*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54706 *** PERINTÖ Nelinäytöksinen näytelmä Kirj. KONRAD LEHTIMÄKI WSOY, Porvoo, 1916. HENKILÖT: Bruno Storm, ylioppilas 21 vuotias. Mirjam Krause, näyttelijätär 28 vuotias. Valter Lund, rikas virkamies 36 vuotias. Arvid Lindevall, asianajaja 30 vuotias. Ingrid, kamarineitsyt 20 vuotias. Göös, ylioppilas, kauppiaanpoika. Lindén, näyttelijä. Linnea Borg, näyttelijätär. Sylvia Rosblom, nuori näyttelijätär. Poliisikomisarjus. Vankilalääkäri. Vankilavahtimestari Vanginvartija. Kaksi poliisia. Ensimäinen, toinen ja kolmas näytös Mirjamin huoneustossa; neljäs vankilassa. Ensimäisen ja toisen näytöksen välillä on kulunut yksi kuukausi. ENSIMÄINEN NÄYTÖS Näyttelijätär Mirjam Krausen huoneusto. Näkyvissä on hienosti kalustettu seurusteluhuone pianoineen, tauluineen, mattoineen; eräällä seinällä on joukko seppeleitä; kukkia on paljon ja niiden tuoksu täyttää huoneen. Kaikki osoittaa hienoa, jonkunverran synkkää vaikutusta suosivaa makua. Vasemmalla on eteinen, perältä johtaa ovi ruokailuhuoneeseen ja oikeanpuoleisesta päästään makuuhuoneeseen. Kaikilla ovilla aistikkaat, hiukan raskaat verhot. Hänen luonaan on muutamia henkilöitä pienillä nimipäiväkutsuilla. Näkyy, että äskettäin on tarjottu kahvia liköörin kera -- muutamat lasit ovat vielä puolillaan. Mirjam istuu paraillaan pianon ääressä soittaen. Hänellä on kaunis, solakka vartalo, hienopiirteiset kasvot ja sielukkaat silmät. Jo hänen vapaa, siro asentonsa mutta ennen kaikkea hänen hienostunut kosketuksensa ilmaisee taiteilijan. "Valse triste" väräjää huoneessa niin omituisen hillittynä ja salaperäisenä, että se on vallannut kaikki vieraat. Kun soitto on vaiennut, ovat vieraat yhä vaiti ja useiden kasvoilla kuvastuu vakavuus ja liikutus. LINDEVALL nuori, komea mies, puhuu sydämellisesti; mutta hänen äänessään on myös hieman hilpeätä leikillisyyttä. Samalla kun kiitän meidän ihastuttavaa emäntäämme hänen henkevästä soitostaan, täytyy minun myöskin moittia häntä. Moittia siitä, että me saamme kuulla häntä niin kovin harvoin. -- Mirjamiin kääntyen -- Ja minun mielestäni te menettelette siinä hyvin väärin -- sillä tehän olette myöskin valmis soittotaiteilija. MIRJAM. Sallikaa... Mutta hän ei ehdi sanoa enempää, sillä samalla Göös keskeyttää hänet huomaamattaan. Tämä on lihavahko nuori mies, pulleat kasvot sileäksi ajellut; hän on hiukan juopunut ja puhuu suuriäänisesti ja itsetietoisesti. GÖÖS. Minä yhdyn täydellisesti tuomari Lindevallin moitelauseeseen ja luulen, että kaikki läsnäolijat yhtyvät siihen. Niin, minä vain toivon, että teillä olisi monta nimipäivää vuodessa -- silloin ette ainakaan voisi kieltäytyä soittamasta! MIRJAM. Minä pyydän, herra Göös... LINDÉN kalpea, pitkätukkainen, luonteeltaan tunteellinen ja innostuva. Kyllä minunkin täytyy sanoa, etten ole kenenkään kuullut esittävän sitä noin hyvin. Ja minkä ihmeellisen tunnelman te saattekaan aikaan... Minusta tuntui aivankuin huoneen lävitse olisi leyhähtänyt jääkylmä henkäys... tai jokin salaperäinen varoitus. -- Hiljempaa -- Tai niinkuin olisi täällä esittänyt tanssinsa näkymätön kuolema... LINNEA hieman lihavahko keski-ikäinen nainen; tekee liikkeitä ja puhuu paatoksella; kateellisesti. Mutta herra Lindén! Tehän puhutte ihan kauheita .. Älkää nyt meitä kokonaan säikähdyttäkö! MIRJAM. Todellakin, hyvät herrat... Minun täytyy pyytää anteeksi jos olisin saattanut teidät vakavalle tuulelle... LINDEVALL. Älkäähän nyt neiti... Se juuri osoittaa, että te olette todellinen taiteilija! MIRJAM hymyillen. Lakatkaa nyt, herra Lindevall... Ja käykäämme tänne viereiseen huoneeseen ottamaan hedelmiä! Älkää tekään, herra Lindén, muistelko enää minun ikävän kappaleeni vaikutusta... LINDÉN. Päinvastoin! Minä muistan sen aina... GÖÖS juopuneesti. Te esititte sen suuremmoisesti... niin, suuremmoisesti on oikea sana. MIRJAM. No, olkaa nyt ystävällisiä ja siirtykää toiselle puolelle. ÄÄNIÄ. -- Kiitoksia, kiitoksia vain! Alkavat poistua perällä olevaan ruokailuhuoneeseen. LINDEVALL. Neiti, sallikaa kysyä, oletteko käskenyt Bruno Stormin tänne tänä iltana? MIRJAM. Kyllä! Hän on nyt juuri estetty, mutta hän lupasi varmasti tulla hiukan myöhempään. Mirjam poistuu. LINDEVALL. Kiitoksia tiedostanne! LINDÉN Lindevallille, kuiskaten. Tuleeko hän tänne tänään? LINDEVALL. Tulee. LINDÉN poistuessaan. Siinä on sangen mieltäkiinnittävä nuori mies. Onpa hauska tutustua häneen... Poistuvat. Väliovi on auki; vain raskaat verhot peittävät oviaukon. Ja sieltä alkaa kuulua lautasien ja hedelmäveitsien kalinaa sekä epämääräistä puheensorinaa. LUND jää viimeiseksi, ottaa uuninreunalta Mirjamin kuvan ja katselee sitä ajatuksissaan. Ruokailuhuoneesta kuuluu epäselvästi Mirjamin ääni. MIRJAM. Olkaa nyt ystävällisiä. Kas, eivätkö kaikki tulleetkaan? Ilmestyy ovelle ja huomatessaan Lundin, tulee hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillaan. Miksi et tullut? LUND hillityllä äänellä. Aioin juuri tulla -- olin vain ajatuksissani. Ja siihen olet syypää sinä, Mirjam -- ja sinun hurmaava soittosi. Tiedätkö, minusta tuntui aivankuin olisimme olleet kahden... kahden koko maailmassa. Niinkuin olisin nähnyt suloista unta, josta ei milloinkaan tahtoisi herätä. Vasta kun olit lopettanut, huomasin vieraat... MIRJAM. Niinkö...? LUND. Niin... Minä en ajatellut lainkaan tuota kummallista säveltä... näin vain sinun valkeat kätesi, jotka loihtivat esille nuo äänet -- ja muistelin. Silmieni ohi liukui koko se ihana aika, jonka olen saanut viettää kanssasi -- minä muistin kaikki. Miten ihana onkaan elämä! Suutelee Mirjamia. MIRJAM teeskennellen pelästystä. Ystäväni... älä nyt.... Voivat nähdä. LUND. Antaa heidän nähdä. MIRJAM. Mutta etkö sinä lainkaan ajattele seurauksia? Saattaisivat juoruta mitä tahansa... LUND. Mitä me niistä enää välitämme? -- (Kiihkeästi) -- Ei, minä en voi enää olla näin piilosilla sinun kanssasi -- aivankuin varkain. Minä tahtoisin nyt juuri sanoa jokaiselle, huutaa, että sinä olet minun, minun! Mirjam... minä kyllä tiedän, ettei tämä ole sopiva hetki, mutta minä pyytäisin sinua vihdoinkin suostumaan avioliittoomme... MIRJAM kiehtovasti hymyillen. Ehkä... ehkä, mutta ei nyt juuri... Nyt minun pitää mennä... Saammehan puhua siitä joskus toiste... kun olemme kahdenkesken... LUND. Minä olen onnellinen jo näistä sanoistasi! Suutelee Mirjamin kättä; aikovat mennä. Ruokailuhuoneen melusta eroittuu Göösin kova, rehentelevä ääni. GÖÖS. Mutta minä sanon, että hän on vaarallinen ihminen! LINDEVALL. Ja minä sanon, että sinä olet kokonaan erehtynyt... hän on parhaita miehiä mitä tunnen. Sen oikeudentuntoisempaa ja miehekkäämpää ei... Tulee sisään, jälessään Göös ja pari muuta herraa ja naista, hedelmälautaset käsissään. LINDEVALL. huomaten Mirjamin ja Lundin. Pyydän tuhannesti anteeksi, että häiritsimme... MIRJAM hymyillen. Ette mitenkään häiritse! Me keskustelimme herra Lundin kanssa vain Pariisin viimeisistä teatteri-uutuuksista... Hän on näet äskettäin käynyt siellä. Mutta saisinko tietää, kenestä te niin innokkaasti väittelitte? GÖÖS. Bruno Stormista. MIRJAM. Hänestäkö? Mitä hänestä? Sepä mahtaa olla mielenkiintoista... No, mitä herra Göös väittää? LINNEA nauraen harmistuneesti. Ei enempää eikä vähempää näin suoraan puhuen, kuin että hänestä kerran tulee hulluinhuoneen asukas. GÖÖS hieman tulistuen. Neiti suvaitsee panna minun suuhuni sanoja, joita en ole koskaan lausunut! LINNEA. Se oli ainakin puheittenne sisältö! SYLVIA. Niin minäkin sen ymmärsin... MIRJAM. Sanokaa nyt minullekin, mitä hänestä tiedätte... LINNEA jatkaen ivallisesti. Vaikka minä muuten luulen, että herra Göösin hirveä pelko on pääasiassa hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta. Herra Storm, joka näyttää niin sävyisältä ja kauniilta... GÖÖS suuttuen. Kuka on sanonut, että minä häntä pelkään? Mutta sen sanon, että tuon kauniin ulkokuoren alla, jota te niin suuresti ihailette, asuu itse paholainen! LINDEVALL hiukan kiivastuen. Nyt sinä menet liian pitkälle... tuo on jo parjausta. Onko sinulla mitään todistuksia, kun teet noin rohkeita väitteitä? Minä pyydän huomauttaa, että olen hänen ystävänsä, enkä salli... GÖÖS keskeyttää nauraen. Ahaa! Sinä aijot ruveta hänen asiamiehekseen, jos hän nostaisi minua vastaan kunnialoukkausjutun! (Lyöden häntä olkapäälle.) -- Sen jutun sinä, veli hyvä, menetät! Sillä todistuksia minulla on vaikka kuinka paljon... ÄÄNIÄ. -- Kertokaa meille! -- Kertokaa! LINDEVALL. Mitäpäs me mokomista jutuista. GÖÖS. Ahaa! Etkö sinä tahdokaan kuulla todistuksia...? LINDEVALL ivallisesti. No, kerro taivaan nimessä, että saat levon. MIRJAM. Niin -- kertokaa nyt vihdoinkin... GÖÖS. Meidän kauniin emäntämme käsky on minulle sama kuin laki... ja sentähden kerron teille erään tapauksen, joka sattui toista vuotta sitten. -- Meitä oli kolme ylioppilasta laskiaismarkkinain aikana ajelulla. -- (Ylpeästi) -- Storm muuten oli mukana aivan sattumalta, sillä minä en ole seurustellut hänen kanssaan... No, kun olimme päässeet pienen matkaa ulos tullista, tuli jälestäpäin yhdellä hevosella neljä hiukan juopunutta markkinahuijaria -- ja yksi pieksi rautaisella riimuvarrella hevosta niin paljon kuin ehti... SYLVIA keskeyttää kauhistuneena. Kauheata... GÖÖS. No niin. Ne menivät ohitsemme täyttä neliä hoilaten ja yhä lyöden hevostansa. Ja mitä luulette Stormin silloin tehneen? ÄÄNIÄ jännittyneitä, kiihkeitä. -- No! Mitä sitten? -- Kertokaa, kertokaa! GÖÖS. Hän sieppasi minulta ohjakset, ja hurjaa vauhtia jälessä -- ja kun saavutimme, huusi hän täyttä kurkkua: lakatkaa pieksämästä sitä hevosta! Miehet alkoivat kiroilla ja löivät yhä kovempaa. Hän huusi toisen kerran, ja kun ne eivät nytkään lakanneet, tuli hän aivankuin hulluksi, -- hän muuttui aivan lumivalkeaksi, hyppäsi alas reestä ja syöksyi kuni tiikeri heidän jälkeensä, vetäisten yhden miehistä alas tielle... Mutta silloin ne seisauttivat paikalla hevosen ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa... MIRJAM. Kauheata! Pieksivätkö ne häntä kovin? GÖÖS. Mitä vielä! Kun hän ei koko elämässään ole muuta tehnytkään, kuin harjoitellut nyrkkeilyä, painia ja hitto ties mitä... niin mitäpäs ne hänelle olisivat voineet! Mutta ihan hirveätä oli nähdä, kuinka hän heitä hakkasi... Aina kun joku nousi ylös, iski hän tämän heti maahan -- ja sitä teki hän niinkauan, että kaksi makasi tiedottomina. Jospa vain olisitte nähneet, minkä näköinen hän oli! Hän oli aivankuin peto, hullu -- niin, minä olen varma, että hän olikin hullu sillä kerralla... LINNEA. Onko tuo mahdollista...? GÖÖS. Se on totta sanasta sanaan. LINDEVALL. Sinun väritetystä kertomuksestasi huolimatta voin minä vakuuttaa, että Storm menetteli tuossa tilaisuudessa niinkuin miehen tulee. GÖÖS. Oi pyhä neitsyt! Niinkuin miehen tulee! Minä kysyn: onko se järjellistä, että sivistynyt mies, ylioppilas tappelee yleisellä maantiellä hevoshuijarien kanssa? -- (Hiljentäen ääntään) -- Ja saa sakkoa ihmisrääkkäyksestä... Vaikka onkin talonpojan poika, niin pitäisi toki olla senverran tahtia, ettei menisi tahraamaan ylioppilaitten mainetta. Ja sinä vielä lakimiehenä puolustat tuollaista menettelyä! -- Mitä te arvelette herra Lund? LUND varovasti. Niin... Kyllä herra Storm minun mielestäni menetteli tuossa tilaisuudessa kokolailla harkitsemattomasti. Vaikka olisi oikeassakin, niin ei pitäisi itse astua lain rajojen ulkopuolelle... -- (Katsahtaen Mirjamiin) -- Niin, minä tarkoitan sitä, että... LINDEVALL. Mutta hyvät herrat, onhan olemassa jotain muutakin, kuin kirjoitettu laki... Ja se on -- miehen laki. MIRJAM. Kyllä minunkin täytyy mielipiteenäni lausua, etten tahtoisi istua sellaisen miehen rinnalla, joka ei pelastaisi hevosparkaa moisten julmurien kynsistä -- keinolla millä tahansa! Mielestäni oli se aivan oikein tehty. ÄÄNIÄ. -- Se oli oikein! -- Kyllä se niin on... SYLVIA ihastuneena. Hän mahtaa olla hurmaava... LUND hämillään, änkyttäen. Niin, en minäkään tarkoittanut... Tarkoitin vain sitä tapaa... jolla... joka minusta on liian raju... LINDÉN. Vaikka pitäisimmekin herra Stormin menettelyä hieman rajuna, niin osoittaa se kuitenkin sitä, että hän on oikeudentuntoinen ja rehellinen... GÖÖS keskeyttäen, katkerasti. Kiitoksia paljon! Minä olen siis epärehellinen...? LINDÉN hymyillen kaksimielisesti. Sitä minä en ole sanonut -- ja minä pelkään, että se on asia, josta en koskaan uskalla lähteä väittelemään... -- (Naurua. Vakavasti.) -- Tahtoisin vain sanoa, että tuollaiset teot johtuvat kokonaan luonteesta. Hän nähtävästi kuuluu niihin, jotka eivät tuollaisessa tapauksessa _voi_ toisin menetellä. Heidän toimintaansa ohjaa tunne, joka todella on voimakkaampi ja velvoittavampi kuin mikään kirjoitettu laki. Ja koska tuollainen tunne, joka pakottaa puolustamaan heikkoja, on miehekäs, niin ei mielestäni ole väärin, vaikka antaisi sille tuon kauniin nimen: miehen laki... GÖÖS harmistuneena. Miehen laki... Vai niin! LINDEVALL purevasti. Aivan niin! Vahinko vain, että se laki on niin vähän tunnettu... Ja Brunoa sinä et tunne vähimmässäkään määrässä. GÖÖS. Että minä en tunne? Minä, joka olen käynyt samaa koulua! Tosin hän oli nuorempi, mutta minä tiedän tarkalleen, minkälainen hän jo silloin oli... Niinpä hän kerran iski kivellä erään suuremman toverinsa pään miltei halki, kun tämä oli väittänyt hänen varastaneen. LINDEVALL. Kyllä minäkin voisin hänestä puhua... Voisin muun muassa mainita senkin, jonka useat teistä tietävätkin, että hän kerran oman henkensä uhalla pelasti minut hukkumasta... -- (Hymyillen iroonisesti.) -- Mutta miksikäs minä rupeaisin lähimäisestäni hyvää puhumaan? Onhan paljon hauskempi puhua pahaa -- varsinkin silloin, kun asianomainen on poissa... Naurua. GÖÖS suuttuneena. Mutta minä voin tuoda vieläkin esimerkkejä... LINDEVALL keskeyttäen hänet kohteliaasti, mutta lujasti. Ystäväni! Koska Storm ei ole täällä, niin minä toivon, että sinä annat hänen jäädä sellaiseksi kuin hän on... LINNEA hienolla ivalla. Niin... jos te, herra Göös tahdotte häntä parantaa, niin ettekö voisi mennä puhumaan näistä asioista hänelle itselleen...? GÖÖS ärsyyntyen. Tarkottaako neiti, että minä en uskalla? LINNEA. Enhän ole mitään sanonut... Ajattelin vain, että kun te olette niin mallikelpoinen ja urhea... Hillittyä naurua. GÖÖS uhkaavasti. Hyvä! Oikein hyvä... LINDEVALL kääntyen naisten puoleen. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, että me tässä olemme puhuneet hevoshuijareista ja -- ja yleensäkin asioista, joiden pelkään kaikkein vähimmin naisia miellyttävän. MIRJAM. Päinvastoin! Tämä keskustelu on ainakin minusta ollut mitä mielenkiintoisin. -- (Hymyillen) -- Ja jos oikein suoraan tunnustan, niin haluaisin kuulla hänestä vielä enemmänkin... LINDÉN. kuin itsekseen, koomillisesti. Oi nainen, nainen! Eevan ajoista asti et sinä vähääkään ole parantunut! Naurua. MIRJAM hieman hämmentyen. Onko se sitten niin hirveän pahaa? Se on kyllä totta, että tunnen häntä hiukan -- mutta tahtoisin hyvin mielelläni tutustua häneen lähemmin... LINDÉN. Lähemmin... Perusteet ovat samat ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sillä kai arvoisa esi-äitimmekin ne kielletyt hedelmät näki -- mutta kas lähempi tutustuminen, sitä hän tahtoi! Yleinen nauru. MIRJAM nauraen. Te olette parantumaton, herra Lindén! GÖÖS. Niin, eikä herra Storm kai vielä olekkaan mikään kielletty hedelmä. MIRJAM nopeasti, leikillisellä ivalla. Ettekä te, herra Göös! Naurua. SYLVIA. Oi, minäkin tahtoisin niin mielelläni tutustua... LINDÉN. keskeyttäen. Kiellettyyn hedelmäänkö? Naurua. SYLVIA hämillään. Ei -- vaan herra Stormiin! Te pahanilkinen... -- (Kääntyen naisiin) -- Minkä näköinen hän on? LINNEA. Herranen aika -- etkö sinä häntä tunne! Hänhän esiintyy urheilukilpailuissa ja kaikkialla. Ja hänestä puhutaan paljon enemmän kuin monesta vanhemmasta... MIRJAM nauraen. Ajatelkaa ystävät, mikä sattuma! Mekin olemme puhuneet hänestä niin paljon -- ja hän lupasi tulla tänne tänä iltana. Yleinen hämmästys. ÄÄNIÄ. -- Tänne? Niinkö? -- Todellakin... -- Miksette ennen sanonut? MIRJAM hymyillen. Kyllä hyvä perästäkinpäin kelpaa... GÖÖS aivankuin hiukan levottomana. Vai tulee hän tänne? LINNEA merkitsevästi. Tulee, tulee! INGRID ilmoittaa ovelta. Herra Storm! Tulee Mirjamin viereen. Syntyy hiljaisuus ja sisään astuu Storm. Hän on solakka ja jäntevävartaloinen, puettu smokinkiin. Hänen tukkansa on tumma ja hänen terävät silmänsä ja korkea otsansa ilmaisevat neroa ja intelligenssia. Mutta luja leuka ja päättävä, sulettu suu osoittavat uhmaavaa voimaa ja tahdonlujuutta, joka murtaa kaikki vastukset. Nyt näyttää hän hyvin iloiselta ja miellyttävältä. Hänet esitetään parille tuntemattomalle, ja toisia tervehtii hän tuolla suoralla, teeskentelemättömällä, sydämellisellä tavalla, joka valtaa kaikki. STORM kätellen vieraita. Hyvää iltaa, neiti. -- No terve! -- Miten voitte, neiti? -- Hyvää iltaa, herra Göös. -- Kas, Arvid... -- Mirjamille -- Sallikaa minun onnitella teitä ja kiittää ystävällisestä kutsustanne. MIRJAM iloisesti. Kiitos vain teille, että vihdoinkin tulitte... Me olemme jo puolen iltaa teistä puhuneet! STORM hiukan hämillään. Todellakin! Saanko kysyä, mikä on tuottanut minulle sen kunnian? GÖÖS änkyttäen puoleksi arasti, puoleksi röyhkeästi. Jotta ei kukaan saisi syyttää minua takanapäin puhumisesta... niin minä ilmoitan, että olen sanonut... olen väittänyt, että te olette hullu... Kaikki seisovat äänettöminä, aivankuin jäykistyneinä paikoillaan. STORM ääntään alentaen. No, mikä on saattanut antaa teille sellaisen käsityksen? GÖÖS. Niin... minusta henkilö, joka antautuu tekemisiin markkinahuijarien kanssa... jolle ylioppilaslakin puhtaus ei ole suurempiarvoinen... sellainen menettely osoittaa, että... että minä olen oikeassa. STORM on laannut hymyilemästä ja kysyy hiljaa. Niinkö? GÖÖS juopuneen uhmalla. Niin! Äänettömyys. Vieraat yhä seisovat kuin lamaantuneina jännityksestä. STORM kalpenee, hänen silmänsä leimahtavat raivosta -- ja hän astuu jo askeleen Göösiä kohden. Mutta samassa hän seisahtuukin ja pakottaa tahdonlujuudella kasvonsa tyyniksi; vain hänen äänensä värähtää omituisesti, kun hän lopulta sanoo hiljaa, väkinäisesti hymyillen. No, jokaisella on omat mielipiteensä... Vaikka olenkin sitä mieltä, että olette valinnut mitä sopimattomimman paikan sellaisille puheille... MIRJAM aivankuin olisi päässyt jostakin taakasta. Ah, herra Storm... Minä kokonaan unohdin tarjota teille jotakin... Suvaitkaa tulla tänne toiseen huoneeseen... Tarttuu Stormin käsivarteen. STORM hymyillen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hänen kasvonsa vain ovat kalpeat. Kiitoksia neiti! Mielelläni. Poistuvat. LINDEVALL astuu kiivaasti Göösin luokse ja sanoo hiljaa, raivostuen. Sinä teit skandaalin -- ole siis hyvä ja poistu heti paikalla! -- Ja pidä huoli siitä, että Stormia huomenaamuna odottaa anteeksipyyntö... GÖÖS, joka on miltei kokonaan selvinnyt humalastaan, änkyttää. Kyllä minä menen... vähemmälläkin melulla... Poistuu. SUUTTUNEITA ÄÄNIÄ. -- Se oli todellakin skandaali... -- Hävytöntä! LINNEA. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta! Kuinka sivistyneiden ihmisten kesken lainkaan saattaa sattua tuollaista -- ihan kuin jossakin kapakassa... Hyi! Hänet olisi heti pitänyt osoittaa ovelle. LUND. Todellakin kummallista, ettei sivistyneellä miehellä ole enempää tahtia. Tulla juopuneena tällaiseen tilaisuuteen... LINDÉN ivallisesti. Ei raha yksin sivistä, vaikka jotkut näyttävät niin luulevan. LINDEVALL. Ja sitten esiintyvät rikkautensa turvissa vaikka miten... SYLVIA. Kauheata! Ihan minä vapisen... LINNEA teeskennellen. Niin minäkin! LINDÉN. Mutta miksi taivaan nimessä hän oli niin katkera juuri herra Stormille? LINNEA tointuu heti; salaperäisesti hymyillen. Minä kyllä tiedän syyn... UTELIAITA ÄÄNIÄ. -- No mutta kertokaa! -- Kertokaa toki! LINNEA. Asia on näet niin, että herra Göös joku aika takaperin koetti mitä innokkaimmin viehättää neiti Krausea kömpelöillä kohteliaisuuksillaan ja tuhansillaan -- tietysti ilman vähintäkään menestystä... No, kun viimeksi oltiin tuomari Lindevallin luona, osoitti neiti Krause Stormia kohtaan kai suurempaa huomaavaisuutta ja mielenkiintoa kuin mitä herra Göösin mielestä olisi ollut tarpeellista... No niin... enempää minun ei enää tarvitse sanoakaan... ÄÄNIÄ. -- Hm... vain niin. -- Sittenhän asia selviää. -- Enpä olisi aavistanut... LINDEVALL. Pahinta vain, että se ei lopu tähän. LINDÉN. Kuinka niin... mitä tarkoitatte? LINDEVALL. Tarkoitan, että jos tuo hölmö ei tee anteeksipyyntöä Sormille, niin... LINNEA keskeyttäen. Niin mitä sitten. LINDEVALL. Enpä tiedä, mutta sen tiedän, että Storm ei unohda moista loukkausta noin vain... LINNEA. No, Göös kyllä pyytää anteeksi. ÄÄNIÄ. -- Hän olisikin mieletön, ellei pyytäisi... -- Se oli todellakin hävytöntä! -- Mutta se oli ihan jännittävää! -- Oli... oli se... LUND. Mutta meidän hauska iltamme taisi mennä piloille. LINDÉN. Siltä melkein tuntuu... Samassa palaavat Mirjam ja Storm, jolla on lautasellaan viinirypäleitä. MIRJAM. Te siis pidätte enemmän ranskalaisista näytelmistä? STORM. Kyllä. Kun hän tulee sisäpuolelle, kumartaa hän hiukan ja lausuu sydämellisellä äänellä, jossa vielä kuvastuu hillitty mielenliikutus. Minun täytyy pyytää teiltä kaikilta anteeksi, että saatoin teidät sellaiseen kiusalliseen asemaan. Toivon kuitenkin vilpittömästi, ettette antaisi sen enempää vaikuttaa iltaanne. USEAT ÄÄNET iloisesti ja ystävällisesti. -- Ettehän te millään tavalla ollut siihen syypää. -- Ei mitenkään, herra Storm! -- Päinvastoin! LINDEVALL lämpimästi. Ei mitään, veli hyvä... Se vahinko sinulle vain sattui, kun näin myöhään tulit, ettet kuullut emäntämme soittavan -- vieläpä sinun lempisäveltäjääsi Sibeliusta. STORM. Todellakin! Eihän vain Valse tristeä? LINDEVALL nauraen. Juuri sen hän soitti! STORM. Minua vaivaa sitten tänään kova onni! Jospa sen olisin tietänyt, niin olisin tullut vaikka miten... MIRJAM hymyillen. No, ei vahinko ollut niin suuri, herra Storm! STORM. Oli... kyllä se oli minulle vahinko... -- (Katsoen Mirjamiin ihailevan tutkivasti, lisää hetken kuluttua hiljaa) -- Pidättekö tekin siitä -- sellaisesta musiikista? MIRJAM. Kyllä -- minä suorastaan ihailen sitä. No, enkö minä saisi pitää siitä? STORM. Tietysti saatte! Se minua juuri ilahduttaa... Mutta nyt olen yhä enemmän pahoillani, etten kuullut teidän sitä soittavan. MIRJAM katsoo Stormiin omituisen kiehtovasti ja sanoo hiljaa. Ehkäpä... ehkäpä minä saan soittaa sen teille joskus toiste...? STORM sydämellisesti. Minä olen teille hyvin kiitollinen lupauksestanne! LINNEA. Te rakastatte siis musiikkia, herra Storm? STORM. Suuresti. LINNEA. Niin, mitä olisikaan elämä ilman musiikkia! Ja musikaalisesti sivistyneelle ihmiselle se muuttuu suorastaan välttämättömäksi... Teille, joka tietysti tunnette musiikin ihan perinpohjin, on... STORM vilkkaasti, keskeyttäen. Päinvastoin! -- Ah, suokaa anteeksi, että keskeytin teidät -- tein sen aivan huomaamattani... Niin, minun piti vain sanoa, että tunnen sangen vähän musiikkia. Ja niin paljon kuin musiikkia rakastankin, niin en aio koskaan ruveta sitä teoreettisesti tutkimaan. Minä pelkään kadottavani silloin jotakin... MIRJAM. Kadottavanne -- sehän on intresantti käsitys. Mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla kuulisin, mitenkä musiikki teihin vaikuttaa -- mitä tunteita ja mielikuvia se teissä synnyttää... STORM sydämellisesti. Tiedättekö, minusta ei tässä yhteydessä kannattaisi puhua lainkaan! -- (Hymyillen häveliäästi) -- Minä olen siinä suhteessa aivankuin jokin mustalainen -- sillä joskus vaikuttaa musiikki minuun aivan naurettavasti. LINNEA. Naurettavasti...? Miten se olisi mahdollista? STORM avomielisesti. En tiedä, mutta niin se vain on... Kerrankin saatoin itseni suorastaan naurunalaiseksi... SYLVIA innostuneena. Oi kertokaa se, herra Storm... Olisi niin hauska kuulla... Painaa hämmentyneenä katseensa alas. STORM hymyillen sydämellisesti. Olisiko teistä hauska kuulla, miten minä olen ollut naurunalainen...? Niinkö? -- No, voinhan sen kertoakin, ei se mitään vaarallista ole... Niin -- minä olin juuri äskettäin tullut yliopistoon ja kuuntelin soittoa eräänä iltana puistossa; soitettiin erästä sovitusta, jossa on paljon kansanlauluja. -- Silloin sattui korviini eräs sävel, laulu -- niin läheinen ja samalla kaukainen ja suloinen, että minä aivan huumaannuin... Se oli laulu, jota en ollut kuullut senjälkeen kuin aivan pienenä lapsena... Ja äkkiä muistin kaikki... Tuon lyhyen sävelen aikana minä elin uudelleen kappaleen lapsuuteni elämää. -- (Muistojensa valtaamana) -- Minä olin olevinani vielä pieni poika, joka paitasillaan meni eräänä ihanana aamuna isän luokse heinäpellolle... ja jolle heinäväki nauroi... Minä näin äitinikin vielä nuorena -- samanlaisena kuin silloinkin, kun hän lauloi tuota laulua... Enkä minä sillä hetkellä muistanut lainkaan sitä, että olin elänyt jälkeenpäin, kasvanut isoksi, käynyt koulua ja ehkä hiukan kärsinytkin. En sitäkään, että äiti oli jo kauan maannut mullan alla... en mitään... Ja silloin lakkasi soitto yht'äkkiä, kuului joitakin kättentaputuksia -- ja taas minä näin väkijoukon, ravintolan värilliset sähkölamput, ympärillä mustan syysillan... Ja minusta tuntui aivankuin olisin juuri silloin kadottanut ainiaaksi jotain kallista ja rakastettua... niinkuin olisin saanut hirveän iskun -- ja minun täytyi nojautua puuhun... Minä en ollut itkenyt kahdeksaan vuoteen, mutta silloin minä itkin. -- Muuttuen iloisemmaksi -- Ja aiheutin tietysti ilmeistä huvia verrattain suurelle katselijajoukolle. SYLVIA kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään. Useat näyttävät liikutetuilta. LINNEA kuiskaa liikutettuna. Kummallista... STORM. Ja ajatelkaa, se ei ollut kerrassa mikään... Se oli vain tavallinen kansanlaulu -- (Hämillään) -- Mutta hyvät ystävät... nyt minä myöskin teen itseni naurettavaksi kertomalla tuollaista joutavaa... ÄÄNIÄ innokkaita, vastustavia. -- Ette mitenkään, herra Storm! -- Mitä te puhuttekaan... -- Päinvastoin! -- Siitä on kauan, kun olen kuullut jotakin noin mielenkiintoista... INGRID, joka on pistäytynyt ruokailuhuoneessa, menee Mirjamin luokse ja kuiskaa jotain hänen korvaansa. MIRJAM. Olkaa ystävällisiä ja menkää ottamaan teetä! ÄÄNIÄ. -- Kiitoksia vain! -- Kiitos, kiitos! Poistuvat puhellen. Lindevall ja Storm jäävät. STORM vieläkin kiihtyneenä, vaikka hän on tähän asti koettanut sitä huolellisesti peittää. Voitko sinä ymmärtää, mitä tuo Göös oikein tarkoitti...? Kun tekee suoranaisen skandaalin... LINDEVALL. En usko, että hän mitään tarkoitti... juovuksissa oli. Mutta tiedätkö, minä ihailin sinun mielenmalttiasi, kun jaksoit hillitä itsesi... Ei sinun enää tuosta tulisuudestasi tarvitse olla huolissasi.. -- STORM miltei alakuloisesti. Kiitos vain, veli hyvä, myötätunnostasi... Kyllä se äsken vaikealta tuntui, mutta koetan aina täst'edeskin... LINDEVALL. Oikein! -- (Kiihtyen) -- Ja ellei tuo aasi pyydä sinulta anteeksi viimeistään huomisaamuna -- niin hän joutuu minun kanssani tekemisiin... STORM lyöden häntä olkapäälle, hymyillen. No veikkonen! Nythän minä saan jo ruveta _sinua_ varottelemaan. MIRJAM ilmestyen ovelle, leikillisesti. Mutta herra Lindevall! Tehän viivytätte meidän uutta vierastamme! LINDEVALL samoin. En mitenkään! Te neiti, saatte hänet nyt heti paikalla haltuunne! Minä jätän hänet tähän ja riennän teetä ottamaan. -- (Pysähtyy ovelle, uhaten sormellaan) -- Mutta, mutta... MIRJAM nauraen. Olkaa vain rauhassa, herra Lindevall! Lindevall poistuu. MIRJAM astuu nopeasti Stormin luokse ja tarttuu hänen käteensä. Minä olen kaiken aikaa nähnyt, miten levoton te olette ollut... Minä pyydän: haihduttakaa vihdoinkin mielestänne tuo... STORM epäröiden. Enhän minä mitään... MIRJAM. Älkää kieltäkö, minä kyllä näin... Oi jospa tietäisitte miten pahoillani olen, että teille minun luonani sattui tuollainen ikävyys! STORM lämpimästi. Neiti hyvä... älkäämme puhuko siitä! Vaikka olisi sattunut mitä tahansa, niin sen korvaa kymmenkertaisesti teidän seuranne. MIRJAM tekeytyen lempeän moittivaksi. Tekin, herra Storm! Minä luulin, että te olisitte kokonaan toisenlainen kuin muut, jotka aina imartelevat... Mutta nyt huomaan pettyneeni. STORM. Kuulkaa, minä vakuutan kunniasanallani, etten imarrellut! Tiedättekö neiti, siitä asti kun näin teidät kerran Opheliana, olette te aina ollut mielessäni. Olisin niin mielelläni tahtonut tuntea teidät lähemmin. MIRJAM veitikkamaisesti. Mikä olisi teidät siitä estänyt, jos asia olisi niinkuin sanotte...? STORM epävarmasti. Emme ole tavanneet siten, että... olisi ollut... MIRJAM. Olimmehan me yhdessä tuomari Lindevallin luona... STORM. Niin -- mutta siellä en saanut edes pienintäkään tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken. -- (Hiljaa, kiihkeästi) -- Ja nyt kun minulla vihdoinkin on tilaisuus siihen... kun tunnen itseni siitä hyvin onnelliseksi -- silloin te sanotte, että minä imartelen. MIRJAM hiljaa, kiehtovasti. Minä olen hyvin pahoillani... mutta myöskin iloinen... jos olin väärässä. STORM. Te olitte väärässä... Ettekö te sitten usko minua? MIRJAM heittäen äkkiä kaiken teeskentelyn. Olen tehnyt teille väärin, antakaa minulle anteeksi... Minä uskon teitä täydellisesti... Niin -- minä olen vakuutettu siitä, ettette koskaan puhu muuta kuin totta... Ettekä voi uskoa, miten hyvin ymmärsin teidät äsken. Sillä minäkin olen orpo... STORM lämpimästi. Niinkö? Tekin... Silloin te kyllä ymmärrätte... Te tunnette silloin tuon tunteen. MIRJAM liikutettuna. Tunnen, tunnen... Eikä kukaan muu kuin se, joka on sen kokenut, saatakaan käsittää, kuinka kauhealta tuntuu, kun ihminen ensikerran tajuaa, että suloinen lapsuus on auttamattomasti, ikuisesti kadotettu -- kun tuntee, ettei saa siitä yhtä ainoata päivää takaisin... Ei nähdä koskaan äitiään, vaikka kuinka polttavasti kaipaisi... Silloin tuntuu kuin särkyisi jotakin... Äänettömyys. STORM on katsonut Mirjamiin kuin huumaantuneena; kiihkeästi. Oi minä en tahdo voida uskoa sitä, että me olemme vasta äskettäin tutustuneet! Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät kauan, jo lapsuudesta asti... Eikä kukaan ole vielä koskaan osoittanut minulle tuollaista ymmärtämystä. MIRJAM sisäisellä innostuksella. Se johtuu ehkä siitä, että kohtalossani on jotain samanlaista kuin teidänkin... Ja minä olen varma, että tulen muistamaan tämän illan hyvin kauan... aina... Ja kun en tiedä koska teidät taas näen -- niin tahtoisin sanoa, että... että te tietämättänne olette taiteilija... STORM luoden katseensa alas. Nyt minun täytyy ruveta syyttämään teitä samasta rikoksesta, josta te äsken minua syytitte... MIRJAM hieman hämmentyen; hurmaavasti hymyillen. Niin -- me taidamme sitten molemmat olla syyllisiä... STORM tarttuen hänen käteensä; tulisesti. Jospa te tietäisitte, miten... LUND ilmestyy ovelle, katsoo terävästi Stormia ja lausuu kumartaen. Anteeksi... minä en huomannut... Poistuu. STORM kummastellen. Miksi herra Lund katsoi minuun niin merkillisesti? Lieneekö hän suuttunut? MIRJAM hämillään. Mistäpä hän olisi suuttunut...? Se on vain mielikuvitusta... STORM. Ei, ei se ole mielikuvitusta... minä näin sen. -- (Iloisesti) -- Mutta sehän on samantekevää! Minä en välitä koko maailmasta! Vieraita tulee sisään. STORM hämmentyen. Niin... niin, sitä minun piti vielä kysymän, että saammeko nyt pian nähdä teitä jossakin suuressa osassa? MIRJAM. Harjoittelemme par'aikaa Romeota ja Juliaa -- jossa esiinnyn Juliana. LINDEVALL joka on tullut heidän seuraansa. Sepä on hauska uutinen! Tulee olemaan suuri nautinto nähdä teidät Juliana. MIRJAM. Jospa nyt onnistuisin... LINDEVALL. Sehän on ilman muuta selvä! STORM. Koska ensi-ilta onkaan? MIRJAM huolettomasti. Oh, siihen on vielä kuukausi! Kaikki vieraat alkavat lähteä. Kättelevät Mirjamia. Vain epäselvästi kuuluu seuraavia ääniä. ÄÄNIÄ. -- Kiitos vain kaikesta! Minun on nyt lähdettävä! -- Hyvästi nyt... älkää unohtako! -- Näkemiin, hyvä neiti... -- Hyvää yötä, neiti! LUND kuiskaten. Rakas Mirjam... enkö saa jäädä...? MIRJAM hermostuen. Ei, ei... Et millään ehdolla. LUND. Miksi en? Minä olen niin levoton... Sano, minkä vastauksen annat siihen... tiedäthän. Sinä et ole vielä mitään vastannut... MIRJAM tuskautuneena. Ystäväni... En minä nyt voi mitään vastausta antaa -- olen vielä niin kiihoittunut tuosta tapauksesta... Mene nyt heti toisten mukana, ettemme herätä huomiota -- (Huomaa, että Lindevall ja Storm ovat vielä eteisessä ja lisää kovemmalla äänellä) -- Hyvästi nyt, herra Lund... voikaa hyvin! LUND alistuen. Hyvästi. MIRJAM huutaa. Herra Lindevall! LINDEVALL. Tässä olen. Millä voin teitä palvella? MIRJAM. Tarkoitan vain, ettette hyvästiä sanomatta menisi... Ja sitten on minulla sanottavaa teidän ystävällenne... Niin, herra Storm -- minun on pyydettävä teiltä jotakin... STORM kohteliaasti. Ja olkaa varma jo edeltäpäin, että se pyyntö täytetään. LINDEVALL. Hyvää yötä, neiti! Ja kiitos teille kaikesta! Näkemiin, Bruno. Poistuu. MIRJAM hiukan arasti ja epävarmasti. Niin... sitä minun piti vieläkin pyytää, että te kokonaan unohtaisitte sen ikävän, mikä täällä tapahtui... Ja sitten -- niin, te sanoitte äsken tunteneenne kuin me olisimme jo kauan tunteneet toisemme... Minä olen kuullut sen lauseen ennenkin ja luullut sen fraasiksi -- (Hiljempaa) -- Mutta nyt tunnen, että se on totta... Sillä minustakin tuntuu -- aivankuin te olisitte hyvin... hyvin läheinen... STORM tarttuu hänen käteensä, ja vaikkei hänen sanoissaan ole mitään, kuvastuu hänen tulisessa katseessaan ja hillityssä äänessään outo rajuus ja voima, joka paljastaa sen, mitä sanat eivät ilmaise. Niin, niin -- minun täytyy saada tavata teitä... MIRJAM katsahtaen häneen kiehtovasti. Niin, sitten soitan Sibeliustakin... Ja taas hän katsahtaa Stormiin tuolla omituisella katseellaan, joka saa tämän punastumaan. STORM hiljaa, pidätetyllä kiihkolla. Koska saan tulla...? MIRJAM kuiskaten. Huomenna... Pudistavat toistensa käsiä ja Storm lähtee ovea kohti. Mutta ovella hän kääntyy, katsahtaen Mirjamiin, joka yhä seisoo paikallaan ja katsoo häneen. Hetken hän vielä seisoo ovella kuin epäröiden, mutta sitten hän äkkiä pitkin, notkein askelin tulee Mirjamin luokse, puristaa hänet rajusti rintaansa vastaan ja suutelee häntä suulle... Ja sitten hän menee -- taakseen katsomatta. Äänettömyys. MIRJAM seisoo kuin huumaantuneena; vihdoin kuiskaa hän hiljaan aivankuin uneksien. Jumalani... Minä rakastan... Esirippu. TOINEN NÄYTÖS Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Nyt on kuitenkin näkyvissä rinnakkain sekä eteinen että seurusteluhuone. Eteisessä on korkea peili, pieni pöytä ja vaateteline. Seurusteluhuoneessa on kaikki muuten ennallaan, paitsi seinälle on ilmestynyt aivan vihreitä seppeleitä ja pöydällä on uusia, tuoreita kukkia. Mirjam loikoo keveästi puettuna matalalla sohvalla, lukien jotakin kirjaa. Jonkun ajan kuluttua kuuluu vasemmalla etäinen ovikellon soitto. Ingrid tulee avaamaan ja sisään astuu Lindevall. LINDEVALL. Olkaa hyvä ja kysykää, ottaako neiti vastaan. INGRID. Kyllä. MIRJAM on heti vieraan tultua ponnahtanut ylös sohvalta, luo silmäyksen peiliin, ja kun Ingrid ilmestyy ovelle, kysyy hän jännittyneenä. Kuka? INGRID. Tuomari Lindevall ja kysyy, ottaako neiti vastaan. MIRJAM ihmetellen. Hänkö? Pyydä hänet sisään. LINDEVALL rientää kättelemään Mirjamia. Hyvää huomenta neitiseni! Sallikaa minun kiittää eilisillasta ja sydämestäni onnitella suurenmoisen voittonne johdosta... Te olitte todella hurmaava Julia! MIRJAM hymyillen. Ja te, herra Lindevall, olette aina yhtä kohtelias... LINDEVALL. Minä vakuutan neiti, ettei se ollut mikään korulause! Ja kaikki olivat yhtä mieltä minun kanssani! -- Hymyillen -- Mutta koska te olette niin kiittämätön, niin minä käyn heti asiaan... Olen näet koko aamupäivän etsinyt ystävääni Stormia kuin innokkain salapoliisi -- tietysti tuloksetta! Ja minä toivon, ettette pahastu vaikka tunnustankin, että luulin tapaavani hänet täältä... Eikö hän ole käynyt vielä teitä tervehtimässä? MIRJAM epäröiden. Ei... hän ei ole käynyt täällä... Mutta minä luulen, että... No niin -- teille voin sanoa, että hän on paraillaan tutkinnossa... hänellä on viimeinen tentti tänään. LINDEVALL hämmästyneenä. Tentti...? MIRJAM. Niin. LINDEVALL. Kas tuota veitikkaa kun ei ole sanallakaan minulle ilmoittanut -- hän on tahtonut taas yllättää! Mutta hän on todellakin omituinen -- hän tekee kaikki aivankuin leikillä! Että hän, joka on urheiluun käyttänyt niin paljon aikaa, että nyt on maan paras ylioppilasurheilija, tulee kolmessa vuodessa kandidaatiksi -- se on todellakin yllätys. MIRJAM. Niin, jos hän nyt läpäisee... LINDEVALL. Läpäisee? Se on jo edeltäpäin tiettyä, että hän läpäisee! Minkä kerran panee päähänsä, sen hän myöskin toteuttaa. Hän on nyt kerran sellainen. -- (Hymyillen) -- Niin ettei teidän siitä tarvitse rauhaton olla. MIRJAM hymyillen hämillään. Olisinko mielestänne kovin utelias, jos kysyisin, miksi niin innokkaasti olette etsinyt Brunoa... herra Stormia tarkoitan... LINDEVALL muuttuen vakavaksi. Niin -- minun on todellakin hänelle ilmoitettava eräs tärkeä asia... kuinka nyt sanoisin: virka-asia... Mutta suotteko anteeksi, ellen sanoisi sitä...? -- (Mirjam näyttää säikähtyvän) -- Ei ei, neiti, se ei ole mitään ikävää! Päinvastoin tulee se tuottamaan hänelle ja teille iloa... Kun myöskin tiedän, että hän mielellään itse ilmoittaisi sen asian teille, niin minun täytyy luopua siitä mieluisasta tehtävästä... Muuten olen aivan varma siitä, että te, neiti, tulette olemaan ensimäinen, jolle hän sen ilmoittaa -- hän on rientävä tänne ensimäisellä autolla minkä tapaa! MIRJAM hämillään ja iloisena. Älkäähän nyt, herra Lindevall. LINDEVALL nousten. Uskokaa vain minua! -- (Leikillisesti) -- Nyt menen väijymään hänen asuntoonsa... Ja toivokaamme, että hän malttaisi poiketa sinnekin -- koska se on aivan tien varrella. Hyvästi neiti! MIRJAM. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa toistekin! Saattaa hänet eteiseen. MIRJAM kävelee kiihoittuneena ja mutisee hiljaa. Tuottaa iloa hänelle ja teille... Mitä se on...? Ingrid tulee sisään, aikoen mennä makuuhuoneeseen. MIRJAM ystävällisesti. Tuleppa taas vähän juttelemaan, Ingrid... Minulla on niin levoton ja ikävä olo. INGRID ihmetellen. Ikävä...? MIRJAM hymyillen. Onko se sinusta niin ihmeellistä...? INGRID hiljaa. Hänhän rakastaa teitä... MIRJAM. Voi hyvä Ingrid... Kyllä näkyy, ettet ole itse rakastanut, kosket tunne tuota levottomuutta ja kaipausta, joka valtaa mielen aina, kun on erossa rakastetustaan. -- (Ingrid painaa punastuen katseensa alas) -- Tai tiedätkö sinä... Rakastatko sinäkin...? INGRID hiljaa. Rakastan... MIRJAM hämmästyen. Hyvänen aika, Ingrid! Ja sinä et ole koskaan minulle kertonut... No, rakastaako hän sinua? INGRID. Ei. MIRJAM muuttuen vakavaksi. Mutta hyvä lapsi! Kuka on sellainen... joka ei sinua rakasta, jos sinä kerran häntä rakastat...? INGRID. Hän ei lainkaan tiedä... MIRJAM. Onko tuo mahdollista...? Minkälainen hän on? Etkö sinä aio sanoa hänelle? INGRID varmasti. En koskaan! MIRJAM. Siinä teet väärin, Ingrid. Nykyään täytyy naisellakin olla oikeus ilmaista tunteensa. INGRID surullisesti. Mitä se hyödyttäisi? Hän ei kuitenkaan minua koskaan rakasta... MIRJAM. Rakastaako hän jotain toista...? INGRID. Rakastaa... Peittää käsillään kasvonsa, hengittäen raskaasti. MIRJAM liikutettuna, silittäen Ingridin tukkaa. Älä sentään murehdi... lapsi parka. Elämä on sellaista. Meillä kaikilla on omat onnettomuutemme ja surumme... ja pelkomme... -- (Äänettömyys) -- Katsos Ingrid, minäkään en ole onnellinen... Minä niin kauheasti pelkään, että Bruno kerran saa tietää mitä on ollut herra Lundin ja minun välillä. INGRID. Tiedättekö mitä, neiti...? Minäkin olen pelännyt sitä teidän puolestanne... MIRJAM kuin kauhulla. _Sinäkin_...? Kuinka sinäkin sitä pelkäät? INGRID. En tiedä -- pelkään vain... MIRJAM yhä kasvavalla kauhulla ja levottomuudella. Oi se ei _saa_ tulla ilmi! Ei, ei, ei... Sillä enhän minä ketään toista ole koskaan rakastanut kuin Brunoa. Onneksi ei kukaan muu kuin sinä tiedä Lundista -- ja ethän sinä koskaan kerro...? INGRID luoden katseensa alas. Enhän minä... Kuinka neiti voi sellaista ajatella? Soiko ovikello...? Tulee eteiseen ja aukaisee oven, mutta siellä ei olekaan ketään. Mirjam seisoo jännittyneenä odottaen, mutta kun ei kukaan tule, alkaa hän levottomana kävellä. Hetken kuluttua istuutuu hän pianon ääreen ja alkaa soittaa Valse tristeä. Kun hän on hetken soittanut, tulee eteiseen Lund. Hän on vakavan, miltei surullisen näköinen ja puhuu tummalla, hiljaisella äänellä. LUND. Olisitteko ystävällinen ja kysyisitte, voiko... INGRID. Kyllä... Kun Ingrid aikoo heti lähteä ilmoittamaan, tekee Lund liikkeen kädellään ja jää äänettömänä kuuntelemaan Mirjamin soittoa. MIRJAM lopettaa äkkiä soittonsa kesken, katsahtaa kelloaan ja nousee taas kävelemään. INGRID tullen seurusteluhuoneeseen Mirjamin luokse. Herra Lund on siellä ja tahtoisi puhutella neitiä. MIRJAM hätkähtäen. Hän... INGRID. Saako hän tulla? MIRJAM levottomasti. Mitä, mitä minä teen...? -- Tulkoon nyt sitten. LUND tulee sisään. Suo anteeksi Mirjam, että tulin luoksesi... Ja kiitos soitosta... kuuntelin sitä hetken tuolla -- eteisessä... MIRJAM, jonka on vallannut levottomuus ja salainen pelko. Ole hyvä ja istu... LUND. Kiitos! -- Oletko huomannut, että sanomalehdet kilvan kiittävät sinun Juliaasi? Etkä voi uskoa, miten sydämestäni otan osaa menestykseesi. -- Mutta rakas ystävä, sinähän näytät olevan huonolla tuulella. MIRJAM vältellen. Enhän minä... Olen vain hieman alakuloinen. LUND. Miksi sitä kiellät? -- Hiljaa -- Ja sinua ei enää koskaan saa tavata... MIRJAM hiljaa. Sinun ei olisi pitänyt tulla... Olenhan pyytänyt, ettet tulisi... LUND. Minä en voinut olla tulematta... Minun täytyi nähdä sinut... Minä en voi -- minun täytyy saada joku selvyys. MIRJAM. Se on kyllä parasta... näin ei voi jatkua. -- Päättävästi -- Niin, kaiken täytyy olla lopussa meidän välillämme. LUND hämmästyen. Lopussa...? MIRJAM. Niin. Äänettömyys. LUND tukehtuneella äänellä. Ei siis mitään enää...? MIRJAM. Ei mitään enää. Äänettömyys. LUND kuin itsekseen. Niinkö kaikki sitten loppui...? MIRJAM päättävästi. Niin täytyy. Lund painaa päänsä käsiensä varaan. Äänettömyys. LUND pidätetyllä vihalla. Niin... niin... Ja kaikki tuon kirotun poikanulikan tähden... joka... MIRJAM nousee tulistuneena; keskeyttäen. Minä toivon, että käytät hänestä toisenlaista puhetapaa! INGRID juoksee pelästyneenä seurusteluhuoneen ovelle. Herra Storm tulee... näin akkunasta... Mirjam ja Lund hypähtävät seisoalleen pelästyneinä kuin pahanteossa tavatut lapset. Samassa kuuluu ovikellon soitto, Ingrid vie Lundin hatun ja päällystakin huoneeseensa ja rientää avaamaan. Ja niinkuin myrskytuuli, tulee sisään Bruno Storm; kun hän on riisunut päällystakkinsa, näkyy että hän on puettu frakkiin. STORM ilon ja onnellisuuden vallassa. No, kuinka voi Ingrid? INGRID iloisesti. Kiitos... oikein hyvin! STORM. Vieläkö Ingrid muistaa sitä kun olimme yhdessä juhannustulilla -- siellä maalla...? INGRID kuiskaa punastuen. Tietysti muistan... STORM. Mehän tanssimmekin silloin kerran... eikö niin? Ehkäpä kaksikin kertaa? INGRID. Niin... MIRJAM seurusteluhuoneessa. Mitä on tehtävä? LUND katselee ympärilleen aivankuin hurjistuneena. MIRJAM. Mene tuonne -- ja ole hiljaa! -- Työntää Lundin ruokailuhuoneeseen. Se tapahtuukin viime hetkellä, sillä heti sen jälkeen Storm lupaa kysymättä, koputtamatta astuu reippaasti seurusteluhuoneeseen. Eteisenpuoleinen ovi on jäänyt auki. Ja kun Ingrid menee sitä sulkemaan, epäröi hän omituisesti, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan. STORM. Hyvää huomenta, Mirjam! MIRJAM syöksyy häntä vastaan kietoen paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Vihdoinkin sinä tulit! Suutelevat. STORM. Odotitko? MIRJAM. Oi, tiedäthän sinä sen... STORM. Mutta sinähän olet vallan kalpea. MIRJAM hämmästyneenä. Olenko minä...? Niin... minun oli sinua niin ikävä... Odotin sinua niin kovin... -- (Jännittyneenä) -- No miten...? STORM. Tutkintoko? Se meni loistavasti... Sinun tulee aina tästälähtien kutsua minua herra kandidaatiksi... -- (Vakavasti) -- Mutta tuollaiset tutkinnot eivät paljon merkitse. Pääasia on, että taas näen sinut... MIRJAM suudellen kiihkeästi Stormia. Oi Bruno... Mutta sinä et tiedä, miten odotin, kaipasin sinua... Se on niin kummallista! Kun en ole sinua tavannut, niin olen aivankuin sairas... Ja heti kun tulet, muuttuu kaikki! Tunnen veren kuumana kiertävän ruumiissani... on aivankuin kuulisin lintujen laulua ja tuntisin kukkien tuoksun... STORM. Rakas... täällä onkin kukkien tuoksua! Ah, tuossa ovat kukat, jotka sait eilen-illalla. MIRJAM vakavasti. Bruno -- tule istumaan tänne. Minä tahdon kysyä sinulta... STORM. No mitä? Istuutuvat sohvalle. MIRJAM tarttuu hänen käsiinsä, katsoen silmiin. Sano nyt rakas, onnistuinko Juliana eilen? Sanomalehdet kyllä ovat kiittäneet esitystäni, mutta sinun arvostelusi merkitsee minulle enemmän kuin kaikki sanomalehdet... STORM. Sanoakseni lyhyesti, niin olit sinä mielestäni suurenmoinen! Luulen, ettei sitä osaa voi sen paremmin esittää. MIRJAM iloisena. Puhutko ihan tosissasi, rakas? STORM. Saatatko sitä epäillä? MIRJAM. Sitten olen rauhallinen. Kun sinä vain pidät minun esityksestäni, en muusta välitä. STORM. Ja huomenillalla taas? MIRJAM. Huomenillalla taas! STORM. Vai niin. MIRJAM. Mitä? Näyttää aivankuin et soisi minun näyttelevän! Niinkuin olisit pahoillasi... STORM. Sinä et saa nauraa, mutta minä olen miltei mustasukkainen Romeollesi, Lindénille... Tunnen suoranaista tuskaa kun häntä hyväilet... Ja nuo hellät sanat... MIRJAM hellästi ja kiehtovasti. Sinä oma, rakas -- (Suutelee) -- tyhmä armaani! Etkö sitten ymmärrä, että sinua minä ajattelen, sinua suutelen -- ja sinulle olen kaikki nuo hellyydet tuhlaavinani. STORM. Anna minulle anteeksi. Minä olen narri, mutta rakkauteni tekee minut siksi. -- (Hiljaa, liikutettuna) -- Oi Mirjam... Minä olen tähän asti kulkenut kuin sokea... vasta sinut nähtyäni tiedän, tunnen mitä elämä on. Oi jospa tietäisit... MIRJAM. Miksi en tietäisi, kun tunnen itse samoin... Suutelevat pitkään. Ingrid on tuskallisin ilmein kuunnellut. Nyt hän sulkee hiljaa oven ja alkaa aivankuin horjuen poistua. Multa samassa hän vaipuu tuolille, ja rajusti nyyhkyttäen painaa hän kasvonsa pöytää vasten. Hetken kuluttua hän nousee ja poistuu omaan kamariinsa. STORM. Tiedätkö mitään uutta, Mirjam? MIRJAM. En. STORM. Minulla on iloinen uutinen... Tai oikeammin sanoen: minulla on _paljon_ ilmoitettavaa. MIRJAM jännittyneenä. Mitä se on? STORM. Siis ensiksi: Minä olen saanut perinnön. MIRJAM hämmästyen. Perinnön...? STORM. Niin. Isoisäni, jonka kuolemasta sinulle kerroin, on testamentannut minulle neljäkymmentätuhatta markkaa -- Arvid kävi siitä juuri ilmoittamassa. Toiseksi sain juuri tietää, että isoisän hautajaiset ovat jo huomenna ja minun on nyt lähdettävä sinne kahdentoista junalla. -- Ja lopuksi, että heti kun tulen hautajaisista, ryhdyn toimenpiteisiin avioliittoamme varten. MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Mitä sinä oikein puhut, Bruno? Minä. en voi ymmärtää näin yht'äkkiä... Onko tuo kaikki totta... mahdollista? STORM. Kaikki on totta! Ja minä olen niin iloinen ja onnellinen, etten vielä koskaan ole ollut... Onni on vyörynyt yht'äkkiä ylitseni, enkä oikein tiedä mitä tekisin! Syleilee ja suutelee Mirjamia. MIRJAM koettaen saada äänensä moittivaksi. Bruno, Bruno! Etkö yhtään muista, että isoisäsi on juuri äskettäin kuollut...? STORM. Niin, se rakas, rakas isoisä... Mutta usko minua Mirjam: jos hän voisi nähdä minut tällä hetkellä, niin hän ei moittisi minua. Hän tietäisi myöskin silloin, miten onnellinen on hänen pojanpoikansa, josta hän niin paljon piti. MIRJAM. Saattaa olla niinkuin sanot -- ja onkin! Mutta lähdetkö todellakin niin kauas? Et siis huomenna lainkaan tule luokseni...? STORM. Minun täytyy, rakkaani. Enhän missään tapauksessa voi jäädä pois hautajaisista. Mutta maanantaina, siis ylihuomenna, olen jälleen luonasi! Ja silloin... Tahdothan, että menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista? MIRJAM kuumasti. Minä tahdon, armaani... pian! Minähän rakastan sinua. Suutelevat. STORM. Ajattele, että kaikki tuli niin äkkiä, ettemme ole ehtineet juuri puhuakaan naimisiinmenosta -- eikä paljon muustakaan! Miten sinä tahtoisit Mirjam -- matkustammeko Englantiin ja menemme siellä siviiliavioliittoon, vai miten? Niinpä todellakin -- minun täytyy neuvotella juristimme Arvidin kanssa... hän kyllä tietää miten on paras menetellä. MIRJAM muuttuu äkkiä vakavaksi ja sanoo kuin uuden ajatuksen valtaamana. Sinä olet oikeassa... Me olemme liian vähän puhuneet tulevaisuudesta, elämästä... -- (Hiljaa) -- Mutta jospa kaikki onkin mahdotonta... STORM. Mikä olisi mahdotonta? MIRJAM yhä vakavampana. Kaikki -- meidän onnemme... STORM hämmästyen. Miten niin? -- MIRJAM epäröiden. Niin Bruno... oletko sinä ajatellut yhtä seikkaa meidän välillämme, joka... joka... STORM maltittomana. Mutta sanohan nyt, mitä tarkoitat. MIRJAM hiljaa, miltei tuskallisesti. Sitä, että... että minä olen paljon vanhempi kuin sinä... STORM purskahtaen nauruun. Voi rakas, mitä sinä puhut...? MIRJAM. Ehkä sinä et ole tätä asiaa koskaan ajatellut -- mutta minä olen. Ajattelehan, että minä olen seitsemän vuotta sinua vanhempi. Minä olen ehkä jo harmaapäinen, kun sinä olet vielä nuorekas... -- (Miltei uhkaavasti) -- Ja entäs, jos sinä silloin kadut... ajattelet, että minä olen sinulle taakkana... STORM hellästi ja tulisesti. Minä vannon, että se ei milloinkaan tapahdu! Usko minua: tuo epäily ei johdu muusta kuin siitä, ettet tunne minua. Jos sinä tuntisit, niin huomaisit sen aivan mahdottomaksi. MIRJAM alakuloisesti. Ei sitä voi edeltäpäin tietää... STORM. Etkö sinä siis tiedä? MIRJAM. Kyllä minä tiedän mutta... STORM keskeyttäen. Mutta miksi sitten minua epäilet? Mirjam, sinä et saa -- minä en voi olla missään, jos sinä tuollaista ajattelet! Minä rakastan sinua niin, etten koskaan luovu sinusta! En, en... -- (Suutelee Mirjamia) -- Ja, minä toistan vieläkin, että tuo epäluulo johtuu yksistään siitä, kun et minua tunne? MIRJAM. Saattaa olla, etten sinua vielä oikein tunne... Mutta ethän pahastu, jos tahtoisin puhua vieläkin yhdestä asiasta...? STORM. Miten saattaisin pahastua? Olen päinvastoin iloinen, jos sanot aivan suoraan, mitä ajattelet. MIRJAM tarttuen Stormin käteen; hieman epäröiden. Sinä viittasit jotain sinnepäin, että menisimme siviiliavioliittoon... Tarkoitatko, ettemme antaisi vihkiä itseämme...? STORM. Kyllä minä sitä ajattelin... MIRJAM arasti. Tiedätkö, minä tahtoisin kuitenkin... STORM muuttuen vakavaksi. Minusta ei tuo vihkiminen ole muuta kuin vanha seremonia -- joka sitäpaitsi on alentavaa naiselle. MIRJAM keskeyttäen hellästi. Niin se voi olla sinusta -- mutta minä olisin niin iloinen. Vihkimisessä on sentään jotakin juhlallista ja kaunista, jonka muistaa koko elämänsä ajan... Minä taidan olla lapsellinen, minä saatan olla kokonaan väärässäkin, ja olisin siitä hyvin pahoillani -- mutta minusta tuntuu, ettemme tule oikein onnellisiksi, ellemme anna vihkiä itseämme... Se kiusaisi aina minua. STORM hieman naurahtaen. Sinä olet todellakin lapsellinen... MIRJAM vienosti. Minä myönnän sen, rakkaani... Mutta myönny tämä ainoa kerta minun lapsellisuuteeni. Minä lupaan olla sitten niin... niin hyvä sinulle! Koko elämäni ajan muistelen sinun myöntyväisyyttäsi. Ja ajattele: eihän siinä mitään pahaa tapahdu, ja jos se sinustakin on enemmän muotoasia... STORM keskeyttäen. Ei -- se ei ole minusta muotoasia! Järkeni, tunteeni, koko olemukseni on tuollaista vastaan! Se on yksi niitä keinoja, joiden avulla kirkko vuosisatoja on pitänyt naista vallassaan -- alentanut ja polkenut häntä. Ja tarvitaanko nyt meidän välillämme tuollaista...? MIRJAM. Mutta ethän itsekään usko, että mitkään papit voisivat pitää minua vallassaan? STORM. Miksi sitten tahdot tuollaista vihkimistä? MIRJAM kietoen kätensä hänen kaulaansa. Rakas, rakas, en osaa sitä oikein sanoa... Mutta ethän tahdo, että tulisin onnettomaksi. Ethän tahdo mitään ikävää varjoa välillemme...? STORM katkerasti. Minusta tuntuu kuin sinä et tahtoisi tietää mitään minun tunteistani. Sinä et ajattele yhtään, että tuollainen toimitus on kokonaan tunteitani ja periaatteitani vastaan. MIRJAM kiehtovasti. Periaatteet, periaatteet... mitä me niistä välitämme? Ajattele, miten onnellisiksi me tulemme... STORM. Rakas Mirjam! Älä vaadi tuota toimitusta -- se painaisi muistoani kuin jokin alentava teko. MIRJAM tekeytyen syvästi loukkaantuneeksi. Koska se sinusta on alentava teko, niin kyllä sinut siitä vapautan. Enhän mitenkään saata ruveta turmelemaan sinun hyviä ja vapaamielisiä periaatteitasi! STORM hämmästyen. Mitä sinä sanot... mitä tarkoitat...? Se ei ole mahdollista... MIRJAM tahtoen yhä haavoittaa sanoillaan. Se _on_ mahdollista! Tai täytyykö minun sanoa vielä selvempään? Kuule siis: minä en mene sinun kanssasi naimisiin! STORM hätkähtää ensin, niinkuin olisi saanut ankaran iskun ja on hetken ääneti. Mutta hänen voimakas, väkivaltainen luonteensa saa ylivallan ja hän sanoo hiljaa ja lujasti. Sinun täytyy. Minä tahdon sinut. MIRJAM todellisella suuttumuksella. Täytyy! Kuka minut siihen pakottaa? Enkö ole vapaa tekemään mitä tahdon -- menemään naimisiin kenen kanssa tahdon? STORM nousee ja silmäilee ympärilleen niinkuin ei käsittäisi mistä on kysymys tai katselisi hän asetta ja aikoisi lyödä kaikki murskaksi. Silloin huomaa hän pienellä pöydällä Lundin hansikkaat. Hän kalpenee, astuu hitaasti pöydän ääreen ja ottaa hansikkaat käteensä. Tuijottaen kauan Mirjamia läpitunkevasti, sanoo hän matalalla, käheällä äänellä. Kenenkä nämä ovat? MIRJAM on niin tyrmistynyt, ettei voi sanoa mitään. STORM hiukan ääntään korottaen. Kenenkä nämä ovat? MIRJAM sopertaen kalpeana. Minä en tiedä... STORM kähisten hiljaa ja uhkaavasti. Et tiedä...? Koeta muistella... Koeta muistella. MIRJAM tuskallisesti. Kuinka sinä nyt noin...? Mitä sinä oikein tarkoitat..? STORM katsellen ympärilleen kuin aikoisi ruveta etsimään. Minä tahdon tietää kenenkä ne ovat... MIRJAM yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, ei! Älä osoita tuollaista epäluuloa... Pitäisihän sinun ymmärtää... STORM tuijottaa häneen hurjin katsein ja sanoo vihdoin järkähtämättömästä. Minä tahdon tietää. MIRJAM kuin vapautuen. Ah niin -- nyt muistan... Ne ovat kai Lindevallin -- hän kävi täällä. STORM muistaen, hämmentyneenä. Niin... niinpä todellakin... Hän kertoi käyneensä täällä. MIRJAM vielä pelästyneenä, mutta hellästi. Oi, miten sinä pelotit minut! Miten paha sinä olet, Bruno... Kuulustelet minua aivankuin jokin tutkintotuomari... STORM sisäisen kiihtymyksen vallassa. Niin, minä olen niin paha, ettet sinä saata sitä käsittää! En voi edes itsekään ymmärtää, miten hirveä ajatus minulle tuli... -- (Kuiskaten) -- Minä ajattelin, että jos sinä olet ollut jonkun toisen -- niin minä tartun sinun kaulaasi ja... MIRJAM. Mitä kauheita sinä puhut..? STORM yhä kiihtyen. Niin... se on kauheata, mutta minä rakastan sinua niin suuresti... että sinun täytyy tulla omakseni! Se voi olla väärin, se voi olla mielettömyyttä -- mutta sinun täytyy olla yksistään minun! -- (Hän muuttuu pelottavan näköiseksi ja sanoo hiljaa, hammasta purren) -- Kun ajattelen, että joku suutelisi ja syleilisi sinua... ja minä sen saisin tietää... -- niin minä -- niin... siitä seuraisi onnettomuus... MIRJAM syöksähtää väristen seisoalleen, sopertaen. Rauhoitu, rauhoitu... STORM. Sinä... sinä kalpenet? -- (Lähenee uhkaavasti Mirjamia) -- Sano heti, onko sinulla rakastaja -- minun täytyy se tietää... MIRJAM peräytyy kirkaisten. Bruno... Bruno...! STORM kokonaan suunniltaan. Onko se siis totta? Onko... onko? -- (Puristaa niin rajusti Mirjamin rannetta, että tämä vaipuu kirkaisten polvilleen. Mutta Storm ei hellitä sittenkään, vaan sähisee entistä raivokkaammin) -- Etkö sinä kuule..? Vastaa minulle! Vastaa minulle! Kuuletko sinä? MIRJAM nyyhkyttäen. Kuinka sinä voit sellaista ajatella...? Storm hellittää hänen kädestään. MIRJAM yhä polvillaan maassa, pidellen rannettaan. Mitä aihetta sinulla on moiseen luuloon? Äänettömyys. STORMIN raivo talttuu vähitellen, tuska ja häpeä valtaa hänet vastustamattomasti, ja hän mutisee itsekseen. Voi minua... voi minua... Sitten hän syöksyy Mirjamin luokse ja nostaa hänet sohvalle; kääntäen kasvonsa poispäin ja pidellen hänen kättään, sopertaa hän hiljaa. Vieläkö... vieläkö sinä voit antaa anteeksi...? MIRJAM yhä nyyhkyttäen. Minä en olisi koskaan voinut uskoa, että sinä menisit niin pitkälle, että pahoinpitelisit naista... STORM aivankuin lyyhistyen näkymättömän iskun alle. Minkälainen peto minä olen... Äänettömyys. MIRJAM tukehtuneesti. Niin Bruno... ehkä meidän on parasta erota nyt heti -- ennenkuin se on myöhäistä. Näyttää siltä, ettemme kuitenkaan koskaan voi tulla onnellisiksi. STORM vaipuu tuolille, tarttuu päähänsä ja kuiskaa käheästi, kuin salaperäisellä kauhulla. Tuo kauhea... joka taas tuli... Minä olen kirottu. MIRJAM katsoo häneen hetken, sääli ja hellyys valtaavat hänet; hän menee Stormin luokse ja lausuu huolestuneena. Mitä sinä sanoit? Mikä sinulle tuli...? Sinähän aivan vapiset... ja kylmä hiki virtaa otsaltasi... Sano... puhu minulle. STORM on hetken ääneti, sitten hän äkkiä syöksähtää polvilleen Mirjamin eteen -- ja niinkuin hänen sielunsa järkähtäisi, avautuisi salaisimpia pohjia myöten, parahtaa hän käheästi. Mirjam... älä tuomitse minua... Minä en voi sille mitään. Minä olen kirottu, kirottu... Hänen äänensä katkeaa ikäänkuin tukahutettuihin nyyhkytyksiin. MIRJAM. Bruno... puhu minulle. -- STORM. Niin -- sinä ehkä hylkäät minut... koko elämäni onni saattaa nyt mennä, mutta nyt minä tunnustan sinulle kaikki... Sillä sinä et tiedä, millainen olen... Minä pelkään, ettet sinä voi minua ymmärtää -- kun en itsekään täysin ymmärrä... mutta, mutta... MIRJAM hyväillen hellästi hänen päätään. Rakkaani... kerro minulle kaikki. STORM. Niin Mirjam... Minä olen todellakin kirottu... Minä olen sellainen kurja, että kun raivostun, niin en voi hillitä itseäni... en tiedä mitä teen. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Minulle tulee jonkunmoinen outo, kauhea halu iskeä, murskata, surmata... MIRJAM äänettömyyden jälkeen, hiljaa. Onko se mahdollista...? Onko se totta? STORM. Se on liiankin totta. Se on synkistänyt koko elämäni... Ja miten olenkaan koettanut taistella sitä vastaan. Juuri sentähden olen niin paljon urheillutkin, jotta saavuttaisin mielenmalttia, kylmäverisyyttä. -- (Epätoivoisesti) -- Minä luulin sen jo voittaneeni -- ja nyt se taas tuli. Kaikki on turhaa... MIRJAM liikutuksen ja hellyyden valtaamana. Ei, ei -- se ei ole turhaa! Sinä unohdat tuon, Bruno -- sinun täytyy unohtaa se! Minä rakastan sinua! STORM hämmästyneenä, hiljaa. Oi Mirjam... Voitko sinä sittenkin minua rakastaa? MIRJAM. Enemmän, enemmän... Enemmän kuin omaa elämääni. Äänettömyys. STORM häpeän valtaamana. Nyt vasta oikein huomaan, minkälainen raakalainen minä olen... Sinua minä saatoin epäillä. MIRJAM epäröiden. Mutta jospa minä en olekaan sellainen kuin luulet... kuvittelet... STORM liikutettuna, hurmaantuneena. Sinä olet sellainen! Kun katson sinua, niin tahtoisin vaipua maan alle kun muistan, miten... Ja minä kiroan itseni jos vielä sinua epäilen. -- (Nousee, tarttuu Mirjamin päähän, katsoen häntä silmiin) -- Niin -- sinähän et _voi_ olla muuta kuin rehellinen, puhdas... Ja jos sellainen nainen rakastaa minua... enkä sittenkään kykene parantamaan itseäni -- niin minä joudankin silloin hukkua... MIRJAM tuskallisesti. Älä... älä puhu noin... STORM. Minun täytyy puhua... Minun on niin omituinen ja hyvä olla, nyt kun meidän välillämme ei ole mitään salaista, ei mitään epäiltävää. Ja minä tahdon tulla hyväksi. Minusta on kaikki kuin unennäköä, tuntuu niin kummalliselta, että sinä voit kuitenkin minua rakastaa -- vaikka olen sellainen... MIRJAM hellästi ja kiihkeästi. Armaani... Sinun rajuuttasi ja voimaasi minä rakastan... Kaikki muut ovat sinun rinnallasi raihnaisia raukkoja. STORM liikutuksen vallassa. Sinä liioittelet, rakas... Katso, miten heikko olen... -- (Syöksyy polvilleen Mirjamin eteen ja suutelee hänen käsiään) -- Sinä annat siis minulle anteeksi. MIRJAM. Sinulla ei ole koskaan ollutkaan minulta mitään anteeksi pyydettävää... -- (Tarttuu Stormin päähän, suudellen häntä kiihkoisesti) -- Jumalani... kuinka sinua rakastan... STORM. Mirjam... tästälähtien en sano sinulle yhtään pahaa sanaa. Jos sinä tämän illan voit unohtaa, niin minä lupaan, etten enää koskaan... en koskaan... MIRJAM keskeyttää hymyillen, sulkien kädellään hänen suunsa. Hiljaa! Et saa mitään luvata! Sinä et tunne itseäsi siinä suhteessa -- mutta minä sinut tunnen... Sinä olet suuri tyranni, Bruno... Oikea itämainen itsevaltias! STORM vastustaen. Ei, ei... MIRJAM. Olet, olet... Mutta siitä huolimatta rakastan sinua. STORM tulisesti. Oi pieni, suloinen Mirjamini... Suutelee. MIRJAM. Bruno, Bruno... sinä myöhästyt junasta! Katsoppas kelloa. STORM. Ajattelehan, että olin unohtaa junat, hautajaiset -- vieläpä perintönikin! Kyllä minä sentään vielä ehdin... MIRJAM hellästi. Älä nyt unhota minua... STORM. Mitä sinä puhut...? Ah niin... nyt muistan... Etkö antaisi minulle sitä viimeistä valokuvaasi...? Ottaisin sen mukaani. MIRJAM. Tietysti saat sen... -- Irroittaa sen kehyksestä ja antaa Stormille. STORM kuvaa katsellen. Onko suurennus tästä kuvasta jo valmistunut? MIRJAM. On... se on tuolla ruokailuhuoneessa... STORM. Mennään katsomaan sitä! Kietoo kätensä Mirjamin vyötäisille, aikoen lähteä. MIRJAM hätääntyy, kalpenee; nyt vasta hän muistaa, että Lund on siellä. Tarttuen Stormia hihaan, hän sammaltaa. Ei, ei... Älä mene... Ei mennä sinne... STORM hämmästyen. Miksi... Minkätähden ei...? MIRJAM neuvottomana. Ei, ei mennä... minä pyydän... STORM katsoen häneen pitkän aikaa tutkivasti. Miksi ei? Mitä sinä sillä tarkoitat? MIRJAM keksii pelastuksen; hän painautuu Stormia vastaan kuiskaten. Rakas... siellä on vielä epäkunnossa... STORM. Niinkö... sinä, sinä -- (Suutelee) -- Nyt minun täytyy mennä. -- (Aivankuin jonkun epäluulon kalvamana) -- Mutta sano minulle Mirjam -- onko siinä perää, että... MIRJAM hätkähtäen. Missä? STORM. Ei missään. Minä olin vain typerä. Hyvästi! MIRJAM levottomasti. Sano mitä tarkoitit..? STORM. En sano... Se oli vallan joutavaa mitä aioin sanoa, ja nyt olen iloinen, etten sanonut... Hyvästi rakkaani. MIRJAM. Hyvästi. Suutelevat. Storm poistuu. Kun Storm on mennyt, kävelee Mirjam kiihkeänä, omituisen liikutuksen vallassa lattialla. Seisahtuu ja nostaa kätensä, aivankuin tahtoisi syleillä jotakin näkymätöntä olentoa ja hymyilee omituisesti. Lund aukaisee ruokailuhuoneen oven ja astuu sisään. Hän on kalpea ja hermostunut. MIRJAM omien ajatustensa vallassa. Ah niin... Sinä olit siellä. Kävelee edelleen. Äänettömyys. MIRJAM. Ystäväni, ystäväni... Minulle on tapahtunut suuri onni! Hän rakastaa minua. LUND hiljaa. Etkö sitä ennen ole tietänyt...? MIRJAM iloisena ja liikutettuna. Olen, olen... Mutta nyt tiedän sen niin varmasti... niin varmasti. Ja hän tahtoo, että heti menisimme naimisiin... Hän on perinyt isoisältään neljäkymmentätuhatta markkaa. LUND. Isoisältään... vai niin. MIRJAM. Tuo hyvä, herttainen isoisä! Jos hän vielä eläisi, niin matkustaisin heti hänen luokseen, lankeaisin polvilleni hänen eteensä ja suutelisin hänen kalvakoita käsiään... Minulle on kerrottu, että hän oli nuorena aivan samannäköinen ja samanluontoinen kuin Bruno nyt -- yhtä tulinen, häikäilemätön, rehellinen ja voimakas... LUND. Kylläpä hänellä on avuja! MIRJAM. Hänellä _on_ avuja -- miksi siis kieltäisin niitä? Etkä sinäkään voi niitä kieltää, vaikka tahtoisitkin! Hänen toverinsa, professorit -- kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat siitä yhtä mieltä. LUND vakavasti. Minä pelkään, että sinä kaikesta huolimatta tulet hänen kanssaan onnettomaksi. MIRJAM kiivastuen. Miksi niin? Selitä tarkemmin. Muuten sanon, että väitteesi johtuu mustasukkaisuudesta? LUND. Koska sanot noin, niin olen pakoitettu selittämään... Sano sentään ensin, tunnetko sinä tuon isoisän...? Tarkoitan hänen elämänsä... MIRJAM. En todellakaan... En ole häntä edes koskaan nähnyt... Mutta minulle on kerrottu hänestä paljasta hyvää. LUND. Loppuikänsä on hän kyllä elänyt moitteettomasti... Mutta nuorena hän on ollut pitkän ajan vankeudessa. MIRJAM hämmästyen. Vankeudessa... Ja mistä syystä...? LUND. Murhasta. -- Hän tappoi vaimonsa, kun sai tietää tämän olleen uskottoman. MIRJAM kalpenee ja on aivankuin pyörtymäisillään. LUND. Niin... minä pelkään, ettet tule onnelliseksi hänen kanssaan... Anna minulle anteeksi, minä en voinut olla kuulematta... minä kuulin kaikki teidän keskustelunne... Ja tiedätkö, minun mieleeni johtui juuri tuo yhtäläisyys hänen isoisänsä kanssa. Minä tunnen Brunon lapsesta asti ja olen jo ennen pannut merkille hänen rajun, häikäilemättömän luonteensa. Siinä on aivankuin jonkunmoista atavismia, sillä hänen isänsä oli kokonaan toisenluontoinen... -- (Ääntään hiljentäen) -- Minä nimittäin suuresti pelkään, että hän on juuri isoisältään perinyt sen -- minun ei tarvitse sitä sanoa, sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan... Täytyihän sinun kuulla, miten hänen äänensä ihan värisi murhanhimosta... Usko minua Mirjam: hän on kaikista kyvyistään ja avuistaan huolimatta kauhea ihminen... Ei -- hän on hirviö. MIRJAM hiljaa sopertaen. Hän rakastaa minua... LUND. Rakastaa! Onko sellainen rakkautta? Ei -- se on raakaa itsekkäisyyttä! Rakkaus on alistuvaisuutta, uhrautuvaisuutta, mutta hän... Oh, minä pelkäsin sinun puolestasi... minä milt'ei vapisen, kun muistelen hänen sanojaan... hänen ääntänsä. MIRJAM hiljaa. Minä olen valmis karsimaankin... LUND katkerasti. Kärsimään! Missä on sinun ylpeytesi, sinun itsenäisyytesi...? MIRJAM kuin itsekseen. Ylpeyteni... itsenäisyyteni... Niin, sitä en tiedä... Hänen läheisyydessään menetän kaiken itsenäisyyteni... kaikki teoriani haihtuvat kuin tuuleen... Hän on niin erilainen kuin kaikki muut. -- Saattaa olla niinkin, että rakkaus ei ole itsenäisyyttä... LUND. Sinä siis rakastat häntä niin suuresti?... MIRJAM kuiskaten kuin itsekseen. Niin... Enkä voi itsekään ymmärtää, miksi häntä niin rakastan. Kaikki on aivankuin yllättänyt minut, syöksynyt ylitseni kuin myrsky... LUND hiljaa. Sinä sanoit myöskin rakastavasi minua... MIRJAM. Minä en ymmärtänyt silloin mitä rakkaus on... Vasta nyt sen tiedän. -- Minä olisin valmis kärsimään puutetta, minä kuolisin hänen puolestaan... Ja kuitenkin pelkään häntä toisinaan -- pelkään hänen rakkautensa rajuutta, hänen voimaansa. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Kun hän ei vain saisi koskaan tietää mitä meidän välillämme on ollut... -- Katsoo Lundia tutkivasti. LUND. Mutta miksi sitten menet hänen kanssaan naimisiin? MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Oo, minä menisin hänen kanssaan vaikka syvimpään kadotuksen kuiluun! Lyököön hän minua, kun hän vain rakastaa minua... kun hän vain ei koskaan unohda minua... Sanoinko, että pelkään häntä...? Ei, ei... Tai jos pelkäänkin, niin minä jumaloin häntä samalla! Niin... Surmatkoon hän minut, kun hän ei vain koskaan... koskaan minua unohda... Äänettömyys. LUND uuden ajatuksen valtaamana. Mutta oletko ajatellut sitä, että sinun on jätettävä teatteri -- sinne hän ei sinua laske... Ja usko minua: sinä tulet kärsimään, ellet saa näytellä... MIRJAM. Hän rakastaa minua... LUND hiljaa, katkerasti. Sinä olet niin kovin varma hänen rakkaudestaan, mutta entäs 10-15 vuoden kuluttua? Hän on silloin vielä tulinen ja nuori -- ajattele vain teidän ikäeroanne... Entä, jos hän silloin ottaa jonkun nuoren rakast... MIRJAM keskeyttää hänet, hypähtäen ylös kuin haavoitettuna. Ole vaiti, vaiti! Ellei sinulla ole muuta puhuttavaa, niin... Viittaa oveen. LUND kuohahtaen. Ajatko sinä minut ulos...? MIRJAM. Kyllä! -- ellei sinulla ole muuta puhuttavaa kuin koettaa kylvää epäluuloa ja eripuraisuutta välillemme... LUND uhkaavasti. Mutta entäs, jos minä en salli, että hän saa sinut...? Jospa minä... Minulla on suurempi oikeus sinuun kuin hänellä... Minä olen sinua rakastanut ennenkuin hän... sinä olet minun vaimoni -- minä en luovu sinusta! MIRJAM. Sinun vaimosi...? Sinä unohdat minut tässä asiassa! Sinä et luovu minusta?! Niinkö puhut sinä, joka äsken syytit häntä itsekkyydestä... sinä, joka sanoit, että rakkaus on uhrautuvaisuutta, kieltäytymistä. -- (Yhä kiihtyen) -- No hyvä! Mene siis Brunon luokse ja ilmaise kaikki! Mutta älä milloinkaan enää tule silmieni eteen! LUND on hetken aivankuin huumaantunut; sitten hän menee Mirjamin luokse puhuen masentuneella, värisevällä äänellä. Anna anteeksi... Minä en tiedä mitä puhun -- mitä teen... Minun tuskani, rakkauteni tekee minut hulluksi... Älä aja minua luotasi... Anna minulle anteeksi! Minä rakastan sinua... MIRJAM pitkän vaitiolon jälkeen. Mitä sinulle voin sanoa...? Enhän voi sinulle valehdella. Mitä niin ollen voin tehdä...? Äänettömyys. LUND tukehtuneesti. Niin -- minä kyllä käsitän, mitä minun on tehtävä. MIRJAM säpsähtää ja änkyttää hätääntyneenä. Älä, älä vain ilmaise Brunolle... LUND synkästi, ikäänkuin ajattelisi jotakin muuta. Sitä sinun ei tarvitse pelätä... (Kääntyy raskaan liikutuksen valtaamana hiukan toisaalle, katsellen erästä taulua.) MIRJAM tarkastaa häntä hetken tuskaisella, tutkivalla epäluulolla; aikoo sanoa jotain, mutta ei sanokaan. Äänettömyys. LUND koettaa hillitä mielenliikutustaan ja lausuu hitaasti ja koleasti. Niin... minun on siis lähdettävä. Minulla ei kai ole enää mitään sanottavaa... -- (Pudistaen Mirjamin kättä.) -- Hyvästi Mirjam... Poistuu raskain askelin. MIRJAM jää seisomaan paikoilleen, ja kun Lund sulkee oven, astuu hän pari askelta sitä kohti huudahtaen. Valter! Älä... (Lund ei kuule; hän poistuu jo ulko-ovesta.) Äänettömyys. MIRJAM seisoen yhä paikallaan; tuskallisesti. Jospa, jospa hän ilmoittaa! -- Silloin minä olen hukassa... Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vain eteisessä on himmeä valo. On kohta puoliyö -- seurusteluhuoneen kello on puoli kaksitoista. Jossakin vasemmalla kuuluu kaukainen kellonsoitto, Ingrid tulee avaamaan ja Mirjam palaa teatterista. Hän riisuutuu Ingridin avulla; menevät seurusteluhuoneeseen. MIRJAM riisuen koristuksiaan. Onko herra Lund käynyt täällä? INGRID. Ei. MIRJAM. Eikä lähettänyt kirjettä...? INGRID. Ei kirjettäkään... Ingrid aukaisee hänen leninkinsä. Menevät makuuhuoneeseen, ja hetken kuluttua palaa Mirjam puettuna ohueen, pitsikoristeiseen aamupukuun. Kun Ingrid on poistunut, kävelee MIRJAM edestakaisin suuren levottomuuden vallassa. Vihdoin se näyttää saavan hänet kokonaan valtoihinsa, ja käsiään väännellen mutisee hän hiljaa. Mitä minun on tehtävä? Katsoo kelloa ja menee eteiseen. Kun Ingrid samassa tulee kamaristaan, kysyy hän levottomalla äänellä. Eikö kukaan ole soittanut tänne? INGRID. Ei. MIRJAM seisoo vieläkin muutaman hetken tuskallisesti epäröiden, mutta sitten sanoo hän itsekseen päättävästi. Minun täytyy se tehdä! MIRJAM menee telefooniin; hillitysti. Saanko 113. Suo anteeksi, kun soitan näin sopimattomaan aikaan, mutta pyytäisin sinua heti tulemaan luokseni. -- On... tärkeätä. -- Voitko heti tulla? -- Ota auto. -- Ingridille -- Kun herra Lund tulee, niin laske hänet heti luokseni.. Menee seurusteluhuoneeseen ja istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Ottaa esille laatikosta jo alotetun kirjeen, lukee sitä itsekseen ja ryhtyy kirjoittamaan lisää. Kun kirje on valmis, soittaa hän Ingridin. MIRJAM antaen kirjeen Ingridille. Toimita niin, että tämä tulee jo aamupostissa perille. INGRID epäröiden. Kuulkaa neiti... MIRJAM. No mitä? INGRID hiljaa, moittien. Minkätähden te käskitte hänet tänne... tuon herra Lundin. Se ei ole oikein. MIRJAM hermostuneesti. Mikä ei ole oikein? -- Minä pyydän ettet sekota itseäsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. INGRID kuohahtaen suuttumuksesta, ja heräävästä mustasukkaisuudesta. Vai niin! Mutta minun mielestäni on jokaisella oikeus lausua mielipiteensä silloin, kun näkee ihan suoranaista petollisuutta... MIRJAM suuttuneena, loukkaavasti. Petollisuutta?! Minä toivon, että sinä muistat asemasi! Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle paitsi kun soitan sinut luokseni ja kysyn jotakin. Ymmärrätkö? INGRID Yhä nousevalla vihalla ja mustasukkaisuudella. Senkö, että olen palvelijatar? Kyllä! Mutta siitä huolimatta sanon kuitenkin suoraan, että te olette _arvoton_ herra Stormin vaimoksi. Hän on jalo ja rehellinen... itse olette sanonut, että hän on vielä viaton... Ja te -- niin, te olette herra Lundin... MIRJAM on kalvennut ja näyttää olevan kuin pyörtymäisillään; keskeyttää käheästi. Vaiti! INGRID. Minä en voi enää vaijeta... Minun on niin paha olla siitä, että olen ollut osallisena hänen pettämisessään. Mutta minä luulin, ettette enää olisi häntä pettänyt... MIRJAM kokonaan suunniltaan. Ulos täältä! INGRID. Kyllä... Mutta minä en enää valehtele teidän tähtenne. Menee pois nyyhkyttäen. MIRJAM nousee aivankuin aikoisi mennä hänen jälessään, mutta pysähtyykin; istahtaa sitten raskaasti tuolille ja mutisee käsiään epätoivoisesti väännellen. Vielä hänkin... nyt minä olen hukassa... Jonkun ajan kuluttua tulee Lund kalpeana ja masentuneen näköisenä, asettaa silkkihattunsa ja päällystakkinsa eteisen naulaan ja menee sisään. LUND. Hyvää iltaa Mirjam... MIRJAM hermostuneesti. Suo anteeksi kun kutsuin sinut näin myöhään... mutta tämä oli ainoa tilaisuus jolloin voimme puhua rauhassa... kun, kun Bruno on poissa... Ja minun täytyi puhua kanssasi... selvittääksemme suhteemme... LUND. Mitä sillä tarkoitat? -- MIRJAM. Saadaksemme kaikki selväksi... Minä en voi elää tässä levottomuudessa. -- (Päättävästi) -- Niin, minun täytyy saada tietää mitä sinä aiot... LUND hämmästyneenä. Mitä aion...? En minä mitään aio... MIRJAM. Minä sain eilen sen käsityksen, kuin aikoisit kertoa Brunolle -- ja minä olen ollut ihan kuolettavassa tuskassa koko päivän... Ja kun et tullut teatteriinkaan... LUND loukkaantuneena. Kuinka voit ajatella minusta jotakin niin alhaista? Olenko milloinkaan antanut aihetta tuollaiseen luuloon...? MIRJAM. Et kyllä ennen... mutta muista vaan eilisiä sanojasi. LUND. Oi Mirjam, Mirjam... Jospa tietäisit, mitä olen kärsinyt viime aikoina, niin et niin kovin punnitsisi jokaista sanaani... Katsos Mirjam, tuska panee ihmisen toisinaan puhumaan sellaistakin, jota ei ole milloinkaan ajatellut... Äänettömyys. MIRJAM. hiljaa. Etkö sinä voisi unohtaa...? LUND ihmetellen. Unohtaa... Oletko sinä jo unohtanut kaikki..? MIRJAM tuijottaen äänettömänä eteensä. LUND liikutettuna, aivankuin uneksien. Kuinka voisin unohtaa ne onnelliset hetket, joita yhdessä olemme viettäneet... Kuinka voisin unohtaa sinun pienen kamarisi kaksi vuotta sitten...? Muistatko vielä niitä iltoja? MIRJAM tahtomattaan liikutettuna. Muistan... LUND. Ja muistatko, miten tuotimme sinne illallista läheisestä ravintolasta... Ja miten sinä lauloit ja soitit... -- (Tarttuen Mirjamin käteen) -- Armaani, ethän ole voinut kaikkea unohtaa... Rakastithan sinäkin silloin vähän minua...? MIRJAM. Ei ystäväni... se ei ollut rakkautta.... LUND. Minä en ymmärrä... Sinä ainakin sanoit... MIRJAM. Et sinä voikaan sitä ymmärtää... koska minun on itsenikin toisinaan vaikeata ymmärtää miten kaikki on tapahtunut... LUND. Ettet itsekään...? MIRJAM. Niin juuri, ystäväni... Mutta minä koetan selittää sinulle. -- Niinkuin sinulle olen kertonut, on taide ollut minulle kaikki kaikessa... se on ollut koko tähänastisen elämäni sisältö. Minä voin sanoa, että olen rakastanut taidetta ja kun ankaran työn jälkeen onnistuin, tuotti se minulle suurta tyydytystä. -- Niin, todellista iloa, jota en ennen osannut aavistaa. LUND. Se on työn iloa... luomisen iloa... Minä olen sen useasti nähnyt säteilevän silmistäsi -- koko olemuksestasi. MIRJAM. Kaikesta huolimatta valtasi minut yhä useammin omituinen tunne, jota en ennen ollut kokenut: tunsin itseni aivankuin hyljätyksi. Joskus kun tulin asuntooni näytännön jälkeen, valtasi minut niin sanomaton kaipaus ja ikävä, että olisin tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä, itkeä -- mutta en voinut edes itkeä... Minun elämäni on ollut niin kovin yksinäistä, en muista enää edes äitiäni -- ja kuitenkin olen aina kaivannut ymmärtämystä, ystävyyttä, rakkautta... Ja sitten tapasin sinut. LUND. Miten elävästi vielä muistan, kun ensikerran näin sinut! -- (Muistojensa valtaamana) -- Minä muistan jokaisen ilmeesi, liikkeesi -- vieläpä pukusikin! Sinulla oli musta puku, kun muut naiset sensijaan olivat vaaleissa... Ja kun muut iloitsivat ja riemuitsivat, istuit sinä yksin ikkunansyvennyksessä palmujen takana ja katsoit kaikkea omituisesti hymyillen... Siitä illasta asti rakastin sinua... MIRJAM. Niin, me ymmärsimme toisiamme hyvin, meillä oli paljon samanlaisia mielipiteitä -- ja minä tunsin itseni toisinaan hyvin onnelliseksi... Minä luulinkin, että se olisi ollut rakkautta... LUND. Minä uskon, että se olikin sitä -- vaikka se sitten kuoli... MIRJAM. Ei, ei... Se ei ollut! -- (Innostuen) -- Sillä kun hän tuli, oli kaikki vallan toisenlaista... Aivankuin koko maailma olisi muuttunut... Niinkuin valtavan virran tulva lakaisee kaiken tieltään -- samoin lakasi hän pois koko entisen elämäni... kaikki muuttui, kaikki vanha hävisi -- niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan... LUND tuskallisella kummastuksella. Voiko kaikki hävitä noin...? MIRJAM. Voi... Kun muistelen nyt meidän elämäämme, niin tuntuu se aivankuin kaukaiselta unelta... LUND. Sinä et enää ole sama kuin ennen. MIRJAM kuin itsekseen. Sinä olet oikeassa. Minä en ole sama kuin ennen... Enkä minä enää saattaisi elää sitä entistä elämää -- se on aivan vierasta ja mahdotonta. LUND. Niin, minä ymmärrän, että kaikki on nyt auttamattomasti lopussa. Minulta sinä olet jo mennyt... Äänettömyys. MIRJAM liikutettuna. Oi ystävä parka... Minä en voi sitä auttaa... minä en voi sitä auttaa! -- Jospa sinä edes _koettaisit_ unohtaa. LUND. Oo -- minä olen koettanut... Monet, monet yöt olen valvonut ja ajatellut vain tuota asiaa... Ja kun juuri olen päättänyt, että unohdan sinut... riistän kuvasi sydämestäni -- silloin juuri saatan pitkiksi tunneiksi unohtua ajattelemaan vain sinua... -- (Hiljaa) -- Ja kuinka voisinkaan olla sinua rakastamatta kaiken sen jälkeen, mitä välillämme on ollut... MIRJAM tuskallisesti. Sinun täytyy unohtaa! Sinä et voi ymmärtää, miten hirveästi pelkään... Senjälkeen mitä eilen kerroit Brunon isoisästä, olen ollut aivankuin mieletön... Äänettömyys. LUND hiljaa. Mutta jospa kertoisit hänelle kaikki... Silloin tuo piinaava epätietoisuus häviäisi... MIRJAM sisäisellä kauhulla. Minä olen sitä niin paljon, paljon ajatellut... Mutta kuulithan sinä itsekin eilen mitä hän sanoi... Minä en uskalla... minä en uskalla... Purskahtaa itkuun. LUND. Rakas Mirjam, rauhoituhan toki... Vaikka en voikaan ajatella hänestä hyvää tässä suhteessa, niin ei hän mahda kokonaan raakalainen olla... Ja jos hän sinua rakastaa... MIRJAM. Ei, ei, se on mahdotonta! -- Ajattele, ettei hän vielä koskaan ennen ole ketään rakastanut... että hän on kaikissa suhteissa vielä aivan kokematon -- niin, tarkoitan myöskin sitä, että... hän ei vielä tunne ketään naista... Ja hän luulee että myöskin minä... Ei, ei... se koskisi häneen niin että hän tappaisi itsensä... Tai minä en voi tietää mitä hän tekisi -- ja se on juuri kauheinta, etten voi sitä edes aavistaa -- mutta kun muistan hänen eiliset sanansa, niin olen varma, että jotain hirveätä tapahtuisi... Minun olisi pitänyt aivan alussa sanoa -- nyt se on jo myöhäistä... Se täytyy nyt salata, ja sinun täytyy luvata, ettet milloinkaan enää tule luokseni, etkä milloinkaan puhu kellekään... Äänettömyys. LUND. Sinunhan pitäisi tietää, etten milloinkaan mitään ilmaise... -- (Kuin itsekseen, synkästi) -- Onko tämä nyt sitten viimeinen kerta, kun olen luonasi...? MIRJAM. Sen _täytyy_ olla viimeinen... LUND masentuneena. Viimeinen... Minäkin tunnen, että tämä on viimeinen kerta... Sillä minä en voi olla täällä enää päivääkään. Jo huomenna matkustan ulkomaille... keksin jonkun tekosyyn siksi, kunnes minulle myönnetään virkaero, tai siirto jonnekin kauas -- jossa en saa kuulla mitään sinusta... -- (Katkerasti) -- Vaikka parasta minun olisi hävitä iäksi -- sitten sinäkin voisit olla rauhallisempi... MIRJAM liikutettuna. Oi ystäväni, älä puhu noin! Jospa tietäisit, miten paha minun on olla, kun tahtomattani olen syyllinen sinun kärsimyksiisi... Älä sentään muistele minua katkeruudella -- tiedäthän, etten tahallani tuottanut sinulle surua... LUND liikutettuna. Oi Mirjam, sinä saatat minut häpeämään! Mutta nyt olen poistuva valituksitta... Minäkin toivon, ettet katuisi, vaikka olet kerran ollut hyvä eräälle yksinäiselle ihmiselle... Hän on aina sinua muistava, ja ne hetket, jotka hän on kanssasi viettänyt, ovat hänen elämänsä ihanimmat hetket... Pitkä äänettömyys. Vielä kerran olisin kuitenkin tahtonut nähdä sinun näyttelevän Juliaa... Miten ihanasti sinä lausuit senkin kohdan: "Tule yö armas, mustasilmä yö", -- miten se olikaan... Lausuhan hiukan siitä! MIRJAM on hetken vaiti ja lausuu sitten, koruttomalla antaumuksella. "Yö armas, kaunis mustasilmä yö! Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee, Niin tähtilöiksi pieniks' hänet jaa Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa, Ett' yöhön koko mailma ihastuupi Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää." LUND. Niin, sinä _elät_ siinä! -- Ja minä näen, ketä sinä kaipaat, ajattelet siinä... MIRJAM. En voi sitä kieltää. _Häntä_ minä kaipaan, rakastan. St! Minä kuulin jotakin... LUND kuunnellen. Ei se mitään ollut... Sinä olet vain hermostunut. MIRJAM pidätetyllä kauhulla. Se _oli_ jotakin... -- (Nousee ja jää jähmettyneenä seisomaan; kuiskaa kauhistuneena.) Se on Bruno... Me olemme hukassa... LUND. Mitä... mitä...? MIRJAM. Mene... mene, lähde pois... lähde... LUND. Ei, se on myöhäistä... Minä en mene minnekään... MIRJAM (Yhä kauhistuneempana). Jumalan tähden... mene jonnekin täältä... LUND samanlaisen kauhun vallassa. Minä menen tänne... ehkä hän ei mitään huomaa... Lähtee makuuhuoneeseen. MIRJAM käsiään väännellen. Jumalani... ei sinne... ei sinne... LUND ei kuule häntä, vaan poistuu makuuhuoneeseen. Samaan aikaan kun Mirjam lausuu Julian monoloogia, kuuluu jossakin vasemmalla taas hillitty ovikellon soitto. Ingrid tulee pelästyneenä kamaristaan, avaa epäröiden oven ja Storm tulee sisään. Vaikka hän koettaa näyttää huolettomalta, näkyy kuitenkin, että hän on kiihtynyt. STORM. Ettekö aikoneet minua lainkaan laskea sisään? INGRID hämillään. On jo niin myöhä... STORM riisuen päällystakkinsa. Eihän nyt vielä myöhä ole... Minä pääsinkin tulemaan jo iltajunalla, ja kun näin tulta, niin poikkesin sisään. -- (Epäluuloisesti) -- Onko teillä vieraita...? INGRID seisoo kalpeana eikä vastaa. STORM matalalla, läpitunkevalla äänellä. Kuka siellä on? INGRID hiljaa sopertaen. Herra Lund... STORM kalpenee ja aikoo suoraa päätä syöksyä sisään, mutta pysähtyy ja kysyy käheällä äänellä. Oliko hän eilenkin täällä? INGRID. Oli STORM aivan masentuneena. Minun aavistukseni... minun aavistukseni... -- (Hiljaa ja hurjasti) -- Kertokaa minulle kaikki, kaikki... heti! Onko hän ollut täällä muinakin öinä? INGRID taistelee uskollisuutensa ja mustasukkaisuutensa välillä. Vihdoin hänen silmänsä leimahtavat, kun hän lausuu lujasti. On... hän on ollut. Äänettömyys. STORM tuijottaa häneen kuin nousevan raivonsa jäykistämänä; vihdoin kuiskaa hän hiljaa. Onko hän ollut toisinaan aamuunkin asti? INGRID on aivan kalpea ja hänet on vallannut pelko ja tuska. Hän tietää sanoneensa jo liian paljon ja tuntee hämärästi, että siitä seuraa jotain kauheata -- ja hän katsoo ympärilleen niinkuin aikoisi paeta. Mutta Stormin rautainen tahto pakottaa hänet pysymään paikallaan kuin naulattuna. STORM tarttuu hänen olkapäähänsä ja sähähtää. Onko? INGRID kuiskaa kuin hypnotisoituna. On... STORM tarttuu molemmin käsin päähänsä kuin olisi saanut ankaran iskun, ja hänen kurkustaan tunkeutuu omituinen, koriseva ääni. INGRID. Oi älkää nyt ottako sitä noin raskaasti. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa... mutta, mutta minä, minä... STORM muuttuu äkkiä hirvittävän näköiseksi ja aikoo syöksyä sisään kuin ärsytetty peto. INGRID tarttuu epätoivoisesti hänen käteensä ja puhuu pelästyneellä, rukoilevalla äänellä. Älkää menkö... älkää menkö... Mitä te aijotte...? STORM hiljaa, raivolla. Hellittäkää! INGRID epätoivoisesti. Minä en hellitä... Rakas herra Storm... Te olette niin kauhean näköinen... Te teette jotakin... Minä rukoilen teitä; älkää menkö sinne... Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, mutta minä en voinut... -- (Syöksyy polvilleen ja puhuu kiihkeästi kuiskien) -- Oi älkää välittäkö heistä... menkää heti pois täältä... Unohtakaa hänet kokonaan, koska hänkin teidät unohtaa... Antakaa minun puhua... Minä rukoilen teitä... Minä... STORM irrottaa hänen kätensä, työntää hänet luotaan, sanoen koleasti ja uhkaavasti. Älkää nyt enää asettuko minun tielleni... MIRJAM on ollut koko ajan kuolettavassa tuskassa. Kerran hän nousee, aivankuin lähteäkseen eteiseen. Stormin raivokkaan äänen kuullessaan hän lysähtää aivankuin hervottomana istumaan. INGRID huutaen epätoivoisesti. Herra Storm... rakas herra Storm! Älkää tehkö mitään...! Se ei ole totta mitä sanoin... Odottakaa... Minä selitän... (Vaipuu maahan kuin menehtyneenä; hetken kuluttua sanoo kuiskaten.) Mitä, mitä minä olen tehnyt...? Toisella puolella nousee Mirjam taas konemaisesti seisomaan. Hän on kalpea kuin palttina ja hengittää raskaasti kuin kuoleva. Silloin kuuluu miten avainta kierretään lukossa, ovi aukenee ja oviverhon takaa astuu sisään Storm. Hänen kasvonsa ovat nyt kuolonkalpeat, hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet; hän on puraissut huulensa rikki ja valkealla rintamuksellakin näkyy joitakin veritäpliä. -- Hän seisoo kauan äänettömänä ja tuijottaa kauhealla katseellaan Mirjamia, joka on aivankuin halpaantunut. STORM vieraalla, käheällä äänellä. Missä on rakastajasi? MIRJAM läähättää raskaasti, hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaakaan ei kuulu. STORM hiukan ääntään korottaen. Missä on herra Lund, -- sinun rakastajasi. MIRJAM tolkuttomana. Minä en tiedä... STORM. Nyt sinun _täytyy_ tietää! Olethan jo riisuutunutkin... MIRJAM rukoillen. Bruno... Bruno... STORM keskeyttäen armottomasti. Missä on rakastajasi? -- No, saammehan nähdä... Lukitsee oven ja pistää avaimen taskuunsa. Kun hän taas kääntyy, seisoo Lund makuuhuoneen ovella. Hän on myöskin aivan kalpea ja lausuu äänellä, jota hän turhaan koettaa saada rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Tässä olen... STORMIN silmät välähtävät julmasta tyytyväisyydestä. Hänen huulensa vääntyvät aivankuin hymyyn -- niin että pienten tummien viiksien alta välkähtävät valkeat hampaat kuin pedon hampaat... Kiduttavan äänettömyyden jälkeen sanoo hän hirveällä tyyneydellä. Vai siellä te olitte? Hyvä! Äänettömyys. STORM Mirjamille, viitaten Lundiin. Eikö tämä ole rakastajasi? -- Vai kiellätkö? MIRJAM on aivankuin menehtymäisillään; sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. STORM karmivalla, raivokkaalla ivalla. No, oletteko menettäneet puhekykynne? Jutelkaamme, jutelkaamme... LUND käheästi. Mikä on tarkoitus...? STORM. Jutelkaamme, jutelkaamme... Sanokaa, eikö tämä ole teidän porttonne? LUND raivostuen. Ei jumalauta! Te ette loukkaa häntä! Te ette ole arvokas päästämään hänen kenkänsä nauhoja! -- Teillä ei ole mitään oikeutta häneen... Oo! Te olette hiipinyt tänne kuin varas... Hyvä! Me emme lähde tästä huoneesta molemmat elävinä... Sieppaa puukon tupestaan ja aikoo syöksyä Stormin kimppuun. Storm on kuitenkin ottanut taskustaan pistoolin ja tähtää kylmästi päähän Lundia, joka jää tyrmistyneenä paikoilleen. MIRJAM kirkaisten. Bruno... Bruno -- (Lundille) -- Älä liikahda! Hän ampuu... STORM. Sepä hyvä, että ajatukseni tunnetaan. Olkaa siis rauhallinen, herra Lund... ja jutelkaamme -- sillä pian on se myöhäistä... LUND kasvavalla kauhulla. Mitä tarkoitatte...? STORM. Ah... minä taisin tulla sopimattomaan aikaan... Ja vielä eilen sinä sanoit... -- (Viitaten makuuhuoneeseen, sanoo Mirjamille, korostaen jokaisen sanan hirveällä ivalla ja yhä nousevalla raivolla) -- Tietysti _tuolla_ on nyt epäkunnossa -- niinkuin eilenkin... Nauraa kaameasti. STORM. Niin... eilen... Muistatko vielä eilistä päivää? Muistatko? MIRJAM kuolettavassa tuskassa. Bruno... kuule minua... Anna minun selittää... STORM keskeyttää julmasti karjaisten. Vaiti! Mitään selityksiä ei enää tarvita! Minä tiedän että hän on sinun... Ooh! MIRJAM epätoivoisesti rukoillen. Kuule minua... kuuntele minua! Sinä et ymmärrä... sinä et tiedä syytä! Anna minun selittää... -- (Vaipuu polvilleen, ojentaen kätensä Stormia kohden) -- Kuule minua! Minä rakastan sinua... Minä rakastan sinua... Minä rakastan... STORM keskeyttää mielettömässä raivossa, hammasta purren. Rakasta sitten... Ampuu. MIRJAM vaipuen lattialle, koristen. Bruno... Minä kuolen... STORM Lundille. Ja nyt on _sinun_ vuorosi! LUND on mielettömän kauhun vallassa. Ennenkuin Storm ehtii ampua, pakenee hän nopeasti makuuhuoneeseen lukiten oven. STORM on nyt aivankuin valloilleen päässyt hirmumyrsky... Kun hän tuntee, että makuuhuoneen ovi on lukossa, peräytyy hän muutaman askeleen -- ja valtavalla potkulla lentää ovi räiskähtäen auki ja hän syöksyy makuuhuoneeseen. Ovi sulkeutuu ja sieltä alkaa epäselvästi kuulua juoksevia askeleita, huonekalujen kaatumista... Ja Lundin käheä, mieletön huuto: Auttakaa! Auttakaa! INGRID on lamauttavassa tuskassa kuunnellut koko ajan. Kun laukaus kuuluu, värähtää hän aivankuin hänet olisi ammuttu. Vasta Lundin avunhuudon kuultuaan pääsee hän jähmettyneestä tilastaan ja huutaa. Apua! Apua! Apua! Ja taas hän alkaa tuskasta ja kauhusta väristen kuunnella. Yhä jatkuu taistelu pimeässä makuuhuoneessa. Sieltä ei kuulu yhtään sanaa -- kuuluu vain miten suuri peililasi lentää sirpaleiksi... ja epämääräistä painiskelun töminää... Sitten tukehtunut, tuntematon huuto, jonka vain vaivoin eroittaa avunhuudoksi... Sitten jotakin hervotonta potkimisia, korinaa -- ja vihdoin pitkä, tuskallinen hiljaisuus. Lopulta kuuluu sieltä raskaita askeleita. Särkynyt ovi avautuu, ja sisään astuu -- Storm. Hän pysähtyy aivankuin valoa säikähtäen ja katsoo käsiinsä kuin mieletön. Hän lähenee Mirjamin ruumista, mutta peräytyy kauhuissaan, kun huomaa sen kuolleeksi... Hänen raivonsa talttuu, ja masentuneena lysähtää hän tuolille, jääden tuijottamaan Mirjamin ruumista -- ja välillä katsoo hän käsiinsä, niinkuin olisi menettänyt järkensä. Niin istuu hän kauan. Kerran purskahtaa hän kaameaan nauruun -- mutta se muistuttaakin enemmän pidätettyä itkua... Sitten peittää hän käsillään kasvonsa, ja pitkän ajan kuluttua kuuluu hänen kurkustaan käheä ähkynä... Äänettömyys. Silloin alkaa ulkoa kuulua askeleita. Sitten kellon soitto ja voimakasta koputusta. Ingrid menee konemaisesti avaamaan, ja eteiseen tulee poliisikomisarjus kahden konstaapelin seurassa. KOMISARJUS. Täältä on kuulunut avunhuutoja ja laukauksia... Mitä täällä on tapahtunut? INGRID sopertaen varisten. Tuolla he ovat... KOMISARJUS. Ketkä he? Keitä siellä on? INGRID tolkuttomana. Niin... siellä... Komisarjus kääntyy hänestä hermostuneena ja menee seurusteluhuoneeseen ovelle -- se on lukossa. Koputtaa varovasti. Kun ei kuulu vastausta, koputtaa hän lujempaan. KOMISARJUS hiukan käheällä, levottomalla äänellä. Avatkaa! Avatkaa! STORM nostaa kerran katseensa ja tuijottaa omituisesti oveen; mutta aivankuin ymmärtämättä mistä on kysymys, painaa hän uudelleen päänsä käsien varaan. KOMISARJUS koputtaa, ja huutaa entistä kovemmin ja hermostuneemmin. Avatkaa lain nimessä! Ei vastausta. KOMISARJUS poliiseille. Ovi on murrettava. Hänen käskynsä täytetään ja komisarjus ja poliisit astuvat varovasti seurusteluhuoneeseen. Storm on niinkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään. KOMISARJUS levottomana. Pitäkää kiinni hänestä! Toinen poliiseista tarttuu häneen, mutta hän ei nytkään liikahda eikä nosta päätään. Samaan aikaan kun komisarjus tarkastaa Mirjamin ruumista menee toinen poliisi sähkölyhdyn kanssa makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua ilmestyy hän ovelle kalpeana ja lausuu kauhusta väräjävällä äänellä. Täällä on eräs herra kuristettuna... Hänen kaulassaan on suuret punaiset juovat... Äänettömyys. KOMISARJUS. Tekö nämä murhat olette tehnyt...? Ei vastausta. KOMISARJUS. Lähtekäämme täältä! Poliisit tarttuvat Stormiin ja miltei nostavat hänet ylös. Hän antaa kaiken tapahtua vastustelematta. Vasta kun tullaan eteiseen, näyttää hän aivankuin heräävän. Hän nostaa päänsä -- ja yht'äkkiä hän raivoisalla voimalla lennättää poliisit luotaan. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, juoksee hän takaisin seurusteluhuoneeseen. KOMISARJUS säikähtyneenä. Meidän täytyy olla varuillamme... Hän meni varmasti hakemaan asetta! (Lähenevät varovasti ovea.) STORM on heti syöksynyt Mirjamin ruumiin ylitse vaikeroiden sanomattomassa tuskassa. Mirjam... Mirjam... Mirjam. Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS Vankikoppi. Tummat, rapatut seinät. Vasemmalla katonrajassa pieni ikkuna paksuine ristikkoineen. Perällä paksu, raudoitettu ovi, jossa on pyöreä tirkistysreikä. -- Kalustona vuode, pöytä ja tuoli. Kuumeentapaisin askelin kävelee Storm kopissa nurkasta nurkkaan. Hänen kasvonsa ovat kuolonkalpeat, silmät suuret ja tuijottavat; näkyy, ettei hän lainkaan ole nukkunut. -- Hänellä on vielä sama puku kuin vangittaessakin... veripilkutkin näkyvät vielä rypistyneellä paidanrintamuksella. Vieläkin on hän hirvittävän kaunis, mutta hän ei ole enää sama nuori mies kuin ennen. Hän kävelee, kävelee nurkasta nurkkaan aivankuin peto häkissään. Toisinaan hän seisahtuu hetkeksi ja hänen kelmeät huulensa liikkuvat hiljaa -- niinkuin hän ei uskaltaisi puhua ääneen. Silloin alkaa kuulua laahustavaa, kahleihin kytkettyjen jalkojen astuntaa. Tyhjässä käytävässä kuuluu tuo lähenevä kolina omituisen räikeältä ja pelottavalta. Kun se menee Stormin kopin ohitse, tarttuu hän kaksin käsin päähänsä ja katseensa harhailee ympäri koppia kuin mielettömän. Kun kolina on häipynyt, alkaa hän uudestaan kävellä. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuuluu jostakin kauempaa epäselvästi joitakin karkeita kirouksia ja senjälkeen jonkun hullun ontto, pitkäveteinen nauru -- niinkuin tuntemattoman villieläimen ulvonta... STORM kokonaan suunniltaan, huutaa. Haa! Kuka taas nauraa?! Kuka, kuka? Älkää naurako! Kävelee entistä kiivaammin, tukkien korviansa käsillään. Silloin ilmestyy tirkistysreikään liikkumaton, verestävä silmä, tuijottaen suoraan Stormia. STORM muuttuen aivankuin mielettömäksi. Silmä, silmä... silmä! Pois, pois! Pois tuo kauhea silmä! Avain kirskahtaa ilkeästi lukossa, ovi aukenee, ja kynnykselle ilmestyy tavattoman suurikokoinen, raa'annäköinen vartija, kädessä avainkimppu. VARTIJA kolealla, tunteettomalla äänellä. Mikä on hätänä? Mitä te huudatte? STORM. Älkää tuijottako minuun tuosta reijästä! Teidän silmänne on kuin kuolleen ihmisen silmä... Minä en voi kestää sitä! En, en, en! VARTIJA hiljaa, uhkaavasti. Älkää huutako! Jos te ette lakkaa huutamasta -- niin kyllä meillä löytyy keinoja, joilla suu tukitaan... Vaikka olettekin ollut herrasmies, niin luuletteko sentään saavanne pitää tuollaista elämää...? Mitä tulee siihen, että katselen toimianne, niin on se kokonaan minun asiani -- eikä kuulu teille! STORM katsahtaa jakkaraan ja sanoo käheästi. Menkää... menkää paikalla täältä! Muuten tapahtuu onnettomuus... VARTIJA peräytyen kiireesti ovelle. Vai alatteko tuota nuottia! No, no, kyllä te siitä lakkaatte... sen minä vakuutan...! Odottakaapas hetkinen... Odottakaa! Poistuu. Storm jää seisomaan paikoilleen. Jonkun ajan kuluttua kuuluu taas askeleita ja ovi aukenee; vartija astuu sisään, sulkien oven ja vetää takkinsa alta suuren pampun. VARTIJA uhkaavasti ja raivokkaasti. Te olette kolme päivää minua haukkunut ja huutanut... mutta nyt se on lopussa! Täällä ei kukaan saa huutaa... Lähenee Stormia. STORM sieppaa nopeasti käteensä raskaan jakkaran ja sanoo hillitysti ja koleasti. Älkää tulko lähemmäksi... VARTIJA seisoo pitkän aikaa neuvottomana ja raivokkaana. Uskallatko sinä ruveta... minua vastustamaan...? STORM ei vastaa mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät sellaisella tavalla, että se saa vartijan yhä epäröimään. Käytävältä alkaa kuulua askeleita. Vartija piilottaa pampun poveensa ja aukaisee oven. Sisään astuu vankilanlääkäri. VARTIJA levottomasti ja mielistelevästi. Jaha, jaha... Tohtorikin tulee... LÄÄKÄRI Stormille. No, miten nyt on laitanne, ystäväni? Oletteko jo rauhoittunut? Oletteko nukkunut? STORM hiukan tyyntyneenä. En. LÄÄKÄRI. Oletteko jo syönyt? VARTIJA palvelushaluisena. Mitään muuta hän ei ole maistanut kuin vettä... LÄÄKÄRI. Mutta miksi te ette syö? STORM hermostuen. Olenhan sen teille jo useasti sanonut! Minun ei ole nälkä... Minun ei ole nälkä! LÄÄKÄRI. Rauhoittukaa ystäväni... Ja sanokaa minulle oletteko ajatellut sitä, että jos te tuota yhä pitkitätte, kuolette te nälkään...? STORM. Minulle on kaikki samantekevää... LÄÄKÄRI hermostuneena. Tjaa! Sitten en todellakaan ymmärrä... en todellakaan voi tehdä mitään hyväksenne... STORM. Yhtä asiata tahtoisin teiltä kysyä... Nimittäin sitä, että saavatko vartijat täällä piestä vankeja? LÄÄKÄRI hämmentyen. Ei suinkaan... Ei ilman johtokunnan lupaa... tarkoitan ilman johtokunnan päätöstä... Muuten, jos teillä on jotakin valittamista, niin se on tehtävä johtokunnalle. VARTIJA. Niin... se on niinkuin tohtori sanoo... (Lääkäri lähtee.) Samassa tulee sisään vahtimestari, seurassaan Ingrid. Tämä on puettu mustaan, siroon pukuun ja näyttää kalpealta ja itkeneeltä. VAHTIMESTARI katsoen kelloonsa. Ei enempää kuin kymmenen minuuttia. Poistuu. INGRID värisevällä äänellä. Täälläkö te nyt olette...? STORM. Miksi te olette tullut...? Ja miksi tuo jätti meidät kahdenkesken? INGRID. Minä olen sitä pyytänyt... rukoilemalla rukoillut tirehtööriltä... Minä kerroin hänelle kaikki mitä aijoin teillekin sanoa... Ja viimein hän suostui... STORM. Ja mitä te tahdotte? INGRID syvästi katuen. Voitteko... voitteko antaa minulle anteeksi...? STORM. Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa... INGRID. Oi, te ette tiedä... STORM. Mitä sitten? INGRID. Sitä, että neiti oli syytön... ja minä olen kaiken saanut aikaan... -- (Tuskallisesti vaikeroiden) -- Mihinkä, mihinkä minä menen...? Hän oli syytön... STORM havahtuen. Syytön... Mitä sillä tarkoitatte? INGRID. Sitä juuri, että hän oli syytön... Teitä yksin hän rakasti... Herra Lundin kanssa he olivat olleet ennen -- mutta ei sitten enää kun hän teidät tunsi... Silloin illalla kutsui neiti herra Lundin sanoakseen, ettei hän enää koskaan saa tulla... Minä tiedän sen... STORM. Onko tuo totta? INGRID. On -- minä vannon sen! STORM. Mutta miksi sitten toisin sanoitte? INGRID. Niin -- minä luulin hänen teitä pettävän... luulin, ettei hän teitä enää rakastanut... Vasta kirjeestä näin... STORM. Mistä kirjeestä? INGRID. Neidin kirjeestä... Hän kirjoitti samana iltana teille kirjeen... ja kun tuo onnettomuus tapahtui -- niin minä... minä luin sen. -- (Hiljaa) -- Tässä se on... STORM tuijottaen kauhistuneena kirjeeseen. Hänen kirjeensä... Hirveä tuska kuvastuu hänen kasvoissaan ja hän nojautuu seinään kuin olisi kaatumaisillaan. Lopulta hän lysähtää rahille istumaan. INGRID vaipuu äkkiä polvilleen Stormin viereen ja painaa nyyhkyttäen kasvonsa hänen kalpeata kättänsä vastaan. Pitkä äänettömyys. INGRID yhä painaen Stormin kättä kasvojaan vastaan; hiljaa kuiskaten. Minä rakastan teitä... STORM aivankuin kauhistuen. Te... INGRID masentuneesti ja nöyrästi. Se on kyllä väärin, että rohkenen sen sanoa -- kun olen niin paljon teitä vastaan rikkonut... Mutta minä koetan sovittaa sen... Minä olen kuolemaan asti teidän orjanne... Jos te tahdotte, jos te käskette, olen minä valmis heti kuolemaan... Mutta antakaa anteeksi... minä olen niin onneton... STORM nousee kiivaasti seisoalleen ja tuijottaa häneen. INGRID väännellen käsiään kuolettavassa tuskassa. Älkää katsoko minuun noin... Sanokaa, sanokaa jotain... Enhän minä tahallani ole teille pahaa tehnyt... Minä olen niin paljon teitä rakastanut... VAHTIMESTARI aukaisten oven; kylmästi. Olkaa hyvä ja tulkaa! INGRID alkaa lähteä. Lähellä ovea hän kääntyy. Hänen huulensa liikkuvat hiljaa ja hän ojentaa kuin rukoillen kätensä. Mutta Storm ei edes nosta katsettaan -- niinkuin ei huomaisikaan häntä. VAHTIMESTARI. No, joutukaapas nyt siitä... INGRID seisoo kuin kuolemaantuomittu. Sanomaton hätä ja tuska kuvastuu hänen kalpeilla kasvoillaan. Vihdoin hän lyyhistyy lattialle kuin riepu, ja hänen äänensä vapisee kauhusta ja epätoivosta kun hän rukoilee. Bruno... Bruno... armahda, armahda... Minä kuolen... STORM kääntää häneen väsyneen katseensa, niinkuin ei käsittäisi mitään. VAHTIMESTARI nostaa Ingridin ylös ja alkaa taluttaa ovelle. Pois... pois täältä... Mitä tämä on...? INGRID vaikeroiden. Nyt on kaikki lopussa... lopussa... Ovi sulkeutuu. STORM tuijottaa kirjeeseen aivankuin epäilisi sitä avata. Lopulta hän konemaisesti repii rikki kuoren ja lukee hiljaa seuraavaa: Rakkaani! Minun täytyy kirjoittaa sinulle, että saat sen heti kun tulet matkalta. Olen kovin pahoillani, että niin kovasti pidin kiinni siitä vihkimisestä... ja pahoitin mielesi. Se saa nyt olla aivankuin sinä tahdot. Luovun teatteristakin kokonaan jos tahdot. Minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin! Minä rakastan sinua... Minä olen niin levoton, levoton. Ja se mitä nyt sanon, saattaa tuntua omituiselta, epäilyttävältä... Mutta katsos Bruno, elämä on niin kummallinen, surullinen ja kauhea... Ja vaikka mailma sanoisi mitä, niin minä pyydän: älä minua koskaan tuomitse, ennenkuin olet kuullut minua. Ja usko, etten koskaan ole ketään muuta rakastanut kuin sinua -- enkä tule milloinkaan rakastamaan. Sinua seuraan vaikka kuolemaan -- vaikka kadotukseen. Rakas! Tule pian luokseni, että saan suudella, syleillä sinua... Sitten olemme niin onnellisia... onnellisia... Sinun Mirjamisi. Mitä etemmäksi hän lukee, sitä suuremmaksi käy hänen tuskansa. Hänen äänensä tulee yhä käheämmäksi ja hänen on vaikea lukea loppuun. Ja vuorenraskaana vyöryy hänen päällensä hänen suuren onnettomuutensa tietoisuus. Askeleita. VARTIJA aukaisten oven. Teidän asianajajanne on täällä. Lindevall tulee sisään. Vartija poistuu. STORM tarttuu kiihkeästi Lindevallin käteen, kuiskaten. Toitko sinä...? LINDEVALL katsoen häneen tutkivasti ja surullisesti. Miten voit nyt, ystäväni? STORM. Minähän kysyin oletko tuonut minulle vapahduksen tästä helvetistä -- ja sinä kysyt miten voin... LINDEVALL. Ystäväni, koeta kuunnella minua hetkinen tyynesti... minä selitän... STORM keskeyttää hermostuneena. Minä kuuntelen sinua vaikka tunnin... kuin vain ensin sanot, toitko minulle myrkkyä? LINDEVALL luoden katseensa alas. En -- minä en tuonut... STORM masentuneena. Niinkö... niinkö...? LINDEVALL. Ja minä selitän sinulle miksi en tuonut... Katsos nyt... minä pyydän, että kuuntelet minua... Niin, minä olen paljon ajatellut sitä asiaa -- koko viime yönä en ole silmiäni ummistanut. Ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei sinulla ole syytä ryhtyä sellaiseen äärimäiseen, epätoivoiseen tekoon. STORM. Sinäkö sen tiedät...? LINDEVALL. Sinähän lupasit kuunnella minua, ystäväni... Siis ensiksi on varmaa, että oikeus ottaa huomioon kaikki lieventävät asianhaarat ja rangaistus tulee olemaan mahdollisimman lievä -- ehkä 4-5 vuotta. Ajattele myöskin sitä tulevaisuutta mikä sinulla saattaa olla: sinullahan on loistavat lahjat -- sinä voit lueskella jo sinä aikana kun olet täällä... Sen jälkeen voit mennä esimerkiksi ulkomaille ja saavuttaa vaikka minkälaisen tulevaisuuden... Ja vielä... Niin, minä kyllä näen kasvoiltasi, että pidät minua kylmänä ja tunteettomana näitten sanojeni tähden... -- (Liikutettuna) -- Mutta usko minua -- usko mitä jo eilen sanoin: minä kyllä ymmärrän tuskasi, ymmärrän, että sinusta näyttää siltä kuin olisi kaikki auttamattomasti kadotettu... Mutta sinä olet nuori... sinä voit vielä unohtaa kaikki, ja olla ehkä onnellinenkin... STORM tuskallisesti. Oi ystäväni... Sinä unohdat yhden tärkeän seikan... sen, että minä rakastin häntä. Minä rakastin häntä enemmän kuin omaa elämääni! Ja kun hän on kuollut, on minulta kaikki loppunut... Äänettömyys. LINDEVALL arasti. Mutta ystäväni, selitä minulle -- ei sentähden, että tahtoisin sinua tuomita -- vaan että ymmärtäisin sinut täydellisesti... Niin... koeta selittää, miten sinä saatoit hänet surmata, kun... kun sinä rakastit häntä... STORM. Siinä minun onnettomuuteni juuri on, että voin tehdä tuollaisia kauheita... Se on minun luonteessani... ja sen olen useasti sinulle selittänyt. Äänettömyys. LINDEVALL hiljaa. Mutta sinähän rakastit... STORM kiihtyen. Se onkin kauheata, ettei silloin voi tehdä mitään eroa... ei muista mitään päätöksiään... Mitä muuten tulee tuohon kauheaan tapaukseen, niin muistan hämärästi, että koko olemukseni täytti vain se tunne, että minun täytyi heidät surmata. Jospa Mirjam olisi ollut aivan hiljaa, hiljaa, niin ehkä en olisi häntä ampunut... Mutta kun hän alkoi liikkua, pyytää, rukoilla... -- (Tarttuen kaksin käsin päähänsä, muuttuen kauhean näköiseksi) -- Ooh! Voi minua... voi minua...! Minä olen kirottu... kirottu... -- (Vartijan silmä ilmestyy tirkistysreikään. Storm hyökkää ovea kohti) -- Pois, pois! LINDEVALL pelästyneenä. Rauhoitu ystäväni... rauhoitu! -- (Viittaa vartijalle) -- Ei se mitään... ei mitään... STORM istahtaa rahille pää käsien varassa ja huohottaa raskaasti. Äänettömyys. LINDEVALL rauhoittaen. Älä ajattele sitä nyt enää... Sinä tulet hulluksi tuollalailla... STORM. Mutta mitään muutakaan en voi ajatella... Ja miksi en kuunnellut häntä... Sillä hän oli viaton... LINDEVALL. Viaton...? STORM antaen hänelle kirjeen. Lue. LINDEVALL lukee mielenliikutuksen vallassa. Miten sait tämän? STORM. Hänen kamarineitsyensä kävi täällä... Ja häneltä sain tietää totuuden... Ja se ilmenee tuossa kirjeessäkin... LINDEVALL epäröiden, hieman katkerasti. Mutta onhan hän kuitenkin ollut... Lundin kanssa ennen... STORM väsyneesti. Sitä minä en enää ajattele -- minä ymmärrän sen nyt... -- (Kuin uudestaan havahtuen; hurjan epätoivon vallassa.) -- Voi, mitä minä onneton tein...? Ooh! LINDEVALL. Älä ajattele sitä... älä ajattele sitä... Koeta nyt olla ajattelematta! STORM tuskallisesti. Miten voin olla sitä ajattelematta... miten voin? Ei. Ajattele: hän oli viaton -- ja minä tapoin hänet. Minä rakastin häntä -- ja tapoin hänet... Ajattele, että hän pyysi, rukoili minua odottamaan, tahtoi selittää -- mutta minä surmasin hänet... Hän oli polvillaan lattialla... hennot kädet ojennettuina minua kohden -- ja siinä, siinä hänet ammuin... Vaipuu polvilleen maahan ja painaa kasvonsa rahia vastaan nyyhkyttäen rajusti. Mirjam... Mirjam... Äänettömyys. LINDEVALL on kokonaan liikutuksen vallassa ja tuntee itsensä voimattomaksi lohduttamaan. STORM nousee rahille istumaan; kolkolla, toivottomalla äänellä. Minä en usko, että löytyy mitään elämää kuoleman jälkeen. Mutta vaikka siellä olisi minkälainen helvetti, niin siellä ei voi olla suurempia tuskia kuin minulla täällä... Sentähden aion kuolla... LINDEVALL. Älä puhu noin, ystäväni... STORM synkästi. Minä olen kyllä aina pitänyt sinua ystävänäni... ja luulin, että olisit minua auttanut... Mutta minä näen, että kaikki ovat minut hyljänneet... LINDEVALL tuskallisesti. Sinä tuomitset minua väärin... STORM. Saattaa olla... Mutta nyt ilmoitan sinulle, että kaikissa tapauksissa kuolen... kuolen nälkään... En ole nyt kolmeen päivään mitään maistanut -- ja kun edelleen olen syömättä, niin kuolema tulee varmasti. -- (Hymyillen katkerasti) -- Vaikkakin hieman myöhempään... LINDEVALL tukehtuneella äänellä. Aiotko sinä todellakin kuolla... Ehdottomasti kuolla? STORM synkällä päättäväisyydellä. Aion. Siitä ei minua voi kukaan estää! Minä olen näinä kolmena päivänä ajatellut sitä niin paljon... yleisemmältäkin kannalta... ja olen huomannut, että minulta on kaikki loppunut. Sinähän yksin tiedät, miten olen koettanut taistella luonnettani vastaan -- ja nyt näet, miten turhaa se on ollut... LINDEVALL. Kaikki voi parantua ja sinä itse voit muuttua... STORM. Jos minä en nyt voinut hillitä itseäni, niin miten voisin vastaisuudessakaan sitä sen paremmin? Ja sano nyt suoraan, kannattaako minunlaiseni elää? Onko minulla siihen oikeuttakaan...? Minähän olen surmannut kaksi viatonta ihmistä... Minä olen pahempi kuin tavallinen rosvo... LINDEVALL. Sinä syytät itseäsi ansaitsematta... STORM toivottomasti. Ja vaikka olisi miten tahansa, niin minä en voi elää kun hän on kuollut... Kaikinpuolin on siis parasta, että häviän. LINDEVALL. Mutta jos ystävän sanalla on jotakin merkitystä, niin sinä et tee sitä... STORM järkähtämättömästi. Siitä ei enää kannata puhua: minä olen sen jo päättänyt. LINDEVALL katsoo häntä tuskallisesti tutkien. Minä näen, että sinä aiot sen tehdä... Enkä tahdo, että sinä kuolet nälkään -- (Hiljaa) -- Minä toin sinulle... STORM hypähtäen seisoalleen. Onko se totta? Mitä se on? Onko se sitä kuin pyysin? LINDEVALL ojentaen hänelle pienen pullon. On. Sitä se on. STORM pudistaen hänen kättään kauan liikutuksen vallassa. Ystäväni... ystäväni... ystäväni... Minä kiitän sinua... Anna minulle anteeksi... LINDEVALL. Ystävä parka, ei sinun tarvitse mitään anteeksi pyytää... Minäkään en voinut toisin käyttäytyä -- minun täytyi koettaa saada sinut luopumaan päätöksestäsi... Minun on ollut niin kauheata ajatella, että sinä, voimakas, nuori, lahjakas -- että sinusta huomenna olisi jälellä vain kylmä ruumis... Ei, se on liian hirveätä... STORM. Etkö sinä sitten ymmärräkään minua? LINDEVALL. Ymmärrän kyllä... Minä aavistin jo ennenkin, ettet luopuisi päätöksestäsi -- nyt olen varma siitä. Ymmärrän senkin, ettet _voi_ toisin tehdä... STORM. Miten hyvältä tuntuukaan, että sinä edes ymmärrät. LINDEVALL. Niin veli... ja minusta tuntuu nyt kuin sinun voimakas, kokonainen luonteesi ei olisi koskaan voinut sopeutua tähän puoliluonteiden, sovinnaisuuden, valheen ja ulkokultaisuuden ilmapiiriin... Sinä otat elämän liian suoraan, liian ankarasti ja tinkimättömästi... Vielä minä pyytäisin, ettet syyttäisi itseäsi niinkuin äsken... Sinä et voinut mitään sille onnettomuudelle... Ja tuo hillitsemätön piirre sinun luonteessasi ei voi olla muuta kuin edellisten sukupolvien perintöä... STORM hätkähtäen. Perintöä? LINDEVALL. Niin, meillä kaikilla on -- toisilla enemmän, toisilla vähemmän -- jotakin sieltä kaukaa muinaisuudesta... Jokin intohimo, joku piirre luonteessamme, joka kerran saattaa nousta meitä itseämme voimakkaammaksi ja syöstä meidät turmioon. Mitä me silloin voimme...? Äänettömyys. STORM hiljaa ja synkästi. Niin... se oli kai minun perintöni... se minun perintöni olikin... Se on ollut tielläni kuin musta kiviseinä -- ja siihen nyt olen murskaantunut... Äänettömyys. LINDEVALL kuin itsekseen, syvällä surulla. Niin sinulle sitten kävi... STORM. Niin kävi -- eikä sitä enää voi auttaa... LINDEVALL. Tämä on siis viimeinen kerta kun näemme... -- (Hetken kuluttua puhuu hän suuren liikutuksen valtaamana) -- Muistatko vielä miten ensikerran tapasimme toisemme...? Silloin sinä pelastit minut varmasta kuolemasta... Minä muistan vielä niin selvästi, miten voimani loppuivat, aallot alkoivat lyödä ylitseni ja minä olin juuri vaipumaisillani syvyyteen... Silloin tunsin, että joku tarttui minuun ja voimakkain vedoin alkoi uida rantaa kohden. -- (Särkyneellä, tukehtuneella äänellä) -- Niin... sinä pelastit minut hukkumasta -- ja nyt minä en voi sinua pelastaa... Painaa kasvonsa Stormin olkapäätä vastaan ja hänen hartiansa nytkähtelevät niinkuin hän nyyhkyttäisi. STORM omituisen reippaasti, pudistaen hänen kättään. Ystäväni, veljeni! Älä ajattele sitä niin synkältä kannalta -- jokaisenhan täytyy kuolla! Minähän olen vain yksi ihminen... Ja mikä on yksi ihminen: _hiekkajyvä_. Äänettömyys. LINDEVALL pakottaen itsensä tyyneksi. Niinhän se kai on... Mutta sinä Bruno... olet loppuun asti _mies_. Pitkä äänettömyys. STORM. Sano minulle koska hänet haudataan? LINDEVALL aivankuin kauhistuen. Haudataan... STORM. Niin... Koska hänet haudataan? LINDEVALL hiljaa. Tänään... STORM kuin unessa. Tänään... tänään... -- (Värähtäen) -- Viedäänkö hänet uudelle hautausmaalle... tästä ohi..? LINDEVALL. Viedään... STORM. Vielä sekin... Ja ehkä jo pian? LINDEVALL. Kolmelta. STORM. Ystäväni... vie puolestani hänen haudalleen punaisia ruusuja... Tahi... niin, tee se... LINDEVALL nyökäyttää vain hiljaa päätään. STORM ottaen pöydän takaa erään paperin. Tässä on testamenttini. Äänettömyys. Tervehdä sisartani... Sano, ettei hän itkisi paljon minun tähteni... Äänettömyys. Me emme enää tämän jälkeen näe toisiamme... -- (Syleilevät toisiaan raskaan liikutuksen valtaamana.) STORM pitkän äänettömyyden jälkeen; koleasti. Hyvästi, Arvid... LINDEVALL aikoo sanoa jotain, mutta mitään ääntä ei hänen kurkustaan tule. Vihdoin hän onnistuu käheästi kuiskaamaan yhden ainoan sanan. Bruno... Astuu raskaasti ovelle. Siinä hän vielä kerran kääntyy ja katsahtaa ystäväänsä -- viimeisen kerran. Sitten hän poistuu sulkien oven -- ja Storm on yksin. Äänettömyys. Vain silloin tällöin kuuluu joku epämääräinen ääni, raskaita, väsyneitä askeleita ja jossakin kalahtavat kahleet... Mutta Storm istuu yhä rahillaan tuijottaen aavemaisin katsein eteensä. Vihdoin kuiskaa hän hiljaa: Yksin... Silloin alkaa hyvin kaukaa kuulua hautauskellojen soittoa. Ja vaikka se kuuluu hillittynä ja kaukaisena, hypähtää Storm ylös -- aivankuin kuolemaantuomittu, jota tullaan noutamaan mestauslavalle. Ja niin seisoo hän kauan, kuunnellen noita surullisia, kumajavia ääniä... Hänen hautauskellonsa... -- (Kuuntelee) -- Ei, ei! Minä en tahdo kuunnella... Tukkii käsillään korvansa ja alkaa vielä kerran kävellä kiivaasti edestakaisin kopissaan. Ja mitä kauemmin hän kävelee, sitä heikommilta näyttävät hänen askeleensa. Kerran hän horjahtaa kuin olisi kaatumaisillaan. Äkkiä hän pysähtyy kuin naulattuna. Hänen herkistyneeseen korvaansa on saapunut kaukainen, epämääräinen ääni -- aivankuin ihmissielun valitus jostakin kauheasta, tuntemattomasta syvyydestä... Vähitellen alkaa se kuulua selvemmin: se on Chopin'in surumarssin sävel, joka lähenee niin hitaasti, hitaasti... Storm kuuntelee kuolemankalpeana ja aivankuin henkeä pidättäen lähenevää säveltä. Mutta kun se on miltei vankilan kohdalla... ja sen raju, sanoin kuvaamaton epätoivo purkautuu ilmoille -- silloin ottaa Storm taskustaan pullon ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella. Ja istahtaa vuoteelle. Kun sävel alkaa etääntyä, silloin vaipuu hän hiljaa pitkäkseen. Hänen jäsenensä oikenevat, veltostuvat... ja hänen kasvonsa saavat sanoin kuvaamattoman rauhanilmeen -- hän aivankuin hymyilee hiljaa. Ja soitto yhä hitaasti häipyy. Yhä etenee soitto... Etenee... etenee... Hänen huulensa liikahtavat vielä kerran niinkuin hän olisi lausunut jonkun nimen -- mutta mitään ääntä ei enää kuulu. Ja niinkuin kaukainen, surullinen kuiskaus, kuni yksinäisen, hyljätyn ihmisen nyyhkytys, kuuluu vielä hiljaa Chopinin surumarssin sävel... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54706 ***