*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54264 ***

ANGE PITOU

Kirj.

Alexandre Dumas


Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Finne



Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VII





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1918.




SISÄLLYS:

       I. Mitä kuningatar haaveksi heinäkuun 14 ja 15 päivän
          välisenä yönä
      II. Kuninkaan lääkäri
     III. Neuvo.
      IV. Päätös
       V. Asepaita
      VI. Lähtö
     VII. Matka
    VIII. Mitä Versaillesissa tapahtui kuninkaan kuunnellessa
          valtuuston puheita
      IX. Paluu
       X. Foulon
      XI. Appi
     XII. Vävy
    XIII. Kaikki ei ole ruusunpunaista
     XIV. Pittit
      XV. Medea
     XVI. Mitä kuningatar tahtoi
    XVII. Flandrian rykmentti
   XVIII. Henkikaartin juhla
     XIX. Naiset sekaantuvat asiaan
      XX. Maillard kenraalina
     XXI. Versailles
    XXII. Lokakuun 5 päivä
   XXIII. Lokakuun 5 päivän ilta
    XXIV. Lokakuun 5 ja 6 päivän välinen yö
     XXV. Aamu
    XXVI. Georges de Charny
   XXVII. Pitoun ja Sébastien Gilbertin lähtö, matka ja perilletulo
  XXVIII. Kuinka täti Angélique, joka oli ajanut Pitoun kotoaan
          yhden lausevirheen ja kolmen kielivirheen tähden, kirosi
          hänet uudelleen ja ajoi pois lintupaistin tähden
    XXIX. Pitou vallankumouksellisena
     XXX. Rouva Billot luopuu vallasta
    XXXI. Miksi Pitou päätti jättää maalaistalon ja palata
          Haramontiin, ainoaan oikeaan isänmaahansa
   XXXII. Pitou puhujana
  XXXIII. Pitou salaliittolaisena
   XXXIV. Saamme nähdä apotti Fortierin edustavan kuningasvaltaista
          ja Pitoun vallankumouksellista periaatetta
    XXXV. Pitou valtiomiehenä
   XXXVI. Pitoun voitto
  XXXVII. Ukko Clouis ja Clouis-kallio, tai miten Pitousta tulee
          taktikko ja hän esiintyy ryhdikkäästi
 XXXVIII. Catherine puolestaan harrastaa valtiotaitoa
   XXXIX. Hunaja ja Maruna
      XL. Odottamaton loppu




1

MITÄ KUNINGATAR HAAVEKSI HEINÄKUUN 14 JA 15 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ


Kuinka pitkäaikainen tämä keskustelu oli, sitä emme voi sanoa.
[Romaani on suoranaista jatkoa _Bastiljin valloitukselle_.] Kauan
sitä kuitenkin kesti, sillä vasta kello yhdentoista aikaan illalla
näkyi kuningattaren huoneen ovi aukenevan ja kynnyksellä Andrée
melkein polvillaan suuteli Marie-Antoinetten kättä.

Ylös nousten nuori nainen kuivasi sitten itkun punaamia silmiään ja
kuningatar puolestaan palasi huoneeseensa.

Andrée poistui nopeasti aivan kuin hän olisi tahtonut paeta omaa
itseään.

Tästä hetkestä alkaen jäi kuningatar itsekseen. Kun hovineiti astui
huoneeseen auttaakseen häntä riisuutumaan, tapasi hän kuningattaren
leimuavin silmin ja pitkin askelin kävelemässä huoneessaan.

Hän teki kädellään nopean liikkeen aivan kuin sanoakseen: jättäkää
minut yksin!

Ja hovineiti poistui vastaan väittämättä.

Nyt jäi kuningatar yksikseen. Hän oli kieltänyt kenenkään häntä
häiritsemästä, ellei Pariisista tullut tärkeitä uutisia.

Andrée ei palannut.

Mitä kuninkaaseen tulee, niin keskusteltuaan La Rochefoucauldin
kanssa, joka koetti hänelle selittää, mikä erotus on kapinan ja
vallankumouksen välillä, -- sanoi hän olevansa väsynyt, meni levolle
ja nukkui yhtä tyynesti kuin olisi ollut metsästysretkellä, jolloin
hirvi, kuin hyvin kasvatettu hovimies, oli tarttunut sveitsiläisten
ansaan.

Kuningatar puolestaan kirjoitti muutamia kirjeitä, meni viereiseen
huoneeseen, missä hänen molemmat lapsensa nukkuivat madame de
Tourzelin valvonnan alaisina, ja meni levolle, ei suinkaan
nukkuakseen niinkuin kuningas, vaan rauhassa unelmoidakseen.

Mutta kohta, kun hiljaisuus oli täyttänyt Versaillesin, kun ääretön
palatsi oli uponnut hämärään, kun puiston perältä ei kuulunut muuta
kuin vartijan hiekkakäytävillä narskuvat askeleet, kun palatsin
pitkissä käytävissä kuului vain kiväärinperän hillitty kolahdus
marmorisille lattialiuskoille, Marie-Antoinette, lepoonsa väsyneenä,
tuntien halua liikkua, nousi vuoteeltaan, otti jalkaansa samettiset
tohvelit ja kietoen ympärilleen valkoisen aamuviitan meni ikkunan
luo hengittämään suihkulähteistä nousevaa viileyttä ja kuulemaan
ohimennen niitä neuvoja, joita tuuli kuiskaa polttaville otsille ja
ahdistetuille sydämille.

Silloin hän kertasi muistissaan kaikki ne odottamattomat tapaukset,
mitkä tämä kummallinen päivä oli tuonut mukanaan.

Bastilji, tuo kuningasvallan näkyväinen merkki, oli valloitettu,
uskollinen ystävä, tuo intohimoinen vanki de Charny, jota hän
vuosikausia oli pitänyt ikeensä alaisena, joka ei koskaan ollut
huokunut muuta kuin rakkautta, oli nyt näyttänyt ensi kertaa tuntevan
katumusta ja omantunnonvaivoja. Tottuneena kokoamaan vaikutelmansa,
kyky, jonka lahjakkaat ihmiset saavat ollessaan tekemisissä ihmisten
ja asioiden kanssa, jakoi Marie-Antoinette heti levottomuutensa
kahteen osaan: valtiolliseen onnettomuuteen ja sydänsuruun.

Valtiollinen onnettomuus oli tuo suuri uutinen, joka kello kolmen
aikaan läksi Pariisista levitäkseen kautta maailman ja hävittääkseen
ihmisissä siihen asti pyhänä säilyneen kunnioituksen kuninkaita,
Jumalan käskynhaltijoita kohtaan.

Sydänsuru oli se, että Charny oli tylysti vastustanut rakastamansa
kuningattaren kaikkivoipaa tahtoa. Tämä herätti aivan kuin
aavistuksen siitä, että rakkaus, pysyen kyllä uskollisena ja
uhrautuvaisena, lakkaisi olemasta sokea ja saattaisi ruveta
arvostelemaan uskollisuuttaan ja uhrautumistaan.

Tämä tunne kouristi kovasti naisen sydäntä ja täytti sen sillä
katkeralla sapella, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, syövyttävällä
myrkyllä, joka kaivaa haavoittuneeseen sieluun tuhansia mätähaavoja.

Mutta järkevästi ajatellen oli suru onnettomuuden rinnalla
vähäarvoisempi.

Pikemmin järkeily kuin tietoisuus, pikemmin pakko kuin vaisto sai
Marie-Antoinetten vakavat ajatukset ensiksi kääntymään valtiollisen
tilanteen tuottamiin vaaroihin.

Minne oli käännyttävä? Vihaa ja vallanhimoa vastassaan, heikkoutta ja
välinpitämättömyyttä rinnallaan. Vihollisinaan olennot, jotka oltuaan
ensin panettelijoita olivat nyt muuttuneet kapinallisiksi.

Kaikesta päättäen he siis olivat henkilöitä, jotka eivät haikailleet,
tapahtui mitä tahansa.

Puolustajina oli hänellä ainakin suurimmaksi osaksi miehiä, jotka
vähitellen olivat tottuneet kestämään mitä tahansa ja jotka siis
eivät enää tuntisi haavojen syvyyttä -- henkilöitä, jotka voivat
arkailla iskiessään peläten saavansa hälinää aikaan.

Kaikki oli siis haudattava unhotukseen, täytyi olla unhottavinaan
ja kuitenkin muistaa, olla antavinaan anteeksi eikä kuitenkaan sitä
tehdä.

Tämä ei sopinut Ranskan kuningattaren arvolle eikä etenkään uljaan
Maria Teresian tyttärelle.

Taistella! Taistella! Niin neuvoi kapinoiva kuninkaallinen ylpeys.
Mutta oliko taisteleminen viisasta? Voiko vihaa viihdyttää
verenvuodatuksella? Olihan Itävaltalaisen nimi kamala! Oliko hänen
Isabeaun ja Catharina di Medicin tavoin annettava sille uusi kaiku,
kastamalla se yleiseen verivirtaan?

Ja jos de Charny puhui totta, niin menestyminen ei ollut laisinkaan
varma.

Taistella ja jäädä tappiolle!

Sellaiset olivat valtiollisen onnettomuuden ohella tämän
kuningattaren tuskat, kun hänestä mietteittensä vaihdellessa
tuntui siltä kuin nousisi kanervikosta jalkamme herättämä käärme,
-- kuningattaren tuskien pohjalta nousi naisen epätoivo, naisen,
joka luuli, että häntä rakastettiin liian vähän, vaikka hän saikin
osakseen liian paljonkin rakkautta.

Charny ei ollut lausunut sitä, mitä kuulimme, vakaumuksesta vaan
väsymyksestä. Hän oli monen muun tavoin juonut kyllikseen samasta
panettelun maljasta kuin kuningatarkin. Charny, joka ensimmäisen
kerran hellin sanoin oli puhunut vaimostaan Andréesta, jonka hän
puolisona tähän asti oli unohtanut, Charny oli varmaankin huomannut,
että hänen vielä nuori vaimonsa oli yhä kaunis. Ja tuntiessaan
tämän ajatuksen, joka poltti häntä aivan kuin vampyyrin kalvava
purema, hämmästyi Marie-Antoinette huomatessaan, että onnettomuus ei
ollutkaan mitään suruun verrattuna.

Sillä sen, mitä ei onnettomuus ollut saanut aikaan, synnytti
sydänsuru: nainen hypähti hurjana nojatuolista, jossa hän oli
istunut, kylmänä ja horjuen; kuningatar katsoi onnettomuutta suoraan
silmiin.

Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty
kärsimään.

Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että
surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen
päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena
keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa
ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin
iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet,
säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi
omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka
kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.

Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään
syvempään.

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden
nöyryyttämänä?

Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon
arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen
sankari.

Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen
jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?

Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset
soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.

Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki,
keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala
loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme
sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?

Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä
häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan
painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut
kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää
rakastaisi Andréeta.

Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä
Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin
nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi
tapahtunutkaan.

Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa
peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen
nuoruutensa tuoreutta.

Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman
merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.

Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se
Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren
puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin
kohtaloon.

-- Siis, -- sanoi hän itsekseen, -- syvyyksissä piillyt atoomi olisi
korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt
tähden taivaalliseen kirkkauteen.

Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana
kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies
nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan
kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena
näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä,
edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä,
jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.

Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn
mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä
Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman
naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä
varastanut.

Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi
muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin
velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse
oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä
ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin
tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa
nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa
miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.

Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan
samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista
miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä
Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen
vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän
epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut
unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.

Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren
muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä
vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.

Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies,
joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert,
jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin
Billot, Maillard, Elie ja Hullin.

Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen
siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava
siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.

Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin
sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.

Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella,
nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.

Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto
valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.

Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa
harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.

Raskas ja kuumeinen uni valtasi vähitellen onnettoman naisen.

Hän vaipui pää tuolin käsipuuta vastaan avoimen ikkunan ääreen.

Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin
pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja
että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä
kohden koukkuiset sormensa.

Hän kirkaisi.

Kirkaisuun vastasi toinen.

Huuto herätti hänet.

Madame de Tourzel oli kirkaissut. Hän oli tullut kuningattaren
huoneeseen ja nähdessään tämän nääntyneenä ja huohottaen makaavan
tuolissa, ei hän voinut pidättää tuskaansa ja hämmästystään.

"Kuningatar on sairas!" huudahti hän, "kuningatar kärsii. Kutsunko
lääkärin?"

Kuningatar avasi silmänsä. Tämä madame de Tourzelin kysymys kelpasi
tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan.

"Kyllä, lääkärin", vastasi hän, "tohtori Gilbertin. Kutsukaa tohtori
Gilbert."

"Kuka on tohtori Gilbert?" kysyi rouva de Tourzel.

"Uusi varalääkäri, joka eilen nimitettiin. Minä luulen, että hän on
saapunut Amerikasta."

"Minä luulen tietäväni, ketä hänen majesteettinsa tarkoittaa",
rohkeni eräs hovineiti sanoa.

"Entä sitten?" kysyi Marie-Antoinette.

"Tohtori on kuninkaan etuhuoneessa."

"Te tunnette siis hänet?"

"Tunnen, teidän majesteettinne", sopersi hovineiti.

"Mutta miten te hänet tunnette? Hän saapui viikko tai kymmenen päivää
sitten Amerikasta, ja eilen vasta hän pääsi Bastiljista."

"Minä tunnen hänet..."

"Vastatkaa. Miten hänet tunnette?" kysyi kuningatar käskevästi.

Hovineiti loi katseensa maahan.

"Joko aiotte sanoa minulle, miten hänet tunnette?"

"Madame, olen lukenut hänen teoksiaan, ja niiden vuoksi tulin
uteliaaksi saada nähdä hänet, ja siksi pyysin tänä aamuna näyttämään
minulle, kuka hän on."

"Ah!" lausui kuningatar ja hänen äänessään oli samalla paheksumista
ja kylmäkiskoisuutta. "Hyvä on! Koska siis tunnette hänet, menkää
sanomaan, että olen sairas ja tahdon tavata hänet."

Odottaessaan kuningatar kutsui kamarineitinsä, pukeutui aamupukuun ja
korjautti tukkalaitteensa.




II

KUNINKAAN LÄÄKÄRI


Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen,
jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti
velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana
ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään
hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.

Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista
tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi
luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku,
jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat,
vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita;
lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen
kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei
kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan
voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan,
rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle.
Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin
olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni
hänen makuuhuoneeseensa.

Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli
kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli
uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi
kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien
aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen
hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi
ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli
Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen
kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein
eniten.

Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti
karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.

Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän
ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden
rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert,
rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö,
rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan
aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen,
joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi
äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet
yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.

Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun
tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että
salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.

Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut
nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut
seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat
toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat
kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.

Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame
de Miserynkin.

Jokainen poistui.

Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen
lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi
hän tämän katselleen häntä koko ajan.

Näin suuri uhkarohkeus sai hänet aivan vimmastumaan.

Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli
kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että
kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin
suurta hävyttömyyttä vastaan.

"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn,
"miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta,
mikä minua vaivaa?"

Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut
jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen
juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin,
puolijumalan.

Mutta Gilbert vastasi rauhallisesti:

"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani
teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en
tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni,
noudatan teiltä saamiani määräyksiä."

"Olette siis tutkinut minua."

"Sen mukaan kuin olen kyennyt, madame."

"Olenko sairas?"

"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne
on kovasti kiihoittunut."

"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla
sano, että olen suuttunut?"

"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan
myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."

"Olkoon niin. Ja miksi olen kiihoittunut?"

"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin
määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen
perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi
silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."

"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte
sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"

"Ehkä, madame", vastasi Gilbert tyynesti.

Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat
polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.

Hän hillitsi itseään.

"Täytyyhän teitä uskoa", sanoi hän, "teitä, oppinutta miestä."

Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, että
Gilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.

Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli
voittanut itsensä.

Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja
sanat selvinä:

"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua
oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."

Kuningatar puri huuleensa.

"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta
muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."

"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen
tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään
henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso
sanoo."

"Tarkoitatte kai, mitä rahvas sanoo?" lausui kuningatar
ilkimielisesti.

"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen
sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen
ollut tuntenut.

"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan
oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"

"Kaikkialla, madame."

"Tuo ei ole mikään vastaus."

"En missään siis."

"Pidän siitä enemmän. Ette siis ole opiskellut missään?"

"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä
vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."

"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää,
minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."

Sitten hän jatkoi aivan kuin itsekseen:

"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa
petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne
minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"

Hän työnsi jalkaansa eteenpäin, silmien leimutessa ja huulten
väristessä.

"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."

"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin
opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja
erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin
pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä
sen löytää, siis kaikkialta."

Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan
katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.

Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän,
jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.

Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei
liikahtanutkaan.

Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean
kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis
katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.

Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin
suurempaa halveksimista.

"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar,
jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.

"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi
entistään enemmän."

Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän
ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona
hyökkää saaliiseensa.

"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä
sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki,
sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen
tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä.
Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä
vain väsytetään, siinä kaikki."

Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar
huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden
ilmettä.

Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin
pidättääkseen Gilbertin.

Tämä ymmärsi tarkoituksen.

"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman
suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu
sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä
tämän."

Ja hän palasi.

"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä
hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan.
Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo
olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne
kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi
viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."

Kuningatar käveli huoneessa ja istuutui uudelleen.

"Nimenne on Gilbert?" kysyi hän.

"On, Gilbert, madame."

"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka
epäilemättä _loukkaisi teitä_ kovasti, jos sen sanoisin teille.
Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne
parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut
lääkärikin."

Ja kuningatar hymyili ivallisesti.

"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää
vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on
juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää,
mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."

Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka
kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut
loukkaantua Gilbertin sanoista.

Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.

"Mainitsemani muisto on tällainen!..."

Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.

Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso.
-- _Suom._] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan
mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen
käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä
koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."

"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.

"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha.
"Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"

"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai
myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert.
"Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta
teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla
maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt
seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena.
Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä
tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä
olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä
lavoissa. Vallankumoukset, madame, ovat älyn kasvihuoneita.
Teidän majesteettinne katsoo minuun, ja terävästä katseestanne
huolimatta ette näe, että kuudentoista vuotiaasta pojasta on tullut
kolmenkymmenen kolmen vuotias mies. Teidän majesteettinne on siis
väärässä ihmetellessään, että oppimattomasta, viattomasta Gilbertistä
on kahden vallankumouksen pyörteessä tullut oppinut filosofi."

"Oppimaton hän kyllä oli. Mutta viaton, viaton, sanoitte", huudahti
kuningatar kiivaasti; "muistaakseni sanoitte pikku Gilbertiä
viattomaksi?"

"Jos olen erehtynyt, madame, tai jos olen ylistänyt pikku Gilbertissä
ominaisuutta, jota hänellä ei ollutkaan, niin en voi käsittää, miten
teidän majesteettinne voi tietää paremmin kuin minä, että hänellä oli
vastaava pahe?"

"Tämä on aivan toinen asia", sanoi kuningatar synkistyen. "Ehkä
puhelemme tästä jonakin toisena päivänä. Mutta sitä odottaessamme
palatkaamme mieheen, oppineeseen mieheen, kehittyneeseen mieheen,
täydelliseen olentoon, joka on edessäni."

Gilbert ei ollut huomaavinaan tuota sanaa: _täydellinen_. Hän käsitti
sen varsin hyvin uudeksi loukkaukseksi.

"Palatkaamme vain, madame", vastasi Gilbert tyynesti, "ja
ilmoittakaa, missä tarkoituksessa teidän majesteettinne on
kutsuttanut hänet luokseen?"

"Pyritte kuninkaan lääkäriksi", sanoi kuningatar. "Ymmärrättehän,
että puolisoni terveys on minulle siksi rakas, jotta en voi uskoa
sitä kenenkään muun kuin täydellisesti tuntemani henkilön huostaan."

"Olen tarjoutunut, madame", sanoi Gilbert, "ja olen saanut toimen,
ilman että teidän majesteettinne millään tavalla voi päästä selville
kykenemättömyydestäni tai lahjoistani. Olen etupäässä valtiollinen
lääkäri, madame, ja minua on suositellut parooni Necker. Mutta jos
kuningas joskus tarvitsee minun tiedettäni, silloin olen hänelle hyvä
ruumiin lääkäri, sen mukaan kuin ihmisen tieto voi auttaa luojan
luomaa olentoa. Kuninkaalle, madame, olen paitsi hyvä neuvonantaja ja
lääkäri, ennen kaikkea muuta hyvä ystävä."

"Hyvä ystävä!" huudahti kuningatar uudelleen ilmaisten
halveksumistaan. "Te! Kuninkaan ystävä!"

"Juuri niin", vastasi Gilbert tyynesti, "miksi en olisi, madame?"

"Niin, tietystikin salaisten voimienne, salatieteenne avulla",
mutisi hän. "Kukapa tietää, ehkä saamme nähdä Jacquerie-kapinan
ja Mailleton-kapinan, palaamme ehkä keski-aikaan! Te otatte taas
käytäntöön taikajuomat ja loihdut. Te hallitsette Ranskaa loihtujen
avulla, teistä tulee toinen Faust tai Nicolas Flamel."

"Sellaista kunnianhimoa minulla ei ole, madame!"

"Olisipa teillä sellainen valta! Kuinka monta Armidan puiston
hirviötä julmempaa petoa, Kerberostakin pelottavampaa,
vaivuttaisittekaan uneen helvettiimme ovella."

Lausuessaan nuo sanat: _vaivuttaisittekaan uneen_, loi kuningatar
entistään tutkivamman katseen tohtoriin.

Tällä kertaa Gilbert punastui vastoin tahtoaan.

Tämä tuotti Marie-Antoinettelle tavattoman suurta iloa. Hän tunsi
tällä kertaa iskemänsä iskun osuneen ja haavoittaneen syvälle.

"Sillä tehän vaivutatte uneen", jatkoi kuningatar. "Te, joka
olette tutkinut kaikkialla ja kaikkea, olette varmaankin tutkinut
magneettista tiedettä aikakautemme uneenvaivuttajien johdolla, niiden
johdolla, jotka käyttävät unta petokseen ja toisten unesta lukevat
heidän salaisuutensa!"

"Olen todellakin, madame, harjoittanut usein ja kauan opintoja
kuuluisan Cagliostron johdolla."

"Siis saman, joka itse harjoitti ja opetti oppilaansakin käyttämään
tuota äsken mainitsemaani siveellistä varkautta. Hänhän tuon
magneettisen unen avulla, jota minä sanon halpamaisen rikolliseksi,
riisti valtaansa toisten sielun ja toisten ruumiin."

Gilbert käsitti nytkin sanojen tarkoituksen, ja tällä kertaa hän
punastumisen sijasta kalpeni. Tämän nähdessään kuningatar vapisi
ilosta sydämensä pohjia myöten.

"Nyt olen minä haavoittanut sinuakin, konna", mutisi hän itsekseen,
"ja minä näen veren vuotavan."

Mutta syvimmätkään mielenliikutukset eivät pitkää aikaa näkyneet
Gilbertin kasvoilla. Hän lähestyi siis kuningatarta, joka voitostaan
iloissaan katsoi häneen varomattomasti, ja sanoi:

"Madame, teidän majesteettinne tekisi väärin, kieltäessään näiltä
oppineilta miehiltä heidän tieteensä kauneimman voiton, tuon kyvyn
voida vaivuttaa magneettiseen uneen ei suinkaan uhriaan, vaan
_esineensä_. Tekisitte väärin, jos kieltäisitte heiltä oikeuden
kehittää kaikilla tarjona olevilla keinoilla tieteellistä keksintöä,
jonka lait kerran järjestettyinä ja selvitettyinä ovat ehkä kutsutut
mullistamaan koko maailman."

Ja nyt vuorostaan lähestyen kuningatarta katsoi Gilbert häneen
samalla tahdon voimalla, jonka edessä hermostunut Andrée oli sortunut.

Kuningatar tunsi väristyksen kulkevan suonissaan tämän miehen
lähestyessä.

"Kirottuja olkoot miehet, jotka käyttävät joitakin salaisia synkkiä
keinoja tuhotakseen toisten sielut tai ruumiit", huusi hän...
"Kirottu olkoon Cagliostro!..."

"Madame", sanoi Gilbert terävästi, "älkää tuomitko noin ankarasti
ihmisolentojen tekemiä hairahduksia."

"Monsieur!"

"Jokainen luotu olento saattaa erehtyä, madame, jokainen olento
vahingoittaa toista olentoa, ja ellei olisi yksilöllistä itsekkyyttä,
joka takaa yleisen turvallisuuden, niin olisi maailma vain ääretön
taistelutanner. Ne ovat parhaimmat, jotka ovat hyviä, siinä kaikki.
Toiset sanovat teille: Ne ovat parhaimmat, jotka ovat vähimmän
pahoja. Suvaitsevaisuuden pitää tulla sitä suuremmaksi, jota
korkeammalla tuomari on. Istuessanne korkealla valtaistuimellanne
on teillä vähemmän kuin kellään muulla oikeuksia ankaruuteen
tuomitessanne toisten tekoja. Maallisella valtaistuimella olkaa
korkein suvaitsevaisuus, aivan samoin kuin Jumala taivaallisella
valtaistuimellaan on korkein armo."

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minä katselen toisin silmin kuin te
oikeuksiani ja varsinkin velvollisuuksiani: olen valtaistuimella
rangaistakseni ja palkitakseni."

"Sitä en usko, madame. Minun mielestäni olette valtaistuimella
naisena ja kuningattarena sovittamassa ja anteeksiantamassa."

"Ette kai aikone saarnata minulle moraalia."

"Olette oikeassa, madame, mutta minähän vain vastaan teidän
majesteetillenne. Mitä esimerkiksi tulee tuohon Cagliostroon, josta
äsken puhuitte ja jonka taitoa halveksitte, niin muistan, ja tämä
muisto on aikaisempi kuin teidän muistonne Trianonista, -- muistan,
että Taverneyn linnan puistossa hänellä oli tilaisuus antaa näyte
taidostaan Ranskan valtakunnan dauphinelle. En tiedä, minkälainen
se oli, madame, mutta dauphinen tulisi muistaa se, sillä näyte
teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyörtyi." [Kohtaus
_Lääkärin muistelmien_ 15. luvussa. -- _Suom._]

Gilbert iski nyt vuorostaan. Hän iski kyllä umpimähkään, mutta hän
osui sattumalta oikeaan ja niin syvälle, että kuningatar tuli
kalmankalpeaksi.

"Niin kyllä", sanoi hän käheällä äänellä, "hän näytti minulle
todellakin unessa hirvittävän koneen, mutta tähän asti en tiedä, onko
sellaista konetta todellisuudessa olemassa."

"En tiedä, mitä hän teille näytti, madame", jatkoi Gilbert
tyytyväisenä vaikutukseen, jonka hän oli saanut aikaan, "mutta sen
tiedän, ettei häneltä voida kieltää oppineen miehen nimeä, koska
hänellä on vertaisiinsa sellainen vaikutusvalta."

"Vertaisiinsa..." mutisi kuningatar ylenkatseellisesti.

"Mahdollisesti erehdyn", jatkoi Gilbert, "mutta siinä tapauksessa on
hänen vaikutuksensa vieläkin suurempi, koska hän taivuttaa tasalleen
pelon ikeen alaisina maan piirin kuninkaitten ja prinssien päät."

"Kirotut! Kirotut! huudan kerran vielä, olkoot ne, jotka käyttävät
väärin heikkoutta tai herkkäuskoisuutta."

"Kirotut siis ne, jotka käyttävät tiedettään?"

"Kaikki se on vain harhaa, valhetta, raukkamaisuutta!"

"Mitä tällä tarkoitatte?" kysyi Gilbert tyynesti.

"Että tuo teidän Cagliostronne on raukkamainen petturi ja hänen niin
sanottu magneettinen unensa suoranaista rikollisuutta."

"Rikollisuutta!"

"Niin, rikollisuutta", jatkoi kuningatar, "sillä sen saa aikaan
keitos, juoma, myrkky, mutta inhimillinen oikeus, jonka edustaja minä
olen, saa kyllä siitä tiedon ja rankaisee sen valmistajan."

"Madame, madame", jatkoi Gilbert yhä vain kärsivällisesti, "olkaa
suopea niitä kohtaan, jotka tässä maailmassa ovat rikkoneet."

"Ahaa! Te siis tunnustatte?"

Kuningatar erehtyi ja Gilbertin äänen pehmeydestä päätti tämän
rukoilevan armoa itselleen.

Hän erehtyi. Ja tätä etua ei Gilbert voinut olla käyttämättä
hyväkseen.

"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin
Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin
auringon paisteen silmiin sattuessa.

Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti
voimiaan.

"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan",
sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa.
Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja
pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."

"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa",
lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua
omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan?
Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."

"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar
ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja
teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden
vaikka omantunnon pohjalta?"

"Se on kyllä totta, madame."

Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää
halveksumista.

"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu
torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."

"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.

"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa.
Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat,
sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan
huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet,
aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan,
mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut,
mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt.
Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt
lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan,
tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten
henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes
toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin,
tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja
muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori.
Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain
keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana
loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset
hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa
hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On
olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään
muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä
varten oma sananpartensakin: _Ipse cura medici_."

Mutta Gilbert ei noussutkaan kapinaan tätä ehdotusta vastaan, joka
kuningattaren mielestä oli nöyryyttävin lopputulos, vaan vastasi
lempeästi:

"Madame, olen jo tehnyt kaiken sen, mitä teidän majesteettinne
kehoittaa minua tekemään."

"Ja mitä olette tehnyt?"

"Olen mietiskellyt."

"Omaa tilaanneko?"

"Niin, madame."

"Ja omantuntonne kehoituksestako?"

"Etupäässä omantuntoni vaatimuksesta, madame."

"Luuletteko siis, että minä tiedän tarpeeksi hyvin, mitä siellä
näitte?"

"En tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, mutta minä ymmärrän
sittenkin. Kuinkahan monta kertaa minun ikäiseni mies onkaan
loukannut Jumalaa?"

"Puhutteko todellakin Jumalasta?"

"Puhun."

"Te!"

"Miksi en sitä tekisi?"

"Filosofi! Uskovatko filosofit Jumalaan?"

"Puhun Jumalasta ja uskon häneen."

"Ettekä poistu täältä?"

"En, madame, minä jään."

"Herra Gilbert, olkaa varuillanne."

Ja kuningattaren kasvoille ilmestyi tavattoman voimakkaana uhkauksen
ilme.

"Olen asiaa punninnut, madame, ja niin olen tullut tietämään, etten
ole toisia huonompi, sillä jokaisellahan on syntinsä. Olen huomannut
tämän selviön, en selaillessani kirjoja, vaan tutkiessani toisten
omiatuntoja."

"Olette siis yleistietoinen ja erehtymätön?" sanoi kuningatar
ivallisesti.

"Madame, en yleistietoinen enkä erehtymätön, mutta tunnen ainakin
inhimilliset kärsimykset ja olen kokenut syviä tuskia. Ja tämä
on siihen määrään totta, että nähdessäni teidän väsyneitten
silmienne ympärillä mustat kehät, tuon viivan, joka ulottuu
toisesta silmäkulmasta toiseen, tuon suupieliänne vääntävän
viivan, lihasjännityksen, jota jokapäiväisellä ammattikielellä
sanotaan rypyksi, -- voisin sanoa teille, madame, kuinka raskaita
koettelemuksia teilläkin on ollut, kuinka monasti sydämenne on
tuskasta sykkinyt, kuinka monta kertaa sydämenne on luottavana
antautunut herätäkseenkin pettyneenä."

"Kaiken tuon sanoisin teille silloin, kun tahdotte, madame", jatkoi
hän. "Sanoisin sen varmana siitä, että sanojani ei väitettäisi
valheeksi. Sanoisin sen luoden teihin katseen, joka tahtoo ja osaa
lukea. Ja kun tuntisitte tämän katseen painon, kun tuntisitte tämän
uteliaisuuden puikon tunkeutuvan sielunne syvyyksiin, aivan kuin meri
tuntee luotiliinan painuvan sen kuiluihin, silloin ymmärtäisitte,
että minä voin paljon. Ja jos nyt vaikenen, niin minulle pitäisi
osoittaa kiitollisuutta eikä vaatia taisteluun."

Tämä puhe, jota kannatti miehen ja naisen välisen uhkavaatimuksen
kammottava jyrkkyys, tämä kaikkien hovisääntöjen halveksiminen
kuningattaren läheisyydessä vaikutti merkillisesti Marie-Antoinetteen.

Hän tunsi aivan kuin usvan vaipuvan otsalleen ja jäätävän
ajatuksensa, hän tunsi vihansa muuttuvan kauhuksi, hän antoi
herpaantuneitten käsiensä vaipua alas ja astui askeleen taapäin
paetakseen tuntemattoman vaaran lähenemistä.

"Ja nyt", sanoi Gilbert, -- joka selvästi huomasi, mitä hänen
sielussaan liikkui, -- "ettekö nyt ymmärrä, että minä voisin hyvin
helposti saada tietää kaikki ne seikat, jotka salaatte maailmalta,
jotka salaatte itseltännekin. Ettekö ymmärrä, että helposti saisin
teidät vaipumaan tuolle tuolille, jota sormenne vaistomaisesti
etsivät, löytääkseen siitä tukea."

"Oh!" sanoi kuningatar kauhuissaan, sillä hän tunsi outojen
väristysten ulottuvan sydämeensä asti.

"Jos lausun itsekseni vain sanan, jota en kuitenkaan tahdo lausua",
jatkoi Gilbert, "jos muodostan tahdon, josta kuitenkin luovun, niin
te äkkiä vaivutte kuin salaman lyömänä valtaani. Te epäilette,
madame. Älkää epäilkö, te voisitte joskus saattaa minut kiusaukseen,
ja jos te minut kiusaukseen saatatte... Mutta ettehän epäile,
ettehän?"

Pää taapäin painuneena, läähättäen, tuntien tukehtuvansa,
mielettömänä kauhusta kuningatar kouristautui tuolin selkänojaan
epätoivon tarmolla ja hyödyttömän puolustautumisvimman raivolla.

"Uskokaa sanojani, madame", jatkoi Gilbert; "ellen olisi
kunnioittavin, nöyrin, syvimmin alistuva alamaisenne, niin voisin
saada teidät vakautuneeksi kamalan kokeilun avulla. Älkää pelätkö
mitään! Minä kumarran nöyrästi ja syvempään naisen kuin kuningattaren
edessä. Minä värisen, jos ajatukseni voisi teidän ajatustanne vain
hipaistakaan, minä kuolisin mieluummin, kuin tuottaisin sielullenne
haittaa."

"Monsieur, monsieur", huudahti kuningatar lyöden käsillään ilmaan
aivan kuin torjuakseen luotaan Gilbertin, joka seisoi kolmen askeleen
päässä hänestä.

"Ja kuitenkin", jatkoi Gilbert, "annoitte sulkea minut Bastiljiin.
Te ette sure sen valloittamista minkään muun vuoksi kuin siksi,
että samalla rahvas päästi minut vapaaksi. Silmistänne leimuaa viha
miestä kohtaan, jota ette omasta puolestanne voi mistään syyttää. Ja
katsokaahan, minä tunnen, että hellittäessäni vaikutustani, jonka
avulla kahlehdin teitä, te mahdollisesti alatte uudelleen epäillä
kyetessänne uudelleen hengittämään."

Heti paikalla kun Gilbert lakkasi katseillaan ja kädellään
kahlehtimasta häntä, oikaisi Marie-Antoinette ruumiinsa melkein
uhkaavana, aivan kuin lintu, joka päästyään ilmapumpun tukehduttavan
vaikutuksen alta yrittää laulaa ja oikoa siipiään.

"Ahaa, te epäilette, pilkkaatte, halveksitte. No niin, sanonko
suoraan teille, madame, mikä kamala ajatus nyt heräsi minussa, mitä
melkein aioin tehdä. Olisin tuominnut teidät ilmaisemaan minulle
arimmat ajatuksenne, kätketyimmät salaisuutenne, olisin pakottanut
teidät kirjoittamaan ne tämän pöydän ääressä, johon kätenne nyt
koskee. Ja kun sitten olisitte herännyt, olisin omaan käsialaanne
vedoten voinut teille todistaa, kuinka todellinen on se voima, jonka
näytte kieltävän, ja kuinka suuri onkaan sen miehen jalomielisyys,
jota olette loukannut, jota kokonaisen tunnin ajan olette loukannut,
vaikka hän ei millään tavalla ole antanut teille siihen syytä tai
aihetta."

"Pakottakaa minut nukkumaan, pakottakaa minut puhumaan unessa, minut,
minut!" huudahti kuningatar kalveten. "Ja sen te olisitte uskaltanut
tehdä? Tiedättekö mitä se on? Ymmärrättekö, kuinka raskauttava
uhkauksenne on teille? Sehän on majesteettirikos. Muistakaa,
kun kerran olisin herännyt, kun kerran olisin jälleen saanut
toimintakykyni, niin olisin rangaissut rikoksenne kuolemalla."

"Madame", sanoi Gilbert katseillaan seuraten kuningattaren huimaavaa
kiihkoa, "älkäähän kiirehtikö syyttämään tai uhkailemaan. Olisin
kyllä vaivuttanut teidän majesteettinne uneen. Olisin kyllä naiselta
siepannut hänen salaisuutensa, mutta uskokaa minua, sitä en olisi
tehnyt tämänlaatuisissa oloissa, en kahdenkesken kuningattaren
ja alamaisen, naisen ja oudon miehen välillä. Olisin vaivuttanut
kuningattaren uneen, sillä mikään ei ole sen helpompaa, mutta en
olisi tohtinut nukuttaa häntä, en olisi uskaltanut panna häntä
puhumaan muuten kuin todistajan läsnäollessa."

"Todistajanko?"

"Niin, madame, todistajan, joka olisi tarkkaan pannut muistiin kaikki
sananne ja liikkeenne, kaikki valmistamani kohtauksen yksityiskohdat,
siis koko näytelmän, jotta toinnuttuanne ette olisi voinut epäillä
mitään."

"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi
ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten
ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne
rikostoverin."

"Mutta jos tämä rikostoveri olisi ollut kuningas?" sanoi Gilbert.

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että
aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi
tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"

"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän
puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne.
Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten
kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa
tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."

Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä
sen sisällön syvyyttä.

Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen
katkonainen hengityksensä.

"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on
luonnollista, että olette leppymätön vihollinen..."

"Tai ystävä koettelemuksessa, madame."

"Mahdotonta, ystävyys ei voi elää pelon ja epäluulon rinnalla."

"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta
kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo
sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä
sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän
ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."

"Voinko uskoa noihin sanoihinne?" lausui kuningatar levottomana ja
tarkkaavana, luoden Gilbertiin terävän katseen.

"Miksi ette uskoisi, madame, koska teillä on kaikki todistukset
suoruudestani?"

"Ihminen muuttuu, monsieur; ihminen muuttuu."

"Madame, olen tehnyt saman lupauksen kuin muutama kuuluisat miehet,
ennenkuin vaarallisine aseineen ryhtyivät toimimaan. Minä käytän
valtaani vain torjuakseni vääryyttä, jota aiotaan minulle tehdä. _Ei
hyökkäystä, vaan puolustusta varten_; se on vaalilauseeni."

"Oh!" lausui kuningatar nöyrtyneenä.

"Ymmärrän teidät, madame. Kärsitte huomatessanne sielunne olevan
lääkärin vallassa, sillä nousittehan joskus kapinaan jo silloinkin,
kun teidän olisi pitänyt uskoa ruumiinne hänen huostaansa. Rohkaiskaa
mielenne, olkaa luottavainen. Olenhan tänään antanut teille
todistuksen pitkämielisyydestäni ja tahdon antaa teille neuvojakin.
Tahdon rakastaa teitä, madame. Tahdon toistenkin rakastavan teitä.
Tahdon kanssanne väitellä niistä ajatuksista, jotka jo olen esittänyt
kuninkaalle."

"Olkaa varuillanne, tohtori!" sanoi kuningatar vakavasti. "Olette
vienyt minut ansaan. Ensin pelotatte naista ja sitten tahdotte
vallita kuningatarta."

"En, madame, en ole kurja onnenonkija. Minulla on omat ajatukseni
ja ymmärrän, että teillä on omanne. Minä tahdon heti, aivan alussa,
jyrkästi kumota heittämänne syytöksen, josta ette koskaan luopuisi,
sen, että pelottaessani teitä olisin tahtonut orjuuttaa järkenne.
Sanonpa vielä enemmänkin, te olette ensimmäinen nainen, missä tapaan
kaikki naisen intohimot ja kaikki miehen vallanhimoiset ominaisuudet.
Te voitte samalla kertaa olla nainen ja ystävä. Koko ihmiskunta
keskittyy määrähetkenä teihin. Minä ihailen teitä ja olen valmis
teitä palvelemaan. Palvelen teitä saamatta teiltä mitään, teen kaikki
vain oppiakseni tuntemaan teidät. Teen vielä enemmänkin hyväksenne.
Jos mielestänne olen palatsin huonekalu, joka ottaa liian paljon
tilaa, jos tämänpäiväisen vaikutus ei haihdu mielestänne, niin pyydän
teitä siirtämään minut loitos luotanne."

"Loitos!" huudahti kuningatar niin iloisesti, että Gilbert ei voinut
olla sitä huomaamatta.

"Asia on siis päätetty, madame", jatkoi hän ihmeteltävän
kylmäverisesti. "En siis sano kuninkaallekaan, mitä minulla oli
hänelle sanottavaa, vaan lähden. Pitääkö minun mennä kauaksikin,
ennenkuin voitte olla rauhallinen, madame?"

Kuningatar katseli häntä, ihmetellen näin suurta alistumista.

"Huomaan, mitä teidän majesteettinne ajattelee", sanoi Gilbert.
"Käsittäen paremmin kuin uskoisikaan, millainen on etäältäkin
magneettinen vaikutus, arvelee teidän majesteettinne, että
kauempanakin olisin yhtä vaarallinen ja yhtä pelottava."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar.

"Jos joku tahtoo vahingoittaa niillä keinoilla, joista moititte minua
ja mestareitani, niin voisihan hän käyttää vahingoittavaa valtaansa
yhtä hyvin sadan penikulman päästä kuin tuhannen tai kolmen askeleen
päästä. Älkää pelätkö, madame, niinä en aio sitä käyttää."

Kuningatar mietti hetken. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi tälle
kummalliselle miehelle, joka sai hänen varmimmatkin päätöksensä
horjumaan.

Äkkiä saivat käytävästä kuuluvat askeleet kuningattaren kohottamaan
päänsä.

"Kuningas", sanoi hän, "kuningas tulee tänne."

"Vastatkaa siis, madame, olkaa niin hyvä ja vastatkaa, pitääkö minun
lähteä vai jäädä?"

"Mutta..."

"Kiirehtikää, madame. Voin välttää kuningasta, jos niin tahdotte.
Teidän majesteettinne näyttää vain minulle oven, josta voin poistua."

"Jääkää", sanoi kuningatar.

Gilbert kumarsi. Marie-Antoinette koetti lukea hänen kasvoiltaan,
ilmenisikö niillä voitonriemu selvemmin kuin viha ja huolestuminen.

Gilbert näytti välinpitämättömältä.

"Olisi hänen ainakin pitänyt ilmaista iloa", ajatteli kuningatar.




III

NEUVO


Kuningas saapui tapansa mukaan raskaasti ja nopeasti astuen.

Hän oli säikähtyneen ja kysyvän näköinen. Tämä ilme oli täydellisesti
vastakkainen kuningattaren jääkylmälle jäykkyydelle.

Kuninkaan kasvoilla oli tavallinen tuore värinsä. Aamuvirkkuna ja
ylpeänä hyvästä voinnistaan, jota hän oli aamuilmasta imenyt, hän
hengitti syvään ja astui voimakkain askelin pitkin permantoa.

"Tohtori?" sanoi hän. "Minne tohtori on joutunut?"

"Hyvää päivää, sire. Miten voitte tänä aamuna? Oletteko hyvin
väsynyt?"

"Nukuin kuusi tuntia, sellainen on tapani. Voin oikein hyvin. Ajatus
on virkeä. Madame, olette hiukan kalpea. Missä on tohtori, jonka
kuulutte kutsuneen luoksenne?"

"Tuossa on tohtori Gilbert", sanoi kuningatar vetäen verhot pois
ikkunakomeron edestä, jossa tohtori oli siihen saakka seissyt.

Kuninkaan otsa kirkastui heti.

"Ah, unohdin", sanoi hän. "Tehän kutsuitte lääkärin luoksenne, olette
kai sairas?"

Kuningatar punastui.

"Te punastutte?" sanoi Ludvig XVI.

Kuningatar tuli tulipunaiseksi.

"Joko teillä jälleen on salaisuuksia?" lausui kuningas.

"Mitä salaisuuksia?" keskeytti kuningatar ylpeästi.

"Ette käsitä minua oikein. Teillähän on omat mielilääkärinne. Ette
ole kutsunut tohtori Gilbertiä minkään muun vuoksi kuin tuntemani
halun vuoksi..."

"Ja mikä se on?"

"Tahdotte aina salata minulta sairautenne."

"Ah!" lausui kuningatar hiukan tyyntyen. "Niin", jatkoi Ludvig XVI,
"mutta olkaahan varuillanne. Tohtori Gilbert on uskottuni, ja jos
hänelle kerrotte jotakin, niin hän ilmaisee sen minulle."

Gilbert hymyili.

"En suinkaan, sire", sanoi hän.

"Siinä näette, millä tavalla kuningatar pilaa palvelijani."

Marie-Antoinette naurahti tuota tukahdutettua naurua, joka ilmaisi,
että hän tahtoi vaihtaa keskustelunaihetta tai että se väsytti häntä.

Gilbert ymmärsi sen, mutta ei kuningas.

"Koska se näyttää huvittavan kuningatarta", sanoi kuningas, "niin
kertokaahan minulle, tohtori, mitä hän sanoi."

"Kysyin tohtorilta", keskeytti Marie-Antoinette, "miksi te olitte
käskenyt hänet saapumaan näin varhain. Tunnustan, että hänen olonsa
Versaillesissa näin varhain tekee minut uteliaaksi ja levottomaksi."

"Odotin tohtoria", vastasi kuningas muuttuen synkäksi,
"keskustellakseni hänen kanssaan politiikasta."

"Ahaa, hyvä on!" lausui kuningatar.

Ja hän istuutui kuin kuunnellakseen.

"Tulkaahan, tohtori", sanoi kuningas mennen ovea kohti.

Gilbert kumarsi kuningattarelle syvään ja valmistautui seuraamaan
Ludvig XVI:tta.

"Minne menette?" huudahti kuningatar. "Aiotteko lähteä?"

"Me emme keskustele hauskoista asioista, madame. Parastahan on
säästää kuningattarelta liiat huolet."

"Ja siten herätätte huolestuksen tuskat!" huudahti majesteetillisesti
kuningatar.

"Sitä suurempi syy on poistua, rakkaani."

"Jääkää, minä tahdon sen", sanoi kuningatar. "Toivottavasti, herra
Gilbert, ette jätä tahtoani täyttämättä."

"Herra Gilbert, herra Gilbert!" sanoi kuningas harmissaan.

"Mitä nyt?"

"Herra Gilbertin piti neuvoa minua, hänen piti aivan vapaasti
keskustella kanssani omantuntonsa mukaan, mutta nythän hän ei enää
voi tehdä sitä."

"Miksi ei voi?" kysyi kuningatar.

"Koska te olette saapuvilla, madame."

Gilbert aivan kuin viittasi ja kuningatar pani siihen heti hyvin
suuren merkityksen.

"Pelkääkö monsieur Gilbert siis loukkaavansa minua, jos hän puhuu
omantuntonsa mukaan?" sanoi hän kuin tukeakseen liikkeen sisällystä.

"Käsittäähän kaikki helposti", sanoi kuningas. "Teillä on oma
politiikkanne, se ei aina ole sama kuin minun... ja sitä paitsi..."

"Sitäpaitsi tohtori Gilbertillä on hyvin eriävät mielipiteet minun
politiikastani, sanottehan sen aivan selvästi."

"Niin on laita, madame", vastasi Gilbert, "ja sen teidän
majesteettinne voi päättää niistä ajatuksistani, jotka hän tuntee.
Mutta teidän majesteettinne voi olla aivan varma siitä, että puhun
totta yhtä vapaasti hänen kuin kuninkaankin läsnäollessa."

"Onhan sekin jotakin", sanoi Marie-Antoinette.

"Totuutta ei ole aina hyvä sanoa", kiiruhti lausumaan Ludvig XVI.

"Vaikka se olisi hyödyllinenkin?" kysyi Gilbert.

"Tai hyvässä tarkoituksessa sanottu", lisäsi kuningatar.

"Sitä emme epäilekään", keskeytti Ludvig XVI. "Mutta jos olette
viisas, madame, niin annatte tohtorin puhua aivan vapaasti... sillä
se on minulle tarpeellista."

"Sire", vastasi Gilbert, "koska kuningatar vaatii totuutta, koska
tunnen hänen majesteettinsa älyn siksi jaloksi ja siksi voimakkaaksi,
ettei hän totuutta pelkää, niin puhun mieluummin molempien
hallitsijoitteni kuullen."

"Sire", sanoi kuningatar, "minä pyydän sitä."

"Minä luotan teidän majesteettinne viisauteen", sanoi Gilbert
kumartaen kuningattarelle. "Nyt on kysymyksessä hänen majesteettinsa
kuninkaan kunnia ja onni."

"Olette oikeassa luottaessanne minuun", sanoi kuningatar. "Alkakaa
siis."

"Tämä tuntuu kyllä hyvin kauniilta", sanoi kuningas, kuitenkin
tapansa mukaan itsepäisesti vastustellen, "mutta asia on
arkaluontoinen, ja minä tiedän, että teidän läsnäolonne vaikuttaa
minuun hyvin tuskastuttavasti."

Kuningatar ei voinut hillitä kärsimättömyyttä ilmaisevaa liikettä.
Hän nousi, sitten hän istuutui uudelleen ja suuntasi nopean ja kylmän
katseensa tohtorin ajatuksiin.

Kun Ludvig XVI huomasi, ettei hän millään keinolla voinut välttää
tavallisia ja odottamattomia kyselyjä, huokasi hän raskaasti ja
istuutui nojatuoliin vastapäätä tohtori Gilbertiä.

"Mistä on kysymys?" kysyi kuningatar, kun tämä neuvosto näin oli
istuutunut paikoilleen.

Gilbert katsahti vielä viimeisen kerran kuninkaaseen, aivan kuin
pyytääkseen lupaa saada puhua aivan suoraan.

"Puhukaa, tohtori, puhukaa", sanoi kuningas, "koska kuningatar sitä
tahtoo."

"Siis, madame", sanoi tohtori, "ilmoitan lyhyesti teidän
majesteetillenne, miksi näin varhain aamulla saavuin Versaillesiin.
Tulin kehoittamaan hänen majesteettiaan menemään Pariisiin."

Jos kipinä olisi pudonnut niihin neljäänkymmeneentuhanteen
ruutinaulaan, jotka olivat kaupungintalon kellarissa, ei se olisi
voinut saada aikaan suurempaa räjähdystä kuin mikä tapahtui
kuningattaren sydämessä.

"Kuningas Pariisiin! Kuningas!"

Ja hän päästi kauhunhuudahduksen, joka sai Ludvig XVI:n säpsähtämään.

"Kas niin", sanoi kuningas katsoen Gilbertiin, "mitä minä sanoin,
tohtori!"

"Kuningas", jatkoi kuningatar, "kuningas kapinallisessa kaupungissa!
Kuningas keskellä heinähankoja ja viikatteita! Kuningas miesten
joukossa, jotka ovat surmanneet sveitsiläiset, tappaneet Launayn
ja de Flessellesin! Kuningas astumassa kaupungintalon torin poikki
puolustajiensa veressä! -- Olette mieletön puhuessanne sillä tavalla.
Niin, sanon sen kerta vielä, olette mieletön."

Gilbert loi katseensa maahan miehen tavoin, jota kunnioitus pidättää
puhumasta. Hän ei sanallakaan vastannut.

Liikutettuna sielunsa sisimpiä myöten, kuningas vääntelehti
tuolillaan aivan kuin kidutettu inkvisitsionin halstarilla.

"Miten on mahdollista", jatkoi kuningatar, "että tuollainen ajatus
voi syntyä älykkään miehen aivoissa ja ranskalaisen sydämessä?
Ettekö tiedä puhuvanne pyhän Ludvigin seuraajalle, Ludvig XIV:n
lapsenlapselle!"

Kuningas polki jalallaan mattoa.

"En voi kuitenkaan otaksua", jatkoi kuningatar yhä vielä, "että
aiotte riistää kuninkaalta hänen armeijansa ja kaartinsa tuen?
Ette kai aio kiskoa häntä palatsistaan, joka samalla on linnoitus,
astumaan turvattomana kiivaimpien vihollistensa eteen? Ette kai aio
viedä kuningasta surmattavaksi, herra Gilbert?"

"Jos teidän majesteettinne vain hetkenkään uskoisi, että saattaisin
kyetä sellaiseen petokseen, en olisi mieletön, vaan pitäisin itseäni
rikollisena. Mutta, Jumalan kiitos, te uskotte sitä yhtä vähän kuin
minäkään. Ei, olen saapunut antamaan tämän neuvon kuninkaalleni,
koska pidän sitä hyvänä ja kaikkia muita neuvoja parempana."

Kuningatar puristi sormensa rinnallaan yhteen sellaisella voimalla,
että batisti ritisi.

Kuningas kohautti hiukan kärsimättömänä päätänsä.

"Mutta, hyvä Jumala", sanoi hän, "kuunnelkaahan häntä madame. Ainahan
teillä on aikaa vastata kieltävästi, kuunneltuanne ensin häntä."

"Kuningas on oikeassa", sanoi Gilbert, "sillä teidän majesteettinne
ei tiedä, mitä aion sanoa kuninkaalle. Te luulette, madame, olevanne
varman, luotettavan, kuolemaan alttiin armeijan keskellä. Se on
erehdys! Ranskalaisista rykmenteistä ovat puolet salaliitossa
vallanuudistajien kanssa vallankumouksen aatteen hyväksi."

"Olkaa varuillanne, herra", huudahti kuningatar, "te solvaisette
armeijaa!"

"Päinvastoin, madame", sanoi Gilbert, "ylistän sitä. Mies voi
kunnioittaa kuningatartaan ja uhrautua kuninkaalleen ja samalla
rakastaa isänmaataan ja uhrautua sen vapauden hyväksi."

Kuningatar suuntasi Gilbertiin katseen, joka leimahti kuin salama.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "tuo puhetapa..."

"Niin, madame, loukkaa teitä, sen ymmärrän kyllä, sillä
otaksuttavasti teidän majesteettinne kuulee sen ensimmäisen kerran."

"Siihen täytyy tottua", mutisi Ludvig XVI, sillä alistuva, terve
järki oli hänen suurin voimansa.

"Ei koskaan!" huudahti Marie-Antoinette, "ei koskaan!"

"Mutta kuulkaahan, kuulkaahan!" huudahti kuningas. "Minun mielestäni
tohtori puhuu aivan järkevästi."

Kuningatar istuutui vavisten.

Gilbert jatkoi:

"Sanoin siis, madame, että olen nähnyt Pariisin, mutta te ette ole
nähnyt edes Versaillesia. Tiedättekö mitä Pariisi aikoo tänä hetkenä
tehdä?"

"En", lausui kuningas levottomana.

"Ei se kai aio toista kertaa valloittaa Bastiljia", lausui kuningatar
halveksivaisesti.

"Ei suinkaan, madame", jatkoi Gilbert, "mutta kansa tietää toisen
linnoituksen itsensä ja kuninkaan välillä. Pariisi aikoo koota
edustajat kaikista sen kahdeksastaviidettä piirikunnasta ja lähettää
ne Versaillesiin."

"Tulkoot vain, tulkoot vain!" huudahti kuningatar hurjalla ilolla.
"Kyllä he saavat lämpimän vastaanoton!"

"Odottakaa, madame", vastasi Gilbert, "ja olkaa varuillanne. Nuo
edustajat eivät tule yksinään."

"Ja kenen seurassa he siis tulevat?"

"Heidän turvanaan tulee olemaan kaksikymmentä tuhatta
kansalliskaartilaista."

"Kansalliskaartilaista, mitä ne ovat?" kysyi kuningatar.

"Madame, älkää puhuko noin kevytmielisesti tästä järjestöstä. Jonakin
päivänä se on mahti, se yhdistää ja hajoittaa."

"Kaksikymmentätuhatta!" huudahti kuningas.

"Monsieur", jatkoi vuorostaan kuningatar, "teillähän on täällä
kymmenentuhatta miestä, jotka vastaavat sataatuhatta kapinallista.
Minä sanon, kutsukaa ne, kutsukaa ne kokoon. Kaksikymmentä tuhatta
rikollista saavat täällä rangaistuksensa ja ovat pelottavana
esimerkkinä koko vallankumoukselliselle roskajoukolle, jonka
minä tuhoisin perinpohjin viikon kuluessa, jos minun neuvojani
kuunneltaisiin tunnin aika."

Gilbert pudisti alakuloisena päätään.

"Madame", sanoi hän, "kuinka täydellisesti erehdyttekään, tai
oikeammin sanoen, kuinka teitä on viety harhaan. Ajatelkaahan, mitä
olisi kuningattaren nostattama kansalaissota! Yksi kuningatar sen
uskalsi tehdä ja hän on vienyt mukanaan hautaan kamalan liikanimen
'muukalainen'."

"Minäkö nostattaisin, kuinka voitte sen niin käsittää? Minäkö olen
kenenkään yllyttämättä ampunut Bastiljia kohden?"

"Madame", sanoi kuningas, "ennenkuin neuvotte väkivaltaan, kuunnelkaa
järkeä."

"Heikkoutta!"

"Mutta kuunnelkaa, Antoinette", sanoi kuningas ankarasti. "Eihän ole
mikään pikkuseikka, jos tänne tulee kaksikymmentä tuhatta miestä,
jotka täytyy ampua kuoliaaksi."

Sitten hän jatkoi kääntyen Gilbertin puoleen:

"Jatkakaa, jatkakaa, herra!"

"Kaiken vihan, joka suurenee etäisyyden mukana, kaikki kerskailut,
jotka muuttuvat urhoollisuudeksi tilaisuuden tullen, kaiken
tuon taistelun sekasorron, jonka tulos on epätietoinen, sen,
madame, voitte säästää kuninkaalta ja itseltänne", sanoi tohtori.
"Lempeydellä voitte estää nuo tapahtumat, jotka väkivaltaisuuksilla
vain suurenisivat. Rahvas tahtoo tulla kuninkaan luo, ennättäkäämme
ennen heitä. Antakaa kuninkaan mennä rahvaan luo. Kun hänen
ympärillään tänään on armeija, niin sallikaa hänen huomenna
osoittaa uskallusta ja valtiollista älykkäisyyttä. Nuo mainitsemani
kaksikymmentätuhatta miestä voivat ehkä voittaa kuninkaan. Antakaa
kuninkaan yksinään voittaa nuo kaksikymmentä tuhatta miestä, sillä he
edustavat kansaa."

Kuningas ei voinut olla nyökkäämättä myöntymisen merkiksi. Kuningatar
huomasi tämän.

"Onneton!" sanoi hän Gilbertille. "Ette siis tiedä, mitä merkitsisi
kuninkaan läsnäolo nykyisenä aikana Pariisissa?"

"Puhukaa, madame."

"Se merkitsee: Hyväksyn... se merkitsee: Teitte oikein surmatessanne
sveitsiläiseni... se tietää: Teitte oikein tappaessani upseerini,
sytyttäessänne kauniin pääkaupunkini tuleen ja upottaessanne sen
vereen, teette oikein syöstessänne minut viimein valtaistuimelta!
Kiitos, hyvät herrat, kiitos!"

Ja halveksiva hymy näkyi Marie-Antoinetten huulilla.

"Ei, madame", sanoi Gilbert, "teidän majesteettinne erehtyy."

"Monsieur!..."

"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus.
Minä annan anteeksi... Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen
Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III
aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat
minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän
virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua
edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa
kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."

"Hän on oikeassa", sanoi kuningas alakuloisesti.

"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä
mies on teidän vihollisenne!"

"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo,
mitä hän ajattelee minun sanoistani."

"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut
ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."

"Totuuden!" huudahti kuningatar. "Mitä te sanottekaan!"

"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että
tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja
kuninkuutta syöksymästä kuiluun."

Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten
polviin asti.




IV

PÄÄTÖS


Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko
se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?

Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian
toimeenpanoa.

Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään
kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:

"Madame, hyväksyttekö tämän?"

"Kai minun täytyy", vastasi Marie-Antoinette.

"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas
kärsimättömästi.

"Mitä siis vaaditte?"

"Vaadin vakaumusta, joka vahvistaa omaani."

"Vaaditte minulta vakaumusta?"

"Niin."

"Ellei minulta muuta vaadita, niin vakaumukseni on varma."

"Ja mikä se on?"

"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään
maailman kurjimman ja halvimman valtion."

"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta
halvin, mahdotonta."

"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän
perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.

"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen
saattanut teidät jakamaan kanssani."

"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden
molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta,
"minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä
tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut
olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."

"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaa
Ranskaan?" sanoi kuningas.

"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistui
Gilbertin sanoista.

"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies.
Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi,
ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää
hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään
itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen
minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka
yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen
Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri
tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä?
Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa?
Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."

"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka
ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan
Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.

"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko
kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko
elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi
teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se
on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."

"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."

"Olette kyllä."

"Te _myönnätte_ sen, sire. Te myönnätte sen?"

"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette
puhuisi minulle tuolla tavalla."

"Sitä en olekaan."

"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän
sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan
valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia
lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan
vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."

"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne
kulkevat lastemme yli."

"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."

"Me pakotamme ne peräytymään, sire."

"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla,
"peräytyessään ne murskaavat teidät."

"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän
menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."

"Olen siis vaiti, madame."

"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua
se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut
ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat
huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen
ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."

Marie-Antoinette vaikeni.

Sitten hän lausui surullisesti huoaten:

"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta
aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on
tapahtunut."

"Sen tiedän kyllä", sanoi kuningas.

"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis
puolustamaan teitä."

"Siten säästetään ranskalaisten verta", sanoi tohtori.

"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta
saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja
konnat haluavat."

"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että
onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."

"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni.
Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin
näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat
ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina
kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka
minua uhkaa ja vihaa."

"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka
äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään
muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.

"Ei, ei, sire, minä puhun nyt", vastasi kuningatar.

"Olkaa varovainen, madame."

Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori
oli läsnä.

"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa... Hän tietää
senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen
kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.

"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet
uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän,
että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä
rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä.
Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"

"En suinkaan, madame, minähän menen vain Pariisiin", vastasi Ludvig
XVI.

Marie Antoinette kohautti olkapäitään.

"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä
äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö
Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi
ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka
tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan
tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"

"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti
kuningas. "He rakastavat minua!"

"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat
teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat
teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin
kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla
varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja
uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire,
jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät
he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan
paljastanut heille rintanne."

"Lopettakaa", sanoi kuningas.

"Minä luulin lopettaneeni, sire."

"He siis surmaisivat minut?"

"Niin, sire."

"Entä sitten!"

"Ja lapseni", huudahti kuningatar.

Gilbert arveli jo sopivaksi keskeyttää.

"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään
Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että
jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan
niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin,
aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."

"Monsieur, monsieur", huudahti Marie-Antoinette.

"Tästä Pariisin-matkasta tulee riemukulkue, madame."

"Mutta, sire, te ette vastaa."

"Siksi, että olen hiukan samaa mieltä kuin tohtorikin, madame."

"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä
riemukulusta", huudahti kuningatar.

"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä
todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa
osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen
majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."

"Ja sen te uskotte, monsieur?"

"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken
sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan
muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka
muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja
saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."

"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että
teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"

"Tohtori ei sano, että minulle on annettu käsky, madame."

"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin
sanoen käsky, tulee kyllä."

Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa.
Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt
tohtorin kasvoilla.

"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen
puhunut omaa itseäni vastaan."

"Kuinka niin?" kysyi kuningas.

"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton
edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."

"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää
sitä!" pyysi Gilbert.

"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut
turmioon."

"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui
sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"

"Miksi tahdotte siis lykätä tätä matkaa?" kysyi kuningas.

"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta
merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina
hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne
sitä mukaa kuin kello lyö."

"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa
minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää
vastusta matkaa."

"Yksi päivä menee hukkaan", mutisi kuningas.

"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä,
ajatelkaa sitä, madame."

"Sire, sen täytyy tapahtua", sanoi kuningatar rukoillen.

"Sanokaahan edes jokin syy?" lausui kuningas.

"Syynä on vain epätoivoni, sire, vain kyyneleeni, vain rukoukseni."

"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi
kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.

"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen
kysyvästi Gilbertiin.

"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi,
niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta..."

"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.

"Niin, sire, täällä."

"Kansalliskokouksessako?"

Gilbert nyökkäsi.

"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet
kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin,
joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."

"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon
vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen
arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää
sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin
me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin,
kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan,
jolta ovat kruununsa saaneet."

Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig
XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.

Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja
tarttuessaan hänen käteensä sanoi:

"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas
puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä
kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne
vuoksi."

Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten
kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa
todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut.

Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän
puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:

"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää,
mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne
hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."

"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas
hymyillen.

"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."

"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."

"Mitä?"

"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut
suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia
myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta?
Onko kysymyksessä...?"

"Sire, älkää kyselkö minulta."

Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska;
uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.

"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen
toimenpide...?"

"Sire, sire", sopersi kuningatar moittivalla äänellä.

"Onko kysymyksessä..."

"Ei mikään ole kysymyksessä", vastasi kuningatar.

"Se on siis salaisuus?"

"On. Levottoman naisen salaisuus, siinä kaikki."

"Siis oikku?"

"Oikku, jos niin tahdotte."

"Ja se on korkein laki."

"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin?
Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan
korkeimmaksi laiksi?"

"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo
joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."

"Huomiseen", lausui kuningatar alakuloisesti.

"Pidättekö tohtorin luonanne?" kysyi kuningas.

"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakotti
Gilbertin hymyilemään.

"Minä vien siis hänet mukanani."

Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä
kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.

Kun kuningas asteli ovea kohti, seurasi hän.

"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian
läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"

"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän
majesteettianne."

"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua
etuhuoneisiin.

"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja
ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.

Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle
suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut
samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.

Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo,
jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli
nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat
kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston
etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:

"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun
tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu,
sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria... Minä riistän sinut
häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän
sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"

Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi
kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos
olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar
ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan
kuin huotrastaan vedetty kalpa.

Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä,
sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään
vastaan.




V

ASEPAITA


Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin.
Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.

Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin
puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä
päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.

Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti
noustuaan tulemaan luokseen.

Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen
eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, -- tämä
oli keskustelujen alkua, -- Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin,
poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt
luonnolle mitään velkaa.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun
kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.

"Mitä!" sanoi hän. "Joko kuningatar on noussut?"

"Jo kauan aikaa sitten, sire."

"Onko hän vielä sairas?"

"Ei, sire."

"Ja mitä asiaa kuningattarella on minulle näin varhain aamulla?"

"Hänen majesteettinsa ei sitä ilmoittanut."

Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja
hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.

Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin
hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti
miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon
tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti
heittää suosion säteitä ympäristöön.

Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta.
Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette
mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.

"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.

Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.

Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä
ajatusta.

"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."

"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.

"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään
piiriin."

Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.

Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.

Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen
sanoen:

"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."

"Miksi pahoin? Kuinka niin?"

"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt
näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani
teidät aamupuvussa."

Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.

Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia,
joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.

"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai
estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"

"En suinkaan, sire."

"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta.
Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä
tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne
valitut, jotka tulevat mukaani."

"Sire, minä en vaadi mitään, mutta..."

"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten
rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo
ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat
minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia
ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi.
Ajatelkaahan vielä..."

"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia
sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."

"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"

"En pidä sellaisia."

"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"

"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää
hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.

"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"

"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."

"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä
silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa
puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen
ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut
samaa."

"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."

"Siis?"

"Vaan sen vuoria vastaan."

"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne...
vuori... mikä sukkeluus!..."

"Minä en laske leikkiä!"

"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän
on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut,
mieluisin liivini."

"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."

"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen
paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni
katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."

Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen
alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu
Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki
vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.

"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen
vuoria, vuoria."

"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"

"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy
keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista
ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole
mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua
Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä
milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei
mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."

"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas
ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska
nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin
menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani
maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."

Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.

"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä,
saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi
madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti
kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn
esineen.

"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea
muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen
vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen
olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni
isän."

Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka
oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että
olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä
muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen
kudelma.

"Mikä se on?" kysyi kuningas.

"Katsokaa, sire."

"Se näyttää liiviltä."

"Se se onkin."

"Kaulaan asti ulottuva liivi."

"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten
valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."

Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.

Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin
iloiseksi.

Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä
merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin
villakangas.

"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.

"Eikö olekin, sire?"

"Suurenmoisesti valmistettu."

"Eikö olekin?"

"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"

"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut
sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."

"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen
tuntijan tavoin.

"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä
liivi, sire."

"Niinkö arvelette?"

"Koettakaa."

Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin
takkinsa.

Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään
ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.

Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi
katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen
riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.

Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren
hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.

Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui
aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla
se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi
painamaan ihoa.

Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi
koko ruumiin.

Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan.
Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä
liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.

"Onko se painava?" kysyi kuningatar.

"Ei."

"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen
käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.

Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.

"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan
tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla,
koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"

"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.

"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.

"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.

"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."

"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän
ihmeenne on."

"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen
todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan
pelastus?"

"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että
olette luottanut toisten arvosteluun."

Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.

"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen,
"kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."

"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.

"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät,
ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa,
joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen
Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä
yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."

"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä
kahdella Juditilla siis olikaan?"

"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin
vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan
piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla
oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on
surmattu monta metsäsikaa."

"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.

"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin
sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."

"Pistoolin!"

"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten
pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta
hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."

"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme
asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään
pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla
kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui
kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.

"Odottakaahan."

"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.

"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi
väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi,
saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään
kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini
terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat
kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."

"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"

"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."

"Tahtoisinpa nähdä."

"Kyllä näytän."

Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti,
näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.

"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen
sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman
alalta painunut sisäänpäin.

"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."

"Oletteko te ampunut pistoolilla?"

"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko
nyt, että henkenne on turvassa?"

"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä
auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan
aiheuttamia naarmuja.

"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani,
kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että
syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa
kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän
renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."

"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka
syvästi kiitollinen olenkaan teille!"

Ja hän laski asepaidan pöydälle.

"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.

Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta
tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:

"Ei, kiitoksia."

"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.

"Hylkään."

"Mutta ajatelkaahan toki, sire."

"Sire!..." rukoili madame Campan.

"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"

"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.

"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."

"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.

"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"

"Niin, minä hylkään."

"Mutta hehän surmaavat teidät!"

"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla
taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien
suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa,
niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä
olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää
enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he
käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos,
rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."

"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja
hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"

Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän
näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. --

"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka
tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"




VI

LÄHTÖ


Kuninkaan lähdettyä kuningattaren luota kerääntyivät hänen
ympärilleen heti kaikki ne upseerit ja hovin jäsenet, jotka hän oli
määrännyt kanssaan matkustamaan Pariisiin.

Siinä olivat herrat de Beauvau, de Villeroy, de Nesle ja d'Estang.

Joukon keskellä Gilbert odotti, että Ludvig XVI huomaisi hänet ja
loisi ohikulkiessaan häneen katseen.

Selvästi huomasi kaikkien täällä olevien henkilöiden epäilevän,
pannaanko päätös toimeen.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "aamiaisen jälkeen lähdemme."

Sitten hän jatkoi huomatessaan Gilbertin:

"Siinähän olette, tohtori. Hyvä on, minä vien teidät mukanani."

"Noudatan määräyksiänne, sire."

Kuningas meni työhuoneeseen, jossa hän työskenteli kaksi tuntia.
Sitten hän koko hovin keralla oli messua kuuntelemassa ja kello
yhdeksän hän ryhtyi aterioimaan.

Aterioiminen tapahtui tavanmukaisine menoineen. Kuningatar, jonka
silmät messun jälkeen olivat itkusta turvonneet ja punaiset, tahtoi
olla läsnä aterian aikana, vaikka hän ei siihen ottanutkaan osaa,
ollakseen mahdollisimman kauan kuninkaan seurassa.

Kuningatar oli tuonut mukanaan molemmat lapsensa. Äidilliset neuvot
olivat jo ehkä liikuttaneet niiden mieliä. Ne katselivat levottomina
vuoroin isäänsä, vuoroin upseerien ja kaartilaisten joukkoa.

Äitinsä käskystä lapset toisinaan pyyhkäisivät kyyneleet, jotka
helmeilivät heidän silmäripsissään, ja tämä näky herätti toisissa
sääliä, toisissa suuttumusta ja kaikissa tuskaa.

Kuningas söi rauhallisesti. Hän puhutteli useamman kerran Gilbertiä
katsomatta häneen. Hän puhui melkein koko ajan kuningattaren kanssa
hyvin hellästi.

Lopulta hän antoi määräyksen sotapäälliköilleen.

Hän oli juuri lopettamaisillaan ateriansa, kun ilmoitettiin tiheän
mieslauman tulevan Pariisista päin jalkaisin. Se näkyi jo suuren
käytävän päässä, joka päättyi Asetorille.

Heti paikalla upseerit ja kaartilaiset riensivät salista. Kuningas
nousi, katsoi Gilbertiin, mutta nähdessään tämän hymyilevän hän
jatkoi rauhallisesti syömistään.

Kuningatar kalpeni, kumartui herra de Beauvaun puoleen pyytäen häntä
ottamaan asioista selkoa.

Beauvau riensi heti ulkosalle.

Kuningatar meni ikkunan luo.

Viiden minuutin päästä herra de Beauvau palasi.

"Sire", sanoi hän. "Pariisin kansalliskaartilaiset, kuultuaan eilen
pääkaupungissa huhun liikkuvan teidän majesteettinne aiotusta
matkasta Pariisiin, ovat kymmenentuhannen miehen suuruisena joukkona
tulleet vastaan. Ja kun teidän majesteettinne viipyi, niin he ovat
tulleet Versaillesiin asti."

"Millaiset aikeet heillä näyttää olevan?" kysyi kuningas.

"Mitä parhaimmat aikeet", vastasi herra de Beauvau. "Vaikkakin!" sanoi
kuningatar. "Sulkekaa palatsin pihan portit."

"Ei millään lailla", lausui kuningas. "Kun palatsin ovet suljetaan,
riittää se varsin hyvin."

Kuningatar rypisti silmäkulmiaan ja vilkaisi Gilbertiin.

Tämä odotti kuningattaren katsetta, siliä olihan puolet
hänen ennustuksestaan jo toteutunut. Hän oli luvannut, että
kaksikymmentätuhatta miestä saapuisi, ja kymmenen oli jo saapunut.

Kuningas kääntyi Beauvaun puoleen.

"Pitäkää huolta siitä, että näille kunnon miehille tarjotaan
virvokkeita", sanoi hän.

Beauvau poistui toistamiseen ja vei kuninkaan määräyksen
pöydänkattajalle.

Sitten hän palasi.

"No?" kysyi kuningas.

"Teidän pariisilaisenne väittelevät kiivaasti herrojen kaartilaisten
kanssa."

"Mitä!" lausui kuningas. "Mistä he väittelevät?"

"Kysymys on vain puhtaasta kohteliaisuudesta. Kun he ovat kuulleet,
että teidän majesteettinne lähtee kahden tunnin päästä, tahtovat he
odottaa lähtöä ja marssia vaunujen jälessä."

"Mutta", kysyi kuningatar vuorostaan, "hehän ovat luultavasti tulleet
jalkaisin?"

"Niin ovatkin, madame."

"Mutta kuninkaan vaunujen edessä ovat hevoset ja kuningas ajaa
nopeasti, hyvin nopeasti. Tiedättehän, että kuninkaan tapana on ajaa
nopeasti."

Nämä näin korostetut sanat merkitsivät:

"Toimittakaa kuninkaan vaunut lentokyytiä eteenpäin."

Kuningas viittasi kädellään lopettamaan keskustelun.

"Minä ajan käyden", sanoi hän.

Kuningattaren huokaus muistutti melkein vihan huudahdusta.

"Teenhän väärin", sanoi Ludvig XVI rauhallisesti, "jos
pakotan juoksuun nämä kunnon miehet, jotka ovat tulleet tänne
kunnioittaakseen minua. Minä ajan käyden, jopa aivan hitaastikin,
jotta kaikki voivat minua seurata."

Läsnäolevat ilmaisivat ihastustaan hyväksyvällä mutinalla. Mutta
samalla näkyi myöskin monien kasvoilla paheksumisen ilme, joka nousi
kuningattarenkin kasvoille, sillä näin suurta hyväntahtoisuutta piti
hän heikkoutena.

Ikkuna aukeni.

Kuningatar kääntyi kummastuneena. Gilbert kuninkaan lääkärinä
käytti oikeuttaan avatakseen ikkunan, siten uusiakseen ilman, joka
oli käynyt raskaaksi ruuan hajusta ja sataan nousevan ihmisjoukon
hengityksestä.

Tohtori asettui tämän ikkunan verhojen taakse ja avoimesta ikkunasta
kaikuivat pihalle kokoontuneen joukon huudot.

"Mitä tämä tietää?" kysyi kuningas.

"Sire", vastasi Gilbert, "kansalliskaartilaiset ovat päivän helteessä
keskellä kivettyä pihaa ja heillä taitaa olla hyvin kuuma."

"Miksi ei kutsuta heitä syömään aamiaista kuninkaan kanssa?" kuiskasi
kuningatar eräälle lähellään olevalle, suosimalleen upseerille.

"Heidät pitää viedä varjoon, johdattaa marmoripihaan, eteiseen,
kaikkialle, missä on varjoisaa", sanoi kuningas.

"Kymmenen tuhatta miestä eteisiin!" huudahti kuningatar.

"Kun joka taholle jaetaan, niin kyllä he mahtuvat", sanoi kuningas.

"Kun jaetaan joka taholle!" huudahti Marie-Antoinette. "Mutta tehän
opetatte heille tien makuuhuoneeseenne."

Kauhea ennustus, joka sitten täyttyi Versaillesissa ennen kuin kolme
kuukautta oli kulunut.

"Heidän mukanaan on paljon lapsia", sanoi Gilbert hiljaa.

"Lapsiako?" kysyi kuningatar.

"Niin, madame, monet ovat tuoneet lapsensa aivankuin kävelyretkelle.
Lapset ovat puetut pieniksi kansalliskaartilaisiksi, sillä niin
suurella innostuksella on tämä uusi järjestelmä otettu vastaan."

Kuningatar avasi suunsa, mutta melkein samassa hän painoi päänsä
kumaraan.

Hänen teki mielensä sanoa jotakin hyvää, mutta ylpeys ja viha estivät
häntä siitä.

Gilbert katseli häntä tarkkaavasti.

"Lapsi-raukat!" huudahti kuningas. "Kun he kerran ottavat lapsensa
mukaansa, niin he eivät aijo tehdä mitään pahaa perheenisälle. Sitä
suurempi syy on johdattaa nuo pienokaiset varjoon. Päästäkää heidät
sisään, päästäkää heidät sisään."

Gilbert pudisti hiljaa päätänsä ja näytti tahtovan sanoa
kuningattarelle:

"Näin teidän, madame, olisi pitänyt sanoa, sillä tarjosinhan teille
siihen tilaisuuden. Lauseenne olisivat kulkeneet suusta suuhun, ja te
olisitte sen perustalla ollut kaksi vuotta kansan tosiossa."

Kuningatar ymmärsi tämän Gilbertin mykän puheen ja puna nousi hänen
poskilleen.

Hän tunsi menetelleensä väärin, mutta sovittamisen sijasta hän
vain katsoi ylpeästi ja uhkaavasti Gilbertiin. Tänä aikana Beauvau
kiiruhti viemään kuninkaan määräyksen kansalliskaartilaisille.

Silloin kuului ilohuutoja ja siunauksia väkijoukosta, joka kuninkaan
määräyksestä pääsi palatsiin.

Huudot, siunaukset, eläköönhuudot nousivat voimakkaina laineina
kuninkaallisten puolisoiden korviin ja he alkoivat rauhoittua
pelkäämänsä Pariisin hankkeiden suhteen.

"Sire", sanoi Beauvau, "missä järjestyksessä teidän majesteettinne
käskee kulkueen lähteä liikkeelle?"

"Mihin tulokseen ovat kansalliskaartilaiset tulleet keskustelussa
upseerieni kanssa?"

"Sire, hikisinä ja uupuneina ovat nuo kunnon ihmiset niin onnellisia,
että he nyt sanovat: Me menemme sinne, minne meitä viedään. Kuningas
on meidän yhtä hyvin kuin muidenkin; menee hän minne tahansa, on hän
kuitenkin meidän kuninkaamme."

Kuningas katsoi Marie-Antoinetteen. Ivallisesti hymyillen kuningatar
puri huuleensa.

"Sanokaa kansalliskaartilaisille", lausui Ludvig XVI, "että he saavat
asettua mihin tahansa."

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi kuningatar, "että
henkivartiostonne epäämättömänä oikeutena on saada ympäröidä
vaunujanne."

Kun upseerit näkivät kuninkaan epäröivän, lähestyivät he tukeakseen
kuningattaren mielipidettä.

"Se on kyllä totta", sanoi kuningas. "Sittenpähän saamme nähdä."

Beauvau ja Villeroy poistuivat asettuakseen paikoilleen riviinsä.

Kello löi kymmenen Versaillesissa.

"Lähtekäämme", sanoi kuningas, "minä teen huomenna työtä. Noiden
kunnon ihmisten ei pidä saada odottaa."

Kuningas nousi.

Marie-Antoinette avasi sylinsä ja tuli syleilemään kuningasta.
Lapset riippuivat itkien isänsä kaulassa. Ludvig XVI koetti hellästi
vapautua heidän syleilystään. Hän koetti salata mielenliikutustaan,
joka oli puhkeamaisillaan.

Kuningatar pidätteli kaikkia upseereita, tarttui toisia käsivarteen,
toisia miekkaan.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi hän.

Ja tämä huudahdus sulki poistuvan kuninkaan heidän huomaansa.

Kaikki laskivat kätensä sydämelleen ja miekkansa kahvalle.

Kuningatar hymyili kiittääkseen.

Gilbert jäi viimeisten joukkoon.

"Monsieur", sanoi kuningatar, "te kehoititte kuningasta lähtemään.
Te saitte kuninkaan suostumaan, vaikka minä vastustinkin. Ajatelkaa,
millaisen suuren edesvastuun olettekaan ottanut puolison ja äidin
edessä."

"Sen tiedän kyllä, madame", vastasi Gilbert kylmästi.

"Ja te tuotte kuninkaan takaisin terveenä ja loukkaantumattomana!"
sanoi kuningatar juhlallisesti.

"Tuon, madame."

"Muistakaa, että päällänne vastaatte hänestä!"

Gilbert kumarsi.

"Muistakaa, päällänne!" lausui Marie-Antoinette uudelleen uhkaavasti
ja itsevaltiaan kuningattaren säälimätöntä auktoriteettia käyttäen.

"Päälläni", vastasi tohtori kumartaen, "sen teen, madame. Jos
uskoisin kuninkaan olevan vaarassa, niin en antaisi tälle
vaatimukselle suurtakaan arvoa. Mutta niinkuin olen sanonut, madame,
vien hänen majesteettinsa sinne riemukulussa."

"Tahdon saada tietoja joka ainoa tunti", sanoi kuningatar.

"Ne toimitan, madame, sen vannon."

"Lähtekää nyt, sillä kuulen jo rumpujen soivan. Kuningas lähtee
matkalle."

Gilbert kumarsi ja tultuaan suurille portaille tapasi kuninkaan
läheisyyteen kuuluvan ajutantin, joka kuninkaan nimessä etsi häntä.

Hänet vietiin Beauvaun, kuninkaallisen seremoniamestarin vaunuihin.

Gilbert hymyili huomatessaan olevansa yksin näissä komeissa,
vaakunalla varustetuissa vaunuissa, sillä Beauvau ratsasti
kuninkaallisten vaunujen oven vieressä.

Hänestä tuntui naurettavalta istua vaunuissa, joissa oli kruunu ja
vaakuna.

Hän oli vielä näissä mietteissään, kun vaunujen vieressä kulkevien
kansalliskaartilaisten joukosta kuului kuiskutuksia näiden koettaessa
uteliaina nähdä häntä:

"Tuo tuossa on prinssi de Beauvau!"

"Ei ole", sanoi muuan toveri, "sinä erehdyt."

"Mutta onhan vaunuissa prinssin vaakuna."

"Vaakuna... vaakuna... minä sanon sinulle, että ei se merkitse
mitään!"

"Se merkitsee sitä, että jos vaunuissa on Beauvaun vaakuna niin herra
de Beauvau istuu niissä."

"Herra de Beauvau, onko hän isänmaan ystävä?" kysyi muuan nainen.

"Mitä vielä!" lausui kansalliskaartilainen. Gilbert hymyili taas.

"Mutta", jatkoi ensimmäinen vastaaninttäjä, "hän ei ole prinssi.
Prinssi on lihava ja tämä on laiha. Prinssillä on kaartin komentajan
univormu. Tällä on musta puku. Hän on prinssin intendentti."

Paheksuvaa mutinaa kuului Gilbertin ympäriltä, kun hän oli saanut
tämän alentavan arvonimen.

"Eikä ole, hitto vieköön!" kuului voimakas ääni, jonka kuullessaan
Gilbert vavahti. Ja muuan mies tyrkkien ja töykkien raivasi itselleen
tietä vaunujen luo. "Ei, ei hän ole prinssi de Beauvau eikä hänen
intendenttinsä, hän on kunnollinen ja kuuluisa isänmaanystävä, ehkä
kaikkein kuuluisin. -- Mitä hittoa teette prinssin vaunuissa, tohtori
Gilbert?"

"Kas, tekö se olette, ukko Billot", huudahti tohtori. "Enhän minä
toki jättänyt tällaista tilaisuutta käyttämättä", sanoi maanviljelijä.

"Entä missä on Pitou?" kysyi Gilbert.

"Ei hänkään ole kaukana. Hohoi, Pitou, tulehan tänne. Tule tänne."

Ja tämän kuullessaan Pitou lähestyi Billotia, raivaten olkapäillään
töykkien itselleen tietä ja ihastuneena tervehti Gilbertiä.

"Päivää, herra Gilbert", sanoi hän.

"Päivää, Pitou, päivää, ystäväni."

"Gilbert, Gilbert! Kuka hän on?" kysyi joukko.

"Näin vähäistä on maine!" ajatteli tohtori. "Villers-Colteretsissa
olen hyvin tunnettu, mutta en Pariisissa!"

Hän laskeutui vaunuista ja läksi jalan astumaan. Nojautuen Billotin
käsivarteen hän jatkoi rahvaan keskellä matkaansa.

Muutamin sanoin hän sitten kertoi maanviljelijälle käynnistään
Versaillesissa, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen suopeudesta.
Muutaman minuutin ajan hän ylisti siihen määrään kuningasvaltaa, että
tämä herkkä joukko kunnon ihmisiä, jotka vielä helposti olivat hyvien
vaikutelmien alaisia, päästivät voimakkaan huudon; Eläköön kuningas!
joka edelläkäypien rivien paisuttamana tavoitti vaunuissaan istuvan
Ludvig XVI:n.

"Minun täytyy saada nähdä kuningas", huusi Billot innoissaan, "minun
täytyy saada nähdä hänet aivan läheltä. Olen sitä varten lähtenyt
matkalle. Tahdon arvostella häntä kasvojen mukaan. Kyllä heti
paikalla näkee, kuka on kunnon mies. Lähestykäämme, lähestykäämme,
tohtori Gilbert."

"Odottakaa", sanoi Gilbert, "se käy helposti päinsä, sillä näen
Beauvaun ajutantin etsivän jotakuta täältäpäin."

Ratsumies, joka kaikin tavoin koetti varovaisesti pujahdella
väsyneen, mutta iloisella tuulella olevan väkijoukon läpi, pyrki
Gilbertin jättämien vaunujen ovea kohden.

Gilbert huusi hänelle.

"Etsittekö tohtori Gilbertiä?" kysyi hän.

"Juuri häntä", vastasi ajutantti.

"Minä se olen."

"Monsieur de Beauvau on lähettänyt kuninkaan nimessä teille sanan."

Nämä sanat lennättivät Billotin silmät selkoselälleen ja avasivat
joukkojen rivit. Gilbert pujahti Billotin ja Pitoun seuraamana
ratsumiehen jälestä, joka toisti yhä uudelleen:

"Antakaa tietä, hyvät herrat, antakaa tietä. Tilaa kuninkaan nimessä!
Tilaa, hyvät herrat."

Gilbert saapui pian kuninkaan vaunujen ovelle. Vaunut liikkuivat
eteenpäin hitaasti kuin merovingilaisten aikuiset härkien vetämät
ajoneuvot.




VII

MATKA


Tyrkkien ja toisten tyrkkiminä, mutta yhä vain seuraten ratsastavaa
Beauvaun ajutanttia, saapuivat Gilbert, Billot ja Pitou vaunujen
lähelle, missä kuningas herrojen Estaingin ja Villeroyn seurassa ajoi
yhä lisääntyvän kansanjoukon keskellä eteenpäin.

Kummallinen, outo, tuntematon näky, sillä se tapahtui ensi kerran.
Kaikki maaseudun kansalliskaartilaiset, tilapäiset sotilaat,
juoksivat ilohuudoin kuningasta vastaan, tervehtivät häntä siunaten,
koettivat näyttää itseään hänelle, ja sen sijaan että olisivat
palanneet kotiaan, liittäytyivätkin riveihin ja seurasivat jalkaisin
kuningasta.

Miksi? Sitä ei kukaan olisi voinut selittää. Seurasivatko he
vaistoaan? Jokainen oli jo ennenkin nähnyt, mutta tahtoi yhä
uudelleen nähdä rakastetun kuninkaan.

Sillä siihen aikaan Ludvig XVI:tta jumaloitiin. Ja ellei Voltaire
olisi ranskalaisissa herättänyt inhoa alttareita kohtaan, niin he
olisivat pystyttäneet kuninkaalle alttarin.

Ludvig XVI:lla ei siis ollut mitään alttaria, mutta se johtui
yksinomaan siitä, että kaikki älykkäät miehet kunnioittivat häntä
siksi paljon, etteivät tahtoneet hänelle valmistaa tätä nöyryytystä.

Ludvig XVI huomasi Billotin käsivarteen nojautuvan Gilbertin. Heidän
takanaan asteli Pitou laahaten jälestään pitkää miekkaansa.

"Kas, tohtori, kylläpä nyt on kaunis ilma ja kylläpä kansa on
kaunista!"

"Huomaattehan sen, sire", vastasi Gilbert.

Sitten hän kumartui kuninkaan puoleen.

"Mitä lupasin teidän majesteetillenne!"

"Sen teitte ja olette täydellisesti pitänyt sananne."

Kuningas kohotti päätään ja lausui siinä tarkoituksessa, että
toisetkin sen kuulisivat:

"Me kuljemme hyvin hitaasti eteenpäin, mutta mielestäni sittenkin
liian nopeasti, sillä en ennätä nähdä kaikkea sitä, mitä tänään on
nähtävänä."

"Sire", sanoi herra de Beauvau, "tällä tavalla pääsemme penikulman
kolmessa tunnissa. On vaikea kulkea vielä hitaammin."

Hevoset pysähtyivät tuontuostakin. Pidettiin puheita ja lausuttiin
innostuneita sanoja. Kansalliskaartilaiset veljeytyivät kuninkaan
henkivartioston sotilaitten kanssa.

"Jos veljeydytään henkivartioston kanssa", sanoi Gilbert, joka
filosofina katseli tätä outoa näkyä, "niin täytyi heidän siis tätä
ennen olla vihamiehiä."

"Kuulkaahan, herra Gilbert", sanoi Billot puoliääneen, "olen tarkkaan
katsellut kuningasta ja tarkkaan kuunnellut hänen sanojaan. Minun
mielestäni on kuningas kunnon mies."

Ja innoissaan Billot lausui nämä viimeiset sanat niin kovaa, että
kuningas ja hänen seuralaisensa sen kuulivat.

Seuralaiset purskahtivat nauruun.

Kuningas hymyili. Sitten hän nyökäyttäen päätänsä sanoi:

"Tuosta ylistyksestä pidän."

Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.

"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja
en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan
kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.

"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin
hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen
arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.

Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään
ranskalaisten kuninkaaksi.

Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.

Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta
katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen
ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli
hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että
kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.

Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi,
käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista
voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan,
tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan
ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen,
sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:

"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"

Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.

Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä
Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa
harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello
viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen
kuningasta.

Ja nyt oli kello lähes kaksi.

Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen
tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.

Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain
hymyilemään.

Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän
huitoi.

Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä
paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä
sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.

Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot
Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.

Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään
kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.

Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä
kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän
ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli
kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita
kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä
iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.

Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen
kokardi.

Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis
ollut sama maku.

Tämä ajatus vaivasi häntä siihen määrin, että hän puhui siitä
Gilbertille sinä hetkenä, jona tämä ei puhellut kuninkaan kanssa.

"Tohtori Gilbert", kysyi hän, "miksi kuninkaalla ei ole
kansalliskokardia?"

"Siksi, rakas Billot, että kuningas ei tiedä uutta kokardia olevan,
ja kuningas arvelee, että hänen käyttämänsä on kansan kokardi."

"Ei ole, ei ole, koska hänen kokardinsa on valkoinen ja meidän on
kolmivärinen."

"Odottakaahan", sanoi Gilbert, hilliten Billotia, joka juuri oli
ryhtymäisillään käyttämään sanomalehtien tavallisia lauseita
kokardeista, "kuninkaan kokardi on valkoinen, sillä Ranskan lippu on
valkoinen. Kuningas ei ole siihen syypää. Kokardi ja lippu olivat
valkoiset jo ennen kuin hän tulikaan maailmaan. Sitäpaitsi, rakas
Billot, sekä kokardilla että lipulla on mainehikas menneisyys.
Valkoinen kokardi oli Suffrenin päällikön hatussa, kun hän pystytti
lippumme Intian niemimaalle. Valkoinen kokardi oli Assasin hatussa,
ja siitä saksalaiset hänet tunsivatkin yöllä, jolloin hän mieluummin
antoi surmata itsensä kuin salli vihollisen yllättävän sotilaamme.
Valkoinen kokardi oli Saksin marskin hatussa, kun hän Fontenoyn luona
voitti englantilaiset. Valkoinen kokardi oli Condénkin hatussa, kun
hän voitti keisarilliset Rocroyn, Fribourgin ja Lensin luona. Kaiken
tämän ja paljon muutakin on valkoinen kokardi saanut aikaan, rakas
Billot, jota vastoin kansalliskokardilla, joka Lafayetten ennustuksen
mukaan on kiertävä kautta maapallon, ei ole ollut aikaa tehdä vielä
mitään, koska se on ollut olemassa vasta kolme päivää. En tahdo tällä
sanoa, että se pysyisi joutilaana, mutta koska se ei vielä ole tehnyt
mitään, niin kuninkaalla on oikeus odottaa siksi, kunnes jotakin
tapahtuu."

"Mitä, eikö kansalliskokardi ole vielä tehnyt mitään", huudahti
Billot, "eikö se ole valloittanut Bastiljia?"

"On kyllä", sanoi Gilbert alakuloisesti, "olette oikeassa, Billot."

"Ja katsokaahan, sen vuoksi", sanoi maanviljelijä riemuissaan,
"kuninkaan pitäisi kantaa sitä."

Gilbert tyrkkäsi voimakkaasti Billotia kylkeen, sillä hän huomasi
kuninkaan kuuntelevan. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Oletteko hullu, ukko Billot? Ja ketä vastaan taisteltiin silloin,
kun Bastiljin linna valloitettiin, tietysti kuningasvaltaa vastaan.
Ja nytkö tahdotte, että kuningas kantaisi teidän voittonne ja oman
tappionsa merkkejä? Olettehan mieletön! Kuningas on hyväntahtoinen,
hyväsydäminen ja suora mies, ja te tahdotte hänestä tehdä
teeskentelijän."

"Mutta", sanoi Billot hiukan talttuen, vaikka ei hän vielä ollutkaan
muuttanut mielipidettään, "eihän Bastiljia valloitettu taistellessa
kuningasta, vaan hirmuvaltaa vastaan."

Gilbert kohautti olkapäitään; lahjakkaana miehenä oli hän siksi
hienotunteinen, ettei tahtonut polkea itseään heikompaa peläten
murskaavansa hänet.

"Ei", jatkoi Billot jälleen kiihottuen, "emme me ole taistelleet
hyvää kuningasta, vaan häntä kiertäviä tähtiä vastaan."

Politiikassa käytettiin siihen aikaan kiertotähti-nimitystä
sotilaista, aivan samoin kuin teatterissa ratsu-sanaa hevosesta.

"Sitäpaitsi", jatkoi Billot, "hän näennäisesti tuomitsee nuo
häntyrinsä, koska hän tulee meidän seurassamme. Jos hän tuomitsee
heidät, niin hyväksyy hän tekomme! Olemme toimineet oman onnemme ja
hänen kunniansa tähden, me Bastiljin valloittajat."

"Oi!" sanoi Gilbert, joka ei käsittänyt, miten hän sovittaisi sen,
mikä ilmeni kuninkaan kasvoilla, siihen, mikä eli hänen sydämessään.

Keskeltä marssin kohinaa alkoi kuningas epäselvästi erottaa väittelyä.

Gilbert, huomatessaan, miten kuningas alkoi tarkkaavasti
kuunnella väittelyä, koetti johdattaa Billotin tästä liukkaasta
keskustelu-aiheesta toisaanne.

Äkkiä kulkue seisahtui, oli tultu Cours-la-Reineen (Kuningattaren
pihaan), entiselle Conference-portille, Champs-Elyséelle.

Täällä joukko valitsijoita ja neuvosherroja, uuden pormestarinsa
Baillyn johtamina, seisoi rivissä, mukanaan kolmensadan miehen
suuruinen everstin komentama joukko kaartilaisia, ja ainakin
kolmesataa Kansalliskokouksen jäsentä, jotka tietystikin suurimmaksi
osaksi kuuluivat kolmanteen säätyyn.

Kaksi maistraatin jäsentä ponnisti voimansa pitääkseen tasapainossa
suurta kullattua hopealautasta, jolla oli kaksi Henrik IV:n aikuista
Pariisin kaupungin avainta.

Tämä valtava näky lopetti kaikki yksityiset keskustelut ja jokainen
ryhmässään tai rivissään pyrki parhaimpansa mukaan kuuntelemaan
tilaisuudessa pidettäviä puheita.

Bailly, etevä tiedemies, kunnon tähtientutkija, josta vastoin
tahtoaan oli tehty kansanedustaja, vasten tahtoaan pormestari
ja vasten tahtoaan puhuja, oli valmistanut pitkän kunniapuheen.
Retoriikan kaikkein ankarimpien sääntöjen mukaan laadittuna alkoi
puhe kuninkaan ylistämisellä Turgotin valtaanastumisesta alkaen
Bastiljin valloitukseen asti. Eipä paljoa puuttunut, niin suuri
oli kaunopuheisuuden valta, että olisi väitetty kuninkaan ottaneen
alotteen kaikkiin näihin tekoihin, joihin muka kansa, vasten
tahtoaan, niinkuin mekin olemme nähneet, oli alistunut.

Bailly oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, kun muuan tapaus, -- Bailly
kertoo tämän seikan itse muistelmissaan, -- antoi hänelle aiheen
uuteen alkuun, mikä oli paljoa erikoisempi kuin valmistamansa. Ja se
on muuten ainoa säilynyt, sillä kansa on sen pannut muistiinsa, se
kun aina poimii hyvät ja varsinkin kauneimmat lauseet, jos ne vain
perustuvat tosiasioihin.

Astuessaan maistraatin jäsenten ja valitsijoiden kanssa kuningasta
kohden oli Bailly levoton raskaista avaimista, jotka hänen piti
ojentaa kuninkaalle.

"Luuletteko", sanoi hän nauraen, "että näytettyäni nämä muistomerkit
kuninkaalle, uuvutan itseni kantamalla ne takaisin Pariisiin?"

"Mitä te siis teette?" kysyi muuan valitsija.

"Mitäkö minä teen", lausui Bailly; "minä annan ne teille tai heitän
ne ojaan jonkun puun juurelle."

"Älkää mitenkään sitä tehkö", huudahti valitsija kauhuissaan.
"Ettekö tiedä, että nämä avaimet ovat samat, jotka Pariisin kaupunki
lahjoitti Henrik IV:lle piirityksen jälkeen. Ne ovat kallisarvoisia,
ne ovat korvaamattomia muinaisesineitä."

"Olette oikeassa", jatkoi Bailly, "avaimet, jotka ojennettiin Henrik
IV:lle hänen valloitettuaan Pariisin, ojennetaan Ludvig XVI:lle,
joka..." Mutta, ajatteli kunnon pormestari -- tästähän minä saan
oivallisen vertauksen.

Ja heti paikalla hän otti kynän ja kirjoitti valmistamansa puheen
alkuun:

"Sire, tuon tässä teille Pariisin kaupungin avaimet. Ne ovat samat,
jotka annettiin Henrik IV:lle. Hän valloitti kansansa, nyt on kansa
valloittanut kuninkaansa."

Lause oli kaunis, oli sattuva, se painui pariisilaisten mieleen. Ja
koko Baillyn puheesta, kaikista hänen teoksistaan, onkin vain tämä
lause säilynyt.

Ludvig XVI nyökäytti päätänsä kiitokseksi, mutta samalla hän
punastui, sillä hän tunsi varsin hyvin ivan, joka kätkeytyi
kunnioituksen ja puheen kukkaislauseiden taakse. Hän mutisi itsekseen:

-- Marie-Antoinette ei menisi de Baillyn puheen väärän kunnioituksen
ansaan, vaan vastaisi kyllä aivan toisella tavalla kuin minä
onnettomalle tähtientutkijalle.

Tästä johtui, että Ludvig XVI, joka oli tarkoin kuullut Baillyn
puheen alun, ei laisinkaan kuunnellut sen loppua. Eikä hän kuunnellut
Delavignenkään, valitsijoiden puheenjohtajan, puheen alkua eikä
loppua.

Mutta kun puheet olivat päättyneet, pelkäsi kuningas näyttäneensä
liian vähän iloaan kaiken sen kauniin johdosta, mitä hänelle oli
sanottu; sen vuoksi hän vastasi hyvin ylevästi, viittaamatta
vähääkään siihen, mitä toiset olivat sanoneet, että Pariisin
kaupungin ja valitsijoiden _kunnianosoitus_ ilahdutti häntä suuresti.

Sen jälkeen hän antoi merkin matkan jatkamiseen. Mutta ennenkuin
lähdettiin matkalle, määräsi hän henkivartiostonsa siirtymään
syrjään, täten kohteliaana ja luottavaisena vastatakseen niihin
puolinaisiin kohteliaisuuksiin, jotka valitsijat ja Bailly olivat
hänelle lausuneet.

Vaunut kulkivat silloin nopeammin eteenpäin kansalliskaartin ja
uteliaiden keskellä.

Gilbert ja hänen seuralaisensa Billot pysyttelivät yhä oikeanpuolisen
oven luona.

Samassa kuin vaunut ajoivat Ludvig XV:n torin yli, kaikui
Seine-virran toiselta puolen laukaus, ja valkoinen sauhu kohosi kuin
suitsutuspilvi siniselle taivaalle, haihtuen siellä vähän ajan päästä.

Aivan kuin tämä laukaus olisi löytänyt vastakaiun hänen sisimmässään,
Gilbert tunsi voimakkaan töytäisyn. Hänen hengityksensä taukosi, ja
hän koski kädellään rintaansa, jossa tuntui kiihkeää kipua.

Samalla kuului tuskanhuuto kuninkaallisten vaunujen ympäriltä. Muuan
nainen oli kaatunut, saatuaan kuulan oikeanpuoliseen olkapäähänsä.

Sama kuula osui viistottain Gilbertin takin suureen, mustaan,
teräksiseen nappiin, joka sen ajan tavan mukaan oli hiottu
särmikkääksi.

Hän oli napista saanut panssarin ja kuula oli ponnahtanut toisaanne.
Siitä johtui Gilbertin tuntema töytäys.

Osa hänen mustasta takistaan ja hänen housuistaan oli repeytynyt.

Gilbertin takin napista oli kuula lentänyt onnettomaan naiseen, joka
kiireimmän kautta vietiin pois kuolevana ja verissään.

Kuningas oli kuullut laukauksen, mutta ei ollut nähnyt mitään.

Hän kumartui hymyillen Gilbertin puoleen. "Tuolla poltetaan ruutia
minun kunniakseni", sanoi hän. "Niin, sire", vastasi Gilbert.

Mutta hän ei suinkaan sanonut kuninkaalle, mitä hän oikeastaan
ajatteli tästä kunnianosoituksesta.

Itsekseen hän tunnusti, että kuningatar oli ollut tavallaan oikeassa
pelätessään, koska tämä kuula, joka osui hänen takkinsa nappiin
hänen seisoessaan aivan vaunujen oven edessä, muussa tapauksessa
olisi osunut kuninkaaseen. Kuka ampui tämän hyvästi tähdätyn kuulan?
Silloin ei kukaan tahtonut sitä tietää... sen vuoksi ei sitä nytkään
tiedetä.

Billot kalpeni nähdessään, mitä tapahtui. Hänen silmänsä kääntyivät
tuon tuostakin Gilbertin rikkinäiseen takkiin ja rikkinäisiin
housuihin ja hän pakotti Pitoun huutamaan entistään kovemmin: Eläköön
_ranskalaisten isä_.

Kuninkaan tulo oli siksi suurenmoinen tapaus, että yksityiskohdat
piankin unohtuivat.

Lopulta Ludvig XVI saapui kaupungintalolle, kun ensin Pont-Neufiltä
oli ammuttu kanuunoilla, joissa ei ainakaan ollut kuulia.

Kaupungintalon seinällä oli suurilla kirjaimilla laadittu kirjoitus,
joka päivällä oli musta, mutta joka pimeän tultua valaistuna kuumotti
läpinäkyvänä. Tämä kirjoitus oli syntynyt valtuuston kekseliäästä
innostuksesta.

Siinä oli seuraavat sanat:

"Ludvig XVI:lle, ranskalaisten isälle ja vapaan kansan kuninkaalle."

Tämä lause oli aivan toisella lailla mahtava kuin Baillyn lausuma,
ja se sai kaikki torille kokoontuneet pariisilaiset päästämään
ihastuksen huutoja.

Billotin katse kiintyi tähän kirjoitukseen.

Mutta kun Billot ei osannut lukea, niin hän pyysi Pitouta lukemaan
sen.

Billot pyysi häntä toistamaan sen, aivan kuin hän ensimäisellä
kerralla ei olisi sitä oikein kuullut.

Kun Pitou oli sen kerrannut muuttamatta siinä mitään, sanoi Billot:

"Niinkö siinä on? Niinkö siinä on?"

"On kyllä", vastasi Pitou.

"Valtuusto on kirjoittanut, että kuningas on vapaan kansan kuningas?"

"Niin, ukko Billot."

"Jos siis kansa on vapaa", huudahti Billot, "niin sillä on oikeus
tarjota kokardinsa kuninkaalle."

Ja edeten yhdellä hyppäyksellä kuningasta kohden, joka astui
vaunuista kaupungintalon portaitten luona, hän sanoi:

"Sire, näittehän Pont-Neufillä, että Henrik IV:n pronssisella kuvalla
on kansalliskokardi."

"Entä sitten?" kysyi kuningas.

"Sire, jos Henrik IV käyttää kolmiväristä kokardia, niin voitte tekin
sen tehdä."

"Voin kyllä", lausui Ludvig XVI hämillään, "jos minulla vain olisi
sellainen."

"No siis", sanoi Billot korottaen ääntään ja nostaen kätensä, "kansan
nimessä tarjoan teille tämän omanne sijaan, ottakaa se vastaan."

Bailly tuli väliin.

Kuningas oli kalpea. Hän tunsi, että asiat alkoivat mennä liian
pitkälle. Hän kääntyi aivan kuin neuvoa kysyen Baillyn puoleen.

"Sire", sanoi tämä, "se on jokaisen ranskalaisen erikoinen merkki."

"Siinä tapauksessa otan sen vastaan", lausui kuningas ottaen kokardin
Billotin kädestä.

Ja laskien valkoisen kokardin syrjään hän kiinnitti kolmivärisen
hattuunsa.

Voimakas hurraahuuto kaikui torilla.

Gilbert kääntyi poispäin syvästi loukkaantuneena.

Hänen mielestään kansa piti liian suurta kiirettä ja kuningas myöntyi
liian helposti.

"Eläköön kuningas!" huusi Billot antaen siten merkin uusiin
riemuhuutoihin.

-- Kuningas on kuollut, -- mutisi Gilbert. -- Ranskassa ei ole enää
kuningasta.

Miekoista muodostettiin kalpakatos vaunuista saliin asti, missä
kuningasta odotettiin.

Hän astui tämän katoksen alle ja katosi kaupungintaloon.

-- Se ei ole mikään kunniakaan, -- ajatteli Gilbert, -- vaan surman
viikatteista tehty kuolemankatos.

Sitten hän lausui huoaten: "Mitähän kuningatar sanoo!"




VIII

MITÄ VERSAILLESISSA TAPAHTUI KUNINKAAN KUUNNELLESSA VALTUUSTON PUHEITA


Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla
tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.

Kun häntä pyydettiin puhumaan, -- sillä puheiden pitämisen vimma tuli
päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin
oikeastaan ajatteli, -- laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja
sanoi:

"Hyvät herrat, te voitte aina luottaa minun rakkauteeni."

Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja,
-- sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus
kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, -- katseli kansa
torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja,
majesteetin lakeijoita ja kuskeja.

Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan
Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä
nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän
koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.

Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut
täydelliseksi kokardi-myymäläksi.

Kuski ja lakeijat koristettiin niillä joka puolelta.

Muutamia tusinoita pantiin vastaisuuden varalta vaunun sisäänkin.

On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään
kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä
kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.

Kun kuningas poistui kaupungintalolta, sanoi hän:

"Oh!" nähdessään tämän koristelun.

Sitten hän viittasi Lafayettea lähestymään.

Lafayette lähestyi kunnioittavasti painaen miekkansa kärjen maata
kohden.

"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä
nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."

Ja hän nousi vaunuihin yleisen riemun vallitessa.

Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin
valitsijoiden ja Baillyn seuraan.

Puheet eivät vielä olleet päättyneet.

Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen
katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.

He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita
ystäviä.

Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan
tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja
kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.

Kansa oli tänään tyytyväinen ja hyvä, se siis vain toisteli hymyillen:

"Kuninkaallinen upseeri! Kuninkaallinen upseeri!"

Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset
taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.

Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki
sen kuninkaan astuttua sisään.

"Kas, tekö se olette, Charny", sanoi Ludvig XVI.

Ja hän jatkoi hiljempaa:

"Miten siellä voidaan?"

Ja vielä hiljempaa:

"Miten voi kuningatar?"

"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein
kokonaan vainuihin.

"Palaatteko Versaillesiin?"

"Palaan."

"Rauhoittakaa siis ystäviäni, kaikesta on oivallisesti suoriuduttu."

Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti
viittasi hänelle.

Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä.
Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan
rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta
jo muodostui avoin tie kuningasta varten.

Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n
torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat
kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa,
ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä
kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.

Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri
oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä,
kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut
voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa
epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.

Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunut
Versaillesissa.

Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti
selitellä historiaa.

Kello kolmen aikaan oli kuningatar saanut viimeisen viestin.

Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas
astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa
mennen kaupungintaloon.

Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli
noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.

Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata
silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai
häpeän vaikutuksesta.

Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli
tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet
prinssien ja kuninkaallisten seurassa.

Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan
turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:

"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä
tavalla!"

"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan
suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu
heillä on."

"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän
majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"

"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on
hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon
hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."

"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan
toinen."

Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.

"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän
kuningattarelta.

"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän
samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.

"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen
sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"

Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat
puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät
kuningatarta.

"Mutta... kuitenkin..." lausui kuningatar epäröiden.

"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä
katkerin moite.

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä salaperäistä kohtausta.

Hiljaisuuden vallitessa kuului arkaa astuntaa viereisestä huoneesta.

"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin
kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.

Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei
ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.

Hän huomasi Andréen kalpeuden ja Marie-Antoinetten olevan hämillään.

Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli
hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.

Hän lähestyi tätä ja lausui ystävällisen osaaottavasti:

"Mikä teitä vaivaa, madame?"

Andrée hillitsi itseään.

"Ei mikään, herra kreivi", vastasi hän.

Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin
tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta
kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.

"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny
Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen
luotettavaisuuttaan?"

Andrée oli vaiti.

"Sanokaahan, madame, sanokaahan", lausui Charny.

Kun Andrée yhäti oli vaiti, jatkoi hän:

"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi
hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on
kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."

"Minä en ymmärrä", sanoi Andrée, "millä perustuksella te sanotte
noin."

"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame... ja minä otan
ruhtinattaren, todistajaksi..." Ja Charny kumarsi madame de
Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!...'"

"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui
prinsessa de Gamballe herttaisesti.

Ja hän jatkoi lähestyen vuorostaan Andréeta:

"Jos tiedätte jotakin, niin herra de Charny on oikeassa."

"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar
yksinään sen saattoi kuulla.

Ruhtinatar loittoni.

"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että
kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär
lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen
vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."

"Niin, epämääräisen..." sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin
epämääräisen."

"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär
ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.

Ja hän katsahti niihin hovilaisiin, jotka olivat aiheuttaneet
keskustelun.

Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen
tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet
salaisuuden jäljille.

Hän tiedusteli uudelleen.

"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun
mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan
määritellä kaikki tarkoin."

"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas
palaatte tuohon asiaan?"

"Madame!"

"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de
Charnytä."

"Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani..."

"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi
kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi,
"sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi
mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."

"Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.

"Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.

"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären
tähden kannattaakin olla mustasukkainen."

Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli
huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.

Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä
naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä
pidättää naista.

"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton.
Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."

"Madame!" lausui Charny.

"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen
sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen.
"Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."

"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä
salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta.
Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."

"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme
teille asian?"

Charny puri huultansa.

Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja
kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä,
mitä hän arveli kaiken takana piilevän.

Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa
kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren
kysellessä.

"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana,
"rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin
rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat
uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä
Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"

"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia
viestejä."

"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole
kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn
joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää
samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.

Charny kumarsi.

"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä
sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa.
Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että
silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."

Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.

"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää
itseänne!"

Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät
salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.

Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta
kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan
ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä
puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.

"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa
itsellenne kuningattaren osan?"

"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan
ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen
sieluaan.

"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan
palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä
vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä
kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta
säästämään itseään."

Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja
olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.

Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä,
ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain
vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton
kuningatar.

"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te
rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä,
jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni
olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos
huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."

Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.

"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä
lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame,
tai sitten en tuo niitä laisinkaan."

Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja
vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.

Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän
hevosen kavioiden kopse.

Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen
olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki
voimansa turhaan koetti sitä salata.

Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen
todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja
vetäytyi pois. Hän jäi yksin.

Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren
hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen
luokseen.




IX

PALUU


Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun
äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.

Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään;
hän avasi sen.

Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään
huutaen hänen majesteetilleen:

"Viesti, madame, viesti!"

Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.

Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa
Sèvresistä.

"Ja kuningas?" kysyi kuningatar.

"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui
upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.

"Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.

"Terveenä ja hymyilevänä, madame."

"Olette siis nähnyt hänet?"

"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään
minut matkalle."

Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma
liitti kuninkaan nimeen.

"Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.

Nuori mies kumarsi ja poistui.

Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille
portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.

Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan
alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain
silmin katsellen yön pimeyteen.

Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä
tarkastelussaan.

Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen,
niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.

Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta
hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.

Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa,
jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.

Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat
kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.

Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten
kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.

Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi
talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan
kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.

Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti
sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän
laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi
suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.

Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi
kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.

Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa.
Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten
intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen
itsekkyyttään.

Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset
kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen
soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka
sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.

Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön
hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.

Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina
huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle
suurta pihaa.

Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä,
mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi,
riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.

Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman
nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan
haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta
alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa
irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten
pariisilaisten asettamat kokardit.

Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta
ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.

Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut
tapaavansa miestään.

Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée
syrjemmässä puristivat toistensa kättä.

Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut
portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.

Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä.
Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut
loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:

"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"

Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar
vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten
peittääkseen noloutensa.

Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo
ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti
kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää
tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka
päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan
keralla hänen huoneustoonsa.

Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen
innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään,
Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.

"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät,
vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää,
"kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."

"Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.

"Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.

"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja...
Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.

Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.

"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta.
"Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa
hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."

Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että
Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.




X

FOULON


Billot oli aivan ilon huumamana.

Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin.
Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.

Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.

Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin
Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä
Berthier de Savigny.

Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin
palkkansa.

Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.

Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti
tämän _hyveistärikkaan geneveläiaen_ paikan, millä nimellä Neckeriä
siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain
tarkastajana.

Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.

Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot
oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita
kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.

Pitousta oli tullut oikea sankari.

Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet
toimittamaan asioitaan.

Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin
olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette
käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen
leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.

Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin
välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja
valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä
kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.

Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät
innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista
valtiollisista kysymyksistä.

Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt
valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla
ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin
oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien
puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä
kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja
sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta
puhetavastaan:

"Herra Billot, rakas herra Billot!"

"Mitä nyt?"

"Suuri uutinen!"

"Hyväkö uutinen?"

"Suurenmoinen uutinen."

"Mikä?"

"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun
tulliportin luona?"

"Tiedän. Entä sitten?"

"Siellä kerrottiin kummallisia asioita."

"Mitä?"

"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että
hänet muka haudattiinkin!"

"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto
vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."

"Herra Billot, hän elää!"

"Elää!"

"Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."

"Sinä olet hullu!"

"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan
vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."

"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen,
sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta
häntä arkusta hirtettäväksi."

"Mutta minä näin hänet elossa!"

"Sinäkö?"

"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen
palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset
hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja
menetteli sillä tavalla."

"Kerrohan kaikki tarkoin, Pitou."

"Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä
paremmin puhella."

He menivät salista eteiseen.

"Ensiksi täytyy meidän tietää, onko herra Bailly täällä", sanoi Pitou.

"Puhu rauhassa, kyllä hän on täällä."

"Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään
isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä
näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."

"Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä
isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."

"Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan
hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan
kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat
samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset
sanoivat: 'Mitä! Foulon?' -- 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!'
-- 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska
kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen
vävynsäkin, Berthier.'"

"Berthier!" huudahti Billot.

"Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se
taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."

"Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin
ystävällinen Catherinelle."

"Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato,
inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot
sanoo."

"Entä sitten, entä sitten!" lausui Billot.

"Aivan oikein", sanoi Pitou, "_ad eventum festina_ -- se merkitsee,
rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies
saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen
löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä
huuto."

"Hän erehtyi!" sanoi itsepäinen Billot.

"Hän ei erehtynyt, sillä minä olen hänet nähnyt."

"Oletko sinä, Pitou, hänet nähnyt?"

"Omin silmin. Odottakaahan."

"Kyllä odotan, mutta sinä saat minut aivan kiehumaan."

"Kuulkaahan toki, kuuma minulla on... Sanon siis, että hän oli muka
kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi
onneksi sallimus valvoi."

"Älä puhu turhia sallimuksesta!" sanoi voltairelainen Billot
halveksivasti.

"Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo
hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli
piilossa."

"Ahaa!"

"Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen
syndikus vangitsi hänet heti paikalla."

"Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä
tuollaisen teon?"

"Ilmaistako Foulonin?"

"Niin."

"Hänen nimensä on Saint-Jean."

"Saint-Jean. Mutta sehän on lakeijan nimi."

"Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota
aristokraattia pitämään lakeijaa?"

"Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen
kertojaa.

"Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin.
Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan
uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin
muurien luo."

"Ja sielläkö hänet näit?"

"Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli
annettu hänelle nokkosseppele."

"Miksi nokkosseppele?"

"Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura
hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."

"Sanoiko tuo konna niin?"

"Perhana vieköön, kuuluu sanoneen, herra Billot."

"Hyvä, johan sinä nyt kiroiletkin."

"Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou
kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen
kylkiinsä ja hänen päähänsä."

"Ahaa", sanoi Billot jo hiukan vähemmän innoissaan.

"Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki
voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli
kymmenentuhatta henkeä."

"Entä sitten?" sanoi Billot, joka alkoi tuumia asiaa.

"Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo.
Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."

"On, herra Acloque."

"Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi
kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."

"Mutta mitenkä sinä tulet tätä ilmoittamaan eikä tuo kuuluisa
Saint-Jean?"

"Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän
läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen
ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte
Baillylle."

"Kylläpä sinulla on hyvä onni, Pitou."

"Parempi onni on minulla huomenna."

"Mistä sen tiedät?"

"Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa
kiinni Berthierinkin, joka on paennut."

"Hän tietää siis sen miehen olinpaikan?"

"Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai
paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."

"Ja hän otti rahat vastaan?"

"Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi:
Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."

"Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan,
Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."

"Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni
samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten.
Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."

"Ja miksi heidät hirtetään?" kysyi Billot.

"Siksi, että he ovat rikollisia, ja siksi, että minä halveksin heitä."

"Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka
matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt
kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."

"Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän
aristokraatti, mielistelijä."

Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou
voinut hillitä punastumistaan.

Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen
meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja
ilmoitti uutisen.

Mutta nyt Billot tapasi vuorostaan miehen, joka ei uskonut hänen
sanojaan.

"Foulon! Foulon!" huudahti pormestari, "hullutusta!"

"Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou,
joka on nähnyt hänet."

"Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden
sydämelleen ja kumartaen.

Ja hän kertoi Baillylle saman, minkä oli kertonut Billotillekin.

Silloin Bailly kalpeni. Hän käsitti koko onnettomuuden laajuuden.

"Ja lähettääkö herra Acloque hänet tänne?" sopersi hän.

"Lähettää, herra pormestari."

"Mutta miksi hän lähettää?"

"Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden
väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä
siepata."

"Herra suokoon, että hänet sieppaisivat", mutisi Bailly.

Sitten hän kääntyi Pitoun puoleen sanoen:

"Suuri joukko... mitä sillä tarkoitatte?"

"Kansaa tietysti!"

"Kansaako?"

"Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou
innoissaan.

"Voi onnetonta!" huudahti Bailly. "Hyvät herrat! Herrat valitsijat!"

Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki
virastonsa jäsenet.

Hänen kertoessaan kuului vain kauhua ilmaisevia huudahduksia.

Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä
kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa
korvissa epämääräisesti surista.

"Mitä tämä on?" kysyi muuan valitsija.

"Kansan kohinaa", vastasi toinen.

Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista
miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.

Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana
satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa
kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.

He huusivat: "Foulon! Foulon!" juosten melkein yhtä nopeasti kuin
hevosetkin.

Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle,
että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit
suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.

"Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka
odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin
vaikeaa."

"Hyvät herrat, hyvä herrat", huusi Foulon vapisten, "pelastatteko
minut?"

"Herra Foulon", sanoi Bailly huoaten, "syyllisyytenne on hyvin suuri."

"Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa
jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"

Samassa ulkoa kuuluva melu kiihtyi.

"Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville,
"tai muuten..."

Hän kääntyi Foulonin puoleen.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi
kuulustella teitä. Tahdotteko, -- teillä on ehkä vielä siihen aikaa,
koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"

"En", huudahti Foulon, "sillä he tuntevat minut ja teurastavat minut!"

"Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat
teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme
teitä. Enkö ole oikeassa?"

"Me lupaamme sen", huusivat kaikki valitsijat yhteen ääneen.

"Jään mieluummin teidän luoksenne. Älkää hyljätkö minua."

"Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme
kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."

Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen
avoimista ikkunoista kaupungintaloon.

"Kuuletteko? Kuuletteko?" sopersi Foulon kalveten.

Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon
edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä
Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.

Bailly lähestyi ikkunaa.

Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät
päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori
tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia
saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko
uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet
Grève-torille aivan kuin keskustaan.

Kaksikymmentä tuhatta ääntä huusi:

"Foulon! Foulon!"

Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata
nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään.
Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla,
kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.

Äkkiä se aukeni.

Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka
ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon
edustalle syntyi aukea paikka.

Vartijat asettuivat portaille ja pysyivät tyyninä.

Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti
ja koettivat rauhoittaa sitä.

Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen
kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.

"Mitä teemme?" kysyi hän valitsijoilta. "Mitä teemme?"

"Tuomitsemme hänet!" huusivat monet.

"Kansan uhkavaatimuksesta ei sovi tuomita", sanoi Bailly.

"Onko teillä siis kylliksi väkeä puolustautuaksenne?" kysyi Billot.

"Ei meillä ole kahtasataa miestä."

"Te tarvitsette siis apua."

"Jospa Lafayette olisi edeltäpäin saanut tiedon", huudahti Bailly.

"Lähettäkää hänelle sana."

"Kuka sen veisi? -- Kuka pääsee tämän kansanjoukon läpi?"

"Minä pääsen!" vastasi Billot.

Ja hän valmistautui lähtemään.

Bailly pysäytti hänet.

"Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen
aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin
menkää edes takaoven kautta. Menkää."

"Hyvä on", vastasi Billot.

Ja hän riensi pois kuin nuoli.




XI

APPI


Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan
yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää
uhattu, vaan raivottiin.

Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin
kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan
tuhahutti vartijat paikoilleen.

Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat
väkivaltaisuuksiin.

Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin,
jotka puolustivat häntä.

"He ovat päästäneet vangin pakooni" sanoivat muutamat.

"Menkäämme sisään!" sanoivat toiset.

"Polttakaamme kaupungintalo!"

"Eteenpäin! Eteenpäin!"

Bailly käsitti, että koska Lafayette ei tullut, oli olemassa enää
vain yksi ainoa keino.

Valitsijoiden täytyi itse mennä torille, liittyä eri ryhmiin ja
koettaa rauhoittaa raivoisimpia.

"Foulon! Foulon!"

Yhtä mittaa kuului tämä huuto, raivoisa ihmismeri karjui sitä
taukoamatta.

Ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Seinät eivät olisi kestäneet sitä.

"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo
ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven,
tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää
voi vastata mistään."

"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon,
antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.

Ja Baillyn tukemana hän meni ikkunan luo.

Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään,
ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja
saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.

Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja
ryhtyi puhumaan joukolle.

Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus
olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.

Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen
kertaan pannen oman henkensä vaaraan.

"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava!
Ja hirtettävä!"

Tähän oli tultu, kun Lafayette saapui Billotin seurassa
kaupungintaloon.

Kun nähtiin hänen kolmivärinen töyhtönsä, ensimmäinen, jota kukaan
oli kantanut, niin melu ja vihanhuudot vaikenivat.

Kansalliskaartin ylipäällikkö avasi itselleen tien ja kertasi kaiken
sen, mitä Bailly oli sanonut, mutta vielä voimakkaammin kuin tämä.

Puhe vaikutti kaikkiin niihin, jotka sen kuulivat, ja valitsijoiden
salissa oli Foulonin asia saanut voiton.

Mutta torilla oli kaksikymmentätuhatta raivoisaa miestä; he eivät
olleet kuulleet Lafayettea, ja heissä vimma pysyi entisellään.

"Siis", sanoi Lafayette, joka tietysti uskoi, että vaikutus, mikä
hänellä oli ollut lähellään oleviin, ulottuisi myös ulkosalle, "siis
tämä mies tulee tuomittavaksi!"

"Niin!" huusi rahvas.

"Siis määrään, että hänet on vietävä vankilaan", jatkoi Lafayette.

"Vankilaan, vankilaan!" karjui joukko.

Samassa kenraali viittasi kaupungintalon vartijoille ja nämä läksivät
kuljettamaan vankia.

Kansa ei ymmärtänyt mitään muuta, kuin että se sai saaliinsa. Se ei
voinut ajatellakaan, että se voitaisiin heiltä riistää.

Se siis tavallaan tunsi tuoreen lihan tuoksun, kun vanki astui
portaita alas.

Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien
valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan
poikki sotilaitten saattamana.

Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa
kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.

"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää
mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."

Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun
hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille.
Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.

Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta
kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin
syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta
ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa
vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana
hirsipuunaan.

Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat
vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään
aikaan.

Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei
voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka
aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.

Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin
osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat
katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.

Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla
saalillaan.

Kaikki tahtoivat käydä käsiksi Fouloniin. Viimein he käsittivät, että
jos tahtoivat pitkittää uhrinsa kuolinkamppailua, oli heidän jaettava
eri tehtävät toisilleen.

Muussa tapauksessa hän joutuisi kappaleiksi revittäväksi. Toiset
nostivat ilmaan Foulonin, joka ei enää jaksanut huutaa.

Toiset, jotka olivat riistäneet häneltä kaulanauhan ja repineet hänen
takkinsa, panivat hänen kaulaansa nuoran.

Toiset taas olivat nousseet lyhtytolpan päähän ja sieltä ojensivat
nuoran, jonka toverit sitten panivat entisen ministerin kaulaan.

Foulon nostettiin ilmaan ja häntä näytettiin kansalle. Hänen
kaulassaan oli nuora ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Kun kansa oli kyllikseen katsellut uhriaan, taputtanut käsiään,
annettiin merkki, ja kalpea ja verinen Foulon nostettiin lyhdyn
rautaisen poikkitangon kohdalle, kaikkien kamalasti huutaessa hänelle
kuolemaa.

Kaikki ne, jotka siihen asti eivät olleet mitään nähneet, huomasivat
nyt kansan vihollisen koko joukon yläpuolella.

Uudet huudot kaikuivat. Mutta nämä huudot olivat hirttäjiä vastaan.
Kuolisiko Foulon siis näin pian?

Hirttäjät kohauttivat olkapäitään ja näyttivät nuoraa.

Nuora oli vanha. Näki, miten se pala palalta kehkisi.
Kuolinkamppailussaan tempoillessaan katkaisi Foulon viimeisenkin
säikeen. Nuora katkesi ja puoliksi kuristunut Foulon putosi maahan.

Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta
kuoleman esikartanoon.

Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut
päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.

Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä
pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia,
olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.

Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan
sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon
puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli
ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko
maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle
kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja
jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.

Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta
kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.

"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa
kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.

"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan
sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."

"Etkä sinä vielä ole ennättänyt märehtiä nokkosiasi", sanoi toinen.

"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen
vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."

"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa",
lisäsi muuan.

"Lopettakaa minut, lopettakaa minut!" huusi onneton.

Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat
koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen
köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten
rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin
kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun,
joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.

Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin
mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, --
tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät,
keskeyttävät toimituksen.

Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään.
Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen
Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa,
ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan
valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan
poikkirautaan asti.

Tällä kertaa häntä on säälitty ja käytetty uutta köyttä.

Viimeinkin tuomittu on kuollut. Uhri ei enää kärsi.

Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä,
että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta
raatelemaan.

Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä
ennen se jo revittiin kappaleiksi.

Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin
peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa
vihollistensa päitä siten.

Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin
muinaisajan Medusa.

Lafayette kalpeana ja miekka kädessään lykkäsi inhoten syrjään
vartijat, jotka koettivat pyydellä anteeksi, etteivät olleet
voimakkaampia.

Vihasta puhkuen Billot syöksyi oikealle ja vasemmalle, aivan kuin
hullu hevonen, ja palasi kaupungintaloon, jotta ei enää näkisi mitä
tapahtui verisellä torilla.

Pitoussa oli kansallinen kostonvimma muuttunut suonenvedontapaiseksi
väristykseksi. Hän meni virran rannalle, sulki silmänsä ja peitti
korvansa, jotta ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

Kaupungintalolla vallitsi kauhu. Valitsijat huomasivat, etteivät he
koskaan voisi johtaa kansan haluja muuta kuin siihen suuntaan, jonne
se itse tahtoi mennä.

Äkkiä, juuri kun raivoisat ihmiset huvikseen vetelivät katuojassa
Foulonin päätöntä ruumista, kuului uusi huuto, uusi pauhu siltojen
toiselta puolen.

Viestintuoja saapuu. Kansa jo tietää hänen uutisensa. Se on
ovelimpien johtajiensa viittauksista arvannut kaikki, aivan samoin
kuin koiraparvi lähtee siihen suuntaan, minne paras koira johdattaa
ne.

Kansa rientää uuden viestintuojan ympärille. Se vainuaa uutta
saalista, se aavistaa hänen puhuvan Berthieristä.

Se oli totta.

Kymmenen tuhannen yhtaikaa kysellessä on viestintuojan pakko
ilmoittaa:

"Berthier de Savigny on vangittu Compiegnessä."

Sitten hän menee kaupungintaloon, missä hän ilmoittaa saman asian
Baillylle ja Lafayettelle.

"Hyvä on, hyvä on, minä tiesin sen", sanoo Lafayette.

"Me tiesimme sen", sanoo Bailly, "ja me olemme antaneet määräyksen,
että hänet pidetään siellä."

"Pidetäänkö siellä?" kysyy viestintuoja.

"Tietysti, lähetin kaksi lähettiäni sotilaitten kera."

"Joita oli kaksi sataa viisikymmentä miestä, eikö niin?" sanoo eräs
valitsija. "Siinähän oli aivan tarpeeksi."

"Hyvät herrat", sanoo viestintuoja, "minä tulin teille nimenomaan
ilmoittamaan, että sotilasjoukko on hajoitettu ja kansa ryöstänyt
vangin."

"Ryöstänyt?" huudahti Lafayette. "Onko sotilasjoukko päästänyt
vangitun käsistään?"

"Älkää, kenraali, syyttäkö heitä, he ovat tehneet kaiken voitavansa."

"Mutta Berthier?" kysyi Bailly peloissaan.

"Hänet tuodaan Pariisiin", sano viestintuoja, "hän on tänä hetkenä
Bourgetissa."

"Mutta jos hän tulee tänne asti, on hän hukassa", huudahtaa Billot.

"Joutuin, joutuin", huutaa Lafayette, "viisisataa miestä Bourgetiin.
Lähettiläät ja Berthier olkoot siellä yötä. Sillä välin ennätämme
neuvotella."

"Mutta kuka uskaltaa ottaa tämän toimekseen?" sanoi viestintuoja,
joka kauhuissaan katseli ikkunasta ulvovaa merta, jonka jokainen
laine uhkasi kuolemalla.

"Minä!" sanoi Billot, "tämän minä pelastan."

"Mutta itse syöksytte turmioon", huudahti viestintuoja; "tie on aivan
mustanaan kansaa."

"Minä menen", sanoi maanviljelijä.

"Tarpeetonta", mutisi Bailly, joka oli kuulostanut. "Kuulkaa,
kuulkaa!"

Silloin kuului Porte Saint-Martinin puolelta kohinaa aivan kuin meren
ulvontaa rantakallioita vastaan.

Raivoisa huuto kaikui talojen yli, aivan kuin kuuma höyry nousee
kaislikon yläpuolelle.

"Liian myöhään!" sanoi Lafayette.

"Ne tulevat, he tulevat", sopersi viestintuoja. "Kuuletteko?"

"Rykmentti, rykmentti!" huusi Lafayette jalon ihmisyyshuumauksensa
vallassa, joka oli hänen luonteensa loistavin puoli.

"Hitto vieköön", sanoi Bailly, joka kai ensi kertaa eläissään kirosi,
"ettekö muista, että meidän armeijamme on juuri tuo sama, jota
tahdotte vastustaa."

Ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Etäältä kaikunut huuto oli tarttunut kaduilla seisoviin ja niistä
torilla oleviin nopeasti kuin olisi kulkenut ruutijuovaa myöten.




XII

VÄVY


Silloin näki niiden, jotka häpäisivät Foulonin kuollutta ruumista,
jättävän verisen leikkinsä rientääkseen uuteen kostotyöhön.

Läheiset kadut nielivät heti suuren osan tästä ulvovasta joukosta,
joka puukot pystyssä ja nyrkit ojossa ryntäsi Saint-Martin-katua
kohden uutta kuolemankulkuetta vastaan.

Pian molemmin puolin yhdyttiin, sillä tulijoillakin oli kiire.

Silloin tapahtui seuraavaa:

Muutamat näistä Grève-torilla tapaamistamme kekseliäistä miehistä
toivat vävyä vastaan hänen appensa pään peitsen nenässä. Berthier
tuli Saint-Martin-katua pitkin valtuuston lähettilään kanssa; hän oli
melkein Saint-Merry-kadun kohdalla.

Hän oli kepeissä kärryissään, joita hieno maailma siihen aikaan
käytti ja joita kansa vihasi tavattomasti, sillä monasti he olivat
saaneet valittaa siitä, että keikarit ajoivat liian nopeasti tai
että Oopperan tanssijattaret olivat ohjaksissa, ja kun hevonen oli
tulinen, niin he usein ajoivat ihmisten päälle ja aina ruiskuttivat
kuraa heihin.

Berthier ajoi askel askeleelta eteenpäin huutojen, vihellysten ja
uhkausten kaikuessa, puhellen rauhallisesti valitsija Rivièren
kanssa, joka oli lähetetty Compiègneen häntä pelastamaan ja joka
toverinsa karattua oli töin tuskin voinut pelastaa itsensä.

Kansa oli hyökännyt ensin rattaiden kimppuun, rikkonut sen kuomin,
jotta Berthier ja hänen toverinsa olivat kaikkien näkyvissä, kaikkien
katsottavissa ja iskettävissä.

Matkalla he muistuttivat hänelle hänen rikoksiaan ja raivon vallassa
niitä vielä suurentelivat.

"Hän on tahtonut näännyttää Pariisin nälkään."

"Hän määräsi kypsymättömän rukiin ja vehnän leikattavaksi, ja kun
sitten viljan hinta nousi, niin hän ansaitsi suuret summat."

"Eikä hän ainoastaan tehnyt sitä, vaikka sekin jo riitti, mutta
sitäpaitsi hän vehkeili."

Häneltä oli löydetty salkku. Tässä salkussa oli muka
tulipalomääräyksiä, surmaamiskäskyjä, todistus siitä, että hänen
kätyreilleen oli jaettu kymmenen tuhatta kuulaa.

Tämä oli aivan järjetön syytös, mutta kun kansa kerran on joutunut
äärimmäisen vihan valtaan, uskoo se vaikka kuinka mahdottomia asioita.

Mies, jota tästä kaikesta syytettiin, oli vielä nuori, kolmenkymmenen
tai kolmenkymmenen kahden vuotias, komeasti puettu, ja hän melkein
hymyili keskellä näitä iskuja ja solvauksia; hän katseli ympärilleen
aivan huolettomana ja lueskeli hänelle näytettyjä solvaavia
kirjoituksia puhellen rauhallisesti Rivièren kanssa.

Kaksi miestä oli ärtynyt hänen rauhallisuudestaan ja he päättivät
häntä kauhistuttaa ja halventaa. He asettuivat molemmat rattaiden
astinlaudoille ja pitivät kumpikin pajunettinsa kärkeä Berthierin
rinnan kohdalla.

Mutta Berthier oli uhkamielisyyteen asti urhoollinen: ei hän niin
vähästä säikähtänyt. Hän keskusteli yhä rauhallisesti valitsijan
kanssa, aivan kuin nämä molemmat pajunetit eivät olisi olleet kuin
rattaisiin kuuluvia vaarattomia osia.

Kansa vimmastui tästä uhmailemisesta, joka oli Foulonin hurjan pelon
suora vastakohta. Kansa karjui hänen rattaittensa ympärillä ja odotti
kärsimättömänä hetkeä, jona se uhkauksen sijasta voisi tuottaa tuskaa.

Ja silloin Berthierin katse kiintyi muodottomaan ja veriseen
esineeseen, jota hänen kasvojensa edessä pidettiin. Hän tunsi äkkiä
appensa pään, joka painui melkein hänen huuliaan vastaan.

Tahdottiin, että hän suutelisi sitä.

Rivière suuttui tästä ja siirsi kädellään peitsen syrjään.

Berthier kiitti häntä kädenliikkeellä eikä edes kääntynyt
katsomaankaan tätä hirvittävää voitonmerkkiä, jota pyövelit
kuljettivat hänen kärryjensä takana, hänen päänsä yläpuolella.

Siten saavuttiin Grève-torille. Vartijat oli uudelleen koottu ja
heidän kovien ponnistustensa avulla jätettiin vanki valitsijoiden
käsiin ja vietiin kaupungintaloon.

Vaarallinen tehtävä, pelottava edesvastuu, joka sai Lafayetten
uudelleen kalpenemaan ja Baillyn sävähtämään.

Kun kansa oli hiukan rikkonut kaupungintalon portaitten eteen
jääneitä rattaita, asettui se hyville paikoille, tukki kaikki ovet,
teki valmistuksensa, hankki uudet köydet lyhtytolpan poikkirautaan.

Kun Billot näki Berthierin tyynesti nousevan kaupungintalon portaita
ylös, ei hän voinut olla katkerasti itkemättä ja repimättä tukkaansa.

Pitou oli jättänyt rannan ja tullut kadulle, luultuaan Foulonin
kidutuksen loppuneen. Vaikka Pitou vihasikin Berthieriä, joka hänen
mielestään oli syyllinen kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin, ja
siihenkin, että oli lahjoittanut Catherinelle korvarenkaat, kauhistui
hän ja vaipui nyyhkyttäen erään penkin taakse.

Tällä välin Berthier saapui neuvostosaliin aivan kuin olisi ollut
kysymys jostakusta muusta kuin hänestä ja keskusteli valitsijoiden
kanssa.

Hän tunsi heistä suurimman osan, olipa sukuakin muutamien kanssa.

Nämä loittonivat hänestä, sillä arat luonteet kauhistuvat joutuessaan
yleisessä epäsuosiossa olevan henkilön seuraan.

Hän kuunteli yksityiskohtaisia kertomuksia Foulonin kuolemasta.
Sitten hän kohauttaen olkapäitään lausui:

"Kyllä sen ymmärrän. Meitä vihataan sen vuoksi, että olemme
välineitä, joilla kuningasvalta on kansaa kiduttanut."

"Teitä syytetään suurista rikoksista", sanoi Bailly ankarasti.

"Jos olisin tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytetään",
vastasi Berthier, "niin olisin ihmistä pienempi tai suurempi, peto
tai demooni. Mutta joudunhan tuomittavaksi, ja silloinhan kaikki
selviää."

"Epäilemättä", sanoi Beilly.

"Muuta en tahdokaan", sanoi Berthier. "Kirjevaihtoni on jälellä;
siitä nähdään, mitä määräyksiä olen totellut, ja edesvastuu lankee
syyllisten niskaan."

Valitsijat katsoivat torille, josta kuului kamala huuto.

Berthier käsitti vastauksen.

Silloin Billot tunkeutui Berthierin ympärillä olevan joukon läpi ja
ojensi hänelle suuren kätensä sanoen:

"Päivää, monsieur de Savigny."

"Kas, sinäkö se oletkin, Billot", sanoi Berthier nauraen, tarttuen
lujasti hänelle tarjottuun käteen. "Sinä olet siis tullut Pariisiin
panemaan kapinoita toimeen, sinä, joka myit suurella voitolla
viljaasi Villers-Cotteretsin, Grepyn ja Soissonsin torilla?"

Vaikka Billot olikin kansanvaltainen, ei hän voinut olla ihailematta
miestä, joka laski leikkiä silloin, kun hänen henkensä riippui
heikosta langasta.

"Istukaa paikoillenne", sanoi Bailly valitsijoille, "me käymme
tutkimaan syytettyä."

"Olkoon niin", sanoi Berthier, "mutta huomautan teille, että
olen väsynyt. Kahteen päivään en ole nukkunut. Tänään tullessani
Compiègnesta Pariisiin on minua kolhittu, lyöty ja pistetty. Kun
pyysin ruokaa, tarjottiin minulle heiniä, eivätkä ne ole oikein
ravitsevia. Päästäkää minut jonnekin nukkumaan, vaikkapa vain tunnin
ajaksi."

Tällöin Lafayette poistui vähäksi aikaa tarkastaakseen ja palasi
entistään masentuneempana.

"Rakas Bailly", sanoi hän pormestarille, "vimma on noussut
korkeimmilleen. Jos pidämme täällä Berthierin, joudumme
piiritetyiksi. Jos puolustamme kaupungintaloa, niin annamme noille
hurjille odottamansa tekosyyn. Jos myönnymme, niin näytämme siten
joka kerta taipuvamme, kun vain ahdistetaan."

Tällä välin Berthier oli istuutunut ja sitten ruvennut pitkälleen
eräälle penkille.

Hän valmistautui nukkumaan.

Ikkunasta kaikuivat vimmaiset huudot, mutta ne eivät häntä
häirinneet. Hänen kasvoillaan säilyi rauhallisuus, hän tahtoi unohtaa
kaikki, antaakseen unen vallata aivonsa.

Bailly keskusteli valitsijoiden ja Lafayetten kanssa.

Billot katseli Berthieriä.

Lafayette kokosi pian äänet ja kääntyen vangin puoleen, joka oli
vaipumaisillaan uneen, hän sanoi:

"Hyvä herra, suvaitkaahan olla valmiina."

Berthier huokasi, nousi sitten kyynärpäänsä nojaan ja sanoi:

"Mihin valmiina?"

"Nämä herrat ovat päättäneet, että teidät viedään Abbayehin."

"Vai sinne. Samapa tuo", lausui taloudenhoitaja. "Mutta", jatkoi
hän katsoen hämillään seisoviin valitsijoihin, joiden mielialan hän
varsin hyvin käsitti, "_tavalla tai toisella_, lopettakaamme tämä."

Kauan hillitty vihan ja kärsimättömyyden huuto kaikui torilta.

"Ei, hyvät herrat, ei", huudahti Balayette, "me emme päästä häntä
tänä hetkenä menemään."

Baillyn sydämessä syntyi rohkea päätös. Hän meni kahden valitsijan
kanssa torille ja vaati kaikkia vaikenemaan.

Kansa tiesi kyllä, mitä hän aikoi puhua. Kun se aikoi uusia
rikoksen, ei se halunnut kuulla moitteitakaan, ja kun Bailly avasi
suunsa, niin joukosta kaikui voimakas huuto, tukkien äänen, ennenkuin
hän oli ennättänyt sanaakaan lausua.

Bailly huomasi, ettei hän saisi puhua sanaakaan. Hän palasi
kaupungintaloon, ja hänen takanaan kaikuivat huudot: "Berthier!
Berthier!"

Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin
kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta:
"Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"

Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on
nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen
suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja
Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.

Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan
hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan
tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden
käsiin pidättääkseen heitä.

Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä!
ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.

Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja
pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan
likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä
marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.

Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli
uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle
nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.

Hän meni uhkaajia vastaan ja heidän aseensa painuivat alas.

Mutta jos kerran uhattiin Lafayettea, niin uhattiin myös Berthierä.

Lafayette palasi voitettuna Kaupungintaloon.

Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän
myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.

He päättivät, että kaupungintalon vartiosto veisi Berthierin
Abbayehin.

Se oli samaa kuin lähettää Berthier kuolemaan.

"No siis!" sanoi Berthier, kun päätös oli tehty.

Ja katsottuaan näihin miehiin syvästi halveksien, hän asettui
vartijoiden väliin, kiitettyään kädenliikkeellä Baillytä ja
Lafayettea ja käteltyään vielä kerran Billotia.

Bailly kääntyi poispäin silmät täynnä kyyneleitä, Lafayette silmät
täynnä suuttumusta.

Berthier astui kaupungintalon portaita alas yhtä tyynesti kuin oli
niitä noussutkin.

Kun hän ilmestyi portaitten yläpäähän, niin torilta kaikui kamala
huuto, joka sai kiviportaatkin, mille hän astui, vapisemaan.

Mutta hän katseli halveksivaisesti ja tyynesti näitä leimuavia silmiä
ja kohauttaen olkapäitään sanoi:

"Kylläpä kansa on kummallinen? Miksi se noin karjuu?"

Hän ei vielä ollut ennättänyt lopettaa näitä sanoja, kun hän jo
kuului kansalle. Jo portaitten yläpäässä kädet ojentuivat etsiäkseen
häntä vartijoiden keskeltä. Rautainen koukku tarttui häneen,
hän kadotti tasapainonsa ja kieri viholliseensa syliin, jotka
silmänräpäyksessä olivat hajoittaneet niitä seuraavan vartioston.

Sitten vastustamaton laine veti vangin samalle tielle, jota Foulon
kaksi tuntia aikaisemmin oli kulkenut.

Mies oli jo lyhtytolpan päässä pitäen kädessään köyttä.

Mutta Berthieriin oli takertunut toinen mies. Tämä mies jakoi
raivoissaan, vimmoissaan iskuja ja kirouksia joka taholle
pyöveleihin:

Hän huusi:

"Te ette saa häntä! Te ette häntä tapa!"

Tämä mies oli Billot, jonka epätoivo oli tehnyt hulluksi ja
kahdenkymmenen miehen voimaiseksi.

Toisille hän huusi:

"Minä kuulun Bastiljin valloittajiin!"

Toisille hän sanoi:

"Jättäkää hänet tuomittavaksi. Minä takaan hänet. Jos hän pääsee
karkuun, saatte hirttää minut hänen siiastaan."

Billot parka! Kunnon mies raukka! Virta riisti hänet ja Berthierin
eteenpäin, aivan kuin pyörre vie höyhenen ja oljen voimakkaisiin
kierroksiinsa.

Hän astui huomaamattaan eteenpäin. Hän oli saapunut perille.

Salama ei olisi sen nopeammin kiitänyt.

Berthier, joka oli kulkenut takaperin, Berthier, jota oli kannettu
ilmassa, katsoi ylöspäin huomattuaan pysähdyttävän ja näki kamalan
silmukan, joka riippui hänen päänsä päällä.

Odottamattoman väkevällä riuhtaisulla hän irtaantui kuljettajistaan,
sieppasi pyssyn eräältä kansalliskaartilaiselta ja iski pistimellä
pyöveleihinsä.

Mutta sekunnissa osui tuhannen iskua häneen takaapäin. Hän kaatui ja
tuhannen uutta iskua osui häneen ympäröivästä kehästä.

Billot oli kadonnut pyövelien jalkoihin.

Berthier ei ennättänyt paljoa kärsiä. Hänen verensä ja henkensä
poistuivat tuhannesta haavasta.

Silloin Billot näki näyn, joka oli vielä hirveämpi kuin kaikki tähän
asti näkemänsä. Hän näki miehen pistävän kätensä uhrin avoimeen
rintaan ja kiskaisevan vielä höyryävän sydämen esiin.

Sitten hän kiinnitti sydämen miekkansa kärkeen ja joukon antaessa
hänelle ulvoen tietä hän meni neuvoston saliin, missä valitsijat
istuivat, ja laski sen pöydälle.

Billot, tuo rautatahtoinen mies, ei kestänyt tätä näkyä. Hän kaatui
maahan kymmenen askeleen päähän lyhtytolpasta.

Kun Lafayette näki tällä tavalla häväistävän hänen auktoriteettiaan,
häväistävän vallankumousta, jota hän johti tai jota hän uskoi
johtavansa, niin hän taittoi miekkansa ja heitti kappaleet murhaajien
päähän.

Pitou nosti maanviljelijän maasta, kantoi hänet sylissään pois ja
kuiskasi hänen korvaansa:

"Billot, ukko Billot, olkaa varuillanne! Jos he huomaavat teidän
voivan pahoin, pitävät he teitä hänen rikostoverinaan ja surmaavat
teidätkin. Ja se olisi vahinko... sillä tehän olette suuri
isänmaanystävä!"

Sitten hän vei Billotin virran rannalle, piilottaen hänet parhaan
kykynsä mukaan muutamilta vimmaisilta, jotka jo alkoivat mutista.




XIII

BILLOT ALKAA HUOMATA, ETTÄ KAIKKI EI OLEKAAN VALLANKUMOUKSESSA
RUUSUNPUNAISTA


Billot, joka Pitoun keralla oli tyhjentänyt kaikki kunnian pikarit,
alkoi huomata, että nyt oli hänen vuoronsa tullut tyhjentää kalkki.

Kun Billot virran viileydessä oli tointunut, sanoi Pitou hänelle:

"Herra Billot, minä kaipaan Villers-Cotteretsiin, ettekö tekin?"

Nämä sanat, jotka vaikuttivat kuin kunnon ja rauhan tuulahdus,
herättivät maanviljelijän, antaen hänelle entiset voimansa lykkiä
joukkoa syrjään, ja hän aikoi poistua tästä teurastuspaikasta.

"Tule", sanoi hän Pitoulle, "sinä olet oikeassa."

Hän päätti mennä Versaillesiin tapaamaan Gilbertiä, joka kuninkaan
paluun jälkeen Pariisista ei ollut mennyt uudelleen kuningattaren
luo, vaan oli tullut uudelleen ministeriöön palanneen Neckerin
oikeaksi kädeksi, tämän miehen jättäessä oman elämänsä romaanin
kaikkien historian vuoksi ja koettaen järjestellä hyvinvointia
yleistämällä kurjuuden.

Pitou seurasi Billotia tapansa mukaan.

Molemmat vietiin tohtorin työhuoneeseen.

"Tohtori", sanoi maanviljelijä, "minä palaan talooni."

"Miksikä?" kysyi Gilbert.

"Siksi että vihaan Pariisia."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Gilbert kylmästi, "olette väsynyt kaikkeen."

"Loppuun asti kyllästynyt."

"Ette siis enää rakastakaan vallankumousta?"

"Tahtoisin nähdä sen loppuneen."

Gilbert hymyili alakuloisesti.

"Se vasta alkaa", sanoi hän.

"Oho!" lausui Billot.

"Ihmetyttääkö se teitä?" kysyi Gilbert.

"Teidän kylmäverisyytenne ihmetyttää minua."

"Hyvä ystävä", kysyi Gilbert Billotilta, "tiedättekö, mistä tämä
kylmäverisyyteni johtuu?"

"Se ei voi johtua mistään muusta kuin vakaumuksesta."

"Aivan oikein."

"Ja mikä on tämä vakaumus?"

"Arvatkaahan."

"Että kaikki loppuu hyvin."

Gilbert hymyili vielä alakuloisemmin kuin edellisellä kerralla.

"Ei, päinvastoin, siitä vakaumuksesta, että kaikki päättyy huonosti."

Billot huudahti.

Pitou puolestaan avasi suuret silmänsä selkoselälleen. Hänen
mielestään ei tässä väitteessä ollut mitään logiikkaa.

"Kuulkaahan", sanoi Billot raapien suurella kädellään korvansa
taustaa, "minä en tätä oikein ymmärrä."

"Ottakaahan tuoli, Billot", sanoi Gilbert, "ja istukaahan aivan
lähelleni."

Billot totteli.

"Lähemmäksi, aivan lähelle, jotta kuulette sanani, mutta jotta kukaan
muu ei niitä kuule."

"Entä minä, herra Gilbert", kysyi Pitou arasti, viitaten olevansa
valmis poistumaan, jos Gilbert tahtoi.

"Jää vain", sanoi tohtori. "Olet nuori, kuuntele."

Pitou avasi korvansa yhtä selälleen kuin silmänsä ja istui ukko
Billotin jalkojen juureen.

Näiden kolmen miehen salainen keskustelu teki oudon vaikutuksen.
He istuivat Gilbertin työhuoneessa, pöydän ääressä, jolla oli
kasoittain kirjeitä ja papereita, vasta painettuja painotuotteita ja
sanomalehtiä. Neljän askeleen päässä heistä oli ovi, jonka takana
oli suuri joukko anojia tai valittajia, ja oven vartijana oli vanha,
melkein sokea ja yksikätinen palvelija.

"Olen valmis kuuntelemaan", sanoi Billot. "Selittäkäähän siis. Miksi
kaikki loppuu huonosti?"

"Katsokaahan tänne, Billot. Tiedättekö, ystäväni, mitä tänä hetkenä
teen?"

"Kirjoitatte."

"Mutta mitä kirjoitan, Billot?"

"Mistä minä sen tiedän, kun en osaa lukea."

Pitou kohotti arasti päänsä ja katsoi paperiin, joka oli tohtorin
edessä.

"Sinä on numeroita", sanoi hän.

"Niin, siinä on numeroita. Ja nämä numerot ovat samalla Ranskan
turmio ja pelastus."

"Vai niin!" sanoi Billot.

"Vai niin, vai niin!" kertasi Pitou.

"Nämä numerot painetaan, huomenna", jatkoi tohtori, "ja menevät
kuninkaan palatsiin, aatelisten linnoihin ja köyhien majoihin
vaatimaan neljänneksen kaikista heidän tuloistaan."

"Mitä?" lausui Billot.

"Täti Angélique parka", mutisi Pitou, "kylläpä hänen naamansa menee
viistoon!"

"Minkä sille mahtaa?" sanoi Gilbert. "Nyt on tehty vallankumous, eikö
niin? Se on siis maksettava?"

"Se on oikein", vastasi Billot sankarillisesti. "Siis maksetaan."

"Olette vakaumuksen mies", sanoi Gilbert, "eikä vastauksenne siis
minua kummastuta. Mutta ne, joilla ei ole vakaumusta..."

"Joilla sitä ei ole...?"

"Niin, mitä he tekevät?"

"He panevat vastaan", vastasi Billot, sillä hän tiesi vastustavansa
kovasti, jos häneltä vaadittaisiin neljännes kaikista tuloista
jotakin tarkoitusta varten, jota vastaan hänen vakaumuksensa soti.

"Siis syntyy taistelu", lausui Gilbert.

"Mutta enemmistö", sanoi Billot.

"Jatkakaa, ystäväni."

"Mutta enemmistö voi panna tahtonsa täytäntöön."

"Syntyy siis sortoa."

Billot katsoi Gilbertiin ensin epäillen, mutta sitten älyn välke
loisti hänen silmistään.

"Odottakaahan, Billot", sanoi tohtori. "Tiedän, mitä aiotte minulle
sanoa. Aatelisto ja papisto omistavat kaikki, eikö niin?"

"Se on selvää", sanoi Billot. "Siksi luostarit..."

"Mitä luostareista aiotte sanoa?"

"Luostarit ovatkin upporikkaat."

"_Notum certumque_", mutisi Pitou.

"Aateliset eivät maksa suhteellisesti kyllin suurta veroa. Minä,
maanviljelijä, maksan kaksi kertaa enemmän veroa yksinäni kuin
naapurini kolme Charnyn veljestä, joilla on yhteensä enemmän kuin
kahdensadan tuhannen livren vuotuiset tulot."

"Mutta, ettekö arvele", jatkoi Gilbert, "että aateliset ja papit ovat
yhtä hyviä ranskalaisia kuin tekin?"

Pitou höristi korviaan tämän väitteen kuullessaan, sillä sehän
kuului aivan kerettiläiseltä aikana, jona isänmaallisuuden määräsi
nyrkkivoima Grève-torilla.

"Te ette kai sitä voi uskoa? Ette voi tunnustaa, että nämä aateliset
ja papit, jotka saavat kaikki, mutia eivät suorita vuorostaan mitään,
olisivat yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin tekin?"

"Se on totta."

"Erehdys, ystäväni, erehdys. He ovat suurempiakin, ja minä todistan
sen teille."

"Millä tavalla", lausui Billot, "sitä en usko."

"Siksikö, että heillä on etuoikeuksia?"

"Juuri niin!"

"Odottakaahan!"

"Kyllä odotan."

"Minä siis todistan teille, Billot, että kolmen päivän päästä on
suurimmilla etuoikeuksilla varustettu mies Ranskassa se, jolla ei ole
mitään."

"Siis se olen minä", sanoi Pitou vakavasti.

"Aivan oikein, sinä se olet."

"Millä tavalla?" kysyi maanviljelijä.

"Kuulkaahan, Billot. Näissä aatelisissa ja papeissa, joita te
syytätte itsekkäisyydestä, alkoi tämä isänmaallisuuden kuume, joka
on kiertävä kautta Ranskan. Tänä hetkenä he kokoontuvat aivan kuin
lampaat suuren ojan reunalle. He tuumivat. Rohkein hyppää yli ehkä
ylihuomenna, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja sen jälkeen hyppäävät
kaikki."

"Mitä sillä tarkoitatte, herra Gilbert?"

"Että he luopuvat etuoikeuksistaan, läänitysaateliset talonpojistaan,
maa-aateliset vuokratiloistaan ja korvauksistaan, kyyhkysaateliset
kyyhkyslakoistaan."

"Oho!" huudahti Pitou hämmästyneenä, "luuletteko heidän luopuvan
siitä kaikesta?"

"Tästä koittaa suurenmoinen vapaus", huudahti Billot kirkastunein
katsein.

"No, kun sitten olemme vapaita, niin mitä sitten teemme?"

"Hitto vieköön!" sanoi Billot hiukan hämillään, "mitä me teemme? Sen
saamme sitten nähdä."

"Siinäpä se on!" huudahti Gilbert.

"Sen saamme nähdä!" Hän nousi synkän näköisenä ja käveli vaiti vähän
aikaa. Sitten hän tuli maanviljelijän luo ja tarttui hänen kyhmyiseen
käteensä vakavan, melkein uhkaavan näköisenä ja sanoi:

"Niin, sen saamme nähdä! Niin, sen saamme nähdä. Me näemme kaikki,
sinä niinkuin minäkin, minä niinkuin sinäkin, niinä niinkuin hänkin.
Juuri sitä niinä ajattelin äsken, kun näit minut synkän näköisenä ja
sitä ihmettelit."

"Te kauhistutatte minua! Kun kansa yhtyy, auttaa toistaan, liittyy
kiinteäksi kokonaisuudeksi saavuttaakseen yhteisen onnellisuuden,
niin sekö teidät saattaa synkäksi, tohtori Gilbert?"

Tämä kohautti olkapäitään.

"Siis", jatkoi Billot vuorostaan kysellen, "mitä sanotte te, joka nyt
epäilette, te, joka olette kaikki valmistanut Uudessa maailmassa ja
annatte vapauden vanhalle?"

"Billot", jatkoi Gilbert, "tietämättäsi lausuit sanan, joka ratkaisee
arvoituksen. Sen sanan, jonka Lafayette on lausunut ja jota tuskin
kukaan ymmärtää, tuskin hän itsekään, että me olemme antaneet
vapauden Uudelle maailmalle."

"Me ranskalaiset. Sepä on kaunista."

"Se on kyllä kaunista, mutta se tulee hyvin kalliiksi", sanoi Gilbert
surullisesti.

"Joutavia! Rahat on tuhlattu, tili on maksettu", sanoi Billot
iloisesti. "Hiukan rahaa, paljon verta, ja velka on suoritettu."

"Sokea!" huudahti Gilbert, "joka et näe tässä Lännen aamunkoitossa
meidän kaikkien turmiomme siementä! Miksi syyttäisin heitä, koska
en itsekään nähnyt heitä pitemmälle? Kun annoimme vapauden Uudelle
maailmalle, Billot, pelkään menettäneemme vanhan maanosan."

"_Rerum novus nascitur ordo_" [syntyy uusi asiain järjestys. --
_Suom._], sanoi Pitou perin vallankumouksellisen varmana.

"Vaiti, lapsi", sanoi Gilbert.

"Oliko englantilaisten kukistaminen siis vaikeampaa kuin
ranskalaisten rauhoittaminen?" kysyi Billot.

"Uusi maailma, Amerikka", sanoi Gilbert, "oli tyhjä paikka,
puhdas taulu. Siellä ei ollut lakeja, mutta ei myöskään niiden
väärinkäyttöä, ei aatteita, ei siis ennakkoluulojakaan. Ranskassa on
kolmekymmentä tuhatta neliöpenikulmaa maata kolmeakymmentämiljoonaa
kansalaista varten. Jos siis maa jaetaan, tulee kunkin osaksi
tuskin muuta kuin kehto ja hauta. Amerikassa on kaksisataa tuhatta
neliöpenikulmaa kolmea miljoonaa ihmistä varten. Siellä ihanteellinen
kaukaisuus erämaineen, tilavuus ja meri, siis äärettömyys. Näiden
kahdensadan tuhannen neliöpenikulman alueella virtoja, joita voidaan
purjehtia tuhannen penikulmaa, aarniometsiä, joiden syvyyden Jumala
yksinään tietää; siellä on siis kaikki mahdollisuudet elämää,
sivistystä ja tulevaisuutta varten. Kuinka helppo onkaan Lafayetten,
joka on tottunut käyttämään miekkaa, Washingtonin, joka on tottunut
käyttämään ajatusta, kuinka helppo sellaisten on valloittaa puusta,
maasta, kivestä tai ihmisistä tehdyt muurit. Mutta kun perustamisen
sijasta hävittää, kun näkee vanhaa järjestelmää maahan jaoittaessaan
aatteiden muurien sortuvan, kun näkee näiden raunioidenkin taakse
pyrkivän turvaan suuren joukon ihmisiä ja etuja; kun on löytänyt
ajatuksen ja tahtoo saada kansan sen omaksumaan, huomaakin, että
pitäisi supistaa kansan määrää, alkaen vanhuksesta, jolla on
muistonsa, lapseen asti, joka vasta opettelee; silloin, Billot, on
edessä tehtävä, joka saattaa kaukonäköisimmätkin värisemään. Minä
näen kauas, Billot, ja minä värisen."

"Anteeksi", sanoi Billot karun selväjärkisenä; "äsken syytitte minua
siitä, että vihasin vallankumousta, mutta nyt teette sen jo ihan
inhottavaksi."

"Mutta olenko sanonut siitä luopuvani?"

"_Errare humanum est_", mutisi Pitou, "_sed perseverare diabolicum_."
[Erehtyminen on inhimillistä, mutta sen jatkaminen paholaisesta
peräisin. -- _Suom._]

Ja hän veti käsillään jalkansa alleen.

"Minä pidän yhtäkaikki aikeestani kiinni", jatkoi Gilbert, "sillä
nähdessäni esteet näen myös päämäärän, ja se on loistava. Minä
en uneksi ainoastaan Ranskan, vaan koko maailman vapaudesta; en
ruumiillisesta yhdenvertaisuudesta, vaan yhdenvertaisuudesta lain
edessä; en kansalaisten veljeydestä, vaan kansojen veljeydestä.
Menetän siinä ehkä sieluni ja hukkaan ehkä elämäni", jatkoi Gilbert
alakuloisesti, "mutta vähät siitä; sotilas, joka lähetetään
valloittamaan linnoitusta, näkee kanuunat, näkee niihin pistettävät
kuulat, näkee lähenevän sytyttimen; hän näkee vielä enemmänkin:
näkee, mihin suuntaan tähdätään; hän tuntee, että tuo musta
rautakappale lävistää hänen rintansa, mutta menee sittenkin
eteenpäin, sillä linnoitus on valloitettava. No niin! Mehän kaikki
olemme sotilaita, ukko Billot! Eteenpäin! Ja ruumiittemme sillan yli
marssikoot kerran lapsemme, joiden etuvartiostoon tämä poika kuuluu."

"En tiedä, miksi oikeastaan olette epätoivoissanne, herra Gilbert?
Siksikö, että muuan onneton tapettiin Grève-torilla?"

"Miksi sinäkin siis kauhistuit? Mene sinäkin, Billot, surmaamaani"

"Mitä sanottekaan, herra Gilbert!"

"Täytyy olla johdonmukainen. Sinä itse saavuit kalpeana, vapisten,
sinä, joka olet urhoollinen ja väkevä, ja sanoit minulle: Minua
iljettää kaikki. Minä nauroin vasten kasvojasi, Billot, ja kun
selitän sinulle, miksi olit kalpea, miksi kaikki sinua iljetti,
naurat sinä vuorostasi minulle."

"Puhukaa, puhukaa! Mutta antakaa minulle edes ensiksi se toivo, että
pääsen lähtemään kotiseudulle parantuneena ja lohdutettuna."

"Maaseutu, Billot, on kaiken toivomme perusta. Maaseutu, nukkuva
vallankumous, joka herää joka tuhannes vuosi ja huimaa herätessään
kuninkaitten päitä. Maaseutu lähtee liikkeelle vuorostaan silloin,
kun koittaa hetki, jolloin on voitettava ja hankittava takaisin
kaikki mainitsemasi vääryydellä hankittu omaisuus, jolla aatelisto
ja kirkko rehentelee. Mutta ennenkuin voi saada maaseudun
niittämään aatteita, täytyy saada talonpojat valtaamaan itselleen
maata. Omistaessaan jotakin tulee ihminen vapaaksi, ja tullessaan
vapaaksi hän tulee myös paremmaksi. Meidän toisten työntekijöiden,
etuoikeutettujen, joiden Jumala sallii nostaa tulevaisuuden verhoa,
meidän tehtävämme on, hankittuamme kansalle vapauden, hankkia sille
myös maata. Tässä, ukko Billot, odottaa meitä ihana työ, mutta ehkä
huono palkinto; voimakas toiminnan ja tuskan työ, joka on täynnä
mainetta ja häväistystä; vielä nukkuu kaikki kylmää ja voimatonta
unta, odottaen äänemme aikaansaamaa heräämistä, meistä lähtevää
aamunkoittoa. Kun kerran maaseutu on herännyt, silloin meidän verinen
työmme on päättynyt, ja sen rauhallinen työ alkaa."

"Minkä neuvon siis annatte, herra Gilbert?"

"Jos tahdot hyödyttää maatasi, kansaasi, veljiäsi, maailmaa, niin
jää tänne, Billot. Tartu moukariin ja tee työtä tässä Vulkanuksen
pajassa, jossa taotaan salamoita koko maailmaa varten."

"Jäädäkö siis katsomaan murhaamista ja lopulta joutua ehkä itsekin
murhaamaan?"

"Ei suinkaan", lausui Gilbert heikosti hymyillen. "Sinäkö murhaisit,
Billot, kuinka sellaista voit puhuakaan?"

"Minä jään siis tänne, niinkuin käskette", sanoi Billot vapisten, "ja
ensimmäisen, jonka näen kiinnittävän köyttä lyhtytolppaan, hirtän
siihen itse näillä käsilläni."

Gilbertin huulille tuli hymy.

"Siis ymmärrät minua", sanoi hän, "ja itsekin rupeat murhaajaksi."

"Niin, rikollisten murhaajaksi."

"Sanohan, Billot, näitkö, miten Losme, Launay, Flesselles, Foulon ja
Berthier murhattiin?"

"Näin."

"Miksi heidän murhaajansa nimittivät heitä?"

"Rikollisiksi."

"Se on totta, he sanoivat heitä rikollisiksi."

"Niin kyllä, mutta minä olen oikeassa", sanoi Billot.

"Sinä olet oikeassa, jos hirtät, olet kyllä. Mutta jos sinut
hirtetään, niin olet väärässä."

Billot painoi päänsä kumaraan tämän iskun saadessaan. Mutta äkkiä hän
jalosti kohotti päätään:

"Väitättekö", sanoi hän, "että ne, jotka surmaavat avuttomia ihmisiä
muka kansan kunnian tähden, väitättekö, että he ovat yhtä hyviä
ranskalaisia kuin minä olen?"

"Se on toinen asia", lausui Gilbert. "Ranskassa on monenlaisia
ranskalaisia. Ensiksi on olemassa Ranskan kansa, johon kuuluvat
sellaiset kuin Pitou, sinä ja minä; sitäpaitsi on olemassa Ranskan
aatelisto ja papisto. Siis kolmenlaatuisia ranskalaisia Ranskassa,
jokainen omalta kannaltaan ranskalainen, omien etujensa kannalta,
lukuunottamatta Ranskan kuningasta, joka on ranskalainen omalla
tavallaan. Katsohan, tässä eri ranskalaisten erilaisessa tavassa olla
ranskalainen on oikea vallankumous. Sinä olet ranskalainen omalla
tavallasi, apotti Maury omalla tavallaan, Mirabeau on toisenlainen
ranskalainen kuin apotti Maury, ja kuningas on toisenlainen
ranskalainen kuin Mirabeau. Nyt sinä, Billot, oivallinen ystäväni,
urheamielinen ja tervejärkinen mies, olet tullut käsittelemäni
kysymyksen toiseen osaan. Katsohan, Billot, tähän."

Ja Gilbert ojensi maanviljelijälle painetun paperin.

"Mikä tämä on?" kysyi maanviljelijä tarttuen paperiin.

"Lue."

"Tiedättehän, etten osaa lukea."

"Käske siis Pitouta lukemaan."

Pitou nousi ja seisten varpaillaan luki maanviljelijän olan yli.

"Se ei ole ranskaa", sanoi hän, "se ei ole latinaa eikä se ole
kreikkaakaan."

"Se on englanninkieltä", vastasi Gilbert,

"Minä en osaa englanninkieltä", sanoi Pitou ylpeästi.

"Mutta minä osaan", lausui Gilbert, "ja minä käännän tämän paperin
teille. Mutta lukekaa ensin allekirjoitus."

"Pitt", luki Pitou. "Mikä on tuo Pitt?"

"Minä selitän sen teille", sanoi Gilbert.




XIV

PITTIT


"Pitt", jatkoi Gilbert, "on Pittin poika."

"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis
olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"

"Niin onkin, ja Pitt ensimmäinen, ystäväni... Kuunnelkaa minua
tarkoin."

"Me kuuntelemme", vastasivat Billot ja Pitou yhtaikaa.

"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas
vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti
Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä,
Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli,
että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen
vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen,
toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat
viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan
melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen
perinnöksi pojalleen."

"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt,
joka nyt on..."

"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka
meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou
tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa
kolmekymmentä vuotta."

"Kolmekymmentä vuotta?"

"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin,
hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden
aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."

"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.

"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä.
Todistan tämän teille."

Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.

Gilbert jatkoi:

"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet
hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka
katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin
juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille
siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää
sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki
Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme
Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen,
juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä
ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla.
Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle,
tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi
ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."

"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen
tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."

"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa
maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin,
Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin,
ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä,
olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla
Englannin häpeällisiin ehtoihin."

-- Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva
haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei
näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa
ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski
viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.

-- Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja
vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan
koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu,
silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni
penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen
odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin
kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo
kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.

-- Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin,
ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin
Chatham nousi vastaamaan.

-- Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia.
Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän
sai kaikki sydämet väräjämään.

-- Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti
kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa
ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi
julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä
mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin
Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti,
että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli
mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan
siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.

-- Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui
maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet
vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.

"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli
mies!"

"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa",
sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika
elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William
Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä.
Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin,
Rochambeaun ja Lafayetten nimet, -- kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä
kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut
tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n
sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on
yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. -- Alatteko nyt
ymmärtää?"

"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää,
mutta en ymmärrä vielä kaikkea."

"En minäkään", sanoi Pitou.

"Lukekaa siis nämä neljä sanaa."

Ja hän ojensi paperin Pitoulle.

"Sehän on englanninkieltä", sanoi Pitou.

"_Don't mind the money_", sanoi Gilbert.

"Kyllä kuulen", sanoi Pitou, "mutta en ymmärrä."

"_Älkää välittäkö rahasta_", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin,
palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa
eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"

"He siis varustautuvat", sanoi Billot.

"Eivät, he lahjovat."

"Mutta kelle tämä kirje on kirjoitettu?"

"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan
talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka
pilaavat vallankumouksemme."

Ukko Billot kohautti päätänsä. Tämä lause selvitti paljon.

"Olisitteko te, ukko Billot, tappanut Launayn kiväärin tukilla?"

"En."

"Olisitteko ampunut Flessellesin kuoliaaksi?"

"En."

"Olisitteko hirttänyt Foulonin?"

"En."

"Olisitteko tuonut Berthierin höyryävän sydämen valitsijoiden
pöydälle?"

"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen
tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet.
Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä
puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle..."

"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukko
Billotin olisi käynyt hullusti."

"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne,
jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä
noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten
vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."

"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin
syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän
siitä hyötyy?"

Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka
kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.

"Mitäkö hän siitä hyötyy, kysyttekö sellaista?"

"Niin, sitä minä kysyn."

"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö
niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"

"Niin, minä rakastin sitä."

"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte
Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten
metsienne suojaa."

"_Frigida tempe_", mutisi Pitou.

"Olette oikeassa", sanoi Billot.

"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te
Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte
kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja
teitä tämä alkaa inhottaa!"

"Sen tunnustan."

"Siis tämä inhottaisi koko enemmistöä."

"Entä sitten?"

"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin
sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä
palauttamaan teille järkevän järjestyksen."

"En koskaan."

"Odottakaa, kun selitän."

"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koetti
Pitou huomauttaa.

"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia,
samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin
kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit,
samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin
Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä,
samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen
ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."

"Oho, tohtori", väitti Billot, "Necker ei koskaan ole rikollinen!"

"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä,
kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia
periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia
kapinapäivältä. Sanalla _rikollinen_ tarkoitetaan vallankumouksen
aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme
sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat
sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän
haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän
nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät
kunnon miehet saa väistyä."

"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin
vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt
vauhtiin."

Uusi hymy ilmestyi Gilbertin huulille.

"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset
vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää
yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen
pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"

"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnon
mies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovat
Elie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä.
Minun mielestäni te itsekin..."

"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin,
Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii?
Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin;
Pittin kätyrien kätyrit..."

"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert
oli sanoillaan voittanut puolelleen.

"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria",
sanoi Billot.

"Odottakaahan. Ketkä tarttuvat aseisiin?"

"Kaikki."

"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä
hetkenä puhumme?"

"Se on politiikkaa, herra Gilbert."

"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on
rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö
hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät
teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi
välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään
kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme
varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä
ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."

"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee
eteenpäin, niin mihin joudumme?"

"Jumala sen tietää", sanoi Gilbert. "Minä en ainakaan tiedä."

"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen
tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen..."

"Mitä arvelette, Billot?"

"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin.
Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja
puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta
ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee
taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata
verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää,
selittäkää, herra Gilbert. Minä tahdon toki tietää, mihin suuntaan
menen."

"Odottakaahan hetkinen, kunnon ystävä", sanoi Gilbert. "Minä en
tiedä, mihin suuntaan menen, senhän sanoin jo äsken. Mutta minä
tahdon mennä, yhä vain mennä eteenpäin. Velvollisuuteni on selvä ja
elämäni kuuluu Jumalalle. Mutta tekoni ovat velkaa, jonka suoritan
isänmaalle, kunhan omatuntoni sanoo: Gilbert, sinä kuljet oikeaa
tietä. Muuta en kaipaa. Jos erehdyn, niin ihmiset rankaisevat minua,
mutta Jumala antaa anteeksi."

"Mutta joskus ihmiset rankaisevat niitäkin, jotka eivät erehdy.
Sanoittehan sen äsken itse."

"Ja sanon sen uudelleen. Yhtäkaikki, minä pysyn päätöksessäni.
Erehdyn tai en, minä jatkan. En voi väittää, että tulos kyllä näyttää
voimattomuuteni, sillä Jumala estää minua sellaista väittämästä,
mutta onhan Herra sanonut: Ihmisille rauha ja hyvä tahto. Olkaamme
siis niitä, joille Herra lupaa rauhan. Katsohan Lafayettea sekä
Amerikassa että Ranskassa. Hän käyttää jo kolmatta valkoista hevosta,
ottamattakaan lukuun niitä, joita hän vastaisuudessa käyttää. Katso
Baillytä, joka käyttää keuhkojaan, katso kuningasta, joka käyttää
kansansuosiotaan. Älkäämme, Billot, olko itsekkäitä. Käyttäkäämme
hiukan voimiamme. Jää meidän luoksemme, Billot."

"Mutta miksi, ellemme voi pahaa estää?"

"Billot, älä koskaan uusi tuota sanaa, sillä en enää kunnioittaisi
sinua yhtä paljon. Olethan sinä saanut tuntea nyrkiniskuja,
pyssyntukin tyrkkäyksiä ja painetin pistoksia, tahtoessasi pelastaa
Foulonin ja Berthierin."

"Olen kyllä ja oikein runsaasti", vastasi maanviljelijä, koskettaen
vieläkin arkoja jäseniään.

"Olivat vähällä puhkaista minulta silmät", sanoi Pitou.

"Ja tämä kaikki turhan tähden", lisäsi Billot.

"No niin, jos sen sijaan että teitä oli kymmenen, viisitoista,
kaksikymmentä yhtä rohkeaa, teitä olisi ollut sata, kaksisataa,
kolmesataa, niin olisitte tuon onnettoman pelastaneet kamalasta
kuolemasta, olisitte säästäneet kansalta tahran. Juuri sen vuoksi,
sen sijaan että menisitte maalle, jossa on jokseenkin rauhallista,
Billot, vaadin, niin paljon kuin voin vaatia teiltä, että jäätte
Pariisiin, jotta minulla olisi käytettävänä voimakkaat käsivarret ja
kunnon sydän, jotta voisin tarkistaa työtäni ja älyäni teidän terveen
järkenne ja puhtaan isänmaallisuutenne valossa. Jotta voisimme
jakaa, ei rahaa, sillä sitä meillä ei ole, vaan rakkautta isänmaata
ja yhteistä hyvää kohtaan, jotta olisit kätyrini noiden onnettomien
harhaan eksyneitten keskuudessa, jotta olisit sauvani horjahtaessani,
sauvani iskiessäni."

"Ollakseni sokea koira", sanoi Billot ylevän yksinkertaisesti.

"Juuri niin", lausui Gilbert samalla äänellä.

"Minä suostun", sanoi Billot. "Minä teen kaikki, mitä tahdotte."

"Minä tiedän, että jätät siten kaikki, omaisuutesi, vaimosi, lapsesi,
onnesi, Billot! Mutta en tarvitse sinua kauan aikaa, ole siitä
varma."

"Ja mitä minä teen?" kysyi Pitou.

"Sinä", sanoi Gilbert katsellen lapsellista, kookasta ja vaatimatonta
poikaa, "sinä palaat Pisseleuxiin, lohdutat hänen vaimoaan ja
selität, minkä jalon tehtävän hän on ottanut suorittaakseen."

"Heti", sanoi Pitou vapisten ilosta ajatellessaan saada palata
Catherinen luo.

"Billot", lausui Gilbert, "antakaa hänelle määräykset."

"Tässä ne ovat", sanoi Billot.

"Minä kuuntelen."

"Minä nimitän Catherinen talon emännäksi. Ymmärrätkö?"

"Entä rouva Billot?" sanoi Pitou hämmästyen siitä, että valta tällä
tavalla joutui äidiltä tyttärelle.

"Pitou", sanoi Gilbert, joka oli huomannut Billotin ajatuksen
huomatessaan heikon punan nousevan hänen otsalleen, "muista tämä
arabialainen sananlasku: Kuunnella on samaa kuin totella."

Pitou punastui vuorostaan. Hän oli melkein käsittänyt ja ymmärtänyt
epähienoutensa.

"Catherine on perheen älykkäin jäsen", sanoi Billot suorasukaisesti
painostaakseen ajatustaan.

Gilbert nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Siinäkö kaikki?" kysyi poika.

"Minun puolestani."

"Mutta ei minun puolestani", sanoi Gilbert.

"Minä kuuntelen", sanoi Pitou päättäen panna täytäntöön Gilbertin
äsken lausuman arabialaisen sananlaskun.

"Sinä viet minulta kirjeen Louis-le-Grandin kouluun", lisäsi
Gilbert. "Annat tämän kirjeen apotti Bérardierille. Hän jättää
huostaasi Sébastienin. Sinä tuot hänet tänne, minä syleilen häntä
ja sinä viet hänet Villers-Cotteretsiin, missä jätät hänet apotti
Fortierin huostaan, jotta Sébastien ei käyttäisi aikaansa hukkaan.
Sunnuntaisin ja torstaisin hän saa lähteä kanssani kävelemään;
liiku hänen kanssaan pelkäämättä tasangoilla ja metsissä. Minun
rauhallisuudelleni ja hänen terveydelleen on parempi, että hän on
siellä kuin täällä."

"Kyllä ymmärrän", jatkoi Pitou ihastuen siitä, että saisi olla
lapsuudenystävänsä seurassa ja saisi ehkä jotakin vastinetta nyt jo
varttuneemmille tunteilleen, jotka olivat heränneet, kun hän kuuli
Catherinen nimen.

Hän nousi, sanoi jäähyväiset hymyilevälle Gilbertille ja miettivälle
Billotille.

Sitten hän juosten läksi etsimään rintaveljeään Sébastien Gilbertiä
apotti Bérardierin luota.

"Ja me", sanoi Gilbert Bitoulle, "tehkäämme työtä!"




XV

MEDEA


Jonkunlainen lepo oli seurannut Versaillesissa niitä sielullisia ja
poliittisia myrskyjä, joita olemme lukijoillemme kuvailleet.

Kuningas hengähti taas vapaasti. Ja vaikka hänen bourbonilainen
ylpeytensä olikin saanut kärsiä Pariisin-matkallaan, niin hän samalla
iloitsi uudelleen voittamastaan kansansuosiosta.

Tällä välin Necker järjesti asioita ja kadotti omasta puolestaan
vähitellen kansan suosion.

Aatelisto valmistautui alistumaan tai vastustamaan. Kansa valvoi ja
odotti.

Tänä aikana kuningatar, joka tunsi olevansa kaiken vihan esineenä,
pysytteli syrjässä. Hän teeskenteli, sillä vaikka hän tiesikin
olevansa vihan maalitauluna, tiesi hän samalla olevansa monien
toiveiden päämääränä.

Kuninkaan Pariisin-matkan jälkeen hän oli tuskin nähnytkään
Gilbertiä. Kerran hän kuitenkin oli tavannut tohtorin kuninkaan
etuhuoneessa. Ja kun Gilbert kumarsi syvään, oli kuningatar
ensimmäisenä puhutellut häntä.

"Hyvää päivää", sanoi hän, "menettekö kuninkaan luo?" Sitten hän
lisäsi hymyillen ja samalla hiukan ivallisesti: "Neuvonantajana vai
lääkärinä?"

"Lääkärinä, madame", vastasi Gilbert. "Minulla on tänään
palvelusvuoro."

Hän viittasi Gilbertiä seuraamaan. Gilbert totteli.

Molemmat tulivat pieneen salonkiin, josta päästiin kuninkaan
huoneeseen.

"Huomaattehan, monsieur", sanoi kuningatar, "että petitte minua,
kun eräänä päivänä Pariisin-matkasta puhuttaessa vakuutitte, ettei
kuningasta uhkaisi mikään vaara."

"Minäkö petin, madame?" kysyi Gilbert kummastuneena.

"Juuri te. Ammuttiinhan kuningasta kohti."

"Kuka sitä on sanonut, madame?"

"Kaikki sitä kertovat, varsinkin ne, jotka näkivät sen vaimoraukan
kaatuvan melkein kuninkaan vaunujen pyörien alle. Kuka sitä kertoi?
Beauveau, d'Estang, jotka näkivät repeytyneen takkinne ja lävistetyt
liivinne."

"Madame?"

"Se kuula, joka hipaisi teitä, olisi voinut surmata kuninkaan, koska
se tappoi sen naisparankin, sillä eihän murhaaja halunnut surmata
teitä tai naisraukkaa."

"Minä en epäile mitään rikosta, madame", sanoi Gilbert epäröiden.

"Ehkä ette. Mutta minä uskon", sanoi kuningatar katsoen terävästi
Gilbertiin.

"Ja vaikka rikos olisikin tapahtunut, ei siitä saa syyttää kansaa."

Kuningatar katsoi entistä terävämmin Gilbertiin. "Ja ketä siis siitä
on syytettävä? Sanokaahan."

"Madame", jatkoi Gilbert pudistaen päätänsä, "jo jonkun aikaa olen
katsellut ja tarkastellut kansaa. Kun kansa vallankumouksen aikana
surmaa, tappaa se käsillään. Se on silloin raivoisa tiikeri, ärtynyt
leijona. Tiikeri tai leijona ei käytä välittäjiä, kätyreitä voiman
ja uhrin välillä. Ne tappavat tappaakseen. Ne vuodattavat verta
vuodattaakseen sitä. Ne tahtovat värjätä hampaansa siinä ja kastella
siihen kyntensä."

"Todistuksena Foulon ja Berthier, eikö niin? Mutta ammuttiinhan
Flesselles pistoolilla? Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.
Mutta", jatkoi kuningatar ivallisesti, "ehkä se ei olekaan totta,
meitä kruunattujahan imartelijat kiertelevät."

Gilbert katsoi vuorostaan terävästi kuningattareen.

"Te uskotte yhtä vähän kuin minäkään, madame, että kansa surmasi
Flessellesin", sanoi hän. "Monelle oli etua hänen kuolemastaan."

Kuningatar mietti.

"Voihan se olla mahdollista", sanoi hän.

"Siis", sanoi Gilbert kumartaen ikäänkuin aikoen tiedustaa, oliko
kuningattarella vielä jotakin häneltä kysyttävää.

"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningatar pidättäen Gilbertiä melkein
ystävällisellä kädenliikkeellä. "Olkoon miten tahansa, sallikaa
minun sanoa teille, ettette koskaan voisi pelastaa tieteenne avulla
kuningasta yhtä täydellisesti kuin pelastitte hänet kolme päivää
sitten ruumiillanne."

Gilbert kumarsi toistamiseen. Mutta kun hän huomasi kuningattaren
jäävän, jäi hänkin.

"Minun olisi pitänyt kutsua teidät luokseni", sanoi kuningatar
hetkiseksi vaiettuaan.

"Teidän majesteettinne ei enää tarvinnut minua", sanoi Gilbert.

"Olette vaatimaton."

"Sitä en tahtoisi olla, madame."

"Miksi ette?"

"Sillä jos vaatimattomuuteni olisi pienempi, olisin rohkeampikin,
ja samalla pystyisin siis paremmin suojelemaan ystäviäni ja
vahingoittamaan vihollisia."

"Miksi sanotte: ystäviäni, mutta ette sano: vihollisiani?"

"Siksi että minulla ei ole vihollisia tai en ainakaan tahdo tunnustaa
niitä olevan, jos se minusta riippuu."

Kuningatar katsoi häneen kummastuneena.

"Tarkoitan sillä, että vain ne ovat vihamiehiäni, jotka vihaavat
minua", jatkoi Gilbert, "enkä minä vihaa ketään."

"Miksi ette?"

"Siksi etten enää rakasta ketään, madame."

"Oletteko kunnianhimoinen, herra Gilbert?"

"Olen kerran tahtonut sellaiseksi tulla, madame."

"Ja..."

"Ja tämä intohimo turmeltui sydämessäni, samoin kuin kaikki muutkin."

"Yksi teille kuitenkin on jäänyt", sanoi kuningatar hienon
ivallisesti.

"Minulleko? Mikä?"

"No... isänmaallisuus."

Gilbert kumarsi.

"Se on kyllä totta", sanoi hän. "Jumaloin isänmaatani ja olisin sen
puolesta valmis tekemään minkä uhrauksen tahansa."

"Ah!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "On ollut aika, jolloin ei
ainoakaan hyvä ranskalainen olisi ilmaissut tätä tunnetta teidän
käyttämillänne sanoilla."

"Mitä kuningatar sillä tarkoittaa?" kysyi Gilbert kunnioittavasti.

"Tarkoitan sitä, että entiseen aikaan oli mahdotonta rakastaa
isänmaataan rakastamatta samalla kuningastaan ja kuningatartaan."

Gilbert punastui, kumarsi ja tunsi sydämessään kuin sen sähkövoiman
kosketuksen, joka kuningattaresta virtasi ihmisiin hänen lumotessaan
viehkeällä tuttavallisuudellaan.

"Ette vastaa", sanoi kuningatar.

"Madame", lausui Gilbert, "rohkenen väittää, että rakastan
kuningasvaltaa enemmän kuin kukaan muu."

"Elämmekö ajassa, jossa sanat riittävät eikä vaadita tekoja?"

"Mutta, madame, minä pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että
mitä tahansa kuningas tai kuningatar käskeekään, minä..."

"Te sen ehdottomasti teette, niinkö?"

"Varmasti, madame."

"Ja sen tehdessänne", jatkoi kuningatar tullen vasten tahtoaankin
hiukan kopeaksi, "olisitte täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne."

"Madame..."

"Jumala, joka on antanut kaikkivallan kuninkaille", jatkoi
Marie-Antoinette, "on vapauttanut heidät myös kiitollisuudesta niitä
kohtaan, jotka täyttävät ainoastaan velvollisuutensa."

"Voi, madame! Se aika tulee vielä", vastasi Gilbert vuorostaan,
"jolloin palvelijanne ansaitsevat enemmänkin kuin kiitollisuutenne,
jos tekevät ainoastaan velvollisuutensa."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Sitä, että tällaisena sekasorron ja hävityksen aikana turhaan
etsisitte ystäviä sieltä, missä olette tottunut löytämään
palvelijoita. Rukoilkaa Jumalaa, madame, että hän lähettää teille
toiset palvelijat, toiset turvaajat, toiset ystävät kuin ne, joita
teillä nyt on."

"Tunnetteko sellaisia?"

"Tunnen."

"Ilmaiskaa ne siis minulle."

"Minä olin eilen vielä teidän vihollisenne."

"Viholliseni! Miksi?"

"Siksi että olitte toimittanut minut vankeuteen."

"Ja tänään?"

"Tänään", vastasi Gilbert kumartaen, "olen teidän palvelijanne."

"Missä tarkoituksessa?"

"Madame..."

"Missä tarkoituksessa olette tullut palvelijakseni? Eihän teidän
tapaistanne ole noin äkkiä muuttaa mielipidettä, vakaumusta eikä
tunnetta. Te olette pitkämuistinen ja jaksatte odottaa kostoa.
Sanokaahan, miksi olette muuttunut."

"Madame, soimasitte äsken minua siitä, että rakastin liian paljon
isänmaatani."

"Sitä ei koskaan rakasta liian paljon, monsieur. Pitää vain tietää,
millä tavalla rakastaa. Minäkin rakastan isänmaatani. (Gilbert
hymyili.) Älkää käsittäkö minua väärin. Minun isänmaani on Ranska,
olen sen omistanut. Synnyltäni olen saksalainen, sydämeltäni
ranskalainen. Rakastan Ranskaa, mutta rakastan sitä kuninkaan vuoksi,
Jumalan kunnioituksen tähden, joka meidät on kruunannut. Nyt on
teidän vuoronne vastata."

"Minunko, madame?"

"Niin, teidän. Ymmärränhän teidät oikein? Teille se ei ole sama asia.
Te rakastatte Ranskaa yksinomaan Ranskan tähden."

"Madame", vastasi Gilbert kumartaen, "ellen vastaisi suoraan, en
myöskään kunnioittaisi teidän majesteettianne."

"Mikä hirveä aika", huudahti kuningatar, "jolloin kaikki itseään
kunnollisiksi sanovat henkilöt erottavat kaksi asiaa, jotka eivät
koskaan ole eronneet toisistaan, kaksi käsitettä, jotka aina ovat
kulkeneet rinnatusten: Ranskan ja kuninkaansa. Mutta onhan erään
kirjailijanne murhenäytelmässä kohta, jossa kysytään kaikkein
hylkäämättä kuningattarelta: mitä teille jää? Ja hän vastaa: oma
itseni! No niin, minä olen kuin Medea, minulle jää oma itseni, ja me
saamme sen nähdä."

Ja hän läksi pois loukkaantuneena, jättäen hämmästyneen Gilbertin
huoneeseen.

Kuningatar oli avannut suuttumuksellaan hiukan sitä verhoa, jonka
takana täydellisen vastavallankumouksen toiminta kiehui. -- Siis, --
tuumi Gilbert mennessään kuninkaan huoneeseen, -- kuningattarella on
joitakin aikeita.

-- Siis, -- tuumi kuningatar päästyään huoneisiinsa, -- tuota miestä
ei voi mihinkään käyttää. Hänellä on voimaa, mutta hänellä ei ole
alttiutta.

Ruhtinas-raukat, joille sana alttius merkitsee samaa kuin orjamainen
nöyryys!




XVI

MITÄ KUNINGATAR TAHTOI


Gilbert palasi Neckerin luo tavattuaan kuninkaan yhtä rauhallisena
kuin kuningatar oli ollut kiihdyksissä.

Kuningas rakenteli lausejaksoja, teki laskelmia, tuumi
lakiuudistuksia. Tämä hyväntahtoinen, lempeäkatseinen,
suoraluontoinen mies, jonka sydän joskus eksyi harhaan kuninkuuteen
liittyvien perinnäisten ennakkoluulojen vuoksi, koetti
itsepintaisesti voittaa takaisin pikkuseikkoja, kun pääasiat
riistettiin häneltä. Hän katseli lyhytnäköisenä eteensä silloin, kun
kuilu ammottavana aukeni hänen jalkojensa alla. Gilbertin tuli tätä
miestä syvästi sääli.

Mitä kuningattareen tulee, niin hän ei ollut samanlaatuinen, ja
Gilbert tunsi kylmäverisyydestään huolimatta, että hän oli niitä
naisia, joita täytyy joko intohimoisesti rakastaa tai kuolemaan asti
vihata.

Tultuaan huoneeseensa Marie-Antoinette tunsi kuin raskaan painon
putoavan sydämelleen. Eihän hänellä kuningattarena eikä naisena
ollut ympärillään mitään täydellistä varmaa, ei mitään mikä auttaisi
häntä kantamaan musertavaa taakkaa. Kääntyi minne päin tahansa, oli
hän näkevinään arkailua tai epäilystä. Hoviherrat olivat levottomia
rikkauksiensa puolesta ja myivät tavaroitaan. Sukulaiset ja ystävät
ajattelivat maanpakoa. Kaikkein ylpein nainen, Andrée, loittoni
vähitellen sekä vierestä että sydämestä.

Kaikkein jaloin ja rakkain mies, Charny, oli oikun vuoksi
loukkaantunut ja epäili. Tämä tilanne vaikutti lamauttavasti häneen,
joka oli kuin vaisto ja terävä äly yhdessä. Kuinka olikaan tämä
puhdas mies, kuinka tämä horjumaton sydän voinut äkkiä muuttua?

-- Ei, -- sanoi kuningatar huoaten, -- hän ei ole vielä muuttunut,
mutta hän muuttuu kohta.

Hän muuttuu kohta! Mikä kamala varmuus naiselle, joka rakastaa
ylpeänä? Sillä kuningatar rakasti Charnyta sekä sydämellään että
ylpeydellään. Kaksi haavaa tuotti kuningattarelle tuskaa.

Mutta kun hän oli tullut tähän, kun se hetki oli koittanut, jolloin
hän huomasi, kuinka väärin hän oli tehnyt, mitä pahaa hän oli saanut
aikaan, oli vielä aikaa parantaa kaikki.

Tällä kruunatulla naisella ei kuitenkaan ollut joustavaa sielua. Hän
ei voinut edes väärin tehtyään taipua. Ehkä hän jonkun vähäpätöisen
seikan takia olisi voinut ja tahtonut näyttää sielun suuruutta ja
ehkä toinen silloin olisi pyytänyt anteeksi.

Mutta sille, jota hän oli väkevällä ja puhtaalla tunteellaan
kunnioittanut, jolle hän oli avannut salaisimmat ajatuksensa,
kuningatar ei voinut tehdä pienimpiäkään myönnytyksiä. Kun
kuningattaret alentuvat rakastamaan alamaistaan, on heidän
onnettomuutensa siinä, etteivät he koskaan rakasta naisina, vaan
kuningattarina. Tämä nainen piti antamaansa tunnetta niin kalliina,
ettei sitä voitu millään inhimillisellä korvata, ei edes verellä eikä
kyynelillä.

Siitä hetkestä alkaen, jona hän alkoi tuntea mustasukkaisuutta
Andréeta kohtaan hän oli moraalisesti alkanut pienetä. Ja tämän
alentumisen seurauksena olivat oikut. Ja oikkujen seurauksena
suuttumus. Suuttumuksen seurauksena huonot ajatukset, jotka johtavat
huonoihin tekoihin.

Charnylla ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä, mitä olemme
kertoneet, mutta hän oli mies, ja hän oli ymmärtänyt, että
Marie-Antoinette oli mustasukkainen ja perin aiheettomasti
mustasukkainen hänen vaimolleen. Tälle naiselle, jota hän koskaan ei
ollut katsellutkaan.

Ei mikään loukkaa suoraa ja petokseen mahdotonta sydäntä niin kovasti
kuin jos se huomaa toisen epäilevän sitä petoksesta. Ei mikään ole
niin suuressa määrässä omiaan kääntämään huomiota jonkun puoleen,
kuin mustasukkaisuus, jolla tätä kunnioitetaan. Varsinkin, kun tämä
mustasukkaisuus on aiheeton.

Silloin se, jota epäillään, alkaa miettiä. Hän katselee vuoroin
mustasukkaista sydäntä ja mustasukkaista henkilöä.

Mitä suurempi on mustasukkaisen sielu, sitä suurempaan vaaraan se
antautuu.

Kuinka voisikaan ajatella, että suuri sydän, terävä äly, oikeutettu
ylpeys, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai
vähäpätöisestä? Miksi kaunis nainen olisi mustasukkainen? Miksi
valta-asemassa oleva nainen olisi mustasukkainen? Miksi älykäs olisi
mustasukkainen? Kuinka voisi otaksuakaan, että kaikki tämä välittäisi
tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä?

Mustasukkainen olento ei ole muuta kuin jahtikoira, joka
välinpitämättömälle metsämiehelle näyttää ansat, joita hän ei ollut
huomannutkaan.

Charny tiesi, että neiti Andrée de Taverney oli kuningattaren vanha
ystävätär, jota aina ennen oli kohdeltu hyvin, joka aina oli saanut
etusijan muiden rinnalla. Miksi Marie-Antoinette ei häntä enää
rakastanut? Miksi Marie-Antoinette oli hänen tähtensä mustasukkainen?

Hän oli siis huomannut jonkin ihmeellisen kauneussalaisuuden, jota
Charny ei ollut löytänyt, ehkä siksi, ettei hän ollut etsinytkään?

Hän oli siis tuntenut, että Charny voisi katsella tätä naista ja että
hän kadottaisi jotakin, josta miehen huomio kääntyisi tähän naiseen?

Vai oliko hän ollut huomaavinaan, että Charny ei enää rakastanut
häntä yhtä paljon kuin ennen, vaikka ei mikään ulkonainen seikka
ollut tätä tunnetta vähentänyt?

Mustasukkaisille ei mikään ole sen kohtalokkaampaa kuin se, että he
antavat toisten huomata sydämensä hehkun, jonka tahtoisivat pitää
väkevimmässä voimassa.

Kuinka usein tapahtuukaan, että rakastettu olento, kuullessaan
moitetta kylmäkiskoisuudesta, huomaa sen kylmäkiskoisuuden, jota hän
alkaa tuntea, selvittämättä sitä itselleen.

Ja kun mies huomaa tämän, kun hän tuntee moittimisen aiheutetuksi,
niin sanokaa, madame, kuinka monta kertaa olette voinut uudelleen
sytyttää riutuvan tulen?

Oi rakastavaisten taitamattomuutta! Tottahan on, että missä on paljon
taitavuutta, siellä tuskin koskaan on kylliksi rakkautta.

Marie-Antoinette oli siis suuttumuksillaan ja väärillä syytöksillään
huomauttanut Charnylle, että kreivin sydämessä oli vähemmän rakkautta
kuin hän olisi luullut. Ja heti kun Charny sen tiesi, katseli hän
ympärilleen nähdäkseen syyn tähän, ja katsellessaan hän tietystikin
huomasi heti syyn kuningattaren mustasukkaisuuteen.

Andrée, hyljätty Andrée-parka, puoliso olematta nainen. Hän sääli
Andréeta.

Pariisista paluun jälkeen sattunut kohtaus oli paljastanut tuon
mustasukkaisuuden suuren salaisuuden, joka siihen asti oli ollut
kaikilta piilossa.

Kuningatarkin huomasi, että kaikki oli tullut ilmi, ja kun hän ei
tahtonut taipua Charnyn edessä, käytti hän toista keinoa, joka hänen
mielestään voisi johtaa samaan tulokseen. Hän alkoi taas kohdella
hyvin Andréeta, otti hänet kaikille kävelyretkilleen mukaansa, piti
iltaisin luonaan. Hän hyväili Andréeta, teki hänet kaikkien toisten
hovineitien kateuden esineeksi.

Ja Andrée mukautui hämmästyen kaikkeen, tuntematta mitään
kiitollisuutta. Hän oli kauan sitten vakuuttanut itselleen, että hän
kuului kokonaan kuningattarelle, että kuningatar voisi tehdä hänelle
mitä tahansa, ja mukautui siis kaikkeen.

Mutta kun naisen ärtyisyyden täytyi kohdistua johonkuhun, alkoi
kuningatar kohdella hyvin pahoin Charnytä. Hän ei tälle enää puhunut
lainkaan, oli hänelle tyly, koetti näyttää voivansa elää iltoja,
päiviä, viikkoja huomaamattakaan, että toinen oli saapuvilla.

Mutta heti kun Charny oli poissa, tuli naisraukan sydämeen tuska.
Silmät etsivät levottomina sitä, josta ne heti kääntyivät pois, kun
vain huomasivat hänet.

Jos hänen tarvitsi nojata jonkun käsivarteen, jos hänen täytyi antaa
jokin määräys, jos hänellä oli varaa hukata hymy, tuli kaikki se
kenen muun hyvänsä osaksi. Tämä kuka tahansa oli myös aina kaunis
ja hienokäytöksinen mies. Kuningatar luuli parantuvansa haavastaan
haavoittamalla Charnytä.

Charny kärsi ja pysyi vaiti. Hän saattoi aina hillitä itseään. Hän
ei tehnyt ainoaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä osoittavaa liikettä
näiden kamalien kärsimysten aikana.

Silloin näki kummallisen näyn, jommoisen ainoastaan naiset voivat
panna toimeen ja ymmärtää.

Andrée tunsi kaikki, mitä hänen miehensä kärsi. Ja kun hän rakasti
miestään sillä enkelimäisellä rakkaudella, joka ei koskaan toivo
mitään, alkoi hän tätä sääliä ja ilmaisi sen.

Tästä säälistä oli seurauksena suloinen ja armelias lähestyminen.
Andrée koetti lohduttaa Charnytä milloinkaan näyttämättä, että hän
huomasi miehensä sitä tarvitsevan.

Ja kaikessa tässä ilmeni se hienotunteisuus, jota voi sanoa
naiselliseksi, sillä vain naiset siihen pystyvät.

Marie-Antoinette, joka oli pyrkinyt hajoittamalla pääsemään valtaan,
huomasikin menneensä väärään suuntaan ja liittävänsä yhteen nämä
kaksi sielua, jotka hän oli toisilla keinoilla tahtonut erottaa.

Silloin tätä naista vaivasivat yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä
sellaiset kamalat epätoivon puuskat, että Jumala voi saada hyvin
suuret ajatukset voimastaan, koska oli luonut olentoja, jotka olivat
kylliksi voimakkaita kestämään sellaisia koettelemuksia.

Kuningatar olisikin varmasti menehtynyt näihin tuskiinsa, ellei hänen
olisi ollut huolehdittava politiikastaan. Vuoteensa kovuutta ei
valita se, jonka jäsenet ovat väsymyksestä turtuneet.

Tällaisten mielentilojen vallassa kuningatar eli, kuninkaan palattua
Versaillesiin, siihen päivään asti, jolloin hän päätti ryhtyä
täydellä todella käyttämään valtaansa koko laajuudessaan.

Ylpeydessään hän arveli heikontumisensa syyksi sitä henkistä
painostusta, joka oli häntä naisena jonkun aikaa rasittanut.

Tälle toimintahaluiselle luonteelle oli ajatteleminen samaa kuin
toiminta. Hän ryhtyi työhön viivyttelemättä. Multa se, mihin hän
ryhtyi, johtikin hänet turmioon.




XVII

FLANDRIAN RYKMENTTI


Kuningattaren pahaksi onneksi olivat kaikki ne tapaukset, jotka
olemme nähneet, vain satunnaisia. Väkevä ja taitava käsi olisi
helposti voinut kaikki parantaa, eikä ollut mistään muusta puhe kuin
voimien keskittämisestä.

Kun kuningatar näki, että pariisilaiset olivat muuttuneet sotilaiksi
ja näyttivät haluavan sotaa, päätti hän niille osoittaa, mikä on
oikea kansalaissota.

"He ovat tähän asti olleet tekemisissä Bastiljin invalidien sekä
huonosti komennettujen ja häilyvien sveitsiläisten kanssa. Nyi heille
näytetään, mitä on pari hyvää kuningasmielistä ja harjoitettua
rykmenttiä. Ehkä näiden rykmenttien joukossa on jo sellainen, joka
on kukistanut kapinan, joka on vuodattanut verta kansalaissodassa.
Kutsutaan sellainen, kaikkein tunnetuin rykmentti. Pariisilaiset
käsittävät silloin, että heille myönnetään yksi ainoa pelastuksen
mahdollisuus, täydellinen alistuminen."

Olihan kaikki oikeastaan vain kuninkaan ja kansalliskokouksen
välistä riitaa veto-oikeudesta. Kuningas oli kahden kuukauden ajan
taistellut pelastaakseen siekaleen kuninkuudestaan. Hän oli yhdessä
ministeristön ja Mirabeaun kanssa koettanut heikontaa tasavaltaista
kiihkoa, joka koetti hävittää kuningasvallan Ranskasta.

Kuningatar oli kyllästynyt tähän taisteluun, varsinkin sen vuoksi,
että hän oli nähnyt kuninkaan jäävän tappiolle. Kuningas oli tässä
taistelussa menettänyt valtansa ja kansansuosionsa jäännöksetkin ja
kuningatar saanut liikanimen, pilkkanimen.

Eräs näistä kansalle oudoista sanoista, jotka juuri outoutensa vuoksi
hivelevät sen korvaa, nimi, joka ei vielä ollut solvaus, mutta
josta oli tulossa kaikkein verisin, sukkeluus, joka myöhemmin kävi
veriseksi sanaksi: _Madame Veto_. [Rouva Epäys. -- _Suom._]

Tämä nimi kiiti vallankumouksellisten laulujen siivillä Saksaan,
kauhistuttaen siellä niiden alamaisia ja ystäviä, jotka olivat
Ranskaan lähettäneet saksalaisen kuningattaren ja syystä
ihmettelivät, miksi häntä soimattiin _Itävallattareksi_.

Tämä nimi joutui järjettömissä lauluissa säestämään uhrien viimeisiä
huutoja ja kuolontuskia verilöylyjen päivinä. Marie-Antoinetten nimi
oli tästälähin Madame Veto, siihen päivään asti, jona hän sai nimen
Capetin leski.

Hän vaihtoi jo kolmannen kerran nimeä. Kun häntä ensin oli nimitetty
Itävallaltareksi, oli hän ollut välillä _Madame Deficit_.

Kun kuningatar näiden taistelujen jälkeen oli ystävilleen koettanut
huomauttaa, kuinka uhkaavassa vaarassa hekin olivat, huomasi hän
ainoastaan sen, että kaupungintalolta oli otettu kuusikymmentä
tuhatta passia. Kuusikymmentätuhatta Pariisin ja Ranskan
aatelista oli mennyt ulkomaille yhtyäkseen kuningattaren ystäviin
ja sukulaisiin. Hyvin merkillinen seikka, joka oli herättänyt
kuningattaren huomiota.

Hän ei tästä hetkestä alkaen ajatellutkaan muuta kuin huolellisesti
valmistettua pakoa, pakosta tai olosuhteista johtuvaa pakoa, jonka
tuloksena olisi pelastus, ja sitten Ranskaan jääneet uskolliset
ystävät voisivat ryhtyä kansalaissotaan, s.o. rankaisemaan
vallankumouksellisia.

Tuuma ei ollut huono. Se olisi varmasti onnistunut. Mutta
kuningattaren takanakin valvoivat pahat voimat.

Kummallinen kohtalo! Tämä nainen, joka herätti tavattoman suurta
uhrautuvaisuutta, ei missään kohdannut vaiteliaisuutta.

Pariisissa tiedettiin hänen aikovan paeta jo ennenkuin hän itsekään
oli tehnyt varmaa päätöstä.

Ja kun se kerran oli tullut tietoon, ei Marie-Antoinette huomannut,
että siitä hetkestä alkaen oli sen toteuttaminen mahdotonta.

Yhtäkaikki saapui kuningasmielisistä tunteistaan kuuluisa rykmentti,
Flandrian rykmentti, rientomarssissa Pariisia kohden. Tätä
rykmenttiä oli pyytänyt saapumaan Versaillesin valtuusto, joka
väsyneenä ylimääräisiin vartioihin, tavantakaa uhatun palatsin
pakolliseen vartioimiseen elintarpeitten jakamisen tähden syntyneiden
alinomaisten kapinoiden vuoksi, tarvitsi toisenlaista voimaa kuin
kansalliskaartin ja miliisin. Palatsia oli vaikea yksinään enää
puolustaa.

Tämä Flandrian rykmentti siis saapui, ja jotta se heti saavuttaisi
arvovallan, joka sille aiottiin hankkia, oli se otettava vastaan
sellaisella tavalla, että se herättäisi kansan huomiota. Amiraali
d'Estaing kutsui kokoon kaikki kansalliskaartin ja Versaillesissa
olevien joukkojen upseerit ja läksi rykmenttiä vastaan.

Se saapui juhlallisesti Versaillesiin, kanuunoineen, telttoineen ja
muonavaroineen. Tämän keskipisteen ympärille kokoontui joukko nuoria
aatelismiehiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään määrättyyn armeijaan.

He valikoivat itselleen määrätyn univormun tunteakseen toisensa,
liittyivät palveluksesta vapaina oleviin upseereihin, kaikkiin
Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareihin, jotka vaara tai varovaisuus
oli tuonut Versaillesiin. Sieltä he hajaantuivat Pariisiin, joka
silloin näki suureksi hämmästyksekseen keskellään joukon ihan uusia
vihollisia; he olivat hävyttömiä ja tiesivät salaisuuden, joka
sopivassa tilaisuudessa kyllä tuli ilmi.

Sinä hetkenä kuningas saattoi huoleti lähteä. Hänellä olisi ollut
tuki, häntä olisi matkalla suojattu, ja ehkä Pariisi, joka ei vielä
asiaa tarkoin tiennyt ja oli huonosti valmistautunut, olisi päästänyt
hänet menemään. Mutta _Itävallattaren_ pahat henget vartioivat
kaikkea.

Liège nousi kapinaan keisariaan vastaan, ja Itävallalla oli tämän
tähden siksi paljon vaikeuksia, että Ranskan kuningatar unohtui.

Kuningatar puolestaan arveli, että sellaisena aikana oli hänen
hienotunteisena lykättävä pakonsa tuonnemmaksi. Ja silloin asiat,
jotka olivat päässeet alkuun, alkoivat kiitää hurjaa vauhtia
eteenpäin.

Flandrian rykmentille annettujen suosionosoitusten jälkeen päätti
henkivartiosto pitää pidot rykmentin upseereille. Nämä päivälliset,
tämä juhla, määrättiin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Kaikki
kaupungin huomattavimmat henkilöt oli kutsuttu juhlaan.

Mistä oli puhe? Veljeytymisestä flandrialaisten sotilaitten kanssa.
Miksi eivät sotilaat olisi veljeytyneet keskenään, koska piirikunnat
ja maakunnatkin veljeytyvät! Oliko perustuslaissa kielto, joka esti
aatelisia veljeytymästä?

Kuningas oli vielä rykmentin ylipäällikkö ja komensi sitä yksinään.
Hän omisti vielä yksinään Versaillesin palatsin. Hänellä oli oikeus
ottaa sinne vieraakseen kenet halusi.

Miksi hän ei olisi ottanut vastaan näitä kunnon sotilaita ja
arvokkaita aatelisia, jotka saapuivat Douaista _käyttäydyttyään
siellä hyvin_? Eihän mikään ollut sen luonnollisempaa. Eikä se ketään
kummastuttanut, saatikka säikyttänyt.

Tämän yhteisen aterian tarkoituksena oli lujittaa sitä tunnetta, joka
oli kaikilla Ranskan armeijan rykmenteillä, niiden tehtävänä kun oli
puolustaa vapauden ohella kuningaskuntaa.

Tiesiköhän kuningas edes, mitä oli päätetty?

Suurten tapausten jälkeen oli kuningas vapaa; hän oli tehnyt
myönnytyksiä eikä enää välittänyt mistään. Häneltä oli riistetty
yleisten asioiden taakka. Hän ei enää tahtonut hallita, koska toiset
hallitsivat hänen puolestaan, mutta hän ei suostunut istumaan koko
päiviä ikävissään.

Sillä välin kun kansalliskokous petollisesti kalvoi ja jyrsi, oli
kuningas metsästysretkellä.

Kun herrat aateliset ja piispat elokuun 1 päivänä luopuivat
kyyhkyslakoistaan ja läänitysoikeuksistaan, kyyhkysistään ja
pergamenttikirjeistään, tahtoi kuningaskin toisten tavoin tehdä
uhrauksia ja hävitti kaikki metsästyspäällikköjen toimet, mutta hän
metsästi itse yhtäkaikki.

Kun Flandrian rykmentin herrat söisivät henkikaartin herrojen kanssa,
olisi kuningas jokapäiväisen tapansa mukaan metsästämässä, ja ateria
olisi lopetettu silloin, kun hän palaisi kotiin.

Tämä asia koski niin vähän häntä, ja hän välitti itse siitä niin
vähän, että päätettiin Versaillesissa pyytää kuningattarelta lupaa
saada pitää juhla palatsissa.

Kuningattaren mielestä ei ollut mitään syytä kieltää
vieraanvaraisuutta flandrialaisilta sotilailta. Hän luovutti
näytäntösalin ja salli, että tänä päivänä rakennettaisiin sinne
irtopermanto suuremman tilan valmistamiseksi sotilaille ja heidän
vierailleen.

Kun kuningatar osoittaa vieraanvaraisuutta ranskalaisille
aatelismiehille, osoittaa hän sitä täydellisesti. Ruokasali oli
siis saatu kuntoon; puuttui vain salonki. Kuningatar luovutti
Herkules-salin.

Torstaina lokakuun ensimmäisenä päivänä, niinkuin olemme jo
maininneet, pidettiin nämä pidot, jotka historiassa perin selvästi
todistavat, kuinka ajattelematon tai sokea kuningasvalta oli.

Kuningas oli metsästämässä. Kuningatar oli sulkeutunut huoneeseensa
alakuloisena ja mietteissään. Hän oli päättänyt olla kuuntelematta
ainoatakaan lasien kilahdusta tai ainoatakaan ääntä.

Hänen poikansa oli hänellä sylissään, Andrée hänen lähellään. Kaksi
naista teki huoneen nurkassa työtä. Siinä oli hänen ympäristönsä.

Vähitellen saapui linnaan häikäiseviä, sulkatöyhtöisiä,
kiiltäväaseisia upseereita. Hevoset hirnuivat tallien luona, torvet
soivat, Flandrian rykmentin ja henkikaartin soittokunnat täyttivät
ilman sävelillä.

Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka
epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa
että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn
tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.

Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan
ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.

Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan
ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet
vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten
kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.

Tuotiin toinen ruokalaji.

Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme
tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin
ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa
hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.

Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka
terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän
rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella
pauhulla juhlittiin.

Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli
unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti
juotavaksi kansakunnan maljan.

Kuului mutinaa ja sitten pitkäaikainen huuto.

"Ei, ei!" vastasivat kaikki läsnäolevat yhtaikaa.

Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa,
virta oikean vauhtinsa.

On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli
vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka
tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan
voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta
kostaa sen.

Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta
seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut
puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset,
kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.

Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin
sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä.
Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli
todellakin veljeytymisen juhla.

Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin
paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista
säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia
kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se
oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se
olisi antanut kuninkaalle varmuutta.

Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät
ottaneet juhlaan osaa!

Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat
Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä
olivat nähneet.

Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis
uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis
toivoa.

Kuningatar loi synkän katseen ympärilleen.

Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin,
rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan,
missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa
yksinvaltiutta.

"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä
yksinäni."

"Dauphinin kanssa", sanoivat muutamat ajattelemattomat, jotka eniten
pyysivät häntä lähtemään.

"Madame, madame", kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa; "jääkää tänne,
minä pyytämällä pyydän, jääkää."

Hän kääntyi; se oli Charny.

"Mitä", sanoi kuningatar, "ettekö te olekaan noiden urhoollisten
miesten seurassa?"

"Olen tullut sieltä, madame. Siellä vallitsee sellainen intoilu, että
se voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää teidän majesteettianne."

Marie-Antoinettella oli oikkujensa päivä. Tänään hänen teki mieli
toimia päinvastoin kuin Charny toivoi.

Hän katsoi kreiviin halveksivasti ja aikoi vastata hänelle
pisteliäästi, kun Charny teki kunnioittavasti estävän liikkeen sanoen:

"Minä rukoilen, madame, odottakaahan edes kuninkaan neuvoa."

Hän luuli siten voittavansa aikaa.

"Kuningas! Kuningas!" huusivat monet yhtaikaa. "Kuningas palaa
metsästysretkeltä."

Se oli totta.

Marie-Antoinette nousi, riensi kuningasta vastaan, jolla vielä on
saappaat jalassa ja vaatteet pölyssä.

"Monsieur", sanoi hän, "tuolla vietetään juhlaa, joka on Ranskan
kuninkaan arvon mukainen. Tulkaa! Tulkaa!"

Ja hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan
katsomattakaan Charnyn puoleen, joka raivoissaan tarttui rintaansa
niin että kynnet repivät siihen naarmuja.

Taluttaen vasemmalla kädellään poikaansa kuningatar astui portaita
alas. Edellä meni suuri lauma hovilaisia, jouduttaen hänen
astuntaansa. Hän saapui oopperasalin ovelle sinä hetkenä, jona lasit
oli täytetty kahdennenkymmenennen kerran ja ne tyhjennettiin huutaen:
eläköön kuningas ja kuningatar!




XVIII

HENKIKAARTIN JUHLA


Sinä hetkenä, jona kuningatar kuninkaan ja poikansa kanssa saapui
oopperan permannolle, kaikui niin väkevä huuto yltympäri kuin miina
olisi räjähtänyt. Huumaantuneet sotilaat, kiihoittuneet upseerit
nostivat hattujaan ja miekkojaan huutaen: Eläköön kuningas! eläköön
kuningatar! eläköön dauphin!

Soittokunta alkoi soittaa: _Oi Rikhard, kuninkaani!_

Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne
kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti
juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.

Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa.
Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin
tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä,
jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli
suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään
kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.

Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä,
nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli
toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät
silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki,
mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.

Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin
lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.

Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta
liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.

Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä
kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.

Charny vavahti, ojensi käsivartensa ja oli huutamaisillaan.

Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar
ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi,
itävaltalainen, vihollisen tunnus.

Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se
oli petosta.

Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota,
olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille
mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät
sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.

Ja silloin huumaus kävi niin suureksi, että peläten tukehtuvansa
suudelmiin ja joutuvansa niiden tallattaviksi, jotka polvistuivat
heidän eteensä, Flandrian rykmentin ylhäisten vieraitten täytyi
poistua omiin huoneisiinsa.

Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle
ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu
olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!

Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta
kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin
paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:

    "Ei armaalleen sais huolta tuottaa!"

Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin
poistuivat.

Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja
muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.

Monsieur Perceval, d'Estaingin ajutantti, viittasi soittamaan
hyökkäysmerkin.

Hyökkäys ketä vastaan? Poissaolevaa vihollista vastaan!

Kansaa vastaan.

Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti
Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat
kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.

Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin
kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin
peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.

Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri.
Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei ole
oikeastaan mikään risti.

Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa,
kansallista kokardia kirotessa.

Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen
laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien
räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla,
ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.

Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta
kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen
oli tallattu maahan.

Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista
uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli
saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.

Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta
ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut
sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän
oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin,
alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn,
ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin
upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen
keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos
olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny,
kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan
kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.

Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän
kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin
suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.

"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan
joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen
ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten
sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."

Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa
toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että
Charny oli jäänyt kauas hänestä.

Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen
virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi
tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat
sanat: "Saamme nähdä huomenna."

Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat
käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa
ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.

"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt
palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja
sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä
sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia
uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan
nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen
johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi,
kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi
raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan
kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla.
Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön
kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai
inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken
tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa,
minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta
jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen
määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin
olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni.
Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki
vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme
nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo
likainen virta kohota."

Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas
unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava
päivä kävisi.

Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä.
Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut
lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen
majesteettiansa.

Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät
hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan
moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa
kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä,
saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat
suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen
aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan
otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi,
soimaukseksi.

Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan
suuri väenpaljous.

Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli
vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen
kanssa oltiin tekemisissä.

Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat
panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar
kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat
asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he
eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista
kaikuvat viralliset sanat.

Vastavallankumouksen koko edesvastuu oli siis nyt kuningattaren
niskoilla.

Hän saattoi kuitenkin vielä väistää edesvastuun, estää onnettomuuden.
Mutta hän, ylpeän rotunsa ylpeimpänä jäsenenä, loi kirkkaan
loistavan, varman katseen ympärilleen, ystäviinsä ja vihamiehiinsä ja
kääntyi seuraavin sanoin kansalliskaartin upseerien puoleen:

"Hyvät herrat", sanoi hän, "olen hyvin onnellinen saadessani
lahjoittaa teille tämän lipun. Kansakunnan ja armeijan tulee rakastaa
kuningasta yhtä paljon kuin minä rakastan kansakuntaa ja armeijaa.
_Olen ollut ihastuksissani eilispäivästä_."

Kuningattaren lausuessa nämä sanat kirkkaalla äänellä, kuului
joukosta mutinaa ja voimakas kättentaputus paukahti sotilaitten
riveistä.

"Hän kannattaa meitä", ajattelivat toiset.

"Hän pettää meidät", miettivät toiset.

Siis teille, kuningatarparka, ei tuo lokakuun ensimmäisen päivän ilta
ollutkaan mitään odottamatonta. Siis, te, onneton kuningatar, ette
paheksinut eilistä päivää, ette sitä kadu.

Sensijaan että olisitte sitä katunut, olittekin siitä ihastunut!

Charny, joka seisoi eräässä ryhmässä, kuuli suureksi surukseen tämän
hyväksymisen, vieläpä henkikaartin juominkien ylistämisenkin.

Kääntäessään silmänsä joukon puoleen, kuningatar kohtasi nuoren
miehen katseen, ja hän tarkasti rakastettunsa ilmeitä nähdäkseen,
minkä vaikutuksen hän oli puheellaan tehnyt.

"Ehkä olenkin urhoollinen?" tahtoi hän sanoa.

"Madame, pikemmin olette hullu kuin urhoollinen", vastasi kreivin
tuskan synkistämä ilme.




XIX

NAISET SEKAANTUVAT ASIAAN


Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan.
Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki
kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi
miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja
kurisevia vatsojaan.

Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes
kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin
leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.

Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset
politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen
sortumisen, säälistä hymyilemään.

Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä
ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta
materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele
hurjemmin kuin päivällistä syömättä.

Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä
olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.

Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana
Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi
ajatellut Corbeilia?

Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden
nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä
kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se
kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista
ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten
ikkunaruutuja vasten.

Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat
Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa
kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.

Mutta naiset eivät tähän asti ole vielä tehneet muuta kuin kärsineet
kolminkertaisesti: Lapsensa puolesta, joka itkee ja on kärsimätön,
koska se ei tunne nälän syytä, ja joka sanoo: Miksi et anna minulle,
leipää? Miehensä puolesta, joka synkkänä ja vaiteliaana lähtee
aamulla kotoa palatakseen illalla vielä synkempänä ja vaiteliaampana.
Lopuksi omasta puolestaan, ajatellen kaikkia perheellisiä ja
äidillisiä kärsimyksiään. Mutta nyt naiset tahtovat päästä kostamaan,
palvella isänmaata omalla tavallaan.

Naisethan olivat saaneet aikaan lokakuun ensimmäisen päivän
Versaillesissa. Naisten vuoro oli panna toimeen lokakuun viides
päivä Pariisissa. Gilbert ja Billot olivat Palais-Royalissa Foyn
kahvilassa. Siellä tehtiin päätöksiä. Äkkiä kahvilan ovi aukeni;
muuan nainen syöksyi sisään kauhuissaan. Hän ilmoitti nähneensä
miehiä valkoisine ja mustine kokardeilleen, jotka olivat tulleet
Versaillesista Pariisiin. Hän puhui yleisestä vaarasta.

Muistammehan, mitä Charny oli sanonut kuningattarelle:

"Madame, silloin on syytä pelätä, kun naiset sekaantuvat asiaan."

Se oli Gilbertinkin mielipide.

Nähdessään siis naisten sekaantuvan asiaan hän kääntyi Billotin
puoleen ja sanoi vain tämän sanan:

"Kaupungintalolle!"

Sen keskustelun jälkeen, joka oli ollut Billotin, Gilbertin ja Pitoun
välillä ja jonka seurauksena oli Pitoun paluu pienen Sébastien
Gilbertin seurassa Villers-Cotteretsiin, Billot totteli jokaista
Gilbertin viittausta ja sanaa, sillä hän ymmärsi olevansa voima,
Gilbertin edustaessa järkeä.

Molemmat riensivät kahvilasta, menivät Palais-Royalin puiston
poikki, sitten Fontaines-pihan halki Saint-Honoré-kadulle. Hallien
kohdalla he näkivät nuoren tytön, joka pärryttäen rumpua tuli
Bourdonnais-kadulta. Gilbert pysähtyi ihmeissään.

"Mitä tämä tietää?" kysyi hän.

"Näettehän itse, tohtori", sanoi Billot: "nuori tyttö pärryttää
rumpua jokseenkin hyvin."

"Hän on kai kadottanut jonkun ruuvin", sanoi eräs ohikulkija.

"Hän on hyvin kalpea", sanoi Billot.

"Kysykää häneltä, mitä hän tahtoo", lausui Gilbert.

"Kaunis tyttö", sanoi Billot, "miksi noin soitatte rumpua?"

"Minun on nälkä!" vastasi nuori tyttö heikolla ja kimakalla äänellä.
Ja hän jatkoi matkaansa soittaen rumpuaan.

Gilbert oli kuullut vastauksen.

"Tämä alkaa näyttää peloittavalta", sanoi hän.

Ja hän katsoi tarkemmin naisia, jotka seurasivat rumpua lyövää
tyttöä. He olivat laihoja, horjuvia, epätoivoisen näköisiä.

Näiden naisten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet syöneet
kolmeenkymmeneen tuntiin. Ja sieltä kuului toisinaan huuto, joka
uhkasi heikkoudellaankin, sillä tämän huudon saattoi kuulla tulevan
nälkiintyneistä suista.

"Versaillesiin!" huusivat he, "Versaillesiin!"

Ja matkallaan he viittasivat kaikille vastaan tuleville naisille, ja
kaikille, jotka he näkivät ikkunoissa.

Vaunut ajoivat ohitse; niissä istui _kaksi vallasnaista_, jotka
pistivät päänsä vaunujen ikkunasta ja alkoivat nauraa.

Rummuttajan kulkue pysähtyi. Parikymmentä naista hyökkäsi vaunujen
ovelle, pakotti naiset astumaan kadulle ja liittymään heidän
joukkoonsa. Kun he vastustelivat ja estelivät, sai pari kovaa
korvapuustia heidät heti tottelemaan.

Näiden naisten jäljestä, jotka etenivät hitaasti, sillä he kokosivat
joukkoa pitkin matkaa, asteli mies molemmat kädet housuntaskuissa.

Tämä laihan ja kalpean näköinen, pitkä ja hoikka mies oli puettu
teräsharmaaseen takkiin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Päässään
hänellä oli pieni kolmikulmainen hattu, joka oli hiukan viistossa
otsalla. Pitkä miekka kalisi hänen laihoja, mutta voimakkaita
sääriään vasten.

"Minähän tunnen tuon miehen", sanoi Billot; "olen nähnyt hänet
kaikissa kahakoissa."

"Se on vahtimestari Maillard", sanoi Gilbert.

"Niin onkin, sama, joka minun jäljestäni astui lautaa pitkin
Bastiljiin. Hän oli minua taitavampi, ei pudonnut vallihautaan."

Maillard katosi naisten keralla kadunkulman taakse.

Billotin teki mieli seurata Maillardia, mutta Gilbert vei hänet
mukanaan kaupungintalolle.

Hän oli varma siitä, että sinne jokainen kapina lopulta päättyisi,
pankootpa sen toimeen miehet tai naiset. Hän ei seurannut virran
rantaa, vaan meni suoraan sen suulle.

Kaupungintalolla tiedettiin, mitä Pariisissa tapahtui. Mutta siitä
ei suuriakaan välitetty. Mitä välittikään hidasverinen Bailly ja
aristokraattinen Lafayette siitä että nainen oli ryhtynyt rumpua
pärryttämään! Sehän oli vain liian varhaista karnevaalia, ei mitään
muuta.

Mutta kun tämän rummuttavan tytön jäljestä näkyi saapuvan kaksi
tai kolmetuhatta naista, kun joka hetki suurenevan joukon rinnalla
näki astelevan yhtä suuren joukon miehiä, jotka hymyilivät synkästi
ja pitivät kamalia aseitaan lepoasennossa; kun käsitti, että nämä
miehet hymyilivät edeltäpäin kaikelle sille pahalle, mitä nämä
naiset saisivat aikaan ja mitä oli sitä vaikeampi korjata, koska
järjestysvalta ei ryhtyisi mihinkään, ennenkuin tämä paha olisi
tehty eikä laki jälkeenpäin sitä rankaisisi, alettiin ymmärtää
tilanteen vakavuus. He hymyilivät sen vuoksi, että mielellään näkivät
yhteiskunnan vaarattomamman puolen tekevän sen, mitä he eivät olleet
uskaltaneet tehdä.

Puolen tunnin päästä oli kymmenentuhatta naista kokoontunut
Grève-torille. He alkoivat neuvotella, kädet kupeilla, huomattuaan
olevansa kylliksi taajalukuisina koolla.

Neuvottelu ei ollut rauhallinen. Neuvottelijat olivat pääasiassa
porttivahteja, hallimyyjättäriä ja yleisiä naisia. Monet heistä
olivat kuningasmielisiä, ja sensijaan, että olisivat tehneet
pahaa kuninkaalle tai kuningattarelle, he olisivat olleet valmiit
kuolemaan heidän puolestaan. Tämän oudon väittelyn kohu kuului
Notre-Damen hiljaisille torneille asti, jotka nähtyään hyvin paljon
valmistautuivat näkemään vieläkin erikoisempaa.

Neuvottelun tulos oli seuraava: "Kärventäkäämme kaupungintaloa, missä
kirjoitellaan paljon papereita, joilla estetään meitä joka päivä
syömästä."

Juuri sinä hetkenä tuomittiin kaupungintalossa leipuria, joka oli
myynyt väärin punnitsemaansa leipää.

Ymmärtäähän, että mitä kalliimpaa leipä on, sitä parempi on käyttää
tällaisia keinoja, mutta mitä tuottavampi on sellainen keino, sitä
vaarallisempi se myös on. Seurauksena olikin, että lyhtytolpan luona
muutamat odottivat vanhan tottumuksen mukaan uusi köysi kädessään
leipuria.

Kaupungintalon vartiosto koetti pelastaa onnetonta ja käytti kaikki
keinonsa. Mutta olemmehan nähneet, että viime aikoina ei tällaisesta
ihmisystävällisestä auttamisesta ollut mitään hyötyä.

Naiset hyökkäsivät vartioston kimppuun, hajoittivat sen, tunkeutuivat
kaupungintaloon ja alkoivat ryöstää.

He tahtoivat heittää Seine-virtaan kaikki, mitä löysivät, ja polttaa
torilla sen, mitä eivät voineet kuljettaa pois. Siis miehet veteen ja
talo tuleen! Siinä oli paljon tehtävää. Kaupungintalossa oli paljon
kaikenlaista. Siellä oli ensiksikin 300 valitsijaa. Siellä olivat
apulaiset. Siellä olivat pormestarit.

"Kestää kauan, ennenkuin ennätämme ne kaikki heittää veteen", sanoi
muuan järkevä nainen, jolla oli kiire.

"Eipä silti, etteivät he sitä ansaitsisi", sanoi toinen.

"Mutta meillä ei ole siihen aikaa."

"Polttakaamme siis kaikki", sanoi eräs; "se on selvintä."

Etsittiin sytykkeitä, pyydettiin tulta. Ja tätä odotellessa, jotta
aika ei menisi hukkaan, hirtettiin huvin vuoksi muuan apotti, apotti
Lefèvre Ormessonista.

Kaikeksi onneksi harmaapukuinen mies oli saapuvilla. Hän leikkasi
nuoran poikki, apotti putosi seitsemäntoista jalan korkeudesta,
nyrjäytti jalkansa ja poistui ontuen kaikkien raivottarien nauraessa.

Apotti pääsi näin rauhallisesti poistumaan siksi, että soihdut oli
sytytetty, että sytyttäjillä oli jo soihdut käsissään, että he jo
lähensivät niitä arkistoon ja että kymmenen minuutin päästä kaikki
olisi tulessa.

Äkkiä harmaapukuinen mies syöksyi esiin ja riisti kekäleet sekä
soihdut naisten käsistä. Naiset vastustelivat, hän löi näitä
soihduilla, ja tulen syttyessä hameisiin hän sammutti liekin, joka jo
oli syttynyt papereihin.

Kuka olikaan tuo mies, joka tällä tavalla vastusti kymmenentuhannen
raivoisan olennon tahtoa?

Miksi he sallivat tämän miehen komennella? Apotti Lefèvre hirtettiin
puoliksi; tämä mies kaiketi hirtettäisiin kokonaan, koska hän ei
silloin olisi itse sitä estämässä.

Tämän jälkeen kuului hirveä huuto, joka uhkasi häntä kuolemalla. Ja
uhkaukseen liittyi teko. Naiset ympäröivät harmaapukuisen miehen
heittäen hänen kaulaansa köyden.

Mutta Billot oli juossut avuksi. Hän aikoi tehdä Maillardille saman
palveluksen, jonka tämä oli tehnyt apotille.

Hän tarttui köyteen, ja leikkasi sen parista kolmesta kohdasta poikki
hyvin terävällä puukolla, jota nyt käytettiin köyden katkomiseen,
mutta joka äärimmäisessä tilassa voisi väkevän käden pitelemänä
tehdä muutakin. Ja leikatessaan köyden niin moneksi kappaleeksi kuin
suinkin Billot huusi:

"Onnettomat, ettekö tunne yhtä Bastiljin valloittajista! Hän on sama,
joka lautaa myöten meni noutamaan antautumispaperia minun jouduttuani
vallihautaan rämpimään? Ettekö tunne herra Maillardia?"

Kuullessaan tämän tutun ja pelätyn nimen, kaikki naiset pysähtyivät,
katsoivat toisiinsa ja pyyhkivät otsaansa.

Olihan työ ollut raskasta, ja vaikka nyt oli lokakuu, sai hikoilla
sitä tehdessään.

"Bastiljin valloittaja! Vieläpä herra Maillard, Châteletîn
vahtimestari! Eläköön herra Maillard!"

Uhkaukset muuttuvat hyväilyksi. He syleilevät Maillardia ja huutavat:
eläköön Maillard!

Maillard puristaa Billotin kättä ja katsoo häneen. Kädenpuristus
merkitsee: Me olemme ystäviä! Katse merkitsee: Jos joskus tarvitsette
minua, niin luottakaa minuun!

Maillard on taas saanut tavattoman suuren vaikutusvallan näihin
naisiin, ja se johtuu siitä, että naiset tietävät varsin hyvin
Maillardilla olevan pikku syntejä heille anteeksiannettavana.

Mutta Maillard on vanha kansanmeren purjehtija. Hän tuntee tämän
esikaupunkien meren, joka yhden puuskan vaikutuksesta nousee ja yhden
sanan vaikutuksesta tyyntyy. Hän tietää, millä tavoin on ihmismeren
aalloille puhuttava, kun vain annetaan tilaisuus puhua.

Nyt juuri onkin sopiva puhumisen hetki. Kaikki vaikeneva Maillardin
ympärillä.

Maillard ei tahdo, että pariisilaiset hävittävät valtuuston, koska se
on ainoa valta, joka heitä suojelee. Hän ei tahdo, että hävitetään
siviililuettelot, koska ne ovat ainoita, jotka todistavat, etteivät
heidän lapsensa ole äpäriä.

Maillardin erikoinen, pureva, leikillinen puhe vaikuttaa.

Ei ketään tapeta, ei mitään polteta. Mutta Versaillesiin he tahtovat
mennä.

Siellä on pahan alku, siellä tanssitaan samaan aikaan, kun
Pariisissa nähdään nälkää. Versailleshan nielee kaikki. Pariisilta
puuttuu viljaa ja jauhoja, sillä vilja menee Corbeilista suoraan
Versaillesiin Pariisissa pysähtymättä.

Niin ei olisi asianlaita, jos _leipuri, leipurin vaimo_ ja _pikku
oppipoika_ olisivat Pariisissa. Näillä nimillä tarkoitetaan
kuningasta, kuningatarta ja dauphinia, luonnollisia kansan leivän
jakajia.

Siis mennään Versaillesiin.

Koska naiset ovat järjestyneet joukoksi, koska heillä on pyssyjä,
kanuunia ja ruutia ja niillä, joilla ei ole pyssyjä eikä ruutia, on
peitsiä ja heinähankoja, pitää nyt saada kenraali.

Miksi he eivät saisi? Onhan kansalliskaartillakin.

Lafayette on miesten kenraali. Maillardista tulee naisten kenraali.

Lafayette komentaa laiskoja krenatöörejä, jotka näyttävät
reserviläisiltä: niin vähän he toimivat silloin, kuin olisi paljon
tehtävää. Maillard sensijaan saa komennettavakseen toimivan armeijan.

Hymyilemättä, silmää räpäyttämättä Maillard suostuu. Hän on Pariisin
naisten ylikenraali.

Taistelusta ei tule pitkä, mutta ratkaiseva.




XX

MAILLARD KENRAALINA


Maillardilla oli todellakin komennettavanaan armeija.

Sillä oli kanuunia, joissa kyllä ei ollut lavetteja eikä pyöriä,
mutta ne oli pantu rattaille. Sillä oli pyssyjä; monesta puuttui
kyllä liipaisin tai hana, mutta kaikissa oli pistin. Sillä oli suuri
määrä kaikenlaisia kömpelöitä aseita, mutta ne olivat sittenkin
aseita. Sillä oli ruutia nenäliinoissa, päähineissä ja taskuissa,
ja keskellä tätä elävää ruutikellaria kulkivat kanuunansytyttäjät
palavine sytyttimineen.

On suoranainen ihme, ettei koko armeija tällä merkillisellä
matkallaan räjähtänyt ilmaan.

Maillard arvosteli yhdellä silmäyksellä armeijansa ominaisuuksia.
Hän huomasi, että ainoa, mitä hän voi tehdä, oli estää sitä jäämästä
paikalleen Pariisiin, johdattaa se Versaillesiin ja sinne tultuaan
estää se paha, mitä se voisi saada aikaan.

Tämä tehtävä on vaikea, sankarillinen, mutta Maillard toteuttaa sen.

Hän siis menee torille ja ottaa nuoren tytön kaulaan ripustetun
rummun.

Nälkään kuolemaisillaan nuori tyttö ei jaksa sitä enää kantaa. Hän
antaa rummun, horjuu pitkin seinäviertä ja vaipuu maahan, pää kiveä
vasten. Surullinen päänalainen... nälän päänalainen...

Maillard kysyy tämän naisen nimeä. Hänen nimensä on Madeleine
Chambry. Hän on veistellyt puuesineitä kirkkoja varten. Mutta kuka
nyt ajatteleekaan lahjoittaa kirkoille kauniita tuoleja, kauniita
kuvapatsaita, kauniita korkokuvia, 15. vuosisadan mestariteoksia?

Nälkään kuolemaisillaan hän meni kukkakauppiaaksi Palais-Royaliin.
Mutta kuka ostaa kukkia, kun ei ole rahaa, millä ostaa leipää? Kukat,
kauniit tähdet rauhan ja runsauden taivaalla kuolevat myrskyjen ja
vallankumousten tuulissa.

Kun hän ei enää voinut veistää puusta hedelmiä eikä myydä ruusuja,
jasmineja ja liljoja, tarttui hän rumpuun ja pärrytti nälän kamalan
merkkisoiton.

Hänet on vietävä Versaillesiin, sillä hänhän on koonnut tämän
surullisen lähetystön, mutta kun hän on liian heikko kävelläkseen,
kuljetetaan hänet sinne rattailla.

Versaillesiin tultua pyydetään, että hän pääsee kahdentoista muun
naisen kanssa palatsiin. Siellä hänen on esiinnyttävä puhujana, hänen
on nälkiintyneenä kuninkaalle puhuttava nälkiintyneitten puolesta.

Kaikki taputtavat käsiään kuultuaan Maillardin ehdotuksen.

Tällä tavalla Maillard muutamalla lauseella on jo muuttanut
vihamieliset aikeet toisiksi.

Ei kukaan tiennyt, miksi mennään Versaillesiin, ei kukaan tiennyt,
mitä siellä tehdään.

Nyt se tiedetään: mennään Versaillesiin, jotta kahdentoista naisen
suuruinen lähetystö, ja sen etunenässä Madeleine Chambry rukoilisi
kuningasta _nälän nimessä_ armahtamaan kansaansa.

Noin seitsemäntuhatta naista on koolla. He lähtevät matkalle,
kulkevat pitkin rantakatuja.

Mutta Tuilerien kohdalle tultua kuuluu hirveää huutoa.

Maillard nousee pengermälle nähdäkseen paremmin joukkonsa.

"Mitä te tahdotte?" kysyy hän.

"Me tahdomme mennä Tuileriein läpi."

"Se on mahdotonta", sanoo Maillard.

"Ja miksi se on mahdotonta?" huutaa seitsemäntuhatta ääntä.

"Siksi, että Tuilerie on kuninkaan talo ja hänen puutarhansa, siksi,
että kuninkaan luvatta meneminen puutarhan poikki on kuninkaan
loukkaamista, siksi, että loukkaamalla kuninkaan persoonaa loukataan
meidän kaikkien vapautta."

"Pyytäkää siis lupaa vartijalta", sanovat naiset.

Maillard menee vartijan luo kolmikolkkainen hattu kädessään.

"Hyvä ystävä", sanoo hän, "sallitteko näiden naisten mennä Tuileriein
läpi? Me menemme vain käytävää pitkin eikä mitään vahinkoa tehdä
istutuksille eikä kukille."

Vastaukseksi paljastaa vartija pitkän miekkansa ja hyökkää Maillardia
kohden. Maillard vetää omansa, joka on jalkaa lyhyempi. Tällä välin
eräs nainen lähestyy vartijaa ja iskemällä häntä luudanvarrella
päähän kaataa hänet Maillardin jalkoihin.

Maillard pistää oman miekkansa tuppeen, ottaa vartijan miekan
kainaloonsa ja eräältä naiselta pyssyn toiseen kainaloonsa, sieppaa
taistelun aikana pudonneen hattunsa ja lähtee Tuileriein läpi, missä
hänen lupauksensa mukaisesti ei tehty mitään vahinkoa.

Antakaamme heidän jatkaa matkaansa Cours-la-Reinen kautta Sèvresia
kohden, missä he jakaantuvat kahteen joukkueeseen, ja katsokaamme,
mitä tapahtui Pariisissa.

Nämä seitsemäntuhatta naista eivät olleet turhaan hukuttamaisillaan
valitsijoita, hirttämäisillään apotti Lefèvreä ja Maillardia, ja
polttamaisillaan kaupungintaloa, saamatta aikaan jonkinlaista hälinää.

Kuultuaan melun, joka ulottui kaupungin kaukaisimpiin osiin,
riensi Lafayette paikalle. Hän piti Mars-kentällä jonkinmoista
sotilastarkastusta. Kello kahdeksasta asti aamulla hän oli ollut
hevosen selässä. Hän saapui kaupungintalolle puolenpäivän aikaan.

Aikakauden pilapiirtäjät kuvasivat Lafayetten kentauriksi. Ruumiina
oli hänen valkoinen hevosensa, josta hänet tunnettiin. Pää oli
kansalliskaartin päällikön pää.

Vallankumouksen alettua Lafayette puhui hevosen selästä, söi hevosen
selässä, komensi hevosen selässä. Toisinaan hän sattui nukkumaankin
hevosen selässä. Kun hänen siis joskus onnistui päästä vuoteeseen
nukkumaan, nukkui hän hyvin.

Kun Lafayette tuli Pelletier-rantakadulle, pidätti hänet mies, joka
ratsasti oivallisella kilpa-ajohevosella.

Tämä mies oli Gilbert. Hän meni Versaillesiin ilmoittamaan
kuninkaalle uhkaavasta vaarasta ja asettumaan hänen käytettäväkseen.

Parilla sanalla hän kertoi kaikki Lafayettelle. Sitten kumpikin
jatkoi matkaansa, Lafayette kaupungintaloa, Gilbert Versaillesia
kohden. Naisten marssiessa virran oikeaa rantaa hän ratsasti pitkin
vasenta.

Kaupungintalon tori, josta naiset olivat poistuneet, oli nyt tullut
täyteen miehiä. Nämä olivat kansalliskaartilaisia, palkattuja tai
palkkaamattomia, pääasiassa entisen ranskalaisen kaartin miehiä. He
olivat menneet kansan riveihin ja siten kadottaneet kuninkaan kaartin
etuoikeudet, jotka henkikaarti ja sveitsiläiset olivat perineet.

Naisten melun sijaan oli tullut hätäkellon soitto ja yleinen
kokoontuminen.

Lafayette meni tämän joukon halki, nousi ratsun selästä portaiden
juurella ja välittämättä kättentaputuksista ja uhkaavista huudoista,
jotka hänen ilmestyessään kaikuivat, ryhtyi sanelemaan kirjettä
kuninkaalle, kertoakseen aamulla tapahtuneesta kapinasta.

Hän oli päässyt kirjeen kuudenteen riviin, kun huoneen ovi aukeni
äkkiä. Lafayette kohotti katseensa. Krenatöörien lähetystö pyysi
päästä kenraalin puheille.

Lafayette viittasi lähetystöä astumaan sisään, ja se tulikin. Puhetta
pitämään valittu krenatööri astui pöydän luo.

"Kenraali", sanoi hän varmalla äänellä, "me edustamme kymmentä
krenatöörikomppaniaa. Emme usko teitä petturiksi mutta uskomme, että
hallitus pettää meitä. Jo on aika lopettaa tämä. Emme voi kääntää
painettejamme naisia vastaan, jotka pyytävät leipää. Elintarvekomitea
joko tekee vääryyttä tai on kykenemätön. Olkoon miten tahansa,
muutos on saatava aikaan. Kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy
on Versaillesissa. Kuningas on noudettava Pariisiin, Flandrian
rykmentti ja henkivartiosto pitää hajoittaa, sillä ne ovat polkeneet
jalkoihinsa kansalliskokardin. Jos kuningas on liian heikko kantamaan
kruunua, luopukoon siitä. Me kruunaamme hänen poikansa. Nimitetään
holhoojahallitus ja kaikki käy hyvin."

Lafayette katsoi kummastuneena puhujaan. Hän oli nähnyt
kapinoita, itkenyt murhien tähden, mutta nyt vasta ensi kerran
vallankumouksellinen henkäisy osui suoraan hänen kasvoilleen.

Kun kansa pitää kuninkaan erottamista mahdollisena, kummastuttaa se
Lafayettea, jopa saa aikaan enemmänkin: saattaa hänet ymmälle.

"Mitä", huudahti hän, "aiotteko siis ryhtyä sotaan kuningasta vastaan
ja pakottaa hänet luopumaan kruunustaan?"

"Kenraali", vastasi puhuja, "me rakastamme ja kunnioitamme
kuningasta; ikäväähän olisi, jos hän jättäisi meidät, sillä me
rakastamme häntä paljon. Mutta jos hän meidät jättää niin onhan
meillä dauphin."

"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoi Lafayette, "varokaa mitä teette.
Te kajoatte kruunuun, ja velvollisuuteni kieltää minua sellaista
suvaitsemasta."

"Kenraali", vastasi kansalliskaartilainen, "me olisimme valmiit
uhraamaan viimeisen veripisaramme teidän tähtenne. Mutta kansa on
onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa; meidän pitää
mennä tuomaan kuningas Pariisiin, sillä kansa tahtoo niin."

Lafayette huomaa, että hänen on pantava persoonallisuutensa vaaraan.
Sen välttämättömyyden edestä hän ei koskaan ollut väistynyt.

Hän menee kaupungintalon edessä olevalle torille ja aikoo puhua
kansalle, mutta huudot: _Versaillesiin! Versaillesiin!_ peittävät
hänen äänensä.

Äkkiä kuuluu kovaa melua Vannerie-kadun puolelta. Bailly saapuu nyt
vuorostaan kaupungintaloon.

Kun joukko näkee hänet, kaikuu joka taholta huutoja: Leipää, leipää!
-- Versaillesiin, Versaillesiin!

Kansan keskeen hukkunut Lafayette tuntee, että laine nousee yhä
korkeammalle ja tukehuttaa hänet.

Hän lykkää joukkoa syrjään päästäkseen hevosensa luo niin kiihkeästi
kuin hukkuva ui tarttuakseen kallioon.

Hän pääsee hevosen luo, nousee satulaan ja yrittää ratsastaa
portaiden luo. Mutta tie hänen ja kaupungintalon välillä on tukossa;
ihmismuurit ovat kohonneet eteen.

"Hitto vieköön, kenraali, te jäätte meidän luoksemme!" huutavat
miehet.

Samalla kertaa kaikki huutavat: Versaillesiin! Versaillesiin!

Lafayette epäröi, horjuu. Jos hän menee Versaillesiin, voi hän
epäilemättä siellä auttaa kuningasta, mutta voiko hän hallita koko
tätä joukkoa, joka häntä vaatii Versaillesiin lähtemään? Voiko hän
hillitä tätä tulvaa, joka on riistänyt maan hänen jalkojensa alta ja
jota vastaan hän turhaan taistelee pelastaakseen itsensä?

Äkkiä muuan mies astuu portaita alas, lykkää joukon syrjään, pitää
kädessään kirjettä ja käyttää niin hyvin nyrkkejään ja jalkojaan,
etupäässä kyynärpäitään, että pääsee Lafayetten luo. Tämä mies on
uupumaton Billot.

"Tässä on kirje kolmeltasadalta teille", sanoo hän.

Sillä nimellä mainittiin valitsijoita.

Lafayette ottaa kirjeen, avaa sen ja aikoo lukea sen itsekseen, mutta
kaksikymmentä tuhatta ääntä huutaa yhtaikaa: "Ääneen! Ääneen!"

Lafayetten on siis pakko lukea kirje ääneen. Hän viittaa kaikkia
vaikenemaan. Samassa, kuin ihmeen kautta, seuraa hiljaisuus tätä
tavatonta melua, ja kaikkien kuullen hän lukee seuraavan kirjeen:

"Ottaen varteen olosuhteet ja kansan tahdon sekä ylikenraalin
_esityksestä_, jota emme ole voineet hylätä, valtuutamme täten sekä
määräämme ylikenraalin lähteinään Versaillesiin. Neljä valtuuston
jäsentä seuraa häntä."

Lafayette-parka ei ollut _esittänyt mitään_ valitsijoille, jotka
mielellään siirsivät osan tulevien tapahtumien vastuusta hänen
niskoilleen. Mutta kansa uskoi, että hän todellakin oli _esittänyt_,
ja kun tämä kenraalin esitys vastasi sen omaa tahtoa, huusi se:
Eläköön Lafayette!

Silloin Lafayette kalpeni ja sanoi vuorostaan: Versaillesiin!

Viisitoistatuhatta miestä seurasi häntä. Heidän innostuksensa
ei ollut yhtä meluisa kuin edeltä menneiden naisten, mutta sitä
peloittavampi.

Koko tämä joukko oli matkalla Versaillesiin pyytääkseen kuninkaalta
leivän murusia, jotka olivat pudonneet henkikaartin juhlapöydästä
lokakuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä.




XXI

VERSAILLES


Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtui
Pariisissa.

Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana
päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.

Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut
vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.

Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän
hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan
"Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi
hatussaan.

Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli
pakko tehdä.

Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut
sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka
oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi
hänen kilpailijattarensa sielussa.

Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä
katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko,
pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.

Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona
pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren
hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta,
keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään
Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin
valloittamispäivänä.

Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta
ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun
Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui
luokseen.

"Minne te noin juoksette?" kysyi hän.

"En juossut enää silloin, kun näin teidän majesteettinne", vastasi
Georges; "päinvastoin, minä pysähdyin nöyränä odottamaan sitä
kunniaa, jonka hänen majesteettinsa suo minulle puhuttelemalla minua."

"Ei kai tämä estä teitä vastaamasta minulle, minne aiotte?"

"Madame", vastasi Georges, "olen määrätty seurueeseen.
Hänen majesteettinsa lähtee metsästämään ja tulin kuulemaan
ylimetsästäjältä, missä on kokoontumispaikka."

"Kuningas lähtee siis vielä tänäänkin metsästämään", sanoi kuningatar
katsoen pilviä, jotka vierivät suurina ja mustina, lähestyen
Pariisista päin; "siinä hän ei tee oikein. Ilma näyttää uhkaavalta,
eikö totta, Andrée?"

"Näyttää kyllä, madame", vastasi nuori nainen hajamielisesti.

"Ettekö ole samaa mieltä, monsieur?"

"Olen kyllä, madame, mutta kuningas tahtoo lähteä."

"Tapahtukoon kuninkaan tahto metsässä ja maanteillä", vastasi
kuningatar luontevan hilpeästi, "älköötkä sydänsurut ja valtiolliset
huolet yhdessä pilatko hänen metsästysonneaan."

Sitten hän jatkoi, alentaen ääntään ja Andréen puoleen kääntyen:

"Täytyyhän hänellä olla ainakin tämä huvi."

Ja ääneen hän sanoi Georgesille:

"Voitteko sanoa, missä kuningas aikoo metsästää?"

"Meudonin metsässä, madame."

"Seuratkaa siis häntä ja suojelkaa häntä."

Tänä hetkenä kreivi de Charny oli astunut sisään. Hän hymyili
ystävällisesti Andréelle ja pudistaen päätään rohkeni lausua
kuningattarelle:

"Sen kehoituksen veljeni kyllä muistaa, madame, ei ainoastaan
keskellä kuninkaan huvituksia, vaan keskellä vaarojakin."

Kuullessaan tämän äänen, joka äkkiä sattui korvaan, sillä hän ei
ollut huomannut Charnyn saapumista, kuningatar vavahti ja sanoi
kääntyen hänen puoleensa halveksivan tylysti:

"Olisin ihmetellyt, ellei tuo lause olisi tullut kreivi Olivier de
Charnyn suusta."

"Miksi?" kysyi kreivi kunnioittavasti.

"Sillä se ennustaa pahaa."

Andrée kalpeni nähdessään kreivin kalpenevan. Charny kumarsi
vastaamatta mitään. Sitten hän virkkoi, nähdessään vaimonsa
ihmettelevän näin suurta kärsivällisyyttä:

"Olen hyvin onneton, koska en _enää_ laisinkaan tiedä, miten minun on
puhuttava kuningattarelle loukkaamatta häntä."

Tämä sana _enää_ korostettiin samoin kuin näyttämöllä taitava
näyttelijä korostaa tärkeät sanat.

Kuningattarella oli siksi herkkä kuuloaisti, että hän heti huomasi,
minkä tarkoituksen Charny oli antanut tälle sanalle.

"_Enää_", sanoi hän kiihkeästi; "_enää_, mitä tarkoittaa tuo _enää_?"

"Huomaan jälleen puhuneeni pahasti", lausui Charny vaatimattomasti.

Ja hän loi Andréehen katseen, jonka kuningatar tällä kertaa huomasi.

Marie-Antoinette kalpeni vuorostaan ja sanoi vihaisesti, purren
hampaitaan yhteen:

"Sana on paha silloin, kun tarkoitus on paha."

"Korva on vihamielinen", sanoi Charny, "silloin kun ajatus on
vihamielinen."

Iskettyään tällä tavalla sattuvasti, vaikka ei kunnioittavasti, hän
vaikeni.

"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu
hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.

"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu
valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."

Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen
kanssaan.

Kuningattaren silmäys pidätti hänet. Hän oli huomannut liikkeen.

"Mutta mitä asiaa _teidän miehellänne_ oli minulle?" lausui
kuningatar.

"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan
käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista
kuohuntaa."

"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset
ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he
vielä tahtovat? -- vastatkaa, kreivi de Charny!"

"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä
kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."

"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me
sille voimme?"

"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar
ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika,
jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista
nousivat rukoukset Jumalan luo."

"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä
saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan.
Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen
ullakkohuoneeseen."

"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja
osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin
pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame,
madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"

Kuningatar loi kreiviin leimuavan katseen.

"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko
minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että
puhutte totta."

"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan
jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan
leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään
nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit
katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia
nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen
puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se
onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se
vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."

Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi
polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin
hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen
vapisevan.

"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta
tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."

Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui
askelen taapäin.

"Madame", lausui hän moittivalla äänellä.

Charny lähestyi nopeasti ikkunaa. Hän oli huomannut kaikki, mitä
äsken tapahtui.

"Tuo ratsastaja", sanoi hän katsoen vuoroin kuningattareen ja
Andréehen, "on tohtori Gilbert."

"Se on totta", sanoi kuningatar sellaisella äänellä, ettei Andréekaan
voinut päättää, oliko kuningatar kutsunut hänet ikkunan luo
naisellisella tavalla kostaakseen, niinkuin Marie-Antoinette parka
toisinaan teki, vai siksi, etteivät hänen valvomisesta ja kyynelistä
rasittuneet silmänsä voineet jonkun välimatkan päästä erottaa
henkilöitä, joiden tunteminen oli hänelle tärkeätä.

Jäinen vaitiolo tuli tämän kohtauksen päähenkilöiden kesken. Heidän
katseensa vain yhä kysyivät ja vastasivat.

Gilbert saapui todellakin, tuoden Charnyn aavistamat synkät uutiset.
Vaikka hän olikin nopeasti hypännyt hevosen selästä, vaikka hän
juoksi portaita ylös, vaikka kolmen levottomina odottavan henkilön,
kuningattaren, Andréen ja Charnyn, katseet olivat kääntyneet
portaille vievää ovea kohti, josta tohtorin olisi pitänyt astua
sisään, niin ovi ei auennut.

Nämä kolme ihmistä odottivat silloin tuskan vallassa muutamia
minuutteja.

Äkkiä aukeni vastaisella puolella oleva ovi, ja sisään astui upseeri.

"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert, joka saapui ilmoittamaan
kuninkaalle tärkeitä ja kiireellisiä asioita, pyytää saada kunnian
päästä teidän majesteettinne puheille, koska kuningas tunti sitten on
lähtenyt Meudoniin."

"Pyytäkää häntä astumaan sisään", sanoi kuningatar luoden oveen
kovuuteen asti lujan katseen, Andréen peräytyessä niinkuin hänen
luonnollisimpana turvanaan olisi hänen miehensä ja nojautuessa
kreivin käsivarteen.

Gilbert ilmestyi ovelle.




XXII

LOKAKUUN 5 PÄIVÄ


Gilbert loi silmäyksen kaikkiin niihin henkilöihin, jotka olemme
asettaneet näyttämölle, ja lähestyi kunnioittavasti kuningatarta.

"Salliiko kuningatar", sanoi hän, "korkean puolisonsa poissaollessa
minun ilmoittaa tuomani uutiset?"

"Puhukaa, monsieur", sanoi Marie-Antoinette. "Nähdessäni teidän niin
kiireellisesti saapuvan, olen koonnut kaikki voimani avukseni, sillä
arvaan teidän tuovan pahoja tietoja."

"Olisiko kuningatar pitänyt enemmän siitä, että olisin hänet
yllättänyt? Saatuaan edeltäpäin tiedon, astuu kuningatar terveen
järkensä ja luontaisen varman arvostelukyvyn tukemana vaaraa vastaan,
ja silloin ehkä vaarakin väistyy hänen tieltään."

"Mutta mikä on tuo vaara, monsieur?"

"Madame, seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista on aseistettuna
lähtenyt Pariisista ja saapuu Versaillesiin."

"Seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista!" lausui kuningatar
halveksivan näköisenä.

"Niin, mutta he ovat pysähtyneet matkalla, ja ehkä heitä on tänne
saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."

"Ja mitä varten he tulevat?"

"Heidän on nälkä, madame, ja he saapuvat pyytämään kuninkaalta
leipää."

Kuningatar kääntyi Charnyn puoleen.

"Madame", sanoi kreivi, "se, mitä ennustin, on nyt tapahtunut."

"Mitä on tehtävä?" kysyi kuningatar.

"Kuninkaalle on heti lähetettävä sana", lausui Gilbert.

Kuningatar kääntyi nopeasti.

"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi
saattaisimme hänet vaaraan?"

Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti.
Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta
persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen
ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.

Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan
kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan
kuningatarta ja toisen kuningasta.

Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille.
Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut
ylpeytensä.

"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on
ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu
näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."

"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle?
Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."

"Onko kuningas Meudonin metsässä?"

"On, ja luultavasti on tiet..."

"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin
tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on
syntynyt surmattavaksi."

Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta.
Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään
ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.

Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran
hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua
kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä,
pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti
tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä
puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän
tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.

Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin
kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.

Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt
taivaan uhkaavista merkeistä.

Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen
kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan
edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi
sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.

Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti
aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa
ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden
silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä,
vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia,
joista heitä tultaisiin syyttämään.

Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille,
hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa
tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he
eivät tunteneet.

Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina,
mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan:
siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!

Joka tapauksessa he asettuvat riviin, paljastavat miekkansa ja
odottavat.

Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten.
Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin,
toiset Sèvresin kautta.

Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää ei
Sèvresistä löytynyt.

Kolmekymmentäkaksi naulaa leipää seitsemälletuhannelle ihmiselle!

Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan.
Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard
oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin
ensimmäisten talojen kohdalle.

Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme
varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme:
_Terve, Henrik IV_!"

Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset
alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.

Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen
sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä
muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi
laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia
kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään
tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.

Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa
karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas
kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä
palatsia kohden.

Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.

Mikä kamala näky!

Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset
piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.

Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi
käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit,
ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.

Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.

"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi
kuningatar hänelle.

Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te
tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.

"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.

"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain
yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä
toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."

Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään
portit suljettuina.

Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on
naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan,
että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä
kuninkaan luo.

Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee
Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa
talousrakennusten taholta.

Charny oli tavannut hänet Meudonin metsässä.

"Tekö se olettekin?" sanoi kuningas. "Onko teillä minulle asiaa?"

"On, sire."

"Mitä siis on tapahtunut? Teillä on ollut kovin kiire."

"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista
tullutta naista pyytämässä leipää."

Kuningas kohautti olkapäitään, enemmän säälistä kuin ylenkatseesta.

"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän
tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".

Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan,
mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava,
hän sanoi:

"Lähtekäämme siis Versaillesiin."

Ja hän lähti Versaillesiin.

Hän saapui juuri silloin, kun asetorilta kuului kovaa huutoa.

"Mitä tuo on?" kysyi kuningas.

"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana,
"henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana
Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa
lähetystöä vastaan."

"Mahdotonta!" huudahti kuningas.

"Kuulkaahan, miten ne huutavat, joita surmataan."

"Avatkaa portit!" huusi kuningas. "Minä otan lähetystön vastaan."

"Mutta, sire!" huudahti kuningatar.

"Avatkaa", toisti Ludvig XVI. "Kuninkaitten palatsit ovat
turvapaikkoja."

"Niin kyllä", sanoi kuningatar, "kaikille muille paitsi kuninkaille!"




XXIII

LOKAKUUN 5 PÄIVÄN ILTA


Charny ja Gilbert juoksevat portaita alas.

"Kuninkaan nimessä!" huutaa toinen.

"Kuningattaren nimessä!" huutaa toinen.

Ja molemmat lisäävät:

"Avatkaa portit."

Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen
puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään
on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.

Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen
on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat
toisensa samassa ympäristössä.

Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen,
toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.

Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät
henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat,
rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia,
jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!

"Tilaa, tilaa lähetystölle!" huutaa Gilbert.

Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat
naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.

Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä
kappelin viereisessä salissa.

Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry,
rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.

Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle
kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa
jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:

"Sire, leipää!"

Ja hän kaatuu pyörtyneenä maahan.

"Auttakaa!" huutaa kuningas. "Auttakaa!"

Andrée rientää antamaan kuninkaalle hajusuolapullonsa.

"Madame", sanoo Charny moittivalla äänellä kuningattarelle.

Kuningatar kalpenee ja vetäytyy huoneisiinsa.

"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemme
Rambouilletiin."

Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan
käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää,
huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.

Mutta kuningas estää sen.

"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te
sen ansaitsette."

"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin
antakaa määräys."

"Mikä määräys?" kysyy kuningas.

"Että tuodaan viljaa, jotta nälänhätä taukoo."

"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen
alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."

Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu
yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahtaa kuningas.

"Mitä nyt taas tapahtuu? Menkäähän katsomaan, monsieur Gilbert."

Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui
yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen
laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti
Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti
käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut
vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti
suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi
viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.

Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen
vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.

Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo
hevosensa selästä.

Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin
miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat
rinnakkain ristikon eteen.

Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan
sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.

Tänä hetkenä kuiskaa eräs ääni hiljaa nämä sanat Gilbertille:

"Lafayette saapuu eikä ole täältä enää kuin puolen penikulman päässä."

Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto
saapui, se oli hyvä tieto.

Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu
toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee
täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.

Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on
hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen
suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan
häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.

Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat
syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.

Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen
kappaleeseen.

Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin:
Lafayette saapuu!

Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan
säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.

Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan
mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista
Pariisia kohden.

Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka
Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin
etunenässä.

"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä
yläpuolella säädöksiä.

"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette
hämmästyen.

"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä
eteenpäin. "Saatte itse päättää."

Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen
soidessa Versaillesiin.

Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun
kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.

Hän kääntyy. Se on Andrée.

"Tekö madame de Charny?" sanoo kuningas. "Mitä kuningatar tekee?"

"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia.
Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä
minne tahansa."

"Onko se teidän mielipiteenne, kreivitär de Charny?" kysyi kuningas.

"On sire, jos samalla kertaa menette rajan yli, sillä muuten..."

"Muuten?"

"Muuten on parempi jäädä."

Kuningas pudisti päätänsä.

Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä,
vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.

Hiljaa hän mutisee:

"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"

Sitten hän sanoo kääntyen Andréen puoleen:

"Menkää sanomaan kuningattarelle, että hän lähtisi yksinään."

Viiden minuutin päästä kuningatar saapuu ja asettuu kuninkaan viereen.

"Mitä täällä teette, madame?" -- kysyy Ludvig XVI.

"Tulen kuolemaan kanssanne, monsieur", vastaa kuningatar.

"Nyt hän on todella kaunis!" sanoo Charny itsekseen hiljaa.

Kuningatar vavahtaa; hän on kuullut lauseen.

"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoen
Charnyn puoleen.

Tänä hetkenä kuuluu kansalliskaartin astuntaa palatsin ikkunoiden
alta.

Gilbert tuli nopeasti sisään.

"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse
enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."

Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen
pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä
salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta
mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut
mitään vastausta.

Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten
vaikenemista.

"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä
kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne
käytettävänä."

Kuningatar oli yhä vaiti. Kuningas sanoi vähän ajan päästä:

"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan
luokseni."

Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta
taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.

Hoviherrat jakaantuivat kahteen ryhmään.

Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät
kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.

Kuului yksinäisen miehen astuntaa, ja Lafayette ilmestyi ovelle.

Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren
ryhmästä ääni:

"Toinen Cromwell."

Lafayette hymyili.

"Cromwell ei olisi yksinään tullut Kaarle I:n luokse", sanoi hän.

Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat
viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui
Charnylle:

"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää
mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin.
Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."

Hän jatkoi, kääntyen Lafayetten puoleen:

"Tulkaa, kenraali, tahdon puhella kanssanne."

Ja kun Gilbert astui askelen poistuakseen, sanoi kuningas:

"Te, herra tohtori, ette häiritse. Tulkaa."

Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui
sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.

Kuningatar seurasi heitä katseillaan, ja kun ovi oli suljettu, sanoi
hän:

"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua.
Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"

Hän poistui mennäkseen omiin huoneisiinsa.

Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon
kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.




XXIV

LOKAKUUN 5 JA 6 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ


Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen
asti aamulla.

Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi
vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään
puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.

Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin
kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän
selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa
oli turvallisempaa kuin missään muualla.

Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään
kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.

Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen
lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin
rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat
vartijat vain miekkaa.

Kuningatar lähestyi häntä.

"Tekö se olettekin, parooni!" sanoi hän.

"Minä, madame."

"Aina uskollinen!"

"Olenhan vartiopaikallani."

"Kuka teidät siihen määräsi?"

"Veljeni, madame."

"Ja missä on veljenne?"

"Kuninkaan luona."

"Miksi kuninkaan luona?"

"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus
kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."

"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin
teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."

"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle
suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.

Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen
sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:

"Ja... kreivitär, minne hän on joutunut?"

"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa
itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."

Kuningatar puri huuleensa.

Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina
he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.

"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä
päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte
kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän
huolellisesti suojaa kuningasta."

Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei
levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.

Kuningatar ei voinut olla ojentamatta hänelle kättään.

"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin
häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."

Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren
menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.

Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta
varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli
yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen
kiusallisesti.

Kello kolmen aikaan aamulla oli siis kaikki rauhallista.

Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut
kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä
nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut
kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan,
arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen
niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.

Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki
rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen
rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään
häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.

Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta
vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää
rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he
erehtyvät.

Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka
odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko
kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä
sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.

Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen
salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin,
tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen
äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken
tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa
päämäärän.

Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa
molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen
yöllä.

Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää.
Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.

Tiedämme, kuka johti ensimmäistä ryhmää: Maillard ja Lafayette.

Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta
perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!

Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden
aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet
kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.

Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii
lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen
tehdä verisen työnsä.

Verrière!

Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen
kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset
sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana
näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari
kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään
mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä
muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää
Antoniusta.

Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili
ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun
toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen
hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin
leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen
pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän
huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän
kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä
luovutan teille puheenvuoron."

Kaikki purskahtivat nauruun, ja Danton oli pelastettu. Ainakin sillä
kertaa.

Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä.
Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia
vihamiehiä, naiseksi puettuna.

Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo
molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen
seuraavan säkeen:

    Hän miesnä raukka on ja naisna murhaaja.

Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien
tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin
parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.

"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani
majesteetillisena herttuasta.

Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello
neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme
joukkuetta.

Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden
jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.

Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty.
Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.

Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan.
Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.

Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja
kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella
kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli
laukaisemalla antanut hätämerkin.

Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä
laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin
hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman
kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä
ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin,
siis kuninkaan huoneisiin.

Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin.
Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine
on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina
eteenpäin, painumatta taaksepäin.

Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella,
ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän
oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa
vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä
nousee, huutaa hän kolmannen kerran:

"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää,
mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa
pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko
portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"

"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät
menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."

"Olette hänen majesteettinsa hyviä ystäviä ja julistatte hänelle
sodan."

Tällä kertaa ei kuulunut vastausta... Ei muuta kuin synkkää naurua.

Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää
irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.

Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin
käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä
voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.

Kova isku taittaa peitsen.

Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari.
Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on
vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi
henkikaartilaista tulee.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi de
Charnyn avuksi!"

Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden
yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin
puolin joukkoon.

Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas,
jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.

Etuhuoneen ovi aukenee kolmannen kerran, ja vartija huutaa:

"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset
käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He
rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen
järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.

Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan
penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen
minuuttia.

Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä
tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa
kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä
rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.

Täällä valvoo Georges de Charny.

Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään
vastausta, laukaisee hän.

Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää
kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.

"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen
henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä
siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää,
kiirehtikää!"

Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja
huutaa:

"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar
ennättää nousta ja paeta."

Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä
olevaa miestä.

Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa,
tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.

Kaksi kamarineitiä, Hogué ja Thibault, pukee kiireesti hänen ylleen.

Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi
puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée
tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven
astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.




XXV

AAMU


Eräs mies odotti kuningatarta molempien huoneistojen välillä.

Tämä mies oli Charny. Hän oli pahasti veressä.

"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen
veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"

"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen
ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan
Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen
molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä
Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti
kysymyksen hänen huulilleen.

Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen.
Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen
ajatuksensa.

"Hän tulee", lausui hän. "Olkaa turvassa."

Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki
samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät
vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.

Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä
yhdessä.

Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi
onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:

"Missä on kuningas? Missä on kuningas?"

"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni
teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte
toista."

Samassa kuului suuri huuto viereisestä salista.

Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me
tahdomme hänet kuristaa, hirttää!

Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti
oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi
kattokoristeihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen.
"Me kuolemme kaikki."

Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista
muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen
lapsilleen.

Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen
kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki
kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.

"Pelastettu! Pelastettu!" huudahti kuningatar.

"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja
kuka teidät on pelastanut?"

"Hänen veljensä", vastasi kuningatar.

"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne
niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä
kuitata."

Kuningatar kohtasi Andréen katseen ja käänsi punastuen päänsä
toisaanne.

Hyökkääjät alkoivat iskeä oveen.

"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen
tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat
meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy
saapua apua teidän majesteetillenne."

Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen
esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja,
joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.

Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat
kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa
ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen
polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut
jättää hyökkääjien käsiin.

Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita,
kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.

Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä
painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.

Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun
katon rappausta.

Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua.
Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni
kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta
verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.

Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan
suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja
haavoittuneita.

Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo
kuoleman tulevan, saapui kuningas.

"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään
huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien
taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan
meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä
minuuttia murtaakseen tämän oven."

Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla
huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei
kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei
kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana
kuin kuningaskin.

Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on
sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu
astuu sisään.

Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen,
kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja
uhkaukset loittonivat.

Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen
seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului
säännöllistä sotaväen astuntaa.

"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.

"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi
Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se
olette, ystäväni!"

"Niin minä se olen. Missä ovat kuningas ja kuningatar?"

"He ovat täällä."

"Terveinä ja turvassako?"

"Terveinä ja turvassa."

"Jumalan kiitos! Tohtori Gilbert! Tohtori Gilbert! Tänne päin!"

Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta
kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.

Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren
punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.

"Avatkaa ovet", sanoi kuningas.

Henkikaartilaiset riensivät hajoittamaan barrikadin jätteet.

Silloin kuultiin Lafayetten äänen huutavan:

"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle
kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä,
mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita
surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole
kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."

Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan
heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli
saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.

Billot oli käynyt herättämässä Lafayetten.

Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran Saint
Philippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.

Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.

"Te olette meidät pelastanut", sanoi hän.

Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli.
Mutta eräs upseeri pidätti häntä.

"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua
kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"

"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas
ojentaen hänelle kätensä.

"Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!" huusi Billot. Kuningas
kääntyi.

"Tuon äänen minä tunnen", sanoi hän hymyillen.

"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä.
"Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa
jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti
silmäkulmiaan.

"Niin kyllä", sanoi hän, "varsinkin kun pariisilaiset ovat kovin
herttaisia!"

"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi
sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?

"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että
teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."

Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni
suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.

Kuului valtava, kaikkein suusta lähtenyt huuto:

"Eläköön kuningas!"

Sitten seurasi toinen huuto:

"Kuningas Pariisiin!"

Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne
voittivatkin:

"Kuningatar! Kuningatar!"

Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoin
Charny ja Gilbertkin.

Kuningatar kohotti päänsä.

Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi
lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi
pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren
marmorinvalkoinen käsi.

"Kuningatar, kuningatar!" huusivat äänet yhä kovempaa.

"Kansa tahtoo teidät nähdä, madame", sanoi Lafayette.

"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen
kätensä kuningattaren kaulaan.

Kuningatar katsahti Lafayetteen.

"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.

"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.

Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti,
jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset
äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi
kätensä kuningattarelle sanoen:

"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä
kaikesta."

Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan
näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli
muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.

Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä
voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.

Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat
käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin
suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.

Kuningatar hengähti syvään.

"Kummallinen kansa!" sanoi hän.

Sitten hän äkkiä vavahti.

"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö
aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"

"Kutsukaa tänne yksi heistä", sanoi Lafayette.

"Kreivi de Charny!" huusi kuningatar.

Mutta Charny astui askeleen taapäin. Hän oli arvannut, mistä oli puhe.

Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen
tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut
anteeksiantoakaan.

Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä
pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He
puristivat toistensa kättä.

Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon
muuta katsottavaa.

Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä,
terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:

"Monsieur, tulkaa tänne, minä käsken."

Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette
vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen
kokardinsa ja syleili häntä.

"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta
ääntä.

Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä
uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.

"Kaikki on nyt ohitse", sanoi Lafayette, "ja kaunis ilma on palannut."

Sisään palattuaan hän jatkoi:

"Mutta jotta se ei uudelleen häiriintyisi, sire, on viimeinen uhri
tehtävä."

"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö
niin?"

"Niin, Pariisiin, sire."

"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin
päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."

Sitten hän lausui kuningattarelle:

"Madame, menkää huoneistoonne ja valmistautukaa."

Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin
lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.

Hän riensi kuningattaren edelle.

"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei
teillä ole sinne mitään asiaa."

"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa
rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä
kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen
mielipahaa."

Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen.
Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen
hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät
ummessa.

Äkkiä hän tunsi Charnyn koko ruumiin vapisevan.

"Mikä teidän on?" kysyi hän avaten silmänsä.

Sitten hän äkkiä kirkaisi:

"Ruumis! ruumis!"

"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni",
sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren
huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."

Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli
määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen
totellut.




XXVI

GEOKGES DE CHARNY


Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne
ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu
1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.

Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei
kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.

Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna,
jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule
täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina
oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on
oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat
toisistaan.

Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin
kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan
opettanut ketään valtiomiestä.

Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet
edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen
kolon?

Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä
heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta
saamistaan hirveistä opetuksista.

Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka
kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä.
Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen
mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle,
kulkiessaan turmiotaan kohti.

Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä,
jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän
ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla,
joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata,
seuraavaa:

Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin
univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen
päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja
tuijottaen eteensä.

Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies;
veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli
saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä
rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien
vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.

Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään,
joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä
muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen
varjojen maata kohden."

Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny.
Seisaallaan oleva mies oli Billot.

Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut
Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa
melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu
takaisin paennutta elämää.

"Kylmä, jäykkä; hän on kuollut, ihan kuollut", sanoi hän vihdoin.

Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten
hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin,
että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan
kulmaukseen.

Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan
seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli
heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.

Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä,
mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.

Billot poistui silloin synkästä kolkastaan ja tuli Gilbertin luo.
Hän ei enää kuullut kreivin huutoja, jotka olivat vihloneet hänen
sydäntään.

"Voi, tohtori Gilbert", sanoi hän, "tällaista on todellakin
kansalaissota, ja ennustuksenne käyvät toteen. Mutta kaikki toteutuu
pikemmin kuin uskoinkaan tai itsekään uskoitte. Olen nähnyt noiden
_rikollisten_ tappavan kunnottomia ihmisiä. Nyt näen heidän tappavan
kunnon miehiä. Olen nähnyt, kuinka tapettiin Flesselles, Laynay,
Foulon, Berthier. Koko ruumiini vapisi, ja minä kauhistuin noita
ihmisiä! Ja kuitenkin olivat ne kaikki vain kelvottomia", jatkoi hän.
"Ja silloin te, tohtori Gilbert, eräänä päivänä ennustitte minulle,
että kerran tapetaan kunnollisiakin. Nyt on parooni de Charny
lapettu. Minä en enää vapise, vaan itken. Minä en enää kauhistu
toisia, vaan pelkään itseäni."

"Billot", sanoi Gilbert.

Mutta Billot jatkoi kuulematta häntä:

"Tuossa on nuori miesparka, joka on surmattu. Hän oli sotilas ja
taisteli. Hän ei surmannut, mutta hänet he surmasivat."

Billot huokasi niin raskaasti, että se näytti tulevan koko hänen
olemuksensa sisimmästä.

"Minä tunsin tuon miesparan jo lapsena, näin hänen ajavan
Boursonnesta Villers-Cotteretsiin pienellä harmaalla hevosellaan;
hän toi leipää äitinsä puolesta köyhille. Hän oli kaunis lapsi,
jolla oli verevät kasvot ja suuret siniset silmät. Hän nauroi aina.
Kummallista! Kun olen nähnyt hänet tuossa makaamassa verisenä ja
muodottomana en näe häntä enää ruumiina, vaan aina samana hymyilevänä
lapsena, jonka vasemmalla käsivarrella oli pieni kori ja oikeassa
kädessä kukkaro... Tohtori Gilbert, minä luulen jo tämän riittävän,
eikä mieleni tee nähdä enempää, sillä te olette ennustanut meidän
tulevan viimein siihen, että näen teidänkin kuolevan, ja silloin..."

Gilbert pudisti hiljaa päätänsä. "Billot", sanoi hän, "ole tyyni;
minun aikani ei ole vielä tullut."

"Vaikka ei olisikaan. Mutta minun aikani on tullut, tohtori. Kotona
on viljani pelloilla pilaantunut ja vainiot ovat kylvämättä; minulla
on siellä omaiset, joita rakastan vielä enemmän nyt, kun näen tämän
ruumiin, jota hänen omaisensa surevat."

"Mitä tällä tarkoitatte, rakas Billot? Oletatteko, että minä alan
teitä surkutella?"

"En suinkaan", vastasi Billot vilpittömästi, "mutta kun kärsin,
silloin valitan, ja kun valittamisestani ei ole mitään hyötyä, aion
itse auttaa itseäni omalla tavallani."

"Ja mikä se on...?"

"Minä tahdon palata kotiini, herra Gilbert."

"Joko taas, Billot?"

"Herra Gilbert, katsokaahan, siellä on eräs ääni, joka kutsuu minua."

"Olkaa varuillanne, Billot; se ääni kehoittaa teitä karkaamaan."

"Minä en ole mikään sotilas, joka voisi karata, herra Gilbert."

"Tekonne olisi paljoa rikollisempi kuin sotilaan karkaaminen, Billot."

"Selittäkää, tohtori."

"Mitä! Olette saapunut Pariisiin ja lähdette pois, kun rakennus
kaatuu."

"Jotta en murskaisi ystäviäni."

"Oikeammin sanoen, jotta ette itse murskaantuisi."

"No", sanoi Billot, "eikö jokaisella ole oikeutta ajatella hiukan
itseäänkin?"

"Mikä verraton laskelma! Niinkuin kivet eivät vyöryisi! Niinkuin ne
eivät vyöryessään murskaisi pitkänkin matkan päässä niitä, jotka
pelkureina karkaavat!"

"Tiedättehän varsin hyvin, etten ole pelkuri, herra Gilbert."

"Jääkää siis, Billot, sillä, tarvitsen vielä teitä."

"Perheenikin tarvitsee minua kotona."

"Billot, Billot, luulin teidän olevan yhtä mieltä minun kanssani
siitä, että sillä, joka rakastaa isänmaataan, ei olekaan perheitä."

"Tahtoisinpa tietää, sanoisitteko noin siinä tapauksessa, että
poikanne Sébastien olisi tuossa, missä tuo nuori mies nyt makaa?"

Ja hän osoitti ruumista.

"Billot", vastasi Gilbert tyynesti, "kerran koittaa päivä, jolloin
poikani Sébastien näkee minut, niinkuin minä nyt näen tuon ruumiin."

"Sitä pahempi hänelle, tohtori, jos hän sinä päivänä on yhtä kylmä
kuin te olette tänään."

"Toivon, että hän on minua suurempi, Billot, ja että hän silloin on
vielä minua lujempikin, juuri sen vuoksi, että olen esimerkilläni
näyttänyt hänelle, mitä on lujuus."

"Te tahdotte siis, että lapsi oppii näkemään verta. Oppikoon hän
siis jo pienenä näkemään tulipaloja, hirsipuita, kapinoita, yöllisiä
hyökkäyksiä; nähköön, miten solvaistaan kuningattaria ja uhataan
kuninkaita. Ja kun hän viimein on kova kuin miekka ja kylmän kylmä
kuin se, tahdotteko silloin, että hän teitä rakastaa ja kunnioittaa?"

"Ei, minä en tahdo, että hän näkee tuon kaiken, Billot. Siksi lähetin
hänet Villers-Cotteretsiin ja melkein kadun sitä tänään."

"Mitä, kadutteko sitä tänään?"

"Kadun."

"Ja miksi tänään?"

"Siksi, että tänään olisi hän itse teossa nähnyt sen Leijonan ja
Rotan [tarkoittaa La Fontainen eläinsatua. _Suom._] selviön, joka
hänelle vielä on vain tarua."

"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur Gilbert?"

"Hän olisi nähnyt kunnon maanviljelijän, jonka sattuma on tuonut
Pariisiin, rehellisen ja kunnon miehen, joka ei osaa lukea eikä
kirjoittaa; joka ei koskaan ole kuvitellutkaan, että hänen elämänsä
voisi hyvin tai pahoin vaikuttaa niin tärkeisiin kohtaloihin, että
hän tuskin tohti niitä silmillään mittailla; sanon, että hän olisi
nähnyt tämän miehen, joka jo aikaisemmin halusi lähteä Pariisista,
niinkuin hän taas haluaa; sanon, että hän olisi nähnyt tämän mielien
todella pelastavan kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaalliset lapset."

Billot katsoi kummastuneena Gilbertiin.

"Millä tavalla, herra Gilbert?" kysyi hän.

"Milläkö tavalla, te jalo tyhmeliini? Minä selitän teille. Heräten
heti melun kuullessaan, aavistaen, että se tiesi myrskyn puhkeamista
Versaillesissa, hän juoksi herättämään Lafayetten, sillä Lafayette
nukkui."

"Olihan se luonnollista. Hän oli istunut kaksitoista tuntia hevosen
selässä. Hän ei ollut maannut koko vuorokauteen."

"Ja johdatti hänet palatsiin", jatkoi Gilbert, "ja heitti hänet
keskelle hyökkääjiä huutaen: Peräytykää, konnat, kostaja saapuu!"

"Kah, se on totta", sanoi Billot; "niin teinkin."

"No niin, Billot, näethän, että olet saanut suurta aikaan. Ellet
olekaan voinut estää heitä surmaamasta tätä nuorta miestä, olet ehkä
estänyt kuninkaan, kuningattaren ja heidän lastensa surmaamisen! Sinä
kiittämätön tahdot jättää paikkasi sinä hetkenä, jona isänmaa sinua
palkitsee."

"Mutta tietääkö kukaan koskaan, mitä olen tehnyt, koska en itsekään
sitä osannut ajatella?"

"Sinä ja minä, me tiedämme, Billot. Eikö se riitä?" Billot mietti
hetkisen. Sitten hän sanoi ojentaen karkean kätensä Gilbertille:

"Olette oikeassa, herra Gilbert. Mutta tiedättehän, että ihminen on
itsekäs, heikko ja häilyväinen olento. Te, herra Gilbert, yksinänne
olette voimakas, jalo ja luja. Kuka teidät on sellaiseksi tehnyt?"

"Onnettomuus!" sanoi Gilbert hymyillen, ja hänen hymyynsä sisältyi
enemmän surua kuin nyyhkytykseen.

"Kummallista", sanoi Billot; "minä uskon, että onnettomuudesta
ihmiset käyvät pahoiksi."

"Heikot kyllä."

"Jos minä tulen onnettomaksi ja minusta tulee paha?"

"Sinä voit tulla onnettomaksi, mutta sinusta ei koskaan tule pahaa,
Billot."

"Oletteko siitä varma?"

"Minä vastaan sinusta."

"Siinä tapauksessa", sanoi Billot huoaten.

"Siinä tapauksessa?" kertasi Gilbert.

"Siinä tapauksessa minä jään. Mutta tiedän, että vielä monta kertaa
tulen näin heikoksi."

"Ja joka kerta minä olen rinnallasi sinua tukemassa."

"Tapahtukoon niin", huokasi maanviljelijä.

Sitten luoden viimeisen katseen parooni de Charnyn ruumiiseen, jota
palvelijat valmistautuivat viemään paareilla pois, hän lausui:

"Minkäs sille voi! Tuo pikku Georges de Charny oli hyvin kaunis poika
istuessaan harmaan hevosensa selässä, kori käsivarrellaan ja kukkaro
kädessään."




XXVII

PITOUN JA SÉBASTIEN GILBERTIN LÄHTÖ, MATKA JA PERILLETULO


Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin
kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien
Gilbertin matka.

Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme
päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme
kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä
yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin,
jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin
seurassa.

Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän
vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli
uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.

Tunnin päästä toivat vaunut Pitoun, ja Pitou toi Sébastienin.

Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneet
Saint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.

Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä
samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan
päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.

"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitte
Villers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tänne
Pariisiin teitä tapaamaan."

"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle.
"Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui
ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän
kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin
molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen
oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.

Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä
kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan.
Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa
taskussaan.

Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka
oli osoitettu apotti Fortierille.

Kun tohtori oli lopettanut puheensa, puhui Billot vuorostaan.

"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun,
minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve,
käytä niitä."

"Kyllä", sanoi Pitou, "ja minulla on miekkakin."

"Älä käytä sitä väärin", jatkoi Billot.

"Lupaan olla laupias", sanoi Pitou, "_clemens ero_".

"Nyt", sanoi Gilbert, "on minun selvitettävä teille, miten
matkustatte, Sébastien ja sinä."

"Eihän Pariisista Villers-Cotteretsiin ole kuin kahdeksantoista
penikulmaa", huudahti Pitou; "me juttelemme koko matkan."

Sébastien katsoi isäänsä ikäänkuin kysyäkseen, olisiko hauskaa
jutella Pitoun kanssa kävellen kahdeksantoista penikulmaa. Pitou
huomasi tämän katseen.

"Me puhumme latinaa", sanoi hän, "ja meitä luullaan oppineiksi."

Se oli viattoman olennon korkein ihanne. Monihan olisi sanonut
saadessaan kymmenen kultarahaa: "Me ostamme leivoksia."

Gilbert epäröi hetkisen, katsoen Pitouhun ja sitten Billotiin.

"Kyllä minä ymmärrän", sanoi jälkimäinen. "Te kysytte, onko Pitou
oikea opas, ja arkailette uskoa lapsenne hänen huostaansa."

"Minä en usko häntä Pitoun huostaan", sanoi Gilbert.

"Vaan kenen huostaan?"

Gilbert katsoi ylöspäin. Hän oli vielä liiaksi voltairelainen
uskaltaakseen sanoa: "Jumalan huostaan!"

Kaikki oli selvää. Päätettiin siis, että muuttamatta mitään Pitoun
matkasuunnitelmasta, joka näytti lupaavan nuorelle Gilbertille
runsaasti viehätystä, he lähtisivät matkaan seuraavana aamuna.

Gilbert olisi voinut toimittaa poikansa Villers-Cotteretsiin niissä
kyytivaunuissa, jotka siihen aikaan välittivät liikennettä Pariisista
rajalle, tai omissa vaunuissaan, mutta tiedämmehän, miten hän pelkäsi
poikansa vaipuvan liian syviin mietteisiin, eikä mikään siinä määrin
houkuttele ihmistä niihin vaipumaan, kuin vaunujen vierintä ja jymy.
Hän tyytyi siis saattamaan poikaansa Bourgetiin asti ja osoittaen
heille edessä olevaa puiden reunustamaa, päivänpaisteista tietä
levitti molemmat käsivartensa ja sanoi:

"Lähtekää!"

Pitou läksi siis vieden Sébastienin mukanaan. Tämä kääntyi monta
kertaa lähettääkseen lentosuudelmia Gilbertille, joka oli jäänyt
seisomaan kädet ristissä rinnalla sille kohtaa, missä pojastaan
erosi, ja seurasi häntä silmillään, kuin unelmaa.

Pitou oikaisi koko pitkän vartalonsa. Hän oli hyvin ylpeä osoitetusta
luottamuksesta, varsinkin kun sen oli tehnyt siksi huomattava henkilö
kuin herra Gilbert, kuninkaan ylimääräinen lääkäri. Niinpä hän
valmistautui tunnollisesti täyttämään velvollisuutensa, ollen samalla
sekä holhooja että hoitaja.

Hän luotti täydellisesti itseensä. Hän marssi tyynesti kylien läpi,
joissa vielä vallitsi kauhu Pariisin tapausten johdosta, sillä
olivathan ne niin tuoreita. Olemme kyllä johdattaneet tapaukset jo
lokakuun 5 ja 6 päivään asti, mutta muistammehan, että Pitou ja
Sébastien läksivät matkalle heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.

Pitou oli säilyttänyt päässään kypäränsä ja miekan kupeellaan.
Siinä oli kaikki, mitä hän oli voittanut heinäkuun 11 ja 15
päivän tapauksilla. Mutta nämä voitonmerkit tyydyttivät hänen
kunnianhimoaan, ja kun hän niiden nojalla kävi mahtavan näköiseksi,
takasivat ne hänen turvallisuutensa.

Tämän mahtavan esiintymisen, johon epäilemättä kylläkin vaikuttivat
kypärä ja miekka, oli Pitou ilman näitäkin omaksunut. Kun kerran oli
ottanut osaa Bastiljin valloitukseen ja ollut taistelussa mukana,
tulihan siitä sankarillisen näköiseksi.

Pitou oli sitäpaitsi tullut hiukan puhujaksikin.

Kun oli kuullut kaupungintalolla tehdyt päätökset, Baillyn puheet,
Lafayetten kehoitukset, tulihan siitä itsekin puhujaksi, varsinkin
kun sitä ennen oli tutkinut latinalaisia _conciones_, joista
ranskalaisten kaunopuheisuus kahdeksannellatoista vuosisadalla oli
heikko, mutta jokseenkin tarkka jäljennös.

Kun hän näihin kahteen etuun liitti vielä kaksi hyvää nyrkkiä,
miellyttävän hymyn ja hämmästystä herättävän ruokahalun, saattoi hän
hyvin hauskalla tavalla matkustaa Villers-Cotteretsiin.

Politiikasta huvitetuille hän voi kertoa uutisia. Tarpeen tullen hän
laati niitä itse, sillä olihan hän asunut Pariisissa, jossa näitä
valmistettiin tavattoman paljon. Hän kertoi, kuinka Berthier oli
haudannut maahan tavattomat rikkaudet, jotka kaupunginhallitus kyllä
vielä kerran löytäisi. Kuinka Lafayette, kaiken maineen keskus,
maaseudun suuri ylpeys, ei ollut Pariisissa enää muuta kuin puoliksi
kulunut nukke, jonka valkoisen hevosen kustannuksella lasketeltiin
sukkeluuksia. Kuinka Bailly, jota Lafayette kunnioitti täydellä
ystävyydellä, oli samoin kuin koko sukunsakin aristokraatti, ja pahat
kielet kertoivat vielä muutakin.

Kertoessaan tällaisia asioita Pitou herätti suuttumuksen myrskyn,
mutta hänellä oli kaikkien myrskyjen _quos ego_; hän kertoi ihan
tuoreita juttuja Itävallattaresta.

Tämän loppumattoman vilkkautensa tähden hän hankki itselleen joukon
hyviä aterioita Vauciennesiin asti, joka oli viimeinen kylä,
ennenkuin tie kääntyi Villers-Cotteretsiin.

Kun Sébastien söi hyvin vähän tai ei laisinkaan, kun hän ei puhunut
mitään, kun hän oli sairaloinen ja kalpea lapsi, ihaili jokainen,
joka tunsi mielenkiintoa Sébastienia kohtaan, Pitoun isällistä
huolenpitoa, hän kun hyväili, palveli, hoiteli poikaa ja kaiken hyvän
lisäksi söi vielä hänen ruokaosuutensakin, koettaen silläkin tavalla
olla Sébastienin mieliksi.

Vauciennesiin tultua Pitou näytti epäröivän. Hän katsoi Sébastieniin,
ja Sébastien katsoi Pitouhun.

Pitou raapi päätään. Sillä tavalla hän ilmaisi olevansa kahden
vaiheilla. Sébastien tunsi jo siksi hyvin Pitoun, että käsitti
tämänkin merkin.

"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi Sébastien.

"Se vain", sanoi Pitou, "että jos sinulle on yhdentekevää ja ellet
ole liian väsynyt, emme jatkaisikaan matkaamme ihan suoraan, vaan
menemme Villers-Cotteretsiin Haramontin kautta."

Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi
punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.

Sébastien ymmärsi asian.

"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli.
Tule, veljeni, tule."

Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että
oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta
oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että
sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:

"Ei niin nopeasti, Pitou, ei niin nopeasti."

Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut
tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana
hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä
Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.

Tällä tavalla Pitou sai marssia niin nopeasti kuin hänen mielensä
teki.

Koska Pitou ei ensi kertaa kantanut Sébastienia, suostui tämä siihen
nytkin.

Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun
rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt,
että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti
jalomielisenä käyntiään.

Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki
kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan
laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.

Sinne päästyään molemmat lapset katsoivat ympärilleen
tunnustellakseen seutua. Ensimmäiseksi he näkivät ristin, jonka
hurskaat talonpojat tavallisesti pystyttävät kylän laitaan.

Haramontissakin tuntui se outo suunta, jota Pariisi kulki Jumalan
kieltämistä kohti. Ristiinnaulitun kuvan oikeanpuolisen käden ja
jalan naulat olivat ruosteen syöminä taittuneet. Kristus riippui vain
vasemmasta kädestään, eikä ainoankaan mieleen ollut juolahtanut panna
tätä vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden vertauskuvaa uudelleen
sille paikalle, jolle juutalaiset olivat hänet asettaneet.

Pitou ei ollut hurskas, mutta hänessä oli lapsuudesta perittyä
uskonnollisuutta. Tämän unohdetun Kristuksen näkeminen kouristi hänen
sydäntään. Hän etsi pensaikosta sitkeää ja ohutta köynnöstä, joka
on lujaa kuin rautalanka, laski ruohikkoon kypäränsä ja miekkansa,
kiipesi ristiä myöten ylös, kiinnitti taivaallisen marttyyrin oikean
käden ristiin, suuteli hänen jalkojaan ja tuli alas.

Tällä välin Sébastien rukoili polvillaan ristin juurella. Kenen
puolesta hän rukoili? Kuka sen tietää. Ehkä tuon lapsuudessaan
näkemänsä näyn puolesta, jonka hän toivoi uudelleen näkevänsä metsän
tuuheiden puiden suojassa, tuntemattoman äidin puolesta, joka ei
koskaan ole tuntematon. Sillä ellei hän ravinnut meitä yhdeksää
kuukautta maidollaan, niin hän on ravinnut meitä yhdeksän kuukautta
verellään.

Toimitettuaan tämän pyhän tehtävän Pitou pani kypärän päähänsä ja
vyötti miekan kupeelleen. Rukouksensa lopetettuaan Sébastien teki
ristinmerkin ja tarttui Pitoun käteen. Sitten he molemmat menivät
kylään ja lähestyivät majaa, missä Pitou oli syntynyt ja Sébastienia
oli imetetty.

Pitou tunsi kyllä tarkoin Haramontin, Jumalan kiitos, mutta
sittenkään hän ei löytänyt majaa. Hänen täytyi tiedustella. Hänelle
näytettiin pientä kivirakennusta, jolla oli liuskakivinen katto.
Tämän talon puutarhaa ympäröi muuri.

Täti Angélique oli myynyt sisarensa talon, ja uusi omistaja oli
hävittänyt sen, sillä olihan hänellä siihen oikeus. Kadonneet olivat
vanhat savetut seinät, portti, missä oli kolo kissaa varten, vanhat
ikkunat, joiden ruudut olivat osaksi lasista, osaksi paperista ja
joissa näkyi Pitoun kömpelöitä kirjaimia ja myös vihertävää sammalta
kasvava olkikatto ja paksulehtiset kasvit, jotka kukkivat siellä.
Uusi omistaja oli hävittänyt kaikki, kaikki! Ovi oli suljettu,
ja tämän oven ulkokynnyksellä oli suuri musta koira, joka näytti
hampaitaan Pitoulle.

"Tule", sanoi Pitou kyynelsilmin, "tule, Sébastien, tule sinne, missä
varmastikaan ei mitään ole muuttunut."

Ja Pitou vei Sébastienia hautuumaata kohden, minne hänen äitinsä oli
haudattu.

Poika-parka oli oikeassa: siellä ei mikään ollut muuttunut. Ruoho
vain oli kasvanut, ja ruoho kasvaa niin hyvin hautuumailla, että hän
pelkäsi äitinsä haudan peittyneen siihen tuntemattomaksi.

Kaikeksi onneksi oli, samalla kuin ruohokin, kyynelpajun oksa
kasvanut. Oksasta oli kolmessa neljässä vuodessa tullut puu. Hän
meni suoraan tämän puun luokse ja suuteli maata sen varjossa yhtä
hartaasti kuin oli suudellut Kristuksen jalkoja.

Noustessaan hän tunsi tuulen heiluttamien oksien häilyvän
ympärillään. Silloin hän ojensi kätensä, yhdisti oksat ja painoi
ne rintaansa vasten. Ne tuntuivat kuin äidin hiuksilta, joita hän
suuteli viimeisen kerran.

Lapset viipyivät täällä kauan. Mutta päivä oli jo pitkälle kulunut.
Heidän täytyi lähteä haudalta, ainoalta paikalta, joka näytti
muistaneen Pitou-paran.

Lähtiessään Pitou aikoi taittaa pajusta oksan, kiinnittää sen
kypäriinsä, mutta juuri kun hän aikoi niin tehdä, hän jättikin sen
tekemättä. Hänestä tuntui, kuin hän surettaisi äitiään taittamalla
oksan puusta, jonka juuret ehkä ympäröivät lahonnutta arkkua.

Hän suuteli kerta vielä maata, tarttui Sébastienin käteen ja poistui.

Kaikki ihmiset olivat joko pelloillaan tai metsässä, hyvin harvat
siis olivat nähneet Pitoun, ja kun hänellä oli kypäränsä ja
miekkansa, ei kukaan olisi tuntenut häntä.

Hän läksi siis astumaan Villers-Cotteretsia kohden. Tie vei kahden
kolmanneksen penikulman pituudelta metsän halki, eikä mikään elävä
olento häirinnyt hänen suruaan. Sébastien asteli miettiväisenä ja
vaiti kuin Pitoukin.

He saapuivat kello viiden aikaan Villers-Cotteretsiin.




XXVIII

KUINKA TÄTI ANGÉLIQUE, JOKA OLI AJANUT PITOUN KOTOAAN YHDEN
LAUSEVIRHEEN JA KOLMEN KIELIVIRHEEN TÄHDEN, KIROSI HÄNET UUDELLEEN JA
AJOI POIS LINTUPAISTIN TÄHDEN


Pitou saapui Villers-Cotteretsiin tietysti sen puiston osan kautta
jota sanotaan fasaanipuistoksi. Hän meni tanssipaikan poikki, joka
näin keskellä viikkoa oli tyhjänä ja jonne hän kolme viikkoa sitten
oli vienyt Catherinen.

Kuinka paljon olikaan tapahtunet Pitoulle ja Ranskalle näinä kolmena
viikkona!

Kastanjakäytävää pitkin hän saapui linnatorille ja meni kolkuttamaan
apotti Fortierin koulun takaportille.

Kolme vuotta sitten Pitou oli lähtenyt Haramontista, mutta
vasta kolme viikkoa sitten Villers-Cotteretsista. Häntä ei
siis kukaan tuntenut Haramontissa, mutta sen sijaan jokainen
Villers-Cotteretsissa.

Hyvin pian levisi kaupungissa tieto, että Pitou oli saapunut
Sébastien Gilbertin seurassa ja että molemmat olivat menneet
apotti Fortierin luo takaportin kautta; että Sébastien oli melkein
samanlainen kuin lähtiessäänkin, mutta että Pitoulla oli kypärä ja
pitkä miekka.

Tämän vuoksi kerääntyikin suuri joukko suurelle portille, sillä
arveltiin, että jos Pitou oli mennyt apotti Fortierin luo
takaportista, hän lähtisi pois Soissons-kadun varrella olevan suuren
portin kautta. Sitä tietähän mentiin Pleuxiin.

Pitou ei viipynytkään apotti Fortierin luona kuin sen verran, että
antoi tämän sisarelle tohtorin kirjeen, uskoi hänen huostaansa
Sébastien Gilbertin ja viisi kultarahaa pojan asunnon maksamiseksi.

Apotti Fortierin sisar pelästyi ensin pahanpäiväisesti nähdessään
puutarhan portista tulevan peloittavan näköisen sotilaan. Mutta pian
hän tunsi, kenen tyynet ja rauhalliset kasvot olivat rakuunan kypärän
alla, ja hän rauhoittui hiukan. Sitten hän rauhoittui kokonaan
nähdessään viisi kultarahaa.

Tämän vanhanpiian pelon ymmärtää varsin hyvin, kun saa tietää, että
apotti Fortier oli lähtenyt kävelemään kaikkien oppilaittensa kanssa
ja hän oli ihan yksinään kotona.

Kun Pitou oli antanut kirjeen ja rahat syleili hän Sébastienia ja
läksi, painaen sotilaallisen veikeästi kypärän päähänsä.

Sébastien vuodatti muutamia kyyneleitä erotessaan Pitousta, vaikka
ero ei tulisikaan olemaan pitkäaikainen ja vaikka hänen seuransa ei
millään tavalla ollutkaan kehittävä. Mutta Pitoun iloisuus, rohkeus
ja ainainen palvelevaisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen
Gilbertiin. Pitou muistutti suuria newfoundilaisia koiria, jotka
kyllä väsyttävät toisinaan, mutta jotka viimein nuoleskelemalla kättä
voittavat ja kokonaan sammuttavat suuttumuksen.

Sébastienin surua lievitti Pitoun lupaus tulla häntä usein katsomaan.
Pitoun surua lievensi se, että Sébastien kiitti häntä siitä.

Seuratkaamme nyt hiukan sankariamme. Tullessaan ulos apotti
Fortierin luota Pitou tapasi parikymmentä henkilöä odottamassa.
Useimmat kokoontuneista tunsivat jo hänen oudon asunsa, josta huhu
oli kiertänyt koko kaupungin. Kun nähtiin hänen sellaisena tulevan
Pariisista, jossa tapeltiin, otaksui jokainen Pitounkin ottaneen
tappeluihin osaa, ja kaikki halusivat kuulla uutisia.

Pitou kertoi näitä uutisia juhlallisesti, tapansa mukaan. Hän kertoi
Bastiljin valloittamisesta, Billotin, Maillardin, Elien ja Hullinin
suurteoista; kuinka Billot oli pudonnut linnoituksen vallihautaan
ja kuinka hän itse oli isännän sieltä kiskonut; ja lopuksi, kuinka
tohtori Gilbert, istuttuaan kahdeksan tai kymmenen päivää vankina,
oli vapautettu.

Kuulijat tiesivät jo osan siitä, mitä Pitou heille kertoi, sillä he
olivat lukeneet sen sanomalehdistä, mutta kertokoon sanomalehtimies
kuinka hauskasti tahansa, ei hän vedä vertoa silminnäkijälle, jolta
voi kysellä ja joka vastaa.

Pitou siis kertoi, vastasi, antoi yksityistietoja, ystävällisesti
ottaen keskeytykset vastaan ja esittäen vastauksensa perin
hyväntahtoisesti.

Tästä olikin seurauksena, että kun hän noin tunnin ajan oli kertonut
näitä yksityiskohtia apotti Fortierin portilla, Soissons-kadun ollessa
täynnä kuuntelijoita, muuan lausui huomatessaan Pitoun kasvoilla
hiukan kärsimättömän ilmeen:

"Mutta Pitou-parkahan on väsynyt ja me pidämme häntä seisomassa
emmekä päästä häntä tätinsä Angéliquen luo. Se vanhapiika-parka on
varmaan hyvin iloinen saadessaan jälleen nähdä Pitoun."

"Minä en ole väsynyt", sanoi Pitou, "mutta minun on nälkä. Minä en
koskaan väsy, mutta minun on aina nälkä."

Pitoun annettua viattoman selityksensä kunnioitti joukko hänen
vatsansa vaatimuksia, väistyi tieltä, ja Pitou saattoi muutamien
kiihkeimmin innostuneitten kuulijoittensa seuraamana lähteä Pleuxiä
kohden tätinsä Angéliquen luo.

Täti Angélique oli poissa, epäilemättä kyläilemässä, ja ovi oli
lukossa.

Useat henkilöt pyysivät silloin Pitouta tulemaan heille aterialle,
jota Pitou tarvitsi, mutta hän hylkäsi ystävälliset tarjoukset
jyrkästi.

"Mutta näethän, Pitou", sanottiin hänelle, "että tätisi ovi on
lukossa."

"Tädin ovi ei voi olla suljettu nöyrän ja nälkäisen sukulaisen
edessä", sanoi hän erikoisen tarkoittavasti.

Ja paljastaen pitkän miekkansa, jonka nähdessään naiset ja lapset
väistyivät, hän pisti sen kärjen pihtipielen ja lukon väliin, painoi,
ja ovi aukeni, jolloin kukaan läsnäolleista ei enää epäillyt Pitoun
urotöitä, koska hän näin uljaasti tohti uhmata tätinsä vihaa.

Tuvan sisusta oli samanlainen kuin Pitoun siellä eläessä. Huoneen
keskellä oli kuninkaana kuuluisa nahkatuoli; pari kolme viallista
tuolia oli sen ontuvana hoviseurana. Huoneen perällä oli leipälaari,
oikealla kaappi, vasemmalla liesi.

Pitou astui, huoneeseen herttaisesti hymyillen. Hänellä ei ollut
mitään vihamielisyyttä näitä huonekaluja kohtaan. Päinvastoin,
olivathan ne hänen lapsuutensa ystäviä. Totta kyllä ne olivat melkein
yhtä kovia kuin täti Angélique, mutta kun ne avasi, löysi niiden
sisältä aina jotakin hyvää, jotavastoin avatessaan täti Angéliquen
olisi huomannut sisustan vielä kuivemmaksi ja kovemmaksi kuin
ulkokuoren.

Pitou todisti heti sen, mitä arvelimme häntä seuranneiden henkilöiden
ajattelevan. Nähdessään, mitä tapahtui, he kurkistelivat ulkoa
uteliaina tietämään, miten kävisi täti Angéliquen tullessa kotiin.

Oli helppo huomata, että nämä muutamat henkilöt olivat perin
myötämielisiä Pitoulle.

Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat
toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei
heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.

Ennen muinoin, -- sanomme ennen muinoin, vaikka tuskin kolmea viikkoa
oli kulunut Pitoun lähdöstä, sillä meidän mielestämme on aikaa
mitattava tapahtumien mukaan eikä sen pituuden perustuksella, --
ennen muinoin olisi Pitou, ellei häntä olisi suorastaan paholainen
tai vastustamaton nälkä kiusannut, jotka molemmat voimat kovasti
muistuttavat toisiaan, istunut nöyrästi suljetun oven eteen ja
odottanut täti Angéliquen tuloa. Kun täti sitten olisi saapunut,
olisi hän tervehtinyt lempeästi hymyillen ja väistynyt syrjään
päästääkseen hänet sisään. Kun täti olisi astunut sisään, olisi hän
vuorostaan seurannut ja mennyt noutamaan leivän ja veitsen, jotta
saisi leikatuksi hänelle tulevan palan. Kun hän olisi osuutensa
saanut, olisi hän luonut ahnaan, kostean ja magneettisen, -- ainakin
hän luuli katsettaan sellaiseksi, -- magneettisen katseen, saadakseen
hiukan juustoa tai makeita ruokia, joita oli kaapin hyllyllä.

Tämä sähkötemppu onnistui harvoin, mutta se onnistui kuitenkin
toisinaan.

Mutta nyt mieheksi tultuaan Pitou ei enää menetellytkään siten. Hän
avasi rauhallisesti laarin, veti taskustaan pitkän puukkonsa, tarttui
leipään ja leikkasi siitä kappaleen, joka painoi ainakin kilon,
niinkuin sittemmin hyväksyttyjen painomittojen mukaan notkeasti
sanotaan.

Sitten hän pudotti leivän laariin ja kannen sen päälle.

Senjälkeen hän rauhallisesti meni avaamaan kaapin.

Tosin Pitou oli hetkisen kuulevinaan tätinsä torailua. Mutta kaapin
sarana narisi, ja kun tämä ääni kuului todellisuuteen, tukahdutti se
tuon toisen äänen, joka oli vain kuvittelun synnyttämä.

Pitoun vielä asuessa täällä oli saita täti säästellyt ruokia hankkien
toisinaan Marolles-juuston tai rasvapalasen, jonka ympärillä oli
suuria kaalinlehtiä. Mutta kun suursyömäri oli näiltä tienoilta
lähtenyt, hankki täti saituudestaan huolimatta eräitä ruokia, jotka
kestivät hyvinä koko viikon ja olivat jokseenkin arvokkaita. Milloin
hänellä oli naudanlihaa, jonka ympärille oli pantu juurikkaita ja
edellisestä päivästä jääneessä rasvassa paistettuja sipulia; milloin
lampaanpaisti, jonka ympärillä oli maukkaita perunoita, suuria
kuin lapsenpää; milloin vasikanjalka, joka oli maustettu etikassa
keitetyillä sipuleilla; milloin suuri uunissa paistettu munakas,
joka oli koristeltu ruohosipulilla ja persiljalla tai kaunistettu
ihraviipaleilla, joista yksikin olisi riittänyt hänen ateriakseen
entiseen aikaan.

Koko viikon ajan täti Angélique maisteli tätä ruokaa hyvin
säästeliäästi, ottaen joka kerta vain sen verran kuin tarvitsi
Joka päivä hän iloitsi siitä, että hän yksinään oli tätä hyvyyttä
nauttimassa, ja tämän onnellisen viikon aikana muisteli yhtä monta
kertaa Ange Pitouta kuin ojensi kätensä vatia kohden tai pisti palan
suuhunsa.

Pitou oli tullut sopivaan aikaan. Oli torstai, jolloin täti Angélique
oli riisissä paistanut vanhan kukon, ja tätä hän oli kuumentanut niin
kauan taikinakuoressa, että luut olivat irtaantuneet lihasta ja liha
oli käynyt melkein pehmeäksi.

Paisti näytti juhlalliselta. Se oli pantu soikeaan vatiin, joka
päältäpäin oli musta, mutta sisältä loistava ja houkutteleva.
Lihankappaleet näkyivät riisin keskeltä kuin laineet merestä! ja
kukon heltta kohosi monien harjojen keskeltä kuin Ceutan riutta
Gibraltarin salmessa.

Pitou ei ollut edes niin kohtelias, että olisi päästänyt ihailevan
huudon tätä ihmetuotetta katsellessaan. Hän piti oikeassa kädessään
leivänkappaletta. Herkkuruokien turmelemana unohti tuo kiittämätön,
ettei moinen komeus koskaan ollut asustanut tädin ruokakaapissa. Hän
tarttui vatiin ja piti sitä tasapainossa suuren peukalonsa avulla,
joka vaipui ensimmäiseen niveleen asti rasvaiseen, hyvältä tuoksuvaan
ruokaan. Tänä hetkenä oli Pitou näkevinään varjon asettuvan ovesta
tulevan valon ja hänen välilleen. Hän kääntyi hymyillen sillä hän oli
sellainen hyväntahtoinen olento, jossa sydämen tyytyväisyys kuvastuu
kasvoilla.

Tämä varjo oli täti Angélique. Entistä ahneempi, entistä tylympi,
entistä kuivempi täti Angélique.

Ennen -- meidän on pakko tavantakaa palata samaan sanamuotoon,
vertaukseen nimittäin, koska vain vertauksen avulla voimme ilmaista
ajatuksemme, -- ennen Pitou olisi tädin nähdessään pudottanut
vadin, ja sillä välin kun täti Angélique olisi kumartunut poimimaan
kukonkappaleet ja riisin jätteet, olisi hän hypännyt tädin pään yli
ja leipä kainalossaan karannut.

Mutta Pitou ei enää ollut sama kuin ennen; kypärä ja miekka olivat
ruumiillisesti muuttaneet häntä yhtä paljon kuin seurustelu
aikakauden suurimpien filosofien kanssa henkisesti. Sensijaan että
olisi kauhuissaan paennut tätiään, lähestyi hän ystävällinen hymy
huulillaan, avasi sylinsä, ja vaikka täti koettikin välttää hänen
syleilyään, kietoi eukon molempien ulottimiensa väliin, joita
sanottiin käsivarsiksi, ja puristi häntä rintaansa vasten; kädet,
joista toisessa oli puukko ja toisessa leipä, yhtyivät hänen selkänsä
takana.

Ja kun hän oli täyttänyt tämän sukulaisrakkautta ilmaisevan tehtävän,
jota hän arveli asemansa veljenpoikana vaativan, hengitti hän syvään
ja sanoi:

"Niin, täti Angélique, tässä on Pitou-parka."

Täti Angélique ei ollut tottunut syleilyihin; hän siis kuvitteli,
että Pitou, jouduttuaan ilkityöstä kiinni, tahtoi kuristaa hänet,
niinkuin Herkules kuristi Anteus-jättiläisen.

Hän siis omasta puolestaan hengähti helpotuksesta, kun pääsi ehein
nahoin tästä syleilystä. Mutta hän huomasi, että Pitou ei ollut edes
ilmaissut ihastustaan nähdessään paistetun kukon. Pitou ei ollut vain
kiittämätön, vaan epäkohteliaskin.

Mutta eräs seikka oli toisella lailla viedä häneltä hengen. Sillä
Pitou, joka ennen tädin istuessa mahtavana nahkatuolissaan, ei
uskaltanut edes istahtaa sen likeisille heiluville raheille tai
ontuville tuoleille, meni nyt syleilyn jälkeen tyynesti istumaan
nojatuoliin, pani vadin polvelleen ja alkoi tyhjentää sen sisällystä.

Väkevässä kädessään, niinkuin Raamatussa sanotaan, hän piti
mainitsemaamme puukkoa. Siinä oli leveä terä, oikea lapio, sellainen,
jolla jättiläinen Polyfemos olisi syönyt keitostaan.

Toisessa kädessä oli kolmen sormen levyinen ja kuuden tuuman pituinen
leivänpalanen, oikea luuta, jolla hän vadissa lykki riisiä, veitsen
toiselta puolen kiitollisena lykätessä lihoja leivän päälle. Tämän
taitavan ja säälimättömän menettelyn tulos oli se, että muutaman
minuutin päästä näkyi vadin sinisenvalkoinen sisus, jokseenkin kuin
luodeveden aikana näkyvät satamalaiturin laivarenkaat ja peruskivet.

Mahdotonta on kuvata täti Angéliquen kamalaa säikähdystä ja
epätoivoa. Kuitenkin hän luuli ensin voivansa huutaa, mutta ei
saanutkaan ääntä suustaan.

Pitou hymyili niin sähköttävästi, että huuto kuoli täti Angéliquen
huulille. Silloin eukko koetti puolestaan hymyillä, yrittäen siten
taltuttaa näläksi sanotun pedon, joka asusti hänen sukulaisensa
suolissa. Mutta Pitoun nälkäiset sisälmykset pysyivät tunteettomina.

Hymyilemästä päästyään täti rupesi itkemään. Se saattoi Pitoun hiukan
hämilleen, mutta ei estänyt häntä syömästä.

"Kylläpä olette hyvä, täti, itkiessänne ilosta nähdessänne minut",
sanoi hän. "Kiitos, hyvä täti, kiitos."

Ja hän jatkoi syömistään. Ranskan vallankumous oli selvästi turmellut
tämän miehen. Hän söi kaksi kolmannesta kukosta ja jätti hiukan
riisiä vadin pohjalle, sanoen:

"Täti hyvä, tehän pidätte enemmän riisistä, eikö totta? Se on
hampaillenne pehmeämpää. Minä jätän teille riisin."

Kuullessaan tämän ystävällisyyden, jota hän piti epäilemättä
pilkantekona, täti Angélique oli tukehtumaisillaan. Hän astui
päättäväisenä nuoren Pitoun luo ja sieppasi häneltä vadin päästäen
suustaan kiroustulvan, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi
erinomaisesti sopinut vanhan kaartin krenatöörille.

Pitou huokasi syvään.

"Täti", sanoi hän, "te taidatte surra kukkoanne."

"Roisto!" sanoi täti Angélique. "Tässä hän vielä pilkkaa minua."

Pitou nousi.

"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "aikomukseni ei ole jättää
maksamatta. Minulla on rahaa. Jos tahdotte, jään tänne
ruokavieraaksenne, mutta siinä tapauksessa tahdon itse määrätä
ruokalistan."

"Konna!" huusi täti Angélique.

"Arvioikaamme annos neljäksi souksi. Olen siis teille velkaa neljä
souta riisistä ja kaksi sonta leivästä. Yhteensä kuusi souta."

"Kuusi souta!" huusi täti. "Mutta siinähän oli riisiä yksinään
kahdeksan soun edestä ja leipää kuuden soun edestä."

"Minä en olekaan laskenut mitään hintaa kukolle", sanoi Pitou,
"sillä se on varmaankin otettu omasta kanatarhastanne. Se on vanha
tuttavani; tunsin sen heti heltastaan."

"Hintansa silläkin on yhtäkaikki."

"Se oli yhdeksän vuoden vanha. Minä sen teille varastin emonsa
siipien alta. Se oli silloin nyrkin kokoinen, ja te annoitte minulle
selkään senvuoksi, etten samalla kertaa tuonut jyviä ruokkiaksenne
sitä. Neiti Catherine antoi minulle jyviä. Se on minun omaisuuttani,
ja minä söin siis omaani. Olihan minulla siihen oikeus."

Vihanvimmoissaan täti musersi vallankumouksellisen tomuksi
katseillaan. Hän oli ihan käheä.

"Pois täältä!" sähisi hän.

"Heti paikallako, näin vain, syötyäni, antamatta minun edes sulattaa
ruokaani. Ettepä, täti, ole kohtelias."

"Mene!"

Pitou, joka oli uudelleen istuutunut, nousi. Tyytyväisyydelleen hän
huomasi, ettei hänen vatsaansa olisi mahtunut enää riisinjyvääkään.

"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "te olette huono sukulainen. Tahdon
näyttää teille, että olette minua kohtaan menetellyt yhtä väärin
nyt kuin aina ennenkin; olette ollut yhtä tyly ja yhtä saita. Mutta
minä en tahdo antaa teille tilaisuutta sanoa, että syön teidät
putipuhtaaksi."

Hän asettui ovelle ja lausui jyrisevällä äänellä, jonka kuulivat sekä
ne, jotka häntä olivat seuranneet ja katselleet tätä kohtausta, että
sivullisetkin, jotka oleksivat viidensadan askelen päässä:

"Minä otan nämä kunnon ihmiset todistajiksi", sanoi hän, "että
saavuin jalkaisin Pariisista valloitettuani Bastiljin, että olin
väsynyt, että olin nälkäinen, että istuin syömään sukulaiseni luo,
että minua soimattiin siihen määrään ruokani tähden, ajettiin niin
säälimättömästi tieheni, että minun oli pakko lähteä."

Ja Pitou sanoi tämän kaiken niin voimakkaasti, että lähellä olevat
alkoivat mutista uhkauksia tädille.

"Olen kulkijaparka", jatkoi Pitou. "Olen astellut kahdeksantoista
penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra
Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien
Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn
ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi
siitä, että minut on ajettu ulos."

Mutina kiihtyi.

"Ja", jatkoi hän, "koska en ole kerjäläinen, vaikka minua soimataan
syömästäni leivästä, niin maksan sen. Tässä on pieni kultaraha, jolla
suoritan sen, mitä olen syönyt tätini luona."

Ja näin sanoen Pitou otti mahtavasti kultarahan taskustaan ja heitti
pöydälle, josta se kaikkien nähden hyppäsi vatiin ja puoliksi hukkui
riisiin.

Tämä viimeinen teko nöyryytti eukon. Hän painoi päänsä kumaraan
kuullessaan yleisen paheksumisen, joka ilmeni pitkänä mutinana.
Parikymmentä kättä kohottautui Pitouta kohden, joka poistui majasta
pyyhkien jalkansa kynnykseen, seurassaan parikymmentä henkilöä,
jotka tarjosivat hänelle sekä asunnon että ruoan, onnellisina, kun
saivat ilmaiseksi pitää luonaan Bastiljin valloittajaa, Baillyn ja
Lafayetten ystävää.

Täti otti kultarahan, pyyhki sen ja pani kupposeen, missä se sai
odottaa useiden toisten seurassa siksi, kunnes se vaihdettaisiin
vanhaan louisdoriin.

Mutta tallettaessaan tämän rahan, joka oli tullut hänen luokseen näin
merkillisellä tavalla, hän huokasi ja arveli, että ehkä Pitoulla oli
oikeus syödä kaikki, koska hän niin hyvin maksoikin.




XXIX

PITOU VALLANKUMOUKSELLISENA


Kun Pitou oli tyydyttänyt ensimmäiset ruumiilliset vaatimuksensa,
tahtoi hän tyydyttää myös sydämensä vaatimukset.

Suloisinta on totella silloin, kun käskijän vaatimus vastaa
tottelijan suloisimpia toiveita.

Hän otti siis jalat allensa ja pitkin kapeaa katua, joka Pleuxista
johtaa Lonnet-kadulle, piirtäen molemmin puolin kasvavine puineen
kuin viheriäisen vyön tälle puolelle kaupunkia, läksi suoraan
peltojen poikki päästäkseen pikemmin Pisseleuxin taloon.

Mutta pian hänen vauhtinsa hiljeni. Joka askel johdatti muistoja
mieleen.

Kun tulee syntymäkaupunkiinsa tai -kyläänsä, astelee keskellä
nuoruuttaan, menneiden päivien keskellä, jotka, niinkuin
englantilainen runoilija lausuu, asettuvat palavana matkamiehen
eteen kuin kunniamatoksi hänen askeliensa alle. Joka askelella herää
muisto, ja sydän lyö kiivaasti.

Täällä on kärsinyt, täällä ollut onnellinen. Tuossa on nyyhkyttänyt
tuskasta, tuossa itkenyt ilosta.

Vaikka Pitou ei ollutkaan sielunelämän erittelijä, oli hän ainakin
ihminen. Hän kokoili muistoja menneisyydestä pitkin tien vartta ja
saapui sielu täynnä voimakkaita vaikutelmia muori Billotin taloon.

Kun hän näki sadan askeleen päästä kattojen pitkän rivin, kun hän
silmillään mittasi satavuotisia lehmuksia, jotka taivuttivat oksiaan
katsellakseen ylhäältäpäin, kuinka sammaltuneista piipuista nousi
sauhu, kun hän etäältä kuuli karjan äänet, koiran haukunnan, rattaan
kitinän, korjasi hän päässään olevaa kypärää, sitoi rakuunamiekan
lujemmin kupeelleen ja koetti ottaa kasvoilleen uljaan ilmeen,
niinkuin ainakin on rakastuneella ja sotilaalla.

Ei kukaan tuntenut häntä aluksi. Se siis todisti, että hän oli
esiintymisessään hyvin onnistunut.

Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja
pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän
ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.

Pitou sanoi ohimennessään:

"Kas, Barnaut! Päivää, Barnaut!"

Renki hämmästyi huomatessaan, että kypärä ja miekka tunsivat hänen
nimensä, otti lakin päästään ja siveli tukkaansa. Pitou meni
hymyillen hänen ohitseen. Mutta renki ei rauhoittunut. Pitoun
ystävällinen hymy oli jäänyt piiloon kypärän alle.

Samalla kertaa huomasi muori Billot sotilaan, katsoessaan ruokasalin
ikkunasta. Hän nousi.

Maaseudulla oltiin siihen aikaan varuillaan. Hirveitä huhuja liikkui,
puhuttiin rosvoista, jotka hakkasivat metsän maahan ja korjasivat
vihannan laihon.

Mitä tiesi tämän sotilaan tulo? Oliko hän hyökkäämässä vai
puolustamassa?

Muori Billot tarkasti silmänräpäyksessä koko Pitoun. Hän ihmetteli,
kuinka miehellä, jolla oli huonot jalkineet, oli niin kiiltävä
kypärä. Ja miettiessään hän kallistui yhtä paljon epäilyksien kuin
toivonkin puolelle.

Tämä tuntematon sotilas tuli keittiöön. Muori Billot astui pari
askelta vastatullutta kohti. Pitou puolestaan tahtoi olla yhtä
kohtelias ja otti kypärän päästään.

"Ange Pitou", huudahti muori Billot, "Ange Pitou!"

"Päivää, rouva Billot", vastasi Pitou.

"Ange! Kukapa tätä olisi aavistanut! Oletko mennyt sotaväkeen?"

"Sotaväkeenkö?" sanoi Pitou.

Ja hän hymyili ylemmyyttä osoittavin ilmein. Sitten hän katsoi
ympärilleen etsien, mitä ei nähnyt.

Muori Billot hymyili. Hän aavisti Pitoun katseiden tarkoituksen ja
sanoi yksinkertaisesti: "Etsit kai Catherinea?"

"Niin etsinkin, rouva Billot", sanoi Pitou, "sanoakseni hänelle hyvää
päivää."

"Hän on vaatteita kuivattamassa. Mutta istuhan, katso minuun,
kerrohan minulle."

"Sen kyllä teen", sanoi Pitou. "Hyvää päivää, päivää, päivää, rouva
Billot!"

Ja Pitou istuutui tuolille.

Oville ja portaille kerääntyivät hänen ympärilleen kaikki
palvelijattaret ja päivätyöläiset, jotka rengin kertomuksen kuultuaan
olivat rientäneet saapuville. Ja jokaisen uuden henkilön tullessa
kuuli kuiskuteltavan:

"Onko se Pitou?"

"On, hän se on."

"Jopa nyt jotakin!"

Pitou katsoi hyväntahtoisesti kaikkiin entisiin tovereihinsa. Hän
hyväili hymyilyllään useimpia heistä.

"Ja sinä siis tulet Pariisista, Ange?" jatkoi talon emäntä.

"Ihan suoraan, rouva Billot!"

"Miten mieheni voi?"

"Oikein hyvin, rouva Billot."

"Miten Pariisi voi?"

"Oikein huonosti, rouva Billot."

"Oh!"

Ja kuuntelijoiden piiri kävi ahtaammaksi.

"Ja miten voi kuningas?" kysyi emäntä.

Pitou pudisti päätänsä ja maiskautti hyvin nöyryyttävästi
kuningasvallalle.

"Ja kuningatar?"

Tällä kertaa ei Pitou vastannut kerrassaan mitään.

"Oh!" sanoi rouva Billot.

"Oh!" kertasivat kaikki muut.

"Jatkahan", lausui emäntä.

"No, kyselkäähän", sanoi Pitou, joka ei tahtonut Catherinen
poissaollessa kertoa kaikkia parhaimpia tietojaan.

"Miksi sinulla on kypärä?" kysyi rouva Billot.

"Se on trofea", sanoi Pitou.

"Mikä on trofea, ystäväiseni?" kysyi kelpo eukko.

"Sehän on totta, rouva Billot", sanoi Pitou suojelevaisesti
hymyillen, "ettehän te voi tietää, mitä on trofea. Trofea on
voitonmerkki, jonka saa, kun on kukistanut vihollisen."

"Sinä olet siis kukistanut vihollisen, Pitou?"

"Vihollisen!" sanoi Pitou halveksivasti. "Hyvä rouva Billot, ettekö
siis tiedä, että herra Billot ja minä olemme kahden valloittaneet
Bastiljin."

Tämä taikasana sai kuulijakunnan intoihinsa. Pitou tunsi läsnäolevien
henkäisyn tukassaan ja heidän kätensä tuolinsa selkänojalla.

"Kerro, kerro hiukan, mitä meidän isäntä on tehnyt", sanoi rouva
Billot samalla vapisten ja ylpeillen.

Pitou katsoi ympärilleen, joko Catherine oli tullut. Hän ei ollut
saapunut.

Häntä loukkasi se, että tällaisten erikoisten uutisten tuojan
saapuessa Pariisista neiti Billot ei voinut jättää pesuvaatteita
sikseen.

Pitou pudisti päätänsä. Hän alkoi olla tyytymätön.

"Sen kertominen vie paljon aikaa", sanoi hän.

"Onko sinun nälkä?" kysyi rouva Billot.

"Ehkä on."

"Onko jano?"

"Sitä en kiellä."

Heti rengit ja piiat ryntäsivät sellaisella kiireellä, että Pitou
näki käsissään haarikan, leipää, lihaa ja kaikenlaisia hedelmiä,
ennenkuin oli ennättänyt ajatellakaan, mihin pyyntö johtaisi.

Pitoulla oli hyvä ruoansulatus. Mutta kuinka pian tahansa hän
sulatti, ei hän vielä ollut ennättänyt sulattaa tätinsä kukkoa, jonka
viimeisen palan oli niellyt noin puoli tuntia sitten. Pyynnöllään hän
ei siis voittanut paljoakaan aikaa, sillä niin pian tuotiin hänelle
kaikki.

Hän huomasi olevansa pakotettu ponnistamaan voimansa viimeiseen asti,
ja hän kävi syömään. Mutta vaikka hänen tahtonsa oli kuinka hyvä
tahansa, niin vähän ajan päästä hänen oli pakko lopettaa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi rouva Billot.

"Hitto vieköön, minä..."

"Tuokaa Pitoulle juotavaa."

"Minulla on omenaviiniä, rouva Billot."

"Mutta ehkä otat mieluummin viinaa?"

"Viinaako?"

"Niin, oletko Pariisissa tottunut sitä juomaan?"

Tuo kunnon nainen otaksui, että parin viikon aikana Pitoun olisi
Pariisissa pitänyt oppia ryyppäämään.

Pitou torjui ylpeästi sellaisen otaksumisen.

"Minä en koskaan juo viinaa", sanoi hän.

"Kerro siis."

"Jos minä kerron, täytyy minun alkaa uudestaan neiti Catherinea
varten, ja kertomukseni on pitkä."

Pari kolme henkilöä riensi pesutupaan etsimään Catherinea.

Mutta kaikkien juostessa samaan suuntaan Pitou loi koneellisesti
katseensa toiseen kerrokseen johtaville portaille, ja kun alhaalta
tuleva ilmavirta oli saanut aikaan vedon, oli muuan ovi avautunut, ja
hän näki Catherinen katselevan ikkunasta. Catherine katsoi metsään
päin, siis Boursonnea kohden. Hän oli siihen määrään vaipunut
katselemiseen, ettei huomannut mitään siitä, mitä oli tapahtunut,
ettei ollut kuullut, mitä tapahtui talon sisällä tai sen ulkopuolella.

"Ahaa", sanoi Pitou huoaten, "metsään päin, Boursonneen päin, Isidor
de Charnyn asunnolle päin, siis sinne."

Ja hän huokasi toistamiseen, tuskaisemmin kuin edellisellä kerralla.

Tällä kertaa etsijät saapuivat sekä pesutuvasta että muualtakin,
missä Catherine olisi voinut olla.

"No!" kysyi rouva Billot.

"Emme ole löytäneet neitiä."

"Catherine, Catherine!" huusi rouva Billot.

Nuori tyttö ei kuullut mitään. Pitou rohkeni silloin puhua.

"Rouva Billot", sanoi hän, "kyllä minä tiedän, miksi neiti Catherinea
ei löytynyt pesutuvasta."

"Miksi ei löytynyt?"

"No, kun hän ei ole siellä."

"Tiedät siis, missä hän on?"

"Tiedän."

"Missä?"

"Tuolla ylhäällä."

Ja tarttuen emännän käteen Pitou pakotti hänet astumaan pari kolme
askelta portaita ylöspäin ja osoitti hänelle Catherinea, joka istui
ikkunalaudalla köynnöskasvien keskellä.

"Hän sukii tukkaansa", sanoi emäntä.

"Ei suinkaan, hänen tukkansa on suittu", vastasi Pitou alakuloisesti.

Emäntä ei huomannut Pitoun alakuloisuutta, vaan huusi kovalla äänellä:

"Catherine! Catherine!"

Nuori tyttö vavahti, hämmästyi, sulki nopeasti ikkunan ja sanoi:

"Mitä nyt?"

"Tulehan tänne, Catherine", huusi muori Billot aavistamattakaan,
minkä vaikutuksen hänen sanansa saivat aikaan. "Ange on tullut
Pariisista."

Pitou odotti jännittyneenä, mitä Catherine vastaisi.

"Vai niin!" sanoi hän kylmästi.

Niin kylmästi, että Pitoun rohkeus ihan lamaantui.

Ja Catherine astui alas portaita, veltosti kuin flaamittaret Van
Ostaden tai Brauwerin maalaamissa tauluissa.

"Kas", sanoi hän tultuaan alas, "sehän on hän."

Pitou kumarsi punastuen ja väristen.

"Hänellä on kypärä", sanoi eräs palvelijatar nuoren emäntänsä korvaan.

Pitou kuuli lauseen ja odotti, mikä vaikutus ilmenisi Catherinen
kasvoille.

Mitkä ihanat kasvot! Ne olivat ehkä hiukan kalvenneet, mutta yhä ne
olivat täyteläiset, ja hipiä oli hieno.

Mutta Catherine ei millään tavalla näyttänyt ihailevan Pitoun kypärää.

"Vai on hänellä kypärä", sanoi hän. "Minkä vuoksi?"

Tällä kertaa suuttumus sai vallan kunnon pojan sydämessä.

"Minulla on kypärä ja miekka", sanoi hän ylpeästi, "sillä olen
taistellut ja surmannut rakuunoita ja sveitsiläisiä, ja jos sitä
epäilette, neiti Catherine, niin kysykää isältänne. Siinä kaikki."

Catherine oli niin omissa mietteissään, ettei näyttänyt kuulevan
muuta kuin lopun Pitoun vastauksesta.

"Miten isä voi?" kysyi hän, "ja miksi hän ei ole palannut teidän
kerallanne? Tuotteko Pariisista huonoja uutisia?"

"Hyvin huonoja", sanoi Pitou.

"Minä luulin jo kaiken järjestyneen", sanoi Catherine.

"Niin kyllä. Mutta sitten kaikki taas meni sekaisin", vastasi Pitou.

"Eivätkö kuningas ja kansa ole tulleet yksimielisyyteen? Neckerhän
kutsuttiin takaisin?"

"Mitäpä Neckeristä", sanoi Pitou itsetietoisesti.

"Tyydyttihän se kansaa, eikö totta?"

"Niin paljon, että kansa on päättänyt ryhtyä itse rankaisemaan ja
tappaa kaikki vihollisensa."

"Kaikki vihollisensako?" huudahti Catherine kummastuneena. "Ja ketkä
siis ovat kansan vihollisia?"

"Aristokraatit tietysti", vastasi Pitou.

Catherine kalpeni.

"Ja keitä nimitetään aristokraateiksi?" kysyi hän.

"Hitto vieköön, tietysti niitä, joilla on suuret tilukset, -- joilla
on suuret linnat, -- jotka näännyttävät kansan nälkään, -- jotka
omistavat kaikki, kun meillä ei ole mitään."

"Joko taas tuota samaa?" sanoi Catherine kärsimättömästi.

"Niitä, joilla on komeat hevoset ja kauniit vaunut, kun me saamme
kulkea jalan."

"Hyvä Jumala!" sanoi nuori tyttö ja kävi melkein kelmeäksi.

Pitou huomasi tämän muutoksen hänen kasvoissaan.

"Minä nimitän aristokraateiksi teidän tuttavianne."

"Minunko tuttaviani?"

"Meidänkö tuttaviamme?" kysyi muori Billot.

"Keitä?" kysyi Catherine.

"Berthier de Savignytä esimerkiksi."

"Berthier de Savignytäkö?"

"Joka antoi teille kultaiset korvarenkaat, joita kannoitte
tanssiessanne herra Isidorin kanssa."

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten? Minä itse näin ihmisten syövän hänen sydäntään."

Kamala huuto pääsi kaikkien rinnasta. Catherine vaipui tuolille,
johon hän oli tarttunut.

"Näitkö sinä sen?" kysyi muori Billot vapisten kauhusta.

"Herra Billotkin näki sen."

"Hyvä Jumala!"

"Niin, tällä hetkellä kai tapetaan ja poltetaan kaikki Pariisin ja
Versaillesin aristokraatit."

"Se on kamalaa!" sopersi Catherine.

"Kamalaa! Miksi se olisi kamalaa? Ettehän te ole mikään
aristokraatti, neiti Billot."

"Herra Pitou", sanoi Catherine synkän tarmokkaasti, "minun mielestäni
te ette ollut noin julma ennen Pariisiin menoanne."

"Enkä minä nytkään ole julma", vastasi Pitou hiukan epäröiden.
"Mutta..."

"Älkää siis kerskailko rikoksista, joita pariisilaiset ovat tehneet,
koska ette ole pariisilainen, ettekä ole noita rikoksia tehnyt."

"Minä olen niin vähän syyllinen", sanoi Pitou, "että herra Billot
ja minä olimme menettää henkemme koettaessamme puolustaa herra
Berthieriä."

"Kunnon isäni! Hyvä isäni. Se on hänen kaltaistaan!" sanoi Catherine
innoissaan.

"Kunnon mieheni!" sanoi muori Billot. "Mitä hän siis teki?" Pitou
kertoi Grève-torin kauheat tapahtumat, Billotin epätoivon ja halun
palata Villers-Cotteretsiin.

"Miksi hän siis ei palaa?" sanoi Catherine sellaisella äänellä, että
se vaikutti Pitoun sydämen syvyyksiin, niinkuin kaameat ennustukset,
jotka loihtijat osaavat upottaa syvälle sydämien pohjaan.

Muori Billot pani kätensä ristiin.

"Herra Gilbert ei sitä tahtonut", sanoi Pitou.

"Herra Gilbert tahtoo siis syöstä mieheni kuolemaan", sanoi rouva
Billot nyyhkyttäen.

"Tahtooko hän siis hävittää isäni kodin?" sanoi Catherine yhtä synkän
alakuloisesti kuin ennenkin.

"Ei suinkaan!" lausui Pitou. "Herra Billot ja herra Gilbert pääsivät
kyllä yksimielisyyteen. Herra Billot jää vielä joksikin aikaa
Pariisiin lopettamaan vallankumousta."

"Hekö kahden sen tekevät?" kysyi muori Billot.

"Eivät, vaan herra Lafayetten ja herra Baillyn keralla."

"Ah", sanoi emäntä ihastuen, "kun hän kerran on herra Lafayetten ja
herra Baillyn seurassa, niin..."

"Milloin hän aikoo palata?" kysyi Catherine.

"Sitä en tiedä, neiti."

"Ja miksi sinä, Pitou, siis palasit?"

"Minä toin apotti Fortierille Sébastien Gilbertin ja olen tullut
tänne tuomaan herra Billotin määräyksiä."

Lopettaessaan nämä sanat Pitou nousi diplomaattisen arvokkaasti,
minkä ainakin isäntäväki ymmärsi ja ehkä palvelijatkin.

Muori Billot nousi heti ja käski kaikkia poistumaan. Catherine jäi
istumaan ja tutkisteli sielunsa syvyyteen asti Pitoun lausetta,
ennenkuin kysymys tuli hänen huuliltaan.

"Mitä hän siis käskee meille sanomaan?" kysyi Catherine.




XXX

ROUVA BILLOT LUOPUU VALLASTA


Molemmat naiset terästivät kaiken huomionsa kuullakseen kunnioitetun
perheen isän määräykset. Pitou kyllä tiesi, kuinka vaikea hänen
tehtävänsä oli. Hän oli nähnyt sekä muori Billotin että Catherinen
työssä. Hän tunsi toisen hallitsemistottumuksen ja toisen kiihkeän
itsenäisyyden.

Catherine, lempeä, työteliäs, hyvä tyttö, oli juuri näillä
ominaisuuksillaan saavuttanut hyvin suuren vaikutusvallan kaikkiin
talon jäseniin. Mitä onkaan hallitsemishalu muuta kuin luja tahto
olla tottelematta?

Toimittaessaan asiansa Pitou tiesi varsin hyvin tuottavansa toiselle
suuren tyydytyksen ja toiselle täyden mielipahan.

Kun muori Billot siirrettäisiin vastuuttomaan asemaan, muuttuisi
hän tavallaan luonnottomaksi, epäsuhtaiseksi olennoksi. Se suurensi
Catherinea Pitoun silmissä. Mutta nykyhetkenä ei Catherine sitä
tarvinnut.

Pitou edusti talossa nyt Homeroksen airutta, joka oli suuna,
muistina, mutta ei järkenä. Hän lausui asiansa näillä sanoilla:

"Rouva Billot, herra Billotin tarkoitus on, että te näkisitte
mahdollisimman vähän vaivaa."

"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi kunnon nainen hämmästyen.

"Mitä nuo sanat _nähdä vaivaa_ merkitsevät?" kysyi nuori Catherine.

"Sitä", vastasi Pitou, "että tämänlaatuisen talon hoitaminen tuottaa
paljon huolta ja vaivaa, että on tehtävä kauppoja..."

"Entä sitten?" kysyi emäntä.

"Suoritettava maksuja..."

"Entä sitten?"

"Järjestettävä työt..."

"Entä sitten?"

"Koottava vilja..."

"Kuka väittää sitä vastaan?"

"Ei tietysti kukaan, rouva Billot. Mutta kauppojen tähden täytyy
matkustaa."

"Minulla on hevonen."

"Maksaessa täytyy väitellä."

"Minulla on hyvä suu..."

"Töitä järjestettäessä..."

"Olenhan tottunut valvomaan töitä."

"Ja viljan korjaamisessa, no, se on eri asia, täytyy laittaa ruokaa
työmiehille, auttaa ajomiehiä..."

"Ei tuo minua säikytä, kun sillä autan kunnon miestäni", huudahti
kelpo vaimo.

"Mutta, rouva Billot... yhtäkaikki..."

"Mitä yhtäkaikki?"

"Sellainen työmäärä... ja... kun on jo ikää..."

"Ahaa!" sanoi muori Billot katsoen silmäkulmien alta Pitouhun.

"Auttakaahan minua, neiti Catherine", sanoi nuori mies, joka huomasi
voimiensa vähenevän sitä mukaa kun tilanne kävi vaikeaksi.

"En tiedä, millä tavoin autan teitä", lausui Catherine.

"Asian laita on niin", sanoi Pitou, "että herra Billot ei ole
valinnut rouva Billotia näkemään niin paljon vaivaa..."

"Kenet siis?" keskeytti emäntä vapisten samalla sekä ihastuksesta
että kunnioituksesta.

"Hän on valinnut toisen, joka on voimakkaampi ja joka vastaa samalla
itseään ja teitä. Hän on valinnut neiti Catherinen."

"Tyttäreni Catherinen taloa johtamaan!" huudahti vanha emäntä, ja
hänen äänessään soi sekä epäluuloa että kateutta.

"Teidän johdollanne", kiirehti nuori tyttö punastuen lisäämään.

"Ei, ei", sanoi itsepintaisesti Pitou, joka kerran päästyään vauhtiin
osasi jatkaa täydellä voimalla. "Ei suinkaan. Minä toimitan asian
ihan tarkalleen. Herra Billot valtuuttaa neiti Catherinen hänen
sijastaan ja paikallaan johtamaan kaikkia talon töitä ja asioita."

Nämä totuuden tehostamat sanat tunkeutuivat emännän sydämeen. Ja
niin hyvä oli hänen luonteensa, että siinä ei herännyt katkeraa
kateutta tai polttavaa suuttumusta; päinvastoin valta-aseman
luovuttaminen teki hänet alistuvaiseksi, tottelevammaksi ja miehensä
erehtymättömyydestä varmemmaksi.

Voiko Billot erehtyä? Voisiko Billotia olla tottelematta?

Nämä kaksi ajatusta vain oli kunnon naisella pantavana omia
mietteitään vastaan. Ja koko vastustus raukesi.

Hän katsoi tyttäreensä, jonka silmissä ei näkynyt muuta kuin
vaatimattomuutta, luottamusta, hyvää onnistumisen tahtoa, hellyyttä
ja horjumatonta kunnioitusta. Ja silloin hän kokonaan alistui.

"Herra Billot on oikeassa", sanoi hän. "Catherine on nuori, hänellä
on hyvä pää; onpa hän vielä itsepäinenkin."

"On kyllä", sanoi Pitou, joka tiesi sillä mielistelevänsä Catherinen
itserakkautta, samalla kun sai lausua kohteliaisuuden.

"Catherine", jatkoi muori Billot, "liikkuu matkoilla helpommin kuin
minä; hän jaksaa paremmin kuin minä juosta päiväkaudet työmiesten
jäljestä. Hän myy suuremmalla voitolla ja ostaa huokeammalla. Hän saa
kaikki itseään tottelemaan."

Catherine hymyili.

"No niin!" jatkoi kunnon nainen tarvitsematta tukahduttaa edes
huokausta; "nyt Catherine siis saa juosta pitkin peltoja, hoitaa
kukkaroa, olla aina matkoilla! Tyttäreni on muuttunut pojaksi!..."

Pitou lausui rohkaisevasti:

"Älkää peljätkö mitään neiti Catherinen puolesta. Olenhan minä täällä
ja seuraan häntä kaikkialle."

Ange odotti tällä jalolla uhrautumisella tekevänsä syvän vaikutuksen,
mutta Catherine katsoikin häneen niin oudosti, että Pitou joutui
ymmälle.

Nuori tyttö punastui, mutta ei sillä tavalla kuin nainen kuullessaan
mielistelevän lauseen, vaan puna oli hiukan syvempi, ilmaisten
sielussa liikkuvan jotakin muuta, suuttumusta ja kärsimättömyyttä,
halua puhua ja tarvetta olla vaiti.

Pitou ei ollut hienonmaailman mies eikä näitä erotuksia ymmärtänyt.
Mutta kun hän huomasi, ettei Catherinen punastuminen merkinnyt täyttä
hyväksymistä, lausui hän:

"No mitä?" Ja hän hymyili herttaisesti, niin että hänen suuret
hampaansa näkyivät paksujen huulien välistä. "No, te olette vaiti,
neiti Catherine?"

"Ettekö siis käsitä, herra Pitou, puhuneenne tyhmyyksiä?"

"Tyhmyyksiäkö?" sanoi rakastunut mies.

"Herra nähköön", huudahti muori Billot, "ettehän voi toki ajatella
tyttäreni liikuskelevan kaikkialla henkivartijoineen!"

"Mutta edes metsässä!" sanoi Pitou niin viattoman varmasti, että
synti olisi ollut hänelle nauraa.

"Sisältyykö sekin isännän määräyksiin?" kysyi muori Billot, joka
täten osoitti osaavansa laskea leikkiäkin.

"Sellainen toimi olisi laiskan toimi", sanoi Catherine; "isäni ei ole
voinut sellaista valita herra Pitoulle, eikä hän sellaista tointa ota
vastaan."

Pitou katsoi silmät selällään Catherinesta muori Billotiin. Kaikki
hänen kauniit unelmansa romahtivat kasaan. Catherine käsitti
todellisena naisena Pitoun pettymyksen täydellisesti.

"Herra Pitou", sanoi hän, "Pariisissako te olette nähnyt nuorten
tyttöjen pilaavan maineensa kuljettamalla sillä tavalla nuoria miehiä
seurassaan?"

"Mutta ettehän te ole mikään nuori tyttö", lausui Pitou, "koska
olette talon emäntä."

"Lopetetaan nyt jo", sanoi muori Billot äkkiä; "talon emännällä on
paljon puuhaa ja hommaa. Tulehan tänne, Catherine, niin luovutan
sinulle talon isäsi määräysten mukaan."

Pitou katseli liikkumatta ja ihmetellen menoja, jotka maalaisesta
yksinkertaisuudestaan huolimatta vaikuttivat juhlallisesti.

Muori Billot otti avaimet esille ja antoi ne toisen toisensa
jälkeen Catherinelle, tilittäen hänelle liinavaatteet, viinipullot,
huonekalut ja ruokatavarat. Hän vei tyttärensä vanhan kaappipöydän
luo, 1738:n tai 1740:n hienoa työtä, jossa ukko Billot säilytti
papereitaan, kultarahojaan, kaikkea, mikä kuului perheen rahavaroihin
ja arkistoon.

Vakavana Catherine otti vastaan toimeensa kuuluvan vallan ja sen
salaisuudet. Hän kyseli tarkasti äidiltään, tuumi jokaisen vastauksen
saatuaan, ja näytti siltä kuin hän kerran tiedon saatuaan olisi sen
sulkenut muistinsa ja järkensä syvyyteen kuin aseen, jota tarpeen
tullen voi käyttää.

Kun esineet olivat tilitetyt, vei muori Billot hänet katsomaan
karjaa, joka huolellisesti tarkastettiin. Terveet ja sairaat lampaat,
karitsat, vuohet, kanat, kyyhkyset, hevoset, härät ja lehmät.

Mutta tämähän oli vain muodollisuus. Kaikkia näitä talon toimia oli
nuori tyttö jo kauan itsekseen hoitanut.

Ei kukaan tuntenut niin hyvin kuin Catherine siipikarjaa kaakotuksen
sävystä; karitsat hän tunsi jo kuukauden vanhoina; kyyhkyset tunsivat
hänet niin hyvin, että toisinaan keskellä pihamaata alkoivat
kierrellen lentää hänen ympärillään, toisinaan taas asettuivat hänen
olkapäilleen, tervehdittyään häntä ensin maassa erikoisella nykivällä
liikunnallaan.

Hevoset hirnuivat Catherinen lähestyessä. Hän yksinään sai kaikkein
äksyimmätkin tottelemaan. Eräs niistä, joka varsasta asti oli talossa
kasvatettu ja tullut virmaksi ratsuksi, rikkoi kaikki esteet tallissa
päästäkseen Catherinen kädestä syömään tai hänen taskustaan etsimään
leivänmuruja, joita siellä aina oli.

Ehdottomasti täytyi hymyillen katsella, kun tämä kaunis,
vaaleatukkainen tyttö, jolla oli siniset silmät, valkoinen kaula,
pyöreät käsivarret ja somat kätöset, tuli esiliina täynnä jyviä
lammen rannalle sille kohtaa, missä paljon astuttu ja kovettunut
hiekka rapisi jyviä siihen heitettäessä.

Silloin näki kaikkien kananpoikien, kyyhkysten, vapaina olevien
lampaitten kiiruhtavan lammen luo. Lintujen nokat iskivät maahan,
karitsojen punainen kieli nuoleksi kauroja tai tattarijyviä. Tämä
jyvistä tumma maa tuli parissa minuutissa yhtä valkoiseksi ja
puhtaaksi kuin heinämiehen vati hänen lopetettuaan ateriansa.

Muutamilla on silmissään voima, joka joko lumoo tai kauhistuttaa. Ja
ne voivat niin väkevästi vaikuttaa eläimeen, että se ei ajattelekaan
vastustamista. Onhan moni meistä nähnyt vihaisen härän alakuloisesti
katselevan lasta, joka vaaraa ymmärtämättä hymyilee sille! Sen tulee
sääli. Onhan moni meistä nähnyt saman härän katselevan kavalasti
rotevaan maamieheen, joka sitä tiukasti silmäilee ja sanaakaan
sanomatta pitää sitä alallaan. Härkä painaa päänsä alas, näyttää
ryhtyvän hyökkäämään, mutta sen jalat ovatkin juurtuneet maahan
kiinni; se vapisee, sitä huimaa, se pelkää.

Catherine vaikutti toisella näistä tavoista koko ympäristöönsä.
Hän oli samalla niin rauhallinen ja varma, niin voimakas ja
tarmokas, niin arkailematon ja peloton, että eläin hänen edessään ei
ajatellutkaan tehdä mitään pahaa.

Tätä omituista lumoustaan hän etupäässä käytti ajatteleviin
olentoihin. Tämän neidon sulo oli vastustamaton. Ei ainoakaan seudun
miehistä ollut hymyillyt puhuessaan Catherinesta, ei kellään pojalla
ollut huonoja ajatuksia hänestä; ne, jotka rakastivat häntä, olisivat
tahtoneet saada hänet vaimokseen, ja ne, jotka eivät rakastaneet,
saada hänet sisarekseen.

Pää kumarassa, kädet riipuksissa, ajatukset siellä täällä, seurasi
Pitou nuorta tyttöä ja hänen äitiään tarkastusmatkalla.

Hänelle ei ollut sanottu sanaakaan. Hän esiintyi kuin murhenäytelmän
sotilas, ja hänen kypäränsä tekikin hänet suuressa määrässä sellaisen
näköiseksi.

Sitten tarkastettiin rengit ja palvelijattaret.

Muori Billot käski kaikkia asettumaan puolikehään ja meni itse
keskelle.

"Rakkaat lapset", sanoi hän, "isäntämme ei palaa vielä Pariisista,
mutta hän on valinnut teille käskijän sijaansa. Se on tyttäreni
Catherine, joka tässä on nuorena ja voimakkaana. Minä olen
vanha, ja muistini on huono. Isäntä on tehnyt oikein. Emäntä on
tästälähin Catherine. Hän ottaa rahat vastaan ja maksaa. Minä
ensimmäisenä kuulen hänen määräyksensä ja noudatan niitä. Ne, jotka
niskoittelevat, joutuvat tekemisiin hänen kanssaan."

Catherine ei lisännyt sanaakaan. Hän suuteli hellästi äitiään. Tämä
suudelma vaikutti voimakkaammin kuin kaikki sanat. Muori Billot itki,
Pitou oli heltynyt. Kaikki palkolliset osoittivat suosiotaan uudelle
hallitukselle.

Heti Catherine ryhtyi toimeen ja jakoi kullekin tehtävänsä. Jokainen
sai määräyksensä ja lähti sitä täyttämään parhaansa mukaan, niinkuin
aina uuden valtiaan astuessa toimeen.

Kun Pitou oli jäänyt yksin, lähestyi hän Catherinea ja sanoi:

"Entäs minä?"

"Tekö? Minulla ei ole mitään työtä teille."

"Mitä? Jäänkö siis laiskottelemaan?"

"Mitä tahdotte tehdä?"

"Samaa kuin ennen lähtöäni."

"Ennen lähtöänne oli äitini ottanut teidät huostaansa."

"Mutta tehän olette emäntä; antakaa minulle työtä."

"Minulla ei ole mitään teille, herra Ange."

"Miksi ei ole?"

"Siksi, että olette lukumies, parisilainen herra, jolle maalaistyöt
eivät sovellu."

"Onko se mahdollista?" sanoi Pitou.

Catherine nyökkäsi siten ilmaistakseen: Niin on asian laita.

"Minäkö lukumies!" kertasi Pitou.

"Epäilemättä."

"Mutta katsokaahan minun käsivarsiani, neiti Catherine."

"Se ei mitään merkitse!"

"Miksi, neiti Catherine", sanoi poikaparka epätoivoissaan, "pakotatte
minut sen perusteella, että muka olen lukumies, kuolemaan nälkään?
Ettekö siis tiedä, että filosofi Epiktetes palveli saadakseen ruokaa,
että satujen kirjoittaja Aisopos ansaitsi leipänsä otsansa hiessä? Ja
nuo molemmat herrat olivat kuitenkin minua paljon oppineemmat."

"Mitä sille mahdan! Niin on asian laita."

"Mutta herra Billot otti minut tänne taloon kuuluvaksi. Sitä varten
hän lähetti minut tänne Pariisistakin."

"Niin kai, sillä isäni saattoi kyllä pakottaa teidät tekemään
sellaista työtä, jota minä, hänen tyttärensä, en uskalla teillä
teettää."

"Älkää teettäkö minulla sellaista, neiti Catherine."

"Mutta silloinhan jäisitte toimettomaksi, ja sitä minä en tohdi
sallia. Isälläni oli isäntänä oikeus tehdä, mitä tahtoi, mutta sitä
minulla ei ole hänen sijaisenaan. Minä hoidan hänen omaisuuttaan; sen
täytyy tuottaa hänelle tuloja."

"Mutta minäkin olen valmis tekemään työtä, ja minä tuotan tuloja.
Näettehän, neiti Catherine, että lauseenne kiertävät väärää kehää."

"Mitä!" sanoi Catherine, joka ei ymmärtänyt Pitoun suuria lauseita.
"Mikä on väärä kehä?"

"Vääräksi kehäksi, neiti, sanotaan huonoa ajattelemista. Ei, antakaa
minun jäädä taloon ja teettäkää minulla mitä tahansa. Saatte silloin
nähdä, olenko minä lukumies ja laiskuri. Onhan teillä sitäpaitsi
kirjat ja tilit kunnossa pidettävinä. Minun erikoisalani onkin
laskutiede."

"Minun mielestäni se ei ole riittävä toimi miehelle", sanoi Catherine.

"Minä en siis kelpaa mihinkään?" sanoi Pitou.

"Eläkää täällä toistaiseksi", sanoi Catherine heltyen: "minä mietin,
ja ehkä keksimme jotakin."

"Te tahdotte miettiä tietääksenne, pidättekö minut täällä. Mutta
mitä minä olenkaan teille tehnyt, neiti Catherine? Ette te ollut
tuollainen ennen."

Catherine kohautti hiukan olkapäitään.

Hän ei voinut antaa mitään selityksiä Pitoulle, joka huomasi tämän
keskustelun väsyttävän häntä. Niinpä Catherine katkaisi sen sanomalla:

"Jo riittää, herra Pitou. Minä lähden Ferté-Miloniin."

"Riennän siis satuloimaan hevosenne, neiti Catherine."

"Ei mitenkään. Jääkää tänne."

"Ette siis salli minun seurata teitä?"

"Jääkää", sanoi Catherine käskevällä äänellä.

Pitou jäi kuin naulattuna paikalleen; hänen päänsä oli kumarassa, ja
hän sai estetyksi kyyneleen, joka kuuman öljypisaran tavoin poltti
hänen silmäluontaan.

Catherine jätti Pitoun siihen, meni ja käski tallirengin satuloimaan
hevosen.

"Minä olen mielestänne muuttunut, neiti Catherine", sanoi Pitou
itsekseen, "mutta te vasta olettekin muuttunut ja paljoa enemmän kuin
minä."




XXXI

MIKSI PITOU PÄÄTTI JÄTTÄÄ MAALAISTALON JA PALATA HARAMONTIIN, AINOAAN
OIKEAAN ISÄNMAAHANSA


Muori Billot taipui olemaan ylimpänä piikana, tarttui työhön
vakavasti, ilman mitään katkeruutta, koettaen kaikessa parastaan.
Toiminta oli hetkiseksi pysähtynyt järjestetyssä maataloudessa, mutta
nyt se taas alkoi matkia mehiläiskeon hyörinää.

Sillä aikaa kun Catherinen hevosta valjastettiin, meni nuori tyttö
taloon vilkaisten ohimennen Pitouhun, joka seisoi yhä paikallaan,
pään vain kääntyessä viirin tavoin häneen päin siihen asti, kunnes
hän oli kadonnut huoneeseensa.

"Mitä varten Catherine meni huoneeseensa?" tuumi Pitou.

Pitou-parka! Mitäkö varten hän sinne meni? Järjestämään tukkansa,
ottamaan valkoisen päähineen, panemaan hienoimmat sukat jalkaansa.

Lopetettuaan tämän pukeutumishommansa ja kuullessaan hevosensa
hirnuvan katoksen alla Catherine palasi, suuteli äitiään ja läksi.

Pitoulla ei ollut mitään työtä. Hän ei ollut tyyntynyt siitä puoliksi
välinpitämättömästä, puoliksi sääliväisestä katseesta, jonka
Catherine lähtiessään oli luonut häneen. Hän ei voinut mitenkään
jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Tavattuaan jälleen Catherinen Pitousta oli tuntunut, että Catherinen
elämä oli hänelle ihan välttämätön. Sitäpaitsi liikkui tämän raskaan
ja uneksivan luonteen pohjalla kuin kellon heiluri jonkinlainen
epäluulo.

Viattomat luonteet näkevät kaikki yhtä tärkeänä. Laiskat luonteet
ovat yhtä tunneherkkiä kuin muutkin. Erotus on vain siinä, että he
tuntevat eivätkä erittele.

Erittely johtuu tottumuksesta nauttimaan ja kärsimään. Ihmisen täytyy
ensin olla tottunut tietyssä määrässä ottamaan vastaan vaikutelmia,
ennenkuin hän voi katsella kiehuntaa siinä kuilussa, jota sanotaan
ihmissydämeksi. Vanhuksilta ei puutu tätä kokemusta.

Kun Pitou kuuli loittonevan hevosen kavioiden kopseen, juoksi hän
portille. Hän näki Catherinen ajavan oikotietä; sitä myöten päästiin
talosta Ferté-Milonin suurelle maantielle, ja se yhtyi tähän kukkulan
luona, jonka huippu hukkui rehevään metsään.

Portilla hän lähetti nuorelle tytölle kaihoisat ja nöyrät
jäähyväiset. Mutta heti kun Pitou oli kädellään ja sydämellään
lähettänyt nämä jäähyväiset, alkoi hän miettiä erästä asiaa.
Catherine oli kieltäytynyt ottamasta Pitouta mukaansa, mutta ei
voinut estää häntä juoksemasta jäljestään. Hän saattoi kyllä sanoa
Pitoulle: Minä en tahdo teitä nähdä; mutta ei voinut sanoa: Minä
kiellän teitä katsomasta minuun.

Pitou arveli siis, että koska hänellä ei ollut mitään työtä, ei
mikään estänyt häntä seuraamasta metsän halki sitä tietä, jota nuori
tyttö kulki. Piilossa, puiden välitse, voisi siis nähdä hänet.

Talosta oli Ferté-Miloniin ainoastaan puolentoista penikulman matka.
Puolitoista penikulmaa sinne ja puolitoista penikulmaa takaisin --
mitä se merkitsi Pitoulle?

Catherine ratsasti sitäpaitsi tietä myöten, joka teki kierroksen.
Menemällä suoraan Pitou voitti ainakin neljännespenikulman.
Jäljelle jäi siis ainoastaan puolikolmatta penikulmaa mennäkseen
Ferté-Miloniin ja palatakseen sieltä.

Puolitoista penikulmaa oli pikkuinen matka silloin, kun mies näytti
varastaneen penikulmasaappaat Peukaloiselta, joka oli ne siepannut
jättiläiseltä.

Tehtyään tämän suunnitelman Pitou ryhtyi heti sitä toteuttamaan.

Catherinen ajaessa suurta tietä myöten Pitou kiiti pajujen suojassa
metsää kohden.

Vähän ajan päästä hän oli metsän laidassa, hyppäsi leveän ojan yli
ja katosi siimekseen yhtä kepeästi, vaikka ei yhtä sirosti kuin
säikähtynyt hirvi.

Hän juoksi tällä tavalla neljännestunnin, ja sitten hän näki aukon,
jonka läpi maantie kulki. Hän pysähtyi tähän ja nojautui suureen
tammeen, jonka kyhmyinen runko kätki hänet kokonaan. Hän tiesi
varmasti päässeensä Catherinen ohitse.

Hän odotti kymmenen minuuttia, jopa neljänneksenkin, eikä nähnyt
ketään. Olikohan Catherine unohtanut jotakin kotiin ja kääntynyt
takaisin? Se oli kyllä mahdollista.

Pitou lähestyi tavattoman varovasti maantietä, pisti päänsä esiin
suuren jalavan takaa, joka kasvoi keskellä ojaa ja oli siten puoliksi
maantiellä puoliksi metsässä, suunnaten suoraa tietä pitkin katseensa
tasangolle asti, mutta ei nähnyt ketään.

Catherine oli unohtanut jotakin ja siis palannut taloon.

Pitou jatkoi matkaansa. Joko Catherine ei vielä ollut saapunut
kotiin, ja silloin hän näkisi tytön menevän taloon, tai hän oli jo
sinne ehtinyt, ja silloin hän näkisi Catherinen lähtevän sieltä.

Pitou otti jalat alleen ja läksi mittaamaan matkaa, joka erotti hänet
tasangosta.

Juostessaan pitkin tien reunoja, jotka olivat pehmeämmät, hän äkkiä
pysähtyi. Catherinen hevonen juoksi hiljaista hölkkää.

Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat
ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava
kirjoitus: _Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen_.

Pitou kohotti katseensa ja näki tien toisessa päässä, metsän sineä
vasten, Catherinen valkoisen hevosen ja punaisen röijyn.

Se oli pitkän matkan päässä, mutta olemmehan sanoneet, etteivät
välimatkat merkinneet mitään Pitoulle.

"Ah", tuumi Pitou kiitäen uudelleen metsään, "hän ei siis menekään
Ferté-Miloniin, vaan Boursonneen! Mutta enhän erehtynyt. Hän
sanoi monen monituista kertaa menevänsä Ferté-Miloniin. Hän sai
tehtäväkseen toimittaa siellä asioita. Muori Billotkin puhui
Ferté-Milonista."

Ja tätä miettiessään Pitou juoksi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Hän
juoksi kuin mieletön.

Sillä epäilyksen, mustasukkaisuuden alkutunteen, herättyä Pitou
ei enää ollut tavallinen kaksijalkainen olento. Pitou näytti
jonkunlaiselta siivelliseltä koneelta, jommoisia varsinkin Daidalos
ja ylipäänsä muinaisajan suuret mekanikot hyvin suunnittelivat, mutta
ikävä kyllä huonosti toteuttivat. Hän muistutti erehdyttävän suuressa
määrässä olkiukkoja, joita tuuli heiluttelee leikkikalukauppiaan
myyntikojuissa. Käsivarret, jalat, kaikki liikkuu, kääntyy ja notkuu.

Kovasti harpatessa oli Pitoun askelten väliä viisi jalkaa. Kädet,
jotka muistuttivat keppien päihin pantuja kurikoita, halkoivat
airojen tavoin ilmaa. Suu, silmät ja sieraimet olivat auki niellen
ilmaa, joka taas puhisten tulvi ulos.

Ei mikään hevonen olisi voinut kiitää sellaista vauhtia. Ei mikään
leijona olisi sellaisella tahdon vimmalla pyrkinyt tavoittamaan
saalistaan.

Pitou oli juossut yli puoli penikulmaa, kun hän näki Catherinen.
Catherine oli ennättänyt ajaa vain neljännespenikulman, kun Pitou
sensijaan oli juossut puoli. Hän oli siis juossut kahta kertaa
nopeammin kuin hevonen hölkkäjuoksussa.

Lopulta hän joutui Catherinen tasalle.

Nyt ei Pitou enää juossut nähdäkseen Catherinen, vaan vakoillakseen
häntä.

Catherine oli valehdellut. Missä tarkoituksessa?

Oli syy mikä tahansa, Pitou tahtoi saada Catherinen kiinni suorasta
valheesta siten hankkiakseen itselleen paremman vaikutusvallan häneen.

Pitou syöksyi pää kumarassa pensaikkoon ja risukkoon, taittoi esteet
kypärällään ja tarpeen tullen käytti miekkaansakin.

Kun Catherine nyt ajoi vain kävellen, kuului oksan taittuminen sinne
saakka, ja sekä hevonen että ajaja heristivät korviaan.

Silloin Pitou, joka koko ajan piti Catherinea silmällä, pysähtyi ja
pidätti hengitystään. Hän tahtoi poistaa kaikki epäluulot.

Mutta eihän tätä voinut loputtomasti jatkua, eikä sitä jatkunutkaan.

Pitou kuuli äkkiä Catherinen hevosen hirnuvan, ja siihen vastasi
toisen hevosen hirnunta. Ei voinut vielä nähdä toista hirnuvaa
hevosta.

Mutta Catherine löi vitsalla Cadetia, ja tämä, joka oli kävellyt,
läksi jälleen juoksemaan.

Lisättyään vauhtia Catherine ennätti viiden minuutin päästä
ratsastajan luo, joka yhtä nopeasti tuli häntä kohden.

Catherinen uusi kiire oli niin odottamaton, että Pitou-parka jäi
liikkumatta paikalleen, nousten vain varpailleen nähdäkseen siten
etäämmälle. Mutta hän ei voinut nähdä niin pitkän matkan päähän.

Mitä Pitou ei nähnyt, sen hän kuitenkin tunsi kuin sähköiskuna,
nuoren tytön ilon ja punastumisen, ruumiin värisemisen, tavallisesti
lempeiden ja tyynten, nyt säkenöivien silmien välkkeen.

Myöskään ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta päättäen
hänen ryhdistään, viheriäisestä, samettisesta metsästyslakistaan ja
sirosta ja vapaasta päänliikkeestään hän kuului yhteiskunnan ylempiin
luokkiin, ja ajatuksissaan Pitou heti muisteli Villers-Cotteretsin
kaunista nuorta miestä ja oivallista tanssijaa. Hänen sydämensä,
suunsa, kaikki hänen ruumiinsa jänteet värisivät yhtaikaa, ja hän
mainitsi Isidor de Charnyn nimen.

Hän se todellakin oli.

Pitoun huokaus muistutti karjuntaa. Piiloutumalla uudelleen
pensaikkoon hän pääsi hiipimään kahdenkymmenen askeleen päähän
nuorista. Nämä olivat niin kokonaan kiintyneet katselemaan toisiaan,
etteivät tulleet miettineeksi, johtuiko metsästä kuuluva kahina
nelijalkaisen vai kaksijalkaisen olennon liikkeistä.

Nuori mies kohottautui kyllä satulassaan, katsoi Pitouhun päin ja
silmäili ylimalkaisesti ympärilleen. Mutta samassa Pitou heittäytyi
vatsalleen ja kätki kasvonsa maahan pysyäkseen piilossa.

Sitten hän mateli kuin käärme pitkin maata, kunnes saapui kymmenen
askeleen päähän ja voi erottaa puheen. "Hyvää päivää, herra Isidor",
sanoi Catherine. "Herra Isidor! Tiesinhän minä sen!" sopersi Pitou.

Silloin hän tunsi ruumiissaan suuren väsymyksen seuraavan koko tätä
tunnin kestävää voimanponnistusta, johon epäilykset, epäluulo ja
mustasukkaisuus olivat hänet saattaneet.

Molemmat nuoret olivat vastatusten seisten päästäneet ohjakset ja
tarttuneet toistensa käsiin. Väristen, vaiti he näin seisoivat.
Molemmat hevoset, jotka epäilemättä olivat tottuneet toisiinsa,
hieroivat kuonojaan vastatusten ja kuopivat jaloillaan tien sammalta.

"Olette _tänään_ tullut myöhemmin", sanoi Catherine katkaisten
vaitiolon.

"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut
myöhään."

"Ei ole minun syyni, rakas Catherine", vastasi nuori mies, "mutta
minua pidätti tänä aamuna veljelläni tullut kirje, johon minun täytyi
heti vastata. Mutta älkää pelätkö, huomenna olen täsmällisempi."

Catherine hymyili, ja Isidor puristi vieläkin hellemmin hänen kättään.

Voi noita okaita, jotka saivat veren vuotamaan Pitoun sydämestä!

"Olette siis saanut tuoreita uutisia Pariisista?" kysyi tyttö. "Olen
kyllä."

"Minäkin olen saanut", lausui Catherine hymyillen. "Sanoittehan
eräänä päivänä, että kun kahdelle ihmiselle, jotka rakastavat
toisiaan, tapahtuu tällaista ihan samanlaista, nimitetään sitä
sympatiaksi."

"Aivan oikein. Ja miten te olette saanut uutisia, kaunis Catherine?"

"Pitoulta."

"Kuka se Pitou on!?" kysyi nuori aatelismies kepeästi ja iloisesti,
jolloin Pitoun poskilla ennestään ollut puna muuttui tuliseksi.

"Kyllähän te hänet tunnette", sanoi Catherine. "Hän on se sama poika,
jonka isäni otti taloon ja joka eräänä sunnuntaina seurasi minua
tanssipaikalle."

"Kyllä minä nyt muistan", sanoi aatelimies. "Se on sama, jolla on
polvet kuin ruokaliinan solmut."

Catherine alkoi nauraa. Pitou tunsi itsensä nöyryytetyksi,
epätoivoiseksi; hän katseli polviaan, jotka todellakin olivat
solmujen näköiset, nousi toisen kätensä nojaan, mutta vaipui jälleen
huoaten vatsalleen.

"Älkää tehkö liian paljon pilaa Pitou-raukasta", sanoi Catherine.
"Arvatkaahan, mitä hän ehdotti minulle äsken?"

"En. Kertokaahan se, kaunokaiseni."

"Hän lupasi saattaa minua Ferté-Miloniin."

"Jonne ette mennytkään."

"En, sillä tiesinhän teidän odottavan minua täällä. Vaikka minähän
melkein sain odottaa teitä."

"Tiedättekö, Catherine, että nyt lausuitte ihan kuninkaallisen
huomautuksen?" [Viittaus Ludvig XIV:n lausumaan: Olin saamaisillani
odottaa. -- _Suom._]

"Todellako! Sitä en huomannut."

"Miksi ette suostunut tuon ylvään ritarin tarjoukseen? Hän olisi
huvittanut meitä suuresti."

"Ei ehkä aina", vastasi Catherine nauraen.

"Olette oikeassa, Catherine", sanoi Isidor luoden kauniiseen
kartanonemäntään rakkaudesta hehkuvat silmänsä.

Hän sulki nuoren tytön punastuvan pään syliinsä.

Pitou sulki silmänsä, jotta ei näkisi mitään, mutta hän oli unohtanut
sulkea korvansa. Hän kuuli piilopaikkaansa asti suudelman ja tarttui
epätoivoissaan tukkaansa, niinkuin ruttotautinen Grosin taulussa,
joka esittää Bonaparten käyntiä ruttotautisten luona Jaffassa.

Kun hän jälleen tointui, olivat nuoret panneet hevosensa hiljaa
kävelemään ja loittonivat. Viimeiset Pitoun kuulemat sanat olivat
seuraavat:

"Olette oikeassa, herra Isodor, ajelkaamme tunnin verran. Kyllä
voitan tämän tunnin takaisin jouduttamalla hevostani ja, -- lisäsi
hän nauraen, -- se on hyvä eläin, joka ei kerro mitään."

Siinä kaikki, näky katosi, pimeys sai vallan Pitoun sielussa,
niinkuin luonnossakin, ja vääntelehtien pensaikossa nuori mies
antautui tuskansa valtaan.

Yön viileys palautti hänet tajuihinsa.

"En palaa taloon", päätti hän. "Minua nöyryytetään siellä ja
pilkataan. Siellä saan syödä sen naisen leipää, joka rakastaa toista
miestä, ja tunnustan sen suoraan, minua kauniimpaa, rikkaampaa ja
sirompaa. Ei, minun paikkani ei ole Pisseleuxissa, vaan Haramontissa,
-- Haramontissa, syntymäpaikassani, missä ehkä kohtaan sellaisia
ihmisiä, jotka eivät huomaa, että polveni ovat kuin solmut."

Ja Pitou hieroi pitkiä sääriään ja läksi Haramontia kohden, jonne
huhu hänen tietämättään oli levinnyt hänen kypärästään ja miekastaan,
ja häntä odotti siis maine, vaikka ei onni.

Mutta tiedetäänhän, ettei ihminen koskaan saa olla täydellisesti
onnellinen.




XXXII

PITOU PUHUJANA


Mutta tullessaan Villers-Cotteretsiin kymmenen aikaan illalla,
lähdettyään kuusi tuntia aikaisemmin ja tällä välin tehtyään
kuvaamamme pitkän kiertomatkan Pitou ymmärsi, että vaikka se
tuntuikin ikävältä, niin parempi oli jäädä Dauphin-hotelliin
nukkumaan vuoteeseen kuin taivasalle jonkun jalavan tai tammen
suojaan.

Sillä eihän hän pääsisi mihinkään Haramontin taloon nukkumaan, jos
hän saapuisi sinne puoliyhdentoista aikaan illalla. Puolitoista
tuntia aikaisemmin olivat jo kaikki valot sammutetut ja kaikki ovet
suljetut.

Pitou jäi siis Dauphin-hotelliin, missä hän kolmellakymmenellä soulla
sai oivallisen vuoteen, neljä naulaa leipää, kappaleen juustoa ja
ruukullisen omenaviiniä.

Hän oli samalla kertaa sekä väsynyt että rakastunut, uupunut ja
epätoivoissaan. Ruumiin ja sielun välillä syntyi näin taistelu, missä
sielu, joka alussa oli ollut voitolla, viimein sortui.

Tämä merkitsi, että kello yhdestätoista kello kahteen Pitou
vuoteellaan huokasi, valitti ja vääntelehti. Mutta väsymys sai kello
kaksi voiton, ja hän nukkui heräten vasta kello seitsemän.

Samoin kuin puoliyhdentoista aikaan kaikki ihmiset ovat Haramontissa
levolla, samoin kaikki Villers-Cotteretsissa ovat seitsemän aikaan
aamulla valveilla.

Lähtiessään Dauphin-hotellista Pitou siis huomasi kypäränsä ja
miekkansa herättävän taas yleistä huomiota. Astuttuaan satakunta
askelta hän oli jälleen suuren joukon keskustana. Pitou oli kaikesta
päättäen tullut hyvin suosituksi kotiseudullaan.

Harvoja matkamiehiä kohtaa sellainen onni. Aurinko, jonka sanotaan
kaikille loistavan, ei loista yhtä suosiollisesti niille, jotka
palaavat kotiseudulleen profeetoiksi.

Mutta eihän kaikilla olekaan äreää ja julmuuteen asti ahnetta tätiä;
eihän jokainen, joka pystyy Gargantuan tavoin nielaisemaan riisissä
valmistetun kukon, pysty tarjoamaan vahingonkorvaukseksi kultarahaa.
Vielä harvemmin sattuu tällaisille kotiinpalaajille, joista varhaisin
on Odysseus, että heillä on päässään kypärä ja kupeella miekka,
vaikka muu asu ei ole laisinkaan sotilaallinen.

Sanokaamme suoraan, että Pitoun kypärä ja miekka herättivät hänen
kotikaupunkilaistensa huomiota.

Muutamat Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka edellisenä päivänä
olivat saattaneet Pitouta apotti Fortierin ovelta Soissons-kadun
varrelta Pleuxiin täti Angéliquen ovelle, päättivät jatkaa
suosionosoitustaan ja saattaa hänet Villers-Cotteretsista
Haramontiin. Ja he panivat päätöksensä täytäntöön. Seurauksena tästä
olikin, että Haramontin asukkaat, nähdessään tämän, alkoivat oikealla
tavalla kunnioittaa kyläläistään.

Totta kyllä, maa-ala oli jo valmiina ottamaan siemenen vastaan.
Vaikka Pitou olikin nopeasti kulkenut kylän kautta, oli se tehnyt
sittenkin vaikutuksensa. Hänen kypäränsä ja miekkansa olivat jääneet
niiden mieleen, jotka olivat nähneet hänet koko loistossaan.

Kun siis Haramontin asukkaat näkivät Pitoun suovan heille uuden
käynnin, jommoista eivät olleet voineet toivoakaan, ottivat he hänet
hyvin kunnioittavasti vastaan; häntä pyydettiin laskemaan sotaiset
merkkinsä syrjään ja istumaan kylän torilla neljän kastanjan alle
varjoon, niinkuin pyydettiin Marsia tekemään Tessaliassa suurten
voittojensa vuosipäivänä. Pitou suostuikin tähän sitä mieluummin kun
hänen aikomuksensa oli jäädä asumaan Haramontiin. Hän suostui siis
ottamaan vastaan huoneen, jonka muuan kylän sotaintoisista vuokrasi
hänelle valmiiksi kalustettuna.

Kalustuksena oli puuvuode, siinä olkia ja patja, sekä kaksi tuolia,
pöytä ja vesiruukku. Tämän kaiken omistaja arvioi kuudeksi livreksi
vuodessa, jolla hinnalla olisi saanut kaksi vadillista kukkokeittoa.

Kun vuokrasta näin oli sovittu, otti Pitou haltuunsa uuden asunnon
ja tarjosi ryypyn kaikille saattajilleen; sitten, kun sekä tapaukset
että omenaviini olivat nousseet hänen päähänsä, piti hän heille
asuntonsa ovelta puheen. Se oli suuri tapaus: niinpä koko Haramont
kokoontui piiriin oven eteen.

Pitou oli ollut pappiskoulussa ja osasi siis puhua kauniisti. Hän
tunsi ne kahdeksan sanaa, joilla kansojen järjestäjät, kuten Homeros
heitä nimitti, osasivat tähän aikaan saada joukot liikkeelle.

Lafayettesta Pitouhun oli kyllä pitkä matka, mutta onhan Haramontista
Pariisiin myöskin pitkä matka! Tietysti moraalisesti tarkoitettuna.

Pitou alkoi johdannolla, johon apotti Fortier, vaikka olikin
vaativainen, olisi epäilemättä ollut tyytyväinen.

"Kansalaiset", sanoi hän, "kansalaiset, suloiselta tuntuu lausua
tämä sana! Olen sen jo sanonut toisille ranskalaisille, sillä kaikki
ranskalaiset ovat veljiä. Mutta täällä uskon sen sanovani oikeille
veljille, ja täällä kohtaan kokonaisen perheen haramontilaisissa
maanmiehissäni."

Naiset, joita oli mukana muutamia kuulijoiden joukossa ja jotka eivät
olleet hänelle kaikkein suosiollisimpia, koska Pitoun pohkeet olivat
vielä liian ohuet ja hänen polvensa liian paksut eikä hän siis voinut
ensi hetkessä vaikuttaa naispuolisiin kuulijoihinsa edullisesti, --
naiset, kuullessaan tämän sanan "perhe", ajattelivat Pitou-parkaa,
orpoa, joka äitinsä kuoltua ei vielä koskaan ollut saanut syödä
kyllikseen. Kun tämän sanan "perhe" lausui poika, jolla ei ollut
omaisia, sai se väräjämään heissä sen herkän hermon, joka avaa
kyynelten lähteet.

Alkulauseen jälkeen Pitou ryhtyi kertomukseen, joka oli hänen
esityksensä toisena osana.

Hän kertoi matkastaan Pariisiin, kuvapatsaiden vuoksi syntyneestä
kahakasta, Bastiljin valloituksesta ja kansan kostosta. Hän
kosketteli vain ohimennen omaa osuuttaan Palais-Royal-torin ja
Saint-Antoinen esikaupungin valloituksessa. Mutta mitä vähemmän hän
kehui itseään, sitä enemmän hän nousi kansalaistensa silmissä, ja
kertomuksen lopulla oli hänen kypäränsä suuri kuin Invalidi-kirkon
kupu ja hänen miekkansa pitkä kuin Haramontin kirkon torni.

Kertomuksensa päätettyään Pitou ryhtyi todisteluihin, arkaluontoiseen
tehtävään, josta Cicero tunsi oikean puhujan.

Hän todisti, että kansan intohimot olivat syystä heränneet anastajien
menettelyn vuoksi. Hän lausui pari sanaa isä ja poika Pittistä,
selitti vallankumouksen johtuneen siitä, että aatelisilla ja
kirkonmiehillä oli suuret määrät etuoikeuksia ja lopulta kehoitti
kaikkia Haramontin asukkaita tekemään samoin, kuin Ranskan kansa
kokonaisuudessaan oli tehnyt, liittymään yhteistä vihollista vastaan.

Sitten hän todisteluista siirtyi vakuutteluun, käyttäen mahtavaa
keinoa, joka on ominainen suurille puhujille. Hän antoi miekkansa
pudota ja nostaessaan sitä kuin sattumalta veti sen huotrasta ulos.
Täten hän sai puheeseensa kiihoittavan kohdan, jossa hän kehoitti
kunnan asukkaita pariisilaisten esimerkkiä noudattaen tarttumaan
aseisiin.

Haramontin asukkaat vastasivat puheeseen innokkain huudoin.

Vallankumous julistettiin siis hyvä-huutojen raikuessa kylässä
tapahtuneeksi.

Ne Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka olivat olleet puhetta
kuulemassa, läksivät kotiinsa sydän täynnä isänmaallista innostusta,
laulaen mitä uhkaavimmalla tavalla ja hurjan raivoisasti:

    Terve, Henrik neljäs!
    Uljas kuningas!

Rouget de Lisle ei vielä ollut säveltänyt Marseljeesiaan, eivätkä
vuoden 1790 liittoutuneet vielä olleet herättäneet vanhaa suosittua
"Eespäin vaan"-laulua, sillä olihan nyt vasta vuosi 1789.

Pitou luuli pitäneensä ainoastaan puheen, mutta olikin pannut toimeen
vallankumouksen.

Hän astui asuntoonsa, söi palan leipää ja loput Dauphin-hotellista
saamaansa juustoa, jonka oli huolellisesti tuonut kypäränsä sisällä;
sitten hän meni ostamaan nuoraa ja yön tultua laati metsään ansoja.

Samana yönä Pitou sai ansoistaan kaniinin ja kaniininpojan. Hän olisi
tahtonut saada jäniksen, mutta ei tavannut jälkiä. Tämän selitti
hänelle vanha sananparsi: Koirat, kissat, jänikset ja kaniinit eivät
elä yhdessä.

Hänen olisi täytynyt mennä toiseen kyläkuntaan, joka oli neljän
penikulman päässä ja jossa oli runsaasti jäniksiä. Mutta Pitou oli
liian väsynyt; jalat olivat edellisenä päivänä tehneet kaiken sen,
mitä niiltä voi vaatia. Paitsi viittätoista penikulmaa hän oli neljän
viiden viimeisen penikulman matkalla ollut tuskan näännyttämä, eikä
mikään voi pitkiä sääriä uuvuttaa niin paljoa kuin se.

Kello yhden aikaan hän toi ensimmäisen metsästyssaaliinsa. Hän toivoi
saavansa toisen yhtä suuren aamupuolella.

Hän meni levolle, mutta hänessä oli vielä jäljellä niin suuri määrä
kirveltävää tuskaa, joka edellisenä päivänä oli uuvuttanut häntä,
ettei hän voinut nukkua kuin kuusi tuntia vuoteensa patjalla, jota
sen omistaja nimitti untuvaiseksi.

Pitou nukkui kello yhdestä kello seitsemään aamulla. Kun ikkunaluukku
oli jäänyt auki, yllätti aurinko hänet.

Tästä luukusta katseli pari-kolmekymmentä Haramontin asukasta hänen
nukkumistaan.

Hän heräsi kuin Turenne kanuunalavetillaan, hymyili kansalaisille ja
kysyi ystävällisesti, miksi he tulivat hänen luokseen niin suurella
joukolla ja niin varhain aamulla.

Eräs heistä ryhtyi puhumaan. Me toistamme tarkoin tämän keskustelun.
Puhuja oli halonhakkaaja Claude Tellier.

"Ange Pitou", sanoi hän, "olemme koko yön tuumineet. Kansalaisten
tuleekin, niinkuin eilen sanoit, tarttua aseisiin vapauden puolesta."

"Niin sanoinkin", lausui Pitou varmasti, valmiina vastaamaan
sanoistaan.

"Mutta aseistautumista varten puuttuu meiltä kaikkein tärkein."

"Mikä?" kysyi Pitou.

"Aseet."

"Sehän on totta", sanoi Pitou.

"Olemme kuitenkin miettineet, jotta emme menettäisi mietteitämme, ja
me aiomme hinnasta mistä tahansa hankkia aseet."

"Lähtiessäni", sanoi Pitou, "oli Haramontissa viisi pyssyä, kolme
kivääriä, yksipiippuinen metsästyspyssy ja yksi kaksipiippuinen."

"Jäljellä on vain enää neljä", vastasi puhuja. "Metsästyspyssy halkesi
vanhuuttaan kuukausi sitten."

"Se oli Désiré Maniquetin pyssy", sanoi Pitou.

"Niin olikin, ja haljetessaan se rikkoi kaksi sormeani", sanoi Désiré
Maniquet kohottaen murskaantuneen kätensä, "ja kun se tapahtui
aristokraatin, herra de Longprén kaniinitarhassa, saa hän sen maksaa
minulle."

Pitou nyökkäsi, hyväksyen tämän oikeutetun koston.

"Meillä on siis vain neljä pyssyä", jatkoi Claude Tellier.

"No, neljällä pyssyllä te voitte aseistaa ainakin viisi miestä",
sanoi Pitou.

"Millä tavalla?"

"Viides saa peitsen. Sillä tavalla Pariisissa tehdään: jokaista
neljää pyssyllä varustettua miestä kohti on yksi, jolla on peitsi.
Peitsi on hyvin mukava ase, sillä sen kärkeen voi panna katkaistun
pään."

"Oho!" huusi muuan iloinen ääni; "toivokaamme, ettemme sentään päitä
katko."

"Sitä emme teekään", sanoi Pitou vakavasti, "jos vain osaamme torjua
herra Pittien, sekä isän että pojan, kullan. Mutta mehän puhuimme
pyssyistä. Pysykäämme asiassa, niinkuin herra Bailly sanoo. Montako
asekuntoista miestä on Haramontissa? Oletteko laskeneet?"

"Olemme."

"Ja paljonko teitä on?"

"Meitä on kolmekymmentäkaksi."

"Puuttuu siis kaksikymmentäkahdeksan pyssyä."

"Niitä emme mistään saa", sanoi kookas, iloisen näköinen mies.

"Saammepa nähdä, Boniface", lausui Pitou.

"Kuinka niin, saammepahan nähdä?"

"Sanoin vain, että saammepahan nähdä, sillä minä tiedän jotakin."

"Mitä?"

"Tiedän, että niitä voi hankkia."

"Hankkiako?"

"Niin. Ei pariisilaisillakaan ollut aseita. No niin, herra Marat,
muuan hyvin oppinut, mutta hyvin ruma lääkäri sanoi missä aseita oli,
ja pariisilaiset menivät sinne, minne Marat käski, ja saivat aseita."

"Ja minne herra Marat käski menemään?" kysyi Désiré Maniquet.

"Hän käski menemään Invalidiin."

"Mutta eihän täällä Haramontissa ole Invalidia."

"Mutta tiedän erään paikan, jossa on toista sataa pyssyä", sanoi
Pitou.

"Ja missä se paikka on?"

"Ne ovat apotti Fortierin koulusalissa."

"Onko apotti Fortierilla sata pyssyä? Aikooko hän siis aseistaa
kuoripoikansa, ne kalottipäiset vekarat?" sanoi Claude Tellier.

Pitou ei tuntenut suurta hellyyttä apotti Fortieria kohtaan, mutta
tämä vihamielinen hyökkäys hänen vanhaa opettajaansa vastaan loukkasi
häntä.

"Claude!" sanoi hän. "Claude!"

"Mitä?"

"Minä en sanonut, että aseet kuuluivat apotti Fortierille."

"Jos ne ovat hänen luonaan, niin ne ovat hänen."

"Tämä päätelmä on väärä", sanoi Pitou. "Minä olen Bastien Godinetin
talossa, eikä kuitenkaan Bastien Godinetin talo ole minun."

"Se on totta", vastasi Bastien, ennenkuin Pitoun tarvitsi erikoisesti
vedota häneen.

"Pyssyt eivät siis ole apotti Fortierin omaisuutta", sanoi Pitou.

"Kenen ne siis ovat?"

"Kunnan."

"Jos ne ovat kunnan, niin kuinka ne ovat apotti Fortierin luona?"

"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin
talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi,
koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis
apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa
talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"

"Se on totta", sanoivat kuulijat. "Kunnalla on se oikeus."

"Sanohan, millä tavalla me siis saamme aseita?"

Kysymys saattoi Pitoun ymmälle. Hän raapi korvallistaan.

"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä
työhön."

Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä
pulasta.

"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan
hyväksi ja sitten puhutte töistä!"

Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti,
että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.

"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi,
jos se on välttämätöntä."

"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi
päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."

"Siis", sanoi Boniface, "kun tehdään työtä vapauden puolesta, niin
levätään."

"Boniface", vastasi Pitou ylpeästi kuin loukkaantunut Lafayette,
"ne eivät koskaan ansaitse vapauttaan, jotka eivät osaa polkea
jalkoihinsa ennakkoluuloja."

"Mielelläni minä olen työtä tekemättä", sanoi Boniface. "Mutta miten
on syömisen laita?"

"Kuka silloin syö?" kysyi Pitou.

"Haramontissa syödään vielä. Eikö Pariisissa syödä enää?"

"Siellä syödään sitten, kun on voitettu tyrannit", sanoi Pitou.
"Syötiinkö heinäkuun neljäntenätoista päivänä? Kuka sinä päivänä
ajatteli syömistä? Ei, siihen ei ollut aikaa."

"Ah!" sanoivat innostuneimmat; "varmaankin Bastiljin valloitus oli
ihanaa!"

"Syödä!" jatkoi Pitou halveksivaisesti. "Juoda kyllä. Silloin tuli
hiki, ja ruudin sauhu on kitkerää."

"Mutta mitä silloin juotiin?"

"Mitäkö juotiin? Vettä, viiniä, viinaa. Naiset pitivät siitä huolta."

"Naisetko?"

"Niin, suurenmoiset naiset, jotka tekivät lippuja hameittensa
etukaistoista."

"Todellako!" huudahtivat kuulijat ihastuneina.

"Mutta totta kai seuraavana päivänä syötiin?" kysyi muuan epäilevä
olento.

"Sen kyllä myönnän", sanoi Pitou.

"Siis", jatkoi Boniface riemuissaan, "jos kerran syötiin, niin totta
kai oli tehty työtäkin?"

"Herra Boniface", vastasi Pitou, "te puhutte näistä asioista
tuntematta niitä. Pariisi ei ole mikään pikku kylä. Siellä ei ole
asukkaina maalaisia, jotka ovat tottuneet palvelemaan vain vatsaansa:
_obedientia veniri_, niinkuin me oppineet sanomme latinankielellä.
Ei, Pariisi on, niinkuin sanoo herra de Mirabeau, kansakunnan pää,
siis aivot, jotka ajattelevat koko maailman puolesta. Aivot eivät
koskaan syö, hyvä herra."

"Se on totta", tuumivat kuuntelijat.

"Ja kuitenkin aivot, jotka eivät mitään syö, tulevat ravituiksi",
sanoi Pitou.

"Millä tavalla ne tulevat ravituiksi?" kysyi Boniface.

"Näkymättömästi, ruumiin ravinnon kautta."

Tässä haramontilaisten järki pysähtyi.

"Selitäpähän tuo, Pitou", sanoi Boniface.

"Sehän on helppoa", lausui Pitou, "Pariisi on aivot, niinkuin sanoin,
maakunnat ovat jäseniä; maakunnat saavat tehdä työtä, juoda ja syödä.
Pariisi ajattelee."

"Siinä tapauksessa minä jätän maaseudun ja menen Pariisiin", sanoi
Boniface. "Tuletteko te toiset minun kanssani Pariisiin?" Osa
kuulijakunnasta purskahti nauruun ja näytti liittyvän Bonifaceen.
Pitou huomasi tämän pilkantekijän saattavan hänet epäsuosioon.

"Menkää vain Pariisiin", huudahti hän vuorostaan "ja jos sieltä
löydätte edes yhden niin naurettavan kuin te olette, ostan teiltä
tällaisia kaniininpoikasia ja maksan louisdorin kappaleesta."

Ja toisella kädellään Pitou näytti kaniininpoikastaan ja toisella
kilisteli niitä kultarahoja, jotka hänellä vielä oli jäljellä
Gilbertin jalomielisestä lahjoituksesta.

Naurajat olivat nyt Pitoun puolella. Siitä Boniface suuttui
vuorostaan tulipunaiseksi.

"Kuulehan, herra Pitou, sinä alat täällä käydä liian koppavaksi, kun
sanot ihmisiä naurettaviksi!"

"_Ridiculus tu es_", sanoi Pitou juhlallisesti.

"Katsopahan itseäsi", sanoi Boniface.

"Jos katselen itseäni", sanoi Pitou, "näen ehkä jotakin yhtä rumaa
kuin sinäkin, mutta en koskaan yhtä tyhmää."

Tuskin oli Pitou tämän sanonut, kun Boniface yritti iskeä häntä
nyrkillään. Pitou huomasi sen ja väisti notkeasti, vastaten siihen
potkaisemalla toista pariisilaisella tavalla. Tätä ensimmäistä potkua
seurasi toinen, joka kaatoi vastustajan, maahan.

Pitou kumartui vastustajansa puoleen kuin siten päättääkseen
voittonsa mitä kamalimmalla tavalla. Jokainen riensi jo estämään
Pitouta, kun tämä oikaisikin vartalonsa ja sanoi:

"Opi tästä, että Bastiljin valloittaja ei käytä nyrkkiään. Minulla on
miekka, tartu itse miekkaan, ja lopettakaamme tämä."

Tämän sanottuaan Pitou veti miekan huotrastaan, unohtaen tai ollen
unohtavinaan, että Haramontissa oli olemassa vain yksi ainoa miekka,
nimittäin maalaispoliisilla, ja sekin oli kokonaista korttelia
lyhyempi kuin hänen.

Tasapainoa ylläpitääkseen hän pani päähänsä kypärän. Tämä sielun
suuruus vaikutti sähköttävästi ympäristöön. Kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että Boniface oli tyhmeliini, narri, kelvoton ottamaan osaa
väittelyyn yleisistä asioista. Ja siksi hänet ajettiin pois.

"Tässä te näette", sanoi silloin Pitou, "kuvan Pariisin
vallankumouksesta. Niinkuin sanoi Prudhomme tai Loustalot,
luullakseni sen sanoi kunnon Loustalot... niin, hän sen sanoi, siitä
olen varma; 'Ylhäiset näyttävät suurilta senvuoksi, että itse olemme
polvillamme. Nouskaamme'."

Tällä lauseella ei ollut mitään tekemistä tilanteen kanssa. Mutta
ehkä juuri siksi sen vaikutus olikin valtava.

Epäilevä Boniface, joka seisoi muutaman askeleen päässä, kuuli sen ja
tuli nöyränä sanomaan Pitoulle:

"Et saa meihin suuttua, Pitou, jos emme tunne vapautta yhtä hyvin
kuin sinä."

"Ei ole nyt puheena vapaus", sanoi Pitou, "vaan ihmisen oikeudet."

Toinen voimanisku, jolla Pitou uudelleen järkytti kuulijakuntaa.

"Kyllä sinä todellakin olet oppinut", sanoi Boniface, "ja me
kunnioitamme sinua."

Pitou kumarsi.

"Niin", sanoi hän, "kasvatus ja kokemus ovat asettaneet minut teidän
yläpuolellenne ja jos äsken puhuin hiukan ankarasti teille, tapahtui
se vain ystävyydestä."

Kaikki taputtivat käsiään. Pitou huomasi voivansa nyt puhua mitä
tahtoi.

"Te puhuitte äsken työstä", sanoi hän. "Mutta tiedättekö, mitä
työ on? Teidän mielestänne on työtä puunhakkuu, viljanleikkuu,
kastanjoiden kerääminen, lyhteiden sitominen ja kivien muuraaminen
yhteen muurisaven avulla... Tämä on teidän mielestänne työtä. Teidän
mielestänne minä siis en tee työtä. Mutta te erehdytte, minä teen
yksinäni enemmän työtä kuin te kaikki yhteensä, sillä minä ajattelen
teidän vapauttamistanne, uneksin vapauttanne, yhdenvertaisuuttanne.
Yksi ainoa minun hetkistäni vastaa siis sataa teidän päivistänne.
Työtä tekevät härät menettelevät samoin, mutta työtä tekevä ihminen
voittaa kaikki aineen voimat. Minä yksinäni vastaan teitä kaikkia.
-- Katsokaahan Lafayettea. Hän on hento mies, vaalea, tuskin Claude
Tellieriä pitempi. Hänellä on terävä nenä, laihat sääret, käsivarret
sellaiset kuin tämän tuolin pienat. Hänen käsistään ja jaloistaan ei
kannata puhuakaan; yhtä hyvin voisi olla niitä ilmankin. No niin,
se mies on kantanut kahta maailmaa hartioillaan, yhtä enemmän kuin
Atlas, ja hänen pienet kätensä ovat taittaneet Amerikan ja Ranskan
kahleet... Koska hänen käsivartensa ovat tehneet sen, vaikka ne ovat
kuin tuolin pienat, mitä sitten voivatkaan minun käsivarteni tehdä?"

Ja Pitou ojensi kyhmyiset käsivartensa, jotka olivat kuin pähkinäpuun
oksat.

Tähän vertaukseen hän lopetti, ollen varma siitä, että vaikutus oli
valtava, vaikka hän ei itse ollutkaan tehnyt mitään loppupäätelmää.

Vaikutus oli todellakin valtava.




XXXIII

PITOU SALALIITTOLAISENA


Suurin osa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, tuottaen joko suurta onnea
tai kunniaa, tulee melkein aina siksi, että hän on joko tahtonut
tai halveksinut paljon. Jos tahtoo sovelluttaa tämän määritelmän
historian henkilöiden elämään, huomaa kyllä sen syvyyden ja samalla
sen totuudenmukaisuuden.

Todistellaksemme tyydymme sovelluttamaan sitä Ange Pitouhun,
kertomuksemme päähenkilöön.

Jos astumme muutaman askeleen taapäin ja muistelemme Pitoun
saamaa haavaa, niin Pitou oli, päästyään asioista selville
metsänrannassa, tuntenut suurta halveksimista kaikkea maallista
kohtaan. Hän oli toivonut voivansa saada sielussaan kukoistamaan
kalliin ja harvinaisen kukkasen, jonka nimi on rakkaus. Kun hän
palasi kotitienoolleen kypäröineen ja miekkoineen, ylpeänä siitä,
että oli yhdistänyt Marsin Venukseen, niinkuin hänen kuuluisa
tasavaltatoverinsa Demoustier sanoo _Kirjeissään Emilielle
mytologiasta_, huomasi hän suureksi surukseen ja onnettomuudekseen,
että Villers-Cotteretsissa ja sen lähistöllä oli mielistelijöitä.

Hän, joka tarmokkaalla tavalla oli ottanut pariisilaisten kanssa
osaa ristiretkeen aristokraatteja vastaan, huomasi olevansa perin
vähäpätöinen maalaisaatelin edessä, jota edusti Isidor de Charny.

Kuinka kaunis hän olikaan, tuo mies, joka pystyi miellyttämään
heti ensi näkemältä, oivallinen ratsastaja nahkahousuilleen ja
samettitakkineen! Miten voisi hän taistella sellaista miestä vastaan,
jolla oli ratsusaappaat ja niissä kannukset ja jota monet sanoivat
hänen ylhäisyydekseen. Täytyihän hänen tuntea sekä häpeää että
ihailua, jotka molemmat tunteet tuottavat mustasukkaiselle tuskaa,
niin suurta, ettei koskaan ole voitu sanoa, tahtooko mustasukkainen
itselleen itseään huonomman vai paremman kilpailijan!

Pitou tunsi siis mustasukkaisuutta, parantumatonta tautia, joka
tuotti tähän asti tuntemattomia tuskia kunnon nuorelle miehelle.
Mustasukkaisuus, tavattoman myrkyllinen kasvi oli noussut siemenen
kylvämättä maasta, missä tähän asti ei ollut itänyt mitään huonoa
tunnetta, ei edes itserakkauttakaan, jollainen rikkaruoho täyttää
monesti ihan hedelmättömätkin paikat.

Näin raadeltu sydän kaipaa hyvin suurta filosofiaa päästäkseen taas
tavalliseen tasapainoonsa.

Oliko Pitou filosofi, hän, joka saatuaan kokea tämän kamalan tuskan,
heti seuraavana päivänä meni pyytämään jäniksiä Orleansin herttuan
metsästä ja sitä seuraavana päivänä piti suurenmoisia valtiollisia
puheita? Oliko hänen sydämensä kova kuin piikivi, josta jokainen isku
sytyttää kipinän, vai oliko hän ainoastaan sieni, joka helposti imee
itseensä kyyneleet ja pehmenee vikaantumatta vähääkään kolauksia
saadessaan?

Tulevaisuus saa sen meille näyttää. Älkäämme edeltäpäin otaksuko
mitään. Kertokaamme.

Vieraitten mentyä ja puheitten päätyttyä ryhtyi Pitou, jota nälkä
pakotti tarttumaan talouspuuhiin, valmistamaan ruokaa ja söi
kaniininpoikasen, surren sitä, ettei se ollut jänis.

No, jos kaniininpoika olisi ollut jänis, ei Pitou olisikaan sitä
syönyt, vaan myynyt sen.

Olisihan se ollut oivallinen kauppa. Jäniksestä maksettiin kokonsa
mukaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä neljä souta, ja vaikka
Pitoulla olikin Gilbertin jalomielisesti lahjoittamia kultarahoja
ja vaikka hän ei ollutkaan saita kuin täti Angélique, oli hänessä
suuri määrä äitinsä säästäväisyyttä, ja Pitou olisi lisännyt nämä
kahdeksantoista souta omaisuuteensa, joka siten olisi karttunut.

Sillä Pitou arveli, että miehen ei ole tarpeellista ruveta nauttimaan
milloin kolmen livren, milloin kahdeksantoista soun aterioita.
Eihän ihminen ole mikään Lueullus, ja Pitou arveli voivansa
kahdeksallatoista soulla elää kokonaisen viikon.

Jos hän siis tällä viikolla, otaksuen, että hän heti ensi yönä olisi
saanut jäniksen, olisi vielä kolmena viikon seitsemästä päivästä
saanut jäniksen, niin hän olisi sillä tavoin ansainnut viikon ruoan.
Tällä tavalla laskien hän voisi elää neljälläkymmenellä jäniksellä
kokonaisen vuoden. Kaikki muu jäisi puhtaaksi voitoksi.

Tätä Pitou laski syödessään kaniiniaan, joka tuottamatta hänelle
mitään, maksoi soun edestä voita ja soun edestä ihraa. Sipulit hän
oli poiminut kunnan yhteisiltä mailta.

Syötyä tupakka tai kävely, sanoo sananlasku. Syötyään Pitou meni
metsään etsimään kauniin paikan nukkuakseen.

Onhan selvääkin, että kun tämä onneton nuorukainen ei enää ollut
tekemisissä politiikan kanssa, vaan oli katujen kesken itsensä
kanssa, hänen silmissään oli yhtä mittaa herra Isidor mielistelemässä
neiti Catherinea.

Tammet ja lehmukset värisivät hänen huokauksistaan. Luonto, joka aina
hymyilee täysivatsaiselle, teki nyt poikkeuksen Pitoun suhteen ja oli
hänen mielestään suuri musta erämaa, missä ei ollut mitään muuta kuin
jäniksiä, kaniineja ja hirviä.

Levätessään kotiseutunsa suurten puiden suojassa Pitou varmistui
yhä enemmän sankarillisen päätöksensä välttämättömyydestä. Hänen
piti kadota Catherinen näkyvistä, päästää tyttö vapaaksi, olla
tarpeettomasti vaivaamatta läsnäolollaan ja nöyrtymättä enempää kuin
oli pakko.

Olihan vaikeata ajatella, ettei enää saisi nähdä neiti Catherinea,
mutta pitihän miehen olla mies. Eikä asian laita oikeastaan ollutkaan
niin. Eihän hänen suorastaan tarvinnut olla näkemättä neiti
Catherinea, vaan päästää Catherine näkemästä häntä.

Mikään ei estänyt rakastavaa miestä huolellisesti piiloutumasta,
jolloin hän sattumalta näkisi ylpeän tytön? Ei mikään. Olihan
Haramont niin perin lähellä Pisseleuxia. Puolitoista penikulmaa
ainoastaan, siis pari harppausta, siinä kaikki.

Yhtä raukkamaista kuin olisi etsiä Catherinen seuraa sen jälkeen,
mitä oli näkynyt, yhtä ovelaa olisi pitää silmällä hänen tekojaan
ja toimiaan, koska luonto kerran oli tehnyt Pitoun mahdolliseksi
sellaiseen voimanponnistukseen.

Sitäpaitsi niissä metsänosissa, jotka olivat Pisseleuxin takana
Boursonneen asti, oli runsaasti jäniksiä.

Pitou voisi aamulla mennä kokemaan pyydyksiään ja joltakin kukkulalta
pitäisi silmällä neiti Catherinen lähtöä. Se oli hänen oikeutensa ja
tavallaan velvollisuutensa, koska ukko Billot oli antanut hänelle
erikoiset valtuudet.

Kun Pitou oli tällä tavalla vahvistunut omaa itseään vastaan, arveli
hän voivansa lopettaa huokailunsa. Hän söi tavattoman suuren palan
mukanaan tuomaansa leipää, viritti illan tultua tusinan ansoja ja
paneutui levolle nurmelle, joka oli vielä lämmin päivänpaisteesta.

Täällä hän nukkui kuin epätoivoon joutunut mies ainakin, siis
kuolemaa muistuttavaa unta.

Yön viileys herätti hänet. Hän tarkasti ansat: mitään saalista
ei ollut vielä tullut, mutta Pitou ei odottanutkaan mitään ennen
aamunkoittoa. Mutta kun hänen päänsä oli hiukan raskas, päätti hän
palata asuntoonsa ja tulla aamulla takaisin.

Tämän päivän, joka hänelle oli ollut köyhä tapauksista ja
seikkailuista, viettivät kylän asukkaat miettimällä ja tekemällä
päätelmiä.

Olisi voinut nähdä keskellä tätä päivää, jona Pitou palasi metsään
haaveilemaan, puunhakkaajan nojaavan pölkkyihinsä, pesijän
karttuunsa, puusepän pysäyttävän höylänsä keskellä sileää lautaa.

Kaikkien näiden seisahdusten syy oli Pitou. Tämä oli ollut kuin
riidan viima ja puhaltanut korsiin, jotka alkoivat heilua. Mutta sen
aiheuttaja ei enää itse muistanutkaan, mitä oli tehnyt.

Kun hän asteli asuntoaan kohden, huomasi hän sen likellä oudon
ilmiön, vaikka kello jo oli kymmenen, jolloin tavallisesti
ainoatakaan valoa ei enää näkynyt, ei ainoakaan silmä valvonut.
Siellä oli ryhmiä, jotka istuivat, seisoivat tai kävelivät. Ja
kaikissa oli jotakin tavatonta.

Tietämättä siihen syytä Pitou arveli kaikkien näiden ihmisten puhuvan
hänestä.

Ja kun hän asteli tietä pitkin, saivat kaikki kuin sähköiskun ja
osoittelivat häntä toisilleen.

-- Mikä heidän on, -- tuumi Pitou. -- Eihän päässäni ole edes
kypärääkään. -- Ja hän astui vaatimattomana asuntoonsa tervehdittyään
muutamia.

Tuskin hän oli ennättänyt sulkea asuntonsa jokseenkin hataran oven,
kun hän oli kuulevinaan sille kolkutettavan.

Pitou ei sytyttänyt kynttilää ennen levolle menoaan. Kynttilä oli
hänen mielestään tarpeeton ylellisyysesine miehelle, jolla ei ollut
muuta kuin yksi vuode ja joka siis ei voinut siitä erehtyä; jolla ei
ollut kirjoja ja joka ei siis voinut lukea.

Mutta ovelle kolkutettiin aivan varmasti, ja hän avasi salvan.

Kaksi miestä, kaksi nuorta haramontilaista, astui tuttavallisesti
sisään.

"Kas, sinulla ei olekaan kynttilää", sanoi toinen.

"Ei", vastasi Pitou, "mitä sillä tekisin?"

"Nähdäksesi tietysti."

"Minä näen pimeässä."

Ja sanojensa vakuudeksi hän sanoi:

"Iltaa, Claude, iltaa, Désiré."

"Tässä me nyt olemme", sanoivat nämä Pitoulle.

"Tervetuloa! Mitä haluatte, ystäväni?"

"Tulehan valoisampaan paikkaan", sanoi Claude.

"Mihin valoisampaan paikkaan? Eihän nyt paista kuu."

"Taivaan valoon."

"Onko sinulla siis asiaa minulle?"

"On, meillä on sinulle asiaa, Ange."

Ja Claude pani erikoisen painon näille sanoilleen.

"Mennään siis", sanoi Pitou.

Kaikki kolme astuivat ulos. He menivät metsän ensimmäiseen
tienhaaraan asti, eikä Pitou vieläkään tiennyt, mitä asiaa heillä oli.

"No?" kysyi Pitou nähdessään molempien seuralaistensa pysähtyvän.

"Katsohan, Ange", sanoi Claude, "me olemme tässä, me kaksi, minä ja
Désiré Maniquet, ja me johdamme tätä seutua. Tahdotko kuulua meihin?"

"Missä tarkoituksessa?"

"Tehdäksemme..."

"Tehdäksemme mitä?" kysyi Pitou oikaisten vartalonsa. "Mitä?"

"Tehdäksemme salaliiton", kuiskasi Claude Pitoun korvaan.

"Ahaa! Samoin kuin Pariisissakin", sanoi Pitou pilkallisesti.

Oikeastaan hän pelkäsi tätä sanaa ja sen sanan kaikua metsässäkin.

"No, selitähän", sanoi hän viimein.

"Asian laita on tämä. Tule lähemmäksi, Désiré, sinä, joka olet
koko sielustasi salametsästäjä, joka erotat kaikki äänet päivällä
ja yöllä, tasangolla ja metsässä, katsohan, onko kukaan seurannut
meitä; kuuntele, vakoileeko kukaan meitä." Désiré nyökkäsi, käveli
piirissä Pitoun ja Clauden ympäri niin hiljaa kuin susi kiertäessään
lammaskarsinaa. Vähän ajan päästä hän palasi.

"Puhu", sanoi hän; "me olemme täällä yksin."

"Hyvät miehet", sanoi Claude, "jokainen Ranskan kunta tahtoo olla
aseissa ja toimimassa yhdessä kansalliskaartin kanssa, niinkuin sinä,
Pitou, olet sanonut."

"Se on totta", vastasi Pitou.

"No siis, miksi Haramont ei olisi aseissa yhtä hyvin kuin muutkin
kunnat?"

"Mutta sanoithan eilen", lausui Pitou, "puhuessasi aseistautumisesta,
että Haramontilla ei ole aseita, koska sillä ei ole pyssyjä."

"Mitä pyssyistä, koska tiedämme, mistä niitä saa."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou, joka käsitti, mihin Claude tähtäsi, ja
huomasi vaaran.

"No niin!" sanoi Claude. "Me olemme tänään tiedustelleet seudun
kaikkien nuorten isänmaallisten miesten mielipidettä."

"Hyvä on."

"Ja meitä on kolmekymmentäkolme."

"Se on kolmasosa sadasta, yksi lisäksi laskettuna", sanoi Pitou.

"Osaatko sinä sotakomennukset?" kysyi Claude.

"Olen nähnyt kymmenkunta kertaa kenraali Lafayetten komentavan
neljääkymmentätuhatta miestä", vastasi Pitou halveksivasti.

"Hyvä on!" lausui Désiré, joka ei halunnut puhua, mutta tahtoi
kuitenkin silloin tällöin pistää sanan väliin.

"Tahdotko siis komentaa meitä?" kysyi Claude.

"Minäkö!" huudahti Pitou hätkähtäen hämmästyksestä.

"Niin, sinä."

Ja molemmat miehet katsoivat terävästi Pitouhun.

"Sinä epäröit!" sanoi Claude.

"Mutta..."

"Et siis olekaan oikea isänmaanystävä?" lausui Désiré.

"Tietysti olen."

"Pelkäät siis jotakin?"

"Minäkö, Bastiljin valloittaja, kunniamerkin saanut mies?"

"Oletko sinä saanut kunniamerkin?"

"Minä saan sellaisen, kunhan mitalit ensin valmistetaan. Herra Billot
on luvannut pidättää minun nimessäni minulle kuuluvan."

"Aiotko ottaa vastaan?" kysyi Désiré.

"Aiotko?" kysyi Claude.

"Tietysti aion ottaa", vastasi Pitou, jossa innostus sai vallan ja
ehkä uusi heräävä tunne, jota nimitetään ylpeydeksi.

"Asia on siis päätetty!" huudahti Claude. "Huomisesta alkaen komennat
meitä."

"Mitä minä komennan?"

"Aseharjoituksia tietysti."

"Ja aseet?"

"Tiedäthän sinä, mistä niitä saa."

"Tiedän kyllä, apotti Fortierin luota."

"Juuri niin."

"Mutta apotti Fortier voi kieltäytyä niitä antamasta."

"Silloin teet samoin kuin isänmaanystävät tekivät Invalidissa: sinä
otat ne."

"Minäkö yksin?"

"Sinä saat meidän valtakirjamme, ja jos tarvis tulee, autamme
käsivoimalla; nostamme koko Villers-Cotteretsen, jos tarvitaan."

Pitou ravisti päätänsä.

"Apotti Fortier on itsepäinen", sanoi hän.

"Sinähän olet oppilaana hänen suosiossaan; hän ei voi sinulta mitään
kieltää."

"Kyllä huomaa, ettette tunne häntä laisinkaan", sanoi Pitou
huokaisten.

"Mitä, uskotko hänen kieltäytyvän?"

"Hän kieltäytyisi, vaikka kuninkaallinen saksalainen eskadroona
tulisi vaatimaan... Hän on itsepäinen, _injustum et tenacem_... Sehän
on totta", keskeytti Pitou, "ettehän te osaa edes latinaa."

Mutta molemmat haramontilaiset eivät joutuneet ymmälle latinasta eikä
sitä seuranneesta huomautuksesta.

"Kylläpä me olemme kauniin päällikön valinneet itsellemme, Claude",
sanoi Désiré. "Hän pelkää kaikkea."

Claude ravisti päätään. Pitou huomasi panevansa korkean asemansa
vaaraan. Hän muisti, että onni auttaa rohkeita.

"No, olkoon, saammepahan nähdä", sanoi hän.

"Sinä hankit siis pyssyt."

"Minä lupaan... koettaa."

Tyytyväisyyden mutina tuli äskeisen heikon tyytymättömyyden mutinan
sijaan.

"Oho!" ajatteli Pitou, "nämähän ohjaavat minua jo, ennenkuin olen
heidän päällikkönsäkään. Mitähän tapahtuukaan siksi tultuani?"

"Koettaa!" sanoi Claude ravistaen päätään. "Oho, se ei riitä."

"Ellei se riitä", sanoi Pitou, "niin koeta itse puolestasi. Luovutan
sinulle johdon. Mene apotti Fortierin luo tunnustelemaan hänen
pamppuaan."

"Kylläpä kannattaa tulla Pariisista kypäröineen ja miekkoineen, jos
pelkää pamppua", sanoi Maniquet halveksivaisesti.

"Eivät kypärä ja miekka ole mikään varustus, ja vaikka olisikin, niin
kyllä apotti Fortier löytäisi siitä jonkin raon pamppuaan varten."

Claude ja Désiré näyttivät käsittävän tämän selityksen.

"Siis, Pitou-poikani", sanoi Claude.

Sanaa "poikani" käytetään näillä tienoin suurena ystävyyden
tunnusmerkkinä.

"Minä siis suostun", sanoi Pitou. "Mutta ennen kaikkea muuta vaadin
kuuliaisuutta."

"Saatpa nähdä, kuinka kuuliaisia me olemme", sanoi Claude, iskien
silmää Désirélle.

"Kunhan vain pidät huolen pyssyistä", lausui Désiré.

"Asia on päätetty", sanoi Pitou, joka oli hyvin levoton, mutta jossa
kunnianhimo alkoi houkutella uskaltamaan mitä tahansa.

"Sinä lupaat sen."

"Minä vannon."

Pitou ojensi kätensä; hänen molemmat toverinsa tekivät samoin. Tällä
tavalla päättivät nämä kolme haramontilaista tähtien välkkyessä
metsän aukeamassa julistaa kapinaan koko Aisnen piirikunnan, nämä
kolme, jotka olivat Wilhelm Tellin ja hänen seuralaistensa viattomia
matkijoita.

Kaikkien vaivojensa palkkana Pitou näki saavansa mahtavasti esiintyä
puettuna kansalliskaartin päällikön arvomerkkeihin, ja hänen
mielestään täytyi näiden merkkien herättää katumusta tai ainakin
saattaa neiti Catherine ajattelemaan menettelyään.

Valitsijoittensa tahdon pyhittämällä Pitou siis palasi asuntoonsa
miettien keinoja ja tapoja, joilla voisi hankkia aseet
kolmellekymmenellekolmelle kansalliskaartilaiselleen.




XXXIV

SAAMME NÄHDÄ APOTTI FORTIERIN EDUSTAVAN KUNINGASVALTAISTA JA PITOUN
VALLANKUMOUKSELLISTA PERIAATETTA


Tänä yönä Pitou ajatteli niin paljon osakseen tullutta kunniaa, että
hän unohti käydä kokemassa pyydyksiään.

Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähti
Villers-Cotteretsiin.

Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti
koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.

Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa,
mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi
tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi
sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä
puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.

Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli
kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien
Gilbertiksi.

Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen
sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan
ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän
rakasti maailmassa.

Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan.
Pojan ensimmäinen kysymys oli:

"Tiedätkö uutisia Pariisista?"

"En, tiedätkö sinä?" kysyi Pitou.

"Kyllä. Isä kirjoitti minulle herttaisen kirjeen."

"Ahaa!" sanoi Pitou.

"Ja siinä on lause sinuakin varten", jatkoi poika.

Hän otti kirjeen poveltaan ja ojensi sen Pitoulle. Jälkikirjoitus
kuului näin:

    'Billot pyytää Pitouta olemaan häiritsemättä tai ikävystyttämättä
    maatilan asukkaita.'

"Tämä pyyntö oli todella tarpeeton", huokasi Pitou. "Minä en voi enää
talossa häiritä enkä huvittaa ketään."

Sitten hän lisäsi hiljaa, huoaten vielä syvempään:

"Näin olisi pitänyt kirjoittaa herra Isidorille."

Mutta pian hän tuli ennalleen, ojensi kirjeen Sébastienille ja sanoi:

"Missä apotti on?"

Poika kuulosteli, ja vaikka koko pihamaa ja osa puutarhaa erotti
hänet portaista, jotka narisivat apotin astuessa niitä alas, sanoi
hän:

"Tuolla hän juuri tulee portaita alas."

Pitou meni puutarhasta pihaan, mutta vasta silloin hän kuuli apotin
raskaan astunnan. Arvokas opettaja tuli portaita alas lukien
sanomalehteään. Uskollinen pamppu riippui hänen vyöllään kuin miekka
kapteenin kupeella.

Nenä sanomalehdessä kiinni, sillä hän muisti portaitten lukumäärän ja
vanhan talonsa jokaisen kulmauksen ja kolon, hän saapui Ange Pitoun
eteen, joka asettui kaikkein mahtavimpaan asentoon valtiollisen
vastustajansa eteen.

Ja nyt tilanteesta muutamia sanoja, jotka olisivat pitkittäneet
kertomusta muualla, mutta ovat tässä paikallaan. Ne selittävät, miksi
apotti Fortierilla oli useita kymmeniä pyssyjä luonaan, joita Pitou
ja molemmat hänen toverinsa Claude ja Désiré halusivat.

Apotti Fortier, joka oli entinen linnan kirkkoherra, niinkuin meillä
on ollut tilaisuus kerran aikaisemminkin mainita, oli ajan mittaan ja
kärsivällisesti odotellen, kuten kirkonmiehet voivat odottaa, tullut
linnan tavaroiden ainoaksi hoitajaksi.

Paitsi kirkkoesineitä, kirjastoa, huonekaluja, hän oli myös saanut
hoitoonsa Orleansin herttuan, Ludvig-Filipin, sen Ludvig-Filipin
isän, joka sittemmin sai nimekseen Egalité (yhdenvertaisuus),
kaikki vanhat metsästysvälineet. Muutamat näistä olivat Ludvig
XIII:n ja Henrik III:n ajoilta. Kaikki nämä esineet hän oli
taiteellisesti järjestänyt erääseen linnan galleriaan, joka tätä
tarkoitusta varten oli hänelle luovutettu. Ja jotta kaikki näyttäisi
erikoisemmalta, oli hän näiden ympärille koonnut pyöreitä kilpiä,
piikkinuijia, tikareita, pitkiä puukkoja ja pyhän liigan aikuisia,
norsunluukoristeilla varustettuja musketteja.

Tämän gallerian ovea puolustamassa oli kaksi hopeapronssista
kanuunaa, jotka Ludvig XIV oli lahjoittanut sedälleen. Lisäksi siellä
oli noin viisikymmentä muskettia, jotka Ludvig Filip oli tuonut
voittosaaliina Ouessantin taistelusta. Hän antoi ne valtuustolle.
Valtuusto taas, niinkuin olemme kertoneet, antoi asunnon ilmaiseksi
apotti Fortierille ja vuorostaan sijoitti nämä musketit muun paremman
säilytyspaikan puutteessa erääseen koulun huoneista.

Tätä aarretta vartioi Fortier-niminen lohikäärme, ja sitä uhkasi Ange
Pitou-niminen Jason.

Linnan pieni asevarasto oli siksi kuuluisa seudulla, että teki kyllä
mieli anastaa se kustannuksitta. Mutta olemmehan sanoneet, että
apotti Fortier oli valpas lohikäärme, eikä hän ollut halukas helposti
luovuttamaan millekään Jasonille Hesperidien kultaisia omenoita.

Näiden selityksien jälkeen palatkaamme Pitouhun.

Hän kumarsi hyvin kohteliaasti apotti Fortierille liittäen
tervehdykseensä pienen rykäisyn, sellaisen, jolla koetetaan herättää
hajamielisten tai muihin töihin vaipuneiden huomiota.

Apotti Fortier kohotti nenänsä sanomalehden ylitse.

"Kas, sehän on Pitou", sanoi hän.

"Palvelukseksenne, jos vain jotenkin voin, herra apotti", lausui
Pitou kohteliaasti.

Apotti käänsi sanomalehtensä kokoon, oikeammin sanoen painoi sen
kiinni kuin salkun, sillä tähän aikaan eivät sanomalehdet vielä
olleet muuta kuin pieniä kirjasia. Sanomalehden suljettuaan hän pisti
sen vyöhönsä pampun vastaiselle puolelle.

"Kiitos vain, mutta pahaksi onneksi sinä et pysty siihen millään
tavalla", sanoi apotti naljaillen.

"Mutta, herra apotti!"

"Kuuletko, herra teeskentelijä?"

"Mutta, herra apotti!"

"Kuuletko, herra vallankumouksellinen?"

"Tämäpä vasta on jotakin. Tehän yllytätte itsenne vihaan minua
kohtaan, jo ennen kuin olen puhunutkaan mitään. Tämä on huono alku,
herra apotti."

Sébastien katosi, sillä hän tiesi, mitä apotti viimeisinä päivinä
oli lausunut Pitousta jokaiselle ihmiselle, ja oli mieluummin
sekaantumatta riitaan, jonka ehdottomasti täytyi kohta puhjeta hänen
ystävänsä ja opettajansa välillä. Pitou katseli hieman surumielisesti
Sébastienin katoamista. Eihän Sébastien ollut erikoisen voimakas
liittolainen, mutta hän kuului kuitenkin samaan valtiolliseen ryhmään.

Kun poika siis katosi oviaukosta, huokasi hän syvään ja kääntyi
apotin puoleen sanoen:

"Sanokaahan, herra apotti, miksi nimitätte minua
vallankumoukselliseksi? Olenko minä ehkä syypää vallankumoukseen?"

"Sinä olet elänyt sen toimeenpanijoiden seurassa."

"Herra apotti", sanoi Pitou hyvin arvokkaasti, "jokaisella on
ajatuksen vapaus."

"Vai on?"

"_Est penes hominem arbitrium et ratio_."

"Vai osaat sinä latinaakin, jolppi?"

"Te, herra apotti, vaivauduitte sitä minulle opettamaan."

"Niin kai, mutta olenko neuvonut sinua tuolla tavalla rääkkäämään
roomalaisten kieltä? Sanoppa muuten, mistä johtuu, ettet koskaan
koulussa ollessasi puhunut tuolla tavalla?"

"Siksi, että koulussa ollessani te, herra apotti, nujersitte minut;
siksi, että te itsevaltiudessanne sekoititte ajatuksissani ja
muistissani kaikki, mikä nyt vapaudessa on päässyt esiin. Niin,
vapaudessa, kuuletteko", sanoi Pitou kohottaen päätään, "vapaudessa!"

"Senkin heittiö!"

"Herra apotti", sanoi Pitou ja hänen huomautuksensa ei ollut ihan
vailla uhkaa, "herra apotti, älkää solvaisko minua. _Contumelia non
argumentum_, sanoo muuan puhuja; solvaus ei ole mikään todistus."

"Näyttää siltä", sanoi apotti kiukuissaan, "että tuo narri uskoo
olevan tarpeellista kääntää minulle latinaansa."

"Se ei ole minun latinaani, herra apotti, vaan Ciceron latinaa, joka
varmastikin olisi huomannut teidän tekevän hänen kuultensa yhtä
paljon virheitä, kuin minä teen teidän kuullenne."

"Ethän toki otaksu", sanoi apotti Fortier, joka tunsi jäävänsä hiukan
alakynteen, "ethän toki otaksu minun tässä rupeavan väittelemään
sinun kanssasi?"

"Miksi ette, jos väittelystä syntyy valkeus: _Abstrusum versis
silicum_. Tehän kohtelette minua kuin typerää olentoa ja unohdatte,
että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."

Apotti ärtyi uudelleen.

"Minä en koskaan salli tuollaisia solvauksia lausuttavan kuulteni",
sanoi hän. "Sinäkö olisit miehen vertainen, jota Jumala ja työ ovat
kehittäneet kuusikymmentä vuotta! Ei koskaan, ei koskaan!"

"Kysykäähän Lafayettelta, joka on julistanut ihmisen oikeudet."

"Niin, vetoa vielä häneen, kuninkaan uskottomaan alamaiseen, kaikkien
epäjärjestyksen soihtuun, petturiin!"

"Mitä!" huudahti Pitou kiivastuen, "Lafayetteko olisi kuninkaan
uskoton alamainen, Lafayette epäjärjestyksen soihtu, Lafayette
petturi! Mutta tehän solvaisette, herra apotti! Oletteko elänyt
nämä kolme kuukautta laatikossa? Ettekö tiedä, että tämä kuninkaan
uskoton alamainen on ainoa, joka palvelee kuningasta? Että tämä
epäjärjestyksen soihtu on yleisen rauhan takeena? Että tämä petturi
on parhain ranskalainen?"

"Minä en koskaan olisi uskonut", lausui apotti, "että kuninkaan
arvovalta voisi vaipua näin alas, että tuon kaltainen heittiö" --
ja hän osoitti Pitouta -- "vetoaa Lafayetteen samoin kuin ennen
vedottiin Aristoteleesen tai Phokioniin!"

"Saatte kiittää onneanne, herra apotti", sanoi Pitou
ajattelemattomuudessaan, "ettei kansa nyt kuule teitä."

"Ahaa", huudahti apotti riemuiten, "sinä paljastat viimeinkin itsesi!
Sinä uhkailet! Kansa! Niin, kansa, se, joka raukkamaisesti on
tappanut kuninkaan upseereita, joka on penkonut uhriensa sisälmyksiä!
Niin, Lafayetten kansa, Baillyn kansa, Pitoun kansa! No, miksi et
heti anna minua ilmi Villers-Cotteretsin vallankumouksellisille?
Miksi et laahaa minua pitkin Pleuxia? Miksi et kääri hihojasi
iskeäksesi minuun nyrkilläsi? Pitou, _macte animo_, Pitou! _Sursum,
sursum_, Pitou! Missä on köytesi? Missä on hirsipuusi? Tässä on
pyöveli: _Macte animo, generose Pitoue_!"

"Sitä en sano", huudahti Pitou kauhistuen suuntaa, johon keskustelu
meni.

"Vai tarjoat sinä minulle onnettoman Foulonin ja säälittävän
Berthierin kohtaloa!"

"En suinkaan, herra apotti."

"Sinulla on jo silmukka valmiina, sinä verenhimoinen pyöveli. Sinä
kai kaupungintalon torilla nousit lyhtytolpan poikkipuulle ja
hirveillä hämmähäkinkäsivarsillasi vedit uhrit hirteen."

Pitou karjaisi suuttumuksesta ja inhosta.

"Niin, sinä se olet, ja minä tunnen sinut", jatkoi apotti,
haltioissaan muistuttaen Jobia; "kyllä minä sinut tunnen, Catilina!
Se sinä olet!"

"Kuulkaahan", sanoi Pitou, "huomaatteko lausuvanne minulle julkeita
syytöksiä, herra apotti! Huomaatteko, että kaiken lopuksi solvaisette
minua!"

"Entä sitten?"

"Tiedättekö, että jos tätä jatkuu, teen valituksen
kansalliskokoukselle! Niin juuri!"

Apotti alkoi ivallisesti nauraa.

"Valittakaa vain", sanoi hän.

"Ja että hyviä kansalaisia solvaisevat huonot kansalaiset saavat
rangaistuksensa."

"Pääsevät lyhtytolppaan!"

"Te olette huono kansalainen."

"Hirteen, hirteen!"

Sitten hän äkkiä sai uuden ajatuksen ja lausui suuren inhon
valtaamana:

"Nyt tiedän. Ahaa, kypäripäinen, se on hän!"

"Mikä minun kypärääni vaivaa?" kysyi Pitou.

"Miehellä, joka kiskaisi Berthierin höyryvän sydämen, hirviöllä, joka
vei sen ihan lämpöisenä valitsijoiden pöydälle, oli päässään kypärä.
Se kypäräpää olet sinä, Pitou. Se hirviö olet sinä. Pakene, pakene,
pakene!"

Ja jokaisella huudahduksella apotti astui askeleen eteenpäin, ja
Pitou väistyi askeleen.

Tiedämmehän, että Pitou oli syytön tähän rikokseen. Poikaparka heitti
päästään kypärän, joka kuparilla päällystetystä nahasta tehtynä
putosi kumahtaen maahan.

"Sinä tunnustat siis sen, onneton!" huusi apotti.

"Kuulkaahan nyt", sanoi Pitou, joka joutui epätoivoon kuullessaan
sellaisen syytöksen, "te liioittelette, herra apotti."

"Liioittelen, että siis muka et olekaan muuta kuin vähän hirttänyt,
et muuta kuin vähän halkonut ihmisiä; sinä heikko lapsi!"

"Herra apotti", sanoi Pitou, "tiedättehän varsin hyvin, etten minä
ole sitä tehnyt, vaan Pitt."

"Mikä Pitt?"

"Pitt toinen, Pitt ensimmäisen poika, lordi Chatham, joka on
jakanut rahaa sanoen: Tuhlatkaa, älkääkä tilittäkö. Jos osaisitte
englanninkieltä, sanoisin sen englanninkielellä, mutta te ette osaa
englanninkieltä."

"Osaatko sinä siis?"

"Herra Gilbert opetti minulle."

"Kolmessa viikossako? Kurja kerskailija!"

Pitou huomasi menneensä väärään suuntaan.

"Kuulkaahan, herra apotti", sanoi hän, "en väitä enää mitään teitä
vastaan; teillä on omat ajatuksenne."

"Todellako?"

"Onhan se totta."

"Tunnustat sen siis. Herra Pitou sallii minun pitää omat ajatukseni.
Kiitos, herra Pitou."

"Kas niin, nyt te taas suututte. Jos tällä tavalla jatkatte, en pääse
ilmoittamaan, minkä vuoksi olen tullut tänne."

"Sinä onneton! Sinä tulit siis tänne jossakin tarkoituksessa? Olit
ehkä edustamassa toisia?"

Ja apotti alkoi nauraa ivallisesti.

"Herra apotti", sanoi Pitou, apotin sanojen johtamana keskustelussa
sille tolalle, minne jo alusta oli pyrkinyt, "tiedättehän, kuinka
paljon aina olen kunnioittanut teidän luonnettanne."

"Ahaa, puhukaamme siitä."

"Ja ihaillut teidän tietojanne", lisäsi Pitou.

"Käärme!" sanoi apotti.

"Minäkö?" lausui Pitou. "Enhän suinkaan!"

"Mitä asiaa sinulla on minulle? Ettäkö otan sinut jälleen kouluun?
En, en, minä en tahdo pilata oppilaitani, en, sillä sinussa olisi
aina vahingollista myrkkyä. Sinä myrkyttäisit nuoret taimeni:
_Infecit pabula tabo_."

"Mutta, herra apotti!"

"Ei, älä pyydä sitä, jos ehdottomasti tahdot ruokaa, sillä otaksun
Pariisin julmien hirttäjien syövän kunnon ihmisten lavalla. Ja miten
he syövät, oi taivas! Jos tahdot, että heitän sinulle osuutesi
veristä lihaa, niin saat sen. Mutta portilla, luukun kautta, niinkuin
muinaisessa Roomassa annettiin klienteille."

"Herra apotti", sanoi Pitou oikaisten vartalonsa, "minä en vaadi
teiltä ruokaa. Minä ansaitsen kyllä ravintoni enkä tahdo olla
kenenkään taakkana."

"Vai niin!" sanoi apotti hämmästyen.

"Minä elän niinkuin kaikki olennot elävät, kerjäämättä ja niiden
lahjojen avulla, jotka luonto on minulle antanut. Elän työlläni enkä
kai ole kansalaisteni rasitukseksi, koska he ovat valinneet minut
päällikökseen."

"Hä?" sanoi apotti niin hämmästyen ja kauhistuen, että olisi luullut
hänen astuneen kyykäärmeen päälle.

"Niin, valinneet minut päällikökseen", toisti Pitou tyytyväisenä.

"Minkä päälliköksi?" kysyi apotti.

"Vapaiden miesten joukon päälliköksi", vastasi Pitou. "Hyvä Jumala!"
huudahti apotti. "Nyt tuo onneton on tullut hulluksi."

"Haramontin kansalliskaartin päälliköksi", jatkoi Pitou teeskennellen
vaatimattomuutta.

Apotti kumartui Pitoun puoleen nähdäkseen hänen kasvoistaan, puhuiko
hän totta.

"Onko Haramontissa kansalliskaarti?" huudahti hän.

"On, herra apotti."

"Ja sinäkö olet sen päällikkö?"

"Niin olen, herra apotti."

"Sinä, Pitou?"

"Minä, Pitou."

Apotti kohotti kätensä taivasta kohti kuin ylimmäinen pappi Phineus.

"Voi hävityksen kauhistusta!" huusi hän.

"Tiedättehän", sanoi Pitou lempeästi, "että kansalliskaarti on
perustettu suojelemaan kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta."

"Oh!" sanoi vanhus vaipuen yhä suurempaan epätoivoon. "Ja että
varsinkin maaseudulla sen tulee olla hyvin varustettu kuljeksivien
rosvojen lähden", jatkoi hän.

"Rosvojenko tähden, joiden päällikkö sinä olet?" huudahti apotti. "Ja
nuo rosvot ryöstävät, polttavat ja murhaavat!"

"Älkää sekoittako, rakas herra apotti. Saatte kai nähdä sotilaani,
eikä milloinkaan ole ollut niin kunnon kansalaisia..."

"Ole vaiti, vaiti!"

"Ajatelkaa päinvastoin, että me olemme teidän luonnolliset
suojelijanne, ja sitä todistaa se, että tulin suoraa päätä teidän
luoksenne."

"Minkätähden?" kysyi apotti.

"Siinäpä se on!" sanoi Pitou raapien korvallistaan ja katsoen, minne
hänen kypäränsä oli pudonnut, nähdäkseen joutuisiko hän liian kauaksi
luonnollisesta pakotiestään, jos menisi ottamaan sen maasta.

Kypärä oli pudonnut vain muutaman askeleen päähän Soissons-kadulle
johtavasta portista.

"Minä kysyin, minkätähden?" kertasi apotti.

"Tämä on tuloni syy", sanoi Pitou astuen taaksepäin pari askelta
kypäräänsä kohden. "Herra apotti, sallitteko, että selvitän teille
asian?"

"Puhu", mutisi apotti.

Pitou astui vielä pari askelta kypäräänsä kohden. Mutta hän kävi
rauhattomaksi, sillä säilyttääkseen välimatkan samana apotti tuli
kaksi askelta Pitouta kohden.

"No niin!" sanoi Pitou päästyään lähelle puolustusasettaan; "jokainen
sotilas tarvitsee ehdottomasti pyssyjä, eikä meillä ole niitä."

"Vai ei teillä ole pyssyjä!" huudahti apotti hypellen ilosta. "Vai
ei teillä ole pyssyjä! Näillä sotilailla ei ole pyssyjä! Todella
kauniita sotilaita!"

"Mutta, herra apotti", sanoi Pitou, astuen vielä kaksi askelta
kypäräänsä kohden, "kun ei ole pyssyjä, etsitään niitä."

"Niin kai", sanoi apotti, "ja te siis etsitte niitä?"

Pitou oli nyt kypäränsä luona. Hän veti sen jalallaan luokseen eikä
tämän toimituksen vuoksi heti vastannut apotille.

"Te siis etsitte niitä?" kertasi apotti.

Pitou sieppasi kypäränsä.

"Niin, herra apotti", sanoi hän.

"Ja mistä?"

"Teidän luotanne", sanoi Pitou pannen kypäriin päähänsä.

"Pyssyjä minun luotani!" huudahti apotti.

"Niin. Onhan niitä teillä runsaasti."

"Minun museoni!" huudahti apotti. "Sinä tulet ryöstämään museoni.
Entisten ritariemme varustukset tuollaisten narrien käsissä! Almanzan
espanjalaisten miekat, Marignanin sveitsiläisten peitset Pitoun ja
hänen kaltaistensa aseina! Hahaha!"

Ja apotti alkoi nauraa niin uhkaavan pilkallisesti, että väreet
kävivät pitkin Pitoun ruumista.

"Ei, herra apotti, emme me tarvitse Marignanin sveitsiläisten peitsiä
eikä Almanzan espanjalaisten miekkoja. Niitä emme voi käyttää."

"Onpa onni, että sen tunnustat."

"Ei näitä aseita, herra apotti."

"Mitä siis?"

"Vaan hyviä meriväen pyssyjä, herra apotti, joita usein sain
laiskanläksyn sijasta puhdistaa ollessani luonanne koulussa. _Dum me
Galatea tenebat_", lisäsi Pitou kauniisti hymyillen.

"Todellako", sanoi apotti tuntien harvojen hiustensa nousevan Pitoun
hymyillessä pystyyn. "Todellako? Meriväen pyssyt?"

"Siis vain ne aseenne, joilla ei ole mitään historiallista arvoa ja
joita voi hyvin käyttää."

"Ahaa!" sanoi apotti tarttuen pamppunsa varteen, kuten kapteeni
tarttuu miekkansa kahvaan. "Ahaa! Nyt siis konna paljastaa aikeensa!"

"Herra apotti", sanoi Pitou vaihtaen uhkaavan äänensä rukoilevaksi,
"antakaa meille ne kolmekymmentä meriväen pyssyä."

"Mene pois!" sanoi apotti astuen askelen Pitouta kohden.

"Ja saatte sen kunnian", jatkoi Pitou astuen taas askeleen
taaksepäin, "saatte siten kunnian siitä, että olette ollut auttamassa
isänmaanne sortajien kukistamista."

"Ja hankkisin aseita itseäni ja kansalaisiani vastaan!" huudahti
apotti, "hankkisin aseita, joilla ammutaan minut."

Hän veti pampun vyöstään.

"Ei koskaan! Ei koskaan!"

Ja hän heilutti pamppua päänsä päällä.

"Herra apotti, nimenne joutuu Prudhommen sanomalehteen."

"Minun nimeni Prudhommen sanomalehteen!" huudahti apotti.

"Ja teitä kunnioitetaan kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä."

"Mieluummin otan kaularaudan ja kaleeriorjuuden!"

"Te siis kieltäydytte?" sanoi Pitou, vaikkakin lempeästi.

"Minä kieltäydyn ja ajan sinut pois."

Ja apotti osoitti sormellaan porttia.

"Mutta tästä voi olla huonot seuraukset", sanoi Pitou; "teitä
syytetään kansalaisvelvollisuuksien laiminlyömisestä, petoksesta.
Herra apotti, minä rukoilen, älkää menkö siihen vaaraan."

"Tee minusta marttyyri, senkin Nero, en minä muuta pyydäkään!" huusi
apotti säihkyvin silmin ja muistuttaen enemmän rankaisijaa kuin uhria.

Tämän vaikutuksen hän teki Pitouhun, sillä Pitou peräytyi taas.

"Herra apotti", sanoi hän astuen vielä askeleen taapäin, "olen
rauhallinen lähettiläs, sovun sanansaattaja; tulen..."

"Sinä tulet ryöstämään aseita minulta, niinkuin rikostoverisi
tyhjensivät Invalidin."

"Josta heitä Pariisissa paljon kiitettiin", sanoi Pitou.

"Mutta josta täällä saat palkaksesi pampusta", sanoi apotti.

"Mutta, herra Fortier", sanoi Pitou, joka varsin hyvin tunsi tuon
ruoskan entisten kokemuksiensa perustuksella, "ettehän toki näin
loukkaa ihmisen oikeutta."

"Sen saat nähdä, senkin konna! Odotahan."

"Herra apotti, minua suojaa lähettilään asema."

"Odotahan!"

"Herra apotti! Herra apotti!! Herra apotti!!!"

Pitou oli takaperoa joutunut portille asti, mutta tässä hänen täytyi
joko taistella tai paeta. Paetakseen täytyi hänen avata portti ja
avatakseen täytyi kääntyä.

Kääntyessään hän paljastaisi apotille sen ruumiinosansa, jota ei edes
asepaita olisi hänen mielestään kylliksi turvannut.

"Vai tahdot sinä pyssyjä!" sanoi apotti. "Vai tulet sinä noutamaan
pyssyjäni!... Ahaa, sinä sanot: Pyssyt tai henki!"

"Herra apotti", lausui Pitou, "enhän sano mitään sinne päinkään."

"Tiedäthän, missä pyssyt ovat. Tapa siis minut saadaksesi ne. Mene
ruumiini yli ne ottamaan."

"Sitä en voi tehdä, herra apotti, sitä en voi."

Ja Pitou, tarttuen kädellään salpaan, ei enää laskenut, kuinka monta
pyssyä oli apotin varastossa, vaan kuinka monta lyöntiä ennättäisi
tulla pampusta.

"Te ette siis tahdo, herra apotti, antaa minulle pyssyjä?"

"En, minä en tahdo niitä antaa sinulle."

"Ensimmäisen kerran, ette siis tahdo?"

"En."

"Toisen kerran?"

"En, en."

"Kolmannen kerran?"

"En! En! En!"

"Pitäkää ne siis", sanoi Pitou.

Ja kääntyen nopeasti hän livahti raollaan olevasta portista.

Mutta vaikka hän toimikin nopeasti, ennätti pamppu sijaista hänen
kylkiensä alapäätä sellaisella voimalla, että vaikka Bastiljin
valloittaja olikin hyvin urhoollinen, ei hän malttanut olla tuskasta
kirkaisematta.

Tämän kirkaisun kuullessaan riensi useita naapureita saapuville, ja
heidän hämmästyksekseen he näkivät Pitoun pakenevan kypäröineen ja
miekkoineen tulista vauhtia ja apotti Fortierin seisovan portilla
heiluttamassa pamppuaan kuin koston enkeli leimuavaa miekkaansa.




XXXV

PITOU VALTIOMIEHENÄ


Olemme nähneet, miten Pitou putosi toiveittensa kukkuloilta.

Putous oli syvä. Taivaan tulen iskemä saatanakaan ei voinut
pudotessaan syöksyä korkeammalta. Ja saatanasta oli pudottuaan
sattunut tulemaan kuningas, mutta Pitousta oli apotti Fortierin
kukistamana tullut vain jälleen Pitou.

Millä tavalla hän nyt saattoi esiintyä valitsijoittensa edessä?
Kuinka hän nyt, osoitettuaan heille ajattelematonta luottamusta,
uskaltaisi sanoa, että heidän päällikkönsä oli vain kerskuri,
komeilija, joka kypärä päässä ja miekka kupeella salli vanhan apotin
tanssittaa ruoskaansa hänen selässään.

Hän oli kerskaillut onnistuvansa toimessaan apotti Fortierin luona ja
sitten epäonnistunut: mikä virhe!

Pitou istuutui lähimmän ojan reunalle, nojasi päänsä käsiin ja
mietti. Hän oli uskonut hellyttävänsä apotti Fortierin puhumalla
latinaa. Hän oli lapsellisen hyväntahtoisessa itserakkaudessaan
kuvitellut houkuttelevansa vanhan Kerberoksen puolelleen kauniiden
puheenparsien hunajalla, ja sitten tämä hunaja olikin ollut katkeraa,
ja Kerberos oli purrut häntä käteen makeisia maistamattakaan. Täten
olivat kaikki hänen suunnitelmansa menneet myttyyn.

Apotti Fortier oli siis tavattoman itserakas. Pitou ei ollut
ottanut tätä itserakkautta laisinkaan lukuun. Apotti Fortieria oli
Pitoun tietävyys ärsyttänyt paljoa pahemmin kuin vaatimus saada ne
kolmekymmentä pyssyä hänen asevarastostaan. Hyväntahtoiset nuoret
miehet, silloin kun he ovat hyviä, tekevät aina tämän virheen --
uskovat, että toiset ovat täydellisiä.

Apotti Fortier oli siis hurja kuningasmielinen ja erittäinkin ylpeä
kielimies. Pitou katui katkerasti, että oli herättänyt hänessä
kaksinkertaisen suuttumuksen. Se oli todellakin hänen vikansa, ja hän
katui sitä liian myöhään, niinkuin ihminen aina tekee.

Oli siis keksittävä, mitä olisi pitänyt tehdä.

Hänen olisi pitänyt käyttää kaunopuheisuuttaan kuningasmielisyyden
ylistämiseksi ja ennen kaikkea jättää sikseen kieliviisautensa.
Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että Haramontin kansalliskaarti oli
vastavallankumouksellinen, ja luvata, että tämä armeija aikoi auttaa
kuningasta.

Ennen kaikkea hänen ei olisi sopinut osoitella, että apotti oli
arvostellut hänen koulunkäyntinsä tuloksia liian vähäisiksi.
Epäilemättä apotti olisi silloin avannut aarreaittansa ja
asevarastonsa, hankkiakseen kuninkaalle voimakkaan sotajoukon ja
sankarillisen päällikön avustuksen.

Tämä valheellisuus on valtioviisautta. Pitou kertasi päässään kaikki
entisajan valtiolliset kertomukset.

Hän muisti Makedonian Filippoksen, joka vannoi suuren määrän vääriä
valoja ja jota sanotaan suureksi mieheksi.

Brutus teeskenteli mielipuolta pettääkseen vihollisensa, ja häntä
sanotaan suureksi mieheksi.

Themistokles petti kansalaisiaan koko elämänsä ajan palvellakseen
heitä, ja häntäkin sanotaan suureksi mieheksi.

Sitävastoin hän muisti Aristideen, joka ei koskaan suvainnut vääriä
keinoja, ja jota myöskin sanotaan suureksi mieheksi.

Tämä viimeinen seikka sai hänet pahaan pulaan. Mutta hän huomasi
tarkemmin asiaa harkittuaan, että Aristides eli onnekseen sellaisena
aikana, jolloin persialaiset olivat niin typeriä, että heidät saattoi
voittaa sanassaan pysymiselläkin.

Sitten hän vielä muisti, että Aristides loppujen, lopuksi ajettiin
maanpakoon. Ja tätä maanpakoa muistellessa, niin epäoikeutettu
kuin se olikin, painui vaaka Makedonian Filippoksen, Brutuksen ja
Themistokleen puolelle.

Siirtyessään nykyaikaisiin esimerkkeihin, tuumi Pitou, mitä Gilbert,
Bailly, Lameth, Barnave, tai Mirabeau olisi tehnyt, jos olisi ollut
Pitou ja Ludvig XVI olisi ollut apotti Fortier? Kuinka olisi pitänyt
menetellä, että olisi saanut kuninkaan antamaan aseet kolmelle- tai
viidellesadalle tuhannelle kansalliskaartilaiselle?

Juuri päinvastoin kuin Pitou oli tehnyt.

Ludvig XVI:lle olisi pitänyt vakuuttaa, että ranskalaiset eivät
tahtoneetkaan mitään mieluummin kuin pelastaa ja säilyttää itselleen
Ranskan isän, ja jotta ranskalaiset voisivat täydellä tarmolla näin
tehdä, tarvitsivat he kolme- tai viisisataa tuhatta pyssyä. Ja
epäilemättä Mirabeau olisi onnistunut.

Pitou muisti myös vanhan sananlaskun: "Jos tahdot lemmolta jotakin,
sano häntä herraksi."

Hän tuli tästä kaikesta siihen lopputulokseen, että hän, Ange Pitou,
oli ollut vain nelijalkainen elukka, ja jotta hän kunnialla olisi
voinut palata valitsijoittensa luo, olisi hänen pitänyt toimia juuri
päinvastoin kuin hän oli tehnyt.

Kaivellen tätä uutta malmisuonta Pitou päätti joko viekkaudella tai
väkivallalla hankkia itselleen aseet, jotka oli luvannut toimittaa
suostuttelun avulla.

Yksi keino tuli ensin hänen mieleensä, nimittäin viekkaus. Voisihan
salaa tunkeutua apotin asevarastoon ja sieltä siepata aseet,
jotka toverien avulla vietäisiin pois. Mutta se oli varkautta
eikä kaikunut hyvältä rehellisen Pitoun korvissa. Mitä taas tulee
tavaroiden viemiseen, oli Ranskassa epäilemättä vielä hyvin paljon
entisiin lakeihin tottuneita ihmisiä, jotka olisivat sitä sanoneet
ryöväykseksi tai aseelliseksi varkaudeksi.

Kaikki nämä mietteet saivat Pitoun hylkäämään molemmat mainitsemamme
keinot.

Muuten tämä asia koski Pitoun itserakkautta, ja jotta tämä ominaisuus
pelastuisi pelistä, ei Pitou saanut käyttää kenenkään apua hyväkseen.
Hän alkoi etsiä keinoa, hiukan, itsekin ihaillen sitä uutta suuntaa,
johon hänen mietteensä ja henkensä alkoivat kääntyä.

Viimein hän huudahti kuten Arkimedes: _Eureka!_ mikä merkitsee: _Olen
löytänyt!_

Ja tässä se keino, jonka Pitou omin päin löysi varastoistaan.
Lafayette oli Ranskan kansalliskaartien ylipäällikkö. Haramont oli
Ranskassa. Haramontissa oli kansalliskaarti. Siis Lafayette oli
Haramontinkin kaartin ylikomentaja.

Lafayette ei siis voinut suvaita, että Haramontin kaartilta puuttui
aseet, koska kaikkialla muualla oli saatu aseet tai aiottiin niitä
miehille hankkia.

Päästäkseen Lafayetten luo oli olemassa -- Gilbert. Päästäkseen
Gilbertin luo -- Billot.

Pitou kirjoitti siis kirjeen Billotille. Koska Billot ei osannut
lukea, lukisi Gilbert kirjeen hänelle, ja tällä tavalla olisi
luonnollisesti päästy toiseen välittäjään.

Tehtyään tämän päätöksen Pitou odotti yötä, palasi salaperäisesti
Haramontiin ja tarttui kynään.

Vaikka hän olikin tullut varovasti, niin Claude Tellier ja Désiré
Maniquet olivat hänet huomanneet.

He poistuivat hiljaa, salaperäisesti, sormi suullaan, katse
kirjeeseen kiinnitettynä.

Pitou ui keskellä käytännöllisen politiikan virtaa.

Tällainen oli kirje, joka valkeaan paperineliöön suljettuna oli
tehnyt syvän vaikutuksen Claudeen ja Désiréehen.

    'Rakas ja kunnioitettava herra Billot!

    Vallankumouksen asia voittaa seudullamme joka päivä yhä enemmän
    alaa. Aristrokraatit menettävät aluetta, isänmaanystävät etenevät.

    Haramontin kunta liittyy kansalliskaartiin toimivana
    joukko-osastona. Mutta sillä ei ole aseita.

    Eräällä keinolla ne voitaisiin hankkia. Muutamilla yksityisillä
    on hallussaan joukko sota-aseita, jotka voisivat säästää yleisiä
    varoja, jos ne joutuisivat kansan haltuun.

    Pyytäkäähän kenraali Lafayettea määräämään, että nämä laittomat
    asevarastot luovutetaan kuntien haltuun, suhteellisesti
    aseistettavien miesten lukumäärään, ja minä lupaan omasta
    puolestani toimittaa kolmekymmentä pyssyä Haramontin asevarastoon.

    Tämä on ainoa keino, millä voidaan estää aristokraattien ja
    kansan vihollisten vehkeitä vastavallankumouksen hyväksi.

    Kansalainen ja teidän nöyrä palvelijanne

                                                 Ange Pitou.'

Lopetettuaan tämän kyhäyksen, Pitou muisti, ettei hän ollut puhunut
maanviljelijälle mitään hänen talostaan ja perheestään.

Hän kohteli Billotia liian Brutusmaisesti, ja jos hän antoi
Billotille tietoja Catherinesta, täytyi hänen joko valehdella tai
musertaa isän sydän, ja samalla hän avaisi vertavuotavat haavat
omassa sydämessäänkin.

Pitou tukahdutti huokauksen ja kirjoitti jälkikirjoituksen:

    'J.K. Rouva Billot ja neiti Billot voivat hyvin ja lähettävät
    herra Billotille terveisiä.'

Tällä tavalla Pitou ei pannut itseään eikä toisia vaaraan.

Näyteltyään uskotuilleen valkoisen kuoren, jonka sisällä kirjeen piti
mennä Pariisiin, ei Haramontin joukkojen päällikkö sanonut heille
muuta kuin:

"Kas tässä!"

Ja hän meni panemaan kirjeen postiin.

Vastaus saapui pian. Kaksi päivää myöhemmin saapui ratsastava
lähetti Haramontiin ja kysyi herra Ange Pitouta. Se herätti
tavatonta huomiota. Miliisi oli jännityksessä ja odotti peloissaan.
Lähetti ratsasti vaahdonvalkoisella hevosella. Hänellä oli Pariisin
kansalliskaartin komennuskunnan univormu. Helppo on arvata, minkä
vaikutuksen hän sai aikaan ja kuinka Pitoun sydän jyskytti.

Hän lähestyi kalpeana ja vapisten ja otti vastaan käärön, jonka
upseeri ojensi hänelle hiukan hymyillen. Se oli Gilbertin toimittama
Billotin vastaus. Billot kehoitti häntä olemaan isänmaallisessa
innossaan kohtuullinen ja lähetti kirjeen mukana Lafayetten
määräyksen, jonka oli allekirjoittanut myös sotaministeri, aseiden
hankkimiseksi Haramontin kansalliskaartille. Lähettinä käytettiin
erästä upseeria, joka oli saanut toimekseen aseistaa Soissonsin ja
Laonin kansalliskaartit. Määräys oli seuraava:

    'Täten määrätään kaikki ne, joilla on enemmän kuin yksi kivääri
    ja yksi miekka, luovuttamaan aseensa kunnan paikallisen
    sotajoukon päällikön käytettäviksi.

    Tämä määräys astuu täyteen voimaansa koko maakunnassa.'

Punastuen ilosta Pitou kiitti upseeria, joka hymyili uudelleen ja
lähti kiitämään heti seuraavaa määräpaikkaansa kohden. Näin Pitou
oli kunniansa kukkuloilla; hän sai suoranaisia tiedonantoja kenraali
Lafayettelta ja ministereiltä, ja nämä tiedonannot auttoivat
mainiosti Pitoun suunnitelmia ja ylpeitä haaveita.

Mahdotonta on kuvata vaikutusta, jonka tämä upseerin tulo teki Pitoun
valitsijoihin. Me luovumme siitä.

Mutta kun katseli kiihottuneita kasvoja, loistavia silmiä, koko
väestön kiiruhtamista Pitoun luo ja sitä syvää kunnioitusta,
jota kaikki heti osoittivat Ange Pitoulle, olisi epäuskoisinkin
huomiontekijä saanut varmuuden siitä, että tästä lähin Pitou oli
hyvin huomattava henkilö.

Valitsijat pyysivät toinen toisensa jälkeen saada katsella ja
koskettaa ministerin sinettiä, ja sen Pitou hyvin armollisesti salli.
Ja kun joukon lukumäärä oli supistunut vain läheisimpiin, sanoi Pitou:

"Kansalaiset, suunnitelmani ovat onnistuneet odotusteni mukaan.
Kirjoitin kenraali Lafayettelle, että tahdoitte perustaa
kansalliskaartin ja olitte valinneet minut päälliköksenne. Lukekaahan
ministeristöstä minulle tulleen kirjeen päällekirjoitus."

Hän ojensi kirjeen, jonka päällekirjoitus oli:

    'Herra Ange Pitoulle,
    Haramontin kansalliskaartin päällikölle.'

"Kenraali Lafayette on siis hyväksynyt ja tunnustanut minut
kansalliskaartin päälliköksi", sanoi Pitou. "Kenraali Lafayette
ja sotaministeri ovat siis hyväksyneet ja tunnustaneet teidät
kansalliskaartilaisiksi."

Pitkä ilon ja ihastuksen huuto tärisytti Pitoun mökin seiniä.

"Mitä aseisiin tulee", jatkoi Pitou, "niin tiedän keinon, jolla
ne saan. Te nimitätte heti luutnantin ja kersantin. Nämä kaksi
apulaistani seuraavat minua tehtävääni täyttämään."

Läsnäolevat katsoivat epävarmoina toisiinsa.

"Mikä on sinun mielipiteesi, Pitou?" kysyi Maniquet.

"Tämä ei kuulu minuun", sanoi Pitou arvokkaasti; "vaaleihin en saa
vaikuttaa. Pitäkää kokous ilman minua. Nimittäkää mainitsemani
molemmat päälliköt, mutta valitkaa kunnolliset. Muuta sanottavaa
minulla ei ole. Hyvästi!"

Sanottuaan tämän kuninkaallisella äänellä Pitou viittasi kaikkia
sotilaitaan poistumaan ja jäi yksikseen suuruuteensa verhoutuneena
niinkuin Agamemnon.

Hän ui omassa loistossaan, valitsijoiden ulkosalla väitellessä
pienistä vallan murusista siinä sotilasmahdissa, joka tästedes
hallitsi Haramontia.

Vaali kesti kokonaisen tunnin. Luutnantti ja kersantti nimitettiin.
Ne olivat: kersantti Claude Telliert ja luutnantti Désiré Maniquet.
Sitten he tulivat ilmoittamaan asiasta Pitoulle, joka hyväksyi vaalin
ja lausui:

"Nyt, hyvät herrat, emme saa hukata hetkeäkään."

"Emme, emme, ryhtykäämme heti harjoituksiin!" sanoi muuan eniten
innostunut.

"Odottakaahan", lausui Pitou. "Ennenkuin ryhdymme harjoituksiin,
hankkikaamme pyssyt."

"Se on paikallaan", sanoivat päälliköt.

"Mutta eikö pyssyjä odotellessa voi harjoitella kepeillä?"

"Tehkäämme kaikki sotilaallisesti", vastasi Pitou, joka nähdessään
yleisen innostuksen ei vielä pitänyt itseään kyllin kykenevänä
opettamaan sitä, mistä ei vielä ymmärtänyt yhtään mitään.
"Naurettaviahan ovat sotilaat, jotka harjoittelevat käyttämään
tuliaseita kepeillä. Älkäämme heti alussa tehkö itseämme
naurettaviksi!"

"Aivan oikein", vastattiin hänelle. "Pyssyt ensin!"

"Tulkaa siis minun kanssani, luutnantti ja kersantti", sanoi hän
käskettävilleen. "Te toiset odottakaa paluutamme."

Joukko vastasi kunnioittavalla myöntymisellä.

"Päivästä on vielä jäljellä kuusi tuntia. Siinä ajassa ennätämme
käydä Villers-Cotteretsissa toimittamassa asiamme ja palata."

"Eteenpäin, mars!" huusi Pitou.

Haramontin armeijan esikunta läksi heti matkaan.

Mutta kun Pitou luki uudelleen Billotin kirjeen, ollakseen varma
siitä, että näin suuri onnen määrä ei ollut unta, huomasi hän
seuraavan, Gilbertin kirjoittaman lauseen, jota hän ei aikaisemmin
ollut nähnyt:

"Miksi herra Pitou on unohtanut antaa tohtori Gilbertille tietoja
Sébastienista ja miksi Sébastien ei kirjoita isälleen?"




XXXVI

PITOUN VOITTO


Apotti Fortier ei voinut aavistaakaan, mikä myrsky häntä vastaan
seuraisi tätä syvää valtioviisautta ja mitä luottamusta Ange Pitou
sai osakseen hallituksen päähenkilöiden puolelta.

Hän todisteli Sébastienille, että huono seura turmelee kaikki hyveet
ja kaiken viattomuuden, että Pariisi oli pahuuden kuilu, missä
enkelitkin turmeltuisivat, elleivät ne niinkuin Gomorran tielle
eksyneet palaisi kiireimmän kautta taivaaseen, ja nähden Pitoun,
langenneen enkelin, käynnin traagillisessa valossa hän koetti
kaikella puhetaidollaan tehdä Sébastienista hyvän ja todellisen
kuningasmielisen nuorukaisen.

Kiiruhtakaamme sanomaan, että apotti Fortier oli kaukana siitä, mitä
tohtori Gilbert tarkoitti hyvällä ja todellisella kuningasmielisellä.

Kunnon apotti unohti, että tämän samojen sanojen erilaisen
käsittämisen vuoksi hän kiihoituksellaan menetteli väärin, koska hän,
vaikkakin vasten tahtoaan, yllytti poikaa isäänsä vastaan.

Tunnustakaamme heti, ettei hän tässä puuhassaan erikoisesti
onnistunut.

Kummallinen seikka! Siinä iässä, jossa lapset runoilijan väitteen
mukaan ovat pehmeää vahaa ja jokainen sinetti jättää heihin jäljen,
Sébastien oli jo mies ajatustensa itsenäisyyden ja jäykkyyden
puolesta.

Oliko tuo sen aristokraattisen naisen poika, joka kauhuun saakka
halveksi kaikkea rahvaanomaista, vai oliko se sitä rahvaanmiehen
aristokraattisuutta, joka Gilbertissä oli kehittynyt stoalaisuuteen
asti?

Apotti Fortier ei pystynyt tutkimaan sellaista salaisuutta. Hän
tiesi, että tohtori oli hiukan intoileva isänmaanystävä, ja
herkkäuskoisena, niinkuin papit ainakin, hän koetti taivuttaa hänen
poikaansa kuninkaalle ja Jumalalle mieluiseksi.

Sébastien näytti kyllä tarkkaavalta, mutta ei kuunnellutkaan hänen
neuvojaan. Hän ajatteli outoja näkyjä, jotka jälleen viime aikoina
olivat alkaneet ilmestyä hänelle Villers-Gotteretsin synkissä
metsissä, apotti Fortierin viedessä oppilaansa Clouisin kallion luo,
Pyhän Hubertuksen kukkulalle tai Aumontin torniin, niitä näkyjä,
jotka olivat toisena elämänä hänen tavallisen elämänsä rinnalla,
runollista onnea kangastavana elämänä, vastakohtana koulutuntien
yksitoikkoisuudelle.

Äkkiä Soissons-kadun puoliselle portille kolkutettiin jokseenkin
kovaa, ja sitten se aukeni useiden miesten astuessa sisään.

Nämä miehet olivat Villers-Cotteretsin pormestari, hänen apulaisensa
ja hänen sihteerinsä. Heidän takanaan näkyi kaksi santarminlakkia ja
näiden takana viisi tai kuusi uteliasta.

Apotti meni levottomana pormestaria vastaan.

"Mitä on tapahtunut, herra Longpré?" kysyi hän.

"Herra apotti", vastasi pormestari vakavasti, "tunnetteko
sotaministerin uuden määräyksen?"

"En, herra pormestari."

"Suvaitkaahan siis lukea se."

Apotti otti määräyksen ja luki sen. Lukiessaan hän kalpeni.

"No?" kysyi hän perin neuvottomana.

"Haramontin kansalliskaartin jäsenet ovat täällä odottamassa aseiden
luovuttamista, herra apotti."

Apotti hyökkäsi eteenpäin kuin aikoisi niellä Haramontin
kansalliskaartilaiset.

Silloin Pitou arveli sopivan hetken tulleen astua esiin, ja hän
läheni luutnanttinsa ja kersanttinsa seurassa.

"Tässä he ovat", sanoi pormestari.

Apotti muuttui kalpeasta punaiseksi.

"Nuo narrit!" huusi hän. "Nuo tyhjäntoimittajat!"

Pormestari oli kunnon mies: hänellä ei ollut vielä mitään varmaa
valtiollista kantaa. Hän säästi sekä vuohta että kaalia. Hän ei
tahtonut riitaantua Jumalan eikä kansalliskaartin kanssa.

Apotti Fortierin haukkumasanat saivat hänet ääneen nauramaan, ja
täten hän hallitsi tilanteen.

"Kuulettehan, kuinka apotti kohtelee Haramontin
kansalliskaartilaisia", sanoi hän Pitoulle ja tämän tovereille.

"Se johtuu siitä, että apotti Fortier on nähnyt meidät lapsina
ja että hän luulee meidän aina pysyvän lapsina", vastasi Pitou
alakuloisen ystävällisesti.

"Mutta lapsista on tullut miehiä", sanoi kumeasti Maniquet ojentaen
apottia kohti viallista kättänsä.

"Ja nuo miehet ovat käärmeitä!" huusi apotti kiukuissaan.

"Ja nämä käärmeet pistävät, jos niitä ärsytetään", sanoi kersantti
Claude vuorostaan.

Pormestari aavisti näissä haukkumasanoissa koko vastaisen
vallankumouksen. Apotti aavisti siinä marttyyriutta.

"Mitä minusta lopulta tahdotaan?" kysyi hän.

"Tahdotaan teiltä osa niistä aseista, jotka ovat huostassanne", sanoi
pormestari koettaen sovittaa puolueita.

"Ne aseet eivät ole minun", vastasi apotti.

"Kenen ne siis ovat?"

"Ne ovat hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan."

"Niin kyllä", sanoi Pitou. "Mutta eihän se estä."

"Mitä? Eikö se estä?" lausui apotti.

"Ei, me tulemme yhtäkaikki pyytämään teiltä noita aseita."

"Minä kirjoitan tästä herra herttualle", sanoi apotti
majesteetillisesti.

"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se
on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän
vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen
vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig
XIV:n kanuunatkin."

Totuus koski kipeästi apottiin. Hän mutisi:

"_Circumdedisti me hostibus meis_." [Sinä olet luovuttanut minut
vihollisilleni. -- _Suom._]

"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten
vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa
isänmaanystävää."

"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä
hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi
meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet
isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi
toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika,
minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien
yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen
rintaa?"

Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän
viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:

"Hyvin sanottu!"

Pormestarin apulainen, uusi Tarquinius, taitteli kävelykepillään
kukkia.

Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät
he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.

Hän lähestyi Pitouta ja kysyi:

"Mistä on puhe, Pitou?"

Pitou selitti parilla sanalla asian.

"Onko määräyksen alla nimi?" kysyi poika.

"On, ministerin ja Lafayetten nimet, ja sen on isäsi laatinut."

"Miksi siis ei heti totella?" sanoi poika ylpeästi.

Ja hänen suurenneet silmäteränsä, väräjävät sieraimet, otsan tyyneys
ilmaisivat niiden molempien rotujen säälimätöntä määräämisvoimaa,
jotka olivat hänet synnyttäneet.

Apotti kuuli nämä pojan suusta tulleet sanat. Hän vavahti ja painoi
päänsä kumaraan.

"Kolme sukupolvea meitä vastaan!" mutisi hän.

"No, herra apotti", sanoi pormestari, "tässä on pakko ryhtyä toimeen!"

Apotti astui askeleen ja puristi avaimia, jotka luostaritavan mukaan
riippuivat hänen vyöstään.

"En! Tuhat kertaa en!" huusi hän. "Se ei ole minun omaisuuttani; minä
odotan käskijäni määräyksiä."

"Mutta, herra apotti!" sanoi pormestari, joka ei voinut olla
ilmaisematta moitettaan.

"Tämä on kapinallisuutta", sanoi Sébastien papille. "Olkaa
varuillanne, herra apotti!"

"_Tu quoque_!" lausui apotti peittäen kasvonsa viitan liepeellä
matkiakseen Caesaria.

"Mutta olkaahan toki rauhallinen, herra apotti", sanoi Pitou. "Nämä
aseet joutuvat hyviin käsiin koko kansan parhaaksi."

"Pidä suusi kiinni, Judas!" vastasi apotti. "Sinä olet pettänyt
vanhan opettajasi; miksi et pettäisi isänmaatasikin?"

Omantuntonsa syyttämänä Pitou painoi päänsä kumaraan. Hänen tekonsa
ei ollut jalon miehen, vaan ainoastaan ihmisten johtajan puuhaa.
Mutta painaessaan päänsä kumaraan hän näki molemmat apulaisensa,
jotka pettyneinä katselivat päällikkönsä heikkoutta. Hän käsitti,
että ellei hän pääsisi voitolle, olisi koko hänen asemansa hukassa.

Ylpeys jännitti vallankumouksen urheassa taistelijassa kaikki voimat;
hän kohotti siis päänsä ja sanoi:

"Herra apotti, vaikka olenkin nöyrä entisen opettajani edessä, en voi
vastaamatta kuunnella tuollaisia syytöksiä."

"Vai sinä vielä vastaatkin?" sanoi apotti toivoen nolaavansa Pitoun
pilkallaan.

"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on
oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen
ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin
te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen
päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan
velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta.
Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"

Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut
apotillekin sanoen:

"Hyvin sanottu! Hyvin sanottu!"

Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi
läsnäolijoihin.

Pormestari pujahti pois viitaten apulaistaan jäämään.

Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta
kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu.
Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.

Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien
jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.

Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena
suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.

Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset
tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen
arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten
kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli
kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.

Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän
tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen
neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän
kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä
hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai
oikeaa preussilaista.

Tämän lisäksi hän valikoi suoran miekan, samanlaisen kuin oli
Lafayettella, jonkun Fontenoyn tai Filipsburgin sankarin säilän ja
pisti sen kupeelleen.

Hänen molemmat toverinsa ottivat kumpikin olkapäilleen kaksitoista
kivääriä, ja vaikka paino olikin hirveän suuri, eivät he vaipuneet
sen alle: siksi huumaava oli heidän ilonsa. Pitou piti huolen
kaikesta muusta.

He menivät puiston kautta, jotta eivät marssisi Villers-Cotteretsin
läpi ja herättäisi turhaa huomiota. Sitäpaitsi oli tie sen kautta
lyhyin.

Tätä lyhyempää tietä mennessään voivat nämä kolme upseeria myös
välttää sellaisia, joilla mahdollisesti oli toiset valtiolliset
ajatukset kuin heillä. Pitou ei pelännyt taistelua, ja todistuksena
siitä olikin hänen valitsemansa pyssy. Mutta Pitousta oli tullut
harkitseva mies, ja harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen,
että jos mies voi hädän tullen puolustautua yhdellä kiväärillä, niin
monesta ei olisi suurtakaan apua.

Sankarimme riensivät siis kalliine saaliineen puiston halki ja
joutuivat tienhaaraan, jossa voivat pysähtyä. Viimein he uupuneina
ja hikeä tippuen veivät Pitoun asuntoon tämän kalliin aarteen, jonka
isänmaa, ehkä hiukan sokeasti kylläkin, oli uskonut heidän huostaansa.

Kansalliskaarti kokoontui vielä samana iltana, ja päällikkö Pitou
antoi pyssyn jokaiselle ja lausui kuten spartalaiset äidit sanoivat
antaessaan kilven pojalleen: "Tämän kanssa tai tämän päällä."

Tässä pienessä kyläkunnassa, joka Pitoun nerokkaisuuden avulla oli
muuttunut ihan toiseksi, kuului kuhinaa ikäänkuin muurahaispesästä
maanjäristyksen aikana.

Pyssyn omistamisen ilo erikoisesti salametsästystä harrastavan
kansan keskuudessa, jonka metsästyshalu oli muuttunut intohimoksi
metsävartijain pitkän sorron aikana, vaikutti sen, että Pitou heidän
mielestään oli maan päälle tullut jumala. Kaikki unohtivat hänen
pitkät säärensä, hänen pitkät käsivartensa, unohtivat hänen suuret
polvensa ja ison päänsä, hänen naurettavan menneisyytensäkin, ja hän
oli ja pysyi paikkakunnan suojelushenkenä koko sinä aikana, jonka
vaalea Foibos käytti käydäkseen vierailulla kauniin Amphitritensä
luona.

Seuraavana päivänä intoilijat käsittelivät yhä uudelleen pyssyjään?
tutkien niitä tuntijan tavoin. Toiset iloisina, jos lukko oli
kunnossa, toiset koettaen korvata kohtalon vääryyttä, jos heille ehkä
oli sattunut joutumaan huononpuoleinen ase.

Tänä aikana Pitou mietti majassaan, niinkuin suuri Agamemnon
teltassaan, ja toisten kiilloittaessa aseitaan vaivasi aivojaan,
toisten vaivatessa käsiään.

Mitä ajatteli Pitou? kysyy ehkä tämän nousevan neron kohtaloon
kiintynyt lukija.

Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen
suuruuden turhuutta.

Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti
pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.

Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut
niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille
sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen
kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä
miten kulloinkin sopi.

Harjoitustemppujen laita oli vieläkin hullummin.

Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut
ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.

Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän
kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.

Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis
liikkumattomana.

Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal
alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan
miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä
he hartaammin suunnanneet ajatuksiaan _diis ignotis_, peloittavien
jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman
salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.

"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja
huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna
sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin
edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan... en nyt muista kuka
joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun
tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi
tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."

Pitou hengähti välillä.

"Kuka voi pelastaa minut tästä?" aprikoitsi hän. "Julkeusko? Ei,
ei, sitä voisi kestää vain minuutin, mutta pyssyn preussilaisissa
lataamistempuissa on kaksitoista kohtaa. Mikä kummallinen ajatus --
opettaa ranskalaisia lataamaan pyssynsä preussilaisten temppujen
mukaan! Jos sanoisin, että olen liian hyvä isänmaanystävä
opettaakseni ranskalaisille preussilaisia asetemppuja ja että olen
itse keksinyt oman ihan kansallisen? Ei, minä sekaantuisin vain. Minä
näin kyllä marakatin Villers-Cotteretsin markkinoilla. Se marakatti
teki asetemppuja, mutta epäilemättä kaikki epäsäännöllisesti, niinkun
marakatti ainakin."

"Ah!" huudahti hän äkkiä. "Nyt olen keksinyt!"

Heti hän pani pitkät säärensä liikkeelle ja aikoi lähteä
taivaltamaan, kun muuan ajatus pakotti hänet pysähtymään.

"Poissaoloni hämmästyttäisi. Ilmoittakaamme miehille", päätti hän.

Hän avasi oven ja kutsuttuaan Clauden ja Désirén luokseen puhui
heille näin:

"Ilmoittakaa, että ylihuomenna on ensimmäinen harjoituspäivä."

"Mutta miksi ei huomenna?" kysyivät molemmat alipäälliköt.

"Siksi, että olette väsyneet, te ja kersantti", vastasi Pitou, "ja
ennenkuin opetan miehiä, tahdon opettaa heidän päälliköitään. Ja
sitäpaitsi", sanoi Pitou ankaralla äänellä, "totuttakaa itsenne
palveluksessa aina seuraamaan määräyksiä tekemättä huomautuksia."

Alipäälliköt kumarsivat.

"Hyvä on", sanoi Pitou, "ilmoittakaa, että harjoitus on ylihuomenna
kello neljä aamulla."

Molemmat upseerit kumarsivat uudelleen ja poistuivat. Koska kello oli
yhdeksän illalla, menivät he nukkumaan.

Pitou odotti heidän poistumistaan. Kun he olivat menneet tien
käänteeseen, läksi hän vastakkaiseen suuntaan ja saapui viiden
minuutin päästä metsän pimeimpään ja tiheimpään pensaikkoon.

Katsokaamme, mikä oli Pitoun vaikeudet ratkaiseva aate.




XXXVII

UKKO CLOUIS JA CLOUIS-KALLIO, TAI MITEN PITOUSTA TULEE TAKTIKKO JA
HÄN ESIINTYY RYHDIKKÄÄSTI


Pitou juoksi noin puolen tunnin ajan metsän viileintä ja synkintä
osaa kohden.

Kolmensadan vuoden ikäisten puiden suojassa, suuren kallion kyljessä
ja korkeiden orjantappurapensasten keskellä oli maja, joka oli
rakennettu noin kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten.
Tässä mökissä asui olento, joka omaa etuaan silmälläpitäen oli
osannut luoda salaperäisyyden verhon ympärilleen.

Tähän majaan, joka oli osaksi maan sisässä, osaksi maan päällä ja
laadittu oksista ja kuorimattomista rungoista, ei päivä päässyt
muualta kuin katossa olevasta aukosta. Se muistutti paljon Albaycinin
mustalaisten majoja. Sen olemassaolon huomasi siitä, että toisinaan
nousi sinistä sauhua sen kattoaukosta.

Ellei tätä sauhua olisi näkynyt, ei kukaan muu kuin metsänvahdit,
metsänkävijät, salametsästäjät ja seudun talonpojat olisi tienneet
ihmisen asuvan täällä.

Ja kuitenkin oli täällä neljäkymmentä vuotta asunut muuan vanha
virastaan eronnut metsänvartija, jolle Orleansin herttua, Ludvig
Filipin isä, oli antanut luvan jäädä metsään ja ampua kerran päivässä
jäniksen tai kaniinin. Lintuja ja hirviä hän ei saanut ampua.

Tämä mies oli nyt kuudenkymmenenyhdeksän vanha. Aluksi häntä oli
nimitetty Clouisiksi, sitten ukko Clouisiksi, sitä mukaa kuin hän
vanheni.

Suuri kallio, jonka kyljessä maja oli, sai hänestä nimen. Sitä
sanottiin Clouisin kallioksi.

Hän oli haavoittunut Fontenoyn taistelussa, ja tämän haavan tähden
oli täytynyt häneltä leikata toinen sääri. Tästä johtui, että virasta
erottuaan hän oli Orleansin herttualta saanut äsken mainitsemamme
etuoikeudet.

Ukko Clouis ei koskaan käynyt kaupungissa eikä tullut
Villers-Cotteretsiin kuin kerran vuodessa. Hän osti silloin ruutia ja
kuulia 365:ttä laukausta varten, karkausvuosina 366:tta varten.

Samana päivänä hän vei turkkuri Cornulle Soissons-kadun varrelle
365 tai 366 puoliksi jäniksen- ja puoliksi kaniininnahkaa, joista
hattukauppias maksoi hänelle 75 livreä.

Ja kun sanomme, että nahkoja tavallisina vuosina oli 365 ja
karkausvuosina 366 emme erehdy vähääkään, sillä kun ukko Clouis oli
saanut oikeuden ampua yhden laukauksen päivässä, oli hän järjestänyt
niin, että hän tappoi joka laukauksella joko jäniksen tai kaniinin.

Ja kun hän ei koskaan ampunut enempää eikä vähempää kuin mihin
hänellä oli lupa, 365 laukausta tavallisina vuosina ja 366
karkausvuosina, tappoi hän tavallisina vuosina täsmälleen 183 jänistä
ja 182 kaniinia, ja karkausvuosina 183 jänistä ja 183 kaniinia.

Hän eli näiden eläinten lihasta, joko hän sitten itse söi ne tai myi
toisille. Nahat hän myi ja osti rahalla ruutia ja kuulia sekä pani
loput säästöön.

Tämän lisäksi oli ukko Clouisilla kerran vuodessa erikoinen homma.
Siinä kivessä, johon hänen majansa nojasi, oli kalteva katon tapainen
päällys. Se saattoi korkeintaan olla kahdeksantoista jalan levyinen.
Kun pani jonkun esineen yläpäähän, liukui se hitaasti alapäähän asti.

Ukko Clouis levitti vähitellen kylässä jäniksiä ja kaniinia ostamaan
tulleiden akkojen välityksellä sen tiedon, että jos nuori tyttö pyhän
Ludvigin päivänä liukuu kolme kertaa tätä kiveä myöten ylhäältä alas,
pääsee hän vielä saman vuoden kuluessa naimisiin.

Ensimmäisenä vuonna tuli paljon nuoria tyttöjä, mutta kukaan ei
tahtonut liukua.

Seuraavana vuonna uskalsi kolme. Kaksi heistä joutui naimisiin vuoden
kuluessa, kolmas jäi naimattomaksi, ja silloin ukko Clouis rohkeasti
selitti, että hän ei ollut liukunut yhtä vahvasti uskoen kuin toiset.

Seuraavana vuonna kaikki seudun nuoret tytöt tulivat liukumaan.

Ukko Clouis selitti, että poikia ei koskaan riittäisi niin monelle
tytölle, vaan että ainoastaan kolmas osa, kaikkein uskovaisimmat,
pääsisivät naimisiin.

Suuri osa pääsi todellakin naimisiin. Tästä alkaen ukko Clouisin
kiven aviollinen voima oli taattu, ja kaikkina vuosina vietettiin
pyhän Ludvigin juhlaa sekä kylässä että metsässä.

Silloin ukko Clouis vaati itselleen etuoikeuden. Koska ei kukaan
jaksanut liukua koko päivää syömättä ja juomatta, täytyi hänen
saada tänä päivänä, elokuun 25:nä, yksinään myydä ruokaa ja
juomaa liukuville tytöille ja pojille. Sillä pojat olivat saaneet
vakuutetuiksi tytöille, että kallion voima säilyy vain silloin kun
liukuminen tapahtuu yhdessä, varsinkin yhtaikaa.

Tällä tavalla ukko Clouis oli elänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Seutu
kohteli häntä kuin arabialaiset tietäjiään. Hän oli saanut tarinan
hohteen ympärilleen.

Mutta muuan seikka pani metsästäjät miettimään ja herätti kateutta
metsänvartijoissa, nimittäin se, että todistettavasti ukko Clouis ei
ampunut vuodessa enempää kuin 365 laukausta ja että hän niillä tappoi
183 jänistä 182 kaniinia.

Monta kertaa olivat pariisilaiset ylhäiset herrat, tullessaan
Orleansin herttuan kutsusta viettämään muutamia päiviä linnassa,
kuulleet kerrottavan juttuja ukko Clouisista. He pistivät silloin
louisdorin tai ecun, riippuen kunkin anteliaisuudesta, hänen suureen
käteensä ja koettivat päästä sen suuren salaisuuden perille, miten
hän voi 365:llä laukauksella osua 365 kertaa. Siihen ukko Clouis
ei osannut antaa muuta selitystä kuin tämän: hän oli armeijassa
ollessaan tottunut tällä samalla pyssyllä ampumaan joka kuulalla
miehen kuoliaaksi. Hän oli sittemmin huomannut, että jos hän kuulalla
saattoi tappaa miehen, paljoa helpommin voi haulilla tappaa jäniksen
tai kaniinin.

Ja niille, jotka nauroivat kuullessaan hänen näin puhuvan, ukko
Clouis sanoi:

"Miksi te laukaisette, ellette ole varma osumisesta?"

"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei
suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin
kerran päivässä?"

"Siksi, että se olisi ollut liikaa, ja hän tunsi minut varsin hyvin."

Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat
vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.

Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään
juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen
yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko
Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että
hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin
rahamäärän.

Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun
hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.

Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli
samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä
tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan
hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin
kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän
torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella,
hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja
jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.

Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas.
Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean
tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että
erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.

Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen
ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei
nukkunut.

Ukko Clouis oli tänään kiukkuisella tuulella. Hänelle oli
tapahtunut kamala onnettomuus, jonka vuoksi hän oli tyly kaikkein
herttaisimmillekin ihmisille.

Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli
ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut
hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut
kolmenakymmenenäviitenä vuotena.

Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille.
Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli
kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta
ei ollut osannut korjata pyssyään.

Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka
hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin
louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta,
niinkuin tällä nyt haljenneella?

Niinkuin näemme, Pitou saapui pahaan aikaan.

Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, että
Haramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.

Olisikohan susi vai poikiva metsäsika asettunut ukko Clouisin majaan?

Pitou, joka oli lukenut sadun Punahilkasta, epäröi.

"Hoi, ukko Clouis!" huusi hän.

"Mitä!" murahti ihmisvihaaja.

Pitou rauhoittui: hän oli tuntenut erakon äänen.

"Hyvä, olette siis kotona", sanoi hän.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin ja kumarsi majan asukkaalle.

"Päivää, ukko Clouis", sanoi hän kohteliaasti.

"Kuka siellä?" kysyi haavoittunut.

"Minä."

"Kuka minä?"

"Minä, Pitou."

"Kuka Pitou?"

"Minä, Ange Pitou Haramontista. Kyllä te minut tunnette."

"Häh? Mitä se minuun kuuluu, vaikka olettekin Ange Pitou
Haramontista?"

"Oho!" sanoi Pitou, "ukko Clouis ei näykään olevan hyvällä tuulella.
Taisin herättää unesta sopimattomaan aikaan", lisäsi Pitou
leikillisesti.

"Todellakin sopimattomaan aikaan, siinä olette oikeassa."

"Mitä minä siis teen?"

"Mitäkö teette? Menette tiehenne."

"Enkö saa ensin vähän puhella?"

"Mistä puhella?"

"Eräästä palveluksesta, jota pyydän teiltä."

"Minä en tee ilmaiseksi palveluksia."

"Minä maksan niistä."

"Se voi olla mahdollista. Mutta minä en enää voi tehdä palveluksia."

"Miksi ette?"

"Minä en ammu enää."

"Ettekö ammu enää? Te, joka osasitte joka laukauksella? Eihän se ole
mahdollista, ukko Clouis!"

"Menkää tiehenne, sanon minä."

"Hyvä ukko Clouis!"

"Te häiritsette minua."

"Kuunnelkaahan minua, ettekä kadu sitä."

"Pois siis turhat sanat... Mitä tahdotte?"

"Olettehan entinen sotilas?"

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten? Ukko Clouis, minä tahtoisin..."

"Puhukaa suunne puhtaaksi, narri!"

"Minä tahtoisin teiltä saada opetusta aseharjoituksissa."

"Oletteko patahassu?"

"En, päinvastoin, pääni on ihan kunnossa. Opettakaa minulle
aseharjoitukset: kyllä sovimme maksusta."

"Vai niin! Tuo elukka on ihan varmasti hullu", sanoi vanha sotilas
kohottautuen kuivilta lehdiltä.

"Ukko Clouis, opetatteko vai ettekö minulle, miten sotatemput
tehdään? Minä lupaan maksaa mitä tahansa pyydättekään."

Vanhus nousi toiselle polvelleen ja loi Pitouhun terävän katseen.

"Mitä tahansa pyydän?" sanoi hän.

"Niin."

"Mitä minä pyydän, on pyssy."

"Sehän sopii mainiosti, minulla on niitä kolmekymmentäkolme."

"Onko sinulla kolmekymmentäkolme pyssyä?"

"On, ja neljäsneljättä, jonka varasin itseäni varten, sopii teille
erinomaisesti. Se on kaunis kersantin kivääri, ja sen tukissa on
kultaiset kuninkaan kirjaimet."

"Ja millä tavalla olet sen pyssyn saanut? Ethän vain ole sitä
varastanut?"

Pitou kertoi kaikki suoraan, rehellisesti ja eloisasti.

"Hyvä on!" sanoi vanha metsänvartija. "Kyllä minä opetan sinulle
asetemput, mutta sormeni ovat kipeät."

Ja hän kertoi vuorostaan Pitoulle, mitä hänelle oli tapahtunut.

"Älkää enää surko pyssyänne, sillä te saatte uuden sen sijaan",
sanoi Pitou. "Mitä tulee sormiinne... no, niitä minulla ei ole
kolmeakymmentäneljää."

"Vähät niistä! Pääasia on, että lupaat tuoda minulle huomenna pyssyn.
Tule!"

Ja hän nousi heti.

Kuu loi kirkkaita säteitään aukealle paikalle, joka oli majan
edustalla. Pitou ja ukko Clouis astuivat tälle aukealle paikalle.

Jos joku olisi nähnyt näiden kahden mustan varjon tekevän liikkeitä,
olisi hän vannaan tuntenut salaperäistä kauhua.

Ukko Clouis tarttui pyssynsä tynkään ja näytti sitä huoaten Pitoulle.
Ensiksi hän näytti, miten on seisottava sotilaallisessa asennossa.

Omituista oli nähdä, miten tämän kookkaan vanhuksen vartalo äkkiä
oikeni. Hänhän oli tottunut aina kulkemaan kumarassa pensaikossa,
mutta nyt sotilaallisten muistojen ja sotaharjoitusten elvyttämänä
hän ravisti valkohapsista päätään leveillä ja vahvoilla hartioillaan.

"Katso tarkoin", sanoi hän Pitoulle, "katso tarkoin! Katsomalla
oppii. Kun olet tarkasti nähnyt kuinka minä teen, koeta sitten, ja
minä katselen sinua vuorostani."

Pitou koetteli.

"Polvet yhteen, olkapäät taakse, pää vapaana. Seiso tanakasti, hitto
vie! Seiso tanakasti: onhan sinulla kyllin leveät jalat!"

Pitou totteli parhaansa mukaan.

"Hyvä on", sanoi vanhus; "sinä näytät jokseenkin ryhdikkäältä."

Pitou oli kovasti mielissään ryhdikkyydestään. Näin paljoa hän ei
ollut odottanut.

Jos hän näytti ryhdikkäältä tunnin ajan kestäneen harjoituksen
jälkeen, niin miltähän hän näyttäisikään kuukauden päästä! Vähintäin
majesteetilliselta. Hän tahtoikin sen vuoksi jatkaa.

Mutta jo riitti täksi kertaa. Ukko Clouis ei tahtonut opettaa
liikoja, ennenkuin oli saanut pyssynsä.

"Ei", sanoi hän, "jo riittää täksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla
riittää varsin hyvin tämän opettaminen. Sitä he eivät kuitenkaan opi
neljässä päivässäkään. Ja sillä välin ennätät käydä täällä kaksi
kertaa."

"Neljä kertaa!" huudahti Pitou.

"Ahaa!" sanoi ukko Clouis kylmäkiskoisesti, "sinulla näyttää olevan
sekä innostusta että hyvät sääret. Samapa se, neljä kertaa siis,
tule neljä kertaa. Mutta minä huomautan sinulle, että nyt on kuun
viimeinen neljännes ja että huomenna ei enää näe oikein selvästi."

"Silloin harjoitamme tuvassa", sanoi Pitou.

"Sinä tuot siis kynttilöitä."

"Koko naulan, vaikka kaksi."

"Hyvä. Ja pyssyni?"

"Sen saatte huomenna."

"Tuon varmasti. Katsokaamme, muistatko mitä opetin?"

Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi
luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.

Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi
aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin
hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki,
sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää
unta.

Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista
armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin
asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.

Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa
opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen
suosionsa nousi ihan äärettömiin.

Oi kansansuosio, sinä saavuttamaton tuulenpuuska!

Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset
jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän
läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille
kolmellekymmenelle sotilaalleen:

"Perhana vieköön! Eihän teillä ole ryhtiä. Katsokaa minua!"

Ja hän oli ryhdikäs.




XXXVIII

CATHERINE PUOLESTAAN HARRASTAA VALTIOTAITOA


Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun
hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.

Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut
täydellinen krenatööri.

Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä
hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja
puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.

Pitou turvautui silloin _Käytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseen_
ja _Kansalliskaartin käsikirjaan_, jotka juuri silloin olivat
ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten
uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan
jokseenkin hyvin harjoituskentällään.

Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti
hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden
upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi
enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.

Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut -- kaksi kuukautta työssä
ja kuumeessa.

Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti
rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan
runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli
väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovat _eläimeksi_.

Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä
mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi
niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän
sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.

Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat
melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen
vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen
maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli
sinne.

Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen
huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa
kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista,
joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja
rumenivat hänen ympärillään.

Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin
hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat
jakaantuivat!

Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät,
joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin
onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty
lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.

Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun
piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että
Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut
mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis,
rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi
pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta
epätoivoon.

Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia
pistoksia.

-- Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, -- tuumi Pitou itsekseen, --
sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole
edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot
sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen
ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon
emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan
herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän
tappaisi Catherinen.

-- Onhan se edes jotakin, -- jatkoi hän itsekseen, -- että sellainen
koston mahdollisuus on vallassani.

Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.

Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä
hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.

Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä
hyviä töitä?

Hyvä Jumala, sehän oli helppoa! Voisihan hän jonakin sunnuntaina
puhutella Catherinea tanssissa ja ilmaista kuin sattumalta kamalan
totuuden, saattaa syyllisen siihen tietoon, että kolmas tunsi hänen
salaisuutensa.

Eikö kannattaisi sitä tehdä, vaikkapa ei muun vuoksi kuin nähdäkseen
ylpeän tytön kärsivän?

Mutta mennessään tanssiin hänen täytyisi esiintyä komean
aatelisherran rinnalla, eikä kilpailijan kannattanut mennä
vertailtavaksi niin kauniin miehen kanssa.

Niinkuin kaikki ne, jotka osaavat keskittää tuskansa, keksi Pitou
toisen keinon.

Sen huvihuoneen ympärillä, jossa Catherine ja herra Isidor kohtasivat
toisensa, oli tiheä viidakko, joka kuului Villers-Cotteretsiin.

Oja vain oli ilmoittamassa rajaa kreivin maiden ja yhteisten maiden
välillä.

Kun Catherinen piti tavantakaa käydä lähikylissä, kun hänen täytyi
ehdottomasti mennä tämän metsän halki, kun kellään ei ollut mitään
sanottavaa, niin kauan kuin hän oli tässä metsässä, ei hänen
tarvinnut muuta kuin mennä ojan yli tullakseen rakastajansa alueelle.
He olivat ottaneet tämän asian huomioon paikkaa valitessaan.

Huvihuone kohosi niin paljon viidakon yläpuolelle, että sen
viheriällä lasilla varustetusta ikkunasta voi nähdä kaiken lähistöllä
olevan, ja huvihuoneen ovi oli niin täydellisesti viidakon peitossa,
että sieltä lähtevä henkilö saattoi parilla kolmella hyppäyksellä
olla metsässä, siis turvassa.

Mutta Pitou oli tullut tänne niin usein päivällä ja yöllä, oli niin
tarkoin tutkinut seudun, että tiesi, miltä kohtaa Catherine tulee
pois, samoin kuin salametsästäjä tietää polun, mistä tulee hirvi,
jonka hän aikoo ampua piilopaikastaan.

Catherine ei koskaan tullut metsään Isidorin seurassa. Isidor
jäi vielä vähäksi aikaa huvihuoneeseen, tarkastaakseen, ettei
Catherinelle tapahtunut mitään pahaa kotimatkalla, sitten hän meni
päinvastaiseen suuntaan, eikä kukaan tiennyt mitään.

Sinä päivänä, jona Pitou oli aikonut toimia, hän piiloutui Catherinen
käyttämän tien varrelle suureen lehmukseen, jonka kolmesataa vuotta
vanhoilta oksilta saattoi nähdä sekä huvihuoneen että viidakon.

Tunnin päästä hän näki Catherinen tulevan. Tämä sitoi ratsunsa metsän
piiloon ja yhdellä hyppäyksellä, pelästyneen hirven tavoin loikkasi
ojan yli, kadoten huvihuonetta ympäröivään viidakkoon.

Catherine meni juuri sen lehmuksen alta, jonka oksille Pitou oli
lymynnyt. Pitoun ei tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua puusta
ja nojautua sen runkoa vasten. Hän otti taskustaan _Täydellisen
kansalliskaartilaisen_ ja koetti lukea.

Tunnin päästä Pitou kuuli, että ovi suljettiin. Sitten hame kahisi
lehtiä vasten. Oksien välistä tuli esiin Catherinen pää, kun hän
säikähtyneenä katseli ympärilleen, oliko kukaan nähnyt häntä.

Hän oli nyt kymmenen askeleen päässä Pitousta, joka pysyi liikkumatta
paikallaan ja piti avointa kirjaansa polvillaan. Mutta hän ei ollut
lukevinaan, vaan katsoi suoraan Catherineen, jolloin tyttökin huomasi
tämän katseen.

Hän päästi tukahtuneen huudahduksen, tunsi Pitoun, kalpeni
kuin kuolema olisi kulkenut hänen ohitseen koskettaen häneen.
Hetkisen epäröityään, kuten huomasi hänen kätensä vapisemisesta ja
olkapäittensä nytkähdyksistä, hän syöksyi suinpäin metsään, etsi
hevosensa ja pakeni. Pitoun laatima ansa oli onnistunut, ja Catherine
oli mennyt siihen.

Pitou palasi Haramontiin puoliksi onnellisena, puoliksi kauhuissaan.
Sillä heti tultuaan tietoiseksi siitä, mitä hän oli tehnyt, hän
näki tässä yksinkertaisessa menettelyssään joukon kauhistuttavia
yksityiskohtia, joita hän alussa ei ollut ajatellutkaan.

Seuraavana sunnuntaina piti Haramontissa olla suuri sotilaallinen
juhlallisuus. Koska he olivat tarpeeksi harjaantuneet tai ainakin
luulivat olevansa, pyysivät kylän kansalliskaartilaiset päälliköltään
lupaa julkiseen näytteeseen.

Muutamien lähikylien, jotka kilpailu-innossaan olivat myöskin
perustaneet kaartinsa, piti saapua Haramontiin pannakseen toimeen
jonkinmoisen kilpailun vanhimman joukon kanssa. Eri kylien lähetystöt
olivat neuvotelleet Pitoun esikunnan kanssa. Heitä johti eräs
maatyöntekijä, entinen kersantti.

Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon
sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli
aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi
hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.

Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi
juotiin lähdevettä.

Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä,
Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.

Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen
kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.

Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja
porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun
maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine
äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.

Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle
kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun
ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet
oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi
täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille
ilmielävänä.

Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään
jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään
sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja
urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin
otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet
maakunnan liikkeelle.

Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut,
joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he
astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.

Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut
kaikkien suosion puolelleen.

Pitou huomasi Catherinen vilkaistessaan sivulle ja punastui.
Catherine kalpeni.

Tästä hetkestä alkaen merkitsi yleisharjoitus hänelle enemmän kuin
kellekään muulle. Hän antoi miestensä ensin tehdä yksinkertaisia
liikkeitä kivääreillä, ja jokainen liike tehtiin niin täsmällisesti,
että hyvä-huudot täyttivät ilman.

Mutta samoin ei käynyt toisten kylien. He olivat velttoja ja
epäsäännöllisiä. Toiset, joilla oli osaksi aseet ja jotka jo osasivat
puoliksi temput, pelkäsivät jäävänsä vertailussa tappiolle; toiset
tekivät liioitellen kaiken sen, niitä eilen olivat suorittaneet
moitteettomasti. Tulos oli epätyydyttävä.

Mutta aseharjoituksista siirryttiin manööveriin. Ja tässä aikoi
kersantti voittaa Pitoun.

Vanhemmuuden perustuksella piti kersantin saada johtaa, ja hänen
tehtävänään oli saada nämä sataseitsemänkymmentä miestä yhtaikaa
marssimaan ja tekemään liikkeensä. Siitä ei tullut mitään.

Miekka kainalossa ja uskollinen kypärä päässä Pitou katseli tätä
hymyillen, niinkuin ainakin etevä henkilö.

Kun kersantti näki kolonnansa alkupään katoavan metsään, loppupään
mennessä Haramontin tietä pitkin, kun hän näki eri ryhmien
hajaantuvan eri tahoille, kun hän näki eri joukkojen sekaantuvan
toisiinsa ja eksyvän johtajistaan, joutui hän perin ymmälle, ja hänen
omat kaksikymmentä sotilastaan ilmaisivat paheksumistaan mutinalla.

Silloin kuului huuto haramontilaisten puolelta:

"Pitou! Pitou! Pitou!"

"Niin, niin, Pitou!" huusivat toisten kylien miehet, vimmoissaan
omasta kykenemättömyydestään, josta he syyttivät opettajiaan.

Pitou nousi uudelleen valkoisen hevosensa selkään, asettui omien
miestensä eteen, jotka hän asetti armeijan etunenään, ja lausui
komentosanan niin kovalla ja kaikuvalla äänellä, että tammet
tärähtivät.

Samassa kuin ihmeen voimasta rivit järjestyivät. Kaikki määrätyt
liikkeet tehtiin säännöllisesti, ja Pitou toteutti niin täydellisesti
ukko Clouisilta ja _Täydellisestä kansalliskaartilaisesta_ saamansa
opetukset, että hänen menestyksensä oli tavattoman suuri.

Yhteisen innon valtaamana armeija nimitti hänet _imperaattoriksi_
taistelukentällä.

Pitou laskeutui hikisenä ja ylpeydestä huumaantuneena valkoisen
hevosensa selästä ja päästyään maahan otti vastaan onnitteluja. Mutta
samalla hän katseillaan etsi joukosta Catherinea.

Äkkiä kaikui nuoren tytön ääni hänen korvansa juuressa.

Pitoun ei tarvinnut mennä Catherinen luo, sillä tämä oli tullut hänen
luokseen! Menestys oli täydellinen.

"No!" sanoi tyttö nauraen, vaikka hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, "no, herra Ange, ettekö sano meille mitään? Olette käynyt
ylpeäksi päästyänne suureksi kenraaliksi..."

"En suinkaan!" sanoi Pitou. "Hyvää päivää, neiti!"

Sitten hän lausui rouva Billotille:

"Minulla on kunnia tervehtiä teitä, rouva Billot."

Hän kääntyi uudelleen Catherinen puoleen sanoen:

"Erehdytte, neiti, en ole mikään suuri kenraali, vaan köyhä
poikaparka, jolla on palava halu palvella isänmaataan."

Tämä lause levisi joukkoon, ja yleisten kättentaputusten puhjetessa
se julistettiin yleväksi lauseeksi.

"Ange", sanoi Catherine hiljaa, "minun täytyy saada puhella
kanssanne."

"Ahaa", tuumi Pitou, "siinä nyt ollaan."

Ääneen hän sanoi:

"Niinkuin käskette, neiti Catherine."

"Tulkaa heti meille."

"Kyllä."




XXXIX

HUNAJA JA MARUNA


Catherine oli järjestänyt niin, että hän saattoi olla kahdenkesken
Pitoun kanssa, vaikka muori Billot olikin läsnä.

Kunnon muori Billot oli tavannut muutamia tuttavia, jotka seurasivat
hänen hevostaan pitäen keskustelua yllä. Catherine oli yhdelle näistä
luovuttanut oman hevosensa ja palasi kotiin metsän kautta Pitoun
seurassa, joka oli karannut voittojuhlastaan.

Tämänlaatuiset järjestelyt eivät hämmästytä maaseudulla ketään,
siellä kun kaikki salaisuudet kadottavat merkityksensä siksi, että
kaikki ovat suvaitsevaisia toisia kohtaan.

Olihan luonnollista, että Pitou tahtoi keskustella rouva ja neiti
Billotin kanssa. Ehkä ei sitä kukaan tullut huomanneeksikaan.

Tänä päivänä oli kaikilla omat harrastuksensa metsän hiljaisuudessa
ja varjossa. Metsäisillä seuduilla kaikki, mikä koskee kunniaa tai
onnea, etsii suojaa vuosisatoja vanhojen tammien suojasta.

"Tässä minä olen, neiti Catherine", sanoi Pitou jouduttuaan toisista
erilleen.

"Miksi ette pitkään aikaan ole käynyt meillä?" kysyi Catherine.
"Siinä olette tehnyt rumasti."

"Mutta, neiti", lausui Pitou hämmästyksissään, "tiedättehän varsin
hyvin itse..."

"Minä en tiedä mitään... siinä olette tehnyt väärin."

Pitou puristi huulensa yhteen. Häntä vaivasi Catherinen
valehteleminen.

Catherine huomasi sen. Katsoihan Pitou tavallisesti suoraan silmiin.
Nyt hän katsoi syrjään.

"Minulla olisi teille muutakin asiaa, herra Pitou", sanoi Catherine.

"Vai niin!"

"Tässä eräänä päivänä näitte minut metsämajassa..."

"Näinkö minä teidät siellä?"

"Kyllähän te tiedätte."

"Kyllä tiedänkin."

Catherine punastui.

"Mitä te siellä teitte?" kysyi hän.

"Tunsitteko siis minut?" kysyi Pitou ystävällisesti moittivalla
äänellä.

"En ensiksi, mutta kyllä sitten myöhemmin."

"Mitä tarkoitatte tuolla: myöhemmin?"

"Ihminen on toisinaan hajamielinen, kävelee ajattelematta mitään,
mutta ajattelee vasta myöhemmin."

"Se on kyllä totta."

Catherine vaikeni, Pitou samoin. Molemmilla oli siksi paljon
ajateltavaa, että he eivät olisi voineet puhella oikein vapaasti.

"Te se siis olitte?" sanoi Catherine.

"Niin olin, neiti."

"Mitä siellä teitte? Olitteko piilossa?"

"Piilossako? En. Miksi olisin ollut piilossa?"

"No, uteliaisuudesta..."

"Neiti, minä en ole utelias."

Catherine polki kärsimättömänä maata pienellä jalallaan.

"Se on ainakin totta, että olitte siellä, ettekä tavallisesti oleile
niillä tienoin."

"Neiti, näittehän minun lukevan."

"En tiedä."

"Koska näitte minut, pitäisi teidän se tietää."

"Näin kyllä teidät, mutta ohimennen. Ja... te luitte siis?"

"_Täydellisiä kansalliskaartilaista_."

"Mitä se on?"

"Kirja, josta opin taktiikkaa opettaakseni sitten sotilailleni. Ja
jotta voisi huolellisesti tutkia, täytyy mennä syrjäiseen paikkaan."

"Se on kyllä totta. Ja tuolla metsänreunassa ei teitä siis mikään
häirinnyt?"

"Ei mikään."

Taas he olivat vaiti. Muori Billot ja hänen seuralaisensa menivät yhä
eteenpäin.

"Kun tuolla tavalla tutkitte, meneekö siihen pitkäkin aika?" kysyi
Catherine.

"Toisinaan päiväkausia, neiti."

"Siis", huudahti Catherine, "olitte ollut siellä jo kauan?"

"Hyvin kauan."

"Kummallista, etten tullessani nähnyt teitä", sanoi nuori tyttö.

Ja hän valehteli niin rohkeasti, että Pitou oli melkein
uskomaisillaan hänen sanojaan. Mutta samalla hän häpesi Catherinen
vuoksi; hän oli rakastunut, siis arka. Näiden omituisuuksien vuoksi
hän kävi varovaiseksi.

"Minä kai nukuin", sanoi hän. "Sellaista sattuu toisinaan, kun on
tehnyt paljon ajatustyötä."

"Ja nukkuessanne minä menin metsään etsimään varjoisaa paikkaa. Minä
menin... huvihuoneelle asti."

"Vai niin", lausui Pitou, "huvihuoneelle... mille huvihuoneelle?"

Catherine punastui taas. Tällä kertaa oli Pitoun kysymys liian
teennäisen tyyni.

"Charnyn huvihuoneelle", sanoi Catherine koettaen puolestaan olla
rauhallinen. "Siellä kasvaa parasta rabarberia."

"Vai niin."

"Olin polttanut käteni pyykinpesussa ja tarvitsin rabarberia."

Ange loi katseensa hänen käsiinsä niinkuin olisi koettanut uskoa
Catherinen sanoja.

"Jalkani... jalkani... minä poltin", sanoi Catherine nopeasti.

"Ja löysittekö?"

"Oikein erinomaista. Näettehän, etten onnu vähääkään."

-- Hän ontui vielä vähemmän silloin, -- ajatteli Pitou; -- hän juoksi
pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.

Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, ettei
Pitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.

Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen
kaltaiselleen puhtaalle olennolle.

"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou
ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia
päästyään upseeriksi."

Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen,
vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan
Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä
vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät
aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on
vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.

"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte
minulle vihainen."

"Miksi?"

"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle
työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan
minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla
toimeen."

"Minä vakuutan teille, herra Pitou..."

"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut
minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin
lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua
eikä juosta pakoon kuin omenavaras."

Käärme oli purrut. Catherine oli menettänyt kaiken turvallisuutensa.

"Juosta pakoon?" sanoi hän. "Juoksinko minä pakoon?"

"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin
panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte
piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä
pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."

"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersi
Catherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.

"Onhan se luonnollista", jatkoi Pitou; "sillä aikaa kun te etsitte
rabarberia, kalvoi Cadet puuta, ja tunnissa hevonen ehtii kalvaa
hiton paljon."

Catherine huudahti:

"Tunnissa!"

"Hevonen ei mitenkään ennätä sillä tavalla kalvaa puut vähemmässä
ajassa kuin tunnissa. Poimitte kai rabarberia niin montaa haavaa
varten kuin saatiin yhteensä Bastiljin valloituksessa. Sehän on
mainio kasvi haavahauteita varten."

Catherine oli kalpea ja avuton; hän ei osannut sanoa sanaakaan. Pitou
vaikeni myös vuorostaan. Hän oli jo saanut kylliksi.

Muori Billot oli pysähtynyt tienhaaraan ja sanoi tuttavilleen hyvästi.

Pitou kärsi itse, sillä hän oli iskenyt haavan, jonka tuottaman
tuskan hän varsin hyvin käsitti. Hän seisoi vuoroin kummallakin
jalallaan kuin lentovalmis lintu.

"No, mitä upseeri sanoo?" huusi muori Billot.

"Hän sanoo haluavansa lausua teille hyvästi, muori Billot."

"Ei vielä, jääkää", sanoi Catherine melkein epätoivoisella äänellä.

"Hyvästi sitten", sanoi muori Billot. "Tuletko, Catherine?"

"Sanokaahan minulle totuus", kuiskasi nuori tyttö.

"Mikä, neiti?"

"Ette siis olekaan ystäväni?"

"Oi!" lausui onneton nuorukainen, joka rakkaudessa kokemattomana
oli joutunut hoitamaan uskotun onnetonta tehtävää; siitä toimesta
ainoastaan ovelat osaavat hankkia itselleen hyötyä itserakkautensa
kustannuksella.

Pitou tunsi salaisuuden olevan huulillaan. Hän tunsi, että yhdellä
ainoalla sanalla Catherine voisi saada hänet kokonaan valtaansa.

Mutta samalla hän tiesi olevansa hukassa, jos hän puhuisi. Hän tunsi
kuolevansa sinä päivänä, jona Catherine ilmaisisi sen mitä hän tähän
asti ainoastaan aavisti. Tämän tähden hän oli vaiti kuin roomalainen.

Hän kumarsi Catherinelle niin kunnioittavalla tavalla, että se koski
nuoren tytön sydämeen. Hän kumarsi kohteliaasti hymyillen muori
Billotille ja katosi metsään. Catherine ei voinut hillitä itseään,
vaan astui askeleen kuin hyökätäkseen hänen jälkeensä.

Muori Billot sanoi tyttärelleen:

"Hän on kunnon poika. Hän on oppinut, ja hänellä on hyvä sydän."

Yksin jäätyään alkoi Pitou tuumia itsekseen.

"Tätäkö sanotaan rakkaudeksi? Toisinaan se on hyvin suloista,
toisinaan hyvin katkeraa."

Poikaparka oli niin kokematon, ettei tiennyt rakkaudessa olevan sekä
hunajaa että marunaa ja että herra Isidor oli ottanut hunajan.

Tästä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kamalasti kärsinyt, tunsi
Catherine Pitouta kohtaan jonkinlaista pelkoa, jota tunnetta hänellä
ei ollut muutamaa päivää aikaisemmin tätä vaaratonta ja hullunkurista
olentoa kohtaan.

Kun ei voi herättää rakkautta, on pelonkin herättäminen mieluista.
Ja Pitou, joka pani suuren painon mieskohtaiselle arvolleen, olisi
ollut jokseenkin mielissään, jos olisi tiennyt, millaisia tunteita
Catherinen sielussa liikkui.

Mutta kun hän ei voinut aavistaa naisen ajatuksia puolentoista
penikulman päästä, itki hän vain ja lauloi suuren joukon
kansanlauluja, joissa oli murheelliset sanat ja hyvin surullinen
nuotti.

Hänen armeijansa olisi hyvinkin pian tuntenut pettymystä, jos olisi
kuullut kenraalinsa laulavan näin haikeita lauluja.

Itkettyään, laulettuaan ja käveltyään paljon Pitou palasi asuntoonsa,
jonka ovelle hänen haramontilaiset ihailijansa olivat panneet
asestetun vartijan, sillä tavalla kunnioittaakseen häntä.

Vahdilla ei ollut enää pyssyä olallaan, sillä hän oli aika humalassa.
Hän nukkui kivipenkillä, pyssy polvien välissä.

Pitou herätti hänet hämmästyneenä.

Hän sai silloin kuulla, että nuo kolmekymmentä miestä olivat panneet
toimeen pidot Haramontin ravintoloitsijan Tellierin luona, että
kaksitoista kaikkein innostuneinta naista siellä seppelöi voittajat
ja että kunniapaikka oli pidätetty Haramontin Turennelle, joka oli
voittanut naapurikylän Condén.

Pitoun sydän oli siksi paljon kärsinyt, että hän tunsi vatsassaan
tyhjyyttä. "On ihmetelty", sanoo Chateaubriand, "kuinka paljon
kyyneliä juoksee kuninkaan silmistä, mutta ei koskaan ole mitattu
sitä tyhjyyttä, jonka kyyneleet jättävät täysikasvuisen vatsaan."

Kun Pitou kunniavahtinsa saattamana saapui juhlahuoneeseen, otettiin
hänet vastaan sellaisilla hurraa-huudoilla, että seinät tärisivät.
Hän kumarsi ääneti, istuutui ja rauhallisesti kuten aina hyökkäsi
vasikanpaistin ja salaatin kimppuun.

Tätä hän jatkoi siksi, kunnes sydän rauhoittui ja vatsa täyttyi.




XL

ODOTTAMATON LOPPU


Tuskan jälkeen pidot joko kiihoittavat tuskaa tai sammuttavat sen.
Kahden tunnin päästä Pitou huomasi, ettei hänen tuskansa ollutkaan
kasvanut.

Hän nousi, vaikka kukaan tovereistaan ei enää jaksanut nousta.

Hän piti puheen spartalaisten raittiudesta, vaikka he olivat
tukkihumalassa, ja kehoitti kaikkia lähtemään kävelemään, vaikka he
kuorsasivat pöydän alla.

Haramontin nuorien tyttöjen kunniaksi on sanottava, että he olivat
poistuneet ennen jälkiruokaa, eikä heidän päänsä, jalkansa tai
sydämensä olleet millään tavalla häiriintyneet.

Urhoollisista urhoollisin Pitou ei voinut olla tekemättä muutamia
johtopäätöksiä.

Kaikesta rakkaudesta, kauneudesta ja rikkauksista ei hänen sieluunsa
eikä mieleensä ollut jäänyt muuta kuin Catherinen viimeinen katse ja
viimeiset sanat.

Muistinsa puolihämärässä valossa hän ajatteli Catherinen monta
kertaa koskettaneen hänen käteensä, tytön olkapään ystävällisesti
koskettaneen hänen olkapäähänsä, ja väittelyn keskelläkin olivat
muutamat neidon tuttavallisuudet ilmaisseen viehkeyttä ja erikoista
kauneutta.

Silloin hän vuorostaan huumaantui siitä, minkä kylmäverisenä oli
lyönyt laimin; hän etsi ympäriltään jotakin kuin heräävä mies.

Hän kysyi, miksi hän oli niin ankara nuorta tyttöä kohtaan, jossa oli
rakkautta, suloa ja armautta; naista kohtaan, jolla elämänsä alussa
hyvinkin saattoi olla harhakuvansa. Olihan jokaisella unelmansa!

Pitou ihmetteli myös, miksi hän, karhu, ruma ja köyhä, olisi heti
voinut herättää rakkauden tunteita nuoressa tytössä, kun ihan hänen
lähellään kaunis aatelismies, koko seudun riikinkukko, vaivautui
levittelemään pyrstöänsä. Silloin hän huomasi itselläänkin olevan
joitakin ansioita. Ja hän vertasi itseään orvokkiin, joka salassa ja
muiden huomaamatta tuoksuu.

Vertaus tuoksumisesta oli kyllä melkein liiankin tosi, mutta onhan
totuus viinissä, vaikkapa vain Haramontin viinissä.

Kun Pitou tällä tavalla oli voittanut huonot ajatuksensa, tunnusti
hän menetelleensä sopimattomasti, jopa moitittavastikin, nuorta
tyttöä kohtaan. Hän myönsi, että tällä tavalla hän voi herättää
suoranaista inhoa itseään kohtaan ja että siis menettely oli ollut
perin väärä. Jos Pitou osoittaa huonoja luonteen ominaisuuksia,
niin Catherine tietysti herra Charnyn lumoamana saa siitä tekosyyn,
jonka nojalla hän ei tahdo huomatakaan Pitoun loistavia, hyviä
ominaisuuksia.

Hänen oli siis osoitettava Catherinelle, kuinka oivallinen luonne
hänellä oli. Mutta miten?

Tavallinen mielistelijä olisi sanonut: Tuo tyttö pettää minua ja
ilvehtii kanssani; minä saatan hänet häpeämään lemmenseikkailujaan
kuin kelvottomia tekoja. Minä teen hänet araksi, syöksen hänet
häpeään, teen hänen tiensä lemujenkohtauspaikalle ohdakkeiseksi.

Mutta Pitou, jolla oli hyvä ja kaunis sielu, viinin ja onnen
kuumentama, päätti saada Catherinen siihen määrään häpeämään
haluttomuuttaan rakastaa hänen kaltaistaan oivallista nuorukaista,
että hän joskus voisi tunnustaa ajatelleensa toisella tavalla.

Meidän täytyy tunnustaa, että puhdasajatuksinen Pitou ei voinut
otaksua, että kaunis, siveä, ylpeä Catherine voisi herra
Isidorille olla muuta kuin keikaileva tyttö, joka hymyili hänen
pitsikaulukselleen, nahkahousuilleen ja kannussaappailleen.

Mutta mitäpä välitti juopunut Pitou siitä, että Catherine oli
mieltynyt kaulukseen ja kannuksiin?

Jonakin päivänä herra Isidor menisi kaupunkiin, naisi jonkun
kreivittären, ei katsoisikaan Catherineen, ja koko romaani olisi
unohtunut.

Viini herätti urhoollisessa Haramontin kansalliskaartin päällikössä
kaikki nämä ajatukset, joista vanha mies olisi voinut ylpeillä.

Todistaakseen Catherinelle, että hän oli kunnon mies, hän päätti sana
sanalta peruuttaa kaikki tänään lausumansa pahat sanat. Sitä varten
oli ensiksi tavattava Catherine.

Eiväthän tunnit merkinneet mitään humaltuneelle miehelle, jolla ei
ollut kelloa. Astuttuaan muutaman askeleen talosta hän oli yhtä
humaltunut kuin Bacchus tai tämän rakas poika Thespis.

Hän ei muistanut eronneensa Catherinen seurasta kolme tuntia sitten
ja Catherinen ehtineen kotiinsa vajaassa puolessa tunnissa.

Hän riensi metsän halki suoraan puiden lomitse oikaistakseen tien
mutkat.

Jättäkäämme hänet menemään puiden lomitse, pensaitten ja
orjantappuroiden läpi, jolloin hän kepillään lyömällä ja potkimalla
pilasi Orleansin herttuan metsää, joka antoi joka iskun korkojen
kanssa takaisin.

Palatkaamme Catherinen luo, joka mietteissään ja epätoivoissaan
palasi äitinsä jäljestä kotiin.

Muutaman askeleen päässä talosta on suo, ja siinä rinnakkain
tulleiden hevosten täytyi kulkea perätysten.

Muori Billot ajoi edellä. Catherine aikoi vuorostaan mennä, kun kuuli
hiljaisen vihellysmerkin.

Hän kääntyi, näki siimeksessä Isidorin lakeijan lakin kultakoristeen
ja antoi äitinsä yksinään jatkaa matkaansa, kuten tämä tekikin
rauhallisesti, sillä oltiinhan vain sadan askeleen päässä talosta.
Lakeija tuli Catherinen luo.

"Neiti", sanoi lakeija, "herra Isidorin täytyy saada tavata
teitä vielä tänä iltana. Odottakaa kello yhdentoista aikaan itse
määräämällänne paikalla."

"Hyvä Jumala!" sanoi Catherine. "Onko onnettomuus kohdannut häntä?"

"En tiedä, neiti. Mutta hän sai tänä iltana Pariisista mustalla
sinetillä suljetun kirjeen. Olen täällä odottanut jo kokonaisen
tunnin."

Kello löi kymmenen Villers-Cotteretsin kirkontornissa, ja lyönnit
kiitivät perätysten pronssisiivillään ilman halki.

Catherine katsoi ympärilleen.

"Tämä paikka on syrjäinen ja hämärä. Odotan täällä isäntäänne", sanoi
Catherine.

Lakeija nousi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan.

Voiko Isidor tulla sellaiseen aikaan ilmoittaman muusta kuin
onnettomuudesta? Rakkauskohtaus valitsee aina hymyilevämmät muodot.

Mutta eihän nyt ollut puhe siitä. Isidor pyysi saada tavata häntä
yöllä mihin aikaan tahansa ja missä tahansa. Hän olisi odottanut
Isidoria vaikka Villers-Cotteretsin hautuumaalla keskellä yötä.

Hän ei siis tahtonut edes ajatella; hän suuteli äitiään, sanoi hyvää
yötä ja meni huoneeseensa muka nukkumaan.

Äiti ei epäillyt mitään, riisui yltään ja meni levolle.

Ja vaikka naisparka olisikin jotakin epäillyt, niin eihän hän voinut
tehdä mitään, koska Catherine kerran oli määrätty emännäksi.

Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt
levolle. Hän odotti.

Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille
yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas
ruokasaliin.

Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja
hyppäsi ulos.

Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua
paremmin kiinni.

Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän
sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan,
toinen povellaan odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta.
Catherine astui askeleen eteenpäin.

Isidor oli hänen luonaan. Lakeija pysytteli loitompana.

Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet
satulaan ja suuteli häntä sanoen:

"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa.
Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."

Kuului tuskainen huudahdus, Catherine painoi lujasti Isidoria
rintaansa vasten.

"He ovat tappaneet veljenne Georgesin", huudahti hän; "he tappavat
teidätkin."

"Catherine, käyköön miten tahansa, vanhin veljeni odottaa minua.
Catherine, tiedättehän, että rakastan teitä."

"Jääkää, jääkää", huudahti Catherine, joka Isodorin sanoista ei
käsittänyt muuta kuin että hän läksi pois.

"Mutta kunnia, Catherine! Ja veljeni Georges! Ja kosto!"

"Kuinka minä olen onneton", vaikeroi Catherine.

Ja hän vaipui kalpeana ja läähättäen rakastajansa syliin.

Kyynel valui Isidorin silmästä ja putosi tytön kaulalle.

"Te itkette", sanoi Catherine. "Kiitos, te rakastatte minua!"

"Rakastan, rakastan, Catherine. Vanhin veljeni kirjoittaa minulle:
Tule! Minun täytyy totella."

"Menkää siis", sanoi Catherine, "minä en teitä pidätä."

"Viimeinen suudelma, Catherine."

"Hyvästi!"

Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään
ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä.
Catherine liukui satulasta maahan.

Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän
oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen
laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi
häntä vainioiden poikki.

Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan
kaidan tien.

Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle
kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui
tiellä viruvaan elottomaan olentoon.

Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta
kädellään.

"Catherine!" huudahti hän. "Catherine kuollut!"

Hän huusi niin kamalasti, että talon koirat alkoivat ulvoa.

"Voi", jatkoi hän, "kuka on surmannut Catherinen?"

Ja hän istui maassa vavisten, kalpeana, jähmettyneenä, pitäen
polviensa varassa tätä hengettömältä tuntuvaa ruumista.

       *       *       *       *       *

Jatkona ilmestyy romaani "Kreivitär de Charny."








End of the Project Gutenberg EBook of Ange Pitou, by Alexandre Dumas père

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54264 ***