*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56188 ***

RÄMEISSÄ

Kuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta


Kirj.

VÄINÖ PIETILÄ





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




I.


-- Hyvää päivää.

-- Päivää! Kas, Eino! Päivää, päivää. No, käyhän peremmä! Mitä sitä
nyt kuuluu ja missä on oltu, kun ei ole näkynyt sitte viime kesän,
laverteli Vanhalan pyylevä emäntä juuri tupaan tulleelle maalari
Löytölälle. -- Istu, siinä on penkkiä!

Eino noudatti kehoitusta. Emäntä jatkoi:

-- Siitä on kai täsmälleen vuosi, kun täältä lähdit. Helsingissäkö
sitä on oltu?

-- Siellähän sitä... Mutta läksin taas näitäkin maita katselemaan.

-- Hm, sanoinhan minä jo, kun Eino lähti, että ei sitä nyt niin
tarvitse hyvästellä -- vielä tänne toistekin tulet! Onko nyt aikomus
tänne pitemmäksikin aikaa asettua?

-- Vain muutamiksi viikoiksi.

-- Onko töitä tiedossa?

-- Ei. Enkähän minä tänne töitä varten... Eino yski.

-- Oho, onpa kova yskä, vaikka on kesä.

-- Sehän se on minulla vakinainen vieras, olipa kesä tai talvi. Ja
sen tähdenhän minä taas oikeastaan tännekin tulin.

-- Kuinka niin? Ettäkö täällä yskä lähtisi?

-- Ei yskä, mutta kun lääkärit sanovat olevan minussa keuhkotaudin
alkua, niin...

-- Oi oi! Kamalaa! Ja noin nuorella iällä.

-- Minkäpäs sille voi. Sitä kun meikäläinen saa kaikki liat ja tomut
nuohota.

-- Miks'et ottanut Poutasen Liisaa, hän kun oli niin kärkäs perääsi?
Olisit päässyt isoon taloon vävyksi. Ei olisi tarvinnut muuta kuin
kävellä kädet taskussa ja vihellellä.

-- Ei käynyt verilleni...

-- Hittoako tästä käymisestä. Eikähän Liisa ruma tyttö olekaan. Kyllä
hänen rinnallaan ilkeää vihille astua. Ja ilkesikin toinen poika.

-- Onko hän jo naimisissa?

-- On. Karvosen poika hänet vei, kun ei sinulle kelvannut.

-- Sille hän onkin omiaan. Minä vaadin muutakin enkä vain näköä.

-- Ei luulisi sinunlaisesi voivan paljoa vaatia -- tyhjä mies!

-- Vaikka olisin vieläkin tyhjempi, niin ei sitä vain joka tytön
keralla ryysyjä yhteen lyödä.

-- Vielä sinulla on viimekesäinen mieli.

-- Jo paljon vanhempi. Ja sellaisena se tulee pysymäänkin.

-- Enpähän minä mitä. Kukin tietää itse asiansa. Leikillänihän minä
vain. Tiedäthän minkälainen rupattaja olen. Mutta kuulehan, meidän
Heikit ovat sinua kovasti kaivanneet.

-- Niin, Heikit. Missäs he nyt ovat?

-- Poika-Heikki on tuolla Laitilassa -- tiedäthän -- tuo tähän näkyvä
kylä, tuolla järven takana. Meillä on nyt siellä sellainen sivukaupan
tapainen. Hän on siellä myymässä.

-- Vai on teillä siellä sivukauppa. No entäs ukko-Heikki? Hän kai
hoitaa tätä kauppaa?

-- Eihän se ukkokaan. Ajelee vain ympäri pitäjää -- liikeasioissa --
sanoo. Minähän se tässä kotosalla hoidan taloutta ja teen kauppoja.

-- Kuinkas hyvin kauppa käy?

-- No, näin kesän aikaan hyvin, oikein hyvin, mutta talvella vain
nimeksi, kun ei ole noita vallasväkiä.

-- No, terveinä kai olette olleet?

-- Ka, terveinähän ne muut -- minkä minä noita jalkojani olen vähin
potenut. Se kihti riivattu kun istuu niissä ja mojottaa.

-- Sairaus ei ole hauskaa, olkoonpa se mitä laatua tahansa.

-- Eipä ei. Tuota noin -- mitä minun pitikään kysyä -- aiotko sinä
täällä tänä kesänä töihin tarttua?

-- Eiköhän sitä lie jotain kopisteltava, jos sattuu saamaan.
Lepäämäänhän minä oikeastaan tulin, mutta kun rahavarani eivät ole
kovin suuret, niin...

-- No, ehkä sitä meilläkin taas jotakin maalattavaa on. Sovit vain
ukon kanssa, kun kotiin tulee. Tulehan katsomaan minkälaisiksi lapset
ovat tahrineet sinun viimekesäiset työsi.

-- Niinhän ne lapset, virkahti Eino, nousi, sytytti paperossin ja
astui emännän jäljessä kamariin. Tämä oli pienehkö, yksinkertaisesti
kalustettu huone, jonka seiniä koristivat Einon tekemät maalaukset.

Oli hetkisen äänettömyys. Sitten Eino virkahti äkisti:

-- Entäs käykö poika-Heikki öisin kotona?

-- Ka, kotonahan se, pääsi emännältä epämääräisesti. -- Kauankos hän
tätä väliä pyörällä pyyhkäisee.

-- Todellakin, hänhän on mainio pyörämies.

-- On, on se. Tänäkin kesänä on ajanut jo kolme palkintoa. Yhden
ensimmäisen ja kaksi toista. Siihen se on ketterä, vaikk'ei muissa
liikkeissään olekaan kehuttavan nopsa... Äidin tehtäviin ei tosin
kuulu poikansa kehuminen, enempää kuin haukkuminenkaan, mutta sanon
minä sen, että sillä pojalla niitä on mielistelijöitä, jos kellä.
Sinähän tiedät sen Hilman jutun. Väkisin hänkin olisi Heikille
tuppautunut. Mistä lie hankkinut kakaran ja väitti sitten sitä
Heikin tekemäksi. Ja väärin minusta on, että hänet tuomittiin
eläkettä maksamaan. Mutta eihän se köyhään sattunut, eikä siitä
hänen maineensa mennyt. Yhä enemmän näkyvät tytöt häntä silmäilevän.
Varakkaitakin olisi tarjolla. Mutta eihän Heikillä ole vielä
naimaikäkään.

-- Ei, ei suinkaan hänellä vielä naimisiin kiirettä ole. Eikö hän ole
vasta siinä kahdenkymmenen korvilla?

-- Juuri näinä aikoina sen täyttää, vastasi emäntä hajamielisesti ja
kääntyi sitten korjaamaan uunin edestä paperipalasia.

Kului taas äänetön tuokio. Sitten Eino äkisti kysäisi:

-- Entäs Amalia, missä hän on?

-- Ei hän enää meillä ole, pääsi emännältä kipakasti.

Siten vaihtui puheenaihe, ja emäntä jatkoi:

-- Jo viime syksynä täytyi hänet erottaa. Senkin -- en paremmin sano.
Hm. Noh. Ne nykyajan tytöt. Alkoi näes turvota! Ja tiedätkös, sanoa
livauttaa Heikin syyksi. Luuli kai, että minä sanon: "Älä hätäile,
miniänihän sinä olet. Ole talossa vain kuten kotonasi." Mutta minäpä
sanoinkin stop! Ja annoin luntulle eropassin.

-- Vai niin, pääsi Einolta hillitysti, jonka jälkeen hän painoi
päänsä alas.

-- Oletko kummempaa kuullut? virkkoi nyt emäntä, jatkaen äskeistä
ajatustaan.

Mutta Eino istui yhä edelleen vaiti. Vasta kotvasen kuluttua pääsi
häneltä pitkäveteisesti:

-- Jospa asiassa olisi hyvinkin perää.

-- Perääkö! kivahti emäntä. -- Uskotko sinäkin, että Heikki olisi
viitsinyt häntä...

-- Ei ole takeita, keskeytti Eino silmiään siristäen.

Emäntä loi Einoon julman, kysyvän katseen, jota karttaakseen Einon
täytyi taas painaa päänsä alas. Kului tuokio. Emäntä näytti miettivän
jotain, sitten puraisi huultaan, ojentautui ja teeskennelty hymy
huulillaan jatkoi:

-- Ihmiset ovat ihan hulluja.

Sen sanottuaan hän siirtyi pirtin puolelle. Eino astui akkunan
ääreen. Siinä hajasäärin seisoen katseli ulos. Hän näki järvellä
vienojen laineiden kimaltelevan auringonpaisteessa ja pienen
tervalaitaisen veneen verkalleen lipuvan rantaa kohti. Koettaen
tarkata, tuntisiko soutajan, kurottautui hän yli pöydän ja painoi
nenänsä melkein kiinni akkunaruutuun, mutta turhaan. Matkaa rantaan
oli runsaasti parisataa metriä, ja huolimatta kuulakasta ilmasta jäi
häneltä tulija tuntematta. Mistä tämä uteliaisuus johtui, sitä hän ei
tiennyt; tahtomattaan hän oli siirtynyt akkunaan ja tahtomattaan taas
siitä pois. Nyt hän käveli kiivaasti edestakaisin ikään kuin häkkiin
suljettu petoeläin. Tätä kävelyään hän jatkoi, kunnes emäntä virkkoi
väliovelta:

-- Tulehan tänne pirtin puolelle. Siellä yksin ollessa saattaa tulla
ikävä. Kohta tuo jo joutuu kahvikin.

Hiukan vastenmielisesti Eino seurasi emännän kehoitusta, eikä
aikaakaan, niin hän istui pirtin pöydän ääressä pää käsien varassa ja
kyynärpäällään pöytään nojaten.

Emäntä otti ovipielestä vesisangon ja pujahti ulos.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta kuului jostakin
lähettyviltä heinäkoneen siksutus ja tämän tästä miehen huudahdus:
noo! Hellassa räiskyivät närehalot palaessaan, ja juuri
kiehumaisillaan oleva kahvipannu porisi ja työnsi torvestaan
höyryä kuin mikäkin varaventtiili. Talon isohko harmaa kissa oli
tullut Einon jalkojen juureen ja hyrräten hioi kuvettaan Einon
kengänkärkeen. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.

Siinä vakavissa ajatuksissa istuessaan hän näytti jo iäkkäältä
mieheltä, vaikka vasta äskettäin oli täyttänyt kuusikolmatta vuotta.
Hänen hartiansa olivat hiukan kumarassa, kasvonsa kalvaat ja älykkäät
silmänsä kuoppiin painuneet. Hänellä on leveähkö leuka, jyrkät kulmat
ja tummat, tuuheat kulmakarvat, ja nyt, kun hän oli rypistänyt
korkean otsansa, hän näytti melkein julmalta. Yht'äkkiä hän antoi
nyrkkiin puristetun kätensä pudota raskaasti pöydänlaidalle,
ojentautui ja nousi. Samassa putosi hellasta kekäle; Eino sieppasi
sen kuin vihoissaan ja heitti takaisin hellaan, jotain murahtaen.
Siinä samassa saapui emäntä täysi vesiämpäri kädessään ja seurassaan
kolme keskenkasvuista tyttöä, jotka olivat hänen nuorimpia lapsiaan.
Tytöt hämmästyivät nähdessään Einon ja sitten ujostellen ja toistensa
korviin jotain supattaen painautuivat erääseen nurkkaan.

-- No, sanoi emäntä, menkäähän tervehtimään.

Vuorotellen tulivat tytöt ja kättä ojentaen niiasivat.

-- Päivää, setä, virkkoi tervehtiessään Lyydia, vanhin tytöistä. --
Oletteko nähnyt Amalia-tätiä? Hän ei enää olekaan meillä. Äiti ajoi
hänet pois. Ja hänellä on pieni tyttö. -- Oletteko nähnyt sitä? Se
on niin nätti niin että... Tiedättekös, te kun lähditte pois täältä
silloin kesällä, niin Amalia-täti itki niin kovasti että... Ja hän
itki silloinkin, kun äiti ajoi hänet pois. Ja monta kertaa, milloin
vain olen hänet nähnyt, niin aina hän itkee. Minusta ei ole yhtään
hauskaa silloin puhella hänen kanssaan, liverteli Lyydia, vilkaisi
sitten äitiinsä ja jatkoi arastellen:

-- Amalia-täti sanoo, että Heikki-veikko on sen pikku tytön isä.

-- Kitas kiinni! kivahti hellan luona askarteleva emäntä.

Lapset vavahtivat. Eino aikoi nähtävästi tähän jotain sanoa, mutta
puhe keskeytyi, kun sisään astui kookas, keski-ikäinen mies.
Hänen roteva ja voimakkaalta näyttävä olemuksensa ilmaisi hellää
hyväntahtoisuutta; silmät olivat syvät, sielukkaat ja kasvoilla oli
huolestunut, samalla kaihoava ilme. Tervehdittyään ja kynnyksen yli
astuttuaan vieras virkahti:

-- Kuulin että teillä on useita lehmiä ja läksin sen tähden
tiedustamaan, myyttekö maitoa.

-- Niin maitoako? Ka, miks'ei. Mutta mistä se on tämä vieras? En ole
ennen teitä näillä mailla nähnyt, tiedusteli emäntä.

-- Tuoltahan minä Helsingistä... Olen nyt vain tuossa järven takana
kartanossa kivinavettaa rakentamassa... tai meitä on oikeastaan neljä
miestä...

-- Tuossako Juslinin kartanossa? uteli emäntä.

-- Niin, siinä. Sieltähän Helsingistä se on se herrasväkikin. Olen
sielläkin tehnyt saman herran töitä.

-- Niin, sieltähän se kuuluu olevan... jokin liikemies. Jaa, mutta
sitä maitoa.

Emäntä otti vieraalta maitoastian, jonka tämä jo vaistomaisesti
ojensi emännän häntä lähestyessä.

Eino oli tähän asti istunut omissa ajatuksissaan, mutta emännän
poistuttua hän kiinnitti huomionsa vastatulleeseen.

Heidän hetkisen sanattomina istuttuaan katkaisi Eino äänettömyyden
virkkaen:

-- Siellä on kovin kuuma ilma tänään.

-- On, on siellä, oli vastaus. Mutta samassa mies huomasi lapset
nurkassa ja jatkoi:

-- Kas, siellähän sinä lirkuttelijatyttö olet, sinä, joka käyt harva
se päivä minun työmaallani. Tule sanomaan sedälle päivää.

Vanhin tytöistä, jolle puhe oli tarkoitettu, noudatti kehoitusta. Sen
jälkeen vieras jatkoi Einolle:

-- Minä pidän lapsista. Ja onpa oikein ikävä omianikin, jotka ovat
kotona Helsingissä. Juuri hänen kokoisensa tyttö on nähkääs minulla.
Poika on hiukan suurempi.

-- Olette siis naimisissa oleva, pääsi Einolta. Samassa emäntä
palasi, ja tyttö, jolle vieras puhui, juoksi äitiänsä vastaan
huudahtaen:

-- Tässä se nyt on se setä, jota ne toiset kivimiehet sanovat
Jeremiaaksi.

-- Hst, älä huuda, kielteli emäntä. Eino ja Jeremias naurahtivat.
Emäntä selitti:

-- Niin, tämä Lyydia on jo monena päivänä puhunut teistä. Kehuu teitä
hyväksi ja herttaiseksi ja sanoo teidän antavan hänelle makeisia.
Mutta sitä hän ihmettelee, miksi ne miehet sanovat teitä Jeremiaaksi!

-- Onhan se sellainen vanhan kansan nimi, myönsi Jeremias.

Kaikki hymyilivät.

Seinän takana soi ovikello.

Joku tuli puotiin. Emäntä riensi kaupantekoon ja lapset kamariin.
Vieraiden jäätyä pirttiin kahden sukeusi heidän välillään keskustelu.

-- Vai Helsingistä te, aloitti Eino.

-- Niin, sieltä. Vaikka en tosin syntyisin. Sytytettyään tupakan hän
jatkoi:

-- Keski-Suomesta olen. Mutta naimisiin mentyäni ja perheen
lisäännyttyä oli minun pakko sieltä siirtyä. Mäkitupalaisen poika
olen ja palkkatyöläisenä olen hamasta lapsuudestani itseäni
elätellyt. Kotipuoleltani siirryin työnpuutteen tähden pääkaupunkiin,
ja sieltä saan samasta syystä lähteä vähän väliä maaseudulle.

-- Niin, vähissähän ne sielläkin ovat työt ja huonoa joka alalla.
Sieltä Helsingistähän minäkin. Työnpuutetta ja monta muuta kovaa olen
saanut kokea. Sain nyt sen verran kokoon varoja, että pääsin edes
vähäksi aikaa maalle. Eihän sitä meikäläisen kannattaisi kesälomaa
pitää, mutta kun täytyy taudin vuoksi.

Taas palasi emäntä pirttiin. Jeremias oli jo noussut lähteäkseen,
samoin Eino. Emännälle hän sanoi:

-- Käyn hiukan tuolla kävelemässä. Palajan siksi kuin Heikit kotiin
tulevat.

No, pistäydyhän samalla Järvenpäässä, Amaliaa tervehtimässä.
Rakastaahan se sinuakin, hahahaa! pisti emäntä pirullisesti.




II


Miesten saavuttua järven rantaan lykkäsi Jeremias veneen vesille ja
hypähti siihen. Eino jäi rannalle seisomaan hajasäärin, ajatellen
äskeistä veneen rantaan tuloa, jota hän oli niin innokkaasti
tähystellyt.

-- No, heipä hei, virkkoi Jeremias tarttuen airoihin, ja vene alkoi
hiljalleen liukua vastaista rantaa kohti.

Siinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi
konemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä
kohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään
ja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden
yli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.

Siinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta
kaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä
katsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet,
herttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui
hän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut
suloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani
siristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa
taivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle
kummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen,
mutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen
helmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian
pehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan.
Mutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet
unelmistaan.

Hän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä
näyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin
väliintulollaan hänen onnensa pirstoi.

Mutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt,
halusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet
ystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino.
Rikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.

Mutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti
Eino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.

Tuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli
surkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta
miehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei
hän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki
ja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.

Mökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta
tunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen
nousi Einoa vasten pystyyn.

-- Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama
ääni. -- Päivää!

Einon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:

-- Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn
vähän askareillani.

Samassa muori pyörähti ulos ja Eino jäi pieneen pimeähköön pirttiin,
jonka matalasta neliruutuisesta akkunasta iltapäivän aurinko loi
valojuovan epätasaiselle permannolle.

Ilma pirtissä tuntui niin kostealta ja ummehtuneelta, että Einon teki
mieli aukaista akkuna, mutta akkunassapa ei ollut saranoita.

Pirtti oli hataralla lautaseinällä jaettu kahtia. Kamarista kuului
kiihkeä, itkunsekainen tuutulaulu:

"Nukkuos, nuku, unehen vaivu, painuvi päivä jo vuorien taa."

Eino hiipi hiljaa väliovelle. Siitä saattoi nähdä laulajan, jonka hän
tunsi jo äänestä. Amalia istui selin Einoon ja laulaen liikutteli
vipua, johon sidotussa pussissa makasi heikosti itkevä lapsi.

Eino aikoi äännähtää, mutta pidättäytyi, ja syvä liikutus valtasi
hänet. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti, ja tahtomattaan hänen
kätensä pusertuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kehtolaulua laulavaa
nuorta äitiä. Hän aavisti tuon naisen sielussa riuduttavien tunteiden
riehuvan; hän tiesi kysymättäkin, ettei Heikki ainakaan käynyt
häntä lohduttamassa ja että Heikki vieteltyään oli hyljännyt tuon
onnettoman äidin, joka tuossa jo selkäpuolelta katsottuna näytti
kovin surkastuneelta. Hänen pienehkö, melkeinpä hento vartalonsa oli
näiden muutamien kuukausien aikana huomattavasti kuihtunut.

Eino äänsi tervehdyksen. Amalia käännähti kuin neulalla pistettynä ja
jäi sitten ällistyneenä, suurin, kostein silmin katsomaan Einoa. Hän
ei nähtävästi uskonut silmiään eikä sen tähden osannut vastata, ennen
kuin vasta kotvasen kuluttua.

-- Kuinka voit? kysyi Eino jo vähän hilpeämmin.

-- Kuten näet, vastasi Amalia tekeytyen iloiseksi. -- Olen rikastunut
poissaoloajallasi! Katsos!

Hän keskeytti kiikuttelunsa ja veti vaatekaistaleen pois lapsen
kasvoilta.

Eino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä.
Sitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä
lapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat,
mutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli
otettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten
käveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui.
Keskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:

-- Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia.
Olisihan minun pitänyt arvata.

Hänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen
rintaansa vasten.

Eino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi
sanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:

-- Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti
kehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä
väliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti
hillitysti:

-- Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö
hänen omatuntonsa herää.

-- Turha vaiva, ehätti Amalia. -- Etkö häntä jo siksi hyvin tunne,
että tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.

-- Taitaa olla niin, pääsi Einolta. -- Kovin kylmä ja kuuro hän
tuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa
lainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän
Hilmaakin kohtaan menetteli!

He vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö
oli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky
asettunut -- asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta
uudelleen ja entistä rajummin myllertää.

Tämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse
ikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon,
se muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän
virkkoi:

-- Eino, sinä tiedät, etkö tiedäkin, että hän... Muistathan sen yhden
yön... Sinä näit... Etkö nähnyt? Sano! Minä annan hänelle haasteen!
-- Olipa hyvä, että satuit tulemaan näille maille.

-- Haasteen! Mutta onko sinulla muita todistajia?

-- On ainakin kaksi.

-- Ketä?

-- Virtasen vanha Eeva ja Monosen tyttö, Elli.

-- Eeva ja Elli, toisti Eino matalasti. -- Luulen, etteivät he
ainakaan kaikkia tietämiään kerro. Pitäisi olla varmempia todistajia.
Mutta pahoin pelkään, ettei sinulla ole.

-- Mutta olethan sinä!

-- Minä. Yksin. Se ei hyödytä, täytyy olla vähintään kaksi.

-- Mutta minä olen puhutellut Eevaa ja Elliä, ja he sanovat puhuvansa
kaiken minkä tietävät.

-- Mahdollista sekin. Mutta kuitenkin uskallan sitä epäillä.

-- Älä sinä siitä huoli; sano vain: näitkö tai kuulitko sinä jotain,
silloin...?

-- Ehkä minä nyt jotain siihen asiaan tietäisin, mutta enhän voi
täällä olla niin kauan, kunnes käräjät alkavat, vastusteli Eino.

-- Voit, kyllä sinä voit, väitti Amalia, melkein itku kurkussa.

Eino hymähti ja jatkoi:

-- No, sehän nähdään. Ensi viikolla saan tietää, voinko jatkaa
täälläoloani vai enkö. Rauhoituhan toki ja kerro, miten hän nyt
sinuun suhtautuu.

-- Kyllä hän sanoo hyvänpäivän ja juttelee muista asioista, mutta
kun vain mainitsenkaan lasta, silloin hän lähtee. Nyt viime aikoina
aina ohi kulkiessaan on hymyillyt. En tiedä mitä hän sillä tarkoittaa
-- tai tarkoittaneeko mitään -- mutta se koskee minuun kuitenkin
sanomattoman kovasti. Minä kun täällä sisällä lastani nukuttaessani
itken ja olen pakahtua suruun, naureskelee hän vain ja huoletonna,
voipa sanoa, pirullisesti hattunsa laidan alta tirkistelee. Ei
kukaan voi käsittää tuskaani niinä hetkinä. Ja sitten vielä, kun
äiti alituisesti morisee. En sano, etteikö syytäkin olisi. Olenhan
minä nyt tässä hänen elätettävänään, mutta enhän sille mitään voi,
kun en lapsen tähden pääse ansaitsemaan. Ja vaikka tulevaisuudessa
lupaan hänen vaivansa palkita, niin lakkaamatta hän minua sättii....
Voi hyvä Eino, et usko, kuinka elämäni on raskasta. Pahoin tein,
kun käänsin sinulle selkäni... Anna se anteeksi! En ymmärtänyt
silloin... Voi, Eino... annathan -- annathan anteeksi...? Olenhan
saanut rangaistukseni. Mutta oliko rikokseni niin suuri, että näin
ankaran ansaitsin? Oliko rikokseni niin räikeä jumalaa, ihmisiä
ja luonnonlakeja loukkaava...? Hyvä jumala, miks'et edes vähäisen
sääli...

Hän purskahti äänekkääseen itkuun, kumartui lapsensa yli, peitti
kasvonsa ja itki -- itki. Hänen koko vartalonsa vapisi, hartiansa
hytkyivät ja vuolaina virtasivat kyyneleet.

-- Älä nyt suotta... Ei asia itkien parane, puheli Eino. -- Sinulla
ei ole anteeksipyytämistä. Minkä minulle teit, sitä et tehnyt
tahdostasi. Kaikki on sovitettu. Älä itke! Tyynnyhän jo!

Muori oli tullut pirttiin, seisoi väliovella ja äännähti äreästi:

-- Taasko sinä siinä uliset, ja vielä vieraan aikana. Laittau ylös ja
pane kahvipannu tulelle, minä sillä aikaa liekutan lasta.

Nöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä,
mutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.

-- Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä
äänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.

-- Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, -- ja
sanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan
sellainen tiirusilmä että... Ja ainahan minä sitä olen sanonut...
Pitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa:
kun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika... Vie sun
viholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei!
Mutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin
Amalia. Syytä sitä on hänessäkin... Eihän poika väkisin, ellei tyttö
ole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja
sanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.

-- Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa
puolustelemaan, mutta muori kivahti:

-- Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet.
Kokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko
nämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!

-- Älkäähän nyt suotta -- koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:

-- Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin
emme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt
kun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee
saatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle --
lähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin.
Ja silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!...
Kunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja
voimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute
ja suru, vaikersi muori.

-- Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo
vainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka
päivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän
kohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.

-- Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin
huojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: -- Näyttää siltä,
kuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin.
Kärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie
taivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!

-- Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. -- Ne
johtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä
itsestään.

-- Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä -- tarkoitatko
sinä -- tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani
olisin etsinyt kärsimyksiä -- ettäkö minä en olisikaan Amaliaa
kieltänyt?

Ja...

-- Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan
kaikista, koko maailmasta.

-- Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta --
enhän minä... Turhaahan minun on sellaisista, en minä...

-- Sepä se, sanoi Eino matalasti. -- Jos kaikki ihmiset niin
ajattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan
tulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto
eivätkä kärsimykset.

Muori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä
nytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa
häntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:

-- Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi?
Vääryydeksikö, vai --? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää
teidät maaltaan.

-- Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.

-- Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli
hiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä
seisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi
hyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon
vaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen
verkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri
tenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa
Vanhalaa kohti.

Einon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen
takanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen
ohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.

-- Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. -- Vastako sinä nyt tulet?

-- Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli
ollut.

Miehet puristivat toistensa kättä.

-- Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.

-- Sinnehän minä... No, kuuluuko mitä erityisiä?

-- Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa
mukaan. -- Entäs sinulle?

Ja kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset
ainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän
ystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.




III


Päivä oli pilvinen, mutta hautovan kuuma. Heikkoa jymähtelyä
kuului tummenevalta taivaalta. Silloin tällöin leimahti salama, ja
pikkulintusten piipitys puutarhassa vaimeni.

Muutoin oli luonnossa hiljaista. Mutta tekeillä olevan
navettarakennuksen seinävierustalta kuului Jeremiaan yksitoikkoinen
huudahtelu: "Oup hii, oup hii". Rautakanget kalahtelivat, miehet
ähkyivät, jäntereet jännittyivät, ja noin kuutiometrin kokoinen
kivi liikkui verkkaisesti paksua, rosoista lankkua myöten ylöspäin.
Äänettöminä miehet tekivät työtään ja kuuntelivat tarkkaavaisina
Jeremiaan merkinantohuudahdusta, jonka kuuluttua he jokainen
yht'aikaa nykäisivät.

"Oup hii, oup hii", niin kaikui yhä edelleen verkkaisessa tahdissa,
ja niin jatkui työskentely hien virratessa miesten luisevilla
kasvoilla.

Jo leimahti lähellä, ja melkein samassa jyrähti. Miehet huokasivat
helpotuksesta, sillä he toivoivat hartaasti sadetta, joka
raitistuttaisi ilman: Eikä aikaakaan, niin tuli vettä kuin saavista
kaataen.

Kun noin puolisen tuntia oli satanut, seestyi taivas ja aurinko
pilkisti pilvien lomasta. Tunnin kuluttua oli jo aivan selkeä.
Vaaleansinisenä kaartui taivas, ja leppeä tuuli puhalteli ravistellen
puutarhapuiden lehviltä vesipisaroita.

Ilmassa oli suloinen, virkistävä tuoksu. Puut nuortuivat, ja
kukat ruohokentän keskellä kohottivat päänsä. Tuntui siltä,
kuin kaikki olisivat saaneet uutta eloa ja kuin äskeinen raskas
painostus olisikin ollut vain pahaa unta. Linnut livertelivät kahta
raikkaammin, ja elämä tuntui kevyeltä iloleikiltä.

Tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierelle oli kertynyt pieni
vesilätäkkö. Lätäkön laidalta rautakankea ottaessaan ja kumartuessaan
Jaakko Lampola näki kuvaimensa vedessä.

-- Perkele! pääsi häneltä karkeasti. -- Niinhän minä olen kuin
korillan poika. No totta jumal'aut, olenpa minä laihtunut. Ei ole
kasvoissani enää muuta kuin karvoja ja suuret luut ja nahka.

-- Mitä se Jaska siellä murisee? äännähti eräs toinen Jeremiaan
työtovereista -- Jaakkoa he nimittivät Jaskaksi.

-- Näin kuvaimeni tuossa lätäkössä, murahti Jaska järeällä
bassoäänellään, -- ja totta jumal'auta ihan kauhistuin sitä.
Kattokaas te toisetkin minua oikein tarkasti! Enkö minä ole maailman
rumin mies?

-- Rumempihan minun isäni oli, sanoi eräs joukosta, eikä häntäkään
vielä rumuuresta sakotettu!

-- Saattoi olla. Mutta kyllä minäkin totta puhuen olen kuin
riihenseinästä reväisty perkele. Kun olisi edes partaveitti, että
saisi nuo karvat tuosta leuastansa pois, niin tulisihan sitä edes
vähän ihmisennäköisemmäksi.

-- Ei korppi pesten valkene eikä apina kaunistu karvojen
nyhtämisestä, suvaitsi Jeremiaskin vitsailla.

-- Kyllä vähin. Ja sitten kun olisi vielä vähän petremmät sapuskat,
että edes lihoisi, niin...

-- Ja kannu viinaa joka päivää kohti, pisti taas eräs.

-- Hyvä kun saisi piimääkin joka aika. Vaikk'ei viinakaan pahaa
tekisi. Mutta jos näin huonoja urakoita aina sattuu, kuin tämä on,
niin ei elämästä tule mitään. Muistui tässä mieleeni, kun kerran
puheeksi tuli, että eiköhän meidän sentään kannattaisi lähettää yksi
mies kaupunkiin. Täytyisihän sitä joskus saada tuonne kurkkuunsa
jotakin karvasta.

-- Keitä katajanmarjavettä!

-- Juo sinä sitä! pääsi Jaskalta hiukan äreästi.

-- Otitko nenääsi? kysyi Jeremias. -- Ja ota jos otat. Mutta ei tässä
vain nyt ruveta juopottelemaan, ennen kuin työ on valmis. Ellei siitä
olisi työllemme haittaa, niin en puhuisi mitään. Minä kyllä voin olla
juomattakin, eikä minun kannata. Toista se on sinun, jolla ei ole
vaimoa eikä lapsia elätettävänä.

-- Valita papille siitä. Eihän ole minun syyni, että sinulla on akka
ja lapsia.

-- En sitä sinulle valitakaan, sanoin vain vertailun vuoksi.

-- Jaskalla on kai nälkä, koska on niin äreä, pisti taas eräs.

-- Kun on märkä, niin pankoon kuivamaan, lasketteli toinen.

Jaska ei ollut kuulevinaankaan, käänsi päänsä pois ja katseli
kuvaistaan lätäköstä. Hän oli todellakin kurjan ja kauhean näköinen,
ja häntä olisi luullut jo viisikymmenvuotiaaksi, vaikka hän vasta oli
kolmenkymmenenkolmen. Kookas ja kumaraharteinen hän oli, kämmenet
leveät kuin karhulla ja käsivarret paksut kuin tukki. Hän oli
huomattavasti jykevämpi kuin toiset, vaikkeivät hekään olleet mitään
matopoikia. Katse oli tuima, läpitunkeva. Nyt, kun hän oli laihtunut
kovasta työstä, kuumuudesta ja ravinnon puutteesta, näytti hän
karkeine parransänkineen julmalta.

Toiset kun tiesivät hänen luonteensa, ettei hän työtovereihinsa
hevillä suutu, vaikka siltä näyttää, uskalsivat häntä pistellä,
vieläpä hänen kanssaan kinastellakin.

Toiset miehet hivuttivat taas erästä kiveä rakennukseen, mutta kun
se ei oikein ottanut luistaakseen, voimaa kun oli vähän ja oikea
voimapatteri seisoi lätäkön luona itseään katsellen, niin ärähti eräs
miehistä:

-- Älä siellä peilaile kuin pahat akat, vaan tule auttamaan!

Tällöin hengähtivät kaikki toisetkin. Jeremias katsoi kelloa ja
virkkoi:

-- Oo, kellohan on jo yksi.

Sitten hän jatkoi Jaskalle suu hymyssä:

-- Peilaile nyt vielä tämä päivällistuntikin!

Mutta Jaska ei vastannut, vaan tarttui eväskonttiinsa. Samoin tekivät
toiset, ja kaikki vääntäytyivät rouhituille kiville istumaan ja
syömään vaatimatonta ateriaansa. Hetken kuluttua oli jokaisella
kuiva leivänpala kourassa ja toisessa keitetty läskinkimpale, joista
vuoroin haukkasivat. Neljän litran vetoinen maitoastia asetettiin
keskelle, ja siitä sai jokainen härpätä palan painimeksi. Yhtä ja
toista jutellen he ravitsivat itsensä ja vetäytyivät sen jälkeen
vielä kosteahkolle nurmelle puolen tunnin päivällislevolle. Iloinen
lintuparvi puutarhassa lauloi heille kehtolaulua, ja päivä paahtoi
hyväillen heidän hartioitaan.

-- Hei, pojat! Jo on kulunut neljännestunti liikaa, sanoi Jeremias
herättyään ja kavahdettuaan pystyyn.

Äänen kuultuaan kohosivat kaikki ripeästi istualleen, hieroivat
silmiään ja kähmivät ylös. Pantuaan tupakan he tarttuivat työhön,
ja niin alkoi taas kuulua Jeremiaan yksitoikkoinen "oup hii". Kivi
asettui kiven päälle, ja navettarakennus kohosi kohoamistaan.

Asuinrakennuksen leveään akkunaan, joka oli uutisrakennukseen
päin, oli vedetty uutimet puolitiehen, että ne estivät auringon
valon tunkeutumasta sisään, jossa kartanon herrasväki parhaillaan
aterioitsi.

Pöytä oli täydessä lastissa kuin Amerikkaan lähtevä laiva. Mutta
silti olivat siihen kaikki ruoka-astiat aistikkaasti asetetut.
Keskipöydällä oli pari maljakkoa täynnä kukkia, jotka levittivät
suloista tuoksuaan ruokailijoille.

Kun heidän vatsansa rupesivat olemaan täynnä ja leuat alkoivat väsyä,
niin he levähtivät hiukan ja maistelivat väkeviä lisätäkseen jo
ennestään hyvää ruokahalua.

Siinä herkkuja maistellessa sukeutui heillä keskustelu työstä ja
työntekijöistä. Aiheen he saivat katsellessaan akkunan alaosasta
pihamaalla askartelevia navetanrakentajia. Heitä he arvostelivat ja
moittivat laiskuudesta. Kaikki he olivat sitä mieltä, että tuossakin
työssä voisi liikkua vähän ripeämmin. Kuivakiskoinen kotiopettaja oli
sentään muita tunnollisempi ja sanoi:

-- Minä luulen, että siinä saa verkkaisemmallakin liikunnolla
tarpeensa, kun tuossa helteessä pitkän päivän ahertaa. Eikä se noiden
raskaiden rautatankojen liikutteleminen kovin kevyttä liene, sitten
vielä kun täytyy voimiensa takaa ponnistaa.

Toiset eivät kiinnittäneet kotiopettajan puheeseen huomiotaan, paitsi
herra. Hän muljautti pahasti silmiään ja sanoi marmelaatipalasta
suussaan pyöritellen:

-- Kyllä niissä vaan on laiskuuttakin.

-- En väitä, etteikö muutamissa olisi, sanoi kotiopettaja alistuen.

-- Katsokaas tuotakin isoa miestä, sanoi herra taas vähän ajan
kuluttua osoittaen Jaskaa. -- Eikö hän ole perhanan laiskan näköinen?
Liikkuukin kuin elefantti.

-- Sehän on isojen ihmisten ominaisuus, tokaisi taas opettaja.

-- Oih! parkaisi äkkiä rouva ja yritti nousta, mutta kaatui
pyörtyneenä permannolle.

-- Vettä, vettä! pääsi melkein kaikilta ruokailijoilta yht'aikaa.

Mutta ennen kuin ehdittiin aavistaakaan asiaa, jonka johdosta rouva
sai tuon kohtauksen, kuului ulkoa tuskansekaista valitusta ja
epäselvät sanat:

-- Auttakaa! Nostakaa pois se! Oih... oih... Koskee... koskee...

Valittaja oli Jeremias. Oli tapahtunut onnettomuus, sen oli rouva
akkunasta nähnyt. Kiveä ylös vietäessä oli lankku katkennut ja kivi
romahtanut takaisin maahan. Jeremiaan toinen jalka oli jäänyt kiven
ja maan väliin. Siinä kiemurteli Jeremias nyt tuskissaan, apua
rukoillen. Miehet panivat parastaan kiertääkseen kiven pois, mutta
eihän se ollut silmänräpäyksessä tehty. Äänettöminä miehet ahersivat.
Siekailematta tarttui Jaska kiven kulmaan käsin -- toiset kangilla
kohottivat. Jo -- jo nousi -- Jeremias sai loukusta jalkansa pois.
Kivi romahti alas. Samassa kuului karkeasti:

-- Perkele!

Seurasi sitten muutamia hillitympiä kirosanoja. Jaska oli loukannut
kätensä...

-- Hyi, kun ovat raakoja! kuului vinkuva, pidätetty ääni
ulosrientäneen herrasväen joukosta.

Jeremias vääntelehti ja kiemurteli tuskissaan, samalla laahaten
itseään maata pitkin kuin haavoitettu, pakoon pyrkivä peto, joka
kauhun valtaamana ponnistaa viimeisensä päästäkseen johonkin, vaikkei
tiedä mihin. Hänen silmissään salamoi ja väliin taas musteni maailma.

Herrasväen lähestyessä tapaturmapaikkaa sai rouva uuden
pyörtymiskohtauksen, nähdessään verta, jota oli Jeremiaan jalasta ja
Jaskan kädestä valunut nurmelle. Pian hän siitä kuitenkin tointui, ja
hänen tyttärensä veivät hänet sisään.

-- Lempoako se tänne tuli, kun noin heikko on, murahti herra.

Loitompana toisista istui Jaska eräällä kivellä yhä vieläkin
kiroillen ja kättään pidellen.

Kaikki seisoivat toimettomina, mutta jokaisen kasvoilla kuvastui
samaa: jotain olisi tehtävä --

-- Olitte varomattomia, pääsi sitten herralta kuivasti. -- Ei pitäisi
hätiköidä.

Tämän kuultuaan Jaska mulautti silmiään. Ne leimahtivat vihaa ja
tuskaa; niistä uhkui melkeinpä raivoa. Sen huomattuaan katsoi herra
parhaaksi vaieta. Mutta hetkisen kuluttua hän äännähti jo vähän
leppeämmin, samalla hiukan hätääntyneenä:

-- Eiköhän olisi toimitettava miehet lääkäriin?

-- Se on tehtävä, sanoivat toiset.

-- Mutta matkaa on kahdeksantoista kilometriä kirkonkylään, jossa
lääkäri asuu. Emmekä taida saada kyytimiestä.

-- Eikö teillä ole renkiä? kysyi eräs miehistä.

-- On. Mutta ovat asemalla eivätkä tule ennen kuin illalla. Kuka
lähtisi kyytiin?

-- Vaikka minä. Eikö sinne ole suora tie, että ajaa osaa?

-- On, suora on, vastasi herra ja kiiruhti tallin luo.

Pian oli hevonen valjaissa. Eikä vitkasteltu matkalle
lähtemisessäkään. Jo muutamien minuuttien kuluttua kierivät kepeät
kaksipyöräiset kirkonkylää kohti.

       *       *       *       *       *

Tänään oli Vanhala itse mennyt Laitilaan ja Heikki oli saanut
vapaata. Hän oli äsken juuri lähtenyt Einon keralla kävelylle. Heidän
oli määrä mennä uimaan.

-- Tuota, oletko sinä vielä maistellut? Minulla, tuota, olisi
vähän... Tänään on syntymäpäiväni. Tuotin salaa kolme litraa... Se on
tuolla ladossa... Mutta älä puhu! Haluatko, niin haen, puheli Heikki
kierrellen.

-- No, eihän se pieni pahaa tee, kun vain pitää varansa.

-- Odota. Minä käyn täyttämässä tämän limonaatipullon, ehätti Heikki.

Tuokion kuluttua hän palasi. Siinä tiellä he maistelivat pullon
tyhjäksi. Ja kohta jo vähän kihisi kumpaisenkin kulmissa, kun he
astelivat vieretysten rantaan päin.

-- Mikä mustalaiskuorma siinä? änkytti Heikki silmiään siristäen.

-- Seisata! Seisata! huusi Eino ohitse ajaville, huomattuaan
Jeremiaankin rattailla.

Ajaja pysäytti. Eino meni rattaiden luo ja kysyi:

-- Mihinkäs teitä viedään?

Mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, huomasi Eino, etteivät asiat
olleet oikealla tolalla. Hän muuttui totiseksi nähdessään Jeremiaan
tuskaisen ilmeen.

-- Jalkani katkesi... Aja! sanoi Jeremias yksikantaan.

Einon pää painui alas ja mieli synkistyi, ikään kuin tämä tapaturma
olisi häntäkin jollain tavoin koskenut. Kun hän nosti päänsä, olivat
rattaat jo loitolla heistä.

Einon totisuus vaikutti Heikkiinkin. He seisoivat hyvän aikaa siinä
äänettöminä, ennen kuin lähtivät rantaan.

Illalla olivat kylän nuoret kokoontuneet tapansa mukaan maanteiden
risteykseen kylän laitaan, jossa oli muutaman metrin laajuinen
kalliopohjainen hietakenttä. Siinä tanssittiin ja karkeloitiin
kauniina kesäiltoina. Kentän laidassa oli muutamia istuimeksi sopivia
kiviä. Näistä eräällä istui Viulu-Ville. Hänen päässään eivät
läheskään kaikki ruuvit olleet oikein paikoillaan. Hän oli lapsena
jollain tavoin tärähtänyt takaraivoilleen ja siitä asti ollut, kuten
sanotaan, hiukan löylynlyömä ja huutolaisena elänyt elämänsä. Oli nyt
jo kolmenkymmenen iässä, vaikk'ei häntä niin vanhaksi olisi luullut.
Mutta mainio soittoniekka hän oli.

Jo ilopaikalle tullessaan oli Heikki hiukan hiprakassa. Eino ei
ollut maistanut sen jälkeen kuin päivällä. Hän tahtoi olla selvä,
koska aikomuksensa oli saattaa jotain tyttöä tänä iltana. Olivathan
kaikki hänelle tuttuja, eikä hänen ollut vaikeatakaan päästä heidän
suosioonsa, sillä he melkein kaikki pitivät hänestä.

Karkelo alkoi, kun viulu vingahti. Hikihelmiä kihoili tanssijain
kasvoille; sakea tomupilvi kohosi tyynen kesäillan ilmaan, sieltä
kohta laskeutuakseen alas. Neitosten vaaleat kesäpuvut tahmettuivat
hartioiden kohdalta, ja miesten vaatteet tulivat tomusta harmaiksi.
Mutta sitä eivät tanssijat ajatelleet, jatkoivat vain, ja jos joku
pari väsyi, liittyi toisia heidän tilalleen.

Ville tuntui yhä innostuvan. Hänen soittonsa kiihtyi kiihtymistään
kuin nouseva rajuilma. Mutta äkkiä ilo katkesi: joku pari kaatui.
Samassa kuului karkeasti: -- Perkele! Se oli Heikin ääni. Hän hypähti
ylös maasta kuin ilves ja löi erästä poikaa korvalle.

-- Pistätkö vielä käpäläsi toisen eteen! Häh? Samassa kuului toinen
läimäys; poika antoi takaisin.

Ja taas Heikki.

Tappelijat kaatuivat: Tytöt parkaisivat ja lähtivät pakoon mikä
minnekin. Ville pisti viulun kainaloonsa ja porhalsi juoksuun kuin
henkensä edestä.

Äskeinen tanhukenttä oli muuttunut tappelutantereeksi. Heikki oli
saanut isketyksi kouransa pojan kurkkuun ja painoi häntä kiveä vasten.

Eino ehätti tappelijain väliin ja huusi:

-- Kuuletteko te hullut! Ja sinäkin, Heikki! Lopeta jo!

Hän kiskoi Heikin irti vihollisestaan. Mutta he olisivat vielä
uudelleen iskeneet yhteen, ellei Eino olisi häärinyt välissä.

Vähitellen sentään tappelijat rauhoittuivat -- mutta vielä kieroa
vetäen ja hienosti kinastellen alkoivat astella kylänraitille.

Kaikkien äskeinen, hilpeä mieliala oli muuttunut synkäksi, ja moni
huoahti:

-- Se viina!




IV


Auringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna
Jeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua,
mutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä
oli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen
päivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen
silmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä
auttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt
mahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin
kovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi
menetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on
minun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut
ja kaksi kylkiluuta katkennut. -- Jeremiasta kauhistutti. Hän
koetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski:
pakotti -- poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä
vuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin
ettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli
parraton -- vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa
hoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa
loukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne
monet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut
ja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät
tehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen
mielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen.
Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten
helskeiden ja sekamelskain lävitse...

Hän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän,
kuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta
kaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti
ulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan,
kuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa.
Näki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia;
näki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen,
jotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön.
Kaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty
maapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä
estämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin.
Koneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet
saalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä
tuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja
kätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti,
heittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat
he saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat
koroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä...

Siihen hän ikään kuin heräsi.

Jo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan
sairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen
rauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse
meni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui
kuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella.
Vähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se
oli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.

Vähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä
kotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä
heitä ajatellessaan. -- Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat,
kun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan?
Mutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa
tule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti
ovat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he
mahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun
täytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa...

Hän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa
viereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.

Mutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa
loukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti
korahti.

Hoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen
kasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:

-- Kuollut.

Jeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten
hiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.

Eräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita.
Eikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän
joukossaan Eino.

-- Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä
mielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:

-- Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.

Miehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen
tervehtivät Jeremiasta.

-- No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli
Jaska.

-- En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. -- Mitäs hyvää
teille kuuluu? Ja -- kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?

-- Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani
käräjiä -- minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen
lapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista
väriaineiden ostoon -- niin -- ja kun satuin näiden toveriesi kera
yhteen matkaan, niin...

-- Vai niin, vai... No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin
yksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi... No,
entäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?

-- No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä
työtä, näethän, koetimme jouduttaa.

-- Onko jo valmis?

-- On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:

-- Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä -- siitä kun näes
hänen hevosellansa ajoimme.

-- Hävytön, mutisi Jeremias.

-- Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.

-- Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä
hänen krivelihinsä, niin --

-- Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.

-- Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.

-- Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. -- Mitä rikkaampia, sitä
riivatumpia.

-- Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.

-- Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.

-- Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. -- Me sitä
lähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.

-- Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera
sävy. -- No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja
sanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari
pahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa,
että isä lähetti terveisiä.

Tätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen
silmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi:

-- Ostakaa puodista mennessänne vaikka karamelleja -- minun rahallani.

-- Kyllä meilläkin sen verran rahaa on, ehätti Jaska. -- Meneväthän
ne meirän pennimme väliin turhempaankin.

-- Niin no. Kuinka itse haluatte, mutta kunhan vain viette.

-- Kyllä vierään, vakuutti Jaska.

-- Kyllä, kyllä, pääsi toisiltakin.

-- Minä myöskin lähetän jotain, virkahti Eino.

-- No, ei sen niin väliä. Eihän teidän toisten tarvitse -- minun
lapsieni tähden.

-- Lähetän minä, intti Eino. -- Käynpähän sitten kerran heitä
katsomassa ja kysyn, mille ne maistuivat.

-- Terve tuloa vain, kun Helsinkiin tulet. Tarjotaanhan siellä kuppi
kuumaa, ellei muuta ole. Sen verran sitä kuitenkin löytyy, vaikka
köyhäkin koti on, jos vain minä vielä kynnelle kykenen.

-- Vähät siitä, mutta onhan hauska tavata tuttavia, sanoi Eino
yksikantaan.

-- Tuota noin, oikeastaan me tulimme... tulimme tuomaan sulle rahaa,
sanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.

-- Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän
ne pennoset voisitte viedäkin sinne...

-- Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.

-- Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.

-- Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan
pennin, hihihih...

-- Emme, totta jumal'auta! Ohoh -- täällähän ei saisi kirota. Niin,
sitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin
sellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia
konnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun
vallassani olisi.

-- No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin
rankaisutapoja, arveli Eino.

-- Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat
kadottavat.

Toiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.

Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi:

-- No, kai te ne perille toimitatte?

-- Kyllä, pääsi kaikilta.

-- Mutta tarvitsethan sinäkin kai jonkun verran? kysyi Jaska.

-- Ehkä parikymmentäviisi markkaa, mutta loput...

-- No niin! Puhuttu ja päätetty! tokaisi Jaska. -- Me olemme muuten
päättäneet antaa yhteisesti sinulle viisikymmentä markkaa vaivoistasi
ja...

-- Joutavia!

-- Ei mitään joutavia! Me olemme sen päättäneet, ja tieräthän ettemme
me puhettamme peruuta.

-- Sen kyllä tiedän, mutta...

-- Älä suotta jankkaa! Kipeämmin sinä tarvitset kuin me.

-- No, kiitos vain! Kyllähän minulle raha hyvää tekee. Mutta...

-- Niin, no. Mitäs pitkistä puheista, lopetti Jaska jankkauksen.
Sitten hän kääntyi toisiin päin ja sanoi äkisti:

-- Eiköhän meirän ole piakkoin lährettävä?

-- Eiköhän, sanoivat toiset.

Vielä pienen aikaa pakistuaan kättelivät miehet ja poistuivat.

-- No minä sitten pistäydyn teillä, kun Helsinkiin tule, virkkoi Eino
Jeremiaalle, astuessaan miesten jälkeen.

Jeremias ei ehtinyt vastata. Kun kaikki olivat poistuneet, heittäytyi
hän vuoteeseensa ja nukkui kohta.




V


-- Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä
asemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika.
Hän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä
ja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä
reipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen
terveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan
kadehti.

-- Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.

Poika ei jatkanut.

Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot
voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita
kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei
niillä kuitenkaan mitään voita.

Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista
päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta
kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!

Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla
olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi
Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne
kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja
riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka
suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla
kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot
pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi
milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.

Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan
sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa.
On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja,
kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä.
Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien
laineet...

Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti
pojalta:

-- Onko isäsi nyt kotona?

-- On, kotona on, virkkoi poika. -- Sanonko minä hänelle, että
kysyitte häntä?

-- Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.

Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan
seinävierelle ja sytytti savukkeen.

Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa,
joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä
palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa,
ja lähti kävelemään sinne.

    "Yksin istun ja lauleskelen,
    kun aikani on niin ikävä.
    Vesi seisoo ja linnut laulaa,
    eikä tuulikaan vedätä."

Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan
päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian --
mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi
ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän
tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka
sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.

Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan
välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen,
Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin
lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:

-- Oletko ikävissäsi?

-- Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: -- No, en juuri.

-- Et puhu totta. -- Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane,
sen tiedät.

-- Tiedän. Mutta suru on niin kaunista... Se... se antaa edes jotain
sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa
sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.

Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen
kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla
saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä -- saarella,
jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka
nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä
järveä.

Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet
toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan
halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen
leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja
asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen
jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä
alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan,
vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.

Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan
toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla
kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti
rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.

-- Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin
loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon
jälkeen.

-- Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. -- Ihmiset
kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat
tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä... Toiset
taas -- jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta --
sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.

-- Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli
sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: -- Mutta
eikös -- eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?

-- Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.

-- Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.

-- Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.

-- Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa
tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.

Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo
paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän
tokaisi:

-- Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino,
minulla olisi sinulle vähän asiaa.

-- Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: -- No, anna kuulua.

-- Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin...

Vastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:

-- Minne olet matkalla?

-- Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota --
aioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi...

-- Miks'en, keskeytti Eino. -- Olen saanut jo haasteen.

Heikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:

-- Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano...?

-- Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.

-- Sanot nähneesi?

-- Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.

-- Eihän sinun... voisithan lähteä täältä... Minä antaisin matkarahat.

-- Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista
onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa
tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!

-- Mitä hän on sitten niin hävytön.

-- Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?

-- Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.

-- Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes
ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.

-- Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että
minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.

Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon
huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä
poistumaan.

-- Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain
tietää. Etkö sinä sittenkin --?

-- En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan
toisiakin kaksi.

-- Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa.
Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille
silloin aivan suloisesti käy, hahah...

-- Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla
ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit
häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät
johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun
tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa
kurjaakin kurjemmaksi...

-- Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.

-- Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että
eroamme. Terve!

Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.

-- Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.

-- Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti
kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain
järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten,
ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.




VI


-- Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria,
noin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa
oli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen
ilottomuuden totisuus.

-- Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi
vuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.

-- Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. -- Mutta
jos... jos et sattuisikaan saamaan. Silloin...

-- Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin
eiköhän edelleenkin...

-- On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.

-- Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. -- Vieläpä paremmin
kuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu.
Työllä, kovalla työllä vain.

-- Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä,
vaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin
työhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa -- kukaan ei edes
ottaisikaan, sillä laki kieltää sen.

-- Sanoinhan jo, että älä huolehdi.

-- Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan
vielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan,
mitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä
sairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi
sinuakin vähemmän tässä syömässä.

-- Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla
sairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka
paljon on sairaaloihin tulijoita -- vähentää sieltä täytyy niitä,
jotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.

-- Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!

-- Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun
syyni.

-- Enhän minä, hyvä mies, sitä sinun syyksesi väitäkään! Mutta
jossakin se syy vain on, sen käsitän.

-- Kunpa se olisi ainoa epäkohta tässä yhteiskunnassa, huoahti
Jeremias, -- kunpa olisi ainoa! Mutta niitä on paljon -- ja paljon
pahempia. Yhteiskuntataloutta hoidetaan huonosti ja väärin, sen kyllä
ymmärrän. Rahat eivät riitä hyödyllisiin, mutta kyllä hyödyttömiin,
vieläpä vahingollisiin, kansalle turmiota tuottaviin laitoksiin ja
tarkoituksiin.

-- Taasko sinä sitä sosialisteilta oppimaasi virttä vetelet.

-- Itsehän aloitit.

-- Mutta eihän ollut tarkoitukseni saada sinua sellaiseen ääneen.

-- Vaan tapasi mukaan morista --! Minkähänlaisen älinän sitä
pitäisit, kun olisit oikein rentun miehen akka. Kiitä että olet
saanut tällaisenkin.

-- Kyllä sinulla jumala paratkoon on tuota itserakkautta -- no on!
Sanon minä sen!

-- Kessäpä sitä ei olisi. Mutta palatkaamme äskeiseen. Toivon,
ettet aina pistelisi minua sillä sosialistisanalla. Ja muuten voin
sinulle sanoa, että kun paranen ja pääsen työhön, niin aion yhtyä
ammattiosastoon. Huomaan, että olen jo liian kauan ollut sieltä
poissa -- eikä...

-- Herra siunaa! No kaikkea sitä täytyy kuulla, keskeytti Maria.

-- Nyt sen kuulit! Ja se saa loppua siihen!

-- Mutta herran nimessä, mitä sinä oikein ajattelet?

-- Johan sen sanoin.

-- Johan sanoit, johan sanoit, tuskitteli Maria. -- Mutta tiedätkö
mitä isäntä sanoo, kun saa tietoonsa sen? Heti paikalla saamme
muuttaa, siitä olen varma! Ja talvi tulossa! Voi taivas! Silloinhan
olemme hukassa!

-- Emme pahemmin kuin nytkään, sanoi Jeremias yhä edelleen pysyen
tyynenä.

-- Vai ei pahemmin, jamasi Maria. -- Niin, no!

Eipä juuri! Eihän se paljaan taivaan alla olo sanottavasti kurjuutta
lisää -- eihän? Tiedätkö sinä, kuinka huonolla kannalla asiamme
nyt ovat? Voin sen sanoa: kahden kuukauden vuokra on maksamatta,
kaikki mikä suinkin on joutanut, on pantissa, puut lopussa, vaatteet
riekaleina, eikä talossa ole edes sormenpään kokoista leivänpalaa!
Elleivät lapset, jotka nyt ovat kaupungilla kerjuulla, elleivät he
mitään saisi, niin iltasetta saisimme ruveta maata! -- Niin ovat
asiamme. Mutta sinä vain pysyt tyynenä.

-- Turha suunsoitto, riehuminen ja hätiköiminen eivät hyödytä. Sanoit
"tyynenä" -- hm. Suuret meretkin voivat toisinaan näyttää tyyniltä,
kun katselemme niiden pintaa. Mutta samalla aikaa ne saattavat
syvemmällä virrata vimmatusti, jopa myrskytäkin.

-- Ettäkö sinunkin sisimmässäsi riehuisi? Pyh! Kaikkea vielä. Sinä et
osaa raivota et ulkonaisesti etkä sisällisesti; tunnenhan minä sinut,
sinä lauhkea lammas!

-- Et tunne, vaikka luulet tuntevasi ja vaikka olemmekin jo toista
kymmentä vuotta yhdessä olleet. Ellen minäkään voi sanoa sinua
aivan tarkkaan tuntevani: tiedänpähän vain, että olet vaimoni,
omanvoitonhimoinen ja oikukas nainen, ja niitä ominaisuuksia lienee
jonkun verran joka ihmisessä. Ihminen on sitä paitsi luonteeltaankin
kehittyvä ja muuttuva. Siihen vaikuttavat olosuhteet ja se ympäristö,
jossa hän elää. Sen olen huomannut. -- Sinä et ole voinut tutustua
minun sisäiseen mieleeni. Siihen ovat olleet vaikuttamassa monet
syyt. Ensiksi, minä olen mies ja koetan mahdollisimman paljon hillitä
tunteitani. Jos tietäisit nytkin, mitä minä sisimmässäni tunnen,
niin et puhuisi noin ärtyneesti. Ymmärrän ja myönnän, että puute ja
kärsimykset katkeroittavat mielen ja tekevät ärtyisäksi -- siksi
en sinua siitä soimaa -- mutta sanon kuitenkin, että meidän tulee
hillitä kaikkea sitä, mikä meissä on eläimellistä, sillä olemmehan
ihmisiä, se meidän tulee ennen kaikkea muistaa. Ja enkö minä ole aina
koettanut parastasi, enkö ole ollut hyvä sinulle ja hellä lapsiemme
isä? Enkö?

Maria häpesi ja vaikeni.

Nähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut.
Kumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri
olisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.

Siinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan
tuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää
mielialaa.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa
palavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan
öljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.

Vaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo,
istuutui vuoteen laidalle ja itki.

-- No... Älähän nyt... sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. --
Anna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan
mieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.

-- Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta
nyyhkytyksen lomassa.

-- Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja
yhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä
paremmaksikin kääntyy.

-- Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti
itkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.

-- Mutta missähän ne lapset --? sanoi sitten Jeremias.

-- Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen
olleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.

-- Eipäs se Jaskakaan tule käymään. Missä mahtanee aikansa kuluttaa,
virkkoi Jeremias taas vähän ajan kuluttua, siten siirtyen asiasta
toiseen. -- Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi kävi?

-- En niinäkään tarkoin muista. Ellei siitä liene noin kolmisen
viikkoa.

-- Niillä paikkeilla.

-- Johtui mieleeni -- sanoi Maria äkisti -- kun tuli puheeksi... olen
sitä jo ennenkin aikonut kysyä, että tunnetko sinä ne miehet, jotka
Jaskan kanssa viimeksi kävivät meillä?

-- Kuinka niin?

-- Muuten vain...

-- Et suinkaan tarkoita niitä, jotka silloin kävivät, kun sinulle
rahaa toivat?

-- En, tunnenhan minäkin ne.

-- Tanuako ja Perttua sitten?

-- Tanujako vai Manuja lienevät. Niitä, jotka viimeksi kävivät.

-- Mitä heistä?

-- Ne näyttivät minusta niin roiston näköisiltä. Epäilen, etteivät he
ole oikein rehellisiä, ei ainakaan se toinen.

-- Mistä niin päätät?

-- Hänen eleistään, liikunnostaan -- ja -- en oikein osaa selittää.
Mutta epäilen kuitenkin, etteivät he ole kunnon ihmisiä.

-- En voi sanoa puoleen enkä toiseen, kun en tarkoin tunne. Pari
kertaa olen heidät nähnyt ja...

-- Ja...?

-- No, voinhan sen sanoa: -- yhden kerran Kukkuvassa kellossa.

-- Kapakassa! Arvasinhan sen. Usko minua: he eivät elätä itseänsä
rehellisellä tavalla!

-- Saattaa niin olla. Mutta en kuitenkaan oikein usko sitä. Jaska ei
tavallisesti seurustele retkujen kanssa -- ellei sitten ole tapojaan
muuttanut. Hänen tuttaviansa ne ovat.

-- En tiedä. Mutta ääni rinnassani sanoo, että heitä tulisi karttaa.
Älä lyöttäydy heidän joukkoonsa, kun paranet! Ethän?

-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole
eteeni nähnyt?

-- Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä
minua, en sitä pahallani sano.

-- Kyllähän minä... Älä nyt suotta...

Ovi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha,
edellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja,
pienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja
kummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi
vilusta ja meni hellan luo -- ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta
tehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta
hypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla
lapsenäänellä:

-- Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!

Jeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen
silmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:

-- Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha -- sanoi hän tytölle
-- kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä.
Te elätätte nyt isää ja äitiä... vaikka kerjuulla... te olette
kilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset... niin
kiitolliset... Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii.
Silloin... silloin... saatte makeisiakin...

Itku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin
lastaan.

Maria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä
lihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.

Niin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen
tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.




VII


Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi
akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä
pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua:
"Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".

Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja
Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi
odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.

Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen,
odotellen.

Nyt -- nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin
muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen
ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja
heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he
katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta,
kohta hän on tässä -- lähenee, lähenee...

Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti
akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti
tulijaa.

Kului tuokio.

Ajaja läheni.

Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat,
painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen
sanaakaan.

Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen
jännitys.

Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä
vaimeni -- vaimeni kuulumattomiin.

-- Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten
ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.

-- Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. -- Ja kello
on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?

-- Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.

-- Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole
noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori
puoliksi itsekseen. -- Mutta minä pelkään...

Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:

-- Mitä?

-- Niin... ilman minä vain... omia luulojani...

-- Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?

-- Niin -- sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet
lahjotuksi.

-- Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. --
Olisikohan?... Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän
viipyy?

-- Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä
ajatustaan.

-- Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.

-- Enhän väitä sitä, mutta...

Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman
ilmeen.

-- Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.

-- Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä.
Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?

-- Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.

-- Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi
kiireesti pukeutua.

Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.

Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä
imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa.
Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.

-- Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun
arvasi, että akat akkunoista katselevat.

Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri
hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän
pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.

Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan
kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän
jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin,
sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä,
he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee
syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.

Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa
olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin
eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta
ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua
tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat
tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.

Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät
närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului
ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta
rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan,
eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin
valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua
asiaan.

Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät
muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan
kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa,
ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin
joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja
katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko
naisväen maineen.

Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala
emäntineen ja Heikki.

-- Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. -- Missäs se
sinun...? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun
luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.

-- Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.

Ja eräs äännähti:

-- No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa... Eino käänsi selkänsä
ja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin
he eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he
olivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä
tulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.

Eeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen
ja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon,
ensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori,
yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään.
Heitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa
onnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen.
Mitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui
ja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui
vastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen.
Hän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi
mielellään huutanut: "Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni
isä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa,
vaikk'et nyt täällä sitä tekisikään." Amalia tunsi itsensä niin
kiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin
joku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia
hikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta
huudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.

Se helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi
ystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään.
Sitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen,
hampaiden välistä tulevan äänen:

-- Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut
sakotetuksi? Mutta muista sinä se...

Vanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos
astuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli
punainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.

Toinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.

-- Seuraava: Amalia Aholainen -- vastaan Heikki Vanhala, kaikui
väliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.

Amalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten
oikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja
kuulustelu alkoi.

-- Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.

Reippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa
kirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta
tuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen
saivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi.
Tuomarin kysyttyä:

-- No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino
kirjallisen todisteen.

Tuomari luki:

    "Todiste.

    Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki
    Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus
    tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia
    havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan
    vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin
    tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta
    seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi
    eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin;
    että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa,
    kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja
    lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin
    kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa
    tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän
    harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii
    hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen
    isä on vastaaja.

    Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.

    H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.

                                            Eino Löytölä."

Luettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen
vaiti oltuaan:

-- Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?

-- Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.

-- Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen
tavoin, mutta hillitysti.

-- Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: -- Kyllä ne
vastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis
yhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?

-- Kiellän!

-- Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?

-- Pysyn.

-- Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.

Eeva kutsuttiin sisään.

-- Mitä te tiedätte tähän asiaan?

-- Mi-mi-minäkö?

-- Niin, juuri te!

-- Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin
nähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus... että minä kun
sanoin tälle Amalialle, että... tuota, että...

-- Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.

-- Ka, asiaahan minä. Niin että tuota... soperti Eeva vavisten.

-- Ei täällä pelätä tarvitse!

-- Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö,
ka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään...

-- Asiaan!

-- Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota...

-- Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!

-- Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen...

-- Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan,
asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.

Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin
hän sai taas soperretuksi:

-- Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En
kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.

Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.

-- Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai...

-- En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt
sellaisia...

-- Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti
Amalia.

-- En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet -- kylällä...

-- Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli
sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi
jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.

Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään
päätöstä kuulemaan. Tuomari luki:

-- Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi
toteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan
suorittamaan kaikki kulut.

Päätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.

Järjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.

-- Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä
eteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: -- Huono puhemies!

Eino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain,
kun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:

-- Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti,
pelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen
sellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut.
Mutta eihän sitä yhdellä...

-- Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:

-- Ei maksa vaivaa!

Usealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat
keskustelivat nyt vain tästä.

-- Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. -- Sinä olet, jumalan ja
omantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin
kieltää.

-- Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen
hevosta kääntämään.

Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas
oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään
toivoneet, että Amalia olisi voittanut.

Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä
päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.




VIII


Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli,
ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko
näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin
taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä
kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua
pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt
hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa:
tuima tuuli pakotti liikkeelle.

Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla,
mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä
viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat
ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian
kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen
kädenpuristuksensa ja sanansa:

-- En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi...

Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia...

Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen
kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi
Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä
kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. --
Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. -- Mutta eihän hän ennen
ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. -- Hän katsoi,
katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.

Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän
pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se...

-- Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.

-- Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen
kääntyäkään. -- Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?

-- Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin
huolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?

-- Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. -- Sitä ei näy saavan,
vaikka vähän maksaisikin.

Einon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi.
Jeremias kysäisi:

-- Mitä sinä nyt?

-- Katsohan, sanoi sitten Eino.

-- Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.

-- Etkö näe?

-- Mitä minun pitäisi nähdä?

-- Tuota kuormaa tuossa.

-- Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?

-- Juuri sitä.

-- No, mitäs ihmettelemistä siinä on?

-- Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. -- Entäs,
näitkö Aleksanterilla sitä -- sitä saattuetta?

-- Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.

-- No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?

-- Sitäkö sinä tarkoitatkin?

-- Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa,
kömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa
ja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota
perässä juoksevaa isoa koiraa.

He vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut
asiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa
toisaalle ja tokaisi Einolle:

-- Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi
astella Jeremiaan rinnalla.

-- Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias,
heidän hetkisen käveltyään.

-- Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa
leikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia,
jotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.

Taas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi
äkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino
tunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan
ällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:

-- Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.

-- Ehkä vähän.

-- Vai kannattaa sinun juodakin!

-- Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan,
niin...

-- Ilmaiseksi?

-- Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat,
ne sitten juovat joka päivä.

-- No, kuinka heidän kannattaa?

-- Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja
poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen...

-- Taidat olla ihan juovuksissa?

-- No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.

-- Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo
ainaiseksi.

-- Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen
päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!

-- Onko se sitten elämistä, kun juo...?

-- Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi!
Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet,
niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi
selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee
kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä...

-- Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes
syötävää? ehätti Eino.

-- Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota
näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei
saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin
18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei
riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme
olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin
saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi.
Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät
armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme
kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä
tiedät, siksi en sitä selitäkään.

-- No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?

-- Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja
tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me
söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää
kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! --
Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: -- Antaessaan nämä muutamat
armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät
laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä
ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan,
vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta
väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki
koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes
se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua
suljettava hulluinhuoneeseen.

-- Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain
mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän
tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.

-- Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty,
raadeltu. -- Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei
välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä
minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!

-- Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt
jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.

-- Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät
niitä ajoissa antaneet.

-- Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?

-- En!

-- No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?

-- Sittenpähän nähdään.

-- Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä -- ja siksi
puhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon
juomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.

-- Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä
Helsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä --
tarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu -- mutta tulevat toimeen
kuin -- mitkä sanoisinkaan...

-- Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita,
kortinpelaajia, varkaita, roistoja...

-- Niitäkö lienevät.

-- Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?

-- Enpä tiedä, vaikka...

-- Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.

He olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta
jäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.

-- Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan.
-- Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt
tulet, eivät ole kunnon ihmisiä.

Jeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo
sana "kunnon ihmisiä" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen
kuitenkin huomasi ja jatkoi:

-- On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.

Jeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia
hiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:

-- Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat
ehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei
itsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa.
Minulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen
sairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin
lääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.

Hän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä
otti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.

-- Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset
ovat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen
sanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.

Tuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä
hurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli
vähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa
tuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista
vaikutusta.

-- Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi
tässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?

Jeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä
puristaen.




IX


-- Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä
talosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.

Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala
suussa, uunin viereen jakkaralle.

-- Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta
kaluten. -- Hm. Tässä -- tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön,
varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! -- Hm. Sanoppas, mihinkä
olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas
suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö
edes viisi tuhattakaan!

-- No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä
puolustaakseen.

-- Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä
on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin
teidät molemmat talostani.

-- Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö.
Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin
kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien
pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?

-- Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut
kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. -- Ja sitäkin, kuinka köyhiä
alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?

-- Sinä! Puuska!

-- Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä
hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?

-- Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat
luoton.

-- Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan
suuriarvoiset.

-- Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä,
tyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä
talo, sen maine ja minä!

-- Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä
minkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki
sanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille
antoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.

-- Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. --
Sanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!

Tiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä
tahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven
ulkopuolelle.

Nyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli
partaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi
permannolle levinnyttä keittolätäkköä.

Saatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin
äskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen
isäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi
käyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä
kiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:

-- Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut!
Et edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät
tekisi kuperkeikkoja.

-- Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?

-- Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain
kannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!

-- Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti
Vanhala yksikantaan.

-- Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.

-- Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat -- eikä turmelusta
tuottaviin...

-- Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen --

-- Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei
Heikki muuta tapojaan, niin... Eikä siinä tästä lähtien ole
armoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te
yksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en
ihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän
aikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin
suurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa
hyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on
sinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin
oppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.

-- Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei
mielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.

-- Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän
asteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos,
mutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.

-- Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille,
pysähtyen tämän eteen uhkaavana.

-- Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen
pois isänsä julman katseen alta.

-- Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. -- Mutta
muista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen
sattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy
olevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi
joutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet?
Laittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta
valitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle.
Yläpää peltoa on jo sulaa.

Sen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän
oli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.

Kevätahava puhalteli hänen hartioihinsa ikään kuin kehoittaen
häntä kiivaampaan käyntiin. Aurinko paistaa lekotteli täydeltä
terältään, sulatellen hankia ja pehmitellen maassa olevaa routaa.
Järvi kalisteli kahleitaan, ja suuria jääröykkiöitä ajautui
Vanhalanpuoleiselle rannalle, josta levisi kosteankoleata ilmaa
lähiseudulle.

Vanhalan lähdettyä istuivat äiti ja poika hyvän aikaa vaiteliaina,
kunnes koulusta palaavat lapset katkaisivat hälinällään hiljaisuuden.
Heikki nousi lähteäkseen, ja emäntä äännähti pitkäveteisesti:

-- Olipas se tänään tulisella päällä.

-- Oli, virkkoi Heikki lyhyesti. Ja meni.

       *       *       *       *       *

Jo viikon päivät oli Heikki ollut kovin miettiväinen. Missä vain hän
liikkuikin, niin aina askartelivat hänen aatoksensa toisaalla. Hän
oli käynyt entistä harvasanaisemmaksi ja hitaammaksikin kaikissa
liikkeissään. Hän näytti niin salaperäiseltä, että hänen äitinsä oli
jo pari kertaa kysäissyt: -- Mitä sinä oikein haudot?

Mutta suoraa vastausta hän ei antanut. Murahtipahan vain jotain ja
meni menojaan. Isäntääkin jo vaivasi tämä nuhjailu ja salaperäisyys,
ja hän alkoi epäillä pahinta. Rahoja hän ei uskaltanut pitää
paljoakaan käsillä ja niitä vähiäkin käyttörahoja piilotteli ja
varjeli kuin silmäteräänsä. Hän oli ruvennut epäilemään, että Heikki
kenties kähveltää ja toteuttaa sitten jo aikoja uhkaamansa Amerikkaan
lähdön.

Siitä päivästä lähtien hän sitä enemmän pelkäsi, kun tuo kova riita
oli ollut ja hän tuli uhanneeksi ajaa pojan pois kotoa. Siinä hän
katsoi olevan kyllin syytä pelkoon, sillä siitä astihan Heikin käytös
oli ollut toisenlaista kuin ennen.

Päivä päivältä heidän elämänsä jännittyi, ja yhä enemmän he rupesivat
toisiansa epäilemään ja pelkäämään, eikä oikein missään asiassa
tahtonut puhe luistaa. Tosin tuo silloinen riita oli jo unohdettu ja
isännän ja emännän välit ennallaan, mutta Heikin omituinen käytös
antoi kumpaisellekin päänvaivaa.

Tänään he taas olivat tavallista hiljaisempia, kun Heikki äsken
kylälle lähtiessään ei ollut vastannut heidän kysymyksiinsä.
Mihinkähän se meni ja viipyneeköhän kauankin? aprikoivat he
kumpainenkin, saamatta kuitenkaan vastausta.

Heikki kulki kylän kujalla pää kumarassa, suunnitellen lähtöä näiltä
mailta. Helsinkiin hän oli päättänyt. Siellähän se Eino kertoi olevan
jos jotakin kummallista. Saisihan tuota katsella maailmaa, ajatteli
hän. Ellen viihdy siellä, niin tulenpahan takaisin. Pyydän ukolta ja
äidiltä anteeksi, sillähän siitä pääsee. Eivät he niin kovia ole,
etteivät takaisin ottaisi. Tunnenhan minä jo heidät. Ja onhan hauska
peloitella äijää: näyttää, ettei sitä hänen armojensa alla eletä, ja
että on sitä maata muuallakin! Se on päätetty!

Hän nosti äkisti päänsä ja ojensi vartaloaan ikään kuin pudistaakseen
luotaan kaikki pelonaiheet ja epäilykset.

Kunpa nyt sattuisi se Kettusen Iivari olemaan kotona. Hän se on aina
intoillut lähteäkseen. Nyt nähdään onko pojalla sisua.

Näissä ajatuksissaan hän oli ehtinyt veräjälle, josta erkani polku.
Se johti peltojen poikki Kettusen talolle ja oikaisi melkein puolisen
kilometriä. Polku oli nyt sitä paitsi parempi kävellä kuin veden
vallassa olevat kujaset, vaikka se olikin toisin paikoin pehmeätä.
Hän kiipesi yli veräjän ja kiiruhti ripein askelin Iivaria tapaamaan.

Lähetessään taloa hän näki vähän matkan päässä aitovierellä jonkun
mieshenkilön ahertelevan aidan korjauksessa. Ensin hän luuli
tätä Iivariksi, mutta tarkemmin katsottuaan tunsi hänet Amalian
keskenkasvuiseksi veljeksi. Hän käänsi päätään ja mitään virkkamatta
painalti ohitse ajatellen: mitähän tuo täällä -- onkohan palkkautunut
Kettuselle paimeneksi ja nyt kesää odotellessaan teeskentelee minkä
mitäkin talon töitä?

Pihamaalla tervehti Heikkiä murahtaen talon tuuheakarvainen, isohko,
hyvin syötetyn näköinen koira, joka hampaitaan näytellen asettautui
hänen tiellensä. Mutta kun Heikki lausui koiran nimen, poistui se
häntä koipien välissä pirtin portaiden viereen, asettuen siihen maata.

Pistäydyttyään pirttiin Heikki kohtasi odottamattoman henkilön:
Amalian äitimuori istui isohkon pirtin peräseinällä olevan akkunan
ääressä kehräten nyt keväällä kerittyjen lampaiden villoja. Hänet
huomattuaan Heikki aikoi vetäytyä ovelta takaisin, mutta muori ehti
huomata hänet ja äännähti silmiään siristellen:

-- Heikki tulee vain peremmäksi -- en minä syö.

-- Mitäpäs minä... On vain vähän kiire... Eiköhän Iivari olekaan
kotona?

-- Kotonahan se... Eikö lie kujassa havunhakkuussa. Siellä tuo äsken
oli. Mutta kovinpa ylpeäksi tämä Heikki on käynyt, kun ei enää hyvää
päivääkään sano.

-- Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.

-- Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään
ruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä.
Mutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja
polkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi
rukinrullan ympärille.

Heikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni
ovesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin
nuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön
olisi estänyt.

-- No, mitä se Heikki siellä ovensuussa -- käypi vain nyt peremmäksi,
niin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.

-- Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa
keskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta,
vaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.

-- Lähetti, vastasi muori. -- Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi
-- sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.

-- Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan
väräyttämättä.

-- Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on
niin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.

-- Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.

-- Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän
meni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten
Helsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka
ollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain
tupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt
tuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on...

Sanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä
kurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri
minkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia
asioita ja tähysteli akkunasta pihalle.

-- Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä
lomassa.

-- Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.

-- Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet
mierolle, niin ei edes sääli.

-- Minunko tähteni! kivahti Heikki. -- Enhän minä teitä mökistänne
häätänyt.

-- Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia
olisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän
rasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme,
niin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä
kartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan
vuoteen.

-- Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta
ahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he
olisivat kyllä odottaneet.

-- Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä!
Kyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!

Tätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:

-- Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo
muutenkin teidät käskenyt maaltaan pois -- ainakin siltä paikalta,
sillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä
kauniiksi.

-- Se on väärää puhetta! Hän ei olisi vielä käskenyt, jos vain
olisimme voineet maksaa vuokran. Se oli hänelle hyvä tekosyy. Isäsi
ja äitisi olivat sitä paitsi yllyttäneet...

-- Se ei kuulu minulle, ärähti Heikki matalasti ja kääntyi
lähteäkseen.

Iivari tuli ovessa vastaan ja vetäytyi Heikin kehoituksesta takaisin
eteiseen. Kursailematta Heikki kävi asiaan ja virkkoi:

-- Nyt on Simo sillä päällä, että lähtee! Tuletko mukaan, kun aina
olet uhkaillut?

-- Nytkö? Een minä... En tällä kertaa. Joskus toiste sitten. Olemme
nyt isäukon kanssakin sovinnossa, niin...

-- Sovinnossa päivän pari ja sitten taas riidoissa!

-- Ei tiedä. On kulunut jo useita viikkoja, ettei ole ollut väärää
puhetta. Ukko on ruvennut antamaan perään. Eikä tässä sitä paitsi ole
rahojakaan.

-- Niistä ei huolta! Olen saanut kähvelletyksi lähes puolen tuhatta.
Kyllä me jonkun aikaa pärjäämme. Ja pääseehän sieltä sitten takaisin,
ellei vetele. Mutta kunhan saadaan ukoilta sisu pois. Ja näkeehän
siellä vähän maailmaa.

-- Ei, en minä nyt viitsi.

-- Siispä lähden yksin.

-- No, kirjoitahan, jos pitempään viivyt. Heikki aikoi lähteä ja oli
jo ulkopuolella veräjän, kun hän taas näki Amalian veljen.

-- Kuulehan, Iivari! huusi hän.

-- No? kysyi tämä lähestyessään.

-- Onko tuo poika ja muori nyt teillä?

-- On. Ukko ne huusi.

-- Eivät siis joutuneetkaan kirkonkylän Karvoselle?

-- Eivät. Se peruutti huutonsa.

-- Hihhih, vai peruutti, nauroi Heikki. -- Et siis lähde?

-- En.

-- No, terve sitten.

-- Terve.

Pettyneenä alkoi Heikki astella samaa tietä, jota oli tullutkin. Taas
hän vaipui ajatustensa valtaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä
ahtaammalta hänestä nämä kotitanhuat tuntuivat. Kotitalonsa veräjälle
hän pysähtyi ja heitti kaihoavan katseen kauas etäisyyteen. Ja kun
hän asteli pirttiin ohi kujan, jossa Rusko rouskutteli päivällistään
ja höristeli hänelle korviaan, niin hänen mielensä teki sanoa sille
hyvästit sekä lisätä: ottaisin sinutkin mukaani, kun se vain kävisi
päinsä.

Pirttiin päästyään hän oli niin hajamielinen, ettei osannut
istuutuakaan, vaan tallusti akkunan ääreen ja tähysteli ulos,
kuulematta edes äitinsä ensi äännähdystä:

-- Mikä sinua vaivaa?

Vasta kun tämä oli toistanut samat sanat, kääntyi Heikki verkkaan ja
sanoi:

-- Mitä?

-- Sitä minä vain, että mikä sinuun on mennyt? jatkoi emäntä.

-- Ei mikään, vastasi Heikki huoahtaen ja istui.

Vähän ajan kuluttua laahusti Vanhalakin puodista ja uteli, mikä
Heikkiä vaivaa, mutta tämä ei selittänyt sen paremmin asiata;
keksipähän vain joitakin verukkeita ja pysyi omissa ajatuksissaan.

Illallisen aikanakaan ei Heikki ollut kotona. Oli lähtenyt naapuriin
ja kulutti siellä iltansa. Vasta makuulle menon aikana kähmi
vuoteeseensa.

Aamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan
häntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.

Vanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt
pirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri
sammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle
katsomaan, oliko jäänyt kahvia.

-- Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. -- Eikö se
tuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin... Nousimme jo ennen
auringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän
kuppeja pöydälle asetellessaan.

Koko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja
noustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin
voi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:

-- No, hyvästi nyt.

-- Mihinkä sinä --? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin
ovesta ulkona.

Emäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan
olemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:

-- Heikki, sinä! Mihinkä sinä --?

Mutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista
rivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.

Vanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt
akkunasta poikansa menoa.

Emännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat
huoahtaen.

Kului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:

-- On se aika tuittupää!

-- Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.

Taas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana
ja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä
synkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät
alakuloisilta.




X


-- Onko päällä?

-- On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:

-- Ei! Älähän vielä. -- Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi:
-- No, pata pitää!

-- Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi
samassa ruutusotamiehen kivelle.

Toisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti
rahat taskuunsa.

-- Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. -- Onkohan tämä vain
rehellistä peliä!

-- Rehellistä, matki voittaja. -- Tee työ ja opi pelaamaan!

-- Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki
Vanhala.

-- Onhan. Minä tein viimeksi.

Heikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat
äänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he
toisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.

Pelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä
sokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä
loikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.

Toista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi.
He olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja
kumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna,
joka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän
vierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta,
kasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti
yhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät
nyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä
inhoittavan vaikutuksen.

Leena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt
aivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään
olleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä
huolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.

Naisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja
pakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän
näköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.

Kallionhuipulla oli pyöreähkö, muutaman leiviskän painoinen kivi.
Tätä vasten, auringonpuoleisella sivulla, nojasi keskikokoinen,
terveeltä näyttävä, noin 25-vuotias nuori mies. Hänellä oli tuuheat,
vaaleat kulmakarvat ja samanväriset pienet, kiverät viikset,
jotka näyttivät hyvin hoidetuilta, vaikkei hänen muu ulkomuotonsa
ollutkaan kehuttavassa kunnossa. Hänen pukunsa oli tumma ja niin
lian tahraama, että hädin tuskin saattoi erottaa sen alkuperäisen
värin. Housut olivat kovin huonot, takapuolella löi riekale
riekaletta, ja jaloissa oli hänelle liian isot kengänrisat. Siinä
lojuessaan verestävin silmin, karkeine parransänkineen ja likaisine
kasvoineen, hän teki kolkon, melkeinpä peloittavan vaikutuksen.
Mutta kun lähemmin tarkasti hänen pystynenäänsä, joka kiilsi ja
punoitti, ja kun syvemmälle katsoi häntä silmiin, niin hänestä sai
aivan toisen käsityksen. Hänessä näki veitikkamaista huolettomuutta,
joka kuitenkin saattoi aavistamaan, ettei hän ole syntyisin aivan
näistä piireistä, joissa hän nyt eleli. Hän oli jonkun verran
sivistynyt, mutta rappeutunut pikkuporvarin poika ja oli jo vuosia
kulutellut täällä juoppojen, huonomaineisten, varkaiden, porttojen,
markkinahuijareiden y.m. rikoksentekijäin ja vankila-asukasten
parissa.

Hänen nimensä oli Perttu Pennala. Hänellä oli heleä ääni, ja usein
hän lauluillaan ilahutti toisia. Nytkin hän siinä puoliviistossa
istuma-asennossa hyräili jotain rekilaulua ja maistoi silloin tällöin
pullostaan, jonka aina asetti kalliolle seisoa töröttämään.

Päivä oli helteinen. Kultaisena keränä vieri aurinko taivaalla,
jossa vain muutamia valkeita pilvenhattaroita leijaili kevyinä kuin
joutsenet lammikossa. Laaja, matalan havumetsän ympäröimä kallio
hohti kuumuutta kuin kokkotulen hiillos, ja nuo kodittomat ihmiset
näyttivät tässä helteessä tyytyväisiltä. Näki selvästi, että he
ihan nauttivat vapaudesta, mutta samalla kuvastui jonkinlainen
pelko jokaisen kasvoilla, ja vähän väliä he höristivät korviaan ja
aivan kuin vavahtivat kuullessaan outoa ääntä. Aina silloin välähti
kaikkien mieliin pako ja vaistomainen aavistus tämän rauhaisan
piilopaikan kadottamisesta. Tämä oli siksi paljon syrjässä, että vain
kaukaisena huminana kuului tänne kaupungin melu ja hälinä.

Kului aikaa.

Naiset ja Jaska olivat jo hetkisen nukahtaneet ja heränneet taas.
Jaska haukotteli ärjähdellen ja ojenteli jäseniään. Sitten hän
taas vaihtoi muutamia sanoja Leenan kanssa. Vähän ajan kuluttua he
siirtyivät jotain rahasta puhuen metsään.

-- Sinulla ei ollut herttaässä päällä, vasta jälkeenpäin muutit!
kuului Heikin vihasta sähisevä ääni.

-- Älä mökötä, sanoi toinen.

-- Mikäs on mököttäessä, kun uskaltaa! kivahti taas Heikki.

-- Älä sinä nulikka kinastele aikamiesten kanssa! ärähti eräs
vanhempi joukosta. -- Ei tässä kukaan ole vääryyttä tehnyt!

-- Mutta on! Taidatte olla kaikki samassa juonessa.

-- Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.

Nyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon
tupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa
hän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi
hänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi
vihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat
piestä.

-- Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta
kallionrinteeltä käheä ääni.

Kurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.

Hän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen
tummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet
tihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin.
Vaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä
leveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin
muutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi.
Hänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen
uomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.

-- No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet
rypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.

-- Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi
toisia. -- Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.

-- Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.

-- Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.

-- Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.

-- Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?

-- Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin
minä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin!
Hyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella
valmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte
hankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta
päätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.

-- Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. --
Mutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.

-- Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.

-- Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka?
No, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. --
Arvatkaapas, missä minä olin.

-- Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina
jotain savupiippua nuohotessaan.

-- Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. -- En aivan sutina ollut,
mutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä.
Niin, niin, aivan totta.

-- No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja
toiset säestivät.

Metsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän
huomattuaan kysäisi eräs:

-- Näetkö kärpäsiä?

-- Mitä helkkarin kärpäsiä? kysyi Tanu ihmeissään. -- Mitä sinä
oikein meinaat?

-- Että olisiko päästäsi irtautunut joku ruuvi.

-- Kuinka niin?

-- Kun vilkuilet tuonne, vaikk'ei siellä ole mitään!

-- Pelkään, että jos poliisit... Ja sinulle minä sanon, että pidä
vain omasta knupistasi huoli äläkä minun pääkoppani ruuveista.

-- Älähän suutu! Leikkiä se vain oli.

-- No, olkoon! -- Mutta sanon minä sen, että ellei raha rupea
helpommalla heltiämään, niin en jatka tätä ammattia.

-- Oho! Ethän vain aio papiksi? pisti eräs.

-- Vaikka lukkariksi! Mutta pois minä tämän ammatin heitän.

-- Mene helvettiin! kuului etäämpää Kaisan ärtyisä ääni.

-- Se on oikein! Iske sitä talonjussia päin kuonoa, kehoitti äskeinen
Heikin tappelutoveri.

-- Niin pitäisi pirua, virkkoi taas Kaisa. -- Ensin häviää kortilla
rahansa ja sitten mouruaa siitä minulle. Minun pitäisi hänelle...

-- Iske jo, kehoitti edellinen. Huomattuaan, että toiset häntä
vihaavat, hipui Heikki pitkin kallion sivua ja alkoi painautua
metsään.

Samassa tulivat toisaalta Jaska ja Leena.

-- Mikä tomppeli se tuo oikein on? kysyi eräs miehistä osoittaen
menevää Heikkiä.

-- En minä tiedä. Jaskahan sen tuntee.

-- Jaska, mistä ja mikä se on tuo, joka tuolla menee?

-- Se on Karjalasta erään talonjussin ja kauppiaan poika. Varakkaasta
kodista, mutta lähti maailmalle, kai oppiakseen...

-- Oppirahoja se on saanut maksaakin. Viime viikolla voitimme siltä
toista sataa, kerskui eräs.

-- Missä ne rahat ovat? kysyi Tanu.

-- Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.

-- Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:

-- Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä
kotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö
tuo niitä tekosiaan lienekin paossa.

Tämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen
antamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä
seisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.

-- Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että
oikein iljettää, puheli eräs.

-- Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän
suunnitelmaamme, epäili toinen. -- Hänhän kuuli keskustelumme.

-- Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. -- Mutta jos hän sen ilmaisee,
niin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.

-- Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:

-- Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen
hengellään... Parempi kun panemme pakaroille!

-- Aina sinä niistä pakaroista... Niitä sinä olisit aika poika
pehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?

-- Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja
muutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten
siinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään
sekatavarakaupan kellarista.

-- Löysit?

-- Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.

-- Ja mitä siinä vielä on?

-- Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?

-- On, on, myönsivät toiset.

-- No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten
viereen ja alkoi aukoa kääröään.

-- Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.

-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta
korkkia.

-- Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. -- Kyllä ne
kuitenkin juoduksi tulee.

Tanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen
sanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:

-- No nyt, pojat!

Ahnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen
nauttivat saalistaan.

-- Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi?
Kerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan
syöntinsä lomassa eräs miehistä.

-- Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. -- Kysyit, sainko muuta.
Sain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa
laskea.

-- Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. -- Sielläkö sinä sen tehtaan
konttorissa käväisit?

-- Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää
taskuuni, niin kasööri perhana yllätti.

-- Os saakeli! pääsi toisilta.

-- Akkunastako pääsit sisälle?

-- Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin
lähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta
kuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt.
Arvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri
lähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut
jotain --

-- Entä sitten?

-- No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa
mistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin
viereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut.
Ennen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä
ovesta... Ja vie sun helvetti, taas väärästä... Se vei näet
tehtaaseen... Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. "Ottakaa kiinni,
ottakaa kiinni!" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä
kivikossa, hyppelin kuin orava... Se oli villiä tanssia, pojat!

-- Sen uskomme, myönsivät toiset.

-- Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä
kärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti
päähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti
poliisien käsissä.

Päästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin
pesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat
ja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen
tarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli
ollut tuli.

Peräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä
liikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka
siihen paikkaan olisin paistunut.

-- No, sitten?

-- Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä.
Pidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos
sekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni.
Ja nyt olen tässä!

-- Oletpa -- oletpa ollut kiipelissä.

-- On se ollut, myönsivät toiset.

-- Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?

-- En luule olevan.

Samassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän
sanoi hiukan ihmetellen:

-- Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä
eilen kuljetti.

-- Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.

-- Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. -- Milloin näit hänet?

-- Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?

-- Ei. Lupasiko tulla?

-- Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen
kurkkuunsa.

-- Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen
eräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi
taskuvarkaaksi.

-- Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.

-- Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän
puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että
tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa?
Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme.
Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.

-- Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon
jälkeen: -- Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää
sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä
tällainen elämä -- oli se minustakin -- mutta pian hän tähän tottuu.
Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat
housut.

-- Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä
mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:

-- Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä,
jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki
ihan selvästi.

-- Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää
jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa
vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin
kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.

Toiset vaikenivat.

Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:

-- Missähän se Perttu --?

-- Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen
osoittaen ylös kalliolle.

-- Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. -- Peijakas, kun
unohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!

Hän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta
nukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.

-- Mikä siellä on hätä?

-- Tule ryypyille!

-- Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne
vähät juotte.

-- Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.

-- Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa...

Viimeiset sanat tulivat laulamalla.

Miehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa
entistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma
vaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu
asettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:

    "Yhdeksän vanhana
    kotoani läksin.
    Oliko se vieläkin aikaista --"

-- Kitas kiinni! ärähti Kaisa. -- Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.

-- Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti
Perttu ja alkoi taas alusta:

    "Yhdeksän vanhana
    kotoani läksin --"

Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:

-- Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!

-- Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet
roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja
eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua
minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä -- tuskin äitisikään.
Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!

-- Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään
naisten luo.

Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle,
asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli
kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön
yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:

    "Vanki raukka, valjuposki
    joskus lauluun laukeaa.
    Ääni särkyy sellin seiniin,
    kaltereihin kajahtaa."

Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen
silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli
hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä
polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt
tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti
siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja
jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti,
synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt
saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.

Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi
hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole
täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja
ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin
nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!

Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä
kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki
miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:

-- Ratsupoliiseja!

Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:

-- Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat
ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.




XI


Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli
hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat
levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen
raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi
vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin
kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen
merkkinä.

Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt
läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan.
Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla
paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana,
ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli
tänne tullut. -- Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä
vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta
missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No,
ehkäpähän tulevat.

Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa
siirtyä toisiin asioihin.

Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo
vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin.
Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen
lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna
ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu!
-- Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja
kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi,
vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään.
Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä
useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan
illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta
on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän
tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät
ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti
ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!

Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon
joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa.
Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta
tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni.
Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle
tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja
kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on
ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua...

Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja
entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin
yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan
ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.

Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma
kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta
hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin
karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:

    "Surun minä heitän helkkariin
    ja ilon otan myötä,
    sun fralla la lei,
    sun fralla la lei
    ja ilon otan myötä!"

Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli
Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä
taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma
elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta
hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä
lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä
suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan.
-- Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä
määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan,
sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.

Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen
lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja
ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla,
niin... Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä
aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin.
Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree.
Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta
jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas
minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle... Maria,
Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon
isän.

Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät
kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet
mietteistään.

Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä
vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi
pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia
ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena
sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään
välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.

Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli
hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt.
Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta
surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!

Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun
Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle
penkille.

Vähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden,
jonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen
näköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui
hänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:

    Miestappo.

Silmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:

    "Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies
    Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan.
    Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa
    olivat kumpainenkin juovuksissa.

    Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi.
    Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä,
    jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä
    paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n
    rahat, joita lienee ollut useita satoja."

Jeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin
kotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta
muutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin
kotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen,
josta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi
kerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli
pettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.

Jeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa
kajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:

-- No, terve!

-- Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. --
Mihinkä matka?

-- Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole
saanut työtä?

-- Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen
ollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.

-- Ja kesäaika...

-- Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua
enemmän kuin kestänkään.

-- Sano kapitalistit. Nehän ne...

-- Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se
minua koettelee!

-- Oletko taas puutteessa?

-- Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.

-- Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä
kertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.

-- Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta
ottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo
siksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.

-- Mitäpä niistä, ehätti Eino. -- Auttaisihan sitä mielellään vaikka
kaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa
tarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin...

-- Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.

Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää,
jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja
jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja
herroja.

-- Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. --
Päivällisaika loppuu kohta.

Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:

-- Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?

-- Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet
Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät,
kysyi Eino:

-- Etkö lähde?

-- En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa
Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:

-- Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.

-- Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen
heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. --
Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?

Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli
synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.

Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä
vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli
naista.

-- Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa
toisaalle ja kysyi äkisti:

-- Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?

-- En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla
hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän
ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino
kysäisi uudelleen:

-- Mihinkäs sitten?

-- Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän
teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä
tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.

Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi
merkitsevästi:

-- Ole mies! Ja katso eteesi!

-- Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena,
ojensi kätensä ja virkkoi:

-- No, terve sitten!

-- Näkemiin.

Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua.
Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi
Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään
terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä
äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen
suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän
kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt.
Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.

-- Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta
samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti,
jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:

-- Amalia!

He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat
lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista,
jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että
heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut
helposti katkaistavissa.

-- Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. -- Olen usein
toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa
kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata
jolloinkin?

-- Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.

-- Voisitko huomisiltana, kello -- sanoisinko vaikka seitsemän,
täällä?

-- Kyllä.

Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään
ja odotteli siellä Amaliaa.

-- Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.

-- Eräs... eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta
salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:

-- Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa
päivänä kirjeen.

-- Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän
lisäsi:

-- Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä
elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka
sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?

-- Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.

-- Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä
maalla. Se olisi paljoa parempi.

-- Taitaisihan se...

-- No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna
tulet...?

-- Tulen.




XII


Oli jo ilta. Hämärässä huoneessa istui Maria pakkalaatikosta kyhätyn
pöydän ääressä paikkaillen vanhoja vaatteita ja odotellen Jeremiasta
palaavaksi. Tuon tuostakin hän vilkaisi ulos akkunasta, katsoen
eikö jo tule. Mutta turhaan. Muuta hän ei nähnyt kuin muutamia
likakasvoisia, risoihin puettuja työläisten lapsia, jotka telmivät
pihamaalla ja väliin riitelivät.

Ilta pimeni pimenemistään ja melu pihamaalla taukosi, kun lasten
vanhemmat olivat kutsuneet omansa kotiin. Mutta yhä istui Maria
käsitöineen ja odotti kärsimättömänä. Hän oli entisestäänkin
kalvennut, ja tämän viimeisen vuoden ajalla olivat hänen kasvonsa
käyneet huomattavasti ryppyisemmiksi. Huolet ja kärsimykset olivat
painaneet hänen kasvoihinsa entistä kauheamman leiman, niin että
hän nyt siinä surren ja tuskaisten ajatusten valtaamana istuessaan
näytti masentuneelta, melkeinpä murtuneeltakin. Mutta silti ei hän
ollut toivoaan kadottanut. Hän uskoi, että vielä kerran heidänkin
kärsimyksensä loppuvat, että vielä koittaa hyväkin aika. -- Kun
vain ei Jeremias heittäytyisi hulttioksi, kun hän, kuten minäkin,
jaksaisi nämä koettelemukset kestää, niin kyllä jumala vielä kaiken
parhaaksi kääntää. Ei hän hylkää meitä, vaikka rankaiseekin. Ja
tottapahan olemme tämän rangaistuksen ansainneet. Eipähän muuten --!
Onhan Jeremias niin jumalaton. Hän on taas ruvennut juomaan, vielä
enemmän kuin yhdessäolomme ensi vuosina. Kymmenen pitkää vuotta jo
kesti, mutta lankesipas taas --! Mutta sekin lienee Herran tahto.
Hän koettelee meitä, olemmeko kelvollisia hänen lapsikseen. Mutta
Jeremias on heikko. Hän ei näy kestävän tätä. Hän kiroo ja vannoo
sielunsa helvettiin, uhmaa ja uhkaa kaikkivaltiasta. Ihmekös sitten
on, että hän meitä kurittaa. Mutta viattomiahan ovat nuo lapset
kärsimään. Olkoon niin, että hän on ankara ja kostaa isäin pahat
teot lapsille, mutta syyttömiä he ovat! -- Jumala, miksi näin kovin
meitä rankaiset? Armahda edes noita viattomia lapsia ja lähetä pyhä
henkesi heitä suojelemaan. Johdata armeliaita ihmisiä luoksemme ja
anna Jeremiaan saada työtä ja ruokaa, äläkä laske häntä syntiin
lankeamaan. Kuule, laupias luoja, rukoukseni ja auta!

Tahtomattaan oli Maria kohottanut katseensa kohti korkeutta ja
keskeyttänyt hetkiseksi työnsä.

-- Äiti, missä isä on? kuului permannolla leikkivän tytön vieno ääni.

-- En tiedä, lapseni, en tiedä, vastasi Maria huoahtaen ja leppeällä
äänellä. -- Eiköhän tuo pian tulle. Lienee paras, että sinä, Rauha,
menet maata ja sinäkin, Väinö. Kohta äitikin rupeaa, kun saa tuon
paikan kiinni. Tulkoonpa isä sitten mihin aikaan tahansa, emmehän
jaksa koko yötä odottaa ja valvoa. Ei tiedä, vaikka olisi matkustanut
maalle, kuten aikoi, silloinhan saamme häntä odottaa useita päiviä.

-- No, ruvetkaa nyt nukkumaan, lapset, ruvetkaa, puheli Maria
harvakseen.

-- Ei minua vielä nukuta, äännähti poika.

-- Eikä minuakaan, jatkoi tyttö.

-- Kyllä uni tulee, kun rupeatte pitkäksenne.

-- Ei se tule, intti poika.

-- No, kuka on tottelematon! nuhteli Maria nousten ja alkaen asetella
rääsyjä kamarin permannolle. Kun vuode oli valmis, jatkoi hän: -- No
nyt!

-- Mutta minun on nälkä, äännähti poika hangoitellen.

-- Minun myös, jatkoi tyttö samassa.

Maria vavahti. Sitten hän neuvotonna etsi sanoja ja sai viimein
soperretuksi:

-- Aamulla saatte syödäksenne, nyt ei ole. Mutta ehkä siksi isä tuo
-- tai ellei hän, niin minä hankin. Käykää nyt vain vuoteelle. Ei
nukkuessa nälkä ole.

-- On se! intti poika. -- Enkä minä saa unta, kun on nälkä!

-- Saat kyllä. No!

-- Enkä saa, en! väitti poika.

-- Joko sinä taas olet paha, Väinö! Äiti ei huoli sinua pojakseen,
ellet sinä...

-- Vaikk'ette huoli, jamasi poika.

-- No, pian nyt siitä tuonne kamarin puolelle, sanoi Maria jo vähän
ankarammin.

-- En mene, ennen kuin annatte voileipää, väitti poika yhä.

-- Kuulithan, kun äiti sanoi, ettei ole! Aamulla saatte.

-- Mistäpä sitä aamuksikaan tulee, puheli poika arkaillen.

-- No tulee sitä! pääsi Marialta jo tiukasti. -- Ja nyt vuoteelle.

Sen sanottuaan hän työnsi tyttöä väliovelle, samoin poikaa. Mutta
tämä jamasi vielä mennessään:

-- Minä en saa unta, en saa!

-- Etköhän sittenkään, jos Koivumäen herra tulee selän päähän
vieraisille!

-- En, en, vaikka tulisi Pihlajamäen rovasti!

-- Sehän nähdään, pääsi Marialta ärtyisästi, ja hän otti vitsan
hellan luona olleesta vastasta. Silloin lapset juoksivat kamariin,
joka oli melkein autio ja vain viikon päivät ollut heidän
huostassaan, kun vuokralaiset olivat siitä muuttaneet pois.

-- Nyt peiton alle, jatkoi Maria. -- Ja jos hiiskuttekaan niin...

-- Tuleeko äitikin kohta? kuului tytön ääni peiton alta.

-- Tulee. Kohta tulee. Olkaa nyt vain hiljaa. Tyttö tyytyi, mutta
poika tyrski vielä pitkän aikaa, ennen kuin nukkui.

Maria oli sytyttänyt lampun, jonka lasin lapset olivat päivällä
särkeneet.

Se valaisi vaivaisesti, mutta jotenkuten Maria näki sen valossa
työtään tehdä. Noin tunnin ajan hän ahersi vielä, sitten hänet
valtasi väsymys: hänen päänsä nuokahti, ja hervotonna vaipuivat hänen
kätensä polvien varaan. Ulkona henkäili pimeän kesäillan leppeä tuuli
kallistellen pihamaalla kasvavan pihlajan lehviä, ja pöydällä kituva
tulenliekki lepatti rauhattomasti.

Maria nojasi pöytää vasten, painoi silmänsä kiinni ja ajatteli:
Kyllä on kurjaa tämä köyhän elämä. Äidin täytyy tarjota lapsilleen
ruoskaa illallisen asemesta. Voi kohtalon kovuutta -- voi elämän
katkeruutta! Toisilla on ruokaa ja kaikkea yllin kyllin, toisilla
ei mitään muuta kuin kurjuutta, nälkää ja kyyneleitä! Ei edes
tarpeeksi vaatetta, millä saisi verhota ruumiinsa. Lapset! Minun
rakkaat lapseni! Kohta hekin saavat roikotella puolialastomina,
ellei Jeremias saa työtä. Missä ihmeessä hän mahtaneekaan viipyä? Yö
lienee kohta puolessa, eikä vain kuulu palaavaksi. Olenpa melkein
varma siitä, ettei hän nyt ole oikeilla teillä. Onkohan taas niiden
roistojen kanssa juopottelemassa vai missä lienee? Kaikenlaisia niitä
maailmassa onkin. Jo minä ajattelin, silloin kun ensi kerran näin ne
kaksi miestä, että ne eivät ole kunnon ihmisiä. Ne heittiöt ne saivat
Jeremiaankin viekoitelluksi. Ellei hän heitä olisi kohdannut, ei hän
olisi juopottelemaankaan ruvennut, siitä olen varma. Pitipäs hänen
niiden tuttavaksi tullakin; sattuivatpas ne nyt hänen tielleen. Ja
eivätpäs poliisit saa kaikkia niitä sellaisia rötköjä kytketyiksi --
eivätpäs.

Suokoon jumala, ettei Jeremias nyt olisi joutunut heidän pariinsa.

Kun Maria nosti päänsä, näki hän, että lampusta alkoi loppua öljy,
ja kun hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, niin hän päätti paneutua
levolle ja jättää oven auki, tulkoonpa Jeremias sitten milloin tulee.
Hän heittäysi lastensa viereen ja nukkui kohta.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut runsaasti tunti siitä, kun Maria oli mennyt levolle.
Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Tummansinisenä kaartui kesäyön taivas.
Kaikkialla tuntui olevan hiljaista. Jostakin kaukaa kuului loittoneva
ajurinrattaiden ramina, häipyen kuitenkin pian yön hiljaisuuteen.

Tästä rauhaisasta, äänettömästä yöstä saapui Jeremias
keittiöhuoneeseensa -- hiljaa ja varoen hiipien, mutta hiukan
horjahdellen. Hän haparoi akkunan luo, veti uutimet syrjään ja
istahti raukean näköisenä pöydän ääreen jakkaralle.

Hetkisen istuttuaan hän nousi, käveli kärsimättömänä edestakaisin.
Meni sitten ruokakaapille ja kolusi. Löysi ainoastaan pienen kuivan
leipäpalasen. Sitä hetkisen katseltuaan verestävin silmin, huulillaan
katkera, melkeinpä mielipuolen hymyilyä muistuttava hymy, hän kirosi
hillitysti.

Vähän aikaa mietittyään hän ajatteli: Onpa totisesti köyhä koti!
Onpa jumal'avita! Lienevätköhän edes lapset saaneet syödäkseen?...
Tuhannen sarvipäätä! Tästä täytyy tulla loppu! Tästä täytyy --! En
epäile enää! Tänä yönä... Niin, sen täytyy tapahtua! Miks'en jo eilen
suostunut?... Saamariako minä epäilin ja kärsin ja annan perheeni
kärsiä nälkää, silloin kun ei maassa ole nälänhätää! Kun kaikkea
on kylliksi! Tarvitaan ainoastaan rohkeutta, uskallusta ja... Hm.
Mikä houkkio minä olenkaan ollut! Ovathan maan antimet kaikkien
yhteistä omaisuutta. Mutta kavalasti, vieläpä väkivalloinkin ovat
toiset riistäneet toisilta kaiken ja laatimallaan lailla turvanneet
rosvoamansa... Yksityisomaisuus... Hm! Kirottu järjestelmä!

Ajatellessaan Jeremias tunsi selviävänsä humalasta, mutta sen sijaan
kiihtyvänsä. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti ja veren suonissaan
virtaavan vimmatusti, eikä paljoa puuttunut, ettei hän jo ääneen
kironnut.

Sitten hän muisti, että hänenhän on liikuttava hiljaa, etteivät
lapset ja Maria heräisi. Hän istuutui itsekseen mutisten: "Eivätkö ne
sieltä jo tule." Eipä aikaakaan, kun jo kuului pihamaalta hiipiviä
askeleita, ja kohta sen jälkeen naputettiin oveen.

-- No, vihdoinkin, kuiskasi Jeremias ovea aukaistessaan ja lisäsi: --
Sst! Hiljaa, etteivät tuolla kamarissa herää.

Oven takana pimeässä eteisessä seisoi kolme olentoa. He hiipivät
sisälle kuin varjot, hiljaa, varoen, ettei risahdustakaan kuuluisi.

-- No, ei sentään niin hiljaa, kuiskasi Jeremias. -- He ovat
sikeäunisia. Istukaahan! Siinä on laatikko ja tässä on tuoli... Kas
niin!

Tulijat olivat Jaska, Tanu ja Perttu. Heidän istuuduttuaan alkoi
pitkä, kiusallinen äänettömyys. Hetki oli tärkeä. Sen tiesi siitäkin,
että Perttu ja Tanukin olivat vaiti ja ajattelivat syvästi asiata.
Hämärän tähden eivät he nähneet toistensa kasvojen ilmettä, joka
oli jokaisella vakava. Kaikki ajattelivat samaa asiata ja kaikki
tuntuivat jonkun verran epäröivän. Jeremiaaseen vaikutti tämä
äänettömyys enimmän. Kaameat mielikuvat kiitivät hänen silmiensä
editse, ja hän alkoi jo horjua päätöksessään. Tätä ennen hän ei
ollut ajatellut kiinnijoutumisen vaaraa eikä seurauksia, jos niin
kävisi. Mutta nyt, näiden muutamien minuuttien kuluessa, hän ikään
kuin heräsi. Nyt vasta hänelle täysin selvisi, ettei se olekaan noin
vain tehty. Nyt vasta hän ajatteli vankilaan joutumista, sen kauhuja
sekä sitäkin, kuinka hänen perheelleen silloin käy. Maria ehkä
kuolisi suruun, ja lapset, niin, lapset... mihinkä he joutuisivat?
Mierolle tai johonkin kasvatuslaitokseen vieraan komennettaviksi.
Ei! Se ei saa tapahtua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kiihkeästi.
Hän ei ollut aavistanut, että näin vähässä ajassa voisi ajatella
niin paljon. Eikä hän olisi uskonut, että toisten totisuus saisi
aikaan hänessä mielenmuutoksen ja että ratkaisevalla hetkellä hänen
niin jyrkkä päätöksensä horjuisi. Mutta kun hän näki, että nuo
tottuneetkin rikoksentekijät epäröivät ja olivat hiljaisia, -- että
hekin, vaikk'eivät vankilaa kammoksuneet niin kuin hän, kuitenkin
istuivat vaiteliaina -- niin se sai hänet vaistomaisesti pelkäämään.
Suonenvedontapaisesti hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja tuskasta
hänen vartalonsa lyyhistyi kokoon.

-- Istummehan kuin hautajaisissa, äännähti Perttu kärsimättömästi.

-- Sitä minäkin aioin sanoa, lisäsi Tanu. -- Eiköhän lähdetä jo.
Parin tunnin kuluttua alkaa valjeta -- eikä silloin ole niin
turvallista...

-- Niin, lähdettävähän sitä on, mörähti Jaska. Jeremias oli vaiti.

-- No, mitäpäs tässä sitten, sanoi Tanu nousten. Jeremias istui yhä
kuin mykkä tuijottaen eteensä.

-- Mitä mietit? kysyi Jaska. Jeremias ei vieläkään vastannut.

-- Etköhän vain aio peruutua puheestasi? sanoi Tanu pisteliäästi.

Jeremias nousi hitaasti, siirtyi akkunan luo, istuutui ja nojasi
pöytään.

-- Olehan sinä niin kuin mies äläkä kuin akka, murahti taas Jaska
nousten ja lyöden Jeremiasta olalle.

-- Olenhan aina sitä epäillyt, sanoi Tanu kärsimättömänä ja jatkoi
Jeremiaalle: -- Piruako sitten lupasit ja vaivasit meitä, ellei
sinussa ole miestä! Emmekä me sinua tarvitsisikaan, kun tietäisimme
siellä kaikki paikat niin kuin sinä, joka olet kaksi vuotta ollut
talossa.

-- Neuvoinhan jo, missä huoneessa kassakaappi on... ja...

-- Neuvoit, matki Tanu.

-- Etkö siis todellakaan aio lähteä? kysyi Jaska.

-- En, pääsi Jeremiaalta epävarmasti. -- Ajattelin tässä, että jos
sittenkin luopuisimme koko hommasta, ainakin minä. Sillä luulen, että
minun on parasta hankkia elantoni rehellisillä keinoilla, vaikkapa se
onkin vaikeata. Sittenhän ei ole omantunnonvaivoja eikä...

-- Omantunnonvaivoja! matki Tanu pilkallisesti. -- Niitä ei ole
muilla kuin sinun kaltaisillasi.

-- Niin! Ja aina sinä siitä rehellisyydestä puhut, yhtyi Perttu. --
Kuinkahan monen luulet nykyisin elävän rehellisellä tavalla, häh?

-- Viis muista. Kunhan minä...

-- Elät rehellisesti ja kärsit nälkää, hahhahhaa!

-- Sst, älä helkkarissa niin kovasti, huomautti Jaska ja jatkoi
sitten Jeremiaalle: -- Heitä hiiteen tuo akkamaisuus ja lähde
kanssamme, kuten on puhekin ollut. Huomenna ehkä ei ole köyhyydestä
tietoakaan!

-- Entäpä jos joudumme kiinni, syventyi taas Jeremiaskin asiaan.

-- No, leipäähän sitä sittenkin saa, murahti Jaska. -- Ei vankilassa
ole niinkään paha olla kuin luullaan.

-- Minullapa on perhe.

-- Hm. Taas! Perhe, perhe, jamasi Jaska. Sitten hän kaivoi taskustaan
pullon, ojensi sen Jeremiaalle ja sanoi:

-- Tuossa on sinulle perhe! He! Maista!

-- Viinaako se on? kysyi Jeremias unohtaen kaiken muun.

-- Niin. Ja hyvää onkin. Maistahan! Jeremias joi.

-- No, paremmin, sanoi Jaska.

Jeremias joi uudelleen. Ojensi sitten äänettömänä takaisin puolilleen
juomansa pullon, jonka lopun sisällyksen toiset tyhjensivät.

-- Kas niin! Se antaa rohkeutta. Eikö annakin? puheli Jaska pienen
äänettömyyden perästä.

Jeremias ei vieläkään vastannut, mutta teki tahtomattaan päällään
myöntävän liikkeen.

-- Eiköhän jo lähdettäisi? kysyi sitten Tanu.

-- No, mitä mietit? kysyi Perttu Jeremiaalta. Mutta tämä vain seisoi
mykkänä.

-- Voi helvetti! ärähti Jaska kärsimättömänä. -- Etkö sinä nyt saa
päätöstäsi tehdyksi?

-- Saan! Se on tehty, sanoi Jeremias kolkosti, kulmiaan rypistäen.

-- Siis lähdet?

-- Lähden! oli kuiva ja katkera vastaus.

Miehet olivat lähtövalmiita. Jeremiaskin painoi synkän ja päättävän
näköisenä hatun päähänsä, mutta samassa ilmestyi väliovelle Maria.
Alusvaatteissaan, tukka hajallaan ja silmät suurina kauhistuksesta
hän seisoi sanattomana ovessa.

Hänet huomattuaan miehet hämmästyivät ja heidän lähtönsä keskeytyi.
Maria oli kuullut loppupuolen miesten keskustelusta; hän aavisti
pahinta eikä sen tähden ollut saada sanaa suustaan. Hän vapisi ja oli
kalmankalpea. Hänen leukansa tärisi liikutuksesta ja epätoivosta.
Viimein hän syöksähti miehensä luo, heittäysi hänen rinnoilleen ja
kietoi kätensä hänen kaulaansa alkaen rajusti nyyhkyttää. Itkunsa
lomasta hän sopersi vapisevalla äänellä:

-- Mihin sinä aiot? Oi, älä mene, älä rakas -- rakas -- älä noiden
hulttioiden pariin lähde. Ethän... Älä tahallasi syökse meitä
ja itseäsi onnettomuuteen! Ajattele minua, lapsiasi ja omaakin
kohtaloasi! Oi, älä mene, älä mene!

-- Juuri sinun ja lastemme tähden minä menen, sanoi Jeremias kylmästi.

-- Et sinä sillä tavoin voi meitä elättää! Rehellisesti koeta. Mene
ennemmin vaikka pyytämään...

Jeremiaan otsa vetäytyi ryppyyn ja hänen silmänsä välähtivät
uhkaavina. Sitten hän äännähti kolkosti:

-- En. Kerjuulla en enää aio itseäni enkä teitä elättää! Jo koetimme
sitäkin. Tiedän miltä se tuntuu. Armopaloihin en tyydy. Se ei sovi
minulle. Se on niin raukkamaista. Nöyrtyä, ryömiä, rukoilla ja
madella toisten jalkain juuressa! Miksi? Kun minulla on yhtäläinen
oikeus elää kuin kellä tahansa! Ei! Armoilla en rupea elämään. Tähän
asti en ole oikein ollut selvillä siitä mikä minä olen. Ihminen!
Miksi siis minun täytyy kitua, kärsiä ruumiin ja sielun tuskia.
Miksi? Maailmassa on ottamista, ja minä otan, otan!

Viimeiset sanat hän lausui jo melkein raivoten, niin että Maria
säikähti ja irroittautui. Mutta samassa hän uudelleen heittäysi
Jeremiaan rinnoille ja rukoili:

-- Älä mene! Jää kotiin, rakas -- rakas! Epätoivoisina huudahduksina
tulvivat sanat hänen huuliltaan.

Miehet jo pelkäsivät, että pian heräävät koko talon asukkaat. He
siirtyivät mitään puhumatta eteiseen.

Jeremiaskin tyyntyi. Mutta hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta.
Ainaiset pettymykset, kärsimykset, niiden synnyttämä katkeruus ja
viha, toverien soimaus, hänen oma lupauksensa, nälkäkuoleman pelko
-- kaikki oli kietoutunut hänen sisimmässään sekavaksi vyyhdeksi. Ja
nyt hänen koettaessaan sitä selvittää sotkeutui se entistä enemmän.
Hänen rinnassaan poltti, riehui ja raivosi kuin myrskyävä meri.
Siksipä hänen kasvojensa entinen tyyni ja hellä ilme oli muuttunut
kauhistuttavaksi. Ja kun Maria uudestaan katsoi miestään rukoilevasta
kasvoihin, oli hän toistamiseen peräytyä.

Huomattuaan Marian kauhun koetti Jeremias kaikin voimin tekeytyä
tyyneksi. Ja ääntään hilliten ja Marian hiuksia silitellen hän lausui
väräjävästi:

-- Älä ole huolissasi! Aamulla palaan. Ja silloin meillä on ehkä
ruokaa ja muutakin. Näyt olevan kovin väsynyt. Mene levolle, mene,
rakas. Ja -- hoida ja viihdyttele lapsia...

Hänen viimeiset sanansa olivat katkonaisia, ja kuumat kyyneleet
virtasivat hänen poskillaan.

Mutta Maria riippui hänen kaulassaan yhä ja sopersi:

-- Älä mene, älä...

-- No, tuletko sinä? kuului eteisestä.

-- Tulen, vastasi Jeremias.

Väkivalloin hän irroittautui Mariasta ja sanoi:

-- Ole levollinen! No, hyvää yötä!

Ovi narahti. Ja neljän miehen hiipivät askeleet kuuluivat pihalla.

Voihkaisten vaipui Maria tuolille. Ja vuolaina virtasivat hänen
silmistään kyyneleet. Oli hiljaista; kuului vain kamarin puolelta
lasten kevyt hengitys, ja yöhön häipyivät miesten askelten äänet.

Kun aamu saapui, oli kodissa entistä raskaampaa. Lapsetkin olivat
tylyn ja synkkämielisen näköisiä. Odoteltiin... Mutta Jeremiasta ei
kuulunut palaavaksi.




XIII


Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva
leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin
tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui
sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät
alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.

Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä
huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa,
joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa,
mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen
varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa
työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu.
Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli
hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla
hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli
sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa
näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.

-- Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia
syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.

-- Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta
ei kuulunut vastausta.

-- Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään
nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen
kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti
huoahtaen virkkoi:

-- Kunpa nyt vain tulisi ilta.

-- Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi
Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan,
niin hänkin vaikeni.

Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.

Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät
pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin
katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.

Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä
vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi.
Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä
valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja
katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:

-- Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää.
Tulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.

-- Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta
hourailevan!

-- Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.

-- Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se
sellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.

-- Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.

-- Sitä en väitäkään.

-- Mitäs sitten puhut.

-- Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei
kannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain
sellaisista välittäisi.

-- Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut
konttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka
ja lapsilauma?

-- On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin...

-- Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten
hän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:

-- Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!

-- Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi.
Ellen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin
olisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!

-- Ei ansaitse, sinä... sinä... miksi sinua oikein sanoisinkaan.

-- Sano kyykäärme!

-- No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet
myrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en
näillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet
syypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa
nyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille
roikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän
oli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut
asia, eikö?

Helmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla
voitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain
katuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen
vaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:

-- Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin
vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu
siitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!

-- Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan
outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta
naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän
tähden...

-- Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi
Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän
ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa
hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.

Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän
silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.

Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa
raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten
Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:

-- Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut
pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin
kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun.
Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman
ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja --
sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja
nautin ja nauran -- hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!

-- Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.

-- Kun et yritäkään, intti Helmi. -- Mitähän tästä elämästä
tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta.
Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista
yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene
hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin
sinut, hahahaa!

-- Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.

-- Niin onkin. Se on terästynyt...

    --
    ral-la-lalla-la-lalla-lei!
    huolista huolista eihän? Ei!

Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle,
pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten
sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.

Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka
häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän
sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi
hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut,
ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen
epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:

-- Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta
syytin.

-- Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. -- Mutta siitä viis! Älkäämme
muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.

-- Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri
herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin.
Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle.
Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.

       *       *       *       *       *

Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan
aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset
eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa
ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.

Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa
kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston
penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa
ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun
hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi
huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin
hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti
olisi hiipinyt eteenpäin.

Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään,
niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas.
Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain
tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä.
Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän
kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten
nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää,
nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä
puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä
heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.

Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan
suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti
ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen,
että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta
lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan
kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.

Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin
mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa
kuljettuaan äännähti Eino:

-- Oletko voinut hyvin? -- Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi
hän: -- Elääkö lapsesi vielä?

-- Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut
ottaa hänet luokseni. Mutta... mutta...

Hän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.

-- Mitä mutta?

-- Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan
kasvattajaksi... tuskin... tuskin, syventyi hän. Vähäisen
äänettömyyden kuluttua hän jatkoi:

-- Sillä... minä olen huono äiti... kurja... hylkiö... Hänen sanansa
olivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.

-- No, älähän nyt, ehätti Eino. -- Sinä olet liian synkkä ja
toivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa... Sinäkään
luullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin
kurjaksi...

-- Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni...

-- Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta
kurjuudesta -- tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme
ole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä
tarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista...

-- Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. -- Minä
en jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja -- asemani. En liioittele
yhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti -- portto! Voi Eino,
kun tietäisit...

-- Minä arvaan, ehätti Eino taas. -- Mutta älä nyt... ihmiset
luulevat... Kuivaa kyyneleesi ja... kas noin. Ihme, ettei sydämesi
ole vielä kivettynyt.

-- Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa
tätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.

Keskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli
rauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva
nuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.

Mereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella
soutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston
tiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului
raitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä
Amalian huomiota puoleensa.

-- Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin
kohdalle.

He istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän
kumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan
äänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle.
Amaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut
ajatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat
kyynelissä.

Kun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän
virkahti:

-- Aion puhua kanssasi eräästä asiasta -- mutta sinä ehkä nauraisit,
sillä...

-- Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.

-- Se vain olisi... Minä ajattelin... En tiedä, sanonko...

-- Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian
huomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä
peittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne
loistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä
kauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:

-- Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että...

-- Ei, en suinkaan, ehätti Eino. -- Mutta se sanottava on sellaista,
että sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta
varman vastauksen.

-- No, virkahan jo toki!

-- Voinhan sen sanoa... Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut.
Siksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle
ilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä
kuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On
sentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se
on sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön
peloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että
tautini vielä keskeytyy ja...

-- Mutta se asia --? huomautti Amalia.

-- Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi
sitä perustelemattomana... Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä
saakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä... ja jo silloin
aioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki... Koetin
kuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää
vieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä
tappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä
järvenrannalla, huvilan edustalla -- silloin jo aioin sen ilmaista,
mutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn:
tulisitko vaimokseni?

-- Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä
haroivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla
tahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen
kuluttua matalasti äännähti:

-- Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä
todellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo
niin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa
matava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En
voi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne -- sinunko sieluasi
minä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en!
Koska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin...

-- Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä
itseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja
loassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä
paitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet
muutoin puhdas -- sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin... Vai
oletko?

-- En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.

-- Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?

Vastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen
kietoi hänen kaulaansa.

Seurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan
kauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka
tunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän
ensi kerran syleillessään...




XIV


Oli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista
kellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.

Liikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä
konttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja
huolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon
tuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas
herraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä
näyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin
aukioloaika oli jo kulunut.

Kirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut
apua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:

-- Viisi jo!

-- Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. -- Eikä vain sitä siivoojaa
kuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin
työssä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli
määräajan.

-- No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan
niitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä
määräaikoina, kitisi vanhapiika.

-- Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on
vankilassa -- ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän
navetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin
että on vähän niin kuin velvollisuuteni...

Vanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili
vain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen
kuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan
Juslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän
ajan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä
olevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.

Muutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.

-- Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni
ovi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä
olivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.

-- Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.

-- Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.

Ensin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut
tapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin
hän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla
rievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.

Juslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi
olla kunnossa, kysäisi hän äkisti:

-- Kuinka kauan se teidän miehenne on ollut jo vankilassa?

-- Vasta kolmatta kuukautta, vastasi Maria.

-- Kuinka pitkäksi ajaksi on tuomittu? jatkoi Juslin.

-- Kymmeneksi kuukaudeksi.

-- Oi oi! Siis vasta keväällä pääsee...

-- Niin kai.

-- Ja teillä on kaksi lasta?

-- Niin on.

-- Mutta kuinka te jaksatte ne elättää?

-- Täytyyhän sitä. Näin vain käyn kolmessa paikassa siivoamassa.
Kustakin saan viisitoista markkaa kuussa, kuten teiltäkin. Sen
lisäksi teen vielä minkä mitäkin, niin paljon kuin kerkiän. Ja
ainahan ne lapsetkin jotain hankkivat.

-- Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.

-- Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.

-- Vai yhtä ja toista... Eikös tätäkin... Juslin tempasi Marian
syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.

Maria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta
toinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:

-- Laskekaa, laskekaa...

-- En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät
intohimoisina loistaen.

-- Laskekaa heti, taikka minä huudan!

-- Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa... ymmärrättehän...
Mutta kun minä niin rakastan... ymmärrättehän... saatte rahaa...
Saatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... enemmänkin...
Suostutteko?

-- En, en, en! Laskekaa heti, taikka...

-- Sst! Älkää hiidessä... voivat vielä kuulla! No, suostukaa...
kuulitteko... Suostukaa...

-- Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen,
vihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!

-- Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä
ilmaiseksi.

Maria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat
lujat.

-- Älkäähän nyt suotta... Eihän se mitään. No... Äs perhana!
Puretteko!

Maria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta
puhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta
puki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.

Nolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa
laidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen,
tyytymättömänä ajatellen:

-- Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan...

       *       *       *       *       *

Ikään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle,
jossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti
helpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin
melko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin
nimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien
hevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.

Kiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa
virtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.

Vielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena
Maria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin.
Vastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten,
pää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki
kiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.

Erään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat
toisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja
pysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa
matkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:

-- Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu... Olettehan te
Jeremiaan...

-- Vaimoko, ehätti Maria. -- Olen kyllä... Mutta entä sitten, jatkoi
hän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.

-- Minä tuota noin... älkää pahastuko... Minä aioin kysyä, tiedättekö
te nyt miehestänne mitään.

-- Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän
on, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.

-- Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha.
Aikomuksemme oli hankkia rahaa -- ja sitä olisimme saaneetkin, ellei
meitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit
pitivät silmällä...

-- Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.

-- Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa... Vaistomaisesti he
siirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:

-- Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?

-- Viikko sitten.

-- Minä kävin eilen. Miehenne on sairastunut, mutta ei luultavasti
kovin vaarallisesti.

-- Sairastunut? kysyi Maria kalveten.

-- Niin. Hänet on siirretty sairasosastolle. Ja hän käski sanoa
terveisiä. Huomenna minun piti tulla käymään teillä, mutta kun nyt
satuin tapaamaan, niin...

-- Sanoiko hän osoitteen?

-- Tietysti. Se oli viides linja -- kas peijakas! Numeroa en muista.
Mutta -- Eino Löytölän luona... Eikö niin ollut?

-- Oli.

-- Minun täytyisi nähdä, minkä näköinen mies se Löytölä on, kun
Jeremias niin sitä kehuu. Pitääkö se teitä ilmaiseksi luonaan
asumassa ja...

-- No kaikki se Jeremiaskin lörpöttelee, puhui Maria puoleksi
itsekseen. -- Eihän hän ilmaiseksi -- mutta huokealla. Ja kun kukaan
ei tahtonut meitä ottaa...

-- Niin, niin. Hyvähän se on, että otti. Mutta onko siinä perää, että
hän on naimisissa sen Amalia Aholaisen kanssa? Sehän oli yleinen
nainen, minäkin tunsin hänet.

-- Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.

-- Niin tuota... ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla
on uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin
Jaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä
hirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa...
Mikäs sen nimi taasen olikaan?

Heikki Vanhala -- juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se
konna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä...

-- Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.

-- Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut.
Yhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän
kiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän
melkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä.
Hänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta
raskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet
kuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa
tahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat
juuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla
kulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta
Pitkälläsillalla -- vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen
silmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä,
kuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen
kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Vihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti
heittäysi vuoteelle.

-- Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella
äänellä.

-- En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat
hämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:

-- Äiti, minä menen apteekkiin -- tarvitseeko?

-- Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.

Samassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja
yski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän
terveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja
heittäysi tuolille.

-- Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja
sitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on
pomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.

-- Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.

-- Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään.
Sanoi sitten:

-- No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.

-- Enköhän, sanoi Maria.

Kotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta
vaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä.
Kolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva
tyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla
hoidettavana.

       *       *       *       *       *

Kohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja
sen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.

Päivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen
päänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli
ärjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen
katseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka
vielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä
katsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä
murtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä,
jolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä
säilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään,
kuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta
heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua.
Hän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän
tehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen:

"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan." Ja nyt hän oli
kiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen
jalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja
hän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä
ja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit
olivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä
muistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu
heräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:

-- Pirujako sinä siinä hihität?

-- Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.

-- Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.

Sitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän
näköisenä eteensä.

-- Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi
vaitiolon jälkeen.

-- No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?

-- Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?

-- Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun
saisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja
silloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se
näkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun
tuntevat meidät jo kuin kuparirahan!

Hetkisen mietittyään hän jatkoi:

-- Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?

-- Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä
poloisia joskus onnistaakin.

-- Olisi ollut jo aika!... Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde
toverikseni!

-- Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua
edesvastuuseen. Se ei ole luvallista.

-- Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?

-- Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös
tarvitsee miehiä!

-- Mutta ei meidänlaisia.

-- Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee
leipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin
tehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla
ja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia!
Emmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää... Ja juuri sen
tähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä... Emme oikein elä
emmekä ole kuolleita... Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki...
Jos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi... Mutta siitä
taas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä
tyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!

-- Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja
samalla suunnaten askeleensa ovelle. -- Haukkaa nyt sähköä, jos siitä
saat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.

-- Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä
lavitsalta. -- Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin
eräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.

Se sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät
kolmisin ulos.




XV


-- Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen
sairasvuoteensa ääressä.

Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään
liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.

-- Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.

Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille
poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen
loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa
jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui
tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut
muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä
auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili
kuoleman kanssa.

-- Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia
askaroidessaan hellan luona. -- Että tulikaan hänen omaa tahtoansa
kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään...

-- Eipähän se siellä sen paremmaksi... Jos jumala on nähnyt hyväksi
kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli
Maria.

-- Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. -- Juoksisitko
sinä, Väinö...

-- Kyllä! Mihinkä? -- ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.

Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä
tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää.
Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta
vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja
soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.

Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen.
Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori,
mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän
sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja
raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain
mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli
herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan
lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia
ja ihmismielten kirttä.

       *       *       *       *       *

Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena,
vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden
oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan
Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut
saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He
asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna
kaksihuoneinen asunto.

Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua,
istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

-- Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.

-- Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon
haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.

-- Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.

-- Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi
puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti
ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman
sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.

-- Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?

-- En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen
sen enempää huomiota. -- Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.

-- Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa,
huoahti Maria. -- Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken
työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin...

-- Kerjätään, liitti Jeremias. -- Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä
sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei
ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen
ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.

-- Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit
hankkia elantomme... Ja... ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet
ollut vanki...

-- Vanki, kertasi Jeremias. -- Unohtakootpa tai ei, se on minulle
yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä
huonompi -- enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en
teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista,
minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen
vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen
kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat
sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän
silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä
paheiden teille johtavat, -- sillä vielä paljon on niitä, jotka
tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät
-, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua
matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.

-- Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. -- Ethän
ennen tuolla tavoin... kyllä sitä aina sanotaan... Mutta hyvääpä se
vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan
hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen,
että tarpeellisia ovat... Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!

-- Luuletko sinä todellakin, että vankila...? Erehdyt, jos niin
luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia
sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin
noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin
et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten
tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva
vastustamaan viettelystä -- kun minua siihen lisäksi kannustivat isän
velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin
näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä.
Kaukana siitä!

Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:

-- Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa
olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut
ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden,
kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä
vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, -- kunpa näkisit sen ja
ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma,
että sinäkin mielesi muuttaisit!... Minä olen nähnyt sen. Olen itse
ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä.
Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai
vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:

-- Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä
asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.

Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan
sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.

-- No? pääsi Marialta kysyvästi.

Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,

-- Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. -- Veljenikin
on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt
kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.

-- Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. -- Kova on sinunkin
kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi
niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän
täytyy alistua, tyytyä -- sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää.
Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket,
kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin
minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. -- No, nouse nyt.
Lopeta jo!

Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli
sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.

       *       *       *       *       *

Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas,
jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita.
Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan
partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta
etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.

Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen
hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa
arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias,
Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja
kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle
arkulle luki:

-- Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...

Papin lopetettua alkoi Jeremias:

-- Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette,
että minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.

Seisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle
menneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä
liikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti.
Ainakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni
haudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia
jälkeenpäin tulen häntä kaiholla muistelemaan.

Elävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset
ajatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle
sekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu
mielestäni.

Muistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi
rikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten
kanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen
vajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan.
Olin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla
käytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla
pelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa
kiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.

Te nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset;
te, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle
puhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te,
joiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen
ponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa;
teille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja
opastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa,
että jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää,
etteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet
ja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme
niitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä
ainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta
tilalle.

Siinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme
siten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja
herättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa
uinuu.

Tässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua
rohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. "Älä heittäy epätoivoon",
hän sanoi. "Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta
uhallakin toivo, toimi ja taistele."

Tämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni,
vakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja
kunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin
ison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin
hänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä
mielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!

Kaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun
he sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla
kasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan
selvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa
ja elämänhalua.

Pappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin
sydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä
liikutettuna häntä.

Hiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat
vaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi
täydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain
routaiselle maanpinnalle.








End of the Project Gutenberg EBook of Rämeissä, by Väinö Pietilä

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56188 ***