*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56125 ***

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA III

Toim.

Juhani Aho





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.




SISÄLLYS:

Suuri venäläissota:

 Steen Stuure ja suuri venäläissota. (Vanha ruotsalainen
    riimikronikka. Suomentanut Ilta Koskimies.).
 Savo ja Savonlinna. (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna.).
 Olavin linna. (K. Leino: Runoja.).
 "Kotimaan puolesta!". (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
 Viipurin pamaus. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
 Pakosaunalla. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).
 Mikä katkera itku ja kaikerrus! (A.V. Koskimies).

Murrosajan miehiä:

 Tanskalaiset hävittävät Turkua. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien
    Vaihteessa).
 Otto Rud. (Larin Kyösti.).
 Hautasaaressa. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
 Kurki-piispan haamu. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
 Murrosajan mies. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
 Metsäläinen. (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.).
 Junker Tuomaan mestaus. (Larin Kyösti.).

Aamun miehiä:

 Aamun miehiä. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
 Naantalin viimeisen nunnan vihintä. (Kyösti Vilkuna:
    Viimeiset luostarin asukkaat.).
 Päivätyön päättyessä. (Kyösti Viikuna: Suomalaisia kohtaloita).
 Suomen ja sen maakuntain vaakunat. (Vanha riimikronikka:
    Suom. Ilta Koskimies).

Loppusana.






SUURI VENÄLÄISSOTA




STEEN STUURE JA SUURI VENÄLÄISSOTA.


    Nyt sinä kuullos Ruotsin asioita,
    Sieltä kuuluu ihan kummia tarinoita,
    Käy tuulet etelän, idän, lännen ja pohjan maista,
    Ne tuovat maalle murhetta monenlaista;
    Ja tuli, rutto, myrsky, ryssän työt
    Ne voimansa näyttävät päivät ja yöt,
    Ja tulipalo syttyy kauhea aivan,
    Josta Tukholma saapi suuren vaivan.
    Yli Södermalmin ja itäismuurin
    Tuli pyrynä lentää ja polttaa perinjuurin,
    Ja harmaittenveljien solasta Pohjoisporttiin asti
    Se nielee kaikki ja hehkuu kamalasti.
    Tukholmass' yli seitsemän tuhannen
    Ruton uhriksi joutui hirmuisen,
    Ei millään tienoolla Ruotsinmaan
    Lie sellaista ennen kuultukaan.
    Pyhän Siimonin ja Juudan yönä
    Oli myrsky monia laivoja rikki lyönnä,
    Tää turma myös kuorma-aluksiin käypi.

[V. 1495 oli Kalmarissa kokous, jossa kaikki kolme Pohjoismaata,
valtaneuvostensa edustamana, tekivät sopimuksia Hannu-kuninkaan kanssa.]

    Kalmarin päivän vielä kestäessä
    Ryssä käy ylläkön miettehessä,
    Neljäsataa miestä teräspuvussaan
    Lähti Suomenmaata sortamaan.
    Karjalan maahan he matkansa suuntaa,
    Pian palavista kylistä taivas puuntaa,
    Sillä kertaa heillä on hankkeena
    Niin naiset kuin miehetkin vangita,
    Ja sitten, hiljaisuudessa vaan
    He Juhannusna tulevat uudestaan.
    "Kuningas Hannu, mä puhun teille nyt,
    Tää tuuma on teistä lähtenyt,
    Tällä kaikella sangen vähän voitatte,
    Niin Ruotsia vallata turhaan koitatte."
    Ryssä silloin riehuu, polttaa ja ahdistaa,
    Niiden retkille kukaan ei sulkua saa.
    Nyt Karjalan maa ei naura, se itkee,
    Ryssä hävitystyössään on julma ja sitkee.
    Moni tästä asiasta tekee vain pilkkaa,
    Mutta pilkka käy kohta omaan nilkkaan.

    Maarianmessun aikana kävi näin:
    Läks ryssä jo Olavinlinnahan päin.
    Tämän linnan ja myöskin Viipurin
    He tahtoivat vallata väkisin.
    Siellä alkoivat he hallita mielensä mukaan
    Ja tuumivat, ettei heitä pois sielt' aja kukaan.
    Ja varmana heillä lie ollut päätös vaan
    Tämä linna ja Suomi voittaa voimallaan.
    Pian saapi tietoonsa joka mies,
    Että Suomehen pääsyn jo ryssä ties. --
    Valtakunnan hoitaja, ritari Steen,
    Tekee kaikki hiukan myöhäiseen,
    Ja kun kiirettä ei nyt kuulu mistään,
    Silloin taas hän vaikkapa juoksuks' pistää.
    Arkkipiispa Jaakko ja Steen, nuo molemmat,
    Ja lisäks' muutkin herrat korkeat,
    Ja kaikki hurskaat herrat siellä
    Ei ryssän sois saavan Suomea niellä.
    Ja pyhäinpäivän aikana
    He alkoivat olla matkakunnossa.
    Viissataa saksalaista herra Steen
    Saa ratsumiestä seurakseen.
    Ja Ruotsinkin huoveja lähti mukaan.
    Toinen toistansa huonomp' ei tahtonut olla kukaan,
    Ja kaikilla heill' oli mielessä tuuma vaan
    Venäläisjoukko voittaa voimallaan.
    He sotimia, otimia eivät säästä,
    Ja ryssäst' eivät huoli sopimuksin päästä.
    Heill' on kalpoja, nuolia, pyssyjä kyllä,
    Näin eivätkö aseissa ryssälle yllä?
    Jumala suurella voimallaan
    Olkoon armossa heidän puolellaan!
    Mut' ankara talvipakkanen
    On haittana, matkaa pidentäen. --

    Knut Posse, hän on miesten mies,
    Hän Viipurin linnassa istua ties,
    Hän on oikea hovimies ja ritari,
    Ja käyttää itsensä jalosti;
    Hän saakohon kauniin kiitoksen,
    Hän ei ole koskaan myöhäinen.
    Vaikka ryssä hänt' usein ahdistaa,
    Hän ne surman suuhun karkottaa.
    On kummallakin puolen myös munkkeja ollut
    Ja heillekin monta on vammaa tullut.
    Kerran kahdella sadalla miehellä
    Lähti Posse vastahan ryssiä:
    Kävi huonosti joukon pienoisen,
    Heidät ryssä kaatoikin jokaisen.
    Maunu piispa se Turussa asusti,
    Miestä viisikymmentä hän menetti.
    Mutta monta menetti ryssäkin,
    Noin neljäsataa, luulisin.

    Valtionhoitaja, herra Steen
    Tekee kaikki hiukan myöhäiseen.
    Nyt viikkoa jälkeen Martinpäivän
    Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän. --
    Lähetitpä silloin Upsalan herrat nuo
    -- Sepä kaikelle Ruotsille lohdun tuo --
    Herra arkkipiispa Jaakko ja Kapituli myös
    Ne kaikki olivat samassa työss',
    Pyhän Eerikin lipun he lähettivät niin
    Ja asettivat Klaaran luostariin.
    Ette kai väsyne kuulemasta,
    Miten lippu tuotihin Upsalasta.
    Saattohon liittyivät ihmiset sadottaisin,
    Liikutuksen kaikkein kasvoilla lukea taisin.
    Näky tää oli valtava, oudonlainen,
    Nyt kyyneleitä vuodatti mies sekä nainen,
    Kun lippuhun sitten tarttuvi ritari Steen.
    Hän valtavan joukon saapi seurakseen:
    Siinä munkkeja, pappeja, ritareita,
    Siinä sotaurhoja harmenneita.
    He kaupungin kirkkoon sisään käy,
    Mut monta ei iloista joukossa näy.
    Monen korkean herran läsn'ollessa siin'
    Pyhän Yrjön se alttarille laskettiin.
    Ritar Steen, hän pyytävi polvillaan:
    Pyhä Jumala, ota suojaasi Ruotsinmaa!
    Hän lipun vastaanottavi loistolla juuri,
    On kaikkein sydämissä suru suuri.
    Päivän ja kaks sen jälkeen vielä
    Kuten osaa, jokainen viettää siellä.

    Siis viikkoa jälkeen Martinpäivän
    Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän.
    Hiukan päälle yhdeksänsataa
    Lähtee kulkemaan vaaranalaista rataa.
    Vielä kaksi sataa jälelle jääpi,
    Heitä ruuan puute kai pidättääpi.
    Ja Ahvenanmaalla kävi meri jo jäähän,
    Vihdoin saapuivat Suomeen, määränsä päähän.
    Nyt missä laivat tai väki lienee?
    Herra auttakoon heitä, Hän auttaa tiennee.
    Se on minun luja uskoni vaan,
    Että Herra heitä varjelee voimallaan.
    Nyt väki viipyy Kohamninvalkamassa,
    Risumajoja itselleen rakentamassa,
    Ja Pyhän Katariinan päivänä
    He uudelleen ovat lähdössä,
    Ja Suomi on kaikilla matkan pää.
    Sinne jokainen tahtoisi ennättää.
    Vaan taas tuli esteitä matkailen:
    Meri, myrsky ja ankara pakkanen.
    Oli talvi tuima ja ankara,
    Kovaa olla oli sen kourissa.
    Kuitenkin Jumalan nimessä näin
    He pyrkivät kaikki eteenpäin.
    Ja vastaan kävi ankara koillistuuli.
    Moni sille tielle jäävänsä luuli.
    He airoin ja purjein koitt' ohjata laivoja,
    Nyt kuulkaa, mitä saivat kestää vaivoja:
    Toinen laiva meni tänne, toinen sinne,
    Kaikki joutui hajalleen mikä minne;
    Toiset osasit satamaan oikeaan,
    Toiset eksyit rannoille Uudenmaan,
    Toiset Ahvenanmaalle ja Sottungaan,
    Toiset Kallan uuteen satamaan.
    Toiset miehet palasivat takaisin
    Ja asettuivat taas risumajoihin.
    Toiset tulivat hyvin perille,
    Toiset ajoivat karille.
    Kaksi heiltä laivaa särkyi tässä,
    Miehistö rannalla värjymässä.
    Onneksi kävi kuitenkin niin,
    Että he kaikki pelastettiin.
    Heiltä kädet ja jalat kohmettui,
    Moni aivan pilalle paleltui,
    Ja pakkasen vihoista monikin
    Sairastui kuoleman tautihin.
    Hädin ja tuskin siis ritari Steen
    Saavutti Ahvenan mantereen.
    Kieltää tuota en voi, luulemma,
    Että retkeltä moni jäi poiskin, kuulemma.
    Kun yli yhden kuukauden
    Oli heillä tuuli vastainen,
    Sillä ajall' ei voineet toimia mitään,
    Ei kulkea länteen, ei kulkea itään,
    Sanomatta tuota en olla saata,
    Yli neljäsataa miestä jäi sinne maata.
    Paha pakko kohteli ankarasti:
    He viipyivät siellä paastoon asti.
    Pyhän Antin päivä kun vihdoin alkaa,
    Ritar Steen hän Ahvenaan siirtää jalkaa.
    "Hyvä Herra, älkää pahoko tuota,
    Se teidän on syynne, teihin en luota,
    Tähän ast' olen teissä sankarin nähnyt,
    Ja teistä kauniita lauluja tehnyt.
    Paljon pahaa teistä puhuu kansa; --
    Tuo retki on ollut arvonne ansa.
    Niin monta käy täällä puhetta tummaa,
    Oi, jospa ei tuosta koituisi kummaa!
    Kovin pelkään puolesta Ruotsin ja teidän,
    Ne pahaa tietää, nuo sanansa heidän."

    Sinä päivänä kun herra Steen käy maihin
    Ahvenanmaalla -- kerrottuun laihin --,
    Niin tapahtuipa silloin niin,
    Että ryssä pyrki Viipuriin.
    Eräänä aamuna jo varahin
    Heidän tuumansa saattoi jo nähdäkin.
    Viipurin ympärill' on tuhansia heitä:
    He laittavat saarrostekeleitä;
    He kolmen peninkulman alall' asustavat
    Ja asukkaita kovin peloittavat
    Ja ampuma-asein monin ja suurin
    He tahdoit ruhjoa Viipurin muurin;
    Siks pieniä, suuria heillä kanuunia,
    Jo tuhannet miehet samos ympäri Viipuria.
    Monen tykin sisäll' oli lyijykuulat ja rautaa,
    Kyllä hankitaan niin monen miehen hautaa.
    Yhä toimittivat he tulikirnuja lisää
    Ja tynnyrinpohjan-suuruisia kiviä sisään.
    He maahan ampuivat kaksi tornia
    Ja uhkasivat myöskin kolmatta.
    Eikä ihmetellä sovi juuri
    Että hyvin rikkinäiseks' meni muuri.
    Tuon tornin he kolmannen lävittivät niin,
    Kahden humalasäkin mahduttaviin.
    Silloin ryssät juur' miettivät mielessänsä:
    Heillä Viipuri jo puoleks on käsissänsä.
    Knut Possepa silloin mies uljas ja jalo,
    Käsi nopsana, silmissä innon palo,
    Reikäin eteen laittaa etuvarustuksen
    Ja Wiinholdtist' oivasta saa toveruksen.
    He viisaasti rakensit ja kiiruisesti,
    Että Jumalan avulla kaikki hyvin kesti,
    Ryssäin kylläkin vastukseksi
    Ja sisäänpääsölle esteheksi.
    Mut mielessä näill' yhä tuuma on vaan
    Voittaa Viipuri sittenkin voimallaan.

    Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella
    Alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella
    Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,
    Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.
    Heillä mukanaan on paljon tikapuita
    Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,
    Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:
    Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.
    Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,
    Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,
    Ja herttua muuan rynnistää,
    Mut melkein turhaks se aie jää.
    Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,
    Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.
    Hän astuvi itse suureen reikään.
    En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,
    He torniin kiipeevät meluin melkein,
    Joka ensiksi ehti, se sankari selkein.
    Jo muuria lähestyy kaks lippua muuta,
    On niiden alla miestä kuin metsässä puuta.
    Heill' on tikapuut suuret; kiipeemän
    Niillä muurille pitäis; yhdeksän
    Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan
    Saada muuri haltuunsa kokonaan.
    Ja sen voin kertoa aivan todella,
    Että muurilla viipyivät seitsemän tuntia.
    Monta ryssää jo olikin tornihin tullut,
    Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.
    Kolme lippua liehui jo tornista päin --
    Sinä päivänä kaikki tapahtui näin --
    Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
    Jotka yhtäpäätä toitottaa;
    Että ryssät yltyisi uljaammiksi
    Muurille käymään, ne toitotti siksi.
    He tikapuita laskit alas kaupunkiin,
    Kyll' asukkaat pakenevat, arveltiin.
    Nyt Viipurin miehet, olkaa varuillanne,
    Ett'ei ryssä teitä kovin ahtaalle panne!

    Knut Posse ja Wiinholdt, jalot molemmat,
    Nyt aivan vireästi toimivat,
    He tervaa ynnä veneitä kokosivat,
    Ja niitä tornin alle laahasivat;
    Heille kahdelle ja muillekin
    Tulkoon tästä kiitos kaunoisin.
    Tuon kaiken sitten panivat palamaan,
    Savu, liekki ja katku käy nousemaan.
    He pelvon tuottivat ryssän väkeen
    Ja toivoit sen lähtevän käpälämäkeen.
    He toiveensa täyttyvän nähdä saikin.
    Kun ryssät torniin paloivat kaikin.
    Muurin sisällä juoksivat viipurilaiset,
    -- Niin miehet ovat kertoneet luotettavaiset --
    He nopsaan toimivat, keinon keksivät,
    Ja alas he monet tikapuut vetivät,
    Vetivät vielä alas ryssää monta,
    Monta ryssää aivan avutonta;
    Niin oli tämä ottelu hirmuinen,
    Että moni sai hengellään maksaa sen.
    Muurilla olevat säikähti kovasti kyllä:
    Kun pyhän Antin näit ristin kaupungin yllä.
    Täss' ei miesten voima mitään voinut juuri,
    Voima Jumalan se näkyi tässä suuri;
    Myös vuorella näit he kaksi lippua
    Olevan kaupungin muurille tulossa,
    Kaikki teräksessä välkkyy niinkuin jää,
    He tahtoivat voittohon riennättää.
    Varmasti pyhä Eerikki ja pyhä Olavi
    Ne tällä kertaa kaupungin pelasti.
    Ei enempi kuin kaksi sataa, eikä vähempää,
    Miestä sinne tornihin ruumiina jää.
    Peloissaan ei tainneet ryssät enää muuta,
    Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa,
    Heidän kesken syntyi sekasorto suuri,
    Ja pian heistä tyhjentyikin koko muuri:
    He toistensa sekaan tunkeutuu,
    Toinen toisensa jalkoihin tallautuu,
    Niin tuhota olivat he toisiansa,
    Jo veri alkaa vuotaa heidän joukossansa.
    Tuhannet heittäytyivät muurilta alas,
    Harvat heistä sieltä hengissä palas. --

    Näin pääsi taas kaupunki vapahaksi
    Ei miehistään se hukannut kuin kaksi.
    Ylistys Jumalan olkoon, kiitos ja kunnia,
    Joka ryssältä salli kaupungin pelastua!
    Sen jälkeen heille aika kiiru jo saikin,
    Pyhän Barbaran yönä karkuun lähtivät kaikin.
    Nyt Savohon he lähtee, luoks Uuden linnan,
    Takaisin he tahtoivat vaatia tappionsa hinnan.
    Voitot heillä siell' oli pienenlaiset,
    Pakoon heidät löit urheat Savolaiset.
    Lähtivät sitten poijes maahansa omaan,
    Uusia retkiä varten ryhtyivät hommaan.
    Sitä seikkaa en oikein voi selvittää,
    Tuhat ryssää taas miks turmioon jää.
    Lisäks' joukon ylhäinen johtomies, --
    Jota itkeä jokainen ryssä ties.
    Kolmekymmentä neljä kanuunankiveä
    Jäi jälkeen, kun ryssä läks tiehensä.
    Ampumatelineitä ja vihollis-ruumiita vielä
    Saivat meikäläiset vaivainsa palkaksi siellä.

    Jälleen saatiin elää rauhaisasti
    Aina kynttelinmessun aikaan asti.
    Kun leikataan neljätoistsataa ja yhdeksänkymment' kuusi,
    Silloin alkaa tällainen ilve uusi:
    Turkuun saapuu silloin tämä huhu,
    Eikä kukaan silloin muusta puhu.
    Se tuli kuin tuulella rantaan ryönä,
    Odottamatta ja joulu-yönä.
    En kertoa jaksa tekoa tätä,
    Steen hajoittaa miehensä, siksipä hätä;
    Hän joulujuhlaa viettävi mieluisasti
    Ja antaa ryssän toimia vapahasti
    Onko viisasta teidän mielestänne
    Hajoittaa miehenne sinne, tänne?
    Ratsumiehet Herra Steenin varastot tyhjentävät,
    He juovat ja mässäävät mink' ennättävät,
    Satakunnassa viipyen he vetelehtii,
    Ja kuninkaankartanossa nauttii mink' ehtii.
    Monta kuolee hätään ja pakkaseen,
    Toiset saavat surman osakseen.
    Palkkasotureita ja Taalainmaalaisia
    Lähtee vaeltamaan kohti Viipuria.
    Olavinlinnaan lähetettiin jalo mies.
    Nuutti Kaarlonpoika, senpä kaikki ties,
    Ja seitsemänkymmentä miestä mukana,
    Tämän tahdon minä teille kertoa;
    Kaikki he olivat kelpo huovia
    Ja määrä on heidän Uuteenlinnaan luovia.
    Mutta huono onni seurasi heitä,
    En mä tätä totuutta teiltä peitä.
    Kun koitti aamu kynttelinpäivän jälkeinen,
    Ryssä heidät tappoi miltei jokaisen;
    Ainoastaan kuus tahi seitsemän
    Pääs pakohon heiltä lähtemähän.
    Surkeudelle ei sanat riitä,
    Surkeaa on kertoakin siitä.

    Olavinlinnan luona ryssä viipyy aina,
    Ruotsin miesten mieliä raskas huoli painaa.
    Lähemmäks he alkoivat tulla vaan,
    Käykäämme Herralle huolemme huokaamaan!
    Savonmaassa on onneton mies ja nainen,
    Heill' on kaikilla kohtalo samanlainen:
    He kauvas korpihin samoaapi,
    Suru, hätä ja nälkä kalpeaks posket saapi,
    Ja ryssä ratsahin seuraa kintereillä,
    Ei onnen päivää kurjilla heillä.
    Tämän kirjoitan, tarkoin se mieleeni muistuu,
    Seitsemäntuhatta silloin surmaan suistuu.
    Veri valui ryssän edetessä,
    Säästäneet ei lasta kätkyessä;
    Taas ruotsalaiset joutuivat uuteen huoleen,
    Kun ryssä alkoi siirtyä Kruunulinnan puoleen,
    On Hämeenlinna myös nimenä sillä, --
    Miks näin, lie silläkin syynsä kyllä --;
    Siellä riehuvat ryssät tuhoisasti
    Ja tahtovat mennä aina Turkuun asti.
    Laajalti ja säälimättä tuhoaapi ryssä,
    Kirkot, kylät häviävät tulen syleilyssä.
    Heit' ei ollut kahtasataakaan, vannon sen
    Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen!
    Ja Ruotsin sotaväki vaan
    Ei tohtinut tulla auttamaan!
    Yhä kauhunäytelmät uudistuupi,
    Hattulan kirkkoon ryssä tunkeuupi,
    Sieltä raastavat pyhäinkuvat ja ristit,
    Turkuun saapuu ne kauhun viestit.
    On luoksensa kahden päivän matka vaan,
    Mutta Herra Steen vain ei tohdi auttamaan.
    Ritarin nimeä kannatte. Herra Steen,
    Älkää pistäkö päätänne pensaaseen.
    Näin Turussa hällä surun sydämessä,
    Vaan tointa ei kylliks kohtalon kääntyessä.
    Hän Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla antoi käskyn julki,
    Ja tietokapula myös yli koko Suomen kulki.
    Mies aseineen joka talosta,
    Niin ryssän hän voisi torjua.
    Joka mies oli varmasti silloin matkassa,
    Kun Herra Steenin tykistö tuotiin Turusta,
    Siin' aika meluin kulkea mahdettiin,
    Kun kolmesataa tykkiä laahattiin!
    Pyhän Mathiaksen päivänä -- määrä on se --
    Lähtee Ruotsin miehet liikkeelle,
    Ruotsalaisia olivat kaikkein useimmat,
    Ja Ruotsin olitkin miehistä parahat;
    Toiset lähtivät reellä ja toiset hevosin,
    Kuinka kukin vaan pääsi parhaimmin.
    Yhdeksänsataa siin' oli huoviakin,
    Jotka lähtivät sodan vaaroihin.
    Ahvenanmaalta tuli kaksituhatta,
    Talonpoikaa kelpoa ja kaunista,
    Ja yhteenkoottuna nyt olit kaikin,
    Hän heistä mahtavan joukon saikin,
    Neljäkymmentä tuhatta miest' oli heitä,
    Kaikk' aseilla hyvillä varustuneita.
    Kun ryssät tiedon saivat tästä,
    He eivät viivytelleet lähtemästä,
    Ei heistä enää näkynyt jälkeäkään,
    Ei mistään löytty ryssää yhtäkään.
    Ei kiinni heitä saa, se tieto on vakaa,
    Neljäkolmatta peninkulmaa vaikk' ajettiin takaa.
    Lepoon väkemme asettui allapäin
    Ja moni kai ajatteli mielessään näin:
    Mitä nyt auttaa enää kaikki puuha ja huoli!
    Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
    Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa,
    Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa tai kanaa!
    Maa autio on: tääll' olla ei halaa,
    Tyhjä on kahdeksankymmenen peninkulman ala.
    Varustusten määrä kyll' oli suuri
    Tätä mahtavaa retkeä varten juuri.
    Yli viissataa luotipyssyä ja monta ampujaa,
    Mutta Ruotsin hyödyksi mitään he ei voineet toimittaa.
    Palkkasoturit Tukholman
    Saivat silloin sen kunnian,
    Että heidän tuli Suomehen jäädä
    Ja Olavinlinnaa vartioimaan käydä. --
    Eipä muuta nyt tullut tehtäväksi,
    Muut kaikki jälleen kotiin läksi.
    Ja huovimiehet, ollen niin,
    Ne tulivat Turun kaupunkiin.
    Herra Steen heidät sinne tänne majoittaapi,
    Moni pappila heitä vieraiksensa saapi.
    Herra Steen itse tahtoi Ruotsihin takaisin,
    Siell' aikoi uuden joukon hän koota vieläkin.
    Näin Suomessa hän asiat suunnittaa:
    Svante Niilonpoika täällä nyt päällikkyyden saa.
    Ja tälle päällikölle vastavalitulle
    Jää avuks' Steen Tuurenpoika ynnä Erik Trulle;
    Häntä totelkoot Suomen kaikk' asujat,
    Niin läheiset kuin myös kaukaisat,
    Päästä kuukauden Suomen parhaaksi
    Herra Steen taas palata lupasi.

    Pääsiäistä ennen tiistaina
    Herra Steen on taas lähtövalmiina,
    Hän ensin kiiruhtaa Upsalaan,
    Asioista vielä tuumimaan.
    Hän tahtoi Suomelta poistaa huolen häivät
    Ja toimi Tukholmaan herrainpäivät,
    Jollaiset sinne sitten tulikin.
    Oisi tyhmää, niille jos nauraisin.
    En kuitenkaan voi näitä päiviä kiittää,
    Niin vähän niillä Ruotsille tointa riittää.
    Tällä kannall' asiat eivät olla saisi,
    Tuntuu niinkuin valtakunta nukahtaisi.
    En ymmärrä, minkä käänteen tämä meno saapi,
    Vaan ehkä Herra vielä meitä armahtaapi!
    Toisella puolla meill' on ryssä, taasen voimakas,
    Ja toisella taas, Tanskassa, Hannu-kuningas.
    Nyt kuulkaa mitä teille tahdon sanoa:
    Moni Ruotsin mies taas on alkanut anoa,
    Että pitäis vastaan Venäjää
    Sotavoima Ruotsin riennättää,
    Koko Pohjois-Ruotsi sen ehdoittaapi,
    Joka viides mies heiltä mennä saapi
    Päin Viipurin linnaa viilettämähän,
    Ja sen voin lisätä vielä tähän,
    Että lähteä tahtoo myös Helsingein maa
    Ja jotk' eteläss' siitä asustaa,
    He eivät suo itselleen mitään rauhaa,
    Kun vihollinen valtakunnan äärellä pauhaa.

    Mut silloin tuli ryssä Perä-Pohjahan,
    Iin, Tornion poltti, Kemin, Salon, Limingan.
    Juvalla, Olavinlinnan luona samaten,
    Syösten Suomen ja Ruotsin taas murheesen.
    Tämä tapahtui iltana pyhän Olavin,
    Luojan kiitos, ett'eivät polttaneet viel' enemmin.

    Jostakin he sitten mahtoivat säikähtyä,
    Koska alkoivat sen jälkeen peräytyä.
    Se aika, milloin tapahtui tuo,
    Ei Olavinlinnalle rauhaa suo:
    Kulovalkea julma kun seudulla kävi,
    Moni Ruotsin mies surmansa saa, häviävi.
    Nyt vääntää moni ruotsalainen käsiänsä,
    Herra Steenin vuoks; hänpä ei kiireissänsä.
    Knut Possen, Svanten ja muiden hän hätää ei
    Eikä heidän avuksensa riennä.

    Nämät Ryssän puuhia yhä pitävät silmällä.
    Ja lähtevät Venäjänmaahan suurella väellä.
    He ensin lähtevät uuteen Narvaan,
    Siellä tahtoivat ryssät tuhota, arvaan.
    He lähtivät iloisina, reippaina,
    Se oli Maarianpäivän aikoina.
    Kakstuhatta miestä niit' oli kaikkiaan.
    Jotka läks sodan vaaroja uhmaamaan.
    Päin Iivaninlinnaa lähdit he purjehtimaan,
    Tätä suurta ryssän linnaa ahdistamaan.
    Suurilla ja pienillä laivoillansa
    He lähtivät matkaan kaiken joukon kanssa,
    Hyvät varustukset oli tällä linnalla,
    Kävit ruotsalaiset maihin aika kiiruulla.
    Se täytyy minun tunnustaa,
    Että hyvin oli linna miehitetty vaan,
    Aseilla ja suurella voimalla muulla,
    Mutta saatte ruotsalaistenkin mahdista kuulla.
    He ensin saartoivat linnan kokonaan,
    Sitten kohta rupesit polttamaan.
    He eivät tahtoneet rientää kauvemmaksi,
    Oli tässäkin työtä yhdeksi rupeamaksi.
    Perjantai, pyhän Ludvikin päivän jälkeen
    Näki Ruotsin urhojen aseitten välkkeen.
    Se varmastikin oli ihme Jumalan,
    Että kuudess' tunniss' heill' on linna hallussaan.
    Ja varmastikin voin minä sanoa niin,
    Että tulta, jousta, pyssyä käytettiin:
    Kolmetuhatta miestä siellä linnaa puolusti,
    Kuitenkin ruotsalaiset sen heiltä valtasi.
    Miehet ja naiset yhtä suuta
    Alkoivat kovasti voivottaa ja huutaa,
    Heit' olikin paljon linnassa vielä,
    Kolmesataa saatihin vangiksi siellä:
    Linnass' oli arkuttain aartehia,
    Hopeaa, kultakääröjä, vahaa ja turkiksia.
    Ja joka mies oli toimessa kiinn',
    Kun laivoihin kaikki lastattiin.
    Vieläpä rauta-ovia ja portinsaranoita,
    Miks kieltäisin sen, ei unohdettu noita.
    Ja hyvä sää heitä seurasi matkalla,
    Heillä vankeja on ja muuta saalista kosolta.
    Svante Niilonpoika heill' oli päällysmies,
    Tällä kunnian nimen saavuttaa hän ties.
    Tulivat sitten Ruotsihin takaisin
    Ja heidän kanssaan useita huovejakin,
    Varmasti heit' oli sata ynnä seitsemän,
    Se määrä mun pitää merkitsemän.

    Aikaa ja päiviä kuluikin niin,
    Että päästihin vihdoin mikkeliin.
    Nyt nimessä Herran Jumalan
    Steen herra hän jättää Santahaminan,
    Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla,
    Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla.
    Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan,
    Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan.
    Jumala armahtakoon Ruotsinmaata!
    Ei sotajoukko häntä suosia saata,
    Heidän mielensä kääntyy toiseksi,
    Herra Steenin he jättävät tylysti,
    Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on,
    He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon.
    Eikä sitä yhtään ihmetellä voi,
    Sillä nälkä heille suuren tuskan toi;
    Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa,
    Moni heistä aivan raskaasti huokaa.
    Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua,
    Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua.
    Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin,
    Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin.
    Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä
    Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä.
    Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan,
    Miten mainittu jo on kertaan useampaan.
    "Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina,
    Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa.
    Mitä silloin oikein te tuumasitte,
    Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? --"
    Niin antaakin Steen herra luvan monelle,
    Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle,
    Tätä pääsölupaa useat seuraavat,
    Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat.
    Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen,
    Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen.
    Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa,
    Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.

    Herra Steenillä vielä on auttajansa,
    Siks Suomessa viipyy hän paikallansa.
    Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi,
    Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi.
    Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja
    Etumurrokoita monia ja jaloja,
    Pernajan väliin ja Hämeenlinnan,
    Niin Ryssälle raketen vastarinnan.
    Minkä käänteen asiat tästälähin saa,
    Sitä en minä taida ennustaa.
    Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta,
    Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.

               (Vanha ruotsalainen riimikronikka.
               Suomentanut Ilta Koskimies.)




SAVO JA SAVONLINNA.


Savon synty.

Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli
haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä
tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen
sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta
kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen
runomaailmansa.

Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei
mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan
tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien
kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan,
ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa
elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään
isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi
veroa pelkästä elämisen oikeudesta.

Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he
mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? -- Sangen vähän, tuskinpa
ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti.
Ainoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat
selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä
enää selvittää.

Vähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä,
sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen
säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea
Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja
Athos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen
tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi
on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut
lähenevät.

Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman
levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu
on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille
autioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon
hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan
jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa
Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät
täälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman
pohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa
voimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät
tähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan
vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja
voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin
kaukaisessa Haalogalannissa.

Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin
liittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille
maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta
puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen
veden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan
kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan
pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua
Novgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen
välillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen
kristikunnan välillä -- taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen
ajat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin
kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat
Novgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat
venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja
Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja
Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen
yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen
maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.

Näin solmitaan "ikuinen rauha" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ --
Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja
Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin
historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa
Savon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan
kihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä
"Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on
asettunut -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut.
Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin
suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa
ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan
halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme.
Ell'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin
käymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa
Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin
edespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi
niinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin
ihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.

Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse
teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä;
sillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan
tulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella
arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja
Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä
riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.

Ensimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja
oravametsistä, -- useinkin turhan-aikainen

       "tora totkusista
    Artti ahven-maimasista".

Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden
valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.


Olavin linnan synty.

Suur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden
rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin
ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet
siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli
kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin
toimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi
uutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki
rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli
astunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä
rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu,
Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena.
Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika -- hän, joka toimitti
Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä
oikeutta viljeli -- oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti
läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla
erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan
kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo
särpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin
sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan
puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun.
Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan
jakamista kahteen hiippakuntaan.

Kuluipa taas vuosisadan ajat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin
valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille
salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut.
Mutta silloin alkavat maailman olot muuttua. Moskovan valtaistuimelle
on noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän
alat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja
Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan
venäläisvallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi
Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja
valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa
valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein
etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava
Viipurin isäntä -- syntyperältään Tanskasta kotoisin, missä hänen
isänsä aikoinaan oli ollut valtakunnan marskina, mutta äitinsä kautta
ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen
avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan
isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti
jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla
nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus
varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä
apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista
suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan
soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse
Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet
purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaaseen. Venäläiset väittivät,
että paikka oli heidän; siitä muka karjalaisten vanha tie kulki pohjan
perille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja
päättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä
länteen ja pohjoiseen. Näin syntyy Savon "Uusi linna" v:na 1475.

Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin
Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen
linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria
ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut
kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän lähti itse sinne asemiehinensä,
rakennustyötä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia
rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta,
milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia,
täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Totein omia
ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli
melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakentaminen Nehemian aikana.

Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastuen
Kyrönsalmen syviin aaltoihin; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja
vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin
taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja
kunnioitettu pyhimys, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan
suojeluspyhäksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin
linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut
muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia"
hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva
kirjoitus:

"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan,
Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin
vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".

Tämän seinäkirjoituksen yläpuolella olivat aviopuolisojen vaakunat,
nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.

Uuden linnan suojassa alkoi uudis-asutus näillä tienoilla vahvistua;
Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinais-taru kertoo
Eerik Akselinpojan tuoneen ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan
vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v.
1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta
sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495
puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä,
että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin,
uusi linna oli vastoin rauhansovintoa näille maille rakennettu, vieläpä
rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa.
Näin ollen pitäisi ruotsalaisten muka antaa takaisin nuo kolme Karjalan
kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyydenlahjaksi saaneet.
Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen
armeija, joka vyörytettiin Viipuria vastaan. "Viipurin pamaus" tosin
pelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko
valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä
hyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi
tähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika,
lähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja
karkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi
voima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen
tullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70
huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin
saartavan, joutuivat melkein kaikki venäläisten käsiin. Mutta linna
Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in takoma lukko ei
särkynyt -- ja Ruotsin valta Savossa säilyi.


Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt
uskonpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee
kuvallisen maantietonsa Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja
luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on
linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla
rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen
ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä
kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla
kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, --
tosin ankaralla vaivalla väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka
siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista
järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se
on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät,
lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat,
ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultaan. Lahnakin siinä
virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki
sitten purkautuu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin
mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka
täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena
linnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä
tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä
päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle
neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta
häiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat
luoksensa.

Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta
ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.
Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa
maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä
veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä
vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes
tulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä
retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin
tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen
elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että
kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä
pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja
ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan
kirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän
rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi
täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat
tarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä,
joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt
viholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat
nuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi
tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan
hihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä
kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat
tulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä
ankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa
verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa,
jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat
suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset
pelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat
kameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan,
jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

       *       *       *       *       *

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan
kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena
Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa _Arx novam_ ihmeistä, on
Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa
seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,
niin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun
venäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin
hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on
Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui,
ja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan
tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan
aivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen
Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

                             (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).




OLAVIN LINNA.


    Ma kuulen jyskettä, sadatusta
    ja orhin korskean hirnuntaa,
    ja pauke kangeista, moukareista
    mun korvat lumpehen vallan saa;
    kuin muurahaista on miestä työssä
    ja kivet vonkuen halkeilee --
    mut naurut narttujen kuuluu yössä
    ja miehet juopuen kiroilee.

    Taas huomentaivahan valjetessa
    jo torven toitotus kauvas soi,
    ja palkkaorjat ja hylky huovit
    taas vouti toimehen piiskaroi. --
    Ja vallit harmajat uuden linnan
    ja tornit pyöreät kohoaa,
    ei auta itku, ei naisten parku,
    ei auta vaivoja vaikertaa.

    Näät viikot vierivät kilpasilla
    ja ryssäin ruhtinas uhmailee;
    on Savo suojaton Iivanalle,
    jonk' kalpa kauvaksi silpaisee --
    ja uljas Eerikki Tott hän myöskin
    jo virkamatkalle tulla voi:
    niin, viikko sittenpä Viipurista
    sen sanan voudille viesti toi.

    Siks kuuluu jyskettä, sadatusta
    ja orhin korskean hirnuntaa,
    siks rauta ryskää ja kirves laulaa
    ja louhet haljeten lohkiaa;
    taas tuhat kopria kouristuupi,
    taas sata rintoa hengästyy --
    ja vouti kärppänä juosten haukkuu:
    on vika teidän, jos myöhästyy!

    Mut kerran päivä kun heinäkuulla
    taas läpi pilvien puhkeaa
    ja haahden purjehet purppuraiset
    kun vouti salmella oivaltaa,
    niin linnan tornista Ruotsin lippu
    jo Eerik Tottia tervehtii
    ja uusi päällikkö Gyllenstjerna
    hän nostosillalle kiirehtii.

    Ja tykit paukkuu ja liput liehuu
    ja rannat miestä on mustanaan
    ja linnan portilla huovijoukko
    nyt huutaa huikeeta hurraataan;
    jo nousee laivasta uljas urho,
    sen kannusraudat jo ilmoittaa,
    ja jalo jalkansa heitännältä
    nyt linnan valmihin tarkastaa.

    Se hyväks nähdään -- ja Gyllenstjerna
    ja vouti kiitosta saavatkin:
    "tää varus olkohon Savon muuri,
    sen ristin linnaksi Olavin,
    ja halki aikojen tietköön kansa
    ja aikakirjojen kopiot:
    maan vainolaisien haudaks teetti
    sen Stuurein aikana Eerik Tott!"

    Ja tykit paukkuu ja torvet soivat
    ja liput riemuiten liehuvat
    ja olvimaljat ja sarvet kuohuu
    ja miesi mieheltä kulkevat; --
    mut pian purjehet purppuraiset
    taas taakse niemen jo katoaa
    ja uutten aikojen vaihevyötä
    nyt Savon linnakin vartoaa.

                   (K. Leino: Runoja.)




"KOTIMAAN PUOLESTA! OLENHAN SUOMALAINEN."


Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin
portista, jonka kupeella kirkonpalvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja
ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä,
puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin
papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta
miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein
häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen,
raaka, kostea syksyilma. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt
rikki sumuvaipan.

-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä,
komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet
olivat hienot, mutta miehekkään lujat. -- Tätä ilmaa kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket,
kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima
tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi
toverilleen:

-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi
päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli
tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katariinan alttarin pappila, -- ja
sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa
tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella
asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta
kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa
oikein miellyttävän.

-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian
joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. --
Entä sinä, Paksu-Antti? -- kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen
nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.

-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni
on minulle päivälliseksi paistanut.

-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri
Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin
viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän
oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä
naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, ja hänen
ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret
olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat
kaikki.

Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päivänpaisteiselle torille
katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin
aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän
kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen
saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan,
vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

-- Minne kiire, Pietari?

-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

-- Ei, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan
orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri
leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella
varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja
teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen,
teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken
sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana
järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän
tätä olalle ja virkkoi:

-- Meillä on yhteinen matka, maisteri.

-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta
kävelen, vastasi maisteri.

-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan.
Kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?

-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset
huolettavia.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa; häntä odotellen
seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä katsellen rantakatujen matalain
puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.

-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa,
joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton
suuriruhtinaan kanssa Steen Stuurea vastaan, kukistaakseen hänet ja
itse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari nuorelle
seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka
toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia,
toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. -- Venäläinen
hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle,
joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran
itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri hiukan
epävarmasti, tietämättä vielä, mihin pormestari, jonka tuumat usein
kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: -- Mutta
onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua,
joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran
itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että
lopultakin pakoitettaisiin tämä herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin
Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla
ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden,
sitä toivottava?

-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos
suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten
oivaltamaan kävelykumppaninsa tarkoitusta.

-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei
tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli
liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan
edun vuoksi olisi Steen Stuuren valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion itsekseen
punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että
Stuure syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra
taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt
hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille.
Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri, on suuri
vaikutus piispaan; muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle
maalle, Suomelle, on velkapää.

-- Minä muistan kyllä, että Steen Stuure on meidän, porvarien, ystävä,
mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen
suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen
aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti,
ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi
kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle
järventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa
vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo
vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden
matkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui
mietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan
köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren
anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan
olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin
edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri
Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon,
piispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut
linnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja
portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia
vartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä
tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen
lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli
tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin
avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa
maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla
pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti
yksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli
yllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy.
Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta
sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin
uuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean
valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta
Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta.
Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä,
mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen
astuen riensi häntä tervehtimään.

-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana,
silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia,
josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään antaa
synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme;
olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.

-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta
sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta
piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista
tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen
viimeksimainitulle:

-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan
valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle
selustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille
Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut
enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi
uudistettua välirauhaa. Silloin oli pelätty sodan jo piankin
ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet
julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja
erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan
suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta hävitelleet Suomen rannikkoa ja
ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että
suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari
kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä
maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin
kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt,
talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli
ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkun verran
pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen
ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse
oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet
Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan
jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden
välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko
suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin
rauha säilynyt, ja Turussa olivat mielet vähitellen vakaantuneet siihen
toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut
Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen
oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming,
olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan.

Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.

-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari
piispa-serkultaan.

-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit, Käykää
taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat
pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, toinen vain toista
kumarampi. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming,
Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Nowgorodissa
usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä
viimeksitullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun
syyskesällä sieltä läksin.

-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä
peräpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin
piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas
kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin,
vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan liiaksi
hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta
lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.

-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan
virolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje
kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. -- Mutta lue,
maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osoittanut
Steen Stuurelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan
kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on
vakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta
himmeä valo vielä lankesi pergamenttiin, ja hän luki:

-- "Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea
teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän
huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu
miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta
josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi
tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen
omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä,
ettei hän voi, niinkuin tarve ja tahto olisi, hoitaa tämän maakunnan
puolustamista, johon meillä ei enää, Jumala paratkoon, ole varojakaan.
Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Nowgorodista
takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on uhannut ottaa haltuunsa
tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen
kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria
piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle,
ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä
jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan,
mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa,
millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus Teille eikä
muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa
vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Sen
vuoksi lankean polvilleni, ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut
Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa
auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta
ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen,
jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa
uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun
paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen
oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän
Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon
viimeiseen hengen vetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa
puolustaa, enkä edes alaikäisten lasteni vuoksikaan, vaikka tunnemmekin
moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on
valtakunnan avain --".

Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat
ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä
suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä
polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:

-- Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi
ritariksi lyötämän!

-- Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren
Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. -- Ryssällä on
paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.

-- Totta tosiaan, vähemmästäkin aiheesta on ristiretkiä saarnattu,
huoahti hiljainen tuomiorovastikin. -- Meillä on täysi syy kannattaa
Sigrid-rouvan anomusta.

-- Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehoavaisuuteen, vaikka se
onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus laamanni harvakseen.
-- Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot,
-- hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei
hänen katseensa kanna. "Te aina ruikutatte", -- muistammehan hänen
nuhteensa Viipurista.

Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta
piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.

-- Sinä tarkoitat, Klaus...?

-- Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa
siihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin
toimia.

-- Ja itsenäisemmin! -- Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja
saatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille
herroille innolla esittämään: -- Onhan meillä olemassa helppo keino
välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen
Stuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme
Hannu-kuninkaan maahan!

Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin
yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka
kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä.
Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin
kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja
väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin
Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta
eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain
joukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet
sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas
ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt
heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:

-- Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan
sota estetyksi?

-- Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä.
Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään
liittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan.
Siinä on meille rauhan tie!

-- Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?

-- Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa
paljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.

Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta
piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä
katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen
silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:

-- Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on
sekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista
valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi
tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran
kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan
kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi
Suomea suuriruhtinaan valloitushimolta.

-- Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.

-- Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo
sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan,
luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko
Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on
estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia
kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki
estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.

Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle
ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista
sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa
kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän
myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin
oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:

-- Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!

-- Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut
tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra
hänkin pettyneenä.

-- Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.
-- Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.

Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli
matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan
suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin
hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko
kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut
haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta
kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti
Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla,
miltei kumealla äänellä:

-- Mutta se on kuitenkin merkillistä!

-- Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.

Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään
siitä nostamatta:

-- Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta
ystävältäni, -- hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo
tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen
sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni
kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.

-- Toinen? Kuka? -- Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana
maisteri vastasi:

-- Steen Stuure!

Maunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi
sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.

-- Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, --
arkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin
ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.

Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja
nöyrällä äänellä:

-- Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin
ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä
puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan
lohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa
meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua,
suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime
kokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän
Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra
suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi
aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä
luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran
lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi..."

Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt
intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän.
Mutta hillitysti hän sentään virkahti:

-- Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen
meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen
erämaita.

-- Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen,
-- olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! -- Piispa silmäili
alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: -- Mutta se
raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.

Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:

-- Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on
tehty, -- se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus
raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun
Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella
itselleen rauhan!

-- Se ei ole hänestä kai kallis hinta!

-- Entä meistä?

Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat
puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen
tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. -- Sitäkö varten, kyseli hän, on
vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että
heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä
ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään
puolustaneet kotiseutujaan, -- näinkö Ruotsin hallitus heidän
uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!

-- Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.

Mutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin
puolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja
puheli purevasti:

-- Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee
kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan
Suomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen
pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi
jokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu,
-- voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!

Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan
kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti
äänensä:

-- Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava
itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan
sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu
sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä
maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen
kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. -- Piispan ääni
rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: -- Sigrid-rouvan
täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista
tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, -- omat varani luovutan
tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette
samoin.

Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen
toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että
se apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka
herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että
niitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen
Turkuun.

-- Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä,
lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta
sanantuojaa.

Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka
nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin
saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin,
Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika,
linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli
viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa
hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia
Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa
Viipurin oloista ja tarpeista.

Hyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä
ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa
miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja
Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille
hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen
kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat
syksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja
suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että
suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen
armeija koolla, valmiina hyökkäämään.

-- Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin,
jos mieli Suomen avainta voida puolustaa:

Mutta Klaus Horn pudisti päätään:

-- Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona
saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä
sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.

Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin
viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka
toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi
piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin
pitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston
keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden
kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt
piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä
eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen
pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan
tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten
oli uhrattava kaikki.

Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään
toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai
puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin
läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla
kulmallaan.

Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli
jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista
innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui
lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.

Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko
Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin
tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin
toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä
muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla
hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja
useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut
siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli
Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin.
Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:

-- En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään
saada tässä suuressa talossa.

Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka
harvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli
ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan
emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet
tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän
aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri
nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:

-- Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan
pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.

-- Kiitos, Paavali, vastasi piispa, -- sinä minut usein pelastat
pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, -- me tulemme!

Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä
he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa
kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli
syntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti
ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän
rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen
pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis
viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen,
kulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin
pappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä
innostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään,
laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka
oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän
taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:

-- Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan
nimesi?

-- Pentti Heinonpoika.

-- Rälssimies?

-- Ei, talonpoika ja nyt nihti.

-- Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo
Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja
hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin
verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?

-- Niin kai.

-- Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!

Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen
nuoren airuen mieleen.

Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon
edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon.
Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa
tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan.
Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli
kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa
saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti
korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän
laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja
niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset
yrtit tuoksuivat.

Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle
katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja
peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa
ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka
oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden,
hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat,
sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat
tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat
maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, -- tämä
monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan
sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.

Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas
paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti
tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian
ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän
olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin
Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän
on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin
sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään
niistä ole tullut meren yli Suomeen -- oman valtansa säilyttämiseksi
hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa
porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin
porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan...

Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain
purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään
pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään
onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta
sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla,
Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän
neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras
innostus, kun hän jatkoi:

"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa,
mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me
olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä,
niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin
lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme
suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet,
ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo
merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu
vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin,
ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta
uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme
varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"

Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että
tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä
kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja
sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän
yhteisen maljan.

Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen
kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei
tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet
ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja
polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan
sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka
yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli
hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli
täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä
sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä
keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja
kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta
isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä
koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui
nuorelle ystävälleen:

-- Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen
tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös
säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli
velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi
pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja
kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen
noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen
Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti
suositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin
ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee laiva
Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä
tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä
varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita
herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja
niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta
ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli
loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla
suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin
luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja
kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta
ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä
remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin
kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen
lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan
piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä
oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala,
"Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta.
Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa
nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät
häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin
tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui
saattajansa käteen ja virkkoi:

-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui
kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan,
ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä
se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät
hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin
liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän
vastasi:

-- Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen
pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme
kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä
otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja
antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta
portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se
Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet
ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan,
jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä
heräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne
välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet,
pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki
itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa
vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta
hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja
elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!

                                 (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)




VIIPURIN PAMAUS.


Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain
takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan
Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita,
jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat
sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja
ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi
vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän
ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten
leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta
rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se vilutti
tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta
pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä,
ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet.
Tuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan
esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana
häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin
viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen
iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta...
melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla
kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko
leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- heitä melkein puistatti!

-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi,
hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli,
oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan
kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden
vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön
vainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se,
mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän
tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi
sitten verkalleen:

-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita
riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso, niitähän
on koko kentän leveydeltä!

-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu
ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko
puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys
kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko
puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin
miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella
kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista,
pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian
kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin
joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot,
jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina
kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta,
mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin liikkuvan vesakon
vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja
leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty.
Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita
tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä
sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion
kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin
uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas
lakeikolle.

-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.
-- Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista
rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle
rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan
turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon
pamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.

Joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten
asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria,
raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi
talonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille
raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli
kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta
velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin
päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit
pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja
rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Pommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään,
joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli
virinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin
taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia
savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja
Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut
Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä
kysytään!

Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, --
kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään
pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota
aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

-- Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani,
väitti Winholt. -- Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja
tikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt
toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä
Raatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo
ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas
Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin
komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti
milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa
hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri
tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti
kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän
miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän
torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty
vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia...

Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja
tuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät
viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä
peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä
joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen
taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta
kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä
lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmin
pelkäsivät ja enimmin vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä
ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse
johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana
korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä
ei surman luoti tapaa.

-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert; joka
palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä
silmää vastaan...!

-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa, vastasi Pentti. -- Mutta tuo
mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet,
miten multa hänen ympärillään pölisee!

Pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten
tykkien tuli kohdistui helvetillisellä voimalla juuri Väkitornia ja sen
viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo monen sylen
pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät
nyt yhtämittaa suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se
tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla
lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein
sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä
vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat
lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja
ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin
latasi vuoroin laukasi vähitellen yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja
samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauvan. Kuinka kauvan tätä heltiämätöntä pommitusta näin
jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät
he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että
kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljokaan huomata,
mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti
singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen
alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat
pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät
komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät
raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin
torniin tai muurin kolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas
tyyntyi tuuli ja katkeran-imelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein
salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten
kuin tuuli tyyntyi terästyi pakkanen, joka kylmänä, harmajana huurana
painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airuita
vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa
viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää
tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä
kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana,
vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta
yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornissa paukahti hätäkello soimaan. Sinne
pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava
Munkkiportilta, niin huusi Knut herra lähettämälleen airuelle, muualta
ei enää riittänyt...

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät
Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi
haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä
kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt
nowgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä
vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan
kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, -- hän
nyt kokosi miehiään sitä puolustamaan.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat
risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka
sinne heidän miehiään joukoittain syöksyi perästä. Mutta taas painoi
tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen
vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.

-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä
tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti,
kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä
keskustorniakin vastaan.

-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli näin tyyntyy, puhui hän
ampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.

-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! --
Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä
kyllä tuntunut kestävän kokonaisen iankaikkisuuden, mutta toisekseen:
vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla
sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin
vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto
ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa
muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä
rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä
kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan
sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että
muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan
ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita,
joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He
kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja
kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka
kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto
vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan,
kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin
jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta sekin
livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia
pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin,
taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja
kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina
täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa
kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli
täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia,
mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin
venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat
sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan
äänen.

-- Näet, sinne jo Nowgrodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti,
ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia
vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä
masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden
huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he
taistelivat hellittämättä, vimmatusti, iskivätpä epätoivossaan lopulta
sulin käsinkin päälletunkeviin vihollisiinsa.

-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri.
-- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei,
Lakamundintornista se soi!

-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!

-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt
maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi
muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan
airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla
kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen
surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt vasemmaltakin venäläisten
riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina
riensivät sielläkin valtaamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti
varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain
vastarinta talttui talttumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko
asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi,
mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää
ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sittenkin peräytyivät sitä
myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa.

-- Entä nyt, mitäs teemme me? virkahti Evert tuokion kuluttua,
nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita
myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli
vihollisten hallussa.

-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas
tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin
torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustornin pommitusta.
Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa
vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät
yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa
tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri
huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui tykkinsä
alle.

-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas
tornista.

-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn
kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen
ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä nyt vyöryi
kiviä ja soraa torvenaan alas. Ja taas remahti kentältä vihollisten
riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon
särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin
kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois
suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista,
vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta
peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat,
lyhyet komentosanansa.

-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten
kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat
perässä!

-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään
kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui
ja vaipui alas ratsunsa selästä.

-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!

-- Valkoinen ritari...!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät
tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja
vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät
parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään
kaivannon. Monesti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka
tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja
verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi
melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut
työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen
ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia
muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen
muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt
liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihäillä sysittävä
kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas
ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, --
siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko,
Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä
kivillä, vaan tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta
toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä
keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia
myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille
Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

-- Alas, miehet, Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin,
jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai
menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel
askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen
eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat
kuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz
Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla, ja Tönne Eerikinpoika
pitää puoliaan Munkkiportilla.

-- Entä me täällä?

-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta
ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle.
Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat,
varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa
sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin
ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas
liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat
jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä,
vimmattua se viimeinen taistelu!

-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko
juuri saapui raatihuoneenmäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä
venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja
Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa
tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.

-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän -- se ajaa savun ryssien
silmille.

-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt,
osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.

Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi
tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän
tervasavun muuria vasten, jossa se vihollisilta silmät sokaisi,
melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava
savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi
taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja
pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa,
useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa
tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.

Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin.
Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon
tapainen kiljahdus:

-- Siellä on jo venäläisten lippu!

-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!

Hän todellakin seisoi siellä suistuneella rinteellä muuriin ammutun
loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin
liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin
muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä
aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä
sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva
mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti,
ettei siitä kukaan hengissä ohitse päässyt. Se oli Hintsa, joka
Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut
heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli aina käänsi savun aukolta,
leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi
tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän
juuri tälle paikalle.

Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen
miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin
aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli
nähnyt Valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja
silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko
saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.

Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris
vyöryväin kivien yli sulkakypäräistä ritaria kohti. Mutta samassa
painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja
peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen.
Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi kokonaan ja Pentinkin täytyi
heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää...

Taas oli tuokion loma.

Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, --
kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä
läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana
virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden
kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista
sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa,
ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hytkähtäen, kauhistuen...,
vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin
siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, -- tulirakeita oli
kellarissa vielä mahtava varasto...!

-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.

-- Niin juoksee, juoksee..., sopersi Posse melkein vavisten, mutta
karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen
komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:

-- Nyt takaisin, Viipuriin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota,
tännepäin...!

Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille
mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se
nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan
aikaan älynnyt mitään.

Väkitorni oli räjähtänyt.

Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.

Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti
vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti
ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle.
Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman
huumauksen vallassa.

Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt
verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen,
niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko
Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät,
poissa Valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli
sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala
niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät
valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen
jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen
oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen
aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun
ja sorapölyn sekottaman ilman.

Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita
miehiään kokoamaan, virkkoi hän Posselle surumielisesti:

-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.

-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli
rauhallinen: hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti.
Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä
olivat viipurilaisten hallussa.

Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina
pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua,
näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he
seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja
kuin tyrmistyneinä, -- heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja
kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän
joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri
muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja
tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.

-- Risti!

Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin
taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina
ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä
olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä,
koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään
alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät
tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi
hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien
pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katselevain
viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas
päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon
kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia
jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.

Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului
heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:

-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!

Nyt vasta Viipurin miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin
pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti
kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen risti. Päivän pyhimyksen
ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen
korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti
pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!

Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet
pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon
säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen
loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän
Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalampina, mutta selväpiirteisinä
nekin.

Äänettömällä ihastuksella jäivät soturit tuota outoa näkyä katsomaan.
Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet
oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset.
Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä
kulkeneet munkit, ja näistä köysivöisistä veljeksistä yksi puhkesi
ääneensä rukoilemaan koko sotajoukon edessä:

-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita
vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!

-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!

Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin
nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat.
Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän
ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät
hetkeksi mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut
Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi
siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta
säteilevin otsin.

Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta
tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien
tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa.
Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninssa vielä pölyäväin
raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia
takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain
venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti
tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat
moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat
telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin
päällä yhä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättivät tuhannet pakokauhussa
rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja
kuolemaan Viipurin muurien juurelle.

Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa
takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta
loitonneet, Muurin kupeelta ja vallihaudasta nousi väkevä, sisälmyksiä
ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä
ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa,
ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään,
kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.

-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan
koskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.

-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine
voi nousta uudelleen. Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta
tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, tuonnäköiset
ovat muurit...!

Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmässä välähti
melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:

-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi pyhimysten armon?

-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?

-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!
Jumalanäiti on puolellamme!

Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä
vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää
epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä,
oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikoillaan, ja silloin
hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin
höyhenpussin eikä heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andrean ristin
muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt vaan vastasi:

-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös,
-- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.

Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntuipa kuin ne
olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin
väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista
pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset
messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja
alhaiset, ystävät ja vihamiehet rajattomalla helpoituksen tunteella, ja
he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle.
Eivätkä lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran
messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä
sydämestä pulppusi tänään kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos
korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja
taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain
helakankirkas virsi tapasi jokaisessa rinnassa yhtä kirkkaan
vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä
auvoa.

                                (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).




PAKOSAUNALLA.


Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä.
Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä,
alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta
sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan
käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja
kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta
kohottaen.

Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkkaseen joutuvaa ratsumiestä.
Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi matalampi
suksimies:

-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on
ratsun astua näissä kinoksissa.

-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie
parane. -- Ratsumies katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunnutta
tieaukeata.

-- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu
puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.

-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin
upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies,
-- Ilvesmäen Hintsa.

-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.

-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat
ryöstämässä käyneet.

Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei
voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja
kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille
sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! -- ja vielä oli
matkakin malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!

Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän
tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja
huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen
tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten
mielistä, ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten
ilahduttava.

Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan
ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan
tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin.
Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan
maiseman yli.

-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän
kärsimätönnä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.

-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.

-- Ja asukkaatko tappanut?

-- Taikka ovat he paenneet.

Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se
paikotellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta,
eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin
valkeni metsästä pälvi, jossa aidanseipäitä tai suovapuita pistihe
esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei
ollut yhtään pystyssä ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet
päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai
riihenkiukaan raunioiksi.

Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:

-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin
tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin
kirkoillaan käyneet.

-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista
taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.

Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä,
mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan
käsissä.

-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta
hän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!

Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla
olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeittoinen sekin, kuin
hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen
alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven
rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan
mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs: siinä oli toki polttamatta jäänyt
yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa.
Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti
talutti huuruavan ratsunsa.

Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli
lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian
valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin
haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja
päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan
jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen
pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät
eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja
räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.

Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä
matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä
olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän
kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja
kylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta
päresoihdun.

Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi
jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli
suuri, kuiville juossut kirveenhaava.

Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He
saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut.
Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua
tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut
pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä, minkä
ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi
navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut
laskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin
ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille.
Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...

Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta
niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai
lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä
vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli
lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina
vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.

Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo
aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta
erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:

-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.

-- On totta tosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.

Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta
näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään näytti se hampaitaan ja
pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran
perästä, virkkaen:

-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!

Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän
jousimiehen, joka matalana kuin mäyrä huimaa vauhtia painoi oksain
alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta
mies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen kintereillään
olevan.

Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli
voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään
nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa
koetti puhutella häntä rauhoitellen, ei aikonut häneltä henkeä viedä,
suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää.
Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä
vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi
verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira
haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä...

Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoinpa kahluutti
Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella tavattu ihminen, siihen
hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta
tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään
vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan
ja tarjosi sen tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä
kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi, nieli!
Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo
epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös
uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.

-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.

-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.

-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä?

Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä
outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet
käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja
toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies,
riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon.
Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä
rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi
ruveta hänelle asiataan ajamaan:

-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit
minulle sivakat, mies, niin saat pitää hevoseni kesään asti ja sillä
ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. Noh?

Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:

-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas
palata kyläpaikoillenne.

Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja
vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta
kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja
nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.

Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään
näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat,
kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset
tappoivat, missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä
toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain
kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja
koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta
huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli
rutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata,
vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi
ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin..., kyliä täytyi
välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.

-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja minulle siis
suksesi annat?

-- On saunallamme toki suksia.

-- Vaan onko heiniä hevoselle?

-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!

Mies lähti vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin
piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta
pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan
korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs
salolle.

Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset
kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan,
pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon
yli oikasi.

-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo
ovella ja silmäili sisään.

-- Onko se autio? huusi hän oppaalle.

-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon...

Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta
rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi
puolialastomia mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa
visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja
sen raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme,
että Viljoa puistatti.

Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita
kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman
majaa, tietäen, että sieltä lähti rutto, ja että ken sen kerran sai,
hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota
majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, --
Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.

Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä
hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:

-- Milloin kävi siellä surma?

-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin
heistä kukin kuoli?

-- Ja aivanko avutta kuolivat?

-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti! --

Edelleen hiihtivät miehet syvemmä saloon, hiihtivät vielä toisen suon
poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja,
äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin
arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen
pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi
kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, -- hänen silmänsä
olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä;
ne muljottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen
oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään
kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.

Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea ilkeä katku. Märistä
hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä
likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja
hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään.
Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin
puikot; mutta vatsat heillä olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet
ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää,
jäytävää, kiduttavaa nälkää!

Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään.
Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi
keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään
nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista
pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti
ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja
juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin
naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa
irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.

-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies.
-- Viipurin miehiä ovat; sieltä on ryssä jo ajettu pois.

Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niistä kuvastui tylsä
välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies
kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän
näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä
oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä
konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän
ärtyisästi äyskäsi:

-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!

Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:

-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!

Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta.
Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli
maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna..., nyt hänkin
virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti
leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan
pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon
kouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut liian voimakasta
hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä
säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas
liikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö
raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.

Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä
viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa.
Pakopirtin ainoa terve mies lähti heidän mukanaan. Hänessä oli virinnyt
toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se
toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä
tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.

-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti
hämillään.

Mies viittasi matalaa majaansa:

-- Saunaan, tietysti.

Sinne yksille ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Mutta
miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli
Pentti poistuessaan.

Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt
hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului?
Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies
päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät
lähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät
kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla
hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai
miehen kurkkuun, -- niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista
hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi
milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan,
huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan.
Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki
takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.

Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi
samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä
välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat
hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään
viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja
loikkivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauvan
kuului.

Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja
huohotteli kuin pajan palje.

-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo
ehdittyään.

-- Se otti kerrassaan kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.

-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit
ryssiä kahta puolta?

-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!

Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti
hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalle taluttamaan, ja pian
taivalsivat miehet Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta
nyt keveästi luikuvilla suksilla.

Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin
autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan
ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään
syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.

                                (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).




MIKÄ KATKERA ITKU JA KAIKERRUS.


    Mikä katkera itku ja kaikerrus
    Yhä kuuluvi Pohjolan mailta?
    Mikä lasten ja vaimojen vaikerrus
    Jokivieriltä viljakkailta?
    Miks miehet äissähän nyrkkiä pui?
    Miks hurmeissaan koko Pohjola ui?

    Mikä on tuli tuo ihan loppumaton,
    Joka taivahan rannan puuntaa?
    Kun liekki jo missä sammunut on,
    Se syttyvi toisella suuntaa.
    Ylt'-ympäri roihuja loimottaa
    Ja synkkänä suitsee ilma ja maa.

    Oi onneton kansa, ken voimasi syö
    Ja uhkaa kuoleman yöllä?
    Se vainooja vanha taas uhkaa ja lyö,
    Hän toimivi moisella työllä.
    Sadat aastajat hän jo on toiminut näin,
    Vaan vielä on Pohjola pystyssä päin.

    Hän valtoaan tahtovi laajentaa
    Ja kunniataan kohennella,
    Ja helmi on "Kymmenen virran maa",
    Joka kruunua voi koristella:
    Lohivirrat Kainuhun viljavat on
    Ja riista on metsissä loppumaton.

    Hän Karjalan miehet kiihottaa
    Sotavimmahan Kainutta vastaan,
    Saman äidin lapset hän riitahan saa,
    Saa taistelemaan asemastaan.
    Niin rauhan kellot ei soida voi,
    Oman voiton ääni kuin rintahan soi.

    Myös Kristuksen usko, mi liittää vois
    Eri kansoja veljeksiksi,
    Se veljen veljestä työntää pois, --
    Pyhä Luoja, oi miksi, miksi!
    Ja vainon vimma on lauhtumaton,
    Kun veljekset eri uskoa on.

    Polo ponneton uhkaa Kainuhun maan
    Perin turmion kuiluhun niellä,
    Jalo kansa se sortuvi sortumistaan,
    Sit' ei ykskään estä, ei kiellä;
    Papin voima ja voudin tenhoton on,
    Esivalta on heikko ja neuvoton.

    Yhä murhan enkeli luokoa lyö --
    Niin kolkkona viikate kiiltää:
    Se Kainuhun parhaan kansan syö,
    Ikihaavoja siihen viiltää;
    Roviolla jo poltettu on tuhannet,
    Muin surmin muut ovat sortunehet.

    Nyt rimpinä soiluvat Pohjolan suot,
    Jokivainiot martuvi vankat,
    Ja jouten vyöryvi viljavat vuot,
    Vaan Tuonipa saa sadot sankat,
    Kun uljahat urhot Kainuhun maan
    Nyt Tuonelan toukoja kyntävät vaan.

    Sä Kainulaisparka, oi sua, oi!
    Sä mistä nyt saat kotisuojaa?
    Ja missä sun mielesi lohtua voi?
    Sä missä nyt palvelet Luojaa?
    Kodit, kirkot valkea saaliiks vei,
    Salo synkkä on turvanas, muutapa ei.

    Oi joudu, riennä, keinoon käy,
    Sä Laurukainen oiva!
    Sua auttajaa jo eikö näy,
    Jok' oisit kansas hoiva? --
    Ei viivy hän, hän läsnä on,
    Hän saapuu, torjuu turmion.

    Hänen voimansa on kuni kontion,
    Hän kettuna, kärppänä liikkuu;
    Hän milloin polulla vaanimass' on,
    Hän milloin aalloilla kiikkuu;
    Hänen tiensä on koston ja kuoleman tie,
    Hänen jousensa joukkoja surmahan vie.

    Monen mont' urotyötä hän suorittaa,
    On kauhuna vainojakansan,
    Ei iltikseen se nyt riehua saa,
    Hän kietovi sille ansan.
    Vihamies miten vikkelä lieneekään,
    Se yhtynyt vielä on vikkelämpään.

    Sadat sankarit muut taru mainita voi,
    Jotka synnytti ankara aika;
    Olot ounahat outoa voimaa loi
    Ja voimaa virkisti taika.
    Se aik' oli hurjaa vimmassaan,
    Tuo sankariaika Kainuhun maan.

    Ja urhous kestävä palkittiin:
    Kun Ruotsin leijona varttui,
    Se runteli vainojan vaivuksiin;
    Niin Kainuhun onnikin karttui.
    Nyt Suomen seppelen muodostaa
    Jokihohtava Kainuhun maa.

    Vaan Karjalan kansa, mi veikkoahan
    Kera vierahan vainoten sorsi,
    Se on kostonsa kohdannut korkeimman:
    Se kaatuvi kuin kulokorsi. --
    Se lempemme kuitenkin vaatia voi,
    Ikilaulujen lahjat meille kun loi.

    Sadat vuodet siitä jo vierinyt on,
    Ajat nyt ovat auvoisammat:
    Nyt Suomi on yksi ja halkioton,
    Ja ehjät on Pohjolan vammat.
    Tuli sortoa nyt mitä tulleekaan,
    Ei säikkyä Suomi saa kohtaloaan.

                      (A.V. Koskimies.)






MURROSAJAN MIEHIÄ




TANSKALAISET HÄVITTÄVÄT TURKUA.


Siinä missä Turun Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan
vasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli
oikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiltan kivinen talo.
Kaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen
yhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin
matkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli
porvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista
ja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta
yhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken
kiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten
raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen
aiheita.

Hannu Kimalainen, nuori suomalainen kauppias, astui sisään. Hänen
sisälle astuessaan istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko
iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van
Härvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael
Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,
jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he
kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti
saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,
mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti
paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.

-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,
joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.

-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka
viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin
meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten
saada aikaan.

-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --
Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen
usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule
mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän
itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri
tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli
Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat
toisiinsa ja Murainen virkkoi:

-- Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi
siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?

-- On kyllä, -- ilmoitti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun
vartioivat.

-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä
viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä
pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta
porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja
kaskea polttamaan.

-- Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin
vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä
Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --
sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --
Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen
ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta
kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään
oikeata isännyyttä valtakunnassa, ett'ei jokainen piispa ja
linnanhaltija tuppautuisi vallasta riitelemään.

-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat, ja Herra ties, milloin tässä
saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti
Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän
sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja
ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt
myöskin nuori Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan
hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä
mitään Lyypekin solkkua!

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu
omaansa ja huusi:

-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!

-- Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen
hansalaiskesti.

-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat,
aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki
saksalaiset remahtivat nauramaan.

    "Pippurista, pippurista,
    pippurista silmät
    on hansankestillä,
    nenä inkivääristä
    ja sydän kalmusjuurta",

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa
ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän
kalmusjuurta? -- kysyi laulunalottaja.

-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert
meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,
kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että
saksalaiset...

-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat
kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!

-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.

-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli
tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat
kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten
keskelle ja tarttui kilpakosijaansa, kasvinsisarensa Kirstin suosion ja
tavaran tavottelijaa, tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia
kurkkuun. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua,
mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi
tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän
keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähetä
sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet
kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän
tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja
puheli läähättäen.

-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot
mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa! He,
he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli
käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta
saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja
vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.
Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten
kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa
tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta
seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he
saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.
Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos
pimeälle kadulle.

-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien
hihaansa nenästä valuvaa verta.

-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta
kuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernari vastaan.

-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä
ja työnnetään hänet pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään
pilkkaa aika miehistä.

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää
tuopit.

-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia
ja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos
tirkistelläkseen.

-- Siellä ne vartovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,
senkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.

-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten
syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen
lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja
ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja
korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät
ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä
ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kurmartuneena kuumasti hengittäviä
kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Ulkoa
työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä
vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen
takaa yhtäkkiä hänen kasvinsisarensa Kirstin ääni. Se kirkui hätäisesti
ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen, ja heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään, käsittämättä aluksi, missä
hän oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja
saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla
kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan
pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.
Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina
ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo
paloi ja hänen kotinsa Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä.
Mutta mahtavia tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan
ukonpilven, joka lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti
Karvataskun pihalle oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu
pitkin Jokikatua juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti
kirkuvia naisia lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti
liikkumattomana makaavan puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja
tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala
pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja
kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja räpisteli
kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta.
Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen
yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi
soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin
jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan
metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat
torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen
päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään
eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni
kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja
syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunki savua ja etehisen
lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha
palvelija Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli
selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky:
lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäräpäinen
mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä
pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty
siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi
Gertrud-täti, kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret
kirstut oli murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen
ääressä oli polvillaan samoin kypäräpäinen mies, joka viskeli
levitetylle liinalle hopeaesineitä. Kolmas kypäräpää, kookas,
punapartainen ja eläimellisen näköinen mies tapaili nauraen ja toruen
Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään
ainoastaan ohut palttinapaita, laajan pöydän takana vältteli
ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies nauroi ja huuteli toverilleen
raakoja kehoitussanoja. Arkun luona polvillaan askarteleva mies
katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin jonkun hoputussanan. Puheesta
huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin
käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui
silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui
punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin
pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen
lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa
pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä
savun keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntyä oveen päin, mutta samalla iski Hannu
puukkonsa hänen kaulaansa kypärän ja rintahaarniskan väliin ja
tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.
Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään
Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo
kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona
olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja
uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu
iski pertuskan kappaleiksi hänen kypärätään vasten. Täräyksestä
huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu
tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa
punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypärä rämähti
lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta
tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja
kävi jo sietämättömäksi.

-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja
hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja
tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi
ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän
oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään
käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut
aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä
sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin
ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja
huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen
Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi
hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,
ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja.

-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --
sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.
Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun
keskellä kypäräpäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet
välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja
pelottavaa ryskettä, aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut
maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta
portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.
Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.

Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa
jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärät ja hän
lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan
katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta
karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä
vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista
tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat
Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi
samalla kadulle kypäräniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.
Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan
sylenpäähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.
Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi
raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen
sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen
ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon
portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät
oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko
hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien
ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien
pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli
käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren haju sekä kitkerää savun ja
palaneen lihan käryä.

Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon
vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän
heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten
karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä
tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun
hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei
kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan
alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,
ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu
lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen
pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.
Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko
lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt
turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorumista_ oli sinne
paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä
toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta
silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,
hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui
parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,
naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset
kierielivät haavoittuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle
oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan
kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa
ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: "_Aufer immensam, Deus, aufer
iram_". [Ota pois, Jumal', päältäni julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa
riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihään varrella alas kiveltä
ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat
yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulen pyörre riuhtoi
torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen
kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.

Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa
päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä
kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin
muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään
piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja
hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun. Tämä
hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti
tukevata taisteluasentoa ottaa, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa
sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi
tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan
käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat
viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturan varrella olevat
puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei
tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja
niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä,
läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä,
sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista,
jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas
"Pyhänruumiinkränti", joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen
varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua
täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään
tanskalaisten lähenevän.

-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen
raadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.

Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena
harppaili hän eteenpäin.

-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.

Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli
suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan
humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa
tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä
rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.

Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka
tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia
kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,
joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti
Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän
pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni
hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.

       *       *       *       *       *

Öölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon
päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan
aikaan kuin Kööpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante
Sturen välillä. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että
linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia
ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,
Joosef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.
elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi
hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa
lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen
hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja
ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin
kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla
kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön
tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti
virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin
ottamaan osaa näihin villeihin pitoihin, joita mässäävät sotilaat
toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien
ruumisten ääressä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin
aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.
Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla
voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.
Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,
jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.
Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen
luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin
seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat
tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä
pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta
kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin
korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn
tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha
katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli
tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.
Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen
vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea
ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli
auringonsäteitä heijastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli
nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön
verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty
verisillä lehmän vuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja
alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen
kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi
kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty,
uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty
paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu
rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet
kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes
Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan
hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttiläjalat,
halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen
kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja
hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi
riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet
hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.
Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu
Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta
kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka
sitten kuitenkin paikalleen jätetty, kuorin oikeassa seinässä oleva,
Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti
kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi
Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin
Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen
leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään
rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.
Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin
kynttiläjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,
kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut
piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat
ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit
oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat
niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen
yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine
jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,
mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat
uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjoitelleet.

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja
runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta
kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi
vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen
oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin
kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun
takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon
saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen
onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon
ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän
sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä
päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon
pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan
vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä
perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä
riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut
tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin
unissa käyden kulkenut kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,
kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen
mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni
hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen
nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja
pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti
häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.
Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha
viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa
kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä
entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta
häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja
pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin
laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko
Murainen.

-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän
Hannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin
perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan,
luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.

-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti
kuin unesta havahtuen.

-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä
ja sinun kohtaloasi.

-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä
on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea
myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki
luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin
tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat
rahat Turkuun vainolaisen lepyttimeksi. Eikä vihollista sinnepäin
kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun
vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.

-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka
tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin
pelastuneen.

-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen, juuri kun olimme rannasta
lähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen
omituisesti.

-- Arentko? -- lausui Hannu, hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa
muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.

-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme
pitänyt olla tanskalaisia.

-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.

-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä
silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.

-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.

-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut, juuri kun hän juoksi
paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin
syliinsä.

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.

-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin
itsekseen.

-- Mikä niin? -- kysyi Hannu, silmät suurina ja aavistaen jo puolittain
asianlaidan.

-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti.

-- Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta
ei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä
konnantyöstä syyttää.

-- Kirsti?

-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli
tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja
houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä
edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me
aloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten
kokonaan joukostamme.

-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu
mietteissään.

-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --
mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai
siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista
oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.
Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit
taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,
vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy
vielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,
jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa
päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin
lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen
alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden
joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,
Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas
tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani
surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä
vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,
joka rauhan maahan turvaisi.

                       (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)




OTTO RUD.


    Otto Rud läksi pyhälle maalle
    omantunnon tuskissaan,
    kun yöllä hän myrskyssä kulki
    näki ritarin rinnallaan.

    Pääkalloinen kypärä päässä
    ja silmikko silmillään
    mies mustaan viittaan kätki
    kaksteräisen miekkansa pään.

    -- "Otto Rud, mitä oot sinä tehnyt,
    kätes vieläkin verinen lie?
    Olet tehnyt kuolemansynnin,
    nyt on eessäsi kuoleman tie!"

    -- "Minut pyhäksi ritariksi
    sä miekallas olkaani lyö,
    ma kadun, ma kidun, ma kuihdun,
    suo anteeksi hirveä työ!"

    -- "Oman henkesi lunnailla yksin
    voit syntisi sovittaa,
    etkö tunne jo seuralaistas,
    tunne kuningas kuolemaa!

    Nyt polvistu hautasi viereen,
    nyt tulee se ikuinen yö,
    nyt rosvoretkesi päättyy,
    sun ritariks miekkani lyö!"

    Pois kuolema silmikon siirsi,
    Otto Rud näki näkyjään,
    näki ryöstetyn kirkon ja kullat,
    näki välkkyvän miekan pään...

    Ei nähnyt hän pyhää hautaa,
    jota toivoi hän matkallaan,
    vain aution hautansa aukon
    sen näki hän kuollessaan.

                   (Larin Kyösti.)




HAUTASAARESSA.


Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva
eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen
päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen
rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka
taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä.
Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin,
pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina
säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne olivat nähneet miehen,
tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.

Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian"
kupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan
muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa
määrästä harvakseen haastelivat.

-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka palasimme
kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi
viedään meren yli Ruotsiin.

-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. --
Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän
hirviä.

-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!

Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten
kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,
että Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli
piispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja
se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon,
joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän
oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien
partiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen
seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet
halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa
saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti,
että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen
tynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä
vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä
retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun
pannajulistuksen itseään vastaan, -- hänet, samoinkuin Ruotsin muut
hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he
pari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan
vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan
ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville
naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja
palkkasoturit.

Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli
lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen
laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä
kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita
kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä
Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä
kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä
vähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,
hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se
uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.

Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä
iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä
vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin
turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään
kannen alle laitetuilla yötiloillaan.

-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,
Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on jo
maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.

-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei toki
Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä maa
uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.

-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!

-- Kuinka pitkälle, -- ah, me olemme kuin vangit...!

Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin
parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein
täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä
pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon
rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat,
liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä
aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen
sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää,
jossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina ja verevinä,
nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet.
Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas
lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.

-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle ja
laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään
varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.

-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti naimattomuussääntöön,
vastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!

-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle
mieluisata.

-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.

-- Katso, liekki jo nykäsi...!

Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan
päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon
naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja
poskillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen nojaten toisilleen lokkien
lentoa näyttelivät.

-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen
nähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. -- Väliin hän taipaleellakin
kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian
lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan
tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen,
ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.

Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä
lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset
pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat
syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren
laine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään.
Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet
mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta
kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa hänellä
enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän
rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään
ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja
kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti
Pietari:

-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin
avioon!

Nuori Kurki vastasi hilpeästi:

-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista
merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.

-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.

-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen
mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari
vastasi:

-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään
soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli...
Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...

Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä
tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen
ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet
ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen
innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota
hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen,
isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä,
että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, -- hänen
sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja
syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa
heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo
hänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli
vakuuttava.

-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa,
kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin
tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa
rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on
Kurjen verta...

Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä
tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen
oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen
pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen
itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi
sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin
katsoen:

-- Sinä pidät toveristani... ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?

Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan
ajatellut... ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta!
Ujostellen hän senvuoksi änkytti:

-- Mutta hänhän on pappi...

-- Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat
Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat
papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme kumota
vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton --
uskaltaisitko?

-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta
hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...

-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, --
arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!

Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret
papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä
yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän
pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton,
voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa...!

Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota
hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän
reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää
toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa
iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan
kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista
kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se
kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.

Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä
varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi
loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.

Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko
kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa
Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä
avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella
valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli
Ruotsissa liian monet raudat tulessa.

-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.

-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että
kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen
miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla
vapauttamaan kotimaamme.

-- Entä ukko? uteli Pietari.

-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on
unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,
kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...

-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä vieras
esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta
sittenkin! Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse
kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...

-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!

Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen
kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä
kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva
lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta
sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja
käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä
terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri
kun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi piispa yht'äkkiä ruorimiehen
puoleen, kysyen:

-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?

-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.

Piispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.

Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli
tyyntyi...

-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. --
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...

Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen
huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,
saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen,
johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys
vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat
laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja
vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien
siimekseen.

Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan
muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen
pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin,
piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko
pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon
helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta
vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään
toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on
juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt
jäädäänkin kotimaan rannikolle!

Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa
kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta
kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien
joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita
kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään
piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat
pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan.
Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti...

Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa
ylivoimaiseksi.

Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut
yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli
hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä
lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan
sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin
kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä
päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin
lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja --
jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski
hänen poskeaan vastaan...

Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan
telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon
säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.

Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset
toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat
saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he
tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä
arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina
toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.

Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:

-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy
vain särkeä tuo vanha valhe!

-- Särkeä, miten? epäili Silta.

-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme,
esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli
Särkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle
on puhuttava totuus koristelematta!

Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas
velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan
ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se
askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:

-- Menen enoni luo...

Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen
saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.

Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka
ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei
mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne
heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän
rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja
virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:

-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä
tahdot?

Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta
enoltaan:

-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät
avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.

Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,
ikäänkuin oikein kuullakseen.

-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka
miten naimisiin papin kanssa?

Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:

-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen
vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael
Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!

Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski
uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:

-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen
evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan
sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...

-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.

-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion
melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi
taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki, jota
työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa,
häpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!

Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti lämmöllä
ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui
kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:

-- Seuratkaa minua!

Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan
ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet
kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä
syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet
opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli
ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen
Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen
hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:

-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän
on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä
vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä!
Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi
Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon...!

Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen,
-- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa
kääntyi Karpalaisen puoleen:

-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä;
sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta
hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet
kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden
riettauteen antautunut...

Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo
ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki
kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin
haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei
saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt
piispa puhui:

-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään
pois sydämmien tahrat.

Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta
nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja
tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä
enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:

-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla
rikosta... isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta
rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka
juuri on tahrain paikka...

Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta
jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon
tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla
hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut
näyttää.

-- Vaikene, onneton! huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme
lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi,
vastaan...

Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja
virkkoi tyynemmin:

-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.

-- Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei saa
minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä.
Sinä seuraat minua ja alistut!

-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet...

Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko
seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs
ja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakon
laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien
kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:

-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni
harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava
kirkkoni eheydestä.

Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka
enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena.
Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, pelästyneet naiset
pidättivät hengitystään, ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua
kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen
äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei
enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:

-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun
puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen
tulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä
kovemmin Suomessakin kaikuva...

Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,
jonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä
rinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi
kuin julistaen:

-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen
kirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen
ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla,
se on petosta...

Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka
nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas
nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä
syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas
kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan
terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui
tantereeseen.

Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen
vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta
nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana,
silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti
polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:

-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on
minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni,
sinä toivoni herää...!

       *       *       *       *       *

Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi
törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.
Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa
edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.

Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin
askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta
hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.

-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä
piispa jo oli arvannut.

-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!

Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän
istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä,
eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään
levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli
pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:

-- Luokaa hauta vainajalle!

-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.

-- Siunaan hautuumaan tähän.

Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle
luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse
kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti
hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän
yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja
kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle
ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja,
silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä
odottanutkin, käski:

-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!

Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli
astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä,
nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse
itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa
lämmöllä virkkoi:

-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta heti
hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: -- Miksi
hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?

-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. --
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.

Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten
harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen
piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän
kiireelle ja lausui:

-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!

Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli
alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti
lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen
ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia.
Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle
lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi
ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:

-- Minnekkä te erkanette?

-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on
työmaamme!

Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin,
mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan.
Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan
purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle
niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään
käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä
huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen
ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla.
Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt
heille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.

Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan
tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi
polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää
haudattuna kovaonnisen piispan poika.

                               (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)




KURKI-PIISPAN HAAMU.


Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli
merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä
soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.
Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja
harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto.
Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin
soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti
kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen
perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän
manterelta oli saanut saattajakseen.

-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. -- Eikö
elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?

-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.

-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.

-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille
ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...

Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän muisti
nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee.
Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, --
jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään,
-- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille
viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä
tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli
vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston
varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha
piispanlinna ollut kylmillään -- hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut
olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet
vanhaan piispainkotiin.

-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari
salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.

Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,
ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,
tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:

-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja
laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,
huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä
olen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!

Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,
vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat
munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä
herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin
kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin
omaa mustaa tarkoitustaan varten.

-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen
äänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien
kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?

-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. -- Eipä näissä
kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen
sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään,
niin putosikin omaan kuoppaansa...

-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.

-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana
tietysti.

-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...

Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon
kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan
piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa,
jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut.
Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään
kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden
isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän
mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä,
umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se
oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, -- siihen oli nahkasäkin
syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja
kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut
umpilukkoon, -- siihen jäi, apua ei tullut!

-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.

-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan
sokkelot vielä kätkevät...

Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin.
Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin
asian yhteiseen siunaukseensa:

-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja nähtykin
niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...

Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi
välinpitämättömästi:

-- Kuka hänet on nähnyt?

-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. --
Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin Piikkiön mies
katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle
nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon
perästä akka kuoli.

-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?

-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen...
Merelle oli viittonut.

-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,

-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun
maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä
elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin
takaisin!

Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä
kotvan kuluttua:

-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, -- sitä kolinaa
paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta.
Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla
liikkuivatkin.

Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta
piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä
palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea
hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana... eikö todella hän saisi
rauhaa tuonen mailla...!

Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä
keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta
Pietarin mietteet:

-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!

Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston
korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan
alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi
silmiin erottuivat.

-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä
vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla
venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa
notkorantaa kohden.

-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein
suuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.

Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon,
paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli
tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi
soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä,
pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty
rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta
suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea
talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa --, joka jo
oli puolitiehen purettu.

-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka
muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.

-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili
soutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois
linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...

-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan
näin revitään?

-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko
nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse
suhahti valkamaan.

Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan
karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi
nuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja
ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa
näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan
rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat
varastelematta, ainakin öisin...

Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston
kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen
seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen
matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja.
Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja jylhemmiltä
kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön kuori,
teki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden vaikutuksen. Muurin
kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat
rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa
näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, -- kai ne
myrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen
mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin
takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui
loimipeitteisen hepohirviön selässä.

-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. --
Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta
hirviöstä!

Hän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota,
puhuen itsekseen:

-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava
kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa
vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?
Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on
kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän
ulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki!

Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi
taivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän, ankaran
ratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin
olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.

-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme
tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti sinua, joka
ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla
täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua
vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi
siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi
kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä
oli kylvettävä, -- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois!
Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä
kovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura: kenties oli sentään
onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait hautasi Pohjanlahden
laineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi huolimatta, kuitenkin
lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun
jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi
ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä
pienelle kansallemmekin liian rajuksi...!

Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen
veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä
ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:

-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä
suotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia
pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään.
Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin
tuomion Jehova, -- nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet
miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan
taistelevat totuuden puolesta!

Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka
noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät
säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala
kuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummituksia,
ja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.

Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran
hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi
silmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata hyvästellen.
Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa
mietteissään lausui:

-- Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren
rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman
tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!

                                (Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)




MURROSAJAN MIES.


Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä
kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet.
Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta
kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu
porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä
menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja
talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä
naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein
tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä
ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta
sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa
vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.

Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui
työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli
puettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän
arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen
risti osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa
kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta
mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa.
Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri
Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi
piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen
taloudenhoitaja.

-- Hyvä on, hyvä on, kirjoitan sitten sen alle yhdessä toisten
kirjeiden kanssa, -- sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta
kirjottamansa kirjeen lukemisen. -- Laskekaahan sisään seuraava
odottaja, -- nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.

Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.
Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka
etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu
piispansormus.

-- Valituksiako, poikani? -- kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa
ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.

-- Niin, teidän isällisyytenne, -- myönnytti pappi aralla ja
valittavalla äänellä. -- Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä
suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen
ainoastaan kahdesta talosta saanut.

-- Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? -- kysyi piispa jotakin
sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.

-- Ei läheskään, -- kiiruhti pappi selittämään, -- mitäs vielä, sillä
viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät
tahdo maksaa sen jälkeen, kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon
hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei
papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...

-- Pannallako? -- keskeytti piispa vakavasti.

-- Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään
ole auttanut.

-- Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt
eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.

-- Mutta entäs pyhä isä Roomassa? -- uskalsi pappi hiljaa väittää.

-- Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, -- sanoi piispa
kartteliaasti. -- Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä
salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta
olemme juuri kirjoittaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että
se asia tulee korjatuksi. Ilmoittakaa se ynnä minun varoitukseni
seurakunnalle!

Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:

-- Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?

-- Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...

Hän vaikeni punastuen.

-- Hm, sinulla on siis perhettäkin?

-- On, -- sanoi pappi maahan katsoen, -- enkä minä suinkaan ole ainoa,
-- yritti hän puolustautua.

-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- keskeytti piispa. -- Onko perhe sinun
luonasi pappilassa?

-- Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, --
ehätti pappi selittämään.

-- Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?

Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa.

-- Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen
että salaisen, -- sanoi piispa, -- ja Hemmingin statutit ovat vain
hätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia.
Mutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän
jumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvoita niistä
myöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin
taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon, kuin katsoo
muilta tarvitsijoilta liikenevän.

Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti
huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten
entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:

-- Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen
melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät
uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he
julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.
Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua
asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.

Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan
ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi
hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas
Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet
sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.

-- Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on
kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona
vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain
kuninkaan käskyä estäessään sinua toimestasi, -- vastasi piispa.

-- Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin
pyhää isää Roomassa? -- sanoi munkki kiivaasti.

-- Siinä ollaan taas, poikani, -- huokasi piispa. -- Mutta voitko sinä,
joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle, että
näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa
totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?

Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:

-- Minä en ymmärrä muuta kuin kehoittaa sekä sinua että muita veljiä
pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena
aikana.

-- Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme
pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,
niin kuolemme me nälkään, -- väitti munkki.

-- Hm, sekin on totta, -- myönsi piispa ja katsahti epäröiden
taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä
pudisti päätään.

-- Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,
mutta minä kirjoitan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle, ja jollei
hän suostu teille apua osoittamaan, niin... aina kun minun hinkaloni
täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen
veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on
mahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen
käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina
kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.

Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen.
Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi
valittaen:

-- Puolinaista, puolinaista kaikki' Minun tulisi auttaa ja minä olen
kuin paaluun sidottu.

Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien
asiassa kirjotettavasta kirjeestä, ja huoneeseen astui linnasta
saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.

-- Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, --
alotti hän, kehitellen auki paperikääröä, -- kiirehtimään rästinä
olevaa kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmennyksiin. Täällä
rästien joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.

Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:

-- Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.

-- Rukiita puolitoista lästiä, -- jatkoi kirjuri.

-- Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan
välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.

-- Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, -- luetteli
kirjuri rästilistasta.

Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmoituksen
mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui
samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli
kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin
synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä
uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä
sivuutetuksi osoitti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa
mieltä, milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla
arvokkuudella sanoi hän:

-- Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen
kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin
Valpurinmessuna?

-- Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,
sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjoittanut, että kapitulin
jäsenten lukumäärää on vähennettävä, -- vastasi piispa hieman
arastellen.

Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:

-- Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi
kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän
palkkatulonsa.

-- Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:n
aikanakin? -- kysyi piispa.

-- Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.

-- Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja
piispa lukuunotettuna kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät
olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme
nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me,
katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme
kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan
velkojen maksamiseen.

-- Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskystä ilman pyhän isän
suostumusta?

-- Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun
sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän
välillä? -- kysyi piispa vuorostaan.

-- Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina
minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, -- vastasi
tuomiorovasti varmasti.

-- Seurauksiinko katsomatta?

-- Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.

-- Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää
niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?

-- Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja
kirkonryöstäjään?

Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:

-- Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan
muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin
erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että
hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä
hyvin tiedämme, ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat
silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos
Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.

Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta
esimiehensä kimppuun.

-- Muutoin oli myöskin asianani, -- sanoi hän, -- saattaa teidän
isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää
sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että
tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään
luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.

-- Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut
itselleen kuninkaan luvalla.

-- Aina vain kuningas? Mutta saanko tiedustella, onko teidän
isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?

-- Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin
luostarilla on tiloja yllinkyllin, -- vastasi piispa vältellen.

-- Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista
vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.

-- Mitkä ovat luvattomia perheitä?

-- Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että
papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli
tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä
julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa
kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,
joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka
kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?

-- Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,
mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta
poikkeavasti.

Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa
jatkoi:

-- Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehoittanut
esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan
saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta
hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se sittenkin on
tärkeintä.

Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi
hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.

-- Nyt menemme köyhien luo, -- sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja
yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa
joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai
ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa
vanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi.
Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän
kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.

Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen
loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen
punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.

-- Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alotamme taas Jumalan
nimeen uusin voimin.

Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun
ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään
rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän
kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.

Alkoi jo hämärtää, kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän
raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti
astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston
rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin
omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi
suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja
pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti
kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin
ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä
olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä.
Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja
siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin
käyntejä entisyydessä.

Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan
keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo
miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla,
laulavalla äänellä:

-- _Pie Jesu, Domine, dona ei requiem_... [Pyhä Herra Jeesus, anna
hälle rauhas] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt keskilaivaan,
tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo sanat lausunut.

Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa
erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen,
että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.
Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan
ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana
saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti
täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.

Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin,
jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz.
Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti
rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti
kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja
istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo
hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva
häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja
hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.

Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat
liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina
Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja
siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he
kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo päästä...

Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja
sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja
vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin
seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli
yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen
puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä
näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin
silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut
heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä
istuivat.

Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä
Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet
käännytystyön jatkajat, Rodolf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui
vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Räntämäen
piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan
kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä,
joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein
ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan
sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä
häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.

Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja
kysyi:

-- Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?

-- Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen
päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen
järjestin? -- vastasi piispa Katillus.

-- Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, --
ilmotti Maunu I.

-- Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat
tuomiokirkon. Onko se korjattu? -- kysyi Ragvald II.

-- Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut
kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, -- vastasi tarmokas
kirkkovaltias Benediktus. -- Minä järjestin kymmennysverot ja pidin
ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni
pysyneet voimassa?

Sanan vuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään
ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:

-- Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.
Huolimatta siitä, että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma
maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.
Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja
alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut
tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä
kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston
velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut
käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen
toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut
maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia
pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?

-- Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt
pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin
rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan
kaksi vuotta, -- ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli
ollut Parisin yliopiston rehtorina.

-- Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista
olin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä
voitolla, -- täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.

Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla
rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa
sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:

-- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot
ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja
ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta
kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.

Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli
"palvellut kuin kuninkaallista majesteettia", lausui nyt lempeällä
äänellä:

-- Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming
piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä
piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin
Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia
ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla
valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri
maatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni
elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia
tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla
kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että
tuomiokirkossa kaikui messu pitkin päivää aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä
köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten
olinpaikaksi perustin Armonlaakson luostarin. Ovatko nämä kaikki
pysyneet voimassaan?

Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo
kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:

-- Minä olen säilyttänyt edeltäjäni perinnön ja unionikuningasten
avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja
niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.

Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina
ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla
perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:

-- Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut kautta aikojen
kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet
jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani
etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni
taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä
ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon
valtaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta
määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa
kieltä.

-- Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme
aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, --
ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.

Viimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti
sanoi hän:

-- Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku
ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani vihollisen hävittämät ja
uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle. Uutta ei minun
oltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini mukaan
säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen, mutta
ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut luokseen.
Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle rakentamaan.

Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen
kirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä:
"Jumalan armosta Turun piispa", katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä
näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja
liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla
häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän
kertasi hiljaa:

-- _Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!_

Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille
tullessaan näki hän edessään kirkkopihassa kaksi mustiin kaapuihin
puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen
miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että
äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen
pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä,
joiden hän arvasi vartovan häntä. "Mutta sitten lepään kyllikseni, kun
pääsen tuonne kirkon alle", ajatteli hän ja astui alas portailta.

Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:

-- Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään
asian takia.

Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli
dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.

-- Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, -- sanoi
piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.

Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi
hän Karpalaiseen kääntyen:

-- No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?

-- Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.

Piispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:

-- Et siis voi luopua Magdalenastasi?

-- En, vastasi Karpalainen alas katsoen.

-- Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn
kuuluvaa menemästä naimisiin?

-- Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki
taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmoitettu jumalallinen
laki, -- sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.

-- Niin, -- sanoi piispa ja loi katseensa alas, -- niin, niin, olette
oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.

-- Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te,
isä, annatte suostumuksenne, -- sanoi Karpalainen. -- Myöskään en tahdo
ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan
suostumuksella, vaan...

-- Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, -- kiirehti piispa
sanomaan, -- ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku
nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta
Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kuljettavaksi.
Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte
kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava
jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan
mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee
kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja
kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni
piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten
ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni
kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että
vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on
Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini
joukkoon.

Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin
tervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti
piispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni
kammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky
kovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli
rukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitun kuva. Rukoiltuaan
sen edessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen
ja silmänsä ummistaen huokasi:

-- Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi
luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa
ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään
edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo
paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä
jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt
Mikael Agricola.

                           (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)




METSÄLÄINEN.


"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä
hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"

Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä
järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä
katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli
puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten
jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli
vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.

"Se on minun for-for-siiani" ja sitä ei pappilasta aja muut kuin minä
ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli sammaltaen ja korottaen
luonnottomasti forsia-sanan loppuosan. [Forsia-nimellä kutsuttiin
katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja.]

Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen
saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti
hänet heti alkuun, änköttäen:

"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi
tunnen..."

Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa
loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti
heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi
keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi
työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen
kumpaankin mieheen ja kysyi:

"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"
"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään, "mitäs sinulla
on minulle asiaa?"

"No, kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana
tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman
syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoistavuotias
poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli
kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen
jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton
sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat
silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti
kurkisti sisälle kanttorin tupaan.

"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osoittaen sormellaan
poikaa.

"Ka se juuri", myönsi äiti.

"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille
tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"

"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo
kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun
minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa
kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No, nyt sitten keväällä lumen
sulaessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli
paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan
kirveellä nujertaa sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan
lehmämme. Niine. Ja sitten tässä mittumaarin alla paloi pirtti poroksi,
kun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin
syttynyt, paukku kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle
hautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä
päällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta, kun
painutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa
Korpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne
kirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo
pyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan
tullut lähdetyksi."

Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin
ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,
vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa
itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:

"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"

"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tässä painua. Siellä jossain
Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja
eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin
jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on, missä häntä
milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen viimeisiä sanoja
lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.

Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa. Hän
raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta, muristen
itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla kapitulin
herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä Jämsässä on vielä
kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän odottavalle vaimolle:

"No, totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo
odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne
korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa
Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä
maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä
ne..."

Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen
huusi heidän jälkeensä:

"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"

"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit
mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.

"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi", keskeytti
hänet kuratus hiukan lauhemmin.

Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi: "Mennään sitten
ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä." Mutta kanttorin muoria ei
löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt
matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna
ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkaisi pulman sanomalla:

"No, näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on
Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä
suoraan kirkolle."

Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä
lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan
Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin,
joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä
löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi
asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin
Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpaissut tänne
kirkkotarhaan.

"Se on isävainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää,
mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putosi oravat ja
koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla
olevaa ristiä kohti.

Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät
sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua.
Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,
asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin
ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän
pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi
hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.

"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä",
hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus
kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.

Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta. Hänen kiiltävän ja
nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen,
liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet
lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla,
johon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: "_Longitudo
sanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi_" [Herramme jesuksen
Kristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus]. Kaulan ympärillä oli
rinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate,
_humerale_, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää
peitti aina polviin saakka hopeallakirjailtu, mustapohjainen kasukka.
Kaulassa oli _stola_, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan
yli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.

Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui
sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja
suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen
käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät
kuratus ja kanttori löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli
silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli
hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa
päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen
ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa
rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä
selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin
sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti
lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:

"Ota jousi pois selästäsi!"

Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja
raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta
muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta
päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa
kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs
lausui isä Mikkeli harvaan:

"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"

Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä
julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat pyörineet
sanat: mitä äyskit siinä?

Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti
portaille palatessaan:

"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta
onkin tullut."

Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi
isä Mikkeli:

"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"

"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.
Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia ole
ollutkaan", ehätti äiti.

"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä
ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta mikäs
hänen isänsä nimi oli?"

"Tuomas."

"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti
kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät
hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea
manausta:

"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä
Jumalan kuvasta..."

Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä asetti
sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä rukousta.
Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi keskelle
lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka ehätti
ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan manausta,
täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti. Mutta tämä
väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti kiinni.

"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.

Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän
sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.

"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam
aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi sinulle
leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki kuratus
suolasanat, ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta häirinnyt.

Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia
rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi
päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla
latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään
keskinäistä yhteyttä.

Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen
järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi taas
parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti
kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,
että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän
lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:

"Sylk..."

"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä
kiinni.

Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, topehti
niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen
oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,
samalla kuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:

"Ke!"

Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori
kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian
kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.

"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja hän
piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.

Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää
käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat
ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi
kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.

Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi,
kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:

"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit
vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"

Kanttori työnsi poikaa, hänen perässään ja kirkossa asettuivat he
sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padan muotoon koverretun,
avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen
ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.
Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi
vannottaminen.

"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä Mikkeli,
katsoen tuimasti poikaa silmiin.

Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä
käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:

"Sano meidän perässämme, että luovun!"

Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samalla kuin muori niiasi,
ja kumpikin sanoi:

"Luovun!"

Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.

"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.

"Luovun!"

"Ja kaikista hänen menoistaan?"

"Luovun!"

Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,
mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseen.
Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa niskasta,
taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.

"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria
jaloille.

Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.

"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."

Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta
silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään, niin
että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.

"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.

Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella
ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa
oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja raapi
leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden olisi juuri
käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti ja mikä tora ja
rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä vähän häntä saattoi
nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen kastekaapuun, joka oli
kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui isä Mikkeli vain
puetussanat:

"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä
valkoinen, pyhä ja tahraton puku..."

Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:

"Kynttilä!"

Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein
löysi kynttilän ulko-oven pielestä, vihkivesiastian reunalta, jonne hän
ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti kalkutti
hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen papille. Tämä
työnsi sen pojan käteen ja alkoi:

"Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."

Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen
tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että näkeekö
äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.

Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että
opettaisivat lapselle _Pater noster'in ja Credo'n_ sekä äidille, että
hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen kaltaisilta,
oli toimitus lopussa.

Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin
kanssa ulos.

"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille, joka
veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.

"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa hänen
valitusvirtensä, murahtaen:

"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."

Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.
Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka
jälleen oli heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä
kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin
poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:

"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"

"Mitä he lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä
tirskautti hammastensa välitse.

Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:

"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun
korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja tarrannut
minuun kiinni, niin minä olisin suoraapäätä pökässyt metsään."

Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika
pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.

                    (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)




JUNKER TUOMAAN MESTAUS.


    "Tuima juutti, käy nyt kuolemaan!",
    puhui Eerik Fleming, "Junker Tuomas!"
    Junker Tuomas nousi hirttolavalle,
    yllään niiniköyden silmun huomas.

    -- "Junker Tuomas oon ja ritari,
    Turun linnanherra enkä roisto,
    tahdon kuolla niinkuin vapaasukuinen,
    kuin suo synty, arvo sekä loisto.

    Jos ma oisin Turunlinnassa,
    varmaan oisitte nyt työssä muussa,
    piispat, riikin herrat, sinä Fleming myös,
    kurjat kuolisitte hirsipuussa!"

    -- "Tanskan Kristianin pyöveli,
    tahra tarttui myydyn miekkas kahvaan,
    tapoit ystäväni, jalot herrat muut,
    raastoit naiset, lapset, ryöstit rahvaan.

    Junker Tuomas, käyt nyt kuolemaan,
    nyt kun iäks suljet silmäluomen,
    muista, Suomen mies sun maahan musersi,
    koska kauhuun saatoit kaiken Suomen!"

    -- "Junker Tuomas oon ja ritari,
    kunnialla minun kuolla suokaa,
    viekkaasti mun, Fleming, vainolaivaan sait,
    viime pyyntö, hamppuköysi tuokaa!"

    -- "Niiniköysi sulle sopii vain,
    Junker Tuomas, näin nyt maani kostaa
    Mestari, te korkeahan asemaan
    saatte kunnian nyt konnan nostaa!"

    Tukholmassa torvet toitotti
    yli valtakunnan illansuussa,
    kuinka Junker Tuomas, julma juutti, näin
    kuoli kunniatta hirsipuussa.

                         (Larin Kyösti.)




AAMUN MIEHIÄ




AAMUN MIEHIÄ.


Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti
kuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.
Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se
tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon
säteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta
sisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja
muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta,
pyöreäruutuisesta ikkunasta.

Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen
vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta
selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen
baselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka
hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen
itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut tarkkaavasti
seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan kamppailtuaan antoi
hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa harhailla omia
teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka pölyisen
valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman pieneltä,
kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa
jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin rinnalla
Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa aina yhtä
täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita innostuneita
kuulijoita.

Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän ja
kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin pienemmältä
ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla hän ikäänkuin
hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan kuin jostakin
hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin hermoihin omituisen
uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan luennon sisällystä,
tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja antoi korviensa omia
aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui
etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan sammui.

Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli
kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua
kellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni
ja sanoi hymähtäen:

-- Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.

Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta
sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä
tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.

Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa,
laskeusi Melanchton katederista alas ja pieni mies katosi kokonaan
kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan
kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos, jääden portin pieleen
vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka
viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin
Simo eli Simon Viburgensis, niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.

Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä
tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen
ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin
kanssa yhdessä.

-- _Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus
paullim?_ [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael, kävelläänkö
vähän?] -- sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen saksalainen.

Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös
kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon
askelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä
pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä
päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita,
kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi
lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.

Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:

-- Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä
vuotta sitten!

Agricola katsoi häneen kysyvästi.

-- Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, _anno domini_ 1517? -- jatkoi
schwabilainen.

Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi
schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,
havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:

-- No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin
laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy
kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön,
levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...

-- Ahaa, teesit! -- keskeytti Agricola innostuneena. Mutta
schwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:

-- ... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat --
kertasi hän tahdilleen -- ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien
yli Roomaan.

Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä
oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli
kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:

-- Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjoitti kirkon oveen ja kynä
hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi
korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi
huutaa niin, että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat
riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.

Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:

-- Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi
pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja
Filippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa?
Siellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä
hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten,
ruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin...

Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa
keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin
valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen
sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt
syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun
hän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia
kertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin
hänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa
sitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä
tarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta
toveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi
eloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja
Agricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein
ennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen
kaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa
puhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä
tarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan
alkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen
kummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja
uskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut
saavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.

Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:

-- Sen miehen sanaa ei voi vastustaa, vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa
filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla
koko helvetin aseilla.

Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren huitasevan
liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:

-- Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni
vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.
_Pax tecum, carissime!_

Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen
korvistaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän
ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä
tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää
leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet
melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat
saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäenkin
oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen
puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään
paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä.

Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen
sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin
koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sitä yksinäisemmäksi tunsi Agricola
itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen
kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin
luona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina
huoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojaksi, sillä
aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaa
tehdä voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli
varma, etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään.

Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman
avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman
päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti
väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin
hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta
levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe
hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä
kuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa,
kohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.

Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi
eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti
silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin
kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen
kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu
Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen
pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä,
kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion
siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten
muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu
levolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen
ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan, jonka hän on
joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka
hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen
niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin
parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien
kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,
kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana
tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä
käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla
rypistynyttä kauhtanaansa.

Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen.
Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli
hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä
lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se
oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja
kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja
suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta
vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.

Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas
näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten
huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista
valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään
näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen
tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,
kahdeksantoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja
odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän
istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita
pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä
hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun
hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkki vanhus. Se istuu
pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa
ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa
palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin
kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on
Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee
liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa
pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on
kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan
kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki
sovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja
jumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä
lopuksi: "No, jos se on Jumalan tahto, niin menköön!" ja lähtee
liikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se
ihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän
itse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.

Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa
lähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.
Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen
tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja
hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi
kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa,
ja kehoitti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä
aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan
luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, niitä
tapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa
tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit,
rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva
urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta
väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun
latinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen
päänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu
selkeällä suomenkielellä: "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja
terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti,
kuin se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten
ja sydämen aivoitusten tuomari." -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös
ja näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan
ja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken
vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien
alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irroittaa
katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin
holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että
se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja
tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan
käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä
kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja
aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä
tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka
sanassaan elävää ja luonnonraitista.

Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo
voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa
toistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin
kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän
oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan
pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin oli hän jo piispan luona
ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden
kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli
kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja
intoa palaen riensi hän joka kerta kuulemaan, milloin Särkilahti
saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi
hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Sopivimpaan aikaan oli hän
tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti
äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa
papiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti
kalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: "_Accipe potestatem
sacrificandi pro vivis et mortuis_" [Ota voima uhrata elävien ja
kuolleiden puolesta], tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen
jatkamaan ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä
tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana
tarkastusmatkoilla ja nähdessään, kuinka valon tarve kaikkialla oli
suuri. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun
aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy sinnekin.

Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut
tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota
vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon
joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty
hetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut
etualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.

Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen
tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan
talikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin
kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta.
Se oli ainoa kirja, minkä hän joskus oli onnistunut itselleen
hankkimaan ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta
seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli
jo kolme vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän
porvarin poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina
fransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa
päättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan
opiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo
hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli
kivulloinen, hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli
hänen mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen
ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli
aivan käsittämätöntä, millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä
vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.

Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja
iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä
huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin
tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa
tämän kanssa maisteritutkintoon.

Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat
he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei
hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen
kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti,
että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä
jonkunlaisena johtajanaan.

Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen
virkkoi hän:

-- Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä
ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.

Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: "Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii" sekä
sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä
Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.

-- Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein
yhtä täpärällä kuin mekin, -- jatkoi hän ja rupesi piirustamaan
kolmatta vaakunaa.

-- Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, -- huomautti Simo
arasti.

-- Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä
etsimään, -- vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.

Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän
jatkoi:

-- Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan
varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista
itsesi levolle.

Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja
sanoi:

-- Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään
mitään tule.

Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa
entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen
rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on
mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää
valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut
niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli,
sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen
pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko
paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut
ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle
käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset
olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauduttiin
aattoillalliselle.

Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän
seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.
Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle
astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori.
Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen
papinkauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi
portin pielessä.

Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko
tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen
katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmoitti hänen olevan huoneessaan
ja kirjoittavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan
sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi, kuinka sydämensä
äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili
yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa
käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan
oven.

Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan
hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen
jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti
toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli
hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli
tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt
tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkaan
palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä
vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui
sisään.

Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen
perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan
valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi
sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi
kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan
raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus
sekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä
olevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne
saakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen
perällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla.
Välistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen.
Sitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon
ja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti
oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti
Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut
luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja
avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä
mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä
hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan
huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi.
Pulpetin ääressä kirjoittava mies kasvoi hänen silmissään yhä
valtavammaksi jättiläiseksi, samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään
pienenevänsä.

Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli
tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa.
Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja
lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.

-- Kuka siellä? -- kuului äreä ääni.

Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.

-- Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? -- kuului pulpetin luota vieläkin
äreämmin ja samalla nousi kirjoittaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia
silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.

Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin
anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin
ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:

-- Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia
vieraita hiiviskelevän.

Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.

-- Käykää lähemmäs valoa, tänne, -- ja ystävällisesti työnsi hän
Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse
omalle kirjotusjakkaralleen.

Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot,
huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei
kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja
antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther
leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan
tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten
oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan
samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta
kohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta
Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas,
joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla
ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä
kuulemaan.

Lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja
sanoi:

-- Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen
päältänne ja ymmärrän, että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta
paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä
minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.

Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,
joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan
isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä,
kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää
heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen,
mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei
ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.

Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet
polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja
tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen
mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat
tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.

-- Niin niin, sellaista se on, -- sanoi hän Agricolan lopetettua ja
lisäsi sitten puolittain leikillään: -- Ansaitsette vain nuhteet siitä,
että vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni.
Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille,
vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja
velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että
kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta
valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt,
mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.

Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen, kuten se
oli ollutkin, ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten
avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen
jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti, mutta
hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen
mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi
tahtonut kuulla mitään, mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta
hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla
kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: "Kuulkaahan,
herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta, samalla
kuin teemme Jumalalle otollisen työn."

Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti,
keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan
nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen
ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin
kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen
palasi Luther omaan huoneeseensa.

Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista
turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:

-- Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,
sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa
se! Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen
rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja
oikea kristitty, johon voitte luottaa.

Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään, kuinka vaikea tämän oli
ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden
oppilastaan olkapäälle:

-- Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken
hyvän antajalle! Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin! Puute ja
vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan
ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa
valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja
alastomuudessa.

Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja
jatkoi sitten:

-- Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele
ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen, mutta kestävä tuli. Minusta
tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi.
Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän
aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea
kilvoittelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin
työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista
menettelyä, kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn
luonnon makaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt
usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen
hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön
hellävaraisemmin käsiksi.

-- Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! -- lopetti hän
puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.

Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen
iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle
kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin
ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.

Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia
katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten
muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän
pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään
kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta
tuliko hänen myödä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan?
Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi
elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja
kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä
vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät
voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.

Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin
juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,
että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia
näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään
määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin
vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.

Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi
ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen
täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola
juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille,
suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja
tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.

Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti
kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.

-- Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? -- sanoi Agricola,
sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa
kustannuksella.

-- Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido, -- kuului pimeydestä Teitin ääni.

-- Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.

-- Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä
sivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa se taas on
sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla
voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.

-- Mutta luulenpa, ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,
Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä
kynttilää? -- sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle
lavitsalle istumaan.

Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului
kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.

-- Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit
emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta
niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on
vapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä
komentaa.

-- Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? -- kuului nyt Simon
paikalta avuton ääni.

-- Sano, että dominus Agricola käski antaa.

Simo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:

-- Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.

-- Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.

Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää
ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi
kompuroida ovea kohti.

-- Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia,
-- sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.

Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,
joka sijoitettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli
lasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi
suloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän
asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja
kolme isoa leivänkimpaletta.

-- Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä,
-- kääntyi Teitti Agricolaan, sittenkun he olivat pahimman nälkänsä
sammuttaneet.

-- Ei minua, vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin
toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, -- vastasi Agricola.

Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta
lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen
käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä
uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan, missä
Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen
asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti,
eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja
valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta
päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.

Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:

-- Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?

Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät
toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta
hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä
paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja
silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein
silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen,
sanoi hän:

-- Jos minä alotan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.

Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman
värähtävällä äänellä lukea paperista:

-- "Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge
| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget
kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman
sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja
jos iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze |
ia cocta hen laske heiden."

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja
lukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja
yrittänyt kavahtaa seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon ja
henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän pöytää
ja yritti sanoa jotakin, mutta sai esille vain pari "muttaa" ja
kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo
noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota
merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivankuin
olisi opastanut tovereitaan kirjalle, osoitti hän sillä sanoja,
lukiessaan edelleen:

-- "Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle."

-- Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? -- keskeytti nyt Teitti ja haki
rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa
ilmestystä.

-- Minä, -- myönsi Agricola ujosti, -- ja minä olen päättänyt koko
raamatun kirjoittaa suomenkielellä.

Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.

-- Mutta miten... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka... miten
sinä olet alkuun päässyt? -- sammalsi Teitti, joka ei tiennyt, miten
oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.

-- Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin
yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja
silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti
mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada
jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se
tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua
rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä,
mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin
suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli
minulle kova kiiru saada se kirjoitetuksi. Ja kun se oli paperilla, en
tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen
olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.

Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:

-- Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla
omankielistä sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen
tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.

Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin
tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän
saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi
yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Matheuksen
evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmoittanut
siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta
tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten, kun
kuninkaalta oli tullut vastaus.

-- Etköhän lukisi vieläkin? -- huomautti nyt Simo arasti, ja
liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen
uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen
olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut
kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin
ojentausi henkeään pidättäen niistämään rätisevää kynttilää, että valo
lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola
käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella
hellävaraisuudella, aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta
särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän ajan ääneti ja
antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti
pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja
sanoi:

-- Aiotko sinä saada sen painetuksikin?

-- Kuinkas muuten, -- vastasi Agricola luottavasti, -- vähänhän siitä
ilman olisi Suomen kansalle hyötyä.

-- Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen
kirja, -- sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.

Oltiin taas hetkisen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin
toisille tarkoitettuna:

-- Se on sitten Biblia fennica.

Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita
mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee
ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin
epäselvästä hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille
selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta
ruotsalaisten selän takana.

-- Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin... hm!

Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään
lauseensa:

-- ... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät, ja näkyi, että
heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä
liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan
osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia,
sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tieto oli nyt
jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia
sielunliikkeitä.

-- Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, -- pyysi
Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi,
kunnes käsikirjotus loppui.

Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan
jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti
parhaimpansa mukaan saada ulos sen, mitä mielessä liikkui. Vasta kun
kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja
koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.

Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon
ääni, joka ujona kuului sanovan:

-- Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin
sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä
iltana latinaksi toistaa.

Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,
ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.
Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain
silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua
suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran
kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi
ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.

                           (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)




NAANTALIN VIIMEISEN NUNNAN VIHINTÄ.


Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja
naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,
vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi
selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte
täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksankymmenvuotias
hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja
kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin.
Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina
näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat
leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla
riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin
läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen
seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä
yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista
lippua, jonka toisella puolella oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt
Maarian kuva.

Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla
vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät
kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,
siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä
tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja
kiivaasti hengittäen.

Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja
hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,
tyttäreni?" kysyi piispa.

Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:

"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan
jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä
aina kuolemaani saakka."

"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"

Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa
ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja
kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.

Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat
auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten
katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi
sulkeutui.

"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies, joka oli tätä katsellut, ja lyöden
kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja
otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."

Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen
mennessään haikealla äänellä:

    "Seljällä tuulet puhaltaa
    ja vihurit purjetta pieksää,
    vaan rannalla tytöt vetistää
    ja poikia kotiin vuottaa."

       *       *       *       *       *

Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä
vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin
seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin
harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa
tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.

Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa
ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla
kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä.
Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia
muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha
katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa.
Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset
riistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot
olivat vähentyneet ja sen veljes- niinkuin sisarkonventtikin
harventunut. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt
luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli
aiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin, sikäli
kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään
enää kolmekymmentäviisi nunnaa.

Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär.
Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka
oli kuudennella kymmenellä oleva nainen ja ollut luostarissa jo
lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen
lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien
joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan
laamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid
Kurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär.
Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat
myötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä
abbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka
toimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa
vahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta
Fleming.

Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin
tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta
Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki
Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja
kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta
sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja
Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.

Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa oli
hän ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut,
mutta, kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei
ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt
luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous.
Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs.
Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin
harjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden,
miltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen
kovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä
ja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli
hänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären
seuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut
valituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan
tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan
priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta
lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.

       *       *       *       *       *

Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin
korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa
seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta
piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin
korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat
alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten
pilarien väliin.

Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi
piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin
asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen
vihkimissanoja.

Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen
ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään
nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista
akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi
kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää.
Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset
kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja
kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut
krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla
puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan
alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka
tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät
tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä
lähellä vihkivesiastiaa oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.

Korkeakuori, jota myös nimitettiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon
läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.
Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen
lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli
piispa klerkkiensä kanssa asettunut.

Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän
tunsi, että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa
nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin
oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi
omituisesti hänen sydäntään.

Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui
pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet
kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan
päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi
Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava
pappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat
noviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli
kirjotettu birgittalaisnunnain vihkimäkaava.

"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --" alkoi piispa
sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen
jälessään valan sanat. -- "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja
vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle,
Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalie ja Sinulle, heidän
sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen
lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän
Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."

Tämän jälkeen lausui piispa:

"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja
luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon
sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."

Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:

"Minä liityn Jumalaan koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni
hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."

Piispa:

"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa, meidän
herramme Jesuksen Kristuksen, sijaisena liityn sinuun."

Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen
oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha
valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen
ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:

"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi
omaisuudekseen. Nimeen Isän j.n.e."

Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle
paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin
korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja
neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen
alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,
jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.

Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin
hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen
vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen
suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa
olevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina
kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.

Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.
Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä
Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria
kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen
seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartija olisi
taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.

He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,
kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin
alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.

Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,
ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä
piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa
nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan
riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti
vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui
hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman
nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus.

Abbedissa viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä,
lumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti
sen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu.
Seuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta
ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötärölle mustalla,
rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,
rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen
kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun
aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä pääilyskaapu, avara,
nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille
ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla
puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli
ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan
kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.

Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia
päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan
pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla
niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun,
_velum'in_, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella
neulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina
poimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja
tämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului
kolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen
ympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen
yhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet
punaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.

Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä
ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä
lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä,
nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät
vuorolauluillaan messuun.

Diakooni kiersi jälleen pelmuttamassa suitsutusta ympäri kirkon.
Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja
kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.
"_Veni, sancte spiritus_!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi
nunnain kuoro: "_Veni, Domine, veni_!"

Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui
kuuluvasti:

"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen'" Kankeana ja
jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien
editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa
seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.

"_Kyrieleison! Christeeleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!" alkoi
piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja.
uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein
lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon
pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.

Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen,
kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa
vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen
jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti
hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja
lähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi
pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain.
Sopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he
keskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina.
Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput
kahisivat.

Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko
nunnakuoro laulaa:

    "Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,
    nil sub sole stabile in vita humana,
    velut fumus transiit gloria mundana.
    Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"

    (Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,
    on onni, rikkaus ja maine katoovainen,
    kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.
    Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)

Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,
tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.
Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.

Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään,
matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.
Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi
kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen
rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa
suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen
siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain
refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia
mutkia tehden ulottui.

Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa
pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään
kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten
välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen
ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut
sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne
sisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan
kapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan
yhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka
olivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten
seurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita,
maalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat
nunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen
koko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle
ja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita
kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja
muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.

Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja
samalla tavalla tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma,
jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen
ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle
lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa
jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.

Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja
ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja
lausui:

"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi
rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello
kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."

Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin
tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja
katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin
kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin.
Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä
askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että
siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen
ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo
harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut
seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.

Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta
aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen
lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen
aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan
sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka
ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen
takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin
muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä
aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.

Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara.  Vuode,
toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen laatikon
tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen sarkapeitettä.
Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa. Ainoastaan tyynynpäällinen
oli puhtaan valkoisesta pellavasta.

Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty
ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha. Se
oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden
samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut ja
rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan samoin
kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.

Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta jäsenissään.
Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli korvissaan vielä
kaiun äskeisestä laulusta: "_Vanitatum vanitas, omnia sunt vana_."

"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys. Hän
meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin että karkeat
muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja poskipäilleen. Edessään
näki hän vain pienen, rajotetun palan ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla
näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin suuresta vesikaivosta, sitten suuri
pihlaja, joka oli täpö täynnä punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä
pelmasi joukko pikkulintuja. Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin
kaali- ja sipulipenkkejä. Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana
pajupensaita kasvava notko, jonka takaa taas kohosi louhuinen
katajikkokumpu. Äärimmäisenä oikealla pisti silmänurkkaan kappale
Tuulensuun torpan peltoa ja osa harmaata, tuohikattoista navettaa,
jonka kupeella näkyi räystääseeu ulottuva tunkiokasa.

Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkon
takainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan
eivät päivänsäteet ulottuneet. Ensi kerran ja vaativana nousi hänen
mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä
elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista
vuotias eikä enää koskaan saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman
pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään!
Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?

Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut
taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva.
Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle
suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän kouristeli sileän
tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta
kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö
vai tuota keltatukkaista teiniä.

Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea
alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.

       *       *       *       *       *

On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut
suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta
puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia,
nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee
tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen
ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat
toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin
hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on
vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana.
Niin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin
pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten
joukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten
karkeloa.

Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu
kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista
siistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka.
Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se
Kaarinasta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se
levottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan,
ja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja
nuorukainen vavahtaa myös. ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa
herännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä
aivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta
karkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin
sattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle
tanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta
pyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat
heidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu
hän yhtäkkiä suunnattomasti hämilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä
ja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä
silmillään, ei häntä näy enää missään.

Kun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa
heidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia
ohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin
editse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää
piilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään
-- aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se
nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.
Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,
silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,
samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja
sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien
toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen
silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin
etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa
Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen
jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja
hän aivankuin tuntee itsessään milloin teini lähenee, menee akkunaan ja
-- eikös se kohta tulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös
häneen.

Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin, ettei teini voi
nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän
teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä
tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,
istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin
täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja
hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä
ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan,
tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä, mitä sanoa tai mitä
tehdä. Vihdoin änkyttää teini:

"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"

"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun
hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän
nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan.
Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä
hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran
ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se taas tulee ujoksi,
ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen:
"Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen."

"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän
nauraen, "entäs sinun?"

"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri_."

"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa
ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä
kysymällä:

"Pappiko sinusta tulee?"

"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen
agricolalainen."

Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini
noilla sanoillaan tarkoittaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän
sanoo:

"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun
ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia
ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."

Mutta taas saa teinin avuttomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini
niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja
vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita
kuin hänen.

Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti
lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on
hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.
Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta
väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän
on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.
Pyöritään piiriä ja hän joutuu erään pitkän teiniroikaleen pariksi,
saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä.
Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti
teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen
tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun
hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan -- vaikka
hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin
--, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on
niin suloisesti jännittävää!

Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,
mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata
Antin kaulaan.

"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti
katkerasti.

"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja
on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.

"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää
kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.

Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättäytyä heittäytymästä Antin
kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi
samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää
sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa
enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan
syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen
jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen
paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien
joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei
näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle,
vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.

Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen
se pitkä roikale kuin ilmasta pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja
silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen
juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee
kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja
itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.

Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran
pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,
jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee
Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei
hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin
esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota
porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä
näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin rukoilevin silmin
etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle
ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko
epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja
vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää hätään, utelee
ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä
Marketta Sakon elämäntarinan:

"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin'"

"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt
enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."

"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta,
"eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö
nannaksi."

Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee
hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan,
että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin.
Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli
jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin
ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin
katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus
kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä
päivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs
nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se
on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa
puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa
pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun
ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.

Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää
luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja
yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse
pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa
asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan
ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä
ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on
puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja.
He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti,
heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin
ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä
läheisyydessä.

Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin
portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen
kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy
uudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä
kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko
koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin
asettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran
hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin
vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä".
Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen
luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun
teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua,
hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien
paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin
tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen
Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa
nunnanvihkiäisiä odottaakseen.

Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista
piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin
käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja
jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja
tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin
sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän
koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei
hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja
hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja
täydelliseen eroon muusta maailmasta!

Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa
uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan
tyynyä vasten.

                     (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)




PÄIVÄTYÖN PÄÄTTYESSÄ.


Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta
venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä
pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata
vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat
sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.
Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja
voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen
ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten
tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla
rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli
kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven
nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä
arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen
Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat
heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään
omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä
kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta
oli kääntynyt puolittain häntä kohti.

"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi
jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä
parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä,
varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa
vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä
ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan
raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin
ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa
valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.
Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut
hämäränä alueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli
kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen
isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti torjuttu ja saatu
sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota
vasten ja sitten särkyneinä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen
eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli
tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava
valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman
ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä
kaikista lännen kansoista! Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä
olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat
suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli
vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan
sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi mikä vaara täältä
idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin
paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan
sen työn. jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa
valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään.
Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa
virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin
uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen
kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me
ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä
ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen
kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja
koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta
päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa
selviämään vihollisesta ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,
Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon
epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.
Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola
sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen
tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta
aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä
kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää
kiihdyttävästi.

Ja nuo ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien
kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja kohteliaita,
mutta luottaa heihin ei voinut.

Alussa sikäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton
antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta
pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella
sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot
olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

       *       *       *       *       *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti
kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän
oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi
kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän
yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä
jätti hänet kokonaan rauhaan.

Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa kehittyä
edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset
ajatuksensa yhä pyörivät. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen
ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi
Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat, niin häntä puistatti kuin
horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman
elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle?

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan
taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine
puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain
sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän
niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän
kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan,
kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi
tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.
"Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana
lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin
anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten
seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin
oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta
avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen
kansastaan?

       *       *       *       *       *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää
lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman
väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset
kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän
nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin
väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt
hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä
syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan
pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu
pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine
silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu
tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten
tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri
tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja
kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä
suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa! Ne ovat
juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja
innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja
koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän
vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin
pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä
sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne
nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,
aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka
pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa
keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen
ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren
opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää
kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa
puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen
itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja
muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen
taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.
Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan
herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydessä tajussaan, mutta unta hän ei
saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä
kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että
hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin
keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä
en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen
nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä
tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa,
mutta kuinka hän oli siitä vapautunut, niin pian kun hänen sisäiselle
katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto
hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä
nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin
kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala
johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osoittanut heille
oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan
kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat
siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta
veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja
hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut
päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää
olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä
helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain
venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,
että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon
vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin
ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla
kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi
käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä
valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi
Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki
hän taas niin selvän tarkoituksen, että suomalaiset, asetettuina
asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin
sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty
säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkoitusperäänsä
varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä
saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus,
ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

       *       *       *       *       *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen
hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja
autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen
tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle.
Kun arkkipiispa ilmoitti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa
rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla
maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän
horrosmaiseen uneen josta hän vasta illan suussa havahtui.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään
räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista
täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle.

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan
matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun
tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka
hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin,
rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen
etäisyydessä teräksen väriseen iltataivaaseen. Rajajoen suulta alkain
he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka
Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen
pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu
uuvuttivat häntä kovin.

       *       *       *       *       *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui
Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat
nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut
hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja
kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä mutta silloin hänen sisällään
jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa.
Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan
lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: "Jumala siunatkoon ja varjelkoon
kansaani!" "Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi
Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse
koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen
käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan
piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla
toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha
lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä
kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja
saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui
häntä hellästi käteen ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan
etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai
silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti
lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä
maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky
hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä
ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa
korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille
ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena
toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen
hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille
loihtinut.

                         (Kyösti Vilkuna: Suomalaisia kohtaloita.)




SUOMEN JA SEN MAAKUNTAIN VAAKUNAT.


    Joka ainutta Suomen maakuntaa
    Oma kilpimerkki kaunistaa:
    Vaan koko Suomen on vaakuna
    Punakentässä seisova Leijona,
    Pääss' on Kruunu, ja Miekkaa heiluttaa
    Se oikeall' etujalallaan,
    Ja vasen takajalka sen
    Tallaa Venäjän-Sapelin allehen.
    Sen ympäri on yhdeksän Ruusua,
    Näit' älä, Lukija, unhoita.
    Viel' joka Maakunnall' erikseen
    On oma Vaakuna merkkeineen.
    Niinpä Pohjois-Suomen merkkinä
    On komea Karhu pystyssä,
    On Tähti sen eessä ja takana
    Ja puoleksi kullatulla pohjalla
    Se kultaista Miekkaa liikuttaa
    Ja mahtavan näköisnä vaeltaa.
    Ja Etelä-Suomen kilpehen
    on kuvattu kypärä kultainen,
    Sen läpi kaks Lippua sinistä
    Näät käyvän ja ne ovat ristissä,
    Niissä Kultaristin vielä nään
    Ja kultakruunu niill' on keskellään.
    Kaks käsivartta koristaa Karjalaa,
    Ne toistansa vastaan sotaan saa;
    Toinen niistä Sapelia heiluttaa,
    Toinen Miekkaa, -- ja kumpikin anastaa
    Ne tahtois Kruunun kultaisen,
    Jok' on pantuna niiden välillen.
    Ne on Ruotsi ja Ryssä sanotaan.
    Vaan asujaimet Hämeenmaan
    Ovat keskellä Vaakunan punasen
    Kuvanneet aimo Ilveksen,
    On sillä Tähtiä yllä pään,
    Yhtä monta Ruusua alla nään.
    Savonmaan mustalla pohjalla
    On Jousi, kullattu taidolla,
    Siinä terävä Nuoli vielä on,
    Joka varmasti tuottaa turmion.
    Pohjanmaa käyttää Vaakunaa,
    Jota viisi Kärppää koristaa.
    Uusmaan Vaakunaan kuvattu
    On Vene, vahvasti kullattu,
    Sen molemmin puolin Virta käy,
    Sen kohina sit' ei haittaavan näy.

        (Vanha riimikronikka. Suom. Ilta Koskimies.)




LOPPUSANA.


Suunnitellessani näitä "Kuvia ja kuvauksia Suomen historiasta" olin
ensin ajatellut voivani saada teoksen puitteihin mahtumaan
kaunokirjallista historiallista lukemista aina ruotsinvallan
loppuaikoihin saakka. Työn edistyessä huomasin kuitenkin käytettävänä
olevan ainehiston niin runsaaksi, että annettavia ajankuvia olisi
pitänyt kovin paljon puristaa kokoon, jos mieli saada ne ulottumaan
näin laajan ajan yli. Oli sentähden mielestäni parempi tyytyä
lyhyempään ajanjaksoon ja lopettaa Agricolaan. Näin teos tosin on
tullut käsittämään vain esihistoriallisen ajan, keskiajan ja
osan uutta aikaa, mutta historiallinen maistiaiskokoelma on saatu
monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi. Kuinka runsas historiallinen
kaunokirjallisuutemme jo on, siitä on tämän teoksen laajuus valaiseva
näyte.

Vielä laajempi on se historiallisia aiheita käsittelevä
kaunokirjallisuus, joka alkaa Agricolasta ja kulkee nuijasodan,
kolmekymmenvuotisen sodan ja isonvihan yli vuosien 1808-9:n
tapahtumiin. Ajateltakoon vain paitse Ivaloa, Vilkunaa, Finneä y.m.
myöskin Topeliusta, Runebergia, Weckselliä, Cygnaeusta, joiden
teoksista aikakausien mukaiset otteet antaisivat varsin tyhjentävän
kuvan Suomen-kansasta historian näyttämöllä. Tuollainen vastainen
valikoima voisi helposti paisua yhtä laajaksi kuin tämä tänäinen, jos
sellainen vain osoittautuisi halutuksi. Yritykseni jatkuminen tähän
suuntaan jääköön kuitenkin riippuvaksi siitä suosiosta, mitä
historiallista kaunokirjallista lukemista harrastava yleisö osoittaa
tälle nyt valmistuneelle jaksolle.

En tietysti voi arvostella, missä määrin olen onnistunut tässä
teoksessa olevien otteiden valinnassa. Niinkuin alkusanassani huomautin
on johtolankanani ollut se, että olen pyrkinyt asettamaan
historiallisesti mahdollisimman asiallisen ja jotain aikaa tai
historiallista tapahtumaa esittävän todenmukaisen kuvauksen etusijaan
puhtaasti mielikuvituksellisen ja romanttisen rinnalla.

Otteiden valintaa tarkastaessa voidaan ehkä huomauttaa, että olen
julaissut joitain kuvauksia, jotka eivät ole suomalaisten kirjailijain
kirjoittamia. Arvelin kuitenkin, että suomalaisen lukijan, joka ei voi
alkukielellä tutustua suomalaisia tai suomensukuisia aiheita
käsitteleviin skandinavialaisiin taruihin ja kronikoihin, ehkä olisi
huvittavaa ja opettavaa saada niistäkin näytteitä tässä teoksessa.
Samasta syystä panin väliin myöskin pienen virolaisia käsittelevän
osaston.

Olin ajatellut ottaa sinne tänne mukaan ei ainoastaan puhtaasti
kaunokirjallista lukemista, vaan sen lomaan, suolaksi ja asiallisuuden
selkärangaksi, näytteitä muustakin keveämmästä mielikuvitusta
liikkeelle panevasta historiallisesta kirjallisuudesta, varsinkin
kulttuurihistorian alalta. Alkupuolella niitä olikin muutamia
sellaisia. Tilan puutteen vuoksi oli siitä suunnitelmasta kuitenkin
pakko luopua. Ikävä kyllä. Sillä on olemassa väitöskirjoihin,
tutkimuksiin ja aikakautisiin ammattijulkaisuihin hautautuneita
tiedemiesten helppotajuisia kirjoitelmia, jotka sisältöönsä ja
esitystapaansa nähden olisivat erinomaisesti sopineet ja sointuneet
tämän teoksen tarkoitukseen. Onpa varsinaisia historiallisia
asiakirjojakin, jotka, oikeaan paikkaansa asetettuina, panevat lukijan
mielikuvituksen yhtä lennokkaaseen toimintaan kuin kaunokirjallisesi
käsitellyt aiheet.

Lopuksi lämmin kiitos niille kirjailijoille, ennen muita herroille
Ivalolle ja Vilkunalle, jotka sallimalla otteiden ottamisen teoksistaan
ovat tehneet tämän kirjan syntymisen mahdolliseksi.

Helsingissä 27 p:nä maaliskuuta 1915.

_Juhani Aho_.








End of the Project Gutenberg EBook of Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta
III, by Various

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56125 ***