*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56172 ***

GUNVOR KJELD, PAPIN TYTÄR

Kirj.

THOMAS P. KRAG

Norjankielestä suomentanut

Joel Lehtonen






Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.




ENSIMMÄINEN KIRJA




I.


Pappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret,
matalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienet
ikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Se
oli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisin
oli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin sen
kirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niin
ollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykin
majakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanut
torniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuin
muut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyä
yön pimeydessä.

Kun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevan
vuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun ja
valoon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suuren
puolipyörön taivasta ja merta.

"Kuka teillä on pappina?" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivat
purjehtimaan saaren ohitse.

"Johannes Kjeld", vastattiin.

"Onko se hyvä pappi?" kysyttiin.

"Oo, se on koko pappi", kuului vastaus.

Vastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuli
seurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiin
vältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen Johannes
Kjeldistä: "Se on viisas... Se ymmärtää joka asian... Se puhuu kyllä
ihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen."

Nuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhä
soutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan Johannes
Kjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa,
ja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossa
kuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, ja
heidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja he
kääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuin
ne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taas
heille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.

Johannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskus
ne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivat
tien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta.
Niissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta ja
kärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästen
uskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen.
Kirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, ja
tälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkin
aina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtä
ihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia,
ahdasmielisyyttä, julkeutta.

"Mutta", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja oli
kuullut Kjeldin saarnan, "onko jokapäiväinen hyvinvointi sitten
paheena moitittava?"

Kjeld vastasi:

"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin,
saattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu.
Ihmisen sielun tulee palaa joka päivä."

"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on joskus
vastahakoisuuksia tässä maailmassa."

Kjeld vastasi:

"Olkoonpa heillä vastahakoisuutensa, muutenhan he tulisivat aivan
tuhmiksi mukavuudesta ja hyvinvoinnista... jota he melkein aina
muuten ovatkin... Ja sitäpaitsi: onhan niin monta ystävällistä pappia
heille, hyvine hyvinvointineen ja helppotajuisine vastuksineen."

"Mutta rakas virkaveli", väitti toinen, "täytyyhän meidän nauttia
rauhaa Kristuksessa. Kristushan on sovittanut meidän syntimme. Hän on
antanut meille rauhan veressään."

Kjeld vastasi:

"Kristus vihasi unteloja. Hänen verellänsä hyssytellään nyt sieluja
makaamaan. Hänen kirkkonsa ovat täynnä ihmis-katraita, jotka tuskin
uskovat papin evankeliumia, jotka häpeäisivät tunnustaa Kristusta
palavasti, mutta kuitenkin käyvät asiallisesti kirkossa; ne ovat
täynnä ihmis-katraita, jotka eivät koskaan ole tunteneet syvää
värähdystä sielussaan. Katso noita Kristuksen seurakuntia. Mitä
yhteistä on näillä unisilla ja ristiinnaulituilla."

"Heillä on kuitenkin raihnaudessaan se lohdutus, että Kristus on
kärsinyt meidän syntiemme tähden. Että hän otti meidän ristimme
kantaaksensa."

"Voi tuota velttoa mukavuutta! Kristus ei ottanut meidän kuormaamme
kantaakseen, sillä tavalla kuin te luulette. Hän huusi: '_Kukin_
ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Elköönkä seisko untelona,
toivoen, että minun olisi kannettava risti hänen puolestaan!'
Ei, on ryhdyttävä itse taisteluun, vaikkapa joutuisi häpeään ja
kuolemaankin. Juuri siinä taistelussa, joka yksin taistellaan, on
puhdistus."

       *       *       *       *       *

Kjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja
rukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea
matkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean
ja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään,
ja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka
eivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee.
Ja sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen!
Ja he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan.
Yksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin,
heidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he
saisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja
heidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.

Ja kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi
merellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat
siinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina
yli päitten:

"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja
sielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta
tuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään
monten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka
kokoavat tyhjiä tähkiä -- niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa
maallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista
kuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit,
jotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta
-- sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu,
ja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten
nämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He
ovat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka
janoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se
synnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin
on saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te
raskautetut sielut!"

Silloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi:
"Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus
paistaa kuin päivä!"

Ja Kjeld vastasi: "Puhukaamme siitä juhlasta, joka odottaa meitä..."

Ja se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät.
Ja hän osoitti Kjeldiä ja huusi:

"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan
haukkumaan!"

       *       *       *       *       *

Vaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti
Johannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku
tyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän
oli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.

Kjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.

Siellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen
kaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi
kertaa: "Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä
kaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä.
Muistan, miten puhelin heille... Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset,
ja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli
tuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä
monilla oli."

       *       *       *       *       *

Johannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli
mielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei
monesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa
yhdistävän ajatuksen alkuakaan... "Noo", hän rauhoitteli itseään, "he
kai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai
mitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin."

"Mutta ihmiset menettävät", hän jatkoi. "Jos joku ihminen, joka
elämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja -- jos
sellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä
elämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, -- mikä näitten saarnain
lause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja
virallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?"

Mitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa
sen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa
laimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka
hän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.

Mutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa.
Taistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.

Tämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona.
Jos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli
kansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari
"oikean kätensä" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin
putkaan. Tuo poliisimestarin "oikea käsi" oli poliisipalvelija Rejer
Maeland, kutsuttu myös "Lasisilmä-käärmeeksi". Hän oli saanut sen
nimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt
siltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. "Lasisilmä-käärme"
oli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit
kainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko:
kyllä "Lasisilmä" nuuski ilmi varkaan. Ja jos "retku ei tahtonut
tunnustaa", niin kyllä "käärmeellä" oli siihenkin neuvonsa. Hän
nimittäin antoi hänen "köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki."
Ja kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta "holossa",
jossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä
ja haukkumasanoilla ja salaisella "löylyllä", niin voipa kyllä
käydä niin, että "lellikki tunnusti". Niin, tosinhan voi sattua,
että hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt.
Kerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se
tutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta
taas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin
unhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei
peljännyt, ja "Lasisilmä-käärme" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin.
Mutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa
hän kiivaasti ahdisti tuota miestä, "jonka oli pidettävä huolta
turvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa
uhriksi". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta.
Mutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin
tarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta
virasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä
lihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.

Pastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian
tähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska
hän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle
poliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla,
valitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että
esivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja
sanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori
Kjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata
kuunnella.

Erästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin
ja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin
kanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi
hänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti
poliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla
ja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla
toden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä -- poliisi
ottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi
juuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: "Antakaa
sen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin." Poliisi ei tiennyt
mitä tehdä. Toinen pappi hymyili: "No antaa hänen sitten olla, kun
virkaveli pyytää hänen puolestansa."

He jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta.
"Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän
sydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä
ihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan."
Vähän päästä hän seisattui: "Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en
halua kulkea."

Asiasta levisi tieto, ja monista oli Kjeld tavallansa oikeassa,
estäessään viemästä putkaan tuota vanhaa raukkaa. Mutta olihan
hulluutta käyttäytyä toista pappia kohtaan niinkuin hän teki. Mutta
se toinen pappi oli hyvin suosittu. Ehkäpä Kjeld kadehti hänen suurta
menestystään!

Johannes Kjeld oleksi paljon kotonansa ja lueskeli. Hän tutki muun
muassa muinaisen kirkon historiaa. Hän tutkiskeli myöskin alkavan
keskiajan legendoja. Hän näki niin syvää inhimillisyyttä monissa
niissä. Ja millaista eloa niissä oli, mitä värejä, mitä rakkautta,
suurta ja loppumatonta uskoa.




II.


Hän heräsi siitä levosta, jota oli saanut luku-kammiossaan,
kuullessaan pappien kokouksesta, joka piakkoin pidettiin
naapuri-kaupungissa. Jokin ääni kajahti heti hänessä: "Siellä minä
puhun suuni puhtaaksi!"

Siellä pidettäisiin useita esitelmiä. Muun muassa oli piispa Cato
luvannut pitää: "Mooseksen lain historiallisesta asemasta." Ja
tunnettu pappi, Peder Praegel, aikoi herättää keskustelun aineesta:
"Tiede ja raamatun-tulkinta."

Mutta ennen näitä ohjelma-numeroja aikoi piispa Cato esittää
papeillensa erään kirjeen, jonka muudan nuori pappi, Alf Varre, oli
kirjoittanut Saara-nimiselle naiselle, ja hän aikoi kuulustella
heidän mielipidettänsä, mihin toimenpiteihin tässä asiassa olisi
ryhdyttävä. Naista, jolle kirje oli lähetetty, tuota Saaraa, ei
kukaan tuntenut. Tehtiin johtopäätöksiä monenlaisia, mutta varmaa ei
voitu sanoa. Ja pastori Varre ei halunnut ilmoittaa.

Hän kuului olevan jäykkä ja ihmisiä arasteleva olento, tuo pastori
Varre. Sitä kummallisempaa, että se kirje oli hellä ja hehkuva kuin
hymni -- vaikka vain maallisen rakkauden hymni.

"Kirje Saaralle." Johannes Kjeld oli viime aikoina kuullut puhuttavan
tuosta kirjeestä. Hän oli puhellut siitä erään lähikaupungin
papin kanssa, joka oli piispa Caton läheisiä ystäviä. Tuo ystävä
oli kuullut piispalta yksityisiä kirjeen lauselmia, jotka olivat
hyvin paheksuttavia. Hän toisti niitä Kjeldille ja sanoi niitä
"epäsiveellisiksi ja maallista onnea huokuviksi." Johannes Kjeld
vastasi: "Minusta tuo arvostelu ei ole mitenkään sopiva. Se onni,
josta nuo sanat puhuvat, ovat tosiansa raskasmielistä onnea." "Kyllä
hänestä langetetaan kovat tuomiot", sanoi toinen pappi. "Sellaiset
miehet kuin Praegel ja Brasen kuuluvat tulevan kokoukseen. Ne ovat
virkaintoisia. Ne panevat toimeen nopsan päätöksen pastori Varren
jutussa." Kjeld vastasi: "Praegelille ja Brasenille olisi itsellensä
terveellistä, kun kerrankin pantaisiin toimeen nopsa päätös heihin
itseensä nähden. He ovat nyt jo niin monta Herran vuotta tuominneet
ja suomineet kaikkea, mikä heidän eteensä osui. Aina vain tuomita
ja kehoitella! Ehkäpä meidän pappien sopisi ajatella, eikö meidän
sielumme kuivu tuossa ainaisessa tuomitsemisessa?" "Te tietystikin
tulette kokoukseen, Kjeld?" kysyi pappi vältellen. "Kyllä, minä
tulen", vastasi Kjeld vakaasti ja hiljaa.

He erosivat kohta sitten, ja Kjeld meni kotiin. Sinä iltana ei hän
istunut luku-kammiossaan, vaan perhehuoneessa, jutellen vaimonsa ja
tyttärensä kanssa. Tyttö istui koko ajan hänen sylissään. Joskus
veti hän hymyillen Gunvoria pitkästä, keltaisesta palmikosta, ja
tyttö nauroi ja vanutti häntä parrasta ja tukasta. Kjeld oli sinä
iltana tavattoman vilkas ja innokas. Mutta välistä tuli lauselma,
joka ilmaisi, että hänen ajatuksensa askaroivat muualla. Kun he
esimerkiksi juttelivat jotain hyvin arkipäiväistä, huudahti Kjeld
yhtäkkiä innokkaasti:

"Merkillinen asia. Kun kantaa kauan yksinänsä ajatuksiaan, niin
tulee ikäänkuin lauhkeaksi. Oi, elkää uskoko sitä liiaksi! Antaa
kipenen tulla. Oh, kyllä vielä näkyy, että hiljaisuudessa on koottu
räjähdysainetta."




III.


Pappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin
käytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt --
kello kävi jo viidettä illalla -- siellä hohkui kylmää katosta ja
seinistä.

Papit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs
nuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin.
Tuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde
pani salin tuntumaan lämpöisemmältä.

Ja se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä,
ja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan.
Ja heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen
vanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa...

Salissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua.
Silloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku
pappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui
puheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua
yksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on
saarnastuolissa totuttu tapa.

Piispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti
aikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin
pappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat
ja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa
painavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin
piti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen,
ettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.

Hänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä.
Näki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat
häntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen,
ehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten
hän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen
taipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa,
hänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa
kuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen
lukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, -- hän, hän oli mainio
esiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä,
ja he eivät rakastaneet häntä.

Hän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain
valtiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan
velvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut
uskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta
vaaroilta.

Cato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko.
Hän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui
siihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä,
jotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi.
Hän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä
lähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten
mysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän
lujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.

Piispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit
tiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder
Praegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel,
olivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.

Pastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen
valmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin
tyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä
sen vuoksi, että _sellaisiahan_ ovat kaikki oikeat ihmiset, ja
siksi, että, samea "haudantakaisen" pelko sanoo heidän järjellensä:
onhan tuo "iankaikkinen elämä" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa
olla aivan tietääkseenkään olematta.

Tuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun
järistyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän
sielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä
parempaan järjestykseen ja heidän "haudantakainen" pelkonsa haipui.
Hän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.

Jos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku,
joka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, -- niin
pastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta
käytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi
antaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja
kuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja _tässä_
on hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä
voimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla
pikkusen tiedettä... tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on,
että Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta... mutta elkää
säikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.

Pastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet
pitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin
lähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti
kurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä
ja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille
ja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori
Praegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi
uhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä.
Tai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel
oli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.

Jos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli
nousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti
oma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin
tapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava,
ei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin
seikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten
kielilakkarien hengeltä löyhkävänä.

Siellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta
kuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä
synnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista
yhteyttä "pyhä"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia
sanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen,
lihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse
varjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan
vannomuksen.

Pastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän
oli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat
hänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli
eräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet
suruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä
tanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti
nyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että
he ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala
oli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä
tietäisivät etsiä pelastusta.

Monet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja
suuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia
esitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja
hänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he
vahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina
oli varma.

Pastori Brasen oli virkaintoinen niin teoissa kuin sanoissakin.
Mitäpä hän oli tehnyt esimerkiksi "siivotakseen taloansa", kuten hän
sittemmin tekoaan kutsui. Hän oli siihen aikaan ollut maan-pappina.
Pappilan piika tunnusti eräänä iltana rajusti itkien, että hän oli
raskaana. Tämä piikainen oli hyvin kaunis, ja hän oli usein ollut
pastori Brasenista epämieluisa maailmallisen muotonsa ja syntisen
naurunsa tähden. Kun hän siis nyt ilmaisi, että hän oli elänyt lihan
himossa, valtasi pastori Brasenin suuri vihastus. Hän kuritti tyttöä
ensin oivasti kepillä ja ajoi sitten hänet talosta.

Oli ilta ja sydän-talvi. Piika ei tohtinut mennä minnekään. Papin
pakinat ja käytös olivat kauhistaneet hänet suunniltaan. Jotkut
näkivät hänen maleksivan tiellä yöllä. Seuraavana aamuna nähtiin
hänet jälleen, lähellä pappilaa. Hän näytti ikäänkuin puhelevan
itsekseen, hän tuijotteli silmillään ja hymyili hassahtavasti. Siinä
kävi niin, että hän meni metsään ja eksyi sinne. Parin päivän päästä
hänet löydettiin sieltä paleltuneena pakkaseen.

Siitä syntyi juttua melkoisesti, -- toiset puolsivat Brasenia, toiset
moittivat. Mutta yleensä nousi hänen maineensa synnin leppymättömänä
vihollisena. Hän itse sanoi vain: "Minun velvollisuuteni on siivota
taloni..."

Mutta tuoltapa tulla tessutti eräs hyvin mukaisan näköinen mies:
Olivarius, "ukko Olivarius", tuo lempeä, lauhkea, ei häirinnyt
ketään, ei peloitellut ketään, puhui väkinäisesti helvetistä,
mieluummin taivaasta, jossa oli kauniita kartanoita ja helmi-portteja
ja siivekkäitä enkeleitä, ja jossa autuaat lauloivat kauniita
kiitosveisuja ja huusivat: Halleluja! Hän oli hyvin mukava noudattaa
sairasvuoteen ääreen. Hän istui ja pakinoitsi kuolevan kanssa kuin
lapsen kanssa, jolle kerrotaan kauniita kaskuja, jutteli Jeesuksesta,
joka oli kiltti eikä suinkaan kohtuuton... "Oi ei, kyllä Sinä pääset
sinne", sanoi hän joskus, "ja pyytänetpä silloin Jeesusta olemaan
hyvä Olivarius raiskalle, kun hänen lähtönsä hetki tulee."

Ukko Olivarius söi hyvin mielellään kelpo ruokia; ja lasi, pari totia
teki hänet aivan avomieliseksi. Silloin hän kertoi vanhoja, hauskoja
pappis-juttuja. Olivariuksen pappis-jutut olivat maan-kuuluja.
Niitä oli sekä hienoja että karkeita... usein koko paksuja. Mutta
silloin ukko Olivarius hymyili ja kulautti lasistansa: "Niin, niin...
Sanokaapa, mitä sanotte... sellaista se vain oli, meidän vanhain
päivinä, niin... silloin meillä oli niin hupaisata... niin, minä
arvelen, että maailma kulkee takaperin -- niinpä niin, jaa!"

Mutta kas tuolla seisoi nuorten pappien huomattavin, Kay Hansen,
seurapappi, jolla oli kalvaat kasvot, parrattomiksi, sileiksi ajellut
leuat, hän, jota eräs herra, joka usein oli käynyt Parisissa, oli
imartelevasti sanonut "ranskalaiseksi abbéksi". Pastori Hansen
oli hyvin tervetullut hienompiin seuroihin, jossa hänen vapaa
katsomuksensa ja, ei lainkaan huono, seurasievistelynsä olivat
tehneet hänet hyvin suosituksi. Hän oli taiteentuntijakin, ja
vaikka hän aina ankarasti moitti nykyaikaista "julmaa" taidetta,
niin osoitti hän siinäkin suhteessa ennakkoluulottomuuttaan. Sillä
hän ei ollut silti taiteen vihollinen -- eihän toki, pastori Kay
Hansen oli päinvastoin sen vapaamielinen ystävä: olihan hänellä
"kolme sulotarta" pöydälläänkin, jotka naiset, kuten tunnettu, ovat
alastomia.

Oli siellä vielä paljon muitakin pappeja läsnä. Kaikki he olivat
ihmisten oppaita tässä pulmallisessa elämässä. Heillä oli pelkkiä
hyveitä. He olivat rauhallisia ja rikkeettömiä, he olivat
arvossa pidettyjä ja itsetietoisia, he olivat ankaroita, jopa
hellittämättömiä; taikka he olivat kilttejä ja leppoisia, jopa uneen
nukuttavia. He karttoivat tarkoin "ylitsekäymisiä", he käyttivät
kauniita sanoja ja esiintyivät sopivasti, he olivat säntillisiä
ja hyödyllisiä. Heidän saarnansa olivat aivan ankarasti saadun
opin mukaisia ja kestivät reklementeissä säädetyn ajan. Koskaan
he eivät erehtyneet loimuavaan puheesen, joka olisi tohahtanut
seurakuntaan kuin tulenkielet ja painanut ajan unhoon, koskaan ei
uupuneen vaivattuun rukoukseen, joka olisi kuulijoita ihmetyttänyt.
Täällä ei ollut kasvoja, joita tuska ja elo olisivat uurtaneet,
ei silmiä, joista raadeltu sielu olisi kuultanut. Täällä ei ollut
ihmisten airuita, ihmisten, jotka riemuitsevat, jotka nyyhkivät,
rakastavat, rikkovat, taistelevat. Ei myös kasvojen ilmeissä autuuden
toivon hurjaa pilkahdusta, ei suita, joiden huulten käyrissä
piirteissä olisi ollut haltioitumista, ei värähteleviä sanoja, joita
monet kuunteli ja tutkiskeli. Ei levotonta hengenvetoa. Kaikki
kunnianarvoisuuksia, jotka tiesivät, mitä he tiesivät, ja tiesivät
tarpeeksi eivätkä tahtoneet eikä tohtineet tietää enempää, -- monetpa
aivan lapsellisia, hyviä heikkojen sielujen kuulla.

Vielä soi kello; Johannes Kjeld astui sisään.

Piispa oli tavannut hänet jo ennen, ja halusi puhella hänen kanssaan.
Nyt hän meni häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.

Johannes Kjeld oli tarkkaavainen ja kalvas. Hän silmäili
kokoontuneita pappeja ja vastasi huomaavasti kaikkiin kysymyksiin,
joita hänelle tehtiin.




IV.


Piispa Cato meni ylimmälle paikalle pitkän pöydän päähän, ja papit
sijoittuivat kahden puolen pöytää.

Piispa Cato rukoili lyhyen rukouksen, että Jumala antaisi henkensä
valistaa palvelijoitaan. Sitten hän istuutui. Hän järjesteli joitakin
papereja, joita oli hänen edessään, ja otti käsille erään paperin,
jonka kaikki näkivät kirjeeksi... tiettävästi tuo pappispiireissä
mainittu kirje Saaralle.

Piispa lausui:

"Ennenkuin ryhdymme kokouksen yleiseen osaan, tahtoisin minä
mielelläni keskustella pappieni kanssa siitä valitettavasta seikasta,
joka viime aikana on tehnyt meitä levottomiksi. Minä tarkoitan
pastori Alf Varren kirjettä sille meille tuntemattomalle naiselle,
jota kirjeessä nimitetään Saaraksi. Minulle on tämän kirjeen
lähettänyt 'eräs virkaintoinen mies', kuten hän merkitsee nimensä.
Minä en muuten pidä senlaatuisista salaamisista. Mutta minä en voi
antaa tämän tärkeän asian levätä. Sitä vähemmin, koska pastori
Varre on tunnustanut kirjoittaneensa tämän kirjeen, kuitenkaan
haluamatta lisätä lähempiä selvityksiä, kuka mainittu nainen on,
tahi minkälaatuista hänen ja tuon naisen tuttavuus on. Hän on
sentään selittänyt kantavansa seuraukset ja viittaa kaikenkaikessa
kirjeesen. Ja kirje osoittaa, sen pahempi, että jokin suuressa määrin
paheksuttava suhde on ollut olemassa."

Piispa Cato vaikeni hetkiseksi. "Jos jollakulla teistä", jatkoi hän
painolla, "olisi jotakin erikoista huomauttamista, joka kohdistuisi
kirjeen joko kirjoittajaa puolustavaan tai syyttävään suuntaan,
pyydän häntä ilmaisemaan mielipiteensä. -- Ettei kohtia luetusta
unhoittuisi, luen minä kirjeen kolmessa osassa, pysähtyen lukiessani
pääasiallisissa kohdissa. -- Meidän onnettoman virkaveljemme kirje
kuuluu seuraavasti:

    "Saara!

    Minä kirjoitan tänäänkin sinulle. Minun täytyy alinomaa sanoa
    sinulle, miten minä rakastan sinua! Minä olen löytänyt elämäni
    sinussa. Minun syvä haluni onneen -- kuinka se ottaa sinua, ja
    kuinka se kuitenkin iäti isoaa sinua. Sinä olet antanut maan
    minulle. Kun sinä kuljet, niin minä tahtoisin polvistua maahan
    ja suudella jokaista jalkasi jälkeä, olipa tuo jälki tomussa tai
    savessa. Sinun näkösi on kuin asuisi sinussa koko kaikkeuden
    kiehtomus, ja sinun silmistäsi loistaa ikuinen taivas. Sinun
    näkösi on kuin kuluttaisi sinua syleilyssään autuus, ja kuin se
    autuus olisi maailman loimuava elämä.

    -- Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet ihana, oi minun
    armaani hekumassa."

Herra piispa!

Hyvät herrat!

Kaksi pappia oli noussut pystyyn, pastori Brasen ja pastori Praegel.

Piispa antoi pastori Brasenille puhevuoron. Tämä alkoi purkaa:

"Varsinkin viimeinen lause osoittaa, että mies, joka on kirjoittanut
tämän kirjeen, on huorintekijä, joka juoksee porton syliin."

Piispa Cato huusi ankarasti:

"Pysähtykää! Tämä värssy on otettu korkeasta veisusta! On hyvin
suuresti moitittavaa käyttää sitä syntiselle naiselle kirjoitetussa
kirjeessä. Mutta herra pastori Brasenin sanat ovat sopimattomia. Minä
luulin, että herra pastori Brasen osasi raamatun paremmin."

Pastori Brasen ei antanut itseänsä ällistyttää. Hän puhui jonkun
sanan: että korkeaveisuhan muka on ihana runoelma Kristuksesta ja
seurakunnasta. Ja sitten hän otti lähtökohdan etempää kirjeestä.
"Ainakin _sen_ on pastori Varre kirjoittanut?" tunnusteli hän ensin,
ja jatkoi rauhallisemmin, kun ei kukaan väittänyt vastaan: "sen on
totisesti pastori Varre kirjoittanut epäsiveellisestä mielestänsä!
Mutta kun hän kirjoitti sen, niin eikö mahtanut hän tuntea käärmeen
kaluavan sieluansa. Eikö mahtanut hän tuntea liekkien nuoleskelevan
ruumistansa? Mahtaako kenessäkään epäilystä herätä, ettei tämä mies
olisi hekuman temppeli. Voi meitä kaikkia tässä, jos me suvaitsemme
häntä keskuudessamme! Voi niitä ihmisiä, jotka saastutettaisiin
sanoilla, jotka lähtisivät hänen suustansa. Ei, totisesti... minun
nenääni tuo se kirje pahan hajun... luonnollisesti, jos sitä
korkeaveisun värssyä ei oteta lukuun."

Piispa istui päätään käteen nojaten pastori Brasenin puhuessa. Kun
hän lopetti, silmäili piispa joukkoon "Herra pastori Praegelillä on
puhevuoro", sanoi hän hiljaa.

"Lähemmin harkittuani minä luovun puhevuorosta, herra piispa. Minä
olen kirjoittanut kappaleita muistiin. Mutta minä haluan odottaa ja
ilmaista ajatukseni vasta kun olen kuullut kirjeen kokonaan."

Vielä kaksi pappia pyysi puhevuoroa. Toinen heistä toivoi pastori
Varren eroittamista virasta "sans phrases", kuten ranskalainen sanoo.
Mihin kirjeen kohtaan hän silmäsikin, vilisi siinä synnillisiä
ajatuksia kuin matoja ruumiissa. Missä sitä ei sanottu selvään,
niissä paikoin ne "piilivät ja vaanivat kuin villipedot saalistansa."
-- Toinen pappi oli sovinnollisempi. Mutta hän vaati pastori Varrelta
selitystä, että hän, pastori Varre, muka katuu ja rukoilee sydämensä
pohjasta anteeksiantamusta herralta.

Piispa Cato kuunteli. Hän ei näyttänyt paljon kiinnittävän huomiota
mihinkään sanottuun. Kun toinen pappi lopetti, jatkoi piispa kirjettä:

    "Ja kuinka sinä olet tehnyt minut viisaaksi, Saara. Ennen --
    kuinka minä olin kova, kuinka minä olin ymmärtämätön monessa.
    Nyt minusta tuntuu siltä kuin käsittäisin kaikki. Minä ymmärrän
    kaikkien ihmisten kaipuun. Minä ymmärrän palavan himon, minä
    ymmärrän ilon, joka lieskahtaa kuin tuli, minä ymmärrän puutteen
    ja surun, joka painuu sisäänpäin ja tekee mielen sairaaksi.

    Saara, sinä olet antanut minulle ilon ja surun. Sinä olet
    kietonut tummia ruusuja eloni ympärille. Ne ruusut loistavat
    punaisina: silloin liikuttaa minua ilo; ja ne mustuvat: silloin
    minä tunnen surun.

    Ah, Saara, pian saapuu suvi. Kun maa kukoistaa, minä kaipaan
    sinua. Ja minä olen kaipaava syksyn lehtien karisemista
    herätäkseni jälleen ja nähdäkseni, että sinä tulet luokseni."

"Herra piispa!"

Ukko Olivarius oli noussut. Piispa Cato nyökkäsi: "Herra kirkkoherra
Olivariuksella on puhevuoro!"

Ukko Olivarius ryiskeli hetkisen ja alkoi:

"Rakas piispa Cato ja rakkaat virkaveljeni!

"Niin, hm, niin!... Pastori Varre on ollut ajattelematon, ja sehän
on aivan paikallaan, että me papit olemme ankaria itsellemme. Mutta
huomattava nyt on: Me emme voi päättää ollenkaan varmaan, onko hän
rakastanut Saaraa lihallisesti... hän on kyllä syleillyt häntä, ja
sellaista; mutta..."

Pastori Brasenin ääni kajahti: "Hän on, herra piispa... ja
sitäpaitsi: joka ainoastaan katsoo naiseen..."

Pastori Olivarius huojutteli päätänsä:

"Tosin, tosin, rakas Brasen! Hän on kyllä harjoittanut haureutta,
niin... Mutta ettehän tiedä, Brasen, josko tämä Saara on naitu
nainen. Minä paremminkin luulisin päinvastaista. Niin, niin,
minä toivon, että Varre selviää. Ja eräs seikka on myöskin
otettava huomioon: Tämä juttu ei ole herättänyt mitään pahennusta
seurakunnassa. Sitä tuskin tunnetaan. Minä ehdottaisin, että meidän
esimiehemme ja rakastettava piispamme sanoisi pastori Varrelle: ole
hyvä ja kihlaa Saara ja nai hänet. Ja jos hän voi sen tehdä Jumalan
ja ihmisten edessä, niin me emme häntä tuomitse. Ja he he, --
ajattelenpa, että hän silloin pian lakkaa kirjoittelemasta hänelle
tuollaista... He, niin, nyt ukko Olivarius taas vähän laskee leikkiä,
niin, niin, Jumala meitä vaan armossaan avittakoon, Amen."

Pari nuorta pappia ei voinut olla vetämättä suutansa hymyyn
kuullessaan ukko Olivariuksen ehdotuksen, että pastori Varren oli
kihlattava Saara ja naitava. Mutta leikki loppui, kun pastori
Praegelin ääni kajahti:

"Herra piispa, saanko minä pyytää puhevuoroa jo nyt? (Piispa
nyökkäsi). Minun mielestäni monet merkit viittaavat siihen
suuntaan, että Saara on naitu vaimo. Minä tahdon vain huomauttaa
tuosta rivistä: pian saapuu suvi, ja minä kaipaan sinua ja näen
sinut jälleen syksyllä. Suunnilleen niin siinä lukee... Mutta se
osoittaa, minun mielestäni, vielä, että tuo nainen on varakkaan
miehen vaimo. Hän oleksii oletettavasti kesällä maalla ja tulee
takaisin vasta syksypuolla... Mutta se moraalinen velttous, jota
pastori Varren kirje todistaa, osoittaa, että ajan kiero henki
on tarttunut häneen. Hänelläkin on kirjeestä päättäen kaikki
edellytykset sekaantuakseen ajan epäsiveelliseen joukkoon, jossa
kevytmielisyys ja välinpitämättömyys kukoistaa. Joiden ajan
moraalin-löyhtymisen merkkien joukossa avioero nostaa päätänsä
kuin myrkkysieni myrkyllisestä maaperästä. Hänen kevytmielistä ja
kuhertelevaa rakkauden huokailuansa ei sovi kuunnella täällä. Pois
hän joukostamme, herra piispa, ja kuta pikemmin, sen parempi."

Piispa Cato katseli joukkoon. Kukaan ei halunnut enää puhua, siltä
näytti.

"Sitten tulee se kolmas ja viimeinen osa", sanoi hän, "ja se kuuluu:

    "Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, kun minä rakastan sinua,
    Saara: luuletko sinä, että minulla on kiusaa siitä, että minä
    julistan Kristuksen oppia? Siksi että minä valmistan ihmisiä
    elämään ja kuolemaan... Oi ei, minä olen jo ennen sanonut: minä
    en ole koskaan ollut lähempänä ihmisiä kuin nyt, ja koskaan minä
    en ole tuntenut sitä, jota nyt: että elämä on pyhää. Sinä olet
    lietsonut rakkaudellasi minuun haltioitumisen tulen, joka leiskuu
    korkeammalle taivasta kohti kuin entisen elämäni kaipuu, ja joka
    nyt polttaa minun lihani eikä koskaan sammu."

Pastori Brasen nousi heti: "Herra piispa!"

Piispa Cato sanoi: "Pastori Brasen tahtoo puhua."

Pastori Brasen huusi kiivaasti: "Mikä minua enimmän järkyttää tässä
kirjeessä, on pastori Varren katumuksen puute. Eräs arvoisa virkaveli
vaatii häneltä katumusta ja parannusta. Mutta mitä näemme, kun luemme
tätä kirjettä? Huikentelevaisen mielen, joka ei pienimmässäkään
määrässä tunne katumusta syntikuormansa tähden. Hän tohtii vielä
mennä pilkkaamaan, että hänen hekumallinen rakkautensa on saattanut
hänet lähemmäksi ihmisiä. Niin, lähemmäksi niitä, jotka ovat määrätyt
helvetin tuleen ja kidutukseen, kaikkia epäsiveellisiä rakkareita,
vaarallisia ja kapinoivia koiria. Niille saattaa pastori Varre puhua.
Saakoot muut olla rauhassa hänen kieleltänsä."

Piispa nosti kärsimättömästi päätänsä. Hänen silmäinsä väliin
ilmestyi joitakuita ryppyjä.

"Minun täytyy vaatia herra pastori Brasenia käyttämään toisellaista
puhetapaa täällä," sanoi hän lujasti, "senlaatuisia sanoja, joita
pastori Brasen äsken käytti, ei nyt tarvita. Asia on liian vakava."

Pastori Brasen vastasi: "Minä painan mielelläni esimieheni
herra piispan oikaisun sydämeeni. Kuitenkin uskallan esittää
puolustuksekseni, että rohkean Lutheruksen ajoilta saakka ovat monet
kristillisyyden sotilaat käyttäneet kovia sanoja, kun jokin seikka
oli suuresti moitittavaa."

Hetken hiljaisuus.

"Herra piispa!" kuului ääni kauempaa pöydän alapäästä.

Piispa Cato nosti päätänsä. Hän näytti tulevan entistä
tarkkaavaisemmaksi.

"Pastori Johannes Kjeldillä on puhevuoro!"

Monet kääntyivät Kjeldiä katsomaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kuten
selvittäytyen. Viimein hän korotti äänensä:

"Herra piispa! Minä olen näinä hetkinä täällä istuessani ajatellut
paljon. Minä kuuntelin, kirjeen loppuun. Minä ymmärrän, että pastori
Varren on vallannut syvä ja surumielinen intohimo. Minä tunnen,
että vaikea pulma on edessä. Kirje ei ole kevytmielinen. Siinä on
yksinäisen sielun raskautuksen leima.

"Onko pastori Varre mitään rikkonut? On helppo vastata myöntäen ja
tuomita. Mutta se ihminen on kova, joka ei voi tuntea, että hänen
sanoissansa on hehku, ja niistä puhuu sydämen ääretön avuttomuus,
jonka pitäisi vaatimuksena vaikuttaa, että meidän häpäisymme vaikenee.

"Kovia sanoja ja tuomiota, jotka leikkaavat kuin veitset, pitäisi
käyttää vain sydämiä kohtaan, joissa ilmenee raakuus ja kylmyys.
Mutta, herra piispa, minä olin kerran läsnä kokouksessa, jossa
erään papin julma itsekylläisyys ja tuomitsemishalu tuli puheeksi.
Puolustettiin häntä. Puhuttiin hänen 'innostansa', häntä ei missään
suhteessa ahdistettu niinkuin pastori Varrea tänään. Ja kuitenkin oli
hän vikapää sata kertaa inhoittavampaan. Ja häntä ei toisien joukosta
karkoitettu. Hän istuu yhä täällä joukossamme, yhtä rohkeana kuin
ennen. Pastori Brasen."

Pastori Brasen oli terästänyt silmiänsä ja kuunnellut näitä viimeisiä
sanoja. Nyt kun hänen nimensä mainittiin, heittäytyi hän rajusti
selkänojaan ja tuijotti kuin halvattuna Kjeldiin.

Piispa Cato keskeytti: "Tuo herra pastori Kjeldin koskettama asia ei
kuulu esilläolevaan kysymykseen. Se tuntuu minusta sitäpaitsi liian
vanhalta kosketeltavaksi enää tässä."

Johannes Kjeld kumarsi ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli kuullut
piispan sanat. Hän jatkoi:

"Herra piispa! Pyytäisin saada puhua hetkisen. Minä tahtoisin
osoittaa, että se tapa, jolla me papit suhtaudumme näihin kahteen
asiaan, pastori Braseniin ja pastori Varreniin, on kuvaavaa, kuinka
me käsitämme hengellisen kutsumuksemme. Minä pyydän teitä hartaasti,
herra piispa Cato, antamaan minun puhua. Minulla on tärkeätä
kerrottavaa itsestäni.

"Seikka, etten minä puhunut sillä kertaa, johtui siitä, että minä olin
vielä silloin outo ja perehtymätön monessa asiassa, joka sittemmin
on herättänyt minussa karvautta. Minähän olin monta vuotta ollut
pappina autiossa pohjolan perukassa. Minä elin siellä ihmisistä
erossa. Monet pulmat ajatteluttivat minua. Kohtalon oikut. Minä olin
siellä syrjäseuduilla lähempänä hiljaisuutta. Ihmisiä minä kohtasin
monesti yksitellen. He elivät ainaisessa taistelussa myrskyä ja
puutetta vastaan. He olivat ikäänkuin maailman laidalla. Äänettömyys
tuli mieliin. He eivät olleet niin nenäkkäitä ja hääriviä kuin nämä
kaupungin ihmiset. He toimittivat usein suuria, kun joku joutui
hengenvaaraan, tai kun joku heidän lähimmäisistään oli onnettomampi
kuin muut."

Johannes Kjeld vaikeni hetkiseksi, kuten viime sanojaan punniten.
Pastori Praegel tokaisi:

"Herra piispa! Minä tahtoisin vain huomauttaa, että pastori Kjeldin
olisi ollut pysyttävä siellä perukassa. Kun ei näet täällä viihdy.
Minä tiedän sen. Mutta minkätähden hän sitten tänne tuli?"

Kjeld vastasi piispa Caton puoleen kääntyneenä:

"Minä tahdoin tavata ihmisiä, herra piispa. Minä tahdoin heittää
yksinäisyyden aprikoimiset ja todistaa ihmisille. Miksi en heille
todistaisi? Ennenkuin menin sinne pohjoiseen, olin minä elänyt
maailmassa. Minä olin tuntenut pyyteitten ilveilyn, minä olin nähnyt
ihmisten vaivaloisen kulun maan päällä. Minä olin tuntenut tuskan
ja hetkellisen ilon. Minä olin, puusta katsoen, ollut vain kadulla
ja kamarissani; mutta oikeastaan minä olin ollut meren äärimmällä
rantamalla ja nähnyt pilkahduksen tuntematonta. Minä olin kohdannut
ainoan totisen Jumalan: yksinäisten Jumalan.

"Minä tunsin, että minulla oli jotain sanottavaa ihmisille. Minä
tulin sydän intoa palaen, ajatukset askarrellen kaikessa, mitä
elämäni oli minulle opettanut... Ja minä osuin heti noihin koviin
särmiin, puutuneihin sääntöihin, arvottomiin tuomioihin, kerta
kaikkiaan määrättyihin ihanteisiin. Ja kaikki, mikä minussa oli ollut
yltäkylläistä, ehtyi."

Eräs pappisääni keskeytti: "Herra piispa! Pitääkö pastori Kjeldiä
vielä kuunnella. Mitä hän puhuu, ei kuulu ollenkaan tähän asiaan."

Piispa Cato vastasi terävästi: "Pastori Kjeldiä pitää kuunnella.
Tämä asia kuuluu meihin mitä suurimmassa määrässä. Pastori Kjeld on
valtiokirkkomme pappi. Minä kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa...
voidakseni sitten menetellä määräysten mukaan."

Johannes Kjeld jatkoi -- hänen kasvonsa näyttivät teräviltä ja
kalseilta hänen siinä seistessään:

"Sitä Jumalaa, jota minä etsin, Jumalaa, joka tuskan-ymmärtävästi
käsittää kaikkea pyrkivää, kaikkea rukoilevaa, Jumalaa, jonka
hengessä ja luonnossa kaikella inhimillisellä on sijansa, sitä ei
tunneta tässä valtiokirkossa. Mutta _se_ Jumala tunnetaan täällä,
joka vaatii pikkumaisinta nuuskimista, kiihkeätä yksityisten
heikkouksien vaanimista, armotonta tuomiohalua tai keveää pakinata,
joka muuttaa pyhän raamatun kuvaraamatuksi. Tahi joka vaatii
käytännöllistä kulkua matalimman hyvinvoipaisuuden rinnalla.
Ja tämän valtiokirkon jumalan poika kärsii ristillä ihmisten
tähden, jotka eivät tunne hänen henkeänsä lainkaan, jotka elelevät
rauhassa ja uskovat, että kristittynä oleminen on kaikkien vaivain
säilyttämistä Kristuksen hartioille ja luikertamista yhä edelleen
hänen ansioillansa. Samalla kun heidän sielujensa paimenet istuvat
kokouksia ja langettavat itsekylläisiä tuomioita ja pohtivat
teoloogisia saivarteluja."

Syvää mutinaa alkoi kuulua monelta taholta. Mutta Johannes Kjeld
huusi:

"Niin, minä sanon sen kuultavasti teille kaikille. Teillä ei ole
mitään läheisyyttä niiden syvien sielujen kanssa, jotka kaipaavat
virvoitusta. Ne kiertävät yksin maailmassa. Teillä ovat ne, jotka
eivät parannusta tarvitse. Nuo välinpitämättömät, nuo sieluttomat,
laskevat. Te puhutte tylsille, unisille, tyytyväisille, omaviisaille!"

Kovempaa mutinaa kuului, sekaantuen huutoihin. Piispan kasvot
olivat uhkaavat, levottomuus eneni, yhä yhtyen huutoihin. Johannes
Kjeld kohotti molemmat nyrkkinsä koholle ja huusi valkein huulin ja
liekehtivin silmin:

"Minä tahdon puhua suuni puhtaaksi! Ja minä vaadin teiltä sen pyhän
kautta, jota te ette tunne, ettette minua keskeytä! Te haluatte
nyt tuomita papin, jota inhimillinen tunne on kalvanut, ja te
tahdotte, että hänen on erottava häpeällä. Mutta miksi olette niin
virkaintoisia täällä, kun annatte karkeimman olla karvankoskematta?
Ihmisten suvaitsemattomuuden, kitsauden, sydämettömyyden, vankilain
pimeyden, esivallan väärinkäytökset, kaiken taudin, joka ilmenee
vallanhimossa, kun suuruudenhullut hallitsijat kiistelevät, kun
sodassa sadat tuhannet miehet uhrataan ja maan muut lapset näkevät
nälkää ja puutetta. Siinä olisi kansalle puhuttavaa sellaisella
rohkealla ruoskijalla kuin pastori Praegel; mutta siihen tuskin
puututaan. Eikä sitä tee _hänkään... hän_, tuo kylmäsydäminen...
pastori Brasen, joka tuomitsi meren ulapalla taistelevat köyhät
kalastajat helvettiin. Joka ajoi vietellyn piikaraukkansa
talvipakkaseen, niin että hän paleltui ja kuoli lapsi rintansa
alla... Intoako? -- Murhaa, korkeasti kunnioitetut herrat! Ensin
sielunmurhaa, ja sitten ruumiin! Mutta se painui siihen: pastori
Brasenin sydämen lämpö ei ole koskaan vietellyt häntä syntiin,
vaan hänen sydämensä kylmyys. Mutta minä huomautan teille, että
täällä rangaistaan sydämen kuumuudessa tehdyt synnit, mutta sydämen
kylmyydessä tehdyt jätetään rauhaan. Niin, minä lisään vielä:
pidä sydämesi kylmänä, ja palkkasi on maailman kunnia, ja kaikki
valtiokirkon palvelijat ovat valmiit ylistämään sinua haudallasi!...

"Siinä oli sanottavani. Minä esitin teille kirjeeni. Ja nyt saatte
tuomita minut!"

Johannes Kjeld asteli verkalleen poikki permannon ulos. Hänen
askeleensa kuuluivat toinen toisensa jälkeen. Ovi aukeni ja sulkeusi
hänen mennessään. Koko ajan oli hiljaista suuressa salissa.

Jo samana iltana haki Kjeld eroa papinvirasta. Se annettiin hänelle
heti.




V.


Kjeldit muuttivat pois siitä paikasta, jossa he olivat asuneet. He
vuokrasivat pari huokeata huonetta laitakaupungilla. Oli jäljellä
vähän säästörahoja, muutamia tarpeettomia huonekaluja he möivät He
viettivät hiljaista elämää.

Kjeldin kummastukseksi pyysi kaupungin tyttökoulun johtajatar, neiti
Baume, häntä kouluunsa opettamaan historiaa ja äidinkieltä. Hän ei
tuntenut neiti Baumea, hän tiesi vain, että hän oli monessa suhteessa
omituinen, oli vanha ja miehekäs, ja sitkeä, kun sai jonkun ajatuksen
päähänsä.

Hän suostui ilolla tarjoukseen ja ryhtyi opetustoimeensa.

Ensimäisistä opetustunneistaan alkaen hän oli toimekas ja innokas.
Hän oli huomaavinaan, että oppilaat kuuntelivat tarkkaavasti häntä.
Tuollaiset nuoret tytöt, miten ne saattoivatkaan katsella häntä
hartaasti ja kysellä... Tätä väärin-ymmärtämystä, jonka esineenä hän
nyt oli, -- ooh, sitä ei varmaan kestäisi kauan! Ihmiset oppisivat
tuntemaan, mitä hän tarkoitti ja tahtoi. He oppisivat tuntemaan,
ettei hän ollut sitä lajia, että ajatteli vain itseänsä. Eikä
myöskään mikään piru eikä "kyklooppi", joksi piispa Cato oli sanonut
häntä... kuten hän sittemmin oli kuullut.

Mutta jo muutaman päivän päästä näki rouva Kjeld, ettei hän ollut
niin toivehikas enää. Rouva Kjeld ei udellut häneltä syitä; mutta
hän huomasi monista hänen puheistansa, että koulun opettajat olivat
hänelle vihamielisiä. "Sitä ei sinun pitäisi hämmästyä", sanoi rouva.
"En minä hämmästykään", vastasi hän. "Mutta ihmiset ovat sittenkin
ehkä hidasälyisempiä ja pahempia kuin tiesin."

Eräänä iltana meni Johannes Kjeld aikaisin levolle. Hän oli hyvin
väsynyt sinä iltana. Kun rouva Kjeld vähän aikaa sen jälkeen meni
nukkumaan, huomasi hän neljä viisi kirjelappua, jotka olivat
makuuhuoneen lattialla. Hän otti ne maasta ja katseli niitä. Mitäs
kirjeitä nämä olivat? Hän ei tuntenut niitä ennestään... Yhtäkkiä
hän ymmärsi. Ne olivat kai pudonneet Kjeldin taskusta, kun hän oli
tarkastellut miehensä vaatteita.

Kirjeet olivat nimettömiä. Eräs lähettäjä kutsui itseänsä
"huolestuneeksi Kristuksen ystäväksi." Toinen "uskovaiseksi
kristityksi." Kaikki he olivat yhtämieltä siitä, että Kjeld oli
epäkristillinen ja epäuskoinen. Kaikki ne olivat kirjoitetut
väärennetyllä käsi-alalla. "Kas niin, miten nuo kirjaimet
valehtelevat", ajatteli rouva Kjeld; "kas, miten raukkamaisesti ja
häijysti ne ovat kirjoitetut! Hyi, miten innoittavaa!"

Erääsen kirjeeseen hänen huomionsa erityisesti kiintyi. Siinä
sanottiin: "Te hävitätte neiti Baumen koulun. Siitä on alinomaa
eronnut oppilaita sitten kun te ryhdyitte toimeenne. Te tunnette
neiti Baumen; kun hän on kerran sanonut sanansa, niin hän sen
pitää. Toivomme nyt nähdä, aiotteko käyttää hyväksenne hänen
luotettavuuttaan tuhotaksenne hänen elämänsä työn."

Rouva Kjeld luki kaikki nuo kirjeet, ja illan hiljaisuudessa hän
tunsi tuskan lähestyvän itseänsä ja valtaavan hänet. Tuo tuska teki
olon niin hiljaiseksi. Ainoastaan sydän hänen rinnassaan tykytti...
Hän tunsi olevansa niin yksin... Hyljätyiksi tuleminen uhkasi heitä
kauhuillaan. Ihmiset eivät tahtoisi enää olla heidän parissaan... he
väistyisivät heidän edestänsä. Eikä se rajoittuisi ainoastaan häneen
ja Kjeldiin. Se hylkäys kohdistuisi laajemmalta, heidän lapsiinsa...
Gunvorista tulisi sellaisen miehen tytär, joka ei ollut sellainen
kuin muut; hänestä tulisi ehkä olento, joka on muukalainen maan
päällä.

Jo nyt tuo hylkäystuomio oli huomattavissa. Kun rouva Kjeld tahtoi
olla rehellinen, niin oli häntä solvattu, monellakin tavalla.
Katseella, käytöksellä _ne_, joiden tuttu hän oli ollut...

Mutta sen _hän_ kyllä kestäisi, ja Kjeld kestäisi sen...
Mutta Gunvor, joka oli vielä lapsi, -- pitikö hänenkin kärsiä
loukkauksia?... Hän oli äskettäin puhunut äidilleen kahdesta
ystävättärestään, jotka olivat olleet pahoja hänelle. Jotka
olivat sanoneet, etteivät he tahdo olla hänen seurassaan enää,
sentähden että hän oli pastori Kjeldin tytär, sellaisen kauhean
vapaa-ajattelijan... Rouva Kjeld oli silloin ottanut Gunvorin
kahden kesken puheilleen: "Rakas Gunvor, lupaa tehdä niinkuin minä
pyydän... elä puhu tästä isälle. Ja jos joku vielä sanoo jotakin
sellaista, niin tule aina kertomaan minulle... elä sano _milloinkaan_
sellaista isälle. Ole kiltti ja iloinen, kun olet hänen seurassaan...
olethan?... niin sinä teet hänetkin iloiseksi."

Sillä kertaa oli rouva Kjeld ajatellut: "se asettuu siitä kyllä,
kaikki kyllä paranee..." Nyt istui hän tässä nämä kirjeet kädessä.
Hän katseli vielä kerran noita kieroja, valheellisia kirjaimia...
moinen kauna, moinen salattu kataluus kauhisti häntä...

Vihdoin hän meni vuoteesen; mutta hän ei saanut unta. Hän luuli
Kjeldin varmasti nukkuvan. Siksi hän ei ollut varuillansa. Hän
huokasi raskaasti muutaman kerran, vaikeasti kuten ainakin ihminen,
joka kaipaa lepoa. Silloin hän kuuli yhtäkkiä Kjeldin sanovan: "Etkö
saa unta, Emma?" Hän vastasi: "Minä, kyllä, mutta minä luulin, että
sinä nukuit." "Minä heräsin juuri. Minä kuulin sinun huokaavan.
Pelkäätkö sinä, Emma?" "Minä luulen, että niitä on, jotka ovat
sinulle pahoja, Kjeld."

He vaikenivat kumpikin hetkisen. Kunnes Kjeld sanoi:

"Niin, onhan niitä, jotka ovat minulle pahoja. Ja nyt minä olen
peloissani, Emma. En itseni tähden, vaan sinun ja Gunvorin."

Hän lisäsi:

"Miehen, joka aikoo uskaltaa jotakin, pitäisi olla yksin."

"Me pysymme sinun luonasi, Kjeld. Ja pian tulevat muutkin sinun
luoksesi."

"Ne eivät tule. Minä huomaan, että he kokoutuvat minua vastaan...
Kun minä olisin edes yhtynyt johonkin puolueesen. Tai jos minulla
olisi jonkinlaista seurakuntaa. Minulla ei ole ja tuskin saan.
Useimpain pyrkimykset ovat minulle vieraat. He ovat omalla tavallaan
onnellisia. Minä en voi heille antaa mitään."

Kjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:

"Kuuleppas, Emma... Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin,
pohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan
pappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. -- Minä
kaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen
seudun luontoa. Merta, -- kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky
sellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko
seissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava,
kun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa
tähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä
maahan, ja koko maailman palavan... -- Mutta katsos tätä seutua! Mikä
ero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen,
kun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset
tulevat pieniksi ja pöyhkiksi... vaikka pitäisi, tulla suuriksi
ja hiljaisiksi. -- Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille
monille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä
muistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin
silmä-parin tuijottavan itseeni... kauko-näköisen silmä-parin. Ja
usein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. --
... Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi.
Koeta nyt levätä... koeta nyt nukkua."




VI.


Koulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.

Johannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui
tunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin
pohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton,
joten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla
puhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä,
kristillinen kaiku.

Hän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut
varoja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden
olisi mahdotonta...

Hän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen
olevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät
tohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja
varjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät
uskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli
usko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta
oikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.

Hän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka
hänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen
itseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa
raskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:

"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut
ihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen
ja miettiä jälleen."

Mutta vähän ajan päästä hän kuiskasi:

"Mutta on jotakin... jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että
minä en ole erehtynyt."

Hän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä,
luettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän
avasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että
hänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista
kiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen
planeetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter...
Tuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat
pelkäsivät... josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä
huutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan
ja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja
kuineen... Koko säteilevä ikuisuus...




VII.


Eräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui
ikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli
häneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat
pahoja koulussa. "Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?" Ei, Gunvor oli
luvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva
Kjeld askaroi... "Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus,
Emma", sanoi hän, "minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria
meidän täytyy suojella raakuutta vastaan." "Minä olisin kyllä puhunut
sinulle siitä", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja
sanoi rauhallisesti: "Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor".

Ja Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha,
kun hän ei osannut piplianhistoriaansa. "Eipä vainkaan, sinä et
tietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!" sanoi opettajatar.
Silloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka
kuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä...

Ja välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan:
"Vapaa-ajattelijan likka!"... ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka
kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä...

"Sinä et mene enää kouluun", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea
ja hänen oli vaikea puhua. "Isä luettaa sinua tästä alkaen."

Hän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi
vihastusta. Rouva meni jäljestä: "Kjeld!" huusi hän, "elä nyt sure
tätä niin kovin!" Kjeld kääntyi: "Ooh, ihmiset!" mutisi hän, "sekä
suuret että pienet... nyt heidät tunnen."

Jo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja
hämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti
tyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta
ensimäisiltä lehdiltä... Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle
kävelylle tuttua tietä pitkin...

Tästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen
jälkeen he aina kävelivät yhdessä... Se oli sellainen iso, reipas
tyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken
maailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti
hänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.

Vähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat
pitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti,
ja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui
yön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina "Rinkilään" asti,
joka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla
näköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse
samalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän
ihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä
sielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset
kysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin
raikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne
kiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo
kysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa.
Nuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä...

Kjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se
lapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä.
Se sulausi hänen hartauteensa.

"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala", ajatteli hän. "Pikku
Gunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä
minun puoleeni... Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja
tavoittaa sinua... -- Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän
niin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin
tunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki
taistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta
ruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta
aurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen
hurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun
kirkastuksenkaipuusen saakka."

       *       *       *       *       *

Kun he pääsivät "Rinkilään", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet
takaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan.
Gunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla
ja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt
loistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä
se sitten vilkutteli... sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä
kyselemistä...

Mutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän
juoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut
suomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä
näkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita,
joissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä
viholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita
siellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin
hän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran
hänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman
suuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille...
missä se asui, ja mikä se oli olentoansa.

       *       *       *       *       *

Joskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä
kulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut
koulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja
ilakoivan välitunnilla.

Mutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli
niin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen
verensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti
suonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen.
Kyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän
oikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan
kasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja
tänä iltana lähdetään "Rinkilään"... niin, tänä iltana lähtee äitikin
mukaan.

Isä ja äiti -- hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat
askeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät
hänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja
hänen sanainsa hälinän -- tuntui kuin he olisivat nauttineet maan
povesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.




VIII.


Kjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon
askaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla
käsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa
hiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät
ja etsivät.

Gunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.

Mutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala
antoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein
kaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken
puuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.

Nuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet
sielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja,
joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan
mykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia.
Hän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät
ja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin
joskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: "Ymmärrätkös
_sitä_, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit
kuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne
eivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys... ne kysyisivät ainoastaan,
kadunko minä... kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää.
Minä, joka aina olen halannut valkeuden onnea... Ymmärrätkö minua,
Johannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun
tapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö
minua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun
minun pian on kuoltava?"

Mutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa
noista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien
pitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin
siellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui
maahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja
hän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli
taisteltu.




IX.


Meidän elomme syöstiin yöhön ja häpeään, kun me halusimme tavoittaa
suurta iloa. Osaksemme annettiin odottaa ja kuulostella kukonlaulua,
tähystellä yötaivaan tähdenlentoja, tuokioisina valon muistoina...

Tarvitsetteko kaupungissa vartiata?

Niin, me tarvitsemme. Ja sinun toimesi on valvoa makaavia, ettei
heidän tavaratansa ryöstetä eikä heidän turvallista untansa häiritä.

Ottakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne
nuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten
mammonan vartia.

Mitä sinä sitten pyrit?

Minä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla
suurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa
hiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja
minä tahdon käydä nimetönten majoissa.

Täällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He
puuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän
astuntaansa!

Minä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin
ylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun
armopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan
ruumista, ja juon hänen vertansa.




X.


Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa
ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili
vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla
viimeiset syysi heinät oli pantu raoille...

Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet
"Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi
syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti
ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja
kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt,
isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta
Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä... meidänhän on
mentävä 'Rinkilään'..." Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä
niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti...
"Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on
muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli:
huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!..."

Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen
kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin,
niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne
ja ole siivolla."

Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa
isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He
kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen
pimeä tullut... Männikössä raakkui pari varista...

Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld
seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas
kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi
rintaansa.

Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat
vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.

"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin
sairaalta, isä?"

"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää.
Istahdetaan hetkiseksi tähän."

He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja
katsoi huolissaan häntä... "Rakas isä! Rakas isä!... ehkä sinä olet
kipeä!"

"Toivon, että se selviää, Gunvor... Toivon, että se selviää... kunhan
vain saan istua vähän..."

He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella
kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna
minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee... niin helpoittaa, isä."

He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan
isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:

"No niin, Gunvor... nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit
kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."

He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:

"Niin, niin... nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."

Tyttö vastasi hiljaisesti:

"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on
niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä
mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa... ja sinä tulit niin
huonoksi."

"Oo, kyllä kai minä paranen... sitten kävellään taas Rinkilään, se on
varma... Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor..."

He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti.
Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin
seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen
päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat
hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan.
Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.

Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään.
Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti
peljästyneenä ylös.

"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se
oli monta vuotta sitten... Mutta ei niin rajua kuin nyt... on kovat
tuskat... tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa..."

He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät
noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle
monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui
ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja
tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin
kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld
avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti...

"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta
papilta... hän oli siellä pappeinkokouksessa... 'Nyt minä alan vähän
ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä
en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele.
Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen,
maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa
senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat
ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän
puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te
minulle annoitte'..."

Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän
sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni
jättää hyvästit, Emma... niin, sinun on saatava se tietää... Minä
olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor!
Kiitokset teille kummallekin... -- En minä pelkää", mutisi hän,...
"en minä pelkää kuolemaa..."

Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.

Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti
heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:

"Emma, jää hyvästi!... ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka
olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina
kevyet, tiesi kirkas... Kun sinun on kuljettava elämän taival...
raskaan elämän... Sinä pieni, valkea tyttönen... Kulje varovasti,
elä loukkaa itseäsi!... Oi, minä heittäydyn teräville kiville,
jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun
hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo
nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti
murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet... Sinun
on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt
olla. Lapseni, ole siunattu... siunatut... molemmat."

Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna... Vähän ajan päästä hän
mutisi: "Tulee pimeä... ei Rinkilään tänään... mennään kotiin...
tulee pimeä ja kylmä... Gunvor... minä en näe sinua..."

Gunvor kumartui hänen puoleensa... samassa hän henkäisi syvästi, ja
kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.




XI.


Olo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa.
Toisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär.
Usein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin
ääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset
ja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja,
että jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan
peloittanut tuo _kuolema_, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta
jota hän ei ollut koskaan nähnyt.

Gunvor oli paljon sisällä. "Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor",
sanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli
kummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota
Gunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät
lehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi,
kulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja
tuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää
ja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari
hapanta omenaa.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja
siksi hän tahtoi kotiin...

Ennen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja
hänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän
suuri kummallisuus. Hän tunsi surun.

Ah, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi
puiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin!
Usein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys
seisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen,
aivan hänen nuoreen sieluunsa.

-- Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin
kukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta
eräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni
tuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen,
rouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He
kiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.

Se tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja
kukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät
lumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.

Talvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana
verkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo
hymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut
nuorta ja elävää.

Päivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi...

Päivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva
Kjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden
kukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä,
oli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi
niiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet
valkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän
paisteessa. Kukkasten viattomat lapset...

Rouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi
Gunvorille:

"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin
hiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on
merkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion
istuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli
sellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee
arkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli
myöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin
oli hänen sielussansa... Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat
hänessä... ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta."




XII.


Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet
paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen.
Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän
huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä,
kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten
vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.

"Olit hyvä, kun otit isän", sanoi Gunvor kerran. "Minä tiedän kyllä,
että sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut
musiikki-alalla."

"Niinpä niin... eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta
olisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin
sain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor.
Ja tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi
ääneni."

"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti."

"Oh, enpä suurin... Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni...
niin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta."

"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?"

"Luulenpa... minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen,
sanoi ensimäkien opettajani... no, hänhän oli urkuri... Mutta
minä tunsin, että minä lauloin hyvin... Minä tapasin Kjeldin...
Niinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin
aina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan,
heittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki...
hienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen... -- Sitten
me puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen
miehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit
kuullut hänen äänensä mahtavuuden... tuhannen kertaa voimakkaampaa
kuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen
jälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi...
Minä pelkäsin tuota uutta voimaa. -- Hän puhui siitä uudesta
kutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne
pohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi... Sitten tapahtui se
merkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän
minun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut
sellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille
seuduille pohjoiseen... meren saarrokseen, tunturien sulkuun... Ja
sitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne...' Sitten hän istui
hetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset
laulustanne... Ette te minua häirinnyt... Minä lähden sinne pois...
Mutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne...' -- Minä en
muista, mitä minä vastasin. -- Viikko siitä, kun olimme tavanneet
toisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin:
tahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu... -- Siitäkös
kotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri
hankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän
oli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä
ja pitävät musiikista... joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt...
aivan heti... tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan
saarelle. -- No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä
tarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta... Sitten
minä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä
niin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty... Pari oli parhaiksi
tuntenut toisensa kolme viikkoa -- ja he olivat vielä papillisia!
-- Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä
ja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka
olivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja
nimismiehinä... ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja
kalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä... Ja seurakunta
tuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli... Heissä
oli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina
sunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin... ja
vaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin... he tulivat
kuitenkin.

"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden
minä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta
kotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin
kaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin
että säveleet kuuluivat kauas ulos... nummille ja kanervikkoon ja
metsiin... Väki seisahtui kuuntelemaan. -- Mutta minun täytyi sitten
vaieta."

Gunvor kysyi ihmetellen:

"Täytyikö sinun vaieta?"

"Niin, minä itse tahdoin... mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan
elämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille."

"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"

"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä
selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me
puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin
voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä',
lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä.
Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. -- 'Niin
minustakin. Minä en nyt enää laula'. -- -- Mutta eräänä päivänä minä
seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä
minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta,
mikä on rikasta ja ihanaa... Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin
Herramme... ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja
ymmärtää kaiken... No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset
uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin,
että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet...
Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja
istahti luokseni. -- 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut,
ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet
uskonnollisia... Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä,
ja pyrkineet korkeinta kohti'. -- Toisen kerran hän sanoi vakavasti:
'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea
toisiamme paremmin... Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma,
ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi
oppinut sinua tuntemaan... jos minä vain kerran jonakin iltana olisin
kulkenut siitä ohitse... olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä
niitä vihannut'."

       *       *       *       *       *

"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään
seurakuntalaisistamme... Mutta sitten sattui jotakin... -- Kuten
äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä
oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran
enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. -- Mutta sitten; tuli
eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen
yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin
ja arvoituksellisin katsein... ja joillakuilla heistä oli valtavat
otsat... Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka
oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut,
ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli
Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja
siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja
silmät kärsivälliset... ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät,
tohtisivatko lähestyä alttaria...

"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida... ja soittivat tuota vanhaa
virttä: 'Agnus Dei nobis miserere...' Sinä muistat, että Kjeld
luki sen joskus latinaksi... mutta meidänkin kielellämme se on
ihana. -- Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja
viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat
tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa
isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä
ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja
pelkoa -- minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en
laulanut tämän maailman lauluja heille... he eivät oikeastaan elä
maan päällä... he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä... ja
yksinäisiä ovat he kaikki... Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää
heille pimeyden valona!... Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten
minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin
että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei
syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se
päättyi taivaan hohtoon. -- Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä
oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni
tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa,
Gunvor... Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui...
kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä... niin,
Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni... Sinä liikuit
minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."

Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:

"Jumala paratkoon... minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta
voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas... Minä lauloin usein
kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin...
Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä
kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan... minä olin suoraan
tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit... mutta minä jäin
kuitenkin eloon... ja niin meitä oli pappilassa kolme...

"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa... Kätilö
sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin,
niin et olisi tullut elävänä maailmaan... Sinua pikku raukkaa... --
Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään.
Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli
ja taputteli sinua... suoraan sanoen pieneen takalistoosi... ja
silloin sait sinä ilmaa... ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen
tiedät."

Gunvor nauroi:

"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet... ja kerrot paljon sellaista
ihanaa... Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin
omanlaistasi... Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri
sinuun... Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."

Rouva Kjeld vastasi hiljaa:

"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut
oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä,
että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin
me muut... -- Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja
sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon... Minä pidän niin
kovasti sinusta, lapseni."




XIII.


"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa
kaupungissa", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. "Nyt on
kesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee
syyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta... Eikö sinun
mielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?"

"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?"

"Kyllä, olenpa... Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin...
Onhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä.
Kaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne."

"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?"

"Niin, niin olen. Täällä -- mitä varten me oikeastaan asuisimme
täällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä,
pieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä
muutos terveellistä."

Gunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän
tunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät
tämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä
siellä oli.

Mutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein
ihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut
siitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen... jossa voi
tapahtua niin paljon eriskummallista.

Äiti ja tytär keskustelivat tarkemmin asiasta, ja tuli ilmi, että
rouva Kjeld oli jo tiedustellut siellä asuntoa... Eräs serkku, jota
hän muuten ei paljoa tuntenut, oli luvannut auttaa häntä...

Gunvor istui yhä ajatuksissaan:

"Siten me siis jätetään isän hauta", sanoi hän viimein.

"Niin kyllä... mutta sitä hoidetaan, Gunvor..."

Rouva Kjeld varmensi päätöstään:

"Sanon sinulle suoraan, että minä olen päättänyt muuttaa sinun
tähtesi, Gunvor. _Minä_ kyllä voisin asua täällä lopun ikääni. Mutta
minä luulen, että sinun ei ole enää jäätävä tänne. Sinä riutuisit
täällä ja ajattelisit kaikkia tapahtuneita. Ja se voisi olla sinulle
vaarallista... Sinä olet niin hellämielinen; mutta sinä voisit painua
täällä suremaan ja muistelemaan, niin että sinusta tulisi kalpea ja
elämän-arka. Ja elämä on elettävä, Gunvor."

Rouva Kjeld lähetteli ja sai kirjeitä hyvän aikaa sen jälkeen, ja
hän valmisti Gunvoria matkaan. Eräänä päivänä iltapuolella odotti
Gunvoria kotona yllätys; kun hän tuli perhehuoneeseen, näki hän
siellä vanhahtavan herrasmiehen.

"Tämä on sinun enosi, Gunvor", sanoi rouva Kjeld. Ja herra nousi ja
suuteli Gunvoria otsalle: "Kas miten suuri ja reipas sisarentyttö
minulla on", sanoi hän hymyillen.

Ystävällinen eno jäi kaupunkiin ja autteli uutterasti
varustauduttaessa. Hän tuli mukaan, kun Gunvor viimeisenä iltana,
jota he viettivät kaupungissa, lähti äidin kanssa isän haudalle.

Mutta varhain seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, Gunvor
heräsi ja siinä loikoessaan ajatteli. Yhtäkkiä hän nousi vuoteesta
ja pukeutui kiireesti. Ja kylmähkönä aamuna hän meni aivan yksin
haudalle, istahti sen ääreen ja jätti hyvästinsä. Sitten poimi hän
haudalta joitakuita kukkia, jotka vielä olivat kosteat lokakuunyön
säästeliäästä kasteesta, ja meni kotiin niitä hellävaroen kantaen.
Hänen ja äidin oli matkustettava höyrylaivalla kolmen tunnin päästä.






TOINEN KIRJA




I.


Serkku näytti olevansa käytännöllinen nainen. Hän oli vuokrannut
valoisan ja tilavan huoneiston kaupungin syrjällä Oslossa. [Oslon
vuono = Kristianian vuono. Suom.] Se oli aivan sellainen kuin rouva
Kjeld halusikin: kolme huonetta ja pieni neitsytkammio. Kaksi noista
huoneista oli melkoisen suuria.

Johannes Kjeldin viimeisinä ikävuosina olivat he kolme, isä, äiti
ja tytär, olleet ylen säästäviä, melkeinpä eläneet puutteessa.
Vähäiset säästövarat riittivät noin ja näin, ja Kjeld ei tuntenut
vaimonsa sukulaisia niin paljoa, että olisi huolinut heiltä apua.
Rouva Kjeldin veli tuli, ja hän näki enemmän kuin sanoi. Hän järjesti
siskon asiat sille tolalle, että hän saattoi kohdata tulevaisuutta
huomattavitta huolitta.

Niissä kahdessa pienessä huoneessa, joissa Kjeldit olivat asuneet
senjälkeen kun Kjeld otti eron virasta, oli kovin vähän huonekaluja.
Ne tuskin täyttivät uudessa kodissa yhden huoneen. Rouva Kjeldin veli
riensi nytkin auttamaan. Hän lähetti koko kuormalliset huonekaluja
ja tarve-esineitä: "Sinulla on oikeus ne ottaa", kirjoitti hän. Ja
kun rouva Kjeld niitä paremmin tarkasteli, niin hän huomasi, että ne
kaikki olivat lapsuudenkodin kapineita. Vanhoja, lujia mahonkisia
huonekaluja ja paljon tuollaisia pikku esineitä, joita kulkee
melkein aina perintönä vanhoissa rantakaupunkien laivanvarustaja-
ja kauppiassuvuissa. Niissä oli vanha lyönti-kello, siellä oli
harvinaismuotoisia kukkamaljakkoja, siellä oli prässättyjä
kukkia lasin alla puitteissa, ja käsinommeltuja kuvia: "Munkki
kedolla astelee" ja "Peura, peura, pakene pois, ettei kyttä saada
vois." Rouva Kjeld aivan heltyi. Hän muisti niin paljon noihin
pikkuesineihin kiintyvää. Niin, moniin herran vuosiin hän ei ollut
niitä muistanutkaan, ja nyt ne palasivat jälleen.

Tosiaan rouva Kjeld sai pienen oikein sievän kodin. Paikan, jossa voi
levätä. Hän lepäsikin nyt, tuo rouva Kjeld. Joskus hän läksi käymään
vanhojen tuttujen luona -- muuten istui hän melkein aina huoneessaan
ommellen tai lukien. Kunnes Gunvor tuli kotiin ja kertoi jotakin:
mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Ja Gunvor koki usein jotakin. Aina
niin vakavista asioista alkaen kuin että "olin vähällä jäädä hevosten
jalkoihin", -- sellaisiin turhamaisuuksiin saakka kuin: "kokonaista
kolme herraa sanoi, kun menin ohitse: katsopas, miten paksu tukka
tuolla on! Ja yksi sanoi oikein: katsoppas, miten _kaunis_ tukka!
Nytpä minä alan ylpeillä, äiti."

Mutta rouva Kjeld hymyili ja vastasi:

"No, ole nyt vain hyvilläsi, Gunvor,... se virkistää niin ihmisen
mieltä."




II.


Rouva Emma Kjeld tapasi täällä useita nuoruudenystäviään. Häntä
ja Gunvoria pyydettiin useinkin vieraisille. Rouva Kjeld viihtyi
paremmin kotona, mutta Gunvoria hän pyysi menemään, ja Gunvor meni
ja huvittelihe aina suuresti. Ja nämä tuttavuudet johtivat yhä
uusiin, joten hän, ennenkuin aavistikaan, pian eli oikeaa kemu- ja
juhla-elämää.

Vanha Maija kävi häntä aina kotiin noutamassa. Vanha Maija -- jälleen
on nyt mainittava rouva Kjeldin veljeä: hän oli lähettänyt siskolleen
tuon vanhan uskotun palvelijan. Niin, vanha Maija kävi noutamassa.
Istuskeli leveänä ja mahtavana keittiöissä -- usein tuntikausia.
Hän itse tahtoi istua. Kerrankin sattui joukko olemaan erikoisen
iloisella päällä, ja pidot kestivät kauemmin kuin oletettiin, joten
isäntä tuli keittiöön ja sanoi muorille: "Menkää nyt vaan kotiin,
Maija, kyllä me toimitetaan neiti Kjeld hyvin kotiin." Mutta Maija ei
virkkanut ensin mitään; hän pyörähytteli vaan silmiään ja ajatteli
pitkään, ja vihdoin tuli: "Taitaa vaan pitää rouvaa totella. Hän
sanoi, että minun on tuotava neiti kotiin."

Ja tuo siisti vanhus oli niin huolehtivan näköinen ja kunnioitusta
herättävä, että häntä täytyi totella.

"Neiti Kjeld, ette pääse. Te ette saa tulla vaunuillamme. Tuolla
ovellahan on vanha lohikäärme, mullistelee silmiään. Hän ei irroita
kynsiänsä Teistä."

Aina ei Gunvor kulkenut suinkaan kevein sydämin kotiin tuon vakavan
Maijan vieressä. Hänen sielunsa: liikehti levottomana. Sadat sanat,
hohtavat katseet, hymyt, jotka olivat hänelle kohdistetut -- ne
riemuitsivat vielä hänen sielussaan ja saattoivat hänet haluamaan
elämää ja onnea.

"Ihan totta puhuen, Maija, minusta olisi ollut hauskempaa, kun ne
muut olisivat tuoneet minut hevosella kotiin. Tämä pitkä tie sinne
meille asti sinun kanssasi -- se on liian pitkä, näetkös! Ensi
kerralla minä suostun hevoskyytiin, kun tarjoovat, ja silloin olet
hyvä etkä mene sotkemaan asiaa, Maija."

Maija ei vastannut mitään, tahi hymähti enintään lyhyesti: "Hm."
Menepä ja arvaa, mitä hän aprikoi. Hän katseli suoraan eteensä, mutta
hän ei hellittänyt eikä luvannut sanallakaan seuraavalla kerralla
käyttäytyä toisin.

Ja Gunvor antoi hänen vaieta. Olihan hänellä niin paljon
muistelemista ja ajattelemista tätä pitkää tietä tallustettaessa.
Ehkäpä siinä samassa myös muisti, että sillaikaa kun hän pyöri
sellaisessa ilossa, istui vanha Maija parka keittiössä odottaen
häntä. Ja nyreys päättyi siihen, että kun he tulivat kotiin, Gunvor
sanoi Maijalle hyvääyötä ja kiitokset saattamisesta.

Mennessään kamariin äidin huoneen kautta hän suuteli äitiänsä, joka
horteessa hiljaa kuiskasi hänelle hyvääyötä.

Mutta pienessä huoneessansa Gunvor sitten valvoi ja ajatteli,
ennenkuin vaipui uneen. Hän näki yhä nuo juhlapukuiset vieraat,
ja hän kuuli puheen iloisen sorinan -- uuden elämän, joka oli nyt
hänelle avautunut.




III.


Hänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora,
tehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia
kaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa
opiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti,
tuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu,
mutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että
laulaessa. Niin kalpea ja aistikas... Lyhyesti: Gunvor oli häneen
suorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja
hän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse --
hän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa.
Sellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas,
ja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, -- Tora Pharo asui siinä
ja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas
pilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se
henki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle,
Pharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja
Tora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään...

Niinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen
pari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran
kultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät
kahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, -- tahi
teattereihin, konsertteihin -- ellei sattunut kyläilypaikkoja.
Yhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin
tullut.

Tora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta
perätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä
viekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän
jaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin
oli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran
huoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä,
joku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa
ruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora
nukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan.
Mitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus
suuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys
suupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi,
kunnes hymykin niille pilkahti... ja sitten ne taas olivat niin
laiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.

Kunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein
loikoi sohvalla.

"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?"

"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora... kuin karhu."

Tora venyttelihe ja haukoitteli. "Niinpä... niin!... kuin karhu
pesässä... niin!"... Hän vääntelehti harmissaan. "Mitäs minä nyt
jalkeilla toimittaisin... eihän tässä ole mitään tekemistä."

"Kuules, mitä tehdään, Tora?"

"No?"

"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä
päivällinen... istutaan hetkinen... siellä on hyvää soittoa, ja ehkä
tavataan tuttuja."

"Kylpylään... niin, se oli mainio keksintö... oikein pulikoida...
Vesi on varmaan hurmaavaa... ja tulee niin hyvä ruokahalu... ah,
se oli hyvä keksintö, Gunvor!" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman
reippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet
ikkunain edestä ja sanoi: "Jumaliste, miten kaunis ilma!" Hän puheli
yhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin,
hän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa
tuokiossa.

"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen
luokseen tällaisella ilmalla."

Gunvoria nauratti hänen intonsa. "_Tällaisella ilmalla_, sanot?
Luulisi tuulevan ja satavan kaatamalla."

"Oh", vastasi Tora, "silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta
nyt... nyt minä tahdon ennen kaikkea uida... Hyppäisin veteen vaikka
heti."




IV.


Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä... Kehenkään
heistä hän ei ollut _niin_ ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti
olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.

Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden
taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi
törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui
hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat
nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon
peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.

Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli
luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan.
Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa
-- joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa
peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta
auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä.
Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun
kerran oli sellainen -- ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.

Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla
"jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä,
köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin
huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti
katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona.
"Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä
varalta hiukan suloisemman, äiti... (pää vinossa): ah, hiukan
suloisemman... kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko,
että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko
minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah,
miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi
nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja
kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja
sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.

Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen.
Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi
päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa,
maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt
syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa
eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.

Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin
saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen
päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin
reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.

Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili
ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.

Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor
sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein
huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa
seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.

Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille
tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä
innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin
itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin
hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka
ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä.
"Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran
Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna
ei koskaan pistellyt.

Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin
puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero
1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän
tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.

Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora
harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa
kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli
pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran
"ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan
aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen
"ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen
työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten
suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi
se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan
toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti,
hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen
kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät
hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin
saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä,
hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat
tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä
Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla.
Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen
sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja
sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen
suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.




V.


Eräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran
loikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa
sisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä
tuijottamaan.

Gunvor kysyi hämmästyneenä: "Miksi sinä noin makaat, Tora?"

Tora kuroitti kättänsä hänelle.

"Istu tuohon, Gunvor", sanoi hän. "Elä huoli minusta. Minä olen tänä
päivänä hullu, saat tietää!"

"Hullu? Mitä tarkoitat?"

"Niin, niin... pähkä hullu... hurmaavan hullu."

Hän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli.
Luuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.

Gunvor innostui: "Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?"

Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen,
arvaatkos!... tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää,
mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."

Gunvor hiukan jöröstyi:

"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni.
Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."

"Ei, elä mene!... Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen
kuulla... Ainakin saanet kuulla alun... niin nähdään... haluatko
lisää... Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen.
No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen.
Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona.
Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä
kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä
on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se
vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän
sillä tarkoittaa. -- Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin
hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo
kappasi istuu kuin valettu... kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne
keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja
olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy
mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. -- Silloin hän nauroi
herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis
käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta
menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis
varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello
yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. -- No, minä
noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla,
joiden edessä oli pieni valkea hevonen... Ja ajatteles, siellä kun
oli vieraita... Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia... ja
sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies... jota en tuntenut. Hän
katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta.
Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät
tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään
helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee... Mutta sen me
kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan..."

Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään
kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta,
henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen
paikoillensa, yhä hymyillen.

Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä
et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten,
Tora?"

Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.

"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä _tahdon_ sen kyllä
kertoa, Gunvor... mutta minä en oikein pääse... Niin, näetkös, ah,
minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."

Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä
ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo,
niin et. Ja sillä hyvä."

Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron
sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä... näin... pane kätesi
minun ympärilleni... kas niin... voin hyvin sinulle sen kertoa,
Gunvor... Katsos, niin se kävi: me tahdoimme _välttämättä_ päästä
yhteen... ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä
puhuimme... tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän
-- Michael Holm hänen nimensä on -- kertoi minulle että hän oli juuri
palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin,
minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä
ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain,
kylläpä, sinun onnisti!'... Niin, siltä tuntui minusta."

Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:

"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en
juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan.
Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen,
ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi... kun
pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa -- Jumala, miten nuo
kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia... ja
miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein... ja
sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on
niin viisasta -- ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta
he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia
he ovat... astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en
voisi rakastua yhteenkään heistä... Mutta hän... Michael Holm...
ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä,
mikä siinä koski... mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota
minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen
luulisi mielestäni hullauttavan naiset... Oh, minun teki mieleni
heristää häntä niskasta... Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo!
Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja
sellainen kaunis suu!... Oh, ihana mies. -- Ei mikään tavallinen
mies -- tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan.
Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan
brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan
laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi,
tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli
toinen meno... sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet.
Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen... Mutta
kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi... hän kai pelkäsi, että
Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. -- Silloin me tunsimme jo
toisemme hyvin, Gunvor... Michael ja minä... me oltiin suoraan sanoen
kihloissa."

Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan
minä olen... en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on
sisälläni."

"Mutta miten se kävi?... Miten hän kosi?"

"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha... hän ei suoraan sanoen kosinut
ollenkaan... Hän suuteli minua... Niin, ällistele nyt... No,
kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet
pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista
sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin
hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua
puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen
katsella, ja minä kuten heittäydyin... Ah, minä ikäänkuin vaivuin!
-- Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä
näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'.
Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli
mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle,
kun hän oli pyytänyt minua sinne! -- Kun talo oli nähty, katseltiin
puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja
ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan
paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit...
ympäriinsä, joka paikassa,... ja siellä ihan kuin huurusi... haisi
niin happamelta... aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin
viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään... Minun täytyi
luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin.
Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin
tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi
minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani.
Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän
sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus
auta. Minun _täytyi_ mennä hänen kanssaan... Minä nousin kohta,
kun hän sen sanoi. -- 'Minä haluan', vastasin minä... -- Ja sitten
me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu.
Me oltiin mykkiä, Gunvor... mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus
oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä _sanoneet_ kaikki.
Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä
_se_ oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt
sitä sanaa -- minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja
vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin
kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! --
Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli
sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin
kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."

Gunvor kysyi hiljaa:

"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?"

"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä
kovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan
viiniköynnöksiä.' -- Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki
viiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä
sakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein
huimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin
arvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten... 'Minä rakastan
Teitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi
minua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä',
sanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta,
etten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki
se, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui.
Sentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden
hengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä."

Gunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa.
Hän ei pitänyt tuosta vieraasta "miehestä", Michael Holmista.

"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!"

Tora katsoi häneen: "Teinkö sinun mielestäsi väärin?"

"En tiedä. Minä en tunne sellaista, Tora."

"No niin", sanoi Tora verkalleen, "mutta nyt me siis olemme tosiaan
kihloissa. Mutta muista se. Se kyllä päätettiin. Mutta ymmärräthän,
että kihlaus pidetään ensin salassa... joten et saa mainita siitä
kellekään... Mutta miten sinä olet tullut hiljaiseksi, Gunvor... sinä
näytät niin kovin vakavalta. Oletko minulle vihainen, Gunvor?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Ei, mutta olen pahoillani, Tora. Minusta sinä et ole minulle
samallainen kuin ennen."

"Mutta rakas Gunvor... tietysti olen."

"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt."

"Oh, elä nyt turhia!"

Tora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:

"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina
minun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan."

"Soita nyt jotain, Tora!"

Tora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi
Gunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen
laulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen
laulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi
uudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi
voiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun,
jossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni,
se julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui
huutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja
kiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.

Sitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:

"Minä keksin tämän laulun kerran", sanoi hän, "ja näytin sen
opettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti.
Haha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun
tuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti
nenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva
sellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora...' Oh, Gunvor, eikö
se sinusta sovi... eikö se ole kaunis?"

"On", vastasi Gunvor vakavasti, "se on kaunis".

"Onpa on! Minä rakastan sitä!" Hän ryntäsi syleilemään Gunvoria. "Ah,
miten kaikki on kaunista", sanoi hän. "Oi, Gunvor, sano nyt, että
minäkin olen kaunis!"




VI.


Tora ei ollut enää koskaan uninen. Hän oli tuiki pirteä ja remuava,
niin että Gunvorilta meni melkein suunvuoro. Hän ei kyllästynyt enää
mihinkään. Hän käveli pitkät matkat, hän kyläili, hän ennen kaikkea
innostui musiikkiinsa. "Minun voimani ovat kasvaneet", nauroi hän,
"niin sanoi opettajattareni. Niin, minä taidan laulaa nyt paremmin.
Minä ikäänkuin ymmärrän kappaleet paremmin. Haha, nehän kertovat
Michaelista, kaikkein kauniimmat niistä."

Michael -- hänet hän kohtasi joka paikassa. Soitossa, kävelyllään
yksinäisillä teillä, joilla tuli vastaan vain joku hiljainen
talonpoika, jota he eivät tunteneet tai vieraspidoissa, joissa
harva tiesi heidän tuntevan toisiaan ja jossa he voivat mainiosti
"olla piilosilla"... puhella outojen ihmisten kanssa... jopa hyvin
tarkkaavasti... ja samalla heittää toisilleen kaikki, mitä heillä
oli: suurin, säteilevin silmäyksin... tahi sipaista sivumennen
toisiaan... nopeasti kuin salama... lyhyesti, kuumasti puristaa
toistensa kättä.

Joskus tuli Gunvor heidän kanssaan sellaisiin tilaisuuksiin. He
uskalsivat monesti hänen mielestään liian paljon.

Gunvor ei muuten erikoisesti pitänyt Michael Holmista, mutta hän
saattoi taas toisaalta hyvin ymmärtää, että Tora hänestä piti. Ja
syy, miksi Gunvor ei hänestä pitänyt, oli kai se, että hän oli
riistänyt Toran häneltä.

Sillä niin oli käynyt. Kun Gunvor nyt tapasi Toraa, sanoi Tora kyllä:
"Ah, sinäkö se olet, Gunvor, hauska että sinut tapasin!" Mutta kun
Gunvor kysyi, mihin Tora oli menossa, niin täytyihän Toran sanoa,
että nyt hänen täytyi mennä kohtaamaan Michaelia, ja Tora hyvästeli
ja kiisi tiehensä suurin, hajamielisin silmin.

Kerran iltapäivällä yksin kulkiessaan tapasi Gunvor Elin ja Jannan.
Hän pyysi heitä luokseen, ja he tulivat. He istuivat Gunvorin
huoneessa. Rouva Kjeld tuli sisään ja jutteli heidän kanssaan jonkin
aikaa ja kysyi, haluavatko he teetä. Kyllä, kiitoksia, he halusivat.
Tuokion päästä toi vanha Maija teen. Rouva Kjeld oli jo mennyt omalle
puolelleen.

Janna kysyi heti Gunvorilta: "Mikä Toralle on tullut viime aikoina?
Hänestä ei lähde järkevää sanaa... Ja mikä loisto-heitukka se muuten
on, jonka kanssa hän kävelee? Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa:
Michael Holmin?"

"Onko kukaan heitä nähnyt yksissä, Janna?" kysyi Gunvor.

Oliko kukaan nähnyt! He, hän, Janna ainakin tiesi heidät nähneensä
monen monta kertaa. Merkillistä muuten, miten nuo rakastelevaiset
aina luulevat, ettei heitä kukaan näe. No, Torahan oli niin
touhuissaan herra Holmin seurassa, että tuskin näki tai kuuli muuta.

"Tunnetko yhtään Michael Holmia? Hänhän on polyteknikko..."

"Niinkö on", sihahti Janna, "on varmaan olevinaan jotain sinnepäin.
Minä tunnen häntä hieman, ennen hänen Ranskan matkaansa. Hänellä on
varmasti aina ollut päämääränä: rikastua naimalla... elellä mukavasti
ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa... No niin, viisasta hänen
kannaltaan katsoen! Ja Torahan on hyvin kiltti ja rikas tyttö. Onhan
hänellä varaa pitää loisto-heitukkata."

"Hyi, Janna, miten sinä sellaista Torasta!" huusi Gunvor,
"tietäisitpä, miten hän pitää pojasta."

"Mutta hyvä ihminen, eihän _Toralla_ silti mitään vikaa", käänsi
Janna, "onhan hänellä täysi oikeus. Ja Holm on tiettävästikin oikein
kunnon mies tavallaan."

Hän keskeytti, ja sitten tuli aivan kuivasti:

"Ja minä luulen, että Tora on aistillinen tyttö... joten uskon, että
hän rakastaa Holmia enimmin siksi, että Holm kiihdyttää häntä. Hän on
varmasti sekä luja että raffineerattu ja kaikkea mitä vain Tora voi
toivoa."

Toiset vaikenivat. He eivät tavallisesti vastanneet, kun Janna esitti
suorasukaisuuksia.

Gunvor sanoi viimein:

"En ymmärrä, mistä sinä tuollaista tiedät, Janna."

Janna keikahutti hiukan päätänsä:

"Oh, ei tarvitse heitä kauan katsella nähdäkseen, kumpi heistä on
palavampi."

Gunvor vaikeni. Hän ei vastannut, mutta sydämessään hän myönsi Jannan
olevan oikeassa. Hänen mieleensä johtui tapaus, jonka hän pari päivää
sitten näki kyläiltäessä erään yhteisen tutun luona. Tora ja Michael
Holm ja hän olivat jääneet kolmisin erääsen kamariin. He juttelivat
siinä. Tora oli loistavalla tuulella. Hän pakisi ja nauroi ja lauloi
jonkin säkeen vähän väliä... Mutta yhtäkkiä hän heittäysi Michael
Holmin syliin ja suuteli häntä kuin hurja, puristaen kaksin käsin
hänen ohimoitaan. _Michael_ hillitsi: "Rakas Tora, oletko sinä hullu?
Mitähän neiti Kjeld ajatelleekaan sinusta."

"Mitä Gunvor ajattelee," toisti Tora ja katseli ystäväänsä suurin
silmin, "että minä rakastan sinua hirveästi, Michael... miksi hän ei
niin ajattelisi?"

Tuntui melkein lapselliselta tuo hänen vastauksensa.

Ei, Tora ei tosiaan käsittänyt, että se saattoi näyttää Gunvorista
kummalliselta. Ja sittenkin: eikö Tora ollut oikeassa.

"Tora on suloinen, Janna", sanoi Gunvor hiljaa.

Janna vaikeni hetkisen, vastaten sitten:

"Tietysti hän on suloinen... en tahdo olla halpa... tietysti hän on
suloinen."

"Muuten", hän kääntyi vakavana Gunvorin puoleen, "mitenkäpä hän ei
olisi suloinen. Hän on rikas ja kaunis ja voi harjoitella musiikkia
ja olla miehen seurassa, johon on hurmautunut. Kyllä, suloinen hän
on, mutta elkäämme silti tulko sentimentaaleiksi häntä kohtaan."

Gunvor vastasi:

"Elkäämme tulko katkeriksikaan."

Janna huudahti tylysti:

"Niin, elkäämme, _Sinä! Sinäkin_ voit olla varma! varmaan tulee
sinullekin prinssisi... No, minä himpun hampun koko prinsseille!
Jäänpä vain tälleni."

Ja Janna nauroi kuten näyttääkseen tarkoittavansa sitä mitä sanoi. Ja
hänen pienet, vilkkaat silmänsä katselivat vuorotellen Gunvoria ja
Eliä, kuten nähdäkseen, etteivät he olleet erehtyneet.

Tuokion kuluttua täytyi hänen lähteä. Hänen täytyi mennä
voimistelu-tunnille... koko luokka pikku tyttöjä... "He, viime
kerralla oli kaksi poika-vintiötä piiloutunut parveen nähdäkseen
millaisia tytöt on voimistelupuvussa. Minä huomasin nuo sissit:
Hus, ota kiinni! huusin, ja minä edeltä aika keppi kädessä... ja
koko tyttö-pataljoona perästä... He pääsivät ulos, nuo suloiset
kavaljeerit... Itse iskin pari kertaa niin että he rääkyivät, ja
kaikki tytöt puolestansa. Niin nopsasti se kävi. Sellaista ne
sietävät!"

Janna sukaisi vaipan hartioilleen ja pani napit huolimattomasti
kiinni, ja mutisi, että hänellä on jo kiire joutuakseen ajoissa, ja
lähti Elin kanssa.

       *       *       *       *       *

Gunvor valvoi sinä iltana kauan. Hän ei ollut yhtään väsynyt. Hän
ajatteli Toraa.

Hän ajatteli kauan Toraa, ja ne ajatukset olivat rauhallisia ja
ennakkoluulottomia. Olipa Tora järkevä tai ei, olipa Michael Holm
sellainen tai sellainen, -- mitä haittasi, kun Tora vain rakasti
häntä koko olennollaan... oh, Tora oli hehkua, hän oli säveleitä ja
hän oli kukkia, ruusuja hän oli. Miten hän oli suudellut Michaelia
sinä iltana! Herkeämättä ja silmät auki, tuijotellen hänen silmiinsä,
ja sitten ne sulkien, kuten kiidätettäisi häntä tuntemattomiin, --
ja miten kädet olivat kietoneet poikaa! Gunvor hengitti syvään. Hän
kaipasi itse sellaista kuumaa ilmakehää, kaipasi olla onnekas.




VII.


Sen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin
ulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli
muutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan
_isää_, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan.
Niissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat
halukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen
sylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa
lainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa
astelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän
naiseksi.

Toran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus,
hänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä,
jotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui
haltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.

Tora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi
aikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän
ollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle -- hänet oli
kuin temmattu! toisiin ilmoihin.

Mutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle
säteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän
tarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku,
jonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä,
joka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet
kiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti,
että usein luuli henkensä lähtevän.

Gunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he
istuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran
vanhempien kotona "Huvila Takatalossa..." Yksin päivällispöydässäkin
Tora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi
hänelle: "Michaelin malja!" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo
aavisti jotain: "Noo, mitäs salahankkeita teillä on?" Silloin saattoi
Gunvor kuiskata jälleen: "Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän
arvaa varmastikin jotain... No, pianpa saa tietää" -- --

Gunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein
puhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut
hänet.

Ja kuitenkin... joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran
elämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se
ei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän
ja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos
kaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun
ehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen... teille,
joka johti penkille vanhain puitten alle... jossa yksinäinen mies
istui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista... Jokin sana tuon
parin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras
kysely ja miehen kärsivälliset vastaukset... Ja kun Gunvor nyt
kuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa
tuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä -- kunnes se
haipui.

Merkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se
tuli, minne katosi.

Ja kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä,
joka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä
yksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita
käsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.

Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor
rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään,
koko maailmassa.




VIII.


Tora oli uskonut Gunvorille onnensa. Täytyihän hänen uskoa
surunsakin, kun ne lähestyivät.

"Mehän oli päätetty olla salakihloissa vielä jonkin aikaa",
sanoi hän kerran. "Michael toivoo nimittäin saavansa erään uuden
tiilitehtaan inspehtorin paikan, ja sehän kuulostaa komealta ja on
hyvä ottaa huomioon. Meidän poika kullan nimihän ei ole liioin hyvä,
ystäväni. Hänhän on antanut rahainkin mennä, eikä ole ansainnut itse
mainittavasti... eikä huolinut kiusata itseään juuri... Ja sitten on
niinkin, että hänhän on seikkaillut koko lailla... ymmärrät... No,
kaikki hän on tunnustanut minulle, ja hänen ei ole ollut helppoa,
voin vakuuttaa. Kaikki naisethan ovat kiusanneet häntä rakkaudellaan.
Itse olen nähnyt monia kirjeitä... aivan hurjistuneita... he
tahtovat olla vaikka hänen orjiaan, sanovat... ja niistä on monta
kerrassa hienoa naista... no, jos hän nyt taipui, kukapa olisi hänen
asemassaan jaksanut muuta! -- Ja sitten; jos hän onkin hukannut
rahojaan, mitä se haittaa. Rahaa on minulla, ja rahat ovat sitä
varten, että kaksi sellaista miekkoista kuin Michael ja minä niitä
käyttäisimme. Ha, vai mitä, Gunvor? Myönnä sinä vaan... ah, minä
kyllä tiedän, ettet sinä ja moni muu oikein pidä Michaelista...
niin, minä sen huomaan... ei, luonnollisestikaan sinä et tahdo
vastustaa häntä, mutta kuitenkin... oh, mutta hänpä on juuri minua
varten luotu... hän on makuni mukainen... kova ja hieno yhtaikaa...
että säkenet räiskyy, kylmät, salamoivat säkenet. Ah, hän on minun,
sellaista minä juuri tahdon."

Sillä kertaa oli Tora rauhallinen; mutta sittemmin hän selitti
innoissaan:

"Ei maksa vaivaa pitää kihlausta salassa. Nyt sai isä tietää,
että minä seurustelen paljon Michael Holmin kanssa. Huomenna minä
kirjoitan hänelle ja kerron kaikki suoraan."

Ja seuraavana päivänä hän tuli ja ilmoitti levotonna:

"Isä on kaupungissa, minä kerroin hänelle kaikki. Hän lievimmin
sanoen vastustaa liittoa, luonnollisestikin hän alkoi vanhanaikuisen
lorun teikareista, jotka ovat köyhiä kuin rotat ja tahtovat naida
rikkaita liikemiesten tyttäriä. Oh, isä on kovin kopea rikkaan
liikemiehen arvosta, ehkä liian kopea... mutta nyt se ei auta, minä
panen kovan kovaa vastaan. Minä en ilmoissa ikänä anna Michaelille
rukkasia."

Ja jälleen hän tuli seuraavana päivänä, kiireesti, heittäysi sohvaan
ja puhalsi:

"Huh, millaista elämää! Nyt oli suoraan sanoen pikku sota, Gunvor,
ja minä luulen, että minä voitin! Se meni kuitenkin helpommin kuin
luulinkaan. Minä kävin isän luona hotellissa. Hän näytti niin
juhlalliselta. Sitä 'toimeentuloa' hän taisi ajatella. Minä sanoin:
niin, isä, kyllä minä näytän sinulle, että Michael ja minä emme
tarvitse noita siunattuja rahoja, joita sinä vain ajattelet. Minä en
pyydä sinulta killinkiä! Niin sanon, ja sitä tarkoitankin. Minä annan
komeuksille himp-hampun, kunhan vain saan Michaelin. Ne rahat me
kyllä saadaan, joita me tarvitaan.

"Isä vastasi hartaasti: 'Rakas Tora, mahdotonta sinä ajattelet. Hänhän
on vaatelias, ja mihinkäs sinä olet tottunut! Ettehän te tyhjästä
elä. Kun hän vain osaisi tarttua oikein työhön... ruveta ikeesen...
Mutta hänpä onkin liian hieno siihen, se kaunis junkkeri.'

"'Kylläpäs, isä', vastasin, 'toki hän tekee työtä, kun minä pyydän. Ja
minä annan soittotunteja... usko pois, kyllä se sujuu.'

"'Sinä luulet, Tora, että se sujuu, -- oi, jospa niin olisi, mutta
minä pelkään, että sinä näet totuuden liian valoisana.'

"Isä sanoi sen hyvin lempeästi ja huolehtivasti. Ja silloinhan minä
en saattanut olla sanomatta hänelle, mitä ajattelin: 'Eikö se nyt
ole merkillistä, isä, että minun täytyy puhua sinulle tällaista...
soittotunneista ja muusta... sinulle, jolla on niin hirveästi rahaa.'

"Silloin isä kohotti nopeasti päätänsä ja vastasi:

"'Minulla on ja ei ole, Tora, muista se! Kaikki varani ovat
liikkeessäni. Jos se menestyy, olen rikas, jos se ei menesty, tulee
minusta vaikka kerjäläinen. Maailmassa voi sattua mitä tahansa.'

"'Oh, rakas isä, mitä tyhjää. Sinähän olet miljonääri hyvinkin.'

"Silloin isä pudisti päätänsä ja nytkäytti hartioitaan, teeskennellen,
ymmärräthän, kuten ainakin varma kauppias.

"'Olen minä miljonääri, hyvinkin', sanoi hän vain.

"'Niin oletkin... minä olin eräässä seurassa tunti sitten... Ja
siellä jutteli eräs nuori asianajaja siitä, miten mahdottoman rikas
sinä olet, ja siihen minä nauroin; 'paljonko tarjoatte hänestä!'
sanoin. 'Oh, neiti, miljoonan puhtaassa rahassa', vastasi hän aivan
vakavasti, 'ja luulenpa sillä kaupalla sievoisesti voittavani.' Mitäs
nyt sanot, isä?'

"'Kun olisit myynyt minut', vastasi isä hiljaa. 'No, totta puhuen,
Tora, katsastetaan nyt asiaa. Jumala sinua siunatkoon', sanoi hän
viimein, ja sitten hän suuteli minua, isä rakkaani.

"Joten ymmärrät, Gunvor, että hän on pohjaltaan hyvä. Vakava ja
arvelevainen kyllä, mutta kuitenkin hyvä. Oh, hän kyllä tuntee minut,
me ollaan oikeastaan kovin hyviä ystäviä, isä ja minä. Ja kyllä
kaikki onnistuu, saathan nähdä."




IX.


Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa
muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan
tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän
keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä
palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen
sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset...

Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen
kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy
yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni.
"Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin
nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."

Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat,
surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta
onnettomuuksien leimaamina.

Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut
tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa.
Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat
elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.

Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan
lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän
elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee.
Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa -- rakasta myöskin
noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa
kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.

Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat
harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta
viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja
levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista.
Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea,
punertuu, ja moni haalistuu.

Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät
ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt
lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee
nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän
seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse
päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.

       *       *       *       *       *

Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului
joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni,
joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti
hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus
vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret...

Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli
hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui
suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä
oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti
pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän
kuoressa...

Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia.
Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne
olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen
vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat
kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.

-- Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta
nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen
eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha
klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian
oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut,
nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan
ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan,
yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt
kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:

    Ah, ruusupensas tuoksuaa,
    on armain kesäkuu...

Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan
kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat
suurella vaivalla tanssin loppuun.

    Mut' elomme on haihtuvaa
    ja veri seisahtuu.

Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti
lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä
niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen
äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta
kuin nämä hyräilevät säkeet vain -- ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.

Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:

"Kiitos laulusta, äiti."

Ja rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:

"Sinäkö se, Gunvor?... Minä en kuullut sinun tuloasi."

"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään."

Mutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.

"Hartaasti? Niin, mikä ties!... Mutta nyt on jo pimeä... pannaanpa
lamppuun tulta, Gunvor."

Gunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli
vielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu,
jonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat
mahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.

Ja lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen.,
Gunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta
ja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva
Kjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä
hän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja
puhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin
kaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora
oli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: "Kappas, kappas!
miten tarmokkaalta hän tuntuu." Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut,
lausui hän ainoastaan: "Oh, sellainen loru ei auta!... kun tyttö nyt
kerran on häneen rakastunut... Janna saa heittää järkeilynsä."

Rouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön
"järkeily" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli
Gunvor alkanut jutella, että ollappa "sellainen kuin Janna", -- siitä
rouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä
kokouksia, joissa pohdittiin "ajankysymyksiä". Rouva Kjeld ei pitänyt
siitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva
Kjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään:
"No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?" Kerran
nauratti Gunvoria: "Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun
mielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa."
Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: "Oi, minä vain
tahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja
iloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa."

"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän
kanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut,
että valitsit juuri sen?"

Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.

       *       *       *       *       *

Vanhuus, hiljaisuus, -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin
taistelevat ja vaivautuvat?

Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen
ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin
suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo
kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten
menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina
kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.

Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, -- ja
katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja
liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea
eroittaa.

Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän
ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla
ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja
suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän
kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain,
nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle
tänä iltana?"... "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään..."
Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää...
Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma
Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.

Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan,
jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan...

Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti
kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja
ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta... hän oli seurannut
Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa...
Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, --
kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein
kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin
tähtiin.

Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta
ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina
hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli
liian väkevää muiden ihmisten silmille...

Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt?
Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää...

Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen... Niin, olihan hän aina...

Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata... Hän
ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut
pulmia ajatella...

Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä...

Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli
hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen
läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti
raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä
puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat.
Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja...

Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa
halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.

       *       *       *       *       *

Vanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset
niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?

Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.

Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää,
kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen
ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo
itsensä uhrannut... Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen
lapselleen riittäköön iloa aina.

       *       *       *       *       *

Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset
nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja
lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat
turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle
erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka
oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava
äitiänsä:

    "Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."

Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti
hänelle ja vaalia häntä.

Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi,
saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä
turvissa... ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi
pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.

Vanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee! kelmenee...




X.


Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran.
Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä.
Se valtasi hänet vavistuksella.

Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla,
millaista hänen illalla olisi.

Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät
kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä
häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin
kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui
kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin -- pitäkää
vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."

Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä
tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut.
Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli
pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi
tahtonut... hän oli ne melkein jo tilannut... paksua, englantilaista
raaka-silkkiä... mutta niitä hän ei saanut... hän sai vain
kohtalaista kiinalaista... Ei, isä oli hyvin säästäväinen...

Ystävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He
katselivat laivoja... arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat
lähdössä...

Aurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja
tipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat
laiturissa.

He kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi
kadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä,
mutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät
valoisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja
kauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili
kuin tuttavalle ainakin: "Hyvää päivää".

Kun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi
rauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä
syytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.

"Kuka se oli?"

"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning... juristi."

Vähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:

"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan
välitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos."

"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas." Gunvor ei puhellut
juuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi
tuota miestä, jonka he olivat nähneet.

Tora katsoi viimein häneen hymyillen.

"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut."

Gunvor vastasi rauhallisesti:

"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä
luulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin
uskon."

Tora nauroi kummastellen:

"Jaha... no täytyy tunnustaa... sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät
Einar Henningistä."

Mutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:

"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää
Einar Henningin nimeä."

Tora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:

"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun."

"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen?
Niin luulet minun puhuvan Michaelista..."

He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.

-- Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä
katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'.
Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli
päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä;
mutta se ei tullut.

Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja
yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista
Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen
katseensa on.

Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen
huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.

Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat
palasittain kuin ihanassa houreessa.

Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän
sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee
hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset
useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta
päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja,
joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.

Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:

"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor... kello 8. Meille tulee muutamia
ystäviäni... ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi.
Koetaan oikein juhlia."

"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."

"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."

"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."

"Hyvästi, Gunvor."

He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän
hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:

"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin
tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi...
Tervetuloa siis!"

Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi
hymyillen hänelle ennenkuin katosi.

-- Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi
maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä"
ja "ei", -- eikä muuta.

Sinä iltana Toran luona -- hymy vavahteli ja silmät kimalsivat.
Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut
huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.

Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena --
sitten punaisena kuin sakea tuli -- ja sitten ruosteenpunaisena...
riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui
tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen
täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen.
Muuten ne _varmaan_ huomaisivat.

He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä
hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar
hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar
riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä.
Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi
lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.

Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret
tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet
kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin
lyhyiksi.

Nyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu
kaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat.
Mutta he tiesivät sen kumpikin.

Saisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.

Kyllä, hän tulkoon!

Ja Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja
päivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni
Einar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja
tänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu... olipa hän
vielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta
vanha herra... On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen
mustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen
tummuuteen.

Nyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon.
He samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta
päivällisaikaa ja muita porvari-huolia. "Mutta arvaattekos, että
kello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti
Kjeld?"

No, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja
juoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat
toisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella
kadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, -- ja
ennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.

Ilta tuli.

Mutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon
Einar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä,
ja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli
kylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa,
hän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut
siinä nuorekkaasti ja ahnaasti.

Kun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat
pimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän
katseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen,
joka tietysti aina istui siellä.

Rouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja
puhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.

Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä
sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor
liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"... "Oh, odotin
hetkisen... no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi."
"Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei
ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi
ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti... etenkin nyt viime
aikoina"... "Hm, niinkö mielestäsi?... Oh, tietystihän tahdon, että
olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta... joten
olen vain hyvilläni, kun olet poissa... Minä niin luotan sinuun...
ja", hän hymyili... "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin
pieneksi... Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet
suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen... ja siihen
on niin pitkältä, pitkältä... ja nyt minä vielä olen sinun pikku
tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle... Niin, minulle on tullut
sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld
loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin
päätä ja sanoi lujalla äänellä:

"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet
valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi
hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja
äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä
istumaan viereensä.

Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin
hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä
hellästi, -- ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.




XI.


Ruispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia
värejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää,
keinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon
lihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa
musiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon
verkkainen suhina.

Gunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste,
joka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa.
Iloissaan ja pää pystyssä... ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen
sanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä,
upea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin,
ehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat,
uskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan
tytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin... Gunvor
Kjeld on vakaa tyttö... katso hiuksia ja varo niiden virtaa... ehkei
hän sittenkään ole niin tasainen.

Juuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin
täytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin
käsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan.
Gunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin,
ympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, -- niin että se vallan
peitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin
hohtavaan vaippaan.

Tukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim.
silloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle,
vanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. "Hän on
sellainen aristokraatti", selitti Einar, "sinun on kirjoitettava
hyvin hienosti." Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten...
Ja Einar ojensi jotain paperia Gunvorille... Gunvorin kirje kaupungin
voudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen
hänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse.
Suorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen
nöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun
tohti kutsua kaupungin voutia "isäkseen" ja yleensä siitä, että hänet
huolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor
toivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen
vastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän
iloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin
suuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.

Gunvor nauroi: "Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy
kirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi
juuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän
sinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi."

Einar Henning pudisti päätänsä. "Ei, minä en usko, että sinä osut
oikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista... Kirjoita niinkuin
olen suunnitellut, se on viisainta."

Ja Einar nyki hänen hiuksiaan, ja Gunvor silitteli Einarin "turkkia".
Ja he nauroivat ja puskivat toisiaan, sillä kummallakin oli tukka
mainion tuuhea. Ja Gunvor kirjoitti ja nauroi ja kirjoitti kaikki,
mitä Einar tahtoi Herra Jumala, hän kuvitteli jo vanhan kaupungin
voudin lukemassa sitä ankarin silmin, arvoisat silmälasit nenällä...
ja nyökkäävän myöntävästi päätänsä huomatessaan hänen tyttärellisesti
kunnioittavan mielenlaatunsa. Ah, Gunvor piti oikeastaan tuosta
ukosta, ja kun hän tulee, on hän kiltti hänelle ja seuraa häntä ja
kuuntelee hänen kehoituksiaan ja myöntelee ja lupailee ja iloitsee,
siksi että hän on Einarin isä.

Ja hän katsoi syvälle rakkaansa silmiin: "Minä rakastan sinua, Einar!
vaikka kaksikymmentä isää! Kaksikymmentä kirjettä!"

Einarkin katsoi häneen. Nuo hänen raskaat silmänsä! Voimasta,
ei surusta, raskaat. Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa. Vankkaa
kotitakousta, niin, lujaa kotitakousta hän oli, -- samalla
taidetaetta ja hienoja metalleja... raskaita metalleja... rautaa,
kuparia, kultaa... niin, paljon jaloa kultaa... tai, mikä parhainta;
hän oli lihaa ja verta...

Miten Gunvor piti hänen ihanista silmistään... aina siitä päivästä
alkaen, jolloin ne loistivat hänelle auringonpaisteessa, siitä
päivästä, jota hän ei voinut unhoittaa.

       *       *       *       *       *

Einarista ja rouva Kjeldistä tuli hyvät ystävät. Einar kutsui häntä
ja Gunvoria teatteriin, ja hän kutsui heitä hauskoille ajeluretkille.
Rouva Kjeld oli hieman kuin maailman ulkopuolella, mutta hän ja Einar
viihtyivät hyvin yhdessä. Yksin Elin ja Jannankin kanssa Einar oli
ystävyksin. Hän istui koko illan kuunnellen Jannan rohkeuksia ja oli
hänen kanssaan yhtä mieltä monessakin asioissa.

Yhtämieltä Jannan kanssa?... Oh, johan nyt, sen ymmärtää!...
Seuraavana päivänä hän nauroi makeasti, kun Gunvor puhui tuosta
yksimielisyydestä. "Jannahan on hassahtava", vastasi Einar vain,
"joten siis ei pälkähtäisi päähäni väitellä häntä vastaan. Sellaiset
tarmokkaat naikkoset ovat minusta sitäpaitsi aivan yksi ja sama, ja
niin naurettavia."

Gunvor vastasi:

"Et kai tarkoita, että Janna on naurettava?"

Einar innostui:

"Et siis luule, että minä sitä tarkoitan? Tietystikin tarkoitan! Ihan
täydestä sydämestä! Luonnollisestikin. Hänhän ei ole edes mikään
nainen. Ei, katsoppas sensijaan Toraa! _Hän_ on nainen. Katsos, miten
hän elää rakkaudestaan. Katso, miten hän syrjäyttää kaiken muun
silloin! Hän ei ajattele rikkauttaan, ei kuinka kaunis hän on. Hän
iloitsee kaikesta, kun Michael Holm rakastaa häntä. Ja katso itseäsi!
Sinä olet toista rotua kuin Tora; mutta sinäkin ajattelet minua ennen
muuta. Etkö niin teekin? Niin, sellainen olet, ei auta väitellä
vastaan."

"Mutta itsepä sanoit, ettei kukaan mies välitä Jannasta... joten
onkin parasta, että hän tekee hyödyllistä työtä ja turvaa itsensä."

Einar Henning nykäytti olkapäitään:

"No anna hänen sitten, Jumalan nimessä, turvata itsensä. Kunhan vain
säästää meitä muita mieltäkiinnittäviltä loruiltaan. Niitä minä en
jaksa kuunnella."

"Oi sinua, viisas Einar! Kun hän tulee tänne uudestaan, niin sinä
sanot hänestä samaa kuin ensi kerralla. Puhu suusi puhtaaksi, mitä
ajattelet."

"Luuletko minun haluavan torttuja?" vastasi Einar ja hymyili
hellästi. Ja hiukan huonolla omallatunnolla uhrasi Gunvor Jannan ja
suuteli Einaria monta kertaa ja helli häntä tuhansin kaunein sanoin.




XII.


Toran häät lähenivät lähenemistään. Ne oli päätetty pitää lokakuussa,
ja nuori pari aikoi samana iltana matkustaa Parisiin ja Ranskan
Rivieralle. Tora oli maininnut nuo nimet kuin mitkä satujen nimet.

Mukavuuden vuoksi oli häät päätetty pitää eräässä pääkaupungin
hotellissa. Viimeiseksi olisi tanssiaiset. Morsian tanssisi
alammaisesti ensi tanssin miehensä kanssa, sitten pyörähtäisi vähän
parhaiden ystäviensä kanssa, ja sitten vielä kerta esille saliin,
hyvästelemään juhlaväkeä fanfaarien raikuessa, ja sitten ulos
vaunuihin, alas höyrylaivalle, ja pois maailmaan, missä ihana elo
kuohui, miehen kanssa, jota hän rakasti niin ettei oikein tiennyt,
saiko hän tosiaan niin syöksyä päistikkaa maailmalle hänen seurassaan.

Eräänä päivänä oli jälleen sovittu, että Gunvor menisi tapaamaan
Toraa. Mutta kun hän tuli pensionaattiin, tuli emäntä etehiseen
ja kertoi, että neiti Pharo oli matkustanut kotiin. Häntä oli
käsketty tulemaan heti. "Tietääkö neiti Kjeld muuten vielä mitään?"
kysyi emäntä. Ei, Gunvor ei tiennyt. Mutta eikös neiti Pharo ollut
puhunut. Ei ollenkaan. Emäntä ei kuitenkaan hellittänyt: Ei, ei
tiettävästikään... mutta eikö neiti Kjeld satu ajattelemaan mitään
syytä? "Ei", vastasi Gunvor ainoastaan... Emäntä tuntui hänestä
hiukan liian innokkaalta. Ehkä hän sen Gunvorin äänestä huomasi.
Emäntä kyllä peräytyi heti: "Ei, eipä niinkään! Syynä oli kai se,
että halusivat vain tytärtänsä kotona pistäytymään."

Gunvor lähti pois. Emäntä oli ollut hyvinkin kummallinen...
rauhaton... Hm, ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä parhaan
vuokralaisensa.

Kun Gunvor tuli kotiin, oli hänen pöydällänsä kirje. Kirje oli
Toralta, ja sen oli kaupunginlähetti äsken tuonut. Gunvor avasi
sen ja luki. Siitä ei lähtenyt selvyyttä. "Äiti sähköitti tulemaan
kotiin: 'Isä levoton. Tule!... Voi, mikäs nyt on tullut? Kun kaikki
on niin parhaillaan. Isää vaivaa kai hermostuneisuus, hän ollut viime
aikoina hyvin ärtty ja ei ole saanut unta. Hui, Gunvor, miten kauheaa
on muistella tämän elämän vaivoja, kun on oikein onnellinen. No,
toivottavasti pääsen kaupunkiin takaisin päivän tai parin päästä."

Gunvor huomasi kirjeestä, että Tora oli huolissaan. Itse hän ei
aavistanutkaan seikkaa. Mikähän oli tullut?... Sähköittämällä
oikein!... Miten se herra Pharo nyt niin hermostunut... että Toran
täytyi tulla heti samana päivänä.

Hän istui parhaillaan kirje kädessä, mietiskellen, kun ovikello soi,
ja palvelijatar toi hänelle kortin: Michael Holm. Gunvor nousi ja
meni etehiseen. Michael Holm seisoi siellä ja kumarsi: "Anteeksi,
neiti Kjeld... saanko puhua sanasen Teidän kanssanne... en häiritse
Teitä kauan."

Gunvor avasi perhehuoneen, ja Michael Holm astui sisään. Hän näytti
kalpealta ja rasittuneelta.

"Minä alan heti asiasta, neiti Kjeld", sanoi hän, "miksi Tora
matkusti kotiinsa? Tiedättekö?"

"Miksi matkusti?" kysyi Gunvor... "minä en tiedä muuta syytä kuin
että käskivät... isänsä on kai hermostunut ja sairas."

Michael Holm katsoi terävästi häneen.

"Tiedättekö yhtään, miksi herra Pharo on hermostunut?"

"En... mitähän se lie...?"

"Eikö Tora ole kertonut Teille mitään?"

"Ei, mitäpä hän olisi?... Onko heidän kotonaan mitä tapahtunut?"

Michael Holm ei vastannut. Hän vain kysyi, ja hänen äänessään oli
ehkä hänen tietämättään vaativa sävy:

"Te ette siis tiedä mitään, neiti Kjeld?"

"Mutta mitä Te? Mitä minä tietäisin?"

Michael Holm ikäänkuin hillitsi itseään. Hän nyökkäsi ja sanoi
karttavasti:

"Ei mitään... kun ette tiedä mitään... Minä en tiennyt, oliko Tora
puhunut Teille mitään."

Nyt Gunvor kiihtyi: "Onko Toran kotona mitä tapahtunut?... Niin, kun
tuolla tavalla puhutte, niin tottakai tiedätte jotain. Minun piti
tavata Toraa tänään. Olisimme puhelleet vähän. Kun minä menin hänen
luokseen, hän oli matkustanut... Katsokaa, tämä kirje tuli minulle
tänne. Se odotti minua jo täällä. Saatte kyllä sen lukea."

Michael Holm luki kirjeen. Sitten tuli hänestä yhtäkkiä kohtelias
mies. Hän hymyili, mutisi, etteihän neiti Kjeld tiennyt mitään, että
varmaankin hänelle oli kirje Toralta hänen asunnossaan. Hänen täytyi
kiiruhtaa katsomaan.

Hänen kylmä tylyytensä, joka juuri äsken oli ilmennyt, peittyi
nyt. Hän hymyili, ja silmiin tuli kuin ystävällinen hohde... "Hän
valhettelee, hän valhettelee", ajatteli Gunvor, "ah, miten hän
valhettelee kaiken, mitä hänellä on mielessään."

Hän hyvästeli: "Anteeksi tungetteluni, neiti Kjeld", sanoi hän
viimein. "Hm, tehän olette Toran paras ystävätär... minä luulin, että
Tora olisi kertonut Teille jotain... ainakin vihjannut. Kiitoksia
nyt. Tohdinko pyytää Teitä sanomaan terveisiä äidillenne."

Hän poistui kiireesti... Gunvor seisoi paikallaan, pudisti päätänsä.

"Hän oli varmaan salaa raivoissaan", ajatteli hän... "minä alan
uskoa, että on tulossa jotain pahaa."

Seuraavana päivänä Gunvor tapasi Einar Henningin. Gunvor huusi heti
hänelle: "Tiedätkö mitä, Einar?... onko jotain tapahtunut Toran
kotona... Sillä Tora on mennyt maalle, ja illalla tuli Michael Holm
luokseni ja tiedusteli, tiesinkö mitään. Hän oli varmaan hyvin
jännityksessä, oliko mitä tapahtunut."

Einar vastasi vakavasti: "Oh, tiedänhän minä aina vähän. Eilen
kuulin huhuja. Tänään tiedetään se varmaan. Herra Pharo on mennyt
perikatoon. Perinpohjainen vararikko."

Gunvor aivan mykistyi; vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko Halvor Pharo
vararikossa?"

"On... Halvor Pharo. Se kuuluu kummalliselta. Salama kirkkaalta
taivaalta... Halvor Pharo on köyhempi tuota tuossa!"

Hän osoitti raihnaista kerjäläisukkoa, joka torkkui surkeana
kadunkulmassa.

Einar jutteli lisää. Hän kertoi monta sivuseikkaa, joita oli kuullut
virastossaan... Huhuhan kierteli jo kaikkialla... Eräs oli Gunvorille
kerrottava, sillä se oli niin hauska. Jo puoli vuotta sitten oli
katastroofia ennustanut eräs harmahtava Pharon konttoristi...
Bässesen nimeltään. Niin, sanottiin häntä hassuksi, mutta hän
mahtoikin olla viisaampi kuin kaikki kaupungin pankinjohtajat,
rahamiehet, asianajajat ja kauppiaat yhteensä. Tuo Bässesen oli
ihan mahdoton saita otus. Eihän hänellä ollut paljoa palkkaa,
mutta jok'ainoa kuu pani hän aina vähän säästöön... Se on: monena
vuonna hän oli sijoittanut ne Pharon liikkeesen; mutta kerranpa hän
ottikin osansa pois ja vei ne pankkiin. Ja sitten, kuten sanottu,
jok'ainoa kuu hän kantoi säästöjään pankkiin. Niin kerran kasööri
sanoi hänelle... noin pilalla: "Miksi ette sijoita omaisuuttanne
Pharon liikkeesen, herra Bässesen?" Mutta silloin rupesi tuo vanha
veijari nauramaan ja nauroi jotakuinkin häikäilemättä: "He he, koreat
kiitokset vain... Siihen liikkeesen minä en sijoita pääomiani... ei,
koreat kiitokset", kasööri aivan, hölmistyi... "Mitäs puhetta tuo on,
Bässesen? Tehän olette vielä hassumpi kuin näytättekään." "Oh, eipä",
vastasi Bässesen, "en minä ole niinkään hassu. Ei, kyllä niitä on
minua hassumpia..." Ja niin köpitti Bässesen tiehensä... No, mutta
kasööri tuntee herra Pharon persoonallisesti, ja hän tapasi hänet
kadulla juuri samana päivänä. "Kuulkaas, herra tehtailija", sanoi
hän puheltaessa, "mikäs kummallinen mies Teillä on konttorissanne,
Bässesen taisi olla nimeltään." "Mitä... ukko Bässesen... ei ole
hulluimpia... vanha, viisas rotta, voin Teille vakuuttaa... mutta
miksi sitä kysytte?" -- "Niin, näettekös, minä kerron... On ikäänkuin
velvollisuuteni kertoa, herra tehtailija." Ja sitten hän läimäsi
hänelle jutun vasten naamaa! Ja Pharo kalpeni! "Hän mahtaa olla
hullu", hän mutisi, "hänhän on hullu". "Niin, ette tiettävästikään
voi pitää enää sellaista miestä toimistossanne, herra Pharo." "Enpä
en, pois se pitää ajaa." Ja sitten oli herra Pharo oikaissut selkänsä
ja hyvästellyt arvokkaasti: "Kiitokset tiedosta, herra pankinkasööri,
hyvästi!" "Niin, herra tehtailija... minä toivon, ettei Teistä tunnu
siltä, että olen esittänyt asian epähienosti... Minustahan..." Mutta
ukko Pharo keskeytti: "Kullakin tapansa... pyydän, kuten sanottu,
kiittää teitä tiedosta -- hyvästi!" Ja ukko Pharo meni matkaansa,
kopeasti kuin kuningas.

"Mutta pankinkasööri Morten Mortensen aprikoi kaiken sen päivää.
Ehkäpä hän itsekin oli aavistanut... hän on oikeastaan oikea
talonpoikais-kettu... ja hänellä oli ollut oikeastaan aikomus
heittää jutulla nuuskaa ukko Pharon silmiin... tarkoitus tuolla
ilmoittamis-tavallaan siis... Ja ehkäpä hän nyt muisti, että ukko
Pharo oli sanonut Bässeseniä vanhaksi, viisaaksi rotaksi... rotathan
ne aina ensiksi huomaavat, milloin laiva alkaa upota.

"Ja sitten sattui, hupaista kyllä, pari viikkoa sen jälkeen, että
herra Mortensen oli illalla menossa kotiin, ja näki erään jehun
köpittävän samaa katua... se oli konttoristi Bässesen, tosiaan. 'Kas
tekös se olette, herra Bässesen, asutteko te täälläpäin?' Kyllä,
siellä hän asui. 'Minä tunnustan muuten Teille, Bässesen, että minä
silloin samana päivänä kerroin herra Pharolle, miten varomattomasti
Te juttelitte siellä pankissa.' Oh, sen kyllä Bässesen tiesi. 'Teidät
kai eroitettaneen... vai liekö eroitettu?' Mutta silloin kutisi
vanhan veitikan sisuksissa. 'Oh, eipäs', hän vastasi, 'minua ei ole
eroitettu, tiedän minä! En ihan erossa vielä, enpä! Hyvästi, herra
kasööri, minun täytyy mennä tänne.' No, mitä nyt Morten Mortensen
olikaan ajatellut, sen arvaa. Mutta hän teki sen tavattoman teon,
että kirjoitti 'Halvor Pharo & Kumppanille', että pankki halusi nähdä
liikkeen kirjat ennenkuin suostui laina-anomukseen. No, sellainen
on lievimmin sanoen ankara toimenpide. Ja voit arvata, että ukko
Pharo vastasi. Hän vaati, että pankin oli julkisesti pyydettävä
hänen liikkeeltään anteeksi. Muuten hän piti välejänsä pankin kanssa
rikottuina ja oli pakoitettu lakkauttamaan liikeyhteyden.

"Siitäkös pankissa tyrmistyttiin. Morten Mortensen oli mennyt
toimimaan omin nokkinsa! Hän kyllä oli pirun pystyvä mies, samainen
Morten Mortensen, mutta nyt hän oli pöllö! Johtokunta vimmastui
ja vaati, että Morten Mortensenin on joko pyydettävä anteeksi
tahi otettava ero! Johtokunta vaati sitäpaitsi selviä perusteita
Mortensenilta: miksi hän meni solvaamaan Pharo & Kumpp. liikettä.

"Mutta Mortensen oli itsepintainen. Tiesi, mitä tiesi, sanoi hän,
mutta ei voinut tosiaan selvitellä eikä perustella. Eikä ruvennut
pyytämään anteeksi. Joten hän päätti erota. Ja erosi. Suu varovasti
supussa. Ei puhunut mitään...

"Ja nyt Halvor Pharo & Kumpp. -- nurinniskoin... Ja pankin tappiot
ovat suuret! Sillä juuri sitä Pharo lypsi viime aikoina ahkerasti.
Sehän oli pyytänyt häneltä anteeksi, hm, nythän se ei voinut hänelle
sanoa muuta kuin: 'Olkaa hyvä!'... No, kyllä hän kiskoo muitakin
muassaan."

"Sehän oli kamalaa", sanoi Gunvor kuin itselleen. "Ja Tora! Tora
parka!"

"Niin kyllä... ei tule aivan helpot päivät hänelle nyt... Ja
sellainen roikka Michaelin laskelmiin. Sellainen roikka yli kaiken!
Hänhän luuli saavansa tuossa miljoonan verran... ehkä enemmänkin...
Ja nyt..."

"Hän saa ruveta tekemään työtä", sanoi Gunvor, "ihan tosissaan
tekemään... Näin ei hän menesty..."

"Tekemään _työtä? hän?_" Einar kohotti hymyillen kulmiansa. "Mitä
työtä hän rupeisi tekemään? Oh, ei hän ole mikään työmies...
Hänkin on omalla tavallansa aika liuvari. Hän on suuri charmööri,
rakastettava niille, joita kohtaan näkee kannattavan olla
rakastettava... muuten ylpeä ja kylmä kuin pentele. Hän on
jonkunlainen elämän keinottelija, koettaa voittaa suurta arpaa, saada
siltä peijatuksi mitä haluaa... Mutta heittääppä mukavuuttaan toisen
vuoksi, vaikka tavallansa pitäisikin tuosta toisesta -- ei, siihen
hän ei näppiään pistä, se on varma. Lyhyesti: loisto-liuvari...
haluaa ennen muuta loistoa, pitää sentähden rahoista, seurasta,
herroista ja naisista... Elää siinä vaahdossa, joka helmeilee
suurkaupungin elämän pinnalla... siinä on Michael Holm."

Gunvor vastasi kärsimättömästi:

"Niinhän se ehkä lienee. Mutta nythän hänen _täytyy_ tehdä työtä,
Einar!"

Einar nykäytti hartioitaan.

"_Täytyy_ tehdä? Oh, minä melkein luulen, ettei hän arvele sen
maksavan vaivaa. Ajatteles nyt, että vaikka _minä_ istun virastossani
ja aherran. Minulla on suunnitelmani. Minä tahdon edistyä. Mutta
Michael Holmin kunnianhimo ei ole sellaista. Hän tahtoo, kuten
sanottu, elämästä nauttia, sellaisenaan... säästäen mikäli
mahdollista ponnistustansa... Ei, ei, ei, tosiaan ei voi tulla mitään
hänen ja Toran väleistä nyt. Se loppuu nyt varmaan."

Gunvor huusi: "Mutta Einar, et kai sinä tarkoita, että hän nyt jättää
Toran?"

Einar Henning katsoi rauhallisesti Gunvoriin ja nyökkäsi:

"Tarkoitan, Gunvor kulta. Sitä en ole hetkeäkään epäillyt."

"Oh, mutta et saa sanoa niin, Einar!... Et ainakaan sillä tavalla.
Kuten se olisi aivan luonnollista. Sillä eihän se voi olla
mahdollista."

"Voi, rakkaani!" Einar puristi hänen käsivarttansa ja pani
kätensä hänen käteensä. "Jos sinä olisit ollut rikas ja olisit
tullut köyhäksi -- minä en koskaan jättäisi sinua sen tähden.
Mutta ajatteles Michaelia! Kuvittele häntä uutterana, pyrkivänä
työntekijänä, velvollisuus toisensa niskassa! Ei, hän ei ole koskaan
aikeitaan salannut. Sen kai Torakin lie ymmärtänyt."

"Hän ei ole sitä ymmärtänyt koskaan, eikä luonnollisesti koskaan
ymmärrä, Einar! Minä toivon, ettei uskosi toteudu... Ei nyt enää
puhuta tästä, kuules. Saatatko minut kotiin. Minä olen niin väsynyt
tuon Toran asian tähden."

Einar Henning saattoi Gunvorin kotiin, he koettivat puhella kuten
tavallisesti, mutta mikä lie tullut väliin...

Einar tuli kuin muulloinkin sisään, ja kietoi yhtäkkiä kätensä hänen
päänsä ympärille, niin että hän piteli koko hänen uhkeaa tukkaansa
käsissään, ja suuteli häntä kauan ja kuumasti. Ja Gunvor vastasi
hänen suudelmiinsa, unhoittaen hetkiseksi kaiken.

Mutta sitten hän kohta tuli surulliseksi. Hän suri Toran kohtaloa.
Mutta itseäänkin. Einar oli tehnyt hänet surulliseksi. Hän ei pitänyt
siitä puhetavasta, joten Einar oli tänään puhunut. Hän ei vuorostaan
sellaista kärsinyt!

Puhua Michael Holmin laskelmista siten kuin hän oli puhunut... kuten
olisi aivan selvä asia, kokeili ihmisillä tuolla tavalla.

Hän ikävöi Toraa. Hän halusi kirjoittaa hänelle Ja hän otti paperia
ja kirjoitti:

    "Rakas, rakas Tora!

    Minä olen kuullut niin paljon, että olen ihan ymmällä, mikä on
    totta, mikä ei. Minä vain tiedän, että isäsi ja äitisi aina ovat
    olleet hyviä minua kohtaan, ja minä tiedän, että minä pidän
    niin paljon sinusta, Tora, etten jaksa ajatella sinun surevan.
    Jumalani, miten minä olen huolissani tähtesi, Tora kulta. Ehkä
    olen enemmän huolissani kuin sinä itse, sillä ehkei seikka ole
    niin vaarallista kuin luulen. Kun saisin pian nähdä sinua ja
    puhella kanssasi!

                                       Sinun _Gunvor_."

Meni päivä, ja vielä toinen. Kolmantena iltana tuli sähkösanoma:

    "Tule maalle luokseni huomis-aamuna. Laivalla klo 9.

                                               _Tora_."




XIII.


Gunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin
merkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman
iloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.

Pieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi
pitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono
hohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi
kaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä
täältä puutarhoista ja nienten kärjiltä...

Venheitä tuli purjein tai soutaen vastaan... Suuri höyrylaiva puski
aivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä...

Propelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor
Pharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar
odotellen Gunvoria. "Päivää... te olette kai neiti Kjeld", sanoi
hän hiljaa. "Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse
voinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti
tulee kanssani..."

Gunvor seurasi palvelijaa... "Miten voi neiti Pharo?" kysyi hän.
"Kyllähän se..." Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan...

He tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: "Minä luulen, että
se neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen."
"Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?" "Ei", kuiskasi
palvelijatar, "neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman
doucemang... Niin, hän on hieman doucemang."

Gunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä
huvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin
vilkasta ja iloista.

Palvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli
pieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.

Mutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan.
Gunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.

Samassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan.
Tora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen
viereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli
oudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen
suunsa oli kelmeä.

"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän
tähden."

"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."

Gunvor kuiskasi tiukasti:

"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän
juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael
autatte toisianne."

Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla,
valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät
silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut
vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin
voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä
auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä,
säteilevältä taivaalta.

Hän huudahti yhtäkkiä:

"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä,
niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"

Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten
sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste
oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän
heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä... Ja sitä itkua oli vaikea
nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.

"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää.
Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"

Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli
ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä
pääsee jaloillensa."

Tora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.

"Oi isä raukkaa..." kuiskasi hän hiljaa.

Hän lisäsi rauhallisemmin:

"Minä kerron sen sinulle, Gunvor... Michael... meidän välimme
loppui..."

Gunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:

"Miten loppui? Purkiko hän?"

Tora vastasi hiljaa kuin äskenkin:

"Hän kirjoitti... kirjeen sellaisen... että minun täytyi purkaa."

"Purkaa?"

"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että
hän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän
tavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin,
mitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!"

"Vastasiko hän siihen?"

"Vastasi... Ja nyt minä siis tiedän... että kaikki on mennyttä..."

"Mutta pahinta on", lisäsi hän, "en tiedä, jaksanko sitä kestää..."

Hän otti Gunvoria käsistä.

"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä
ja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso,
kuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten
se paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan
täyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli
tietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa
ollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa... jotain jäykkää.
Ja silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on.
Mutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin
ottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin... se siellä uudella
tiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei
se tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja
jos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja
ja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai
mitä, Michael?... ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että
minä saan toimeen jotakin musiikillani... oh, koko geschäftin,
Michael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin,
joka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä
viimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?... olipa meillä
sitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat
vaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis
kuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä
ansaitsemme rahaa... Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun.
Sinähän olet pohjaltasi... ja sinullahan on hyvät suhteet"...

Tora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus
vavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.

"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta", jatkoi hän, "ja jos
olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut... Minä olen
ollut niin tuhma, tuhma, Gunvor... oh, minä olen uskonut niin paljon
tuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt
velvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'...
Hän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän
tulee toimeen minuttakin."

Gunvor sanoi:

"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi
olla hänettä?"

Tora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.

"Jumalani, Gunvor... minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan
enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin
kuolisin, Gunvor... aivan tähän... ehkä herään sitten vanhana
naisena, mikä tietää?"... Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa
kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä
pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja
rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja
ajattelen häntä... Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään!
Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa!
Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti
minua lähellään... Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko...
en sano mitään enää... Sinä olet niin vahva... Sinun täytyy olla
luonani, Gunvor... Sinä et saa mennä kohta."

"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja
hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."

"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että
minä olen kutakuinkin yksin."

"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja
pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen
saat uskoa."

Tora vastasi vitkastellen:

"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin
tahdon koettaa."

Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.

Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko
kirkkaus valahti pieneen kamariin.

Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä
tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä
vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.

Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria
herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja
hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla
oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän
on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt
ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."

Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään,
vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti.
Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi
ja vaati häntä.

Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas
ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen.
Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen.
Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja
muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja
alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.

Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin.
Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä
ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen,
Gunvor?... Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin
alkoivat nämä kummalliset syyspäivät... 'Sampanjaksi korkeassa
maljassa', sanoi hän niitä... Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä
sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen
kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä... Se
helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."

He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle",
sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat,
muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat
jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat,
vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän
lehvistön läpi.

Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet
paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän
muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi
päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista
seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun
laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen
sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen
huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin...

Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs
tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika!
maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla
hänen oli sietämätöntä. Hän ei _voinut_ olla siellä. Hänen _täytyi_
olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei
onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven
tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä,
että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että
sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä
sanotaan.

"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan
Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!... Mitä, Gunvor, eikö se
sinustakin ole parasta?... Etkö luule, että se olisi melkein yhtä
hauskaa."

Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin
avuttomaksi.

"Tässä ei käy hyvin, Gunvor... Minä näen kaikesta, että tässä ei käy
hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe...
Emmekö istahda vähän levähtämään... tuohon kivelle... sitten minä
olen kiltti jälleen..."

He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora
itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään... Se oli kuin suruisen
lapsen itkua:

"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista... Kun vaan
olisin hänen luonansa... vaikka maalla silloin... Oi, ehkäpä se
kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule,
että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii
minua?... vain hetkiseksi... niin vaikka menisikin sitten... kunhan
ei vain nyt heti... ei, ei, se koskee liian kovasti... Oi Jumala,
vain hetkiseksi!"

Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran
tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin
kuin lapsi äitiinsä.

"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi
hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en
jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä,
ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."

Gunvor vastasi reippaasti:

"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin
voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä
johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."

Tora sanoi innokkaasti:

"Niinhän se... mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään
surussa... oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu
siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä
tulit... minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa...
painuin piiloon kädet kasvoilla... Mutta nyt minä jälleen elän...
puhelen, itken... oi, se on toki tuhannesti parempaa..."

He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.

Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan
viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi
sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi,
ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.

"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."

Tora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan.
Se oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora
koetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse
olla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi
itsekin.

Vähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:

"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä,
Gunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan.
Hänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän
vanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa."

"Mutta hyvä rouva Pharo", väitti Gunvor, "siitähän on niin paljon
puuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa."

"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa.
Ja Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja"...
rouva hymyili, "minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa...
Saatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä
täällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella... kun ne loppuu,
ei kai uusia tule."

Tora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt
hieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. "Niin,
me syödään Gunvorin kanssa kahden tänään", sanoi hän. "Sinua ja isää
näen kyllä... mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen...
Minä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti."

Ja kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen
kukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi
autella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on
valmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä
aina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti
muutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun...

Kun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se
koristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se
uhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla
kaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin
oli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.

Tora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt
hänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta
työstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan
ollut nähnyt ennen niin kaunista!

"Se on kaunista, Gunvor", toisti Tora hiljaa. "Katsopas sitä
täältä!... Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken.
Mutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään."

Ja hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään
kuin vieno virta.

He istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä
laseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora
maiskutteli kieltänsä. "Äiti antoi meille vanhaa Pommardia", sanoi
hän. "Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän."

He söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin
ollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.

Tora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse
leikkeli. "Kas vaan, miten lihava se on", nauroi hän, "miten pulska,
syntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat
muilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor."

"Mutta sehän on niin hyvää", nauroi Gunvor. "On se kyllä hyvää.
Mutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on
mahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen... Kas
tässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen... ja tuossa on
samallainen itselleni."

Aurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut
vähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta
ikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti
uljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun,
jonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut
kärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu...
jotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.

Ruoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä
kiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi
vielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset.
Kuten Tora sanoi: "Laatuja ei lisätä, Gunvor."

He nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor
jäljestä. He katselivat ulos... puiston yli... ja yhä kauemmas, tien
ja koivujen ylitse... nähden kauimpana harjuja ja metsää.

"Se on merkillistä", sanoi Tora, "minä en ole koskaan oikein pitänyt
täällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä...
nyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja
puistosta ja kaikesta." Hän keinutteli hiljaa päätänsä. "Minuapa
taitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä
öinä, joten se ei siis ole kummakaan... Minun melkein tekisi mieli
nyt hiukan nukahtaa... vain hiukan."

"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle
aikaisemmin, se on parasta."

"Niin, ehkä se on parasta."

Hetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät
vielä vähän puutarhassa...

Tora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor
kätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen
lintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo,
tavallaan ei...

Illansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain
häneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor
sanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten
raskaasen huumaukseen.

Yhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti
ystäväänsä.

"Nyt se tuska tulee jälleen", sanoi hän kuin peljäten. "Se, jota minä
en jaksa kantaa... se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit... kun
minusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan
ruveta loikomaan tänne... tai menen sisään... minä tahdon painua
piiloon vuoteesen... minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä
vastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy... anna minun
mennä sisään, Gunvor!"

Gunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi
levolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui
sitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna,
pani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä
puistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai
Gunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi
sikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.

Gunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora
oli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua,
ei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja
hänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran
viimeistä elon-loimahdusta -- noissa kukissa, jotka heitetään pihalle
ja mätänevät mullaksi.

Hän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan,
jossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.

Kun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen
nousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja
tervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta.
Naskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä,
olivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli
Gunvor.

"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku
matkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!"

Hän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:

"Niin, niin... aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld.
Että Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi
minä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen
Michaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne... No, saadaanpa nähdä,
ajattelin."

Hän ryiskeli ja jatkoi:

"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat
olivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata
tytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta
silloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan... ja silloin minä vielä
hiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista..."

He tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:

"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin
täytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin
on hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran
luoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä
en ollut viisas kippari... minä laskin purteni suoraan myrskyn
pyörteesen, niin kävi."

Vanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi
hermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi
kumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen
hienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:

"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi
raukalleni!"

Gunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän
nukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän
pukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon.
Pian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi
nukkuneensa hyvin yönsä.

Aamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa,
kunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva
Pharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse:
tuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin "Norjan
kukkaistarhaksi", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli
vanha metsä... joka suhteessa ihanaa luontoa...

"Oi, rakas isä", keskeytti Tora, "minä ymmärrän niin vähän puita
ja luontoa ja sellaista... Minä pidän vain ihmisistä... Mutta
tietysti... minä koetan olla siellä jonkin aikaa."

Herra Pharo vastasi ainoastaan:

"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee."

Heti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva,
jossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.

Tora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla
ihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat.
He olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor
muisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä.
Gunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko
nyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet
tuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen,
että oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran
tahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat
pöyhkeästi hymyillen.

Tora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin
kanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa.
Mutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee... Sitten he tapaavat
toisensa...

Laiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista... Tora
nyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille... Hän vilkutti vielä pari
kertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.




XIV.


Gunvor kertoi Einar Henningille käynnistään Toran luona ja sai
kuulla, että Michael Holm jo oli perehdyttänyt hänet "koko
asiaan." "Suoraan sanoen", jatkoi Einar, "se ei ole Toralle kovin
imartelevaa". "Mikä ei ole Toralle imartelevaa?" kysyi Gunvor.
"Oh, _koko asia_ ei ole imartelevaa, muun muassa se, että hän jo
ensimäisenä päivänä, jona he ovat yhdessä, antaa hänen suudella
itseään niin kovasti". Gunvor vastasi: "Haha, alkaako hän nyt kertoa
sitä? Onko se olevinaan sen puolustusta, mitä hän sitten teki."
"Sehän kävi kuitenkin niin kiireesti, Gunvor." Gunvor vastasi: "Minä
luulin, että Tora oli mielestäsi niin ihana. Muuttuiko hän konkurssin
perästä?... Muuten on sinun muistettava, ettei hän koskaan salannut
sitä, että hän heti ihastui Michaeliin. Hänestä oli se juuri niin
kaunista, että hänen tunteensa heräsi niin heti ilman kuherrusta ja
muuta edeltävää. Sitäpaitsi voit hyvin tietää erään asian, Einar:
sinäkin olisit voinut suudella minua ensimäisenä iltana, jolloin
me oltiin yhdessä. Minä olin ollut herrain seurassa vieraissa
ja juhlissa _monena_ iltana. Kuitenkaan en ollut koskaan tullut
kuvitelleeksikaan sellaista. Mutta sinä yhtenä iltana minä tunsin
ihan muuta." Hän katsoi Einariin rauhallisin silmin. "Sinä olisit
saanut suudella minua silloin", toisti hän. "Monta kertaa, Einar."

Einar nauroi.

"Voi kuin sinä olet hupainen! Sinä sanot tuon niin ylen vakavasti."

"Niin teen. Sillä se on vakavaa, Einar. Kaikki ihana on vakavaa."

Gunvor lisäsi:

"Ja anna nyt Toran olla rauhassa. Hänellä on se vika, jota
Michaelilla ei ole, nimittäin että hän tarkoitti asiaa vakavasti. Ja
nyt hän saa maksaa. Jumala tietää, jaksaako hän tätä."

Einar käänti puheensa hiukan toiseen suuntaan. Hänen äänensä muuttui
sovinnolliseksi:

"Minä en ole Michaelin kanssa yhtä mieltä koko hänen
menettelytapaansa nähden. Sen olen saanut jo ennen. Ja itse asiassa
minä en moiti Toraa hänen kiireellisen rakastumisensa tähden. Minä
olen tässä suhteessa hyvin liberaali. Missä on nyt Tora?" Gunvor
vastasi:

"Hän on maalla erään sukulaisen luona... erään tuomarin luona. Minä
sain kirjeen häneltä eilen. Hän ei ole erikoisen iloinen."

Einar Henning ei vastannut siihen mitään... Ja he eivät puhuneet
enää Torasta. Gunvor toivoi, että Einar olisi välttämättä ilmaissut
ajatuksensa tästä asiasta. Einar tuli silloin sellaiseksi,
jollaiseksi hän kaikin mokomin tahtoi häntä.

Mutta kerran iltapuolella hän tuli kiireesti Gunvorin luokse. Hän
oli hyvin innoissaan, kuin tavallisesti silloin, kun hänellä oli
jotain uutta kerrottavaa. Se oli Torasta! Einar oli niin kiintynyt
asiaan ettei kuunaan ennen. "Anna minun jutella sinulle, Gunvor... Se
on Torasta!" "Torasta?" "Niin, sinun pitää, hitto vie, kohta alkaa
pitää häntä kurissa -- meidän kesken sanoen." "Mitä se sitten on?
Mitä sinä tarkoitat? Onko Tora nyt täällä kaupungissa?" "Että onko
hän kaupungissa? Onpa, hitto vie, ja niin että riittää. Niin, sinä
saat sen kuulla... Ja kuten pian ymmärrät: Tora ei sovi nyt tästä
lähin enää sinun kanssasi seurustelemaan." "Ei sovi minun kanssani?"
Gunvorin ääni tuli kovemmaksi. "Mitä sanot? Suu puhtaaksi, mies!
_Mitä_ se on?" Einar hätkähti vähän ja katsoi häneen. "Suu puhtaaksi,
mies, sanot sinä, kas pakanaa --." Gunvor katsoi häneen: "Niin, se
on pakanaa, Einar, sinun _pitää_ puhua. Minun täytyy saada tietää,
mitä tämä on. Sinä tulet tänne ja alat puhua Torasta, kuten..." "No
niin... ymmärräthän; sinä olet jännityksessä... Torahan on ollut
herttainen tyttö... kieltämättä... mutta suoraan sanoen: tämä on
ikävä asia... Sinä saat siis sen kuulla ja olla varuillasi... No,
Gunvor... minä olen kymmenesti sanonut sinulle, etten minä ihaile
Michaelin käytöstä Tora Pharoa kohtaan. Sen sanoin minä kyllä hänelle
itselleenkin suoraan; no, hän vastasi siihen tapaan, että jokainen
voi ymmärtää, etteipä hän issikka-hevoseksikaan kelpaa... 'Etevä minä
en ole', sanoi hän, 'minun täytyy käyttää, mitä minulla on'. Hän
tarkoitti kai muotoansa... Mutta nyt? Mitäs Tora tekee?" Einar katsoi
Gunvoriin. "Arvaatko? Ei, sinä et arvaa. Sillä nyt tulee se mahdoton:
Tora on ollut hänen kotonansa!" Gunvor kuiskasi peljäten: "Onko Tora
ollut Michael Holmin luona?" "On... hänen poikamies-boksissaan... Hän
on kerjännyt ja pyytänyt häntä... Että Michael vain pitäisi hänet."

Gunvor kuunteli kalpeana ja vaieten. Einar jatkoi:

"Tällaisesta ei tosiaan ole kovin hauska jutella kihlattunsa kanssa.
Mutta on kai parasta, että saat sen kuulla, joten tiedät miten
käyttäytyä vasta tuota naisihmistä kohtaan." "Einar, vaikenetko!"
"En, minä tohdin lausua juuri niin rohkean sanan. Sillä hänen
esiintymisensä on _liian_ mahdotonta. Hän on suorastaan kerjännyt
Michaelilta... Hän ei vaatinut päästä hänen vaimoksensa, kun Michael
ei sitä tahtonut... ei, vain saada olla hänen lähistöllään... Michael
saisi ottaa hänet rakastajattarekseen, jos tahtoi... kun ei vain
sysäisi häntä luotansa."

Einar keskeytti. Gunvor kysyi vähän ajan päästä:

"Ja mitä Michael Holm teki?"

"Hän toimitti hänet tietysti pois... nouti vaunut... vei hänet
hotelliin... lyhyesti sanoen, hän sai hänet pois sievällä tavalla...
Muuhan olisi ollut tarkoituksetonta... ja eihän Michael tietysti ole
sellainen, että tekee kardinaali-tuhmuuksia."

Gunvor istui vielä aivan hiljaa, ja sanoi viimein:

"Oi, Toraa, Tora parkaa! Miten minä pidin sinusta."

"Vai niin, sinä pidät hänestä..."

"Niin, Einar, elä sinä ole alhainen!... Sinä et saa olla! Mitä
halpamaisuutta Toraa kohtaan tämä kaikki on. Ensin hän on 'rikas
tyttö', ja kaikki sujuu sukkelasti ja hyvin. Ja se, että hän rakastaa
Michaelia niin rajattomasti, että tuskin voi hillitä itseään: oi,
se on suuremmoista, oi, hän on ihana, hän on ylevä, hän on hieno,
hän on erikoinen. Mutta nyt, kun hän on köyhä ja yhä edelleen
pitää hänestä... nyt on kaikki toisin... kaikki se, joka ennen oli
kaunista, on kerrassaan mahdotonta. Rakas Einar, sano vain, että
Michael Holmin on tässä suurin syy. Muista, miten Tora kerran puolsi
häntä, miten hän on puoltanut häntä vanhempiensa ja muiden edessä."

Einar näytti harmistuneelta.

"Mitäs se nyt auttaa. Ihmiset eivät ota huomioon sellaista, kun he
arvostelevat häntä. He näkevät aina ja ainoastaan vain alastomat
tosiseikat. Ja alastomat tosiseikat ovat tässä asiassa pahat. Ja
minä tulin niinollen sinua varoittamaan. Sinun pitää muistaa hyvää
nimeäsi ja mainettasi. Jos se juttu Torasta leviää, niin on hän koko
kaupungin mielestä prostitueerattu. Ja ymmärräthän, ettei minun
kihlaukseni saa tulla sekoitetuksi siihen asiaan."

Gunvor lähestyi hiukan Einaria ja otti häntä kädestä:

"Minä sanon sinulle erään asian, Einar. Sinä annat minun olla Toran
kanssa rauhassa! Sinä et tule enää puhelemaan sellaista hänestä.
Minä en siedä sinua kuulla, rakas Einar. Sen nimessä, mitä sinä
tunnet minua kohtaan ja minä sinua kohtaan, -- anna minun olla Toran
kanssa rauhassa!" Einar Henning vastasi kipakasti: "Mikäli näen,
olet naiivi, kultaseni... se sinun tulee huomata ja se heittää. Minä
sanon sinulle erään toden: joko täytyy olla hyvässä seurassa tai
hyvän seuran ulkopuolella. Jos sinä tahdot olla, niin saat ottaa sen
huomioon, mitä silloin tällöin olen vihjannut... viimeksi tänään."

"Minä tuskin luulen ottavani huomioon sitä, mitä tahdot, Einar.
Voit kuulla sen jo ajoissa, niin ei katumista. Minä teen, mitä näen
oikeaksi." Ja hän jatkoi lujemmin:

"Sinä olet tuhma, kun olet sellainen minulle! Niin, sinä olet
tuhma! Sinä laahaat kaiken sen hyvän, mitä tunnen sinua kohtaan,
kaikellaiseen matalaan, ellen sanoisi pahempaa. Sinä kerrot siinä,
prameilet, Toraa häpäiseviä juonia, ja sinä melkein halkeat hyvistä
elinohjeistasi... Niin, katso vain minua! Minä olen saanut kylläni
sinusta tänä iltana. Jos sitä menoa jatkat, niin pelkäänpä, miten
meidän välimme vielä käykään. Minä olen saanut sinusta kylläni tänä
iltana. Saat mennä, jos tahdot... Mene vaan."

Einar tuli lähemmäksi häntä. "Oh, miten sinä olet kaunis, kun loistat
noin vihasta..."

"Tässä ei ole siitä kysymys", huudahti Gunvor. "Meidän täytyy oppia
tuntemaan hiukan toisiamme, Einar. Usein minusta tuntuu, etten minä
ymmärrä sinua ollenkaan."

Mutta Einar ei tahtonut selitystä lainkaan, siltä näytti. Hänelle
tuli yhtäkkiä toiset ajatukset. Hän näytti unohtaneen kaiken
muun paitsi sen, että Gunvor oli tässä ja että hän halusi hänen
hyväilyjään. Hän tiesi ennestään, että Gunvorin hänen suudelmansa
tekee heikoksi ja katseensa syvälle hänen silmiinsä. Ja hän tahtoi
tehdä hänet heikoksi, vaikka Gunvor taisteli vastaan. Viimein tuli
Einar karkeaksi:

"Mitä juonta se on? Enkö minä saa suudella sinua? Enkö minä ole sinun
sulhasesi?"

Gunvor ei vieläkään tahtonut. Hän seisoi siinä hengästyneenä.

"Ei, se ei onnistu sillä tavalla tänä iltana!" huusi hän, "ehkä
on käynyt liiankin kauan niin!... Sinä tulet tänne puhumaan
halpamaisuuksia ja liehakoimaan, niin että sydäntäni vihloo. Oletko
sinä sellainen, kuin minä luulen sinun pohjaltasi olevan, vai etkö
ole -- sen tahdon tietää."

Einar alkoi myöntyä. Hän tunnusti osin, livahti toisten seikkain
ohitse, kiihdytti Gunvoria hyvän aikaa. Koetellen kääntää asiaa
kuherteluksi ja leikiksi. Kopaisipa hänet yhtäkkiä syliinsä
ja suuteli häntä väkivalloin milloin mihinkin. Gunvor tunsi
vastenmielin, että se vaistojen huumaus, jonka Einar niin helposti
herätti hänessä, alkoi vallata häntä. Hän mutisi puoleksi uhmaten,
puoleksi voimatonna: "Tämän pitää loppua, Einar! Sinun pitää ymmärtää
minua paremmin." Einar kuiskasi, hurjasti häntä hyväillen: "Niin,
niin, minä ymmärrän, että sinä olet niskuri... Sinut täytyy kesyttää
ja pakoittaa, Gunvor!"

Nuo hetket, joina Gunvor tunsi hänen voimansa, olivat muuten ihania.
Hänessä heräsi sama tunne kuin silloin, kun hän ensi kertaa näki
hänet, häikäisevässä auringonpaisteessa, vahvana ja ruskeana. Se
tunne yhtyi hänen valoisimman päivänsä tunnelmaan.

Mutta nyt särkyi lumous: Einar oli sanonut sellaista, jota hän vihasi
ajatellakin. Hän riuhtausi yhtäkkiä irti. "Sinä et ole selvästi
vastannut minulle siihen, mistä puhelimme... viimeksi sanoit vain,
että minut täytyy kesyttää ja pakoittaa. Mutta siinä asiassa minä en
ainakaan anna itseäni pakoittaa. Luuletko että me kumpikin voimme
halveksia kaikkea halpaa ja pikkumaista, mitä se lieneekin? Ajattele
sitä huomiseen. Minä en halua suvaita puolinaista myöntymistä tänään!"

Einarin täytyi poistua.

Seuraavana päivänä sai Gunvor kirjeen, jossa Einar puhui paljon
koreata. Gunvor tunsi, että se oli kirjoitettu ajatellen hyväilyjä,
joita hän ei ollut saanut ja joita hän kaipasi.




XV.


Pari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello
soi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista
pystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta,
jossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen
päänsä pieneltä.

Gunvor veti hänet sisään. "Kas, Torako! Sinäkö se!" Tora nyökkäsi:
"Niin, tänne minä nyt vaan tulin!" Hymy koetti pyrkiä hänen
huulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin.
"Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?" "Oh, en...
mielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor... Mutta, tiedätkö,
minä matkustan pois tänä iltana?" "Matkustat tänä iltana? Minne?"
"Oh, maailmaan vaan... ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!" "Niinkö,
onko se totta?" "Sitä en ole kuullutkaan." "Ihan totta!... kaikki
järjestetty kädenkäänteessä... ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt
pitää oikein karata."

He istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:

"Katsos... minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä.
Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä
sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan
voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!"
Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta
puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka
kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä
varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi
ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää.
Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä
enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken
hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin
luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin
käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en
sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita...
Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko... ja saan koetella toisilla
paikoin, kaukana täältä... Siellä, jossa ei joka seikka muistuta
mieleen..." "Niinpä niin, Tora... ehkä en hyvä, kun saat koetella."
"Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos
olen kehno, niin menen hiiteen -- aivan kuin pitääkin."

Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor
huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)

"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä
tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan.
Niin, sitä tarkoitan... Juuri sitä!... Rouva Henning! katsos...
toimistonjohtajan rouva Henning ehkä... tai siihen kuosiin. Tuo sinun
'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin.
Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi.
En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh,
olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh,
tiedäthän sinä, ne miehet... Niille tulee moraalisia innonpuuskia.
Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku
nainen on häneen... että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he
kumpikin siitä niin äkämystyvät."

"Vai, sinä olet sen kuullut?... Että minä olen käynyt Michaelin
luona?"

Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi
syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä
ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria:
"Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."

He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:

"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä... et kai eniten
pianonsoittoa."

"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin
muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän
mielestään minulla on suuret lahjat... No, niinhän ne aina sanovat
nuorelle naikkoselle."

Gunvor keskeytti:

"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi,
Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut...
Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä
koettelemaan voimiasi... eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta
heräisi sinussa?"

Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he...
ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä... tästä hulluudesta,
joka minua yhä kuitenkin kiusaa... sitä keikkumista kestää varmaan
kauan, usko se... Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun
sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin
luona... kun näin kaiken pohjaan... se tepsi."

Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:

"Kuules vielä... Onko minusta enää jäljellä mitään... minusta on
tuntunut niin oudolta viime aikoina... kuten katoaisin ja painuisin."

Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän
Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku
kasvoillansa!

"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään',
Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni -- ettäs sen
tiedät."

Tora katsoi totisena eteensä.

"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että
minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä
tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin -- kaikkeen.
Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se
kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista... Siksi on
kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua... Mutta kuitenkaan en löydä
rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi,
Tora?" "Taide, kyllä... Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin
täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä
minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää... Niin, minun
_täytyy_ saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa.
Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät...
joten minä ehkä en... -- Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista
totista... Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se
menisi..."

He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora
nousi.

"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän
ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli
ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä.
Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me
on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin,
hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!... kaikista kävelyistä!
Kaikista pakinoistamme!... Ja että lohduttelit minua nyt viime
aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää
itkeä. Minä olen siitäkin päässyt... -- Hyvästi! Ei, elä saata minua
yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti,
kun tuonnoin hänet tapasin... Hyvästi, Gunvor!"

Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta.
Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta... ja
sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.




XVI.


Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista.
Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa
aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin
pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä
voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi
nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään
vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän
pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin...

"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan
voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein.
Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta
alkaa tulla tohveliherra."

Ja toisen kerran:

"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?...
Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"

Ja Gunvor vastasi:

"Kyllä, kyllä Einar... kyllä minä olen kiltti hänelle."

"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt
hänen tapansa."

"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä
kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain,
ei ollut niinkään kaunis."

Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä
kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle:
että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä
kutsumuksestaan _hänen_ poikansa vaimona, ja että Gunvor
muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita...

"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia?
Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"...

Mutta Einar silitteli asiaa:

"Oh, mitäkö?... Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään.
Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta
ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta,
jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä... Muuten emme
tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."

Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä,
leppoisalla sävyllä -- joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka
näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut
kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä,
mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee,
huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle
huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei
ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit
viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään
vetäytyvä..."

       *       *       *       *       *

Gunvor nauroi taas.

"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän
kuunnella tällaista... Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja
kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys..."

"Sinä olet kiltti, Gunvor... sillä sinä et tiedä, millaisia joskus
nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat... Mutta kuules, tehdäänpäs
niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella
äidin kanssa."

"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."

"Niin, kyllä hän tulee... Ehkä en ole muistanut siitä mainita...
Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on
niin hiljainen, katsos, ja sävyisä... ei vaadi mitään... Hm, meidän
kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan,
joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen... Mutta hänhän
on tyytyväinen kaikkeen... Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen
kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."

Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas
ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin.
Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta
sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten
kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.

Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti
Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin
valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti
Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli
sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten
kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän
tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että
se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole?
Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt,
miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.

Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä.
"Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä
käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan
tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa
sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös,
isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä
ja äiti olette kai matkasta väsyneet."

Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten
Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut
sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena.
Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja
täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan,
kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia.
Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän
Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina
ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on
kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui
enää mitään.

He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi
heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei
ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan
matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja
pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.

He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla.
Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan
pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat
on kovin kalliita", huomautti rouva... Niinpä niin, ehkä, ajatteli
Gunvor. Mutta hehän pyysivät... ja sitäpaitsi: kaupunginvouti
Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja
muiltakin.

Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon,
mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei
tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja
vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista,
jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."

Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua
laskua... "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti
sen huolellisesti muistikirjansa väliin.

Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle."
"Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä
Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?... no hyvä... sanoppa hänelle
terveisiä minulta,... ja sano, että me tullaan visiitille hänen
luokseen huomenna kello kahdelta... hyvästi, hyvästi vaan!"

Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy... aivan
jäykästi, muodon vuoksi... ja katosi heti...

Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän
jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa... olivat antaneet
huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään
hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti
oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja
hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä
alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor
oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä
koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra
toisteltiin moneen kertaan.

Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli
muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva,
kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin
silmin.

Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista
naista." Gunvor ei häntä tuntenut... Mokomia nujerrettuja rouvia...
olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein
vain pieniä, mataloita raukkoja?

Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi
hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö
sinä?" kysyi rouva... "Kyllä... minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi,
Einar..." "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.

"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit
kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä
enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?... Minä olen lievästi sanoen
väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä
liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin
sinulle olla kiltti ja kohtelias -- mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä
istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat... Vihaavatko he
minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin
hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."

Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh,
elä hulluja... Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä.
Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla,
Einar!" Gunvor meni, -- oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan
kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui
myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina.
Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut.
"Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut _niin_
kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että
se häviäisi... Mutta nyt... en tiedä mitä ajatella... Ajattelet, että
tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä... ja
hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni..."

Rouva Kjeld vaikeni.

"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin
paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole
kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä
maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen,
Gunvor."

Gunvor vastasi vitkastellen:

"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun
ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"

"Hm -- että riittääkö?... Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor.
Etkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi?
Koeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella
kuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka
ovat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia."

Gunvor katsoi levottomasti äitiinsä:

"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin
katsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että
vuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi
rouva Henningiksi... joka puhui sellaisia luonteensa omaisia
pikkumaisuuksia... Ei, ei... en ymmärrä, että sinä neuvot minua
sellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana."

Rouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.

"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja
loistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi
katoaisi."

Gunvor mietti vähän:

"Oh, ei", sanoi hän, "kun vähän tunnustelen, niin en usko, että
jaksaisin olla sitä ilman."

Hän lisäsi:

"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle.
Puhele _sinä_ heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä
arvelet."




XVII.


Gunvor ei ollut kotosalla, kun kaupunginvouti rouvineen tuli.
Iltapäivällä hän puheli äitinsä kanssa. "Minä luulen, että he
pitivät sitä niskuroimisena, ettet sinä ollut täällä", sanoi rouva
Kjeld... "Mutta muuten", hän nyökkäsi... "et siinä paljoa menettänyt,
vaikket ollutkaan heidän seurassaan. Minä en pitänyt heistä.
-- Voipa olla niin", jatkoi hän, "että lie niitä naisia, jotka
sopivat kaupunginvouti Henningin miniäksi paremmin kuin sinä. Siltä
minusta tuntui... ja se sopii sinun tietää, Gunvor. -- Sillä tosi
on sellainen", jatkoi hän salatun kiivaasti, "että kaupunginvouti
Henning ei ole semmoinen kaikkia kohtaan kuin meitä. Jos luulet,
että hän on vain vanha kärtty, niin erehdyt. Ei, minä tiedän, miten
kohtelias ja lauhkea kavaljeeri hän olisi ollut, jos hänestä kihlaus
olisi ollut mieleistä, jos sinulla olisi rikkautta tai 'suvun'
suhteen arvokas asema. Olisitpas silloin häntä nähnyt! Silloin
hän olisi tullut juhlapuvussa, usko se! Mutta mitenkäs nyt! Kuin
kuluneissa koti-reuhkoissaan... Hän ei viitsinyt turhaa kursailla
meidän tähtemme, usko pois."

"Mitä hän sanoi, äiti? Sinä et saa salata minulta mitään."

"En tosiaan", nyökkäsi rouva Kjeld... "minä aioin kyllä tässä pitää
suuni. Mutta asia on liian tärkeä. Sinähän kuitenkin joudut heidän
kanssaan jotenkin tekemisiin... Ei auta kuin jänis piiloittaa
päätänsä pensaasen... Hän uteli m.m. Kjeldistä niin kummallisella
tavalla. Ehkäpä hän huomasi, etten minä hänen puheistaan pitänyt,
sillä hän sanoi, näin: 'Niin, niin, rouva Kjeld, Teitä ei kai
miellytä, että niitä seikkoja kosketellaan. Minä olen itse papin
poika, ja ymmärrän, että Teistä tietysti on kiusallista, kun
muistutetaan Teitä miehenne hairahduksista.' Niin hän sanoi."

Vaiettiin hetkisen. Gunvor ei virkkanut sanaakaan. Hän istui hiljaa
ja pudisti päätänsä.

"Kun olin pieni..." kuiskasi hän viimein... "Minusta tuntui niin
pahalta, kun pikku tytöt juoksivat perästäni ja huusivat ja
pistelivät minua... Minä muistan sen kyllä... kuin rotat olisivat
jyrsineet... Ja silloin se haihtui niin helposti... Kun vain isä
katsoi minuun ja jutteli kanssani... Ja siitä lähtien ei kukaan ole
puhunut isästä pahaa. Minähän olen puhunut hänestä kaikille, joita
pidän arvossa. Einarillekin..."

"Oh", sanoi rouva Kjeld, "eihän seikka paljoa merkitse silloin kun
vain seurustelee ihmisten kanssa. Mutta nyt on kyseessä avioliitto,
muista se. Ja kun tahtoo sopan keittää, niin kelpaa kaikki karvas
pataan. Luuletko, ettei Henning keksisi vaikka mitä koreata isästäsi.
Villitsijä, harhauskoinen, Kristuksen vainooja, vaikka mitä!"

Gunvor näytti väsyneeltä, yhä siinä paikallaan istuessaan.

"Minä näen jo, että Einarin on ruvettava jommallekummalle puolelle",
sanoi hän, "hänen täytyy suojella minua sellaista vastaan."

"Kai hän suojeleekin, jos on mies", vastasi rouva Kjeld.

Vähän päästä kysyi Gunvor:

"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun
mainitaan isän hairahduksista, -- mitä sinä silloin vastasit?"

"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että
hairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan
hänen eläessään... etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla,
jonka ne ansaitsevat... -- Niin, sen minä sanoin... suoraan... pitipä
hän siitä tai ei... Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en
voinut muulla tavoin vastata... no, minähän vain olen syyllinen, jos
hän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti
piankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin
heidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan
olla heidän mielikseen... varsinkin sinun tähtesi, Gunvor... Ei, niin
ei käynyt."

Gunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut.
Seuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka
kuului:

    "Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen,
    pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu,
    kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että
    minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet
    siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän
    lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit.
    Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista.
    Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä
    anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.

                               Sinun altis Einar Henning."

Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta
jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi
yhtäälle ja toisaalle... ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä...
Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt.
Tulkoon, mitä tuli... Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä...
Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä -- oi, hän
myöntelisi mielellään... Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin
typeryyksiin... ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita,
kuten ennen oli kokenut...

Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän
ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli
kuitenkin heitä taivutellut...

Mutta... lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä... he,
jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin...

Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka
portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi
oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa.
Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi,
mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar
toi tuolin, Gunvor istuutui.

Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi
verkkaan ja painolla:

"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari
sanaa minun kuulteni."

"Einarko aikoo sanoa?" vastasi Gunvor.

"_Henning_ aikoo", oikaisi vouti. "Ehkäpä sinusta on yhtä
ihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti
tietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana
kuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja
muut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun."

Gunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua
tässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen
vihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?

"Einar!" huudahti hän, "mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani,
sanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä."

Gunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning
istui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias... kun ei edes huolinut
sanoa sulhastaan Henningiksi!

Einar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: "Asia on selvä,
Gunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt
sopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää
heitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän
kaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä... ja ehkä kaipaa
silloinkin, kun puhuttelet minua."

Gunvor vastasi:

"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on
sinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä,
ei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä
tarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en
ole muokattu siten kunnioittamaan."

Einar Henning vastasi rauhallisesti:

"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy
mukavammaksi tuolla tavalla puhuen."

Vouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi
kovalla äänellä ja ankarasti:

"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet,
niin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin
sinä olet tottunut ja harjaantunut -- ne saat unohtaa, tiedätkö sen?
Siitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä
ei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan,
millainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa,
että isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt
tohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli."

Gunvor huudahti -- äänessään kuin avunhuuto:

"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule
kanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!"

Gunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: "Noo,
sanoppas muuta!"

Einar vastasi aivan rauhallisesti:

"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää,
minä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä
noista vapaista ajattelemisista!"

Gunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli
kertonut hänelle kaikki isästään... siitä lähtien... Ah, Einar oli
vain muka tarkoittavinaan.

"Toinen asia on", jatkoi Einar, "se että sinä pidät isästäsi ja
muistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista... Mutta hänen
ajatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa."

Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan
vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar...
Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa
mukaisilta.

"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu,
"hän oli suuri ihminen... minun ei kannata närkästyä... jos sellainen
mies, jota sanot isäksesi... jos hän koettaa tahrata häntä... Haha!
hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"

Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on
sittenkin mahdotonta... se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me
olemme erehtyneet, Einar..."

Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen,
nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen
päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä... niin, se oli
hänen... muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti
käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki
ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.

Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta
sitten hän asteli reippaasti.

Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli
jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?"
Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki
sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että
tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon
sinulle, Gunvor!"

Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka
puhui tuolla lailla.

"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!..." Einar
töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että
välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."

"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan
kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat
pysähtyneet kadun toiselle puolelle.

"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui...

Hän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin
hirveässä tuskassa.

"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen
mies. Sellainen siis oli mies."






KOLMAS KIRJA




I.


Gunvor kertoi äidilleen kaikki. Rouva Kjeld istui kauan kuunnellen.
Mikään ei voinut arvata, mitä hän tunsi. Hänen silmänsä olivat
hellät. Koko ajan hän nyökkäili kärsivällisesti päätänsä.

Mutta kun Gunvor kertoi hänelle, mihin se asia päättyi; kun hän
kuuli, miten yksimielisesti nuo kaksi miestä olivat syyttäneet
Kjeldiä, ja kun hän näki Gunvorin syvän surun, silloin hän näytti
ikäänkuin heräävän. Hellät silmät tulivat luja-ilmeisiksi, silmäterät
laajenivat, pää kohosi. Hän tuli aivan toisellaiseksi kuin oli
yksin istuessaan ja levätessään. Ikäänkuin taistelu kutsui häntä
jälleen. Hän hytkähti tuolissaan, mutta vavahti kuten ihminen, jonka
elinkohtaan isketään, vaan jolla kuitenkin on voimaa kostaa.

Ja ehkä muistellen entistä rauhaansa, jolloin hän halusi vain lepoa,
hän mutisi:

"Miten heikko minä olen ollut viime aikoina. Niin taipuisa ja untelo.
Nyt minä palaan jälleen Kjeldin luo. Gunvor... Minä palaan Kjeldin
luo."

Kjeldin hahmo kohosi verkalleen ja asettui noiden kahden naisen
läheisyyteen. Sen voi huomata heidän kasvoistansa, joissa oli jonkin
kalliin muiston piirteitä, sen voi havaita heidän silmiensä raskaasta
loisteesta, levosta, joka heistä oli suuttumuksesta huolimatta.
Nyt hän palasi valtavana kuin ennenkin. Hänen henkensä suhisi
huoneessa, jossa he olivat. Koko hänen intonsa, hänen sielunsa tuli,
uhrialttarin liekintä, kaikki, mikä hänestä oli oikeaa ja mistä hän
ei koskaan tinkinyt. Oikeaa, -- jonka oikeuden perustana eivät olleet
opitut käsitteet, vaan hänen sielunsa ääni... Kaiken sen hän toi
tullessaan. Ja häntä seurasivat myös meren ja erämaan kohina. Vuoret
kohosivat autioina, illan hiljaisuus tähtiensä alla. Mutta joskus oli
aurinko keskellä taivasta hänen päänsä päällä, ja hän kulki vuorella,
ja villejä kukkia kasvoi kallionkoloista, ja kaukaisten kellojen
läpätessä tuli väkeä hänen luokseen puhelemaan hänen kanssaan.

Tahi kaupunki. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä oli vaikeaa. Heidän
ilonsa olivat olleet suurin osin huokausta. Ehkä he tiesivät suuret
syntinsä. He eivät halunneet pappeja. Pappi olisi vaatinut heiltä
ainoastaan katumusta ja uskoa seikkoihin, joita juuri pappi itse
uskoi. Ja lisäksi hän olisi puhunut helvetistä.

Kjeld oli ymmärtänyt heidät: "Teidän tuskanne on ollut niin suuri,
että kaikki teille annetaan anteeksi. Iloitkaa, sillä te olette
tulleet lapsen-sieluiksi! Ja teidän tuskallisessa katseessanne minä
näen loistavat lapsen-silmät, jotka rukoilevat ja kaipaavat. Iloitkaa
te surusta. Siitä syntyi teidän kaipuunne, joka jälleen saattoi
teidät aavistamaan ylösnousemusta. Ihmissielu on kuin timantti. Se
täytyy vain hioa tomussansa."

Kaikki se tuli nyt. Gunvor, joka suoriaisi elosta ilolla ja leikillä,
jos hän vain myöntyisi ja tinkisi siinä ja siinä kohden... hänen
täytyi kuin täytyikin käydä rintamaan. Hän oli Johannes Kjeldin
tytär. Hän näki sen selvästi. Hänen kirkkaimmassakin ilossaan olivat
kaukaiset äänet häntä usein kutsuneet ja hän oli kuunnellut. Nyt ne
kutsuivat häntä kovemmin, ja hän kuunteli jälleen niiden sanoja. Hän
ei itkenyt ilon kaipuusta... Tora... Tora, jota hän oli rakastanut,
oli taipunut itkun ja surun kuorman alla. Mutta hän oli ollut alusta
alkaen päivänpaisteen lapsi. Mutta Gunvor oli jo pienenä rakastanut
isäänsä, tuota suurta, yksinäistä, ja monta kertaa olivat jo pahuus
ja halveksinta itkettäneet häntä.

Mutta kaikki se raskas kauna, joka oli nostanut vedet pikku Gunvorin
silmiin, kun häntä pienenä loukattiin ja kun hän sai kuulla häijyjä
nimityksiä, se heräsi hänessä nyt, mutta taipumatonna ja katkerana.
Hän kohotti päätänsä ja tuimistautui heitä vastaan, jotka jälleen
huusivat hänelle: "Vapaa-ajattelijan likka..." Heidän välillänsä
oli nyt auttamaton juopa: eräitä ihmisiä loukataan, ja he voivat
antaa anteeksi, mutta toisiin sattuu juuri paikkaan, jossa haavat ei
koskaan parane.

Gunvor oli rakastanut häntä. Hän oli rakastanut häntä siinä
maailmassa, johon oli päässyt sisään. Hän oli rakastanut häntä nuorin
aistimin ja iloisin silmin. Mutta ne hetket elivät niin vähän aikaa
hänessä. Ne eivät vallinneet häntä. Niiden tuokioiden takana oli niin
monta hetkeä, jotka hän ennen oli elänyt. Hetkiä, joissa tykyttivät
elämän moninaiset suonet, joissa oli salaperäisyyksiä.

Kannettu kaipuu oli tosin ollut monta kertaa kovaa. Mutta kukaan
ei saanut sitä hänessä huomata. Siksi eli hän pitkät ajat yksin.
Leikatkoon veitsi, tippukoon veri, ja menkööt haavat umpeen. Hän
jutteli ainoastaan äitinsä kanssa. Hän käveli joka päivä, mutta ei
kaupunkiin päin. Hän kulki toisella taholla kuin muut. Kaupungista
ojentausi yksinäinen katu kauas, kuin metsään ja erämaahan osoittaen.
Se päättyi jyrkkään polkuun, joka nousi vuorelle. Sitä polkua hän
käveli. Siellä ei kulkenut ketään tuttuja. Hän kiersi siellä joka
päivä. Sohjussa, sateessa, pyryssä. Jotain vanhaa murtui, ja uutta
rakennettiin. Hän aivan laihtui noina aikoina, hänen silmänsä tulivat
tarkkaaviksi, hänestä hälveni pehmeys. Hänen kasvonsa muuttuivat
puhdaspiirteisiksi ja kylmiksi...

Kevät tuli. Uusi kesä pilkistihe. Miten outoa ajatella: vain vuosi
sitten oli se suuri kesä, jolloin Tora ja hän olivat olleet yksissä,
saman tunteen täyttäminä. Jolloin aurinko kultasi pitkät tiet,
jolloin kukat aukoivat umpujaan joka tarhassa, jolloin he kumpikin
rakastivat löytämäänsä... Oi, mitenkä he molemmat olivat olleet
älyttömiä ja iloisia, valmiita tuhlaamaan kaiken, mitä he olivat
koonneet. Niinkuin naiset voivat tuhlata. Kaiken elämän, mitä heillä
oli ja minkä he tahtoivat antaa _hänelle_.

Hän istuskeli siellä vuorella useita kevätpäiviä ja katseli
kaupunkiin ja ajatteli.

Tämä talvi, joka nyt oli vierinyt: usvaa, joka olisi tukehuttanut
hänet, jos se olisi palannut! Kaksi kirjettä Toralta, joka kertoi
elämästänsä siellä etelässä, työstään ja edistymisestään, -- ja
vain yksi kirje Gunvorilta Toralle. Torallekaan hän ei voinut uskoa
täysin... niin, kyllä kaiken muun, mutta ei tätä... vaikka Tora
silloin oli kertonut hänelle... oh, he olivat niin erilaisia, ehkäpä
hän juuri sentähden rakasti Toraa...

Ja Janna, joka oli ensin käynyt hänen luonaan. Silloin oli se paha
hyvin vaikeaa. Kun hän ei vielä voinut sietää ketään.

Viime kerralla Janna sen ymmärsi. Hän nousi pian paikaltansa ja
poistui. Mutta mennessään hän sanoi: "Tule käymään luonani, Gunvor,
jos milloin haluat pakista vanhan toverin kanssa." "Kiitos, Janna,
haluanhan minä..."

Ja nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi
Einar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha
käännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut
säästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle.
Jos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi
antanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen,
niin olisi kaikki käynyt hyvin... Einarilla oli kai oikeus pyytää
selitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt...

Melkein koko kirje sentapaista... -- Mutta nyt tuli kevät ja kesä.
Hän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.

Kerran hän meni Jannan luo. "Kuules, Janna. Muistatkos, viime
kerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen...
ja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin,
Janna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi.
Mieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös."

Janna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.

"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala,
miten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit."

Ja häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän
nauroi jälleen ja sanoi:

"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen... No, mennään
nyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa
kahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten
kanssa."

Ja matkalla hän haukkui:

"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja
Tora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua... -- Niin, ole
varma siitä, kyllä minä järjestän asiasi... Ala vain heti kohta. Lue
kesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin,
ensi syksynä, ymmärrätkös."

Iltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä:

"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä
alalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta
vanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin."

"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin.
Opettajaksi?... Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä
hellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin.
Minä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä
tahtookin."




II.


Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava,
ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua
tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että
pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."

Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä,
mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli.
Ja hän ne luki.

Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti
päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän
näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään
pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän
mehuista.

Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat
sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka
hän tahtoi saada.

Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja
laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla
tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä:
kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia
uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.

Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla
surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada
elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.

Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun
kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi
hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.

"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei
sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja
nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen
virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin
uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat
itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja
tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden
maanosan korkein elämä."

Niinpä niin, haaveita... Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi
nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin,
joka hänellekin kerran kukkisi.

Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä
rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten
kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko
se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle:
ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia
silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia,
unisia, ovelia... Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista
yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän
katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän
aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella
heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko
he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he
ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja
he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä
toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.

Jos joku niistä olisi paha... tosiaan paha... Niin, _silloin_ sitä
koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta
hartaammin, -- eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri _siinä_
oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja
vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset
kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä...

-- Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua.
Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja,
joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi.
Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein
pahoja.

Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään.
Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois,
hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista.
Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta
kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.

Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan
asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut
oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja
siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin
-- niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä.
Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia
leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja
viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa
olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna
Vikin luona.

Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja
miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita
tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen
joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä,
jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja
kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä
ja aatteista.

Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin
osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja,
joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"

Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan
huhuja -- puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja -- se oli
tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa
seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen
kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki
tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi
väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä
kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka
piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat
löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, -- lehteä, jota toimitti
joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee!
Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen
heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo
ei ole kerrassaan mitään!

Joitakuita Jannan vieraita: _Martin Sirdal, Erik Midtgaard_, kumpikin
talonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä
edestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin "Kellarin"
pöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin
yhtä raivoissaan kaikille "kaupungin ilveille." -- -- --

_Harald Brandt_, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko,
-- kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää
lykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin
ylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet
alkuperäisistä maa-oloista.

_Jan Grögaard_, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka
alalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa
ihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta
kurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin
asia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja
erikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.

Hän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä,
sanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö.
Hän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman
kuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä
syvemmäksi ja kirkkaammaksi.




III.


Tuli se suuri päivä. Gunvor oli saanut tutkintotodistuksensa. Hän
söi päivällistä äitinsä kanssa, ja hänen oli hyvä olla. Hän oli
itse iloissaan ja tiesi, että äiti iloitsi. Ja hän ajatteli iloiten
kekkereitä, joihin Janna oli hänet kutsunut. Janna piti näet
vartavasten hänelle kekkerit kotonaan.

Hän, Gunvor, tuli sinne kauneimmassa puvussaan, ja kaikki ystävät
tulivat. Janna sanoi heidät tervetulleiksi, ja kohta senjälkeen
tuotiin sinne pulska illallinen. Janna ei tyhjänpäiten opettanut
kolmessa paikassa. Hän saattoi kyllä juhlatilassa tuotattaa kaksi
ruokalajia hotellista: kalamuhennosta ja kotletteja; ja hänen
kannatti toikata puna-viiniäkin, tai, jos joku herroista piti
parempana, olutta.

Niin, he aterioivat ja joivat, ja Janna piti puheita Gunvorille.
Hän tunsi Gunvorin, ja hän tohti tunnustaa hänelle, että he kaikki
pitivät hänestä. Jospa hän viihtyisi heidän parissaan!

Mutta kohta kun Janna oli puhunut, nousi Jan Grögaard, ja kaikki
huomasivat, että nyt hänellä oli jotakin sanottavaa.

"Sanotaan kyllä usein naisista", alkoi hän, "jotka eroittautuvat
toisista, jotka odottavat naimisiin pääsyä, ei rakkautta, vaan
sopivata miestä... sanotaan kyllä usein niistä, jotka eivät seiso
näiden rivissä, että he eivät ole naisellisia eivätkä tavallisesti
juuri kauniita!

"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian
pitkällä etupuolta! ja tukka -- se on sitaistu vain hutiloiden
solmuun.

"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä
vaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat
illalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista'
ja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut,
ja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla
sulostuttavat heidän elämäänsä.

"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot,
kirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta
naisesta, miehille suloisesta.

"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.

"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa
korkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta
ennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta
sielua.

"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan,
kuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin,
sen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja
tyhmyys.

"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka
väsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin
silmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina
jatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori
nainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä
nainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei
hempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä!
Gunvor Kjeldin malja!"

Hänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin
he olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken
sanottiin...

Gunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle
jotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki
toivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan
siinä tällaista hyvyyttä vastaan.

Täytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: "Te puhuitte
niin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?"
Silloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä
äänellä: "Kyllä, neiti Kjeld... vaikken minä tunne Teitä kovin, niin
uskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen
luissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti."

Illasta tuli oikea juhla, ja se päättyi siihen, että he kaikki
saattoivat Gunvoria kotiin.

Hän valvoi sinä yönä ja ajatteli uutta työtä, joka hänellä nyt oli
edessä. Hän ryhtyi siihen niin rohkein mielin. Ja mikään ei kytkenyt
häntä, mikään vanha petos ei pidättänyt häntä. Hän tarkasteli
itseänsä hartaasti, ja kaikki viime vuosien tunteet olivat kuolleet
ja haipuneet! Hän ei niitä kaivannut, ei toivonut mitään takaisin!




IV.


Ainoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea,
joka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora
Pharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia
ja rakkautta... ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka
ikäänkuin _soljui_ hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana:
"Hyvästi, Gunvor!"

Hän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin.
Sen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. "Jospa nyt saisit
kuunnella minua, Gunvor", seisoi niissä usein.

Mitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin,
että Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin
kahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä
onneton... Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään
kotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi
pitää... ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä
mitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa
ankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.

Niin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten
nainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime
aikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi,
että Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta
tutkistelua. Vain huuto... kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora
vastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.




V.


Miten perinpohjaisen vapautunut hän oli kaikesta entisestä, sen hän
sai piakkoin huomata...

Monina kuukausina, jotka seurasivat hänen ja Einar Henningin välien
purkautumista, ja sinä vuonna, jona hän luki niin paljon, hän oli
tuskin ollenkaan käynyt kaupungissa. Siksi ei hän koko tuona aikana
ollut nähnyt Einar Henningiä kuin yhden ainoan kerran. Hän käveli
silloin erään herran kanssa, jota Gunvor ei tuntenut. Kun Gunvor
meni heidän ohitsensa, oli hän huomaavinaan, että herra hymyili
veitikkamaisesti, kuten sanoakseen: "Katsos, tuossa meni _se_!"

Gunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen
hän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen.
Hän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä
kulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.

Mutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa
kaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli
niin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet,
tuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä... mutta Gunvor ei
katsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä
hieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.

Toisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä.
Hän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään.
Einar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta
hänen kasvojensa ilme oli kysyvä: "Mitä Teillä on asiaa?" Einar
alkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan
vihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen
kaunaa? Gunvor vastasi: "Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte.
En minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki
välimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä
Te tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle."

Einar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle
silmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille _sitä_ kertaa: sillä
tavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!

Gunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on
hänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut
sinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen
turhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla
välinpitämätön _häntä_ kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman
rakastunut!

Einar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet!
Niin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että
hän yhä muisteli häntä.

Gunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies
tosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä
vahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka
ilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei
muuta voinut...

Einar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:

No... se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin
kun hän oli luonnollinen.

"Nyt Te voitte mennä", vastasi Gunvor seisattuen. "Minua jo
kyllästyttää."

Ei, Einar ei mennyt. Hän seisoi hyvän aikaa selitellen silloista
tukalaa asemaansa. Nyt he saattoivat _tutustua_ toisiinsa.

Gunvor jatkoi matkaansa. Einar tuli jäljestä. Ja jutteli yhä. Gunvor
ei vastannut sanaakaan, vaan kulki ripeämmin. Einar pysyttelihe
samassa vauhdissa... kunnes tuli vastaan kävelijöitä... silloin hän
alkoi huomattavasti arastella... Näkihän helposti, että hän seurasi
Gunvoria hänen tahtomattaan. Ja hän poistui.




VI.


Miten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen,
istuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He
ikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko
hän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava?
Gunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa
auringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka
pisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, --
samoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli
annettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle
sijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat
rivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut
unteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli
heidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut
nuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli
katsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen
sääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan
oli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää
hänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle:
"Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy
hänelle."

Miten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä
parissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli
itsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi
tulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti
tai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä... no, se ei haitannut
paljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse.
Heidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut
epäsäännöllisyydet korvattiin.

Koulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten
kodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden
oppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin
käsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet
tehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä
enemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi
ollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän
katkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä
monet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan
läksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.

Siitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.

"Siitä on valtio vastuunalainen", vastasi Grögaard kiivaasti.
"Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän,
niinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat
vanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta
kaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta
sukupolvea."




VII.


Jan Grögaardia hän tapasi nyt hyvinkin usein. He olivat aina olleet
hyvässä sovussa. Mutta siitä illasta alkaen, jolloin Grögaard piti
puheen hänelle, oli Gunvor saanut häneltä jotakin, jota ei voinut
unhoittaa... Niin, nuo hänen sanansa, jotka hän lausui kuin näyn
nähden, ne olivat ikäänkuin vihkineet hänet uuteen elämään ihmisenä
ja naisena.

Grögaard pyysi häntä usein tulemaan tapaamaan häntä jonkun esitelmän
päätyttyä, jonka hän oli pitänyt jossakin yhdistyksessä, tahi
rasittavan koulutunnin jälkeen. Tahi Gunvor pyysi häntä tulemaan
itseänsä tapaamaan. Ja he tulivat, ja kävelivät yhdessä, ja
keskustelivat ja olivat yhtä mieltä ja eri mieltä. Mutta joskus he
lepäsivät ajatuksessa, jota toinen oli ajatellut, tai haaveessa, jota
toinen oli uneksinut.

Usein he juttelivat toisillensa hauskoja juttuja ja nauroivat
kumpikin. Tahi kertoivat omasta elämästään. Grögaard puhui
kodistansa, lapsuudestaan, ja miten hän oli johtunut kulkemaan
omia teitänsä ja ajattelemaan omia ajatuksiaan monestakin asiasta.
Gunvor kertoi hänelle kodistaan, lapsuudestaan, hän mainitsi kerran
kihlauksestaankin ja sen purkamisesta, joka tapahtui niin yhtäkkiä.

"Minä tunnenkin vähän Einar Henningiä", huomautti Grögaard, "me
ollaan, mikäli tiedän, melkein saman ajan ylioppilaita. Hän on itse
porvarillisuus tarjottimella. Yleinen mielipide, sopivaisuus. Hiukan
bohemia, mikäli se pukee. Oli aikoinaan ylioppilaslaulajia. Lauloi
aina 'Gluntteja', surkeimpia lauluja mitä tiedän, siitä huimasta
ylioppilaasta, josta tuli piispa ja joka katui. Minä en luota
koskaan sellaisiin, jotka laulavat 'Gluntteja'. Ne ovat aina mukavia
ylioppilas-heilujia, hyvin arvokkaita ja katuvia ja punssi-höyryisiä."

Päivä sen jälkeen, jolloin he olivat puhelleet Einar Henningistä,
tuli Gunvor hyvin iloisena kohtaamaan Grögaardia. "Minun pitäisi olla
juhlallisempi, kun sain moisen kirjeen, mutta en voi olla. En, se on
niin hupainen. Ja koko erästä ihmislajia kuvaava. Lukekaapas se. Minä
sain sen tänään."

Kirje oli Einar Henningiltä ja kuului:

    "Rakas Gunvor!

    Minä esitän aivan lyhyesti, että me tavattaisiin toisemme ja
    puhuisimme vakavasti keskenämme. Sinähän olet itsenäinen, ja
    minä olen hyvin vapaamielinen, mitä tulee miehen ja naisen
    keskinäisiin suhteihin. Jos me nyt tavataan toisemme, eivät
    enemmän vanhemmat kuin muutkaan voi sekautua asiaan; sillä
    moista pakkoa palvelemaan kuin kihlaukset j.n.e., me ollaan kai
    liian vapaita. Ah, Gunvor, sinun ihanat hiuksesi ovat sitoneet
    minut lujemmin kuin mikään muu side. Minä olen nähnyt, että
    sinä olet kävellyt monta kertaa erään herran kanssa, jota en
    tunne. Oi, Gunvor, minä olen vallanhimoinen siihen naiseen
    nähden, jonka tahdon omistaa, minä olen kuin karhu. Se surmaa
    saaliinsa ja kuoppaa sen maahan. Jos se johonkin aikaan ei itse
    sitä koskekaan, niin ei se silti salli muiden sitä tehdä. Niin,
    sellainen minä olen. Oi, Gunvor, muista, mitä kerran sanoit
    minulle, ja kohtaa minua vapaudessa ja onnessa.

                                   Sinun Einar Henning."

Grögaard luki kirjeen: "Niin", mutisi hän, "Te olette oikeassa.
Hän on mainiosti kehittynyt eksemplaari esiintymis-kelpoista
sopivaisuutta kaikkine syrjähyppyineen ja sala-kähmäilyineen."

Grögaard kiivastui: "Oletteko Te koskaan oikein tullut ajatelleeksi,
miten kehno meidän yhteiskuntamme on, joka painaa villaisella kaikkea
arkaa ja matalata? Miehen, jolla on jokin suuri ominaisuus, voi käydä
hullusti tässä maailmassa. Sillä suurta ominaisuutta seuraa suoruus
ja häikäilemättömyys. Mutta tiedätte erään, joka aina on varma
menestyksestään. Se on _tuo_, tuo varovainen mies, tuo kunniallinen
lurjus..."

Hän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.

"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on
haaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat
nyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas...
haha!... ruutana-lammikko, vai miten... Ja Herra ties, kuolisivatko
ihmiset... ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat... mutta ei ne,
joiden pitäisi kuolla... ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja
lihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa."

Hän vaikeni... ja lisäsi sitten ankarasti:

"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!... Te olette rakastanut tuollaista
miestä!"

Gunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin
äänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar
Henningin ulkonäöstä, -- kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että
hänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita
taruja hänestä...

Grögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:

"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin
niinkuin kirjoittaa..."

Gunvor vastasi kiireesti henkäisten:

"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään --
ja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten
koskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista."

Ja hän lisäsi:

"Nyt taidan olla joutavanpäiväinen Teistä. Nythän kyllä itse huomaan,
että olin mauton, kun näytin Teille tuon kirjeen. Mutta ihan totta,
minä näytin sen vain, että saisitte nähdä harvinaisuuden... joka ehkä
intresseeraisi Teitä..."

Grögaard käveli hänen rinnallaan ja katseli eteensä.

"No niin", vastasi hän, "tuo harvinaisuus ei nyt ollut kovin
erikoista. Hän ei ole yleensä sen parempi tai pahempi kuin muutkaan
herrasmiehet. Muuten, kyllä ymmärrän: Te näytitte sen minulle kuten
olisitte näyttäneet kelle muulle äly-miehelle tahansa, joka on
umpisokea kaikelle muulle kuin harvinaisuuksille j.n.e. Te ette
tiettävästi muistanut ollenkaan, että minä olen mies."

Gunvor ei vastannut. Hän käveli siinä, ja hänen olisi luullut
loukkautuvan, mutta hän ei loukkautunut. Grögaardin käytös paisutti
jollakin tavalla hänen sieluansa, suloisesti ja kuumasti, niin että
hän hengitti kiivaammin. Mikä hänelle nyt tuli?

Nyt kuuli hän Grögaardin puhuvan rauhallisemmin: Mitäpä hän muka
tässä lörpötteli. Oi, hyvä ihminen, totta kai Gunvor sen unhoittaisi?
Kyllä, Grögaard oli varma siitä, että Gunvor sen unhoittaisi, kun
toinen niin pyysi. "Kättä päälle, Gunvor Kjeld."

Gunvor antoi kättä.

"Se on selvä ja kuitti, Grögaard."

Mutta kuitenkin ympäröi heitä nyt toinen ilma kuin tavallisesti.
Heidän keskustelunsa ei ollut niin tasaista ja varmaa kuin ennen.




VIII.


Eräänä iltana, kun hän käveli Jan Grögaardin kanssa, tuntui ilma
heistä niin ihanalta, että he kävelivät yhdessä kauemmin kuin
tavallisesti. He näkivät erään herran tulevan vastaansa. Hän oli
juhlapuvussa, tuli nähtävästi päivälliskutsuista, oli kylläinen ja
hienossa nousuhutikassa -- niin, sellainen jäykkä ja välinpitämätön
on käynti juuri silloin. Hänen valkea rinnuksensa hohti illan
valossa. Hän tuli heitä vastaan ja tuijotti heihin. He huomasivat
hänen huulillansa hymyn, joka näytti ivalliselta. Hän oli Einar
Henning. Hän käveli ja pysähtyi, ja käveli taas ja pysähtyi. Heidän
täytyi kulkea hänen ohitsensa kolme, neljä kertaa. Gunvor viimein
vihastui. Hän sanoi Grögaardille: "Mennään tätä toista katua. Tuo
herra alkaa tulla minusta hieman kiusalliseksi." Grögaard vastasi:
"Minäkin huomasin sen. Sehän on juuri _hän_, Gunvor Kjeld." Gunvor
hymyili ja vastasi verkalleen ja varmasti: "En tunne häntä."

He käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja
raivoissaan huutaa hän Gunvorille: "Nyt sinä olet ihan omassasi."

Grögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: "Mitä se oli?
Varokaa itseänne!"

Mutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti
lähtemään kanssaan: "Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen,
vastaantulija. Mitä minulla on hänessä."

Gunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja
hylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: "Sehän sanoo
vaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä
Grögaard, omassanihan minä olen aina."

Ja hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä
uroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen
mies, Grögaard, joka oli siihen syynä, -- niin, tuntui kuin voitto
olisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin
tuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin
kiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen.
Ettei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin
ennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.

Grögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi.
Hän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja
Gunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen
ja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli
nähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden
puristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.

Ja ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla
nyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja
ilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut
Grögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.

"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä
minä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin
sinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut
silloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin
olisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa
valtaa. Sillä sinä näit niin syvälle,... ikäänkuin itsesi ulkopuolle.
Sinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus
sinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit
jotakin surullista."




IX.


Gunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen
rakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee.
Hän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti,
ja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli
niin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja
hän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä
miehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään
ei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.

Kun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen
hipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja
hänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä
tulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.

Gunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa
oli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet
olla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä,
olivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät,
huomasivat, että he olivat onnellisia.

Grögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka
päivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin
päivänä tullut, niin hän aivan huolestui.

Siitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli
hänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa.
Hän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi
uudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan
tuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat.
Joskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä
suunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne.
Luonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin.
Rouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista
sai. "Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta",
sanoi hän. "Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani."

Rouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja
hän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard
osui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa,
millaiset ne asiat ennen olivat.

Monesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa,
kuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä
oli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja
ihmisiä.

Ja eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin.
Sillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski
Grögaardia ja häntä itseään.

He puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa.
Miten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista!
Kodeissakin -- mitenkä siellä hiivittiin ja _vaiettiin_, kun piti
puhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa,
miten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään
asioistaan isälleen... joka ahersi yksin vaikeuksissa ja
kiipeleissä... ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja
kärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri
siksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä
ollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain
pitänyt voimassa "respektiä"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe
"ajanhenkeä" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: "Sinä kai
olet kelpo poika?" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa,
jonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.

"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld", jatkoi hän. "Katsokaas,
mikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa
itsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan.
Hänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma."

Rouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat
valoisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja
vaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi
oudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja
hän lopetti: "Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi."

Sittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti,
miten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri
kelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi.
Rouva Kjeld vastasi: "Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia
kuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku
herättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä
liitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat
tulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu
avioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin
ennen... ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos
ihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, -- ah, se on paljon
parempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia
ja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen
kidutettuja."

Grögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin.
Hän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten
esim. "Sirkku", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle
konsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen
tuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja
vietti vaarallista elämää joka suhteessa. "Sirkka", hento, hieno
tyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo
naimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin
aikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein
koskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli
humalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin
syntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin.
Mutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä
muka oli "syössyt hänet turmioon". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt
hänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen
ja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin,
tarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan
jälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä
kerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja
hän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin
otti hän hänet vaimoksensa, sillä hän _tahtoi_... Sirkku tuli viimein
hulluksi... on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli
rouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.

Tahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta.
Hänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt
vapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä
ihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli
viimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle
anomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi
joka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita
vuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä
vapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas,
että se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla
kaiken ikänsä.

No, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja
kapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset
ja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja
välinpitämättömyys...

Lapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta
he tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien
yhdyselämän kauheuksista...

"Sen minä voin todistaa", lisäsi hän hiljaa, "minun on itseni
täytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista
muistoista."

Hän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:

"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja
sellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun
tunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat."

Rouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.

"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin
silloinhan minusta protakollat on sivuasia."

Grögaard vastasi kiivaasti:

"Kun nainen on minun, on tunteeni niin rikas ja lämmin häntä kohtaan,
että minusta edesvastuun tunteeni melkein typistettäisiin, jos minun
täytyisi vannoa tuolla ihmis-katraan edessä."

Rouva Kjeld ei siihen mitään vastannut. Vähän ajan päästä alkoivat he
puhua muusta.

Mutta kun Grögaard oli mennyt, istuivat rouva Kjeld ja hänen
tyttärensä vielä yhdessä. Rouva Kjeld sanoi hetkisen vaiettuaan:

"Minä olen pitkät ajat jo nähnyt, että sinä olet hyvin kiintynyt
Grögaardiin, ja että Grögaard on kiintynyt sinuun... se, mitä hän
puhui avioliitosta tänä iltana... oletko sinä sitä mieltä?"

"Minä ymmärrän hänen tarkoituksensa, äiti, ja minä myönnän hänen
olevan oikeassa."

Silloin kohotti rouva Kjeld silmänsä, ja hän katseli Gunvoriin kauan.
Ja Gunvor katsoi häneen, Ja viimein hän nyökkäsi vakavasti äidille
päätänsä. Äiti ei liikahtanut, vaan katsoi yhä tyttäreensä. Gunvor
nousi ylös ja meni äidin luo ja rupesi polvilleen hänen jalkoihinsa.
Ja hän kohotti kasvonsa, ja hänen sanansa olivat rauhallista, mutta
syvää rukousta:

"Hän on saanut minut, ja minä olen saanut hänet. Hänen mielestänsä
on se oikeaa. Ja minustakin se on... enimmän sen vuoksi, että hän
ajattelee siten niin suurella voimalla. Sinunkin täytyy minua tässä
auttaa... Suutele minua, äiti."

Rouva Kjeld istui hetkisen ikäänkuin ajatellen, mitä Gunvor oli
tehnyt. Sitten hän kumartui Gunvorin puoleen ja suuteli häntä kalpein
huulin.

"Minä rakastan sinua, lapseni", hän mutisi. "Minä tiedän varmasti,
että sinun sydämesi on puhdas ja ylväs. Mutta minä olen huolissani,
sillä luulen, että sinulla on kova taistelu edessä."




X.


Gunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja
kiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja
Grögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.

Grögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä
esitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin.
Päivä jo pimeni...

Joku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään
postin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se
oli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain
kertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä
puoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta
Gunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi
Gunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat
toisensa!

Gunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi
kuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne
kaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa
oopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he
tinkimättä mairittelivat häntä omanaan. "Hänen äänivaransa ovat
erittäin runsaat", luki eräässä lehdessä. "Ja tavaton tekniikka ei
ole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen
laulussaan on."

Toisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. "Hän on ulkomuodoltaan
erikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei
liioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat
ruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin
kostean emaljin." No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman
liikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin
nekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri
huuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen
ääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.

Monissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs
kuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin... sennäköinen oli Tora
nyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen
hymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä
levottomuudessa.

Ah miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor
halusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa
ja kuulla hänen kertovan...

Gunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille
hänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli
matkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan
tyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen
syrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän
ei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä
kävisi... Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua
hänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen
silmissään. "Pelkkä olo täällä on ihanaa." Mutta sitten hiukan
tyytymätön, kun "niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan
suun ohitse." Sitten rippiä: "Minä olen ollut kevytmielinen ja
antanut rahaa mennä enemmän kuin piti." Ja seuraava kirje aivan
hätäinen: "Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä.
Vaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut
pulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy
harjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua
auttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan
kestä." Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä
Toran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona
Puistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi
kaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.

Mutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi
sitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.

    "Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa
    ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin
    huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä
    monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen
    jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin
    tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin
    kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta
    kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon,
    pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua
    kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini
    hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se
    on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.

    Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar
    Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä
    olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!'
    Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka
    minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä
    'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta
    kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni
    takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut
    sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.

    Rakastumisia -- niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa
    sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole
    tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan
    yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä
    hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja
    minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä,
    jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli
    tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä
    silloin sielussani liikkui.

    Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää _häntä_. Jos minä
    tapaisin hänet nyt, -- ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi
    minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.

    Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun
    itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan
    hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa,
    jossa ei ollut taistelua, surua.

    Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän,
    jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin
    ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen
    turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa,
    intohimoa, alhaistakin intohimoa -- ja minä olen koko ajan ylpeä
    ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii
    kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.

    Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy.
    Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa,
    mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita
    pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja
    liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä
    opin paljon juuri yksinäni öisin.

    Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan,
    että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan
    sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan
    kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.

    Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan
    äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se
    sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma,
    vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä,
    joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista,
    häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja
    otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta,
    kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta
    sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä,
    jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa
    pyyteissä, yli-maallisissa unissa.

    Kun se humala herkyttää minua, -- ah, Gunvor, silloin minä uskon
    tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat
    suurempia ja parempia kuin nyt.

    Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä
    asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa,
    joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä
    olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on
    ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja
    tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.

    Pian saat minusta lisää tietoja.

    Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin.
    Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään
    tule.

                                                 Torasi."

Gunvor istui yhä Toran kirjeet ja ulkomaalaiset lehdet ja
aikakauskirjat edessään, kun ovikello jälleen soi. Hän kuuli Jannan
äänen. Hetkisen päästä naputettiin oveen, ja Janna astui hänen
huoneesensa.




XI.


Janna oli ollut niin hiljainen viime aikoina. Hän ei ollut nyt
uhoitteleva. Hän ei pitänyt enää edes lauantai-iltojaan. "Minä
raihnastelen", sanoi hän itse, ja hän kertoi vilustumisesta ja
luuvalosta vasemmassa käsivarressaan. Mutta eipä ollut Jannan
tapaista se, että hänen luontonsa masentui niin vähästä. Kun hän ehkä
piti itsekin syytä liian mahdottomana, niin hän lisäsi, että liika
rasitus oli syynä. Ja hän luopui muutamista tunneistansakin.

Hän näytti väsyneeltä, kun tuli Gunvorin luona käymään.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja istahti.

Gunvor kertoi hänelle uutisia, joita paraikaa ajatteli, näytti
hänelle kirjeen ja lehdet, jotka Tora oli hänelle lähettänyt. Janna
silmäili kaikkia lehtiä, mutta merkillisen hajamielisen näköisenä.
"Niin, hänen on kai mukava nyt", sanoi hän...

Hän kääntyi Gunvorin puoleen: "Minulla oli erikoista asiaa puhuttavaa
sinulle nyt", jatkoi hän. "Sanoppas minulle: sinä ja Grögaard
tunnette kai hyvin vanhan sananparren, että joka tuulta kylvää, se
myrskyä korjaa. Se on tuulta myllyyn, että sinä ja hän taidatte
aivan julkisesti julistaa, että te elätte yhdessä, koska pidätte
toisistanne. Olisittepa edes sanoneet, että te olette kihloissa...
Ymmärräthän, se olisi edes lupaus, ja jos sitten lupaus rikotaan,
niin sitähän ei pidetä kovin vaarallisena... Niin, kun edes olisi
todettu, että te hiivitte ja hipsitte pimeässä. Jos teillä olisi vain
sellainen pikku 'seikkailu'... niin silloinhan olisi käytännössä vain
se jo vakiintunut tapa, johon monet kunnon ihmiset ovat tutustuneet.
Mutta tuo suorasukaisuus, jolla nyt esiinnytte, se on vaarallista,
vai mitäs arvelet, Gunvor? Siitä kai olette selvillä?"

"Olemme kyllä, Janna."

"Ja mitä teette nyt... jäättekö tälleen?"

"Niin, siinä asiassa on Grögaard määrääjäni. Hän on niin voimakas
ja lämmin juuri tässä asiassa. Hän ei anna pakoittaa itseänsä.
Sellainen yhdyselämä kuin meidän on ainoa ihmisarvon mukainen, sanoo
hän, useimmat avioliitot ovat joko tunteettomia tahi valheellisia:
valhe juurtuu avioliitossa polvesta polveen. Hän tahtoo vapautta
ja totuutta. Meidän aviomme on sellaista. Hänessä on tulta, kun
hän siitä puhuu. Ja hän on innostunut ja kovassa työssä", jatkoi
hän, "hän puurtaa jokapäiväisen leivän tähden. Mutta hän kirjoittaa
samalla aikaa väitöskirjaa, josta hän ei koskaan ennen ole ollut
oikein selvillä... Niin, Janna, luulen että se yhdyselämä, jota me
nyt vietämme, on meille molemmille luonnollisempaa kuin jos meidät
olisi kytketty yhteen pöytään ja sänkyyn, kuten käytännöllisesti
sanotaan. Ja häntä minä en pakoita. Ja minä rakastan häntä, ja minä
haluan häntä, ja minä olen hänen. Ja minä en voi siinä asiassa
pettää, en valhetella. -- Herran nimessä, Janna, ymmärtäkööt nyt nuo
hyvät ihmiset, että tämä on vakavaa totta..."

Janna nykäytti olkapäitään. "Hyvät ihmiset eivät ymmärrä muuta kuin
itseään", vastasi hän rauhallisesti. "Se on muistettava. Toinen asia
on, että minä ymmärrän hyvin, ettet sinä voi menetellä toisin kuin
menettelet."

Hän vaikeni yhtäkkiä ja sanoi sitten:

"No, sinulla on voimaa kestämään, joten saat sen nyt tietää: Sinut
eroitetaan koulusta, Gunvor."

Gunvor oli hiljaa: "Vai niin, nytkö se tuli", hän sanoi:

Janna vastasi: "Niin, se tuli. Kovin kummastunut et mahtane olla."

"Minä olin niin innostunut työhöni, johon pääsin", sanoi Gunvor.

Janna vastasi: "Ehkäpä Grögaardin työ on tärkeämpää."

"Mutta miksen minäkin saa tehdä työtäni?"

Janna katsoi häneen, ja hänen muuten niin iloiset silmänsä olivat
kummallisen väsyneet:

"Minä koetin, mikäli voin", vastasi hän; "minä voin kyllä luvata
niiden puolesta, joista pidän. Minä voin mainita vain yhden ainoan
tavan, jolla saattaa pulman selvittää niin että saat pitää virkasi:
Sinä ja Grögaard menette heti paikalla naimisiin, tai ette toisianne
tapaa enää."

Gunvor istui hetken hiljaa, sitten hän pudisti päätänsä.

Janna nousi ylös.

"Ei, ei", sanoi hän, "minä tahdoin vain mainita senkin. Sinähän voit
puhua koko asian Grögaardille. Minun täytyy lähteä nyt."

"Täytyykö sinun mennä näin heti?"

"Täytyy, hyvä ihminen, minä menen kotiin ja koetan nukahtaa."

"Oletko sairas vielä, Janna... Tuleppa nyt pian terveeksi."

"Oo, kyllä se paranee. Eihän minulla ole mitään erikoista. Hyvästi
Gunvor, eläkä nyt sure kovasti." Janna kohotti päätänsä. "Onnellinen
sinä olet kuitenkin. Hän pitää sinusta. Äärettömästi, luullakseni.
Hyvästi."

"Hyvästi, Janna. Osaatko ulos? Minä olen väsynyt."

"Kyllä osaan. Noudata esimerkkiäni. Koeta nukahtaa."

Gunvor jäi yhä paikalleen.

No niin pitkälle se vei! Hänen työnsä riistetään häneltä. Niin, sen
hän uhraa Grögaardille. Vaikkei Grögaard sitä tahtoisikaan. Hän
tahtoi luopua tuosta työstänsä, kalleimmasta, mitä hänellä oli vielä.
Hän saisi kyllin muuta onnea sensijaan...

Hiljainen riemu, jota hän ei ollut tahtonut toivoa saavansa
pitää, kasvoi hänessä päivä päivältä varmemmaksi. Hän saisi itse
hoidettavansa. Pienen, hennon ihmisraukan. Gunvor oli tulossa äidiksi.




XII.


Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja
loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille
olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän
silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta,
joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa
häneltä, ei kukaan tahrata.

Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista:
tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin
tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli
häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin,
pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta..." Niin,
'pojasta', se isä sanoi.

Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta
surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo
syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin
pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" -- Ja rouva Kjeld sanoi
eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää,
että sinulla on taivaan isä puolellasi."

Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti,
vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja
suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja
rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.

Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas
nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."

Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi
arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin
Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään
ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen
jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä
eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan,
huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa
kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten
Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi
osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota
ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet
häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta
sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari
toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita... jotakin
yleistajuista tieteellistä... joka työ häneltä sujui kuin leikki.

Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet
puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt
kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä
laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt
arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.

Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa,
kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka
'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai,
kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja
vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, -- että
heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä;
mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä,
kun he kohtaavat teoriiansa, -- joka suorastaan elättää heitä,
todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia
liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei
toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.

Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut.
Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia
ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin.
Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja,
panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi,
-- sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta
hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut
hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti
niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.

Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä
tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi
hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen
konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin.
Katsos, minä olen saanut konttoripaikan... erään viinatehtailijan
konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä
minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ,
nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa:
minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se
pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta
sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi
huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen
kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän,
sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana.
Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua
vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"

Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat
tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista
tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on
vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä
oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi
toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun
jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän
huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa
varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä,
oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana,
iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin
lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti
päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä
eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi
senkin paperille!... Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan
väritystä... Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.

"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja
tieteellinen teos... se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi
olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin,
kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo
uskon, että olo alkaa luonnistaa... Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin
sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime
aikoina... kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä...
Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor?
Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Sinä olet kiltimpi minulle!"

"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle,
ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata,
Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala.
Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo
polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka
se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan
sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen
tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän,
huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä
hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi,
joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet
polttaa niinkuin sinun!"

Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla
hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi
uupuneena ja leväten.

Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä
hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin
ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku
tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan.
Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli
hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja
kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän
istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.

Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard
eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä
oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta
jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.

Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän
hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku
päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa,
ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja
kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia...

Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi
kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla
mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa",
sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin
köntistyvät... Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea
kylmä..."

"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.

Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä
sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi
hän, "kyllä se menee aikanaan."

Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin
lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki
Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut
kipua.

Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi
mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi
häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei",
kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa
olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin,
mutta niin on nyt asia, että minun _täytyy_. Ja hän ehkä neuvoisi
minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa...
Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi
rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon...
tai ainakin johonkin maataloon..."

Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin
lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja
Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras,
aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa.
Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard
vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten... silloin kärsin
hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin... Mutta, kuten sanottu:
ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien... Ja minä olen kaikin
tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään,
kävellyt... joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan."
Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi."
Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin
virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä",
lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa
luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi
Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että
parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä,
antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten
hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko
tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä
on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko
se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen
paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa.
"Hyvästi... Minä käyn pian uudestaan."

Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut
tajuissaan...




XIII.


Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli
kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen.
Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen
tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää
mitään... en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista
kaiken aikaa siitä alkaen... Nyt pitää sinun saada tietää, etten
minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni... ja minä
huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan
suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin
rintatautisille... no, mutta hän läheni melkein tunnustusta...
Niin, että _senhän_ minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy
sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää
minua tukenani... Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin,
Gunvor... Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis
täytyy pyytää paria ystävää... todistajiksi, ja mihin tarvitaan.
Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja
loruihin... Sano sille, että minä olen hyvin sairas."

Sitten hän ajatteli vähän aikaa.

"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."

Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä
kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi
hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena,
"se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella
sitä... Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se
ei ole hyvä."

Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen
tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin
ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!... Ikuinen
elämä!"... Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen
nyt. Ehkä se vilustuu."

       *       *       *       *       *

Määrättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard
ja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.

Sen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa
olivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta.
Nautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla
heräsi, voi hän paremmin. "Tänäänhän ne tulevat", sanoi hän
innoissaan. "En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua
lujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni.
Mutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan."

Vähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä
ylös. "Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia
hyvästi." Tohtori antoi luvan: "No, Herra Jumala", sanoi hän, "kun Te
nyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?" Hän tutki häntä, ja
neuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan.
Kun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. "Minä en voi kieltää
häneltä sitä iloa," sanoi lääkäri, "hän huononee auttamattomasti.
Toinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla
koska tahansa... No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä
joitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois
vuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen."

Gunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin
vuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti
punaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja.
Tuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä
oli hyvä siinä istua. "Nyt pääsin taas ylös", sanoi hän, "antakaa
minun nyt rauhassa istua tässä."

Ovikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari
ystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta,
ja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: "Ei,
tuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä", sanoi hän; "Jannahan ihan
pilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna... Sinä olet
liian hillitön... aherrat liiaksi aina. -- Niin, niin", jatkoi hän
sitten hiljaa, kuten säästellen itseään, "minä olen hyvilläni, kun
te tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne... ja
keventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään
tekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken
päästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa
ja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja
Gunvorin julistukset... No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme
tähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä
jättää yksin tukalaan asemaan..."

Hänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen
mies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld,
joka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo
puhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: "Minä tiedän, että olette
hyvin sairas, herra kandidaatti." Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa
ja lyhyesti.

"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?"

Jan Grögaard vastasi:

"Ei, herra pastori."

Pastori jatkoi:

"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta.
Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."

Jan Grögaard vastasi hiljaa:

"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän,
etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette
halua ymmärtää minua."

Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten
parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt... No niin, nytpä on
sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten
pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja
raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät
antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan,
mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin... Niin,
mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, -- tahi
meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen
kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja
nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen
huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä
toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"

Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.

"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin
protakollaan. Tai _äpäräin_ otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor
saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', -- ei ollut vielä tervekään.
Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille
vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin
silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat,
kirjoittelivat. Niin, niin... sittenhän se joutui protakolliin, he,
minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet
niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa... Ei, minä en
ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö
kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja
hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti
ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä,
lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja
kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden
protakolla-herrojen mieltä vasten... Ei, hän antoi hapata maidon,
jonka varusti lapselle... Ja hän antoi lapselle sitä maitoa...
tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa... Sillä maidosta,
joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja
sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua
yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta
maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se
sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat
kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla
kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät... Mutta mitäpä mokomasta?
Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden
edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta
maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että
siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?... eikö se ole
vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?... Meitä ei juuri tapeta...
mutta usein syötetään happamalta... Hyi!"

Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin
käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja
heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti
siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.

"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas.
Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."

Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä
rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään... "En", sanoi hän, "nyt se
onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita,
Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse
sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se,
minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä
uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen.
_Se_ on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa
pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee
ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein
kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa
noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä
sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu
ylellisyys... kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja
voiman puutteesta... Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!...
Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle... Ei, istukaa Te
vaan... ellen mielestänne ole liian ikävä."

Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien
kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa.
He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä,
toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.




XIV.


Gunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa
ääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä
vettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor
jälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä
nimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara
verta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.

Hän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli
puhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet
pikku pojastansa. Gunvor sanoi: "Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki
sanovat niin." Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja
hän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä.
"Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin", sanoi Grögaard,
"siinä on paljon hyvää; sen tiedän... Ja vielä eräs seikka: hänen ei
tarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei
ole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli
liian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten
hengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja
muut..."

-- "Minä en yhtään pelkää kuolemaa", sanoi hän yhtäkkiä. "'Haudan
kammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti", hän hymyili.
"Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin
maakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän
on annettava maalle takaisin, minkä se on saapa... Se voi meitä
suorastaan vaatia. -- Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon
ihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis... aivan luonnoton. Se
estää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna
tai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä
aikaisemmin."

Sitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, "kuoleman jälkeisestä
elämästä", josta hän "ei tohtinut mitään tietää." "Kun luonto on
sijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä",
sanoi hän. "Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin
iankaikkisen itu."

Kohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja
painui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.

       *       *       *       *       *

Aika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli
ikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan
hyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton.
Kuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina
syvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin
tällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä
nuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri
ja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat
huokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.

Mutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä
rakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen
taivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti
syvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta
on jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä
tahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin
loitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.

Mutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen
muisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja
ihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee
tomuksi heidän jalkainsa alla.






NELJÄS KIRJA




I.


Gunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa
kansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita
hänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein
ennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien
hiljalleen ja varmasti. _Hiljalleen_, sopiiko se tuosta Jannasta?
Niin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi.
Kyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin
rauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.

Tässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli
rakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa.
Kukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä
hevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa
muita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki
Jannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui
vasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät
Jannan silmät enää jaksaneet -- ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi
yhtäkkiä kaikki.

-- Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut
sanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian
kauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat
syrjäyttäneet hänet elämästä?

Mutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen
läheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti
lujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti
jälleen.

Se ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja
hänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten
häntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo
rakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa.
Katsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen
omasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.

Mutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka
hänelle oli uskottu kasvatettaviksi, -- se oli hänen elämänsä
tarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut,
että hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti
hänelle se opettaa.

Kevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän
varustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun
ja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän
tuskin tiesi, miltä hän näytti.

Mutta kerran kun oli kuukauslupa -- se oli hohtavan kaunis kevätpäivä
-- istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt
tukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.

Silloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän
ajatteli itsekseen: "Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä
hilsettä?" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa
valossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli
ikäänkuin haalistunut... Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli
harmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan
himmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.

Hän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian
hän tulee ihan vanhaksi muijaksi... Mutta hetkisen päästä meni Jan
huoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä
etäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut
hetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. "Hyvästi äiti!"

Ja hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.




II.


Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän
hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi:
"Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko,
että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."

Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin
hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman
ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista
vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä
kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden
hänen kaulaansa ja suuteli häntä -- hm, siitä hän ei oikein pitänyt.

"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei
tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He
menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."

Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän
erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka
ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin
paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.

Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa
huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja
siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä,
hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen _täytyi_ tottua.
Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi
pitänyt kaikkein vähimmin.

Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen
huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin.
Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta
rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan
arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.

Hän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota:
"Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni." Ajan julkiset
ajatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua
niin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa
ajatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle
sopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän
siihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja
hyljätä.

Jan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja
luonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen
huomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja
taipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania
suuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja.
Niin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi
hänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen
suurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän
kävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein
umpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia.
"Katsoppas äiti", sanoi Jan, "tuosta minä löysin leviä, jotka ovat
hyvin harvinaisia näin pohjoisessa."

Jan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen?
Janhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden
säästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä,
ajatellut vaan tätä akvaariota.

Nyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa,
jonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden
lammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita
niitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran
kiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. "Se on
sisällä elävä matelija", sanoi Jan. "Minä toin sen tuolta ylämaasta
eräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin
siitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän
se kai ymmärrä sekään."

"Oho", täytyi Gunvorin hymyillä, "pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan."

"Niin, pitäisi", vastasi Jan tyytymätönnä, "mutta mieshän on niin
vanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on
oppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!... luonnontiedettä,
jonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta", jatkoi hän
surullisesti, "kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat
luonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden."

Kolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa
köntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla
olivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa
olleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää
hänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha
luonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän
kuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.

-- Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa
tohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä.
"Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?" "Niin,
siinähän seisoo", selitti poika, "että kun terästanko on tullut
magneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan
suuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat
samanne päin ja samalla tavoin etelänavat, -- niin, silloin vaikuttaa
tangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut
riippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla
tangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään
magneetti ei voi vetää teräksen läpi."

Silloin mutisi ukko Hirsch hieman: "No, selityshän se täytyy aina
olla." "Ei minun mielestäni", vastasi Jan rohkeasti. "Väärä selitys,
joka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua."

Jaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet
pahanpäiväiseksi. "Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo
kovin nenäkkääksi", sanoi hän.

Mutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja
kreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle
luokalle.




III.


Tuo vanhan-vanha aie, lähteä ulkomaille Toran luona käymään! Gunvor
oli miettinyt sitä niin kauan, ja silloin tällöin se heräsi mielessä,
ja hän ajatteli sitä jälleen ja aprikoi, voisiko sen toteuttaa vai ei.

Voisiko hän olla ilman Jania niin kauan? Ja tulisiko äiti toimeen
ilman häntä? Äiti oli tullut niin raihnaaksi viime aikoina. Aina
siitä kaukaisesta vuodesta alkaen, jolloin hän hoiti Grögaardia, oli
hän ollut niin heikko. Gunvorhan oli itse pitänyt huolen useimmista
päivistä ja öistä, mutta ne, jotka tulivat rouva Kjeldin osalle,
olivat rasittaneet häntä yli voimain.

Siinä kaksi estettä. Kolmas: Oliko hänellä varaa matkustaa? Tavallaan
kyllä, tavallaan ei. Käyttäisikö hän siihen ne tuhatkahdeksansataa
kruunua, jotka hän oli odottamatta perinyt eräältä äidin
sukulaiselta? Matka edestakaisin ja neljän, viiden päivän oleskelu
tuossa vieraassa kaupungissa maksaisivat kai pari sataa kruunua...

Rouva Kjeld sai hänet matkustamaan. "Sinun pitää käyttää niitä siihen
tarkoitukseen", sanoi hän. "Sitä et kadu. Tora on aina ollut parhaita
tuttujasi. Sinun on iloista tavata häntä pitkästä aikaa."

Vähän ajan päästä huomautti rouva Kjeld hymyillen:

"Minä muistan ennen kotona, kun jonkun piti lähteä sinne
suurkaupunkeihin, niin isä antoi hotellien osoitteita. Ja kun
jonkun oli matkustettava Berliniin, neuvoi isä aina hotelli
'Alte Traubeen'... Isähän oli käynyt Berlinissä monta kertaa
liikematkoillansa. Ja hän oli kai hyvässä huudossa siellä Alte
Traubessa. Sillä hän sanoi usein itsetietoisesti: 'Ja olkoon
hotellissa väkeä miten paljon tahansa, niin sanokaa vain terveisiä
kauppias Niels Farnerilta Norjasta, niin antaa isäntä teille vaikka
oman huoneensa ennenkuin laskee muualle." "Taitaa olla siis parasta,
kun menen sinne, äiti", vastasi Gunvor. Rouva Kjeld peruuttelemaan:
"Herra isä, siitähän on niin kauan", sanoi hän. "Se hotelli oli
vanhassa kaupunginosassa. Sitä tuskin lienee enää. Mutta voisithan
huvin vuoksi tiedustella." Ja hän ilmoitti Gunvorille hotellin kadun
ja numeron. "Kas, sellaista saattaa ihminen muistaa lukemattomat
vuodet", mutisi hän, "ja ihan eilisiä tärkeitä asioita unhoittaa
heti."

Sitten tuli päivä, jona Gunvor lähti ulkomaille. Hän matkusti
laivalla ja junalla, ja matka oli liiankin pitkä...

-- Hän tuli siihen kaupunkiin juuri kun lyhdyt sytytettiin. Hän oli
rohkea ja uskalsi pyytää ajuria ajamaan siihen hotelliin, jonka hänen
äitinsä vielä muisti. Ja se löytyikin erään syrjäkadun varrelta.
Se pieni, paksu fauni, joka istui ulko-oven kamanalla kuroitellen
rypäleterttua huulillensa, oli hyvin vanha ja varmaan sama, jota
hänen äitinsä isä oli katsellut. Hotelli oli luotettavan, siistin
näköinen...

Hän sai kodikkaan huoneen ja ryhtyi pukeutumaan matkan jälkeen. Hän
pesi itsensä ja muutti vaatetta kiireestä kantaan. Hän oli pitkällä
matkalla ensi kertaa, ja tämä tulo suureen, vieraasen kaupunkiin
virkisti häntä suuresti. Hän meni pukeutuessaan ikkunan ääreen ja
katseli ulos. Avasipa hän ikkunankin. Ja tämä pieni syrjäkatu...
sielläkin huomasi suurkaupungin... se henki ikäänkuin ilmassa...
hänen hermonsa herkkenivät hienotunteisiksi.

Hän ei ollut ilmoittanut Toralle tulostansa. Toran kirjeistä hän
tiesi, että Tora nykyään esitti joka ilta "Amyriksen" pääosaa ja
herätti hurjaa ihastusta. Vasitenkin, kun tästä osasta näki entistä
selvemmin, kuten eräs lehti kertoi, että Tora Pharo oli samalla suuri
näyttelijätär.

Gunvor oli iloissaan, kun saattoi kuulla hänen esitystään.

Hän lähetti heti noutamaan pilettiä, sai sen ainoastaan välittäjältä
ja korkeampaan hintaan kuin hän oli tavallisesti tottunut maksamaan
kahdesta lipusta...

Hän jatkoi turhamaisuuttaan ja ajoi vaunuilla oopperaan...

Vihdoin hän pääsi paikalleen, yksinkertaisena ja koruttomana, hyvin
komean yleisön keskeen.

Hän tuskin kuunteli ouverturea, odotti kuume veressänsä Toraa
nähdäksensä.

Esirippu kohosi. Kemut kreikkalaisessa pilaristossa. "Amyris" istui
matalalla penkillä, joka oli verhottu kirjavilla matoilla.

Se oli Tora. Lämpöisenä, pehmoisena kuin muinoin näki hänet Gunvor.
Se oli Tora, suurempi, rohkeampi Tora, haltioittavampi...




IV.


Amyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu
rakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja
hengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi
melkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana
kotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän _ajattelee_.
Hän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet,
jotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa
ja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja
palvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs
heistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. -- -- Hän
mietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja
tarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän
näkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa...

Yhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa
takana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän
kääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on
yhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.

"Kuka se on?" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. "Miten Te tulitte
tänne? kaikki ovethan ovat lukossa."

Vanhus vastaa: "Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat
linnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?"

"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä."

"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et _tahdo_ minua tuntea, Amyris.
Sen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä."

"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?"

"Ikä... varmasti tulevat vuodet."

Mutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: "Miksi Te
tulette jo nyt?" huusi hän. "Menkää pois!"

Vanhus vastasi lempeästi:

"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle
rehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet
runoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina
himoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan
ilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen
siksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta.
Katso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman
unen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä
vaivaavia ajatuksia."

Mutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:

"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja
haltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle,
minä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana.
Mene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen
kaunis?"

Ja vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja
moittivin sanoin: "Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille,
joka ei sodi luontoa vastaan."

Mutta Amyris huusi hänen mennessään:

"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka
haluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut,
joka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot
lihani velttonevan. Mene, vanhuus!"

Ja jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta
ei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät.
Amyris huutaa: "Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen
Lysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat
käsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?"

Mutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat,
nauravat harmain hampain ja sanovat: "Mutta Amyris, ollaanhan me
täällä!" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he
ovat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna
väärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: "Miksi ajoit pois nuoret
orjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset
olisivat tulleet."

Amyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen
sydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.

Iltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin
ja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan
ennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he
olivat hänet hyljänneet. "Miksi hylkäsivät he minut?" kysyi hän yöhön
katsellen. "Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?"

Hän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja
synkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän... Silloin häntä yhtäkkiä
puistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot,
jotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat,
ankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:

"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini,
niin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka
tarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe."

Mutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan
naiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten
hänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa
saadakseen:

"Minä lähetin juuri vieraani pois", huutaa Amyris, "minä lähetin
heidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita,
älykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin
heidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette
itse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni
kutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!"

Silloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun
hän sanoi:

"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on
paljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi
kertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo
itseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat
minua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut."

Amyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä
ryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: "En koskaan! en koskaan
pyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon
olla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi!
minun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot
nuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies
halaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas..."

"Siis ollos kirottu!" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat
peloittavat. "Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos
sinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi -- minä en tulisi! Kulje
ja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden
punalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden
lempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät
maalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule
naurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut
ulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et
saa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja
rauhansa -- koskaan ei se tule sinun osaksesi."

Ja Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja
tuliset sanovat: "Kautta Zeun, hän on väsymätön!" Vanhat ja viisaat
mutisevat siihen: "Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa
viime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha,
ottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja
Minonin ja Foiboksen, niin erehtyypä."

-- Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän
orjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He
olivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin
kuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja
hypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.

"No, Lysander", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. "Sinä
olet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?"

"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä."

"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat."

"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri
runoilijatar ja vielä suurempi hetaira."

"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo
sutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet,
kun minä kutsuin."

Ja he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja
määkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja
iloitsivat.

"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan,
että olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt
ja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat
teidät ulos."

Mutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän
katkerasti: "Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi
hyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen
ja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa
takaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä
hämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä
hukutan teidät rakkauteni virtaan."

Ketään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.

Amyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja
valtaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja
koko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt
olla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee
vain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo
ne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää
kuin hänen verensä palaisi.

Eräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen
oveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet.
"Päästäkää hänet sisään", hän sanoo ja kolkuttaa, "hän on varmaan
mummo raukka, joka etsii yösijaa."

Ovi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten,
viehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee,
sillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän
unohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä
iloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko
rakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät
ole kokeneet pitkään aikaan.

He katsovat kauhuissaan häntä.

"Haha", sanoi Lysippos viimein, "hän on hassahtava katutyttö."

"Hän näyttää melkein hourupäiseltä", sanoo Minon.

"Häntä me ei tänne haluta", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa
vääntää ylönkatse.

"Mutta ettekö tunne minua enää?" huutaa Amyris, "minähän olen Amyris,
Tehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti."

"Amyris!" hymyilevät kaikki.

"Elääkö hän vielä?"

Silloin alkaa Amyris vaikeroida:

"Miksi inhoatte minua? Miksi pilkkaatte minua?"

Ja hän hoippuu ulos ja menee laahaavin askelin kotiinsa. Ja sinne
päästyään hän laskeuu polvilleen ja pyytää Ikää tulemaan:

"Anna minulle rauhaa; sillä minä olen väsynyt! Sinä, jonka minä
hylkäsin, kun olin typerä. Minä rukoilen sinua. Kuule jo rukoukseni.
Mainitsit silloin monta hyvää lahjaa, jotka voit antaa minulle. Minä
en pyydä niitä lahjojasi. Mutta anna minulle rauhaa. Anna jo minun
pääni tulla aivan valkeaksi, ja suuni kapeaksi ja ankaraksi, ja anna
minun otsaani syvät rypyt."

Hän odottaa tuokion, kuten uskoen Iän tulevan tekemään tehtävänsä.
Sitten ottaa hän peilinsä ja tuijottaa itseänsä kuten nähdäkseen,
onko työ jo tehty. -- Ja hän pudottaa peilin kauhuissaan. Sillä mitä
hän näki siinä? Hän ei nähnyt arvoisan vanhuuden piirteitä ominaan.
Ei, hänen kasvoillensa on painanut kulumattoman leiman hänen ikuinen
nautinnon-hulluutensa. Hän on tullut kummitusmaiseksi nuoruuden
kuvaksi. Nuoruuden, joka on jäykistynyt naamioksi ja jonka piirteistä
paistaa hillitön kiemailuhalu, ja levoton, voimaton himo.

Hän heittäytyy kasvoillensa ja huutaa armoa. "Miksi tuo kauhun-kuva?
Minä tunnustan suoraan ikäni! Enhän minä ole nuori! Nuoruuteni?...
ah, minä prameilin sillä houkutellakseni miehiä, joita minä
himoitsin. Armoa!"

Silloin hiipii eräs haamu Amyriksen luo. Se on kuolema. Hän henkäisee
häneen:

"_Minä_ tulen! -- Moni ja kaikki pettää. Nuoruus katoaa, kun sitä
toivoo. Vanhuus katoaa myöskin joskus, ja useimmat iloitsevat
jokaisesta sen katoamisen vuodesta. Minä en petä koskaan. Ihmisten
lapset saavat inhota ja kirota minua miten haluavat. Minä en siitä
tule taipuisaksi, minä tulen heidän luokseen kuitenkin. Minä
tulen nyt sinun luoksesi, Amyris. Nukahda! Uneksi siitä kauniista
nuoruudesta, jota sinä niin kuumasti himoitsit!"

       *       *       *       *       *

Thora Pharo osasi esittää tämän hetairan sen kaikessa oudossa
kauneudessa, ja kuitenkin siinä oli väsyneen, liika-hienostuneen ja
turmeltuneen ajan levottomuus. Hän kaipasi nuorukaisiansa: "Hänhän
on nuori", ajattelivat kaikki, jotka näkivät hänet. "Vaikka hänelle
tulisikin ryppyjä ja harmaa tukka... se nuoruus, joka hänessä on,
hälventää ne."

Ja hänen uhmansa vanhuutta vastaan, hänen rakkautensa jumalalliseen
nautintoon, joka pian kielletään häneltä! Hänen surumielinen
väitteensä, että hänhän on nuori. Ja sitten tuska: Missä ovat nuoret
ystäväni, Atenan himoittavimmat miehet?

Ja vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska
korkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa
näytös -- kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan,
mitä se muulloin sydämessään kätki.

Ja viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä
sammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä
se Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello
tuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii
itselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee
olevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta
riutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja
ja valaistessa hänen unelmaansa.

Hän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee,
yhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista,
surkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla,
jotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja
tekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.

Kunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella,
niin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa
vanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet
kelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.

Ah, tuo viimeinen laulu: "Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä
prameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin.
Armoa!"

Tora lauloi sen -- kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi
koruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja
kauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän
rukoili. "Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen
olleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli
iloa, jota vailla en voinut olla."

Ja keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen,
nyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi,
jossa tuska raastaa.

Ja kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä... Sitten
ne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee.
Hän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin
sanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.

Ja kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet
violonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri,
kohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa
rauhan.

"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti."

Oli erikoista silloin tällöin katsella yleisöä. Useimpien kasvot
näyttivät kalpeilta, kattolamppujen varjossa ja ramppivalon valkeassa
hohteessa. Siellä täällä nuoret, hurmaantuneet kasvot, tuolla
haaveksija, joka ei arvaa itseään tarkasteltavan. Tuossa vanha
herra loistavassa juhlapuvussa, hyvin miettivän näköisenä. Tuossa
tarkkaavasta kuuntelevat aivan valkeat kasvot. Tuossa leveä, pöyhkä
rouva, jonka ilmeestä näkee, että hän osaa sovittautua tämän maailman
mukaan. Täällä nainen komeassa puvussa, kaula ja povi ja käsivarret
paljaina, ei aivan nuori; kukkia ja silkkiä, silmät raskasmieliset.

-- Kun näytäntö päättyi, lähetti Gunvor korttinsa Toralle. Eräs
vahtimestari sen vei. Hän palasi heti ja pyysi Gunvoria astumaan
sisään. Mutta miehen perästä syöksyi ulos Tora.

"Gunvor", huusi hän, "onko tämä totta?"

"Tora!"

Ulkona kylmässä käytävässä -- ja Tora ohukaisessa puvussaan, kukkia
päässä -- he syleilivät toisiansa, ja seisoivat vastatusten kauan.
Ja ei kysymyksiä: "Ei, minä en oikein voi sitä uskoa. Ei, oletko se
sinä!"

Gunvorin täytyi mennä Toran pukuhuoneesen. "Minä en voi tulla ihan
näin, kuten näet. Mutta minä pukeudun tuossa tuokiossa. Ei, Gunvor,
minä tuskin voin uskoa, että me olemme taas yhdessä."

Gunvor katsoi Toraa. Hän oli isompi kuin ennen, pitempi, näytti
Gunvorista. Hän oli kaunis. Jotkut voivat olla eri mieltä, mutta
mikäs auttoi: Tora oli kaunis! Hänen silmistään kuulsi kaikki, mitä
hänen jännitetty elämänsä oli antanut hänelle, kuulsi taiteen hermoja
repivä työ, mutta myöskin sen sulous. Hänen hymynsä oli hellä ja
intohimoinen. Usein hän istui vaieten ja kuten leväten, ja hän tuli
silloin vakavammaksi kuin kukaan muu.




V.


Gunvorin täytyi jo seuraavana päivänä muuttaa "Alte Traubesta" Toran
luo. Siten saattoivat he olla pitkät aamupuolet aivan kahden. Niinä
päivinä ei Toralle sattunut onneksi ollenkaan harjoituksia tai muuta
touhua. Hän ei tahtonut touhuta nyt. Hän ei huolinut mitään turhia
kutsuja. Hän käytti kuitenkin Gunvoria eräiden erittäin hyvien
tuttaviensa luona, ja kun erään kotona oli juhlat, lähtivät he
kumpikin sinne kutsuihin. Toran tähden alkoivat juhlat vasta puoliyön
seutuvilla.

Yöllä tämän juhlan jälkeen istuivat Gunvor ja Tora kauan puhellen
toistensa kanssa tuttavallisesti.

"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?" kysyi Gunvor.

Tora kääntyi hänen puoleensa. "Niin, minä sitä itsekin kummastelen,
etten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti
rikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja
miksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne -- ja tänne se saa
jäädä."

"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?"

"Onnellinen... kyllä, hyvin monella tavalla... minä olen saanut
purkaa... usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut...
Mutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa
jotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti... siksi minä palan,
ajattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua
koskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee
jotakin... tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti.
Siitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa
ei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi.
Tiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä
luonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin..."

"Michael? muistatko nyt häntä?"

"Minä muistan hänet _sellaisena_, jona hän silloin seisoi edessäni.
Minä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin."

"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?"

Tora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.

"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä
uneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi
luokseni. Pitkän matkan... seisten höyrylaivan kannella Michaelin
kanssa katsellen ihanaa merta."

"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö
se ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren
taiteilijan kuin olet?"

"En tiedä, Gunvor. Vaikea on päätellä mitään. Mutta en sanokaan
sitä, mitä sinulle sanoin, valituksena. Minulla ei ole valituksen
syytä. -- Minä olen saanut elämässä paljon hyvää. Minä sain suuren
rakkauden ja minä sain suuren kaipuun. Minä sain hetkeksi rikkautta
ja ylellisyyttä, ja sitten sain taistelua ja köyhyyttä. Sain työtä ja
voittoja. Ja otin elämältä, mitä sain. Ja aina tunsin olevani itseni.
Joten ei mikään ulkonainen ulottunut sisimpääni."

"Mutta se ainakin on varma, Tora; se kaipuun tuli, josta puhut,
varjelee sinua varmaan vanhuudelta ja tylsyydeltä. Sinähän olet
nuori... katso minua, minä olen jo vanha nainen."

"Mutta sinä olet hieno ja hiljainen, Gunvor. Minä olen kaiketikin
Amyris. Tiedätkös muuten... hänen ei minun mielestäni olisi pitänyt
kerjätä Iän armoa niin hartaasti. Hän pienenee siten. Muinainen
kreikatar ei olisi odottanut kuolemaa. Hän olisi kutsunut sitä."
Tora hymyili hiljaa: "Tuleehan se aina... -- Mutta", lisäsi hän
reippaasti, "nyt ei enää viitsitä jutella sellaista surkeaa... On
sitäpaitsi melkoisen myöhä -- kohta aamu. Ehkä mennään levolle ja
noustaan varhain ylös ja vietetään yhdessä viimeinen ihana päivä."

-- He tekivät niin. Ja he saivat olla koko päivän toistensa seurassa.
Tora oli suurella vaivalla päässyt näyttelemästä sinä iltana. Joten
heillä oli käytettävänä koko pitkä päivä. He lähtivät ajelulle, ja
Tora nauroi: "Nyt me mennään leipuriin niinkuin silloin, muistatkos?"
Ja he menivät konditoriaan ja söivät leivoksia. Ja he ajelivat pitkät
matkat, ja tie muistutti Toraa milloin mistäkin menneestä. Kaikesta
hänen nykyisestä elämänkiihkostaan huolimatta -- hänen sielussaan oli
kuitenkin aina kaukainen unelma, ja hänen silmänsä olivat joskus niin
suuret ja hellät.

... Ja joskus, kun hän istui hiljaa, uupuneena...? Gunvoria
hymyilytti katsellessaan häntä. Hänen mieleensä johtui jotakin
aivan heidän tutustumisensa ensi ajoilta: hänen uniset pikku-tytön
kasvonsa, joilla oli kuin esirippu vedettynä otsalta kaulaan asti.
Hänen mieleensä johtui se Tora, joka monta, monta vuotta sitten
ei tahtonut nousta vuoteesta, koska ei mitään erikoista ollut
odotettavissa.

He söivät päivällisen yhdessä Toran kotona. Läheni aika, jolloin
Gunvorin oli matkustettava pois. Tora saattoi häntä vaunuun.

"Vielä kerran sittenkin Tora: etkö tule enää käymään kotimaassa?"

Tora vastasi:

"En, en minä tule. En varsinkaan nyt enää, kun olen saanut viettää
näin ihania hetkiä sinun kanssasi."




VI.


Konduktööri puhalsi pilliinsä. Heidän täytyi erota. Molemmat itkivät.
Gunvor suuteli Toraa ja nousi kiireesti vaunuun. Samassa lähti juna
liikkeelle. Gunvor katseli ulos ikkunasta. Hän näki Toran siellä
heiluttavan kättänsä.

Mutta nyt kiepahti juna käännöksessä ja kiisi kuin salama lakeudelle.
Tora katosi yhtäkkiä.

Ja juna jyristi, jyristi pitkää matkaansa.

... Jumalan kiitos, että hänellä oli Jan ja äiti ilonansa.

       *       *       *       *       *

Gunvor saapui kotiin niin sanoakseni äitinsä kuoleman hetkeksi.

Rouva Kjeld oli joutunut vuoteesen joku päivä ennen Gunvorin tuloa.
Hän ei ollut oikein terve. Hänen muistinsa oli mennyt. Hän vaikerteli
vaivojaan ja hänen halujaan oli vaikea täyttää. Nuori piika, joka
heillä nyt oli (vanha Maija oli aikoja sitten lähtenyt kotiin maalle;
hän oli tullut jo niin vanhaksi, raihnaaksi) ei tiennyt, miten oikein
selvitä; sillä rouva Kjeld tahtoi ihan mahdottomia. M.m. hän tahtoi,
että piian täytyi pyytää Gunvor hänen luokseen. Ja hän valitteli
katkerasti, miksi ei Gunvor tule. "Sinähän lupasit ihan varmaan,
Gunvor", itki hän.

Kun Gunvor tuli, ei äiti häntä tuntenut. Rouva Kjeld joko makasi
liikkumatta, tai hän heräsi ja oli levoton ja tahtoi muuttaa asentoa.
Hän ei tuntenut Gunvoria, ja oli yhä tyytymätön, kun hän ei muka
tullut. "Mutta minähän olen tässä, rakas äiti. Se olen minä. Minä
se olen, Gunvor"... Silloin rouva Kjeld vaikeni ja katseli häntä,
kuitenkaan vastaamatta.

Mutta eräänä iltana kauan nukuttuansa hän tuli aivan hiljaiseksi, ja
selkeni. Hän hymyili Gunvorille, ja muisti kaikki, ja hän tiedusteli
Toraa, ja hänestä oli hauska kuulla kuvauksia suurista teattereista
ja kuhisevasta katuelämästä. Ja kun Gunvor kertoi, että hän oli
löytänyt "Alte Trauben" hotellin, niin rouva Kjeld ihan heltyi: "Vai
oli se vielä!... Se nyt oli hauskaa!" Niin... myöhähän nyt jo oli...
ja hän oli ollut vuoteessa kauan... ja oli kai ollut huono. Ja hän
oli hyvin väsynyt... hirveää, miten väsynyt hän oli... Mutta huomenna
täytyi yrittää jaloillensa.

Hän oli hiljaa, kuten unta odottava. Mutisi itseksensä:

"Vai olit sinä täällä jo niin kauan, Gunvor? Sinä kyllä olet
hoidellut minua. Minä olen niin väsynyt... väsynyt."

"No nuku nyt, äiti."

Ja Gunvor piteli hänen kättään kädessään, ja yhtäkkiä pälkähti hänen
päähänsä ruveta laulamaan sitä vanhaa kehtolaulua... hän lauloi sitä
hiljaisella äänellä, kuten äiti pienoiselleen. Ja nyt hän tunsi,
että äidin käsi kylmeni kylmenemistään. Ja hän kyllä ymmärsi, mikä
läheni, mutta hän lauloi laulun vielä uudestaan. Ja rouva Kjeld avasi
silmänsä, ja hymy pilkahti -- kuin kiitokseksi. Ja hänen silmänsä
sulkeutuivat jälleen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Yhtäkkiä avasi
hän silmänsä vielä kerta ja tuijotti kauan Gunvoriin; hän koetti
varmaankin puhua, sillä huulet liikkuivat. Sitten painuivat silmät
jälleen umpeen, suupielet valkenivat, ja huulten kuiske haipui kuin
kalvas varjo. Hymy pilkahti jälleen, mutta hälveni samassa. Kelmeys
levisi koko kasvoille...

Se ei ollut kuolemaa; mutta se oli suuri päivä, joka laskihe.




VII.


Vähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi
ja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja
tuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka
lohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla
hetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor
olkoon rauhassa ja huoletonna.

Lääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että
lääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui
täysin työhönsä.

Nyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat
olivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli
vaikea pitää aisoissa. "No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet
lattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on
inhottavaa ja siivotonta, Ole Martin." Ole Martin julkeasti ja
reilusti: "Mälli on hapan, neiti." (Neideksi sanotaan opettajatarta,
olipa hän vaimo tai leski). "Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia
mälliä luokalla." "_Oh_, muistakaahan neiti, keväällä minä menen
merille matruusiksi." "Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole
Martin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia
kuin minä." Tuokion päästä Ole Martin: "Nyt se mälli on poissa
suusta, neiti."

Lörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että
pitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa
asioita, joita muuten ei voi.

Ja nuo pienet... aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.

Mutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun
pitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti
enää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä
ja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti
häntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä
tarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti
ajatellut.

Tai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia
-- Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli
lähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa
se innostunutta: _sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta_,
seisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli
näkinkuorilla koristetut kannet.

       *       *       *       *       *

Hän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut,
jotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että
hän unhotti itse pojan tai ajatteli: "Hän kyllä suoriutuu... vahva,
iso poika... mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta."

Noissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo
lukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli
mennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet
irvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi
ennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti
työtä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin
hienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat...
nuristen ehkä... mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle
selkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen
isänsä.

Sellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona,
joiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän
työstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat
riittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut.
Silloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden
öljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi,
että perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä.
Hän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen
kotinsa tuho.

Tuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.

Eräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor
vanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain
pirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä
ympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor
tuli aamulla -- hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä
-- mummo kutoi. Hän tuli illalla -- mummo istui kangastuolissa. Hän
oli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein
silmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.




VIII.


Nyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut.
Sellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla
kuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui
se, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia,
joina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle
hiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi
uudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana
uudenvuoden yönä saman numeron yli.

Ja kuitenkin tapahtui hänelle yhtä ja toista, joka on muistettavaa.
Kuten esim. se, että Jan tuli ensin lääketieteen kandidaatiksi, ja
oli nyt jo tunnettu lääkäri. Hän oli aikoinaan halunnut käytännön
aloille; mutta lääketieteesen hän viimein innostui. Ehkä isän sanat
kuolinvuoteella olivat vaikuttaneet pojan päätökseen. Kun Gunvor
kertoi hänelle nuo isän sanat, näki hän, että ne koskivat syvästi
Janiin.

Janista oli vuotten varrella tullut hiljainen mies. Ei ole
arvattavissa, mikä oli siinä siihen muutokseen.

Hän oli hiljainen mies, joka aina muisti tehtävänsä. Hän ei liioin
sekaantunut toisten asioihin. Jos joku tuli ja kertoi hänelle päivän
viimeisiä kummia: oliko hän jo kuullut? niin ei Jan juuri vastannut.
Hän oli tutkija ja pysyi syrjässä. Mutta jos joku oli tungetteleva
häntä kohtaan, jos joku sanoi loukkaavan sanan hänelle luulotellen,
että tuo hiljainen mies oli vaaraton, niin hän näki suuresti
erehtyneensä. Jan voi yhtäkkiä osoittaa, että tutkija tunsi tämän
maailman juoksun hyvin ja paremminkin kuin monet muut.

Äiti ja poika näkivät näinä vuosina toisiansa melkein joka päivä. He
puhelivat keskenänsä monenmoisista asioista. Äiti oli jo kertonut
hänelle hänen isoisästään ja isästään. Jan oli hartaasti kuunnellut,
ja oli halulla lukenut joukon Kjeldin jättämiä papereja. Ja
väitöskirjan, joka isältä jäi kesken, hän luki. "Se on erikoista",
sanoi Jan, "että vaikka se on tieteellinen teos, huomaa siitä
helposti, että isä oli mies, jota elämä oli pidellyt kovin kourin.
Mies paikallansa. Moni väite on pujotettu muun joukkoon ja moni
syrjäisku..."

Isä ja isoisä... niin, ne voi mainita kummankin. Kummaltakin hän oli
saanut osan itseään. Isän voimat huomasi hänessä selvästi. Kunnokkaan
työnvaiston, selvän todistelukyvyn, taidon ilmaista outoja, suuria
käsitteitä selvillä luvuilla. Juuri _sillä_ luvulla, _sillä_
numerolla. Ja eikö Janissa ilmennyt myös Johannes Kjeldin pyrkimys
ihmissielujen ymmärtämykseen, kun Jan nyt, oltuaan harjoittelevana
lääkärinä monta vuotta, otti mielisairaudet erikoisalaksensa ja
rupesi hermo-lääkäriksi.

Hän kertoi Gunvorille monenmoista harjoittelu-ajoiltansa ja
käynneistään houruinhoitolaitoksissa. Äiti sai nyt joskus kuulla
ihmeitä, jotka tuntuivat hänestä niin luonnottoman hirveiltä, ettei
hän voinut lausua sanaakaan; istui vain ja pudisti päätänsä. Jan
huomautti kerran: "Niin, mutta mitä ovat ihmisten julmuudet niiden
rinnalla, joilla jokin korkea hallitus kiduttaa niin monia."

"Mutta, rakas Jan... miksi täytyy ihmisten kärsiä niin paljon?"

"Niin, miksi?" toisti Jan. "Mutta siinä tukevat uskonnot ihmistä.
Sinä ymmärrät... ne koettavat selittää näennäistä vääryyttä siten,
että siirtävät tarkoituksen kauemmaksi. Ne poistavat ajan ja
asettavat sijalle ikuisuuden... Kaikki uskonnot ovat siinä suhteessa
yhdenlaisia, että ne koroittavat kärsimyksen: se on ihmisten korkein
tarkoitus tässä elämässä. _Siten_ kehittyy heidän sielunsa korkeampia
olotiloja varten. Joku uskonnonperustaja suorastaan julistaa, että
sieluttoman ja sielullisen ihmisen ero on: kärsimisen kyvyssä.
Ja sen uskallan vakuuttaa: eivät kaikki kärsi samalla tavalla.
Toiset kärsivät kuin eläin-raukat: he pelkäävät; enintään: ovat
kauhuissaan. Toiset kärsivät toisen lajisina olioina. Heillä on
ainainen pelko, pohjaton tuska. Kun näkee sellaisia silmiä! Uskoo
näkevänsä sielun, joka ei voi kuolla... On myös huomattavaa, että
kaikki uskonnonperustajat olivat ihmisiä, joilla oli suuresti
kehittynyt kärsimisen vaisto. Kristuksen koko elämä suuntautuu
ristiinnaulitsemiseen. Hänen käytöksensä papistoa ja ulkokullaisia
kohtaan oli sellaista, että hänen piti arvata, mitä siitä seuraa.
Hän puhuukin monta kertaa kärsimyksestään ja kuolemastaan. Muhametti
oli epileptikko. Monet vähemmän tunnetut uskonnon perustajat saivat
ilmestyksensä kaatuvataudissa ja suurissa tuskissa."

Jan vaikeni hetkisen.

"Isoisä oli kyllä selvillä näistä seikoista, näkee kirjoituksista,
jotka hän laati viime aikoinaan. -- Niin, se on varmaa", lopetti
hän, "isä on oikeassa, että tiede, tuo suuri lääkäri, voisi muuttaa
maailmaa paljon toisennäköiseksi. Jo huomaakin merkkejä siitä, että
paljon uutta lähenee. Eräs suuri tanskalainen lääkäri on äskettäin
huomannut valon parannuskyvyn. Siinä piilee varmaan paljon hyvää.
Niin, valo -- ehkäpä se vapahtaa meidät. Ajatus on kaunis eikä
peloittava. Löytyy uusia voimia. Säteitä, joiden vaikutusta ei
vielä ole tutkittu... Ehkä sittenkin ihmiset masentavat elämän
alamaisekseen."

Gunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä
hänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt
näille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen
vetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen.
Hänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen
rauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima.
Usein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän
poistui.




IX.


-- _Tora Pharo kuollut_. Gunvor istui lehti kädessään eikä jaksanut
ymmärtää. Torako kuollut? Niin oli lehdessä. Tuossa juuri. _Tora
Pharo kuollut_.

Seurasi sitten koko tarina, että nähtävästikin oli valitettava
erehdys aiheuttanut hänen kuolemansa. Hän oli tavallisen, käyttämänsä
unijuoman asemasta ottanut lusikallisen morfiinia. Ajateltiin
onnettomuuden tapahtuneen siten, että morfiinipullo oli huolettomasti
jäänyt yöpöydälle. Tora Pharo, jota usein vaivasi unettomuus, oli
aikonut käyttää tuota toista, lievää unijuomaa. Kuitenkin oli
hän nauttinut väärän pullon sisältöä, ja onnettomuus tuli. Muuta
selitystä ei voi olettaa. Vainajan tunsivat kaikki erittäin sopusesti
kehittyneeksi luonteeksi, j.n.e.

Gunvor itki, hän itki hillittömästi. Viimein tulivat hänen
kyyneleensä karvaiksi ja hän vain nikoitteli. Aina oli Torassa ollut
jotain häntä itseään. Nyt, kun Tora oli kuollut, tunsi hän itsensä
väsyneeksi ja vanhaksi. Hän halusi kuolla Toran kanssa.

Hän muisti sen kirjeen, jonka hän oli saanut. Se oli viimeinen, aivan
viimeinen kirje, mitä Tora hänelle lähetti. Niin, se oli jäähyväiset,
se oli jäähyväiset.

Gunvor ei ollut silloin uskonut sen vakavuutta. Hänhän muisti, että
Tora oli joskus niin herkkä. Hän ei uskonut, että Tora tosiaan
uskaltaisi.

Hän istui kauan liikkumatta. Sitten hän meni ja otti Toran kirjeen.
Nuo samat, notkeat kirjaimet, jollaista hän aina oli kirjoittanut.
Siinä oli m.m.:

"Matkaammeko yhdessä virralle, Gunvor, virralle, joka kätkee kaikki,
johon kaikki vaipuu: nuoruus ja vanhuus ja rakkaus ja loukkaukset
ja kaipuu ja unelmat ja ponnistus -- kaikki. Ja siellä kukkii
Lotos-kukka, joka tuoksuu unettavasti ja viluna kuin jää. Oi, ihana
on tietää, että ikuinen aherrus loppuu viimein. Että voi nukahtaa,
kun elämä sietämättömäksi käy. Minä tahdon mennä levolle, Gunvor.
Niin kaikki katoo. Niin kohoaa ja viedään pois -- ilmaan... ei
mihinkään. Kuten hyttyset surisevat päiväpaisteessa, kuten lehdet
varisee. Kukaan ei välitä siitä. Eikö sinustakin ole suloista
kuolla?" -- -- --

Jan tuli kohta senjälkeen äidin luo, ja huolestui, kun näki hänen
surunsa. Hän puhui kauan hänen kanssaan ja lohdutteli häntä mikäli
voi. Gunvor vastasi:

"Minusta tuntuu, tuosta Toran tapauksesta päättäen, siltä kuin Jumala
sanoisi minulle, että kaikkien, joita minä rakastan, täytyy olla
onnettomia. Minä olen rakastanut muita, jotka kuolivat... isä...
Grögaard. He olivat sodan henkiä. Minä surin heitä niin että kalvenin
ja mykistyin. Mutta Toraa minä itken! Hän oli valoisinta, mitä
tiesin, ihaninta. Hän oli elämäni pehmoinen ja hieno puoli, värikäs,
säveleekäs puoli, kaikkea sitä, jota ihminen uneksii. Hänen olisi
pitänyt elää. Hänen ei olisi pitänyt näyttää minulle tuskansa ja
kuolla."

Jan oli hänen seurassaan sen päivää, ja Gunvor rauhoittui hieman
viimein.

Mutta jonkun päivän päästä hän valitti saavansa huonosti nukutuksi.
Kerran hän sanoi aivan vakavasti: "Sinä et usko, Jan; mutta viime
yönä oli Tora luonani, minä olen onneton hänen tähtensä."

Nyt tuli Jan vakavaksi: "Kuules, äiti", hän sanoi, "sinä olet aina
ollut reipas ja terve. En ymmärrä, että sinä nyt heittäydyt. Sinua
taitaa vaivata joku, äiti. Ehkä olet liiaksi rasittunut. Lähdetäänpä
vähän liikkeelle. Sinä saat kyllä koulusta lomaa siksi aikaa...
Sinähän et ole terve... Niin, se koulu, äiti! Kysynpä, eiköhän se ole
liiaksi rasittavaa? Sinunhan on tiedettävä, ettet ole enää nuori. No
-- lähdetään matkalle ja virkistytään vähän."

Oli toukokuun loppu, ja rannikko-hotellit oli juuri järjestetty
kesä-vieraille. He löysivät soman, kauniin paikan meren partaalla;
siellä he asuivat viikon, ja se oli terveellistä. Gunvor tuli siellä
rauhallisemmaksi. Jan olikin hänen lähistöllään kaiket päivät ja
hoiteli häntä erittäin hyvin.

Torasta ei Gunvor enää puhunut. Jan arveli kuitenkin, että äiti
ajatteli Toraa aina kun hän istui hiljaa ja puhumatta. Silloin koetti
Jan herättää keskustelua, joka viehätti äitiä.

Raitis ilma ja noiden kahdeksan päivän joutilaisuus vahvistivat
Gunvoria. "Kuules, äiti, mitä mieltä minä olen, äiti? Sinun pitäisi
ottaa ero virasta, kuten jo ennen olen sanonut. Onhan minulla nyt
tarpeeksi meidän kummankin elääksemme."

"Niin... ei kai siihen pitkältä enää lienekään, kun minun täytyy
lakata", vastasi Gunvor hieman surumielisesti. "Mutta vielä minä
uskon sen luistavan. Kyllä minä sitten lopetan, kun huomaan, että
täytyy."




X.


Seuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli
hänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää.
Tuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt
niinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän
oli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella,
eikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.

Hän kiistausi hiukan Jannan kanssa tästä seikasta. Janna vastusti
kaikin voimin hänen eroansa. Jos hän eroaa, niin se on kuin viittaus
Jannallekin, että hänenkin on erottava, ja Janna ei tahtonut. Hän
tahtoi seista kunnes siihen paikkaan kaatui.

Gunvorille oli tuo eroaminen muutenkin tukalaa. Hän ei tiennyt, mitä
askarrella; siksi hän lähti ulkosalle ja viipyi siellä tuntikausia.
Hän kulki etsiskelemässä entisiä paikkoja, sanoi hän Janille, mutta
useimmat paikat oli kadonneet. Missä ennen oli virstoittain ihanaa
metsää, siellä oli nyt talo talon vieressä.

Seuraavan kesän lähestyessä halusi hän matkustaa siihen kaupunkiin,
jossa hän oli elänyt lapsuutensa ja jossa hänen isänsä hauta oli. Jan
pelkäsi laskea häntä yksin matkalle, mutta äiti rauhoitteli häntä.
Hänhän oli vielä niin reipas, ja siinä kaupungissa hän tunsi joka
kadun.

Niinpä hän matkusti, ja tuli kaupunkiin kauniina heinäkuun päivänä.
Hän kulki samoja katuja kuin muinoinkin, ja meni maantielle. Mutta
siellä hän ei ollutkaan osata.

Vanhaa tietä ei enää ajettu, sinne oli avattu uusi kauemmaksi.
Hän kulki kuitenkin vanhaa tietä, jota peitti nyt jo melkein joka
paikassa hieno nurmi. Taloa, jossa he viimeisenä vuonna olivat
asuneet, ei enää ollut. Se oli pettymys. Mutta vanhat puut seisoivat
vielä tienpuolessa. Gunvor näki, että ne olivat selvästi paljon
suurempia kuin silloin, kun hän ne viimeksi oli nähnyt. Niityt tien
varrella olivat jotakuinkin samallaisia kuin ennenkin. Mutta tuolla
oli talo, jota ei ennen ollut.

Hän kulki sitä tietä, jota ei enää käytetty. Hän muisti joka kiven
sen varrella... ei, hän ei selvästi muistanut, mutta kaikki muistutti
jostakin, kaikki herätti entisiä muistoja... _Rinkilä_? oliko sitä
enää? Hän meni sinne, ja näki sitten haaroneen pensaston ja pari
vankkaa paatta, jotka muodostivat portaat... niin, siinä oli se
"Rinkilä" melkein kuin ennenkin. Vanhat penkit! Lankkuja oli kai
muutettu monta kertaa, mutta jalkakivet olivat samat kuin ennenkin.
Hän muisti, miten hän ennen oli nivellyt kättänsä tuohon terävään
reunaan... Isähän istui aina penkin keskipaikkeilla ja hän päässä;
sillä hänen täytyi alituiseen päästä katselemaan jotakin, joka
hänestä oli erikoista... aina hän juosta vilisti kuivalle nummelle...
Entä nummi? Se oli ihan entisenlainen, kuin silloin, juostessaan
siellä illan pimetessä kevein jaloin. Hän meni huvin vuoksi sinnekin
ja näki kiviä siellä täällä. Ne ehkä olivat samoja, joita hän ennen
nosteli, nähdäkseen onkimatoja ja haarapyrstöjä ja muita toukkia.

Hän istuutui penkille ja katseli maisemaa. Tuolla oli saari, ja
tuolla majakka; hän ei eroittanut sitä niin selvästi kuin ennen...

Hän palasi toista tietä ja tuli kirkkomaalle. Hän tiesi hyvin, missä
hänen isänsä hauta oli. Joka vuosi hän oli lähettänyt rahaa haudan
vaalijalle. Hän löysi sen viimein, mutta se oli hyvin huonosti
hoidettu. Se oli pieni ja matala. Ellei siinä olisi ollut kiveä,
jonka äiti oli pystyttänyt, niin hän tuskin olisi sitä löytänyt. Hän
aikoi ryhtyä kiivaasti asiaan, kutsua haudankaivajan puheilleen ja
kysyä, minkä tähden hän ei hoitanut sitä paremmin... Mutta hän jätti
sen silleen. Hän tahtoi nyt olla yksin. Ei juttuja ja selityksiä.

Hän rupesi polvilleen haudan ääreen; koko silloinen aika lähestyi
häntä, ja hän otti sen vastaan. Hän oli siinä kauan; viimein
hän nousi, otti vähän nurmea haudalta ja meni. Hän oli vanha ja
yksinäinen.

Seuraavana päivänä hän matkusti takaisin pääkaupunkiin.




XI.


Eräänä talvena tuli hänelle se suru, että Janna kuoli. Janna,
taipumaton ja peloton, meni ja asettui levolle, kun ei enää jaksanut.

Jannan kuoleman jälkeen ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hän oli
paljon kotona. Hän ei ollut luja jaloiltansa enää, ja hänen näkönsä
oli hyvin heikonnut. Kun hän kulki ulkona, sai hän kovin varoa, ettei
häntä sysitty tai ajettu päälle.

Joskus tuli hänelle kuitenkin halu nähdä ihmisiä. Hänhän oli elänyt
ja työskennellyt heidän parissaan. Mutta koska häntä lapsena
olivat johtaneet miehen kädet, joka oli lähestynyt kodittomia
ja rauhattomia, niin valitsi hän nyt ajan, jolloin yö levittää
pimeytensä ja päivänmelu vaikenee. Työn häiriötä siinä ei ollut,
päivän huomioon-ottaminen oli kadonnut. Surut tuijottivat ihmisten
silmistä. Monet kulkivat yksin. Usea tahtoi piillä huomaamattomissa,
ja tuntea olevansa turvassa, pimeydessä. Ja siellä liikkui eräs
elämästä kuollut. Päivän välinpitämättömien joukosta hän huomasi nuo
ikuisuutta tunnustelevat sielut.

Monasti Jan näki tullessaan hänen luonaan henkilöjä, joita hän ei
tuntenut. Ne olivat väkeä, joita hän oli tavannut kulullaan, tahi
jotka hän oli nähnyt istumassa tai nukkumassa puiston penkillä.
Kerran oli siellä köyhä akka, jonka hän oli löytänyt kadulta, toisen
kerran lapsi, joka itki nälkäänsä. Jan sanoi: "Rakas äiti. Ei köyhät
ja suruttomat siitä vähene. Mitä auttaa sinun puuhasi."

Äiti vastasi: "Voi se auttaa. Minä näen heistä, että se auttaa heitä.
Ja saattaa se auttaa minuakin. Kun ihmiset oppivat ymmärtämään,
että me elämme yhdessä tuottaaksemme toisillemme iloa, niin kuuluu
maailmassa suuri riemunhuuto."

Hän katseli usein isän papereja. Hän selaili niitä.

"Helvetti!" luki niissä eräässä paikassa. "Miksei sitä olisi?
Kaikesta näkee, että me olemme määrätyt tuskaan, että me olemme
langenneet vaivaan. Meidän ilomme: useimmiten utu-kuvia; meidän
pyyteemme perustuvat valheelle. Meidän nautintomme luo tuska.
Tuskat ovat loppumattomat, pohjattomat. Ja niitä on kaikkialla.
Syntyessämme, kuollessamme. Kaikki viittaa kärsimykseen, helvettiin!

"Mutta eräs viittaa toisaanne. Se viittaa rauhaan ja sopu-sointuun.
Se viittaa taivaasen: meidän _kaipuumme_ joka on iäinen, meidän
_kiihkomme_ joka ei koskaan katoa. Sitä ei voi olla olemassa, ellei
joku herättäisi sitä. Paju käyristyy lähteen puoleen, magneetti
kääntyy pohjoiseen. Ihmisten kaipuu viittaa kirkastukseen."

Toinen lehti oli siihen liitetty, ehkä kirjoitettu samana päivänä.

    Mut siksi usein korkeen uskon saan,
    ett' ykskään rukous, kaipuu ei voi kuolla,
    mi sielun-haavoistamme purkautuu.
    Kas: jos on rukous, mi tääll' ei täyty,
    siit' ikuisuuden kyyhkyt valkeet syntyy,
    jotk' ylenevät, lentäin pimeydestä
    hakien rauhan vihreit' öljypuita.

    Niin, joka rukous, uni, vaivan-pyyde,
    niist' ikuisuuden kyyhkysiä syntyy.
    Jokainen hetki, kärsimämme maassa,
    yön helmaan liitää, ja ne suurin parvin
    kotihin suuntau, jonne mekin mennään,
    kun ruumis kuolee, silmä ummistuu.

    Ah, pian myöskin minä nähdä saan
    ne kyyhkyt sieluni, mit lentoon läks.
    Ne suurin parvin mua vastaan joutuu,
    ja öljypuitten suhinan saan kuulla.

Eräänä uudenvuoden aattona Gunvor sairastui, ja kohta sen jälkeen
hän kuoli. Hän ei kärsinyt paljoa taudissaan; sillä unta hän sai
melkein aina. Se suorastaan muodosti vartioston hänen ympärilleen.
Silloinkin, kun hän oli valveilla, pysyi se hänen luonansa, mutta
hieman loitompana. Se mumisi yksitoikkoista suhinaansa hänen
korviinsa, ja se kuumensi hänen poskiansa, niin että ne usein
punoittivat kuin nuoren tytön.

Viime päivinä hälveni elämän vaihtelu ja levottomuus kokonaan
hänestä. Mutta eräänä aamuna hän oli kuitenkin kyllin tajuissaan
lausuakseen, että hän oli hyvin onnellinen. Ja hän sanoi Janille,
joka istui hänen vuoteensa vieressä:

"Isän... Grögaardin, minä näin... ja viime yönä tuli Tora, ja hän
näytti iloiselta. 'Nyt minä kuolin viimeinkin', sanoi hän, 'minä olen
ennen ollut luonasi, Gunvor, ja pyytänyt sinua auttamaan minua...
Minun oli vaikea olla... Minä en ollut kuollut... Elämä elettävä...
ei voi itse sitä lyhentää... en ollut kuollut... täytyi elää
elettäväni... mutta minun täytyi kantaa kaksinkertaista taakkaa...
Mutta nyt minä olen kuollut, Gunvor, nyt olen minä kuollut!'"

Ja sitten hän hymyili hurmaantuneena, kuten ollessaan nuori ja
onnellinen...

"Ne tulevat kaikki... Isä, Grögaard, Tora... kaikki ne, joiden sydämet
sykkivät... kaikki ne, jotka kuulevat ihmisten yllä suuren kohinan..."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56172 ***