*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 55823 ***

SATUJA JA TARINOITA III

Kirj.

H. C. Andersen


Suom. Maila Talvio





WSOY, Porvoo, 1906.




SISÄLLYS:

 30 Seljaemo.
 31 Parsinneula.
 32 Kello.
 33 Isoäiti.
 34 Keijukaiskumpu.
 35 Punaiset kengät.
 35 Hyppyniekat.
 37 Paimentyttö ja nokikolari.
 38 Holger Danske.
 39 Pieni tulitikkutyttö.
 40 Kuva linnanvallilta.
 41 Vartovin ikkunassa.
 42 Vanha katulyhty.
 43 Naapurukset.
 44 Pieni Tuk.
 45 Varjo.
 46 Vanha talo.
 47 Vesipisara.
 48 Onnellinen perhe.
 49 Äiti.
 50 Kaulus.
 51 Pellava.
 52 Feniks lintu.
 53 Kertomus.
 54 Sanaton kirja.
 55 Siinä on eroa.
 56 Vanha hautakivi.
 57 Maailman ihanin ruusu.
 58 Vuoden tarina.
 59 Viimeisenä päivänä.






SELJAEMO.


Oli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet,
kukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äiti
riisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle,
jotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää!
Samassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talon
ylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollut
vaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoa
niin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseen
kuunteli.

"Juo nyt teesi!" sanoi äiti, "ehkä sinä sitte saat kuulla sadun."

"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus ja
nyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat
kastuneet?" kysyi hän.

"Niin, missä ovatkaan!" sanoi äiti, "sitä ei kukaan ymmärrä."

"Saanko minä sadun?" kysyi poika.

"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle -- sillä
se minun ensin pitäisi saada tietää -- kuinka syvä katuoja sillä
pienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"

"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minun
täytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"

"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minä
mielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"

"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äiti
sanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin
te kajoatte, tulee tarina!"

"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne
tulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"

"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani
seljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.

"Kertokaa! Kertokaa!"

"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta ne
sadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat --!
Odotappas!" sanoi hän samassa. "Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi,
yksi on jo teekannussa!"

Ja pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousi
nousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä,
ne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisi
joka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kaunein
seljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, ne
työnsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! ja
keskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinen
hame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnä
suuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättää
oliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.

"Mikä sen vaimon nimi on?" kysyi pieni poika.

"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset", sanoi vanhus, "kutsuivat häntä
Dryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiesten
kaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntä
sanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidä
vain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!"

Samallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se on
noussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istui
eräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä,
vanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jo
lastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta he
eivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussa
ja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. "Kyllä minä
tiedän koska kultahäät ovat!" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, he
puhelivat vanhoista ajoista.

"Niin, muistatko", sanoi vanha merimies, "kun me olimme pienet ja
juoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nyt
istumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan."

"Kyllä", sanoi vanha vaimo, "minä sen muistan. Ja me kastelimme
tikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitä
vesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhat
ihmiset istumme."

"Niin on!" sanoi mies, "ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinä
purjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti se
purjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille."

"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!"
sanoi vaimo, "ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat;
mutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin ja
katselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä;
sitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatar
komeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia."

"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Ja
minä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!"

"Ja minä jäin itkemään sinua!" sanoi vaimo, "minä luulin, että sinä
olit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönä
nousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua ei
kuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajaja
tuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopan
ja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinä
seisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen;
se oli sinulta -- olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan ja
lukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinä
seisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaa
se olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaiken
seisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädet
ympärilleni -- --"

-- "Mutta sinä annoit hänelle korvapuustin, että läiskähti."

"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaa
kuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, -- ja kaunishan sinä
vieläkin olet, -- sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliina
taskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Mutta
hyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!"

"Ja sitte me menimme naimisiin!" sanoi mies, "muistatkos? ja sitte
syntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietari
ja Hans Christian."

"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpo
ihmisiä ja kaikki heistä pitävät!"

"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!" sanoi vanha matruusi; "ne
ovat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! -- mutta eivätköhän
meidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta --!"

"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!" sanoi Seljaemo
ja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivat
naapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsa
ja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset ja
lastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat jo
aamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, he
muistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemo
lemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksien
kasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pienin
lastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena,
että illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemo
nyökytti päätään ja huusi muitten kanssa "eläköön!" --

"Mutta eihän se ollut mikään satu!" sanoi pieni poika, kuultuaan
kertomuksen.

"Vai niin sinä arvelet!" sanoi kertoja, "mutta kysykäämmepä
Seljaemolta!"

"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua!
Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan
ei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;"
ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä
ja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he
istuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän
kanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä
muuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa
vihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut.
Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa
hiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat
niin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika
antoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä
iloiset.

Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen
puutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli
kuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti
kun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi,
päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa,
voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen;
täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! -- "Nyt
me ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastamme
herraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivat
pitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten
tiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla!
näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se
tielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien
yli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas
kuinka se pöyhkeilee! -- mutta nyt me tulemme kirkolle! se on
korkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on
puoleksi kuollut! -- nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu
ja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet
lentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" ja
kaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki
sen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät
nurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan
pienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen
hiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille
oli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu.
Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan,
mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan
pieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla
lensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli
syksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä
ja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älä
milloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu
kaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä
ruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi
seljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen
poika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.

"Ihanaa täällä on _keväällä!"_ sanoi pieni tyttö ja he seisoivat
vastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat
vihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina
nurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa
pyökkimetsässä!"

"Ihanaa täällä on _kesällä!"_ sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi
vanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit
ja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet
uiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa
lainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia
ja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja
kiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot
niityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä mene
mielestä!"

"Ihanaa täällä on _syksyllä!"_ sanoi pieni tyttö ja ilma kävi
entistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä
herttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat
karkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen,
joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän
sininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä
ja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat
lauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista.
"Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"

"Ihanaa täällä on _talvella!"_ sanoi pieni tyttö ja kaikki puut
seisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi
jalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja
toinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi,
annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä
viulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi:
"talvella on sentään ihanaa!"

Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken
aikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu
valkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies
oli purjehtinut! -- ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi
lähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta
jäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen
pojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla
maalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli
ja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli
tuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen
tytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse,
ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja
talvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.

Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan
vaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten
isoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä
ajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset
hiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänään
on kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään,
suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja
kun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset
kultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat
sitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja
mies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen
sellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika
ja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän
omaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.

"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minua
_Seljaemoksi,_ toiset _Dryadiksi,_ mutta minun nimeni on oikeastaan
_Muisto_; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, _minä_ muistan,
_minä_ tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!"

Ja vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka
niin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja
_Muisto_ nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä
ilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja -- ja --, niin,
siihen se satu päättyikin!

Pieni poika makasi sängyssään, hän ei tietänyt oliko hän nähnyt unta
vai oliko satu kerrottu hänelle; teekannu oli pöydällä, mutta ei
siinä kasvanut mitään seljapuuta ja vanha mies, joka kertoi satuja,
oli juuri menemäisillään ulos ovesta ja hän menikin.

"Kuinka se oli kaunista!" sanoi pieni poika. "Äiti, minä olen ollut
kuumissa maissa!"

"Sen minä kyllä uskon!" sanoi äiti. "Kun juo kaksi kupillista
kiehuvaa seljateetä, niin tietysti joutuu kuumiin maihin!" ja äiti
peitti huolellisesti poikansa, jottei hän kylmettyisi. "Sinä olet
nukkunut makeaa unta sillaikaa kuin minä hänen kanssaan väittelin
oliko tämä satu vaiko tarina!"

"Entä missä Seljaemo on?" kysyi poika.

"Hän on teekannussa!" sanoi äiti, "ja pysyköön vaan siellä!"




PARSINNEULA.


Oli kerran parsinneula, joka kuvitteli olevansa niin hieno, että se
luuli itseään silmäneulaksi.

"Tiedättekö te mitä pitelette!" sanoi parsinneula sormille, jotka
ottivat sen rasiasta. "Älkää pudottako minua! jos minä putoan
lattialle, niin on mahdollista ettei minua koskaan löydy, niin hieno
minä olen!"

"Sen asian laita taitaa olla niin ja näin!" sanoivat sormet ja
pusersivat häntä vyötäisistä.

"Näettekö, minulla on seurue!" sanoi parsinneula ja veti perässään
pitkää lankaa, jossa kuitenkaan ei ollut solmua.

Sormet ohjasivat neulaa suoraan kyökkipiian tohvelia kohti,
päällysnahka oli revennyt, se piti neulottaman kiinni.

"Tämä on alhaista työtä!" sanoi parsinneula. "Minä en ikinä mene
lävitse, minä menen poikki, minä menen poikki!" -- ja samassa hän
meni poikki. "Sanoinhan minä sen!" sanoi parsinneula. "Minä olen
liian hieno!"

"Nyt ei se kelpaa mihinkään", arvelivat sormet, mutta kiinni niiden
kuitenkin täytyi pitää, kyökkipiika tipautti lakkaa neulan päähän ja
pisti sen esiliinaan, rintaansa.

"Kas nyt minä olen rintaneula!" sanoi parsinneula; "tiesinhän
minä että vielä pääsisin kunniaan; kas, kun on jotakin, niin aina
pysyy jonakin!" ja sitte hän hymyili sisällistä hymyä, sillä kun
parsinneula hymyilee, niin ei sitä koskaan saata nähdä päältäpäin;
siinä hän nyt istui ylpeänä kuin olisi vaunuissa ajanut, ja silmäili
ympärilleen.

"Saanko minä kunnian kysyä, oletteko te kullasta?" kysyi hän
naapuriltaan nuppineulalta. "Te olette miellyttävän näköinen ja
teillä on oma pää, mutta pieni se on! Koettakaappa saada sitä
kasvamaan, sillä ei kaikille voi riittää lakkaa päähän!" ja
parsinneula nosti niin ylpeästi päätään, että se putosi esiliinasta
pesinpunkkaan, juuri kun kyökkipiika heitti ulos vettä.

"Nyt me lähdemme matkalle!" sanoi parsinneula. "Etten minä vain jäisi
sille matkalle!" mutta sille tielle hän kuitenkin jäi.

"Minä olen liian hieno tähän maailmaan", sanoi hän maatessaan
katuojassa. "Minulla on hyvä omatunto ja onhan sitä iloa siinäkin!"
ja parsinneula pysyttelihe suorana ja hyvällä tuulella.

Sen päällitse uiskenteli kaikellaista tavaraa, tikkuja, olkia,
sanomalehdenpalasia. "Kas vaan kuinka he purjehtivat!" sanoi
parsinneula. "He eivät tiedä mikä heidän allaan on! minä olen! minä
istun täällä. Kas, tuossa kulkee tikku, se nyt ei ajattele mitään
muuta maailmassa kuin 'tikkua', nimittäin itseään; tuossa kulkee
oljenkorsi, kas kuinka se huojuu, kas kuinka se kieppuu; älä ajattele
niin paljon itseäsi, lyöt vielä pääsi siltakiviin! -- tuossa seilaa
sanomalehti! -- sen kirjoitukset ovat aikoja sitte unohdetut ja
kuitenkin se levitteleikse! -- Minä pysyn tyynenä ja kärsivällisenä!
minä tiedän mitä minä olen ja samana minä pysyn!"

Eräänä päivänä huomasi parsinneula likellään jotakin kiiltävää
ja luuli sitä timantiksi, mutta se oli pullonsirpale ja koska se
kiilsi, puhutteli parsinneula sitä ja esitteli itsensä rintaneulana.
"Te olette varmaan timantti!" -- "Kyllä, kyllä minä olen jotakin
sellaista!" ja molemmat luulivat toisiaan hyvin kallisarvoisiksi ja
sitte he puhelivat tämän maailman ylpeydestä.

"Minä puolestani asuin erään neidin rasiassa", sanoi parsinneula,
"ja se neiti oli kyökkipiika; hänellä oli kummassakin kädessä viisi
sormea, mutta niin ylpeää väkeä kuin nuo viisi sormea en ikinä ole
nähnyt eikä niillä kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä kuin
pidellä minua, ottaa minut rasiasta ja panna takaisin rasiaan."

"Oliko heissä loistoa?" kysyi pullonsirpale.

"Loistoa!" sanoi parsinneula, "ei, mutta ylpeyttä heissä oli!
He olivat kaikki viisi veljeksiä, kaikki syntyisin 'Sormia',
kaikki he seisoivat suorina rinnatusten, vaikka olivatkin eri
kokoa; laitimmainen heistä, _Peukalopukki,_ oli lyhyt ja paksu,
hän kulki rivin ulkopuolella eikä hänen selässään ollut kuin
yksi taive eikä hän osannut kumartaa kuin yhden kerran, mutta
hän sanoi, että jos hänet hakataan pois, niin ei koko se ihminen
kelpaa sotapalvelukseenkaan. _Tuomentukki_ pisti nenänsä joka
paikkaan, osoitteli kuuta ja aurinkoa ja oli painamassa kynää
kun kirjoitettiin. _Holtermanni_ katseli kaikkia olkainsa takaa.
_Kultaralli_ käytti kultasormusta vatsansa ympärillä ja pienellä
_Pillipiiparilla_ ei ollut mitään tekemistä, mutta siitä hän oli
ylpeä. Koreilemista se oli alusta loppuun asti ja sitte minä hyppäsin
pesinpunkkaan."

"Ja täällä me nyt loistamme!" sanoi lasisirpale. Samassa tuli
katuojaan enemmän vettä, vesi paisui yli laitojen ja riisti
lasisirpaleen mukaansa.

"Kas, nyt se sai ylennystä!" sanoi parsinneula, "minä jään
paikoilleni, minä olen liian hieno, mutta siitä minä olen ylpeä ja
minun ylpeyttäni täytyy kunnioittaa!" ja se jäi suorana istumaan
paikoilleen ja sen päässä liikkui paljon ajatuksia.

"Minä luulen melkein että olen syntynyt auringonsäteistä, niin hieno
minä olen; senpätähden se aurinko aina näyttää hakevan minua veden
alta. Oi, minä olen niin hieno, ettei äitini löydä minua; jollei
vanha silmäni olisi mennyt rikki vaan olisi tallella, niin miltei
luulen että itkisin! -- en sentään! -- itkeminen ei ole hienoa."

Eräänä päivänä tuli muutamia katupoikia ojaan sohrimaan, he löysivät
vanhoja nauloja, rahoja ja muuta sellaista. Tuhrutyötä se oli, mutta
heitä se huvitti kun huvittikin.

"Aijai!" sanoi yksi pojista. Parsinneula oli pistänyt häntä sormeen.
"Kas vaan poikaa!"

"Minä en ole mikään poika, minä olen neiti!" sanoi parsinneula, mutta
kukaan ei kuullut sitä; lakka oli lähtenyt, neula oli mustunut, mutta
musta tekee aina kapeamman näköiseksi ja neula luuli itseään entistä
hienommaksi.

"Tuollapa tulla seilaa munankuori!" sanoivat pojat ja pistivät
parsinneulan kiinni kuoreen.

"Valkeaa ympärillä ja mustaa keskellä!" sanoi parsinneula, "se pukee!
toki nyt näkevät minut! -- kunhan vaan en tulisi merikipeäksi, sillä
silloin minä menen poikki!" Mutta se ei tullut merikipeäksi eikä
mennyt poikki.

"Joka tahtoo säilyä meritaudilta hankkikoon vaan rautaisen vatsan ja
luulkoon että on vähän enemmän kuin ihminen! minun merikipuni meni jo
menojaan! jota hienompi on, sitä enemmän kestää!"

"Ritsis!" sanoi munankuori. Kuormavankkurit olivat ajaneet sen
yli. "Hui kuinka likistää!" sanoi parsinneula, "nyt minä kuitenkin
tulen merikipeäksi! minä menen poikki, minä menen poikki!" mutta ei
se mennyt poikki, vaikka kokonaiset kuormavankkurit kulkivat sen
päällitse. Se makasi pitkin päin ja -- maatkoon vastakin!




KELLO.


Illoin, ahtailla kaduilla suuressa kaupungissa, kun aurinko laski
ja pilvet kullassa hohtivat savupiippujen välillä, kuuli milloin
yksi, milloin toinen kummallista ääntä, ikäänkuin kirkonkellon
soittoa, mutta sitä eroitti vain hetkisen, sillä siellä oli sellainen
rattaiden räminä ja huuto ja se häiritsee. "Iltakellot soivat!"
sanottiin, "nyt aurinko laskee!"

Ne, jotka menivät ulkopuolelle kaupunkia, missä talot pienine
puutarhoineen ja maatilkkuineen ovat etäämpänä toisistaan, näkivät
taivaan vieläkin kauniimpana ja kuulivat kellon äänen paljon
selvemmin; tuntui siltä kuin ääni olisi tullut kirkosta syvällä
hiljaisessa, lemuavassa metsässä; ja ihmiset käänsivät katseensa
sinnepäin ja heidän mielensä kävi juhlalliseksi.

Ajat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: "onkohan tuolla
metsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni;
entäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää." Ja rikkaat ajoivat
ja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman
pitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen
laitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin
ja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli
sokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä
toinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja
kestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui
kokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut
kovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä
saanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina
sinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet
kummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut
kylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi,
että kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille
lapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.

Maan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville
mistä ääni tulee, "maailman lukkarin" arvonimen, vaikkei kelloa
löytyisikään.

Ihmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi
ainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt
tarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin,
että kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti
ontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa
löi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta
puusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet
nimitettiin "maailman lukkariksi" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen
teoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.

Oli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja
lämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille
tärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun
piti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin
päiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä
kuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät
valtasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka
eivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan
tanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden
hänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut
mukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja
saappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä
jätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään
tuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana,
että hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä
sinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; -- mutta pilkkaa he tekivät.

Kolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät
kävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät
lauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet
saaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.

Mutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät
takaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he
eivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille,
missä sokurileipuri asui, sanoivat he: "kas nyt me olemme täällä
luonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain
mielikuvitusta."

Samassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että
neljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle
metsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä
eteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina,
kiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta
puuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi,
ihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he
voivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka
kasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani
kummallisesti ikäänkuin: "kluk, kluk!"

"Eihän se vain liene kello!" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui
maahan kuuntelemaan. "Sitä täytyy oikein tutkia!" ja sitte hän jäi
kuuntelemaan ja antoi muiden mennä.

He tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri,
villi omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi
tahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut
kukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui
pieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen
yksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että
kello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet,
ja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen
heltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: "semmoiset
ovat aina olevinaan viisaammat."

He jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki
sitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa;
mutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat
riemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta
päin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta
se syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin
urut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta,
jolla sydän on.

Samassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan
edessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet,
että oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He
tunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut
voinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja
saappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän
puukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan,
sillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi
lähteä.

"Kuljetaan yhdessä!" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika
puukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi
pelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli,
että kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja
ihana aina on.

"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!" sanoi kuninkaanpoika ja
nyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän
pimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki
hänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa
verille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen
tielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä
reipas poika hän oli.

"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin
maailman ääriin asti!"

Ilkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. "Annammeko häntä
selkään!" sanoivat ne, "annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan
poika!"

Mutta pysähtymättä riensi hän yhä syvemmälle metsään, missä mitä
kummallisimpia kukkasia kasvoi; siellä yleni valkeita liljoja,
joitten heteet olivat verenkarvaiset, taivaansinisiä tulpaneja, jotka
kimmeltelivät tuulessa, ja omenapuita joitten omenat olivat suurten,
loistavien saippuakuplien kaltaiset; ne puut ne vasta mahtoivat
välähdellä auringossa! Pitkin ihanaista, vihriää niittyä, jonka
nurmikoilla hirvet leikittelivät, kasvoi upeita tammia ja pyökkejä
ja jos jonkun puun kuoressa oli revelmä, kasvoi revelmässä pitkiä
heiniä ja rönsyjä; oli myöskin suuria metsäisiä alueita, joitten
tyynissä lammissa valkeat joutsenet uiskentelivat ja räpyttelivät
siipiään. Tuontuostakin seisahtui kuninkaanpoika kuuntelemaan, usein
hän kuuli kellon kaikuvan jostakin syvästä järvestä, mutta sitte hän
kyllä huomasi, ettei se tullut sieltä, vaan kello soi jossakin vielä
syvemmällä metsässä.

Aurinko laski, ilma loisti punaisena kuin tuli, metsään tuli niin
syvä, niin syvä hiljaisuus, ja hän lankesi polvilleen, veisasi
ehtoovirtensä ja sanoi: "en minä koskaan, koskaan löydä mitä
etsin! nyt laskee aurinko, nyt tulee yö, pimeä yö; kerran minä
ehkä kuitenkin ehdin nähdä punaisen, pyöreän auringon ennenkuin se
kokonaan laskee maan taakse; minäpä nousen noille kallioille, ne
ulottuvat suurinten puitten tasalle."

Ja hän kävi kiinni oksiin ja juuriin, kapusi ylös märkiä kiviä,
joilla vesikäärmeet kiemurtelivat ja sammakot ikäänkuin haukkuivat
häntä; -- mutta hän pääsi kun pääsikin ylös ennenkuin aurinko,
tältä kukkulalta katsoen, oli kokonaan laskenut; oi sitä loistoa!
Meri, suuri, ihana meri, joka vieritti loivia laineitaan rannikkoa
kohti, leveni hänen edessään ja suurena, hohtavana alttarina
seisoi aurinko siellä missä taivas ja meri yhtyivät ja kaikki suli
hehkuviin väreihin. Metsä lauloi ja meri lauloi ja hänen sydämensä
yhtyi lauluun. Koko luonto oli suuri, pyhä kirkko, jossa puut ja
liitelevät pilvet ovat pilareina, ruohot ja kukkaset samettisina
peitteinä, itse taivas suurena kupuna; auringon kadotessa sammuivat
sieltä ylhäältä punaiset värit; mutta miljoonia tähtiä syttyi,
miljoonat timanttilamput loistivat silloin ja kuninkaanpoika levitti
sylinsä kohti taivasta, kohti merta ja metsää, -- ja samassa tuli
oikeanpuoliselta tieltä se köyhä rippilapsi lyhyissä hihoissaan ja
puukengissään; hän oli päässyt perille yhtä aikaiseen, päässyt _omaa_
tietänsä ja he juoksivat toisiaan vastaan ja seisoivat käsi kädessä
luonnon ja runouden suuressa kirkossa ja heidän päittensä päällä soi
se näkymätön, pyhä kello, autuaat henget liidellä karkeloivat sen
ympärillä ja virittivät ilmoille riemuisan hallelujan.




ISOÄITI.


Isoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan
valkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä,
niin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin
hyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia
satuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia,
se on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää
niin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on
varma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja
sitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä
ja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja
kuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin
ja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä
lailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen?
Joka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri
tuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät
häviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien
lomitse aurinko paistaa ja isoäiti -- niin, hän on aivan nuori, hän
on kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen,
ei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät,
suloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu
mies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö
hymyilee, -- eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! -- kyllä,
hymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat
liitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa
ja isoäiti -- niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena
vaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.

Nyt on isoäiti kuollut. -- Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää,
pitkää, kaunista satua: "Ja nyt se loppui", sanoi hän, "ja minä
olen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua." Ja sitte
hän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta
hiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan
kuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi
leikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli
kuollut.

Hänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa
kääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät
kiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla;
hänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat,
ei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen,
ikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli
itse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte
isoäiti haudattiin.

Haudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se
oli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat
urut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli.
Ja kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi
hyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua
kirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me
elävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi
sellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat
paremmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä,
maata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine
muistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia
ruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet
muistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät.
_Silmät eivät ikinä voi kuolla!_ meidän silmämme saavat kerran hänet
nähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran
suuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.




KEIJUKAISKUMPU.


Muutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä.
Ne ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.

"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!"
sanoi yksi sisiliskoista; "kahteen yöhön en sen lystin takia ole
ummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä,
sillä silloin en myöskään nuku!"

"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!" sanoi toinen sisilisko.
"Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti,
se se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia
tansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!"

"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini",
sanoi kolmas sisilisko; "kastemato oli juuri noussut kummusta,
jossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista,
sehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja
kuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita,
mutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt.
Kaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun
soihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat -- ja niitä siellä
on yllin kyllin -- kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon."

"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?" sanoivat sisiliskot yhteen
ääneen. "Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee!
kas, kuinka siellä surisee!"

Samassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli
ulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin
säädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan
emännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta
tehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti:
sip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon
Ruisrääkän luo.

"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!" sanoi hän, "mutta ettekö
ensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta
kutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette
itse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita,
noitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha
keijukaiskuningas näyttäytyä!"

"Keitä sitte kutsutaan?" kysyi Ruisrääkkä.

"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin,
jos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä
temppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy
vieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista
hienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa,
sillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan.
Ahti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin
mielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen
istuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin
etteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi
luokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja
luullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja
Kirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei
ole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat
likeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti."
--

"Hyvä!" sanoi Ruisrääkkä ja lensi toimittamaan kutsuja.

Keijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he
tanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se
ilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa
oli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty
kuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne
paistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli
runsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä
käärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista
ja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää
olutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista -- kaikki
erinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja
ja kirkonruutuja.

Vanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla
krihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan
on hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä.
Makuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni
paranvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.

"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä
luulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!" sanoi vanha
keijukaisneiti.

"Isä kulta!" sanoi nuorin tytär, "enkö minä jo saa tietää keitä
ylhäiset vieraat ovat?"

"No niin!" sanoi kuningas, "voinhan minä nyt sanoa sen sinulle!
Kaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita!
Kaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu
vanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa
ja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden
poikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on
sellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja
suora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin
veljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se
vaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi,
minun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat
olevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan
panetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä
te nyt heille sivistyneitä tapoja!"

"Entä koskas ne tulevat?" kysyi yksi tyttäristä.

"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!" sanoi keijukaiskuningas. "He
matkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut
että he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota
kallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en
voi kärsiä!"

Samassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin,
joten toinen ensinnä ehti perille.

"Ne tulevat! ne tulevat!" huusivat he.

"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!" sanoi
keijukaiskuningas.

Tyttäret nostelivat pitkiä huivejaan ja kumarsivat maahan saakka.

Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli
pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen
yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat
sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä
he olivat voiman miehiä.

"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti
Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"

"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö
teillä ole silmiä päässä!"

Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan
ilman muuta ymmärsivät kieltä.

"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät
korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"

Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno
seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen
tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä
oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa
ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä
tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat
jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki
puki heitä.

"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta
eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat
kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen
mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan
naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan
toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista
ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin
ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös
syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän
kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat,
palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin
läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän.
Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän
sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan
lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi
noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun -- se se vasta oli
suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa
piirissä.

Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia
että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli
taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat
oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä
oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin
höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä
rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.

"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs
muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"

"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui
nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän
oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa
ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.

Mutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista
näppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.

Toinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin
hänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.

Kolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa
Suonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja
kiiltomadoilla.

"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!" sanoi noitaukko ja sitte hän iski
silmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.

Nyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu
ja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta
jalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti
toista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.

"Se on vaarallinen vaimoihminen!" sanoi noitaukko, mutta molemmat
pojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille
pitkäksi.

"Entä mitä seuraava tytär osaa?" kysyi noita-ukko.

"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!" sanoi tyttö, "enkä
koskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!"

Mutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: "Se on vaan siksi,
että hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu
maailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja
siksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua."

"Ohhoh!" sanoi vanha noita, "sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs
eli viimeinen osaa?"

"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!" sanoi keijukaiskuningas, sillä
hän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla
esiin.

"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!" sanoi hän, "minusta ei kukaan
välitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin
kyllin työtä!"

Sitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa
satuja, niin paljon kuin ikinä halutti.

"Tässä ovat viisi sormeani!" sanoi noita-ukko, "kerro minulle
jokaisesta!"

Ja keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi
niin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka
vyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset
olivat tulossa, sanoi noita-ukko: "Pidä mitä sinulla on, käsi on
sinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!"

Ja keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä
Pillipiiparista vielä oli kertomatta.

"Niistä me kuulemme talvella!" sanoi noita-ukko "ja kuusesta
me kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä
pakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan
vielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä
pirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa
vanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on
lahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee
naapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut.
Kuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää
vastaan, mutta ei se sisään tule! -- Niin, usko pois vaan, hyvä
siellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat
ovat?"

Niin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita
puhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat
saapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.

"Mitäs hyppimistä se on?" sanoi noitaukko, "nyt minä olen ottanut
teille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!"

Mutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan
veljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. -- Ja sitte he
pitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä
päässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he
riisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät
vähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan
pitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on
hienompaa kuin vaihtaa sormuksia.

"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti
taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko
polta meitä kuoliaaksi."

Ja kumpu sulkeutui.

Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat
keskenään:

"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!"

"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe
mitään, se eläin raukka.




PUNAISET KENGÄT.


Oli kerran pieni tyttö, niin hentoinen ja herttainen, mutta kesällä
täytyi hänen aina käydä paljain jaloin, sillä hän oli köyhä, ja
talvisin suurissa puukengissä niin että pieni jalkapöytä kävi niin
punaiseksi että hirvitti.

Keskellä kylää asui vanha suutarinmuori; hän neuloi parhaimman
taitonsa mukaan vanhoista punaisista tilkuista parin pieniä kenkiä.
Kömpelöt ne olivat, mutta tahto oli ollut hyvä ja pienelle tytölle ne
olivat aiotut. Pienen tytön nimi oli Karen.

Juuri samana päivänä jolloin hänen äitinsä piti haudattaman, sai hän
kengät ja käytti niitä ensi kerran; tosin eivät ne sovi surupukuun,
mutta hänellä ei ollut muita ja niin hän paljain kintuin, kengät
jalassa, asteli köyhän kirstun perässä.

Samassa tuli suuret, vanhat vaunut ja niissä istui suuri, vanha
rouva. Hän katseli pientä tyttöä ja hänen kävi häntä sääli ja hän
sanoi papille: "Kuulkaa, antakaappa minulle se pieni tyttö, niin minä
olen hyvä hänelle!"

Ja Karen luuli että se oli punaisten kenkien ansio, mutta vanha rouva
sanoi niitä hirveiksi ja ne poltettiin, mutta Karen puettiin somiin,
puhtaisiin vaatteisiin. Hänen piti oppia lukemaan ja ompelemaan ja
ihmiset sanoivat häntä herttaiseksi, mutta peili sanoi: "sinä olet
paljon enemmän kuin herttainen, sinä olet kaunis!"

Kerran matkusti kuningatar läpi maan ja hänen mukanaan oli hänen
pieni tyttärensä, se oli prinsessa; ja kansaa tulvaili linnan
edustalle ja Karen oli mukana joukossa ja pieni prinsessa seisoi
valkeissa vaatteissaan akkunassa ja antoi ihmisten katsella itseään;
ei hänellä ollut laahustinta eikä kultaista kruunua, mutta hänen
jalassaan olivat herttaiset pienet sahvianikengät; olivat ne toista
kuin ne, jotka suutarinmuori oli Karenille neulonut. Ei toki
maailmassa ole mitään niin herttaista kuin punaiset kengät!

Nyt oli Karen niin vanha että hänen piti päästä ripille; uudet
vaatteet hän sai ja uudet kengät hänen myöskin piti saada.
Kaupungin rikas suutari otti mittaa hänen pienestä jalastaan; se
tapahtui kotona suutarin omassa huoneessaan ja siellä seisoi suuria
lasikaappeja, täynnä kauniita kenkiä ja kiiltäviä saappaita. Koreaa
se oli, mutta vanha rouva oli huonosilmäinen eikä osannut nauttia
siitä; kenkien joukossa oli punaiset kengät, aivan samallaiset kuin
prinsessalla oli ollut. Kuinka ne olivat kauniit! Suutari sanoikin,
että ne olivat neulotut kreivilliselle lapselle, mutta ne eivät
olleet sopineet. "Varmaan se on kiiltonahkaa!" sanoi vanha rouva, "ne
niin kiiltävät!"

"Niin, ne kiiltävät!" sanoi Karen; ja ne sopivat ja ne ostettiin;
mutta vanha rouva ei tietänyt että ne olivat punaiset, sillä hän ei
koskaan olisi antanut Karenin mennä ripille punaisissa kengissä,
mutta sen hän nyt teki.

Kaikki ihmiset katselivat hänen jalkojaan ja kun hän asteli pitkin
kirkonlattiaa kuorin ovea kohti, tuntui hänestä siltä kuin vanhat
kuvatkin, pappien ja papinrouvien kuvat jäykissä kauluksissaan ja
pitkissä mustissa vaatteissaan, olisivat tähdänneet silmänsä hänen
punaisiin kenkiinsä. Eikä hän ajatellut mitään muuta kuin niitä, kun
pappi laski kätensä hänen päälaelleen ja puhui pyhästä kasteesta,
liitosta Jumalan kanssa ja siitä että hän tästälähin on suuri,
kristitty ihminen. Ja urut soivat juhlallisesti, kirkkaat lapsenäänet
lauloivat ja vanha lukkari lauloi, mutta Karen ajatteli vain punaisia
kenkiään.

Iltapäivällä kuuli vanha rouva kaikilta ihmisiltä, että kengät olivat
olleet punaiset ja hän sanoi, että se oli ollut paha, ettei se
sopinut ja että Karenin aina kun hän tästälähin meni kirkkoon, piti
mennä mustissa kengissä, vaikka ne olisivat vanhatkin.

Seuraavana sunnuntaina oli rippi ja Karen katseli mustia kenkiään ja
katseli punaisia -- ja taas hän katseli punaisia -- ja otti punaiset
jalkaansa.

Oli kaunis, aurinkoinen päivä; Karen ja vanha rouva astelivat polkua
viljapellon poikki; siellä oli hiukan tomua.

Kirkonovella seisoi vanha sotamies kainalosauvansa varassa, hänellä
oli kummallinen, pitkä parta, se oli enemmän punainen kuin valkoinen,
sillä se oli punainen; ja hän kumartui maahan asti ja kysyi vanhalta
rouvalta saisiko hän pyyhkiä hänen kenkänsä. Ja Karenkin ojensi
hänelle pienen jalkansa. "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!" sanoi
sotamies, "istukaa lujassa, kun tanssitte!" ja sitte hän löi
kädellään pohjiin.

Ja vanha rouva antoi hänelle roposen ja sitte hän Karenin kanssa
astui kirkkoon.

Ja kaikki ihmiset katselivat Karenin punaisia kenkiä ja kaikki kuvat
katselivat niitä ja kun Karen polvistui alttarin juurelle ja vei
kultakalkin huulilleen, ajatteli hän vain punaisia kenkiä ja tuntui
siltä kuin ne kaiken aikaa olisivat uiskennelleet kalkissa hänen
edessään; eikä hän muistanut veisata virttään eikä hän muistanut
lukea isämeitäänsä.

Ihmiset läksivät kirkosta ja vanha rouva astui vaunuihinsa. Karen
nosti jo jalkansa, astuakseen hänen perässään, silloin sanoi vanha
sotamies joka seisoi vieressä: "kas niitä kauniita tanssikenkiä!"
eikä Karen voinut olla ottamatta muutamia tanssiaskelia ja kun hän
oli alkanut, jatkoivat jalat yhä tanssimista, ikäänkuin kengät
olisivat komentaneet niitä; hän tanssi kirkonnurkan taakse, hän ei
voinut lakata, kuskin täytyi juosta perässä ja ottaa hänet kiinni ja
hän nosti hänet vaunuihin, mutta jalat tanssivat tanssimistaan niin
että hän oikein potki hyvää, vanhaa rouvaa.

Vihdoin viimein saatiin kengät riisutuiksi ja jalat pääsivät lepoon.

Kotona pantiin kengät kaappiin, mutta Karen ei voinut olla
katselematta niitä.

Vanha rouva sairastui, ihmiset sanoivat, ettei hän enään voinut
elää; häntä täytyi hoitaa ja vaalia eikä kukaan tietysti ollut
likempänä kuin Karen; mutta kylässä oli suuret tanssiaiset ja Karen
oli kutsuttu niihin; -- hän katseli vanhaa rouvaa, joka ei voi elää
kauvan, katseli punaisia kenkiä ja hänestä tuntui, ettei se ole
syntiä; -- hän pani punaiset kengät jalkaansa, saattoihan hän senkin
tehdä; -- mutta sitte hän meni tanssiaisiin ja rupesi tanssimaan.

Mutta kun hän tahtoi oikealle, tanssivat kengät vasemmalle ja kun
hän tahtoi toiseen päähän huonetta, tanssivat kengät toiseen päähän
ja alas portaita, pitkin katua, ulos kaupungin portista. Hän tanssi
tanssimistaan, hänen täytyi tanssia aina kauvas pimeään metsään asti.

Äkkiä rupesi puitten välistä näkymään hohdetta, hän luuli kuun
nousevan, sillä sieltä näkyi kuin kasvot, mutta se olikin se vanha,
punapartainen sotamies; hän istua kökötti siellä, nyökytti päätään ja
sanoi: "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!"

Silloin tyttö kauhistui ja tahtoi viskata luotaan punaiset kengät,
mutta ne eivät lähteneet jalasta ja hän riisui sukkansa, mutta kengät
olivat kasvaneet kiinni jalkoihin ja hän tanssi tanssimistaan ja
hänen täytyi tanssia poikki soiden ja maiden, sekä sateella että
päiväpaisteella, sekä yöllä että päivällä, mutta yöllä oli kamalinta.

Hän tanssi hautausmaalle, mutta kuolleet siellä eivät tanssineet,
niillä oli parempaakin tekemistä kuin tanssia. Hän olisi tahtonut
istuutua köyhän haudalle, missä katkera pietaryrtti kasvaa, mutta
ei hän saanut lepoa eikä rauhaa ja kun hän tanssi kohti avointa
kirkonovea, näki hän siellä enkelin pitkissä, valkoisissa vaatteissa.
Siivet ulottuivat olkapäiltä maahan asti, kasvot olivat vakavat ja
ankarat ja käsissään piteli enkeli leveää, loistavaa miekkaa.

"Tanssia sinun täytyy!" sanoi hän, "tanssia punaisilla kengilläsi,
kunnes vaalenet kylmäksi ja kalpeaksi, kunnes ihosi lahoaa lysyyn
kuin luuranko. Tanssia sinun pitää ovelta ovelle, ja ylpeitten,
turhamaisten lasten oviin pitää sinun koputtaa, niin että ne kuulevat
sinun tulevan ja pelkäävät! Tanssia sinun pitää, tanssia --"

"Armoa!" huusi Karen. Mutta ei hän kuullut mitä enkeli vastasi, sillä
kengät kantoivat häntä ulos ovesta, kauvas kedolle, yli teitten ja
polkujen ja alituisesti täytyi hänen tanssia.

Eräänä aamuna tanssi hän oven ohitse, joka oli hänelle hyvin tuttu;
sisältä kuului virren veisuuta ja ulos kannettiin kukkasilla
koristettua arkkua; silloin hän ymmärsi, että vanha rouva oli kuollut
ja tuntui siltä että kaikki nyt ovat hänet hyljänneet ja Jumalan
enkeli on hänet kironnut.

Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia, tanssia pimeässä
yössäkin. Kengät kiidättivät häntä yli kivien ja kantojen, hän
loukkasi ruumiinsa verille ja hän tanssi yli nummen ja tuli
yksinäiselle, pienelle asumukselle. Siellä tiesi hän pyövelin asuvan
ja hän koputti sormellaan ruutuun ja sanoi:

"Tule ulos! -- tule ulos! Minä en voi tulla sisään, sillä minä
tanssin!"

Ja pyöveli sanoi: "et taida tietää kuka minä olen? Minä lyön pahoilta
ihmisiltä pään poikki ja minä huomaan, että kirveeni vapisee!"

"Älä hakkaa poikki päätäni!" sanoi Karen, "sillä silloin en voi katua
syntiäni; mutta hakkaa poikki jalkani punaisine kenkineen."

Ja hän tunnusti koko syntinsä ja pyöveli hakkasi pois hänen jalkansa
punaisine kenkineen; mutta kengät läksivät tanssittamaan pieniä
jalkoja pitkin maita, syvään metsään.

Ja pyöveli veisti hänelle puujalat ja kainalosauvat, opetti hänelle
virren, jota syntisten on tapana veisata, ja tyttö suuteli kättä,
joka oli kirvestä heiluttanut ja läksi pois poikki nummen.

"Kyllä minä nyt olen tarpeeksi kärsinyt punaisten kenkien takia!"
sanoi hän, "nyt minä menen kirkkoon, että kaikki näkevät minut!" ja
hän asteli reippaasti kirkon ovea kohti, mutta kun hän pääsi likelle,
tanssivat punaiset kengät hänen edessään ja hän pelästyi ja kääntyi
takaisin.

Koko viikon oli hän suruissaan ja itki monet raskaat kyyneleet,
mutta kun sunnuntai tuli, sanoi hän: "Kas nyt minä olen kärsinyt ja
taistellut tarpeeksi! Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin moni joka siellä
kirkossa istuu ja ylvästelee!" ja rohkeasti astui hän kirkkoa kohti;
mutta hän ei päässyt kuin portille, kun hän näki punaisten kenkien
tanssivan edessään. Ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin ja katui
syntiään sydämensä pohjasta.

Ja hän meni pappilaan ja pyysi että hänet otettaisiin sinne
palvelukseen, ahkera hän lupasi olla ja tehdä mitä ikinä voi,
palkkaan ei hän katso, kunhan vaan saa katon päänsä päälle ja pääsee
hyvien ihmisten luo. Ja papinrouvan kävi häntä sääli ja hän otti
hänet palvelukseensa. Ja hän oli ahkera ja huolellinen. Hiljaa hän
istui kuuntelemassa, kun pappi illoin luki ääneen raamattua. Kaikki
lapset pitivät hänestä, mutta kun he rupesivat puhumaan helyistä ja
koreista vaatteista ja kun he sanoivat haluavansa olla kauniit kuin
kuningattaret, ravisti hän päätään.

Seuraavana sunnuntaina menivät kaikki kirkkoon ja häneltä kysyttiin
tahtooko hän mukaan, mutta hän katsahti suruissaan, silmät vesissä,
kainalosauvojaan ja toiset läksivät kuulemaan Jumalan sanaa, mutta
hän meni yksinään pieneen kamariinsa. Se oli niin pieni ettei
sinne mahtunut kuin sänky ja tuoli ja sinne hän istuutui lukemaan
virsikirjaansa; ja jota kauvemmin hän nöyrällä mielellä luki, sitä
selvempinä toi tuuli hänen korviinsa urkujen sävelet kirkosta, ja hän
nosti kyyneltyneet kasvonsa ja sanoi: "oi Jumala, auta minua!"

Silloin rupesi aurinko kirkkaasti paistamaan ja aivan hänen
vieressään seisoi valkeissa vaatteissa sama Jumalan enkeli, jonka
hän silloin yöllä oli nähnyt kirkon ovella, mutta enkeli ei enään
pidellyt kädessään miekkaa, vaan hänen kädessään oli kaunis vihriä
oksa, täynnä ruusuja ja sillä kosketti hän kattoa ja katto kohosi
niin korkealle ja siihen mihin hän oli koskettanut, syttyi kiiltävä
kultatähti; ja hän kosketti seiniä ja ne laajenivat ja hän näki
soittavat urut, hän näki pappien ja pappien rouvien vanhat kuvat;
kansa istui kauniissa penkeissä ja veisasi virsikirjasta, sillä
kirkko itse oli tullut tyttö raukan luo, hänen pieneen, ahtaaseen
huoneeseensa, tai oli tyttö tullut kirkkoon; hän istui penkissä muun
papinväen joukossa ja virren loputtua, katsahtivat he ympärilleen,
nyökäyttivät päätään ja sanoivat: "se oli oikein, että tulit, Karen!"

"Se oli armoa!" sanoi hän.

Ja urut soivat ja lastenäänet kuorissa helisivät lempeästi ja
suloisesti. Kirkas päiväpaiste tulvi lämpöisenä ikkunasta penkkiin
missä Karen istui; hänen sydämensä tuli niin täyteen aurinkoa, rauhaa
ja iloa, että se särkyi; hänen sielunsa lensi auringonsäteen siivillä
Jumalan luo ja siellä ei kukaan kysellyt punaisia kenkiä.




HYPPYNIEKAT.


Kirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä
kuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman
ja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja
heitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.

"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!" sanoi
kuningas, "tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät
ilmaiseksi!"

Kirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se
kumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli
tottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee
tietysti paljon.

Nyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin
esiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka
oli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin
vanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä
kotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja
pantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä
kuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät
kuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita,
niitä oli leikelty herttarouvan rintaan. "Minä laulan niin",
sanoi heinäsirkka, "että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka
pienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet
korttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti
ja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!"

Sekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää
syntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä
voivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.

Hyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat,
että se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja
takasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka
oli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti
tietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä
saattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä
edes allakantekijänkään selästä.

"No niin, minä en sano mitään!" sanoi vanha kuningas, "mutta minulla
on aina omat ajatukseni asioista!"

Nyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan
saattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut
hypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.

Heinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan
kuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.

Vetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo,
ettei se osaakaan hypätä.

"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!" sanoi kartanokoira ja
sitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen,
viiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka
istui matalalla kultajakkaralla.

Silloin sanoi kuningas: "korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös
tyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä
pää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on
jalat otsassa!"

Ja vetoluu sai prinsessan.

"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!" sanoi kirppu. "Mutta olkoon
menneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen
päivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää
olla suuri ruumis ennenkuin näkevät!"

Ja sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se
kuuluu saaneen surmansa.

Heinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se
sanoi sekin: "ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!" ja sitte
se veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan
ottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.




PAIMENTYTTÖ JA NOKIKOLARI.


Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka
on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja
kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se
oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja;
siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät
pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta
keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen
näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä
hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä
pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina
Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on
vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä;
mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka
tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa
käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni,
porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti
sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä
oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen
likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten
porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä,
nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä
hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.

Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja
valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän
olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä
paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat
asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat
toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä
hauraat.

Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme
kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi
nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi
olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut
todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen
paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi
pientä paimentyttöä.

"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen,
joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä
on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää
salaisissa kätköissä."

"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut
kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"

"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin
pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin
totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja
meni uneen.

Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä,
porslinista nokikolaria.

"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani
maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"

"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme
paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"

"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä
en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"

Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan
veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa,
joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän
otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla,
mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä
hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä
kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan!
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli
korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat!
nyt ne karkaavat!"

He pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.

Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset,
sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin
oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että
Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät
kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki
sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella,
kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta
rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki
heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.

"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois
laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle,
oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä
hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.

"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän
lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.

"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun
joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja
kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."

"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen
ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin
ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä
ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"

"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi
nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään
koskaan voi tulla takaisin?"

"Olen!" sanoi tyttö.

Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy
savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun,
kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun
ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin
korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on
läpi, joka johtaa maailmalle."

Ja nokikolari vei hänet uuninluukulle.

"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä
kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta
yö.

"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme
päällä tuikkii ihanin tähti!"

Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin
tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea
tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi
ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi
asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät
piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein
väsyksissä ja todella syystä.

Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki
kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan;
paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän
laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta
suli hänen vyöstään.

"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian
suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä
en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut
sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin,
koska kerran niin paljon pidät minusta!"

Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi,
hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän
itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin
että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.

Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja
ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte
he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen
kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta -- oi,
keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään
ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko
selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan,
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä
paikallaan syvissä mietteissä.

"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt
rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja
tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.

"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi
erinomaisen hyvin paikata! -- älä nyt vaan kiihdy, kun hänet
liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi
ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"

"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla
ennenkin olivat seisoneet.

"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme
voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"

"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se
kovin kalliiksi?"

Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen
niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta
päätään ei hän enään osannut nyökyttää.

"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi
Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän
sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko
minä tytön vai enkö saa häntä?"

Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa
vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän
nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja
hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina
on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he
siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes
särkyivät kappaleiksi.




HOLGER DANSKE.


Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman
rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja,
sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä
tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin
tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen
"hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"

Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin
rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu
Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat
toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät
tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella
ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras
ruokahan aina maistuu paraimmalta.

Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu
Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse.
Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien
varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on
kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee
hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.

Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki
on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa
untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos
se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä
halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee
niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.

Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä
pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä
kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa;
sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan
kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen
mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan
nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi
suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää
sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja
naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli
tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää,
Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi
sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta
rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on
pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.

Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen
viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen
valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli
lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut
pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani
ne nenälleen ja sanoi:

"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu
tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein
tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän
hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän
oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja
haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa
kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut
päässä.

"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat
merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän
katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti
suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista
jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti
vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli
Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen
katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä
heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa
seurasivat jokaista liekkiä.

Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä
istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora
Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui
kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan
naisista parhaimman ja jaloimman.

"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.

Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä
tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui
kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston
räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.

Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä
pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli
tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.

Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä
hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.

Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla
kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan,
värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään
sydän Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik
kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän
oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi
äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo
sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja
illallispöytäkin on katettu.

"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän.
"Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! -- Minusta tuntuu
siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"

"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen
nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina
ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla
ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme
vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen
eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän.
Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin
hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen
kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä
tiedä kukaan.

"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse.
Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä;
sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"

Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui
siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä,
sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan
tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen
nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli
isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista,
ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista
sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan
voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla
oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein
luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin
tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.

"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten
turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha
isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen
kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni]
kuva, ja vanhus sanoi:

"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt
sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös
taivaan tähtiin!"

"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan
puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se
valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat
mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!

"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan
voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel
Thorvaldsen] malja!"

Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja
Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä
kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä
ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin
pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki
mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:

"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain
muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."

Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi
metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja
tervehtivät:

"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger
Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä
eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" -- "Jumal'
antakoon!"

Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän
herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.




PIENI TULITIKKUTYTTÖ.


Oli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden
viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli
kadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin. Olihan
hänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei
ollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli
viimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun
poikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista
tohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että
hän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.

Pieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka
vilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä
paljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko
päivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa
roposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan
näköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin
hiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta
kauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat
kynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan
uudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.

Nurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle
kuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt
allensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän
uskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja,
eihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja
kylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli
puhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata
oljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet
kylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan
uskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää
käsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi
lämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän
piteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö
luuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja
messinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti;
olipa se suloista! -- Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen
niitäkin, -- samassa sammui liekki. Uuni hävisi, -- hänen kädessään
oli pieni palanen palanutta tulitikkua.

Hän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi
muuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen,
jossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla
porsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty,
paistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi
alas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa
ja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä
näkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.

Tyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla;
se oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka
hän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla;
tuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat,
samallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat
häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan -- samassa
sammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja
korkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi
putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.

"Nyt joku kuolee!" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa
joka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun
tähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.

Tyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa
ympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja
loistavana, lempeänä ja rakastavaisena.

"Mummo!" huusi tyttönen, "voi, ota minut mukaasi! minä tiedän että
sinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni,
kaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!" ja tyttö raapaisi
kiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi
pitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin
kirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta
ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja
loistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää
eikä nälkää eikä tuskaa, -- he olivat Jumalan luona.

Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen
tyttö, hymy huulilla -- kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden
viimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka
istui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu.
Hän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt
mitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo
olivat astuneet uudenvuoden iloon.




KUVA LINNANVALLILTA.


On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen
monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa
ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa
komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on
synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä
vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää
on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat
pahantekijät.

Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko
paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän
katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa
kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt
viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja
pöyhistelee kaulahöyheniään. -- Tätä katselee paha mies kahleissaan;
lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes
itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua
kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu
-- keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa
metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin
ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää
on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut,
lintu on sinne sentään laulanut.

Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja
rasvatyven.




VARTOVIN IKKUNASSA.


Likellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on
suuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa
palsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä,
vanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.

Kas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita
lehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset
temmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki
kokonainen elämän näytelmä.

Kuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä
on punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä
jalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru
kertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina
sortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton
lapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia
syödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi
pian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten
he kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä
ja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet
polttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan
kuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti
tästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä
ja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten
päälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää
myöten.

Iloisesti leikkivät köyhät pienokaiset.

Leiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet -- niin, ne onnelliset
vuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet
valkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi,
vaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä
saat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä
näkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet
juhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.

Kaunista on kävellä vallilla!

Ja vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on
nuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte
toisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot
soivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta
Rosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan,
siihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei
tee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia
pilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.

Lapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee
vanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse
leikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.

Se sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee
vallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset
posket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin
kaikki muutkin taivaan linnut.




VANHA KATULYHTY.


Oletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska
ole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.

Oli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta
vuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä
iltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä
liikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii
viimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty
pelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin
ensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin "kolmenkymmenen kuuden
miehen" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi.
Samalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan
vai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä
lähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä
voisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt
saisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. -- Kävi miten
kävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan
ja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan
aikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan
kovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti
lyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he
kaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi,
oli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut
siihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät
pisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se
kadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä
ajatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se
paloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin
paljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut -- ehkäpä yhtä paljon
kuin nuo "kolmekymmentä kuusi miestä", mutta sitä se ei sanonut
kenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut
loukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin
paljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty
olisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki!
Se oli kaunis nuori mies -- niin, niin, siitä on monta vuotta! hän
tuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat
kultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa;
hän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun
molemmilla silmillään, ne sanoivat: "minä olen onnellisin ihminen
maailmassa!" -- Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun
ensimäisessä kirjeessä seisoi. -- Muistan myöskin kaksi muuta silmää
-- kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli
komeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa
ruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat
niin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki
he kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet
näkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä
vielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää,
jotka katsoivat minuun! -- Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn
mielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies,
jonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa
hänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi
kuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja
sateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo
ulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.

Katuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet
esittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron
virastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja
se arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun
päähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin
kuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen
palanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli
kiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se
vaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut
kuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.

Vanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin
että olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja
selittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa
virastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa
valitsemaan seuraajiaankaan.

Samassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn
savuhatussa ja virkkoi: "mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä
huomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte
sinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin
ettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt,
vaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä
sinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!"

"Se on suuri lahja!" sanoi vanha katulyhty. "Monet kiitokset! Kunhan
minua vaan ei valeta uudelleen!" --

"Ei vielä moneen aikaan", sanoi tuuli, "ja nyt minä puhallan päähäsi
muistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla
tyytyväinen vanhoihin päiviisi!"

"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" sanoi lyhty, "tai voitko
sinä joka tapauksessa taata minulle muiston?"

"Vanha lyhty, ole järkevä!" sanoi tuuli ja puhalsi tiehensä.

Samassa tuli kuu näkyviin. "Mitä te annatte?" kysyi tuuli.

"En mitään!" sanoi kuu, "nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole
valaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta." Ja
kuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa.
Samassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä,
mutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja,
jopa kaikista parhain lahja. "Minä tungen sinun sisääsi ja sinä
tulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua
ruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi." Mutta se oli lyhdyn mielestä
huono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. "Eikö nyt ole parempaa, eikö
nyt ole parempaa?" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva
tähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. "Mikä se oli?" huusi
sillinpää, "eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti
mennä lyhtyyn! -- No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan
virkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!" ja sillinpää läksi ja muut
seurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan
ihmeellisen väkevällä valolla.

"Se oli kaunis lahja!" sanoi lyhty. "Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat
tuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin
kuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin
voimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut,
vanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle
lahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän,
saattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja
se se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei
sitä voi jakaa muille.

"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!" sanoi tuuli, "mutta sinä et taida
tietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä
vahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä
eivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä
loistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua
väsyttää!" sanoi tuuli, "nyt minä panen levolle!" ja se pani levolle.

Seuraavana päivänä -- -- -- niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan
voimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa,
ja arvaappa missä --? Vanhan vartian luona. Hän oli noille
"kolmellekymmenelle kuudelle miehelle" tehnyt pyynnön, että he hänen
pitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää
vanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja
hän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä
lämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko
tuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä
silmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan
pöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan
sisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun
etehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu
kangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä
vuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla
seisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut
ne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun
muotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta,
jota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli -- se oli
vanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka
oli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva
"Wienin kongressi", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit
yhtaikaa.

Bornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani "tik tak!" Se kävi
aina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se
olisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli,
kuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui
siltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.

Mutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan
heidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä,
kirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi
kellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen
silmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti
selvittänyt sen pään. --

Vanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan
hetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin
joku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki
Afrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä
kävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja
jotka olivat kukkaruukkuina.

"Melkein minä voin ajatella millaista siellä on!" sanoi hän.

Ja lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin
ja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn
silmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat,
alastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä
laumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita
ja ruokoja.

"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!"
huomautti lyhty, "heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä
eikä se riitä!" --

Eräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät
pätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa;
vahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä
pätkää lyhtyyn.

"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!" sanoi lyhty, "kaikki on
minun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä,
että minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi
tapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! -- He
eivät sitä tiedä!"

Lyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti
silmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset
eivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.

Eräänä päivänä -- oli vanhan vartian syntymäpäivä -- tuli vanha vaimo
lyhdyn luo, hymähti ja sanoi:

"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!" ja lyhdyn läkkihattu
helisi, sillä se ajatteli: "nyt se heille selviää!" mutta se sai
hylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi
nyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre
tässä elämässä.

Silloin se näki unta -- ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin
sellaiset unetkin kyllä tulevat -- että vanhukset olivat kuolleet
ja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se
pelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden
miehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota
ruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja
sitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen
kynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen
toivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle
kukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle
kirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon
kirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija
ja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone
muuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä
haikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. --

"Mitä lahjoja minulla onkin!" sanoi lyhty herätessään. "Minä
melkein toivoisin että minut sulatettaisiin! -- mutta ei, ei se saa
tapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun
itseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut
kiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla
on yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin
ylhäistä sukua!"

Ja siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se
todella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.




NAAPURUKSET.


Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä,
mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa
vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan -- sillä ne osasivat
sellaisiakin temppuja -- ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin;
märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului
kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut
kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka
pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli
pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa
näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen
asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin,
ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin
ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut
ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään
ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne
jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi
nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka
ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä
tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi
hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen
ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat
oikein onnelliset.

"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että
saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. -- Niin,
ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin
suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella
noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja
täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja
piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten
niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että
allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"

Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella -- niin, ne jotka olivat
alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä -- pienet poikaset
olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet
haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin
kotonaan.

"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään
höyhenten kelluvan vedessä.

"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe,
että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja
jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat!
Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät.
Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan
vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka
teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen
pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain
itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin
naapureihin!"

"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne
rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! -- Eivät vielä osaa, mutta kyllä
ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on
iloisia naapureja!" --

Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman;
toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut
vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki
vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon
syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi
hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa
oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat
katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän
matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.

"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!" sanoi toinen toiselle,
"mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin
kaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas
vieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien
läpi, joita siinä on!"

Ne luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita
sen paremmin.

"Me elähytämme taloa!" sanoi varpusemo, "ja pääskysenpesän sanotaan
tuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta
nuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa
ylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian
hävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät
ruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun
pistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne
varisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen
nimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne
pannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden
on elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen
tiedätte!"

Kun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä
pilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille.
Se lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja
että kauneus elää aina.

Mutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan
sen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu
tarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista
pienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.

"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!" sanoivat
varpusenpojat. "Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?"

"Ei se ole mitään!" sanoi varpusemo, "se on vaan sellaista
ulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on
oma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja
jyviä, -- olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin
aikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan
sanoa sinulle kuka olet! -- tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi
vihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi
ympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee.
Niitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan
nyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä
olisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!"

"Minäpäs nypin niitä!" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä
ollut höyheniäkään.

Talossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan,
he olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin
somaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä
ihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle
piironkia.

"Nyt minä näen että on pyhä!" sanoi mies, suuteli herttaista pientä
vaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja
aurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin
ruusuihin ja nuoriin ihmisiin.

"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka
pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.

Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai
tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina;
varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään
lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne
pysyivät. -- Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut,
että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat
ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin,
niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat
juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi
kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he,
mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään
kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.

Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki
siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se
oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien
tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään
välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon
pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä
kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja
poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus
valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa
päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut
komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen
tilkun -- hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista -- leikkeli tilkun
sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.

"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja
päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen
päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin
suuri variskin -- eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen --
pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin
perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.

"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!" huusi varis.

"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän
malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan
lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli
lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle
ruvetakseen nokkimaan.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää.
"Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että
silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte
ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä
sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut
piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne".
Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen
sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.

"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa
pieni pääsi meihin!"

Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin
kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten,
kauniitten ruusujen luona.

"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään,
sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän
nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille
perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran
tulee perhe?"

"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin
vaimon ja lapset!" sanoi pienin.

"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi
toinen.

"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan,
ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen
toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa
ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja
räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä
tavalla murjottaa.

He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he
yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla
kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa
vasemmalla jalallaan.

Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä
taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt.
-- Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat
esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo
paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori
ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.

Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja
virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä
kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät
pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista
suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi
terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka
kuvastui tyyneen veteen.

"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon
edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen
pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen,
valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari,
ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka
kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva
ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.

Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin.
"Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? -- Pip, kaikki on
palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai
palkakseen siitä että anasti pesän. -- Ruusut pääsivät helpolla! ne
seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin
onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa
täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.

Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan
sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon
isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia
että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha
kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää
ryhmissä, pysykää ryhmissä!" -- sillä silloin ne näyttivät
kauniimmilta.

"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?" kysyi vanha
kyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. "Pieniä harmaita!
pieniä harmaita!" sanoi hän.

"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi
ja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! -- ne
eivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan."

Niin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla
jalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne
olivat palaneen talon varpusia.

"Täällä syö tavattoman hyvin!" sanoivat varpuset.

Ja varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja
pitivät oman sisällisen mielipiteensä.

"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!" sanoi toinen
kyyhkynen toisesta, "ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä!
Se saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka
sen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa!
knurre, knurre!" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. "Pysykää
ryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre,
knurre, knurre!" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen
vuoden kuluttua.

Varpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua
ryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset;
he läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti
mielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse
puutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle.
Hän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi.
"Pip!" sanoi hän, "kyllä minä uskallan!"

"Pip!" sanoi toinen varpunen, "uskallan minäkin, jopa vähän lisää!"
ja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen
kyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen
ja sanoi: "kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika
hullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä
on!"

Ihan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat
veteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.

Mitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon
huoneeseen?

Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse,
mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri,
oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa
mukaan.

"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää
olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista -- minä
ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen
tuli ihmisiä.

Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet
olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat
nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki
kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli
poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen
lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa
piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli
vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki
hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. --

Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa,
kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja.
Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset
kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi
katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja
keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista,
toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään
eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja
voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.

"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo
on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin
riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo
oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle;
siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia
ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet,
upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä
ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta
vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta
kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä
ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa
toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään
sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka
sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.

"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi
pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on
hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä
kaunista! Pip!"

Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat
seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin,
hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat,
seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat
varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia
matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta;
kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat
siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo
oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään
hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja,
niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat
pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja;
ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat
siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne
olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin
edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli
antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut
missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne
kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä
muistoiksi kaukaisiin maihin.

"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?" kysyivät varpuset.

Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja
ilostuivat ne nähdessään.

"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka
päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta
pyhäpäivältä!"

"Pip!" sanoivat varpuset, "ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä
me muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip!
ovatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan.
Ja mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella
en ymmärrä! -- Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun
näenkin!"

Ja varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä
tuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat
auringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan
nimeen niiden kauneus liittyi.




PIENI TUK.


Niin, se oli pieni Tuk! Ei hänen nimensä oikeastaan ollut Tuk, mutta
silloin kun ei hän vielä osannut puhua, rupesi hän itse sanomaan
itseään Tukiksi; sen piti merkitä Kaarloa ja onhan se hyvä tietää;
hänen piti hoitaa sisartansa Gustavaa, joka oli paljon pienempi kuin
hän, ja hänen piti myöskin lukea läksyänsä, mutta ne molemmat työt
eivät tahtoneet yhtaikaa luistaa. Poika raukka istui sisko sylissä,
lauloi sille kaikki laulut mitä ikinä osasi ja tuontuostakin lensivät
silmät maantiedekirjaan, joka oli avoinna hänen edessään. Huomenna
piti hänen osata ulkoa kaikki kylät Själlandin hiippakunnassa ja
tietää kaikki mitä niistä saattoi tietää.

Nyt tuli äiti kotiin, sillä hän oli ollut ulkona ja hän otti pikku
Gustavan; Tuk juoksi ikkunan ääreen lukemaan ja luki miltei silmänsä
puhki, sillä oli jo hämärä ja pimeni pimenemistään, mutta äidillä ei
ollut varaa ostaa kynttilöitä.

"Tuolla kulkee vanha pesumuija naapurista!" sanoi äiti katsoessaan
ulos ikkunasta. "Tuskin hän jaksaa kantaa omaa painoaan ja sitte
hänen vielä lisäksi täytyy kantaa ämpärit kaivolta; juokseppas sinä,
pieni Tuk, ulos, ole kiltti, auta vanhaa vaimoa!"

Tuk juoksi paikalla auttamaan, mutta kun hän sitte tuli kotiin, oli
pimeä ilta. Kynttilöistä ei voinut tulla puhettakaan, hänen täytyi
mennä sänkyyn; se oli vanha kaappisänky; siinä hän makasi ja ajatteli
maantieteenläksyään: Själlandin hiippakuntaa ja kaikkea mitä opettaja
oli kertonut. Se olisi pitänyt lukea, mutta eihän hän voinut sille
mitään. Maantiedekirjan pani hän tyynynsä alle, hän oli nimittäin
kuullut, että se auttaisi muistamaan läksyä, mutta siihen ei nyt
ollut luottamista.

Hän makasi ja ajatteli ajattelemistaan ja äkkiä tuntui siltä kuin
joku olisi painanut suudelman hänen silmilleen ja huulilleen, hän
nukkui eikä kuitenkaan ollut unessa; tuntui siltä kuin vanhan
pesumuijan lempeät silmät olisivat katselleet häneen, ja muija sanoi:

"Olisi suuri synti, jollet huomenna osaisi läksyjäsi! Sinä autoit
minua, nyt autan minä sinua ja hyvä Jumala auttaa aina!"

Ja samassa rupesi kirja pienen Tukin pään alla kahisemaan ja
rapisemaan.

"Kukko kiekuu! pii pota pot!"

Kana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. "Minä olen kjögeläinen
kana!" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja
tappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei
kannattanut puhua.

"Ripsis, rapsis, loiskis!" pudota puksahti Tukin luo taas joku.
Se oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoi
Prästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa;
ja se oli ylen ylpeä: "Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani.
Loiskis! kuinka tässä on hyvä maata!"

Pieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä
laukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava
kypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä,
ja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin,
ja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat
kuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista;
linnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat
nuoret hovinaiset tanssivat.

Tuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen
linna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli
seisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni
ja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat "kaksi
tuhatta asukasta", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin
paljon asukkaita.

Pieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt
unta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen
vieressään.

"Pieni Tuk! pieni Tuk!" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento,
melkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.

"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan
päin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus
sitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide.
'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja
huvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä
eivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan
maan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte
minä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia
ruusuja!'"

Pieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää,
ja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä
rinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa,
suippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin
voimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha
kuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas
Hroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja
rinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja
kuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja
lähteet loiskivat.

Pieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. "Älä unohda säätyjä!" sanoi
Hroar kuningas.

Yhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin
kirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha
vaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa
ruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas
selkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. "On, on kun onkin!"
sanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista
ja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui
hän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen
pystyyn. "Koaks!" sanoi hän, "märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen
hyvä on olla -- Sorössä!" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi.
"Koaks!" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. "Täytyy pukeutua
ilman mukaan!" sanoi hän. "Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on
kuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli
ennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon
pohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa!
Koaks!" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai
kun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti,
niin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan
uneen ja _se_ hänelle varmaan teki hyvää.

Mutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen
pikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat
hiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää,
vaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli
vihreitten metsäin ja sinisten vesien.

"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää
lekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan,
sinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua,
sinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana
kuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat,
samallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän
sinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten
laiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa
-- 'muista säätykokousta!'" sanoi kuningas Hroar; "siellä sinun pitää
puhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran
pääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti -- --."

"-- Aivan kuin nukkuisin Sorössä!" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi;
oli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän
se olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ja Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien
läksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle
päätään ja sanoi:

"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras
unesi kävisi toteen!"

Pieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen
tiesi Jumala.




VARJO.


Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät
ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät
he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta
kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut
kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin,
mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien
järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet
pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi
nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine
kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla,
että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella
aivan sietämätöntä! -- Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas
mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä;
se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin
kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti
sitäkin. -- Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli
laskenut.

Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin
huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe
niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen
kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle
venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan,
kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille
parvekkeille pitkin katua -- ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla
parvekkeensa -- ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka
olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla
pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat
kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi
tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä
käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla:
kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä
veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat.
Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka
oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista;
ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia;
kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut
mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä
kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta
huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului
soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen
kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen
mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista,
kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei
hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan
näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään
kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi
kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen
sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka
soittaisi kuinka kauvan."

Yhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki,
uutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista
hohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä
mitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka
impi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi,
hän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella;
ainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän
uudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset
eivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat
kuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin
vienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin
ajatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui?
Missä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja
täynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.

Yhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan
paloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa
sattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin,
sillä se tekee aina niin. --

"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla
naapurissa näkee!" sanoi oppinut mies. "Kas kuinka somasti se istuu
tuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi
hyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte
tulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein
olisi hyötyä!" puhui hän leikillä, "oleppa hyvä ja astu sisään! no!
menetkö?" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti
takaisin. "No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!" ja vieras
nousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras
kääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut,
olisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin
parvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin
vieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.

Seuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan
sanomalehtiä. "Mitä kummaa!" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen,
"eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä
vielä ole palannut; se on aika ikävä se!"

Ja häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa,
vaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut
varjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos
tämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne
sanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän
päätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas
päätös.

Illalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein
asettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää
herraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä
esiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei
kuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.

Harmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki
kasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän
suureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo,
kun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet
paikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä
varjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se
matkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että
puolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.

Vihdoin tuli oppinut mies kotiin ja kirjoitti kirjoja siitä mikä
maailmassa on totta, ja mikä on hyvää ja mikä on kaunista. Ja kului
päiviä ja kului vuosia, kului monta vuotta.

Yhtenä iltana istuu hän huoneessaan ja kuuluu hiljainen naputus oveen.

"Sisään", sanoi hän, mutta ei ketään kuulunut; hän avaa oven ja
hänen edessään seisoo niin eriskummallisen laiha ihminen, että
hänen pintaansa karmii. Tuo ihminen oli muuten erittäin hienoissa
vaatteissa, varmaan se oli ylhäinen herra.

"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oppinut.

"Niin, johan minä ajattelin", sanoi hieno herra, "ettette tuntisi
minua! minä olen saanut niin paljon ruumista, minä olen saanut
oikeaa lihaa ja oikeat vaatteet. Varmaan ette koskaan ollut
odottanut, että näkisitte minut näin hyvinvoipana. Ettekö te tunne
vanhaa varjoanne? Niin, te varmaan ette enään luullut minun palaavan.
Minun on käynyt erittäin hyvin sitte kun viimeksi olin luonanne,
minusta on joka suhteessa tullut hyvin varakas mies! Jos minun pitää
ostaa itseni vapaaksi virasta, niin voin sen kyllä tehdä!" ja hän
helisteli kallisarvoisia koristuksiaan kellonperissä. Ja hän pisti
kätensä paksuihin kultavitjoihin, jotka riippuivat hänen kaulallaan;
voi kuinka kaikissa hänen sormissaan kimalteli timanttisormuksia; ja
tämä oli kaikki totta!

"Ei, minä en ensinkään pääse tointumaan hämmästyksestäni!" sanoi
oppinut mies, "mitä tämä kaikki oikeastaan on!"

"Niin, mitään tavallista se ei ole!" sanoi varjo, "mutta ettehän te
itsekään kuulu tavallisiin ja minä olen, kuten tiedätte, pienestä
pitäen seurannut teidän jälkiänne. Siitä asti kun te huomasitte
minun kypsyneen yksinäni lähtemään maailmalle, olen kulkenut omia
teitäni; minä elän kaikin puolin loistavissa oloissa, mutta minut
valtasi jonkinlainen ikävä, halu kerran vielä nähdä teidät ennenkuin
kuolette, sillä kuoliahan teidän pitää! sitte teki mieleni vielä
kerran nähdä näitä seutuja, sillä se isänmaa se pysyy sentään aina
rakkaana! -- Minä tiedän että te olette saanut toisen varjon, olenko
minä jotakin velkaa teille tai sille? Tehkää vaan hyvin ja sanokaa."

"Ei mutta sinäkö se todella olet!" sanoi oppinut mies, "on se toki
kovin kummallista! en ikinä olisi uskonut, että vanha varjo voi
palata takaisin ihmisenä!"

"Sanokaa mitä minä olen velkaa!" sanoi varjo, "sillä minä en tahtoisi
olla minkäänlaisessa velassa!"

"Kuinka sinä voit puhua sillä lailla!" sanoi oppinut mies, "eihän
tässä voi olla puhetta mistään velasta! ole vapaa kuin taivaan
lintu! minä iloitsen suuresti onnestasi! istu, vanha ystävä, ja
kerro minulle hiukkasen miten tämä kaikki on tapahtunut ja mitä näit
naapurissa siellä lämpöisissä maissa!" --

"Kyllä minä kerron", sanoi varjo ja istuutui, "mutta teidän täytyy
myöskin luvata, ettette koskaan kenellekään tässä kaupungissa, missä
ikinä minut tapaisitte, kerro että minä olen ollut teidän varjonne!
minä aion mennä kihloihin; minä voin elättää enemmän kuin yhden
perheen!" --

"Ole aivan huoleti!" sanoi oppinut mies, "en minä sano kenellekään,
kuka sinä olet; kättä päälle! Minä lupaan ja sanasta miestä, sarvesta
härkää!"

"Sanasta varjoa!" sanoi varjo, täytyihän sen sanoa sillä lailla.

Täytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä
oli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa
mustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu,
jonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja
reunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista
kellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista.
Niin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet
ihmiseksi.

"Jahka minä nyt kerron!" sanoi varjo ja sitte se laski
kiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden
varjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira
vanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys
vaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja
makaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen
tarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti
palveluksesta ja kohota omaksi herraksi.

"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?" sanoi varjo, "se oli
kaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä
kolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta
vuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä
sanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!"

"Runous!" huudahti oppinut mies, "niin, niin -- hän oleskelee silloin
tällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet
ainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän
seisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro,
kerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja
näit -- --!"

"Tulin etuhuoneeseen!" sanoi varjo. "Te istuitte aina ja tähystelitte
etuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi
jonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja
huoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin
päässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä
olin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!"

"Ja mitä sinä sitte näit?" kysyi oppinut mies.

"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta -- mutta ei se
ole ylpeyttä minun puoleltani, mutta -- vapaana olentona ja minun
tietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista
varoistani -- soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!"

"Anteeksi!" sanoi oppinut mies, "se on vanha tapa, joka ei tahdo
lähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta
kerrottehan nyt kaikki mitä näitte!" --

"Kaikki!" sanoi varjo, "sillä minä näin kaikki ja tiedän kaikki." --

"Miltä näytti sisemmissä saleissa?" kysyi oppinut mies. "Oliko
siellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa?
Olivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta
vuorilta?"

"Siellä oli kaikkia", sanoi varjo. "Minähän en mennyt sisään saakka,
minähän jäin ensimäiseen huoneeseen, hämärään, mutta siellä oli hyvä
seisoa, minä näin kaikki ja minä tiedän kaikki. Minä olen ollut
Runouden hovissa, etuhuoneessa."

"Mutta mitä te näitte? Kulkivatko kaikki muinaisajan jumalat läpi
suurten salien? Kamppailivatko siellä vanhat sankarit? Leikkivätkö
siellä suloiset lapset, ja kertoivatko ne uniaan?"

"Minä sanon teille: olin siellä ja te käsitätte että minä näin
kaikki nähtävyydet! jos te olisitte joutunut sinne, ette olisi
muuttunut ihmiseksi, mutta minä muutuin; ja samalla minä opin
tuntemaan sisimmän luontoni, sen mikä minussa on myötäsyntynyttä,
opin tuntemaan sukulaisuuteni Runouteen. Silloin kun olin teidän
luonanne en tullut sitä ajatelleeksi, mutta aina auringon noustessa
ja auringon laskiessa tulin minä niin kummallisen suureksi, te sen
tiedätte; kuutamolla minä olin miltei selvempi kuin te itse; en
silloin käsittänyt luontoani, siellä etuhuoneessa se minulle selveni!
minä tulin ihmiseksi! -- Kypsänä astuin takaisin maailmaan, mutta te
ette enään ollut lämpöisissä maissa; minua hävetti ihmisenä kulkea
sellaisena kuin olin, minun piti saada saappaat, vaatteet, koko
tuo ihmisvernissa, josta ihminen tunnetaan. -- Minä pakenin, niin,
minä kerron sen teille, ettehän te pane sitä mihinkään kirjaan,
minä pakenin torttumuijan helmoihin, piilouduin niiden alle; muija
ei aavistanut miten paljon hän kätki; vasta illalla minä läksin
ulos; juoksentelin kuutamossa kadulla; oikaisin itseni suoraksi
seinää vastaan, se niin mukavasti kutitti selkää! juoksin katua
ylös, juoksin alas, kurkistelin sisään korkeimmista ikkunoista,
saliin ja katolle, kurkistelin paikkoihin jonne ei kukaan kurkistele
ja minä näin mitä ei kukaan muu näe eikä saa nähdä! Tämä maailma
on oikeastaan paha maailma! en tahtoisi olla ihminen, jollei nyt
olisi tullut tavaksi pitää sitä jonakin! Minä näin käsittämättömän
kummallisia asioita naisissa, miehissä, vanhemmissa ja noissa
herttaisissa, viisaissa lapsissa; -- minä näin", sanoi varjo,
"asioita, joita ei kukaan ihminen saa tietää, mutta joita he kaikki
niin mielellään tahtoisivat tietää: naapurin viat. -- Jos minä olisin
kirjoittanut sanomalehteen, niin sitäkös olisi luettu! mutta minä
kirjoitin suoraan asianomaiselle henkilölle ja kaikissa kaupungeissa,
joihin tulin, nousi kauhistus. Ne sekä pelkäsivät minua että pitivät
minusta niin äärettömästi. Professorit tekivät minut professoriksi,
räätälit antoivat minulle uudet vaatteet, minusta pidettiin hyvää
huolta. Rahamestari teki rahaa minua varten ja naiset sanoivat minua
erinomaisen kauniiksi mieheksi. Sillä lailla minusta tuli se mikä nyt
olen; ja nyt minä sanon hyvästi; tässä on nimikorttini, minä asun
päivänpuolella ja olen aina kotona sadeilmalla!" ja sitte varjo läksi.

"On se ihmeellistä!" sanoi oppinut mies.

Vuosia ja päiviä meni; silloin varjo palasi.

"Mitä kuuluu?" kysyi se.

"Oi", sanoi oppinut mies, "minä kirjoitan totuudesta, hyvyydestä ja
kauneudesta, mutta kukaan ei viitsi kuunnella sellaista, olen ihan
epätoivoissani, niin se minuun koskee!"

"Mutta minuun ei koske!" sanoi varjo, "minä lihon ja siihen pitää
pyrkiä! Niin, te ette ymmärrä maailmaa. Te tulette ihan kipeäksi.
Teidän täytyy matkustaa! minä lähden kesällä matkalle; lähdettekö
mukaan? Minä tahtoisin matkatoverin! Tahdotteko te lähteä mukaan
varjona? Te teette minulle suuren ilon jos tulette, minä maksan
matkan!"

"Tämä menee vähän liian pitkälle!" sanoi oppinut mies.

"Miltä kannalta kukin asiat ottaa!" sanoi varjo. "Teille tekisi
matkustaminen erinomaisen hyvää! Tahdotteko ruveta varjokseni, saatte
aivan vapaan matkan!"

"Tämä on kovin hullua!" sanoi oppinut mies.

"Mutta maailman meno on kun onkin sellainen!" sanoi varjo, "ja
sellaisena se pysyy!" ja sitte varjo läksi.

Oppinut mies ei voinut ensinkään hyvin, ja suru ja tuska seurasi
häntä, ja kun hän puhui totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta oli se
useimmille samaa kuin lehmälle ruusut! -- vihdoin viimein oli hän
aivan kipeä.

"Te olette todella kuin varjo!" sanoivat ihmiset hänelle ja oppineen
miehen selkää karmi, sillä hänen mielessään heräsi kaikellaisia
ajatuksia.

"Teidän täytyy ruveta kylpemään!" sanoi varjo, joka tuli häntä
tervehtimään, "ei ole muuta neuvoa! minä otan teidät mukaan vanhan
tuttavuuden vuoksi; minä maksan matkan, ja te teette matkakertomuksen
ja olette noin vähän hauskuutena; minä aion kylpylaitokseen, partani
ei kasva niinkuin sen pitäisi, se on tauti sekin, ja parta pitää
olla! Olkaa nyt ymmärtäväinen ja ottakaa vastaan tarjoukseni,
matkustammehan me tovereina."

Ja he läksivät matkaan; varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona;
he ajelivat yhdessä ja ratsastivat ja kävelivät yhdessä, rinnatusten,
toistensa edessä tai takana, aina sen mukaan missä aurinko oli. Varjo
tiesi aina pysytellä herran paikalla; eikä oppinut mies tullut sitä
ajatelleeksi; hän oli erittäin hyväsydäminen, lempeä ja ystävällinen,
ja yhtenä päivänä sanoi hän varjolle: "Kun meistä nyt on tullut näin
matkatoverit ja kun me lapsesta asti olemme kasvaneet yhdessä, niin
emmekö tekisi lähempää tuttavuutta, se olisi toverillisempaa!"

"Sitä kannattaa ajatella!" sanoi varjo, joka nyt oli varsinainen
herra. "Te puhutte suoraan ja hyväntahtoisesti, minä olen suora ja
hyväntahtoinen takaisin. Oppineena miehenä te varmaan tiedätte kuinka
kummallinen luonto on. Toiset ihmiset eivät saata koskea harmaaseen
paperiin, he rupeavat voimaan pahoin; toisten pintaa karmii, kun
neulalla piirrellään lasiruutuun; minulla on samallainen tunne kun
kuulen teidän sinuttelevan itseäni, minä ikäänkuin painun maahan
entiseen asemaani! Te näette että se on tunne, ei se ole ylpeyttä;
minä en saata antaa teidän sinutella itseäni, mutta minä sinuttelen
mielelläni teitä, niin olemme edes puolitiessä!"

Varo sinutteli nyt entistä herraansa.

"On se sentään hullua", ajatteli hän, "että minun pitää teititellä ja
hän sinuttelee!" mutta sille asialle ei enään mahtanut mitään.

Sitte he tulivat kylpypaikkaan, jossa oli paljon vieraita ja muiden
muassa kaunis kuninkaantytär. Hänellä oli sellainen tauti, että hän
näki liian selvästi, ja se oli kovin huolestuttavaa.

Hän huomasi heti paikalla että uusi tulija oli aivan toisellainen
kuin kaikki muut; "sanotaan, että hän on täällä saadakseen partansa
kasvamaan, mutta minä näen oikean syyn; hänellä ei ole varjoa."

Hän tuli uteliaaksi; ja kävelymatkalla hän lyöttäytyi puheisiin
vieraan herran kanssa. Kuninkaantyttärenä saattoi hän muitta mutkitta
sen tehdä, ja hän sanoi: "teidän sairautenne on, ettei teillä ole
varjoa."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne mahtaa olla paranemaan päin!"
sanoi varjo, "minä tiedän että teitä on vaivannut se, että näette
liian hyvin, mutta se vaiva on varmaan mennyt menojaan, te olette
parantunut, minulla on päinvastoin aivan harvinainen varjo; ettekö
te näe sitä henkilöä joka aina seuraa minua? Muilla ihmisillä on
tavallinen varjo, mutta minä en pidä mistään tavallisesta. Monet
antavat palvelijainsa univormuun hienompaa verkaa kuin omiin
vaatteisiinsa ja minäkin olen antanut siistitä varjoni ihmiseksi;
jopa minä olen antanut hänellekin varjon, kuten näette. Se on
kallista huvia, mutta minä tahdon jotakin itsellenikin!" --

"Mitä!" ajatteli prinsessa, "olisinko minä todella parantunut? Tämä
kylpylaitos on paras maailmassa! Vedessä on toki meidän päivinämme
merkillinen voima. Mutta en minä vielä lähde pois sillä nyt täällä
tulee hauskaa; vieraasta minä pidän tavattoman paljon. Kunhan ei
hänen partansa vaan kasvaisi, sillä sitte hän matkustaa tiehensä!"

Illalla tanssivat kuninkaantytär ja varjo suuressa tanssisalissa.
Kevyt oli prinsessa, mutta vielä kevyempi oli varjo, sellaista
tanssitoveria ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Prinsessa kertoi
hänelle mistä maasta oli kotoisin ja varjo tunsi maan, hän oli
käynyt siellä, mutta prinsessa ei silloin ollut kotona; varjo oli
kurkistanut sisään ikkunoista, sekä ylhäältä että alhaalta, hän oli
nähnyt sekä yhtä että toista ja hän osasi vastata kuninkaantyttären
kysymyksiin ja tehdä kaikellaisia viittauksia, niin että
kuninkaantytär kerrassaan hämmästyi; varmaan herra oli viisain mies
maan päällä; kuninkaantytär rupesi suuresti kunnioittamaan hänen
tietojaan ja kun he sitte taas tanssivat, rakastui hän, ja sen varjo
kyllä huomasi, sillä kuninkaantytär näytti olevan valmis katsomaan
hänet läpikotaisin. Sitte tanssivat he vielä kerran ja silloin oli
kuninkaantytär sanomaisillaan sen, mutta hän oli varovainen, hän
ajatteli maatansa ja valtakuntaansa ja kaikkia niitä ihmisiä, joita
hänen piti hallita. "Viisas mies hän on", sanoi hän itsekseen, "se
on hyvä asia; ja kauniisti hän tanssii, hyvä se on sekin; mutta
onkohan hänellä perusteelliset tiedot, se on yhtä tärkeää! häntä
täytyy tutkia." Ja sitte hän hiljalleen rupesi kysymään häneltä mitä
vaikeimpia asioita, ei hän itsekään olisi osannut vastata niihin
kysymyksiin; varjon kasvoihin tuli ihmeellinen ilme.

"Siihen te ette voi vastata!" sanoi kuninkaantytär.

"Nuo asiat minä kyllä lapsena olen oppinut", sanoi varjo, "mutta minä
luulen, että varjoni tuolla ovensuussa voi vastata siihen."

"Teidän varjonne!" sanoi kuninkaantytär, "se olisi kovin kummallista!"

"Niin, enhän minä varmaan voi sanoa, osaako hän", sanoi varjo,
"mutta minä luulisin hänen osaavan, hän on sentään niin monta vuotta
seurannut minua ja aina tarkkaan kuunnellut, -- minä luulisin hänen
osaavan, --! mutta sallikaa, teidän kuninkaallinen korkeutenne
huomauttaa, että hänessä on paljon ylpeyttä, hän tahtoo aina esiintyä
ihmisenä, ja kun häntä tahtoo pitää hyvällä tuulella -- ja voidakseen
vastata hyvin, täytyy hänen olla hyvällä tuulella -- niin täytyy
häntä kohdella aivan kuin ihmistä."

"Siitä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär.

Ja sitte hän meni ovensuuhun oppineen miehen luo ja puhui hänelle
auringosta ja kuusta ja ihmisistä sekä sisältä että ulkoa ja mies
antoi hyviä, viisaita vastauksia.

"Se se vasta mahtaa olla mies, jolla on niin viisas varjo!" ajatteli
kuninkaantytär, "varmaan siitä koituisi sula siunaus kansalleni ja
valtakunnalleni, jos valitsisin hänet puolisokseni; -- sen minä
teenkin!"

Ja pian kuninkaantytär ja varjo sopivat asiasta, mutta se piti
vastaiseksi pidettämän salassa, kunnes kuninkaantytär palaisi kotiin
valtakuntaansa.

"Ei kukaan saa sitä tietää, ei edes varjoni!" sanoi varjo ja sen
mielessä liikkui kummallisia ajatuksia. --

Sitte he tulivat siihen maahan jota kuninkaantytär hallitsi, kun hän
oli kotona.

"Kuuleppa nyt, hyvä ystävä!" sanoi varjo oppineelle miehelle, "nyt
minä olen tullut niin onnelliseksi ja mahtavaksi kuin joku tulla
taitaa ja nyt minä tahdon tehdä jotakin erityistä sinun hyväksesi!
Sinä saat aina asua minun luonani linnassa, ajaa minun kanssani
kuninkaallisissa vaunuissani ja kantaa satatuhatta riikintaalaria
palkkaa; mutta sinun täytyy antaa kaikkien sanoa itseäsi varjoksi;
sinä et saa sanoa että joskus olet ollut ihminen ja kerran vuodessa,
kun minä istun päiväpaisteessa parvekkeella kansan katseltavana,
pitää sinun maata jalkaini juuressa kuten varjon sopii; minä voin
kertoa sinulle, että nain kuninkaantyttären; illalla pidetään häät."

"Ei, tämä on sentään liian hullua!" sanoi oppinut mies, "sitä minä en
tee, en tahdo! sehän on koko maan ja kuninkaantyttären pettämistä!
Minä sanon kaikki! että minä olen ihminen ja että sinä olet varjo,
sinä olet vain puettu ihmiseksi!"

"Sitä ei kukaan usko!" sanoi varjo, "ole nyt järkevä, muuten minä
kutsun vartian!"

"Minä menen suoraa päätä kuninkaantyttären luo!" sanoi oppinut mies.
"Mutta minä menen ensin!" sanoi varjo, "ja sinä menet vankilaan!" --
ja vankilaan hänen täytyi mennä, sillä vartiat tottelivat sitä, jonka
he tiesivät kuninkaantyttären ottavan miehekseen.

"Sinä vapiset!" sanoi kuninkaantytär, kun varjo tuli hänen luokseen,
"onko jotakin tapahtunut? Ethän sinä vaan sairastu illaksi, nyt kun
meidän pitää viettää häitä."

"Minulle on tapahtunut kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua!" sanoi
varjo, "ajattele -- no niin, varjo raukan aivot eivät nyt paljoa
siedä! -- ajattele, minun varjoni on tullut hulluksi, hän luulee
olevansa ihminen ja väittää -- ajattelepas! -- että minä olen hänen
varjonsa!"

"Se on kauheaa!" sanoi prinsessa, "onhan hän toki lukkojen takana?"

"On kyllä! Minä pelkään, ettei hän koskaan parane."

"Varjo raukka!" sanoi prinsessa, "hän on hyvin onneton; on suorastaan
hyvä työ vapauttaa hänet siitä elämän hitusesta, joka hänessä
vielä on jälellä, ja kun minä ajattelen asiaa, luulen että käy
välttämättömäksi kaikessa hiljaisuudessa lopettaa hänet!"

"Kovaa se kyllä on!" sanoi varjo, "sillä hän oli uskollinen
palvelija!" ja häneltä pääsi ikäänkuin huokaus. "Te olette jalo
luonne!" sanoi kuninkaantytär. Illalla oli koko kaupunki valaistu
ja tykit paukkuivat ja sotamiehet tekivät kunniaa. Ne ne vasta
olivat häät! Kuninkaantytär ja varjo astuivat parvekkeelle kansan
katseltaviksi ja vielä kerran vastaanottaakseen hurraa-huutoja.

Oppinut mies ei kuullut mitään koko tästä komeudesta, sillä hänet
olivat he ottaneet hengiltä. --




VANHA TALO.


Tuolla alhaalla kadulla seisoi vanha, vanha talo, se oli miltei
kolmen sadan vuoden vanha, sen saattoi lukea hirrestä, johon
tulpanien ja humalanvarsien keskelle oli veistetty vuosiluku. Siinä
oli kokonaisia runoja vanhan ajan tyyliin ja joka ikkunan päälle oli
hirteen veistetty irvistelevät kasvot; toinen kerros ulkoni hyvän
matkaa ensimäisen päällitse ja aivan räystään alla oli lyyjyinen
kouru, joka päättyi lohikäärmeenpäähän. Oli tarkoitus että sadevesi
juoksisi ulos kidasta, mutta se juoksikin vatsasta, sillä kourussa
oli läpi.

Kaikki muut talot kadulla olivat niin somat ja uudet, ikkunat suuret
ja seinät sileät, selvästi saattoi nähdä, etteivät ne tahtoneet olla
missään tekemisissä vanhan talon kanssa; ne kyllä ajattelivat:

"Kuinka kauvan tuokin kummitus seisoo tällä kadulla ihmisten
pilkkana; parveke ulkonee niin paljon, ettei täältä meidän
ikkunoistamme ensinkään saata nähdä mitä sillä kulmalla tapahtuu:
portaat ovat leveät kuin linnan portaat ja jyrkät kuin veisivät
kirkontorniin. Rautaristikko on kuin vanhan perhehaudan ovi ja sitte
siinä on messinkinappeja. On se sentään hullua!"

Kadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin
muutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli
terveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti
kovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä
päiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta
rappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia
kuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine
yläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä,
tapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. --
Sitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti
nahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja
peruukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu
tuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla.
Muuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä
tuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle
päätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty
ja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen,
mutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.

Pieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: "vanhuksella täällä
vastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!"

Seuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni
portille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse,
sanoi hän hänelle: "kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle,
joka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä
on toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän
yksin."

Ja vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei
tinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse
tahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli
vanhaan taloon.

Ja kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin
ennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita
odotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa -- oveen
oli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä
tulpaneja -- näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet
voimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen.
Ne puhalsivatkin todella: "pararamppamppaa! pieni poika tulee!
pararamppamppaa!" ja samassa avautui ovi.

Kaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja
haarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja
silkkihameet kahisivat.

Sitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän
matkaa alaspäin -- ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika
hatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa
versoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli
niin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei
se ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla
oli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse
tahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen,
nimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat
aivan selvästi:

"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi
luvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!"

Ja sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt
siannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.

    "Kultaus kuluu,
    Siannahka kestää,"

sanoivat seinät.

Huoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja
käsipuut molemmin puolin. "Istukaa! istukaa!" sanoivat tuolit; "hui,
kuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi!
Luuvaloa selkään, voi, voi!"

Ja sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta
talosta ja missä vanha mies istui.

"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!" sanoi vanha mies. "Ja
kiitos siitä että tulet luokseni!"

"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin
paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä
poikaa.

Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja
iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin
ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei
sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään
pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:

"Mistä sinä olet saanut hänet?"

"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon
kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset
ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on
ollut poissa puolen vuosisataa."

Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia;
varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne
näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari
kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi,
mutta sitä eivät ne huomanneet.

"Kotona sanovat", sanoi pieni poika, "että sinä olet niin hirveän
yksin!"

"Oi", sanoi vanhus, "vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat
mukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! --
minun on hyvin hyvä olla!"

Ja sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä
juhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä
meidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja
porvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset,
joita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita,
mutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina
asiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. -- Se se vasta oli
kuvakirja!

Ja vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua
marjahilloa, omenia ja pähkinöitä; -- ihanaa siellä vanhassa talossa
vaan oli.

"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla;
"täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut
perhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! -- Minä en kestä
tätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä
ole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi,
missä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te
kaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän
vanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään
suudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta?
Ei hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!"

"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!" sanoi pieni
poika, "minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat
ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!"

"Niitä en minä näe enkä tunne!" sanoi tinasotamies, "minä en kestä
tätä!"

"Sinun täytyy!" sanoi pieni poika.

Tyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät
kuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon
että vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin
kadun toiselle puolelle.

Ja puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: "pararamppampaa!
pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja ritarikuvien miekat ja
varustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi,
ja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: "aijai!" Tämä kerta meni
ihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen
päivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.

"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, "minä olen itkenyt tinaa!
täällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan
sekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä
en kestä tätä! -- nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset
ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat
vanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan
pitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni
alas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte
niin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet
täällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin
tiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa
virttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina,
ristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte
lensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan
vuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua,
olkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, -- hänen ei
tällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään -- ja hän rupesi tanssimaan,
mutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin
pitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään
alas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin
vakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni
ja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä
tänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta
kaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on
sitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. -- Sanoppa
nyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä
Mariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on
onnen poika, hän! -- minä en kestä tätä!"

"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun
täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"

Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas
että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei
milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone
avattiin -- sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli
niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.

"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle,
jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat
niin kirkkaina.

"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin
paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. --

Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta
sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen
löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto
oli niin laho ja täynnä reikiä; -- tinasotamies oli pudonnut rakoon
ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.

Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko
vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan
jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun
ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli
oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta,
portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut
kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.

Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin
vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi.
Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki
hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia
perässä.

Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja
pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja
naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja
kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva,
joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle
ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä
naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.

Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset.
Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat
päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki;
parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka
hajoamistaan hajosivat. -- Puhdasta tuli.

"Vihdoinkin!" sanoivat naapuritalot.

       *       *       *       *       *

Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen
ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä
vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja
naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli
suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset
pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui
laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat
ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne
enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että
pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä
olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt
naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka
edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa,
vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin
kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa
sormillaan. -- Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku
terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.

Se oli -- ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli
hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja
rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.

Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin
hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies
tunsi heränneensä kuin horroksista.

"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti
päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu
tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte
hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja
tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean
yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut
ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa
taloa ja vanhaa miestä.

"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä
panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut;
mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"

"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki
hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä
olin vain pieni poika!"

"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!" sanoi nuori vaimo.

"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että
joku muistelee!"

"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki,
että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois,
se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen
se lausui:

    "Kultaus kuluu,
    Siannahka kestää."

Sitä tinasotamies kuitenkaan ei uskonut.




VESIPISARA.


Kaiketi sinä tunnet suurennuslasin. Sehän on sellainen pyöreä
silmälasi, joka tekee kaikki sata kertaa suuremmaksi todellista
kokoa. Kun sitä nyt pitää silmän edessä ja katselee vesipisaraa, joka
on otettu lammikosta, niin näkee tuhansia kummallisia eläimiä, joita
ei muuten milloinkaan näe vedessä. Mutta ne ovat kun ovatkin siellä
ja se on totinen tosi. Näyttää melkein siltä kuin silmän alla olisi
kokonainen lautasellinen äyriäisiä, jotka kiehuvat ja kuhisevat. Ja
ne ovat niin nälkäiset, ne repivät toisiltaan kädet ja jalat ja päät
ja kyljet, ja ovat kuitenkin omalla tavallaan iloiset ja tyytyväiset.

Oli sitte kerran vanha mies, jota ihmiset sanoivat Ripi-Rapiksi,
sillä se oli hänen nimensä. Hän tahtoi aina joka asiasta löytää niin
paljon hyvää kuin mahdollista ja jollei hän muuten onnistunut, niin
käytti hän taikakeinoja.

Eräänä päivänä istuu hän suurennuslasi kädessä ja katselee
vesipisaraa, joka on otettu vesilätäköstä ojassa. Hei vaan sitä
ripinää ja rapinaa! tuhannet pienet elukat siellä hyppelivät ja
juoksentelivat, nipistelivät ja purivat toisiaan.

"Mutta tämähän on kauheaa!" sanoi vanha Ripi-Rapi, "eikö niitä nyt
saa elämään sovussa ja rauhassa ja jokaista pitämään huolta omista
asioistaan!" ja hän mietti päänsä halki, mutta ei vaan onnistunut ja
sitte hänen täytyi tarttua taikatemppuihin. "Minäpäs värjään niitä
vähän, niin näkyvät selvemmin!" sanoi hän ja sitte hän tipautti
ikäänkuin pienen pisaran punaista viiniä vesipisaraan, mutta se
olikin noidanverta, ihkasen hienointa lajia, joka maksaa kaksi
killinkiä; ja samassa kävivät kaikki kummalliset elukat ruumiiltaan
ihan ruusunpunaisiksi, vesipisara oli ihan kuin kokonainen kylä
alastomia villejä.

"Mitä sinä siinä puuhaat?" kysyi toinen vanha noita, jolla ei ollut
nimeä ja jonka nimettömyyttä pidettiin erittäin hienona.

"Niin, jos sinä arvaat mitä tämä on", sanoi Ripi-Rapi, "niin minä
lahjoitan sinulle kaikki tyynni; mutta ei sitä niinkään helposti
arvaa, kun ei edeltäkäsin tiedä!"

Ja nimetön noita katsahti suurennuslasiin. Siellä näytti todella
olevan kokonainen kylä, jossa kaikki ihmiset juoksentelivat ilman
vaatteita! Kauhealta se näytti mutta vielä kauheampaa oli katsella
kuinka toinen töykki ja tyrkki toista, kuinka ne nyppivät ja
nipistelivät toisiaan, purivat ja raastoivat toisiaan. Se mitä
oli alhaalla, piti nostettaman ylös ja se mitä oli ylhäällä piti
raastettaman alas! "Kas! kas! tuolla on pitempi jalka kuin minulla
-- pois se! Tuolla on pieni nystyrä korvan takana, pieni, viaton
nystyrä, mutta se kiusaa häntä ja kiusatkoon samalla enemmänkin!" ja
kaikki iskivät nystyrään kyntensä ja häntä riistettiin ja raastettiin
sen pienen nystyrän takia. Siellä oli sitte yksikin olento, joka
istui hiljaa kuin pieni neitonen eikä kenellekään toivonut muuta
kuin sopua ja rauhaa, mutta neitonen vedettiin esiin ja he rupesivat
riistämään ja raastamaan ja syömään häntä!

"Erinomaisen hupaista!" sanoi noita.

"Niin kyllä, mutta mitä sinä luulet sen olevan?" kysyi Ripi-Rapi.
"Voitko arvata?"

"Kyllähän sen näkee!" sanoi toinen, "tietysti se on Köpenhamina tai
joku toinen suuri kaupunki, kaikkihan ne ovat samannäköiset. Suuri
kaupunki se on!"

"Se on likalätäkön vettä!" sanoi Ripi-Rapi.




ONNELLINEN PERHE.


Suurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen
panee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina
ja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon
virkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva
yksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne
ovat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret
valkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät
hakkelusta, söivät ja sanoivat: "hyvältä maistuu!" sillä he luulivat
sen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden
kylvettiin takkiaisia.

Oli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne
olivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet,
ne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat,
niitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli
kokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu,
muuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka
paikka oli täynnä takkiaisia -- ja täällä asui kaksi viimeistä,
ijänikuista etanaa.

Eivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne
selvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden
perhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu
niitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella,
mutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota
sanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi
ja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut
tietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan
tuntui -- sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan
oli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta,
sammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään
neuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.

Vanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he
kyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano
seisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja
pääsisivät hopeavadille.

He viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei
heillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen,
tavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen
tahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset,
varsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni
ja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan
pientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.

Eräänä päivänä tuli rankka sade. "Kuuleppas, kuinka
rum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!" sanoi etana-isä.

"Tänne pisaroi!" sanoi etanaemo. "Vesihän valuu alas varsia!
Saat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme
ja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa
asemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman
herrasväki, se on selvää se. _Meille_ on syntymästä saakka
valmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten --! olisi
hauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!"

"Ei siellä ole mitään!" sanoi etana-isä. "Parempaa kuin meillä ei
missään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!"

"Mutta minulla on", sanoi emo, "minä näkisin mielelläni kartanon,
soisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin
on kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä,
usko pois vaan!"

"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!" sanoi etana-isä, "tai
ehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset
pääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä
hätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman
tavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan
päätäni alkaa särkeä kun häntä katson!"

"Älä nyt toru!" sanoi etanaemo, "hän ryömii niin varovaisesti, kyllä
hän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme
jollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut
mistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä
takkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?"

"Kyllä kai siellä on mustia etanoita", sanoi vanhus, "mustia
etanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä
luulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän
muurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä
olisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon
pienelle etanallemme!"

"Minä tiedän mitä herttaisimman!" sanoivat muurahaiset, "mutta minä
pelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!"

"Se ei tee mitään!" sanoi vanhus. "Onko hänellä kuori?"

"Hänellä on linna!" sanoivat muurahaiset, "komea muurahaislinna ja
linnassa seitsemän sataa käytävää!"

"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme
muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me
uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa
että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että
päältä."

"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata
ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on
kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata
ihmisaskelta!"

"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on
kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"

Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää
ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia,
sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.

Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi;
muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet
melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen -- isä ei saanut
sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan -- ja sitte he
luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja
sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras
maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä
elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät
herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.

Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään
milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi
metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty
eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen
johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset
kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan
pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen
heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään
kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he
olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se
totisesti oli.




ÄITI.


Äiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan,
hän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea,
pienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti,
vain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä
olisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan
pienokaistaan.

Joku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla
suuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan
kylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että
kasvoja poltti.

Vanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan,
nousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään
vanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen
vieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti,
ja liikutti pientä kättä.

"Etkö usko että minä saan pitää hänet?" kysyi äiti. "Eihän Jumala
toki ota häntä pois!"

Vanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään
-- se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja
äiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen
päänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen
yöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan
silmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli
niin vilu, että hän värisi. "Mitä on tapahtunut?" sanoi hän ja
katseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa
oli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti
vanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja
sitte kello seisahtui.

Mutta äiti raukka karkasi ulos huoneesta huutelemaan lastaan.

Pihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat
vaatteet ja hän virkkoi: "Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen
rientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti,
ettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan
anna takaisin, mitä kerran on ottanut!"

"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!" sanoi äiti. "Sano vain se,
niin minä kyllä hänet löydän."

"Kyllä tien tiedän!" vastasi mustapukuinen nainen, "mutta minä en
sano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka
lapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut,
minä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä
lauloit."

"Minä laulan ne kaikki, kaikki!" sanoi äiti, "mutta älä vaan viivytä
minua, että saavutan hänet ja löydän lapseni".

Mutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään
ja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä
enemmän. Yö lausui: "käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne
näin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa".

Syvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne
mennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä
eikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.

"Etkö ole nähnyt Kuoleman käyvän tästä pienen lapseni kanssa?"

"Olen!" sanoi orjantappurapensas, "mutta minä en näytä sinulle tietä
ennenkuin sinä sulatat minut sydämesi lämmöllä; minä kuolen viluun,
minä muutun jääksi".

Ja hän likisti orjantappurapensaan rintaansa vastaan, likisti niin
lujasti, jotta se oikein lämpiäisi. Ja piikit syöpyivät hänen
lihaansa asti ja hänen verensä vuosi suurina pisaroina, mutta
orjantappurapensas sysäsi tuoreita, vihreitä lehtiä ja rupesi
kukkimaan keskellä kylmää talviyötä. Niin saattaa murheellisen äidin
sydän lämmittää. Ja orjantappurapensas neuvoi hänelle tien, jota
hänen piti kulkea.

Hän tuli suuren järven rannalle. Ei siellä ollut ruuhta eikä venettä.
Jää ei vielä kestänyt, mutta ei enään ollut avovettäkään eikä järvi
ollut niin matala, että hän olisi voinut kahlata sen poikki. Ja
yli hänen täytyi päästä, jos mieli lapsensa löytää. Silloin hän
laskeutui maahan ja päätti juoda järven kuiviin ja sehän on ihmiselle
mahdotonta, mutta murheellinen äiti arveli, että ehkä voisi tapahtua
ihme.

"Ei se käy!" sanoi järvi. "Paras on että koetamme toimia yhdessä.
Minä kerään mielelläni helmiä ja niin kirkkaita helmiä kuin sinun
silmäsi en vielä ole nähnyt; jos sinä itket ne minulle, niin lupaan
kantaa sinut sille suurelle ansarille missä Kuolema asuu ja hoitaa
puita ja kukkia; jokainen niistä on ihmiselämä!"

"Minä annan mitä hyvänsä, kunhan pääsen lapseni luo!" sanoi
itkettynyt äiti ja itki itkemistään, ja hänen silmänsä painuivat
meren pohjalle ja muuttuivat kalliiksi helmiksi, mutta aalto nosteli
häntä ikäänkuin hän olisi istunut kehdossa ja tuossa tuokiossa joutui
hän toiselle rannalle, missä seisoi penikulman levyinen, kummallinen
talo. Ei saattanut tietää oliko se vuori metsineen, rotkoineen, vai
oliko se rakennus, mutta äiti raukka ei nähnyt mitään, olihan hän
itkenyt silmänsä järven pohjaan.

"Mistä minä löydän Kuoleman, joka vei pienen lapseni?" sanoi hän.

"Hän ei vielä ole tullut!" vastasi vanha hautaeukko, joka vartioi
Kuoleman suurta ansaria. "Kuinka sinä olet löytänyt tänne ja kuka on
auttanut sinua?"

"Jumala on auttanut minua!" vastasi äiti. "Hän on laupias ja olethan
sinäkin! Mistä minä löydän pienen lapseni?"

"En tunne lastasi", vastasi vaimo, "ja sinä et näe! Tänäkin yönä
on moni puu ja kukkanen lakastunut. Pian tulee Kuolema istuttamaan
niitä uudestaan. Tiedäthän, että kullakin ihmisellä on elämän puu
tai kukkanen, aina kunkin luonteen mukaan. Ne ovat ihan tavallisten
kasvien kaltaiset, mutta niissä sykkii sydän. Lapsen sydän sykkii
sekin. Koeta seurata sykintää, ehkäpä tunnet lapsesi. Mutta mitä sinä
minulle annat, jos neuvon mitä sinun vielä on tekeminen?"

"Minulla ei ole mitään antamista", sanoi murheellinen äiti, "mutta
minä menen maailman ääriin, jos tahdot".

"Sinne ei minulla ole asiaa", sanoi vaimo, "mutta anna minulle
pitkät, mustat hiuksesi; tiedät kyllä itsekin kuinka kauniit ne ovat,
niistä minä pidän. Sinä saat sijaan minun valkoiset hapseni, ovathan
nekin sentään jonkin arvoiset!"

"Etkö vaadi enempää!" sanoi äiti, "ne minä annan mielelläni!" ja hän
antoi vaimolle kauniit mustat hiuksensa ja sai vaimolta lumivalkoiset
sijaan.

Ja sitte he astuivat Kuoleman suureen ansariin, missä puita ja
kukkasia kasvoi kummallisesti sekaisin. Siellä seisoi hienoisia
hyasintteja lasikupujen alla ja siellä seisoi suuria, vankkoja
pioneja; siellä versoi vesikasveja, toiset olivat terveet ja
tuoreet, toiset sairaalloiset. Vesikäärmeet laskeutuivat niiden
lehdille ja mustat kravut pureutuivat niiden varsiin. Siellä seisoi
sorjia palmupuita, tammia ja plataneja, siellä oli persiljaa ja
kukkivaa tymiania. Jokaisella puulla ja kukkasella oli oma nimensä
ja jokaisessa oli ihmiselämä, ihminen eli vielä, mikä Kiinassa,
mikä Grönlannissa, mikä missäkin maailmalla. Välistä seisoi suuria
puita niin pienissä ruukuissa, että ne olivat tukehtumaisillaan ja
särkemäisillään ruukkunsa; usein oli myöskin pieni, mitätön kukkanen
lihavassa maassa, ympärillä sammalinen suojus ja sitä hoidettiin ja
hemmoteltiin. Mutta murheellinen äiti kallisti korvansa kaikille
pienimmille ruukuille kuunnellakseen ihmissydäntä, joka niissä sykki
ja miljoonien joukosta tunsi hän oman lapsensa.

"Tässä se on!" huusi hän ja levitti kätensä pienen sinisen krokuksen
päälle, joka kipeänä riippui toisella laidalla.

"Älä koske kukkaan!" sanoi vanha vaimo, "mutta asetu tähän, ja kun
Kuolema tulee -- minä odotan häntä joka hetki -- niin älä anna hänen
repiä ylös kukkaa, vaan uhkaa sinä repiä ylös muut kukkaset, siitä
hän pelästyy. Hänen täytyy tehdä Jumalalle tili joka kasvista eikä
ainoaakaan saa repiä ylös ennenkuin Jumala on antanut luvan."

Äkkiä kävi jääkylmä henkäys läpi huoneen ja sokea äiti ymmärsi että
Kuolema tuli.

"Kuinka sinä olet löytänyt tänne?" kysyi hän. "Kuinka sinä olet
päässyt perille pikemmin kuin minä?"

"Minä olen äiti", tuli vastaukseksi.

Ja Kuolema ojensi pitkän kätensä pientä hentoa kukkaa kohti, mutta
äiti heitti kätensä sen päälle ja piteli kiinni, lujasti ja samalla
niin varovaisesti ettei kajonnut ainoaankaan lehteen. Silloin puhalsi
Kuolema hänen käsilleen ja hän tunsi, että se henkäys oli kylmempi
kylmää viimaa, ja hänen kätensä kävivät aivan raukeiksi.

"Et sinä sentään voi tehdä minun tahtoani vastaan!" sanoi Kuolema.

"Mutta Jumala voi!" vastasi äiti.

"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!" sanoi Kuolema. "Minä olen
hänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja
puunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle
maalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en
uskalla sinulle kertoa!"

"Anna minulle lapseni!" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa
hän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka
kasvoivat ihan likellä. "Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi",
huusi hän Kuolemalle, "sillä minä olen epätoivoissani!"

"Älä niihin koske!" sanoi Kuolema, "sinä sanoit olevasi onneton ja
nyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!"

"Toisen äidin!" sanoi vaimo raukka ja päästi kukkaset käsistään.

"Tuossa saat silmäsi", sanoi Kuolema. "Minä ongin ne järven pohjasta,
ne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat;
ota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään
kaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien
nimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden
koko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit
tuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi."

Ja äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun
se toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli
levittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja
se oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.

"Molemmat ovat Jumalan tahto!" sanoi Kuolema.

"Kumpiko kukkasista on onnettomuuden ja kumpiko siunauksen?" kysyi
äiti.

"En sano", vastasi Kuolema, "mutta sen saat tietää, että toinen
kukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi
tulevaisuuden."

Silloin pääsi äidiltä pelvon parahdus: "Kumpiko oli minun lapseni!
sano minulle! armahda viatonta! vapahda lapseni kaikesta siitä
kurjuudesta! vie se pois! vie se Jumalan valtakuntaan! unohda
kyyneleeni, unohda rukoukseni ja kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt!"

"En ymmärrä sinua!" sanoi Kuolema. "Tahdotko takaisin lapsesi, tai
vienkö minä sen seudulle, jota et tunne?"

Silloin väänteli äiti käsiään, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa:
"Älä kuule rukoustani, jos minä rukoilen sinun tahtoasi vastaan, joka
on paras! älä kuule minua! älä kuule minua!"

Ja hän painoi pään helmaansa.

Ja Kuolema läksi hänen lapsensa kanssa tuntemattomaan maahan.




KAULUS.


Oli kerran hieno herra, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin
saapaspihti ja kampa, mutta hänellä oli mitä kaunein kaulus ja tästä
kauluksesta me nyt kerromme. -- Kaulus oli päässyt naimaikään ja
sattui sitte kerran joutumaan yhteen pyykkiin sukkanauhan kanssa.

"Totta totisesti!" sanoi kaulus, "en ikinä ole nähnyt mitään niin
hoikkaa ja hienoa ja hentoa ja herttaista. Saisinko kysyä nimeänne!"

"En sano!" vastasi sukkanauha.

"Mistä te olette kotoisin?" kysyi kaulus.

Mutta sukkanauha ujosteli. Kuka sellaiseen kummalliseen kysymykseen
meni vastaamaan!

"Te olette varmaan vyötärenauha", sanoi kaulus, "tarkoitan tuollainen
sisällinen vyötärenauha! Kyllä minä näen, että te tuotatte sekä huvia
että hyötyä, pieni neitiseni!"

"Te ette saa puhutella minua!" sanoi sukkanauha, "en tiedä antaneeni
vähintäkään aihetta!"

"Mutta kun on niin kaunis kuin te!" sanoi kaulus, "siinä on toki
yllin kyllin aihetta!"

"Älkää tulkokaan liian likelle!" sanoi sukkanauha, "te näytätte
olevan mieshenkilö!"

"Minä olenkin hieno herra!" sanoi kaulus, "minulla on saapaspihti ja
kampa!" mutta se ei ollut ensinkään totta, sillä hänen herransahan ne
omisti, mutta hän tahtoi kehua!

"Älkää tulko likelle!" sanoi sukkanauha, "en ole tottunut sellaiseen!"

"Senkin teeskentelijä!" sanoi kaulus ja samassa se nostettiin pyykki
vasusta; se tärkättiin, sai riippua päiväpaisteessa tuolin selustalla
ja joutui sitte silityslaudalle. Jo tuli kuuma rauta.

"Rouva!" sanoi kaulus, "pieni leskirouva! minä aivan lämpenen, minä
muutun aivan toiseksi, minä menetän koko muotoni, te poltatte minut
piloille! oih! -- minä kosin teitä!"

"Hsss!" sanoi silitysrauta ja kiiti ylpeänä kauluksen yli;
se kuvitteli nimittäin olevansa höyrypannu, joka on matkalla
kuljettamaan rautatievaunuja.

"Hsss!" sanoi silitysrauta.

Kauluksen laidat menivät hiukan rikki ja paperisakset tulivat
leikkaamaan pois ripsejä.

"Oi!" sanoi kaulus, "varmaan te olette suuri tanssijatar! kuinka
te osaatte heiluttaa jalkojanne! en ole ikinä nähnyt mitään niin
kaunista! Sitä ei kukaan ihminen osaa tehdä niinkuin te!"

"Sen kyllä tiedän!" sanoivat sakset.

"Kreivitär teistä pitäisi tulla!" sanoi kaulus, "minulla ei ole
muuta omaisuutta kuin hieno herra, saapaspihti ja kampa --! olisinpa
kreivi!"

"Kosimistako se on olevinaan!" sanoivat sakset, sillä ne suuttuivat
ja samassa ne leikkasivat oikein syvään ja kaulus joutui
virkaheitoksi.

"Minun täytyy kosia kampaa!" sanoi kaulus. "Kummallista kuinka
hyvin teidän hampaanne säilyvät, pikku neiti! Ettekö te koskaan ole
ajatellut kihlausta?"

"Olen tietenkin!" sanoi kampa. "Olenhan minä kihloissa saapaspihdin
kanssa!"

"Kihloissa!" sanoi kaulus; nyt ei enään ollut ketään kosittavaa ja
kaulus rupesi halveksimaan avioliittoa.

Kului pitkä aika ja kaulus joutui paperitehtaaseen. Siellä oli suuri
lumppuseurue, hienot erikseen, karkeat erikseen, aivan kuten olla
piti. Niillä oli kaikilla paljon puhumista, mutta kaulus soitti
suutaan kaikista eninten, se se oikein osasi kehua.

"Minulla on ollut niin kauhean monta morsianta!" sanoi kaulus, "minä
en koskaan ole saanut kulkea rauhassa! mutta minä olinkin hieno,
tärkätty ja silitetty herra! minulla oli sekä saapaspihti että kampa,
joita en koskaan tarvinnut! -- olisitte vaan nähneet minut kun minä
kyljelläni lekotin! En ikinä unohda ensimäistä rakastettuani. Se
oli hieno, herttainen, suloinen vyötärenauha. Hän heittäytyi sitte
vesivasuun minun tähteni! -- Erään leskirouvan sydän myöskin syttyi
tuleen, mutta minä jätin sen jähtymään. Tämän haavan, jota minä
vieläkin kannan, sain eräältä tanssijattarelta, niin nälkäinen hän
oli! Oma kampani rakastui minuun, lemmensurusta putosivat kaikki
hampaat hänen suustaan. Paljon minä siinä suhteessa olen kokenut!
mutta eninten minuun koskee, kun ajattelen sukkanauhaa -- tarkoitan
vyötärenauhaa -- joka hyppäsi vesivasuun. Omatuntoni soimaa minua
paljosta, minä halajan päästä valkoiseksi paperiksi!"

Kauluksesta tehtiin valkoista paperia, kaikista lumpuista tehtiin
valkoista paperia mutta se paperi jolle tämä kertomus on painettu,
syntyi juuri kauluksesta rangaistukseksi siitä että se niin kauheasti
kehui ja kertoi olemattomia asioita; ja muistakaamme me, ettemme
käyttäydy sillä tavalla, sillä eihän sitä voi tietää, vaikka mekin
kerran joutuisimme lumppuläjään ja meistä tehtäisiin valkoista
paperia ja meidän tarinamme, kaikista salaisimmatkin, painettaisiin
sille paperille ja meidän täytyisi itse kulkea kertomassa niitä
maailmalle, niinkuin kauluksen täytyy.




PELLAVA.


Pellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset,
laheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. -- Päivä
paistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille
yhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset
käyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.

"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi", sanoi pellava,
"sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis
kaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä
olen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee
jotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo
sade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen,
minä olen onnellisista onnellisin!"

"Niin, niin, niin!" sanoivat aidanseipäät, "et sinä tunne maailmaa,
mutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!" ja sitte ne surullisesti
narisivat:

    "Hip, hap, hurre,
    Tusselurre!
    Loru loppui!"

"Ei, ei se loppunut!" sanoi pellava; "aurinko paistaa huomennakin,
sade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen
kukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!"

Mutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan
latvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte
se pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja
sitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se.
Kauheaa se oli.

"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!" sanoi pellava,
"täytyy kokea ja oppia!"

Sen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin,
loukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia
niitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon,
hyrr-ryrr...! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.

"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!" ajatteli pellava keskellä
tuskaansa. "Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita,
iloita, oi, voi!" -- ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin
pantiin, -- ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko
pellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.

"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa
onni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan
viisaat laulaessaan:

    "Hip, hap, hurre,
    tusselurre!"

"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on
erinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta
sitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! --
Minä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä
sentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin
olisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua
palvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka
ilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita
minusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi.
Onnellisemmaksi minä en enään voi tulla!"

Palttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä
viiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se
totta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista
vaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita
kaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.

"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli
tarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä
pitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea
todellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta
me muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se
erinomainen onni!"

Ja vuodet kuluivat -- ja vihdoin viimein eivät ne enään voineet
kestää.

"Kerran se loppu kuitenkin tulee!" sanoivat eri kappaleet, "olisihan
hauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!"
Sitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt
että loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin
ja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin -- ja sitte niistä
tuli kaunista, valkoista paperia.

"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!" sanoi paperi.
"Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan!
Mitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!" Ja
paperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset
kuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki
ihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa
tullut sen paperin osaksi.

"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin
kedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin
kantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä!
Mutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani
ole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet
syntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja
kunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu
muutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun
varmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään
maailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen
minulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä
kauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!"

Mutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle
ja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä
piti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat
kirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi
paperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut
loppuun puolitiessä.

"Niin, kyllä tämä on viisainta!" ajatteli kirjoitettu paperi.
"Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua
pidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on
kirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä
jään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla
totisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä
olen onnellinen!"

Paperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. "Hyvää tekee
levätä työn jälkeen!" sanoi paperi. "On aivan paikallaan koota
ajatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein
tiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on
todellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina
mennään, maailma menee aina eteenpäin!"

Eräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä
sitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon
ympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he
tahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa
nähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä
vauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat,
kiireesti, kiireesti -- ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja
viimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo
menneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.

Ja koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti!
Se pani "puh!" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin
korkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä
sinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen
palttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut
kirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat
ja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.

"Nyt minä nousen aurinkoon asti!" kuului liekeistä ääni ikäänkuin
tuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; -- -- --
ja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli
avaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli
ollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne
synnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta
kuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan
päällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä
ne olivat kulkeneet. "Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi
koulumestari"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat
kuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:

    "Hip hap hurre,
    Tusselurre.
    Loru loppui!"

Mutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan:
"loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä
sen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!"

Mutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut
tarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.




FENIKS-LINTU.


Paratiisin yrttitarhassa, hyvän ja pahan tiedon puun alla oli
ruusupensas; täällä, ensi ruusussa, syntyi lintu. Sen lento oli kuin
valon, kaunis sen karva, ihanainen sen laulu.

Mutta kun Eeva oli poiminut hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta,
kun hän ja Aatami karkoitettiin paratiisin puutarhasta, putosi
kostonenkelin tulisesta miekasta kipuna linnun pesään ja sytytti
sen tuleen. Lintu kuoli liekkeihin, mutta punaisesta munasta läksi
lentoon uusi ainoa, alati ainoa Feniks-lintu. Taru tietää sen asuvan
Arapiassa ja joka sadantena vuonna itse polttavan pesänsä; uusi
Feniks, ainoa maailmassa lentää silloin ilmoille punaisesta munasta.

Lintu liihoittelee ympärillämme valon nopeudella, kauniina
karvaltaan, ihanaisena ääneltään. Kun äiti istuu lapsen kehdon
ääressä, viipyy se pääpuolella ja levittää siipensä sädekehäksi
lapsen pään ympäri. Se lentää tyytyväisyyden majaan ja sinne paistaa
aurinko ja köyhästä vaatearkusta leviää orvokkien lemu.

Mutta Feniks-lintu ei ole yksin Arapian lintu, vaan se lepattaa
revontulissa jääkentillä, se hyppelee keltaisten kukkain joukossa
Grönlannin lyhyessä kesässä. Falunin kuparivuorten alla, Englannin
hiilikaivoksissa lentää se pölysulkaisena perhona, virsikirjan
päällitse liihoittelee se hurskaan työmiehen veisatessa. Lotuskukan
lehdillä seilaa se alas Gangesin pyhiä vesiä, ja hindulaistytön
silmät loistavat sitä katsellessa.

Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? paratiisin lintua, laulun pyhää
joutsenta. Tesis-rattailla istuu se rääkkyvänä korppina ja räpyttelee
mustia, tahraisia siipiään; Islannin laulajaharpun kieliä kosketti
sen punainen, heläjävä nokka; Shakespearen olkapäillä istui se
Odinin korppina ja kuiskaili hänen korvaansa: kuolemattomuutta!
Kilpalaulajaisissa lensi se läpi Wartburgin ritarisalin.

Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? Hän lauloi sinulle marseljeesia ja
sinä suutelit sulkia, jotka hänen siivestään putosivat; hän tuli
paratiisin loistossa ja sinä käännyit ehkä varpusen puoleen, joka
kökötti siivet kultatomussa.

Paratiisin lintu, joka sadantena vuonna synnyt sinä uudelleen,
synnyt liekeissä, kuolet liekeissä, kultaan kudottuna riippuu kuvasi
rikkaiden saleissa -- sinä itse lennät usein orpona ja yksin, taruna
vainen, Arapian lintuna, Feniks-lintuna.

Paratiisin puutarhassa, jossa sinä hyvän ja pahan tiedon puun alla
synnyit, ensimäisessä ruusun kukkasessa, siellä suuteli sinua Herra
Jumala ja antoi sinulle oikean nimesi -- _Runous_.




KERTOMUS.


Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat
sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet
ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat
pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla
nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi
silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja
ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla,
ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat
ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät
niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea;
se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi
sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"

Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan
sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy
rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin,
jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa
kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä
rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla
vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki
maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman
tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset
vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla
papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli
kauhistuksissaan.

Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko
paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala
on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei
ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.

Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti,
mietteissään.

"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä
tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun
sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia
ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! -- Minä
olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa
suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala
voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka
tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä
uskoa, vaikka sinä sen sanot."

       *       *       *       *       *

Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan
vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli
papin vaimo.

"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!"
sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle
virren.

Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan
miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli
sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.

Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja
luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave
seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän
katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa jotakin.

Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan
ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman,
hurskaimman!"

Ja kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.

"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?"

"Voit!" kuului vastaus.

"Entä kuinka?"

"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli
ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen
vaivaan."

"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä
vanhurskas!" sanoi pappi.

"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä
saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle
näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää
varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen
vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."

Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa;
ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet:
ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko
seitsenkarvainen kaari.

"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen
tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja
leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi
juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja
samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.

"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja
kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä
ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat,
jotka tirkistelette sisään portista!"

"Ylpeys!" sanoi kuollut, "näetkö hänet?"

"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei
häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"

"Vain narri!" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat
narreja.

Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä
vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja
janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan;
he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja
kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat;
hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja
kosteat sormet värisivät.

"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä
tuskaa ja pahoja unia!"

Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän
lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi
karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän
iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:

"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää --!"

"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja
kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista,
paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen
on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä
saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun
minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi
vereni kiehua -- minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui
hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt
irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa.
Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi
tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi
kuulla kuinka se ulvoi -- ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen,
kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee
silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo,
painaa minua, kiusaa minua. -- Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit
nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja
veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun
ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.

"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot
kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet
kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet
köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista
hikirei'istä.

"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi
suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti.
Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja
köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät
heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja
heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt,
mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka
tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on
_armo, ikirakkaus_. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa
ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen
silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin
ikuisen tulen.

Silloin lauloi kukko.

"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole
kyennyt lunastamaan."

"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi,
sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan,
ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset!
pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja
sammuttaa helvetin tulen!"

       *       *       *       *       *

Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan
valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa,
elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala
oli sen unen lähettänyt.




SANATON KIRJA.


Metsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo;
kuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat
olivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla,
kukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli
kannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman;
ei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä
katselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt
valkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu
kirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki.
Joka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita
kukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti
nyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan
liittyi kappale hänen elämäänsä.

"Kuka kuollut oli?" kysyimme. Ja vastaus kuului: "Vanha Upsalan
ylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita
kieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan;
mutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä
ajatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä,
lähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän
oli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen
kimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin
metsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin,
kun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen,
niin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja
sitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala
ties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan
arkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi
kiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa."

Hikiliinaa nostettiin -- rauha kuvastui kuolleen piirteissä,
auringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella
lehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen
pään päällä.

Kuinka kummalliselta tuntuu -- varmaan me kaikki tiedämme sen omasta
kokemuksesta -- kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja
lukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen,
kaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät
likeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja
kuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet
heitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot
ja surut.

Tämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää
kouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan;
hän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä,
kun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. -- Missä elää hän nyt? --
Säilyi lehvä, häipyi ystävyys --! Tässä on vieras ansarikasvi, liian
hieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin
lemuaisivat! _hän_ sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta.
Tässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän
itse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien
lumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen -- mitä sanovatkaan sen lehdet?
Mitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo
metsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta,
ja tässä alastoin, terävä heinä --!

Kukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen
pään päällitse --, pääskynen lentää taaskin ohitse: "kvivit, kvivit!"
-- -- -- Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan
peittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä.
Ollutta - mennyttä!




SIINÄ ON EROA.


Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut,
vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi
kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se
esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa
oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja,
punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin
tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden
mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen
vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei
mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa.
Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja
kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä
päivänvarjollaan -- ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita
saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat
avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa,
läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan -- se oli
kuin vastalangenneesta lumesta veistetty -- pantiin omenapuunoksa,
nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.

Ja sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.

Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan
ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian
paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa
kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona,
on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa,
ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä
sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa,
sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli
sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.

"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty
eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä
sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä;
eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten
kaikki olisivat samanarvoiset!"

Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä
kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei
kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi
löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne
olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun
sanotaan pirun maitokiuluiksi.

"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille
mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on
niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä
ihmisten että eläinten joukossa!"

"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa,
mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki
auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.

Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä
rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten
paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun --
kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin
inhimillistä!

Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas,
et näe selvästi! -- Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin
säälit?"

"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin,
maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy
siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat
ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin
olla! -- minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."

Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen,
että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen,
keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä
jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä
herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen
putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan
toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte
toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne
vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat
varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi
nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa
villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista
höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa
edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen
osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen,
sen oli isoäiti sanonut.

Halveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.

"Näetkö?" sanoi auringonsäde, "näetkö sen kauneutta, näetkö sen
voimaa?"

"Niin, lasten silmissä!" sanoi omenapuunoksa.

Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla
veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista
juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen
ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.

"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan
valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa
on ihmisissä."

Ja auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee
kaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken
oikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.

"Niin, se on siis teidän mielipiteenne!" sanoi omenapuunoksa.

Ja huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin
kauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan,
kirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai
mikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä
jotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki
pääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti,
ettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty.
Hiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan
hento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin
hellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei
ainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo
on muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut
lähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja
hän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista
rakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.

"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!"
sanoi hän. "Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on
kaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni
on Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin
erilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa."

Ja aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa
omenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.




VANHA HAUTAKIVI.


Pienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin,
siihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri
koolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät
uutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona
oli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä,
he puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla,
aivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut
kupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät
sitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.

"Niin", sanoi talonisäntä, "minä luulen että se on vanhasta,
hävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli
että hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne
rikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja
on siitä pitäen maannut täällä pihamaalla."

"Selvästi näkee, että se on hautakivi", sanoi vanhin lapsista,
"siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on
miltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi _Preben_ ja iso 'S', joka
seuraa alempana olevaa '_Martha_' nimeä; mutta muusta en saa selkoa
enkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet
hautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi."

"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!"
sanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien
läsnäolevien isoisä. "Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka
haudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa
pari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä
pitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset
väittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin
kävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta
heidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe
he olivat kaunis vanha pari! -- Kun he istuivat penkillä talon
korkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he
niin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä
katsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat
heitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli
sekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä
muistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni
kanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus
oli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. -- Ruumis lepäsi vielä
makuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, --
hän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen
elämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta
vuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli
tapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä
olin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo
mieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen
vilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän
kuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon
pieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen
häntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän
ikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan -- ja kuitenkin
makasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän
itse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta -- -- niin, niin, niin
käy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben
Svane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! -- Niin hyvin muistan Marthen
hautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta
aikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen
ja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi
paikalle ja laskettiin haudalle -- ja vuotta myöhemmin se taas
nostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. -- Eivät he jättäneet
jälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja
puhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan
ollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen,
lehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut
seisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi
ja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken
muun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä
olekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten
leikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. --
Kivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan
päällitse; kenkään ei heitä enään muista!"

Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki
unohtuu! -- unohtuu!" sanoi hän.

Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin
lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret,
vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen
se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se
hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki
mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä;
ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta
kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan
kasvot olisivat paistaneet maailmaan.

"Kaikki unohtuu -- unohtuu!" kuului huoneesta ja _juuri siinä
hetkessä_ suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi
hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden
aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava
hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi
kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy
huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla
lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille.
Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi.
Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."




MAAILMAN IHANIN RUUSU.


Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien
vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän
varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja,
alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat
kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös
linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri,
tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja
ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.

Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan
ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.

"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle
maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden
ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat,
niin hän jää eloon."

Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat
tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä;
rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu
_siellä_ oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?

Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen
nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka
rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille
ikäluokille.

"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies.
"Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan
ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin
haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden
tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä
peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän
isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään
muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään
ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä
unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä:
tieteen ihmeellinen ruusu."

"Minä tiedän missä se kukkii", sanoi onnellinen äiti, joka hento
lapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. "Minä tiedän
missä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman
ja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni
hehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko
rakkaudellaan hymyilee minua vastaan."

"Se on kaunis ruusu, mutta on olemassa kauniimpi!" sanoi viisas mies.

"On, paljon kauniimpi!" sanoi joku naisista. "Minä olen sen nähnyt;
pyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea
kuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän
oli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän,
surullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja
rukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä."

"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta
se ei sittenkään ole se."

"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin
edessä!" sanoi hurskas, vanha piispa. "Minä näin sen loistavan
kuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen
uudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut
vaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu
täynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti;
siinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus."

"Siunattu olkoon se ruusu!" sanoi tietäjä, "mutta kukaan teistä ei
sittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä."

Silloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä
oli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään
suurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli
suuret hopeahaa'at.

"Äiti!" sanoi poika, "kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!" ja lapsi
istuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui
ristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin
sukukunnat... 'Suurempaa rakkautta ei ole!'

Ja ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä
kävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan
lehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi
Kristuksen verestä ristin puulla.

"Minä näen sen!" sanoi kuningatar. "Se joka sen ruusun näkee,
maailman ihanimman, se ei koskaan kuole!"




VUODEN TARINA.


Oltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli
lumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin
liimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset
näyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa
syliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät
niin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista
nostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin
vastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa,
vaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin
asettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät
ihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua
astua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse.
Sanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta
sopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.

Illalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu,
kaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät
ihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat -- ja tuli
sellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros
saattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti
varpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta
syömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.

"Pip!" pani toinen toiselle, "tämä on sitte olevinaan sitä uutta
vuotta! -- pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme
voineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä."

"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!"
sanoi viluinen pieni varpunen, "ruukkuja viskeltiin oviin ja
riehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan;
ja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä
ilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä
pahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan."

"Niin ovat kun ovatkin!" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha
valkeapää; "heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi,
se on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken
käydä! mutta se ei ota käydäkseen! -- Vuosi alkaa kun kevät tulee,
sellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan."

"Mutta koska kevät tulee?" kysyivät muut varpuset.

"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan
epämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla
tietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan?
Kevät on siellä likempänä."

"Niin, se sopii erinomaisesti!" sanoi varpunen, joka kauvan oli
kulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. "Minulla on täällä
kaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani.
Täällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän
tavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua;
suuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin
suuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla
ja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet
maailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen,
saadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet.
He siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja
samalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; --
minä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne,
vaikka me olemmekin tyytymättömät -- mutta me jäämme."

"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!" ja sitte he
lensivät.

Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen
kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin.
Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi
käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi
hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi
narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen.
"Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!

"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta.
Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin
läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman
kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen,
aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset,
valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.

"Kuka tuo vanhus on?" kysyivät varpuset.

"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti
portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me
kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden
keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on
Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka
sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät
ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette
ja värisette, te pienet raukat!"

"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se
allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan!
jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa
tekoa."

Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt
sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena;
pilvet -- niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat
märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit
lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki
olisi nukkunut syvää unta. --

Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu
tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä
entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui
yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei
hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui
maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs
ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.

"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?"

"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki
mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta
sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat
ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni
lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja
minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta
valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven
luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä
katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi;
paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. -- Vähän
myöhemmin alkoi tuuli käydä -- se läksi lentämään kautta maiden,
se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin
lämpöisesti; -- itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset
istuivat vuoden valtaistuimella.

"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai
saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."

Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin
ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi,
laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli
heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman
täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin
kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti --
touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen
kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan
ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.

Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja
tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja
visertelivät: "kevät on tullut!"

Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta
päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita
niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa
päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.

"Ihanaa täällä tänään on!" sanoi hän.

Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta
tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat
täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin,
joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko
totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja
lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.

Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä
huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi.
Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä
lehtisilmukkansa. -- Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.

Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton
alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat
vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu
henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat
ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien
keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja
siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli;
oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa
villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin
ikävää.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin
lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain
ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen
lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat
etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko
paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä
kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia
marjoja -- siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme
lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä,
jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina
ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta;
kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää
kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu;
pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko
luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta
kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät,
katon alle. -- Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi
puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa
poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla;
tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. -- Nuoret, ruskeahelpeiset
korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät
vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. -- Viljat
ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä,
josta eivät ikinä enään nouse. -- Äkkiä harveni sade yksityisiksi
pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat
lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat
purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn
myllertämää merivettä istui itse _Kesä,_ voimakas, väkeväjänteinen
mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän
lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään
oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina,
ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.

Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat
vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä
joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi
mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei
nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa;
heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.

Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä
tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän
armainen aika.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. -- Elonkorjaajien kiiltävät
vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat
punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui
kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla,
joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja
vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.

"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua
hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään
tiedä miksi -- lepoa, -- rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä
nimittäisin! -- Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada
yhä enemmän ja enemmän voittoa. -- Kas haikaroita! ne tulevat
suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua,
joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme
tänne Pohjolan maahan? -- Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta
ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne
ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna
kultaisia hedelmiä kuten ne!"

"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti
kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien
upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia
marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita
marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä
kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.

Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni
kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät!
-- minä ikävöin -- lapsuuteni maata." --

Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän
kurotti kätensä niiden perässä. -- Hän nosti silmänsä pesiin, jotka
seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja
toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa
olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat
pesälle.

"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat
tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"

Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat
vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja
keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein
silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan.
Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä -- ne asettuivat takaisin läjään,
yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi
kylmän ilman.

Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät
yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän
ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli
lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän
maan.

Ja kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.

"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi
hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa
tähdessä."

Ja raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi
jouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.

"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!" sanoi vuoden vanha
kuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi.
"Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja
valtikan!"

"Valta on kuitenkin sinun!" sanoi jouluenkeli, "valta, muttei lepo!
Anna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä
että toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään
unohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten
kevät koittaa!"

"Koska kevät koittaa?" kysyi Talvi.

"Se tulee kun haikara tulee!"

Kiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä,
vanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään
valta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten
Talvi ennenkin oli tähystellyt. -- Jäät paukkuivat, lumi narisi,
luistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta
näyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut
tuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi
kätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.

Sitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: "kuka on tuo vanha
mies?" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin
poika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: "se on Talvi! menneen
vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän
on tulevan Kevään holhooja!"

"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset, "silloin meille tulee
paremmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!"

Ja mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle
metsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja
kaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät
huurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja
päivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli
Talven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.

"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset.

"Kevät!" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja
aurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut
visertelivät: "kevät tulee!"

Ja korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi
toinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat
maan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat
hiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten
Mooses hävisi vuorelta.

Vuoden tarina oli lopussa.

"Onhan se aivan oikein!" sanoivat varpuset, "ja onhan se hyvin
kaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat
hullusti!"




VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ.


Pyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme;
se on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä. Oletko koskaan
oikein vakavasti ajatellut tätä mahtavaa, viimeistä hetkeä täällä
maan päällä, joka niin varmaan tulee.

Oli kerran mies, häntä sanottiin ankaraksi uskovaiseksi, sanan
soturiksi, sana oli hänelle laki, hän oli toimellisen herran
toimellinen palvelija. -- Kuolema seisoi nyt hänen vuoteensa ääressä,
kuolema, kasvot taivaallisen ankaroina.

"Hetki on tullut, sinun täytyy minua seurata!" sanoi kuolema ja
kosketti jääkylmällä sormellaan hänen jalkojaan ja ne jäätyivät.
Kuolema kosketti hänen otsaansa, sitte hänen sydäntään ja se särkyi
ja sielu seurasi kuolon enkeliä.

Mutta niinä harvoina sekunteina ennenkuin vihkivä kosketus ehti
jalasta otsaan ja sydämeen, vyöryivät kuin meren suurina, raskaina
aaltoina kaikki elämän kokemukset ja herätykset kuolleen kimppuun.
Samalla tavalla saattaa yhdellä ainoalla katseella silmäillä
pohjattomaan syvyyteen tai yhdellä ajatuksen salamalla käsittää
mittaamattomia etäisyyksiä; samalla tavalla saattaa yhdellä haavaa,
yhdellä silmäyksellä nähdä äärettömän tähtitaivaan ja tuntea
maailmoja ja taivaankappaleita aavassa avaruudessa.

Sellaisena hetkenä vapisee hätääntynyt syntinen eikä tiedä minne
turvautua. Tuntuu siltä kuin hän vaipuisi äärettömään tyhjyyteen. --
Mutta vanhurskas kallistaa päänsä Jumalan puoleen ja antautuu hänen
turviinsa kuin lapsi, sanoen: "tapahtukoon sinun tahtosi!"

Mutta tällä kuolevalla ei ollut lapsen mieltä, hän tunsi olevansa
mies; ei hän vavissut syntisenä, hän tiesi olevansa hurskas
uskovainen. Hän oli riippunut kiinni uskonnon muodoissa niiden koko
ankaruudessa; hän tiesi että miljoonien täytyy kulkea leveää tietä
kadotukseen; hän olisi ollut valmis täällä elämässä hävittämään
heidän ruumiinsa tulella ja miekalla, kuten heidän sielunsa jo oli
ja ikuisesti tulisi olemaan hävitetty --; hänen tiensä kulki nyt
taivasta kohti, missä armo avasi hänelle portin, se luvattu armo.

Ja sielu seurasi kuolon enkeliä, mutta käänsi vielä kerran katseensa
vuoteeseen, missä ruumis makasi valkoisessa kuolinpaidassaan,
minuutensa vieraana jäljennöksenä. -- Ja he lensivät ja he kävelivät
-- he kulkivat kuni mahtavassa salissa ja samalla se kuitenkin
oli metsä; luontoa oli leikelty, venytetty, köytetty ja istutettu
riveihin, taitehikkaasti kuin vanhoissa ranskalaisissa puutarhoissa;
siellä oli naamiaiset.

"Se on ihmiselämä!" sanoi kuolon enkeli.

Kaikki olennot olivat enemmän tai vähemmän naamioidut; ne jotka
kävivät sametissa ja kullassa eivät suinkaan aina olleet jaloimmat
eivätkä mahtavimmat, eivätkä ne jotka kävivät köyhän miehen
tamineissa olleet alhaisimpia ja vähäisimpiä. -- Kummalliset
naamiohuvit ne olivat ja varsinkin tuntui oudolta että he kaikki
huolellisesti koettivat vaatteidensa alle kätkeä jotakin toistensa
silmältä; mutta toinen repi toista, paljastaakseen peitettyä, ja
silloin pisti esiin eläimen pää; toisen vaatteista näkyi irvistelevä
apina, toisen vaatteista iljettävä pukki, niljainen käärme tai hidas
kala.

Se oli se eläin jota me kaikki kannamme ruumiissamme, eläin joka
on kasvanut kiinni ihmiseen ja se rimpuili ja reistaili ja pyrki
näkyviin ja jokainen piteli sitä lujasti kiinni vaatteidensa sisässä,
mutta muut repivät esiin ja huusivat: "Näetkös! Katsoppas! Siinä se
on! Siinä se on!" ja toinen paljasti minkä ehti toisen kurjuutta.

"Entä mikä eläin minulla oli?" kysyi vaeltava sielu; ja kuolon enkeli
viittasi ylpeään olentoon, jonka päätä ympäröi loistava, kirjava
sädekehä, mutta miehen sydämen kohdalla piiloitti eläin jalkojaan,
riikinkukon jalkoja; sädekehä oli vain linnun kirjava pyrstö.

Ja heidän kulkiessaan kirkuivat suuret linnut pahasti puitten
oksilta; kovilla ihmisäänillä ne huusivat: "kuuleppas
kuolemankulkija, muistatko minua?" -- Kaikki hänen elämänsä päivien
pahat aivoitukset ja teot huusivat hänelle: "muistatko minua?"

Ja hetkisen värisi sielu, sillä se tunsi äänet, pahat ajatukset ja
teot, jotka astuivat esiin kuin todistajat käräjissä.

"Meidän lihassamme, meidän pahassa luonnossamme ei mitään hyvää asu!"
sanoi sielu, "mutta minun ajatukseni eivät kehkeytyneet teoiksi,
maailma ei nähnyt pahaa hedelmää!" ja hän riensi rientämistään,
pian päästäkseen kuulemasta ilkeää kirkunaa, mutta ne suuret,
mustat linnut kiertelivät, kaartelivat hänen päänsä päällä ja
huusivat huutamistaan, ikäänkuin koko maailmalle julistaakseen
julistettavaansa; ja hän juoksi kuin ahdistettu kauris ja joka
askeleella sattui jalka teräviin kiviin ja ne repivät hänen jalkojaan
niin että koski. "Mistä nämä terävät kivet tulevat? Nehän peittävät
maata niinkuin kuihtuneet lehdet!"

"Ne ovat ne ajattelemattomat sanat, joita olet päästänyt suustasi ja
jotka ovat haavoittaneet lähimmäisesi sydäntä paljon pahemmin kuin
nyt haavoittavat jalkojasi!"

"Sitä en tullut ajatelleeksi!" sanoi sielu.

"Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi!" kaikui halki ilman.

"Kaikki olemme me syntiä tehneet!" sanoi sielu ja nousi taaskin
pystyyn. "Minä olen pitänyt lain ja evankeliumin, minä olen tehnyt
kaiken voitavani, en ole kuten muut!"

Ja he seisoivat taivaan portilla ja enkeli, portinvartia, kysyi:
"Kukas olet? Sano minulle uskosi ja näytä minulle tekosi!"

"Minä olen ankarasti täyttänyt kaikki käskyt! minä olen nöyrtynyt
maailman silmissä, minä olen vihannut ja vainonnut pahaa ja pahoja,
niitä jotka vaeltavat laveaa tietä ikuiseen kadotukseen, ja minä olen
yhä valmis, mikäli vaan voin, tekemään sitä tulella ja miekalla!"

"Sinä olet siis Muhametin tunnustajia!" sanoi enkeli.

"Minä! -- en ikinä!"

"Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu! sanoo poika; hänen uskoaan
ei sinulla ole. Sinä olet ehkä Israelin lapsi, joka sanot Mooseksen
kanssa: silmä silmästä ja hammas hampaasta! Israelin lapsi, jonka
kiivas Jumala on vain kansasi Jumala!"

"Minä olen kristitty!"

"Sitä en näe uskostasi enkä teoistasi. Kristuksen oppi on
anteeksiantoa, rakkautta ja armoa!"

"Armoa!" kajahti äärettömässä suojassa ja taivaan portti avautui ja
sielu liiteli kohti kutsuvaa kirkkautta.

Mutta valo joka tulvi vastaan, oli niin häikäisevä, niin läpitunkeva,
että sielu väistyi kuin paljastettua miekkaa; ja sävelet soivat
niin lempeinä ja valtavina ettei mainen kieli pysty sitä lausumaan
ja sielu värisi ja kumartui yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta
taivaallinen kirkkaus tunkeutui siihen ja silloin se käsitti ja
tunsi mitä ei ikinä ennen ollut tuntenut: ylpeytensä, kovuutensa ja
syntisyytensä taakan painon. -- Kirkkaus täytti koko sen olennon.

"Sen hyvän minkä tein, tein siksi etten toisin voinut tehdä, mutta
-- -- pahuuteni, se läksi minusta itsestäni!"

Ja taivaan puhdas valo häikäisi sielua, hervotonna näytti se vaipuvan
syvälle, syvälle, oman itsensä umpisolaan; se tunsi olevansa
niin syntien raskauttama, niin kelvoton taivaan valtakuntaan, ja
ajatellessa ankaraa vanhurskasta Jumalaa ei se uskaltanut edes
kuiskata sanaa: "armoa!"

-- Ja samassa oli armo tarjolla, armo, jota ei osattu odottaa. --

Jumalan taivas täytti koko avaran tilan, Jumalan rakkaus valautui
siihen pohjattoman runsaana.

"Ole pyhäinen, ihanainen, rakastavainen ja iankaikkinen, oi
ihmissielu!" kaikui soittaen ja helisten vastaan. Ja kaikki, kaikki
saamme me maisen elämämme viimeisenä päivänä vavisten peräytyä
taivaan valtakunnan loistoa ja kirkkautta; kaikki saamme me painua
syvälle, syvälle, nöyrtyä maan tasalle ja samalla pysyä pystyssä
hänen rakkautensa ja armonsa turvissa. Me saamme liidellä uusissa
maailmoissa, puhdistuneina, parantuneina ja kirkastuneina, me saamme
yhä enemmän ja enemmän liketä valon ihanuutta ja hänen vahvistaminaan
tulla mahdollisiksi astumaan ikuiseen kirkkauteen.








End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita III, by H. C. Andersen

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 55823 ***