka.

Tätä Diederichin voittoa ja pyörryttävää ylennystä ei mikään sana
saanut valitettavasti ilmaista, mutta hänen olentonsa tyytyi
kiinteyteen puheessa ja ryhdissä, hallitsijan silmän käyttämiseen.
Perhe ja tehdas mykistyivät hänen ympärillään. Itse Sötbierinkin
täytyi tunnustaa, että tutkiskeleva piirre oli tullut liikkeeseen.
Ja Napoleon Fischer hiipi, mitä suorempana ja kirkkaampana Diederich
seisoi, sitä apinamaisemmin ohitse, kädet riipuksissa eteenpäin,
kaitoine katseineen, irvistävine hampaineen, ohuine mustine
partoineen: hillityn kumouksen henkenä... Nyt oli aika mennä
tapaamaan Guste Daimchenia. Diederich läksi vierailulle.

Ylikaitsija Daimchenin rouva otti hänet ensiksi yksin vastaan
vanhalla nukkaverkasohvallaan, mutta ruskeassa, ruusuilla
koristetussa silkkipuvussa, kädet, nuo punaiset ja paisuneet
pesijättären kädet, nostettuina vatsalle, niin että vieras saattoi
aina nähdä hänen uudet sormuksensa. Neuvottomuudessaan Diederich
tunnusti ihmettelynsä, minkä jälkeen rouva Daimchen kernaasti
kertoi, miten hänellä ja Gustella nyt oli, jumalankiitos, rahaa
kaikkeen. He eivät vain vielä tietäneet, pitikö heidän sisustaa
huoneensa muinaissaksalaisesti, vaiko Ludvig XIV:n malliin. Diederich
suositteli lämpimästi muinaissaksalaista; hän oli nähnyt sitä
Berlinissä kaikkein hienoimmissa taloissa. Mutta rouva Daimchen oli
epäileväinen. "Kuka tietää, oletteko Te koskaan käynyt niin hienojen
ihmisten luona kuin meillä. Nähkääs, minä tiedän sen, kun ihmisten
täytyy tehdä sillä lailla, kuin heillä olisi jotakin, eikä kuitenkaan
ole." Tämän jälkeen Diederich vaikeni neuvottomana, ja rouva Daimchen
löi rumpua vatsansa päälle tyydytyksellä. Onneksi Guste astui sisään
kovin ihastuneena. Diederich lennähti ylös nojatuolistaan, sanoi
narisevalla äänellä: "Armollisin neiti!" ja suuteli kädelle. Guste
nauroi. "Älkää vain taittako jalkaanne!" Mutta hän lohdutti häntä
jälleen. "Näkee heti, kuka on hieno mies. Herra luutnantti von
Brietzen tekee myöskin samalla lailla."

"Niin, niin", sanoi rouva Daimchen, "meillä käyvät kaikki upseerit!
Eilen minä sanoin Gustelle: 'Guste, minä sanoin, jokaiselle
istuimelle me voisimme antaa tikata vapaaherran kruunun, sillä
kaikkialle on jo joku istuutunut'."

Guste mutisti suutaan. "Mutta mitä perheisiin tulee ja muutenkin
ylipäänsä, Netzig on kuitenkin hirveän huono. Minä luulen, että
me muutamme Berliniin." Rouva Daimchen ei ollut tässä asiassa
yhtämieltä. "Ihmisille ei pidä tuottaa sitä iloa", hän sanoi.
"Harnischin vanha rouva oli eilen melkein haleta, kun näki minun
silkkipukuni."

"Äiti on nyt kerta kaikkiaan sellainen", sanoi Guste. "Jos hän
voi loistaa, niin kaikki on hyvin. Mutta minä ajattelen myöskin
sulhaistani. Tiedättekö, että Wolfgang on suorittanut tutkintonsa?
Mitäs hänellä täällä Netzigissä? Berlinissä hänestä tulee meidän
runsailla rahoillamme jotakin." Diederich vakuutti; "Niin, hänhän
tahtoi aina tulla ministeriksi tai sen sellaiseksi." Tuskin
huomattavan pilkallisesti hän lisäsi: "Senhän pitäisi ollakin niin
helppoa."

Guste asettui heti taisteluasentoon. "Vanhan herra Buckin poika
ei olekaan sellainen kuin jokaikinen", hän sanoi terävästi. Mutta
Diedrich selitti maailmanmiehen ylevämmyydellä, että nykyään
tarvittiin jotakin, jossa vanhan Buckin vaikutus ei auttanut,
tarvittiin persoonallisuutta, suuripiirteistä yritteliäisyyttä ja
piukkaa kansallista mielialaa. Guste ei keskeyttänyt häntä enää,
vieläpä katseli kunnioittavasti hänen uljaita viiksenkärkiään. Mutta
tietoisuus siitä, että teki vaikutuksen, sai Diederichin menemään
liian pitkälle. "Kaikesta tästä en ole huomannut mitään herra
Wolfgang Buckissa", hän sanoi. "Hän filosofeeraa ja nurisee, ja
ylipäänsä kuuluu verrattain runsaasti huvittelevan... Niinpä niin",
hän lopetti, "hänen äitinsähän olikin näyttelijätär." Ja hän katsoi
poispäin, vaikka tunsikin, että Gusten uhkaava katse haki häntä.

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?" kysyi tyttö. Diederich tekeytyi
hämmästyneeksi.

"Minä, en mitään. Minä vain sanoin, miten monet rikkaat nykyään
elävät Berlinissä. Buckit ovat kuitenkin huomattuja ihmisiä."

"Sitä me toivomme", sanoi Guste lyhyesti. Rouva Daimchen, joka oli
haukotellut, muistutti, että oli mentävä ompelijattarelle, Guste
katsahti odottavasti Diederichiin, jolle ei jäänyt muuta neuvoksi
kuin nousta ja kumartaa. Ottaen huomioon tilanteen jännittyneisyyden
hän jätti käden suutelematta. Mutta eteisessä Guste saavutti
hänet. "Tahdotteko kenties nyt sanoa", hän kysyi, "mitä Te tuolla
näyttelijättärellä tarkoititte?"

Diederich avasi suunsa, hätkähti ja sulki sen jälleen, kovasti
punastuneena. Oli hiuskarvan varassa, ettei tullut ilmaisseeksi
sitä, minkä oli sisariltaan kuullut. Hän sanoi säälivällä äänellä:
"Neiti Guste, koska me olemme niin vanhoja tuttavia --. Minä tahdoin
vain sanoa, että Buckista ei ole Teille. Hänellä on niin sanoakseni
äitinsä, puolelta perinnöllisiä vikoja. Vanha Buck on myöskin ollut
kuolemaan tuomittuna. Ja mitä on sitten vielä Buckista jälellä?
Uskokaa minua, ei pitäisi naimisen kautta liittyä sukuun, joka menee
alaspäin. Se on synti omaa itseään vastaan", hän lisäsi vielä. Mutta
Guste oli nostanut kätensä lanteilleen.

"Alaspäin? Ja Te menette sitten ylöspäin? Siksikö, että Te juotte
Ratskellerissä ja sitten toimitatte ihmisille ikävyyksiä? Koko
kaupunki puhuu Teistä, ja sitten Te kuitenkin tahtoisitte herjata
hyvin hienoa perhettä. Alaspäin! Joka saa minun rahani, se ei
ylipäänsä mene alaspäin. Te olette vain kateellinen, luuletteko,
ett'en sitä tietäisi?" -- ja hän katsahti Diederichiin silmät täynnä
vihan kyyneliä. Diederichin rintaa ahdisti, hän olisi mielellään
heittäytynyt polvilleen ja suudellut Gusten paksuja pieniä sormia
ja silmissä olevia kyyneleitä -- mutta kävikö se sitten päinsä?
Sillä välin tytön ihraisille, punaisille kasvoille oli ilmestynyt
halveksiva ilme, ja hän itse kääntyi ympäri ja löi oven kiinni.
Diederich seisoi siinä vielä hetkisen tuskaisin sydämin, sitten läksi
hän tiehensä tuntien itsensä hyvin pieneksi.

Hän ajatteli, että hänellä ei täällä ollut mitään tehtävätä; asia
ei liikuttanut häntä, Guste oli kaikkine rahoineen vain lihava
hanhi, -- ja se rauhoitti häntä. Kun sitten eräänä iltana Jadassohn
ilmoitti hänelle, mitä oli saanut tietoonsa Magdeburgista, niin
Diederich riemuitsi. Viisikymmentätuhatta markkaa, siinä kaikki!
Tyttö, joka oli käyttäytymiseltään niin huikentelevainen, sopi toki
paremmin rappeutuneelle Buckille kuin ytimekkäälle ja mieleltään
niin uskolliselle miehelle kuin Diederichille! Silloin oli Käthchen
Zillich sopivampi. Ulkonaisesti Gusten kaltaisena ja melkein yhtä
viehättävänä hänellä oli sitäpaitsi luonnetta, hän oli olennoltaan
sellainen, joka täytti toiveet. Diederich alkoi käydä Zillichillä
useammin kahvilla ja hakkaili innokkaasti talon tytärtä. Tämä
varoitti häntä Jadassohnin suhteen, minkä Diederich oli pakotettu
myöntämään oikeutetuksi. Käthchen puhui myöskin mitä paheksivimmin
rouva Lauerista, joka maakunnanoikeusneuvos Fritzschen kanssa --.
Mitä Lauerin oikeusjuttuun tuli, niin Käthchen Zillich oli ainoa,
joka kokonaan oli Diederichin puolella.

Sillä tämä asia alkoi käydä Diederichille uhkaavaksi. Jadassohn
oli saanut aikaan sen, että yleinensyyttäjäkunta antoi erään
tutkintotuomarin kuulustella tuon yöllisen tapauksen todistajia;
ja niin pidättyvästi kuin Diederich puhuikin tuomarin edessä, muut
pitivät häntä syypäänä heidän omaan neuvottomuuteensa. Herrat
Cohn ja Fritzche väistivät häntä, herra Buckin veli, joka muutoin
oli niin kohtelias, vältti hänen tervehdyksensä, Heuteufel piteli
häntä julmasti, mutta kieltäytyi kaikesta yksityiskeskustelusta.
Sinä päivänä, jolloin tuli tunnetuksi, että tehtailija Lauer
oli saanut haasteen, Diederich havaitsi pöytänsä Ratskellerissä
tyhjäksi. Professori Kühnchen veti juuri takkia selkäänsä, Diederich
saattoi vain tarttua hänen kaulukseensa. Mutta Kühnchenillä oli
kiire, hänen täytyi puhua vapaamielisten valitsijayhdistyksessä
uutta sotilasehdotusta vastaan. Hän hävisi; ja Diederich ajatteli
pettyneenä tuota voittoisaa yötä, jolloin ulkona kadulla oli vuotanut
sisäisen vihollisen veri ja täällä sisällä Shampanja ja jolloin
Künhchen oli ollut sotaisin kaikista kansallismielisistä. Nyt hän
puhui meidän mainehikkaan armeijamme lisäämistä vastaan!... Diederich
katseli, yksinäisenä ja hyljättynä, lasiinsa; silloin majuri Kunze
ilmestyi.

"No niin, herra majuri", sanoi Diederich pakotetun iloisesti, "Teistä
ei saa kuulla enää mitään."

"Teistä sitä enemmän." Majuri nurisi, jäi seisomaan, hattu päässä,
viitta harteilla, ja katsahti ympärilleen kuin erämaassa. "Ei ketään
ihmisiä!"

"Saanko luvan tarjota Teille lasin viiniä" -- uskalsi Diederich
sanoa, mutta sai huonon vastauksen. "Kiitän, Teidän shampanjanne
ei ole vielä lähtenyt vatsastani." Majuri tilasi olutta ja istui
siinä mykkänä ja peloittavan näköisenä. Lopettaakseen vain tuon
hirveän vaitiolon Diederich päästi suustaan: "No niin, kuinkas on
sen sotilasyhdistyksen laita, herra majuri? Minä olen luullut, että
saisin joskus jotakin kuulla jäseneksiotostani."

Majuri vain katsoi häneen pitkään, aivan kuin olisi tahtonut ahmaista
hänet. "Vai niin Te olette luullut. Te olette nähtävästi myöskin
luullut, että minulle tuottaisi kunniaa se, että sotkette minut
häväistysjuttuunne?"

"Minunko juttuuni?" änkytti Diederich. Majuri pauhasi ukkosena. "Niin
juuri, herra, Teidän juttuunne! Herra tehtailija Lauerilta pääsi
tosin joku sana liikaa, mutta sellaista voi sattua jopa vanhoille
sotilaillekin, jotka ovat antaneet kuninkaansa puolesta ampua
itsensä raajarikoiksi. Mutta Te houkuttelitte pirullisella tavalla
herra Lauerin käyttämään noita ajattelemattomia sanoja. Sen olen
valmis ilmaisemaan tutkintatuomarille. Lauerin minä tunnen: hän oli
Ranskassa ja kuuluu meidän sotilasyhdistykseemme. Te, herra, kukas Te
olette? Tiedänkö minä, oletteko ylipäänsä edes palvellut? Esittäkää
paperinne!"

Diederich tarttui lompakkoonsa. Hän olisi seisonut piukkana, jos
majuri olisi vaatinut. Majuri piteli sotilaspassia kädessään,
matkan päässä. Äkkiä singahdutti hän sen takaisin Diederichille ja
nauroi julmasti. "No niin, nostoväkeä. Enkös minä ole sitä sanonut?
Lautajalka todennäköisesti." Diederich kalpeni, vapisi jokaisesta
majurin sanasta ja ojensi vannoen kätensä. "Herra majuri, minä
vakuutan kunniasanallani, että olen palvellut. Erään onnettomuuden
johdosta, joka minulle tuottaa vain kunniaa, täytyi minun kolmen
kuukauden kuluttua lähteä palveluksesta..."

"Sellaiset onnettomuudet me kyllä tunnemme... Tuokaa laskuni!"

"Muutoin minä olisin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich
äkkinäisellä äänellä. "Minä olin sotilas sielultani ja ruumiiltani,
sen minun esimieheni todistavat."

"Hyväs..." Majurilla oli jo viitta harteilla. "Minä tahdon vielä vain
sanoa Teille, herra: sillä, joka ei ole palvellut, ei piru vieköön
ole mitään tekemistä muiden ihmisten majesteettirikosten kanssa.
Majesteetti ei pane mitään arvoa sellaiselle herrasväelle, joka ei
ole palvellut... Grützmacher", hän sanoi isännälle, "Teidän pitäisi
paremmin pitää silmällä yleisöänne. Erään vieraanne vuoksi, joka
täällä istuu liiaksi, on nyt herra Lauer melkein niinkuin pidätetty
ja minun täytyy kankealla jalallani mennä oikeuteen todistajaksi ja
turmella se kaikkien ihmisten kanssa. Sopusoinnun tanssiaiset on
peruutettu, minä olen vailla tointa, ja kun minä tulen tänne" -- hän
loi taas katseen erämaahan -- "niin täällä ei ole ketään. Paitsi,
luonnollisesti, tuo ilmiantaja!" hän huusi vielä portailla.

"Kunniasanani, herra majuri" -- Diederich juoksi alas, "minä en ole
tehnyt mitään ilmiantoa, kaikki on pelkkää väärinkäsitystä." Majuri
oli jo kadulla, Diederich huusi hänen jälkeensä: "Ainakin minä pyydän
Teitä olemaan hienotunteinen!"

Hän pyyhki otsaansa. "Herra Grützmacher, Teidän täytyy toki ymmärtää"
-- hän sanoi kyynelöivällä äänellä. Kun hän tilasi viiniä, niin
isäntä ymmärsi kaikki.

Diederich joi ja ravisti surullisesti päätään. Hän ei käsittänyt
näitä hairauksia. Hänen aikomuksensa olivat olleet puhtaat, vain
hänen vihollisensa juonet pimittivät ne... Silloin ilmestyi
maakunnanoikeusneuvos, tohtori Fritzsche, katsahti epäröiden
ympärilleen, -- ja nähtyään Diederichin aivan yksinään, tuli hänen
luokseen. "Herra tohtori Hessling", hän sanoi ja ojensi kätensä,
"Tehän näytätte sellaiselta, jonka laihon rakeet ovat tuhonneet."
Suuressa liikkeessä, mutisi Diederich, oli aina vastuksia. Mutta
kun hän näki toisen osanottavan katseen, niin hän heltyi kokonaan.
"Teille minä voin sen sanoa, herra maakunnanoikeusneuvos, herra
Lauerin asia on minusta kirotun vastenmielinen."

"Hänestä itsestään vielä vastenmielisempi", sanoi Fritzsche, eikä
hänen äänestään puuttunut ankaruutta. "Jos ei oltaisi varmoja
siitä, että hän ei yritä paeta, niin meidän olisi pitänyt heti
tänään pidättää hänet." Hän näki Diederichin kalpenevan ja lisäsi:
"Mikä meistä tuomareistakin olisi ollut tuskallista. Lopultahan me
olemme ihmisiä ja elämme ihmisten keskuudessa. Mutta luonnollisesti
--." Hän korjasi silmälasejaan ja kävi kuivakiskoiseksi. "Lakia on
noudatettava. Jos Lauer tuona sanottuna iltana -- minä itse olin
silloin jo poistunut -- tosiaankin teki itsensä syypääksi sellaiseen
majesteettirikokseen, josta häntä syytetään ja jonka päätodistajaksi
Teidät on ilmoitettu --."

"Minut?" Diederich jatkoi epäröivästi: "Minä en ole kuullut mitään!
En sanaakaan!"

"Toista puhuu Teidän lausuntonne, jonka annoitte tutkintotuomarille."

Diederich sekaantui. "Ihmisen on niin vaikea heti tietää, mitä
pitäisi sanoa. Mutta kun minä nyt ajattelen tuota kysymyksessä olevaa
tapahtumaa, niin minusta tuntuu, kuin me kaikki olisimme olleet
huomattavasti humalassa. Semminkin minä sitä olin."

"Semminkin Te", toisti Fritzsche.

"Niin, ja sitten minä kylläkin tein ärsyttäviä kysymyksiä herra
Lauerille. Mitä hän minulle sitten vastasi, sitä en voisi mennä
vannomaan. Tuo kaikkihan oli ylipäänsä vain pilaa."

"Niinpä niin: pilaa." Fritzsche hengitti syvään. "Niin, mutta mikä
estää Teitä sitten sanomasta tätä yksinkertaisesti tuomarille?" Hän
kohotti sormensa. "Minä en sano tätä vaikuttaakseni millään lailla
Teidän todistukseenne."

Diederich kohotti äänensä. "Jadassohnille minä en anna anteeksi tätä
kepposta!" Ja hän teki selkoa tämän herran tekosista, joka tahallaan
poistui kohtauksen ajaksi, jottei olisi voinut tulla todistajana
kysymykseen, ja sitten heti keräsi aineksia kannetta varten,
väärinkäyttäen läsnäolijain syyntakeetonta tilaa ja määräten kullekin
etukäteen, miten hänen piti todistaa. "Herra Lauer ja minä, me pidämme
toisiamme kunnian miehinä. Miten sellainen juutalainen osaakin meitä
kiihoittaa!"

Fritzsche selitti vakavana, että tässä ei tullut kysymykseen
Jadassohnin persoonallisuus, vaan ainoastaan yleisensyyttäjistön
menettely. Tosin oli myönnettävä, että Jadassohn oli kenties liiaksi
intoileva. Hillityllä äänellä hän lisäsi: "Nähkääs, juuri siinä se
syy, minkä vuoksi me emme kernaasti työskentele tuon juutalaisen
herran kanssa. Sellainen herra ei kysy itseltään, minkä vaikutuksen
asia on tekevä kansaan, jos sivistynyt mies, työnantaja, tuomitaan
majesteettirikoksesta. Hänen radikalisminsa jättää huomioonottamatta
asiallisen aprikoimisen."

"Hänen juutalainen radikalisminsa", täydensi Diederich.

"Hän saattaa itsensä arvelematta etualalle -- millä minä en mitenkään
tahdo sanoa sitä, että hän ei uskoisi myöskin ottavansa huomioon
virallisia ja kansallisia etuja."

"Miten niin sitten?" huudahti Diederich. "Alhainen kiipijä, joka
keinottelee meidän pyhimmillä arvoillamme!"

"Jos tahdomme käyttää ankarata kieltä --." Fritzsche hymyili
tyytyväisesti. Hän tuli lähemmäksi. "Olettakaammepas, että minä
olisin tutkintatuomari: on tapauksia, jolloin on tavallaan syytä
jättää virkansa."

"Te olette Lauerin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa", sanoi
Diederich ja nyökkäsi merkitsevästi, Fritzsche katsahti häneen
maailmanmiehen tavallaan. "Mutta Tehän käsitätte, että minä sillä
nimenomaan vahvistaisin tiettyjä huhuja."

"Se ei sovellu", sanoi Diederich. "Se sotisi sopivaisuutta vastaan."

"Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin tehdä velvollisuuteni,
rauhallisesti ja asiallisesti."

"Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen", sanoi Diederich.

"Semminkin, kun saan olettaa, että herrat todistajat eivät tule
tarpeettomasti vaikeuttamaan minun tehtävääni." Diederich vei käden
sydämelleen. "Herra maakunnanoikeusneuvos, ihminen voi innostua, kun
on suuri asia kysymyksessä. Minä olen luonteeltani kiihkeä. Mutta
minä muistan aina olevani kaikesta vastuussa Jumalalleni." Hän loi
katseensa alas. Miehellisellä äänellä: "Minä osaan myöskin katua."
Tämä näytti tyydyttävän Fritzscheä, sillä hän maksoi laskunsa. Herrat
puristivat toistensa kättä vakavasti ja ymmärtäväisesti.

Jo seuraavana päivänä Diederich kutsuttiin tutkintotuomarin eteen ja
joutui Fritzschen kuulusteltavaksi. "Jumalankiitos", hän ajatteli ja
lausui todistuksensa vilpittömän asiallisesti. Myöskin Fritzschen
ainoana huolenpitona näytti olevan totuuden ilmisaaminen. Yleinen
mielipide tosin piti jatkuvasti syytetyn puolta. Puhumattakaan
sosialidemokraattisesta "Kansan äänestä", joka eksyi kuvaamaan mitä
pilkallisimmin Diederichin yksityiselämää ja jonka tiedoittajana
oli varmaankin Napoleon Fischer. Mutta tuo muutoin niin rauhallinen
"Netziger Zeitungkin" painatti nyt uudestaan erään herra Lauerin
työmiehilleen pitämän puheen, missä tuo tehtailija osoitti, että hän
jakoi liikkeensä tuottaman voiton rehellisesti kaikille niille, jotka
olivat olleet sitä tuottamassa, yhden neljäsosan virkailijoille,
yhden neljäsosan työmiehille. Kahdeksassa vuodessa nämä olivat
saaneet palkkojensa ja virkapalkkojensa lisäksi jakaa keskenään
130,000 markkaa. Tämä teki laajoihin piireihin mitä suotuisimman
vaikutuksen. Diederich kohtasi paheksuvia kasvoja. Vieläpä
Nothgroschenkin, jota hän vaati vastaamaan kirjoituksistaan, hymyili
loukkaavasti ja puhui jotakin yhteiskunnallisesta edistyksestä, jota
ei voitu pidättää kansallisilla korulauseilla. Erittäin kiusallisia
olivat liikettä kohdanneet seuraukset. Tilaukset, joihin Diederich
oli luottanut, jäivät tulematta. Tavaratalonomistaja Cohn ilmaisi
nimenomaan, että hän piti parempana hankkia paperin joulukataloogiaan
varten Gausenfeldin paperitehtaasta, koska hänen täytyi
liiketuttaviensa vuoksi noudattaa poliittista pidättäytyväisyyttä.
Diederich ilmestyi nyt hyvin aikaisin toimistoonsa voidakseen siepata
sellaiset kirjeet, mutta Sötbier oli siellä jo ennen häntä, ja vanhan
prokuristin moittiva vaikeneminen kohotti hänen vihaansa. "Minä
potkin ulos kaiken kaman!" hän huusi. "Te ja koko väki saatte silloin
nähdä, minne joudutte. Minä minun tohtorinarvollani saan huomenna
tirehtöörin paikan ja 40,000 markkaa!" -- "Minä uhraan itseni Teidän
hyväksenne!" hän huusi työmiehille, kun nämä joivat olutta vastoin
työjärjestystä. "Minä maksan Teille vain siksi, ett'en saisi sanoa
ketään irti."

Joulun edellä hänen täytyi kuitenkin sanoa irti kolmas osa
työväestään; Sötbier näytti hänelle numerojen avulla, että muutoin ei
voitu vuoden alussa olla laiminlyömättä maksuaikoja, koska nyt kerta
täytyi suorittaa ensi maksuksi 2000 markkaa uuden holländerin vuoksi,
ja jäi siihen, vaikka Diederich tarttuikin mustepulloon. Jälelle
jääneiden ilmeissä hän näki epäluuloa ja halveksuntaa. Niin usein
kuin useampia joutui yhteen, hän luuli kuulevansa "ilmiantaja"-sanan.
Napoleon Fischerin kyhmyiset, mustakarvaiset kädet eivät roikkuneet
enää niin alhaalla, ja siltä näytti, kuin hän olisi tullut
värikkäämmäksi.

Viimeisenä adventtisunnuntaina -- maakunnanoikeus oli juuri
päättänyt pääkäsittelyn alettavaksi -- pastori Zillich saarnasi
Mariankirkossa aiheesta: "Rakastakaa lähimmäisiänne." Diederich
pelästyi ensi sanoista. Pian hän tunsi, miten myöskin seurakunta
kävi rauhattomaksi. "Minun on kosto, sanoo Herra": pastori Zillich
huusi sen silminnähtävästi Hesslingien penkkiä kohden. Emmi ja Magda
vaipuivat kokonaan kasaan, rouva Hessling nyyhkytti. Diederich
vastasi uhkaavasti niihin katseisiin, jotka olivat tähdätyt häneen.
"Mutta se, joka puhuu kostosta, on tuomion oma!" Silloin kaikki
kääntyivät, ja Diederich kupsahti kokoon.

Kotona panivat sisaret toimeen kohtauksen. Heitä kohdeltiin huonosti
seuroissa, he selittivät. Ei koskaan enää pantu nuorta yliopettaja
Helierichiä Emmin viereen, hän piti vain huolta Meta Harnischista,
ja tämä tiesi kylläkin miksi. "Koska sinä olet tuolle opettajalle
liian vanha", sanoi Diederich. "Ei, vaan siksi, että sinä saatat
meidät vihatuiksi." -- "Herra Buckin veljen viisi tytärtä ei tervehdä
meitä enää!" huusi Magda. Ja Diederich: "Minä annan heille viisi
korvapuustia!" -- "Jätä se! Yhdessä oikeusjutussa on meille jo
kylliksi." Silloin Diederich menetti malttinsa. "Te? Mitä minun
poliittiset taisteluni teitä liikuttaa?"

"Meistä tulee vielä vanhojapiikoja sinun poliittisten taistelujesi
johdosta!"

"Niitä teistä nyt ei tarvitse tulla. Te makaatte täällä kotona
hyödyttömästi, minä raadan itseni näännyksiin teidän vuoksenne, ja te
tahdotte vielä nurista ja saada minut inhoamaan pyhimpiä tehtäviäni?
Sitten saatte suosiollisesti pudistaa tomut jaloistanne! Minun
puolestani saisitte ruveta lapsenpiioiksi!" Ja hän löi oven kiinni,
huolimatta siitä, että rouva Hessling väänteli käsiään.

Niin tuli sitten surullinen joulu. Sisarukset eivät puhuneet mitään
toistensa kanssa, rouva Hessling ei lähtenyt koskaan suljetusta
huoneesta, missä hän koristi kuusta, muuten kuin itkun punertamin
silmin. Ja aatto-iltana, viedessään lapsiaan sisään, hän lauloi aivan
yksinään, vapisevalla äänellä, "Hiljaista yötä." "Tämän lahjoittaa
Diederich rakkaille sisarilleen!" hän sanoi pyytävin ilmein, jotta
Diederich ei olisi väittänyt häntä valehtelijaksi. Emmi ja Magda
kiittivät veljeään hämillään, tämä tarkasteli yhtä hämillään lahjoja,
jotka ilmoituksen mukaan olivat heiltä. Diederichistä tuntui
pahalta, että oli estänyt, Sötbierin hartaasta neuvosta huolimatta,
työmiesten tavanmukaisen kuusenjuhlan, rangaistakseen siten tuota
tottelematonta joukkoa. Muuten hän olisi nyt voinut istua noiden
ihmisten parissa. Täällä perheen keskuudessa oli keinotekoista,
vanhan, kuluneen mielialan elvyttämistä. Oikeata se olisi ollut vain,
jos yksi henkilö, Guste, olisi ollut saapuvilla... Sotilasyhdistys
oli häneltä suljettu, Ratskellerissä hän ei olisi tavannut ketään,
ei ainakaan ketään ystävää. Diederich tunsi olevansa laiminlyöty,
väärinymmärretty ja vainottu. Miten kaukana olivatkaan Uusteutonian
suruttomat ajat, jolloin laulettiin pitkissä, hyväntahtoisissa
riveissä ja juotiin olutta. Nykyään, tässä raa'assa elämässä, mitkään
reippaat toverit eivät enää tuottaneet toisilleen kunniakkaita
arpia, vaan pelkät petolliset kilpailijat tahtoivat käydä toistensa
kurkkuun. "Minä en sovellu tähän ankaraan aikaan", ajatteli
Diederich, söi marsipaania ja uneksi joulukuusen valoista. "Minä olen
varmastikin hyvä ihminen. Miksi he sotkevat minut sellaisiin asioihin
kuin tuohon oikeusjuttuun ja vahingoittavat minua sen kautta myöskin
taloudellisesti, niin että, hyvä Jumala! minä en pysty maksamaan
holländeria, jonka olen tilannut." Häntä jääti ja kyyneleet kihosivat
hänen silmiinsä. Ja jotta äiti, joka aina tarkasti hänen surullista
ilmettään, ei olisi huomannut tätä, hän pujahti pimeään, viereiseen
huoneiseen. Hän nojasi kyynärpäällään pianoon ja nyyhkytti käsiinsä.
Ulkona Emmi ja Magda riitelivät kinnasparista, eikä äiti uskaltanut
ratkaista, kummalle se oli lahjoitettu. Diederich nyyhkytti. Kaikki
oli mennyt myttyyn, politiikassa, liikkeessä ja rakkaudessa. "Mitä
minulla on sitten enää jälellä?" Hän avasi pianon. Häntä hyristytti,
hän oli niin kamalan yksinäinen, että pelkäsi aiheuttaa mitään hälyä.
Säveleet syntyivät itsestään, hänen kätensä sitä tuskin tiesivät.
Hämärässä kaikui kansanlauluja, Beethovenia ja ylioppilaslauluja,
hämärässä, mikä siitä herttaisesti lämpeni, niin että Diederich
tunsi päässään suloista huumausta. Kerta hänestä tuntui siltä, kuin
joku olisi sivellyt hänen päätään. Oliko tämä vain unta? Ei, sillä
pianolla oli äkkiä täysinäinen olutlasi. Tuo hyvä äiti! Schubert,
notkea vilpittömyys, kodin sydämellisyys... Kaikki kävi hiljaiseksi,
eikä hän tiennyt, että kokonainen tunti oli kulunut -- ennenkuin
seinäkello löi! "Se oli minun jouluni", sanoi Diederich ja meni ulos
toisten luokse. Hän tunsi saaneensa lohdun ja voimia. Kun sisaret
yhä vielä mököttivät kintaiden vuoksi, niin hän selitti heidät
tunteettomiksi ja pisti ne taskuunsa, vaihtaakseen niillä itselleen
toiset.

Holländerin tuottama suru synkensi koko juhla-ajan. Kuusituhatta
markkaa uuden Maier-systemisen patenttiholländerin vuoksi! Rahaa
ei ollut, ja olosuhteiden ollessa sellaisia kuin olivat, sitä ei
ollut saatavissa. Tämä käsittämätön, kova kohtalo, tämä ihmisten ja
asiain aiheuttama vastarinta sai Diederichin elämän karvaaksi. Kun
Sötbier ei ollut saapuvilla, niin hän löi pöydänkantta ja heitteli
kirjeenjärjestäjää nurkasta nurkkaan. Tälle uudelle herralle, joka
oli ottanut ohjakset omiin käsiinsä, piti ilman muuta ilmetä uusia
yrityksiä, hänen piti menestyä, tapausten piti sopeutua hänen
persoonallisuutensa mukaisiksi!... Vihaa seurasi masennus, Diederich
mietti keinoja onnettomuuden varalle. Hän oli suopea Sötbierille:
kenties tuo vanhus saattoi vielä kerran auttaa. Hän nöyrtyi myöskin
pastori Zillichin edessä ja pyysi häntä sanomaan ihmisille, ett'ei
ollut sillä saarnallaan, josta kaikki puhuivat, tarkoittanut
häntä. Pastori lupasi sen myöskin tehdä, siveellisesti katuen ja
tuntien puolisonsa rankaisevan katseen, puolisonsa, joka vahvisti
hänen lupauksensa. Sitten vanhemmat jättivät Käthchenin kahden
kesken Diederichin kanssa, ja viimeksimainittu oli tästä heille
niin kiitollinen, että oli vähällä kosia. Käthchenin suostumus,
joka odotti hänen rakkailla, paksuilla huulillaan, olisi kuitenkin
ollut yksi menestys, olisi tuottanut hänelle liittolaisen sodassaan
vihamielistä maailmaa vastaan. Mutta tuo maksamatta jäävä Holländer!
Se tulisi nielemään neljänneksen myötäjäisistä... Diederich huokasi,
hänen täytyi rientää liikkeeseen, ja Käthchen puri huulensa yhteen
tarvitsematta antaa suostumustaan.

Jokin päätös oli tehtävä, sillä holländerin saapuminen oli
tulossa. Diederich sanoi Sötbierille: "Minä kehoitan noita ihmisiä
toimittamaan sen päivälleen ja tunnilleen, tai muuten minä annan sen
heille armotta takaisin". Mutta Sötbier huomautti tavanmukaisesta
oikeudesta, joka myönsi tehtaille muutaman päivän viivytyksen.
Diederichin kuvastumisesta huolimatta hän pysyi kannallaan. Muutoin
kone saapui aikoinaan. Se ei ollut vielä purettu, kun Diederich
jo kiroili. "Se on liian suuri! Nuo ihmiset vakuuttivat minulle,
että sen piti olla pienempi kuin vanhan järjestelmän kone. Miksi
minä sen sitten ostan, jollen minä sillä voi säästää tilaa!" Ja
hän kulki, niin pian kuin se oli asetettu paikoilleen, sen ympäri
metrimitta kädessä. "Se on liian suuri! Minä en anna petkuttaa
itseäni. Todistakaa Tekin, Sötbier, että se on liian suuri!" Mutta
Sötbier osoitti erehtymättömällä suoruudella Diederichin mittauksessa
sattuneen virheen. Puhkuen vetäytyi Diederich pois, keksiäkseen uuden
hyökkäyssuunnitelman. Hän huusi Napoleon Fischerin esiin. "Missä
on sitten koneen pystyttäjä? Eivätkö ne olekaan lähettäneet mitään
monttööriä?" Ja sitten hän suuttui. "Minä tilasin sen kuitenkin!" hän
valehteli. "Ihmiset näyttävät ymmärtävän asiansa. Minua ei ihmetytä,
jos minun täytyy päivittäin maksaa tuolle miehelle kaksitoista
markkaa, ja hän loistaa poissaolollaan. Kuka panee nyt pystyyn tuon
onnettoman?"

Konemestari vakuutti osaavansa sen tehdä: Diederich osoitti hänelle
äkisti suurta hyväntahtoisuutta. "Voitte uskoa: minä maksan Teille
kernaammin ylitunneista kuin heitän rahani ventovieraalle. Loppujen
lopuksi Te olette vanha työkumppani." Napoleon Fischer kohautti
kulmakarvojaan, mutt'ei sanonut mitään. Diederich kosketti häntä
olkapäähän. "Nähkääs, hyvä ystävä", hän sanoi puoliääneen, "minä
olen nimittäin tuon holländerin suhteen pettynyt. Hintaluettelossa
olleessa kuvassa se näytti toisenlaiselta. Veitsitelan piti toki olla
leveämpi, missä on sitten se suurempi työkyky, jonka nuo ihmiset
takasivat meille. Vai mitäs Te tuumitte? Pidättekö sen kulkua hyvänä?
Minä pelkään, että aine jää paikoilleen." Napoleon Fischer katsahti
Diederichiin tutkivasti, mutta jo ymmärtävästi. Siitä täytyi ottaa
selvä, hän mainitsi epäröiden. Diederich vältti hänen katseensa ja
oli tutkivinaan konetta. Samalla hän sanoi riemastuen: "Siis sillä
lailla. Te panette koneen pystyyn, ja minä maksan Teille ylitunneista
kahdenkymmenen viiden prosentin koroituksen, ja sitten Te panette
Jumalan nimessä heti tavaraa menemään sen läpi. Sittenhän me saamme
nähdä, millä lailla se leikkaa."

"Se saattaa leikata säntillisestikin", sanoi konemestari ilmeisen
suopeasti. Diederich tarttui, ennenkuin sitä itsekään tiesi,
hänen käsivarteensa, Napoleon Fischer oli ystävä, oli pelastaja!
"Tulkaapas, ystäväni" -- hänen äänensä oli liikutettu. Hän vei
Napolen Fischerin asuinrakennukseen, rouva Hesslingin täytyi kaataa
hänelle lasin viiniä, ja Diederich pisti, eteensä katsomatta,
viisikymmentä markkaa hänen käteensä. "Minä luotan Teihin, Fischer",
hän sanoi. "Jos Teitä ei olisi, niin tehdas saattaisi minut
mahdollisesti pulaan. Kaksituhatta markkaa minä olen jo heittänyt
niiden ihmisten kitaan."

"Ne heidän täytyy antaa takaisin", sanoi konemestari suosiollisesti.
Diederich kysyi hartaasti: "Niinkös Tekin sitten luulette?"

Ja jo seuraavana päivänä, päivällisloman jälkeen, jonka Napoleon
Fischer oli käyttänyt Holländerin koettelemiseen, hän ilmoitti
työnantajalleen, että uusi laitos ei kelvannut mihinkään. Raaka-aine
jäi paikoilleen, sitä täytyi lavasimella auttaa, kuten kaikissa
vanhemmissa holländereissa. "Siis ilmeistä petkutusta!" huudahti
Diederich. Tuo holländer tarvitsi myöskin enemmän kuin kaksikymmentä
hevosvoimaa. "Se on sopimuksen vastaista! Pitääkö meidän tyytyä
siihen, Fischer?"

"Siihen ei meidän tarvitse tyytyä", päätti konemestari ja silitti
kyhmyisellä kädellään mustapartaista leukaansa. Diederich katsahti
häneen ensi kertaa kiinteästi.

"Te voitte silloin todistaa, että holländer ei täytä tilattaessa
sovittuja ehtoja?"

Napoleon Fischerin harvaan partaan ilmestyi hymy. "Voinhan minä",
hän sanoi. Diederich näki tämän hymyn. Sitä piukemmin hän kääntyi
ympäri. "No niin, sitten saavat ihmiset oppia minut tuntemaan!"
Heti hän kirjoitti pontevan kirjeen Büschli & Cielle Eschweileriin.
Vastaus saapui ensi postissa. Hänen väitteitään ei ymmärretty,
useammat paperitehtaat, joiden luettelo seurasi mukana, olivat jo
ottaneet käytäntöön Maierin järjestelmän uuden patenttiholländerin
ja huomanneet sen kelvolliseksi. Mikään palauttaminen ja vielä
vähemmin mikään maksetun 2,000 markan takaisinsuorittaminen ei näin
ollen voinut tulla kysymykseenkään, pikemmin oli loput sovitusta
kauppasummasta heti suoritettava. Diederich kirjoitti tämän jälkeen
vielä päättäväisemmin ja uhkasi nostaa oikeusjutun. Büschli & Cie
koetti nyt rauhoittaa häntä kehoittamalla tekemään uusia kokeita.
"He pelkäävät", sanoi Napoleon Fischer, jolle Diederich näytti
kirjettä, ja irvisti. "Mitään kannetta he eivät voi nostaa, sillä
heidän holländerinsa ei ole vielä tullut riittävästi tunnetuksi."
"Hyvä", sanoi Diederich. "Ne herrat ovat meidän käsissämme!" Ja
katkeran voitonvarmasti hän hylkäsi kaikki sovinnonhieromiset ja
tarjotut hinnanvähennykset. Kun sitten useampaan päivään ei kuulunut
enää mitään, niin hän tuli levottomaksi. Kenties he nyt odottivat
hänen haastettaan? Kenties he ryhtyivät itse käräjöimään! Epävarmana
tavoitteli hän useampia kertoja päivässä Napoleon Fischerin katsetta,
joka vastasi hänelle altapäin. He eivät puhuneet enää keskenään.
Mutta kun Diederich eräänä aamupäivänä kello yksitoista oli toisella
aamiaisella, niin palvelustyttö toi käyntikortin: Friedrich Kienast,
Büschli & Cien prokuristi, Eschweiler; ja sillä aikaa kun Diederich
sitä katseli ja käänteli, vieras astui jo sisään, jääden ovensuuhun
seisomaan. "Anteeksi", hän sanoi, "tässä täytyy olla erehdys. Minut
neuvottiin tänne, mutta minä kuljen vain liikeasioissa."

Diederich oli tointunut. "Sen voin hyvin ymmärtää, mutta se ei tee
mitään, astukaa vain lähemmäksi, olkaa hyvä. Minä olen tohtori
Hessling, tässä on minun äitini ja sisareni Emmi ja Magda."

Herra astui lähemmäksi ja kumarsi naisille. "Friedrich Kienast", hän
mutisi. Hän oli suuri, vaaleapartainen, ja hänen päällään oli ruskea,
villainen kävelytakki. Kaikki kolme naista hymyili suosiollisesti.
"Saanko asettaa herrallekin lautasen ja veitset?" kysyi rouva
Hessling. Ja Diederich: "Luonnollisesti. Herra Kienast syö toki
kanssamme aamiaista?"

"Minulla ei ole syytä kieltäytyä", vastasi Büschli & Cien edustaja
ja hieroi käsiään. Magda pani hänen eteensä savustettua silliä, jota
vieras kiitti jo silloin, kun palanen siitä oli hänen haarukassaan.

Diederich sanoi hänelle, harmittomasti nauraen: "Ettehän suinkaan tee
kernaasti afäärejä selvällä päällä?" Herra Kienast nauroi myöskin.
"Afäärejä minä teen aina selvällä päällä." Diederich muhoili. "No
niin, sitten me tulemme hyvin sopimaan." "Saamme nähdä, miten" --
ja Magdaan suunnattu katse seurasi näitä Kienastin veitikkamaisen
uhkamielisiä sanoja. Tyttö punastui.

Diederich kaatoi vieraalle olutta. "Teillä on muutoin jotain
muutakin toimitettavana täällä Netzigissä?" Johon Kienast vastasi
pidättyvästi: "Mahdotonta koskaan tietää."

Koetteeksi sanoi Diederich: "Klüsingillä Gausenfeldissä ei Teillä
tule olemaan mitään tehtävätä, hänellä on laimea aika." Ja kun
toinen vaikeni, niin Diederich ajatteli: "He ovat lähettäneet
hänet vain tuon holländerin vuoksi, he eivät voi käyttää hyväkseen
oikeusjuttua!" Silloin hän huomasi, että Magda ja Büschli & Cien
edustaja joivat yhtä aikaa ja katsoivat toistensa silmiin lasiensa
ylitse. Emmi ja rouva Hessling istuivat jäykkinä siinä vieressä.
Diederich kumartui ähkyen lautasensa ylitse; -- mutta äkkiä hän alkoi
ylistää perhe-elämää. "Te tulitte onnelliseen aikaan, hyvä herra
Kienast, sillä toisen aamiaisen aika on meidän hauskin hetkemme. Kun
vain keskeltä työtä tulee tänne ylös, niin huomaa toki kerran taas
olevansa niinsanoaksemme ihminen. Niin, ja sitä me kaipaamme."

Kienast vakuutti, että sitä kaivattiin. Rouva Hesslingin kysymykseen,
oliko hän jo naimisissa, hän vastasi kieltävästi, katsoen samalla
Magdan päälakeen, sillä tämä oli painanut päänsä alas.

Diederich nousi ylös ja löi kantapäänsä yhteen. "Herra Kienast", hän
sanoi värisevällä äänellä, "olen käytettävissänne."

"Sikaarin herra Kienast ottaa vielä," pyysi Magda. Kienast antoi
tytön sytyttää sikaarinsa ja toivoi vielä kerran saavansa tervehtiä
naisia, -- hymyillen samalla lupaavasti Magdalle. Mutta ulkona
pihalla hän muutti täydellisesti äänensävyään. "No niin, nämähän ovat
vanhoja, ahtaita paikkoja", hän huomautti kylmästi ja alentavasti.
"Teidän pitäisi kerta nähdä meidän laitoksemme."

"Sellaisessa pesässä kuin Eschweilerissa", vastasi Diederich
yhtä halveksivasti, "ei voi olla mitään taideteosta." Ja sitten
hän huusi mitä käskevimmällä äänellä konemestaria, jotta tämä
olisi pannut uuden holländerin käymään. Kun Napoleon Fischer ei
heti ilmestynyt, niin Diederich raivosi. "Onkos teidän korvanne
lukossa, herra?" Mutta niin pian kuin hän seisoi häntä vastapäätä,
niin hänen huutonsa taukosi; hiljaisella, lentävällä äänellä,
silmät auki reväistyinä, hän sanoi: "Fischer, minä olen miettinyt
asiata, minä olen Teihin tyytyväinen, minä korotan Teidän palkkanne
sataankahdeksaankymmeneen markkaan." Napoleon Fischer nyökkäsi siihen
lyhyesti ja ymmärtäväisesti, ja he erkanivat. Heti kohta Diederich
alkoi jälleen huutaa. Väki oli tupakoinut! Väki väitti, että se oli
hänen oma sikaarinsa, jonka hän haistoi. Büschli & Cien edustajalle
hän sanoi: "Muutoin minun liikkeeni on vakuutettu, mutta kuri pitää
olla olemassa. Moitteeton liike, eikö niin?"

"Vanhentunut koneisto", vastasi herra Kienast, katsahtaen
armottomasti koneisiin. Diederich lisäsi pilkallisesti: "Sen minä
toki tiedän. Mutta aivan niin hyvä kuin Teidän holländerinne."
Huolimatta Kienastin vastalauseista hän moitti kotimaisen
teollisuuden työkykyä. Laitostensa uudistamisen hän tuli lykkäämään
siihen asti, kun ennätti käydä Englannissa. Hän menetteli
suurpiirteisesti. Siitä saakka kun hän itse oli liikkeen johdossa,
liike oli alkanut mahtavasti paisua. "Ja se on yhä vieläkin
laajentumiskykyinen." Hän koetti keksiä jotakin. "Nyt minulla on
sopimukset kahdenkymmenen maaseutulehden kanssa. Berliniläiset
kauppahuoneet saavat minut ylipäänsä mielettömäksi..." Kienast
keskeytti hänet terävästi:

"Sitten Te olette nähtävästi antaneet pois kaikkenne, sillä minä en
näe missään valmista tavaraa."

Diederich suuttui. "Hyvä herra, pitääkö minun sanoa Teille jotakin?
Vasta eilen minä lähetin kiertokirjeen kaikille pienemmille
liiketuttavilleni: ennen uutisrakennusteni valmistumista en voi enää
toimittaa mitään lisätavaraa."

Konemestari haki herrat. Uusi patenttiholländer oli puoleksi
täytetty, mutta raaka-aineen liikunta pysyi vielä hyvin heikkona,
työmies sai auttaa sitä lavasimella. "No niin, Te väitätte,
että Teidän holländerinne aina tarvitsee yhtä kiertoa varten
kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen sekuntiin: minä olen jo päässyt
viiteenkymmeneen... Konemestari, jättäkää sikseen... Mikäs siinä
sitten on, sehän kestää ikuisesti!"

Kienast oli kumartunut astian yli. Hän nousi ylös ja hymyili
viekkaasti. "Niin, kun vetoreiät ovat tukitut..." Ja katsahtaen
terävästi Diederichin silmiin, jotka eivät pitäneet puoliaan: "Mitä
muuta tälle holländerille on vielä tehty, en voi tässä kiireessä
nähdä." Diederich ponnahti pystyyn, äkkiä ja kovin punastuen.
"Tahdotteko Te kenties vihjata, että minä konemestarini kanssa --?"

"Minä en ole mitään sanonut", huomautti Kienast lujasti.

"Siitä minä myöskin pyydän pontevasti päästä." Diederich salamoi.
Kienastiin se ei näyttänyt millään lailla vaikuttavan, hänen
katseensa pysyi kylmänä ja hänen virnistyksensä yhtä piintyneenä
kuin ennenkin. Jos hän olisi ajanut partansa ja kääntänyt viiksiensä
kärjet silmiä kohden, niin hän olisi tullut Diederichin näköiseksi!
Hän oli eräs voima! Sitä uhkaavammin Diederich esiintyi: "Minun
konemestarini on sosialidemokraatti: on naurettavaa olettaa, että
hän tekisi minulle mieliksi. Muutoin minä reserviupseerina kiinnitän
Teidän huomionne lausuntojenne seurauksiin!"

Kienast astui ulos pihalle. "Jättäkää se, herra tohtori", hän
sanoi kylmästi. "Liikeasioissa minä kuljen selvällä päällä, senhän
minä jo sanoin Teille aamiaispöydässä. Nyt tarvitsee minun vain
toistaa Teille, että me olemme toimittaneet Teille holländerin
moitteettomassa kunnossa ja että me emme ajattele ottaa sitä
takaisin." -- Se saatiin nähdä, vastasi Diederich. Büschli & Cie
piti kai oikeusjuttua erittäin sopivana keinona uuden tuotteensa
esittelemiseen? "Minä tulen ammattilehdissä antamaan vielä aivan
erikoisen suosituksen!" Siihen vastasi Kienast, ett'ei tullut
myöntymään mihinkään pakotusyrityksiin. Siihen huomautti Diederich,
että hyvitykseen kykenemätön moukka potkittiin yksinkertaisesti pois.
-- Silloin ilmestyi Magda talon ovelle.

Hänellä oli päällään joulunaikainen turkkitakki, ja hän hymyili
ruusunpunaisena. "Herrat eivät ole vielä saaneet asioitaan
valmiiksi?" hän kysyi veitikkamaisesti. "Ilma on niin kaunis, että
täytyy toki mennä hieman ulos ennen päivällistä. _A propos_",
hän sanoi kerkeästi. "Äiti pyysi kysymään, tuleeko herra Kienast
illallisille." Kun Kienast selitti, että hänen täytyi valitettavasti
kiittää, niin Magda hymyili kiihkeämmin. "Ja minun pyyntööni
olisitte myöskin suostumatta?" Kienast nauroi katkerasti. "Minä
en olisi, neiti. Mutta tiedänkö minä sitten, mitä Teidän veljenne
--?" Diederich läähätti, Magda katsoi häneen rukoilevasti. "Herra
Kienast", sanoi Diederich. "Se on tuottava minulle iloa. Kenties
tapahtuu niinkin, että saamme asiamme sovituksi." Kienast sanoi
toivovansa sitä, minkä jälkeen hän pyysi, maailmanmiehen tavalla,
saada hieman saattaa neitiä. "Jos minun veljelläni ei ole mitään sitä
vastaan", sanoi Magda siveästi ja iroonisesti. Diederich salli vielä
tämänkin; -- ja sitten katseli hän hämillään sisarensa jälkeen, miten
tämä poistui Büschli & Cien prokuristin kanssa. Mihin kaikkeen Magda
pystyikään!

Kun hän palasi päivällisille, niin hän kuuli sisartensa puhuvan
terävällä äänellä asuinhuoneessa. Emmi syytti Magdaa siitä, että tämä
käyttäytyi häpeämättömästi. "Sillä lailla ei sentään menetellä." --
"Ei!" huusi Magda. "Minä tulen pyytämään sinulta luvan."

-- "Siitä ei olisi ollenkaan vahinkoa. Ylipäänsä minun vuoroni on
ensiksi!" -- "Oletko muuten huolissasikin?"

-- Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin
hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta
rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä
käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain
riitoihin.

Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä
vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen
kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes
puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun
kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä.
Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi
käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain
korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei
voinut enää pidättää itseään.

"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule
seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"

"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi;
hän tiuskasi Emmille:

"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät
rauhaan."

Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla
ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli
käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin
liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä
mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani
kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin
Diederich sanoi:

"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat
minä päätän yksinäni."

"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.

"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään
tutunomaisesti.

"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä
otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer
takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."

Diederich käsitti. Hän lupasi: "Te tulette sen löytämään." Kienast
sanoi asiallisesti.

"Hyvittääksenne meitä Te tietysti sitoudutte vastaisuudessa tilaamaan
kaikki koneenne vain meiltä. Odottakaahan hieman!" hän pyysi,
kun Diederich hypähti pystyyn. "Sitä paitsi Te korvaatte meidän
turhat kulumme ja minun matkani viidelläsadalla markalla, minkä me
vähennämme Teidän etumaksustanne."

"Mutta kuulkaahan, se on kiskomista!" Diederichin oikeudentunto
kapinoi ääneen. Kienastkin kohotti jo taas äänensä: "Herra
tohtori!..." Diederich hillitsi itsensä väkisin, hän laski kätensä
prokuristin olalle. "Menkäämme nyt vain ylös, naiset odottavat." "Me
ymmärrämme toisiamme jo vallan hyvin siihen asti", huomautti Kienast
leppyneenä. "Tuo pieni erimielisyys on kyllä myöskin haihtuva",
ennusti Diederich.

Ylhäällä oli juhlatuoksu. Rouva Hessling loisti mustassa
atlaspuvussaan. Magdan pitsipuseron läpi häämötti enemmän kuin oli
tavallista näin perheen piirissä. Vain Emmin puku ja ilme oli harmaa
ja jokapäiväinen. Magda osoitti vieraalle hänen paikkansa ja istuutui
hänen oikealle puolelleen; ja kun siinä sitten istuttiin ja vielä
yskittiin, niin Magda sanoi, silmät kuumeisen eloisina: "Mutta nyt
ovat herratkin saaneet nuo tyhmät asiat selvitetyiksi." Diederich
vakuutti, että he olivat loistavasti saaneet ne sovituiksi. Büschli &
Cie oli mukaantuvata väkeä.

"Meidän jättiläisliikkeessämme", selitti prokuristi. "Tuhatkaksisataa
työmiestä ja virkailijaa, kokonainen kaupunki, missä on oma
hotelli liiketuttavia varten." Hän kutsui Diederichin käymään
siellä. "Tulkaapas vain, meillä Te saatte elää isoisten tavalla ja
ilmaiseksi." Ja kun Magda hänen vieressään roikkui hänen huulillaan,
niin hän kehui asemaansa, toimivaltaansa, sitä huvilaa, jonka
toisessa päässä hän asui. "Jos minä menen naimisiin, niin minä saan
haltuuni tuon toisenkin pään."

Diederich nauraa hetkotti. "Silloin olisi yksinkertaista naida. Niin,
kippis!"

Magda loi katseensa alas, ja Kienast siirtyi puhumaan muista
asioista. Tiesikö sitten Diederich, miksi hän oli niin helposti
mukautunut? "Teistä, herra tohtori, minä näin heti, että Teidän
kanssanne voi myöhemmin tehdä suuria afäärejä, -- joskin täällä
vielä olosuhteet ovat pieniä", lisäsi hän sitten rukoilevasti.
Diederich tahtoi vakuuttaa suurpiirteisyyttään ja yrityksensä
laajenemismahdollisuuksia, mutta Kienast ei antanut katkaista
ajatustensa juoksua. Ihmistuntemus oli nimittäin hänen erikoisalansa.
Liiketuttavaa oli ennen kaikkea käytävä katsomassa myöskin hänen
kotonaan. "Jos siellä kaikki on niin hyvin järjestettyä kuin täällä
--"

Juuri tällä hetkellä alettiin tarjota tuoksuavaa hanhea, jota rouva
Hessling jo useasti oli salaa silmäillyt. Nopeasti hän otti sellaisen
ilmeen, kuin hanhi olisi ollut heillä aivan tavallinen ilmiö. Herra
Kienast otti siitä huolimatta kunnioittavan loman. Rouva Hessling
kysyi itseltään, kohdistuiko hänen katseensa todellakin hanheen,
vaiko sen suloisen tuoksun taakse Magdan reikäiseen puseroon. Nyt
Kienast tempautui irti kaikesta muusta ja tarttui lasiinsa. "Ja
sentähden Hesslingin perheen, arvoisan äidillisen rouvan ja hänen
kukoistavien tyttäriensä malja!" Magda kohotti rintaansa saadakseen
tuon kukoistuksen huomattavammaksi, ja sitä litteämmältä Emmi näytti.
Herra Kienast kilisti myöskin ensiksi Magdan kanssa.

Diederich vastasi hänen maljanesitykseensä. "Me olemme saksalainen
perhe. Sen, jonka me kutsumme taloomme, me otamme myöskin
sydämellisesti vastaan." Hänen silmissään oli kyyneliä, kun Magda
sen sijaan uudestaan punastui. "Ja joskin tämä meidän talomme onkin
vaatimaton, niin sydämet ovat uskollisia." Hän toivotti vieraille
menestystä ja pitkää ikää, ja vieras vastasi puolestaan, että oli
aina pitänyt vaatimattomuudesta "semminkin perheissä, missä on nuoria
tyttöjä."

Rouva Hessling puuttui puheeseen. "Eikö totta? Mistä muusta sitten
nuoren miehen pitäisi saada luottamusta --? Minun tyttäreni ompelevat
itse kaikki." Tästä sai herra Kienast aiheen kumartua Magdan puseron
yli voidakseen arvostella sitä lähemmin.

Jälkipöydässä Magda kuori hänelle appelsiinin ja maisteli hänen
kunniakseen tokaieria. Kun sitten mentiin asuinhuoneeseen, niin
Diederich jäi, käsivarret kiedottuna kummankin sisaren vyötäisille,
seisomaan ovelle. "Niin, niin, herra Kienast", hän sanoi syvällä
äänellä. "Tämä on kotirauhaa, katsokaahan, herra Kienast!" Magda
nojasi, pelkän antaumuksen vallassa, hänen olkapäähänsä. Kun Emmi
pyrki riistäytymään irti, niin hän sai sysäyksen takaapäin. "Näin
meillä eletään aina", jatkoi Diederich. "Minä teen kaiken päivää
työtä omaisteni hyväksi, ja ilta yhdistää meidät sitten lampun
valossa. Sivullisista ihmisistä ja meidän niinsanotun yhteiskuntamme
kermasta me välitämme niin vähän kuin mahdollista, meillä on kylliksi
omassa itsessämme."

Tässä onnistui Emmin päästä irti; kuultiin, miten hän veti oven
perässään kiinni. Sitä hempeämmän kuvan tarjosi Diederich ja Magda,
kun he laskeutuivat vienostivalaistun pöydän ääreen. Herra Kienast
katseli miettivästi punssipulloa, jota rouva Hessling toi sisään,
yhä nauraen. Sillä välin kun Magda täytti vieraan lasia, Diederich
selitti, että hän sen vuoksi, että he rajoittautuivat elämään
tällaista hiljaista perhe-elämää, kerta saattoi naittaa sisarensa
hyvin. "Sillä liikkeen paisuminen koituu sisarten hyväksi, sillä
tehdas kuuluu osittain myöskin heille, puhdasta myötäjäissummaa
lukuunottamatta; niinpä niin, ja jos sitten joku minun tulevista
lankomiehistäni tahtoo vielä sijoittaa pääomansa liikkeeseen --"

Mutta Magda, joka näki herra Kienastin ilmeen käyvän huolestuneeksi,
johti keskustelun muualle. Hän kyseli hänen perheolojaan ja
tiedusteli, oliko hän sitten aivan yksinään. Kienastin silmät
tulivat liikutetuiksi, ja hän siirtyi lähemmäksi. Diederich istui
siinä vieressä, joi ja pyöritteli peukaloitaan. Useampia kertoja hän
yritti ottaa osaa noiden kahden keskusteluun, jotka, kuten näytti,
tunsivat olevansa vain kahden kesken. "Niinpä niin, Te olette
sitten onnellisesti suorittanut myöskin yksivuotisenne", hän sanoi
suosijantapaisesti ja ihmetteli samalla niitä merkkejä, joita rouva
Hessling teki hänelle noiden kahden selän takana. Vasta sitten, kun
äiti pujahti ovesta ulos, hän käsitti, otti punssilasinsa ja meni
viereiseen huoneeseen pianon luokse. Hän kosketteli hieman näppäimiä
ja joutui huomaamattaan ylioppilaslauluihin ja lauloi värisevällä
äänellä soiton mukana: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst."
Päästyään loppuun hän kuunteli; mutta sisällä oli niin hiljaista,
kuin olisi ollut syvässä unessa, ja vaikka hän olisikin kernaasti
kaatanut itselleen jotakin tuosta punssipullosta, niin hän soitti
kuitenkin velvollisuudentunteesta: "Im tiefen Keller sitz'ich hier."?

Silloin, keskellä säettä, jokin tuoli meni nurin ja sitä seurasi
kaikuva ääni, jonka alkuperää ei voinut väärin ymmärtää. Yhdellä
hyppäyksellä Diederich oli asuinhuoneessa. "No niin", hän sanoi
voimakkaasti ja totisesti, "Teillähän näyttää olevan vakaita
aikomuksia." Pari irtaantui toisistaan. "Sitä minä en kiellä",
selitti Kienast. Diederich tuli äkkiä kovin liikutetuksi. Silmä
silmää vastaan hän puristi Kienastin kättä, ja toisella hän veti
Magdan esiin. "Mutta tämähän on yllätys! Herra Kienast, tehkää minun
pikku sisareni onnelliseksi. Minussa Teillä on aina oleva hyvä veli,
kuten sitä olen tähänkin asti ollut, sen voin sanoa."

Pyyhkien silmiään hän huusi: "Äiti! Jotakin on tapahtunut." Rouva
Hessling seisoi heti oven takana, vaan ei voinut heti käyttää
jalkojaan liian suuren mielenliikutuksensa vuoksi. Nojaten
Diederichiin hän tuli horjuen sisään, lankesi herra Kienastin
kaulaan ja puhkesi kyyneliin. Diederich koputti sillä välin
Emmin ovelle, joka oli suljettu. "Emmi, tulepas ulos, jotakin on
sattunut!" Emmi repäsi lopulla oven auki, vihanpuna kasvoillaan.
"Miksi sinä häiritset untani? Minä osaan kyllä aatella, mitä on
tapahtunut. Tehkää sopimattomat tekonne yksinänne!" Ja ovi olisi
mennyt uudestaan kiinni, jos Diederich ei olisi pannut jalkaansa
väliin. Ankarana hän osoitti sisarelleen, että tämä kylmäsydämisen
käyttäytymisensä vuoksi ansaitsi jäädä kokonaan ilman miestä. Eikä
hän edes sallinut Emmin pukeutua, vaan kiskoi hänet mukanaan,
sellaisena kuin oli, aamunutussaan, hiukset hajallaan. Eteisessä
sisko kääntyi veljensä puoleen: "Sinä teet meidät naurettaviksi", hän
sihisi, -- ja vielä kihlautuneiden luona hän esiintyi Diederichin
edessä, pää hyvin pystyssä, katse hyvin pilkallisen tutkivana.
"Pitikö sen tapahtua niin myöhään yöllä?" hän kysyi. "No niin, onni
ei kysy hetkeä, milloin saapuu." Kienast loi häneen katseensa: hän
oli Magdaa suurempi, hänen kasvonsa, jotka olivat saaneet väriä,
näyttivät täyteläisemmiltä pitkän, vahvan tukan ollessa hajallaan.
Kienast piteli hänen kättään kauemmin kuin oli välttämätöntä;
Emmi veti kätensä pois, silloin Kienast kääntyi hänestä Magdan
puoleen, silminnähtävästi epäröiden. Emmi hymyili sisarelleen
voitonriemuisesti, kääntyi ympäri ja hävisi, pää hyvin pystyssä --
sillä aikaa kuin Magda tarttui tuskallisesti Kienastin käteen. Mutta
Diederich astui esiin, täysinäinen punssilasi kädessä, ja halusi
juoda veljenmaljan uuden lankonsa kanssa.

Aamulla hän nouti hänet hotellista aamutuikulle. "Suvaitse hillitä
naiskaipuutasi aina päivällisiin asti. Nyt meidän täytyy sanoa joku
sana näin miesten kesken." Klappschen oluttuvassa hän teki hänelle
selvää tilanteesta: kaksikymmentäviisituhatta puhdasta hääpäivänä
-- todisteet siitä olivat joka hetki nähtävissä -- ja yhdessä Emmin
kanssa neljäsosa tehdasta. -- "Siis vain kahdeksas osa", totesi
Kienast, mihin Diederich vastasi: "Pitäisikö minun sitten ilmaiseksi
raataa itseni uuvuksiin teidän tähtenne?" Syntyi vastenmielinen
hiljaisuus.

Diederich saattoi mielialan entiselleen. "Kippis, Friedrich!" "Kippis
Diederich!" sanoi Kienast. Silloin näytti jotakin juolahtaneen
Diederichin päähän. "Sinusta itsestäsihän riippuu, tahdotko lisätä
osuuttasi liikkeessä, nimittäin sijoittamalla siihen pääomia. Miten
on sitten sinun säästöjesi laita? Sinulla kun on niin suurenmoinen
palkka!" Kienast selitti, että hänellä periaatteessa ei ollut mitään
sitä vastaan. Mutta, hänen sitoumuksensa Büscheli & Cien kanssa
oli vielä voimassa. Myöskin oli hänellä tänä vuonna odotettavissa
huomattava palkankorotus, joten olisi ollut rikos omaa itseään
vastaan sanoa nyt itsensä irti. "Ja jos minä sijoitan teille
rahani, niin minun täytyy itse tulla liikkeen jäseneksi. Kaikella
luottamuksella, minkä minä tunnen sinua kohtaan, hyvä Diederich --"

Diederich ymmärsi sen. Kienast teki omasta puolestaan joitakin
ehdotuksia. "Jos sinä yksinkertaisesti määräisit nuo myötäjäiset
viideksikymmeneksituhanneksi markaksi! Magda tulisi silloin
luopumaan liikkeessä olevasta osuudestaan." Tämä sai Diederichin
nousemaan ehdottomaan vastarintaan. "Se olisi vastoin minun autuaan
isävainajani viimeistä tahtoa, mikä on minulle pyhä. Ja niin
suurpiirteisesti kuin minä teen työtä, Magdan osuus voi muutamissa
vuosissa nousta kymmenen kertaa suuremmaksi sitä, mitä sinä nyt
tahdot. Koskaan minä en nyt tule alentamaan itseäni siinä määrässä,
että sillä lailla vahingoittaisin sisarraukkaani." Tähän lanko
hieman myhäili. Diederichin perhetunto tuotti hänelle kunniaa, mutta
suurpiirteisyydellä yksinään ei saavutettu tuota kymmenkertaisuutta.
Diederich kiihtyi huomattavasti ja selitti, että oli, jumalankiitos,
liikkeensä hoidosta Jumalaa lukuunottamatta vastuussa vain omalle
itselleen. "Kaksikymmentäviisituhatta puhdasta ja kahdeksas osa
puhtaasta tulosta, enempää ei ole saatavissa." Kienast rummutti
pöytää. "Minä en vielä tiedä, voinko minä sillä ottaa sisartasi", hän
selitti. Diederich kohautti olkapäitään, ja he joivat olutlasinsa
pohjaan. Kienast tuli mukaan aterialle. Diederich oli pelännyt,
että Kienast perääntyisi. Onneksi oli Magda laittanut itsensä vielä
viettelevämmäksi kuin eilen --"aivan kuin olisi tiennyt, että
kaikki oli kysymyksessä", ajatteli Diederich ihaillen sisartaan.
Jauhoruokaa syötäessä Kienast oli jo niin lämminnyt, että toivoi
häitä jo neljän viikon kuluttua. "Viimeinen sanasi?" kysyi Diederich
veitikkamaisesti. Vastaukseksi Kienast veti sormukset taskustaan.

Aterian jälkeen rouva Hessling meni varpaillaan ulos huoneesta, missä
kihlautuneet istuivat, ja Diederich tahtoi myöskin vetäytyä pois,
mutta nämä hakivat hänet kävelylle. "Mihin sitä sitten mennään, ja
missä on äiti ja Emmi?" Emmi oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, ja
siksi rouva Hesslingkin jäi kotiin. "Koska muutoin näyttäisi pahalta,
ymmärrättehän", sanoi Magda. Diederich käsitti tämän. Vieläpä
hän ravisti tomunkin pois, mikä tehtaassa oli tarttunut Magdan
turkkitakkiin. Hän kohteli sisartaan kunnioituksella, sillä tällä oli
ollut menestystä.

Mentiin raatihuonetta kohden. Ei ollut vahingoksi, eihän, jos
ihmiset näkivätkin. Ensimäinen, joka Meisestrassella tavattiin,
oli tosin vain Napoleon Fischer. Hän virnisti morsiusparille ja
nyökäytti Diederichille, ikäänkuin sanoakseen, että oli asiasta
selvillä. Diederich oli tummanpunainen, hän olisi pysäyttänyt tuon
miehen ja nostanut metelin avonaisella kadulla: mutta saattoiko
hän? "Olipa suuri virhe, että ryhdyin tuon vaanivan proletaarin
kanssa tutunomaisiin suhteisiin! Olisihan se käynyt ilman sitäkin!
Nyt hiipii hän talon ympärillä, jotta minä ajattelisin sitä, että
olen hänen käsissään. Minua tullaan vielä kiristämään." Mutta,
jumalankiitos, kaikki oli tapahtunut hänen ja konemestarin välillä
kahden kesken. Mitä Napoleon Fischer saattoi hänestä väittää, oli
valetta. Diederich antoi vangita hänet yksinkertaisesti. Kuitenkin
hän vihasi häntä hänen tietämisensä johdosta, niin että hänen
tuli kuuma ja hiki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän katsahti
ympärilleen. Eikö nyt edes tulikivi pudonnut Napoleon Fischerin
päähän?

Gerichtsstrassella Magda huomasi, että kävely maksoi vaivan,
sillä maakunnanoikeusneuvos Harnischilla Meta Harnisch ja Inge
Tietz seisoivat erään ruudun takana, ja Magda tiesi varmasti,
että he Kienastin nähtyään olivat käyneet kovin levottomiksi.
Kaiser-Wilhelm-Strassella oli tänään valitettavasti vähän liikettä;
korkeintaan sattui, että majuri Kunze ja tohtori Heuteufel, jotka
olivat matkalla "Sopusointuun", kaukaa näyttivät uteliailta. Mutta
Schweinichenstrassen kulmassa sattui jotakin sellaista, jota
Diederich ei ollut osannut aavistaa: aivan heidän edellään kulki
rouva Daimchen Gusten kanssa. Magda kiirehti heti askeleitaan ja
jutteli eloisammin. Oikeaan aikaan Guste kääntyi ympäri, joten Magda
saattoi sanoa: "Rouva ylikaitsija, saan esittää Teille sulhaseni,
herra Kienastin." Sulhasta tarkastettiin, ja hän näytti tyydyttävän,
sillä Guste, jonka kanssa Diederich jäi pari askelta jälelle, sanoi
äänellä, josta ei puuttunut kunnioitusta: "Mistä Te sitten olette
hänet saaneet?" Diederich laski leikkiä. "Niin, niin läheltä kuin Te
ei jokainen löydä omaansa. Mutta sen sijaan vankemman." -- "Jokos
Te taas alatte?" huusi Guste, mutta ilman vihamielisyyttä. Vieläpä
hän hipaisi Diederichin katsetta ja huokasi samalla kevyesti. "Minun
omani on aina, jumalaties, missä. Tuntuu aivan kuin olisin selvä
leski." Ajattelevaisesta hän katseli Magdan jälkeen, joka riippui
Kienastin käsivarressa. Diederich antoi miettimisen aihetta: "Joka
kuollut on, voi sinä myöskin pysyä. Onhan niitä kylliksi eläviäkin."
Samalla hän työnsi Gusten aivan seinänviereen asti ja katsoi häntä
pyytävästi kasvoihin; ja tosiaankin Gusten rakkaat, paksut kasvot
muuttuivat silmänräpäykseksi lupaaviksi.

Valitettavasti oli jo tultu Schweinichenstrassen 77:nnen kohdalle
ja heitettiin hyvästit. Kun Sachsentorin takana kaikki loppui, niin
sisarukset kääntyivät ympäri herra Kienastin kanssa. Magda, joka
nojasi sulhasensa käsivarteen, sanoi rohkaisten Diederichille: "Niin,
mitäs arvelet?" -- mikä sai veljen punastumaan ja läähättämään.
"Mitäs siinä on arveltavaa", hän tokaisi, ja Magda nauroi.

Tyhjällä, hyvin hämärällä kadulla joku tuli heitä vastaan. "Eikös se
ole --?" kysyi Diederich, olematta vakuutettu. Mutta haamu lähestyi:
se oli paksu, ilmeisesti vielä nuori, pehmeä suuri hattu päässä,
muuten siro, jalat sisäänpäin kääntyneet. "Totisesti, Wolfgang
Buck!" Hän ajatteli pettyneenä: "Ja Guste tekeytyy sellaiseksi, kuin
Wolfgang olisi maan äärissä asti. Minun täytyy opettaa hänet puhumaan
totta!"

"Siinäpäs Te olette" -- nuori Buck ravisti Diederichin kättä.
"Minua huvittaa tavata." "Minua myöskin", vastasi Diederich,
huolimatta Gusten tuottamasta pettymyksestä, ja tutustutti lankonsa
koulutoveriinsa. Buck esitti onnittelunsa ja jäi sitten Diederichin
kanssa, hieman jälkeen. "Te aijotte varmastikin mennä morsiamenne
luokse?" huomautti Diederich. "Hän on kotona, me saatoimme häntä."
--"Niinkö?" tokasi Buck ja kohautti olkapäitään. "No niin, minä kyllä
löydän hänet aina", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ensi kädessä
minä olen iloinen, että tapasin kerta Teidät. Meidän keskustelumme
Berlinissä, meidän ainoa keskustelumme, eikö totta -- oli niin
innostava."

Diederich huomasi sen nyt siksi -- vaikkakin silloin se oli vain
suututtanut häntä. Hän aivan vilkastui jälleennäkemisen vuoksi.
"Niin, minun vastavierailuni jäi silloin tekemättä. Tehän tiedätte,
mitä kaikkia esteitä voi Berlinissä sattua. Täällä kyllä on
aikaa. Autiota, vai mitä? Ajatella, että on pakotettu viettämään
elämänsä täällä" -- ja Diederich viittasi edessä olevaan alastomaan
taloriviin. Wolfgang Buck nuuski hieman kaarevalla nenällään ilmaa,
näytti maistavan sitä lihaisilla huulillaan, samalla kun hänen
silmänsä olivat syvämietteisinä. "Elää täällä Netzigissä". hän
sanoi hyvin hitaasti. "No niin, siihen sitä tullaan. Meikäläinen
ei ole siinä asemassa, että voisi elää vain sensatsiooneja varten.
Muuten onhan niitä täälläkin." Hän hymyili arveluttavasti. "Tuo
vahtisotilashan aiheutti kiihtymystä hyvin pitkäksi ajaksi."

"Vai niin --" Diederich pullisti esiin vatsansa. "Te tahdotte taas
nurista. Minä vakuutan suoraan, että minä siinä asiassa olen kokonaan
Hänen Majesteettinsa puolella."

Buck teki torjuvan liikkeen. "Jättäkää, jättäkää, minä tunnen hänet."

"Minä vielä paremmin", väitti Diederich. "Joka on seisonut
häntä vastapäätä, katsellut häntä silmästä silmään, kuten minä
helmikuun metelien jälkeen Tiergartenissa, ja nähnyt tämän silmän
salamoivan, tämän Fritzensilmän, minä sanon Teille, hän uskoo meidän
tulevaisuuteemme."

"Meidän tulevaisuuteemme -- siksi, että joku silmä on salamoinut."
Buckin suu ja posket vaipuivat alas raskaan surullisesti. Diederich
puhalsi ilmaa nenänsä kautta. "Minä tiedän jo, että Te ette
nykyaikana usko mihinkään persoonallisuuteen. Muutoin Teistä olisikin
tullut Lasalle tai Bismarck."

"Lopultakin minä voisin sen tehdä. Varmasti. Aivan yhtä hyvin kuin
hänkin --. Joskin minua ulkonaiset olosuhteet vähemmän suosisivat."

Hänen äänensä kävi iloisemmaksi ja vakuutetummaksi. "Kenenkään
yksityisen kannalta ei ole kysymys siitä, että me maailmassa
todellisesti jotakin muuttaisimme, vaan siitä, että hankimme
itsellemme sellaisen elämäntunnon, kuin tekisimme sen. Vain siihen
tarvitaan kykyä, ja sitä on hänellä."

Diederich kävi levottomaksi, hän katsahti ympärilleen. "Me olemme
tässä tosin kahden kesken, herrasväellä tuossa meidän edellämme on
tärkeämpää puhuttavaa, mutta minä en kuitenkaan tiedä --"

"Te uskotte aina, että minulla on jotakin häntä vastaan. Hän ei
ole minusta tosiaankaan sen vastenmielisempi kuin minä olen itse
itselleni. Minä olisin hänen asemassaan ottanut korpraali Lückin
ja meidän netzigiläisen vahtisotamiehemme yhtä vakavalta kannalta
kuin hänkin. Olisiko sellainen mitään valtaa, joka ei olisi uhatussa
asemassa. Vasta sitten kun sattuu kumous, se tunnetaan. Mitäs hänestä
tulisi, jos hänen täytyisi sanoa, että sosialidemokratia ei tarkoita
häntä, vain korkeintaan jotakin käytännöllisempää, jonkin sellaisen
jakamista, jota ansaitaan."

"Ohoo!" huudahti Diederich.

"Eikö totta? Se suututtaisi Teitä, Ja häntä myöskin. Kulkea tapausten
mukaan, olla hallitsematta kehityksen kulkua, vain olla sen
kuletettavana: voiko sitä sietää?... Sisimmässään rajoittamaton! --
ja samalla kykenemätön synnyttämään edes vihaa muuta kuin sanoilla
ja kädenliikkeillä. Sillä mihin nurisijat tarrautuvat? Mitä vakavaa
on tapahtunut? Lückin, tapauskaan ei ollut mitään muuta kuin
kädenliike. Kun käsi vaipuu, niin kaikki on ohitse: mutta esittäjällä
ja yleisöllä on ollut sensatsiooninsa, mielenliikutuksensa. Ja vain
siitä nyt on kysymys, hyvä Hessling. Hän itse, jonka me mainitsimme,
olisi kaikkein hämmästynein, uskokaa minua, jos se sota, jonka hän
aina maalaa seinälle, tai vallankumous, jota hän satoja kertoja on
kuvitellut, todellakin puhkeaisi."

"Sitä ei Teidän tarvitse kauan odottaa!" huudahti Diederich. "Ja
silloin saatte nähdä, että kaikki kansallismieliset tulevat pysymään
lujina ja uskollisina keisarille!"

"Varmasti." Buck kohautteli yhä useammin olkapäitään. "Se on se
tavallinen käänne, jonka hän on itse määrännyt. Te annatte hänen
panna sanat suuhunne, eikä mieliala ole koskaan ollut niin hyvin
säädetty ja määrätty kuin nykyään. Mutta teot? Meidän aikamme, paras
aikalaiseni, ei ole valmis tekoihin. Harjoittaakseen elämisentaitoaan
täytyy ihmisen ennen kaikkea elää, ja teko on niin vaarallista
elämälle."

Diederich suoristautui. "Tahdotteko Te kenties syyttää pelkuruudesta
--?" "Minä en ole lausunut mitään vaarallista arvostelua. Minä
olen maininnut erään aikamme sisäisen historian tosiasian, mikä
liikuttaa meitä kaikkia. Muutoin meille täytyy antaa anteeksi.
Näyttämöllä toimivalta on kaikki toiminta päättynyt, sillä hän on
sen jo suorittanut. Mitä vielä todellisuus vaatii häneltä? Te ette
nähtävästi tiedä, kenenkä historia on sanova tämän ajan edustavaksi
tyypiksi?"

"Keisarin!" sanoi Diederich.

"Ei", sanoi Buck. "Näyttelijän."

Silloin Diederich rähähti sellaiseen nauruun, että edellä
kulkeva morsiuspari erkani ja kääntyi ympäri. Mutta he olivat
teatteriaukiolla, siinä tuuli jäätävästi; he jatkoivat matkaansa.

"No niin", huomautti Diederich, "minä olisin heti voinut sanoa, miten
Te olette tähän hulluun aineeseen joutunut. Tehän olette teatterin
kanssa tekemisissä." Hän koputti Buckin olalle. "Lopultakin Te itse
kuulutte siihen?"

Buckin silmät kävivät rauhattomiksi; kädestä, joka oli hänen
olkapäällään, hän vapautui käännöksellä, jota Diederich piti
epätoverillisena. "Minäkö? Enpä suinkaan", sanoi Buck; ja oltuaan
kumpikin tyytymättömänä vaiti aina Gerichtsstrasselle asti: "Niinpä
niin, Te ette vielä tiedä, miksi minä nyt olen Netzigissä."

"Todennäköisesti morsiamenne vuoksi."

"Senkin vuoksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että minä olen ottanut
puolustaakseni lankoani Laueria."

"Te olette --? Lauerin jutussa --?" Diederichin henkeä ahdisti, hän
pysähtyi.

"No niin", sanoi Buck ja kohautti olkapäitään. "Ihmetyttääkö se
Teitä? Joku aika sitten minut otettiin Netzigin maakunnanoikeuteen
oikeusapulaiseksi. Eikös minun isäni ole siitä mitään maininnut?"

"Minä näen Teidän isänne harvoin... Minä liikun vähän ulkona. Minun
ammattivelvollisuuteni... Tämä kihlaus..." Diederich sekaantui ja
änkytti. "Silloinhan täytyy Teidän usein --. Asutteko kenties jo
kokonaan täällä?"

"Vain toistaiseksi -- niin luulen."

Diederich kokosi voimansa. "Minun täytyy sanoa: minä en ole usein
aikaisemmin aivan kokonaan ymmärtänyt Teitä -- mutta niin vähään se
ei ole koskaan jäänyt kuin tänään, jolloin olemme kulkeneet Netzigin
toisen puolen läpi."

Buck vilkutti hänelle silmää. "Vaikka minä huomenna olenkin
puolustajana ja Te päätodistajana, niin sehän on vain sattuma. Osat
voisivat olla toisinkin jaettuina."

"Pyydän anteeksi!" Diederich suuttui. "Jokainen seisoo paikallaan.
Jos Te ette ollenkaan kunnioita ammattianne --"

"Kunnioittaa ammattiaan? Mitäs se merkitsee? Minua huvittaa
puolustaminen, sitä en kiellä. Minä tulen alkamaan, jotakin täytyy
kokea. Teille, herra tohtori, minulla tulee olemaan vastenmielisiä
asioita sanottavana; toivottavasti ette pane mitään pahaksenne, se
kuuluu minun virkaani."

Diederichiä alkoi pelottaa. "Sallikaa minun kysyä, herra asianajaja,
tunnetteko Te sitten minun todistukseni? Se ei ole Lauerille niinkään
epäedullinen."

"Jättäkää se asia minun huolekseni." Buckin ilme kävi kiusoittavan
ivalliseksi.

Ja niin he olivat saapuneet Meisestrasselle. "Tuo juttu!"
ajatteli Diederich läähättäen. Viime päivien kuohunnassa hän oli
sen unhoittanut, nyt tuntui siltä, kuin tulisi häneltä huomenna
leikattavaksi molemmat jalat poikki. Guste, tuo petollinen vintiö,
ei ollut sanonut hänelle mitään sulhasestaan, viime hetkessä hänen,
Diederichin, piti joutua pelon valtaan!...Diederich jätti hyvästi
Buckille, ennenkuin olivat tulleet kotiin. Kunpa vain Kienast ei
mitään huomaisi! Buck esitti mentäväksi vielä jonnekin. "Teillä
ei ole mitään erikoista vetovoimaa morsiantanne kohtaa?" kysyi
Diederich. -- "Tällä hetkellä konjakki viehättää minua enemmän." --
Diederich nauroi pilkallisesti. "Se näyttää Teitä aina viehättävän."
Jotta Kienast ei olisi mitään huomannut, hän kääntyi vielä
kerran ympäri Buckin kanssa. "Nähkääs", alkoi Buck odottamatta,
"minun morsiameni: hän kuuluu myöskin minun kohtaloani koskeviin
kysymyksiini." Ja kun Diederich kysyi "miten niin": "Jos minä
nimittäin tosiaankin olen Netzigissä oikeusapulaisena, silloin on
Guste minulle täysin paikallaan. Mutta tiedänkö minä sitä? Sillä --
toisten tapausten varalta, joita minun elämässäni saattaisi sattua,
minulla on Berlinissä vielä toinen suhde..."

"Olen kuullut: joku näyttelijätär." Diederich punastui Buckin
puolesta, joka sen niin kyynillisesti tunnusti. "Tällä", hän änkytti,
"minä en tahdo kuitenkaan mitään sanoa."

"Te siis tiedätte", lopetti Buck. "Nyt on asianlaita sellainen, että
minä toistaiseksi olen sinne sidottu enkä voi pitää Gustesta sitä
huolta kuin pitäisi. Ettekö Te sitten voi ottaa tuota hyvää tyttöä
hieman niinkuin hoivataksenne?" kysyi hän huolettomasti ja tyynesti.

"Minun pitäisi --"

"Niin sanoaksemme sekottaa hieman silloin tällöin pataa, jossa minun
on pidettävä makkara ja kaali tulella -- sillä välillä kun minä olen
ulkona toimessa. Mehän olemme myötätuntoisia toisillemme."

"Kiitän", sanoi Diederich kylmästi. "Niin pitkälle minun myötätuntoni
ei kuitenkaan ulotu. Antakaa jonkun muun huoleksi. Minä otan elämän
sentään hieman vakavammalta kannalta." Ja hän jätti Buckin siihen
seisomaan.

Lukuunottamatta tuon miehen siveettömyyttä häntä suututti myöskin
hänen arvoton luottamuksellisuutensa, sitten kun he juuri olivat
kerta osoittautuneet toistensa vastustajiksi sekä katsantotavoissa
että käytännössä. Tuollainen oli sietämätön, hänen suhteensa ei
osannut olla tarpeeksi varuillaan! "Mitä hänellä onkaan huomenna
minua vastaan sanottavana?"

Kotona hän hengähti. "Oikea limasko miehekseen! Ja sellainen
henkinen omahyväisyys! Jumala varjelkoon meidän taloamme sellaiselta
kaikkihävittävältä vakaumuksen puutteelta; se on jossakin perheessä
varma merkki alaspäinmenosta!" Hän tuli vakuutetuksi siitä, että
Kienastin piti tosiaankin vielä sinä iltana matkustaa. "Mitään
kiihoittavaa ei Magdalla tule olemaan sinulle kirjoitettavana", hän
sanoi oikopäätä ja nauroi. "Minun puolestani saa kaupungilla sattua
murha ja tulipalo, minä pysyn konttorissani ja perheeni keskuudessa."

Mutta tuskin oli Kienast mennyt, kun hän asettui rouva Hesslingin
eteen. "Niin, missä on haaste, jonka olen saanut ja jolla minut
kutsutaan huomenna oikeuteen?" Äidin täytyi tunnustaa, että oli
anastanut tuon uhkaavan kirjeen. "Rakas poikani, minä ajattelin,
että sen ei pitänyt saada hävittää sinun juhlatunnelmaasi." Mutta
Diederich ei sallinut mitään kaunisteluja. "Kuinkas muuten: rakas
poikani. Rakkaudestanne minua kohtaan ruoka käy aina huonommaksi,
paitsi silloin, kun on vieraita; ja talousrahat menevät teidän
mielettömiin hepeniinne. Luuletteko te, että minä uskon teidän
uskottelujanne, että Magda olisi itse tehnyt pitsipuseronsa?
Sellaista voitte kertoa tuolle aasille!" Magda pani vastalauseensa
sellaista hänen sulhasensa loukkaamista vastaan, mutta se ei häntä
auttanut. "Parempi kuin vaikenet! Sinun turkislakkisikin on puoleksi
varastettu. Te olette piian kanssa samassa juonessa. Kun minä lähetän
hänet hakemaan punaviiniä, niin hän tuo halvempaa, ja loput pidätätte
itsellenne..."

Nuo kolme naista suuttui, minkä jälkeen Diederich huusi vielä
kovemmin. Emmi väitti, että veli oli niin villi vain siksi, että tuli
huomenna koko kaupungin edessä saattamaan itsensä häpeään. Diederich
saattoi silloin heittää vain yhden lautasen maahan. Magda nousi ylös,
meni ovelle ja huusi: "Jumalankiitos, minä en tarvitse sinua enää!"
Diederich oli heti hänen kintereillään. "Pidä varasi sen suhteen,
mitä puhut! Jos sinä lopultakin saat jonkun miehen, niin sinä saat
kiittää siitä yksistään minua ja niitä uhrauksia, jotka minä teen.
Sinun sulhasesi hieroi kauppaa sinun myötäjäisilläsi tavalla, joka ei
ollut suinkaan sopivata. Sinä olet ylipäänsä vain kaupanpäällinen!"
Tässä hän tunsi saaneensa ankaran korvapuustin, ja ennenkuin hän
ennätti tointua, Magda oli jo huoneessa ja suljetun oven takana.
Diederich raapi poskeaan äkisti mykistyneenä. Sitten hän kuohahti
vielä kerran; mutta eräänlainen sovitus sai hänessä vallan. Kriisi
oli ohitse.

       *       *       *       *       *

Yöllä hän oli tehnyt lujan päätöksen tulla oikeudenistuntoon hieman
myöhästyneenä ja näyttää siten koko esiintymisellään, miten vähän
koko asia häntä koski. Mutta hän ei kestänyt; kun hän astui siihen
huoneeseen, joka oli määrätty istuntosaliksi, niin siellä oli vielä
kokonaan toisia asioita esillä. Jadassohn, joka mustassa takissaan
näytti aivan tavattoman uhkaavalta, oli keskellä virantoimitustaan,
vaatimassa eräälle puolikasvuiselle kansanmiehelle kahden vuoden
pakkotyötä. Oikeus myöntyi vain yhteen, mutta tuo nuori tuomionsaanut
purskahti sellaiseen itkuun, että Diederich, joka oli itse tuskaisen
tunteen vallassa, säälistä alkoi voida pahoin. Hän läksi ulos ja
poikkesi erääseen käymälään, vaikka sen ovelle olikin kirjoitettu:
Vain herroille tuomareille! Heti hänen jälkeensä ilmestyi sinne
Jadassohnkin. Nähdessään Diederichin hän tahtoi vetäytyä takaisin,
mutta Diederich kysyi heti, mitä tuollainen pakkotyö oikein merkitsi
ja mitä tuollainen suojatti siellä oikein teki. Jadassohn selitti:
"Pitäisikö meidän olla vielä siitäkin huolissamme!" ja poistui
samalla. Diederich lyyhistyi kokoon sisimmässään sen kauhuaherättävän
kuilun edessä, jonka hän tunsi olevan oman itsensä ja Jadassohnin
välillä, joka edusti täällä valtaa, valtaa, jonka rataslaitoksia
hän oli uskaltanut liiaksi lähestyä. Hän oli tehnyt sen hyvässä
aikomuksessa, liiallisessa vallan jumaloimisessa: yhtäkaikki, nyt
oli esiinnyttävä järkevästi, jotta se ei olisi tarttunut erääseen
toiseen ja murskannut häntä, nyt oli mukauduttava asianhaaroihin ja
esiinnyttävä vähäpätöisenä, kunnes siitä kerta kenties saattoi päästä
vapaaksi. Onnellinen se, joka saattoi elää yksityiselämää! Diederich
lupasi itselleen elävänsä vastaisuudessa kokonaan pienen, mutta
hyvinymmärretyn etunsa mukaisesti.

Ulkona käytävissä oli nyt väkeä: keskinkertaista ja parasta yleisöä.
Buckin viisi tytärtä, ylen koreiksi pukeutuneina, ikäänkuin heidän
lankonsa juttu olisi ollut mitä suurin kunnia perheelle, jaaritteli
eräässä ryhmässä Käthchen Zillichin, hänen äitinsä ja pormestari
Scheffelweisin rouvan kanssa. Anoppi sen sijaan ei jättänyt
pormestaria rauhaan, ja niistä silmäyksistä, joita hän singahdutteli
herra Buckin veljeä ja hänen ystäviään Cohnia ja Heuteufelia vastaan,
saatettiin nähdä, että hän asettui asiassa Buckeja vastaan. Majuri
Kunze, joka oli uniformussa, seisoi siinä vieressä, kasvoilla synkkä
ilme, puhumatta mitään. Samassa ilmestyi siihen pastori Zillich
professori Kühnchenin kanssa; mutta nähdessään lukuisan väkijoukon he
jäivät erään pylvään taakse. Toimittaja Nothgroschen kulki puolestaan
harmaana ja kenenkään huomaamatta toisen luota toisen luokse. Turhaan
etsi Diederich jotakuta, johon olisi voinut turvautua. Nyt katui hän
sitä, että oli kieltänyt omaisiaan saapumasta. Hän pysyi pimeässä,
käytävän mutkassa ja kurkotti varovasti ulos päällään. Äkkiä hän
vetäytyi taaksepäin: Guste Daimchen äiteineen! Buckin tyttäret
ympäröivät hänet heti, kuten arvokkaan vahvistuksen, jonka heidän
puolueensa hänestä sai. Samaan aikaan avautui taustalla eräs ovi, ja
Wolfgang Buck astui esiin, baretissa ja mustassa takissa, jalassa
kiiltonahkakengät, joiden kärjet kääntyivät käydessä sisäänpäin.
Hän hymyili juhlallisesti, kuten jossakin vastaanotossa, kätteli
kaikkia, suuteli morsiantaan. Hän ennusti, että jutusta tuli hyvä
juttu; virallinen syyttäjä oli hyvällä tuulella, hän itse myöskin.
Sitten hän meni kutsumiensa todistajien luokse kuiskaillakseen heidän
kanssaan. Tällä hetkellä syntyi hiljaisuus, sillä portaiden päähän
ilmestyi syytetty herra Lauer rouvineen. Pormestarinna karkasi
viimeksimainitun kaulaan ja ihmetteli, miten urhoollinen tämä oli!
"Mikäs nyt on sitten hätänä?" hän vastasi syvällä, sointuvalla
äänellä. "Meillä ei ole mitään moittimisen syytä, vai miten,
Karl?" Lauer sanoi: "Totisesti ei, Judith." Mutta juuri silloin
maakunnanoikeusneuvos Fritzsche meni siitä ohitse. Syntyi hiljaisuus;
iskettiin silmää sen johdosta, miten hän ja vanhan Buckin tytär
tervehtivät toisiaan, ja pormestarin anoppi teki erään huomautuksen,
puoliääneen, mutta se saatiin lukea hänen silmistään.

Wolfgang Buck keksi Diederichin hänen varjoisesta paikastaan. Buck
veti hänet esiin ja vei sisarensa luokse. "Rakas Judith, minä en
tiedä, tunnetko sinä vielä meidän arvoisaa vihollistamme, herra
tohtori Hesslingiä. Tänään hän tulee tuhoamaan meidät." Mutta rouva
Lauer ei nauranut eikä liioin vastannut Diederichin tervehdykseen,
vaan katsahti häneen ainoastaan välinpitämättömän uteliaasti. Oli
vaikeata kestää tätä katsetta ja vielä vaikeampi sen vuoksi, että
rouva Lauer oli niin kaunis. Diederich tunsi, miten veri nousi hänen
kasvoilleen, miten hänen silmänsä harhailivat, ja hän änkytti:
"Herra oikeusapulainen laskee hyvää pilaa. Tässä asiassa täytyy olla
joku erehdys..." Silloin noissa valkeissa kasvoissa kulmakarvat
vetäytyivät kokoon, suupielet laskeutuivat ilmehikkäästi, ja Judith
Lauer käänsi Diederichille selkänsä.

Eräs oikeudenpalvelija ilmestyi; Wolfgang Buck meni, lankonsa
kanssa, istuntosaliin; ja kun ovea ei avattu aivan anteliaasti, niin
kaikki hyökkäsivät kiireesti sisään, jolloin paras yleisö voitti
keskinkertaisen. Buckin viiden tyttären takit kahisivat kovasti
tuossa taistelussa. Diederich pääsi viimeisenä sisään, ja hänen
täytyi istuutua todistajain penkille majuri Kunzen viereen, joka heti
vetäytyi hieman syrjään. Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius,
joka näytti vanhalta madonsyömältä korppikotkalta, julisti tuolta
ylhäältä istunnon avatuksi ja kutsui todistajat esiin teroittaakseen
heille valan vakavuutta -- jolloin Diederich heti sai saman ilmeen
kuin ennen uskonnontunnilla. Maakunnanoikeusneuvos Harnisch
järjesti asiakirjat ja haki silmillään tytärtään yleisön joukosta.
Maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, joka oli saapunut sairashuoneesta
ja istuutunut puheenjohtajan oikealle puolelle, herätti enemmän
kunnioitusta. Hän näytti huonolta, ja pormestarin anoppi tahtoi
tietää, tuliko hän luopumaan virastaan -- ja minne hänen suuret
rahansa joutuivat hänen kuoltuaan. Todistajain joukossa pastori
Zillich lausui sen toivomuksen, että hän tuli määräämään miljoonansa
jonkun kirkon rakentamiseen; mutta professori Kühnchen epäili sitä
läpitunkevalla kuiskausäänellään. "Se mies ei anna kuolemansa jälkeen
mitään, se on aina ajatellut, että oma on saatava haalituksi kasaan
ja mikäli mahdollista myöskin toisen oma..." Sitten puheenjohtaja
päästi todistajat ulos istuntosalista.

Kun mitään todistajain huonetta ei ollut, niin he joutuivat taas
käytävään. Herrat Heuteufel, Colin ja Buck junior vetäytyivät
erääseen ikkunakomeroon; majurin julman katseen alaisena Diederich
ajatteli tuskaisesti: "Nyt kuulustellaan syytettyä. Jospa tietäisin,
mitä hän sanoo. Minä tahtoisin päästää hänet syytöksestä yhtä hyvin
kuin tekin!" Turhaan yritti hän pastori Zillichille vakuuttaa lauhaa
luonnonlaatuaan: hän oli aina sanonut, että asia oli tehty suotta
liian suureksi. Zillich kääntyi pois nolona, ja Kühnchen vihelsi,
poisjuostessaan, hampaittensa välistä: "Odota vain, naskali, saat
tästä paljon tekemistä." Yleinen paheksinta suuntautui mykkänä
Diederichiin. Viimein ilmestyi oikeudenpalvelija: "Herra tohtori
Hessling!"

Diederich kokosi voimansa voidakseen kulkea katselijain ohi
asiaankuuluvassa ryhdissä. Hän katsoi suonenvedontapaisesti
suoraan eteensä; rouva Lauerin katse tarkasti häntä juuri nyt! Hän
läähätti ja huojui hieman. Kynsiään tarkastelevan oikeudenjäsenen
vasemmalla puolella Jadassohn seisoi uhkaavan suorana. Ikkunasta
tuleva valo näkyi hänen ulkonevien korviensa läpi, ja hänen ilmeensä
vaati Diederichiltä sellaista kuolonomaista suostuvaisuutta, että
Diederichin katse väisti. Syytetyn oikealla puolella, hieman
syvemmällä, hän huomasi Wolfgang Buckin istuvan, huolimattomana,
nyrkit reisillä, joilta takinliepeet riippuivat, ja niin viisaan ja
hilpeän näköisenä, ikäänkuin olisi ollut valonhengen edustajana.
Maakunnanoikeuden puheenjohtaja Sprezius lausui Diederichille
valankaavan, kaksin sanoin kerrallaan, alentuvaisesti. Diederich
vannoi tottelevaisesti; sitten hänen piti esittää tapausten kulku
tuona iltana Ratskellerissä. Hän alotti.

"Meitä oli muutamia innostuneita miehiä, ylempänä pöydässä istuivat
myöskin herrat..."

Kun hän jo takertui, niin yleisön joukossa naurettiin. Sprezius
pikastui, nytkytteli korppikotkannokkaansa ja uhkasi antaa tyhjentää
koko salin. "Mitään muuta Te ette tiedä?" hän kysyi äreästi.
Diederich antoi ymmärtää, että tapaukset olivat liike- ja muiden
huolien vuoksi hänen muistissaan jonkun verran hämmentyneet.
"Sitten minä tulen lukemaan Teidän muistinne verestämiseksi sen,
mitä tutkintatuomarille olette lausunut --" ja puheenjohtaja antoi
ojentaa itselleen pöytäkirjan. Siitä sai Diederich kiusalliseksi
hämmästyksekseen huomata, että oli tutkintatuomarille,
maakunnanoikeusneuvos Fritzschelle tehnyt varman ilmoituksen siitä,
että syytetyn puolelta oli tapahtunut raskas majesteettirikos.
Mitä oli hänellä nyt sen johdosta sanottavana. "Saattaa niin
olla", hän änkytti, "mutta siinä oli paljon herroja. Oliko se nyt
sitten syytetty, joka sen sanoi..." Sprezius kumartui oikeuspöydän
yli. "Ajatelkaa, että olette tehnyt valan. Muut todistajat
tulevat vakuuttamaan, että Te aivan yksinänne astuitte syytetyn
luo ja kyseissä olevan keskustelun suorititte hänen kanssaan."
-- "Minäkös se olin?" kysyi Diederich lentäen punaiseksi. Koko
sali nauroi silloin avoimesti; vieläpä Jadassohnkin veti naamansa
halveksivaan hymyyn. Sprezius avasi jo suunsa tiuskaistakseen
jotakin, mutta Wolfgang Buck nousi ylös. Hänen pehmeät kasvonsa
muuttuivat silminnähtävästä nykäyksestä ponteviksi, ja hän kysyi
Diederichiltä: "Ettekö Te ollutkin sinä iltana hyvässä humalassa?"
Heti karkasi yleinensyyttäjä ja puheenjohtaja hänen kimppuunsa.
"Minä vaadin, että kysymystä ei sallita!" huusi Jadassohn terävästi.
"Herra puolustusasianajaja", kohisi Sprezius, "Te saatte kääntyä
kysymyksillänne vain minun puoleeni; minun asiani on sitten,
suuntaanko sen sitten todistajalle!" Mutta he molemmat olivat
saaneet, sen Diederich näki hämmästyksellä, päättäväisen vastustajan.
Wolfgang Buck seisoi siinä ja väitti sointuvalla puhujanäänellä,
että puheenjohtajan menettely loukkasi puolustusoikeutta, ja vaati
oikeudenpäätöstä siitä, kuuluiko hänelle oikeudenkäymisjärjestyksen
mukaan oikeus kääntyä suoraan todistajain puoleen. Sprezius
nytkytteli suotta nokkaansa, ei auttanut muu kuin vetäytyä neljän
muun tuomarin kanssa neuvotteluhuoneeseen. Buck katseli riemuiten
ympärilleen; hänen serkkunsa liikuttelivat käsiään aivan kuin
suosionosoitukseksi; mutta hänen isänsä oli myöskin sillä välin
ilmestynyt, ja nähtiin, miten hän antoi pojalleen paheksimisen
merkin. Syytetty puolestaan, vihastunut liikutus halpautuneilla
kasvoillaan, ravisti puolustajansa kättä. Diederich, johon kaikkien
katseet kohdistuivat, suoristi ryhtinsä ja piti kaikkia silmällä.
Mutta voi, Guste Daimchen vältti häntä! Vain vanha Buck viittasi
hyväntahtoisesti: Diederichin todistus oli häntä miellyttänyt.
Vieläpä hän vaivautui sen verran, että tunkeutui esiin ojentaakseen
Diederichille pehmeän, valkean kätensä. "Kiitän Teitä, hyvä ystävä",
hän sanoi. "Te olette käsitellyt asiata sillä lailla kuin se
ansaitsee." Ja hyljättyneisyydessään Diederich sai silmänsä kosteiksi
tuon suuren miehen hyvyyden vuoksi. Vasta sitten kun herra Buck
oli mennyt takaisin paikalleen, Diederichin päähän pälkähti, että
hän, Buck, oli koettanut hänen kauttaan vaikuttaa jutun menoon!
Eikä hänen poikansa, Wolfgang, ollut suinkaan niin veltto kuin hän,
Diederich, oli ajatellut. Nuo poliittiset keskustelunsakin hän oli
silminnähtävästi pannut alkuun vain siinä mielessä, että olisi
voinut käyttää niitä täällä häntä vastaan. Uskollisuutta, oikeata
saksalaista uskollisuutta ei ollut koko maailmassa, kehenkään ei
voinut luottaa. "Pitääkö minun tässä vielä kauan kiusaantua kaikkien
vuoksi?"

Onneksi oikeusto palasi. Vanha Kühlemann vaihtoi vanhan Buckin kanssa
säälivän katseen, ja Sprezius julisti, huomattavan hillitysti,
päätöksen. Oliko puolustajalla oikeus suoraan kysymystentekoon, jäi
ratkaisematta, koska itse kysymys: oliko todistaja silloin ollut
humalassa? asiaankuulumattomana torjuttiin. Sen jälkeen puheenjohtaja
kysyi, oliko yleiselläsyyttäjällä vielä jotakin kysyttävätä
todistajalta. "Toistaiseksi ei", sanoi Jadassohn ylenkatseellisesti,
"mutta minä vaadin, että todistajaa ei vielä lasketa menemään."
Ja Diederich sai istuutua. Jadassohn kohotti äänensä. "Sitäpaitsi
minä vaadin, että tutkintotuomari, tohtori Fritzsche kutsutaan heti
oikeuden eteen, todistamaan, millainen mieliala tohtori Hesslingillä
aikaisemmin on ollut syytettyä kohtaan." Diederich pelästyi -- mutta
yleisön osastossa käännyttiin Judith Laueriin päin: vieläpä molemmat
tuomarinpöydän ääressä olevat asessoritkin katsahtivat sinne...
Jadassohnille myönnettiin se, mitä oli tahtonutkin.

Sitten kutsuttiin pastori Zillich esille, vannotettiin ja kehotettiin
omasta puolestaan esittämään, mitä tuona kriitillisenä yönä oli
tapahtunut. Hän selitti, että vaikutelmat tulivat silloin yllätyksinä
ja vaivasivat kovasti hänen kristillistä omaatuntoaan, sillä juuri
samana iltana Netzigin kaduilla oli vuotanut verta, vaikkakin
isänmaallisessa tarkoituksessa. "Se ei kuulu tähän!" päätti Sprezius
-- ja juuri silloin astui sisään hallintoneuvoston presidentti von
Wulckow, metsästyspuvussa, suurissa, likaisissa saappaissa. Kaikki
katsoivat ympärilleen, oikeuden puheenjohtaja kumarsi istuimeltaan,
pastori Zillich vapisi. Puheenjohtaja ja yleinensyyttäjä kävivät
vuoron perään hänen kimppuunsa, sanoipa Jadassohn hirvittävän
väijyvällä äänellä: "Herra pastori, minun ei tarvitse erikoisesti
teroittaa Teidän, hengenmiehen, mieleen sen valan pyhyyttä, jonka
Te olette tehnyt." Silloin Zillich taittui ja myönsi, että kyllä
oli kuullut sen lausunnon, josta asianomaista syytettiin. Syytetty
nousi ylös, löi nyrkillään penkkiin. "Minä en ollenkaan maininnut
keisarin nimeä! Minä varoin sitä!" Hänen puolustajansa rauhoitti
häntä viittauksella ja sanoi: "Me tulemme myöhemmin todistamaan,
että vain todistajan, tohtori Hesslingin provokatoorinen tarkoitus
sai syytetyn lausumaan sen, mikä täällä on väärin toistettuna
esitetty." Toistaiseksi hän pyysi puheenjohtajaa kysymään todistaja
Zillichiltä, eikö tämä ollut pitänyt saarnaa, joka nimenomaan oli
ollut tähdättynä todistaja Hesslingin usuttelua vastaan. Pastori
Zillich änkytti, että oli vain ylipäänsä kehoittanut rauhaan ja siten
tehnyt velvollisuutensa uskonnon edustajana. Buck tahtoi nyt tietää
jotakin muuta. "Eikö todistaja Zillichille ole nykyään edullista olla
hyvissä väleissä päätodistajan, tohtori Hesslingin kanssa, koska
nimittäin hänen tyttärensä --." Jadassohn ehätti jo väliin, hän pani
vastalauseen kysymyksen esittämistä vastaan. Sprezius selitti sen
luvattomaksi, ja kuulijakunnan joukosta kuului naisäänten paheksivaa
nurinaa. Hallintoneuvoston presidentti kumartui vanhan Buckin puoleen
ja sanoi selvästi: "Teidän poikannehan tekee siivoja huomautuksia!"

Sillä välin oli todistaja Kühnchen kutsuttu esille. Tuo pikku-ukko
ryntäsi saliin, hänen silmälasinsa kipinöivät; jo ovelta hän huusi
nimensä ja tittelinsä ja valansa hän teki sujuvasti, antamatta
sitä sanella itselleen. Mutta sitten häntä ei saatu mitään muuta
sanomaan, kuin että sinä iltana kansallisen innostuksen aallot olivat
käyneet korkeina. Ensiksikin vahtisotilaan loistava teko! Sitten
Hänen Majesteettinsa ihana kirje, missä hän ilmoitti tunnustavansa
positiivista kristinuskoa! "Miten tuo selkkaus sattui syytetyn
kanssa? Niin, herrat tuomarit, siitä minä en tiedä mitään. Sillä
silloin minä hieman nukahdin." -- "Mutta jälestäpäin puhuttiin
kuitenkin tuosta asiasta!" vastasi puheenjohtaja. "En ainakaan
minä!" huusi Kühnchen. "Minä puhuin vain seitsemänkymmenen vuoden
loistavista teoistamme. Ranskan vapaaehtoiset! minä sanoin,
olivat aika joukkoa. Minun kankeasta sormestani, siitä puri eräs
ranskalainen, vain siksi, että minä tahdoin sapelillani leikata
pienen palan hänen kurkustaan! Sellainen lurjus miehekseen!" Ja
Kühnchen tahtoi näytellä sormeaan tuomarin pöydässä. "Saatte mennä!"
kähisi Sprezius; ja hän uhkasi uudestaan tyhjennyttää salin.

Majuri Kunze astui esiin: jäykkänä kuten pyörillä, ja valan hän
teki sellaisella äänellä, kuin olisi syytänyt Spreziusta kohtaan
raskaita solvauksia. Sitten hän selitti suoraa päätä, että hänellä ei
ollut mitään tekemistä koko kiistan kanssa; hän oli vasta myöhemmin
tullut Ratskelleriin. "Minä voin vain sanoa, että tohtori Hesslingin
käyttäytyminen löyhkää minusta ilmiannolta."

Mutta jonkun aikaa oli salissa löyhkännyt joltakin muulta. Kukaan
ei tiennyt, mistä se tuli, kuulijakunnan joukossa epäily kohdistui
naapuriin, josta käännyttiin varovasti pois, nenäliina suulla.
Puheenjohtaja nuuski ilmaa, ja vanha Kühlemann, jonka leuka jo kauan
sitten oli levännyt hänen rinnallaan, liikahti unessaan.

Kun Sprezius muistutti hänelle, että herrat, jotka silloin hänelle
kertoivat sattuneen tapauksen, olivat kuitenkin kansallismielisiä
miehiä, niin majuri vastasi vain, että se oli hänestä sama, sillä
tohtori Hesslingiä hän ei ollut ollenkaan tuntenut. Mutta silloin
astui Jadassohn esiin; hänen kasvonsa säkenöivät, ja hyvin terävällä
äänellä hän sanoi: "Herra todistaja, minä tahdon Teiltä kysyä,
ettekö kenties tunne syytettyä sitä paremmin. Tahdotteko mainita,
lainasiko hän Teille sata markkaa vielä kahdeksan päivää sitten."
Pelosta tuli koko sali hiljaiseksi, ja kaikki tuijottivat uniformussa
olevaan majuriin, joka seisoi siinä ja änkytti. Jadassohnin rohkeus
teki vaikutuksensa. Viivyttelemättä hän käytti sitä hyväkseen ja
sai majurin tunnustamaan, että kansallismielisten miesten suuttumus
herra Lauerin lausunnon johdosta oli ollut todellista, myöskin hänen
oma suuttumuksensa. Epäilemättä oli syytetty tarkoittanut Hänen
Majesteettiaan. -- Tässä Wolfgang Buck ei hillinnyt enää itseään.
"Koska herra puheenjohtaja ei katso tarpeelliseksi huomauttaa, jos
herra yleinensyyttäjä loukkaa omia todistajiaan, niin meistäkin
se voi olla yhdentekevää!" Heti tokasi Sprezius hänelle. "Herra
puolustaja! Se on minun asiani, mistä minä huomautan ja mistä
en!" -- "Juuri sen minä tahdonkin saada todetuksi", jatkoi Buck
hämmentymättä. "Itse asiasta me väitämme nyt kuten aikaisemminkin
ja tulemme sen todistajien avulla näyttämään toteen, että syytetty
ei ollenkaan tarkoittanut keisaria." "Minä varoin sitä!" huusi
syytetty siihen väliin. Buck jatkoi: "Jos tämä kuitenkin saataisiin
todistetuksi, niin minä vaadin Gothan Almanakan julkaisijaa
kuulusteltavaksi asiantuntijana siinä suhteessa, millä saksalaisilla
ruhtinailla on suonissaan juutalaista verta." Samalla hän istuutui,
tyytyväisenä siihen sensatsionin kohinaan, joka kävi salin läpi. Joku
jymisevä basso sanoi: "Kuulumatonta!" Sprezius aikoi jo tiuskaista,
mutta huomasi jo hyvissä ajoin, kuka se oli ollut: Wulckow!
Kühlemannkin heräsi sen johdosta. Tuomarit löivät päänsä yhteen,
sitten puheenjohtaja julisti, että puolustajan esitys hylättiin,
koska todenperäisyystodistusta ei sallittu. Halveksunnan ilmaiseminen
riitti jo sinänsä rikokseksi. Buck oli lyöty; hänen rasvaiset
poskensa painuivat lapsenomaisessa surussa. Hihitettiin, pormestarin
anoppi nauroi arastelematta. Todistajanpenkillään Diederich oli
hänelle kiitollinen. Hän tunsi, tuskaisesti kuunnellen, miten yleinen
mielipide kääntyi ja aivan hiljaa lähestyi niitä, jotka olivat
taitavia ja joilla oli valtaa. Hän iski silmää Jadassohnin kanssa.

Toimittaja Nothgroschen oli esillä. Harmaana ja huomaamattomana
hän oli ilmestynyt siihen ja hääräsi liukkaasti kuin
kuulustelijaviranomainen. Jokainen, joka hänet tunsi, ihmetteli sitä:
niin varmana hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hän tiesi
kaikki, syytti syytettyä mitä raskaimmin ja puhui sujuvasti, aivan
kuin olisi lukenut jotakin pääkirjoitustaan; korkeintaan sattui,
että puheenjohtaja eri jaksojen välissä antoi tunnustusta ilmaisevan
viittauksen, kuten mallioppilaalle. Buck, joka oli tointunut,
huomautti hänelle siitä kannasta, jonka "Netziger Zeitung" oli
ottanut Lauerin hyväksi. Siihen vastasi toimittaja: "Meidän lehtemme
on liberaalinen, siis puolueeton. Me ilmaisemme mielialan. Mutta jos
nyt siellä ja täällä mieliala on syytetylle epäsuosiollinen --." Buck
sanoi tähän ivallisesti, että toimittaja Nothgroschenin oli täytynyt
saada tietonsa ulkona käytävässä! "Minä totean, että todistaja
ilmaisee aivan kummallisen käsityksen valan velvoituksesta." Mutta
Nothgroschenia ei saatu ujostelemaan. "Minä olen sanomalehtimies",
hän selitti ja lisäsi: "Minä pyydän herra puheenjohtajaa suojelemaan
minua puolustajan loukkauksilta." Sprezius ei antanut pyytää itseään;
ja hän päästi toimittajan suosiollisesti menemään.

Kello löi kaksitoista; Jadassohn huomautti puheenjohtajalle, että
tutkintatuomari, tohtori Fritzsche oli oikeuden käytettävissä. Hänet
kutsuttiin sisään -- ja tuskin hän oli astunut sisään, kun kaikkien
silmät suuntautuivat häneen, hänestä rouva Laueriin ja takaisin.
Judith Lauer oli käynyt vielä kalpeammaksi, tuo tumma katse, jonka
hän kohdisti Fritzscheen, kun tämä nousi tuomarin tuolille, suureni
vielä ja tuli jollakin tavalla mykän tunkeutuvaksi, mutta Fritzsche
karttoi sitä. Hän itsekin näytti kehnolta, mutta hänen askeleensa
ilmaisi päättäväisyyttä. Diederich totesi, että Fritzsche kahdesta
naamastaan tätä tilaisuutta varten oli valinnut kuivan.

Minkä vaikutuksen hän oli esikuulustelussa saanut todistaja
Hesslingistä? Todistaja oli antanut todistuksensa kokonaan
vapaaehtoisesti ja itsenäisesti, tavalla, jossa tuntui vielä
tuore elämys. Todistajan luotettavuus, jota Fritzsche oli saanut
kuulustelun kuluessa tutkia, oli kaiken epäilyn yläpuolella. Että
todistajalla ei nyt enää ollut selvää kuvaa tapahtumista, oli vain
selitettävissä hetken kiihtymyksen avulla... "Entäs syytetty?" --
Tässä saatiin huomata, että sali kuunteli tarkasti. Myöskin syytetty
oli tehnyt häneen persoonallisesti pikemmin suotuisan vaikutuksen,
monista raskauttavista seikoista huolimatta.

"Oletteko sitä mieltä, että, todistusten ollessa ristiriitaisia,
syytetty on saattanut tehdä itsensä vikapääksi siihen, mistä häntä
syytetään?" kysyi Sprezius.

Fritzsche vastasi: "Syytetty on sivistynyt mies; ilmeisesti
loukkaavia sanoja hän on varonut käyttämästä."

"Sitä sanoo syytetty itsekin", huomautti puheenjohtaja ankarasti.
Fritzsche puhui nopeammin. Syytetty oli porvarillisen toimintansa
kautta tottunut yhdistämään arvovallan edistysmielisiin taipumuksiin.
Hän piti itseään ilmeisesti useimpia muita ihmisiä taitavampana ja
oikeutetumpana harjoittamaan arvostelua. Oli siis ajateltavissa,
että hän kiihtyneessä mielentilassa -- ja tuon työmiehen ampumisen
johdosta hän oli tuntenut itsensä kiihtyneeksi -- oli antanut
poliittisille katsantokannoilleen sellaisen ilmaisun, josta, vaikka
ulkonaisesti olikin moitteeton, saattoi kuultaa loukkaava tarkoitus.

Tässä nähtiin syyttäjän ja puheenjohtajan hengähtävän.
Maakunnanoikeusneuvokset Harnisch ja Kühlemann silmäilivät yleisöä,
jonka läpi kulki eloisa liikutus. Vasemmalla istuva asessori tarkasti
nytkin kynsiään, mutta oikealla oleva, nuori, miettivän näköinen mies
tarkasti syytettyä, joka oli aivan hänen edessään. Syytetyn kädet
olivat suonenvedontapaisesti tarttuneet penkin rintanojaan ja silmät,
nuo ulkonevat ruskeat silmät olivat suunnatut hänen rouvaansa. Mutta
tämä katseli järkähtämättä Fritzscheen, ilmeellä, missä oli tuskaa,
häpeää ja heikkoutta. Pormestarin anoppi lausui selvästi. "Ja kaksi
lasta on hänellä kotonaan." Äkkiä näytti Lauer huomaavan kaiken
kuiskutuksen ympärillään, kaikki ne katseet, jotka väistivät, kun
hän niitä hipasi. Hän lyyhistyi kokoon, hänen vahvasti punehtuneista
kasvoistaan kaikkosi kaikki veri niin perin pohjin, että tuo nuori
asessori työntyi pelästyneenä taaksepäin tuolillaan.

Diederich, jonka olotila kävi yhä paremmaksi, oli todennäköisesti
ainoa, joka vielä seurasi puheenjohtajan ja tutkintotuomarin välistä
keskustelua. Tämä Fritzsche! Kenellekään ei asia alun pitäen
voinut olla hyvällä syyllä kiusallisempi, ei edes Diederichille.
Eikö hän ollut vaikuttanut Diederichiin todistajana tavalla,
joka melkein soti hänen velvollisuuttaan vastaan? Ja Diederichin
pöytäkirjaan pantu todistus oli sittenkin kovin raskauttava, ja
Fritzschen oma todistus vallan kokonaan. Hän ei ollut esiintynyt
vähemmän mistään välittämättä kuin Jadassohnkaan. Hänen läheiset
ja erikoiset suhteensa Lauerin perheeseen eivät olleet voineet
mitenkään vieroittaa häntä tehtävästään, vallan suojaamisesta.
Mikään inhimillinen ei voinut sotia valtaa vastaan. Mikä opetus
Diederichille... Myöskin Wolfgang Buck havaitsi sen, omalla
tavallaan. Alhaaltapäin hän tarkasteli Fritzscheä sellaisella
ilmeellä, kuin olisi ollut oksentamaisillaan.

Kun tutkintotuomari väkinäisiltä näyttävin käännähdyksin suuntasi
kulkunsa ovea kohden, niin salissa kuiskailtiin äänekkäämmin.
Pormestarin anoppi sanoi, viitaten lornetillaan syytetyn rouvaa
kohden: "Siivoa väkeä!" Häntä ei vastustettu. Yleisö oli alkanut
jättää Lauerit kohtalonsa varaan. Guste Daimchen puri huultaan,
Käthchen Zillich loi kulmainsa alta nopean silmäyksen Diederichiin.
Tohtori Scheffelweis kumartui Buckin perheen päämiehen puoleen,
puristi hänen kättään ja sanoi suloisesti: "Rakas ystävä ja
hyväntekijä, minä toivon, että kaikki käy vielä hyvin."

Puheenjohtaja huusi oikeudenpalvelijalle: "Kutsukaapas todistaja
Cohn esille!" Vastaajan hyväksi todistavien vierasmiesten vuoro
oli esiintyä! Puheenjohtaja nuuski ilmaa. "Mutta täälläpäs on paha
löyhkä", hän huomautti. "Krecke, avatkaapas joku ikkuna siellä
takana!" Ja hän tarkasti katseellaan keskinkertaista yleisöä, joka
tuolla ylhäällä istui yhteen sulloutuneena. Alemmilla penkeillä oli
sitävastoin tilaa, ja eniten sitä oli hallintoneuvoston presidentin
von Wulckowin ympärillä, hänen hikeentyneessä jahtitakissaan...
Avattu ikkuna, minkä kautta virtasi sisään jäätävää ilmaa, aiheutti
nurinaa vieraiden sanomalehtimiesten keskuudessa, jotka istuivat
tuolla takana mitä suurimmassa ahtaudessa. Mutta Sprezius ojensi vain
nokkaansa heitä kohden, ja he vetäytyivät takinkaulustensa sisään.

Jadassohn istui voitonvarmana vastapäätä todistajaa. Sprezius antoi
hänen hetken aikaa puhua, silloin Jadassohn yskäsi, hänellä oli
eräs asiapaperi kädessä. "Todistaja Cohn", hän aloitti, "Te olette
ollut samannimisen tavaratalon omistajana vuodesta 1889 lähtien?"
Ja heti sen jälkeen: "Myönnättekö, että juuri siihen aikaan eräs
Teidän hankkijoistanne, joku Lehmann, päätti päivänsä ampumalla
itsensä Teidän huoneustossanne?" Ja pirullisella tyydytyksellä
hän katsahti Cohniin, sillä hänen sanojensa vaikutus oli ääretön.
Cohn alkoi väännellä itseään ja huohottaa. "Tuo vanha panettelu!"
kähisi hän. "Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan minun vuokseni! Hän
oli onnettomassa avioliitossa! Tuolla jutulla ovat ihmiset minut
jo kerran repineet, ja nyt tuo mies alkaa uudestaan!" Myöskin
puolustaja pani vastalauseensa. Sprezius huomautti Cohnille, että
herra yleinensyyttäjä ei ollut mikään "mies" ja että panettelusanan
käyttämisestä häntä, Cohnia, tultiin sakottamaan viidelläkymmenellä
markalla järjestysrikkomuksesta. Sillä oli Cohnista suoriuduttu.
Herra Buckin veli kutsuttiin kuulusteltavaksi. Häneltä Jadassohn
kysyi suoraa päätä: "Todistaja Buck, Teillä on tunnetusti huonosti
tuottava liike, millä Te elätte?" Tässä syntyi sellainen nurina, että
Sprezius tarttui nopeasti asiaan: "Herra yleinensyyttäjä, kuuluuko
tämä tosiaankin asiaan?" Mutta Jadassohn pystyi mihin vain. "Herra
puheenjohtaja, syyttäjäviranomaisilla on syytä saada todistetuksi,
että todistaja on taloudellisesti riippuvainen sukulaisistaan,
semminkin langostaan, syytetystä. Todistajan luotettavuus on sen
mukaan mitattavissa." Pitkä, siro herra Buck seisoi siinä allapäin.
"Se riittää", sanoi Jadassohn; ja Sprezius päästi tämän todistajan
menemään. Hänen viisi tytärtään lyyhistyi kokoon penkillään joukon
katseiden alaisena, kuten lammaslauma rajuilmalla. Ylempien
tuolirivien keskinkertainen yleisö nauroi vihamielisesti. Sprezius
pyysi hyväntahtoisesti yleisöä asettumaan ja, antoi kutsua todistaja
Heuteufelin esille.

Kun nyt Heuteufel kohotti kätensä vannoakseen, niin Jadassohn
paiskasi omansa sitä vastaan dramaattisella liikkeellä.

"Minä tahtoisin ensin kysyä todistajalta, myöntääkö hän noita
lausuntoja, jotka sisälsivät majesteettirikoksen, hyväksymisellään
suosineensa tai vielä vahvistaneensa niitä." Heuteufel vastasi: "Sitä
minä en ollenkaan myönnä", -- minkä johdosta Jadassohn asetti hänen
todistuksen esikuulustelun alaiseksi. Korotetulla äänellä: "Minä
vaadin oikeudenpäätöstä siitä, että tämän todistajan vannottaminen
on jätettävä, koska häntä on epäiltävä osalliseksi rikokseen."
Vielä terävämmin: "Todistajan mielialaa on pidettävä oikeudelle
tunnettuna. Todistaja kuuluu niihin, joita Hänen Majesteettinsa
keisari syystä nimittää isänmaattomiksi ihmisiksi. Sitä paitsi
hän käy säännöllisesti kokouksissa, joita hän nimittää vapaiden
ihmisten sunnuntaijutuiksi, ja levittää törkeintä ateismia, mikä
ilman muuta määrää hänen suhtautumisensa kristilliseen monarkkiin
nähden." Ja Jadassohnin korvat hehkuivat tulta, aivankuin olisivat
ilmaisseet kokonaisen uskontunnustuksen. Wolfgang Buck nousi,
hymyili skeptillisesti ja huomautti, että herra yleisensyyttäjän
uskonnolliset vakaumukset näyttivät ilmeisesti olevan munkkimaisen
ankaria ja että hän ei voinut pitää muita kuin kristittyjä
todistajia uskottavina. Mutta oikeus oli oleva toista mieltä ja
hylkäävä yleisensyyttäjän ehdotuksen. Silloin Jadassohn hyökkäsi
ylös ja vaati persoonansa pilkkaamisesta puolustajaa sakotettavaksi
järjestysrikkomuksesta sadalla markalla! Oikeus vetäytyi
neuvottelemaan. Heti puhkesi salissa kiihkeä mielipiteiden vaihto.
Tohtori Heuteufel työnsi kätensä housuntaskuihin ja mittasi pitkillä
silmäyksillä Jadassohnia, joka, kun oli vailla oikeuden suojaa,
joutui pelon valtaan ja vetäytyi seinää vastaan. Diederich tuli
silloin hänen avukseen, sillä hänellä oli tehtävänä tärkeä ilmoitus
hiljaa herra yleisellesyyttäjälle... Jo palasivat tuomaritkin.
Todistaja Heuteufel määrättiin ensiksi vannotettavaksi. Puolustajaa
sakotettiin herra yleisensyyttäjän persoonan pilkkaamisesta
järjestysrikkomuksesta kahdeksallakymmenellä markalla.

Heuteufelin jatkuvassa kuulustelussa puolustaja puuttui puheeseen.
Hän halusi saada kuulla, miten tämä syytetyn läheisenä tuttavana
arvosteli hänen perhe-elämäänsä. Heuteufel liikahti, läpi salin kävi
kohina: oli ymmärretty. Mutta salliko Sprezius tätä kysymystä? Hän
oli jo avannut suunsa kieltääkseen sen, mutta ymmärsi ajoissa, ett'ei
voinut riistää yleisöltä sensatsioonia -- minkä jälkeen Heuteufel
ylisti Lauerin kotona vallitsevia mallikelpoisia olosuhteita.
Jadassohn ahmi todistajan sanat kärsimättömyydestä vapisten.
Lopulta sai hän esitetyksi kysymyksensä sanomaton riemu äänessään.
"Tahtooko todistaja mainita, mitä laatua ne naiset ovat, joiden
tuttavuudesta hän persoonallisesti ammentaa tietonsa perhe elämästä,
ja seurusteleeko hän eräässä tietyssä talossa, mitä kansa nimittää
Pikku-Berliniksi?" Ja vielä puhuessaan hän sai varman vakuutuksen
siitä, että yleisön joukossa olevat naiset ja heidän tavallaan
tuomarit saivat syvästi loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. Syytetyn
päätodistaja oli tehty mitättömäksi! Heuteufel koetti vielä vastata:
"Herra yleinensyyttäjä on sen tietävä. Mehän olemme kohdanneet
siellä toisemme." Mutta tämä vaikutti vain sen, että Sprezius
saattoi sakottaa häntä järjestysrikkomuksesta viidelläkymmenellä
markalla. "Todistajan on jäätävä istuntosaliin", päätti
puheenjohtaja lopulta. "Oikeus tarvitsee häntä vielä asianhaarain
lisäselvittelyyn." Heuteufel lausui: "Minä puolestani olen jo saanut
selvän asiainkäsittelystä täällä ja pitäisin parempana jättää tämän
huoneuston." Viisikymmentä markkaa muuttui heti sadaksi.

Wolfgang Buck katsahti levottomasti ympärilleen. Hänen huulensa
näyttivät maistavan salissa vallitsevan mielialan, ne vääntyivät,
aivan kuin tuo mieliala olisi ilmennyt siinä hajussa, joka ikkunan
suljettua oli jälleen asettunut saliin. Buck näki sen myötätunnon,
joka oli häntä seurannut tähän asti, hälvenneen ja hajaantuneen ja
huomasi taisteluvälineensä hukkaankäytetyiksi; eikä nälän venyttämien
kasvojen haukottelu ja kelloa kurkistelevien tuomarien kärsimättömyys
luvannut hänelle mitään hyvää. Hän nousi ylös, oli pelastettava,
mitä pelastettavissa oli! Ja hän teki äänensä pontevaksi vaatiakseen
kutsuttavaksi lisätodistajia iltapäiväistuntoon. "Koska kerta herra
yleinensyyttäjä on ottanut järjestelmällisesti epäilläkseen meidän
todistajiemme luotettavuutta, niin me olemme valmiit Netzigin
ensimäisten miesten todistusten avulla osoittamaan, että syytetyllä
on hyvä maine. Niin huomattava mies kuin herra pormestari, tohtori
Scheffelweis on todistava oikeudelle syytetyn ansiot kansalaisena.
Hallintoneuvoston presidentti herra von Wulckow ei voi olla
vahvistamatta hänen valtiolle ystävällistä ja keisarille uskollista
mielialaansa."

"No -- noo", sanoi kumajava basso hänen takanaan. Buck jännitti
ääntään.

"Mutta syytetyn yhteiskunnalliset hyveet tulevat kaikki hänen
työmiehensä takaamaan."

Ja Buck istuutui kuultavasti köhien. Jadassohn huomautti kylmästi:
"Herra puolustaja vaatii kansanäänestystä." Tuomarit keskustelivat
keskenään kuiskaten, ja Sprezius julisti, että oikeus myöntyi vain
siihen puolustajan esitykseen, mikä koski pormestarin, tohtori
Scheffelweisin kuulustelemista. Koska pormestari oli salissa, niin
hänet kutsuttiin heti esille.

Hän raivasi itselleen tien. Rouva ja anoppi pitelivät häntä
lujasti ja esittivät hänelle kiireesti vaatimuksia, joiden täytyi
olla ristiriitaisia, sillä pormestari saapui oikeuspöydän luo
silminnähtävästi hämmentyneenä. Millaista mielialaa syytetty osoitti
julkisessa elämässä? Tohtori Scheffelweis tiesi kertoa siitä hyvää.
Niinpä oli syytetty kaupungin virastoissa kannattanut kuuluisan
pappilan korjausta, pappilan, missä säilytettiin niitä karvoja,
jotka tohtori Martti Luther oli tunnetusti kiskonut pirun hännästä.
Tosin hän oli myöskin tukenut "Vapaan seurakunnan" salinrakennusta
ja siten kieltämättä herättänyt paljon pahennusta. Liike-elämässä
sitten syytetty nautti yleistä kunnioitusta; niitä yhteiskunnallisia
uudistuksia, jotka hän oli pannut toimeen tehtaassaan, ihailtiin
suuresti -- joskin kyllä toiselta puolen väitettiin, että ne
kohottivat työläisten vaatimukset suunnattomiksi ja sitten olivat
kenties omiaan edistämään kumousta. "Pitäisikö herra todistaja
mahdollisena", kysyi puolustaja, "että syytetty olisi saattanut tehdä
tuon hänen tekemäkseen väitetyn rikoksen?" -- "Toiselta puolen",
vastasi Scheffelweis, "varmastikaan en pidä --." "Mutta toiselta
puolen?" kysyi yleinensyyttäjä. Todistaja vastasi: "Toiselta puolen
varmastikin pidän."

Tämän vastauksen jälkeen sai pormestari vetäytyä takaisin paikalleen;
hänen molemmat naisensa ottivat hänet vastaan yhtä tyytymättöminä
kumpikin; ja puheenjohtaja valmistautui keskeyttämään istunnon, mutta
Jadassohn yskäsi. Hän vaati uudestaan kuultavaksi todistaja tohtori
Hesslingiä, joka tahtoi täydentää todistustaan. Sprezius räpytti
pahantuulisesti silmiään, yleisö, joka jo oli lähtövalmiina, murisi
äänekkäästi; -- mutta Diederich oli jo astunut esiin varmoin askelin
ja alkanut puhua kirkkaalla äänellä. Kypsemmän harkinnan jälkeen hän
oli tullut siihen tulokseen, että saattoi valmistavassa kuulustelussa
antamansa todistuksen vakuuttaa täysin oikeaksi; ja hän toisti sen,
mutta kiristetyssä ja laajemmassa muodossa. Hän alkoi tuon työmiehen
ampumisesta ja esitti uudestaan herrojen Lauerin ja Heuteufelin
arvostelevat huomautukset. Kuulijat, jotka olivat unhoittaneet
poislähdön, seurasivat mielialain välistä taistelua verentahrimaa
Kaiser-Wilhelm-Strassea pitkin aina Ratskelleriin asti, näkivät
siellä vihollisrivien järjestyvän ratkaisevaan otteluun, Diederichin
ryntäävän esiin, miekkaa heiluttaen, gootilaisen kattokruunun alle ja
vaativan syytettyä taisteluun elämästä ja kuolemasta.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä
manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä
voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin
siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä
tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja
talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti
olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat
tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta,
vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten
monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin,
niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin
myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän
sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun
edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen
suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa,
meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta..." Diederich jatkoi
sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään.
Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä
alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei
ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla
korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä,
Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha
Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang
Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä,
jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli
kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus!
Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme",
huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt
jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten
ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on
Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun
tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät
ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän
persoonan..."

Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi
saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää
Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.

Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto
valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin
silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen
demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa,
jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen
isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja
suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti
ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän
uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa
mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään
uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän
tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat
tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella
päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään
persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on
samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" -- hän salamoi
Laueria kohden -- "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa
moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää
kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"

Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan
innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia
silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä
käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen
silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan
kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet,
täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää
muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa
oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin
puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello
neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten
kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa
Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka
onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään:
syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin,
Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa
Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut
erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin
ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita
käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta
kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin
tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan,
katsoi surullisesti hänen jälkeensä.

Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle
kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän
ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan.
Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea
vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja
torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia
kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen
seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen.
Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti
hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen
kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin
katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi
erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen
kulkea ohitse.

Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra
von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen,
hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin,
Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti
Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala.
Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa
saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan
ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen
miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli
vallannut oikeussalin.

Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka
molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän,
kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.

Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet
eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin
käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa
äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina,
sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa
jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta
Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi
aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä
päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa
Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle
kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!"
Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain
muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin
keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" -- ja hän nyökäytti lasiinsa
-- "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä
velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se
itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla
myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti
hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi
kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan
sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla
mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi
kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat
tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun
he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä,
mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan
Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja
vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi!
Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän
kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi
rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja
Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin
lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä
olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli
väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä
tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat
tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli
iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!

Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään.
Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!"
ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana
kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva,
istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin
pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon... Oikeusto oli
astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron
herra yleisellesyyttäjälle.

Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän
ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin
jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi
sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa
liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut
tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi
he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi
pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi
sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei
saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi!
Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen
myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen
parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki
pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann
säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään
virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."

Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä
kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä
loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta
huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi
saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain
kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra
yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten
todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen
johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet
epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että
suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska
niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla
--. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli
rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin
olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo
hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut
voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori
Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin
provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä,
eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä
kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä,
toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä
hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää
kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden
monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta
puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.

Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa
onnettomuutta todistaja Hesslingille, -- jota hän piti erään paljon
korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon
kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten
kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan
niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius
liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä
kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä
miehekkääksi ja vahvaksi.

"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat
näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei
ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan
byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."

Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja,
minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin
sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä
järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan
määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä
pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan
ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en
Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet!
Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä
ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli
huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian
tila muuttui."

Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se
olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä
kansallismielisen miehen halveksittavaksi -- ja kenen hän antoi sen
tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen
edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!... Hänessä alkoi
kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle
ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin
paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja
kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä
Diederichille oli ominaista!

"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut
tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on
ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä
tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys,
luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin
mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy
olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta
koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan
vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka
lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä
vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja
lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa
huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu,
puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan
läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen
kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää,
paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti..." toisti
Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana.
Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät,
panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten
mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa
se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta
Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra
puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä
monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys.
Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä,
mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista
silmiinpistävistä tytöistä.

"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut
monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan,
ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin
melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on
ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset.
Minä tahdon nimittää keisaria -- eikä herra puheenjohtaja tule
minua siinä keskeyttämään -- suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä
enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa... Juuri siksi ei pitäisi
olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä
jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä
ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman
että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida,
häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa
sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita
porvarillista todellisuuttaan..."

Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät
jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä
nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta
mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi
jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas,
kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.

"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut
suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki
katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin
hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi
valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli
ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen
pilkan johdosta.

"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan,
jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois
lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen
elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin
mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin
todistaja Hesslingin kautta... Ja taiteellisen tason mukana, herrat
tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään
saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."

Buck oli tehnyt äänensä ankaraksi. Ensi kertaa hän kohotti sen aina
paatokseen asti.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en rajoitu tuohon mekanistiseen
oppiin, joka niinsanotulle kumouspuolueelle on niin kallis.
Suuren miehen esimerkki tuottaa enemmän muutosta maailmaan kuin
kaikki talouslait. Ja voi, jos tämä esimerkki ymmärretään väärin!
Silloin voi sattua, että koko maahan leviää uusi tyyppi, joka ei
ymmärrä ankaruudessa ja alistumisessa surullista siirtokautta,
josta johdutaan inhimillisimpiin olosuhteisiin, vaan itse elämän
tarkoituksen. Luonnoltaan heikkona ja rauhallisena se pyrkii
näyttämään rautaiselta, koska Bismarck on sen mielikuvituksessa.
Ja oikeudettomalla vetoamisella johonkin vielä korkeampaan
se muuttuu meluavaksi ja paheelliseksi. Ei mitään epäilyä:
hänen turhamaisuutensa voitoilla tulee olemaan seurauksensa
liike-elämässä. Ensiksi hänen mielialansa aiheuttama komedia vie
majesteettirikoksentekijän linnaan. Myöhemmin katsotaan, mitä siitä
voidaan ansaita. Herrat tuomarit!"

Buck levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vaippaansa koko
maailman, hänellä oli johtajan ilme kasvoillaan. Ja hän veti esiin
kaiken, mitä hänellä oli.

"Te olette itsevaltiaita; ja Teidän itsevaltiutenne on ensimäinen
ja vahvin. Teidän käsissänne on yksityisen kohtalo. Te voitte
laskea hänet elämään, tai tappaa hänet siveellisesti -- mitä mikään
ruhtinas ei voi tehdä. Mutta niiden yksilöiden laatu, jotka Te joko
hyväksytte tai hylkäätte, muodostaa suvun. Ja niin on tulevaisuus
Teidän vallassanne. Te olette rajattomassa määrässä vastuunalaisia
siitä, täyttääkö vastaisuudessa syytetyn kaltaiset miehet vankilat ja
tuleeko todistaja Hesslingin kaltaiset olennot olemaan vallitsevana
osana kansaa. Valitkaa jompikumpi näistä kahdesta! Valitkaa joko
kiipeäminen tai rohkea työ, komedia tai todellisuus! Valitkaa joko
sellainen, joka eteenpäin päästäkseen vaatii uhreja, tai sellainen,
joka uhrautuu, jotta ihmiset voisivat paremmin elää! Syytetty
on tehnyt sellaista, mihin vain harvat ovat pystyneet: hän on
luopunut herruudestaan, on myöntänyt alaisilleen samat oikeudet, on
tuottanut heille mielihyvää ja toivon riemua. Ja voisiko kukaan,
joka lähimmäisessään niin kovin kunnioittaa omaa itseään, käyttää
halveksivaa kieltä keisarin persoonasta?"

Kuulijat hengittivät. Uusin tuntein katseltiin syytettyä, joka nojasi
otsaansa käsiinsä, hänen rouvaansa, joka jäykkänä katseli eteensä.
Useat nyyhkyttivät. Vieläpä puheenjohtajalla oli nolostunut ilme
kasvoillaan. Hän ei räpytellyt enää silmiään, vaan katseli pyörein
silmin, aivan kuin Buck olisi hänet vanginnut. Vanha Kühlemann
nyökäytti päätään kunnioittavasti, ja Jadassohnissa nähtiin
vastentahtoista nytkähtelyä.

Mutta Buck käytti väärin menestystään, hän viehättyi liiaksi.
"Kansalaisten herääminen!" hän huusi, "Oikea kansallinen mieliala!
Lauerin kaltaisen miehen hiljainen työ tekee enemmän sen hyväksi kuin
sata raikuvaa kruunatunkin taiteilijan monoloogia!"

Heti räpytteli Sprezius jälleen silmiään, ja hänestä nähtiin, että
taas oivalsi asiain oikean laidan ja lupasi olla menemättä toista
kertaa ansaan. Jadassohn hymyili itsekseen; ja salissa tunsivat
useimmat, että puolustaja oli pilannut asiansa. Yleisen levottomuuden
vallitessa puheenjohtaja antoi hänen lopettaa syytettyä ylistävän
puheensa.

Kun Buck sitten istuutui, niin näyttelijät tahtoivat taputtaa
käsiään; mutta Sprezius ei puuttunut asiaan, vaan loi vain
ikävystyneen katseen eteensä ja kysyi, tahtoiko herra yleinensyyttäjä
vielä jotakin sanoa. Jadassohn antoi kieltävän, halveksivan
vastauksen, ja oikeusto vetäytyi nopeasti pois. "Tuomio tullaan pian
keksimään", sanoi Diederich olkapäitään kohauttaen, vaikka hänen
mielensä olikin vielä raskas Buckin puheen johdosta. "Jumalankiitos!"
sanoi pormestarin anoppi. "Ei voisi uskoa, että nuo ihmiset vielä
viisi minuuttia sitten olivat voiton puolella." Hän viittasi
Laueriin, joka pyyhki kasvojaan, ja Buckiin, jota näyttelijät todella
onnittelivat.

Tuomarit palasivat jo, ja Sprezius julisti tuomion: kuusi kuukautta
vankeutta -- mikä kaikista tuntui luonnollisimmalta ratkaisulta.
Edelleen syytetty selitettiin menettäneeksi kaikki julkiset toimensa.

Puheenjohtaja perusteli tuomiota sillä, että loukkaavaa tarkoitusta
ei kaivattu rikoksen tekemiseen. Siihen ei myöskään vaikuttanut
kysymys, oliko syytettyä provoseerattu vai ei. Päinvastoin: että hän
oli uskaltanut puhua sillä lailla kansallismielisten miesten kuullen,
oli raskauttava asian haara. Syytetyn väite, että hän ei ollut
maininnut keisarin nimeä, ei oikeuden mielestä merkinnyt mitään.
"Niissä, jotka puheen kuulivat, täytyi syntyä ajatus -- kun nimittäin
otetaan huomioon puolueryhmitys ja syytetyn antimonarkistinen suunta
-- että hänen lausuntonsa tarkoitti keisaria. Kun syytetty hokee
sitä, että oli varonut tekemästä majesteettirikosta, niin ei hän
sillä ollut tahtonut välttää majesteettirikosta, vaan ainoastaan sen
rikosoikeudelliset seuraukset."

Tämä oli kaikista selvä, se ymmärrettiin Lauerin kannalta
luonnolliseksi, mutta petolliseksi menettelyksi. Tuomittu vangittiin
heti; kun yleisö oli vielä tässäkin ollut mukana, niin se hajaantui
tehden huomautuksia, jotka eivät olleet Lauerille suosiollisia.
No nyt oli Lauer mennyttä miestä, sillä mitä piti tulla hänen
liikkeestään niinä kuutena kuukautena, jotka hän sai istua!
Tuomion johdosta hän ei ollut enää valtuusmieskään. Hän ei voinut
vastaisuudessa hyödyttää eikä vahingoittaa ketään! Se sopikin
parhaiksi niin ylvästelevälle Buckien väelle! Yleisö kääntyi ympäri
nähdäkseen pahantekijän rouvan; mutta hän oli kadonnut. "Ei edes
kättä antanut miehelleen! Siivoja suhteita!"

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavina päivinä sattui asioita, jotka antoivat aihetta
vielä karvaampiin arvosteluihin. Judith Lauer oli heti pannut
matkalaukkunsa kuntoon ja matkustanut etelään. Etelään! -- sillä
välin kun hänen miehensä istui tyrmässä, vahdit ristikkoikkunan
takana. Ja -- silmiinpistävä yhteensattuma!

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche otti äkkiä virkalomaa. Hänen
Genuasta lähettämänsä kortti tuli Heuteufelille, joka näytteli sitä
muille: todennäköisesti siksi, että hänen oma käyttäytymisensä olisi
joutunut unhoituksiin. Tuskin oli enää tarpeellista udella mitään
Lauerin palvelijoilta tai köyhiltä hyljätyiltä lapsilta: asiasta
oltiin selvillä! Häväistys oli niin suuri, että "Netziger Zeitung"
puuttui asiaan ja kirjoitti kymmenelle tuhannelle, varoittaen näitä
hillittömyydellään edistämästä kumouksellisia pyrkimyksiä. Eräässä
toisessa artikkelissa Nothgroschen esitti, että oli väärin kehua
Lauerin liikkeessä toimeenpantuja uudistuksia. Sillä mitä hyötyivät
työmiehet tuosta voitonjaosta? Keskimäärin, Lauerin oman ilmoituksen
mukaan, ei kahdeksaakaankymmentä markkaa vuodessa. Tämä voitiin
jakaa heille joululahjainkin muodossa! Mutta silloin ei kylläkään
tapahtunut mitään mielenosoitusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä
vastaan! Silloin ei myöskään herra tehtailijan oikeuden toteama
antimonarkistinen mieliala voittanut mitään! Ja jos herra Lauer oli
ajatellut saavansa työmiestensä kiitoksen, niin nyt hän saattoi saada
paremman tiedon asiasta: edellyttämällä, lisäsi tähän Nothgroschen,
että hän linnassa ollessaan sai lukea sosialidemokraattista
lehteä. Sillä tämä syytti häntä siitä, että oli kevytmielisellä
majesteettirikoksellaan tuottanut useille sadoille työläisperheille
vahinkoa.

"Netziger Zeitung" otti huomioonsa muuttuneen asiaintilan vielä
toisella, hyvin merkittävällä tavalla. Sen taloudenhoitaja Tietz
kääntyi Hesslingin liikkeen puoleen tilatakseen siltä osan
tarvitsemastaan paperista. Painos oli kohonnut, niin hän ilmoitti,
ja Gausenfeldillä sillä kertaa liiaksi työtä. Diederich sanot heti
itselleen, että kaiken tämän takana oli itse vanha Klüsing. Hän
oli lehden osakkaita, eikä mitään siinä tapahtunut ilman häntä.
Kun tämä mies päästi jotakin käsistään, niin tapahtui se siksi,
että pelkäsi menettävänsä vielä enemmän. Nuo maaseutulehdet!
Hallituksen hankinnat! Pelko Wulckowin vuoksi, sitä se oli. Että
Diederich todistuksellaan oli vetänyt presidentin huomion puoleensa,
tuo vanhus oli pakostakin saanut kuulla -- vaikka hän ei enää
juuri käynytkään kaupungissa. Tuo vanha paperilukki tuolla takana
verkossaan, joka ulottui yli koko maakunnan ja vielä kauemmaksikin,
vainusi vaaran ja kävi levottomaksi. "Hän tahtoisi syödä minut
tieltään Netziger Zeitungin mukana! Mutta niin helpolla me emme vain
hellitä. Tänä vakavana aikana! Onkohan hänellä aavistustakaan minun
suurpiirteisyydestäni? Kun Wulckow on vain ensin minun puolellani:
-- minä perin hänet yksinkertaisesti!" sanoi Diederich ääneen ja
löi samalla pöydän kanteen, niin että Sötbier pelästyi. "Välttäkää
kiihtymystä!" ivasi Diederich. "Teidän iällänne, Sötbier! Minä
myönnän, että aikaisemmin Te olette tehnyt paljon hyvää liikkeelle.
Mutta tuo holländerin juttu oli huono; silloin Te hävititte minun
rohkeuteni, ja nyt minä tarvitsisin tuota konetta 'Netziger
Zeitungin' vuoksi. Teidän pitäisi vetäytyä -- lepäämään, Te ette
jaksa enää."

Niihin seurauksiin, joita tuolla oikeusjutulla oli, kuului myöskin
eräs majuri Kunzen kirje. Tämä halusi poistaa erään valitettavan
väärinkäsityksen ja ilmoitti, ett'ei ollut olemassa enää mitään,
mikä olisi voinut estää ottamasta hyvinansioitunutta herra tohtoria
sotilasyhdistyksen jäseneksi. Diederich olisi, riemunsa liikuttamana,
heti kohta tahtonut puristaa tuon vanhan sotilaan kättä. Onneksi hän
tiedusteli asiata ja sai kuulla, että tuon kirjeen lähettämiseen oli
perimmäisenä syynä ollut itse herra von Wulckow. Hallintoneuvoston
presidentti oli kunnioittanut käynnillään sotilasyhdistystä ja
ihmetellyt sitä, ett'ei ollut tavannut siellä tohtori Hesslingiä.
Silloin Diederich huomasi, millainen voima hän oli. Hän toimi
sen mukaisesti. Hän vastasi majurin yksityiseen ilmoitukseen
virallisella, yhdistykselle osoitetulla kirjeellä ja vaati sen
johtokunnan kahden jäsenen, herrojen majuri Kunzen ja professori
Kühnchenin mieskohtaista käyntiä luonaan. He tulivat myöskin;
Diederich otti heidät vastaan konttorissaan, liiketuttavien käyntien
välissä, jotka hän tahallaan oli järjestänyt täksi ajaksi, ja saneli
heille adressin, jonka esittämisestä hän teki heidän kunniakkaan
tarjouksensa hyväksymisen riippuvaksi. Siinä hän antoi vakuuttaa
itselleen, että oli loistavalla pelottomuudella ja kaikkea panettelua
uhmaten todistanut rehellisen saksalaisen ja keisarille uskollisen
mielialansa, että hänen vaikutuksestaan oli onnistuttu antamaan
Netzigin isänmaattomille aineksille kipeä isku ja että hän oli
tuosta mitä suurimpia mieskohtaisia uhrauksia kysyvästä taistelusta
suoriutunut entistä puhtaampana, ehompana saksalaisena.

Vastaanottojuhlassa Kunze luki tuon adressin, ja Diederich, kyyneliä
silmissä, tunnusti itsensä arvottomaksi vastaanottamaan niin suurta
kiitosta. Jos Netzigissä kansallinen asia edistyi, niin siitä oli
lähinnä Jumalaa kiitettävä erästä korkeampaa, jonka yleviä ohjeita
hän puolestaan iloisella tottelevaisuudella seurasi... Kaikki, Kunze
ja Kühnchenkin, olivat liikutettuja. Siitä tuli suuri ilta. Diederich
esitti maljan -- ja hän piti puheen, missä hän kosketteli niitä
vaikeuksia, joita uusi sotilaslaki kohtasi valtiopäivillä. "Vain
meidän terävä miekkamme", huusi Diederich, "takaa meidän asemamme
maailmassa, ja sen terävänäpitäminen on Hänen Majesteettinsa keisarin
kutsumus! Kun keisari kutsuu, niin se lentää ulos huotrasta! Varokoot
valtiopäivämiehet, jotka mukisevat vastaan, ett'ei se vain satu
heihin ensiksi! Hänen Majesteettinsa kanssa ei ole leikiteltävä, sen
minä vain voin sanoa Teille." Diederich salamoi, ja hän nyökkäsi
raskaasti heiluen, ikäänkuin olisi tiennyt paljon. Samassa hän
sai päähänpiston. "Äskettäin, Brandenburgin maapäivillä, teki
keisari tämän valtiopäiville selväksi. Hän sanoi: 'Jos nuo miehet
eivät myönnä minulle minun sotamiehiäni, niin minä tyhjennän koko
hökkelin!'" -- Tämä sana herätti innostusta; ja kun Diederich oli
kilistänyt kaikkien kanssa, niin hän ei olisi enää osannut sanoa,
oliko hän tuon keksinyt itse, vai oliko se sittenkin lähtenyt
keisarin suusta. Vallanväristys virtasi häneen tuosta sanasta,
aivan kuin se olisi ollut väärentämätön... Seuraavana päivänä
se oli painettuna "Netziger Zeitungissa" ja vielä samana iltana
"Lokal-Anzeigerissa". Väärämieliset lehdet vaativat peruutusta, mutta
sitä ei kuulunut.




V.


Sellaiset juhlatunteet paisuttivat vielä Diederichin rintaa,
kun Emmi ja Magda saivat rouva von Wulckowilta kutsun tulla
iltapäiväteelle. Se saattoi aiheutua vain siitä kappaleesta, jonka
hallintoneuvoston presidentin rouva antoi esittää "Sopusoinnun"
tulevassa -- juhlassa. Emmin ja Magdan piti saada osat. He palasivat
tuolta kutsulta punaisina ilosta: rouva von Wulckow oli ollut ylen
armollinen; oli omin käsin useampaan kertaan pannut leivoksia heidän
lautasilleen. Inge Tietz mahtoi haleta. Upseereja tuli olemaan mukana
näyttelemässä! Tarvittiin erityiset puvut; jos Diederich arveli,
että he viidellätoista markallaan --. Mutta Diederich tarjosi heille
rajattoman luoton. Hän ei havainnut mitään siitä, mitä he ostivat,
kyllin kauniiksi. Asuinhuone oli täynnään nauhoja ja tekokukkia,
tytöt joutuivat päästään pyörälle, kun Diederich ilmoitti heille
ovelta, että oli tullut vieraita: Guste Daimchen.

"Minähän en ole onnellista morsianta oikein kunnollisesti vielä
onnitellut", hän sanoi ja yritti suosiollisesti hymyillä, mutta
hänen katseensa luisti levottomasti nauhoihin ja kukkiin. "Tämähän
on myöskin tuon tyhmän kappaleen tähden?" hän kysyi. "Wolfgang on
kuullut siitä ja sanoo, että se on kuulumattoman tyhmä." Magda
vastasi: "Sinulle hänen täytyy se toki sanoa, koska et näyttele
mukana." Ja Diederich selitti: "Sillä hän puolustaa itseään sen
johdosta, että Teitä ei hänen tähtensä kutsuta Wulckowille." Guste
nauroi halveksivasti. "Wulckowit me jätämme, mutta Sopusoinnun
juhlaan me menemme suoraa päätä." Diederich kysyi: "Ettekö tahtoisi
kernaammin antaa tuon jutun ensi vaikutuksen hävitä?" Hän katsoi
Gusteen osaaottavasti. "Hyvä neiti Guste, me olemme niin vanhoja
tuttavia, että minä voin huomauttaa Teille siitä, että Teidän
suhteenne Buckeihin ei nyt ollenkaan hyödytä Teitä." -- Guste
räpähytti silmiään, näkyi, että hän oli jo itsekin sitä ajatellut.
Magda huomautti: "Jumalankiitos, minun Kienastistani ei tarvitse sitä
sanoa." Mihin Emmi tokasi: "Mutta herra Buck on mielenkiintoisempi.
Äskettäin, hänen puheensa aikana, minä itkin kuin teatterissa."
--"Ja ylipäänsä!" huusi Guste rohkaistuneena. "Eilenkin hän osti
minulle tämän laukun." Hän kohotti kullattua kukkaroa, jota Emmi
ja Magda olivat jo kauan silmäilleet. Magda sanoi terävästi: "Hän
ansaitsi nähtävästi paljon tuolla puolustuksellaan. Kienast ja minä,
me pidämme säästäväisyydestä." Mutta Guste oli saanut hyvityksensä.
"Sitten minä en aiokaan kauemmin häiritä", hän sanoi.

Diederich saattoi häntä alas. "Minä saatan Teidät kotiin, jos olette
kohtelias", hän sanoi, "mutta ensin minun täytyy kurkistaa hieman
tehtaaseen. Kohta alkaa työväen loma." -- "Minähän voin tulla
mukaan", lausui Guste. -- Tehdäkseen häneen vaikutuksen Diederich
vei hänet suoraan suuren paperikoneen luo. "Tällaistahan Te ette ole
vielä koskaan nähnyt?" Ja hyvin tärkeänä hän selitti Gustelle allas-,
tela- ja sylinterisysteemiä, minkä kautta, läpi koko salin pituuden,
massa kulki: ensin vetisenä, sitten aina kuivempana -- ja koneen
loppupäässä valmis paperi kääntyi suurille rullille... Guste ravisti
päätään. "En tällaista! Entäs tämä räiskinä, mitä se pitää! Ja
kuumuus täällä!" Tyytymättömänä vielä tähän vaikutukseen hän sai syyn
pauhata työmiehilleen, ja kun Napoleon Fischer sattui siihen, niin
siinähän sitä oli kylliksi! Molemmat huusivat koneen synnyttämässä
melussa, Guste ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta Diederichin salainen
pelko näki konemestarin ohuessa parrassa aina tietyn irvistyksen,
mikä muistutti hänelle siitä, että mestari tunsi holländer-jutun, ja
merkitsi kaiken arvovallan kieltämistä. Mitä kiivaammin Diederich
teki eleitä ja liikkeitä, sitä rauhallisemmaksi tuli tuo toinen.
Tämä rauhallisuus oli kapinata! Läähättäen ja vavisten Diederich
avasi pakkahuoneen oven ja antoi Gusten astua sisään. "Tuo mies
on sosialidemokraatti!" hän selitti. "Tuollainen mies on valmis
vaikka murhapolttoon. Mutta minä en erota häntä työstä: en kun en!
Saamme nähdä, kumpi on vahvempi. Sosialidemokratiasta minä otan
vastatakseni!" Ja kun Guste katsahti häneen ihmetellen: "Ette olisi
osannut aavistaakaan, miten vaarallisessa asemassa meikäläinen
oikeastaan on. Peloton ja uskollinen, siinä minun tunnussanani.
Nähkääpäs, minä puolustan täällä meidän pyhimpiä kansallisia
arvojamme aivan yhtä hyvin kuin meidän keisarimme. Se kysyy enemmän
rohkeutta kuin kauniiden puheiden pitäminen oikeuden edessä.". Guste
näki sen, hänen ilmeensä oli harras. "Täällä on viileämpää", hän
huomautti, "kun tullaan helvetistä tänne ylös. Naiset voivat olla
täällä iloisia." -- "Nämä?" vastasi Diederich. "Näillä on paradiisin
olot!" Hän vei Gusten pöydän luo: yksi naisista lajitteli arkkeja,
toinen tarkasti ja kolmas luki aina viiteensataan. Kaikki kävi
selittämättömän nopeasti; arkit lensivät keskeytymättä perätysten,
ikäänkuin itsestään, tekemättä vastarintaa työskenteleville käsille,
jotka näyttivät sulautuvan tuohon ainaiseen, niiden yli kulkevaan
paperiin, eikä vain kädet, vaan käsivarret, tuo nainen itse, silmät,
aivot, sydän. Se kaikki oli siinä ja eli, jotta arkit saattoivat
lentää... Guste haukotteli -- sillä välin kun Diederich selitti, että
nämät naiset, jotka yhteistuumin työskentelivät, tekivät itsensä
syypäiksi häpeälliseen hutiloimiseen. Hän tahtoi juuri sekaantua
heidän työhönsä sen johdosta, että eräs kulmastaan vaillinainen arkki
kulki mukana. Mutta Guste sanoi äkisti eräänlaisella uhmalla: "Teillä
ei ole syytä kuvitella mielessänne, että Käthchen Zillich välittäisi
Teistä erikoisesti... Ainakaan ei enemmän kuin tietyistä muista
ihmisistä", lisäsi hän vielä, ja Diederichin hämilliseen kysymykseen,
mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain tarkoittavasti.
"Minun täytyy pyytää Teitä", toisti Diederich. Guste sanoi tähän
suosiollisin ilmein. "Minä tarkoitan vain Teidän parastanne. Sillä Te
ette näytä mitään huomaavan? Asessori Jadassohnin kanssa esimerkiksi?
Mutta Käthchen on ylipäänsä yksi niitä sellaisia." Nyt Guste nauroi
ääneen, niin nololta Diederich näytti. Guste jatkoi ja Diederich
seurasi. "Jadassohnin kanssa?" tiedusteli hän tuskallisesti. Silloin
koneen synnyttämä melu taukosi, kello soi, työ loppui ja työmiehet
poistuivat pihan yli. Diederich kohautti olkapäitään. "Minusta on
yhdentekevää, mitä neiti Zillich tekee", hän selitti. "Korkeintaan
minuun koskee kipeästi tuon vanhan pastorin vuoksi, jos tuo tytär
on niitä sellaisia. Tiedättekö sen sitten tarkemmin?" Guste katsoi
syrjään. "Ottakaapas asiasta itse selvä!" Tähän Diederich nauroi
hyvillään.

"Antakaa kaasun palaa!" hän huusi konemestarille. "Minä sammutan
sen itse." Juuri nyt avattiin lumppusalin ovi selko selälleen
poistuvia varten. "Ooh!" huudahti Guste, "mutta tuolla sisälläpäs on
romanttista!" Sillä hän näki taustalla hämärässä pelkkiä kirjavia
täpliä harmailla kukkuloilla ja niiden yläpuolella oksametsän. "Ah",
hän sanoi lähemmäksi tullessaan. "Minä luulin, kun täällä on jo niin
pimeätä... Nehän ovatkin vain lumppusäkkejä ja lämmitystorvia."
Ja hän väänsi kasvojaan. Diederich ajoi ylös työläisnaiset, jotka
vastoin työjärjestystä loikoivat säkkien päällä. Vaikka työ oli
tuskin lopetettu, niin useat ompelivat jo, toiset söivät. "Se sopisi
teille", hän puhkui. "Puijata lämmintä minun kustannuksellani! Ulos!"
He nousivat hitaasti, sanaakaan sanomatta, osoittamatta vastarintaa
eleillään, ja tuon vieraan naisen ohi he astuivat miesten kengissään,
kääntäen uteliaina päänsä häneen päin, astuivat kömpelösti kuin
karjalauma ja sen tuoksun ympäröimänä, jossa he työskentelivät.
Diederich piti jokaista tarkasti silmällä, kunnes tämä oli päässyt
ulos. "Fischer!" huusi hän äkisti. "Mitä tuolla paksulla on tuolla
nuttunsa alla?" Konemestari selitti kaksimielisellä irvistyksellään:
"Se on vain sitä, että hän odottaa jotakin", -- minkä jälkeen
Diederich tyytymättömänä käänsi selkänsä. Hän selitti Gustelle: "Minä
luulin saaneeni erään kiinni. He varastavat nimittäin lumppuja. Niin
juuri, ja tekevät niistä lastenvaatteita." Ja kun Guste nyrpisti
nokkaansa: "Ne ovat liian hyviä proletaarien lapsille!"

Sormikkaittensa kärjillä Guste nosti maasta erään rievun. Äkkiä
Diederich tarttui hänen ranteeseensa ja suuteli sitä ahnaasti,
sormikkaan rakoon. Pelästyneenä Guste katsahti ympärilleen. "Kas
niin, kaikki ihmiset ovat jo poissa." Hän nauroi itsetietoisesti.
"Minä sitä jo ajattelinkin, mitä tehtävää Teillä vielä oli
tehtaassa." Diederichin kasvot kävivät uhkamielisiksi. "No niin,
entäs Te? Miksi Te ylipäänsä tänään tulitte? Olettehan toki
huomannut, että minä nyt en ole niin ilman? Tosin Teidän Wolfganginne
--. Jokainen ei voi sillä lailla häväistä itseään kuin hän, äskettäin
tuolla oikeudessa." Siihen vastasi Guste suuttuneesti: "Vaietkaa
toki, Teistä ei tule kuitenkaan koskaan niin hienoa miestä kuin hän
on." Mutta hänen silmänsä sanoivat jotakin toista. Diederich näki
sen, kiihtyneenä hän purskahti nauruun. "Miten kiire hänellä on
Teidän kanssanne! Tiedättekö, minä hän Teitä pitää? Keittopatana,
jossa hänellä on makkaraa ja kaalia ja jota minun pitäisi sekottaa!"
-- "Nyt Te valehtelette", sanoi Guste torjuvasti; mutta Diederich
oli päässyt alkuun. "Hänellä ei ole siinä kylliksi makkaraa ja
kaalia. -- Hän ajatteli alussa, että olitte perinyt miljoonan.
Mutta viidelläkymmenellätuhannella ei saada sellaista hienoa
miestä." Silloin Guste kuohahti. Diederich vetäytyi taaksepäin,
niin vaaralliselta tuo neiti näytti. "Viisikymmentätuhatta! Te ette
varmastikaan voi hyvin? Miten minä olen joutunutkin niin pitkälle,
että minun täytyy kuulla sellaista! Minulla kun on pankissa
kolmesataaviisikymmentätuhatta puhdasta, virheettömissä papereissa!
Viisikymmentätuhatta! Joka sellaista kunniallekäypää minusta kertoo,
sen minä voin vaikka haastaa oikeuteen!" Hänen silmissään oli
kyyneliä; Diederich änkytti anteeksipyyntöjä. "Jättäkää ne", -- ja
Guste käytti nenäliinaansa. "Wolfgang tietää kyllä, missä asemassa
hän on minuun nähden. Mutta Te itse, Te olette uskonut huijaukseen.
Siksi Te olette ollut niin röyhkeä!" hän huusi. Hänen punaiset
lihavat poskensa vavahtelivat vihasta, ja hänen pieni, kippurainen
nenänsä oli käynyt valkeaksi. Diederich kokosi ajatuksensa. "Siitä
Te kuitenkin näette, että miellytätte minua ilman rahojakin", hän
sanoi toisen mietittäväksi. Guste puri huultaan. "Kuka tietää",
hän sanoi, katsahtaen kulmainsa alta, jurosti ja epävarmasti.
"Teidänkaltaisillenne viisikymmentäkintuhatta on jo rahaa."

Diederich piti sopivana vaieta hetkeksi. Guste veti kukkarostaan
puuderisudin ja istuutui. "Minä olen todellisesti aivan kiihtynyt
Teidän käyttäytymisestänne!". Mutta hän nauroi jälleen. "Onko
Teillä vielä kenties jotakin muuta näytettävänä tehtaassanne?"
Diederich nyökäytti merkitsevästi. "Tiedättekö Te oikein, missä
Te nyt istutte?" -- "No niin, lumppusäkin päällä." -- "Mutta
millaisen! Tässä nurkassa, säkkien takana minä yllätin kerta erään
työmiehen ja erään tytön, ymmärrättehän. Luonnollisesti molemmat
pötkivät tiehensä; ja illalla, niin juuri, samana iltana --" hän
kohotti etusormensa, hänen silmissään näkyi korkeampien asiain
väristys -- "tuo mies ammuttiin ja tuo tyttö tuli hulluksi." Guste
hypähti pystyyn. "Oliko se --? Jumalani, se oli se työmies, joka
vahtisotilasta, härnäsi...? Siis säkkien takana Te --?" Hänen
katseensa siirtyi säkkeihin, aivan kuin olisi etsinyt niiltä
verta. Hän oli paennut Diederichin turviin. Äkkiä he katsoivat
toisiaan silmiin: heissä kumpaisessakin kävi hyvin syvä paheen tai
yliaistillisen väristys. He hengittivät kuultavasti toisiaan vastaan.
Guste sulki sekunniksi silmänsä: silloin mässähtivät he molemmat
säkeille, kierivät, toisiinsa kietoutuneina, sinne tänne tuossa
pimeässä huoneessa, hosuivat ympärilleen, yskivät ja aivastelivat,
aivankuin olisivat olleet hukkumaisillaan.

Guste pääsi ensimäisenä pystyyn. Sillä jalalla, josta Diederich
tahtoi pitää kiinni, hän työnsi häntä kasvoihin ja ponnahti irti,
niin että ryskyi. Kun Diederich oli onnellisesti päässyt ylös hänen
perässään, niin he seisoivat siinä ja läähättivät. Gusten povi ja
Diederichin vatsa aaltoili. Tyttö sai ensiksi puhelahjansa takaisin.
"Sitä Teidän pitää koettaa jonkun toisen kanssa? Miten minä siihen
jouduinkin!" Ja aina katkerammin: "Minähän sanoin, että sitä on
kolmesataaviisikymmentä tuhatta!" Diederich liikutti kättään,
ikäänkuin myöntääkseen hairahduksensa. Mutta Guste huudahti: "Ja
miltäs minä nyt näytän! Pitääkö minun kenties mennä tällaisena läpi
kaupungin?" Diederich pelästyi uudestaan ja nauroi neuvottomana.
Guste polki jalkaa. "Eikö Teillä sitten ole mitään harjaa?"
Tottelevaisesti Diederich lähti sitä hakemaan; Guste huusi hänen
jälkeensä: "Katsokaakin, että sisarenne eivät mitään huomaa! Muutoin
ihmisillä on minusta huomenna jotakin puhuttavana!" Diederich meni
vain konttoriin. Kun hän palasi takaisin, niin Guste istui jälleen
säkillä, pää käsien varassa, ja hänen rakkaiden, paksujen sormiensa
välistä juoksi kyyneliä. Diederich jäi seisomaan, kuunteli hänen
voivotustaan ja puhkesi itsekin itkuun. Lohduttavalla kädellä hän
sitten harjasi Gustea. "Eihän tässä mitään tapahtunut", hän toisti.
Guste nousi ylös. "Se olisi vielä puuttunut", -- ja hän tarkasti
häntä ivallisesti. Silloin Diederich rohkaistui. "Teidän herra
sulhasennehan ei tarvitse tietää tästä mitään", hän huomautti. Ja
Guste: "Joskaan ei!" -- ja puri huultaan.

Tämän sanan satuttamana hän harjasi vaieten ensin hänet ja sitten
itsensä, samalla kun Guste tasoitteli vaatteitaan. "Nyt tiehenne!"
hän sanoi. "Paperitehdasta minä en tule enää niin pian näkemään."
Diederich tarkasti häntä hatun alta. "Kuka tietää", hän sanoi:
"Sillä viisi minuuttia sitten minä taukosin uskomasta siihen, että
rakastaisitte vielä Buckianne." Guste huudahti nopeasti: "Voi toki!"
Ja kysyi viivyttelemättä: "Mikäs vehe se sitten tämä on?"

Diederich selitti: "Se on hietapyydystin, lumput uitetaan uomaa
pitkin, napit ja muut sellaiset jäävät jälelle, kuten näette. Väki
on taas luonnollisesti jättänyt sen tänään tyhjentämättä." Guste
sohi varjostimensa kärjellä tuota kasaa; Diederich lisäsi: "Vuoden
kuluessa me saamme tätä jätettä useampia säkkejä!" -- "Ja mitäs
on sitten tuo tuossa?" kysyi Guste ja tarttui nopeasti johonkin
kiiltävään. Diederich repäsi silmänsä auki. "Jalokivinappi!" Guste
antoi sen välkkyä. "Jopa oikeakin! Jos Te useamminkin löydätte
jotakin tällaista, niin Teidän liikkeenne ei olekaan niin huono."
Diederich sanoi epäillen: "Minun täytyy luonnollisesti luovuttaa
se pois." Guste nauroi: "Kenelle, sitten? Jätteet kuuluvat toki
Teille!" Diederich nauroi myöskin. "No niin, ei juuri jalokivet.
Me kyllä saamme selville, kuka sen on meille jättänyt." Guste
katsahti häneen kulmainsa alta. "Te olette aika tyhmä", hän sanoi.
Diederich vastasi vakuuttavasti: "En! Vaan minä olen kunnianmies!"
Siihen Guste kohautti vain olkapäitään. Hitaasti hän veti vasemman
kätimensä ja laski jalokiven pikkusormelleen. "Se on kiinnitettävä
sormukseen!" hän huusi, kuten sellainen, joka on saanut jonkin
asian selville, tarkasti miettivästi kättään ja huokasi. "No niin,
löytäkööt muut sen!" -- ja aavistamatta hän heitti sen takaisin
lumppuihin. "Oletteko Te hullu?" Diederich kumartui eikä nähnyt sitä
heti ja laskeutui läähättäen polvilleen. Kiireessä hän käänsi kaikki
sekaisin. "Jumalankiitos!" Hän ojensi jalokiven Gustelle, mutta tämä
ei ottanut sitä vastaan. "Minä suon sen sille työmiehelle, joka sen
aamulla ensimäisenä huomaa. Hän pistää sen piiloon, saatte luottaa
siihen, hän ei ole niin tyhmä." -- "En minäkään", selitti Diederich.
"Sillä todenmukaisesti tämä kivi joutuisi hukkaan heitetyksi.
Sellaisissa olosuhteissa ei minun tarvitse pitää vääränä --." Hän
pani kiven uudestaan Gusten sormelle. "Ja jos se olisikin väärin,
niin se sopii Teille niin mainiosti." Guste sanoi hämmästyneenä:
"Miten niin? Tahdotteko Te sitten lahjoittaa sen minulle?" Diederich
änkytti: "Tehän olette sen löytänyt, silloinhan minun täytyy."
Silloin Guste riemuitsi. "Siitä tulee minun kaunein sormukseni!"
-- "Miksi?" kysyi Diederich, täynnä pelokasta toivoa. Guste sanoi
väistellen: "Ylipäänsä..." Ja katsahtaen äkkiä häneen, "koska se
ei mitään maksa, nähkääs." Tämän johdosta Diederich punastui ja he
katsoivat tirkistellen toistensa silmiin.

"Voi herra Jumala", huudahti Guste äkisti. "Nyt täytyy olla jo
hirveän myöhäistä. Jo seitsemän? Mitäs minä sanonkaan äidille?...
Minä tiedän, minä sanon hänelle, että löysin tämän kiven eräästä
romukaupasta, missä siitä pyydettiin vain viisikymmentä penniä, kun
eivät pitäneet sitä oikeana!" Hän avasi kultaisen kukkaronsa ja
antoi kiven pudota sinne. "Hyvästi siis... Mutta miltäs Te näytätte?
Vähintäänkin Teidän pitää sitoa kaulanauhanne." Sitä sanoessaan hän
sen sitoi. Diederich tunsi leukansa alla hänen lämpimät kätensä,
Gusten kosteat, paksut huulet liikkuivat siinä aivan lähellä.
Diederichin tuli kuuma, hän pidätti henkeään. "Niin", sanoi Guste ja
läksi vakavasti. "Minä suljen vain kaasun", huusi Diederich hänen
jälkeensä. "Odottakaahan toki!" -- "Minä odotan jo", vastasi Guste
ulkoa; -- mutta kun Diederich saapui pihalle, niin Guste oli jo
mennyt. Ällistyneenä hän sulki tehtaan ovet ja puheli samalla ääneen
itsekseen: "Niin, kuka voisi sanoa minulle, onko tämä vaistomaista
vai harkittua!" Hän pudisti surullisesti päätään naisarvoituksen
vuoksi, joka oli Gustessa ruumiillistuneena.

       *       *       *       *       *

Kenties, niin sanoi Diederich itselleen, hän tuli edistymään
asioissaan Gusten kanssa, mutta hitaasti se tapahtui. Tapahtumilla,
jotka ryhmittyivät tuon oikeusjutun ympärille, oli kyllä ollut
vaikutuksensa, mutta ne eivät olleet riittäviä. Liioin hän ei
kuullut enää mitään Wulckowista. Hallintoneuvoston presidentin,
sotilasyhdistyksessä ottaman, niin lupaavan askeleen jälkeen
Diederich odotti ehdottomasti jotakin muutakin: esiinvetoa,
luottamuksellista käyttämistä johonkin, mihin ja millä lailla,
sitä hän ei tiennyt. "Sopusoinnun" tanssiaiset saattoivat saada
sen aikaan; miksi sitten muuten sisaret olivat saaneet osan
rouva von Wulckowin kappaleessa. Kaikki viipyi vain liian kauan
Diederichin toimintahaluun nähden. Oli levoton ja kiihkeä aika,
ylenpalttisten toiveiden ja suunnitelmien aika. Joka päivä teki
mieli muovailla kaikki uudestaan, ja kun se oli kulunut, niin mitään
ei ollut tullut tehdyksi. Liikuntahalu valtasi Diederichin. Usein
hän löi laimin perhepöydän ja meni kävelemään, ilman päämäärää,
ulos vapaaseen luontoon, mitä muutoin ei sattunut. Hän käänsi
kaupungin keskustalle selkänsä, asteli toimintatarmoisen miehen
raskain askelin iltasin niin tyhjän Meisestrassen päähän asti,
kulki pitkän Gäbbelchenstrassen päästä päähän, minkä varrella oli
esikaupunkilaisravintoloita, joiden pihamailla ajurit valjastivat
tai riisuivat hevosiaan, ja meni myöskin vankilan ohitse. Tuolla
ylhäällä istui ristikkoikkunan takana, sotamiehen vartioimana, herra
Lauer, joka ei ollut osannut tätä uneksia. "Ylpeys käy lankeemuksen
edellä", ajatteli Diederich. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää."
Ja vaikka hän osaltaan oli ollut vaikuttamassa siihen, että Lauer oli
joutunut vankeuteen, niin tuntui tämä nyt hänestä mieheltä, jolla oli
Kainin merkki otsassa, tuntui kamalalta henkilöltä. Kerran hän uskoi
huomanneensa linnan pihalla erään olennon. Oli jo liian pimeä, mutta
kenties --? Väristys kävi Diederichin läpi, ja hän riensi tiehensä.

Burgtorin takaa johti maantie kukkulalle, missä Schweinichenin
linna sijaitsi, missä linnassa pikku Diederich aikoinaan oli rouva
Hesslingin kanssa nauttinut linnanpeikon aiheuttamasta kammosta.
Sellaiset lapsellisuudet olivat nyt hänen puolestaan olleita ja
menneitä; -- pikemminkin hän kääntyi joka kerta, heti Burgtorin
takana, Gausenfelder Strasselle. Hän ei ollut sitä aikonut ja teki
sen vain epäröiden, sillä hän ei olisi ollut hyvillään, jos joku
olisi yllättänyt hänet tällä tiellä. Mutta hän ei voinut sille
mitään: tuo suuri paperitehdas veti häntä puoleensa kuten kielletty
paradiisi, hänen täytyi lähestyä sitä, kiertää sitä, haistella sen
muurien yli... Eräänä iltana säikäytti Diederichin tässä teossa
eräät äänet, jotka pimeässä kuuluivat jo hyvin läheltä. Hänellä
oli tuskin aikaa kyykistyä ojaan. Ja sillä aikaa kun nuo ihmiset,
jotka todennäköisesti olivat myöhästyneitä tehtaan toimihenkilöitä,
menivät Diederichin piilopaikan ohi, niin hän sulki pelosta silmänsä
ja myöskin siksi, että tunsi niiden himoitsevan säkenöimisen voivan
paljastaa hänet.

Kun hän oli jälleen Burgtorilla, niin hänen sydämensä jyskytti
yhä ja hänen mielensä teki juoda hieman olutta. Aivan Burgtorin
nurkassa oli "Viheriä enkeli", yksi kaikkein kehnoimpia ravintoloita,
ränstynyt, likainen ja huonossa huudossa. Eräs naishenkilö hävisi
juuri sen holvikäytävään. Äkkinäisen seikkailuhalun valtaamana
Diederich tunkeutui hänen perässään. Kun tuon naisen piti kulkea
erään tallilyhdyn punertavan valon läpi, niin hän aikoi peittää
hunnutetut kasvonsa vielä käsipuuhkallaan; mutta Diederich oli hänet
jo tuntenut. "Hyvää iltaa, neiti Zillich!" -- "Hyvää iltaa, herra
tohtori!" Ja siinä he sitten seisoivat molemmat, suu auki. Käthchen
sai ensiksi jotakin sanotuksi, hän puhui lapsista, jotka asuivat
siinä talossa ja jotka hänen piti toimittaa isänsä sunnuntaikouluun.
Diederich alkoi myöskin puhua, mutta Käthchen jatkoi yhä nopeammalla
äänellä. Ei, nuo lapset eivät oikeastaan asuneet siellä, vaan heidän
vanhempansa kävivät usein siinä ravintolassa, eikä noiden vanhempain
pitänyt saada mitään tietää, sillä he olivat sosialidemokraatteja...
Hän puhui turhia; ja Diederich, joka ensin oli ajatellut vain omaa
pahaa omaatuntoaan, joutui tuumimaan, että Käthchen oli vielä paljon
arveluttavammassa tilassa. Hän jätti siis selittämättä läsnäolonsa
"Viheriässä enkelissä" ja esitti aivan yksinkertaisesti, että he
saattoivat sitten odottaa lapsia vierashuoneessa. Käthchen kieltäytyi
tuskallisesti nauttimasta mitään, mutta Diederich tilasi omasta
täysivaltaisuudestaan olutta myöskin hänelle. "Kippis!" hän sanoi,
ja hänen ilmeissään oli ivallinen muisto siitä, että he viime
kohtauksessaan pappilan kodikkaassa asuinhuoneessa olivat vähällä
mennä kihloihin. Käthchen punastui, kalpeni huntunsa sisällä ja
läikytti maahan oluttaan. Lakkaamalta hän kohottautui tuolillaan
ja tahtoi lähteä pois; mutta Diederich oli työntänyt hänet pöydän
taakse nurkkaan ja istui itse leveänä edessä. "Mutta nyt täytyy
niiden lasten pian tulla!" hän sanoi hyväntuulisesti. Niiden asemasta
tuli Jadassohn: hän seisoi siinä äkisti ja näytti kivettyneeltä.
Nuo kaksi muuta eivät myöskään liikahtaneet. "Siis sittekin!"
ajatteli Diederich. Jadassohn näytti ajattelevan jotakin samanlaista,
kumpikaan herroista ei keksinyt mitään puheenaihetta. Käthchen alkoi
uudestaan lapsista ja sunnuntaikoulusta. Hän puhui rukoilevasti
ja itki melkein. Jadassohn kuunteli häntä moittivasti, vieläpä
huomautti, että tietyt historiat olivat hänestä liian monimutkaisia,
-- ja katseli tutkivasti Diederichiä.

"Pohjaltaan", iski siihen Diederich, "asia on hyvin yksinkertainen.
Neiti Zillich hakee täältä lapsia, ja me molemmat autamme häntä."

"Mahdotonta on tietää, saako hän yhtä ainokaista", lisäsi Jadassohn
terävästi; silloin Käthchen sanoi: "Ja keneltä sen sitten."

Herrat laskivat lasit kädestään. Käthchen oli tauonnut itkemästä,
olipa kohottanut huntunsakin ja katsoi ihmeellisen kirkkain silmin
toisesta toiseen. Hänen ääneensä oli tullut jotakin avonaista ja
suoraa. "No niin, kun te nyt molemmat olette siinä", hän lisäsi
ottaessaan Jadassohnin laatikosta paperossin; ja sitten tyhjensi hän
yhdellä kulauksella konjakkilasin, joka oli Diederichin edessä. Nyt
oli Diederichin vuoro koettaa säilyttää malttinsa. Kätchenin toiset
kasvot eivät näyttäneet olevan Jadassohnille vieraita. Molemmat
jatkoivat kaksimielisyyksien latelemista, kunnes Diederich suuttui
Käthcheniin. "Mutta tänään Teidät saa oppia perin pohjin tuntemaan!"
hän huusi ja löi pöytään. Heti sai Käthchen naiskasvonsa takaisin.
"Mitä Te tarkoitatte oikeastaan, herra tohtori?" Jadassohn täydensi:
"Minä oletan, että Te ette tahdo mennä liian lähelle naisen kunniaa!"
-- "Minä tarkoitan vain sitä", änkytti Diederich, "että neiti Zillich
miellyttää minua tuollaisena paljon enemmän." Hän pyöritteli silmiään
neuvottomana. "Äskettäin, kun me olimme vähällä mennä kihloihin, hän
ei miellyttänyt minua puoleksikaan siitä, mitä nyt." Silloin Käthchen
rähähti nauramaan: naurua, joka oli aivan vapaa ja tuli sydämestä
ja jota Diederich ei ollut myöskään tuntenut. Hänen tuli kuuma, hän
nauroi mukana, ja he kaikki kolme pyörivät tuoleillaan ja huusivat
lisää konjakkia.

"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi Käthchen, "muutoin isä ehtii
kotiin ennen minua. Hän on sairaskäynneillä, joilla hän jakaa aina
tällaisia kuvia." Hän veti nahkaisesta kukkarostaan kaksi kirjavaa
kuvaa. "Tässä niitä on Teille." Jadassohn sai syntisen Magdaleenan,
Diederich lampaan paimenen kera; hän ei ollut tyytyväinen. "Minä
tahdon myöskin synnintekijättären." Käthchen etsi, mutta ei löytänyt.
"Teille jää siis vain lammas", hän päätti, ja he poistuivat,
Käthchen keskellä, kummankin käsikoukussa. Nykäyksittäin ja
heiluen pitkissä kaarissa he kulkivat kaikki kolme pitkin huonosti
valaistua Gäbbelchenstrassea, laulaen samalla erästä virttä, jonka
Käthchen oli virittänyt. Eräässä nurkassa hän selitti olevansa
pakotettu kiirehtimään ja katosi syrjäkadulle. "Hyvästi lammas!"
hän huusi Diederichille, joka turhaan yritti hänen perässään.
Jadassohn pidätti hänet ja sai äkkiä valtiotasäilyttävän äänensä
takaisin, vakuuttaakseen Diederichille, että tämä kaikki oli vain
sattumankaupalla syntynyttä pilaa. "Tässä ei ole ollenkaan mitään
väärinymmärrettävää, sen minä tahtoisin todeta."

"Minä en aijokaan tässä mitään väärinymmärtää", sanoi Diederich.

"Ja jos Zillichin perhe", jatkoi Jadassohn, "soisi minulle sen
etuoikeuden, että toivoisi lähempää yhteyttä, niin tämä tapaus ei
pidättäisi millään lailla minua. Minä noudatan vain kunniantuntoa
sanoessani tämän."

Diederich vastasi: "Minä osaan antaa oikean arvon Teidän
virheettömälle käyttäytymisellenne." Sen jälkeen herrat löivät
kantapäänsä yhteen, puristivat toistensa kättä ja erkanivat.

Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään
jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat
heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi
talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että
oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt
asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa
Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla!
Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin
toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut
näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento,
joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan
oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen
osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman
ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer
eli.

Läähättäen hän istuutui illallispöytään. Hänen mielialansa näytti
niin uhkaavalta, että nuo kolme naista pysyivät äänettöminä.
Rouva Hessling rohkaisi mielensä. "Rakas poikani, eikö sinua
maita?" Vastauksen asemesta Diederich tiuskasi sisarilleen:
"Käthchen Zillichin kanssa te ette saa enää seurustella!" Kun nämä
katsahtivat häneen, niin hän punastui ja lausui uhkaavasti: "Hän on
kelvoton!" Mutta siskot nyrpistivät vain nenäänsä, eikä ne hirveät
viittauksetkaan, joita hän sitten jyristen teki, näyttäneet heitä
enemmän kiihdyttävän. "Sinähän puhut Jadassohnista?" kysyi Magda
lopulta, aivan rauhallisesti. Diederich perääntyi. He tunsivat
siis tämän suhteen ja olivat salaliittolaisia: kaikki naiset
todennäköisesti. Guste Daimchenkin! Tämä oli jo kerta alkanut siitä
puhuakin. Diederichin täytyi pyyhkiä otsaansa. Magda sanoi: "Jos
sinulla oli vakavia aikomuksia Käthchenin suhteen, niin olisit voinut
kysyä meiltä", jonka johdosta Diederich, säilyttääkseen arvonsa,
sysäsi pöytää niin voimakkaasti, että kaikki karkasivat. Diederich
huusi ja pyysi päästä sellaisista huomautuksista. Toivottavasti
sentään oli vielä siveitäkin tyttöjä. Rouva Hessling sanoi vavisten:
"Sinun tarvitsee vain katsahtaa sisariisi, rakas poikani." Ja
Diederich katsahti heihin todellakin, hän tirkisti ja mietti ensi
kertaa, eikä ilman pelkoa, mitä nämä naisolennot, jotka olivat
hänen sisariaan, elämässään olivat tähän asti oikein tehneet...
"Mitä vielä", hän päätti ja suoristautui, "teidän suitsianne täytyy
vain kiristää. Kun minulla on kerta vaimo, niin saa ihmetellä!"
Kun tytöt hymyilivät toisilleen, niin hän pelästyi, sillä hän oli
ajatellut Guste Daimchenia, ja kenties nämä ajattelivat hymyillessään
Gustea? Kehenkään ei ollut luottamista. Hän näki Gusten edessään,
vaaleana, paksu- ja punakasvoisena. Hänen lihakkaat huulensa
avautuivat, hän osoitti hänelle kieltään. Niin teki äsken Käthchen
Zillichkin, kun huusi hänelle "hyvästi lammas!" ja Guste, joka niin
suuresti muistutti häntä, olisi näyttänyt ulospistettyine kielineen,
puolihumalassa, aivan samanlaiselta.

Magda sanoi sitten: "Käthchen on aika tyhmä; mutta onhan se
käsitettävää, kun on niin kauan saanut odottaa, eikä ketään kuulu."

Heti puuttui Emmi puheeseen: "Mitäs sinä tarkoitat, sanohan? Jos
Käthchen olisi tyytynyt johonkin Kienastin kaltaiseen, niin hänen ei
olisi tarvinnut niin kauan odottaa."

Tietäen tosiasian olevan puolellaan Magda pullisti vain puseroaan ja
vaikeni.

"Ylipäänsä", Emmi laski lautasliinan kädestään ja nousi. "Miten
voit sinä heti uskoa, niitä miehet puhuvat Käthchenistä. Se on
inhoittavata, pitääkö meidän sitten puolustamatta kuunnella häntä
koskevia juoruja?" Suuttuneena hän painautui nurkkaansa ja alkoi
lukea, Magda kohotti vain olkapäitään -- sillä välin kun Diederich
tuskallisesti ja turhaan etsi sopivaa keskustelun käännettä
kysyäkseen, oliko kenties Guste Daimchenkin --? Niin pitkänä
kihloissaoloaikanaan --? "On tilanteita", hän lausui, "jotka eivät
ole enää mitään juorua." Silloin Emmi paiskasi kirjansakin pois.

"Ja jos onkin! Käthchen tekee, mitä tahtoo! Meillä tytöillä on
yhtä suuri oikeus kuin teilläkin elää yksilöllisten taipumustemme
mukaisesti! Miehet saavat olla iloisia, jos he sitten jälestäpäin
saavat meidät!"

Diederich ponnahti pystyyn. "Sellaista niinä en tahdo kuulla
kotonani", hän sanoi ja salamoi Magdalle niin kauan, että tämä ei
enää nauranut.

Rouva Hessling toi hänelle sikaarin: "Diederichistäni minä tiedän
aivan varmaan, että mitään sellaista hän ei tule koskaan ottamaan
vaimokseen", hän silitteli poikaansa lohduttavasti. Diederich lisäsi
painavasti: "Minä en osaa ajatellakaan, äiti, että kukaan oikea
saksalainen mies olisi sitä koskaan tehnyt."

Äiti imarteli: "No, kaikki eivät ole niin ihanteellisia kuin minun
poikani. Monet ajattelevat aineellisemmin ja ottavat rahan ohella
myös jotakin kaupanpäälliseksi, mistä ihmiset sitten puhuvat."
Diederichin pyytävän katseen vaikutuksesta hän jatkoi. "Esimerkiksi
Daimchen. Jumalani, nyt hän on kuollut ja hänen kannaltaan se on
samantekevää, mutta siihen aikaan siitä puhuttiin paljon." Nyt
katsoivat kaikki lapset häneen vaativasti. "No niin", hän jatkoi
ujosti. "Rouva Daimchenista ja herra Buckista. Gustehan syntyi liian
aikaisin."

Tämän lauseensa jälkeen rouva Hesslingin täytyi vetäytyä takaisin
uuninvarjostimen taakse, sillä kaikki lapset tunkeutuivat samaan
aikaan hänen luokseen. "Siinä on kaikkein uusinta!" huusivat Emmi ja
Magda. "Miten tuo juttu sitten oli!" Jota vastoin Diederich pyysi
jyristen lopettamaan koko naistenjuorun. "Koska me kerta kuuntelimme
sinun miestenjuorujasikin!" huusivat sisaret ja koettivat karkottaa
veljeä uuninvarjostimen luota. Äiti katseli käsiään väännellen
tuota ottelua. "Minähän en ole mitään sanonut, lapset! Vain silloin
siitä puhuivat kaikki, ja herra Buck antoi myötäjäisetkin rouva
Daimchenille."

"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä
perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"

Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."

"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"

Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin
huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa
kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich
meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli
kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan,
kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck
nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda
sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko
juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää
mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck
kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan,
jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin
Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita
avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi
vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja
murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä
ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan
estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä
minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään
tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän
poistui.

Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa,
missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän
ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää
heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja.
"Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi,
jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan
kalske... Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi.
Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi,
että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies,
jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä.
Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka
oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten
kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja
päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen...
Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain
velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne
joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen
kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät,
sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain
viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.

Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin,
joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää
jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin
saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja
kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin
suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja
tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei
vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti,
että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi.
Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun,
jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei
näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin,
niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva
Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin
sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan,
että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta,
jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti
puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset
vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi
ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko
sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli
uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana
uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.

Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi
itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa
tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina
päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin
-- kello soi jo -- kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja
Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle,
irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka
oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja
Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä
tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen,
kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli
toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu.
Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä
hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö
oli vasta neljäntoista vuotias. -- Diederich arveli, että niin ei
ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein
varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi
viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi
lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"

Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää
pelästykseen... Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että
minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki
mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te
tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta
sitä minä en tee, minä maksan heti."

Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista
hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te
ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen
tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen
hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni
majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi;
minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani
ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi
minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta,
minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten
saa?" hän kysyi nopeasti.

"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.

"No niin... Maatkoon nyt vaikka kahdeksan viikkoa, maatkoon nyt
vaikka kaksitoista... ikuisesti sitä nyt ei kuitenkaan kestä."

"Hän on vasta neljäntoista vuotias", sanoi Napoleon Fischer kulmainsa
alta. "Hän voi vaatia vahingonkorvausta." Diederich pelästyi, hän
läähätti.

Napoleon Fischer oli saanut takaisin määrittelemättömän irvistyksensä
ja katsahti työnantajansa nyrkkiä, joka tuskallisesti oli muodostunut
tämän taskussa. Diederich veti sen esiin. "Tehkää nyt väelle
tiettäväksi minun jalomielinen päätökseni! Ei sovellu Teille?
Kapitalistien kehnoja tekoja Te kerrotte luonnollisesti kernaammin.
Kokouksissanne Te nyt todennäköisesti pidätte jyriseviä puheita herra
Buckista."

Napoleon Fischer näytti sellaiselta, joka ei ymmärtänyt, mitä
Diederich ei ollut huomaavinaan. "Minäkään en pidä sitä juuri
kauniina", hän jatkoi, "jos joku tahallaan antaa poikansa naida
sellaisen tytön, jonka äidin kanssa hän on ollut tekemisissä, ja
vielä ennen tuon tytön syntymistä... Mutta --"

"Mutta!" toisti Diederich vahvasti. "Minä en pitäisi sitä ollenkaan
oikeana, jos minun väkeni sen tähden vääntäisi suunsa sijoiltaan ja
jos Te, Fischer, nyt kenties kiihoittaisitte työmiehiä kaupungin
viranomaisia vastaan sen johdosta, että jokin maistraatin jäsen on
tehnyt jotakin, jota kukaan ei voi hänestä todistaa." Hänen nyrkkinsä
iski suuttuneesti ilmaa. "Minustakin on selän takana kerrottu, että
minä olisin aiheuttanut tuon jutun Laueria vastaan. Minä en tahdo
tehdä itseäni mihinkään syypääksi, minun väkeni saa olla rauhassa."

Hänen äänensä kävi tuttavallisemmaksi, hän lähestyi tuota toisia. "No
niin, koska minä tunnen Teidän vaikutusvaltanne, Fischer..."

Äkkiä hänen nyrkkinsä avautui, ja hänen kämmenellään makasi kolme
suurta kultarahaa.

Napoleon Fischer näki ne ja väänsi kasvojaan, aivan kuin olisi nähnyt
itse pirun. "Ei!" hän huusi, "ja vielä kerran ei! Vakaumustani minä
en voi pettää! En koko maailman mammonan tähden!"

Hänen silmänsä veristivät ja hän itse kihisi. Diederich perääntyi,
koskaan ennen hän ei ollut katsonut kumousta niin läheltä kasvoihin.
"Totuus on saatava päivänvaloon!" kihisi Napoleon Fischer. "Siitä me
köyhälistö pidämme huolen. Sitä Te ette voi estää, herra tohtori!
Omistavien luokkien häpeälliset teot..."

Diederich kaatoi hänelle nopeasti uuden lasillisen konjakkia.
"Fischer", hän sanoi hartaasti, "tämän rahan minä antaisin Teille
siksi, että minun nimeäni ei tässä asiassa mainittaisi." Mutta
Napoleon Fischer torjui, hänen ilmeissään oli korkeata ylpeyttä.

"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii
meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."

"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti.
"Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden,
tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista
--. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien
sikamaisuuksista..."

Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo,
että minä olen suuri poliitikko... Minä en tahdo puhua enää tuosta
vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien
kanssa ovat meille toki tärkeämpiä --"

"-- Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina
poliitikkona."

"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän
vetäytyi pois -- sillä välin kun Diederich pani merkille, että
köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.

Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.

Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu
asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään
hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he
heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo
aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian
aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni
penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät,
niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä,
että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling
sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko
mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!"
Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä
he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu
mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka
syntymiseen hän itse oli syypää.

Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja
Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut
ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti:
"Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun
oikeaksi." -- "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän
asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." -- "Liioin en
minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä
iltana kuulinkin."

Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta
kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich,
että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan
sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän
omat palvelijansa." -- "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich
ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle
polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua
portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan
syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä
alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli
myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun
kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan?
Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn --
aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen
paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa
arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset
aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli
peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi
Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä
portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta
laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen
väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät,
käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla
marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt
kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti
tuon patsaan ohi.

Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen
oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan
juhlasaliin -- ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda
ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen
pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen
kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy,
kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän
vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli
tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut
päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka
piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen,
hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana
seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi
armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti
silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä
oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa
oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien
kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita... Rouva von Wulckow
sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku
lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven
hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin
hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun
paimenettaren tukasta.

"Tämä talo on niin romanttinen", kuiskasi rouva von Wulckow. "Eikö
Teistäkin, herra tohtori? Kun täällä näkee itsensä peilistä, niin
luulee, että vannehame on päällä" -- minkä jälkeen Diederich, yhä
neuvottomampana, katsahti hänen hameeseensa. Rouva von Wulckowin
paljaat olkapäät olivat ontot ja eteenpäin kääntyneet, hiukset
slaavilaisen vaaleat, ja hänellä oli lornetti.

"Te sovellutte loistavasti tänne, rouva von Wulckow... rouva
kreivitär", hän korjasi ja sai hymyn palkinnokseen rohkeasta
liehakoimisestaan. Jokamies ei olisi niin sattuvasti muistuttanut
rouva von Wulckowille, että tämä oli syntyään kreivitär Züsewitz!

"Tosiaankin", huomautti rouva, "on vaikea uskoa, että tätä taloa ei
aikoinaan rakennettu todella ylevälle seurapiirille, vaan ainoastaan
hyville Netzigin porvareille." Hän hymyili rukoilevasti.

"Niin, se on koomillista", vahvisti Diederich kumartaen. "Mutta
tänään voi epäilemättä vain rouva kreivitär tuntea olevansa täällä
vallan kuin kotonaan."

"Teillä on varmasti kauneusaistia", päätteli rouva von Wulckow;
ja kun Diederich vahvisti tämän, niin rouva selitti, että hänen,
Diederichin, ei silloin pitänyt kokonaan olla näkemättä ensimäistä
näytöstä, vaan piti katsella oven raosta. Hän itse oli jo kauan
muutellut jalkojaan ja viittasi nyt viuhkallaan näyttämölle
päin. "Herra majuri Kunze tulee pian poistumaan. Hän ei olekaan
erikoisen hyvä, mutta minkäs sille mahtaa, hän kuuluu 'Sopusoinnun'
johtokuntaan ja on tehnyt ihmisille ymmärrettäväksi kappaleeni
taiteellisen merkityksen." Sillä välin kun Diederich vaivatta tunsi
majurin, joka ei ollut ollenkaan muuttanut muotoaan, kappaleentekijä
selitti hänelle lentävällä nopeudella tapaukset. Tuo nuori
talonpoikaistyttö, jonka kanssa. Kunze keskusteli, oli hänen avioton
tyttärensä, siis kreivin tytär, minkä vuoksi kappaleen nimenäkin oli
"Salakreivitär." Paraikaa Kunze selitti hänelle, karkeasti kuten
aina, tätä asiaintilaa. Hän ilmaisi myöskin hänelle naittavansa hänet
eräälle köyhälle serkulle ja jättävänsä hänelle puolet omaisuudestaan
perinnöksi. Tämän johdosta, kun hän oli mennyt, tuo tyttö ja hänen
hoitajaäitinsä, kunnon vuokraviljelijän vaimo, iloitsivat äänekkäästi.

"Kukas on sitten tuo hirvittävä henkilö?" kysyi Diederich mitään
ajattelematta. Rouva von Wulckow hämmästyi.

"Hänhän on kaupunginteatterin vanha koomillisten osain esittäjä.
Meillä ei ollut muuten ketään sopivata siihen osaan; mutta minun
sisarentyttäreni näyttelee kernaasti hänen kanssaan."

Ja Diederich pelästyi; hirvittävällä henkilöllä hän oli tarkoittanut
tuota sisarentytärtä. "Neiti sisarentyttärenne on vallan
hurmaava", vakuutti hän nopeasti ja tirkisti ihastuneena noita
paksuja, punaisia kasvoja, jotka olivat aivan olkapäissä kiinni
-- Wulckowin olkapäissä! "Lahjoja hänellä on myöskin", hän lisäsi
varmuuden vuoksi. Rouva von Wulckow kuiskasi: "Olkaapas nyt vain
tarkkaavainen!" -- ja esiin astui kulissien takaa asessori Jadassohn.
Mikä yllätys! Hänen housuissaan oli aivan uusi silitystaite ja
hänen mahtavasti liehuvan hännystakkipukunsa täydennyksenä oli
jättiläiskravatti, missä oli vastaavansuuri, punainen hohtokivi.
Mutta niin kovin kuin tuo kivi loistikin, Jadassohnin korvat
voittivat sen kuitenkin loistamisessa. Kun hänen tukkansa oli hiljan
leikattu ja hänen päänsä hyvin laaka, niin hänen korvansa ulkonivat
vapaasti ja valaisivat kahden lampun tavoin hänen juhlallista
komeuttaan. Hän levitteli käsiään, joissa oli keltaiset kätimet,
aivan kuin olisi ollut vaatimassa jollekin useampien vuosien
kuritushuonerangaistusta; ja tosiasiallisesti hän sanoi tuolle
sisarentyttärelle, joka oli suorastaan hämmentynyt, ja tuolle
koomilliselle ulvovalle vanhukselle mitä tuskallisimpia asioita...
Rouva von Wulckow kuiskasi: "Hän on kappaleen kehno luonne."

"Totisesti onkin", sanoi Diederich vakuuttavasti.

"Tunnetteko sitten minun näytelmäni?"

"Enpä kyllä, en. Mutta minä näen jo, mitä hän tahtoo."

Jadassohn, joka oli vanhan kreivi Kunzen poika ja perijä,
oli nimittäin kuunnellut eikä mitenkään aikonut luovuttaa
sisarentyttärelle puolta Jumalan hänelle suomasta omaisuudesta.
Hän vaati käskevästi, että tytön piti heti kohta lähteä tiehensä;
muussa tapauksessa hän, Jadassohn, tuli vangituttamaan hänet
perinnöntavoittelijana ja toimittamaan Kunzen holhouksenalaiseksi.

"Se on kehnoa", huomautti Diederich. "Tyttö on kuitenkin hänen
sisarensa." Kappaleentekijä selitti hänelle:

"No niin. Mutta toiselta puolen hän on oikeassa, jos hän tahtoo tehdä
noista maatiloista fideikommissitilan. Hänhän työskentelee koko
suvun hyväksi, joskin siinä silloin yksityinen jäisi liian vähille.
Salakreivittärelle se on luonnollisesti traagillista."

"Jos sitä oikein ajattelee --." Diederich oli ylen iloinen. Tästä
aristokraattisesta kannasta oli hänelle itselleenkin hyötyä, kun
hänellä ei ollut mitään halua päästää Magdaa naimisiin mennessään
osalliseksi liikkeeseen.

"Rouva kreivitär, Teidän kappaleenne on ensiluokkainen", hän sanoi
liikutettuna. Mutta rouva von Wulckow tarttui silloin tuskallisesti
hänen käsivarteensa: yleisössä oli syntynyt melua, kaapittiin
permantoa, pärskyttiin ja hihitettiin. "Hän liioittelee", voihkasi
kappaleentekijä. "Minä olen sen aina sanonut hänelle."

Sillä Jadassohn esiintyi tosiaankin kuulumattomalla tavalla.
Hän sulki sisarentyttären ja tuon koomillisen vanhuksen pöydän
taakse ja täytti koko näyttämön kreivillisen persoonallisuutensa
pauhaavalla vakuuttamisella. Mitä enemmän yleisö häntä paheksi, sitä
julkeammin hän esiintyi lavalla. Nyt jo vihellettiinkin; niin, useat
kääntyivät ovea kohden, jonka takana rouva von Wulckow vapisi, ja
vihelsivät. Kenties se johtui vain siitä, että ovi narahti -- mutta
kappaleentekijä perääntyi, kadotti lornettinsa ja hapuili avuttomassa
kauhussaan ilmaa, kunnes Diederich toi sen hänelle takaisin. Hän
koetti häntä lohduttaa. "Ei se merkitse mitään, Jadassohn poistuu
toki toivottavasti pian?" Rouva von Wulckow kuunteli suljetun oven
läpi. "Niin, jumalankiitos", hän jaaritteli, ja hänen hampaansa
kalisivat. "Nyt hän on valmis, nyt minun sisarentyttäreni pakenee
tuon koomillisen vanhuksen kanssa, ja sitten tulee jälleen Kunze
luutnantin kanssa, nähkääs."

"Luutnanttikin näyttelee mukana?" kysyi Diederich täynnä kunnioitusta.

"Niin, se tahtoo sanoa, hän käy vielä gimnaasia, hän on
maakunnanoikeuden puheenjohtajan, Spreziuksen poika: tuo köyhä
sukulainen, nähkääs, jonka vanha kreivi tahtoo antaa tyttärelleen
mieheksi. Hän lupaa vanhukselle hakevansa salakreivittären vaikka
maailman ääristä."

"Hyvin käsitettävää", sanoi Diederich. "Se on hänen omien etujensa
mukaista."

"Te tulette näkemään, hän on jalo ihminen."

"Mutta Jadassohnia, jos saan luvan tehdä sellaisen huomautuksen,
Teidän ei olisi pitänyt laskea näyttelemään", sanoi Diederich
nuhtelevasti ja salaisella tyydytyksellä. "Korvienkaan vuoksi."

Rouva von Wulckow sanoi masentuneesti:

"Minä en luullut niiden vaikuttavan sillä lailla näyttämöllä.
Luuletteko, että kappale tulee nyt epäonnistumaan?"

"Rouva kreivitär!" Diederich laski käden sydämelleen. "Sellaista
kappaletta kuin 'Salakreivitärtä' ei ole niin helppo turmella!"

"Eikö totta? Teatterissahan kaikki riippuu taiteellisesta
merkityksestä."

"Varmasti. Tosin tuollaisella korvaparilla on suuri vaikutuksensa" --
ja Diederich oli hyvin miettiväisen näköinen.

Rouva von Wulckow huusi rukoilevasti:

"Toinen näytös on kuitenkin paljon parempi! Se tapahtuu eräässä
jäykässä tehtailijan perheessä, missä salakreivitär on sisäkkönä.
Sitten on siellä eräs soitonopettaja, hän ei ole mikään hieno mies,
on suudellut perheen yhtä tytärtä ja tekee nyt kreivittärelle
naimatarjouksen, jonka tämä luonnollisesti jyrkästi torjuu.
Soitonopettaja! Miten hän voisi!"

Diederich vahvisti, että sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut
soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa
kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee
taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka --"

"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti,
kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te
osaatte kaikkia keksiäkin?"

Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.

"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää
tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä
ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."

"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin
runoilijoita?"

"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanut
Kröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut
'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"

Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut
kysellä enempää.

"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow.
"Kuuletteko jotakin?"

Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät
merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle
kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow.
"Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se
palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta
taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu
uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat
esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti
siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja
yritti saada menestystä -- mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva
von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin
anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä
onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton
yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."

Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin
suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä,
jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale
on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat --?" Kun kuultiin, että
Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin
petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin
luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi
ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi."
Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin
käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä,
jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet
kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin
ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui
jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä
rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt
saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se
on!"

Guste katsahti taakseen; hänen silmänsä menivät sikkaraan. "Tuollakin
puhutaan siitä", hän sanoi salaperäisesti.

"Mistä niin?" änkytti Diederich.

"Me tiedämme jo. Ja minä tiedän myöskin, kuka sen on pannut alulle."

Diederichin pinnalle nousi hiki. "Mikäs Teidän oikein on?" kysyi
Guste. Buck, joka sivuoven kautta tirkisti ravintolanpuolelle, sanoi
välinpitämättömästi:

"Hessling on varovainen poliitikko, hän ei kuule kernaasti sitä, että
pormestari toiselta puolen on hyvä aviomies, mutta että hän toiselta
puolen ei voi mitään kieltää anopiltaan."

Diederich kävi tummanpunaiseksi.

"Se on alhaista! Miten voi kukaan sellaista kuvitellakaan!"

Guste hihitti rajusti. Buck pysyi liikkumattomana. "Ensinnäkin se
näyttää olevan totta, sillä pormestarinna on yllättänyt molemmat ja
uskonut salaisuutensa eräälle ystävättärelleen. Mutta sitten sehän
oli silmiinpistävätä."

Guste lisäsi: "No niin, Te, herra tohtori, ette olisi
luonnollisestikaan sitä koskaan huomannut." Samalla vilkutti hän
rakastuneesti silmää sulhaselleen. Diederich salamoi. "Vai niin!"
hän sanoi jäykästi. "Nyt minä kyllä tiedän tarpeeksi." Ja hän käänsi
heille selkänsä. He keksivät siis itsekin alhaisia juoruja, vieläpä
itse pormestaristakin! Diederich saattoi pitää päänsä pystyssä. Hän
lähestyi Kühnchenin ryhmää, joka liikkui ravintolaa kohden ja jätti
jälkeensä siveellisen suuttumuksen vanaveden. Pormestarin anoppi
vannoi punehtunein kasvoin, että "Buckien joukko" tuli vastaisuudessa
näkemään hänen talonsa vain ulkoapäin, ja useammat naiset yhtyivät
hänen päätökseensä, tavaratalonomistaja Cohnin neuvosta huolimatta,
joka toistaiseksi pani kaikki epäilyksenalaiseksi, koska sellaista
siveellistä hairahtumista ei näyttänyt voivan odottaa niin
koetellulta vanhalta liberaalilta kuin herra Buckilta. Professori
Kühnchen oli pikemminkin sitä mieltä, että liian pitkälle menevä
radikalismi turmeli myöskin moraalin. Vieläpä tohtori Heuteufelkin,
joka muuten järjesteli vapaiden miesten sunnuntaijuhlia, huomautti,
että vanhalta Buckilta ei ollut koskaan puuttunut perhevaistoa,
voihinpa sanoa taipumusta nepotismiin. "Teillä kaikilla on
tiedossanne esimerkkejä tästä. Ja että hän nyt, säilyttääkseen
rahat perheelle, valmistautuu naittamaan äpäränsä aviolapselleen,
sen minä, hyvät naiset ja herrat, selittäisin lääketieteellisesti
taipumukseksi, joka aikaisemmin on pidetty aisoissa, mutta nyt
vanhalla ukolla on päässyt valloilleen." Naisten kasvot saivat
tällöin pelästyneen ilmeen, ja pastorska Zillich lähetti Käthcheninsä
hakemaan nenäliinaa vaatesäiliöstä.

Matkallaan Käthchen kulki Guste Daimchenin ohitse, mutta hän ei
tervehtänyt häntä, vaan loi katseensa alas; silloin Gusten ilme
kävi tyrmistyneeksi. Ravintolassa se huomattiin ja lausuttiin
paheksuminen, mihin liittyi sääliä. Gusten piti nyt kokea, mitä
merkitsi, kun ei välittänyt yleisestä moraalista. Hänen hyväkseen
mahdettiin sentään myöntää, että oli petetty ja huonon vaikutuksen
alaisena. Mutta ylikaitsija Daimchenin rouva, hän tunsi asian ja
häntä oli varoitettu! Pormestarin anoppi kertoi käynnistään Gusten
äidin luona ja turhista ponnistuksistaan saada kolkuttamalla
tunnustamaan tuo paatunut vanha rouva, jolle laillinen yhteys
Buck-suvun kanssa kylläkin merkitsi erään nuoruudenunelman
täyttymistä!...

"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen.
Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin
tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö
hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei
epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja
lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin!
Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista
esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja,
se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa,
että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat
poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin:
"Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte
häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi
muuttaa"; -- minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein
ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia,
joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki.
Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha
herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että
hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää,
mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin
ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja
puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa
olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen
polven tieltä, mikä täällä nyt melusi... Nyt näytti kokonaan siltä,
kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia.
Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui
esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin
hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään
olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut
tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita
lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä
sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi
hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin
vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne
ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä.
Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää.
Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän
aviottoman tyttärensä --. "_Meidän_ tyttäremme eivät olekaan toki
mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun
Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"... Buck ja hänen
nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän
huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät
alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut
arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"...
"Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä
en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti
yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi.
Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen
riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen
samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti
pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä
tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui
paikalle.

Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä,
häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin.
Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin,
kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita
kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä
kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten --!

Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa
tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän
ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka
häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin --
vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin
vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen
kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja
käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa
ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista,
Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta,
kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta,
tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan!
Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä
johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus
ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville,
kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että
kaikki kääntyivät häntä vastaan... Yhtä kaikki se oli isku,
joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka
mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla,
vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi
pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat
epäilyksenalaiset, -- nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck,
jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti
sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.

Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi
yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä
yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa,
jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja
verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina,
sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä.
Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat
sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck
oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin
kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen
kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja
vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat
nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich
oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich
unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen.
Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille
kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole
kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"

Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin
sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin
piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.

"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisematta
Teille eräitä asioita, joita --"

"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.

"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari
pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman
vanhan Buckin kohtalokkaan historian -- sikamaisuuden, minä tahdoin
sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.

"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää
itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."

"Nuori mies, minun täytyy pyytää..."

"Olen käytettävissänne, herra pormestari!"

Tohtori Scheffelweis erehtyi, kun luuli, että tämä mies oli
johdettavissa pois aineesta paremmin vaativalla esiintymisellä
kuin pyytelemällä! Hän oli Diederichin kädessä; peilikäytävä oli
tyhjentynyt, nuo molemmat naisetkin olivat hävinneet tungoksen mukana.

"Buck ja kumppanit tähtäävät vastaiskua", hän sanoi asiallisesti.
"Naamari on riistetty heidän kasvoiltaan, he kostavat."

"Minulleko?" Pormestari ponnahti pystyyn.

"Parjausta, minä toistan: hävytöntä parjausta tullaan syytämään
Teitä vastaan. Kukaan ihminen ei niitä uskoisi, mutta tällaisina
poliittisten taisteluiden aikana --"

Hän ei lopettanut, vaan kohotti olkapäitään. Tohtori Scheffelweis oli
silminnähtävästi pienentynyt. Hän tahtoi katsahtaa Diederichin, mutta
osui syrjään. Silloin Diederich sai saman äänen, joka hänellä oli
ollut oikeudessa.

"Herra pormestari! Te muistatte meidän ensimäisen keskustelumme
Teidän luonanne, herra asessori Jadassohnin kanssa. Minä valmistin
Teitä jo silloin siihen, että meidän kaupunkiimme on saatava uusi
henki. Löyhä demokraattinen mieliala on kulunut köyhäksi! Tänään on
oltava piukan kansallisia! Te saitte varotuksen!"

Tohtori Scheffelweis teki tiliä.

"Minä olen aina ollut sisimmässäni Teidän puolellanne, hyvä ystävä:
sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen Hänen Majesteettinsa erityinen
ihailija. Meidän jalo nuori keisarimme on niin omintakeinen
ajattelija... impulssiivinen... ja..."

"Persoonallisin persoonallisuus", täydensi Diederich lujasti.

Pormestari puhui perässä: "Persoonallisuus... Mutta minä minun
asemassani, joka ottaa huomioon molemmat puolet, voin vain tänäänkin
toistaa: Hankkikaa uusia tosiasioita!"

"Entäs minun oikeusjuttuni? Minä suorastaan murskasin Hänen
Majesteettinsa viholliset!"

"Minä en ollut Teille siinä millään lailla esteenä. Vieläpä minä
onnittelinkin Teitä."

"Siitä minä en tiedä mitään."

"Ainakin äänettömästi."

"Tänään täytyy ratkaista kantansa avoimesti, herra pormestari. Hänen
Majesteettinsa on itse sanonut: joka ei ole minun puolellani, on
minua vastaan! Kansalaistemme täytyy lopultakin herätä unestaan ja
ottaa itse osaa taisteluun kumouksellisia aineksia vastaan!"

Tässä tohtori Scheffelweis loi katseensa maahan. Sitä vaativammin
Diederich ojentautui.

"Mutta missä oikein viivyttelee pormestari?" hän kysyi, ja hänen
kysymyksensä kaikui uhkaavassa hiljaisuudessa niin kauan, että
tohtori Scheffelweis päätti tirkistää häneen. Puhumaan hän ei
lauennut; Diederichin olemus, salamoiva, pörröttynyt, hieman pöyhkeä,
sulki hänen puheensa. Nopeassa hämmennyksessään hän ajatteli:
"toiselta puolen -- toiselta puolen" -- ja tirkisti edelleen tuohon
uuden nuorison kuvaan, nuorison, joka tiesi mitä tahtoi, tulossa
olevan ankaran ajan edustajaan!

Alaslasketuin suupielin Diederich otti tämän kunnianosoituksen
vastaan. Hän nautti taas silmänräpäyksen niistä hetkistä, jolloin
hän merkitsi omaa itseään enemmän ja toimi erään korkeamman
hengessä. Pormestari oli häntä pitempi, mutta Diederich katsoi alas
häneen aivan kuin valtaistuimelta. "Lähinnä meillä on kaupungin
valtuusmiesvaalit: silloin kaikki riippuu Teistä", hän sanoi
armollisesti ja tiukasti. "Lauerin juttu on saanut aikaan muutoksen
yleisessä mielipiteessä. Ihmiset pelkäävät minua. Joka minua tahtoo
auttaa, on tervetullut, joka asettuu minua vastaan --"

Tohtori Scheffelweis ei odottanut jälkilauseen loppumista. "Olen
kokonaan samaa mieltä kuin Tekin", hän kuiskasi hartaasti, "herra
Buckin ystäviä ei pidä enää valita."

"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te
menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää
tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita
kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori
Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki
riippuu Teistä." -- Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva
mielialanne --"

"Minun ylensopiva mielialani!"

"Kyllä... Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni.
Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte
saada sen valmiiksi?"

Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi.
Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.

Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä
tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku
pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän
ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" -- mihin tohtori
Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti
hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui
Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin
nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi
ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te
olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."

Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra
presidentti, tekee minut onnelliseksi."

Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja
toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään,
mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili
Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä,
veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich
alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia.
Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti
hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin,
ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä."
Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla
häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:

"Jumalani, Ottoseni!"

"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan.
"Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän
rohkeutta, parahin Fridani!"

"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen
puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä
tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."

"Semminkin", sanoi Diederich ketterästi, "kun jo etukäteen tietää
voittavansa siinä." Ja hän kumarsi ritarillisesti. Rouva von Wulckow
kosketti häntä viuhkallaan.

"Herra tohtori Hessling piti nimittäin minulle seuraa täällä ulkona
jo ensi näytöksen aikana. Hänellä on kauneusaistia, antaapa vielä
hyödyllisiä viittauksiakin."

"Olen sen huomannut", sanoi Wulckow; ja sillä välin kun Diederich
kiitollisena kumarteli vuorotellen hänelle ja hänen rouvalleen, hän,
presidentti, lisäsi: "Emmeköhän jää tänne ravintolan puolelle."

"Se oli myöskin minun taistelusuunnitelmani", jaaritteli rouva von
Wulckow. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen huomannut, että
täältä voidaan avata pieni ovi saliin. Siten voimme iloita siitä,
että olemme erillämme tapahtumista, jota minä nyt kerta kaipaan, ja
samalla olla _au fait_ (niiden tasalla)."

"Pikku pormestarimme", sanoi Wulckow ja maiskautti, "hummerisalaattia
Teidän pitäisi myöskin ottaa." Hän veti tohtori Scheffelweisia
korvasta ja lisäsi: "Maistraatti on taas näytellyt valitettavaa osaa
siinä kunnallisessa työnvälitysasiassa."

Pormestari söi tottelevaisena ja kuunteli sillä välin kun Diederich
tähysi rouva von Wulckowin kanssa näyttämölle. Siellä oli Magda
Hessling paraikaa soittotunnillaan, ja opettaja, mustakiharainen
soittomestari, suuteli häntä kiihkeästi, mitä tämä ei näyttänyt
panevan pahakseen. "Kienastin ei pitäisi olla näkemässä tätä",
ajatteli Diederich, mutta myöskin omasta puolestaan hän tunsi itsensä
loukatuksi. Hän lausui:

"Eikös rouva kreivittärenkin mielestä soitonopettaja näyttele liian
naturalistisesti?"

Kappaleentekijä vastasi oudoksuen: "Juuri noin oli minun
tarkoitukseni."

"Minä arvelinkin vain", sanoi Diederich epävarmasti -- ja sitten
hän pelästyi, sillä ovelle ilmestyi rouva Hessling tai joku hänen
näköisensä nainen. Emmi tuli myöskin, pari yllätettiin, huudettiin,
itkettiin. Sitä äänekkäämmin puhui Wulckow.

"Ei, pormestari. Vanhasta Buckista Te ette selviydy tällä kertaa
puhumalla, kun hän kerta on ajanut läpi kunnallisen työnvälityksen.
Mutta sovelluttamisesta riippuu kaikki, ja se on Teidän asianne."

Tohtori Scheffelweis tahtoi sanoa jotakin, mutta silloin Magda huusi,
ett'ei ollenkaan aikonut mennä naimisiin tuon miehen kanssa, jolle
palvelustyttökin kyllä riitti. Kappaleentekijä huomautti:

"Tuo hänen täytyy esittää vielä tavallisemmin. Hehän ovat
nousukkaita."

Ja Diederich hymyili hyväksyvästi, vaikka häneen koskikin kipeästi
nämä olosuhteet, jotka ilmenivät hänen omaa kotiaan niin suuresti
muistuttavassa perheessä. Sisimmässään hän myönsi Emmin olevan
oikeassa, kun tämä selitti, että häväistys oli heti poistettava
maailmasta, ja huusi palvelustyttöä paikalle. Mutta kun palvelustyttö
ilmestyi, niin saakeli soikoon, hän olikin salakreivitär!
Hiljaisuudessa, mikä seurasi hänen esilletuloaan, kuului Wulckowin
bassoääni.

"Pysykää poissa minun tieltäni noine houreinenne, joita Te sanotte
sosiaalisiksi velvollisuuksiksenne. Maatalouden rappeutuminenko olisi
sosiaalista?"

Yleisön joukossa useat kääntyivät ympäri; kappaleentekijä: "Ottoseni,
Jumalan tähden!"

"Mitäs nyt on sitten tapahtunut?" Hän astui ovelle. "Koettakaatpahan
nyt viheltää!"

Kukaan ei viheltänyt. Hän kääntyi jälleen pormestarin puoleen:

"Teidän työnvälityksellänne Te vedätte meikäläiseltä, jonka
maatilat ovat idässä, kaikki työmiehet, se nyt on varma asia. Ja
edelleen: Teillä on vielä työmiestenkin edustajia tuossa kurjassa
työnvälityksessänne -- ja esiinnytte myöskin maatyönvälittäjänä.
Mihin Te siis pyritte? Järjestämään maatyöläiset. Ettekö sitä huomaa,
pikku pormestarini?" Hänen käpälänsä putosi tohtori Scheffelweisin
mukaantuvalle olkapäälle. "Me pääsemme Teidän juonienne perille.
Niitä ei tulla sallimaan!"

Näyttämöllä Wulckowin sisarentytär puhui yleisölle, sillä tehtailijan
perheen ei pitänyt mitään kuulla.

"Miten? Minäkö, kreivintytär, naisin soitonopettajan? Se olkoon
kaukana minusta. Jos nuo ihmiset lupaavatkin minulle myötäjäiset,
niin alentakoot muut itsensä rahasta. Mutta minä tiedän, mihin minut
minun jalo syntyperäni velvoittaa!"

Tässä kohden taputettiin käsiä. Rouva Harnischin ja rouva Tietzin
nähtiin pyyhkivän kyyneliä, jotka kreivittären jalomielisyys oli
nostattanut heidän silmiinsä. Mutta noiden pyyhittyjen tilalle tuli
toisia, kun sisarentytär sanoi:

"Voi kuitenkin! Mistä minä palvelustyttönä keksin itselleni yhtä
jalosyntyisen?"

Pormestari oli kaikesta päättäen uskaltanut sanoa jotakin vastaan,
sillä Wulckow jyrisi: "Sen johdosta, että on olemassa vähemmän
työttömiä, minä en tahdo kärsiä. Minun rahani on minun rahaani."

Silloin Diederich ei voinut enää pidättäytyä kumartamasta hänelle.
Mutta kappaleentekijäkin sai syyllä kumarruksen osakseen.

"Minä tiedän", hän sanoi, itsekin liikutettuna, "onnistuneeni tässä
paikassa."

"Tämä on taidetta, mikä puhuu sydämelle", vakuutti Diederich. Kun
Magda ja Emmi sulkivat pianon ja ovet, niin hän lisäsi: "Ja ylen
draamallista." Sitten toiselle puolelle:

"Ensi viikolla valitaan valtuusmiehet Lauerin ja nuoremman Buckin
tilalle. Hyvä, että hän menee omasta alotteestaan." Wulckow
sanoi: "Pitäkääkin sitten huolta siitä, että säädyllisiä ihmisiä
tulee valtuustoon. Teidän pitäisi olla hyvissä väleissä 'Netziger
Zeitungin' kanssa."

Diederich hiljensi ystävällisesti ääntään. "Toistaiseksi minä
pysyttäydyn syrjässä, herra presidentti. Kansalliselle asialle se on
parempi."

"Katsokaapas", sanoi Wulckow; ja tosiasiallisesti hän katsoi
terävästi Diederichiin. "Tehän voisitte hyvin valituttaa itsenne?"
hän kysyi.

"Minä tekisin kyllä sen uhrauksen. Meidän kunnallisissa
laitoksissamme on liian vähän jäseniä, jotka kansallisessa suhteessa
ovat luotettavia."

"Ja mitä Te tahtoisitte tehdä valituksi tultuanne?"

"Huolehtia siitä, että työnvälitys taukoaa."

"No niin", sanoi Wulckow, "kansallisena miehenä."

"Upseerina", sanoi luutnantti näyttämöllä, "minä en voi sietää
sitä, rakas Magda, että tätä tyttöä, vaikkapa hän onkin vain köyhä
palvelustyttö, kohdellaan jollakin tavoin väärin."

Ensimäisen näytöksen luutnantti, tuo köyhä serkku, jonka piti naida
salakreivitär, oli Magdan sulhanen! Katselijat tuntuivat vapisevan
jännityksestä. Kappaleentekijä huomasi sen itse. "Kekseliäisyys on
myöskin minun vahvimpia puoliani", hän sanoi Diederichille, joka
tosiasiallisesti oli hämmästynyt. Tohtori Scheffelweisilla ei ollut
aikaa antautua draamallisen runouden tunnelmien valtaan; hän näki
olevansa vaarassa.

"Kukaan", hän vakuutti, "ei tulisi iloisemmin tervehtimään --"
Wulckow keskeytti hänet.

"Tuon me tunnemme, pikku pormestarimme. Te osaatte kyllä iloisesti
tervehtiä, jos Teiltä ei mitään vaadita."

Diederich lisäsi: "Mutta vetää selvä juopa keisarille uskollisten ja
kumouksen välille!"

Pormestari kohotti rukoilevasti kätensä: "Hyvät herrat, älkää
ymmärtäkö minua väärin, minä olen kaikkeen valmis! Mutta tuo juopa
ei tässä auta, sillä meillä on asia niin, että melkein kaikki, jotka
eivät äänestä vapaamielisiä, äänestävät sosialidemokraatteja."

Wulckow päästi raivoisan murinan, minkä jälkeen haki itselleen
makkaran. Diederich ilmaisi rautaista luottamusta.

"Jos hyviä vaaleja ei saada itsestään, niin sitten ne on tehtävä
sellaisiksi."

"Mutta miten?" kysyi Wulckow.

Wulckowin sisarentytär huusi omasta puolestaan yleisölle:

"Hänen täytyy toki nähdä, että minä olen kreivitär, hänen, joka on
saanut alkunsa samasta jalosta suvusta!"

"Oh, rouva kreivitär!" sanoi Diederich. "Nyt minä olen todellakin
utelias tietämään, huomaako hän sitä."

"Itsestäänymmärrettävästi", vastasi kappaleentekijä. "He tuntevat
toki toisensa jo paremmista tavoista."

Tosiaankin luutnantti ja sisarentytär vaihtoivat keskenään
silmäyksiä, sillä aikaa kuin Emmi ja Magda söivät juustoa veitsellä
rouva Hesslingin kanssa. Diederich piti suutaan auki. Tuo
tehtailijaperheen sivistymätön käyttäytyminen herätti mitä hilpeimmän
mielialan yleisön joukossa. Buckin tyttäret, rouva Cohn, Guste
Daimchen, kaikki riemuitsivat. Wulckowkin sen huomasi; hän imi rasvan
sormistaan ja sanoi:

"Frieda, sinä olet päässyt pälkähästä, he nauravat."

Kappaleentekijä alkoi kukoistaa ihmeteltävästi. Hänen silmänsä
loistivat lornetin takana, hän huokasi, hänen povensa aaltoili,
hän ei pysynyt enää tuolillaan. Hän uskalsi lähteä puolittain
ravintolahuoneesta; heti kääntyivät useat häneen päin uteliain
katsein, ja pormestarin anoppi antoi hänelle merkin. Rouva von
Wulckow huusi kuumeisesti olkapäänsä yli:

"Hyvät herrat, taistelu on voitettu!"

"Jospa se onnistuisi meillekin yhtä nopeasti", sanoi hänen
puolisonsa. "No niin, tohtori, mitenkä Te tahtoisitte saada
netzigiläisille kuolaimet suuhun?"

"Herra presidentti!" Diederich pani käden sydämelleen. "Netzigistä
tulee keisarille uskollinen, sen takaan kaikella sillä, mitä minä
olen ja mitä minulla on!"

"Hyvä", sanoi Wulckow.

"Sillä", Diederich jatkoi, "meillä on agitaattori, jota minä
nimittäisin ensiluokkaiseksi: niin juuri, ensiluokkaiseksi", hän
toisti ja käsitti tuolla sanalla kaikkea suurta; "ja se on Hänen
Majesteettinsa itse!"

Tohtori Scheffelweis tointui nopeasti. "Persoonallisin
persoonallisuus", hän lausui. "Omintakeinen. Impulsiivinen."

"No niin", sanoi Wulckow. Hän laski nyrkkinsä polvilleen ja mulkoili
niiden välitse maahan, huolellisen ihmissyöjän asennossa. Yht'äkkiä
nuo molemmat toiset huomasivat, että hän tarkasti heitä karsaasti
kulmainsa alta.

"Hyvät herrat" -- hän pysähtyi jälleen -- "niin, minä tahdon sanoa
Teille kerran jotakin. Minä luulen, että valtiopäivät tullaan
hajoittamaan."

Diederich ja tohtori Scheffelweis kurkottivat päätään, he
kuiskasivat. "Herra presidentti tietää --?"

"Sotaministeri oli hiljan minun kanssani metsästysretkellä, serkkuni
von Quitzin luona."

Diederich kumarsi. Hän änkytti, ett'ei tiennyt mitään, mutta oli
sitä ennustanut! Jo silloin kun hänet otettiin sotilasyhdistykseen,
hän oli toistanut Hänen Majesteettinsa puheen, -- ja oliko hän vain
toistanut sen? Siinä hän oli lausunut nimenomaan: "Minä tyhjennän
koko hökkelin!" Ja nyt sen piti tapahtua, aivan sillä lailla, kuin
toimittaisi sen itse. Se tuntui hänestä mystilliseltä... Wulckow
sanoi sillä välin:

"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos
he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; --
ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri
alkaisi.

Diederich tointui. "Se on -- se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan
varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!"
Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa
valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta,
että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme..."
Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että
Kühlemannkin on herra Richterin ystävä..."

"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti
silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä
ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla
valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow.
Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus,
tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli
itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti
peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli
Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.

"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset
tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori
Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin
riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja
valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."

Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki.
Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:

"Hänen testamenttinsa!"

"Mitäs siitä sitten?"

"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori
Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen
rahoillaan lastenkodin."

"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään
kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"

"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille.
"Millainen panos hänellä sitten on?"

"Vähintään puoli miljoonaa", sanoi pormestari ja vakuutti: "Olisin
onnellinen, jos saataisiin aikaan, että --"

"No se nyt saadaan", väitti Diederich.

Silloin kuului salista naurua, mikä helähti kokonaan toiselta kuin
aikaisempi. Se oli hillitöntä ja ilmaisi varmasti vahingoniloa.
Kappaleentekijäkin vetäytyi paeten ravintolanpuolelle; niin, hän
näytti valmiilta hiipimään sisään. "Ikihyvä Jumala!" hän vaikeroitsi.
"Kaikki on menetetty." "No niin?" sanoi hänen puolisonsa ja
asettui uhkaavasti ovelle. Mutta tämäkään ei voinut enää estää
ilomielisyyttä. Magda oli sanonut kreivittärelle: "Pidäpäs kiirettä,
sinä tyhmä maalaistyttö, jotta herra luutnantti saa kahvia." Eräs
toinen ääni korjasi: "teetä", Magda toisti "kahvia", tuo toinen pysyi
väitteessään ja Magda myöskin. Yleisö käsitti, että jokin erehdys
oli olemassa hänen ja kuiskaajan välillä. Muutoin luutnantti puuttui
taitavasti asiaan, hän löi kannuksensa yhteen ja sanoi: "Pyydän
saada molempia --" minkä jälkeen nauru muuttui suopeammaksi. Mutta
kappaleentekijä oli kuohuksissa. "Yleisö! Se on nauta ja pysyy sinä!"
hän kirkui.

"Nurinkurisesti voi käydä aina", sanoi Wulckow -- ja tirkisti
Diederichiin.

Diederich vastasi yhtä merkitsevästi: "Jos ihmiset ymmärtävät
toisiaan, niin silloin ei, herra presidentti." Tämän jälkeen hän
piti parempana omistautua kokonaan kappaleentekijälle ja hänen
tuotteelleen. Kunpa vain pormestari sillä välin pettäisi ystävänsä ja
sitoutuisi vaaleissa noudattamaan kaikkia Wulckowin toivomuksia!

"Minun sisareni on hanhi", selitti Diederich. "Minä tulen sen hänelle
sanomaan!"

Rouva von Wulckow hymyili torjuvasti. "Tyttö rukka, hän tekee mitä
voi. Mutta yleisön puolelta se on totisesti sietämätöntä julkeutta
ja kiittämättömyyttä. Vielä äsken sen mieliala oli kohotettu ja
ihanteelle innostutettu!"

Diederich sanoi liikutettuna: "Rouva kreivitär, tätä katkerata
kokemusta Te ette tee yksinänne. Niin on aina asianlaita julkisessa
elämässä." Sillä hän ajatteli niitä yleviä tunteita, jotka olivat
vallalla hänen ja Lauerin välisen kiistan jälkeen, ja niitä
koettelemuksia, mitä siitä seurasi. "Lopulta voittaa kuitenkin hyvä
asia!" hän vakuutti.

"Eikö totta?" sanoi rouva von Wulckow hymyllä, mikä tuntui puhjenneen
kuin pilvistä. "Hyvä, tosi, kaunis."

Hän ojensi hänelle kapean oikean kätensä; "minä luulen, ystäväni,
me ymmärrämme toisiamme" -- ja Diederich, oivaltaen hetken
merkityksen, painoi sille rohkeasti huulensa, kumartaen. Hän pani
käden sydämelleen ja sanoi syvyydestä: "Luottakaa minuun, rouva
kreivitär..."

Sisarentytär ja nuori Sprezius olivat nyt jääneet kahden kesken,
olivat tunteneet toisensa alennetuksi kreivittäreksi ja köyhäksi
serkuksi, tiesivät nyt kuuluvansa toisilleen ja haaveksivat
yhdessä tulevasta loistosta, kun he kullatuissa puvuissa muiden
arvohenkilöiden kanssa saivat paistattaa itseään, nöyrän ylväinä,
Hänen Majesteettinsa auringossa... Silloin Diederich kuuli
kappaleentekijän huokailevan.

"Teille minä vain sen sanon", hän huokaili. "Minä kaipaan täällä toki
kovin hovia. Kun ihminen, kuten minäkin, syntyään kuuluu hoviaateliin
--. Ja nyt --."

Hänen lornettinsa takana Diederich näki kyynelparin kimaltelevan.
Tämä suuren traagillisen näkeminen järkytti häntä siinä määrässä,
että hän seisoi jäykkänä. "Rouva kreivitär!" hän sanoi sysäyksittäin
ja pidätetysti. "Salakreivitär olette myöskin --" Hän pelästyi ja
vaikeni.

Pormestarin kalpea ääni antoi paraikaa ilmi presidentille, että
Kühlemann ei tullut enää esiintymään ehdokkaana ja että vapaamieliset
tahtoivat asettaa ehdokkaakseen tohtori Heuteufelin. Hän oli
Wulckowin kanssa yhtä mieltä siitä, että vastatoimiin oli ryhdyttävä,
niin kauan kun kukaan ei vielä osannut odottaa valtiopäivien
hajottamista...

Diederich uskalsi lopulta jälleen hiljaa ja varovasti: "Mutta, rouva
kreivitär, eikö totta, kaikki päättyy hyvin? He saavat toki toisensa?"

Rouva von Wulckow, noudattaen tahtia ja itsehillintää, rajoitti
jälleen tunteensa tuttavallisuutta. Kevyellä jaaritteluäänellä hän
selitti:

"Jumalani, hyvä tohtori, minkäs sille mahdatte, surkea rahakysymys!
Onhan mahdotonta, että nuo nuoret tulisivat onnellisiksi."

"He voivat toki nostaa oikeusjutun!" huusi Diederich, tuntien
oikeudentunteensa loukatuksi. Mutta rouva von Wulckow nyrpisti
nenäänsä. "_Fi donc!_ (hyi olkoon!) Siitä olisi seurauksena, että
nuori kreivi, siis Jadassohn, toimittaisi isänsä holhouksenalaiseksi.
Kolmannessa näytöksessä, jonka tulette vielä näkemään, hän uhkaa
luutnanttia sillä eräässä kohtauksessa, jota pidän onnistuneena.
Pitääkö luutnantin ottaa tämä niskoilleen? Ja sukutilan pirstominen?
Teidän piireissänne se kävisi kenties päinsä. Mutta meidän
piireissämme on paljon sellaista, joka juuri on mahdotonta."

Diederich kumarsi. "Tuolla ylhäällä on luonnollisesti vallalla
käsitteet, joita me emme pysty arvostelemaan. Yhtä vähän kuin
oikeuskaan", hän lisäsi. Kappaleentekijä hymyili lempeästi.

"Nähkääs, ja niin luutnantti luopuu asiaankuuluvasti
salakreivittärestä ja nai tehtailijantyttären."

"Magdan?"

"Niin juuri. Ja salakreivitär soitonopettajan. Niin tahtoivat
korkeammat voimat, hyvä herra tohtori, joiden tahtoon --" hänen
äänensä synkkeni hieman -- "meidän nyt kerta täytyy taipua."

Diederichillä oli vielä yksi epäilys jälellä, muttei maininnut sitä.
Luutnantin olisi pitänyt naida salakreivitär ilman rahaakin, se olisi
syvästi tyydyttänyt Diederichin pehmeää ja idyllistä sydäntä. Mutta
voi, tämä ankara aika ajatteli toisin!

Esirippu laski, yleisö vapautui hitaasti mielenliikutuksesta, osoitti
sitten sitä lämpimämpää myötätuntoa palvelustyttöä ja luutnanttia
kohtaan, joiden täytyi vielä kauemmin, se nähtiin valitettavasti,
kestää kovaa kohtaloaan olla kykenemättömänä ottamaan osaa
hovielämään.

"Todellakin surkeata!" huokasi rouva Harnisch ja rouva Cohn.

Ravintolanpuolella sanoi Wulckow pormestarille keskustelun lopulla:

"Me opetamme sille joukolle vielä oikeata mieltä!"

Sitten hän laski rohkeasti käpälänsä Diederichin olalle. "No niin,
pikku tohtorini, onko minun rouvani jo kutsunut Teitä teelle?"

"Tietysti, ja tulkaa sitten pian!" Presidentinrouva ojensi kätensä
suudeltavaksi, ja Diederich poistui onnellisena. Wulckow itse tahtoi
nähdä hänet jälleen! Yhdessä Diederichin kanssa hän tahtoi valloittaa
Netzigin!

Sillä välin kun rouva von Wulckow ylläpiti piiriä peilikäytävässä,
Diederich muokkasi maaperää. Heuteufel, Cohn, Harnisch ja vielä
muutamat muut herrat vaikeuttivat hänen työtään, sillä he antoivat,
vaikkakin varovaisesti, ymmärtää, että pitivät tätä kaikkea tyhjänä
höpinänä. Diederich oli pakotettu, saadakseen heidät vaikenemaan,
tekemään viittailuja suurpiirteiseen kolmanteen näytökseen.
Toimittaja Nothgroschenille hän saneli perinpohjin sen, mitä oli
tekijältä kuullut, sillä Nothgroschenin täytyi lähteä, lehden kun
piti joutua painoon. "Jos vain kirjoitattekin mielettömyyksiä, niin
minä paiskaan töherryksenne vasten silmiänne!" -- minkä jälkeen
Nothgroschen kiitti ja sulkeutui suosioon. Professori Kühnchen,
joka puolestaan oli kuunnellut, tarttui Diederichin takinnappiin ja
kirkui: "Te, rakkaani! Yhden seikan olisitte vielä voinut mainita
meidän juorutirehtöörillemme!" Toimittaja, joka kuuli nimeään
mainittavan, palasi takaisin, ja Kühnchen jatkoi: "Nimittäin sen,
että jo kerran ennemmin on aavistettu meidän kaikkein kunnioittaman
presidentinrouvan ihana taidekuva, vielä sellaisen vanhan mestarin
kuin Goethen 'Äpärätytössä'. Niin, ja tämä onkin sitten korkeinta,
mitä voidaan sanoa tekijättären ylistykseksi!"

Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi,
mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko
riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä
hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle
vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut
aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä
sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette,
täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen
kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti,
mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.

"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute
Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen
nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä
herrat --" hän tarkasti piiriä -- "tulevat kyllä kumoamaan kaikki
ilkeämieliset huhut."

Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich
huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä,
Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt
mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen
pahimman tapahtumasta.

Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei
vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli
ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät
kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen;
vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja
tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien
raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli
olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin
huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla
enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow
oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin
tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön
eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti
käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.

"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein
valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" -- hän sanoi
teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten
kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra
Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin
liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi
-- sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu -- epäilyistä
ja esteistä.

"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette
anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te
olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan
henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo
vaipua."

Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä
merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt
vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin
suuren lempeyden -- ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus
sanoi tosin:

"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni
ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen
Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä
kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään --. Asioihin saattoi
joutua --. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole
vielä löytänyt itseänne."

Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen
jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli
tulossa.

"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi
herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"

Diederich ajatteli: "Hän tietää kaikki", ja näki salaisimmat laskunsa
paljastetuiksi.

Vanhus hymyili viekkaasti ja hyväntahtoisesti. "Ehkä Te tahtoisitte
ensin siirtää tehtaanne ja sitten vasta laajentaa sitä? Minä voisin
ajatella, että Te haluatte myydä kiinteimistönne ja vain odotatte
sopivaa tilaisuutta -- minkä minäkin otan huomiooni", hän lisäsi, ja
silmäten häntä: "Kaupungilla on aikomuksena lastenkodin perustaminen."

"Vanha koira", ajatteli Diederich. "Hän keinottelee parhaan
ystävänsä kuolemalla!" Mutta samalla hänelle selvisi, mitä hänen oli
ehdotettava Wulckowille Netzigin valtaamiseksi!... Hän läähätti.

"Enpä suinkaan, herra Buck. Isäni perintömaasta minä en luovu!"

Silloin vanhus tarttui uudestaan hänen käteensä. "Minä en ole mikään
viettelijä", hän sanoi. "Teidän lapsenrakkautenne tuottaa Teille
kunniaa."

"Aasi", ajatteli Diederich.

"Niin me tulemme etsimään itsellemme toista tonttimaata. Niin,
kenties tulette auttamaan meitä siinä. Hyvä Hessling, me emme anna
omaa etuaan tavoittelemattoman yhteistunteen kuolla itsessämme --
emme silloinkaan, kun se näyttää hetken toimivan väärään suuntaan."

Hän nousi ylös.

"Jos tahdotte tulla valtuusmieheksi, niin saatte minun kannatukseni."

Diederich jäykistyi, käsittämättä tätä. Vanhuksen silmät olivat
siniset ja syvät, ja hän tarjosi Diederichille juuri sitä
kunniavirkaa, josta Diederich oli toimittanut pois hänen lankonsa.
Pitikö nyt sylkeä vai kätkeytyä? Diederich piti parempana lyödä
kantapäänsä yhteen ja esittää virheettömästi kiitoksensa.

"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista
vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."

Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli,
mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään.
Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle
veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse.
Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien
ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich
huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen
ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.

"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin.
Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän
joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä
me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen
toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi,
jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."

"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen,
miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti
siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä
tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.

Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse.
Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä
oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat:
teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi
Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen
silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran
torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä
niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena.
"Mikäs sinun on taas?"

Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen
valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.

"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset
ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten
pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma
ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän
köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse
ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten
viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?... Myöskin yksi, jota ei meidän
vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."

Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin
käteen.

"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"

Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei
sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja
hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan
erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa,
erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja
erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään
tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät
toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän
vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä
erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa
oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven
takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä... Vanhus viittaa
huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio."
Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo
tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus
veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten
menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon
pienen oven.

Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti,
näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta.
Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen
lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan,
joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria,
jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi
vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä
eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen,
jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi
kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen
sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet
äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja
ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut.
Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja
katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen
tyttärensä.

"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi
kuuluvasti.

Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma
kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"

"Siitä meillä on täällä vain kajastus" -- ja vanhus viittasi,
hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki
vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä
heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti
vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen
puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen
myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut... Diederich
kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän
uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo
ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa
vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle
ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä
ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen
puolesta.

       *       *       *       *       *

Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut
"Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa,
että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat
pettyneitä.

Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti,
ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti
Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette
viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin:
"Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle
vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli
Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan
velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."

"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi
pastori Zillich ei ollut kuullut.

"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen
retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."

Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien
korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että
sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä
enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."

"Jos luulette, että se riippuu korvista." Samalla Käthchenin katse
ilmaisi niin rajatonta halveksimista, että Diederich päätti kaikin
keinoin puuttua asiaan. He olivat tuon kasviryhmän luona. "Mitäs
luulette?" kysyi Diederich. "Tuleeko tuo paimentyttö hyppäämään tuon
puron yli ja tekemään tuon paimenen onnelliseksi?"

"Lammas", sanoi Käthchen. Diederich ei kuullut sitä, vaan meni
eteenpäin ja kopeloi seinää. Hän oli löytänyt oven. "Näetkös nyt? Hän
hyppää."

Käthchen lähestyi ja kurkotti kaulaansa tuohon salaiseen huoneeseen.
Silloin hän sai työnnön ja joutui kokonaan sisälle. Diederich veti
oven kiinni ja hyökkäsi äkkiä Käthchen'in kimppuun, läähättäen
hurjasti.

"Päästäkää minut pois, minä raapin!" huusi Käthchen ja tahtoi kirkua.
Mutta hänen täytyi nauraa, mikä lamasi hänen puolustuskykynsä ja
saattoi hänet yhä lähemmäksi sohvaa. Taistelu Käthchenin paljaiden
käsivarsien ja olkapäiden kanssa sai Diederichin kokonaan pois
suunniltaan. "Kas niin", hän yski, "nyt tästä tulee jotakin."
Päästyään askeleen eteenpäin hän toisti: "Nyt tästä tulee jotakin.
Vieläkös minä olen lammas? Niin, kun joku ajattelee, että tyttö on
sievä, ja hänellä itsellään on rehelliset aikomukset, silloin hän
on lammas. Nyt tästä tulee jotakin." Viime sysäyksellä hän työnsi
häntä eteenpäin. "Ah", sanoi Käthchen, ja naurusta tukehtumaisillaan:
"Mitäs tästä sitten tulee?"

Äkkiä hänen puolustautumisensa muuttui vakavaksi. Kaasuvalon
kaistale, mikä tunki sisään verhottomasta akkunasta, valaisi hänen
epäjärjestystään, ja hänen ponnistuksista ikäänkuin paisuneet
kasvonsa olivat käännetyt ovea kohden. Diederich käänsi päätään:
Guste Daimchen seisoi siinä. Guste tuijotti älyttömänä eteensä,
Käthchenin silmät pullistuivat, ja Diederich, polvillaan sohvalla,
väänsi kaulaansa... Lopulta Guste veti oven kiinni ja lähestyi
päättävästi Käthcheniä.

"Sinä saastainen lutka!" hän sanoi sydämensä syvyydestä.

"Itse sinä olet niitä!" sanoi Käthchen nopeasti tointuen. Silloin
Guste vain läähätti ja katsoi Käthchen'istä Diederichiin neuvottomana
ja niin suuttuneena, että hänen silmiinsä ilmestyi kostea kiilto.
Diederich vakuutti: "Neiti Guste, tämä oli vain pelkkää pilaa"; mutta
hän sai huonon vastaanoton, sillä Guste rähähti: "Minä tunnen Teidät,
Teiltä tätä saattoi odottaa."

"Niin, sinä tunnet hänet", huomautti Käthchen pilkallisesti. Hän
nousi ylös, samalla kun Guste tuli yhä lähemmäksi. Diederich
puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen, otti arvokkaan asennon ja
poistui, antaakseen naisten järjestää tuon asian keskenään.

"Että minun piti tuollaista nähdäkin!" huusi Guste; ja Käthchen:
"Sinä et nähnyt mitään! Ja mitäs se muuten sinua liikuttaa?"

Diederichistä tämä alkoi tuntua kummalliselta, semminkin kun Guste
vaikeni. Käthchen pääsi ilmeisesti voitonpuolelle. Hän heitti
niskansa taaksepäin ja satoi: "Sinun puoleltasi minä pidän tätä
muuten merkillisenä. Sinun, jota vastaan voidaan niin paljon sanoa!"

Guste kävi heti hyvin levottomaksi. "Minua?" hän kysyi pitkään.
"Mitäs minä sitten teen?"

Käthchen keimaili äkkiä -- samalla kuin Diederichin valtasi pelko.

"Sen sinä toki tiedät itsekin. Minusta se on liian kiusallista."

"Minä en tiedä ollenkaan mitään", sanoi Guste valittaen.

"Ei olisi voinut luullakaan, että mitään sellaista olisi edes
olemassakaan", sanoi Käthchen ja nyrpisti nenäänsä. Guste menetti
malttinsa. "Annapas vain kuulua! Mitäs Teillä kaikilla oikein on?"

Diederich ehdotti: "On toki sentään parempi, jos jätämme tämän
huoneen." Mutta Guste polki jalkaa.

"Minä en astu askeltakaan, ennenkuin saan tietää. Koko illan olen
huomannut, että minua mulkoillaan, aivan kuin olisin niellyt kuolleen
kalan."

Käthchen kääntyi pois. "Siitä sen näet. Saat olla iloinen sen
johdosta, että sinua ei ole paiskattu ulos velipuolesi Wolfgangin
kanssa."

"Kenen kanssa?... Velipuoleni... Miten niin velipuoleni?"

Syvässä hiljaisuudessa Guste yski hiljaa ja katseli kaikkialle.
Yht'äkkiä hän käsitti. "Sellaista halpamaisuutta!" hän huusi
kauhuissaan. Käthchenin kasvoille levisi tyydytyksen hymy. Diederich
puolestaan teki torjuvan liikkeen. Guste kohotti sormensa Käthcheniä
kohden. "Sen Te tytöt olette keksineet! Te kadehditte minun rahojani!"

"Pöh", päästi Käthchen. "Sinun rahoistasi me emme välitä, jos niitä
sitten onkaan."

"Se ei ole totta!" kirkasi Guste. Äkkiä hän kaatui sohvalle ja
voivotti. "Jumalani, Jumalani, mitäs me sitten olemme saaneet aikaan."

"Näethän sen kyllä", sanoi Käthchen säälistä. Guste nyyhkytti yhä
kovemmin; Diederich kosketti hänen olkapäätään. "Neiti Guste, ettehän
toki tahdo, että ihmiset tulisivat tänne." Hän etsi jotakin, millä
olisi lohduttanut Gustea. "Sellaista ei voi koskaan tietää. Toistenne
näköisiä Te ette ole."

Mutta tuo lohduttaminen vaikuttikin Gusteen kiihoittavasti. Hän
hyppäsi pystyyn ja muuttui hyökkääväksi. "Sinä -- sinä olet ylipäänsä
hieno numero", hän kähisi Käthchenille. "Minä tulen kertomaan mitä
sinusta näin!"

"Ja sinun puheitasi sitten uskottaisiin! Sellaisen puheisiin ei
kukaan enää usko. Minusta tietää jokainen, että olen siveä."

"Siveä! Silitä nyt edes vaatteesi!"

"Niin saastainen kuin sinä --"

"Olet vain sinä!"

Tämän johdosta molemmat pelästyivät, keskeyttivät ja seisoivat
vastapäätä toisiaan, vihaa ja tuskaa oli heidän paksuissa
kasvoissaan, jotka niin kovin muistuttivat toisiaan; yläruumis
eteenpäin kumarassa, olkapäät pystyssä, kädet lanteilla, he näyttivät
siltä, kuin heidän tuoksuavat tanssiaispukunsa ratkeaisivat. Guste
otti vielä hyökätäkseen.

"Minä kerron sen kuitenkin!"

Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se
sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille,
ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."

Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä
selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle
se ei ole enää mahdollista."

Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli
ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten
pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet
esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti,
ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein
nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään
yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät
pitkäksi aikaa yksikseen." -- "Ah hän", vastasi Guste. Diederich
alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste
pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin
odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen
asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää
valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli
arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich
sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin
toisella tavalla."

Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja
tuli takaisin, sormi suulla.

"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut -- luullakseni jo kauan
sitten."

"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme
satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä
hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän
suuttui.

"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck
siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä
tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"

Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika
mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi
sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille.
Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni:
Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin.
"Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää.
Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." -- "Ja mitään menetettävää
ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät
kielensä valloilleen.

Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän
kuolleelta isoäidiltäni."

"Se on vallan musta."

"Ja kokonaan likainen."

Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä
julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen
ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen,
toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä
alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää
meidän kärsiä'... Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat
toki hulluja."

"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän
on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen
allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki
merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti:
"Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."

Äkkiä Gustelta pääsi hätähuuto. "Joku katselee meitä!"

Peilin takaa pisti esiin kuolonkalpea pää!...Käthchen oli jo ovella.
"Tulkaapas takaisin", huusi Diederich. "Se on vain pään kuva."

Peili oli toiselta syrjältä irtaantunut seinästä, sitä voitiin vielä
enemmän kääntää: silloin tuli koko kuva näkyviin.

"Sehän on se paimentyttö, joka tuolla ulkona hyppää puron yli!"

"Nyt se on hänelle tapahtunut", sanoi Diederich; sillä paimentyttö
istui siinä ja itki. Mutta peilin takapuolella paimen poistui.

"Ja täältä päästään ulos!" Diederich viittasi erääseen valaistuun
rakoon, hän kopeloi sitä, seinäverho avautui.

"Tämä on uloskäytävä", huomautti Diederich ja meni edellä. Aivan
hänen selkänsä takana Käthchen sanoi pilkallisesti:

"Minulle ei tapahtunut mitään."

Ja Guste surumielisesti: "Eikä minulle."

       *       *       *       *       *

Diederich ei ollut kuulevinaan tätä, hän pani merkille, että olivat
eräässä pienessä salissa ravintolan takana. Kiirehtimällä hän
ennätti peilikäytävään ja hukkui huomaamatta yleisöön, jota juuri
tuli ulos tulvimalla salista. Katsojat olivat täynnään liikutusta
salakreivittären traagillisen kohtalon johdosta, kreivittären,
joka nyt kuitenkin meni naimisiin soitonopettajan kanssa. Rouva
Harnischilla, rouva Cohnilla, pormestarin anopilla, kaikilla oli
itkeytyneet silmät. Jadassohn, joka tuli keräämään laakereita, sai
naisten puolelta huononlaisen vastaanoton. "Teidän syynne on, herra
asessori, että niin kävi! Lopultakin hän oli kuitenkin Teidän oikea
sisarenne." -- "Anteeksi, hyvät naiset!" Ja Jadassohn puolusti
kantaansa kreivillisten tilojen laillisena perijänä. Silloin Meta
Harnisch sanoi:

"Mutta niin uhmaavalta ei Teidän olisi tarvinnut näyttää."

Heti suuntautuivat kaikkien katseet Jadassohnin korviin; hihitettiin;
Jadassohn kirkui itsekseen, mitä nyt sitten oli tapahtunut; silloin
Diederich tarttui hänen käsivarteensa. Koston suloinen sykintä
sydämessä Diederich vei hänet sinne, missä rouva von Wulckow jätteli
hyvästi majuri Kunzea lausuen elävän tunnustuksensa siitä työstä,
minkä tämä oli tehnyt hänen kappaleensa hyväksi. Mutta tuskin oli
kappaleentekijä nähnyt Jadassohnin, kun hän käänsi hänelle selkänsä.
Jadassohn oli kuin maahan naulattu, Diederich ei vienyt häntä
pitemmälle. "Mikäs nyt sitten on?" hän kysyi ulkokultaisesti. "Ah
niin, kappaleentekijä. Te ette ole häntä miellyttänyt. Teistä ei pidä
tulla yleistä syyttäjää. Teidän korvianne katseltiin liiaksi."

Oli nyt Diederich odottanut sitten mitä tahansa, niin ei ainakaan
sitä mitätöntä, teeskenneltyä irvettä, mikä näkyi Jadassohnin
kasvoilla. Missä oli nyt se ylpeä purevuus, jolle tuo mies oli
omistanut elämänsä? "Minä sanon sen kyllä", hän lausui vain hyvin
hiljaa; mutta hänen sanansa tuntuivat hirvittävältä huudolta...
Sitten hän joutui liikkeeseen, tanssi paikallaan ja puhui. "Te voitte
nauraa, hyvä mies! Te ette tiedä, mitä Teillä on kasvoissanne. Teidän
kasvonne, niissä ei ole mitään, mutta kymmenessä vuodessa minusta
tulee ministeri."

"No, no", sanoi Diederich, ja sitten hän lisäsi: "koko kasvojanne Te
ette tarvitsekaan siinä: vain korvat."

"Ettekö ottaisi myydäksenne niitä?" kysyi Jadassohn ja katsahti
Diederichiin, niin että tämä pelästyi. "Käykö se päinsä?" hän kysyi
epävarmasti. Jadassohn kääntyi jo, kyynillisesti nauraen, Heuteufelin
puoleen. "Tehän olette korvaspesialisti, herra tohtori..."

Heuteufel selitti hänelle, että tosiaankin, vaikka tähän asti vain
Pariisissa, oli toimitettu leikkauksia, joiden avulla korvat oli
saatu puolta pienemmiksi. "Miksei samalla oteta pois kaikkea?"
kysyi Heuteufel. "Tuon toisenkin puolen Te voitte pitää rauhassa."
Jadassohn oli saanut ryhtinsä takaisin. "Suurenmoinen sutkaus! Kerron
sen oikeudessa. Olette aika veijari!" Ja hän taputti Heuteufelin
vatsaa.

Sillä välin Diederich oli kääntynyt sisartensa puoleen, jotka
tanssipukuun puettuina tulivat pukuhuoneesta. He saivat kaikilta
puolin suosiota osakseen ja tekivät selvää näyttämöltä saamistaan
vaikutuksista. "Teetä -- kahvia: Hyvä Jumala, miten kiihoittavaa
se oli!" sanoi Magda. Veljenä Diederich otti vastaan onnitteluja.
Hän kulki heidän välissään, Magda oli ripustautunut hänen
käsikoukkuunsa, mutta Emmin käsivarresta hänen täytyi pitää kiinni
väkisin. Emmi kähisi: "Jätä koko komedia"; Diederich puhkui hänelle
naurun ja tervehdysten välissä: "Sinulla oli vain pieni osa, mutta
ole iloinen, jos saat joskus jotakin näytellä. Katsopas Magdaa!"
Sillä Magda taipui suosiollisesti veljensä kainaloon, hän näytti
olevan valmis näyttelemään perheen onnea niin kauan kuin veli sitä
vain tahtoi. "Siskoseni", sanoi Diederich hennon kunnioittavasti,
"sinulla oli menestystä. Mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että
minulla myöskin." Vieläpä hän imartelikin siskoaan. "Sinä näytät
tänään suloiselta. Kienastille se on melkein vahinko." Kun sitten
vielä presidentinrouva, joka oli poismenossa, nyökäytti heille
armollisesti, niin sisarukset kohtasivat kulkiessaan vain mitä
ystävällisimpiä kasvoja. Sali oli tyhjennetty; palmuryhmän takana
alettiin soittaa poloneesia. Diederich kumarsi mitä virheettömimmin
Magdalle ja läksi hänen kanssaan tanssimaan, riemuiten, heti majuri
Kunzen jälkeen, joka johti. Niin he kiitivät Guste Daimchenin ohitse,
joka istui siinä, istui kyttyräselkäisen neiti Kühnchenin vieressä ja
katseli heidän jälkeensä sen näköisenä, kuin olisi saanut selkäänsä.
Hänen näkemisensä koski Diederichiin melkein yhtä kamalasti kuin
Lauerin näkeminen linnan pihalla.

"Guste rukka!" sanoi Magda. Diederich rypisti kulmakarvojaan. "Niinpä
niin, se johtuu siitä."

"Mutta oikeastaan" -- ja Magda katsoi kulmainsa alta, "mistä se
sitten johtuu?"

"Se on samantekevä, lapseni, mutta niin se vain on."

"Diedel, sinun pitäisi myöhemmin pyytää häntä valssiin."

"Sitä minä en saa. Täytyy tietää, mitä on velkaa omalle itselleen."

Sitten hän jätti heti salin. Nuori Sprezius, joka ei ollut enää
luutnantti, vaan ainoastaan viimeisen luokan kimnanisti, kuljetti
juuri Kühnchenin kyttyräselkäistä tytärtä pois seinän luota. Hän otti
nähtävästikin huomioonsa tytön isän. Guste Daimchen jäi istumaan...
Diederich kulki sivuhuoneiden läpi, missä vanhemmat herrat pelasivat
korttia, sai pitkän nenän Käthchen Zillichiltä, minkä hän yllätti
erään oven takana erään näyttelijän seurasta, ja joutui ravintolaan.
Siellä istui erään pöydän ääressä Wolfgang Buck ja piirteli
muistikirjaansa niiden äitien kuvia, jotka odottivat salin seinillä.

"Hyvin taidokasta", sanoi Diederich. "Oletteko jo piirtänyt myöskin
morsiamenne kuvan?"

"Tässä yhteydessä hän ei kiinnitä mieltäni", vastasi Buck niin
välinpitämättömästi, että Diederich epäili, olisiko hänen elämyksensä
Gusten kanssa rakkaudenkomerossa kiinnittänyt hänen sulhasensa mieltä.

"Teistä ei ylipäänsä saa selvää", hän sanoi pettyneenä.

"Mutta Teistä kyllä saa aina", sanoi Buck. "Silloin oikeudessa,
suuren yksinpuhelunne aikana, minä olisin tahtonut piirtää Teidät."

"Teidän puolustuspuheenne miellytti minua; se oli onneksi
epäonnistunut yritys saattaa minun persoonani ja toimintani mitä
suurimpien piirien silmissä halveksituksi ja huonoon huutoon!"

Diederich salamoi, Buck huomasi sen ihmetellen. "Minusta tuntuu,
että olette loukkaantunut. Ja minä puhuin kuitenkin niin siivosti."
Hän liikutti päätään ja hymyili surevaisen ihastuneesti. "Emmeköhän
tyhjentäisi yhdessä shamppanjapulloa?" hän kysyi.

Diederich lausui: "Voinko minä nyt juuri Teidän kanssanne --." Mutta
hän suostui. "Oikeus totesi päätöksessään, että Teidän soimauksenne
eivät kohdistuneet yksistään minuun, vaan kaikkiin kansallismielisiin
miehiin. Sillä minä näenkin asian kuitatuksi."

"Siis Heidsieckiä?" kysyi Buck. Hän pakotti Diederichin kilistämään
kanssaan. "Sen toki myönnätte, hyvä Hessling, että niin perin pohjin
kuin minä ei kukaan ole Teitä vielä käsitellyt... Nyt minä voin sen
Teille sanoa: Teidän roolinne oikeuden edessä miellytti minua enemmän
kuin omani. Myöhemmin kotona, peilin edessä, minä sitä jäljittelin."

"Minun roolini? Tahdotte kai sanoa, että minun vakaumukseni. Tosin
Teidän mielestänne aikamme edustavin tyyppi on näyttelijä."

"Sen minä sanoin -- erääseen toiseen henkilöön nähden. Mutta Te
näette, miten paljon lähemmäksi minä olen havainnossani osunut...
Jos minun ei olisi huomenna puolustettava pesumuijaa, jonka pitäisi
olla varastanut alushousut Wulckowilta, niin kenties minä näyttelisin
Hamletia. -- Kippis!"

"Kippis. Siinä Te ette ainakaan kaipaa mitään vakaumusta!"

"Jumalani, minullakin on jonkinlainen. Mutta ainako sama?... Te
neuvoisitte minua siis menemään teatteriin?" kysyi Buck. Diederich
oli jo avannut suunsa suositellakseen sitä hänelle, mutta silloin
Guste astuikin sisään, ja Diederich punastui, sillä hän oli
juuri ajatellut häntä. Buck sanoi uneksivasti: "Sillävälin minun
keittopatani makkaroineen ja kaaleineen kiehuisi yli laitojen, ja se
on kuitenkin niin hyvä ruokalaji." Mutta Guste lähestyi hiljaa, pani
takaapäin kätensä sulhasensa silmille ja sanoi: "Arvaas kuka minä
olen?" -- "Sinähän se olet", sanoi Buck ja taputti häntä.

"Herroilla on hauskaa puheenaihetta? Pitääkö minun mennä tieheni?"
kysyi Guste. Diederich riensi hakemaan hänelle tuolin; mutta itse
asiassa hän olisi kernaammin ollut yksinään Buckin kanssa; kuumeinen
kiilto Gusten silmissä ei luvannut mitään hyvää. Hän puhui tavallista
luistavammin.

"Te sovittekin tosiaan mainiosti yhteen, olette vain liian
muodollisia."

Buck sanoi: "Se johtuu molemminpuolisesta kunnioituksesta." Diederich
kömmämystyi, ja sitten hän teki huomautuksen, minkä johdosta itsekin
joutui hämilleen. "Oikeastaan -- joka kerta kun minä eroan Teidän
sulhasestanne, minä tunnen vihaa häntä kohtaan; mutta iloitsen, kun
tapaan hänet uudestaan." Hän suoristautui. "Jos minä nimittäin en
olisi vielä kansallismielinen, niin hän tekisi minut siksi."

"Ja jos minä sitä olisin", sanoi Buck heikosti hymyillen, "niin hän
vieroittaisi minut siitä. Siitä seurustelumme viehätys."

Mutta Gustella oli silloin nähtävästi muita huolia, hän oli kalpea ja
nieleksi jotakin.

"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Wolfgang. Lyömmekö vetoa, että menet
kumoon?"

"Herra Rose, Hennessyänne!" huusi Buck. Sillä aikaa kuin hän sekotti
konjakkia shamppanjaan Diederich tarttui Gusten käsivarteen; ja
kun tanssimusiikki oli kovin äänekäs, hän kuiskasi rukoilevasti:
"Älkäähän vain tehkö mitään tyhmyyksiä!" Guste sanoi torjuvasti.
"Tohtori Hessling pelkää. Hän pitää tuota juttua halpamaisena,
minusta se on vain narrimainen." Ja äänekkäästi nauraen: "Mitäs sinä
sanot? Sinun isäsi olisi minun äitini kanssa: ymmärräthän. Ja niin
ollen meidän pitäisi: ymmärrätkös sinä?"

Buck liikutti hitaasti päätään; sitten hän veti suutaan vinoon.
"Joskin." Silloin Gustea ei enää naurattanut.

"Miten niin, joskin?"

"No niin, jos netzigiläiset jotakin sellaista uskovat, niin silloin
sitä täytyy heidän keskuudessaan tapahtua joka päivä, ja silloin ei
sillä ole mitään väliä."

"Tyhjillä sanoilla ei asiata auteta", huomautti Guste, Diederich
uskoi olevansa pakotettu panemaan vastalauseensa.

"Kaikkialla voi sattua hairahduksia. Mutta kukaan ei voi olla
piittaamatta lähimmäistensä mielipiteistä kärsimättä siitä
rangaistusta."

Guste huomautti: "Hän luulee aina olevansa liian hyvä tähän
maailmaan." Ja Diederich: "Tämä on ankara aika. Joka ei puolusta
itseään, hänen täytyy uskoa siihen." Silloin Guste huusi haikean
innostuneesti:

"Tohtori Hessling ei ole sinun kaltaisesi! Hän on puolustanut
minua! Minä kuulin tämän Meta Harnischilta, jonka lopulta täytyi
avata suunsa. Hän on muuten ainoa, joka on minua puolustanut. Sinun
asemassasi hän vetäisi tilille ihmiset, jotka uskaltavat juoruta
minusta!"

Diederich vahvisti tämän päännyökkäyksellä. Buck pyöritteli yhä
lasiaan. Äkkiä hän laukasi kielensä.

"Kuka sanoo, että minäkin en kernaasti vetäisi kerta jotakin tilille
-- jotakin ilman valikointia, koska kerta kaikki näyttävät olevan
yhtä alhaisia ja yhtä tyhmiä?" Samalla hän nipisti silmänsä kiinni.
Guste kohotti paljaita olkapäitään.

"Sellaista sitä jutellaan, mutta he eivät ole niin tyhmiä, he
tietävät, mitä tahtovat... Tyhmempi on viisaampi", lopetti Guste
taisteluun vaativasti, ja Diederich nyökäytti salaisen ivallisesti.
Silloin Buck katsahti häneen, Diederichiin, silmillä, jotka
yht'äkkiä näyttivät mielipuolisilta. Nyrkkejään hän pyöritti
kaulansa ympäri suonenvedontapaisella vapinalla. "Mutta jos minä --"
hänen äänensä oli äkkiä tullut käheäksi -- "jos minä saisin tuota
jotakuta kauluksesta kiinni, tuota, josta minä tietäisin, että hän
suunnittelee kaikki juonet ja yhdistää omaan persoonaansa kaiken,
mikä kaikissa on inhoittavata ja pahaa. Jos minä saisin tuota
kauluksesta kiinni, tuota, joka on kaiken epäinhimillisen ja ihmistä
alentavan kokonaiskuva --." Kalpeana kuin hännystakin paita Diederich
vetäytyi syrjään tuolillaan ja perääntyi taaksepäin. Guste huudahti,
hän lennähti pakokauhuisesti seinää kohden. "Se johtuu konjakista!"
huudahti Diederich Gustelle... Mutta Buckin katse, joka hirveätä
tehoa täynnään oli pyörinyt heidän välillään, keskittyi odottamatta,
tirkisti ja loisti iloiselta.

"Valitettavasti minä olen tähän sekotukseen tottunut", hän selitti.

Diederich asettui taas rennosti asemilleen. "Te olette sittekin vain
näyttelijä", hän sanoi suuttuneesti. "Niinkös luulette?" kysyi Buck
ja säteili vielä kirkkaammin. Guste nyrpisti nenäänsä. "No niin,
huvitelkaahan sitten edelleen keskenänne", hän lausui ja aikoi mennä.
Mutta maakunnanoikeusneuvos Fritzsche oli siinä, hän kumarsi Gustelle
ja myöskin Buckille. Hän kysyi, salliko herra oikeusapulainen, että
hän tanssi hänen morsiamensa kanssa kotiljongia. Hän puhui mitä
kohteliaimmin, jossain määrin rauhoittavasti. Buck ei vastannut,
hän rypisti kulmiaan. Guste oli jo sillä välin tarttunut Fritzschen
käsivarteen.

Buck katseli heidän jälkeensä, kulmat rypyssä, unhoittaen itsensä.
"Niin, niin", ajatteli Diederich, "hauskaa ei ole tavata herraa,
joka sisaresi kanssa on tehnyt huvimatkan ja sitten tulee ja ottaa
morsiamesi pöydästäsi, etkä voi mitään tehdä, koska muuten skandaali
tulisi vielä suuremmaksi, koska nimittäin jo kihlauksesikin on
skandaali..."

Pelättävästi Buck sanoi: "Tietäkääpäs, että nyt vasta minä saan
oikein halun mennä naimisiin neiti Daimchenin kanssa. Minä en pitänyt
asiata -- erittäin mielenkiintoisena; mutta Netzigin asukkaat ovat
tehneet sen suorastaan pikantiksi, kutkuttavaksi."

Diederich jäykistyi tämän vaikutuksen johdosta. "Jos Teitä
miellyttää", hän sanoi.

"Miksei sitten? Te ja minä, me kaksi vastakohtaa, me tuomme tänne
toki moraalista vapaan aikakauden edistyneet tendenssit. Me teemme
alkuunpanon. Ajan henki kulkee täällä kadun yli vielä huopakengissä."

"Me tulemme antamaan sille kannukset", lupasi Diederich.

"Kippis!"

"Kippis! Mutta minun kannukseni" -- Diederich salamoi. "Teidän
epäilyksenne ja hervoton mielialanne ei ole ajanmukaista. Hengellä"
-- hän puhalsi nenänsä kautta -- "ei nykyään tehdä mitään.
Kansallisille teoille" -- hän löi nyrkkiä pöytään -- "kuuluu
tulevaisuus!"

Buck hymyili siihen anteeksiantavasti: "Tulevaisuus? Siinä se juuri
erehdys onkin. Kansallisia tekoja on kerääntynyt vuosisatain
kuluessa. Mitä me nyt koemme ja saamme vielä kokea, on niiden
sykähdystä ja ruumiin hajua. Siitä ei lähde hyvää ilmaa."

"Teiltä minä en voinut muuta odottaakaan kuin kaikkeinpyhimmän lokaan
viemistä."

"Pyhä! Koskematon! Sanokaamme yksin tein ikuinen! Eikö totta? Ilman
teidän natsionalisminne ihanteita ei tulla, ei tulla enää koskaan
uudestaan elämään. Aikaisemmin kenties, historian pimeinä aikoina,
joka ei Teitä vielä tuntenut. Mutta nyt Te olette siinä, ja maailma
on siihen saapunut. Kansojen viha ja omahyväisyys, siinä päämäärä,
sitä pitemmälle se ei kanna."

"Me elämme ankarata aikaa", vahvisti Diederich vakavasti.

"Vähemmän ankaraa kuin kalkittua... Minä en usko, että ihmiset, jotka
sattuivat elämään kolmikymmenvuotisen sodan aikana, olisivat uskoneet
silloisten olosuhteiden muuttumattomuuteen, mitkä eivät olleet
myöskään niin helliä. Enkä minä usko sitäkään, että ne, jotka olivat
rokokomielivallan alaisina, olisivat uskoneet sitä kukistumattomaksi,
sillä muutoin he eivät olisi tahtoneet vallankumousta. Missä
on, historian tiloissa, joihin me voimme vielä hengessä mennä
sisälle, se aika, joka olisi julistanut itsensä pysyväiseksi ja
surullisine rajoituksineen riidellyt ikuisuuden kanssa, tai moittinut
ennakkoluuloisesti jokaista, joka ei kokonaan kuulunut siihen. Olla
olematta kansallismielinen herättää Teissä vielä enemmän kauhua
kuin vihaa! Mutta isänmaattomat ovat teidän kantapäillänne. Tuolla
salissa, näettekö heitä?"

Diederich valutti maahan shamppanjansa, niin äkisti hän kääntyi.
Oliko sitten Napoleon Fischer tovereineen tunkeutunut sisään?...
Buck nauroi mykästi ja sisäisesti. "Älkää vaivatko itseänne, minä
tarkoitan vain tuota rauhallista kansaa noilla seinillä. Miksi he
näyttävät niin iloisilta? Mikä oikeuttaa heidät kukkaisteihin,
kevyeen astuntaan ja sopusointuun? Ah, te ystävät!" Buck heilutti
lasiaan tanssijoiden yli. "Te ihmiskunnan ja kaiken hyvän
tulevaisuuden ystävät, laajarintaiset, jotka ette tienneet mitään
kansallisen serkusseuran synkästä itsekkyydestä! Te maailmansielut,
palatkaa jälleen! Vieläpä meidänkin keskellämme jotkut odottavat
teitä!"

Hän joi pohjaan, Diederich huomasi halveksuen, että Buck itki.
Muuten viimeksimainittu sai heti viekkaan ilmeen kasvoilleen. "Mutta
te, aikalaiset, ette tiedä, mitä tuolla pormestarilla, joka tuolla
taustalla henkilökunnan ja paimentyttöjen keskellä ruusuisesti
hymyilee, on nauharuusuna rinnassaan? Värit ovat kalvenneet, te
ajattelette kai, että ne ovat meidän värimme? Mutta ne ovatkin
Ranskan kolmivärit. Ne olivat silloin uusia, eivätkä kuuluneet
millekään erityiselle maalle, vaan olivat yleisen aamunsarastuksen
värit. Niiden pitäminen oli parasta mielialaa; oli ankaran korrektia,
kuten te sanoisitte. Kippis!"

Mutta Diederich oli salaa vetäytynyt pois tuoleineen ja kurkisteli
ympärilleen, kuuliko kukaan. "Tehän olette humalassa", hän mutisi; ja
pelastaakseen tilanteen hän huusi: "Herra Rose, vielä yksi pullo!"
Sitten hän istuutui paikalleen arvokkaasti.

"Te ette näytä ajattelevan sitä, että Bismarck on sen jälkeen ollut
olemassa!"

"Eikä vain yksi Bismarck", sanoi Buck. "Kaikilta puolilta on Europa
ajettu tähän kansalliseen läpikäyntiin. Olettakaamme, että sitä
ei voitu välttää. Sen jälkeen on tuleva parempia ketoja... Mutta
oletteko edes seuranneet Bismarckianne, mikäli hän oli oikeassa? Te
olette antaneet kiskoa itseänne sinne tänne, te olette eläneet hänen
kanssaan riidoissa. Vasta nyt, kun teidän pitäisi olla jo irti hänen
vaikutuksestaan, te riiputte kiinni hänen voimattomassa varjossaan!
Sillä teidän kansallinen aineenvaihtonne on lamauttavan hidas. Ennen
kuin te ennätätte käsittää, että joku suuri mies on olemassa, hän on
jo lakannut olemasta suuri."

"Te tulette hänet vielä tuntemaan!" lupasi Diederich. "Veri ja rauta
pysyy tehokkaimpana parannuskeinona. Voima käy oikeuden edellä!"
Hänen päänsä paisui punaiseksi noiden uskonkappaleiden lausumisesta.
Mutta Buck kiihtyi myöskin.

"Voima! Voima ei pysy aina painetin nenässä kuten vartaaseen pistetty
makkara. Ainoa todellinen voima on nykyään rauha! Harjotelkaa vain
väkivallan komediaa! Pöyhkeilkää kuviteltuja sisäisiä ja ulkonaisia
vihollisia vastaan! Tekoja ei teidän ole onneksi sallittu tehdä!"

"Ei sallittu?" Diederich puhalsi, aivan kuin sammuttaakseen tulta.
"Hänen Majesteettinsa on sanonut: Kernaammin me annamme meidän
kaikkien kahdeksantoista armeijakunnan ja neljänkymmenen kahden
miljoonan asukkaan --"

"Sillä missä Saksan kotka --!" huusi Buck äkkinäisellä lennolla; ja
vielä rajummin: "Ei parlamentin päätöksiä! Ainoa tuki on armeija!"

Diederich ei antanut hänelle perään. "Te olette kutsutut suojelemaan
minua ensi rivissä ulkonaista ja sisäistä vihollista vastaan."

"Maankavaltajajoukkoa vastaan!" huusi Buck. "Rosvojoukkoa vastaan --"

Diederich keskeytti: "-- joka ei ole saksalaisen nimen arvoinen!"

Ja molemmat yhteen ääneen: "Sukulaisia ja veljiä ampua!"

Tanssijat, jotka olivat nauttimassa virvokkeita, huomasivat heidän
melunsa ja hakivat paikalle naisensakin näkemään tätä sankarillista
innostusta. Yksinpä kortinpelaajatkin kurkottivat päitään sisään; ja
kaikki katselivat hämmästyneinä Diederichiä ja hänen toveriaan, jotka
tuolillaan heiluen, rynkämäisillään pöydällä, kiiluvine silmineen ja
paljastettuine hampaineen singahduttelivat toisilleen vasten naamaa
tuimia sanoja.

"Yhden vihollisen, ja se on minun viholliseni!"

"Yksi on vain herra valtakunnassa, ketään muuta minä en siedä!"

"Minä voin olla sangen paha!"

Äänet sekaantuivat toisiinsa.

"Väärää humanismia!"

"Jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset!"

"Täytyy juurittaa pois viimeistä vesaa myöten!"

Pullo lensi seinää vastaan.

"Minä murskaan!"

"Saksalaisen tomun!... jaloistaan!... Ihania päiviä!"

Katselijain läpi tunkeutui tässä kohden eräs olento sidotuin silmin:
Guste Daimchen, jonka tällä lailla piti etsiä itselleen jokin herra.
Takaapäin hän tunnusteli Diederichiä ja koetti saada häntä nousemaan
ylös. Tämä teki itsensä kankeaksi ja toisti uhkaavasti. "Ihania
päiviä!" Guste repi liinan silmiltään, tuijotti häneen tuskallisesti
ja haki hänen sisarensa. Buckkin huomasi, että oli viisasta nousta
pöydästä. Huomiota herättämättä hän tuki ystäväänsä tämän poistuessa,
mutt'ei voinut kuitenkaan estää Diederichiä kääntymästä vielä kerran
ympäri ja huutamasta tanssijain töllistelevälle joukolle mahtavasti
suoristautuen, joskin lasimaisin silmin, salamoimatta:

"Minä murskaan!"

Sitten hän joutui alas ja autettiin vaunuihin.

       *       *       *       *       *

Kun hän keskipäivän lähestyessä kovin särkevin päin astui
perhehuoneeseen, niin hän suuresti hämmästyi sen johdosta, että Emmi
poistui sieltä suuttuneena. Mutta Magdan tarvitsi tehdä hänelle vain
varovaisia viittauksia, niin hän tiesi jo, mistä oli kysymys. "Teinkö
minä siten tosiaankin? No niin, minä myönnän, että naisia oli läsnä.
On monia tapoja näyttää olevansa saksalainen mies: naisilla on taas
omansa... Tällaisessa tapauksessa on luonnollista, että asia sovitaan
virheettömimmällä ja lojaalisimmalla tavalla."

Vaikka hän tuskin saattoi nähdä mitään silmillään, hän oli selvillä
siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä välin kuin käytiin hakemassa
kaksivaljakkoa, hän pukeutui käyntipukuun ja valkeaan kravattiin ja
pani silinterin päähänsä; sitten hän ojensi kuskille Magdan laatiman
luettelon ja ajoi tiehensä. Kaikkialla hän tahtoi tavata naisia,
monet hän säikäytti näiden ollessa päivällisillä; -- ja tuntematta
tarkkaan, oliko hänen edessään rouva Harnisch, rouva Daimchen tai
rouva Tietz, hän sanoi karhealla kohmeloisen äänellä:

"Minä myönnän... Saksalaisena miehenä, naisten läsnäollessa...
Lojaalisin ja virheettömin tapa..."

Kello puoli kaksi hän oli jälleen kotonaan ja istuutui huokaisten
pöytään. "Asia on sovittu."

Iltapäivä kuului eräälle vaikealle tehtävälle. Diederich antoi
Napoleon Fischerin tulla ylös yksityisasuntoonsa.

"Herra Fischer", hän sanoi ja osoitti hänelle erästä tuolia, "minä
otan Teidät vastaan täällä enkä konttorissa, koska meidän asiamme
eivät ollenkaan koske herra Sötbieriä. Kysymyksessä on nimittäin
politiikka."

Napoleon Fischer nyökkäsi, ikäänkuin olisi jo sitä ajatellut. Hän
näytti jo olevan tottunut sellaisiin tuttavallisiin keskusteluihin ja
kävi Diederichin ensi viittauksesta heti käsiksi sikaarilaatikkoon,
vieläpä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle. Diederich ei ollut
ollenkaan näin varma; hän läähätti -- ja sitten hän päätti ilman
kiertoteitä pyrkiä päämääräänsä röyhkeällä rehellisyydellä. Bismarck
oli myöskin menetellyt sillä tavalla.

"Minä tahdon nimittäin tulla valtuusmieheksi", hän selitti, "ja siinä
minä tarvitsen Teitä."

Konemestari loi häneen katseen kulmainsa alta. "Minä myöskin Teitä",
hän sanoi. "Sillä minä tahdon myöskin tulla valtuusmieheksi."

"No, no, kuulkaahan! Minä olen valmis käyttämään..."

"Teillä oli kai jo pari kultarahaa kädessä?" -- ja tuo proletaari
näytti keltaisia hampaitaan. Hän ei enää ollenkaan peittänyt
irvistystään. Diederich käsitti, että vaaliasioista oli hänen
kanssaan vaikeampi puhua kuin jostakin loukkaantuneesta
työläisnaisesta. "Nimittäin, herra tohtori", aloitti Napoleon, "minun
puolueeni saa toisen noista kahdesta paikasta aivan varmasti. Toisen
saavat todennäköisesti vapaamieliset. Jos Te tahdotte paiskata heidät
pellolle, niin Te tarvitsette meitä."

"Sen minäkin oivallan", sanoi Diederich. "Tosin vanha Buckkin
kannattaa minua, mutta hänen väkensä ei ole kauttaaltaan niin
luottavaista, että äänestäisi minua, jos asettautuisin vapaamielisten
ehdokkaaksi. Varmempaa on, että olen hyvissä väleissä Teidänkin
kanssanne."

"Minä jo aavistankin, miten voitte tämän tehdä", selitti Napoleon.
"Koska minä nimittäin jo kauan olen ajatellut tohtori Hesslingistä,
että eiköhän hän jo pian astu poliittiselle taistelutantereelle."

Napoleon puhalteli ympyröitä, siinä määrin hän tunsi asemansa
korkeaksi!

"Teidän oikeusjuttunne, herra tohtori, ja sitten tuo tuolla
sotilasyhdistyksessä, tuo kaikki oli hyvää reklaamiksi. Mutta
poliitikon on aina ajateltava: miten monta ääntä minä saan."

Napoleon selitteli kokemuksiaan! Kun hän puhui "kansallisesta
melusta", niin Diederich tahtoi panna vastalauseensa; mutta Napoleon
selviytyi hänestä pian.

"Mitäs Te sitten tahdotte. Me meidän puolueessamme tunnemme jossain
määrin jotakin kunnioitusta kansallista melua kohtaan. Parempia
afäärejä sillä aina tekee kuin vapaamielisyydellä. Porvarillinen
demokratia ajaa kohta tiehensä yksillä ainokaisilla ajurinrattailla."

"Ja ne me vielä kalustamme sille ylellisesti!" huusi Diederich.
Liittolaiset nauroivat hyvillään. Diederich toi lasin olutta.

"Mu-utta", sanoi sosialidemokraatti, ja hän esitti ehtonsa:
kaupungin oli autettava ammattiyhdistyksen talonrakentamista!...
Diederich hypähti tuoliltaan. "Ja sitä Te julkeattekin vaatia
kansallismieliseltä mieheltä?"

Toinen pysyi rauhallisena ja ivallisena. "Jos me emme auta tuota
kansallismielistä miestä vaaleissa, niin minne hän sitten jäisi?"
-- Ja suuttui sitten Diederich tai pyysi armoa, hänen täytyi antaa
kirjallinen sitoumus siitä, ett'ei tullut vain äänestämään tuon
ammattiyhdistyksen talon hyväksi, vaan myöskin muokkaamaan lähimmät
valtuusmiestoverinsa asialle suosiollisiksi. Sitten hän selitti
korkeasti keskustelun päättyneeksi ja otti olutlasin konemestarin
kädestä. Mutta Napoleon Fischer vilkutti silmäänsä. Herra tohtori sai
olla ylipäänsä iloinen, että oli tekimisissä hänen eikä puoluepukari
Rillen kanssa. Sillä Rille, joka agiteerasi oman vaalinsa hyväksi,
ei ollut taivutettavissa mihinkään kompromissiin. Ja puolueessa
mielipiteet olivat jakautuneet; Diederichillä oli siis syytä itseään
lähellä olevassa lehdessä tehdä jotakin Fischerin ehdokkuuden
hyväksi. "Herra tohtori, Teillä on syytä pyytää päästä vapaaksi
siitä, että vieraat ihmiset, kuten esim. Rille, saisivat pistää
nenänsä Teidän asioihinne. Meidän molempien kesken on asianlaita
kokonaan toinen. Me olemme jo yhdessä kahlanneet yhdessä jos
toisessakin loassa."

Sitten hän meni ja jätti Diederichin tunteittensa valtaan. "Yhdessä
kahlanneet yhdessä ja toisessakin loassa!" ajatteli Diederich, ja
tuskan ja vihan väreet risteilivät hänessä. Ja tuon tuo koira uskalsi
sanoa hänelle, hänen oma kulinsa, jonka hän saattoi joka hetki
potkaista kadulle! Kuitenkaan se ei valitettavasti käynyt päinsä,
sillä totta oli, että he olivat kahlanneet liassa. Tuo holländeri!
Tuo loukkaantunut työläisnainen! Toinen tuttavallisuudenosoitus johti
toiseen: nyt oli Diederich joutunut proletaarinsa kanssa ei vain
liikettäkoskeviin, vaan myöskin poliittisiin suhteisiin Kernaammin
olisi Diederich ollut tekemisissä puoluepukari Rillen kanssa, mutta
silloin olisi ollut pelättävissä, että Napoleon Fischer olisi
kostoksi saattanut ilmi, mitä tiesi. Diederich näki vielä itsensä
pakotetuksi auttamaan häntä Rilleä vastaan. "Mutta" -- hän pui
nyrkkiään -- "me puhumme tästä vielä. Ja jos tätä kestää kymmenen
vuotta, niin tilitys tulee!"

Tämän jälkeen hänen täytyi käydä vanhan herra Buckin puheilla ja
kuunnella antautumuksella hänen kaunohenkistä puhettaan. Siitä
hyvästä hänet otettiin vapaamielisten ehdokkaaksi... "Netziger
Zeitungissa", mikä lämpimässä kirjoituksessa suositteli valitsijoille
herra tohtori Hesslingiä ihmisenä, kansalaisena ja poliitikkona,
arvosteltiin heti tuon artikkelin alapuolella, joskin pienemmillä
kirjaimilla, hyvin ankarasti työmies Fischerin asettamista
ehdokkaaksi. Sosialidemokraattisella puolueella oli, niin sanottiin
tuossa kirjoituksessa, käytettävänään, se täytyi valitettavasti
myöntää, riittävästi itsenäisiä ammatinharjoittajia, sen ei tarvinnut
vaatia porvarillisilta valtuusmiehiltä kollegiaalista kanssakäyntiä
jonkun tavallisen työmiehen kanssa. Pitikö herra tohtori Hesslingin
tavata kunnallisten laitosten sydämessä juuri oma konemestarinsa?

Tämä porvarillisen lehden hyökkäys sai aikaan täyden yksimielisyyden
sosiaalidemokraattien kesken; Rillenkin täytyi selittää kannattavansa
Napoleonia -- joka loistavasti meni maaliin. Diederich sai siltä
puolueelta, joka hänet oli asettanut ehdokkaaksi, vain puolet sen
äänistä, mutta toverit pelastivat hänet. Molemmat valitut esitettiin
yhdessä valtuustolle. Pormestari tohtori Scheffelweis lausui heidät
tervetulleiksi viittamaalla, että toiselta puolen toimelias porvari,
toiselta puolen eteenpäinpyrkivä työmies --. Ja jo ensi istunnossa
Diederich puuttui keskusteluun.

Kysymys koski Gäbbelchenstrassen kanavoimista. Vielä nyt,
yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, useassa talossa tämän kadun
varrella oli vähemmän kehuttava lokakaivo, josta lähtevä höyry
ajottaisin täytti koko tienoon. Käydessään "Viheriässä enkelissä"
Diederich oli havainnut tämän. Ja niin hän kääntyi pontevasti
vastustamaan maistraatinedustajan finanssiteknillisiä epäilyksiä.
Kulttuurikunnian vaatimusten ei tarvinnut ottaa huomioon kaikkia
pikkumaisuuksia. "Saksalaisuus merkitsee kulttuuria", huudahti
Diederich. "Hyvät herrat! Sitä ei ole sanonut sen pienempi kuin Hänen
Majesteettinsa keisari. Ja eräässä toisessa tilaisuudessa Hänen
Majesteettinsa on lausunut: Sikamaisuuden täytyy loppua. Missä vain
ikänänsä menetellään suurpiirteisesti, siellä loistaa meille Hänen
Majesteettinsa ylevä esimerkki, ja siksi, hyvät herrat, --"

"Eläköön!" huusi jokin ääni vasemmalla, ja Diederichin vastassa oli
Napoleon Fischerin irvistys. Silloin hän suoristautui ja salamoi.

"Aivan oikein!" hän lisäsi purevasti. "Minä en voi paremmin lopettaa.
Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari, eläköön, eläköön!"

Ällistynyt vaitiolo, -- mutta kun sosialidemokraatit nauroivat, niin
jotkut oikealla huusivat hurraata. Tohtori Heuteufel huomautti, eikö
siihen merkilliseen yhteyteen, mihin tohtori Hessling oli asettanut
keisarin persoonan, sisältynyt majesteettirikos. Mutta puheenjohtaja
soitti heti kelloaan. Sanomalehdissä kuitenkin väiteltiin tästä
asiasta. "Kansan ääni" väitti, että herra Hessling toi valtuuston
kokoukseen pahimman byzantinismin hengen, jotavastoin "Netziger
Zeitung" merkitsi hänen puheensa teeskentelemättömän patriotismin
virkistäväksi teoksi. Että oli tosiaankin kysymys tärkeästä
tapahtumasta, selvisi vasta sitten, kun se ilmestyi "Berliner
Lokal-Anzeigeriin". Hänen Majesteettinsa lehti ylisti rajattomasti
Netzigin valtuusmiehen, tohtori Hesslingin rohkeata esiintymistä.
Se pani tyydytyksellä merkille, että uusi, päättävästi kansallinen
henki, jota keisari edusti, edistyi nyt myöskin maaseudulla. Keisarin
kehoitusta seurattiin, porvari heräsi unestaan, alettiin tehdä ero
niiden välillä, jotka häntä kannattivat, ja niiden välillä, jotka
häntä vastustivat. "Kunpa monet kaupunkiemme edustajat seuraisivat
tohtori Hesslingin esimerkkiä!"

Tätä Lokal-Anzeigerin numeroa Diederich oli kantanut povellaan viikon
päivät, sitten hiipi hän hiljaisimpana aamupäivätuntina, karttaen
Kaiser-Wilhelm-Strassea, takaoven kautta Klappschen oluttupaan, missä
tapasi seuraa: Napoleon Fischerin ja puolueen taloudenhoitajan,
Rillen. Vaikka huoneusto olikin tyhjä, niin nuo kolme vetäytyivät
äärimmäisimpään nurkkaan; tuskin oli neiti Klappsch tuonut olutta,
kun hänet jo lähetettiin pois; itse Klappsch, joka kuunteli ovella,
kuuli vain puheen huminaa. Hän koetti käyttää hyväkseen laskuovea,
jonka kautta hän ojensi lasit sisään silloin kun oli paljon
vieraita; mutta Rille, joka tunsi asian, paiskasi sen kiinni aivan
hänen nenänsä edessä. Kuitenkin isäntä oli huomannut, että tohtori
Hessling oli ponnahtanut pystyyn ja näyttänyt olevan aikeissa
poistua. Sitä hän, Diederich, ei kansallismielisenä miehenä tullut
koskaan tukemaan!... Mutta myöhemmin neiti Klappsch luuli kuitenkin
nähneensä, kun hänet kutsuttiin ottamaan vastaan maksua, paperin,
joka oli kolmen henkilön allekirjoittama.

Saman päivän iltapäiväksi rouva von Wulckow oli kutsunut Emmin ja
Magdan teelle, ja Diederich seurasi heitä. Pystyssäpäin sisarukset
astuivat Kaiser-Wilhelm-Strassen yli, ja Diederich nosti silinteriään
kylmästi herroille, jotka vapaamuurariyhdistyksen portailta
katselivat hämmästyneinä, miten hän astui hallintorakennukseen.
Vahtisotilasta hän tervehti leikillisellä kädenliikkeellä. Ylhäällä
pukuhuoneessa kohdeltiin upseereita ja heidän naisiaan, jotka jo
tunsivat Hesslingin molemmat neidit. Lyöden kannuksensa yhteen
luutnantti von Brietzen veti viitan Emmin harteilta, joka kiitti
olkansa yli, kuten joku kreivitär. Sitten hän astui Diederichin
jalalle huomauttaakseen siten, miten kuumalle maaperälle tämä oli
joutunut. Ja tosiaankin, kun hän nyt ensin oli kehoittanut herra von
Brietzeniä menemään edellä saliin, oli toimittanut presidentin rouvan
edessä ihastuneet kumarruksensa ja tullut esitetyksi kaikille, niin
mikä kunniakas yhtähyvin kuin vaarallinenkin tehtävä esiintyikään
hänelle, kun sai pienellä tuolillaan ja naisten hameenhelmojen
välissä, pitää teekuppia tasapainossa leivoslautasta kuljetettassa
eteenpäin, hymyillä kunnioittavasti kakkua tarjottaessa ja syödessä
tuhlata riutumusta osottavia sanoja "Salakreivittären" onnistuneen
esityksen ylistämiseksi ja lausua miehellinen tunnustus presidentin
suurpiirteisestä hallintotoiminnasta sekä painava sana kumouksesta ja
uskollisuudesta keisaria kohtaan -- ja kaiken tämän ohella ruokkia
vielä Wulckowin kärttävää koiraa! Ratskellerin ja sotilasyhdistyksen
huoletonta seuraa ei täällä saanut ajatella, vaan tuli tuijottaa
kapteeni von Köckeritzin vedenkirkkaisiin silmiin, kapteenin, jonka
kalju oli valkea, kasvot otsan keskivaiheilta alaspäin tulipunaiset.
Ja kun jännityksestä kysymyksen johdosta, oliko palvellut,
Diederichin pinnalle kohosi hiki, niin ei ollenkaan huomattu,
että hänen vieressään oleva nainen, joka kampasi vaalean tukkansa
sileästi päänsä yli ja jolla oli auringonpolttama nenä, alkoi puhua
hevosista... Tällä kertaa Emmi pelasti Diederichin, sillä Emmi, herra
von Brietzenin tukemana, jonka kanssa hän näytti suorastaan olevan
luottamuksellisessa suhteessa, tarttui taitavasti hevoskeskusteluun,
käytti ammattisanoja, niin, rohkenipa haaveilla ratsastuksestakin,
johon hän tahtoi ryhtyä erään tätinsä maatilalla. Kun luutnantti
tarjoutui sitten lähtemään hänen kanssaan ratsastamaan, niin Emmi
esitti esteeksi rouva Hesslingin, joka ei tullut sitä sallimaan.
Diederich ei enää tuntenut Emmiä. Hänen kauhistuttavat lahjansa
jättivät täällä Magdan, jonka kuitenkin oli onnistunut päästä
kihloihin, kokonaan varjoon. Peläten tuli Diederich ajatelleeksi,
kuten silloin kun palasi "Viheriästä enkelistä", niitä arvaamattomia
teitä, joita joku tyttö, kun kukaan ei nähnyt --. Silloin hän
huomasi, ett'ei ollut kuullut erästä presidentinrouvan kysymystä ja
että vaiettiin sen vuoksi, että hänen piti vastata. Hän haki apua
ilmasta, mutta kohtasi vain erään suuren kuvan järkähtämättömän
katseen, kuvan, joka esitti kalpeaa, kivettynyttä, husaarin
uniformussa olevaa henkilöä, jonka toinen käsi oli lanteilla, viikset
ulottuivat silmäkulmiin asti ja katse oli kylmä ja salamoitseva!
Diederich vavahti, hän sai teetä vääräänkurkkuunsa, herra von
Brietzen koputti häntä selkään.

Erään naisen, joka tähän asti oli vain syönyt, piti nyt laulaa.
Vieraat olivat ryhmittyneet musiikkihuoneeseen. Diederich, joka oli
ovella, veti salaa kelloaan, silloin rouva von Wulckow yskähti hänen
takanaan. "Minä tiedän kyllä, että Te ette uhraa aikaanne, joka
kuuluu niin vakaville velvollisuuksille, meille ja meidän kevyelle,
voisinpa sanoa liiankin kevyelle keskustelullemme. Minun mieheni
odottaa Teitä, tulkaapas vain." Sormi suulla hän kulki erään käytävän
poikki, sitten erään tyhjän eteishuoneen läpi... Aivan hiljaa
hän koputti. Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän katsahti
tuskallisesti Diederichiin, jonka myöskään ei ollut hyvä olla.
"Ottoseni", hän yritti, pitäen hennosti ovesta kiinni. Kun olivat
jonkun aikaa kuunnelleet, niin sisältä kuului hirvittävä bassoääni:
"Ottosesi ei ole täällä! Sano niille lampaanpäille, että saavat
niellä yksinään teensä!" -- "Hänellä on niin kiireitä tehtäviä",
kuiskasi rouva von Wulckow, hieman kalpeampana. "Väärämieliset
turmelevat hänen terveytensä... Valitettavasti minun täytyy nyt
omistautua vierailleni, palvelija on ilmoittava Teidät." Ja hän lensi
tiehensä.

Diederich odotti palvelijaa monta pitkää minuuttia. Mutta
silloin siihen ilmestyi Wulckowin koira, meni suuremmoisesti ja
halveksivasti Diederichin ohi ja raapi ovea. Heti kaikui sisältä:
"Schnaps! Tule sisään!" -- minkä jälkeen koira avasi oven. Kun
se unhoitti vetää sitä perässään kiinni, niin Diederich uskalsi
puikahtaa siitä sisälle. Herra von Wulckow istui savupilven keskellä
kirjoituspöytänsä ääressä, suunnaton selkä oveenpäin käännettynä.

"Hyvää päivää, herra presidentti", sanoi Diederich, kumartaen
samalla. "No, no, sinäkös siinä taas jaaritat, Schnaps?" kysyi
Wulckow katsahtamatta taakseen. Hän taittoi erään paperin, sytytti
hitaasti uuden sikaarin... "Nyt se sitten alkaa", ajatteli Diederich.
Mutta silloin Wulckow alkoi kirjoittaa jotakin muuta. Vain koiran
mielenkiinto kohdistui Diederichiin. Ilmeisesti sen mielestä
vieras oli täällä vähemmän paikallaan, sen halveksunta muuttui
vihamielisyydeksi; irvistävin hampain se nuuski Diederichin housuja,
ja siinä pyrki jo olemaan muutakin kuin nuuskimista. Diederich tanssi
niin äänettömästi kuin mahdollista toiselta jalalta toiselle, ja
koira murisi uhkaavasti, mutta hiljaa, tietäen hyvin, ett'ei sentään
saanut mennä perin pitkälle. Lopulta Diederichin onnistui saada
tuoli itsensä ja vihollisensa väliin, ja turvautuneena siihen hän
pyöri sen ympärillä, milloin hitaammin, milloin nopeammin, varoen
aina Schnapsin syrjähyppyjä. Kerta hän näki Wulckowin kääntävän
hieman päätään ja luuli nähneensä hänen naureskelevan. Sitten koira
kyllästyi leikkiin, meni herransa luokse ja antoi hyväillä itseään;
ja Wulckowin tuolin viereen paneutuneena se mittaili sitten kylmällä
metsämiehen katseella Diederichiä, joka pyyhki hikeä.

"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich -- ja äkkiä hänen sisimmässään
kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä,
ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun
minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei
sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori.
Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua
pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli
kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo
luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja
astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan
ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa
nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä
Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska.
"Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!... Jospa
me kerta teemme lopun koko joukosta --!" Hänen kätensä muuttuivat
itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki
kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön,
kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän
ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi
mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä,
koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin
katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!... Tuolta seinältä,
sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas,
järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä
hurjassa itsensäunhoituksessa.

Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului
jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä -- ja Diederich pelästyi
kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen
rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi
enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä
valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän
huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin
huolta hyvistä afääreistä...

"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi
istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula
valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."

"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo
saavuttanut kansallisen asian hyväksi."

Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän
tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen.
"Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut
valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa
voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän
kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin
Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun
miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri
paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä
minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle
tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt
mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä... Niin säädyllisenä Te ette
ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli
edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en
tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni --"

"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain
kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono.
Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut
koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella
paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta.
Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."

Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, että
Lokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeni
Kaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"

"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti,
että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli
herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli
jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:

"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä
myöntämään avustuksensa."

Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi
suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis
niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä
ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."

"Sitäkään ei maistraatti taas tahdo." Diederich pyysi käsillään
armahdusta. "Kaupungille siitä koituu vahinkoa, eikä herra von
Quitzin maksa sille mitään veroa... Mutta nyt minä olen valtuusmies,
ja kansallismielisenä miehenä --"

"Siitä pyytäisin päästä. Minun serkkuni, herra von Quitzin rakentaa
muuten itselleen yksinkertaisesti sähkölaitoksen, se tulee hänelle
halvaksi, uskokaapas, kaksi ministeriä tulee hänen luokseen
metsästämään -- ja sitten hän tarjoaa Teille valoa halvemmalla itse
täällä Netzigissä."

Diederich suoristautui. "Minä olen päättänyt, herra presidentti,
kaiken vihollisuuden vastakohdaksi pitää korkealla kansallisia
lippua täällä Netzigissä." Sitten, hiljaisemmalla äänellä: "Yhdestä
vihollisesta me voimme muutoin päästä, yhdestä hyvin vaarallisesta,
niin tuosta vanhasta Gausenfeldin Klüsingistä."

"Hänestäkö?" Wulckow naurahti halveksivasti. "Hän elää minun
armoillani. Hän hankkii paperin maaseutulehdilie."

"Tiedättekö, hankkiiko hän vielä väärille lehdille? Siitä minulla on
toki, suokaa anteeksi, herra presidentti, paremmat tiedot."

"Netziger Zeitung on tullut kansallisessa suhteessa luotettavammaksi."

"Kyllä --" Diederich nyökkäsi tärkeästi, "siitä päivästä lähtien,
kun vanha Klüsing antoi, herra presidentti, tarjota minulle
osan paperinhankinnasta. Gausenfeldillä oli muka liiaksi työtä.
Luonnollisesti hän pelkäsi, että minä olisin osallisena jossakin
kilpailevassa kansallisessa lehdessä. Ja kenties hän myöskin pelkäsi
sitä --" huomattava väliaika -- "että herra presidentti mieluummin
tilaa paperin kansallisesta tehtaasta."

"Siis -- Te hankitte nyt paperin Netziger Zeitungille?"

"Koskaan minä en tule, herra presidentti, siinä määrässä kieltämään
kansallista mielialaani, että hankkisin paperia jollekin
sanomalehdelle, niin kauan kuin siinä on vapaamielisillä rahoja
sijoitettuna."

"No hyvä." Wulckow laski nyrkkinsä reisilleen. "Nyt Teidän ei
tarvitse sanoa enää mitään. Te tahdotte hankkia kaiken Netziger
Zeitungille. Maaseutulehdet Te tahdotte myöskin. Luultavasti myöskin
paperin hankinnan hallitukselle. Muuten vielä jotakin?" Ja Diederich
asiallisesti:

"Herra presidentti, minä en ole Klüsingin kaltainen, kumouksellisten
kanssa minä en tee afääreitä. Jos Te, herra presidentti, pipliaseuran
esimiehenä tahtoisitte myöskin tukea minun liikeyritystäni, niin minä
voin sanoa, että kansallinen asia siitä vain voittaisi."

"No hyvä", toisti Wulckow ja räpäytti silmäänsä. Diederich löi
valttinsa pöytään.

"Herra presidentti! Klüsingin johdolla Gausenfeld on kumouksen
hautomispaikka. Hänen kahdeksastasadasta työmiehestään kukaan ei
äänestä muita kuin sosialisteja."

"Entäs Teidän oma väkenne?" Diederich löi rintoihinsa. "Jumala olkoon
todistajanani, että kernaammin minä vielä tänä päivänä sulkisin
liikkeeni ja laskisin itseni omaisteni kanssa kurjuuteen, kuin
sietäisin työssäni ketään, jota en tietäisi keisarille uskolliseksi."

"Hyvin sopiva mieliala", sanoi Wulckow. Diederich katsahti häneen
sinisin silmin. "Minä otan vain palvellutta väkeä, neljäkymmentä
on ollut sodassa mukana. Nuorisoa minä en ota työhöni ollenkaan
enää, sen jälkeen kun sattui tuo juttu tuon työmiehen kanssa, jonka
vahtisotilas ampui kunnian kentällä, kuten Hänen Majesteettinsa
suvaitsi siitä sanoa, sen jälkeen kun tuo työmies oli morsiamensa
kanssa minun lumppujeni takana --"

Wulckow teki estävän viittauksen. "Teidän huolenpitonne, pikku
tohtorini!"

Diederich ei antanut pilata suunnitelmaansa. "Minun lumppujeni
keskellä ei saa ilmetä mitään kumouksellista. Teidän lumppujenne
laita, minä tarkoitan politiikkaa, on kokonaan toinen. Siinä me
voimme käyttää kumousta hyväksemme, jotta vapaamielisistä lumpuista
saadaan keisarille uskollista paperia." Ja hän veti kasvoilleen hyvin
merkitsevän ilmeen. Wulckow ei näyttänyt hämmästyvän, hän naurahti
hirveästi.

"Pikku tohtorini, minä en ole myöskään niin yksinkertainen.
Selittäkääpäs, mitä juonia olette punonut konemestarinne kanssa!"

Kun hän näki Diederichin horjuvan, niin hän jatkoi: "Hän on kai
myöskin niitä vanhoja palvelleita, vai miten, herra valtuusmies?"

Diederich nielasi, hän näki, että mikään kiertely ei auttanut. "Herra
presidentti", hän sanoi päättävästi, ja sitten hiljaa ja nopeasti:
"Tuo mies pyrkii valtiopäiville, ja kansalliselta kannalta hän on
parempi kuin Heuteufel. Sillä ensinnäkin monet vapaamieliset tulevat
pelosta muuttumaan kansallisiksi, ja toiseksi, jos Napoleon Fischer
tulee valituksi, me saamme Netzigiin keisari Wilhelmin patsaan.
Minulla on siitä kirjallinen lupaus."

Hän levitti erään paperin presidentin eteen, Wulckow luki, nousi
sitten ylös, potkasi jalallaan tuolin tieltään ja astui lattian
poikki puhaltaen savua suustaan. "Siis Kühlemann karkaa, ja hänen
puolella miljoonallaan kaupunki ei rakenna mitään lastenseintä, vaan
pystyttää keisari Wilhelmin patsaan." Hän pysähtyi. "Pankaa merkille,
hyvä mies, omien etujenne nimessä! Jos Netzigillä tulee olemaan
sosialidemokraatti valtiopäivillä, mutt'ei mitään keisari Wilhelm
Suurta, silloin Te opitte minut tuntemaan. Minä teen viilokkia
Teistä! Minä lyön Teidät niin pieneksi, että Teitä ei oteta enää
vastaan lastenseimeenkään!"

Diederich oli vetäytynyt tuoleineen aina seinään saakka. "Herra
presidentti! Kaikki mitä minussa on, minun tulevaisuuteni, minä
asetan tämän suuren kansallisen asian palvelukseen. Minullekin voi
sattua jotakin inhimillistä..."

"Jumala Teitä sitten armahtakoon!"

"Jos nyt sitten Kühlemannin sappikivet häviäisivät vielä kuitenkin?"

"Te olette vastuunalainen! Minun pääni on myöskin kysymyksessä!"
Wulckow istuutui rutisten tuolilleen. Hän poltti raivoisasti. Kun
pilvet hajosivat, niin hän oli tullut iloisemmalle tuulelle. "Mitä
minä Teille sanoin 'Sopusoinnun' juhlassa, siinä minä pysyn. Nämä
valtiopäivät eivät ole pitkäaikaiset, ryhtykää alustaviin toimiin
kaupungissa. Auttakaa minua taistelussani Buckia vastaan, minä autan
Teitä Klüsingiä vastaan."

"Herra presidentti!" Wulckowin hymy oli nostanut Diederichissä
ylenpalttisia toiveita, hän ei voinut enää hillitä itseään. "Jos
antaisitte salakättä tietää, että Te mahdollisesti riistätte häneltä
tilaukset! Hän ei kuuluta sitä maailmalle, sitä Teidän ei tarvitse
pelätä; mutta hän ryhtyy toimiin. Kenties hän neuvottelee --"

"Seuraajansa kanssa", lopetti Wulckow. Silloin täytyi Diederichin
hypätä pystyyn ja vuorostaan kulkea lattian poikki. "Jospa Te
tietäisitte, herra presidentti... Gausenfeld on niin sanoakseni
tuhathevosvoimainen kone, ja siinä se seisoo ja ruostuu, koska virtaa
puuttuu, minä tahdon sanoa, uudenaikaista, suurpiirteistä henkeä!"

"Sitä näyttää Teillä olevan", arveli Wulckow.

"Kansallisen asian palveluksessa", vakuutti Diederich. Hän palasi.
"Keisari Wilhelmin patsaan komitea tulee tuntemaan itsensä
onnelliseksi, jos meitä onnestaisi siinä suhteessa, että Te,
herra presidentti, ilmaisisitte asiaa kohtaan arvossapidetyn
mielenkiintonne ottamalla vastaan kunniapuheenjohtajan paikan."

"Tehty", sanoi Wulckow.

"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä
pitää vastaavassa arvossa."

"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli
jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei
Diederich huomannut sitä.

"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas
toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja
kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen
eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin
me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa
tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."

"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet
kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään
pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.

"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi,
ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme
kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu.
Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen
oikeus..."

Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma
puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä
Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole
ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle
hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen
likaisiin afääreinänsä!"

Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine
ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden,
joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui
haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja
pauhulla.

"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen,
hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan
olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan
ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen
tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin
valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja
salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli
uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa.
Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun
kauhulla... Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku
poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän
ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen
juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa
pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä,
virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman
virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät
kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"

Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt
tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani
tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin
kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden
lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin
mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.

"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti,
sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että
tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava
väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun
hyvintunnetun kansallisen mielialani --. Miten minä voisin!"

Hän odotti, mutta kukaan ei välittänyt hänestä.

"Jos minä katsoisin omaa etuani", hän alotti uudestaan, hieman
selvemmin, "sen sijaan että aina pidän kansallisia etuja silmällä,
niin minä en olisi tänään täällä, vaan herra Buckin luona. Sillä
tuo herra Buck, niin juuri, hän on vihjannut minulle, että minun
pitäisi myydä tonttini kaupungille vapaamielistä lastenseintä
varten. Mutta tuon pyynnön minä olen suuttumuksella torjunut ja
olen suoraa päätä tullut Teidän luoksenne, herra presidentti. Sillä
parempi on, sen olen sanonut, että minulla on keisari Wilhelm Suuren
muistopatsas sydämessäni kuin lastenseimi taskussani, sen olen
sanonut ja sanon täällä kuuluvalla äänellä!" Kun Diederich itse
asiassa kohotti ääntään, niin Wulckow kääntyi häneen päin. "Oletteko
Te vielä täällä?" hän kysyi. Ja Diederich, tointuen uudestaan: "Herra
presidentti --"

"Mitäs Te vielä tahdotte? Minä en ylipäänsä tunne Teitä. En ole
koskaan ollut missään tekemisissä kanssanne."

"Herra presidentti, kansallistettujen ollessa kysymyksessä --"

"Tonttikeinottelijain kanssa minä en keskustele. Myykää tonttinne, ja
sitten, sitten myöhemmin me voimme jutella keskenämme."

Diederich, kalvenneena ja tuntien itsensä ikäänkuin likistetyksi
seinää vastaan: "Siinä tapauksessa meidän ehtomme jäävät entiselleen?
Rintatähti? Klüsingiä koskeva viittaus? Kunniapuheenjohtaja?"

Wulckow rypisti kasvojaan. "Minun puolestani. Mutta myykää heti!"

Diederich veti henkeään. "Minä teen sen uhrauksen!" hän selitti.
"Sillä korkeimman, mitä keisarille uskollisella miehellä on,
minun keisarille uskollisen mielialani täytyy olla kaiken epäilyn
yläpuolella."

"No niin", sanoi Wulckow, sillä välin kuin Diederich vetäytyi pois,
ylpeänä lopputuloksen johdosta, joskin sen tunteen masentamana, että
presidentti liittolaisena ei sietänyt häntä sen paremmin kuin hän
itse omaa konemestariaan.

Salissa hän tapasi Emmin ja Magdan kahdenkesken selailemasta erästä
loistoteosta. Vieraat olivat poistuneet, rouva Wulckowkin oli
jättänyt heidät, sillä hänen täytyi pukeutua eversti Haffken rouvan
luona pidettävää illatsua varten. "Minun neuvotteluni presidentin
kanssa kävi kumpaakin osapuolta läpeensä tyydyttävällä tavalla",
vakuutti Diederich; ja ulkona kadulla: "Siitä sen näkee, mitä
merkitsee, kun kaksi lojaalista miestä keskustelee keskenään. Meidän
juutalaistuneessa liike-elämässämme sitä ei enää tunnet." Emmi, niin
ikään kääntyneenä, selitti, että tuli ottamaan ratsastustunteja.
"Jos minä annan sinulle siihen rahaa", sanoi Diederich, mutta vain
järjestyksen vuoksi, sillä hän oli ylpeä Emmin puolesta. "Eikö
luutnantti von Brietzenillä ole sisaria?" hän kysyi. "Sinun pitäisi
tulla tutuksi ja hankkia meille kutsut everstinnan seuraaviin
illatsuihin." Eversti meni juuri ylempänä ohitse. Diederich katseli
pitkään hänen jälkeensä. "Kyllä minä tiedän", hän sanoi, "ettei
pitäisi kääntyä; mutta tuo nyt on kuitenkin korkeinta, se vetää
puoleensa!"

       *       *       *       *       *

Wulckowin kanssa tehty sopimus oli vain lisännyt hänen surujaan.
Talonmyynnin kouriintuntuvan velvoituksen vastikkeina oli vain
toiveita ja näköaloja: utuisia näköaloja, aivan liian rohkeita
toiveita... Oli jäätävän kylmä; Diederich meni sunnuntaina kaupungin
puistoon, missä jo kävi pimeäksi, ja eräällä yksinäisellä polulla hän
tapasi Wolfgang Buckin.

"Minä olen nyt tehnyt kuitenkin päätökseni", selitti Buck. "Minä
menen teatteriin."

"Entäs Teidän porvarillinen asemanne? Teidän naimisenne?"

"Minä olen sitä yrittänyt, mutta teatteri tuntuu
puoleensavetävämmältä. Siellä näytellään vähemmän komedioja, nähkääs,
siellä ollaan asioissa rehellisempiä. Naisetkin ovat kauniimpia."

"Se ei ole minkäänlainen näkökanta", vastasi Diederich. Mutta Buck
ei laskenut leikkiä. "Minun täytyy myöntää, että tuo Gustea ja minua
koskeva huhu on minua huvittanut. Toiselta puolen: niin mieletön kuin
se onkin, se on kuitenkin olemassa, tyttö kärsii sen johdosta, enkä
minä voi kauemmin pitää häntä huonossa valossa."

Diederich loi häneen halventavan syrjäsilmäyksen, sillä hänestä
tuntui siltä, kuin Buck olisi ottanut tuon huhun tekosyyksi
vetäytyäkseen syrjään. "Tehän tiedätte kyllä", hän sanoi ankarasti,
"mitä Te sillä saatte aikaan. Kukaan muu ei tietenkään, ota häntä
enää helposti. Siihen tarvitaan jo, piruvieköön, koko joukon
ritarillisuutta."

Buck vahvisti tämän.

"Todella uudenaikainen, suurpiirteinen mies", hän sanoi
merkitsevästi, "tuntisi pakostakin erityistä tyydytystä saadessaan
sellaisissa olosuhteissa pelastaa tytön ja puolustaa häntä. Tässä
tapauksessa, missä myöskin on rahaa, jalomielisyys tulisi vasta viime
kädessä kysymykseen. Ajatelkaapas jumalantuomiota Lohengrinissä."

"Miten niin, Lohengrinissä?"

Buck ei vastannut tähän mitään; kun he saapuivat Sachsentorille, niin
hän kävi levottomaksi. "Tuletteko kanssani sisälle?" hän kysyi. --
"Minne sitten?" -- "Aivan lähelle, Schweinichenstrassen 77:ään. Minun
täytyy se toki sanoa hänelle, Te voisitte kenties silloin..."

Diederich vihelsi hampaittensa välistä.

"Te olette tosiaankin --. Te ette ole vielä hänelle mitään
sanonut? Sitä ennen Te kuulutatte sen kaupungilla? Teidän asianne,
ystäväni, mutta jättäkää minut leikin ulkopuolelle, minulla ei ole
tapana ilmoittaa toisten ihmisten morsiamille heidän kihlauksensa
purkumista."

"Tehkää yksi poikkeus", pyysi Buck. "Minusta kaikki kohtaukset ovat
elämässä niin raskaita."

"Minulla on periaatteita", sanoi Diederich. Buck palasi takaisin
asiaan.

"Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Teidän tulee vain mykässä roolissa
tarjota minulle moraalista tukea."

"Moraalista?" kysyi Diederich.

"Tuon kohtalokkaan huhun niinsanoakseni edustajana."

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?"

"Minä lasken leikkiä. Siinä me olemme, tulkaahan."

Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni
äänettömästi mukaan.

Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck
meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään.
"Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.

Buck oli karannut!

"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin
jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."

Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden.
"Sitten minäkin sanon hyvästi."

"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan
usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät
mukanaan?"

"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan
paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia.
Minun vikani se ei ole, hyvästi."

Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi
tämä muuttui.

"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta
suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo
kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä
velvollisuuksistaan."

Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen
Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi
silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen.
Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet
vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa;
Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa
johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin
paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te!
Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen
nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän
kuin kummalliselta."

"Mitäs Te sillä tarkoitatte, pyydän?" vastasi Diederich omasta
puolestaan. "Teidän piti kylläkin tietää yhtä hyvin kuin minunkin,
arvoisa neiti, mitä Teillä oli odotettavana tuolta puheenaolevalta
herralta. Sillä missä mieliala on löyhä, siellä on kaikki löyhää."

Kun Guste tarkasti häntä pilkallisesti, niin hän sanoi ankarammin:

"Minä ennustin Teille tämän kaiken oikein."

"Siksi, että se Teille niin soveltuu", vastaa Guste myrkyllisesti.
Ja Diederich sala-ivalla: "Hänhän on toimittanut niin, että minun
pitäisi sekottaa hänen keittopataansa. Ja jos tuo pata ei olisi ollut
käärittynä ruskeisiin lappuihin, niin hän olisi jo kauan sitten
antanut sen kiehua yli laitojensa."

Silloin Gusten kieli vasta laukesi. "Onkos Teillä aavistustakaan!
Sellaista se on, sitä minä en voi antaa hänelle anteeksi, sitä, että
_kaikki_ oli hänestä aina samantekevää, vielä minun rahanikin!"

Diederich oli järkytetty, "Sellaisen kanssa ei pidä ryhtyä
mihinkään", hän huomautti. "Sellaiset eivät osaa mihinkään pysähtyä,
vaan luiskahtavat aina sormien välistä." Hän nyökäytti painavasti.
"Jolle raha on samantekevää, se ei ymmärrä elämää."

Guste hymyili kalpeasti. "Te ymmärrätte sen loistavasti."

"Toivokaamme", sanoi Diederich. Guste tuli lähemmäksi, vilkutti
hänelle viimeisten kyynelten lävitse.

"Oikeassapa olette ollut. Mitähän luulette, jos minä tekisin tästä
lopun?" Hän väänsi suutaan. "Minä en ole kuitenkaan häntä ylipäänsä
rakastanut. Olen vain odottanut tilaisuutta päästäkseni hänestä
eroon. Nyt hän on niin alhainen ja menee itsestään... Silloin me
teemme sen ilman häntä", hän lisäsi katsahtaen houkuttelevasti.
Mutta Diederich otti vain nenäliinansa takaisin, kaikesta muusta hän
näytti kiittävän. Guste käsitti, että Diederich ajatteli yhä vielä
yhtä ankarasti kuin silloin rakkaudenkammiossa; sitä nöyremmin hän
käyttäytyi.

"Te viittaatte siihen asemaan, missä minä nyt olen."

Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa.
"Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda
mitään!"

"Enkä minä."

Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen
kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla
on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän
tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.

Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin --", hän alotti ja
pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi
Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä
vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja
suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta,
mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria
ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota
turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."

Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen
ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä
ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin
aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin
Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän
sanoi ja salamoi.

Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti,
"mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me
etsimme minun sormustani, äiti", -- minkä jälkeen rouva Daimchenkin
laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun
aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!"
Hän nousi päättäväisesti ylös.

"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."

Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti.
Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata.
Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta
juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin
hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo
perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."

Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti,
että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu
sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten
määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati
omaisuuden yhteisyyttä -- ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen
ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin
hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa
ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää
suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on
taas heti tipotiessään?"

Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella.
Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta,
lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi
rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran
kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat,
kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä,
sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut."
Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle
rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!... Tultiin hyvin iloiselle
tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan
vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet
polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin.
Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich
päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen
täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä
tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.

Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain
tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista
miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan
tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille
yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden
sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi;
tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään
merkitystä minun olosuhteissani."

Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää
taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa
kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin,
hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste
tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä
kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich
näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen
helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin
vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan
istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa
keskinäisessä puuhassa.

Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä
iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä
kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi
istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä
plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt
ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste
oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että
he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.

"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti
Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika
sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti
ei voinut mainita --. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan
aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.

"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti,
ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen
taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset
hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine
jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana;
ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike.
Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän
ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun
oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti
halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!"
Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta,
joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä
ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja
täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli
kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa,
idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi,
hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan.
Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön
piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi,
että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki
säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi,
sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa
menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti
lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He
olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä
varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään
näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät
keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen
ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta;
mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman
muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa
tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää
läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja
onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi:
olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.

Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen
varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten
tuokin, jonka kanssa tuokin --. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai
tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja
Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun
naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko
tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti
lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä
juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta,
sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen
juutalaisrotu.

Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan
saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut
käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti
germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen
hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet.
Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili
rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste
riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun
Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin
tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" --
"Juutalainen?" -- "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen
nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on."
Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi
hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma.
Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut
estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus
liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia.
Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä
ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin
nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan
tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin
tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai
ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin
tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich
niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi
tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä
hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman
hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa
korkeampia voimia!... Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui
täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa
kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen.
Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru.
Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien
juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää
missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään
tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt
koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi
Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin -- sillä välin kun
Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen
olkapäätään vastaan.

Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti
mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen
edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten
paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen
voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti,
kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.

Toinen näytös -- Guste söi edelleen makeisia, melkein
alttiiksiantautuneena -- toi kohottavalla tavalla esiin sen
vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä
vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa
suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä,
jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli
jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse,
toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin
muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään
sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui
mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi... Elsaan, tuohon tyhmään
hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin
avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa
voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea
ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme
sitä."

Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti
sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet
itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia
ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin
uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen
mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me
saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.

Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui.
"Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä
ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." -- "Juutalaista
röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta
Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti
kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen
kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei
pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut
todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija
Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu
millään lailla epäillä.

Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein
kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun
niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana.
Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan,
kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin
olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä
katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun
merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen.
Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä
ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich,
jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen,
nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.

Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle
"hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat
toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät
mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat,
sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, -- minkä ohessa heidän
kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen
orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se
olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät
yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin.
Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin
jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi
kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta
ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä
sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"

Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti
varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta.
Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du
nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja),
silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti
kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi,
salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan
lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista
vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita
jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään
mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich
jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin
Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa
sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia
salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin
pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta
naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä
kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.

Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki
kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das
deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan
puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee
osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti
päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla
minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän
syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun
kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman
muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa
arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä
mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan
kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät
voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen,
mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he
koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään
seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja
luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen
röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa.
Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka
Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta
päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu
Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä,
jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja
vilpittöminä, kuten aina.

"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten
päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan
olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.

"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään
vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja
sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä."
-- "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti.
"Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä
jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me
taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat
tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti --." Yksi
kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa
arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa!
Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus.
Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti
nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä,
jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.

Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta,
jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista
taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki
kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa
kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen
alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja
kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti
herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput,
nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja
sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä
taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich
den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson
hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan
keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa,
oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan
keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta
sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei
olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on
yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi
niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut
Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin,
minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman
lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se
ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin
ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä.
Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se
onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."

"Miksi?" kysyi Guste.

"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että
sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."

"Ja mikä tulee sitten?"

"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei
ole niin tärkeätä."

"Entäs romaani?"

"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään
saksalaista: sen sanoo jo nimikin."

       *       *       *       *       *

Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella
ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman
vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin
piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja
Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli
leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin
asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä
keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka
oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt
täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi
nyt useammin liikekirjoihinsa... Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui
konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin
hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän
se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä
tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja
Diederich meni itse avaamaan.

Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään
vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti
napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti
lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä
tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme
ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä
myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä?
Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman
katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä.
"Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa",
huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia.
Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa
tukkoon ja myykää, muuten piru perii."

Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä,
että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen
sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä
olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän
merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti
siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti
vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen
pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin
ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla
hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi -- ja Diederich, jonka valtasi
hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten
olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona",
hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille:
"Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten
pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen,
rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.

Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä.
"Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta
sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra
takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit,
naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa
hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen;
hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti
toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi
hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten:
"Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"

"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani
senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?... Vai niin, ostan
mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa
kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien
asiamiehenä. Kunnianasia."

"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"

"Satakaksikymmentä koko kirstusta."

Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen
kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin
yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."

"Ei synny mitään" -- Diederich teki varomattoman liikkeen
uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti
hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle
kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski
Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi
pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä
poltettu, -- ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti
silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte,
muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii
tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne.
Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos
olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä,"
-- mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti
saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi,
lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!... Levottomalla katseella hän
silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa.
Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä
asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella
mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella?
Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun,
liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän
sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen
heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin
Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te
tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.

"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen
suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."

"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän
yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.

"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun
yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän
vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi.
Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte
täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte
liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"

"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän
läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain
kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.

"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi
katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen
kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa
suurmiehenpolitiikkaa."

Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vielä
Teidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia.
Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämän
talon."

"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin,
kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa
kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja
äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille!
Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en
saata Teitä onnettomuuteen!"

Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät
hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen
nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te
olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä
en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"

Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen.
Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten
vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina
vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun
säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi
aikaa kuin mahdollista."

"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa
iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa
vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän
poistui.

Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin
"tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin.
Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili.
"Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen
maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen
'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä
kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen
maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on
suurenmoisia mahdollisuuksia."

Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi,
kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut
aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä
lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen
varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta
vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti
puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.

Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat
hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä
salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä!
Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja
Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä... Lopultakin!
Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut
minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki
hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä
lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin
pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli
jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei
näkynyt ollenkaan.

Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi
muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan.
Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan.
Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän
piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja,
joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt.
Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt
muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä
silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan
mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut,
saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden
kesken... Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja
nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt
melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen
nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta... Voi
sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat
kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen
sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä.
"Hänen Majesteettinsa... Kuulumaton armo... Vaatimattomat ansiot,
koskaan horjumaton uskollisuus..." Hän kumarteli, hän laski käden
sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä
ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen,
antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli
pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin
nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli
tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld,
afäärejä ja mainetta!

Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai
sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin
niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria
asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään -- ja Diederich
ja Guste olivat jo tiessään.




VI.


Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat
mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät
vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä,
minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti.
Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta
kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä
toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi
ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille,
Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich
kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän
taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät
aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät
ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli
smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli
nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen
asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa
heidän paikalleen.

Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin
neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei
kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui
melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava
ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata
riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä
kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana
päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä
ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut,
jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan
aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat
illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei
voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta
silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari
oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta.
Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui
ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai
ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi
jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin
on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen
katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen
nainen!"

Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti
hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi
yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse
kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja
Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja
elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä
tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia,
niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin
olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen
rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä
uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia
nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot
näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän
pitäisi tutustua!

Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia
läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän
koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille,
mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti
vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te
kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin
amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä
sen viisaammiksi.

Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi
toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui
junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli
pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten
intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!"
hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu
sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" -- "Mutta jos
hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich
ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi
luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä
jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä
tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa --" Ja hän teki täpärän
kädenliikkeen.

Sitten tultiin perille -- mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot
olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta
eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka
heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan
Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen
ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin.
Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi
hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat.
Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta
eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan,
hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa.
Oikealla oleva kumartui eteenpäin -- ja he näkivät toisensa,
Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti
silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich
juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä
ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan
kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää,
sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla
vieras joukko taputteli heille käsiään.

Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo
kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.

Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat
ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista
hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä
takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle,
että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti
yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin,
mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän
myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä... Kun minä
ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä
hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen
ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.

Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee
aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä.
Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa.
Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja
asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama,
palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä -- ja
Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan
ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista
sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten
hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen.
Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku
vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli
porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi
levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen
jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin
portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich
pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi.
"Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich
otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain
luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa
hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari
lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään
päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa
keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen
oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija
astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa,
kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu
heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi:
"Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana...
Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä
vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla
juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta
kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli
taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä... Hän
jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä
ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä!
Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi,
vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" -- ja joukon
villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla
czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu,
ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä
jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää.
Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti,
minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies
teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että
joku näytti pyytävän ohjeita, -- ja silloin Diederich jakoi niitä
epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi
vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden
takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja,
Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin
hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen
vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti,
ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut
hänen rinnassaan... kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä
kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista
velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta
suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä
keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää
ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät
kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria
vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin
portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa
etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja
huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet
jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä.
Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt
joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli
iloista hyväntahtoisuutta.

Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli
aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä
näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää
vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja
hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen
soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri
päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti.
"Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!"
Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän
odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja
nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.

Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän
tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli
seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt;
ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli
tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä
minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö,
käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti
sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi
suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia.
Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin
hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti
hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat
kokoon -- ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi
esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen
siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä.
Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada
oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti
henkeään -- sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!...
Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt
makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich,
valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui
vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä
nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla
sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta
esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus,
sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli
saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut
sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties
pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti -- aivan turhaan -- pötkiä
tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston
huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi
Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä
peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä.
Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut
mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen
puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin
kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti
hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä
kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi
antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä
keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi
uudestaan.

Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön
asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen
Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi
viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa
lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle
tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista
henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen
etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari... Kansa
näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan,
punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä
olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan
rautaisella katseellaan -- mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen
häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon
niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut
uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka
olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle
vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi.
Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin
hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs
heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin
kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin
porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään,
keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden
vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen
kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys
olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen
piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich
keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa
esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein
silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini,
joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin,
vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä,
niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki
yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi
hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita.
Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot
käännettyinä muuria kohden... Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari!
Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät
tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia
tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat
hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa
palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti
kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan
nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut,
eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.

Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti
tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt
minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä
varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa
pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää,
että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli
hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin,
selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä.
Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset
menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän
itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä
jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika... Jos joku oli
tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja,
jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa
sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten
taas heti takaisin, vain --." Siinä katseessa, jonka hän singahutti
keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich
tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi;
ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen
salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa
jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän
sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää,
mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin... Niin, no, katsopas
nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi.
Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin
siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan
jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa,
tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä
kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa
hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä
huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta
pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina!
Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun
Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun
yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.

       *       *       *       *       *

Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli
sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän
ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä -- sillä sisällä, tiskin takana,
hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes
takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste
sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen
hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret
edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän
olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä,
"että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille
hammasharjaa." -- "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin.
"Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb
Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" -- hän heitti
päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen
hänen päämiehensä saattoi asua -- "hän voi kyllä tarjota kaupaksi,
mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole
opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan,
että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." -- "Miksi Te
sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena.
Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen
täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän
kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin
hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" -- "Enpä
tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut
suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta
Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän
olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli
pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä,
niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille
-- minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä
välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten
Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli
tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon
vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä
eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin
hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin
uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet
oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä
katsahtikin häneen.

Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli
kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti
Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä
määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta
nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut
Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen
vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet
puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta
luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli
monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen
etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet
varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja
niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä,
jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan.
Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä!
Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden
päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia... Tässä kohden Guste
uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti
pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti
välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin,
niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat
odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich
ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa
vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien
myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa
vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen
kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään
vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään
kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä
märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt
tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi
kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen
Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä
välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin
viipymättä koolle.

Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin
eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä
perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori
oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet
jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki
sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman
mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava
ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen,
nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta,
mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö
häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi
aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten
kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki
olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei
myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän
herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman
tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa
tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti,
missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen
jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo
patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä
-- jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli
hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten
lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä
suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen
asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla
rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän
työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin,
sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit,
Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena
suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä
sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä
hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka
niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme"
-- hän osoitti lennokkaasti Kunzea -- "sille miehelle on meidän
rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän
ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan --" "Ja
näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos
te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka
vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi
Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui
syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä
leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin
tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle
raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus
voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä
olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana,
pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä
olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää.
Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat
valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen
on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri,
kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin
hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja
Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich
tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja
se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä
ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän
yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta
kuitenkin vahvasti.

Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki
sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään
häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä
uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan
kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" -- ja hän ojensi
sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta
tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei
ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada
rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra
tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana
sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta
Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun
ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu
Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu...
Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko
hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen
vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa
seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas!
Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä
tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin
koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin
laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun
kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa
kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että
pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne
ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta
herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa
puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi
Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli
käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan... Mutta Kühnchenkin, joka
pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi
nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet
pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli
päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen
kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta?
Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina
oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi
meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä..." Riitti,
Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle
jalomielisesti.

Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen
terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua
innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli
Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja
niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.

Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin
valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun
vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka
suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich
asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä
tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet
uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot,
joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi...
Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme
hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja
minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja
Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä,
jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt,
niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä
julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä,
minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme
vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti
kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään,
ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa
heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille
siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa
silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia
miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin
ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään
asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden
viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka
taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja
sitten he läksivät jälleen liikkeelle.

Mutta herratkaan eivät hukanneet aikaa. Kunze itse meni jäykin
askelin työhönsä, selittämään sotilasyhdistyksen jäsenille
tilannetta. "Luulevatko miehet", hän selitti, "saavansa
tulevaisuudessa edelleen kuulua vapaisiin ammattiyhdistyksiin!
Vapaamielisyyden me karkoitamme heistä myöskin! Tästä päivästä
lähtien alkaa terävämpi äänensävy!" Pastori Zillich lupasi alkaa
samanlaisen toiminnan kristillisissä yhdistyksissä, sillä välin kuin
Kühnchen etukäteen haaveksi viimeisen luokan oppilaiden tuoreesta
innostuksesta, joiden piti kiitää polkupyörillä läpi kaupungin
ja vetää perässään valitsijat vaaliuurnalle. Mutta väsymättömin
velvollisuudentunne täytti kuitenkin Diederichin. Hän hylkäsi kaiken
levon; puolisolleen, joka makasi sängyssä ja vastaanotti hänet
moitteilla, hän vastasi salamoiden: "Minun keisarini on tarttunut
miekkaan, ja kun minun keisarini tarttuu miekkaan, niin silloin ei
ole enää mitään aviollisia velvollisuuksia. Ymmärsit?" Minkä jälkeen
Guste kääntyi tylysti ympäri ja väänsi viimeisillä viehätyskeinoilla
koristetun höyhenpatjan torniksi itsensä ja tuon seuraa karttavan
välille. Diederich hillitsi mielipahan, mikä pyrki valtaamaan
hänet, ja kirjoitti viivyttelemättä varoitushuudon vapaamielistä
lastenseintä vastaan. "Netziger Zeitung" painatti sen myöskin, vaikka
siinä pari päivää sitten olikin ollut tohtori Heuteufelin kirjoitus,
mikä lämpimästi suositteli lastenseintä. Sillä, kuten toimittaja
Nothgroschen selitti, sivistyneen porvariston äänenkannattajan
tuli, tilaajiensa vuoksi, koetella jokaista uutta esiinsukeltavaa
ideaa sivistyneen omantunnon koetinkivellä. Ja tämän teki Diederich
kerrassaan tuhoavalla tavalla. Kenelle oli sellainen lastenseimi
luonnon mukaan ensi sijassa määrätty? Aviottomille lapsille. Mitä se
siis suosi? Pahetta. Tarvittiinko sitä? Ei pienimmässäkään määrässä,
"sillä me emme, jumalankiitos, ole ranskalaisten surullisessa
asemassa, jotka demokraattisen hillittömyyden seurausten vuoksi
ovat jo joutuneet suorastaan sukupuuttoonkuolemisen asteelle.
Palkitkoot he aviottomia lapsia, koska he eivät muutoin saa itselleen
sotamiehiä. Mutta me emme ole alkaneet lahota, me iloitsemme
jälkeläistemme rajattomasta lisääntymisestä. Me olemme maan suola!"
Ja Diederich osoitti numeroilla "Netziger Zeitungin" tilaajille,
milloin heitä ja heidän kaltaisiaan tuli olemaan sata miljoonaa,
ja miten kauan korkeintaan tuli vielä kestämään siihen, että koko
maailma oli saksalainen.

Täten oli kansallisen vaalikomitean mielestä suoritettu
"keisarinpuolueen" ensimäisen vaalikokouksen valmistelut. Sen piti
tapahtua Klappschilla, joka oli saattanut salinsa patrioottiseksi.
Kuusista tehdyissä seppeleissä loisti kirjoitukset: "Kuninkaan tahto
on korkein käsky." "Teillä on vain yksi vihollinen, ja se on minun
viholliseni." "Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni." "Minun
suuntani on oikea." "Kansalaiset, herätkää unestanne!" Heräämisestä
pitivät huolta Klappsch ja neiti Klappsch, joka viimemainittu
toi aina kaikkialle uutta olutta, pistämättä niin tarkkaan,
kuten tavallista, lasien lukua laskuun. Näin ollen Kunze, jonka
puheenjohtaja, pastori Zillich, esitti kokoukselle, otettiin vastaan
jo hyvän mielialan vallitessa. Diederich tosin, joka pysytteli
konttorissa olevan savupilven takana, teki sen epämiellyttävän
havainnon, että Heuteufel, Cohn ja muutamia heidän seuralaisiaan
oli saapunut saliin. Hän vaati tilille Gottlieb Hornungia, jonka
huolena oli tarkastuksen pito. Mutta tämä ei tahtonut antaa millään
lailla moittia itseään, hän oli kiihtynyt, oli nähnyt liian paljon
vaivaa ihmisten kokoonhaalimisessa. Niin monta hankkijaa kuin keisari
Wilhelmin patsaalla jo oli hänen agitatsiooninsa johdosta, kaupunki
ei voinut mitenkään tyydyttää, vaikkapa Kühlemann olisi kuollut
kolmestikin! Hänen, Hornungin kädet olivat turvonneet kaikkien
vastakäännytettyjen patrioottien tervehdyksistä! He olivat asettaneet
hänelle vaatimuksia! Pienin oli kuitenkin se, että hänen piti yhtyä
johonkin rohdoskauppiaaseen. Mutta Gottlieb Hornung protesteerasi
sellaista demokraattista eroituksenteonpuutetta vastaan.
Leijona-apteekin omistaja oli juuri sanonut hänet irti, ja hän oli
lujempi kuin koskaan ennen päätöksessään olla myymättä sieniä tai
hammasharjoja... Sillä välin Kunze änkytti ehdokaspuheessaan. Sillä
hänen synkkä ilmeensä ei voinut olla ilmaisematta Diederichille, että
majuri ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tahtoi sanoa, ja että
vaalitaistelu teki hänet perin ujoksi. Hän sanoi: "Hyvät herrat,
armeija on ainoa tuki," kun silloin kuitenkin joku huusi Heuteufelin
läheltä: "jo laho," niin Kunze sekaantui heti ja lisäsi: "Mutta kuka
sen kustantaa? Porvari." Heuteufelin ympäriltä huudettiin hyvä,
hyvä. Jouduttuaan näin väärälle suunnalle Kunze selitti: "Siksi me
kaikki olemme tukia, sitä voimme vaatia, ja voi monarkkia --" "Aivan
oikein!" vastasivat vapaamieliset äänet, ja hyväuskoiset patriootit
huusivat mukana. Majuri pyyhki hikeään. Ilman hänen tarkoitustaan
hänen puheensa muuttui sellaiseksi, kuin olisi pitänyt sitä
vapaamielisten yhdistyksessä. Diederich kiskoi häntä takinliepeistä
ja rukoili häntä lopettamaan, mutta Kunze yritti sitä turhaan:
hän ei keksinyt keinoa, miten olisi päässyt "keisarinpuolueen"
vaalitunnuslauseisiin. Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kävi
äkkiä tummanpunaiseksi ja sysäsi esiin odottamattoman rajusti:
"Hävitettävä viimeistä vesaa myöten! Eläköön!" Sotilasyhdistys
osoitti jyrisevätä suosiota. Sinne, missä ei innostuksesta huudettu,
ilmestyi kiireesti Diederichin viittauksesta Klappsch tai neiti
Klappsch.

Heti kohta tohtori Heuteufel pyysi puheenvuoroa, mutta Gottlieb
Hornung ennätti aikaisemmin. Omasta puolestaan Diederich pysyi
mieluummin taka-alalla, puheenjohtajan ja muiden toimikunnan
jäsenten savupilven takana. Hän oli luvannut Hornungille kymmenen
markkaa, ja Hornung oli siinä asemassa, ettei voinut kieltäytyä.
Kirskuen hän nousi lavan reunalle ja tulkitsi arvoisan herra
majuri Kunzen puhetta sillä lailla, että armeija, jonka hyväksi
he kaikki olivat valmiit uhraamaan kaikkensa, oli paras turva
demokratian likatulvaa vastaan. "Demokratia on puolisivistyneiden
maailmankatsomus", hän vakuutti. "Tiede on sen kumonnut." "Aivan
oikein!" huusi joku; se oli se rohdoskauppias, joka oli tahtonut
liittyä hänen liikekumppanikseen. "Herroja ja palvelijoita tulee
aina olemaan!" määräsi Gottlieb Hornung, "sillä luonnossa on myöskin
asianlaita siten. Ja se yksistään on totta, sillä jokaisella tulee
olla yläpuolellaan joku, jota hän pelkää, ja alapuolellaan joku,
joka häntä pelkää. Mihin me muutoin joutuisimme! Jos jokainen
vastaantulija kuvittelisi olevansa itsessään jotakin ja pitäisi
kaikkia samanlaisina! Voi sitä kansaa, jonka perityt, kunniakkaat
muodot häviävät demokraattiseen sekasotkuun ja jonka keskuudessa
persoonallisuuden rikkirepivä katsantokanta pääsee voitolle!" Tässä
Gottlieb Hornung pani käsivartensa ristiin ja kurkotti kaulaansa.
"Minä", hän huusi, "joka olen kuulunut ylenhienoon osakuntaan ja
tunnen iloisen verenvuodatuksen värien kunniaksi, minä pyydän päästä
myymästä hammasharjoja!"

"Entäs pesusieniä?" kysyi joku.

"Niitä myöskin", päätti Hornung. "Minä pyydän päästä siitä, että
joku vielä tulisi. Ihmisen tulee aina tietää, kuka on hänen
edessään. Kullekin omansa. Ja siinä mielessä me annamme äänemme
vain sellaiselle ehdokkaalle, joka myöntää keisarille niin monta
sotilasta, kuin hän tahtoo. Sillä joko meillä on keisari tai ei!"

Sen sanottuaan Gottlieb Hornung vetäytyi takaisin ja katsahti,
alaleuka pitkällä ja kulmat rypyssä, suosion kohinaa. Sotilasyhdistys
ei voinut pidättäytyä kulkemasta hänen ja Kunzen ohi olutlasia
heilutellen. Kunze otti vastaan kädenpuristukset, Hornung seisoi
siinä jäykkänä -- eikä Diederich voinut olla tuntematta katkeruutta
sen johdosta, että nämä kaksi toisen luokan persoonallisuutta
saivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka hän oli luonut. Hänen
täytyi suoda heille kansansuosio sillä hetkellä, sillä hän tiesi
paremmin kuin nuo molemmat hölmöt, mihin tämä kaikki tähtäsi. Koska
kansallinen ehdokas lopultakin oli vain sitä varten olemassa, että
Napoleon Fischerille saatiin värvätyksi apujoukko, niin parasta
oli, kun ei vetänyt itseään esille. Heuteufel kylläkin koetti saada
Diederichiä esiintymään. Puheenjohtaja, pastori Zillich, ei voinut
enää kauemmin kieltää häneltä puheenvuoroa, ja niin hän alkoi heti
lastenseimestä. Lastenseimi oli sosiaalisen omantunnon ja ihmisyyden
asia. Mutta mitä oli keisari Wilhelmin patsas? Keinottelua, ja
turhamaisuus oli säädyllisin niistä vaikuttimista, joilla tultiin
keinottelemaan... Kuulijain joukossa olevat hankkijat kuuntelivat
kipein tuntein, sieltä ja täältä kuului pidätettyä murinaa. Diederich
vapisi. "On olemassa ihmisiä", väitti Heuteufel, "joita ei liikuta
sadanmiljoonan lisämäärärahan myöntäminen sotilastarkoituksiin, sillä
he tietävät jo, miten he saavat sen itselleen takaisin." Silloin
Diederich ponnahti pystyyn: "Pyydän puheenvuoroa!" ja hankkijain
tunteet rähähtivät hyvä-, hohoo- ja alashuutoihin. He kirkuivat aina
siihen asti, kun Heuteufel oli poistunut ja Diederich seisoi lavalla.

Diederich odotti kauan, ennenkuin kansallisen suuttumuksen meri
oli asettunut. Sitten hän alotti. "Hyvät herrat!" "Hyvä!" huusivat
hankkijat, ja Diederichin täytyi uudestaan odottaa samanmielisten
tunteiden ilmakehässä, missä hengittäminen oli hänelle helppoa.
Kun he antoivat hänen puhua, niin hän ilmaisi yleisen suuttumuksen
sen johdosta, että edellinen puhuja oli uskaltanut saattaa
epäluulonalaiseksi kokouksen kansallisen mielialan. "Kuulumatonta!"
huusivat hankkijat. "Tämä vain osoittaa meille", huusi Diederich,
"miten ajanvaatima 'keisarinpuolueen' perustaminen oli! Keisari itse
on käskenyt niitä, jotka tahtovat vapauttaa hänet kumouksen rutosta,
liittymään yhteen. Sitä me tahdomme ja siksi on meidän kansallinen ja
keisarille uskollinen mielialamme sellaisten henkilöiden epäluulojen
yläpuolella, jotka itse ovat vain kumouksen esihedelmiä!" Ennenkuin
suosionosoitukset ennättivät puhjeta, Heuteufel sanoi hyvin selvästi:
"Odottakaamme loppuun asti! Uusintavaalit!" Ja vaikka hankkijat heti
hukuttivatkin kaiken jatkon pauhinaansa, huomasi Diederich jo näihin
sanoihin kätkeytyneen niin vaarallisia viittauksia, että hän siirtyi
toiseen asiaan. Lastenseimi oli paljon vaarattomampi ala. Miten? Sen
piti olla sosiaalisen omantunnon asia? Paheen purkaantumispaikka se
oli! "Sellaisen me saksalaiset jätämme ranskalaisille, jotka ovat
kuoleva kansa!" Diederichin tarvitsi vain lukea ulkoa "Netziger
Zeitungissa" julkaisemaansa kirjoitusta. Pastori Zillichin johtama
nuorisoseura ja kristilliset kauppa-apulaisetkin taputtivat käsiään
joka sanalle. "Saksalainen on siveä!" huudahti Diederich, "siksi
me voitimme vuonna seitsemänkymmentä!" Nyt oli sotilasyhdistyksen
vuoro jyristä innostuksesta. Komitean pöydän takaa Kühnchen ponnahti
pystyyn, heilutti sikaariaan ja kähisi: "No, lyökäämme heidät taas
pian uudestaan!" Diederich nousi varpailleen. "Hyvät herrat!" hän
huusi tarmokkaasti kansallisiin aaltoihin, "keisari Wilhelmin patsaan
pitää olla kunnioituksen osoituksena sille ylevälle isoisälle, jota
me kaikki, sen voin sanoa, kunnioitamme melkein kuin pyhimystä, ja
samalla lupauksena ylevälle pojanpojalle, meidän jalolle, nuorelle
keisarillemme, lupauksena siitä, että tahdomme pysyä sinä, mitä
olemme, nimittäin siveinä, vapauttarakastavina, totisina, uskollisina
ja urhoollisina!"

Tässä hankkijat eivät voineet enää pidättyä. Itsensäunhoittavina
he hekumoivat ihanteessa -- eikä Diederichkään enää tiennyt
mitään maallisista taka-ajatuksistaan, salatuumistaan, ei mitään
sopimuksistaan Wulckowin kanssa, ei mitään salaliitostaan Napoleon
Fischerin kanssa, liioin ei mitään salaperäisistä aikeistaan
uusintavaaleihin nähden. Puhdas innostus kohotti hänen sielunsa
korkeuksiin, missä häntä huimasi. Vasta jonkun ajan kuluttua hän
saattoi huutaa. "Hyljätä ja kaikella ankaruudella pidättää heille
sopivissa rajoissa on sentähden niiden menettelynä, jotka eivät muuta
tahdo kuin veltostuttaa meidät väärällä humanismillaan!" -- "Missäs
sitten asustaa se Teidän oikea humanisminne?" kysyi Heuteufelin
ääni ja sai siten kokoontuneiden kansallisen mielialan siinä määrin
kiihdytetyksi, että Diederichin puhetta saatettiin vain paikoittain
kuulla. Ymmärrettiin, että hän ei tahtonut mitään ikuista rauhaa,
sillä se oli vain unelma, eikä edes mikään kauniskaan. Sensijaan hän
kaipasi ja tahtoi sparttalaista rodunkasvattamista. Heikkomieliset
ja siveyden sääntöjen rikkojat oli kirurgisin toimenpitein estettävä
lisääntymästä. Tässä kohden Heuteufel läksi pois kokouksesta
hengenheimolaisineen. Ovelta hän huusi vielä: "Kumouksen Te myöskin
kuohitsette!" Diederich vastasi: "Teemme sen, jos vielä kauan
nurisette!" "Teemme sen!" kaikui kaikilta haaroilta. Kaikki olivat
äkkiä jalkeilla, panivat vastalauseita, ilakoivat ja sekottivat
ylevät tunteensa. Diederich, suosionosoitusten peittämänä, horjuen
uskollisten saksalaisten rynnäköstä, jotka kaikki tahtoivat puristaa
hänen kättään, ja kansallisten olutlasien ympäröimänä, jotka hänen
kanssaan kilistivät, katsoi lavaltaan saliin, mikä hänen hurmion
hämmentämissä silmissään näytti pitemmältä ja korkeammalta. Ylimpien
savupilvien välistä väikkyi häntä vastaan hänen herransa käskyt:
"Kuninkaan tahto!" "Minun viholliseni!" "Minun suuntani!" Hän tahtoi
istuttaa ne kohisevaan kansaan -- mutta hän tarttui kurkkuunsa,
mitään ääntä ei kuulunut: Diederichin ääni sortui kokonaan. Sitten
hän etsi surullisella katseellaan Heuteufelia, joka valitettavasti
oli poistunut. "Minun ei olisi pitänyt häntä sillä lailla kiihdyttää.
Jumala armahtakoon, miten hän nyt minua pensselöi."

       *       *       *       *       *

Heuteufelin pahin kosto oli siinä, että hän kielsi Diederichiä
menemästä ulos. Taistelu kävi päivä päivältä rajummaksi, ja kaikki
olivat sanomalehdessä, sillä kaikki puhuivat: vieläpä pastori
Zillichkin ja toimittaja Nothgroschenkin, puhumattakaan mitään
Kühnchenistä, joka samalla kertaa piti puheita kaikkialla. Yksistään
Diederich huuhtoi kurkkuaan mykkänä uudessa, muinaissaksalaisesti
kalustetussa salissaan. Ikkunan luota, korokkeelta, katseli häntä
kolme pronssista veistokuvaa, jotka olivat kaksi kolmannesta
luonnollisesta koostaan: keisari, keisarinna ja Säckingenin
torvensoittaja. Ne hän oli sattumalta ostanut Cohnilta; vaikka
Cohn olikin peruuttanut paperitilauksensa eikä ollut vieläkään
kansallinen, niin Diederich ei ollut tahtonut jättää niitä
hankkimatta huoneisiinsa. Guste soimasi häntä siitä, kun Diederich
oli moittinut hänen hattuaan liian kalliiksi.

Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin
pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva
Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui,
muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan
maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä,
että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus
Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui
punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä.
Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle
myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään
aavistanut, puolelleen.

Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan,
oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti
keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita
kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt
itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään,
jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin
perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa...
Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin
käymään neiti Brietzenien luona -- vaikka nämä eivät olleet koskaan
käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu
niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla,
käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän
piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa... Emmin
seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan
suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan
edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä
Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi
sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan
kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa
tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin
jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen
ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen
ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi
riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva
Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen
kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin,
jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen.
Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan
palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän
meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet
joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla
Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään,
niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin
tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä
kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili
neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.

Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei
mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla
tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille
silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja
sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi
kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti,
heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no",
murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten
kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti
Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich
pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä
luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin
vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren."
Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se
on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin,
koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon,
ja tänään sanoi myöskin Minna --." Sitä pitemmälle hän ei päässyt.
"Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa!
Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä
minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä
minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä,
niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette
taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei
voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin
jälkeen, kun tämä poistui.

Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla
esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä
monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut
enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt
häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät
olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer
oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue"
tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti
kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa
--. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä
sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä
sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa... Niin hän läksikin, eikä
suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen -- ja vielä hän sai havaita,
että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen
Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se
tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja
kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain
haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen.
Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin
tulla puheilleen.

"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari
virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.

"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin
vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte
luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja
silloin saatte jotakin kokea!"

"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään
kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään
ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti
lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra
tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä
lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat..." Ja
hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta,
että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille
sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:

"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin
toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme
ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa
kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."

"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta
ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä
tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita
niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada
Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla,
jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei
ole kansallinen."

"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.

"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän
hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."

Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä
haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä
näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä
minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."

Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan
huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies!
Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina
aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään -- ja
nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi
kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän
hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa
suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat,
että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat
hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät
nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä
tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle
persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan
keisarin puolueen oikea perustaja?... Kaikkialla kavallusta, juonia,
vihamielistä epäilystä -- missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.

Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa
vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich -- oli selvää,
mistä persoonallisista syistä -- antoi Jadassohnin puhua ja miten
Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden
isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon
Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa
menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia.
Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä
pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi,
sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka
mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat
silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli
epäillyttävä joukko -- ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien
ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä
verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.

Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja
kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat
oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan.
Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään
kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin
katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta
hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen
kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti
uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään
antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty
lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut
Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi
hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain
siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin
siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä
kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi
ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun
pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut
näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa
keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli
eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut
ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha
Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä... Hengessään hän näki
tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän
kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli
törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja
ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta
nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!

"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä
Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich
pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin
mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, -- meni ikkunalle,
kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja
kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun
Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin
pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten
hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon
Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa
kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi
paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä
elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun
on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat
keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei
ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich
hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen
miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi
suunsa.

"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat
vielä tulleet."

"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me
olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat
jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin,
jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."

"Miten niin?" tokasi Emmi.

"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki
suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on
siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."

"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että
hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi
uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha
rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli
uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta.
Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän
näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui
kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty.
Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne
olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei
ilmaissut mitään -- ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti
ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään,
tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä...
Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen.
Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi
kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.

Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo
kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin
sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli
päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä
pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin
kalinaa pesupöydän luota -- ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi,
löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän
ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli
jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti,
minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät
ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!"
komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki
oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti
pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli
sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs
sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti
häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä
enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään,
vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä.
Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen
pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi
helpoituksesta.

Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat?
Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"

Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs -- mitäs sinä sitten
tahdot tehdä?"

Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se
on samantekevä."

"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä
taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin,
niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona.
Ihminen ei ole yksin maailmassa."

Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä
häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."

Äkkiä Emmi katsahti häneen. "Entäs minä?"

Diederich huohotti. "Minun kunniani --!" Mutta hän lopetti
samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut
niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään
Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä
oikeastaan oli kysymys.

"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani
täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä
välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin,
mistä tuli vielä tuoksua:

"Kunniasanasi!"

"Jätä minut rauhaan", sanoi Emmi. Silloin Diederich tuli takaisin.

"Sinä et näytä sitten vieläkään käsittävän aseman vakavuutta. Jos se,
mitä minun täytyy pelätä, on totta, niin sinä olet --"

"Se on totta", sanoi Emmi.

"Silloin sinä et ole saattanut vain omaa elämääsi, ainakin mikäli
seuraelämä on kysymyksessä, kysymyksenalaiseksi, vaan olet tuottanut
häpeän koko perheelle. Ja jos minä nyt velvollisuuden ja kunnian
nimessä astun eteesi --"

"Silloinkin se on sillä lailla", sanoi Emmi.

Diederich pelästyi; hän alkoi ilmaista kammoaan sellaisen
kyynillisyyden johdosta, mutta Emmin kasvoista näkyi selvästi, mitä
kaikkea hän oli nähnyt ja minkä kaiken hän oli jättänyt. Emmin
epätoivon ylevyys värisytti Diederichiä. Hänessä ikäänkuin katkesi
keinotekoisia jänteitä. Hänen jalkansa jähmettyivät, hän istuutui ja
sanoi: "Niin, sanohan minulle vain --. Minä tahdon sinulle myöskin
--." Hän katsahti Emmin olemukseen, anteeksiantoa ilmaiseva sana
jäi sanomatta. "Minä tahdon auttaa sinua", hän sanoi. -- Emmi sanoi
väsyneesti: "Miten sinä sitten aijot toimia?" ja hän nojasi seinää
vastaan.

Diederich katsoi eteensä ja alas. "Sinun täytyy tosin antaa minulle
joitakin selityksiä: minä tarkoitan, tiettyjen yksityisseikkojen
suhteen. Minä arvelen, että jo ratsastustunneillasi?..."

Emmi antoi hänen arvella lisää, hän ei kieltänyt mitään eikä
myöntänyt -- mutta kun Diederich katsahti häneen, niin Emmin huulet
olivat pehmeät ja avatut, hänen katseensa hämmästynyt. Diederich
käsitti tämän, sillä hän otti häneltä pois paljon siitä taakasta,
jota hän oli yksinään kantanut, sillä, että puhui siitä. Tuntematon
ylpeys valtasi hänen sydämensä, hän nousi ylös ja sanoi: "Luota
minuun. Heti huomisaamuna minä menen."

Emmi liikutti hiljaa ja tuskallisesti päätään.

"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."

Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme
mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"

Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä
takaisin.

"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja
piti kättä suullaan.

"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.

"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"

Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti
tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta.
Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon
kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen;
ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.

Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti
vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä
oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna
esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti!
Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen
oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi
yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat,
huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan
kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi
Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään
koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, -- sillä
hän oli itse tehnyt samoin.

"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en
sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset
ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos,
kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka
tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti
lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti,
ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.

"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä,
ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja
tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut,
näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä
vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä
raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On
olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi
kuin --" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut
pysähtyneet -- minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko
oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia",
sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa
huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?"
hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla
sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin
panee tavaroitaan matkakuntoon."

"Mitä sattumaa minä saan sitten kiittää --?" alotti herra von
Brietzen, mutta Diederich teki tahtomattaan sellaisen liikkeen,
mikä ilmaisi, että tämä oli tarpeetonta. Siitä huolimatta herra von
Brietzen luonnollisesti kielsi koko asian. Hän kielsi vielä kauemmin
kuin Diederich silloin, ja Diederich tunnusti tämän sisimmässään,
sillä kun oli kysymyksessä jonkun tytön kunnia, niin luutnantin
täytyi olla aina joitakuita asteita uusteutoonia varovaisempi. Kun
viimeinkin asianlaita oli selvä, niin herra von Brietzen tarjoutui
heti veljen käytettäväksi, mitään muuta häneltä ei tietysti voinut
odottaakaan. Syvästä hädästään huolimatta Diederich otti tämän
iloisin mielin vastaan, lausui toivovansa, että aseellinen ratkaisu
kävi tarpeettomaksi, jos nimittäin herra von Brietzen --. Ja herra
von Brietzen näytti juuri sellaista naamaa, kuin Diederich oli
aavistanutkin, ja esitti juuri niitä tekosyitä, jotka jo olivat
kaikuneet Diederichin hengessä. Ahtaalle pantuna hän lausui juuri
sen, jota Diederich oli eniten pelännyt ja joka, sen hän oivalsi, ei
ollut vältettävissä. Kukaan ei tehnyt tyttöä, jolla ei ollut kunniaa,
lastensa äidiksi! Diederich vastasi tähän, mitä herra Göppel oli
vastannut, masentuneena kuten herra Göppelkin. Vasta sitten hän kävi
oikein vihaiseksi, kun joutui suureen uhkaukseensa, siihen, jonka hän
eilisestä lähtien oli uskonut tepsivän.

"Herra luutnantti, Teidän epäritarillisen kieltäytymisenne johdosta
minä katson valitettavasti olevani pakotettu saattamaan asian
everstinne tietoon."

Sanat näyttivät tosiaankin sattuvan herra von Brietzeniin. Hän sanoi
epävarmasti: "Mitäs Te luulette sillä saavanne aikaan? Sen, että saan
moraalisaarnan? No hyvä. Mutta muutoin --" herra von Brietzen sai
takaisin varmuutensa -- "mitä ritarillisuuteen tulee, siitä herra
everstillä on toki toisenlainen käsitys kuin jollakin herralla, joka
ei kaksintaistele."

Mutta silloin Diederich nousi. Hän huomautti, että herra von
Brietzenin sopi hillitä kielensä, muutoin saattoi käydä niin, että
joutui tekemisiin Uusteutonian kanssa! Että hän, Diederich, oli
tottunut iloiseen verenvuodatukseen värien puolesta, siitä olivat
hänen arpensa todistajina! Hän toivoi herra luutnantille tilaisuutta
saada vaatia taisteluun kreivi von Tauern-Bärenheimin kaltaista
miestä! "Minä olen hänet vaatinut!" Ja samassa hengenvedossa hän
väitti, ett'ei likikään myöntänyt sellaiselle röyhkeälle junkkarille
oikeutta noin vain ampua porvarillista miestä ja perheenisää. "Senhän
Te kyllä tekisitte, että viettelisitte sisaren ja ampuaisitte
veljen!" hän huusi, poissa suunniltaan. Herra von Brietzen, joka oli
samanlaisessa tilassa kuin Diederichkin, lupasi antaa passarinsa
tukita tuon kamasaksan suun, ja kun passari jo ilmestyi siihen, niin
Diederich läksi tiehensä, huutamalla kuitenkin lopettajaisiksi.
"Luuletteko Te, että me hyväksymme sotilaslakiehdotuksen Teidän
röyhkeyksienne vuoksi! Te saatte nähdä, mitä kumous on!"

Ulkona lehtokujassa hän raivosi edelleen, näytti nyrkkiä
näkymättömälle viholliselle ja päästi suustaan uhkauksia. "Siitä voi
Teille tulla vaikka tuho! Jos me vain kerran teemme tenän!" Äkkiä hän
huomasi, miten puutarhat yhä vihersivät ja tuoksuivat kevätilmassa,
ja hänelle selvisi, että luontokaan ei mahtanut mitään voimalle, joko
se sitten mairitteli tai näytti hampaitaan, voimalle, joka vallitsee
meitä ja joka on aivan järkähtämätön. Helppo oli uhata kumouksella,
mutta keisari Wilhelmin patsas? Wulckow ja Gausenfeld? Kuka tahtoi
polkea, hänen täytyi antaa polkea itseään, se oli vallan raskas
laki. Kapinaannousemisensa jälkeen Diederich tunsi taas sen vallan
salaperäisen väristyksen, joka häntä polki... Jotkut vaunut tulivat
tuolta: herra von Brietzen matkalaukkuineen. Miettimättä tarkemmin
Diederich teki puolikäännöksen, valmiina tervehtimään. Mutta herra
von Brietzen katsoi syrjään. Diederichiä ilahutti kaikesta huolimatta
tuo tuore, ritarillinen, nuori upseeri. "Häntä ei meikäläinen pysty
jäljittelemään", hän totesi.

Kun hän sitten astui Meisestrasselle, niin hänen sydäntään rupesikin
ahdistamaan. Kaukaa hän näki Emmin vakoilevan hänen tuloaan. Äkkiä
hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea siskon oli täytynyt kokea
viimeksi kuluneena tuntina, mikä ratkaisi hänen kohtalonsa. Emmi
raukka, nyt se oli ratkaistu. Valta oli kylläkin ylentävää, mutta
kun se kohtasi omaa sisarta --. "Minä en tiennyt, että se tulisi
koskemaan minua niin läheltä." Hän nyökkäsi ylös niin rohkaisevasti
kuin mahdollista. Emmi oli käynyt paljon laihemmaksi, miksi, kukaan
ei sitä huomannut? Vaalean, välkkyvän tukan alla hänellä oli suuret,
unettomat silmät, hänen huulensa vapisi, kun veli viittasi hänelle;
tämänkin Diederich huomasi tarkkanäköisessä tuskassaan. Hän nousi
portaat melkein hiipien. Emmi tuli ensi kerroksesta ja meni veljensä
edellä toiseen. Ylhäällä Emmi kääntyi ympäri -- ja nähtyään veljensä
kasvot hän meni mitään kysymättä ikkunan luo ja jäi sinne selin
seisomaan. Diederich kokosi voimansa ja sanoi ääneen: "Oh, vielä ei
ole mitään menetetty!" Sitten hän pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän
voihkasi, niin Emmi kääntyi ympäri, tuli hitaasti hänen luokseen ja
laski päänsä hänen olkapäälleen itkeäkseen yhdessä hänen kanssaan.

Myöhemmin hänellä, Diederichillä, oli kohtaus Gusten kanssa, joka
tahtoi ärsyttää häntä. Diederich sanoi vaimolleen vasten naamaa,
että tämä käytti väärin Emmin onnettomuutta saadakseen kostaa niiden
vähemmän edullisten olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa itse
oli mennyt miehelään. "Emmi ei ainakaan juokse kenenkään perässä."
Guste kähisi: "Juoksinko minä sitten kenties sinun perässäsi?"
Diederich keskeytti: "Muutoin hän on minun sisareni!"... Ja kun
Emmi nyt oli hänen suojeluksensa alainen, niin Diederich alkoi
huomata hänet mielenkiintoiseksi ja osoittaa hänelle tavatonta
kunnioitusta. Aterian jälkeen hän suuteli hänen kättään, vaikkapa
Guste virnistelikin. Hän vertasi toisiinsa näitä molempia; miten
paljon jokapäiväisempi Guste olikaan! Ei edes Magdakaan, jonka
hän oli asettanut etusijalle, koska hänellä oli ollut menestystä,
tuntunut hänen muistissaan hyljätyn Emmin veroiselta. Sillä Emmi
oli onnettomuutensa kautta tullut hienommaksi ja tietyssä määrässä
vaikeammin tavoiteltavaksi. Kun hänen kätensä lepäsi siinä niin
kalpeana ja huomaamattomana ja hän itse oli mykkänä, omaan itseensä
vajonneena, niin Diederich tunsi jonkun syvemmän maailman aavistuksen
liikuttavan itseään. Langenneisuus, mikä kaikilla muilla oli.
kammottava ja halveksittava, tuotti Emmille, Diederichin sisarelle,
eriskummallisen hohteen ja jonkunlaisen viehätyksen. Loistava ja
samalla liikuttava oli nyt Emmi.

Luutnantti, joka tämän kaiken oli aiheuttanut, menetti paljon
Emmiin verraten -- ja hänen kanssaan valta, jonka nimessä hän oli
saavuttanut voiton. Diederich huomasi, että valta saattoi usein
tarjota jokapäiväisen ja alhaisen näyn: valta ja kaikki, mikä sen
jäljissä kulki, menestys, kunnia, mieliala. Hän katsahti Emmiin, ja
hänessä täytyi epäillä kaiken sen arvoa, mitä oli saavuttanut tai
mitä vielä tavoitteli. Gusten ja hänen rahojensa, muistopatsaan,
korkean suosion, Gausenfeldin, kunniamerkkien ja virkojen. Hän
katsahti Emmiin ja ajatteli samalla Agnesta. Agnes, joka oli vaalinut
häneen hellyyttä ja rakkautta, oli ollut hänen elämässään se oikea,
josta hänen olisi pitänyt pitää kiinni! Missä hän nyt oli? Kuollut?
Hän istui monesti pää käsien välissä. Mikä hänen oikeastaan oli?
Mitä tuotti vallan palveleminen? Vielä kerran kaikki petti, kaikki
hylkäsi hänet, käytti väärin hänen puhtaimpia tarkoituksiaan, ja
vanha Buck hallitsi asemaa. Hänestä tuntui siltä kuin Agnes, joka ei
voinut tehdä mitään muuta kuin kärsiä, olisi voittanut. Hän kirjoitti
Berliniin ja tiedusteli hänen tilaansa. Hän oli mennyt naimisiin
ja oli jotensakin terve. Tämä huojensi häntä, mutta tuotti hänelle
kuitenkin jonkunlaisen pettymyksen.

       *       *       *       *       *

Mutta sillä aikaa kun hän istui pää käsien varassa, vaalipäivä
lähestyi. Vakuutettuna kaiken turhuudesta Diederich ei ollut
tahtonut nähdä mitään siitä, mitä tapahtui, ei edes sitä, että hänen
konemestarinsa ilme kävi yhä vihamielisemmäksi. Vaalisunnuntaina,
aikaisin aamulla, kun Diederich vielä oli vuoteessa, Napoleon Fischer
tuli hänen luokseen. Pyytelemättä millään lailla anteeksi hän alotti:
"Vakava sana viime hetkellä, herra tohtori!" Tällä kertaa se oli hän,
joka vainusi petosta ja vetosi sopimukseen. "Teidän politiikkanne,
herra tohtori, on kaksinaamaista. Te olette tehnyt meille lupauksia,
ja lojaalisesti me olemme menetelleet emmekä ole agiteeranneet Teitä,
vaan vain vapaamielisyyttä vastaan."

"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."

"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän
on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään
siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti
uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."

Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden,
käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että
me pidämme silmämme auki."

Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan
joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te
olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."

"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä
jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla
lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra
tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin,
joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi
eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.

Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa
keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa
asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten
ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille,
ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa
päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä
suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten
liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt
mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä
ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi
tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai
olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut
vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas
lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen
tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä
ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että
heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille
vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava
demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli,
niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa
vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se
oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan
lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi
kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin,
joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti
hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin -- ja lakko silmäinsä
edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja
kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa
vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita,
varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi
tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla,
rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta,
paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin
tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli
kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain
kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit
Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä
mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.

Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä
kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä
pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka
kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään
Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että
Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus!
Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa
vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen,
että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että
siksi --. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko
keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin,
niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi
kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso
silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei
kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää.
Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja
eräänlaisella arkuudella.

Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa
nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen
vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä.
Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui,
kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki
yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja
tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta
käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen
Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä
siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren
-- mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys!
Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa
Diederichissä!

Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli
syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut
asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi,
ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen.
Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla
Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän
tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen
tekijä", totesi Diederich itselleen -- ja hänelle selvisi, että
Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen
oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä
jälkeen hän tosiaankin nauroi... Silloin hän huomasi, että kirjeen
lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli
kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että
Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä
itselleen -- ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti.
"No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä
se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata.
Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan
lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla
otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen
-- hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei
varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat
ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti
inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä
kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi
suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on
meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois
peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen
tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä
vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"

Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä
suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb
Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että
Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse
piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne
vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä
hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi
julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra
tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen
sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään
jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle
olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin
vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli
majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan.
Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan
nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän
ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän
näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin
kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin
pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan
viholliset -- ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi
Diederichin katse -- sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa.
Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana",
vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki
joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin
erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän
vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan..."
Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen.
"Petollista julkisten varojen käsittelyä..." Kühnchen hypähti. "Nyt
on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa
minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen
suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea,
mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen
konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin
olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"

Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä
korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala
salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli
täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!"
"Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan,
Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä,
jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja
puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi!
Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli
tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se
ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa
porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia
äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista
sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat
järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi
puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille
vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt
nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä
miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" -- sillä välin
kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään
Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck
nousi ja soitti kelloaan.

Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä
äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki
antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet
vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan?
Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat.
Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä
uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä,
että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin
myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan
tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan
ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."

"Aivan oikein!"

"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun
sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa
oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain
siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön
palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat
nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille
kaikille!"

"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista
penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich,
joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui
hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb
Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita.
Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä,
sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich
avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi
kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta,
jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän --" "Huhhuh!" huusivat
isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien
suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä
petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa
kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän
johdosta naurettiin -- sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään,
aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos!
Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen
voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten
meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"

"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa.
Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa,
että Hänen Majesteettinsa hallitus --?" "Myöskin yksi suojamuuri!"
sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette
loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen
takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja
hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat
nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla
tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien
taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän
käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan
päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi
sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria
miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän
saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan
vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien
kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!"
-- ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään
pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti
syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä
pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki -- silloin kuului
puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein
hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön
joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei
ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän
oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen
katseen, että tämän hengitys pysähtyi.

"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus
puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät
kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä
ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni
vankilaan ja mestauslavalle."

"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa.
Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen
kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä
kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui
kumoon tuoleineen.

"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka
kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta
ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti.
Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä
ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te,
kansalaiset --."

Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä
painoi hänen omaatuntoaan.

"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua
sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"

"Ei!"

"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle
mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa
rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä
tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"

"Wulckow!" Ääni tuli lavalta, mutta sali toisti sen. Diederich, jonka
selkää mahtavat nyrkit osoittivat, pääsi enemmän väkivaltaisesti
lavalle. Sieltä hän katsahti neuvoa kysyvästi ympärilleen: vanha
Buck istui liikkumattomana, nyrkit polvilla, eikä hellittänyt
hänestä katsettaan; Heuteufel, Cohn ja kaikki herrat pöydän takana
odottivat, kylmä himo kasvoilla, hänen lyyhistymistään; ja sali
huusi häntä vastaan: "Wulckow! Wulckow!" Diederich änkytti jotakin
parjauksesta, hänen sydämensä hyppi, hän sulki hetkeksi silmänsä,
siinä toivossa, että olisi kaatunut ja siten päässyt koko asiasta.
Mutta hän ei kaatunut -- ja kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut,
niin hän kävi tavattoman rohkeaksi. Hän tarttui povitaskuunsa,
varmana aseestaan, ja tarkasti taistelunhaluisena vihollista, tuota
salakavalaa vanhusta, joka nyt lopultakin oli jättänyt isällisen
suosijan naamarin ja ilmaisi vihansa. Diederich salamoi häntä kohden,
hän työnsi nyrkkinsä hänen edessään maata kohden ja sitten hän
kääntyi voimakkaasti salin puoleen.

"Tahdotteko Te jotakin ansaita?" hän mylvi kuuluttajan tavoin
hälinään -- ja sai aikaan hiljaisuuden ikäänkuin taikasauvalla.
"Jokainen voi ansaita kaupoissa minun kanssani!" mylvi Diederich
vähentymättömällä voimalla. "Jokaiselle, joka osoittaa minulle, minkä
verran minä voitin taloni myynnissä, minä maksan yhtä paljon!"

Tällä ei näyttänyt kukaan olevan voitettu. Hankkijat huusivat ensiksi
"hyvä", sitten siihen liittyivät kristityt ja sotilaat, mutt'ei
aivan täydellä luottamuksella, sillä jälleen huudettiin Wulckowia
ja vielä lisäksi olutlasien tahdissa, joita sysättiin pöydille.
Diederich tunsi, että tämä oli edeltäpäin suunniteltu juoni, joka ei
koskenut yksinään häntä, vaan paljon korkeampia voimia. Hän katsahti
levottomana ympärilleen, ja tosiaankin poliisiluutnantti koski jo
taas kypäräänsä. Diederich viittasi hänelle kädellään, että tuli jo
puuttua, ja mylvi:

"Ei Wulckow, vaan kokonaan toiset miehet! Vapaamielinen lastenseimi!
Sille minun olisi pitänyt myydä, taloni, sitä on minulle ehdotettu,
sen voin vannoa. Kansallisena miehenä minä torjuin pontevasti
vaatimuksen, että minun olisi tullut pettää kaupunkia ja tasata
saalis erään tunnottoman maistraatinneuvoksen kanssa!"

"Te valehtelette!" huusi vanha Buck ja seisoi siinä leimuten.
Mutta Diederich leimusi vielä enemmän, tuntien täysin oikeutensa
ja siveellisen kutsumuksensa. Hän tarttui povitaskuunsa,
ja tuon tuhatpäisen lohikäärmeen edessä, joka syyti häneen
päin: "Valehtelija! Huijari!" hän heilutti pelottomasti
todistuskappalettaan. "Tässä on todistus!" hän mylvi ja heilutti sitä
niin kauan, että yleisö kuuli.

"Minun kanssani se ei onnistunut, mutta Gausenfeldissa. Niin
juuri, kansalaiset! Gausenfeldissa... Miten sitten? Heti. Kaksi
vapaamielisen puolueen herraa on käynyt omistajan luona ja pyytänyt
itselleen etuoikeutta ostaa tiettyjä alueita siltä varalta, että
lastenseimi päätetään rakentaa sinne."

"Nimet! Nimet!"

Diederich löi rintoihinsa, valmiina viimeiseen otteluun. Klüsing
oli ilmaissut hänelle kaikki, nimiä lukuunottamatta. Salamoiden hän
katsahti herroihin komitean jäseniin; yksi heistä näytti kalpenevan.
"Joka uskaltaa, se voittaa", ajatteli Diederich ja mylvi:

"Toinen on tavaratalonomistaja, herra Cohn!"

Ja hän poistui, kasvoilla sellaisen ilme, joka on täyttänyt
velvollisuutensa. Alhaalla Kunze otti hänet vastaan ja suuteli häntä
itsensäunhoittaen oikealle ja vasemmalle puolelle kasvoja, mille
kansallismieliset taputtivat käsiään. Toiset huusivat: "Todistakaa!"
tai "Huijari!" Mutta "Cohnin pitää puhua!", sitä tahtoivat kaikki,
eikä Cohn voinut välttää tätä vaatimusta. Vanha Buck katsoi häneen
jäykkänä, poskien vavistessa silminnähtävästi, ja sitten hän antoi
hänelle pyytämättä puheenvuoron. Heuteufelin sysäämänä Cohn astui
esiin pitkän komiteapöydän takaa ilman oikeata vakaumusta, veti
jalkoja perässään ja teki epäedullisen vaikutuksen jo ennenkuin avasi
suutaan. Hän hymyili anteeksiantavasti. "Hyvät herrat, ettehän toki
ota uskoaksenne edellisen puhujan sanoja", hän lausui niin hiljaa,
että tuskin kukaan sitä käsitti. Kuitenkin arveli Cohn menneensä jo
liian pitkälle. "Minä en tahdo julistaa vallan perättömäksi edellisen
puhujan väitettä, mutta niin ei asia sentään kuitenkaan ollut."

"Ahaa! Hän myöntää sen!" -- ja äkkiä syntyi sellainen melske, että
Cohn, joka ei ollut mihinkään tällaiseen valmistautunut, hypähti
taaksepäin. Sali oli paljasta huitomista ja kuohumista. Siellä ja
täällä jo vastustajat hyökkäsivät toistensa kimppuun. "Eläköön!"
kähisi Kühnchen ja lensi rivien läpi liehuvin hiuksin, heiluttaen
nyrkkejään, lainoittaen verilöylyyn... Lavallakin olivat kaikki
jalkeilla, poliisiluutnanttia lukuunottamatta. Vanha Buck oli
jättänyt puheenjohtajan paikan, ja kääntyneenä poispäin kansasta,
jolle hän oli turhaan kohottanut omantuntonsa viimeisen huudon,
syrjässä muista ja yksinään hän suuntasi katseensa sinne, missä
kukaan ei nähnyt, että hän itki. Heuteufel kääntyi suuttuneena
poliisiluutnantin puoleen, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, mutta
sai sen neuvon, että virkamies yksinään päätti, hajoittiko kokouksen
ja milloin. Sen ei tarvinnut tapahtua juuri sillä hetkellä, jolloin
vapaamielisille kävi huonosti! Sen jälkeen Heuteufel meni pöydän
luoja kilisti kelloa. Samalla hän huusi: "Toisen nimi!" Ja kun kaikki
lavalla olevat herrat huusivat mukana, niin se kuului lopultakin, ja
Heuteufel saattoi jatkaa.

"Tuo toinen, joka oli Gausenfeldissä, on maakunnanoikeusneuvos
Kühlemann, jonka peruilla tuo lastenseimi pitäisi rakennettaman.
Tahtooko joku väittää, että Kühlemann varastaa omia perujaan? No
siis!" -- ja Heuteufel kohautti olkapäitään, mihin suosiollisesti
naurettiin. Mutt'ei kauan. Intohimot kuohuivat taas. "Todistakaa!
Antakaa Kühlemannin itse puhua! Varkaita!" Heuteufel selitti, että
hra Kühlemann oli kovin sairaana, että lähetettiin joku kysymään
ja että paraikaa jo soitettiin. "Uh!" kuiskasi Kunze ystävälleen
Diederichille. "Jos se oli Kühlemann, niin me olemme valmiita ja
voimme panna pillit pussiin." "Ei vielä pitkään aikaan!" ennusti
Diederich hurjanrohkeana. Pastori Zillich pani omasta puolestaan
toivonsa vain Jumalan sormeen. Hurjassa rohkeudessaan Diederich
sanoi: "Emme tarvitse ollenkaan!" -- ja hän karkasi erään epäilijän
kimppuun, jota hän neuvoi. Hän kiihoitti oikeamieliset ratkaisevaan
kannanmääräämiseen, niin, hän puristi sosialidemokraattien kättä,
vahvistaakseen siten heidän vihaansa porvarillista turmelusta vastaan
-- ja kaikkialla hän näytteli ihmisille Klüsingin kirjettä. Hän löi
kädenselällä niin vahvasti paperiin, että kukaan ei voinut lukea, ja
huusi: "Onko tässä Kühlemann? Tässä on Buck! Jos Kühlemann voi vielä
aukoa suutaan, niin hänen täytyy myöntää, että hän se ei ollut. Buck
se oli!"

Samalla hän piti silmällä lavaa, mikä oli tullut merkillisen
hiljaiseksi. Herrat komitean jäsenet juoksivat sinne tänne, mutta
he kuiskailivat vain. Vanhaa Buckia ei enää nähty. "Mitäs nyt on
tapahtunut?" Salissa oli melu asettunut, mutta vielä ei tiedetty,
miksi. Äkkiä mainittiin: "Kühlemann kuuluu kuolleen." Diederich
tunsi sen pikemmin kuin kuuli. Hän lakkasi heti puhumasta ja
työskentelemästä. Jännityksestä hän irmasteli. Jos joku kysyi häneltä
jotakin, niin hän ei vastannut, hän havaitsi ympärillään tolkuttoman
ääntensekotuksen eikä tiennyt enää tarkkaan, missä oli. Mutta silloin
tuli Gottlieb Hornung ja sanoi: "Hän on jumalaties kuollut. Minä olin
ylhäällä, sinne soitettiin. Hän kuoli äsken juuri."

"Oikeaan aikaan", sanoi Diederich ja katsahti ympärilleen,
hämmästyneenä, ikäänkuin heräten. "Jumalan sormi on taas kerta
näyttänyt itsensä", totesi pastori Zillich, ja Diederich tunsi,
että tätä sormea ei suinkaan saanut halveksia. Miten, jos se olisi
osoittanut kohtalolle toisen suunnan?... Salissa olevat puolueet
hajaantuivat, kuoleman käyminen politiikkaan käsiksi teki puolueista
ihmisiä; he puhuivat hiljaisella äänellä ja menivät tiehensä. Kun
Diederich oli jo ulkona, niin hän sai vielä kuulla, että vanha Buck
oli mennyt tainnoksiin.

       *       *       *       *       *

"Netziger Zeitung" teki selvää tuosta "traagillisesti kuluneesta
vaalikokouksesta" ja liitti siihen kunnioittavat muistosanat
Kühlemannille, tuolle ylenansioituneelle kansalaiselle. Vainajaa
ei tahrannut mikään häpeäpilkku, joskin oli sattunut asioita,
jotka kaipasivat selitystä... Se tapahtui, kun Diederichillä ja
Napoleon Fischerillä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu. Vielä
illalla vaalien edellä "keisarinpuolueella" oli kokous, jonne
vastustajillakin oli sisäänpääsy. Diederich esiintyi ja ruoski
säkenöivin sanoin demokraattista turmelusta ja sen netzigiläistä
päätä, jonka nimittäminen oli keisarille uskollisen miehen
velvollisuus -- mutta hän ei nimittänyt häntä kuitenkaan. "Sillä,
hyvät herrat, ylevä tunne paisuttaa minun rintani sen johdosta,
että saavutan meidän nuoren, jalon keisarimme kiitollisuuden
siten, että riistän naamarin hänen vaarallisimmalta viholliseltaan
ja osoitan Teille, että hänkin tahtoo ansaita." Tässä hän sai
päähänpiston, tai muistiko hän jotakin, sitä hän ei tiennyt.
"Hänen Majesteettinsa on sanonut nuo ylevät sanat: 'afrikkalaiset
siirtomaani Eugen Richterin vangitsemismääräyksestä!' Mutta minä,
hyvät herrat, toimitan Hänen Majesteetilleen Richterin parhaat
ystävät!" Hän antoi innostuksen mennä ohi, sitten suhteellisen
hillityllä äänellä: "Ja sen tähden, hyvät herrat, minulla on
erityisiä syitä olettaa, mitä keisarinpuolueelta korkeassa, hyvin
korkeassa paikassa odotetaan." Hän tarttui povitaskuunsa, aivan
kuin hänellä nytkin olisi ollut siellä ratkaisu; ja äkkiä, täysin
keuhkoin: "Joka nyt vielä antaa äänensä vapaamielisille, hän ei
ole keisarille uskollinen!" Kun kokous ymmärsi tämän, niin Napoleon
Fischer, joka oli läsnä, yritti osoittaa sille tästä vedettävät
johtopäätökset. Heti ryntäsi Diederich siihen väliin. Kansalliset
valitsijat tulivat täyttämään velvollisuutensa ja valitsemaan
pienemmän pahan. "Mutta minä olen ensimäinen, joka torjuu kauas
luotaan kaikenlaisen sopimuksenteon kumouksen kanssa!" Hän paukutti
niin kauan puhujanpöytää, että Napoleon katosi väkijoukkoon. Ja että
Diederichin suuttumus oli todellista, saatiin havaita vaalipäivän
aamuna sosialidemokraattisesta "Kansanäänestä", mikä pilkallisin
hyökkäyksin Diederichiä itseään kohtaan julkaisi kaiken, mitä
hän oli sanonut vanhasta Buckista, mainiten vielä lisäksi hänen
nimensä. "Hessling joutuu satimeen", sanoivat valitsijat, "sillä
nyt täytyy Buckin haastaa hänet oikeuteen." Mutta monet vastasivat:
"Buck joutui satimeen, sillä tuo toinen tietää liian paljon."
Vapaamielisetkin, mikäli saattoivat käyttää järkeään, huomasivat
nyt, että oli aika käydä varovaiseksi. Jos kerta kansallismieliset,
joiden kanssa ei ollut leikiteltävä, arvelivat, että oli äänestettävä
sosialidemokraattia --. Ja jos sosialidemokraatti tuli valituksi,
niin silloin oli hyvä kuulua valitsijoihin, tai muutoin joutui
työmiesten boikotteerauksen alaiseksi... Mutta ratkaisu tapahtui
kello kolme iltapäivällä. Kaiser-Wilhelm-Strassella pantiin
hälyytystorvi soimaan, kaikki syöksyivät ikkunille ja myymäläin
oville katsomaan, missä tuli oli päässyt irti. Se oli uniformuun
puettu sotilasyhdistys, mikä marssi ohitse. Sen lippu osoitti sille
kunnian tien. Kühnchenillä, joka johti, oli kypärä takaraivolla, ja
pelkoaherättävällä tavalla hän heilutti miekkaansa. Diederich asteli
vakavasti rivissään, iloiten siitä varmuudesta, että nyt rivissä
kaikki kehittyi komennon mukaan mekaanisesti itsestään. Tarvitsi
vain astella, ja vanhasta Buckista tehtiin lihamuhennosta vallan
tahtiaskelilla!... Kadun toisessa päässä tuotiin yhdistyksen uusi
lippu, ja se otettiin vastaan urhealla hurraahuudolla ja jyrisevällä
soitolla. Isänmaallisen värväystoiminnan odottamattomassa määrässä
pidentämänä kulkue saapui Klappschille. Täällä käväistiin sisällä
joukkueittain, ja Kühnchen komensi "valitkaa". Vaalikomitea odotti
jo eteisessä, Zillichin johdolla, juhlavaatteissa. Kühnchen komensi
kenttä-äänellä: "Ylös, toverit, vaaleihin! Me äänestämme Fischeriä!"
-- minkä jälkeen lähdettiin oikealta sivustalta alkaen, jyrisevän
musiikin soidessa, vaalipaikalle. Mutta sotilasyhdistystä seurasi
koko jono. Klappschilta, joka ei ollut osannut odottaa tällaista
innostusta, loppui olut pian. Lopuksi, kun kansallinen asia jo
näytti korjanneen kaiken sen, mihin se pystyi, tuli pormestari,
tohtori Scheffelweis ja otettiin vastaan eläköönhuudoin. Hän antoi
aivan avoimesti pistää käteensä punaisen lipun, ja vaaliuurnalta
palatessaan hän näytti iloisesti liikutetulta. "Lopultakin!"
hän sanoi ja puristi Diederichin kättä. "Me olemme tänään
voittaneet lohikäärmeen." Diederich vastasi armottomasti: "Te,
herra pormestari? Te olette vielä puoleksi sen kidassa. Kunpa
ei vain vetäisi Teitä perässään sinne, missä hän nyt menehtyy!"
Tohtori Scheffelweisin kalvetessa kohosi jälleen eläköönhuuto.
Wulckow!... Yli viisituhatta ääntä Fischerille! Heuteufel sai
tuskin kolmeatuhatta, kansallinen aalto oli lakaissut hänet pois,
ja valtiopäiville joutui sosialidemokraatti. "Netziger Zeitung"
pani merkille "keisarinpuolueen" voiton, sillä sitä saatiin kiittää
siitä, että yksi vapaamielisyyden päävarustuksista oli sortunut
-- mutta tällä ei Nothgroschen saavuttanut suurta tyydytystä
eikä herättänyt äänekästä vastustusta. Kaikki pitivät tapahtumaa
luonnollisena, mutta samantekevänä. Vaalipäivien melun jälkeen
oli taas ansaittava rahaa. Keisari Wilhelmin patsas, joka juuri
oli ollut kansalaissodan keskipisteenä, ei kiihdyttänyt enää
ketään. Vanha Kühlemann oli testamentissaan määrännyt kaupungille
yleishyödyllisiä tarkoituksia varten kuusisataatuhatta markkaa, mikä
oli hyvin säädyllistä. Lastenseimi tai keisari Wilhelmin patsas,
sama kuin jos olisi mennyt pyytämään Gottlieb Hornungilta pesusientä
tai hammasharjaa. Valtuuston ratkaisevassa istunnossa ilmeni, että
sosialidemokraatit kannattivat patsasta, siis hyvä juttu. Joku
ehdotti heti komitean asettamista ja kunniapuheenjohtajan paikan
tarjoamista hallintoneuvoston presidentille, von Wulckoville. Tällöin
nousi Heuteufel, jota toki hänen tappionsa oli suututtanut, ja
ilmaisi arveluja siitä, tuliko presidentti, joka ei ollut kaukana
eräästä tietystä tonttikaupasta, pitämään itseään sopivana olemaan
päättämässä siitä tontista, jolle tuo patsas piti pystytettämän.
Tämän johdosta naureskeltiin ja iskettiin hieman silmää, ja
Diederich, jonka ruumiin läpi kävi kylmä väristys, odotti jo
häväistysjuttua. Hän odotti hiljaa, tuntien salaista kutkutusta
siitä, miten tuli käymään vallalle, kun joku sitä järkytti. Kun
mitään ei tapahtunut, niin hän kohottautui jäykästi ja pani, ilman
mitään liiallista ponnistusta, vastalauseen halventamista vastaan,
jonka hän jo kerran oli julkisesti näyttänyt vääräksi. Sen sijaan ei
vastapuoli ollut tähän asti pienimmässäkään määrässä puhdistautunut
sitä kohtaan tehdyistä syytöksistä. "Olkaa huoletta", vastasi
Heuteufel, "saatte kohta sen nähdä. Kanne on jo nostettu."

Tämä aiheutti ainakin kiihtymystä. Vaikutus tosin väheni, kun
Heuteufelin täytyi myöntää, että hänen ystävänsä Buck ei ollut
nostanut syytettä valtuusmies Hesslingiä, vaan vain "Kansanääntä"
vastaan. "Hessling tietää liian paljon", toistettiin -- ja Wulckowin
rinnalle, jolle joutui kunniapuheenjohtajan paikka, nimitettiin
Diederich keisari Wilhelmin patsaan komitean puheenjohtajaksi.
Maistraatissa nämä päätökset saivat lämpimän puolustajan pormestari,
tohtori Scheffelweisista, ja ne hyväksyttiin, vanhan Buckin
loistaessa poissaolollaan. Eipä hän pitänyt itsekään asiaansa sen
korkeammassa arvossa! Heuteufel sanoi: "Pitäisikö hänen sitten olla
mieskohtaisesti läsnä niissä sikamaisuuksissa, joita hän ei voi
estää?" Mutta sillä Heuteufel vain vahingoitti itseään. Kun vanha
Buck pienen ajan kuluessa oli kärsinyt kaksi tappiota, niin jo
etukäteen nähtiin, että hänen jutustaan "Kansanääntä" vastaan oli
tuleva kolmas. Jokainen sovitti jo etukäteen näiden olosuhteiden
mukaisesti sen todistuksen, mikä tultiin esittämään oikeudessa.
Hessling oli luonnollisesti mennyt liian pitkälle, sanoivat
järkevästi ajattelevat ihmiset. Vanha Buck, jonka kaikki tunsivat
alusta pitäen, ei ollut mikään huijari eikä veijari. Kenties oli
uskottava, että hän oli ollut varomaton, erittäinkin nyt, kun hän
maksoi veljensä velkoja ja itsekin oli jo pulassa. Oliko hän nyt
käynyt Cohnin kanssa Klüsingin luona noiden maa-alueiden vuoksi?
Hyvä afääri: -- sen ei olisi vain tarvinnut tulla tunnetuksi! Ja
miksi piti Kühlemannin kuolla juuri sillä hetkellä, jolloin hän
olisi voinut vannoa ystävänsä viattomaksi! Sellainen vastoinkäyminen
merkitsi jotakin! Herra Tietz, "Netziger Zeitungin" taloudenhoitaja,
joka alinomaa juoksi Gausenfeldissa, sanoi nimenomaan, että teki
vain rikoksen itseään kohtaan, jos puolusti sellaisia ihmisiä, jotka
silminnähtävästi olivat näytelleet osansa loppuun. Tietz huomautti
myöskin siitä, että vanha Klüsing, joka yhdellä ainoalla sanalla
olisi saattanut lopettaa koko jutun, varoi puhumasta mitään. Hän
oli sairas, ja vain hänen tähtensä täytyi jutun käsittely lykätä
epämääräiseen tulevaisuuteen.

Mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan myymästä tehdastaan. Tämä
oli uusinta, tämä oli niitä "syvästivaikuttavia muutoksia eräässä
suuressa, Netzigin talouselämälle ylen tärkeässä liikeyrityksessä,"
joista "Netziger Zeitung" hämärästi ilmoitti. Klüsing oli ryhtynyt
keskusteluihin erään berliniläisen pankkiyhtymän kanssa. Kun
Diederichiltä kysyttiin, miksi hän ei ollut yhtymässä mukana, niin
hän näytti Klüsingin kirjettä, jolla tämä oli tarjonnut hänelle
tehdastaan ennemmin kuin kenellekään muulle. "Vieläpä sellaisilla
ehdoilla, joita ei koskaan esitetä uudestaan," hän lisäsi.
"Valitettavasti minä olen suurissa yrityksissä lankoni kanssa
Eschweilerissä, enkä edes tiedä, vaikka olisin pakotettu muuttamaan
pois Netzigistä." Mutta asiantuntijana hän selitti Nothgroschenin
kysymyksen johdosta, joka julkaisi hänen vastauksensa, että
vaadittu hinta oli vielä todellisia hintaa alhaisempi. Gausenfeld
oli tosiasiallisesti kultakaivos; osakkeiden ostamista, jotka oli
laskettu pörssiin myytäviksi, saatettiin vain mitä lämpimimmin
suositella. Tosiasiallisesti niitä kysyttiin kovin Netzigissä. Miten
asiallinen ja persoonallisista eduista väliäpitämätön Diederichin
arvostelu oli ollut, näkyi eräässä erityisessä tilaisuudessa, kun
nimittäin Buck haki rahaa. Sillä hän oli joutunut niin pitkälle;
hänen perheensä ja yhteishyvän harrastuksensa olivat vieneet hänet
niin pitkälle, että hänen ystävänsäkään eivät seuranneet häntä
enää. Silloin Diederich tarttui asiaan. Hän antoi vanhukselle kaksi
kiinnityslainaa hänen Fleischhauergrubessa olevaan taloonsa. "Hänellä
täytyi tosiaankin olla toivoton rahapula," huomautti Diederich niin
usein kuin hän siitä puhui. "Kun hän otti sitä minulta, kaikkein
selvimmältä poliittiselta vastustajaltaan! Kuka olisi aikaisemmin
uskonut sitä hänestä!" Ja Diederich katseli syvämietteisesti
kohtaloa... Hän lisäsi, että tuo talo tuli käymään hänelle kalliiksi
jos joutui hänelle. Tosin hänen täytyi pian muuttaa pois omastaan.
Sekin osoitti, että hänellä ei ollut mitään aikeita Gausenfeldin
suhteen... "Mutta," selitti Diederich, "vanhus ei makaa millään
ruusuvuoteella, kuka tietää, miten hänen juttunsa päättyy -- ja
juuri siksi, kun minun täytyy vastustaa häntä poliittisesti, minä
tahdoin osoittaa -- Tehän ymmärrätte." Ihmiset ymmärsivät ja
onnittelivat Diederichiä hänen enemmän kuin virheettömän menettelynsä
johdosta. Diederich torjui tämän. "Hän on syyttänyt minua idealismin
puutteesta, sitä solvausta minä en tahtonut sietää." Miehekäs
liikutus vapisutti hänen ääntään.

Tapaukset kulkivat kulkuaan; ja kun monen nähtiin joutuvan
epäsuotuisaan asemaan, niin silloin saattoi olla iloinen,
jos omat asiat luistivat. Diederich huomasi tämän oikein
vasta sinä päivänä, kun Napoleon Fischer matkusti Berliniin
hylkäämään sotilaslakiehdotusta. "Kansanääni" oli kuuluttanut
joukkomielenosoituksen toimeenpantavaksi, rautatieaseman piti olla
poliisien miehittämänä. Kansallisen miehen velvollisuus oli olla
mukana. Matkalla sinne Diederich tapasi Jadassohnin. He tervehtivät
toisiaan niin muodollisesti kuin heidän kylmenneet suhteensa
määräsivät. "Te tahdotte myöskin nähdä tuon arvottoman touhun?" kysyi
Diederich.

"Minä menen lomalle -- Pariisiin." Tosiaankin Jadassohnilla
oli polvihousut. Hän lisäsi: "Välttääkseni niitä poliittisia
tyhmyyksiäkin, joita täällä on tehty."

Diederich päätti olla huomaamatta tuon ihmisen katkeroitumista, jolla
ei ollut ollut menestystä. "Oikeastaan ajateltiin," hän sanoi, "että
Te nyt vasta oikein tekisitte selvää jälkeä."

"Minäkö? Miten niin?"

"Neiti Zillich on tosin poissa tätinsä luona."

"Täti on hyvä," Jadassohn hymähti. "Ja ajateltiin, että Te myöskin?"

"Jättäkää vain minut pois pelistä." Diederich otti kasvoilleen
ymmärtävän ilmeen. "Mutta miten tuo täti on hyvä? Mihin hän on sitten
mennyt?"

"Tiehensä," sanoi Jadassohn. Silloin Diederich pysähtyi ja läähätti.
Käthchen Zillich tiessään! Millaiseen seikkailuun olisi saattanutkin
joutua!... Jadassohn sanoi maailmanmiehen tavalla:

"No niin, hän on mennyt Berliniin. Hyvillä vanhemmilla ei ole vielä
aavistustakaan. Minä en ole edelleenkään huonoissa väleissä hänen
kanssaan, ymmärrättehän, mutta kerta täytyi toden tulla eteen."

"Niin tai näin," täydensi Diederich, joka oli tointunut.

"Parempi niin kuin näin," korjasi Jadassohn; minkä jälkeen Diederich,
alentaen tutunomaisesti ääntään: "Nythän minä voin sen Teille sanoa,
että minusta tuo tyttö on aina tuntunut siltä, kuin hän ei kävisi
Teillekään tukalaksi."

Mutta Jadassohn pani vastalauseen, missä ilmeni itserakkautta. "Mitä
Te sitten uskotte? Minä itse olen antanut hänelle suosituksia.
Pitäkää varanne, hän tulee menestymään Berlinissä."

"Sitä en epäile." Diederich vilkutti silmää. "Minä tunnen hänen
ominaisuutensa... Te olette tosin pitänyt minua lapsellisena."
Jadassohnin torjumista hän ei ottanut huomioonsa. "Te olette pitänyt
minua lapsellisena. Ja samaan aikaan minä, piruvieköön, kalastin
Teidän alueellanne, nyt sen voin Teille sanoa." Ja hän kuvasi tuolle
toiselle, joka kävi yhä levottomammaksi, elämyksiään Käthchenin
kanssa rakkaudenkammiossa -- kuvasi niin täydellisesti, että asia
todellisuudessa ei ollut tapahtunut niin perinpohjaisesti. Hymyillen
tyydytetyn koston hymyä hän katsoi Jadassohniin, joka ilmeisesti
oli kahden vaiheilla, pitikö kunnian vuoksi sekaantua vai ei.
Lopulta hän päätti koputtaa Diederichiä olkapäälle, ja he vetivät
sitten ystävällisesti tarjonaolevat johtopäätökset. "Asia jää
luonnollisesti tarkoin meidänkeskiseksi... Sellaistakin tyttöä täytyy
arvostella oikeudenmukaisesti, sillä mistä sitten parempi elämä
saisi täydennyksensä... Osoite? Mutta vain Teille. Jos sitä joutuu
Berliniin joskus, niin tietäähän sitä sitten, missä ollaan." "Sillä
olisi tietty viehätyksensäkin," huomautti Diederich, katsahtaen
sisimpäänsä; ja kun Jadassohn katsahti matkalaukkuihinsa, niin he
heittivät hyvästit. "Politiikka on valitettavasti vienyt meitä hieman
eri suunnille, mutta siinä, mikä on inhimillistä, me jumalankiitos
tapaamme taas toisemme. Huvitelkaa tarpeeksenne Parisissa."

"Huvitukset eivät tule kysymykseen." Jadassohn kääntyi ympäri,
kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi tahtonut jonkun niellä. Kun
hän näki Diederichin käyvän levottomaksi, niin hän tuli takaisin.
"Neljän viikon kuluttua", hän sanoi merkillisen vakavana ja
päättävästi, "tulette sen itse näkemään. Kenties on suotavaa, että
jo etukäteen valmistatte yleisön siihen". Diederich, vasten tahtoaan
mielenliikutuksen vallassa, kysyi: "Mitäs Te sitten aiotte?" Ja
Jadassohn, tärkeänä, hymyillen uhrautuvan päättäväisesti: "Minä aion
saattaa ulkonaisen olemukseni sopusointuun kansallisen vakaumukseni
kanssa." Kun Diederich oli käsittänyt näiden sanojen merkityksen,
niin hän saattoi vain kumartaa kunnioittavasti; Jadassohn oli
jo tiessään. Hänen korvansa, kun hän nyt astui eteishuoneeseen,
loistivat vielä kerran -- viimeisen kerran! -- kuten kaksi
kirkonikkunaa iltahohteessa.

Asemalle ryntäsi joukko miehiä, joiden keskellä liehui lippu.
Muutamia poliiseja astui raskaasti alas rappusia ja asettui
heitä vastaan. Joukko viritti heti internationaalen. Sittenkin
vallanedustajat torjuivat sen hyökkäyksen menestyksellisesti.
Useita pääsi kuitenkin ketjun läpi ja ryhmittyi Napoleon Fischerin
ympärille, joka pitkillä käsillään laahasi ommeltua käsilaukkuaan
melkein maata myöten. Ravintolassa nautittiin virvokkeita näiden
heinäkuun helteessä, kumouksen hyväksi suoritettujen, väsyttävien
ponnistusten jälkeen. Sitten Napoleon Fischer yritti aseman
rappusilta pitää puhetta, kun junakin päällepäätteeksi myöhästyi
tulossaan, mutta eräs poliisi kielsi sen kansanedustajalta.
Napoleon Fischer pani syrjään ommellun matkalaukkunsa ja irvisti.
Mikäli Diederich häntä tunsi, hän oli aikeissa ryhtyä vastustamaan
valtiovaltaa. Hänen onnekseen juna ajoi asemalle -- ja nyt vasta
Diederich huomasi erään vantteran herran, joka kääntyi selin, jos
hänen ohitseen mentiin. Hänellä oli kädessään suuri kukkaiskimppu, ja
hän katseli junan tuloa. Diederich tunsi kuitenkin nämä olkapäät...
Oliko nyt itse piru liikkeellä! Eräästä vaununosastosta Judith Lauer
tervehti, hänen miehensä auttoi häntä alas, niin, ja ojensi hänelle
kukkavihon, jonka tämä otti vastaan hymyillen vakavinta hymyään.
Kun nämä molemmat kääntyivät uloskäytävää kohden, niin Diederich
väisti mitä ketterämmin syrjään, läähättäen samalla. Piru ei ollut
liikkeellä, Lauerin aika oli yksinkertaisesti kulunut umpeen, hän oli
jälleen vapaa. Ei niin, että hänen puoleltaan olisi ollut jotakin
pelättävissä, mutta kuitenkin oli totuttava siihen ajatukseen,
että hän oli vapaalla jalalla... Ja kukkaviholla hän otti vastaan
vaimonsa! Eikö hän sitten tiennyt mitään? Hänellä oli kuitenkin
ollut aikaa miettiä. Entäs tuo rouva, joka palasi miehensä luokse,
sitten kuin tämä oli kärsinyt loppuun rangaistuksensa! Oli olemassa
asianhaaroja, joista säädyllinen ihminen ei voinut mitään aavistaa.
Muutoin Diederich ei tuntenut näitä lähemmin kuin kukaan mukaan; hän
oli silloin tehnyt vain velvollisuutensa. "Kaikki tulevat tuntemaan
samaa kiusallista tunnetta kuin minäkin. Kaikilta puolin tullaan
hänen antamaan ymmärtää, että tekee parhaiten, kun pysyy kotonaan...
Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Käthchen Zillich oli
sen käsittänyt ja vetänyt oikeat johtopäätökset. Mikä hänelle oli
oikein, saattoi joillekin muille olla helppoa, mutt'ei vain herra
Lauerille.

Diederich itse, joka kulki kaupungin läpi kunnioittavien tervehdysten
saattamana, otti nyt mitä luonnollisimmalla tavalla sen paikan, jonka
hänen ansionsa olivat hänelle valmistaneet. Tämän ankaran ajan läpi
hän oli taistellen raivannut itselleen tietä niin pitkälle, että vain
hedelmät olivat poimimatta. Muut olivat alkaneet uskoa häneen: eikä
hän itsekään kohta tuntenut mitään epäilystä... Gausenfeldistä alkoi
hiljan kierrellä epäsuotuisia huhuja, ja osakkeet laskivat. Mistä oli
saatu tietää, että hallitus oli ottanut pois tilauksensa sanotulta
tehtaalta ja siirtänyt ne Hesslingin liikkeelle? Diederich ei ollut
päästänyt mitään ilmoille, mutta se tiedettiin jo ennen kuin työväen
irtisanominen tapahtui, jota "Netziger Zeitung" niin kovin valitti.
Vanhan Buckin täytyi panna se toimeen johtokunnan puheenjohtajana
mieskohtaisesti, mikä tuotti hänelle yleistä vahinkoa. Hallitus
menetteli nähtävästi niin ankarasti vain vanhan Buckin tähden.
Oli tehty virhe siinä, että hänet oli valittu puheenjohtajaksi.
Ylipäänsä hänen olisi pitänyt niillä rahoilla, jotka Hessling niin
säädyllisellä tavalla oli antanut hänelle, pikemmin maksaa velkoja
kuin ostaa Gausenfeldin osakkeita. Diederich itse lausui kaikkialla
tämän mielipiteen. "Kuka olisi sitä hänestä aikaisemmin uskonut!"
huomautti hän tähänkin, ja taas hän loi miettivän katseen kohtaloon.
"Nyt nähdään, mitä sellainen saattaa tehdä, joka menettää maaperän
jalkainsa alta." Mistä jokainen sai sen ahdistavan vaikutuksen, että
vanha Buck itsekin kulki, Gausenfeldin osakkeiden yhtenä omistajana,
vararikkoa kohden. Sillä osakkeet laskivat. Irtisanomisten johdosta
uhkasi tulla lakko: osakkeet laskivat vielä enemmän... Tässä Kienast
hankki itselleen ystäviä. Hän oli odottamatta saapunut Netzigiin,
virkistysmatkalle, kuten hän sanoi. Kukaan ei kernaasti tunnustanut
kenellekään toiselle, että hänellä oli Gausenfeldin osakkeita, ja
että oli joutunut satimeen. Kienast ilmoitti hänelle salavihkaa,
että tuo toinen jo oli myynyt. Hänen mieskohtainen vakaumuksensa
oli sellainen, että jo oli aikakin. Joku välikauppias, jota hän
muutoin ei tuntenut, istui silloin tällöin kahvilassa ja osti.
Muutamia kuukausia myöhemmin ilmoitti pankkiliike Sanft & C:o
lehdessä, että jos jollakin oli Gausenfeldin osakkeita, sai ne
siellä muuttaa vaivatta rahaksi. Tosiasiallisesti kellään ei ollut
enää syksyn alkaessa noita lahoja papereita. Sen sijaan jututtiin,
että Hessling ja Gausenfeld piti yhdistettämän yhdeksi liikkeeksi.
Diederich näytti olevansa hämmästynyt. "Entäs vanha herra Buck?" hän
kysyi. "Johtokunnan puheenjohtajana kai hänkin tahtoo sanoa siinä
jotakin. Vai onko hänkin jo myynyt?" -- "Hänellä on muita suruja",
sanottiin silloin. Sillä hänen kunnianloukkausjuttunsa, jonka hän
oli nostanut "Kansanääntä" vastaan, oli määrätty nyt käsiteltäväksi.
"Hän tulee kai saamaan takkiinsa", tuumittiin; ja Diederich täysin
asiallisesti: "Sääli häntä. Silloin hän on istunut viimeistä kertaa
puheenjohtajana."

Tässä mielentilassa kaikki menivät oikeuteen. Haastetut todistajat
eivät muistaneet mitään. Klüsing oli jo kauan puhunut kaikille
tehtaanmyynnistä. Oliko hän erikoisesti puhunut tuosta maa-alueesta?
Ja oliko hän maininnut vanhaa Buckia välittäjäksi? Tämä kaikki jäi
epätietoiseksi. Valtuusmiesten piirissä oli ollut tunnettua, että
tuo alue oli ollut kysymyksessä silloin ajatellun lastenseimen
paikaksi. Oliko Buck kannattanut sitä? Ainakaan ei ollut vastustanut
sitä. Useiden silmiin oli pistänyt, miten elävästi tuo paikka oli
kiinnittänyt hänen mieltään. Klüsing itse, joka yhä vielä oli
sairaana, oli poliisikuulustelussa todistanut, että hänen ystävänsä
Buck oli hiljan käynyt hänen luonaan. Jos Buck mahdollisesti oli
puhunut tuon alueen ostamisen etuoikeudesta, niin hän ei ollut
käsittänyt sen mitenkään tapahtuneen Buckin kunniaa loukkaavalla
tavalla... Kantaja Buck tahtoi saada todetuksi, että se oli ollut
Kühlemann-vainaja, joka oli keskustellut tuosta maa-alueesta
Klüsingin kanssa: Kühlemann itse, rahojen lahjoittaja. Mutta tuo
toteaminen jäi tapahtumatta, sillä Klüsingin todistus oli tässäkin
suhteessa epävarma. Että Cohn sitä väitti, ei vaikuttanut asiaan,
koska Cohnin etujen mukaista oli saada Gausenfeldissä käyntinsä
näyttämään viattomalta. Tärkeimmäksi todistajaksi jäi Diederich,
jolle Klüsing oli kirjoittanut ja joka heti sen jälkeen oli ollut
keskusteluissa hänen kanssaan. Oliko silloin mainittu joku nimi? Hän
todisti:

"Minua ei silloin haluttanut kuulla sitä tai tätä nimeä. Minä totean,
että minä, kuten kaikki todistajat todistavat, en ole koskaan
julkisesti maininnut herra Buckin nimeä. Minun harrastukseni asiassa
koski yksinomaan kaupunkia, jonka ei pitänyt tulla kärsimään vahinkoa
kenenkään yksityisen vuoksi. Minä olen esiintynyt poliittisen
moraalin puolesta. Persoonallinen viha on kaukana, ja minuun koskisi
kipeästi, jos herra kantaja ei suoriutuisi tästä jutusta aivan
moitteettomasti."

Hänen sanojaan seurasi hyväksyvä mutina. Vain Buck näytti
tyytymättömältä, hän nousi ylös, punaisena kasvoiltaan... Diederichin
piti nyt ilmoittaa, mikä oli hänen oma käsityksensä asiasta. Hän
jatkoi, mutta silloin Buck astui esiin, ylen suorana, ja hänen
silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin tuossa traagillisesti
kuluneessa vaalikokouksessakin.

"Minä vapautan herra todistajan antamasta mitään säälivää lausuntoa
minun persoonastani ja elämästäni. Hän ei ole oikea mies sitä
tekemään. Hänen menestyksensä on saavutettu toisenlaisilla keinoilla
kuin minun menestykseni ja kokonaan toisella alalla. Minun taloni
oli aina avoinna kaikille ja kaikkien käytettävissä, myöskin herra
todistajan. Yli viisikymmentä vuotta minun elämäni ei ole kuulunut
minulle, vaan eräälle ajatukselle, jonka minun aikanani useat olivat
omistaneet, oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän ajatukselle. Minä
olin varakas astuessani julkisuuteen. Kun minä siitä poistun, niin
minä tulen sen tekemään köyhänä. Minä en tarvitse mitään puolustusta."

Hän vaikeni, hänen kasvonsa vapisivat vielä -- mutta Diederich
kohautti vain olkapäitään. Mihin menestyksiin sitten tuo vanhus
vetosi? Hänellä ei ollut sitä ollut enää pitkään aikaan, ja hän
esitti vain onttoja sanoja, joihin kukaan ei luottanut. Hän esiintyi
ylväänä ja oli jo joutunut pyörien alle. Saattoiko ihminen tunteakin
niin huonosti asemansa? "Jos toisen meistä on kohdeltava toista
halveksivasti --." Ja Diederich salamoi. Hän salamoi vanhuksen, joka
turhaan säihkyi, yksinkertaisesti alas, ja tällä kertaa ratkaisevasti
oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän keralla. Ensinnä oma hyvä --
oikea oli asia, jolla oli menestystä!... Hän tunsi sen selvästi,
että tämä piti paikkansa kaikkiin nähden. Vanhuskin tunsi sen, hän
istuutui jälleen, hänen olkapäänsä pyöristyivät, hänen kasvoilleen
tuli häpeävä ilme. Lautamiesten puoleen kääntyneenä hän sanoi: "Minä
en kaipaa mitään poikkeusasemaa, minä jätän itseni kansalaisten
arvosteltavaksi."

Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi
todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä
parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin
edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta,
mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies
ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin
"Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta,
että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu
pääjohtajaksi... Uteliaasti tarkastettiin häntä -- ja hänen ohellaan
vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne
kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle,
tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo
sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin
osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti
sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään.
Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin.
Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu
alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.

Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti
päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa
"Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti
esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle,
sanoivat juristit -- ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen
ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat
menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan.
Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä
oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys.
Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten
olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne
pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei
ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin
ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin.
Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla
vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä
selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui
teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä
aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui
hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas
takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa,
jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon
porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu
seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet
vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta
tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa.
Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen
virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen
ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati.
Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi
kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi,
mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli
ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin,
päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja
luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät
voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että
olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen
tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä
hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä
ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa
menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita
hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille
vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä
hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen,
minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa,
että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun
harteiltani."

Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset
antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin
sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää
mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka
saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat
äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat
ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään
lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat
olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut
yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita
hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli
uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi,
jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi
vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin
rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan,
aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan
taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui
myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.

Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan
oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä
usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika
mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet
hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa
herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään?
Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi
tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti
salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat
tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta
väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun
vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät
sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen,
joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka
Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan,
riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin
hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti,
itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden;
heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä
Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin
edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti
näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat
täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin
ihmiskasvoihin.

       *       *       *       *       *

Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta
huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger
Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki
tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti
johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori
Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli
näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin
ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut
itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä.
Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen
enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet
vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra
tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden
pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen
ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen
aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä.
Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin
talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle -- semminkin
jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli
saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin.
Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain
sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.

Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä
tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla
ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan.
Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän
oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista
miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen
järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut
kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi,
"tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän
muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on
tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut
kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä,
ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte
olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä
tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee
heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia
kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta,
halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä
pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä
tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich
päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan
selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun
maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan
sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy
olla herrana!"

Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää
kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat.
Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä
kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä
Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta,
mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta... Syöminen,
nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen,
kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys"
mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien
hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs
vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen
vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti
työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa
kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin
hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä
käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä
ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu.
Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita,
joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai
laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä
samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich
laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja
tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti
saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi
maailman.

Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä
kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä
Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli
vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei
uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan
uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin
julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja
pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen
uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli
kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa
olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei
voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat
tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon
miehen... Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei
salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi
vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon
vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan
keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että
kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich
valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti
vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten.
Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon
ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs
tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti,
ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich
tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle
ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja
viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen
takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin
itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa
hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen.
Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten
valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen
tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän
hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien
virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt
erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia
toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin
keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät
jonkun tekemästä työtä... Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken
tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa
lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling
toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen
Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti
lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi
lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus
onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin
hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille
liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat
periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta
ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari
toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa.
Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä
hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti
keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra
päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. -- Ja alla
oli Diederichin kuva.

Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan --
huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi
turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin
perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi
kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi
ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen
näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich
vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan
osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut,
vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille
vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti
kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli
myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin
etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa
pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta
vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi
kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää
mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille
kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty.
Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon
pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole
mitään vaadittavana." -- Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi,
Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin
vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.

Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä
katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen
kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti
Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän
oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin
tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut
sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui
myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin
menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä
ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän
tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia
ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen
täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa
teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta
aiheutui kansallisen asian kehityksessä... Guste, jonka katse ei
kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista
vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle
anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli
alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia
siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton,
Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich
suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa
omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen
pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä
hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä,
että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle
tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä
siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti
vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä,
niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä -- jotka sitten Netzigissä
myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä
sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin
kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa
vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja
ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä,
haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä
varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi
puolelleen toisen lapsentytön.

Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla
olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se
puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä,
jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä
siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä
valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä
realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu
nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin
antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin
ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli
tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin,
mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka
hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian
paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän
huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä
aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä",
vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä
mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä
sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti
oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli
hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän
juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin
osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun
nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty
pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana.
Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset.
Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi
miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä
jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti
vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli
tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa
Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan
kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään... Kun tämä
kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat
toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä,
mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue
koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että
Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin.
Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo
kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten
yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen
omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin
ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille
mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei
uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui
hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei
kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja
tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo
loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi
kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka
omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina,
tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys,
muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?... Guste loi kahvipöydän yli
Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen
paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat
molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.

Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli
jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla
tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen
toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen
kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin
kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin,
jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka
salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat
yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla
kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa
synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt,
mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla
tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla
hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän
huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen
ja että se oli muoti, seuraleikki -- minkä Diederich heti asiaan
kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen,
että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta
hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin
tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän
hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain
ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo
kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen
paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä
teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli
vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla
myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä
silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia
arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden
keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä
vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman
muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen
sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita.
Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka
puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian
heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki
muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä
edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat
ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus
siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet
hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi
oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi
hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten
onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen
parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti
hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka
suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan
pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin
ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille... Luonnollisesti
kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa
parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos
joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.

       *       *       *       *       *

Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani."
Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi
mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja
Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima).
Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen
sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten
ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä
ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse,
niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut
tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin
tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu
on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen,"
Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet
hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille
virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessa _k_:ssa," hän
huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa."
Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka
ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja
Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin
kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun
Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa
pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa.
Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului
oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta,
ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran
ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä
puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa
hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain
isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän
yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi,
Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein
joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa
hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja
kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun
holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja.
"Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten,
että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen
oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis
loppu... Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään
puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen.
Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla
miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään
basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan
desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun
keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen
asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!"
käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili
vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä.
Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan
ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä,
mutta kylläkin merenkulku -- minkä Guste jo senkin tähden oivalsi,
että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti
kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista
olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi.
Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti
murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä
se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa
oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille
ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi
Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin
voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli
Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on
vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa.
Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne."
Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta,
vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä
siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä
saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat -- Diederich
eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen
muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja
usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa
hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan
erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta...
"Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki
kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä
välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan
elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa
tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa,
melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän
oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli
tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut
polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä
-- samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että
keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä
markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan --
samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen
Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja.
Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja
sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti
lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien
kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan
hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä
seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy
olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä
on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin
mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten
laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama
vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva
sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut
tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa.
"Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy
varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä
itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa
katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein
traagillinen", hän totesi.

Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä
useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän
näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti
silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi
lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi
tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana
siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle
silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää... Kun Diederich
yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan
väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan -- mihin hän ei
mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun
taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen
silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja
hämärätä pyyntöä... Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut.
Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan
hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella
sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja
Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja
hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää
minun ihanata muotoani palvoa!" -- ja sitten selälleen kääntyneenä
Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken
tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja
ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut;
Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä
olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" -- ja hän
työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden.
"Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa
pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän
kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä,
haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi
ja nukkui jo -- mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi
nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse...

Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi
aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten
laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä
kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun
Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli
jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty
huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään
Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein
useamminkin, Diederich poistui kotoaan -- Ratskellerin sukupöytään,
kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta... Tuossa sukupöydässä
Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli
kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä
ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa
olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla
ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen
kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein
Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon
elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor
bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja
haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se,
joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon,
sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein
schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt
trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan
ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa
seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)."
Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen
katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät
aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen
toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon,
sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai
kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja
kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori
Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten
välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa
vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten
molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen
aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin
parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet
vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet
tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti.
Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja
ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta
se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme
ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa."
Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen
Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti
pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja
esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin
tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä
liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos
sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli
positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden
lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät
suoneet Saksalle paikkaa auringossa, _quos ego_. Sillä ei vain Saksan
perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko
häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään!
Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan
keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli
tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa.
Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä
leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella
viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto
ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka
käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla
kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä
paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu
sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen
aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin
oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät
säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli
seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli
saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä",
kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän
antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze,
oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa,
hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi
nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita
tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt
lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa
yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin
kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni
saisivat sen vielä nähdä!" -- ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan
tyhjentäessään.

Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde
Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt
ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet
toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä
vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta,
jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli
Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet
ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi
ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin.
Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna,
häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan
tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla,
joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti
kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli
Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt
ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa.
Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei
ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui
kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan.
Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan
pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä
vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan
ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti
maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse
ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä
iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen
tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut
miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti.
Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään
tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin
tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja
lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta
asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus
vahvisti hänen arvovaltaansa... Niistä herroista, jotka ottivat
osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi
puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista
teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan
oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin
vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin
ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille.
Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli
kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät,
gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa,
perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori
Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä
kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich
valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa
nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä
suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte
häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä
ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että
oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä
aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani,"
hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin
minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken
sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili
kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi
Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni"
-- hän piti kättä kasvojensa edessä -- "on suorituskykyisempi.
Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen
jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin
jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä
lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi
hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich
osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä
velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan
tietoon.

Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä
etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he
pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin
sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten
suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen
Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen
jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi.
Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka
opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin --! Siihen, mitä hän sanoi,
hän kompastui itse... Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli
Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti
monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi
ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista
juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla
on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja
lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui...
Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan
kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan
vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla
suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli
se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa
huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa
perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen
merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä
se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän
on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että
oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta
mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko
hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei
voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle
juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan.
Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka
kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia.
Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen
vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän
konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden.
He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä
hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä
mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu
saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja
muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä
suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja
saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta.
Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä
kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän
mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja
kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin
puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi
hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen
toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli
epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin
siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"

Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen
Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia,
joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja
silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan
edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta
todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen,
ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli
Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja
niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli
tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että
päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti
salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään
huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta:
hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään
kuolevan vuoksi... Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain
viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut
talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä
koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja
maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.

Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri
oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään
kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut
loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen
myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi
mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt
jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski
pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä
useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten
kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä,
mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi
kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein
sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin
oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat
eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston
presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki
keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii...
Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa,
keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.

"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:

"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut
puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän
osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä,
leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen
kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien
katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä;
mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli
kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten
vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin
korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina
vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan,
muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa
-- kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen
häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen
ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.

"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck.
"Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä
tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten
töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes
hyvää."

Hetken kuluttua -- hämärä kävi harmaaksi -- sanoi isä: "Entäs sinä,
poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."

"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi
tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen
nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta
kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta
näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se
siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani,
koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen
hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun
uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja
ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."

Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätki
Diederichin.

"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta
koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme
mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät
yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi
leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän
sanoi:

"Te olette tulleet hyvin mahtaviksi; mutta teidän mahtinne kautta
ei ole tullut yhtään lisää henkeä eikä hyvyyttä maailmaan. Siis se
kaikki on turhaa. Mekin olemme näennäisesti olleet turhaan olemassa."
Hän katsahti poikaansa. "Kuitenkaan ei teidän pitäisi jättää heille
taistelukenttää."

Wolfgang huokasi syvään. "Mitä toivoa, isä? He varovat kärjistämästä
asioita, kuten nuo etuoikeutetut vallankumouksen edellä. Historiasta
he ovat valitettavasti oppineet kohtuutta. Heidän yhteiskunnallinen
lainlaadintansa ehkäisee ja turmelee. Se tyydyttää kansaa juuri siinä
määrässä, että sen ei enää kannata vakavasti taistella leivän vuoksi,
vapaudesta puhumattakaan. Kuka vielä todistaa heitä vastaan?"

Silloin vanhus suoristautui, hänen äänensä kävi vielä kerran
kaikuvaksi. "Ihmisyyden henki", hän sanoi, ja pienen vaitiolon
jälkeen, kun Wolfgangin pää oli painuneena:

"Sinun pitää uskoa siihen, poikani. Kun se katastroofi, jonka he
luulevat välttävänsä, on ohitse, niin ole varma, että ihmisyys ei
ole nimittävä sitä, mikä kävi ensimäisen vallankumouksen edellä,
järjettömäksi ja häpeämättömäksi, kuten näitä nykyisiä olosuhteita."

Hän sanoi hiljaa ja ikäänkuin kaukaa: "Se ei tulisi eläneeksi, joka
vain eläisi nykyajassa."

Äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi horjahtanut. Poika tarttui
nopeasti häneen, ja hänen käsivarrellaan, takeltunein askelin,
vanhus hävisi pimeään. Mutta Diederichistä, joka riensi pois toisia
teitä, tuntui siltä, kuin olisi herännyt pahasta, joskin suurimmalta
osaltaan käsittämättömästä unesta, missä perustuksia oli horjutettu.
Ja huolimatta siitä epätodellisesta, mitä kaikkeen hänen kuulemaansa
sisältyi, tässä tuo horjuttaminen näytti syvemmältä kuin missään
hänen tuntemassaan kumouksessa. Toisen heistä päivät olivat luetut,
toisellakaan ei ollut paljoa edessään, mutta Diederichistä tuntui
siltä, kuin olisi ollut parempi, jos he olisivat nostaneet selvän
melun maassa sen sijaan, että täällä pimeässä kuiskailivat näitä
asioita, jotka kuitenkin koskettelivat henkeä ja tulevaisuutta.

       *       *       *       *       *

Nykyhetkellä oli kylläkin kouraantuntuvampia asioita toimitettavina.
Yhdessä patsaanluojan kanssa Diederich suunnitteli paljastusjuhlan
taiteellista järjestelyä -- jolloin tuo luoja osoitti enemmän
mukautuvaisuutta, kuin häneltä olisi saattanut odottaa. Ylipäänsä
hän toi nyt julki vain ammattinsa hyviä puolia, nimittäin neroutta
ja ylevää mielialaa, samalla kun hän muutoinkin osoittautui
läpeensä virheettömäksi ja taitavaksi liikeasioissa. Tuo nuori
mies, pormestari, tohtori Scheffelweisin sisaren poika, näytti
esimerkillään, vanhoista ennakkoluuloista huolimatta, että
kaikkialla on säädyllisyyttä ja että mihinkään epätoivoon ei ole
syytä, jos jokin nuori mies on kykenemätön leipäopinnoihin ja tulee
taiteilijaksi. Kun hän ensi kertaa palasi Berlinistä Netzigiin, niin
hänellä oli vielä päällään samettitakki ja hän tuotti perheelle
paljasta ikävyyttä; mutta toisella käynnillään hänellä oli jo
silinteri, eikä kauan kestänyt, kun Hänen Majesteettinsa keksi
hänet ja hän sai tehtäväkseen valmistaa (Berlinin) voittokujaa
varten rajakreivi Hatto Väkivaltaisen sattuvan kuvapatsaan sekä
hänen molempien huomattavimpien aikalaistensa patsaat, munkki
Tassilon, joka yhtenä päivänä saattoi juoda sata litraa olutta,
ja ritari Klitzenzitzin, joka opetti berliniläiset tekemään
verotöitä, joskin nämä hänet sitten hirttivät. Hänen Majesteettinsa
oli vielä aivan erikoisesti huomauttanut ylipormestarille ritari
Klitzenzitzin ansioista, mikä taas oli suotuisasti vaikuttanut
taiteilijan uraan. Sellaista miestä kohtaan ei voinut osoittaa
liiaksi hyväntahtoisuutta, joka eli välittömässä armonauringon
paisteessa; Diederich asetti talonsa hänen käytettäväkseen, vieläpä
hän vuokrasi hänelle ratsunkin, jota taiteilija tarvitsi voidakseen
antaa voimiensa kehkeytyä -- ja mitä näköaloja, kun tuo kuuluisa
vieras nimitti Horsten ensimäisiä piirustuskokeita hyvin lupaaviksi!
Diederich määräsi Horsten kohta paikalla taiteelle, tuolle niin
ajanmukaiselle uralle.

Wulckow, jolla ei ollut mitään taiteellista aistia ja joka
ei osannut oikein suhtautua Hänen Majesteettinsa suosikkiin,
sai muistopatsaskomitealta 2,000 markkaa, joihin hänellä
kunniapuheenjohtajana oli oikeus; mutta paljastustilaisuudessa
-- pidettävän juhlapuheen komitea jätti varsinaiselle
puheenjohtajalleen, muistopatsaan henkiselle luojalle ja kansallisen
liikkeen perustajalle, joka sen pystyttämiseen oli johtanut,
herra valtuusmies, päätirehtööri Hesslingille, hyvä! Liikutettuna
ja paisuneena Diederich näki uusien korotuksien olevan tulossa.
Ylipresidenttiä itseään odotettiin, hänen ylhäisyytensä edessä
Diederichin piti puhua, mitä seurauksia tämä lupasikaan! Wulckow
tosin ryhtyi toimiin estääkseen ne; kiihtyneenä syrjäyttämisen
johdosta hän kieltäytyi jopa myöntämästä Gustelle pääsyä virallisten
naisten korokkeelle. Diederichillä oli tämän johdosta hänen kanssaan
kohtaus, mikä kului kiihtyneesti, mutta jäi tuloksettomaksi.
Kiivaasti läähättäen hän palasi Gusten luo kotiin. "Hän pysyy
taipumattomana, sinusta ei pidä tulla virallista naista. Mutta
saadaan nähdä, kumpi teistä on virallisempi, sinä vai hän! Hänen
täytyy sinua vielä pyytää! Jumalankiitos, minä en tarvitse häntä
enää, mutta hän kenties minua." -- Ja niin tapahtui, että kun
seuraava "Wochen"-numero ilmestyi, niin mitäs se sisälsi tavallisten
keisarinkuvien ohella? Kaksi valokuvaa, joista toinen esitti Netzigin
keisari Wilhelmin patsaan luojaa iskemässä viimeistä iskuaan, mutta
toinen komitean puheenjohtajaa ja hänen puolisoaan, Diederichiä ja
Gustea. Wulckowista ei ollut mitään -- mikä yleisesti huomattiin ja
käsitettiin merkiksi siitä, että hänen asemansa oli horjutettu. Hänen
itsensä täytyi se tuntea, sillä hän ryhtyi toimiin joutuakseen toki
vielä "Wocheen." Hän kävi tapaamassa Diederichiä, mutta Diederich
antoi ilmoittaa, ettei ollut kotona. Taiteilija puolestaan käytti
hyväkseen matkoja. Silloin tapahtui tosiasiallisesti, että Wulckow
lähestyi Gustea kadulla. Tuo virallisten naisten paikkajuttu oli
aiheutunut väärinkäsityksestä... "Niin hän käyttäytyi kuin meidän
mäyräkoiramme," esitti Guste. "Mutt'ei niin suorasti!" päätti
Diederich, eikä hän viivytellyt tuon jutun levittämisessä. "Pitäisikö
pakottaa itseään," hän sanoi Wolfgang Buckille, "kun tuo mies
kuitenkin on hukassa? Herra eversti von Haffke luopuu jo myöskin
hänestä." Uljaasti hän lisäsi: "Nyt hän näkee, että on olemassa
muitakin voimia. Wulckow ei ole vahingokseen huomannut ajoissa
sopeutua suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisiin elämänehtoihin,
jotka nykyiselle suunnalle lyövät sen leiman." -- "Absolutismin,
reklaamintekohalun lieventämään," täydensi Buck.

Ajatellessaan Wulckowin alasmenoa Diederich tunsi tuon tonttikaupan,
joka oli hänelle niin epäedullinen, yhä loukkaavammaksi.
Hänen suuttumuksensa kävi niin rajattomaksi, että vierailu,
jonka juuri nyt edustaja Fischer teki Netzigiin, tuli hänelle
suorastaan vapauttavaksi tilaisuudeksi. Parlamentarismilla ja
loukkaamattomuudella oli kuitenkin hyvätkin puolensa! Sillä Napoleon
Fischer esiintyi valtiopäivillä ja paljasti. Hän paljasti, ilman
että hänelle saattoi tapahtua sen johdosta pienintäkään ikävyyttä,
hallintoneuvoston puheenjohtajan, von Wulckowin, Netzigissä
harjoittamat liiketavat, hänen keisari Wilhelmin patsaan tontista
saamansa jättiläisvoiton, joka Napoleon Fischerin väitteen mukaan
kiskottiin kaupungilta, ja tuon kunnialahjan, joka otaksuttavasti
nousi 5,000 markkaan ja jota hän nimitti "rasvausrahaksi."
Sanomalehtien mukaan tuo edustaja sai tällä aikaan tavattoman
kiihtymyksen. Tosin se ei kohdistunut Wulckowiin, vaan paljastajaan.
Raivoten vaadittiin todistuksia ja todistajia; Diederich vapisi,
seuraavalla rivillä saattoi esiintyä hänen nimensä. Onneksi sitä
ei tullut, Napoleon Fischer tiesi, mitä hänen virkaansa kuului.
Hänen asemestaan esiintyi ministeri, joka jätti kuulumattoman,
valitettavasti loukkaamattomuuden suojassa tehdyn hyökkäyksen erästä
poissa olevaa kohtaan, joka ei voinut puolustautua, edustajien
arvosteltavaksi. Edustajat antoivat arvostelunsa osoittamalla herra
ministerille suosiotaan kättentaputuksilla. Parlamenttaarisesti
katsoen asia oli ratkaistu, puuttui vain se, että lehdistö myöskin
ilmaisi inhonsa ja, mikäli sillä ei ollut muistutuksia tehtävänä,
vallan kevyesti räpäytti silmää. Useat sosialidemokraattiset lehdet,
jotka eivät osanneet olla varovaisia, saivat jättää vastaavat
toimittajansa oikeuden käsiin, kuten netzigiläinen "Kansanäänikin".
Diederich käytti tätä seikkaa hyväkseen tehdäkseen selvän pesäeron
niiden kanssa, jotka olivat saattaneet epäillä hallintoneuvoston
presidenttiä. Hän kävi Gusten kanssa vieraisilla Wulckowilla.
"Minä olen saanut kuulla ensiluokkaisesta lähteestä", hän selitti
jälestäpäin, "että sitä miestä odottaa suuri tulevaisuus. Hän oli
hiljan metsästysretkellä majesteetin kanssa ja keksi suurenmoisen
kokkapuheen," Viikkoa myöhemmin oli "Wochessa" kokosivun kuva, missä
paljas päälaki ja parta täytti toisen puolen ja maha toisen puolen
tuota sivua ja missä oli seuraava allekirjoitus: "Hallintoneuvoston
presidentti von Wulckow, Netzigin keisari Wilhelmin patsaan henkinen
luoja, jota vastaan hiljan tehtiin valtiopäivillä yleistä suuttumusta
herättänyt hyökkäys ja jonka nimittäminen ylipresidentiksi on
odotettavissa"... Päätirehtööri Hesslingin ja hänen vaimonsa kuvat
olivat yhteensä anastaneet vain neljänneksen sivua. Diederich
tuli vakuutetuksi, että kohtuullinen välimatka oli palautettu.
Voima pysyi, myöskin suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisissa
elämänehdoissa, yhtä vastustamattomana kuin konsanaan -- mikä
kaikesta huolimatta tyydytti. Tämä teki hänet sisäisesti mitä
sopivimmaksi valmistamaan juhlapuhettaan.

Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista
ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin
kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen
suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich,
sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan,
ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin
tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin
järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty!
-- ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen
jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä
etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja
suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan
auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla
puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa
Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput.
Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla,
kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta
apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty
oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut
tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli
vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen
piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut.
Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut
olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin
luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon
vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli
itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä
tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen
mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat
hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen
omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo
ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin
täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta
muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla
omallatunnolla.

Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä,
riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään
ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin
voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut
peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea
sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota
johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden
välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen
pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt
saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren
asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich
tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa.
"Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän
sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän
yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle --
ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet
hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan
ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut,
kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille... Kuitenkin sattui niin
tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin
hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich
huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden
julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti
häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä
vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi
Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja.
Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä
pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja
tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow,
punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä
erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen
herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia!
Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä
säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?"
tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" -- "Suvaitkaa
olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin
oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja
tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut
tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta,
sille ei mahda mitään!" -- "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!"
suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti,
sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin
ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit
itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen
Majesteettinsa sivusadjutantti!" -- "Tuo keltainen!" -- "Omassa
persoonassaan täällä!"

Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi
divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten
sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin
vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai
kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden
esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin
tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli
kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi
hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten
voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat,
nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi
Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä
on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!"
Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa
kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva
poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä",
sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä
tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä:
joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti
hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen
nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta
käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla
kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä,
joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!
Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja
julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.

Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi
lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa
liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti:
Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin
kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa
maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas
paikka koristi -- sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse,
astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo --
lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin
kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat
kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen
itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta
silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen
oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan
sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa
teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan,
niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan,
minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen
virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä
kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.

Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa
olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta.
Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla
puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu
mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa
ja voimansa; hän alotti:

"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!

"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan
paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin
meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan -- ja se tekee tämän hetken
vielä merkityksellisemmäksi -- on kulunut melkein vuosikymmen siitä,
kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme
me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen
suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."

Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen
aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä.
"Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa
meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa
ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa
on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän
kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota
nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten
ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan
vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä
kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla
kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun
tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset
oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana
kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen,
nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä
kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich.
"Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä
on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" -- jolloin Diederich löi
rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton
persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin
tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen
kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan
hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten
aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies
on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä
innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle
sotilasketjun takaa.

"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa
positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien
vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme
valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua,
germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli
hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"

Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun
sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet
ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan,
Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta,
Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat
nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.

"Mutta sellaista ennenkuulumatonta kukoistusta valtiaskansa ei
saavuta veltossa, laiskassa rauhassa: ei, vaan meidän vanha
liittolaisemme on pitänyt välttämättömänä pitää saksalaista kultaa
tulessa. Meidän on täytynyt kulkea Jenan ja Tilsitin sulatusuunien
läpi, ja lopulta on meidän kuitenkin onnistunut voitollisesti
pystyttää lippumme kaikkialle ja takoa tappotantereella Saksan
keisarikruunu!"

Ja hän palautti mieliin Wilhelm Suuren koettelemuksista rikkaan
elämän, mistä saksalaiset, Diederichin mukaan, oppivat tietämään,
että maailmojen luoja piti sitä kansaa silmällä, minkä oli itselleen
valinnut, ja teki siitä itselleen vastaavan välikappaleen. Tuo
suuri keisari ei omasta puolestaan ollut koskaan tehnyt tässä
suhteessa mitään erehdyksiä, mikä ilmeni erittäin selvästi sinä
suurena historiallisena hetkenä, jolloin hän kuninkaana Jumalan
armosta, valtikka toisessa ja valtakunnanmiekka toisessa kädessä,
soi vain Jumalalle kunnian ja otti häneltä kruunun. Ylevässä
velvollisuudentunnossa hän oli kieltäytynyt osoittamasta kunniaa
kansalle ja ottamasta siltä kruunua, eikä hän ollut peljännyt sitä
hirveätä vastuunalaisuutta, mihin joutui yksistään Jumalan edessä
ja mistä mikään ministeri, mikään parlamentti ei ollut voinut häntä
vapauttaa. Diederichin ääni vapisi liikutuksesta. "Tämän kansa
tunnustaakin sillä, että se keisarivainajan persoonallisuutta
suorastaan jumaloi. Hänellähän oli menestystä; ja missä on
menestystä, siellä on Jumala! Keskiaikana Wilhelm Suuri olisi
julistettu pyhäksi. Tänään me pystytämme hänelle ensiluokkaisen
muistopatsaan!"

Ylipresidentti nyökäytti jälleen ja sai taasen aikaan rajut
suosionosoitukset. Aurinko oli hävinnyt, kävi kylmempi tuulenhenki;
ja aivan kuin synkentyneen taivaan vaikutuksesta Diederich siirtyi
erääseen hyvin vakavaan kysymykseen.

"Kuka asettui nyt hänen tielleen, hänen ylevän päämääränsä tielle?
Kuka oli suuren keisarin ja hänen keisarille uskollisen kansansa
vihollinen? Napoleon, jonka hän onnellisesti murskasi, ei ollut
saanut kruunuaan Jumalalta, vaan kansalta, siis! Vasta tämä antaa
historian tuomiolle ikuisen, valloittavan merkityksen!" Tässä
kohden Diederich otti kuvatakseen, miltä oli näyttänyt demokratian
saastuttamassa ja sen tähden Jumalan hylkäämässä Napoleon III:n
valtakunnassa. Tyhjään uskonnollisuuteen kätkeytynyt törkeä
materialismi oli paisuttanut mitä ajattelemattomimman afäärimielen,
hengen halveksiminen oli luonnollisesti liittynyt alhaiseen
nautinnonhaluun. Julkisuuden hermona oli reklaaminhalu, mikä
joka hetki muuttui vainoamishaluksi. Perustaen ulkonaisesti vain
maineeseen, sisäisesti vain poliisiin, uskomatta muuhun kuin valtaan,
Ranskan kansa ei tavoittanut muuta kuin teatterivaikutusta, kerskui
menneellä sankariudellaan, ja ainoa, mikä tällä saavutettiin,
oli yltiöisänmaallisuuden kehittyminen huippuunsa... "Mistään
tästä me emme tiedä mitään!" huusi Diederich ja ojensi kätensä
todistajaa kohtaan tuolla ylhäällä. "Siksi ei meille voi koskaan
eikä milloinkaan käydä niin kauheasti, kuin meidän perivihollisemme
keisarikunnalle!"

Tässä kohden löi salama; sotilasketjun ja palomuurin välillä, siinä
paikassa, missä oli arveltava olevan kansaa, vavahti huikaisevasti,
ja sitten seurasi jyrähdys, joka meni ratkaisevasti liian pitkälle.
Virallisessa teltassa olevat herrat saivat paheksivan ilmeen,
ja ylipresidentti oli vavahtanut. Upseerien korokkeella, ryhti
ei kärsinyt tietenkään pienintäkään vauriota, mutta siviilien
keskuudessa havaittiin tiettyä levottomuutta. Diederich saattoi
kirkumisen vaikenemaan, sillä hän huusi, jyristen myöskin: "Meidän
vanha liittolaisemme todistaa sen! Me emme ole sellaisia! Me olemme
vakavia, uskollisia ja tosia! Olla saksalainen merkitsee samaa kuin
tehdä asia sen oman itsensä tähden! Kuka meistä olisi koskaan tehnyt
mielialastaan itselleen tulolähteen? Missä voisivat sitten ilmaantua
lahjottavat virkamiehet? Miehen kunto yhtyy täällä naiselliseen
puhtauteen, sillä naisellinen kohottaa meitä, se ei ole alhaisen
huvittelun väline. Mutta oikean saksalaisen olemuksen säteilevä kuva
kohoaa kristillisyyden maaperästä, ja se on ainoa oikea maaperä,
sillä jokainen pakanallinen kulttuuri, oli se sitten miten kaunis
tai mahtava tahansa, kukistuu ensimäisen katastroofin sattuessa; ja
saksalaisen olemuksen sieluna on vallan kunnioittaminen, muinaisilta
ajoilta säilyneen ja Jumalan siunaaman vallan, jota vastaan ei
kukaan voi mitään tehdä. Siksi pitää meidän pitää tästälähtien
kuten ennenkin korkeimpana velvollisuutenamme isänmaanpuolustusta,
korkeimpana kunnianamme kuningastamme ja korkeimpana työnämme
aseidentekoa!"

Ukkonen jyrisi, joskin hillitymmin, kuten näytti, Diederichin yhä
voimakkaamman äänen vaikutuksesta; sen sijaan putoili pisaroita, niin
raskaita, että kunkin putoaminen voitiin erikseen kuulla.

"Perivihollisen maasta", huusi Diederich, "vyöryy yhä edelleen
demokratian lokavirta, ja vain saksalainen miehuus ja idealismi
muodostavat sen padon, joka asettuu sitä vastaan. Mutta jumalallisen
maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset, jotka tahtovat
kaivaa perustukset valtiojärjestykseltämme, on jumitettava pois
viimeistä vesaa myöten, jotta, kun meidät kutsutaan kerta viimeiselle
tuomiolle, jokainen voi silloin astua hyvällä omallatunnolla
Jumalansa ja vanhan keisarinsa eteen ja, kun kysytään, onko hän koko
sydämellään työskennellyt valtakunnan hyväksi, voi lyödä rintoihinsa
ja sanoa avoimesti: kyllä!"

Samalla Diederich antoi itselleen sellaisen iskun, että hänen
hengityksensä salpautui. Pakollista väliaikaa, mikä tästä syntyi,
käytti siviilikoroke hyväkseen ilmaistakseen levottomuudellaan
pitävänsä puhetta loppuneena; sillä ukkosilma häälyi juuri nyt
juhlayleisön päiden päällä ja tulikivenkeltaisessa valossa
munankokoiset sadepisarat putoilivat yksitellen, hitaasti ja
koputellen, aivan kuin olisivat antaneet varoituksia... Diederichillä
oli taas ilmaa.

"Kun nyt peite putoaa", hän aloitti uudella innolla, "kun
tervehdykseksi liput ja standartit painuvat, miekat laskeutuvat ja
painetit välkkyvät --" Silloin kuului taivaalta niin hirvittävä
räjähdys, että Diederich lyykistyi ja, ennenkuin huomasikaan,
kyyristyi pöytänsä alle. Onneksi hän tuli jälleen esiin, ilman
että hänen katoamistaan oli huomattu, sillä kaikille oli käynyt
samalla lailla. Tuskin kukaan kuuli sitä, kun Diederich pyysi hänen
ylhäisyyttään, herra ylipresidenttiä, armollisesti käskemään peitettä
putoamaan. Kuitenkin ylipresidentti astui virallisen teltan eteen,
hän oli tavallista keltaisempi, hänen tähtensä säteily oli sammunut,
ja hän sanoi heikolla äänellä: "Hänen Majesteettinsa nimessä minä
käsken: peite pudotkoon" -- minkä jälkeen se putosi. Samalla kajahti
die Wacht am Rhein. Wilhelm Suuren näky, kun hän siinä ratsasti
ilman halki, perheenisän ryhdissä, mutta vallan kaikkien kauheuksien
ympäröimänä, terästi vielä kerran alamaiset ylhäältä tulevia
uhkauksia vastaan, ja ylipresidentin esittämä eläköönhuuto keisarille
sai vilkkaan vastakaiun. Tosin Heil dir im Siegerkranzin säveleet
antoivat hänen ylhäisyydelleen merkin mennä patsaan juurelle,
tarkastaa sitä ja pitää sen luojalle, joka jo odotti, kunnioittava
puhe. Jokainen käsitti sen, kun tuo korkea herra epäröiden
suuntasi katseensa taivaalle; mutta kun mitään muutakaan ei ollut
odotettavissa, niin hänen velvollisuudentunteensa voitti, voittipa
sitä loistavammalla tavalla, kun hän oli ainoa hännystakkipukuinen
niin monien sotilaiden joukossa. Hän uskalsi lähteä sinne uljaasti
suurten pisarain hitaasti tippuessa, ja hänen kanssaan meni
ulaaneja, kyrassiereja, husaareja ja kuormastoupseereja... Jo oli
päällekirjoitus "Wilhelm Suuri" tehty tiettäväksi, luoja oli saanut
kunnioittavan puheen ohella ritarimerkkinsä ja juuri piti henkinen
luoja Hessling esitettämän ja ritarimerkillä koristettaman, kun
taivas aukeni. Se aukeni kokonaan ja yht'äkkiä, niin rajusti, että
tuntui siltä, kuin kauan pidätetty tulva olisi päässyt valloilleen.
Ennenkuin herrat olivat edes ennättäneet kääntyä, he seisoivat
jo vedessä nilkkojaan myöten, ja sitä vuoti hänen ylhäisyytensä
hihoista ja housuista. Korokkeet katosivat vesitulvaan, kuten
kaukana keinuvassa meressä nähtiin, että teittäin katot olivat
sortuneet veden painosta ja että niiden märissä laskoksissa kieri
oikeaan ja vasempaan kirkuvia joukkoja. Herrat upseerit käyttivät
elementtejä vastaan kirkkaita aseitaan ja raivasivat itselleen tien
purjekankaan läpi. Siviiliväki pääsi vain ryömien pois ja kylpi,
hurjasti vavahdellen, tulvivalla aukealla. Sellaisten olosuhteiden
vallitessa ylipresidentti näki tarkoituksenmukaisuussyistä
parhaaksi jättää sillensä ohjelman loppusuorituksen. Salamain
säihkyessä, purskuen vettä suihkukaivon tavoin hän riensi kentältä
ja hänen perässään sivusadjutantti, rakuunat, ulaanit, husaarit
ja kuormastoupseerit. Matkalla hänen ylhäisyytensä muisti hänen
sormestaan roikkuvan ritarimerkin, joka oli tuleva henkiselle
luojalle, ja velvollisuudelleen uskollisena äärimmäisyyteen asti,
mutta pyrkien välttämään kaikkea viivytystä, hän ojensi sen juosten
ja vettäruiskuttaen presidentti Wulckowille. Wulckow puolestaan
kohtasi erään poliisin, joka vielä oli paikallaan, ja uskoi hänelle
kaikkeinkorkeimman kunnianosoituksen perilleviemisen, minkä jälkeen
poliisi läksi myrskyn ja kauhun läpi etsimään Diederichiä. Lopulta
hän löysi hänet puhujalavan pöydän alta kyykyltään vedessä. "Siin' on
Teille Willenristi", sanoi poliisi ja väisti syrjään, sillä samassa
löi salama niin lähelle, aivan kuin estääkseen ristin ojentamisen.
Diederich vain huokasi.

Kun hän viimein yritti toisella kasvonpuoliskollaan tähystää
maahan, niin sen päällä kumous oli vain kasvamassa. Tuo suuri musta
palomuuri oli longollansa ja vähällä kaatua, kuten sen takana oleva
talokin. Kiitävässä, tulikivenkeltaisessa ja sinisessä aavevalossa
olevan olentoryhmän yli paraadikuskien hevoset hyppäsivät pystyyn
ja pötkivät tiehensä. Onnellinen tuo etuoikeudeton kansa, joka
oli ulkona ja kaikilla vuorilla; omistavat ja sivistyneet sen
sijaan olivat sellaisessa asemassa, että tunsivat jo päittensä
päällä kumouksen kiitävät pirstat sekä ylhäältä tulevan tulen.
Ei mikään ihme, jos olosuhteet määräsivät sen käyttäytymisen
ja monet naiset, jotka raa'alla tavalla työnnettiin takaisin
uloskäytävästä, äkisti kierivät toistensa ylitse. Luottaen vain
urhoollisuuteensa herrat upseerit käyttivät jokaista kohtaan,
joka asettui heitä vastaan, voimakeinojaan -- sillä aikaa kuin
lippukankaat, irtautuneina myrskyssä korokkeiden ja virallisen teltan
jätteistä, mustavalkopunaisina suhisivat läpi ilman kiistelevien
korviin. Niin toivoton kuin asiaintila olikin, rykmentin soittokunta
soitti edelleen Heil dir im Siegerkranzia, soitti vielä senkin
jälkeen, kun sotilasketju ja maailmanjärjestys oli murtunut,
soitti kuin hukkuvassa laivassa kauhulle ja raukenemiselle. Uusi
tuulispää hajotti sen myöskin -- ja Diederich, silmät suljettuina,
tuntien kuolon huimausta ja valmiina kaikkeen, sukeltautui jälleen
puhujapöytänsä viileään syvyyteen, pöytänsä, johon hän takertui kuten
viimeiseen esineeseen maan päällä. Mutta hänen jäähyväissilmäyksensä
näki jotakin sellaista, joka oli aivan käsittämätöntä: näki
aitauksen, tuon kansanpuistoa ympäröivän ja mustavalkopunaväreillä
verhotun luhistuneeksi ja sortuneeksi sen osalle sattuneen painon
alla, ja sitten kaiken, mikä oli mennyt mullin mallin, kasaantunut
tai hajonnut, mennyt sikin sokin, ylösalasin, sekä tämän yleisen
toisten-silmille-hyppimisen -- näki tämän tulivirroissa tapahtuvan,
ylhäälläheiluvain ruoskain puhtaaksilakaisun, tämän lopun, joka
muistutti humalaisten naamiaisten päättäjäisiä, tämän aatelisten ja
aatelittomien poislakaisun, tämän kaiken sekamelskan, mihin hukkuivat
hienoimmat uniformut, unestaheränneet porvarit, ainokaiset pylväät,
jumalanlähettämät miehet, ideaaliset arvot, husaarit, ulaanit,
rakuunat ja kuormastoupseerit!

Mutta apokalyptiset ratsut kiitivät edelleen; Diederich huomasi
sen, ne olivat panneet toimeen viimeisenpäivän manööverit, mitään
totta ei tällä tarkoitettu. Koetteeksi hän jätti turvapaikkansa ja
totesi, että yhä vielä vain riehui ja että keisari Wilhelm Suuri oli
vielä siinä kaikkine vallan välineineen. Diederichistä oli kaiken
aikaa tuntunut siltä, kuin patsas olisi murskaantunut ja hävinnyt.
Juhlakenttä tosin näytti autiolta muistolta, mikään sielu ei
elähyttänyt sen raunioita. Kuitenkin, tuolla taustalla liikkui joku,
vieläpä hänellä oli ulaanin uniformu päällään: herra von Quitzin,
joka tarkasti luhistunutta taloa. Salaman satuttamana se paloi hänen
suuren, mustan palomuurinsa jäännösten takana; ja kaikkien paetessa
herra von Quitzin oli vain jäänyt paikoilleen, sillä häntä vahvisti
eräs ajatus. Diederich näki hänen sydämeensä. "Tuosta talosta,"
ajatteli herra von Quitzin, "meidän olisi vielä pitänyt päästä ja
saada se myydyksi puistolle. Mutta mitään ei ollut tehtävissä,
emme käyttäneet kaikkea painostusvaltaamme. No niin, nyt minä saan
vakuutusrahat. Jumala on olemassa." Ja sitten hän läksi palokuntaa
vastaan, joka onneksi ei enään voinut tehdä mitään oleellista koko
asialle.

Esimerkin rohkaisemana Diederichkin läksi tiehensä. Hän oli
menettänyt hattunsa, vesi loiskui hänen kenkiensä alla, ja housujensa
takimmaisessa laajennuksessa hän kuletti mukanaan lätäkköä. Kun
mitään vaunuja ei ollut saatavissa, niin hän päätti kulkea kaupungin
läpi. Vanhojen katujen kulmat johtivat pois tuulen, hänen olonsa
tuntui lämpöisemmältä. "Katarrista ei ole puhetta. Mutta Gusten
täytyy asettaa kääre minun vatsani ympäri. Kunpa hän ei vain
suvaitsisi tuoda taloon influenssaa!" Tämän murheen jälkeen hän
muisti kunniamerkkinsä. "Hänen Majesteettinsa säätämä Wilhelminristi
annetaan vain suurista ansioista kansan jalostamisessa ja sen
hyvinvoinnin kehittämisessä... Sitähän tässä on tehty!" sanoi
Diederich ääneen tyhjällä kadulla. "Ja vaikka dynamiittia sataisi!"
Luonnon puolelta sattunut vallankumous oli ollut riittämättömillä
keinoilla toimeenpantu yritys. Diederich näytti taivaalle
Wilhelminristiään ja sanoi "ähäh" -- minkä jälkeen kiinnitti sen
rintaansa neljännen luokan ritarimerkin viereen.

Fleischhauergrubessa oli useita ajopelejä pysähtyneenä, merkillistä
kylläkin, vanhan Buckin talon edustalla. Yhdet niistä olivat
maalaisvaunut. Olisiko jotakin --? Diederich tähyili taloon: lasinen
etehisen ovi oli tavattomasti avoinna, aivan kuin olisi odotettu
jotakin, joka harvoin kävi talossa. Laaja etehinen oli kylläkin
hiljainen, mutta kun hän hiipi kyökin ohi, niin siellä oli vain
voivotusta: vanha palvelija kasvot käsissä. "Siis niin pitkällä sitä
ollaan" -- ja äkkiä Diederichiä alkoi värisyttää, hän pysähtyi ja
oli valmis perääntymään. "Minulla ei ole täällä mitään tehtävää...
Kuitenkin! Minulla on täällä tehtävätä, sillä kaikki on täällä
minun, minun velvollisuutenani on katsoa, että täältä myöhemmin
ei vain viedä mitään." Mutta tämä ei vain yksistään ajanut häntä
eteenpäin; vakavampaa ja syvempää ilmeni hänen läähättämisessään ja
vatsankouristuksessaan. Hillityin askelin hän nousi sileitä, vanhoja
portaita ja ajatteli: "Kunniaa urhoolliselle viholliselle, jos hän
kaatuu kunnian kentällä! Jumala on langettanut tuomionsa, niin, niin,
niin sitä käy, kukaan ei voi sanoa, etteikö hän eräänä päivänä --. No
mutta kuulkaahan, on kuitenkin ero olemassa, asia on joko hyvä tai
paha. Ja hyvän asian ylistämiseksi ei saa jättää mitään tekemättä,
meidän vanhan keisarimmekin täytyi todennäköisesti ponnistaa kaikki
voimansa, kun hän meni Wilhelminkukkulalle kukistetun Napoleonin
luokse."

Hän oli jo keskikerroksessa ja kulki varovaisesti pitkän käytävän
läpi, minkä päässä ovi oli auki, täälläkin taas auki. Hän likisti
itseään seinää vastaan ja kurkisti sisään, näki vuoteen, jonka
jalkopää oli oveen päin käännettynä ja jossa makasi vanha Buck
läjätyillä tyynyillä, näyttäen olevan tunnottomana. Ei mitään ääntä;
oliko hän sitten yksin? Varovaisesti hän siirtyi toiselle puolelle --
ja nyt hän näki verhotut ikkunat ja niiden edessä, puoliympyrässä,
perheen: lähinnä vuodetta oli Judith Lauer vallan jäykkänä, sitten
Wolfgang, kasvoilla sellainen ilme, jota kukaan ei olisi odottanut;
viisi tytärtä oli ahtautuneena ikkunain väliin vararikkoisen isän
viereen, joka ei ollut enää siro; edelleen talonpoikaistunut
poika tylsäkatseisen rouvansa kansa, ja lopulta Lauer, joka oli
istuvallaan. Hyvällä syyllä kaikki olivat niin hiljaa; tällä hetkellä
he menettivät viimeisen toivon saada vielä puhella yhdessä! He olivat
olleet pinnalla ja tuudittaneet itsensä varmuuteen, niin kauan kun
vanhus piti paikkansa. Hän oli kukistunut ja he hänen mukanaan, hän
katosi, ja he kaikki mukana. Hän oli seisonut vain lentohiedassa,
koska kerta ei ollut nojannut voimaan. Turhia päämääriä, jotka
erkanivat voimasta! Hedelmätön henki, Sillä hän ei jättänyt jälkeensä
muuta kuin häviötä! Hairausta kaikki kunnianhimo, jolla ei ollut
nyrkkejä ja rahaa niissä!

Mutta mistä tuo ilme, joka oli Wolfgangilla? Siinä ei näyttänyt
oikeastaan olevan murhetta, vaikka kyyneliä vuotikin hänen
kaihoisista silmistään; siinä näkyi olevan kuin kateutta, karmeata
kateutta. Miltä toiset näyttivät? Judith Lauerin silmäkulmat olivat
vetäytyneet synkästi kokoon, hänen miehensä huokasi -- ja vanhimman
pojan vaimon työläisenkädet olivat ristissä kasvoilla. Päättävän
ryhtisenä Diederich asettui, keskelle, oven eteen. Käytävässä oli
pimeätä, he tuolla eivät nähneet mitään, eivätkä olisi voineet;
mutta vanhus? Hänen kasvonsa olivat ovellepäin käännetyt, ja minne
ne katsoivat, siellä aavistettiin enemmän kuin siellä olikaan,
ilmiöitä, joita kukaan ei olisi voinut muuttaa toisenlaisiksi.
Nähdessään ne jälleen ihastuneissa silmissään hän avasi tyynyillään
hitaasti käsivartensa, yritti kohottaa niitä, kohotti, liikutti niitä
kutsuvasti ja vastaanottavasti -- ketä hän kutsui ja vastaanotti?
Keitä kaikkia noin pitkällä kutsulla ja vastaanotolla? Hän kutsui
koko kansaa, niin teki mieli uskoa, ja millaista, kun sen tulo nosti
vanhan Buckin piirteisiin aavemaisen onnen?

Sitten hän pelästyi, aivan kuin olisi kohdannut jonkun vieraan,
joka herätti kauhua: pelästyi ja tavoitteli ilmaa. Diederich, joka
oli vastapäätä häntä, teki itsensä vielä jäykemmäksi, pullisti
musta-valko-punavyötään, kurkotti eteenpäin kunniamerkkejään ja
salamoi vielä kaiken varalta. Vanhus antoi äkisti päänsä vaipua, hän
itse retkahti taaksepäin, aivan kuin murtuneena. Hänen omaisensa
kiljasivat. Kauhun tukahuttamana vanhimman pojan vaimo sanoi: "Hän
näki jotakin! Hän näki pirun!" Judith Lauer nousi hitaasti ja sulki
oven. Diederich oli jo tiessään.








End of the Project Gutenberg EBook of Alamainen, by Heinrich Mann

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53913 ***