*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56258 ***

HANS NIELSEN HAUGE

Kirj.

Jakob B. Bull


Suomennos norjankielestä

Toim. Hannes Leiviskä





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1922.




ENSIMÄINEN LUKU


Haugen tuvassa Tunen pitäjässä laulettiin. Ovi oli auki; tuoreen
heinän tuoksua tuli niityiltä. Haravat ja viikatteet oli ripustettu
naulakkoihin tahi pantu ladon seinustalle lopetetun päivätyön
jälkeen; oli kesäkuun ilta ja heinänteko oli parhaillaan.

Suuresta tuvasta tulvehtiva laulu kuului kauas hiljaisuuteen. Syvät
miesäänet johtivat; naisten ja lasten äänet seurasivat säveltä,
varovasti ja uskollisesti.

Haugen isäntä, Niels Mikkelsen, piti iltahartaushetkeä talossaan.

Syntyi hiljaisuus; sitten kuului voimakas, lukeva miesääni; sitten
taas laulettiin. Vieno kesätuulahdus tuntui puutarhan puissa; muutama
viivästynyt pääskynen tuli liidellen ja meni räystään alla olevaan
pesäänsä, ei enää sieltä ulos lentääkseen.

Taaskin syntyi sisällä hiljaisuus; pari ihmistä katseli ulos
ikkunasta; tuokio oltiin siellä sangen hiljaa.

Kuului lieassa olevan hevosen hirnuntaa sen siirtyessä ruohostossa
niityllä. Sitten tuli palvelusväki yksi kerrallaan ulos tuvasta.

Renkipoika meni kädet taskussa latoa kohden, jossa pitkät rattaat
olivat tyhjinä sillan luona; sinne hän paitahihasillaan istuutui
hiljaisena; sitten rupesi hän itsekseen hyräilemään jotakin
rakkauslaulua, jota siihen aikaan seudulla laulettiin.

Palvelustyttö meni aittaan hakemaan sankoa; hän hymyili ja sanoi ohi
mennessään pari sanaa pojalle, joka istui rattaiden väliaisalla.
Sitten meni hän navettaan lypsämään.

Ja taas vallitsi kesäkuun lämmin hiljaisuus talossa.

-- -- --

Tuolla tuli kaksi poikaa, toinen kuusitoista ja toinen noin
neljätoista vuotias, hiljaisina ulos avoimesta tuvan ovesta. He
seisahtuivat hetkiseksi porraskivelle; sitten menivät he hiljalleen
renkipojan luo, joka istui rattaiden väliaisalla, ja istuutuivat
siihen. Ne olivat Niels Mikkelsenin kaksi poikaa, Mikkel ja Ole.

Taaskin vallitsi hiljaisuus; renki oli ottanut esiin puukkonsa ja
vuoleskeli löytämäänsä honkatikkua. Pojat istuivat kädet sylissä.
Rakennusten välistä voi ikkunasta nähdä isän leveän haahmon; hän
istui ja luki tuolla sisällä. Ja ovi oli edelleenkin auki.

Nyt tuli koira hitaasti ja väsyneesti ulos, seisoi rakennusten
välissä, vainueli ja tuli hiljaa jolkutellen näitä kolmea kohden.
Sen selkää siliteltiin, se meni vuoroonsa kunkin luokse ja sitten
hitaasti edelleen portin luo, johon se asettui vahtimaan.

Renkipoika istui hiljalleen hyräillen ja vuoli lastuja honkatikusta.
Heittipä jonkun lastun poikain päälle ja hymyili samalla. He
heittivät takaisin ja hymyilivät myöskin, mutta eivät puhuneet mitään.

Vähän ajan kuluttua pani renkipoika puukon tuppeen, antoi honkatikun
pudota ja istui kädet sylissä.

"Aholla on tänä yönä tanssit", sanoi hän.

Pojat katsoivat häneen.

"Niinkö?" sanoivat he molemmat yht'aikaa.

Ja sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Vihdoinkin puheli nuorempi, Mikkel, hän, joka oli neljäntoista
vuotias:

"Menetkö sinä sinne?" kysyi hän matalalla äänellä. Ja hän vilkaisi
ikkunaan, jonka sisäpuolella isä edelleenkin leveänä istui ja luki.

Renkipoika hymyili.

"Lähdetkö sinäkin ehkä mukaan?" kysyi hän.

Poika oli kauan vaiti, silmäili vanhempaa veljeään ja oli edelleen
vaiti.

"En -- sitäpä en tee", sanoi hän vihdoin.

Renkipoika hymyili taaskin.

"Sinäpä et tohdi", sanoi hän. "Sinäpä et saa isältäsi lupaa siihen."

Mikkel ei heti vastannut. Hän istui ja tuijotti eteensä.

"Se on synti", sai hän vihdoin hiljaa ja vitkalleen sanoneeksi.

Renkipoika vihelsi ja katseli sormiaan.

"Niinhän pappikin sanoo", vastasi hän.

Ja taas oltiin kauan hiljaa.

Vähän ajan kuluttua puhui renkipoika taaskin:

"Niinpä niin -- sinähän oletkin vielä pieni mennäksesi tanssiin,
sinä", sanoi hän.

Tähän ei vastattu.

Renkipoika nousi ja meni navettaan päin; molemmat pojat istuivat
hetkisen; sitten hekin nousivat ja seurasivat.

Renkipoika seisoi navetan ovella ja katseli sisälle. Palvelustyttö
lypsi siellä.

"Menetkö tanssiin tänä iltana?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi tyttö sisältä.

"Sinne tulee paljon. Kristen Gleng tulee soittamaan."

Renkipoika solui sisälle navettaan ja jäi sinne seisomaan
puolipimeään.

"Sittenpä tulee hauskaa", kuului palvelustytön ääni tuolta sisältä.

Molemmat pojat, jotka seisoivat ulkopuolella, kuulivat että hän
nauroi samalla kertaa.

Mikkel meni sisälle ja seisoi nyt navetan ovella; Ole seisoi
ulkopuolella.

Silloin tuli renkipoika taas takaisin puolipimeästä ja seisoi ovella
Mikkelin luona. Palvelustyttö tuolla sisällä istuutui taasen ja lypsi.

"Mihin Hans on joutunut?" kysyi renkipoika.

Mikkel vetäytyi ulos navetan ovelta.

"Hän lukee", vastasi hän laimeasti.

Renkipoika hymyili.

"Hän lukee lujasti", sanoi hän.

Pojat olivat vaiti.

"Hänestä tulee kyllä pappi -- aikanaan!" -- Tämän sanoi palvelustyttö
tuolla sisällä.

"Niin arvelee pappi Seeberg myös", vastasi renkipoika.

"Hän oikein kehui poikaa viime kuulusteluissa."

Palvelustyttö tuli esiin.

"Niinpä niin -- se poika osaa kyllä Jumalan sanaa", sanoi hän. Sitten
kaatoi hän maidon saaviin niin että se vaahtosi, ja meni seuraavan
lehmän luo.

"Kunhan hän vaan ei lue itseään kuoliaaksi" -- arveli renkipoika.
"Sitäkin lajia voi tulla liikaa."

Ei kukaan sanonut siihen mitään.

"Kun ei edes saa tanssiakaan", sanoi renkipoika.

"Sepä onkin pahinta", sanoi palvelustyttö.

He kaikki tulivat hämilleen; sillä juuri nyt tuli itse isäntä Niels
Mikkelsen suoraan navettaan. Hän seisoi ovella leveänä ja lempeänä,
ennenkuin kukaan tiesi siitä mitään.

Tuli hiljaisuus. Renkipoika painautui ulos; pojat seisoivat hämillään.

Niels Mikkelsen oli kyllä kuullut sen, mitä viimeiseksi oli sanottu.
Hän seisoi hetkisen ja katseli ympärilleen; sitten sanoi hän varsin
hiljaisesti:

"Meneekö joku täältä tanssiin illalla?"

Ei kuulunut vastausta.

Hän katseli renkipoikaa, joka seisoi ja kopeloi rakennuksen nurkkaa.

"Jos sinä, joka olet rukoillut iltarukouksessasi Jumalaa, voit mennä
tanssiin syntiä tekemättä -- niin mene. Mutta ota Jumala kanssasi",
sanoi hän varsin lempeästi ja hiljaisesti.

Sitten hän kääntyi ja lähti sisälle.

       *       *       *       *       *

Kamarissa tuvan yläpuolella istui poika ja luki ikkunan ääressä
valoisana kesäiltana. Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja
hänen silmänsä lempeät, harmaan siniset. Kuinka olikaan, tuijotti
hän miettiväisenä eteensä ikkunasta, oikeastaan mitään varsinaisesti
katselematta; sitten lian taasen luki.

Ikkunalaudalla oleva kirja oli suuri, nahkaan sidottu kirja, vanha ja
kulunut. Se oli Haugen väen vanha perheraamattu.

Kirjan alkuun, sen ryppyiselle sisäsivulle oli kirjoitettuna
kellastuneella musteella: "Ole Hansen Hauge, Anno Kristuksen syntymän
jälkeen 1721" ja sanat: "Jumala on minun voimani, ei minulta mitään
puutu." Alempana seisoi tummemmalla musteella: "Maria Olsdatter Hauge
1766."

Poika, joka luki, pysähtyi vähän väliä, nojasi päänsä käsiinsä ja
istui siten kauan; toisinaan henkäsi hän vavahtaen kuten lapsi
itkun jälkeen, silmien tuijottaessa sinertävään kaukaisuuteen.
Suun ympärillä oli surun piirre, mutta sanomattoman lempeä; sitten
hän taasen kävi kirjaan käsiksi innokkaammin kuin ennen, itsekseen
jotakin supisten.

Se oli Niels Mikkelsen Haugen ja Maria Olantytär Haugen nuorin poika
Hans.

Joku tuli ylös portaita, raskain aika-ihmisen askelin. Lukija käänsi
päätään, mutta luki kohta edelleen.

Se oli äiti.

Hän tuli suoraan pojan luo, silitteli hiljaisesti hänen päätään ja
seisahtui hetkiseksi.

"Saatpa lopettaa nyt -- täksi päiväksi", sanoi hän.

Hans kääntyi tuolilla ja katsahti äitiin.

"Kyllä, pian", vastasi hän.

Äiti seisoi ja hymyili vähän.

"Nyt on jo myöhä", sanoi hän. "Sinun täytyy nousta huomenna aikaisin
ylös."

Poika ei vastannut mitään, nousi hitaasti kirjan äärestä ja pani sen
kiinni.

Äiti seisahtui hetkiseksi.

"Missä muut ovat?" kysyi hän.

Hän katsoi ikkunaan. "En tiedä", vastasi Hans hiljaisesti. Äiti meni
portaita kohden.

"Mene kutsumaan heidät sisälle -- käymme illalliselle. Isäsi on jo
mennyt levolle."

Sitten meni hän hitaasti portaita alas.

       *       *       *       *       *

Oli kesäyö. Valon sarastus oli talojen yllä; oli kuin ei pimeys olisi
saanut mitään valtaa. Kaukana pellolla kuului ruisrääkän räikeä ääni,
joka milloin lakkasi, milloin kuului mistäkin kohdasta laihosta.
Yölepakko liiteli vinhassa kulussa hyttysiä pyytelemässä talon
ympäriltä ja puitten välistä; koira makasi nukkuneena keskellä pihaa.

Ylhäällä kamarissa tuvan yläpuolella Haugen talossa oli hiljaista.
Nuo kolme poikaa siellä makasivat. Hans ja Ole samassa sängyssä,
vanhin, Mikkel, yksinään.

Ovi alas tupaan oli auki; isän raskas kuorsaaminen kuului selvästi
sieltä alhaalta.

Raamattu oli tuolilla ikkunan edessä; poikain kengät olivat vuoteen
vieressä, kolme paria rivissä.

Nyt löi kello yksitoista tuolla alhaalla. Pitkiä, raskaita, sointuvia
lyöntejä.

Toisesta vuoteesta pistäytyi esiin hereillä oleva pää, kuunteli ja
paneutui taas alas.

Se oli Mikkel, vanhin pojista.

Hetkisen kuluttua nousi valveutunut pojan pää taasen ylös, kuunteli
kauan ja katosi jälleen; sitten poika nousi istumaan vuoteessa ja
pysyi siinä asennossa.

Salavihkaa katseli hän sänkyä, missä toiset kaksi nukkuivat, hiipi
sängystä ja istui sen reunalle.

Hän istui vielä hetkisen, vilkasi salavihkaa uudelleen noihin
kahteen, mutta ei kuullut muuta kuin heidän tasaisen hengityksensä ja
vuoroon isän kovan kuorsaamisen alhaalta.

Sitten pukeutui hän hitaasti, pannen ylleen vaatekappaleen toisensa
jälkeen, sai käsiinsä lakkinsa, otti kengät käteensä ja pujahti
sukkasillaan portaita kohden.

Silloin nousi poika toisessa sängyssä äkkiä -- se oli Hans -- ja
sanoi kuiskaten:

"Mihin sinä menet?"

Mikkel seisahtui äkkiä eikä vastannut heti.

"Pistäyn vaan alhaalla", sai hän vihdoin sanotuksi.

Hän ei katsonut veljeensä, mutta hiipi edelleen portaita alas.

Veli, joka makasi sängyssä ja tuijotti hänen jälkeensä, asettui
uudelleen levolle. Mutta hetkisen kuluttua nousi hän ylös, tuli
ikkunan luo hiipien ja katseli ulos.

Ulkona oli valoisa kesäyö. Kauempana ladon luona seisoivat renkipoika
ja palvelustyttö, jonka esiliina loisti hämyssä.

Koira juosta jolkutteli heidän luokseen ja sitä taputeltiin; he
seisoivat hetkisen niinkuin olisivat puhuneet keskenään, sitten he
menivät navetan ohi ja niityn yli aholle päin. Nyt näki hän Mikkelin
menevän hiipien samaa tietä, mutta etäällä näistä toisista. Hans
tunsi tärähdyksen kiireestä kantapäähän. Ne aikoivat tanssiin kaikki
kolme!

Hän näki rengin tavottavan palvelustyttöä, heidän mennessään korkean,
mehevän heinän läpi aidan vierustaa pitkin; hän näki tytön juoksevan
pohjoiseen päin ja rengin heti jälessä; sitten tyttö seisahtui,
renkipoika sai kätensä hänen vyötäisilleen ja niin menivät he
edelleen. Mutta heidän jäljissään pohjoiseen päin näki hän veljensä
heitä seuraavan, seisahtuvan ja taas seuraavan koko ajan.

Nousipa äkkiä omituinen surun ilme pojan pienille kasvoille, noine
lempeine, suurine silmineen. Hän pani kätensä ristiin ja polvistui
tuolin eteen.

Poika rukoili.

Hän rukoili veljensä puolesta, että Jumala tahtoisi varjella häntä
vaaralliselta tieltä.

Oli kauan hiljaista. Kuului ainoastaan kuorsaamista tuolta alhaalta
ja kolmannen veljen kevyttä hengittämistä sängystä. Mutta pieni poika
polvillaan, pää raamatulla ja ristissä olevat kädet pään ympärillä,
vapisi, kun hän siinä taisteli veljensä puolesta. Kylmä hiki oli
hänen otsallaan; huulet liikkuivat hiljaa, mutta kyyneleet eivät
vuotaneet.

Äkkiä nosti hän päänsä ja kuunteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän
kuullut jonkun tulevan. Joku tulikin portaita ylös. Se oli hänen
veljensä Mikkel.

Hän tuli hiipien ja hengästyneenä, nyt, kuten alas mennessäänkin,
kengät kädessä.

Silloin häneltä, joka rukoili, pääsi äkkiä itku ja hän nyyhkytteli
hiljaa.

"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän.

Sitten hiipi hän sellaisena kuin oli ja kietoi molemmat käsivartensa
veljensä kaulaan.

Tämä seisoi hämmentyneenä eikä tietänyt mitä tehdä.

"Sinäpä olet niin ihmeellinen", kuiskasi hän ja irrottautui lempeästi.

Sen enempää ei näiden kahden kesken puhuttu. Kumpikin hiipi hiljaa
vuoteeseensa ja painautui sinne. Sitten oli aivan hiljaista.

Mutta kun Mikkel seuraavana aamuna herätti veljensä, makasi Hans
kädet ristissä, kasvoissa itkun juovat, onnellisena ja rauhallisena.

       *       *       *       *       *

Oli kirkas aurinkoinen päivä.

Haugen väki oli lopettanut heinän korjuun kotona ja hankkiutui nyt
Glommenjärven Rolförsalmen poikki tuomaan kotiin heiniä toisella
puolella olevilta niityiltä. Heillä oli kyllä lato toisellakin
puolella, mutta heinää oli kasvanut lujasti sinä vuonna eikä latoon
tällä kertaa mahtunutkaan kaikkea.

Kahdeksan aikaan aamusella he lähtivät matkaan, itse Niels Mikkelsen,
renkipoika ja poika Hans. Viimemainitun oli määrä pitää veneestä
huolta, noiden kahden kantaessa ja lastatessa.

Glommenjärvi lainehti voimakkaana ja virtavana salmessa; virta oli
vielä väkevä, vaikka oli kesäkuun loppupuoli; oli paljon satanut
sekä toukokuussa että kesäkuussa ensi puoliskolla. Sen vuoksi oli
kasvullisuus niin kehittynyt kestävien poutien aikana juhannuksen
tienoilla.

Isä itse irroitti veneen ja kaikki kolme astuivat siihen.
Renkipoika souti; Hans istui hiljaa perässä, isä leveänä ja vahvana
keskilaudalla.

Renkipoika, joka vasta viiden aikaan oli tullut tanssista, souti
veltosti ja melkein kuin unissaan; ei puhuttu mitään salmen yli
mentäessä.

Mutta kun vene oli tullut rantaan toiselle puolelle ja molemmat
aikamiehet olivat vetäneet sen ylös, sanoi Niels Mikkelsen äkkiä
rengille:

"Sinäpä olet vaan puoli miestä tänään, sinä Petter."

Petter Thoresen vilkasi sivumennen isäntäänsä.

"Vai niin", vastasi hän kuin ihmetellen.

He menivät ylös latoa kohden haravat olalla, nuo kaksi aikamiestä
edellä ja Hans heidän takanaan.

Hetkisen kuluttua seisahtui Niels Mikkelsen taaskin.

"Olitko sinä tanssissa yöllä?" kysyi hän sitten, mutta varsin
hiljaisesti.

Renki Petter Thoresen käänsi tupakkamälliä ja sylkäsi.

"En ollut siellä", vastasi hän.

Poika, joka oli heidän takanaan, punastui -- aivan kuin hän itse
olisi siellä ollut; mutta sitä eivät nuo toiset nähneet.

"Kiitos Jumalalle siitä", sanoi sitten Niels Mikkelsen. "Pelkäsin
sitä, kun olet niin väsynyt", lisäsi hän matalalla äänellä.

"Voihan sitä silti olla väsynyt", vastasi Petter Thoresen; hän
sylkäsi kouraansa ja alkoi haravoida.

"Voipa niinkin", vastasi Niels Mikkelsen ja teki samoin; "mutta jos
Jumala on kanssamme, niin onnistuu kaikki työmme."

Toinen vaikeni; he haravoivat kumpikin, tekivät kekoja ja kantoivat
veneeseen.

Mutta pojasta, joka oli mukana, tuntui kuin hän ei olisi voinut
itkultaan niellä kulkiessaan haravoimassa sitä, mikä toisilta oli
varissut. Hänestä tuntui vaikealta kestää auringon paahdetta; oli
kuin hänen rintaansa olisi painanut ja hänen oli vaikeata hengittää.
Ja kun renki toisen kerran tuli ylös isän kanssa, katsoi hän koko
ajan alaspäin aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. Sellaisiako
ihmiset olivatkin!

Hans yritti hiljaa lukea Isämeidän, mutta ei voinut.

Hänen oma laitansa oli tuskin parempi! Eikö ollut hänkin tuntenut
omituista halua illalla, kun hän näki toisten juoksevan viljelysten
halki pohjoista kohden?

Siinäpä taitaakin piillä synti, tuo vaarallinen synti!

Ja hän mietti mitä vanhassa raamatussa oli sanottu synnin luonnosta
ja hänet valtasi äkkiä suuri tuska. Ehkäpä hänkään ei kuulunut niiden
joukkoon, jotka tulevat autuaiksi! Ehkäpä hänkin joutuisi helvetin
ikuiseen vaivaan!

Hän ei itsekään huomannut, että hän seisoi aivan virran reunalla, ja
hän säikähti, kun isä huusi:

"Oletko sinä joutilaana?"

Silloin pääsi hän heti tuskastaan ja hän rukoili Jumalaa sielunsa
puolesta. Eikö hän kerran, kun isä oli rangaissut häntä vitsalla
siitä että hän luvatta oli poistunut kotoa, ollut aikonut mennä
jokeen hukuttaakseen itsensä?! Sittenpä saisivat surra, kun hän oli
kuollut! -- Hän meni nopeasti ylös toisia vastaan.

"Anna minulle anteeksi, Herra Jumala! Anna anteeksi, Herra Jumala!"
-- rukoili hän koko ajan sisimmässään.

"Saatpa pitää huolta itsestäsi", sanoi isä lempeästi. Hän otti
viimeisen heinäkeon ja kantoi sen alas.

Poika ei vastannut mitään, vaan seurasi silmät maahan luotuina. Hänen
sivullaan kulki renki ja hän tunsi jonkunlaista salaista kauhua siitä.

Ehkäpä he molemmat tulisivat menemään helvettiin eivätkä saisi
koskaan ijankaikkisuudessa olla yhdessä isän, äidin eikä muidenkaan
kanssa, jotka tulevat autuaiksi. Ja häntä rupesi itkettämään.

Mutta nyt he seisoivat veneen luona, joka keinui rantaa vastaan
salmen vesipyörteissä ja oli täynnä heiniä.

Kaikki kolme menivät veneeseen; Hans istui perässä; muut soutivat,
sillä nyt tarvittiin kahden miehen voima virran voittamiseksi.
Toisella puolella näkivät he Mikkelin seisovan hevosen ja
heinärattaiden kera valmiina vastaanottamaan heinät, kunhan ne oli
saatu ylitse.

Lähinnä rantaa toisella puolella oli virta kovin ja joki matalin.

"Nytpä saat kiskoa lujasti", sanoi Niels Mikkelsen rengille.

Tämä sylkäsi kouraansa, mutta hellitti samalla kertaa airon,
joka luisui veteen. Hän hyppäsi ylös sitä tavottaakseen, mutta
pökerryksissä yön valvonnasta putosi hän päistikkaa laidan yli
virtaan.

Isän ja kahden pojan huuto kaikui hiljaisuudessa.

Silloin renki nousi pinnalle aivan veneen vieressä. Kasvot olivat
siniset; häneltä pääsi peljästyksen huudahdus ja hän alkoi taas
vajota.

Niels Mikkelsen kumartui yli laidan ja iski kiinni häneen.

Silloin kuului uusi huudahdus; renki oli saanut kiinni veneen
laidasta ja riippui siinä koko painollaan. Vene meni kumoon; nuo
kaksi aikamiestä katosivat, mutta he tulivat taas pinnalle ja
pääsivät käsiksi heiniin, joissa pysyivät kiinni virran viedessä
venettä.

Mikkel poika jätti kalman kalpeana hevosen ja juoksi alas harava
kädessä veteen joutuneita pelastamaan; vene ajautui rantaa kohden
ulkovirran painosta.

"Oi, me hukumme! Herra Jumala, me hukumme" kuului huuto. Renki se
oli, joka huusi, kalman kalpeana, sinertävänä ja äänessä kuoleman
hätä. Sillä välin kuului kuin valituksena Niels Mikkelsenin voimakas,
lempeä ääni:

"Auta, Herra Jumala! Auta, Herra Jumala!"

Mutta Hans poikaa ei kukaan nähnyt.

Alhaalla niemekkeessä pohjasivat nuo kaksi miestä ja vähän sen
jälkeen saapui Mikkel haravoineen. Vene tuli hiedalle saakka ja
molemmat kahlasivat pökertyneinä maalle.

"Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos!"

Niels Mikkelsen seisoi kädet ristissä läpimärjissä vaatteissaan ja
renki vieressä kalpeana ja hämmentyneenä.

Nyt katsoi isä ympärilleen.

"Hans!" huusi hän ja kalpeni.

"Jumala armahtakoon meitä!"

Hän ja Mikkel juoksivat alaspäin rantaa pitkin.

"Oi, Jumala meitä armahtakoon! Jumala meitä armahtakoon!" huusi isä.

Ja he juoksivat tähystellen.

Mutta renki kaatui äkkiä maahan ja itki kuuluvasti. "Minä olen
syypää! Minä olen syypää!" valitti hän. Tuollapa vieri hengetön
pojan ruumis hietapohjaisessa virrassa; se pysähteli pohjaan ja
vieri taasen ulommas; sitten vei virta sen suuressa kaaressa pieneen
rantapyörteeseen, johon se jäi vaatteista tarttuneena vanhaan,
hietaan uponneeseen puunrunkoon. Se oli Hans, Niels Mikkelsen Haugen
poika. Tuolla tuli joku juosten ja aivan kalpeana, etsien, harava
kädessä. Se oli Mikkel veli.

Hän hengitti huohottaen; kylmä hiki valui hänen otsaltaan; silmät
tuijottivat valjuina.

Äkkiä hän seisahtuu, kääntyy ja huutaa toiselle, joka tulee raskaasti
juosten.

"Täällä!" huutaa hän niin että kuuluu kauaksi. Sitten juoksee hän
rantavirtaan niin että vesi pärskyy.

Minuuttia myöhemmin makaa pieni pojan ruumis tukka pörröisenä ja
vettä valuvana hiedalla päivänpaisteessa.

Isä seisoo kumartuneena hänen ylitsensä, kädet ristissä.

"Kuollut", sanoo hän synkästi ja murtuneesti. "Jumalan tahto
tapahtukoon!"

"Ei, ei!" huutaa veli. Hän vääntelee käsiään.

"Ei, ei!"

Hän kumartuu ja nostelee maassa makaavaa.

Vettä tuli suusta, -- hiljainen ynähdys kuului.

Veli laski hänet alas peljästyneenä.

Silloin isä hätkähti.

Hän kumartui pojan ylitse.

"Hänessä on henki!" huusi hän. "Oi armollinen Jumala!"

Nyt hän kävi käsiksi. Käänteli ja nosteli saadakseen veden tulemaan
ulos.

Taas kuului ynähdys samalla kun pulpahtavaa vaahtoa tuli suusta.
Sitten seurasi niiskuttava hengähdys.

"Juokse hakemaan ihmisiä ja vaatteita", käski isä; hän yritti yhä.
Veli juoksi.

Silloinpa seisoi renki siinä.

"Käy käsiksi tähän!" huusi isä. "Hänessä on henki!"

Ja nuo kaksi miestä puuhasivat niin että hiki juoksi pyörittäessään
ja kääntäessään hukkunutta poikaa.

Äkkiä isä kohoutuu ja kuuntelee.

"Nyt tuli hän henkiin", sanoi hän. "Jumalalle, Herrallemme olkoon
kiitos!"

Ja hän pani kätensä ristiin heidän molempain tuijottaessa pieniä
valkeita kasvoja puoliavoimille suineen, josta huomattavasti nyt kävi
hengitys edestakaisin.

Silloin renki äkkiä rupesi kovasti itkemään ja nojautui raskaasti
Niels Mikkelseniin.

"Minä olin yöllä tanssissa", puhkesi hän sanomaan.

Niels Mikkelsen ei vastannut ja hiljaisuus vallitsi.

Tulipa kuin huokaus pojasta, joka makasi tuossa; suu vetäytyi itkuun;
hän avasi puoliksi sammuneet silmänsä, mutta sulki ne heti.

Sitten alkoi säännöllinen hengitys kuin unessa.

"Riisu häneltä vaatteet", sanoi Niels Mikkelsen, "ja pysyttele nyt
meidän Herramme luona, sinä Petter", kehoitti hän. "Hän on ollut
armollinen tänään."

Ja molemmat miehet ryhtyivät puuhaan uudestaan läpimärkinä
päiväpaisteessa seisoessaan.

Silloin tuli poika Mikkel, äiti ja moni muu heidän kansaan.

Puolikuollut poika pantiin nahkapeittoon ja ajettiin verkalleen
kotiin. Isä ja renki kävelivät sivulla.

Mutta kun Niels Mikkelsen oli saanut pojan, joka nyt makasi
väsähtäneenä ja silmät suurina, käsi äidin kädessä, hyvin sänkyyn,
meni hän hiljaisesti pöydän luo ja istahti lukemaan äänekkäästi:

"Lohdutusta niille, jotka kuoleman hädässä ovat."

Ja hänen lempeä äänensä kaikui kuin kaukainen kohina pojan korvissa,
kunnes tämä vihdoin nukahti ja tuli tiedottomaksi kaikesta. Mutta
äiti istui koko ajan pojan käsi omassaan.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut useita tunteja. Poika oli herännyt, oli saanut lämmintä
juomaa ja nukkunut uudelleen. Nyt seisoivat isä ja veli sängyn
vieressä, missä äiti istui kuten ennenkin; he katselivat makaavaa; he
puhelivat keskenään kuiskaten.

Heidän siinä seisoessa aukaisi Hans silmänsä.

Hän katseli ihmetellen heitä, jotka vakavina seisoivat ympärillä,
kohottautui kyynärpäiden varaan ja tuijotti; hän ei ymmärtänyt mistä
hän oli tullut sinne ja mitä siellä oli tekeillä.

Isä tuli lähemmäksi.

"Jumalan kiitos, että saimme pitää sinut", sanoi hän hiljaisella
äänellä.

Silloin muisti poika samalla kertaa kaikki. Hän asettui takaisin
vuoteeseen ja makasi hetkisen silmät ummessa.

Sitten hän hymyili.

"Minäpä hukuin, minä", sanoi hän.

Äidille tuli vedet silmiin.

"Jumala oli armollinen", vastasi hän; hän silitteli ja silitteli
pojan paljasta kättä.

Vähän aikaa oltiin vaiti.

"Kun et sinä huutanut", sanoi vihdoin veli.

Hans katseli eteensä; silmät sinertivät kirkkaammin.

"Minä huusin sinua, äiti", sanoi hän; sitten hän hymyili.

Äiti silitteli yhä.

"Oma poikaseni", sanoi hän.

"Mutta sitten minä jouduin veden alle ja kaikki tuntui niin
kummalliselta."

Hän makasi ja tuijotti eteensä.

"Olin kuin olisin ollut kuollut -- ja sinä seisoit ja itkit, äiti!"

Äiti puristi hänen kättään.

"Rukoilitko sinä Jumalaa?" kysyi hän hiljaisesti.

"Rukoilin -- mutta sitten tuli sellainen kylmyys ja niin pimeätä
äkkiä ja silloin minä ajattelin että --." Poika vaikeni ja käänsi
pois päänsä. Äiti näki että hän oli itkuun purskahtamassa.

"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän ja kumartui pojan ylitse.

Pojan suupielet vavahtelivat.

"Minä ajattelin että -- minä ehkä en -- tulisi autuaaksi" sai hän
sanoneeksi ja purskahti itkuun.

Oli painostavan hiljaista. Isä kääntyi puolittain poispäin; veli
katseli alaspäin. Kuului ainoastaan itkevän nyyhkytystä.

Silloin katsahti äiti isään.

"Sellaista emme saa uskoa", sanoi hän.

"Kun vaan pysyttelee Jumalassa", lisäsi isä; hän huokasi syvään ja
meni. Mikkel poika seurasi.

Kun äiti ja Hans olivat jääneet kahden, vallitsi kauan hiljaisuus.

Vihdoin sanoi poika päätään kääntämättä:

"Kunhan vaan voisi _oikein_ uskoa" -- hän melkein kuiskasi. "Sanotaan
olevan niin monenlaista uskoa." Sen sanoi hän vielä hiljaisemmin.

Silloin äiti nousi. "On myös monenlaisia ihmisiä", sanoi hän hiljaa.
"Pysy vaan Jumalan sanassa sinä, Hans, niin kyllä kaikki on oikein."

Hän seisoi ja katseli poikaa.

Poika oli kauan vaiti.

"Onko se sitten varmaa?" kysyi hän vihdoin.

"On, se on varmaa."

Äiti pani kätensä ristiin.

Poika käänsi päätään; hänen kasvoilleen oli noussut voimakas puna.

"Minä koetan", sanoi hän.

"Ja teet ainoastaan mitä Hän tahtoo."

"Niin" -- vastasi poika sangen hiljaa.

Vähään aikaan ei sitten puhuttu mitään. Äiti käveli vähän aikaa
edestakaisin; poika makasi ja katsoi eteensä kirkkain silmin.

Äiti seisahtui.

"Etkö mitään muuta ajatellut?" kysyi hän.

Poika katseli häntä.

"En. -- Kyllä sentään ajattelin vaatteitanikin." Hän hymyili. "Sitä
-- etten saisi niitä enää pitää."

Silloin hymyili äitikin.

"Semmoistahan se on", sanoi hän ja meni jatkamaan toimiaan.

Poika makasi vähän aikaa mietteissään.

Mutta kun äiti toisen kerran tuli sängyn luo, katsahti poika häneen.

"Annahan minulle tuo kirja tuolta, äiti", pyysi hän.

Äiti meni pöydän päähän ja otti suuren raamatun, joka oli
ikkunalaudalla.

"Jaksatkohan sinä nyt?" sanoi hän ja antoi sen pojalle.

"Saanpa koettaa."

Ja hän alkoi selailla vanhaa kirjaa.

Kun isä vähän ajan päästä taas tuli katsomaan poikaa, istui äiti
ikkunan ääressä ja kutoi sukkaa.

"Hs", sanoi äiti kuiskien ja katsoi sänkyyn päin.

Isä seisahtui ja teki samoin.

Siellä makasi poika nukahtaneena, poski tuota vanhaa kirjaa vastaan.

Silloin he molemmat hymyilivät.

Sitten meni isä aivan hiljaa istumaan äidin viereen rahille.

"Olipa ihmeellistä, että saimme hänet vielä pitää", kuiskasi hän.

Äiti katsoi työstään.

"Siinä asiassa piilee kaiketi joku tarkoitus", vastasi hän
puoliääneen.

Kesäaurinko paistoi suoraan sisälle; kärpäset surisivat
juhannuslehväin alla kattoparrujen välissä; -- Haugen talon tuvassa
vallitsi rauha.




TOINEN LUKU


Oli syyskuun päivä vuonna 1787.

Haugen talossa oli kaikki vilja kuhilailla ja rakennusten lähellä
oleva oli jo ajettu taloon. Karja kävi syömässä äpärettä vainiolla,
Anne, talon tytär, istui kivellä pellon aitauksen edessä ja kutoi
sukkaa. Muuta väkeä ei ollut näkyvissä; nyt oli päivällislevon aika.

Aurinko paistoi lämpimästi siniseltä taivaalta; ilmassa tuntui
hiljainen länsituulen leyhäys.

Kivellä istuva tyttö hyräili hiljalleen siinä istuessaan ja
kutoessaan; hän katsoi tuon tuostakin karjaan päin ja hyräili taasen.
Hän oli ehkä noin seitsemäntoista vuotias.

Aitan yliseltä, jonka ovi oli auki, kuului höylän sihahtavaa
ääntä. Siellä joku työskenteli ahkerasti. Toisinaan työ seisahtui,
mutta sitten kuuluivat sihahtelevat äänet taasen päivällishetken
hiljaisuudessa.

Kivellä istuva tyttö tähysteli tuonne ylös nähdäkseen jonkun; mutta
sisälläolija jatkoi työtään uutterasti eikä ketään näkynyt ylisen
ovella.

Työntekijä tuolla ylisellä oli Hans, Annen nuorin veli, joka
valmisteli pappi Hammerin tilaamaa säilikköä. Sen piti olla valmis
kahdeksan päivän kuluessa eilisestä lukien ja poika teki vankasti
työtä kaikkina joutoaikoina.

Hans Nielsen oli kohta aikuinen mies ja kävi kuuttatoista; kuukauden
lopulla oli hänen määrä päästä ripille.

Hän ja sisar olivat paljon yhdessä ja keskustelivat usein
kaikenlaatuisista asioista, sillä toveriensa parissa ei Hans Nielsen
Hauge oikein viihtynyt eikä häntä liioin haluttanut yhtyä heidän
vallattomiin kepposiinsa. Häntä kutsuttiinkin "lukijaksi", mutta hän
ei ryhtynyt vastaamaan eikä puolustautumaan muulla tavoin kuin että
hän tuon tuostakin saattoi sanoa: "ellet tee pahempaa kuin luet, niin
pääset kyllä eteenpäin."

Silloin pojat naureskelivat ja heidän mielestään hän oli kummallinen.
"Sinähän luet kohta järjen päästäsi", sanoivat he silloin useinkin;
mutta koskaan eivät he häntä lyöneet, sillä hänellä oli sellaiset
kummalliset, lempeät silmät, eikä hän koskaan lyönyt takaisin. Sen
lisäksi hänellä oli rahoja, joita hän oli erilaisilla hommillaan
ansainnut. Sillä Hans Nielsen osasi käyttää sekä veistä että
kirvestä; tarpeen sattuessa teki hän sepän työtäkin.

-- -- --

Jopa loppui höylääminen tuolla ylisellä. Nuorukainen astui sieltä
ulos, seisahtui ylisen portaille ja vilkasi ympärilleen.

Sitten astui hän hiljalleen alas ja astui sisartaan kohti.

Tulija oli Hans.

Hän seisahtui sisarensa eteen kädet selän takana ja katseli häntä.
Hans käveli aina kädet selän takana, kuten isoisä Ole Hansen Hauge
oli tehnyt, aina lapsesta saakka.

Sisar katseli häntä jatkaen kutomistaan.

"Saatko valmiiksi?" kysyi hän.

Hans hymyili.

"Niinpä luulen", vastasi hän. "Muuten täytyy käyttää öitä lisäksi."

Sisar hymyili, hänkin.

"Niinpä niin, Hans rakas", sanoi hän ja vilkasi samalla karjaan päin.

"Täytyy pitää, minkä on luvannut", sanoi Hans kuin itsekseen.

"Aivan niin, silloin kun se on oikein", vastasi sisar. Hans seisoi
ja mietti hetkisen. "Onko siinä jotakin hullusti?" kysyi hän äkkiä.
Sisar loi silmänsä alas.

"Sinun sopisi ehkä lahjoittaa se säilikkö papille", sanoi hän --
aivan kuin kokeeksi.

Hans seisoi siinä hetken aikaa. Hänen viisaat silmänsä sinertivät ja
välähtivät.

"Työmies on palkkansa ansainnut", sanoi hän vihdoin.

Sisar Anne oli kauan vaiti.

"Ehkäpä asianlaita on niin", vastasi hän, katseli käsiinsä ja kutoi
edelleen.

"Ei sinun pidä riihtä puivan härän suuta kiinni sitoa" -- sanoi
taasen Hans.

Silloin purskahti Anne iloiseen nauruun.

"Oletko sinä härkä, sinä Hans?" kysäsi hän.

Hans meni suoraan häntä kohden, otti häntä kaulasta ja ravisteli
vähäisen.

Sisar hymyili.

Sitten istahti Hans hänen viereensä.

"Sinä et ymmärrä kauppaa", sanoi hän ja sylkäsi.

Sisar ei vastannut; hän kutoi vaan edelleen sukkaa, mutta tuo
ystävällinen hymyily pysyi suupielessä.

"Sinusta, Hans, tuleekin ehkä kauppias?" sanoi hän hetkisen kuluttua.

Hans istui ja hypisteli heinän kortta.

"Ei ihmisen sovi kaivaa leiviskäänsä maahan", vastasi hän sitten.
Sisar mietiskeli.

"Paljonko saat säiliköstä?" kysyi hän katsahtamatta ylös. "Kaksi
taaleria." Vallitsi hiljaisuus.

"Papilla on varoja kyllin", ilmoitti Hans. Silloin katsahti sisar
häneen.

"Sekö sitten on sitä, mitä sanotaan kaupaksi?" sanoi hän. Nyt oli
Hansin vuoro olla vaiti, ja hän vaikenikin kauan. Vihdoin hän nousi.

"Kuule, Anne", sanoi hän vaimentuneena. "Ehkäpä minä lopetan tuon
säilikön teon." Anne hymyili.

"Älä lopeta, sinä olet sen luvannut", sanoi hän. "Ja kyllä sinun on
se saatava valmiiksi."

Hans Nielsen Hauge seisoi tuokion. Sitten meni verkalleen takaisin
latoon ja ylös yliselle.

       *       *       *       *       *

Haugen pohjoispuolista tietä tuli muuan mies käyden. Takki oli
repaleinen; hänellä oli tumman ruskea, kulunut hattu päässään ja
kankaaseen käärittyä viulua kantoi hän selässään. Mies oli nuori --
hän oli ehkä viiden, kuudenkolmatta vuotias; silmät olivat tummat
kuin mustalaisella. Tukka oli pörröinen ja mustanruskea.

Saavuttuaan aitauksen luo, missä Haugen karja oli laitumella,
seisahtui hän, istuutui tien vieressä olevalle kivelle, otti
viulumytyn selästään, otti esille vähän leipää ja voirasian ja rupesi
syömään.

Mies oli Kristen Gleng, kylä-soittaja, joka oli matkalla kylän
kautta.

Kristen Gleng oli kuuluisa Tunessa ja muissakin pikkupitäjissä.
Milloin oli hän Sannesundissa, milloin Glemmingessä, ja kaikkialle,
mihin hän saapui, tuli iloa ja elämää. Sillä tästä Kristenistä
mainittiin, että hän oli yhtä sukkela soittamaan suutaan kuin
viuluaankin; sitä paitsi piti hän myös kaupan kaikenlaatuisia
pikkutavaroita, kuten veitsiä, esiliinoja, solkia, nappia y.m. nuoren
kansan koristuksia ja tarpeita.

Kristen Gleng istui kauan rauhassa ja söi. Anne Hauge, joka nyt
seisoi keskellä vainiota karjan luona, oli nähnyt hänen tulevan ja
ihmetellyt; nyt hän yhtä mittaa tähysteli sinnepäin.

Oli vielä päivällislevon aika eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin
höyläämistä yliseltä, jossa Hans rakenteli säilikköä.

Anne Hauge sovitti siten, että hän siirtyi karjan mukana, yhä enemmän
aitaa kohden.

Hän tahtoi vihdoinkin tietää, mikä kummallinen mies tuo oli, joka
asettui tuohon tien viereen eikä lähtenyt edelleen.

Kulkihan tuota tietä ihmisiä, mutta ne tulivat mielellään sisälle
pyytämään ruokaa tahi sitten jatkoivat matkaansa, mutta tämä jäi
tuohon istumaan.

Nyt nousi mies ylös ja silloin Anne tunsi hänet; sehän olikin Kristen
Gleng -- soittoniekka. Nyt hän taas istuutui.

Anne kääntyi hiljalleen ja asteli verkalleen vainiolla karjan
keskelle.

-- -- --

Keskellä lämmintä syksyisen puolipäivän hiljaisuutta kaikui
yksinäinen sävel. Ensin muutamia salaperäisiä näppäyksiä -- sitten
kummallisen raju sävel.

Kristen soittoniekka oli ruvennut soittamaan.

Lehmät nostivat päitään ja kuuntelivat; Anne Hauge kääntyi ja seisoi
aivan liikkumatta.

Koskena kaikuivat säveleet ilman halki; ne sulautuivat päivänpaisteen
ja vapaan sinisen taivaan kanssa yhdeksi; ne kaikuivat syksyn
hienohenkäyksisen pohjatuulen lävitse ja kantautuivat salaperäisinä
etäisyyteen.

Kypsyvästä viljasta ja äpäreheinästä lähtevä vilpoisa tuoksu tuntui
sävelten lomassa melkein voimakkaammalta. Tuossa seisoessaan Anne
Haugea rupesi kuin itkettämään ja kuitenkin niin omituisesti soitto
kiinnitti hänen mieltään. Se oli synnin himoa; se oli paholaisen
kiusausta maailmalliseen mieleen ja menoon!

Rajummin ja yhä rajummin kaikuivat säveleet tuolta aitauksen
vierestä. Soittajan silmät tummenivat; säveleet nousivat kuin maasta.

Silloin seisoi veli Hans ylisen sillalla. Hänellä oli kädet selän
takana ja hän katseli vakavana tielle päin.

Sitten tuli hän hitaasti kävellen alas yliseltä vainion lävitse
sinne, missä sisar seisoi.

"Mikä mies se tuo on?" kysyi hän.

Sisar loi silmänsä alas.

"No, sehän on Kristen Gleng" vastasi hän hiljaisesti.

Hans Nielsen seisoi ja kuunteli. Hän vilkaisi tavan takaa mieheen ja
kääntyi sitten sisareensa päin.

"On muutamia tuollaisiakin", sanoi hän.

Sisar pudisti päätään.

"Onpa niitä paljonkin", sanoi hän.

Soitto lakkasi. Kristen Gleng nousi ylös, näki nuo molemmat ja seisoi
nojautuneena aitaa vastaan.

"Hoi!" huusi hän heihin päin.

Anne Hauge kääntyi ja meni verkalleen loitommaksi vainiolle.

Hans jäi seisomaan ja katsomaan. "Hoi!" huudettiin taaskin.

Sitten Gleng istuutui aidan taakse. Hetkisen kuluttua alkoi kuulua
vilkasta tanssisoittoa.

Välähtipä Hans Nielsenin silmissä kuin vihan kipinä. Hän näki karjan
seisovan ja kääntävän päitään viulun soittoa kohden; Annekin oli
kääntynyt tuolla kauempana vainiolla.

Hans meni kädet selän takana hitaasti soittajaa kohden ja seisahtui
varsin lähelle aitaa.

Kristen Gleng ei kohottanut katsettaan. Hän istui viulu leuan
alla, pää vinossa ja vasen kyynärpää polveen nojautuneena. Hän
soitti silmät ummessa niin että humisi ja raikui. Ruskettuneissa,
ahavoituneissa kasvoissa näkyivät soiton vivahdukset; suupielissä
näkyi pieni vavahdus aina kun viulun käyrä sattui kieliin.

Äkkiä hän siinä istuessaan kääntyi.

"Tanssippa nyt, Hans", huusi hän yhä soitellen.

Hans Hauge tuli suoraan hänen luokseen.

"Saatpa lopettaa soittosi", sanoi hän päättävästi. "On parhaillaan
ruokalevon aika."

Kristen Gleng laski alas viulunsa.

"Olethan sinä jalkeilla ja sisaresi myös", vastasi hän.

Hans Hauge seisoi vakavana.

"Me olemme hiljaa", sanoi hän.

Kristen Gleng oli vaiti ja näppäili viulun kieliä.

"Sinäpä et ehkä kärsi viulua?" kysyi hän ja vilkasi sivuttain Hansiin.

Hans ei vastannut.

"Sinäpä et taida tanssiakaan?"

"En, sitä en tee."

Silloin Kristen Gleng nauroi.

"Vasikkakin tanssii. Voi peeveli kuinka vasikka sentään tanssiikin",
sanoi hän viuluaan näppäillen.

Hans Hauge seisoi siinä suuttuneena.

"Enhän minä ole elukka", sanoi hän.

"Helkkarin varmasti sinä olet vasikka", vastasi Kristen Gleng. Sitten
hän taaskin nauroi.

Hans Hauge vaikeni hetkiseksi.

"Sinä olet paha kiroilemaan", sanoi hän sitten. "Onko se sinusta
oikein?"

Kristen Gleng nauraa hohotti.

"Minä olen paha kaikkeen", sanoi hän. Sitten kääräsi hän riepuja
viulun ympäri ja syleili sitä.

"Tässä on minun heilani", sanoi hän.

Hans Nielsen kääntyi lähteäkseen pois.

Silloin nousi Kristen Gleng seisomaan.

"Älähän hätäile!" huudahti hän. "Teehän kauppaa kanssani ensin."

Hans Nielsen seisahtui ja epäröi.

Hän katseli laukkua, jonka soittoniekka nyt nosti aidalle ja aukaisi.

Siellä oli veitsiä, esiliinoja ja solkia, jotka auringossa
välähtelivät.

Hans Hauge meni lähelle. Ehkäpä hän ostaisi jotakin -- ja möisi sen
sitten sopivassa tilaisuudessa, jos hän nyt saisi hyvällä kaupalla.

Hän kyseli hintoja.

Kristen Gleng ilmoitteli hinnat. Silloin Hans Hauge kääntyi ja teki
lähtöä.

"Älähän nyt; odotappas vähän!" huudahti Kristen Gleng taasen.
"Kaksitoista veitsestä, neljä soljesta ja kahdeksantoista esiliinasta
morsiamellesi -- jos ostat ne kaikki", sanoi hän.

Hans Hauge kääntyi ja kääntyi taas menemään. Hän katseli tarkasti
noita kolmea esinettä.

"Taalari kaikesta", sanoi hän.

"Hyi helvettiä", sanoi Kristen soittoniekka.

Hans Hangen silmät kävivät vakaviksi.

"Jos sinä kiroilet, niin minä en osta", sanoi hän sävyisästi.

Kristen soittoniekka pyyhki suutaan.

"Sinun ei pidä kiroilla", sanoi hän.

Hans Hauge seisoi hetkisen.

"Tahdotko taalarin?" kysyi hän.

Kristen Gleng hymyili.

"Mielelläni kaksikin", vastasi hän. Hänen tummanruskeista silmistään
loisti veitikkamaisuus.

Hans Nielsen ei vastannut, hän ei edes hymyillyt; sivelipä vaan
takkinsa taskua ja otti esille vanhan nahkakukkaron. Hän kaiveli
varovasti rahoja ja sai vihdoin esiin taalarin.

"Täsmällinen raha", sanoi hän. Kristen Gleng sylkäsi.

"No olkoon menneeksi", sanoi hän. "Mutta minun täytyy saada
kaupantekijäisiä."

Hans Hauge otti veitsen, soljen ja esiliinan ja antoi Kristenille
taalarin.

Sitten pisti hän tavarat taskuunsa.

"Saat maitoa", sanoi hän.

Silloin Kristen Gleng hymyili.

"Maitoa -- enhän minä ole vasikka", vastasi hän.

Hans Hauge nauroi.

"No vettä sitten", sanoi hän.

"Vettä -- enhän minä lehmäkään ole!" sanoi Kristen Gleng. "Viinaa
minä tahdon."

Hän pyyhki suutaan.

"Viinaa", vastasi Hans Hauge. "Ethän sinä sikakaan ole."

Kristen Gleng hymyili ja pisti taalarin taskuunsa.

"Sinäpä Hans olet kummallinen", sanoi hän. Hän veti laukun hihnat
kiinni, sitoi viulun laukun kylkeen ja asetti koko kantamuksen sitten
selkäänsä.

Hans Hauge seisoi ja katseli.

"Mihinkä sinä nyt lähdet?" kysyi hän.

Kristen Gleng niisti itsensä.

"Huutokauppaan Glemmingiin", vastasi hän. "Siellä teen kauppoja -- on
tyttöjä -- saan viinaa -- on tanssit!"

Hän sovitteli laukun paremmin hartioilleen ja lähti.

Hans katseli hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja meni talon
rakennuksia kohden.

Kun hän saapui aitan luo, oli isä pihalla.

"Mikä otus se oli?" sanoi hän.

Poika loi katseensa alas.

"Se oli Kristen Gleng", vastasi hän hiljaisesti.

Isä seisoi vakavana.

"Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä?"

Hans nosti katseensa; hän punastui.

"Ostin yhtä ja toista", sanoi hän masentuneena.

Isä vaikeni.

"Tein hyvän kaupan", lisäsi Hans.

Isä vaikeni edelleen.

"Sinä valmistut Herran ehtoolliselle kahden viikon kuluttua", sanoi
hän kummallisen lempeällä äänellä.

Poika ei vastannut; kumpikin lähti omalle taholleen.

Mutta kun Hans Hauge oli saapunut yliselle ja tiesi olevansa yksin,
otti hän ostamansa tavarat esille ja pani ne höyläpenkin alla olevaan
työkalulaatikkoon aivan alimmaisiksi. Tuntui siltä kuin hän ei enää
olisi tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Ja myöhemmin
illalla makasi hän kynttilä sytytettynä ja luki ja tutki.

Ehkäpä ostaminen ja myyminen onkin paholaisen juonia. Ehkäpä se
onkin koron kiskomista veljeltään, ja ehkäpä se, joka niin tekee, ei
perikään Jumalan valtakuntaa?

       *       *       *       *       *

Tietä myöten, joka johti Tunen pappilaan, missä pitäjän esipappi
Seeberg asui päärakennuksessa ja kappalainen Hammer puutarhan
toisella puolella olevassa rakennuksessa, tuli joku rattailla ajaen.
Hevonen oli ruskea, sen häntä oli sidottu solmuun; puolikasvuinen
poika siinä ajeli.

Se oli Hans Hauge, Niels Mikkelsenin poika, joka kuljetti papin
säilikköä.

Molemmat papit astelivat edestakaisin puutarhassa piippujaan
poltellen ajomiehen seisahtuessa portille.

Vieno tupakan tuoksu levisi syysilmaan; kahleissa oleva koira
haukahteli varovaisesti kopissaan. Muutamat kellertävän ruskeat kanat
ja kullanpunertava kukko kuljeskelivat marjapensaitten ja omenia
täynnä olevien puitten välissä.

Esipappi Seeberg vilkasi tulijaan.

"Onhan tosin niinkin, rakas veliseni", sanoi hän keskustelua jatkaen,
"mutta hyvät työt eivät kuitenkaan tee autuaaksi, vaan usko yksin."

Kappalainen Hammer otti piipun imukkeen hetkiseksi suustaan.

"_Verbaliter dictu_ on teidän kunnia-arvoisuutenne oikeassa", sanoi
hän; "mutta _realiter_ on kuitenkin usko ilman töitä kuollut."

Hän seisahtui nyt katselemaan tulijaa.

Molemmat papit jäivät seisomaan.

"Mitä haluatte?" huusi esipappi Seeberg, kun Hans Nielsen aukaisi
portin ajaakseen sisälle. "No, jopa näen, sehän on ystäväni Hans
Nielsen, joka tuo säilikköämme."

Molemmat papit menivät lähemmäksi.

Hans Nielsen Hauge tervehti ja ajoi kartanolle. Sitten veti hän
portin kiinni.

"Sepä kävi nopeasti, poikaseni", sanoi Hammer. "Olet jo saanut
valmiiksi!"

Kaikki kolme seisoivat ja katselivat säilikköä.

Esipappi Seeberg meni lähemmäksi. Hän katseli esinettä tarkasti ja
kääntyi sitten kappalaisen puoleen.

"Totisesti on pieni koululaiseni myöskin puuseppä", sanoi hän. "Ja
minä kun odotin hänestä pappia."

Kappalainen hymyili.

"Tämäpä osaa kirjansa", sanoi hän ja taputteli poikasta olalle.

Sitten meni hän lähemmäksi ja koetteli tuon valkoisen honkaisen
säilikön lukkoja ja vetimiä.

"Kuka nämät on takonut?" kysyi hän.

Hans Nielsen vilkasi pappiin.

"Minä", vastasi hän hiljaisesti.

Molemmat papit vetelivät oivalliset savut piipuistaan.

"Katsopas!" huudahti Seeberg; "sinähän olet seppäkin."

Hans Nielsen naurahti.

"Vieläkö mitä", sanoi hän.

Esipappi Seeberg kääntyi vielä katselemaan säilikköä. Hän poltteli
piippuaan kiihkeästi ja meni taasen lähemmäksi.

"Jopa jotakin", sanoi hän. "Sinullapa totisesti on taipumusta
käsitöihin!"

Kappalainen kääntyi Hans Haugen puoleen, joka seisoi ohjakset kädessä.

"Hyvin tehty", sanoi hän. Sitten otti hän piipun suustaan.

"Mitä tämä koreus nyt maksaa?" kysyi hän. Hans Nielsen katsahti
kysyjään. "Kaksi taalaria", vastasi hän. Silloinpa esipappi Seeberg
hymyili. "Sinäpä olet lisäksi kauppamieskin", sanoi hän. Hans Nielsen
punastui.

"Kaksi taalaahan oli puhe", vastasi hän hiljaisesti. Kappalainen
Hammer poltteli, nosteli piippuaan ja poltteli taaskin.

"Niinkö minä sanoin?" virkkoi hän hymyillen. "Puolitoista riittänee,
ystäväiseni", sanoi nyt esipappi Seeberg.

"Ei pidä vaatia liikaa."

Hans Hauge katseli alaspäin.

"Pastori antakoon mitä tahtoo", sanoi hän.

Esipappi Seeberg iski silmää virkatoverilleen.

"Taalari olisi kylläksi", sanoi hän; "mutta kun hän on niin kätevä
sekä puusepän että sepän töissä, niin tulee hänen saada puolitoista."

Kappalainen Hammer nyökäytti päätään tyytyväisenä. "Ajahan säilikkö
asunnolleni ja kanna se sisälle", sanoi hän, "ja tule sitten tänne
saamaan rahasi."

Hans Nielsen teki kuten käskettiin ja molemmat papit jatkoivat
keskeytymättä kävelyään puutarhassa.

"Kuten teidän korkea-arvoisuudellenne jo huomautin", sanoi Hammer
ja pani tupakkaa piippuun nahkakukkarosta, "niin on _realiter_ usko
ilman töitä kuollut. Tosin on niin, ettei ilman uskoa voida vastaan
ottaa lunastusta; mutta usko on kuitenkin ainoastaan se käsi, jolla
me vastaan otamme Kaitselmuksen armon; siinä eläminen ja siitä onnen
saavuttaminen, se riippuu ihmisestä itsestään."

Esipappi Seeberg puhalteli savuja ahkerasti.

"Siinä te totisesti suuresti erehdytte", vastasi hän kiihtyneesti;
"totinen onni riippuu yksinomaan uskon antautumisesta Jumalalle
ja siitä kasvavasta ilosta. Ilman uskoa eivät parhaatkaan työmme
merkitse mitään."

"Aivan niin", sanoi Hammer, "mutta --"

Samalla palasi Hans Hauge rattaineen takaisin ja seisoi nyt odotellen.

"Aivan niin" -- Hammer katseli poikasta ja otti verkalleen esiin
rahapussinsa.

"Niinpä niin, mutta -- tulehan nyt tänne!" Hän viittasi Hans
Nielsenille, joka heitti ohjakset ja lähestyi verkalleen.

"No, niin" -- jatkoi Hammer piippu hampaissa. -- "Yksi taalari
kaksitoista killinkiä -- tee hyvin poikaseni."

Hän nyökäytti päätään. Hans Hauge tarttui hattuunsa.

"Monet kiitokset pastorille", sanoi hän.

"Eipä kestä kiittää." Kappalainen puristi kättä, esipappi Seeberg
samoin. Sitten ajoi Hans Nielsen verkalleen ulos pappilan portista ja
sulki varovasti portin.

"Aivan niin", jatkoi nyt kappalainen, "mutta sanoohan Kristus itse
vuorisaarnassaan ettei kukaan tule taivaan valtakuntaan, ellei hän
täytä jokaista lain kirjainta -- _item_ --"

"Seeberg!" huusi esipapin rouva, joka seisoi portailla. -- "Ruoka on
valmista. Eikö herra kappalainenkin haluaisi tänään syödä kanssamme;
meillä on pieni lampaan paisti ja tuoreita kurkkuja!"

"Kiitos -- kunnioittava kiitos!" vastasi kappalainen. Molemmat papit
ottivat piiput suustaan ja astuivat sisälle.

"_Item_", jatkoi Hammer portailla -- "_item_ näyttää olevan terveen
järjen mukaista, että --"

"Järkemme on luonnostaan sumentunut", keskeytti esipappi Seeberg;
"ainoastaan se valo, minkä me sanasta saamme -- --" nyt ovi sulkeutui
heidän jälessään.

Ja pappilan kullanpunertava kukko marssi, kanat ympärillään,
vakavana portaitten ohitse, löysi jyvän ja kutsui kotkottain kanat
ympärilleen. Sitten se lauloi.

Lampaan paistin ääressä siirtyi keskustelu siihen oliko Kingon
virsikirjaa pidettävä evankeelista virsikirjaa parempana.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge oli ehtinyt kotiin, möi hän seuraavana
päivänä veitsen ja soljen, minkä hän oli Kristen Glengiltä ostanut,
kahdesta taalarista muutamalle naapuritalon miehelle; hänestä tuntui
kuin olisi hän ollut oikeutettu voittamaan heiltä sen, mitä hän oli
pappiin nähden hävinnyt.




KOLMAS LUKU


Tunen kirkossa laskettiin rippilapsia Herran ehtoolliselle.

Vanhat kirkonkellot soivat juhlallisen surumielisesti; syysaurinko
paistoi kellastuneeseen maahan. Vilja oli kuhilailla: koivumetsän
kullankeltaiset lehdet lepäsivät jo mättäillä ja kivikolla; haapa
värisi tulipunertavana ja kellertävänä länsituulessa; pihlaja
oli kuin veripunainen liekki lehtimetsän moninaisten muitten
kalvenneitten puitten keskellä.

Kaikista taloista tuli juhlapukuista kansaa jalan tahi rattain.
Vanhempaansa seuraamia rippilapsia uusissa puvuissaan; vanhempaa
kansaa ontuen ja käyden, ukkoja keppi kädessä tahi kädet selän
takana, vaimoja virsikirjat punaisiin nenäliinoihin käärittyinä.

Niels Mikkelsen Hauge seisoi pihalla kirkkopuvussaan ja odotteli.

Naisväki tuli myöhään valmiiksi; rippilapsi myöskin vielä viipyi.

Hän oli vielä kamarissaan, jossa sisar Anne auttoi häntä pukemisessa.

Mieluimmin olisi hän tapansa mukaan mennyt ilman mitään
koristelemista ja laittelemista Herran huoneeseen. "Ei tule noudattaa
maailman turhuutta tällaisena päivänä", oli hän sanonut; mutta sekä
äiti että sisar olivat sanoneet että hänen tuli laittaa itsensä
juhla-asuun; "täytyyhän kunnioittaa Jumalan huonetta ja ottaa sinne
parhaimpansa", oli äiti sanonut -- ja niin poikanen taipui.

Nyt seisoi hän kärsivällisesti kamarissa ja antoi Anne-sisaren hääriä
ja laitella miten parhaaksi katsoi.

"No niin", sanoi sisar saatuaan hänet valmiiksi ja pannen hatun hänen
päähänsä, joka oli kammattu ja laitettu ajan tavan mukaan. "Nyt olet
hieno niinkuin pitääkin", sanoi hän.

Hans Nielsen huokasi.

"Kunhan vaan olisin sisällisesti niin hieno", sanoi hän itsekseen.

Sisar syleili häntä.

"Rakas Hans!" sanoi hän.

Hans katseli sisartaan rakkaasti.

"Ei tule olla kuin valkeaksi sivelty hauta", sanoi hän.

"Älä puhu sellaista", sanoi sisar.

Sitten he lähtivät hiljaisina alas portaita.

Ja kohta oli Niels Mikkelsen Hauge koko huonekuntansa kanssa
kirkkomatkalla.

Nuoret kävelivät nopeammin, ja tapahtuikin niin että he puolitiessä
saavuttivat joukon muita etelästä päin tulevia rippilapsia. Oli
mukana muutakin nuorisoa.

Siinä sitten kauniisti tervehdittiin ja puheltiin.

Pojat kävelivät ja katselivat toisiaan; tytöt vilkasivat myös poikiin.

Sitten sanoi se, joka käveli Hans Nielsenin vieressä:

"Sinunkin tukkasi on tänään ylöspäin kammattu, Hans Nielsen."
Samallapa hän hymyili.

Hans Nielsen Hauge punastui. Kaikkien toverien oli tapana kiusotella
häntä, kun hän tavallisesti sanoi että koreilu ja sen sellainen oli
maailmallista.

Nyt kääntyi hän sen puoleen, joka oli puhunut, ja sanoi:

"Kun me tänään olemme somistaneet ruumiimme juhla-asuun, niin sopiipa
toivoa, ettemme olisi unhottaneet kuolematonta sieluammekaan, vaan
että olisimme muistaneet sitä suurta lupausta, minkä tänään tulemme
tekemään, nimittäin jättämään perkeleen työt ja toimet, ja uskomaan
Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen!"

Hän lausui tämän kuuluvasti ja vapaasti. Ja nytpä tulikin hänen
ympärilleen hiljaisuus.

Mutta muutamat pojat hymyilivät ja katsahtivat toisiinsa.

"Hän on pyhimys -- tuo Hans", kuiskasi muuan.

Sen enempää ei puhuttu.

Kun, joukkue oli saapunut kirkkoaidan luokse, jossa oli mustanaan
kansaa, erosi Hans Nielsen muista ja meni sisarensa kanssa, joka oli
seurannut häntä, odottamaan vanhempiaan ja muita.

Niels Mikkelsen ja hänen vaimonsa puhelivat monen kanssa ennenkuin
menivät kirkkoon. Esipappi ja kappalainen eivät vielä olleet
saapuneet; mutta kansa oli nähnyt hevosen valjastettuna kulkiessaan
pappilan ohitse.

Vihdoinkin he tulivat. Esipappi Seeberg, jolla oli suuri käyrä
nenä ja rohkeat siniset silmät, istui kieseissä oikealla puolella;
kappalainen Hammer tummana ja kalpeana vasemmalla puolella.

Lakattiin soittamasta, kun papit tulivat kirkon kohdalle; vallitsi
hiljaisuus; kansa nosti lakkiaan heidän ohi ajaessaan.

Hans Hauge, joka seisoi sisäänkäytävän lähellä, omaistensa keskellä,
sai kappalaiselta osakseen ystävällisen päännyökkäyksen tämän
astuessa alas kieseistä.

Nuoresta pojasta tuntui lämpöiseltä se, että pappi todella tervehti
häntä; hän otti hatun päästään ja kumarsi syvään.

Sitten tulvi kirkkokansa sisälle ja kohta istui Hans isänsä ja
veljiensä vieressä haugelaisten penkissä. Vähän sen jälkeen luki
lukkari kirkkorukouksen ja virren veisuu alkoi.

Esipappi Seeberg saarnasi sinä päivänä. Hän puhui lämpimästi ja
lempeästi jumalan suuresta rakkaudesta ja teroitti nuorten mieliin
sitä syvää, totista kääntymystä, jossa ihminen kokonaan antautui
Hänelle eikä tietänyt mitään muuta autuutta kuin Kristuksen
kärsimisen ja kuoleman kautta saavutetun.

Hans Nielsenille tulivat kyyneleet silmiin hänen istuessaan siinä
kädet ristissä ja pää kumarassa. Hän rukoili Jumalaa, että hänen
sallittaisiin tulla oikeaksi Jumalan lapseksi; mutta samalla kertaa
tunsi hän väristyksen ruumiissaan siitä, ettei hän ehkä ollutkaan
siihen kelvollinen. Hän tunsi kyllä Jumalan sanaa, ehkäpä paremmin
kuin useimmat muut hänen ikäisensä; mutta vapaana maallisista
haluista ei hänen sydämensä ollut; sen oli hän aivan äsken surumielin
kokenut. Sillä vaikka hän nyt istui täällä Jumalalle pyhitetyssä
huoneessa ja kohta tulisi uudistamaan kasteensa liiton, niin
suuntautuivat hänen ajatuksensa kuitenkin maallisiin asioihin.

Eikö hän ollutkin juuri silloin kun pappi Hammer meni sakaristoon
ajatellut säilikköä ja sitä puoltatoista taalaria, minkä pappi
hänelle antoi kahden sijasta? Ja eikö hän salavihkaa ollut vilkaissut
naisten puolelle, jossa tytöt istuivat kauneina hohtavissa
juhlapuvuissaan?

Ja Hans Nielsen kumartui yhä syvempään sekä rukoili
Isämeidän-rukousta lakkaamatta, etteivät maailmalliset ajatukset
olisi saaneet aikaa eikä tilaisuutta hiipiä häneen, myrkyttää hänen
sieluaan.

Mutta kun hän lakkasi rukoilemasta, tulivat taasen joukottain ne
ajatukset, jotka hän oli karkoittanut. Ne eivät tahtoneet väistyä,
ne hämmensivät hänen mieltään, ja sitten hän ajatteli, että hän
totisesti olikin pahan hengen lapsi, eikä kuulunutkaan niihin, jotka
Jumala oli autuuteen valinnut; ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

Silloin hän hädissään vilkasi äitiinsä, joka nyökkäsi hänelle
kolmasti, hyvin lempeästi.

Häneltä pääsi itku -- oli kuin olisi rinnassa jotakin irtaantunut;
mutta hän kumartui vaan syvempään ja pidätti kyyneleet; olihan häpeä
ison pojan itkeä.

Nyt alettiin uusi virsi; hän tunsi säveleen ja taisi sanat, mutta hän
lauloi mukana tietämättä mitä lauloi.

Sitten alkoi kuulustelu.

Hans Nielsen tunsi itsensä varmaksi päästyään kirkon permannolle
yhteen muitten kanssa. Ja kuulustelun jatkuessa nousi myös hänen
rohkeutensa ja varmuutensa. Kolmeen kysymykseen hän jo oli vastannut
ja vastannut oikein, sen hän tiesi; nyt seisahtui pappi Hammer
neljännen kerran hänen eteensä ja kysyi taaskin, kerran ja sitten
vieläkin, sai vastauksen ja kysyi jälleen.

Hän laski kätensä Hansin olkapäälle ja taasenkin saatuaan oikean
vastauksen nyökkäsi hän ja katseli lähellä olevia aikaihmisiä, jotka
kuuntelivat.

"Aivan niin, aivan oikein, poikaseni", sanoi hän.

Hans Nielsen Haugesta tuntui sanomattoman onnelliselta hänen siinä
seisoessaan; mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että tämä ehkä olikin
ylpeyttä ja niin hän hiljaa ja kiireesti rukoili Jumalaa, että
Hän antaisi hänelle nöyrän sydämen ja johtaisi hänen sydämensä ja
ajatuksensa pois kaikesta katoovaisesta. Kunhan vaan en taasen tulisi
ajatelleeksi sitä puoltatoista taalaria, tuumi hän -- ja kylmä hiki
nousi taaskin hänen otsalleen. "Aivan oikein, ihan oikein poikaseni",
sanoi uudelleen pappi, joka huomasi hänen kalpeutensa; sitten taputti
hän Hansia olalle ja meni edelleen.

Silloinpa kääntyivät Hansin silmät väkisinkin naisten penkkiin, jossa
hänen äitinsä istui.

Äiti nyökkäsi ja näytti onnelliselta.

Ja Hans Nielsen veti syvän henkäyksen.

-- -- --

Kuulustelu oli lopussa; lupaus oli nyt tehtävä. Hiljaisesti ja silmät
alasluotuina tulivat rippilapset alttaripöydän luo.

Kullekin vuorostaan tehtiin ratkaisevat kysymykset.

Yksi kerrallaan vastasi hiljaisesti.

Kun pappi Hammer tuli Hans Nielsenin kohdalle huomasi hän itkusta
kosteat kasvot, ja kun kysymykset oli tehty ja myöntävä vastaus
hiljaisesti annettu, katsoi Hans Nielsen pappia silmiin hätääntyneenä
ja sellainen rukous silmissä, että papin sydän aivan lämpeni. Ja kun
pappi tarttui lupauksen tekijän käteen lausuttuaan: "niin anna siis
Jumalalle sydämesi ja minulle siitä todistukseksi kätesi", tunsi
pappi, kättänsä niin puristettavan kuin ei olisi puristaja sitä
tahtonutkaan heittää.

Pappi nyökkäsi ja meni seuraavan luo. Ja samalla äänellä tehdyt
kysymykset ja vastaukset kaikuivat Hans Nielsenin korvien ohi hänen
siinä seisoessaan tovereitaan huomaamatta ja itkiessään kädet silmien
edessä.

Niin, totisesti! Hän tahtoi antaa sydämensä Jumalalle!

Kun loppuvirsi oli veisattu ja lähtökumaukset kolme kertaa kolme
kirkonkelloista kaikuneet, seurasi Hans Nielsen hiljaisesti
vanhempiaan. Ei siinä mitään puhuttu; he ottivat häntä vaan lujasti
kädestä, kun oli tultu ulos kirkosta.

Mutta kun oli saavuttu Haugen tienhaaraan ja äiti kulki Hansin
vieressä, sanoi äiti sävyisästi:

"Minusta näytti että kaikki meni hyvin!"

Hans Nielsen katsahti äitiinsä. Hänen silmänsä kirkastuivat ja
suupieleen nousi hymy. "On niin paljoa vastaan taisteltava, äiti",
sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Haugesta oli tullut aikamies.

Itsensä elättämisen velvollisuus alkoi hänessä nousta voimakkaana, ja
luonnostaan lahjakkaana ja käytännöllisenä oli hänen helpompi kuin
monen muun antautua aloille, joista hän sai varman taloudellisen
toimeentulon.

Hän harjoitti sepän ja puusepän ammatteja, kuten poikanakin; hän
vuokrasi maita, joita hän viljeli; hän harjoitti mehiläishoitoa ja
pientä kauppaa, ja mihin ikänä hän ryhtyi, oli hänellä menestystä.

Siinä, minkä hän kasvavalla ijällä oli katsonut maailmallisiksi
ajatuksiksi ja haluiksi, oli hän nyt velvollinen ja oikeutettu
toimimaan; mutta olipa vaara että tämä hommailu kiinnitti kaiken
hänen halunsa ja vei hänen aikansa; raamattu ja kristilliset kirjat
tulivat toiselle sijalle ja moni seikka, joka oli polttanut hänen
sieluaan poikaijässä, haalistui myöhemmin ja jäi pois mielestä.

Mutta tapahtuipa seikkoja, jotka taasen herättivät tämän rikkaan ja
vastaanottavan mielen ajattelemaan ijäisiä asioita.

       *       *       *       *       *

Vähän matkan päässä eteläänpäin Haugen talosta oli silloin suuri
metsämaa, enimmäkseen mätäsmaista lehtimetsää. Tämä metsä, jossa
maaperä oli lihavaa ja rehevää, oli täynnä purosia, jotka milloin
maanalaisina, milloin sen päällisinä juoksivat suurempaa jokea kohti,
joka virtasi Glommeniin päin ja laski siihen vähän etelämpänä.

Tähän metsämaahan olivat edelliset omistajat muinoin useamman kerran
yrittäneet tehdä peltoa. Mutta he olivat taasen jättäneet yritykset
sikseen, ja pientä metsää, enimmäkseen haapaa ja leppää, oli taasen
päässyt juurtumaan väkevään maaperään, jossa puunrunkojen välissä
kasvoi kyynäränkorkuista heinää.

Tästä metsämaasta oli Hans Nielsen Hauge huokealla hinnalla
vuokrannut itselleen maakappaleen. Siellä hän nyt työskenteli ja
teki uutta peltoa, poltti viidakkoa ja kylvi heinänsiementä; hänen
tarkoituksensa oli, että "Haugen uutisviljelys", joksi hän sitä
sisarusten kesken mielellään kutsui, muodostuisi kelpo niityksi ja
antaisi hänelle vuosittain hyvät tulot.

Kun joku haasteli, että tuo ehkä oli turhaa työtä ja vaivaa, vastasi
hän:

"Se, joka ei kynnä, ei saa koskaan kylvää, ja se, joka ei koskaan
kylvä, ei se myöskään saa niittää."

Ja niin teki hän luottavasti edelleenkin työtä. Hänen verensä hehkui
halua alkaa alusta, oman mielensä mukaan, ja kulkea omia teitään.

Isäkin toisinaan sai sanoneeksi, että hän voisi käyttää aikaansa
paremmin kuin hukkaamalla sitä korvessa semmoiseen, josta ei tiennyt
tulisiko se kannattamaan, ja äitikin lempeällä tavallaan kannatti
isän mielipiteitä; mutta silloin Hans vastasi tavalla, joka lopetti
kaikki vastaansanomiset:

"Korvessahan työtä parhaiten tarvitaan. Jos Jumala tekisi meille
siten kuin te neuvotte minun menettelemään maaperän suhteen,
silloinpa ei kukaan eksyksissä oleva ihminen pelastuisi ja moni hyvä
sydämen pelto menisi hukkaan."

Olipa päivä jälleen syksyllä, lokakuussa, vuosi sen jälkeen kun Hans
Hauge oli päässyt Herran ehtoolliselle.

Kauimpana uutisviljelyksellään, aivan joen lähellä, joka nyt
syysvesistä kirkkaana, vuolaana virtasi, oli Hans Nielsen
raivaustyössä.

Oli keskipäivä. Hän oli tehnyt työtä aamusta varhain ja odotteli
nyt Anne-sisartaan, joka tavallisesti toi hänelle ruokaa. Anne oli
sisaruksista se, joka häntä parhaiten ymmärsi; hänen kanssaan Hans
myös enimmin puhui sekä hengellisistä asioista että maallisista
aikeistaan.

Hän oli nyt saanut uutismaan raivaustyön melkein loppuun
suoritetuksi; ainoastaan pari suurta puuta oli jälellä joen rannalla;
niitä hän nyt alkoi kaataa.

Puu vapisi ja natisi iskujen sattuessa; kellastuneita lehtiä
putoili ja ne menivät yksittäin virran mukana, joka syvänä juoksi
savikkorannan vieritse.

Nyt puu rupesi kaatumaan. Hän siirtyi pois alta, mutta liukastui
märällä maalla; hän päästi kirveen käsistään tarttuakseen johonkin
kiinni, mutta putosi päistikkaa jokeen puun tullessa suhisten jälestä.

Hän huudahti päästyään veden pinnalle; hän tarttui erääseen oksaan ja
piti siitä kiinni, hän huomasi pohjaavansa, mutta havaitsi samalla,
ettei hän voinut päästä ylös eikä eteenpäin.

Hän huusi taasen. Suuri hätä saavutti hänet. Nyt puhui Jumala hänelle
jo toisen kerran.

Tuona ensimäisenä kertana Glommenissa kuului Jumalan varottava ääni;
nyt oli jo kuolema tulossa.

Ja hänen elämänsä siitä ajasta lukien kierteli hänen ajatuksissaan
tuskallisesti.

Oliko hän käyttänyt armon ajan oikein? Olivatko Jumalan sana ja
Jumalan tahto olleet hänelle kaikki kaikessa?

Eivätkö maalliset asiat ja maallinen voitonhimo olleet päässeet
valtaan hänen sielussaan ja vieroittaneet häntä Jumalasta? Ja nyt oli
hänen kuoltava täällä yksinäisyydessä, saamatta sanoa jäähyväisiä
kenellekään omaisista! Hän taisteli kaikin voimin päästäkseen ylös
virrasta, mutta kaadetun puun tiheät oksat estivät häntä kaikkialla
ja hän vaipui lopen väsyneenä takaisin.

Joen syvä syysharmaa vesi ulottui hänelle kaulaan saakka; käsivarret
pitivät kiinni oksista, mutta hän ymmärsi ettei sellainen voinut
kauan kestää; virta oli liian vuolas eikä silloin ollut enää mitään
pelastumismahdollisuutta.

Hän sulki silmänsä ja rukoili viimeisessä hädässään Jumalaa, että hän
Kristuksen haavain tähden antaisi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja
pelastaisi hänet kuoleman vaarasta.

Silloin, viime hetkessä, juuri kun voimat olivat loppumassa, kuuli
hän ikäänkuin joku olisi kaukana huutanut häntä.

Hän huusi takaisin äänensä koko voimalla. Ja taasen joku huusi hänen
nimeään, tällä kertaa lähempänä. Hänen sisarensa Anne oli tullut.

Nyt seisoi sisar tuolla ylempänä ja huusi taasen, tähystellen.

Ja hän vastasi.

Kun sisar huomasi hänet, huusi hän ja löi kätensä yhteen. Sitten tuli
hän juosten ja tarttui kirveeseen, joka oli rannalla.

"Pysyttele kiinni!" huusi hän.

Oksan toisensa perästä löi sisar irti ja ne menivät virran mukana;
Hans piti kiinni suu valjuna ja hampaat yhteen puristettuina.

"Kiiruhda", huusi Hans.

Silloin ojensi sisar kirveen ja kurottui ulospäin rannasta, pitäen
vasemmalla kädellään lujasti eräästä haavan rungosta.

Hans Nielsen sai kiinni kirveestä molemmin käsin ja liukui virran
mukana rantaa kohden.

Vähän ajan kuluttua makasi hän kalpeana ja huohottaen pensaitten
keskellä. Sisar seisoi itkien hänen vieressään.

"Jumalan kiitos, että tulin!" huudahti hän, pani kätensä ristiin ja
itki taasen.

Veli makasi kauan puhumattomana. Vihdoinkin yritti hän nousta ylös.

"Saammepa tosiaan kiittää Jumalaa", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Silloin sisar kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi hän taas.

       *       *       *       *       *

Vaikeasti sujui molempain matka kotiin. Hans oli kovin väsähtänyt;
ilma oli kylmä ja läpimärät vaatteet painoivat.

Kun he vihdoin saapuivat kotiin ja isä, joka juuri istui pöydän
ääressä kahvia juomassa, kuuli mitä oli tapahtunut, sanoi hän:

"Hullusti siis kävi kuitenkin!"

Hans ei vastannut. Hän astui vaan ylös portaita kamariin ja muutti
yltään märät vaatteet; mutta kun hän sitten tuli alas syömään ja
istuutui, oli hänellä sisällinen vilu.

-- -- --

Kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen sairastui Hans Nielsen.

Yhtaikaa rupesi viluttamaan ja tuntumaan vaikeita pistoksia rinnassa;
sen jälkeen tuli polttavan kuuma ja painosti hengitystä niin, ettei
hän sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. Sellaisena makasi hän
kolme vuorokautta, ja niiden mielestä, jotka häntä hoitivat, näytti
hän tulevan yhä huonommaksi.

Mutta Hans Nielsen Hauge arvelikin itse, että hänen täytyi nyt
kuolla. Tämä oli Jumalan kolmas ja viimeinen kutsuminen.

Ja hänen maatessaan tuskissaan ja vaikeasti hengittäen, tuntui
hänestä kuin tapahtuisi hänelle onni, jos nyt kaikki loppuisi.
Ainoastaan yksi ainoa asia ahdisti häntä enemmän kuin kuoleman pelko,
nimittäin se ajatus, ettei hän ehkä ollutkaan Jumalan lapsi ja että
hän nyt ehkä siirtyisi tuskista täältä helvetin ikuiseen vaivaan.

Kolmannen päivän illalla oli hän kovin levoton.

"Minua niin peloittaa, Anne", sanoi hän tavan takoa sisarelleen.
Sitten hän taasen vaipui horroksiin, lyhyesti hengittäen, unissa
valittaen ja kovasti kuumeisena.

Kello kymmenen aikaan hän heräsi. Silloin istui äiti hänen vuoteensa
ääressä.

Talikynttilä paloi, äiti istui ja luki postillaa.

Poika avasi sinisenharmaat, sameat silmänsä kuin unessa. Sitten hän
nousi puolittain istumaan vuoteessa.

"Minäpä kuolen, äiti!" sanoi hän. Ääni vapisi kuumeesta; hengitys
kuului raskaalta.

Silloin äiti purskahti itkuun ja itki kauan kirjan yli kumartuneena.

Poika makasi ja katsoi eteensä.

"Älä itke, äiti", sanoi hän.

Hän itki yhäti, nyyhkyttäen.

Vallitsi kauan hiljaisuus. Kuului vaan pienen seinäkellon naksutus.

Sitten poika taasen puhui hiljaisesti ja rasittuneesti:

"Kunhan vaan voisi päästä Jumalan luokse."

Äiti katsoi häneen.

"Kaikki on hyvin", sanoi hän ja tarttui poikansa käteen.

Hans hymyili ja katsoi äitiin.

"Luuletko, että Jumala huolii sellaisestakin kuin minä olen?" kysyi
Hans. Ja nyt hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Huoliipa kyllä!", ja äiti silitteli hänen kättään.

Hans ravisti päätään.

"Olen tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, äiti", sai hän sanoneeksi. Hän
ponnisteli voidakseen hengittää.

"Niinhän me kaikki teemme!"

Äiti silitti taaskin hänen päätään.

"Minä olen työskennellyt vaan maallisissa asioissa." -- Nyt purskahti
hän katkeraan itkuun, joka keskeytyi kovaan yskään. Äiti huomasi,
että hän kävi kasvoiltaan sinertäväksi.

"Meidän täytyy rukoilla Jumalalta anteeksi", kuiskasi äiti ja vaipui
polvilleen vuoteen ääreen.

Ja molemmat rukoilivat. Äiti ääneensä, mutta poika kuiskien.

Hans Nielsenin siinä maatessa ja kuullessa hiljaisuuden keskeltä
äidin lempeän äänen, saavutti hänet äkkiä vilpoisa väsymys ja samalla
kertaa sydämen rauhakin.

Hän näytti saaneen vastauksen, ettei Jumala enää ollut vihoissaan
hänelle; nyt saisi hän onnellisena lähteä täältä.

"Lue minulle virsi", kuiskasi hän, kun äiti oli lopettanut.

Äiti meni hyllyn luo, missä pojan kirjat olivat, ja löysi sieltä
Kingon virsikirjan.

Sitten luki hän vapisevin äänin:

    Maailmassa kylmä on,
    Valo sen on pimeyttä,
    Mielemme on onneton,
    Kaikki työmme särkynyttä.
    Tomuun haihtuu mik' on maa,
    Taivast' ei voi saavuttaa.

Hän katseli poikaansa. Pojan silmät olivat kiinni. Otsa oli hiessä;
hengitys oli hiljaista ja vaikeata. Ja hän oli entistä kalpeampi.

Itkun puoleksi tukahuttamana luki äiti edelleen:

    Pakene siis menoines,
    Maailma sä sielun murha,
    Huveines ja riemuines,
    Tyhmäin lohdutus sä turha.
    Mua Jeesus iloittaa,
    Turvaa, holhoo, lohduttaa.

Äiti nousi ylös. Poika oli pannut kätensä ristiin. Silmät olivat
kiinni kuten ennenkin. Kun äiti nojautui hänen ylitsensä, voi hän
tuskin kuulla hengitystä.

Äitiä värisytti ja hän ajatteli: nyt tulee kuolema.

Sitten meni hän alas portaita hakemaan isää ja sisaruksia.

Kun vanhemmat hiljaa ja vakavina tulivat ylös ja menivät vuoteen
ääreen, nukkui poika. Hän nukkui kasvot rauhallisina ja kädet
ristissä.

Hengitys oli vapaata ja keveää; suuret, lämpöiset hikikarpalot
päilyivät otsalla.

Äiti katsoi isään.

Isä seisoi vielä hetkisen, sanaakaan sanomatta. Sitten hän verkalleen
käänsi päätään ja katsoi vaimoaan.

"Jumala on osottanut meille armonsa", sanoi hän. "Tämä ei ole
kuolemaksi."

Ja hän puristi vaimonsa kättä, joka oli hiipiytynyt hänen käteensä.

-- -- --

Hans Nielsen oli kestänyt taudin. Neljätoista tuntia nukkui hän,
nuoruuden ja lujan luonnon terveyttä tuottavaa unta. Ja kun hän
vihdoinkin heräsi, makasi hän tuskista vapaana, valoisin kasvoin ja
pieni hymyily kalpeilla poskillaan.

"Ei tullutkaan kuolema, äitiseni", sanoi hän.

Äiti, joka seisoi vuoteen vieressä tuomassa lämmintä juomaa, pani
astian pois kädestään.

"Ei tullut", sanoi hän. "Jumala oli tälläkin kerralla armollinen.
Näyttää kuin hän tahtoisi sinusta jotakin erikoista. On parasta
totella Hänen kutsuaan."

Hans Nielsen Hauge ajatteli kauan tätä. Ja tästä hetkestä lähtien
tuli hän entistä vakavammaksi.




NELJÄS LUKU


Niinä vuosina, jotka nyt seurasivat, sattui Hans Nielsen Haugen
elämässä monta kertaa tapauksia, jotka näyttivät viittaavan siihen,
että meidän Herrallamme oli, kuten äiti oli sanonut, jokin erikoinen
tarkoitus häneen nähden.

Kaksi kertaa joutui hän vielä hengen vaaraan, molemmat kerrat
Glommen-järvellä, ja kerta kerralta tunsi hän kasvavalla voimalla,
että Jumala näillä muistutuksillaan kuolemasta tahtoi vetää hänet
pois ja reväistä hänet irti liian suuresta maallisten asioiden
harrastamisesta.

Näistä viettelyksistä päästäkseen ja osittain myöskin päästäkseen
sotapalveluksesta, jota hän katsoi epäkristilliseksi, meni hän
kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä veljensä Ole Nielsen Haugen
apulaiseksi, kun sanottu veli oli tullut Tunen pitäjän nimismieheksi.

Mutta työ, minkä hän siellä sai tehdäkseen, ei häntä pitempää aikaa
tyydyttänyt; kaikki se kovuus, jota hänen viran puolesta täytyi
osottaa köyhiä kohtaan, oli hänestä vastenmielistä, eikä kauan
kestänyt ennenkuin hän sanoi veljelleen aivan suoraan, ettei hän enää
voinut olla hänen palveluksessaan.

Löytääkseen kuitenkin jotain, joka, samalla kun se ei yllyttäisi
omanvoiton pyyntöön, kuitenkin tarjoisi hänen toiminta- ja
tiedonhalulleen uuden ja rikkaamman liikkuma-alan, päätti hän lähteä
kotoaan ja meni keväällä 1795 erään leskirouva Krusen palvelukseen,
joka asui Fredrikstadissa ja harjoitti siellä kauppaliikettä.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai kesäkuussa.

Erään Fredrikstadin syrjäkadun varrella olevassa pienessä talossa oli
iloa ja elämää.

Pöydän ääressä istui kolme, neljä miestä korttia lyömässä, pari
miestä seisoi ja katseli.

"Lyöpä esiin nyt, Kristen", sanoi se, joka istui pöydän päässä; mies
oli sotilaspukuun puettu, lakki takaraivolla.

Kristen Gleng löi esiin.

Pöytään lyömällä ja kiroillen jatkettiin peliä.

Kristen Gleng voitti ja löi viimeisen kortin pöytään voimakkaasti.

Sitten vetäsi hän kahden killingin ja kolmen killingin rahat
itselleen ja hymyili.

Kääntyi sitten takanaan seisovan puoleen ja sanoi:

"Tulehan nyt mukaan, poika. Tässä voi ansaita rahaa!"

Hän ei saanut vastausta.

Takana seisoja ainoastaan hiljaisesti naurahteli.

"Rahoja ansaittavana" -- toisti pari muuta ja he hymyilivät.

"Niinhän saa se, joka voittaa", sanoi muuan kolmas.

"Minä voitan vissisti", sanoi Kristen Gleng ja kokosi kortit.

"Tulehan nyt mukaan, poika; raha-ansio olisi sinulle tarpeen!"

Gleng kääntyi taasen seisojaan päin.

Tämä oli leveähartiainen, vankka mies, jolla oli ruskea tukka,
siniset, melkein uneksivat silmät ja ääni, joka samalla kertaa oli
sekä luja että lempeä.

"En -- minä en pelaa korttia", vastasi hän.

Se oli Hans Hauge, joka puhui.

Silloin Kristen Gleng hymyili.

"Sinä et tule sillä autuaaksi", sanoi hän.

Hans Nielsen ei heti vastannut.

Otettiin taas kortit esille ja niitä jaettiin kullekin.

"Tuo Hans on pyhä", sanoi joku.

Hans Nielsen Hauge katsahti puhujaan.

"Eipä suinkaan, ei asianlaita niin hyvin ole", sanoi hän hiljaisesti.

"Et sinä rouva Krusen luona siksi pääse, vaikka kuinkakin lukisit!"
sanoi Kristen Gleng.

"Lyö pöytään!"

Ja taas pelattiin.

Tällä kertaa ei Kristen Gleng voittanut. Hän löi kiroten kortit
pöytään ja maksoi.

"Katsopas", sanoi Hans Nielsen Hauge hiljaisesti hänen tuolinsa
takana. "Nythän paholainen vei kaikki."

Kristen Gleng kääntyi tuolillaan.

"Pidä kiinni kirottu kitasi", huusi hän.

Hans Nielsen Haugen kasvot karahtivat punaisiksi.

"Minä olen kyllä vaiti, kunhan sinä lakkaat kiroilemasta", vastasi
hän.

Kristen Gleng löi uudelleen kortit pöytään.

"Minä teen niinkuin tahdon", vastasi hän.

Hans Nielsenin silmät välähtivät.

"Oletko varma siitä?" kysyi hän.

Kristen Gleng hymyili ja löi valtin pöytään.

"Olenpa, jumaliste niinkin", kiroili hän.

Hans Nielsen oli vähän aikaa vaiti. Mutta pian hän taas jatkoi.

"Voisihan sentään sattua, että lopuksi kaikki kävisi niin kuin Jumala
tahtoo", sanoi hän.

Kristen Gleng kääntyi.

"Mitäpä Jumalalla on sen kanssa tekemistä"? kysyi hän äkkiä.

Hans Hauge katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Sen saat varmasti kerran nähdä", vastasi hän rohkeasti.

Nyt lyötiin viimeinen kortti pöytään.

Kristen Gleng voitti.

Taaskin vetäsi hän killingit itselleen.

"Katsopas, paholainen toi taas kaikki takaisin!" ivaili hän.

Hans Nielsen Hauge kääntyi ja kääntyi poispäin.

"Kunhan se vaan ei lopuksi veisi kaikkea", sanoi hän.

"Sinun järkeäsi, -- niin juuri", sanoi Kristen Gleng. "Sinä luet
itsesi kohta hulluksi, Hans -- sitä kaikki sanovat!"

Hans Nielsen Hauge hymyili.

"Eipä ole uskomista, että Jumalan sana tekisi ihmisen hulluksi, sana,
joka vain pidättää ihmistä siinä, mikä hyvä on. Mieluimmin voi uskoa,
että se tekee viisaaksi ja ymmärtäväiseksi, niin että siitä oppii
sitä, mikä on todelliseksi hyväksi sekä täällä että myöhemminkin. Ei,
Kristen Gleng; sinä pelaat ja juot järjen itseltäsi. Niin on käynyt
monelle ennen sinua ja niin käy vastakin."

Kristen Gleng nauroi ääneensä.

"Mitäpä sinä siitä tiedät?" kysyi hän.

Kortit olivat jääneet pöydälle koskemattomina.

"Tiedänpä siitä paljonkin", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Lue
raamattua kuten minä, niin ehkäpä sinäkin saat jotain tietää!"

Hän sanoi tuon niin sävyisästi, että tuvassa syntyi hiljaisuus.

Kristen Gleng nousi ylös.

"Mitä enemmän ihminen lukee, sitä vähemmän hän ymmärtää -- ja sen
vuoksi on parasta jättää se tekemättä", vastasi hän.

"Moni on sellaisesta tullut vähän omituiseksi", tokasi siihen joku
toinen.

Hans Nielsen Hauge seisoi ja katseli eteensä.

"Saattaa niin olla", sanoi hän. "Jumalan sana on kaksiteräinen miekka
joko kuolemaksi tahi pelastukseksi."

"Silloinhan on parasta olla lukematta", sanoi Kristen Gleng.

"Jos lukee, niin joutuu vastuuseen siitä, mitä on lukenut --
parempihan on olla sellaisena vaivaisena syntisenä kuin minä olen --
joka en ole pyhä enkä kirjanoppinut -- ja joka on vaan sellainen,
miksi Jumala on hänet luonut."

Hän meni etemmäksi ja istui vuoteen reunalle.

"Eipä suinkaan niin, -- ei kukaan saa Jumalaa syyttää", vastasi Hans
Nielsen Hauge.

"Ketä sitten syyttäisi?"

Kristen Gleng hymyili ja otti esille viulunsa muutamien huivien
sisältä.

"Itseään, Kristen", sanoi Hans Nielsen vakavasti.

Kristen Gleng näpähytteli.

"Eihän kukaan ole itseään tehnyt", sanoi hän.

Hans Nielsen katsoi häneen pitkään.

"Paljon olemme perineet, mutta enimmänhän me kuitenkin olemme itse
tehneet, Kristen -- niinpä siitäkin, mikä pahaa on."

Hän puhui murheellisesti.

Kristen Gleng alkoi soittaa hurjaa tanssia, mutta keskeytti äkkiä.

"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on", vastasi hän.

Sitten jatkoi hän soittoaan.

Hans Nielsen seisoi hiljaa ja kuunteli. Muut löivät koroillaan tahtia
permantoon.

Kristen Gleng keskeytti taaskin.

"Täällä ei ole yhtään tyttöä", huusi hän.

"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on", sanoi nyt Hans
Hauge. "Olisi parempi yrittää tehdä sitä, mikä on hyvää. Mutta ensin
täytyy katua."

"Pidä suusi kiinni, pyhä Hans!" sanoi Kristen Gleng.

Hän soitteli taaskin.

Hans Nielsen katseli muita.

He nauroivat.

Sitten sanoi hän niin kovalla äänellä, että se kuului soitosta
huolimatta:

"Ajattele kuolemaa, Kristen Gleng!"

Kristen lopetti soiton.

"Miksikä niin?" kysyi hän.

"Siksi, että kuolema voi tulla."

Hans Nielsen Hauge puhui voimallisesti.

Kristen Gleng nauroi teeskennellystä

"Meidän kaikkien täytyy kuolla", vastasi hän.

Hans Nielsen seisoi ja katseli häntä.

"Tahtoisitko nyt kuolla?" kysyi hän.

Kristen Gleng ei vastannut.

"Minä olen ollut neljästi kuoleman kidassa", jatkoi Hans Nielsen
Hauge. "Minäpä siis tiedän mitä se on."

Vallitsi hiljaisuus.

"Ei sellaisia saa ajatella. Siitä menee pää sekasin", sanoi Kristen
Gleng.

"Mutta juuri sitä pitää ajatella -- muuten käy hullusti", vastasi
Hans Nielsen Hauge.

"Voisithan, Kristen, tänä iltana kuolla -- ajattelepa sitä. Voisihan
silloin tapahtua, että sinä lukisit Jumalan sanaa kuten minä. Hyvää
yötä!"

Hän kääntyi hitaasti ja lähti pois.

-- -- --

Iloisten miesten kesken syntyi hetkiseksi hiljaisuus.

Kristen Gleng istui ja heilutteli jalkojaan sekä näppäili hiljalleen
viuluaan; muut istuivat kädet sylissä.

"Ei konsanaan hänen käy hyvin", sanoi Kristen Gleng vihdoin.

Muut katselivat eteensä.

"Ei tosiaan käy hyvin", sanoi joku.

"Onpa vahinko; -- niin laatumies muuten", tokasi muuan.

"On piruvie tosiaankin laatumies", sanoi Kristen Gleng.

"Ja näppärä mies kuuluu olevan."

"Pirun näppärä onkin", vastasi Kristen Gleng taasen.

Kuului vielä viulun näppäilemistä, mutta soittoa ei enää tullut.
Muutamia sanoja lausuttiin, mutta kukaan ei nauranut.

Kaikki ajattelivat sitä, mitä Hans Nielsen Hauge oli sanonut
kuolemasta ennenkuin hän lähti.

"Hm! Kuolla!" sanoi Kristen Gleng äkkiä ja nousi ylös.

"Kuolla meidän kaikkien täytyy!"

       *       *       *       *       *

Oli kahdeksan päivää myöhemmin.

Fredrikstadin ehkä yksinkertaisimmassa ruokatarjoilussa istui
hiljainen mies syömässä.

Hän söi yksinkertaisinta ruokaa, veteen keitettyä puuroa ja kuorittua
maitoa.

Mies oli rouva Krusen palvelija, Hans Nielsen Hauge.

Hän oli ryhtynyt palvelukseen omassa muassaan ja olipa hänen useinkin
vaikeata tulla ravituksi, kun hän ei siihen aikaan saanut kotoaan
mitään.

Tähän ravintolaan tapasi kokoontua useita niistä alhaisoon
kuuluvista ihmisistä, joiden kanssa Hauge seurusteli. Palvelusväkeä,
linnoitusväkeä ja toisinaan kaikenlaisia kulkureita.

Siellä tuli useinkin puhetta Haugesta ja hänen "pyhyydestään"; saipa
hän toisinaan kuulla härnäilyä ja pilkkaa, samoin näki hän siellä
myös raakaa käytöstä ja sai kuulla jumalatonta puhetta.

Kun hän ei koskaan vetäytynyt sanomasta suoraan ajatustansa, sai hän
monta vihamiestä, mutta oli myöskin joitakuita, jotka puolustivat
häntä ja olivat hänen kanssaan yksimielisiä, vaikka eivät, kuten hän,
lukeneet Jumalan sanaa eivätkä syvemmin harrastaneet hengellisiä
asioita.

Haugen hengellisessä elämässä tapahtui näinä kuukausina suuri
taistelu.

Hänen luonteensa, heräävine aisteineen, ja hänen suuri tiedonhalunsa
olivat omansa vetämään hänet moneen sellaiseen asiaan, jotka hän
tiesi vääriksi.

Ihmisten kanssa puheleminen tuotti hänelle elämän iloa; kaikkein
vaikeimmalta tuntui hänestä yksinäisyys. Usein kun hän välttyäkseen
kuulemasta kumppaniensa keveitä keskusteluja, meni kotiin omaan
huoneeseensa, täytyi hänen pitkät hetket taistella mielikuvituksensa
kanssa saadakseen maailmalliset viettelevät kuvat pois mielestään.

Aistit ja vietit rupesivat vaivaamaan niin että puistatti; hän voi
tuon tuostakin tuntea suurta polttavaa halua oppia tuntemaan elämän
maallisia iloja; hän tapasi itsensä toivomassa ettei hän tietäisi
mitään Jumalasta, vaan että hän olisi syntisenä onnellisessa
tietämättömyydessä kuten muutkin.

Unhottaa, unhottaa, eikä aina vaivautua ja kiduttautua omantunnon
vaivoista ja Jumalan tuomion pelosta -- sellaiset ajatukset
liikkuivat usein hänessä.

Varsinkin koki hän tällaista ollessaan työttömänä ja yksin; sen
vuoksi yöt muodostuivat hänelle vaivaksi ja unettomuus mursi hänen
terveytensä. Tuo luja ja reipas talonpoikaisnuorukainen alkoi laihtua
ja tulla kalpeaksi; silmiin oli tullut jotakin tylsää ja heikkoa,
jota niissä ei ennen ollut.

"Juo poika, niin unhotat kaiken", sanoi muuan tovereista eräänä
iltana hänelle, hänen istuessaan raittiina muiden keskellä, jotka
ryypiskelivät.

Hans Hauge oli ainoastaan hymyillyt ja vastannut, että hän
tahtoi pysyä täydessä järjessään; mutta salaisesti oli halu
maistaa, unhottaa ja olla hetkisen täysin onnellinen tunkeutunut
houkuttelevana hänen sieluunsa.

Tätä kaikkea hän nyt mietiskeli syödessään yksinkertaista
illallistaan yksinään pienessä ravintolassa.

-- -- --

Tarjoilijatar istui ulkona portailla. Ovi oli auki ja tyttö
keskusteli syöjän kanssa.

Neito oli nuori, meheväkasvuinen ja hymyili eriskummallisen
salaperäisesti. Punaisiin, pyöreisiin poskiin muodostuivat hymykuopat
kun hän nauroi; hänen naurunsa oli hillittyä ja varsin miellyttävää.

Hän oli saapunut tänne Fredrikstadiin Saanerista vuosi sitten; hän
oli ainoastaan pari vuotta yli kahdenkymmenen. Nyt hän istui tuossa
portailla ilta-auringossa, katseli tavan takaa alas pienelle kadulle
tulisiko sieltä ketään ja puheli silloin tällöin sisällä istuvan
kanssa.

"Etkö sinä koskaan käy tanssissa?" kysäsi tyttö äkkiä.

Hans Nielsen ravisti päätään ja katseli ulos. Sitten laski hän
lusikan kädestään.

"En -- ei minulla ole mitään halua sellaiseen", vastasi hän ja
katsahti neitoon.

Tämä istui käsi poskella ja katseli Haugea.

"Vai niin", sanoi hän ja hymyili.

Hauge tarttui taas lusikkaan ja jatkoi syöntiään.

"Sepä on kummallista", sanoi tyttö taaskin. Hän korjaili vasemmalla
kädellä hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus.

"Mikä sinua oikeastaan miellyttää?" kysäsi tyttö hetkisen kuluttua.

Hans Hauge katseli alaspäin vastatessaan:

"Onhan sitä muutakin", sanoi hän sävyisästi.

Tyttö hymyili taaskin pyöreäposkisena.

"Mitä muuta?"

Haugessa tuntui omituinen värähdys.

"Sitä on vaikea tietää", vastasi hän ikäänkuin itsekseen.

Tyttö hymyili. Hänen kauniit, terveet hampaansa näkyivät.

"Kyllä sinä sen hyvinkin tiedät -- olethan nuori mies", sanoi tyttö.

Toisen kerran tunsi Hauge saman hurjan värähdyksen, mutta samassa
silmänräpäyksessä tuntui kuin hänessä olisi alkanut sisällinen
verenvuoto.

"Nyt sinä horjut, Hans Hauge" -- kuului kuin joku olisi niin sanonut.

Hän tunsi tulista kuumuutta rinnassaan.

"Se on Jumalan sana", sanoi hän sitten varmasti ja voimakkaasti, ja
heti tunsi hän jonkunlaista vilpoista iloa.

Tarjoilijatar katsoi häneen -- ihmetellen.

"Vai niin", sanoi hän.

Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän, kun Hauge ei mitään vastannut:

"Niin, sunnuntaina", sanoi hän. "Mutta entäpä lauantai-iltana?"

Ja sitten hän hymyili taaskin.

"Joka ilta", vastasi Hans Nielsen Hauge.

Tyttö ei heti sanonut mitään. Istui vaan ja hymyili.

"Tuleepa sitten liikaa sitä lajia", sanoi tyttö.

Hauge pyyhkäsi lusikkansa ja laski sen pois kädestään.

"Ei hyvää ole milloinkaan liikaa", sanoi hän ja nousi seisomaan.

Tyttö istui yhä.

"Onhan muutakin, joka on hyvää", sanoi tyttö nuorekkaalla äänellään.

Hans Nielsen punastui.

"Voihan olla", sanoi hän, "mutta ei minua varten."

Tyttö istui ja mietti.

"Olet ehkä naimisissa?" sanoi hän.

Hauge seisoi ovella ja katseli häntä.

"En ole", vastasi Hauge sävyisästi.

Tyttö katsoi häneen.

"Voithan toki tanssia, olethan nuori."

Hauge kääntyi poispäin ettei näkisi häntä.

"Minusta se on syntiä", sanoi hän ja asteli lattiaa pitkin poispäin.

"Syntiä!" sanoi tyttö erikoisella äänenpainolla. "Kaikkihan on
syntiä!"

Hans Nielsen kääntyi ja katseli nyt suoraan tyttöön.

"Niinpä onkin, luonnostamme", sanoi hän. "Mutta Jumalan sana voi
kaikki muuttaa."

Tyttö hymyili taaskin.

"Sinäpä olet kummallinen", sanoi hän, korjaili tukkaansa ja nousi
ylös, sillä nyt saapui ravintolaan muitakin.

Sitten meni hän kyökkiin aivan Haugen vieritse.

Hän katsahti Haugeen ja hymyili; nykäsipä vielä käsivarresta
ohimennessään.

"Ei sinun pitäisi olla tuollainen", sanoi hän, ja Haugen valtasi
taaskin tuo viekotteleva ja vaarallinen tunne.

Hän kääntyi pois pahastuneena ja meni ovea kohden lähteäkseen pois.

Siinäpä tulikin vastaan kolme miestä; he olivat nuoria ja kävivät
siellä tavallisesti syömässä. Hauge tunsi heidät kaikki.

He seisahtuivat portaille, kun näkivät Haugen tulevan.

"Joko sinä lähdet pois, Hans?" kysäsi muuan heistä.

Hans Nielsen Hauge seisoi portailla, jota toiset tulivat ylös.

"Lähden kyllä, -- olen jo suoriutunut menemään", vastasi hän.

Se, joka ensiksi oli tullut ylös ja puhutellut Haugea, otti häntä
hartioista.

"Käännyppäs nyt takaisin", sanoi hän.

Se oli John Glende, kersantti. Hän pyöräytti Hans Nielsen Haugen
aivan ympäri ja vei hänet mukanaan sisälle.

Hauge seurasi vastustellen.

Toiset kaksi, jotka olivat ehtineet myös ylös, työnsivät Haugea.

"Tänään on lauantai-ilta", sanoi muuan, jolla oli erityisen lempeä
ääni.

"Silloin täytyy vähäsen iloita", sanoi kersantti John Glende.

Nuo kolme asettuivat pöydän ääreen, johon tyttö nyt toi heille
ruokaa. Hans Nielsen jäi seisomaan, nojautuen oven suussa olevaan
säilikköön ja katseli.

"Aina vaan puuroa", sanoi John Glende.

Tyttö hymyili.

"Kyllä se puolensa pitää", sanoi hän.

Kolmella lusikalla käytiin puurokuppiin käsiksi. Syödessä vallitsi
hiljaisuus.

Sitten se lempeä-ääninen mies vähän ajan kuluttua sanoi:

"Tämä on liian kuivaa puuroa; se vaatii kostuttamista -- vai mitä
sinä Ingeborg arvelet."

Hän katseli neitoa, joka kulki edestakaisin.

Neito seisahtui ja katseli heitä vuoronperään.

"Onhan maito kosteata", sanoi hän.

"Onpa niinkin", sanoi tuo lempeä-ääninen. "Mutta se ei ole kyllin
kosteata."

Hän katseli kysyvästi kolmatta miestä, joka ei vielä ollut mitään
sanonut -- se oli pieni mustanverinen mies, jolla oli kahvinruskeat
silmät.

Tämä laski nyt lusikan kädestään, kaiveli takkinsa taskua ja veti
verkalleen esiin "taskumatin". Hän vilkasi Hans Nielsen Haugeen, joka
seisoi ja katseli; pani sitten pullon suulleen ja ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Hans Nielsen", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan
kädellään ja ojensi pullon lempeä-ääniselle.

Tämäkin ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Lasse Tater", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan ja
ojensi sitten pullon kersantti John Glendelle.

Tämäkin ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Syver Fröland" -- sanoi hän ja nyökäytti päätään
lempeä-ääniselle miehelle.

"Sepä oli nappula puuron päälle", sanoi hän iloisesti. Sitten ojensi
hän pullon Hans Nielsen Haugelle.

"Ryyppää, Hans", tokasi hän. "Sinä sitä tarvitset; taitaapa Krusen
rouvan luona olla laihanlaista."

Hans Nielsen katseli pulloa, mutta ei ottanut sitä vastaan. Hän
oli useastikin kovan työn jälkeen tuntenut halua väkeviin; hänen
kielelleen oli vesi kihahtanut nähdessään muiden ryyppäävän; ja
jonkun kerran oli hän maistanutkin ja huomannut tulisen virran käyvän
läpi ruumiinsa; aina kun hän kieltäytyi oli hänessä sisällinen
taistelu; halu asui mielessä varsin voimakkaana; hän ajatteli joka
kerta Kaanaan häitä, joissa Vapahtaja itse hankki häävieraille
viiniä juotavaksi. Eihän siinä siis itsessään ollut syntiä; oli vaan
pidettävä huolta kohtuudessa pysymisestä. "Ryyppy tarpeeseen voi olla
paikallaan", oli hän kerran kuullut pappi Seebergin sanovan. Ja nyt
tuon laihan illallisen jälkeen muistuivat nämä sanat taaskin mieleen.

Hän katseli pulloa, jota Glende edelleenkin piti ojennettuna; sitten
otti hän sen verkalleen käteensä, pani sen suulleen ja maisteli.

"No, juo vaan!" sanoi John Glende, kun Hauge tahtoi antaa hänelle
pullon takaisin.

"Juo puuron päälle!"

Hans Nielsen Hauge hymyili ja pani taas pullon suulleen.

Hän tunsi kuin tulen ruumiissaan, ja se jäi kuin kuumana,
vaarallisena hiilloksena rinnan alle.

Iloisesti antoi hän pullon takaisin John Glendelle, joka nyt ojensi
sen pullon omistajalle, Lasse Taterille.

Ja nuo kolme rupesivat taas syömään, kunnes vati oli tyhjä.

Mutta John Glende katsahti Hans Nielsen Haugeen.

"Se on parempaa kuin lukeminen", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge punastui.

"Kukin asia paikallaan", sanoi hän.

Sitten asettui hän penkille istumaan muiden joukkoon.

Kun oli syöty, otettiin piiput esiin; puhuttiin kaupungin ja
paikkakunnan kuulumiset, ja varsinkin Lasse Tater tiesi paljon kertoa.

Hän kuleksi ympäri kyliä ja myi pientä tavaraa; viimeksi hän nyt tuli
Sannesundista; hän oli joku päivä sitten ollut Tunessa ja voi siis
tuoda Hans Nielsen Haugelle tuoreita tietoja hänen kotoaan.

Hans Nielsen tupakoi muiden mukana; kyseli kodin asioita ja sai
vastauksia. Viinapullo kierteli taaskin miehestä mieheen ja Hans
Nielsen joi kuten muutkin.

"No, nyt sinä voit sanoa olevasi hyvässä turvassa", pilaili Lasse
Tater; "nyt sinä olet ainoa pappi koko Tunessa."

Hän katsahti Hans Nielseniin ja veteli aimo savuja piipustaan.

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Hans Nielsen Hauge

Lasse Tater sylkäsi.

"No, nyt minä kerron miten asiat ovat Tunessa", jatkoi hän. "Seeberg
on pidätetty virastaan ja saa nyt vastata kuninkaan edessä!"

Hans Nielsen hämmästyi.

"Pidätetty virastaan!" huudahti hän.

"Aivan niin!" -- sitten Lasse Tater taas ryyppäsi.

"Niin, hänet pidätettiin virasta liian ankaruutensa takia. Hän kielsi
ripillä käynnin pienimmästäkin, vaikkapa monet eivät olleet mitään
pahaa tehneet. Mutta nyt ovat he valittaneet, ja nyt hän saa vastata
ja on pidätetty virastaan."

Tater oli ryypännyt kulauksen ja lähetti pullon kiertämään.

Kaikki ryyppäsivät, paitsi Hans Nielsen.

"Juo nyt, jos tahdot olla mies", sanoi John Glende.

Hans Nielsen tunsi itsensä sekavaksi ja omituiseksi.

"Voinhan silti olla mies", vastasi hän ja työnsi pullon luotaan.

"Juo nyt, pyhä Hans", ivaili Lasse Tater. "Kestäthän sen kuin mekin."

Hans Nielsen myöntyi ja ryyppäsi vielä.

"Tämän ainoan kerran", sanoi hän. Ja hän tunsi taas omituisen
kiehtovan palon rinnassaan. Hänessä tuntui pistos siitä, että hän nyt
oli huonolla tiellä; hän tahtoi nousta, mutta se tuntui raskaalta ja
hän jäi istumaan. Hän ajatteli Jumalan sanaa, mutta ei saanut siitä
tukea; kaikki vilkahti ohitse kuin unessa.

Silloinpa lauleli Lasse Tater, neitosen istuessa avoimella ovella ja
kuunnellessa:

    "Sä kuule, tytön tyyppy,
    on Fiina nimesi;
    sä tule, ota ryyppy,
    niin olen omasi!"

Hän katseli tyttöä.

"Mitä siitä sanot, Ingeborg!" huudahti hän.

Sitten hän taas lauloi:

    "Sä kuule, kaunis neito,
    Oi, armas ystäväin,
    On oloni niin outo,
    Se käännä oikein päin!"

Kaikki he nauroivat. Hans Nielseniäkin nauratti; kaikki suhisi hänen
ohitseen onnellisessa humussa. Sitten pullo taaskin kierteli. Hän joi
koneellisesti kuten muutkin. Lopuksi tyttökin, Ingeborg, ryyppäsi.

Ja Lasse Tater yhä lauleli muiden avustamana. Mutta Hans Nielsen
Haugesta oli kaikki kuin kummallista unta hänen siinä istuessaan
sumuisin silmin; hänen päänsä oli kumarruksissa oikean käden varassa
eikä hän puhunut mitään.

Hänestä tuntui kuin olisi lyijyn raskaus tunkeutunut hänen
ruumiiseensa; hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen ympärillään
kiikkunut ja humissut.

Sitten äkkiä hänen päänsä vaipui pöytään ja hän purskahti itkuun,
itkuun, jonka hän itse kuuli kuin kaukaa, kummallisen hiljaisena ja
heikkona.

Lasse Tater ja John Glende, jotka istuivat hänen vieressään, ottivat
häntä hartioista.

"Hans Nielsen!"

He ravistelivat häntä.

Hän kohotti raskasta päätään ja hymyili.

"Täällä joku jossakin itkee", vastasi hän.

Ja kyyneleet vuotivat edelleenkin.

Ja sitten hän taas sanoi:

"Hans Nielsen vaan hiukan itkee."

Toiset nauroivat raakaa, puolihumalaisen naurua.

"Luehan nyt sinä Hans!" huudahti John Glende.

Sitten saapui tyttö, Ingeborg, hän käänteli Haugea, joka istui pää
käsien nojassa.

"Mene nyt kotiin!" sanoi hän.

Hän katsoi tyttöön, ei sanonut sanaakaan, mutta nousi horjuen.

Hänen ympärillään rähistiin.

"Etkö sietänytkään puuronappulaa!" kysäsi Lasse Tater. "Et sinä
sitten kelpaakaan papiksi!"

Mutta tyttö sai hänet ovelle.

"No, mene nyt", sanoi hän pehmeällä äänellään.

Hans Nielsen sai hatun päähänsä.

"Voi, miten hirveä synti!" sanoi hän; hoiperteli takaisin pöydän luo
ja seisoi Lasse Taterin edessä.

"Voi, sellainen synti!" sanoi hän taaskin. "Sellainen helvettiin
viepä synti!"

Sitten hän hoiperrellen kääntyi ja lähti.

Toiset katselivat hänen jälkeensä tirskuen, kasvot punaisina ja
silmät verestävinä.

"Tuossa nyt meni se pyhä Hans!" naureskelivat he.

Mutta tyttö seisoi portailla ja katseli Haugen jälkeen, tämän
luovaillessa katua alaspäin.

"Ei pitäisi juottaa tottumatonta", sanoi hän mennessään miesten
ohitse keittiöön.

"Ingeborg!" huudahti John Glende.

Hän ei saanut vastausta. Ingeborg ei tullut.

"Tule mukaan tanssiin, Ingeborg!"

Mutta vastausta ei kuulunut.

John Glende nousi ja meni keittiöön. Siellä ei ollut ketään.

Hän hoippuili kamarin ovelle. Se oli lukittu.

Hän huudahti:

"Tule nyt mukaan, Ingeborg!"

"En tule!" vastattiin sisältä.

Hän seisoi vielä hetkisen, huudahdellen, mutta ei saanut vastausta.
Sitten hoiperteli hän muiden luo, jotka olivat nousseet istumasta.

"Ingeborg ei tahdo!" sanoi hän.

Silloin huusivat kaikki yhteen ääneen: "Ingeborg!"

Mutta he eivät saaneet vastausta.

"Perhanan tyttö!" sanoi Lasse Tater.

"No, onhan toisia!" sanoi John Glende, painaen lakin päähänsä.

"Tulkaa, niin lähdetään tanssiin!" sanoi hän.

Ja meluten ja huutaen nuo kolme puolijuopunutta miestä menivät ulos
tuvasta ja portaita alas.

Sitten astelivat he pitkin katua kädet toistensa kaulassa,
hoiperrellen ja laulaen.

Ja Lasse Tater alkoi laulaa:

    "Sä kuule, pieni Fiina,
    sä kaunis kukkasein!
    Älähän naura siinä,
    vaan saavu viulullein!

    Sä kuule, pieni Fiina,
    kuin viulu humajaa,
    on tyttösillä piina
    jos sulhasta ei saa!"

Ihmiset seisahtuivat ja katselivat noita kolmea miestä, jotka
laulaen ja meluten kulkivat tietä, mikä johti Gresvikiin, jossa nyt
lauantai-iltana oli tanssit.

       *       *       *       *       *

Joku tuli hoiperrellen portaita myöten pieneen ullakkokamariin rouva
Krusen talon piharakennuksessa. Se oli Hans Nielsen Hauge.

Hän piti lujasti kiinni kaidepuista portaita ylös kulkiessaan; vähän
väliä kolahutteli hän saappaillaan porrasaskelmia ja seisahtui, jotta
ei kaatuisi; sitten kuuluivat raskaat, laahustavat askeleet uudelleen.

Vihdoinkin seisoi hän huojuen ovella; suurella vaivalla löysi hän
avaimen ja meni sisälle. Hän pääsi horjuvin askelin vuoteensa luo
ja kaatui siihen suulleen, vaatteet yllä. Siihen hän jäi kauan
liikkumattomana makaamaan.

Kaikki oli kummallisen vierasta ja hän itse välinpitämätön kaikesta.
Hän tahtoi nauraa, mutta tuntui kuin hän ei olisi jaksanut; hän
tunsi halua itkeä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän tunsi koko
ruumiinsakin herpautuneeksi, eikä hän olisi voinut vastustaa mitään
koko maailmassa.

Syvimmällä hänen tietoisuudessaan tuntui jonkinlaista surua ja
häpeää; mutta hän ei jaksanut päästä selville, mitä se oli; se aivan
kuin liukui pois ja tuli ja tuli taas uudelleen, taas liukui pois ja
tuli.

Hän tunsi olevansa päihtynyt, mutta ei muistanut miten hän siihen
tilaan oli tullut.

"Sinä menet helvettiin, Hans Nielsen", puheli hän itsekseen aivan
ääneensä, siinä maatessaan; mutta ei se hänestä miltään tuntunut.
Hänestä oli tullut synnin lapsi, hänestä, kuten niin monesta
muustakin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän pyörinyt vilpoisessa
virrassa, aivan kuin ensimäisen kerran ollessaan hukkumaisillaan
Glommeniin.

Hän hätääntyi, hän halusi pyytää Jumalalta anteeksi kaiken syntinsä,
mutta ei voinut; häntä niiskutti kuin itkuun, mutta samalla tuntui
kuin olisi hän jossakin kaukana nauranut.

Sitten koetti hän panna kätensä ristiin siinä maatessaan suullaan
vuoteessaan.

"Isä meidän" -- alkoi hän, mutta siihen se jäi ja aivan kuin
kuoleutui pois; ajatukset ja lauseet jäivät sikseen; yhä syvempi
väsymys sai vallan; kaikki vaipui unholaan -- Hans Nielsen Hauge
nukkui juopuneen raskasta, lamauttavaa unta.

-- -- --

Fredrikstadin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen;
pyhävaatteisiin pukeutunutta kansaa tulvi kaduilla; auringon paiste
tunkeutui kirkkaana sisälle ikkunoista ja valaisi pientä kaupunkia,
korkealla olevine linnoituksineen.

Polvillaan vuoteensa ääressä oli Hans Nielsen Hauge ja rukoili.
Hän tunsi sanomatonta surun ja häpeän tunnetta siitä, mitä oli
tapahtunut; hänessä oli kaamea vastenmielisyys kaikkeen, missä hän
eilen oli ollut mukana, ja hän rukoili palavasti Jumalalta anteeksi.
Ei hän voinut tänään mennä kirkkoonkaan, sillä hän tunsi itsensä niin
tahraiseksi ja alennustilassa olevaksi.

Hän kuuli kirkonkellojen äänen ulkoa. Oli kuin olisi hänet suljettu
pois Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ikiajoiksi.

Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili, että Jumala vielä tämän
ainoan kerran tahtoisi armahtaa häntä ja ottaa hänet vastaan.
Silloinpa tahtoisi hän ainiaaksi kääntää selkänsä maailmalle ja sen
viettelyksille sekä palvella Jumalaa ja yksinomaan Häntä.

"Mene ja tee tehtäväsi!" -- sanottiin hänelle selvästi.

Ja taaskin soivat kirkonkellot tuolla ulkona, mutta nyt lohduttaen.
Hän nousi hitaasti ylös, riisui arkivaatteensa, peseytyi ja puki
yllensä parhaat vaatteensa. "Samoin kuin riisun likaantuneet
vaatteeni"-- sanoi hän itsekseen -- "samoin riisun pois synnin ja
tulen uudeksi ihmiseksi kiireestä kantapäähän."

Sitten hän istuutui lukemaan raamattuaan.

Kirkonkellot olivat laanneet soimasta, kaduilla oli hiljaista ja
hiljaisuus vallitsi rouva Krusenkin talossa. Yli tunnin oli Hans
Nielsen lukenut raamattuaan, oli rukoillut välillä ja taas lukenut.
Hän oli kuin irti kaikesta ulkonaisesta; hän oli yksin taistelussaan
Jumalan kanssa.

Joku aukaisi oven. Hans Hauge kääntyjähän ei ollut kuullut kenenkään
tulevan portaita myöten.

Tulija oli muuan eilisistä tovereista, se lempeä-ääninen mies.

Hans Nielsen Hauge sävähti polttavaa häpeää tuntien.

"Hyvää päivää!" sanoi lempeä-ääninen mies.

"Jumal' antakoon!"

Hans Nielsen kääntyi tuolillaan, mutta ei sulkenut raamattuaan.

Syver Fröland tuli lähemmäksi.

"Olethan jo noussut ylös!" sanoi hän ja asettui istumaan.

Hans katsoi kiinteästi häneen.

"Olen, Jumalan kiitos", vastasi Hauge.

Syver Fröland hymyili.

"Sinäpä kävit eilen illalla kankeaksi", sanoi hän sävyisästi.

Hans Hauge nousi seisomaan.

"Vaikkapa paha työ tuli tehdyksi, niin kiitos kuitenkin sinulle
siitä", sanoi hän.

Syver Fröland katsahti häneen hämillään.

Hans Nielsen seisoi vakavana.

"Kyllä on paljonkin syytä kiittää", sanoi hän omituisen syvällä
äänellä.

"Se, mitä te aioitte pahaksi, se tulikin hyväksi minulle."

"Mitenkä niin?" -- Syver Fröland hymyili.

"Älä hymyile", sanoi Hans Nielsen lempeästi ja hiljaisesti. "Te
opetitte minua tuntemaan synnin kirouksen. Viimeisen kerran minä
maistoin viinaa. Ja siitä minä teitä suuresti kiitän!"

Syver Fröland istui ja katseli häntä.

"Sinä olet vieläkin humalassa", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge huokasi.

"Aivan niin", sanoi hän. "Olen kuin humalassa synnin surusta ja
täynnä Jumalan armon tuomaa lohdutusta!"

Syver Fröland katsoi alaspäin.

"Niin, sinähän olet pyhä", vastasi hän.

Hans Nielsen seisoi hänen vieressään.

"Sitä minä en ole", sanoi hän sanomattoman lempeästi "Syntinen minä
olen, kuten sinäkin. Mutta tässä on lohdutus!"

Hän laski kätensä vanhalle raamatulleen.

Syver Fröland istui, kuten ennenkin.

"Sinä luet liian paljon", sanoi hän. "Tuletpa kohta hupsuksi!"

Hans Hauge hymyili.

"Ja sinäkö luulet", sanoi hän vakavasti, "että Jumalan sana tekee
ihmisen hupsuksi. Ei mitenkään, vaan se on synti, joka tekee ihmiset
hupsuiksi, senhän minä parhaiten yöllä huomasin. Vain yksi ainoa
silloin voi tehdä terveeksi ja se on -- Jumalan sana."

Syver Fröland nousi seisomaan.

"Ei meidän kannata siitä haastella", sanoi hän. "Sellainen on hyvä
toisinaan, mutta aina jauhaa samaa asiaa arkena ja pyhänä -- siitä
voi koitua sekä hullutusta että vahinkoa."

Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän sulki vaan raamatun hiljaisesti.

"Saammehan sitten nähdä", sanoi hän, "kumpiko meistä juo parhaasta
lähteestä, sinäkö vaiko minä."

Syver Fröland teki lähtöä.

"Niin, saammehan nähdä", vastasi hän, "sillä sinähän kuitenkin joudut
hullujen huoneeseen jonakin päivänä, Hans Nielsen." -- Hän läimäytti
Haugea hartioille ja lähti.

Hans Nielsen Hauge seisoi ja katseli hänen jälkeensä, surumielinen
ilme kasvoillaan; hän kuuli vieraansa menevän alas portaita ja
paiskaavan mennessään ulko-oven kiinni.

"Voi kaikkea syntiä, kaikkea syntiä maailmassa!" kuiskaili hän ja
pani tietämättään kätensä ristiin. Ja samalla hetkellä nousi hänessä
palava toivo saada uhrata koko elämänsä taisteluun pahaa vastaan;
hän taivutti päänsä uuteen rukoukseen ja jäi siten pitkäksi ajaksi
seisomaan.

-- -- --

Saman päivän iltapäivällä kolkutettiin varovasti rouva Krusen
ovelle. Kolkuttaja oli Hans Nielsen Hauge, joka halusi puhutella
isäntäväkeään.

Rouva Kruse istui yksinään huoneessaan ja kutoi sukkaa Hans Nielsenin
astuessa sisälle.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän hiljaisesti.

"Iltaa, iltaa, Hans Nielsen!" vastasi rouva Kruse ja nosti silmänsä
sukankutimestaan.

Hans Nielsen jäi seisomaan ovelle.

"Onko mielessäsi jotakin erikoista tänään?" kysyi nyt rouva Kruse.

Hans Nielsen tuli varovasti lähemmäksi.

"Onpa kyllä", sanoi hän ja katseli avoimesti rouva Krusea. "Pyydän
teitä, rouva Kruse, sallimaan minun matkustaa kotiin."

Hauge loi silmänsä alas.

Rouva Kruse laski kädestään sukankutimen.

"Moneksiko päiväksi"? kysyi hän.

"Onko kotona sairaita, koska tahdot matkustaa?" lisäsi hän, kun Hauge
ei vastannut.

Hans Nielsen Hauge katsoi ylöspäin.

"Ei ole", sanoi hän. "Minähän se olen sairas."

Rouva Kruse hymyili.

"Näytäthän varsin terveeltä", vastasi hän,

"Ruumiillisesti kylläkin", vastasi Hans Nielsen. "Mutta sielun laita
ei ole niin kuin pitäisi olla."

Rouva Kruse otti taaskin sukankutimensa.

"Sinä luet liian paljon, Hans Nielsen", sanoi hän. "Monelle on
sellaisesta käynyt huonosti."

Hans Nielsen ravisti päätään.

"Siitä ei kenellekään käy huonosti", vastasi hän. "Useimmat meistä
lukevat liian vähän."

Rouva Kruse ravisti päätään.

"Minäkin yhteen aikaan lueskelin", kertoi hän. "Olisinpa vaan sitä
jatkanut, niin olisin järkeni menettänyt. Mitä enemmän lukee, sitä
suurempi on edesvastuu. Ja lopuksi ihminen näkee helvetin kaikkialla."

Hans Nielsen Hauge oli tullut kalpeaksi.

"Maailma on täynnä syntiä", sanoi hän ja katseli eteensä.

"Voihan niinkin olla", vastasi rouva Kruse. "Mutta täytyy sietää se
sellaisena kuin se on."

Hans Nielsen loi silmänsä häneen.

"Ajattelin yrittää saada sen toisenlaatuiseksi", sanoi hän sävyisästi.

Silloinpa rouva Kruse nousi seisomaan.

"Sitä et voi saada toimeen sinä enempää kuin minäkään!" sanoi hän.
"Anna pappien huolehtia siitä -- heillä on siihen kutsumuksensa ja
myös tarvittavat tiedot."

Hans Nielsenin silmät välkähtivät.

"Kaikilla kristityillä on siihen kutsumus", vastasi hän.

Syntyi hiljaisuus.

Hetkisen kuluttua katsahti rouva Kruse Hans Nielseniin.

"Montako päivää viivyt kotona?" kysyi hän.

Hans Nielsen astui lähemmäksi.

"Ei ollut tarkoitukseni sellainen", sanoi hän. "Aioin pyytää, että
saisin matkustaa pois ainiaaksi."

Rouva Kruse punastui.

"Vai niin", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on sellaiseen?"

Ja sitten hän katseli tiukasti Hans Nielseniä, joka huomasi hänen
olevan suuttunut.

"En voi jäädä sieluni rauhan vuoksi", sanoi Hauge. "Kiusaukset ovat
täällä liian suuret."

Rouva Kruse katseli alaspäin.

"Vai niin", sanoi hän. "Vai olet sinä sitä laatua."

Hans Nielsen Hauge punastui.

"Saattepa sanoa minua sellaiseksi", vastasi hän.

Rouva Kruse kääntyi hänestä puoleksi poispäin.

"Saat mennä mielelläsi", sanoi hän. "En minä tarvitse körttiläisiä
enkä surkeamielisiä."

Hans Nielsen Hauge seisahtui vielä.

"Lausun vaan kiitokseni kaikesta", sanoi hän -- "ja toivotan Jumalan
rauhaa taloonne, rouva Kruse. Olen vaan alhainen talonpoika, mutta
hyvän toivottaminen ei ole pahaksi. Hyvästi."

Hän kääntyi hitaasti ja lähti.

Rouva Kruse ei vastannut, mutta kun Hauge oli saapunut ovelle sanoi
hän:

"Sinulla on kaksi taalaria saatavaa!"

Hans Nielsen kääntyi ovessa.

"Ei minulla ole mitään saatavaa", vastasi hän. "Sillä, joka ei ole
mitään hyvää tehnyt, ei myöskään ole mitään saatavaa."

Hän meni.

Mutta kun ovi oli taas lukossa, ravisti rouva Kruse useat kerrat
päätään.

"Jumala varjelkoon hänen järkeään", sanoi rouva Kruse itsekseen
varsin kuuluvasti.




VIIDES LUKU


Oli kesäinen, lämpöinen päivä heinäkuussa 1795.

Tuttua tietä myöten käveli nuori mies paitahihasillaan, sauva
kädessä. Hän käveli ripeästi, huolimatta auringon paisteesta ja
kantamastaan suuresta laukusta. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta
kävely oli reipasta ja helppoa; silmät tuijottivat sinisinä eteenpäin
aivan kuin ikävöivinä; hän käveli kuten se, jolla on kiire saavuttaa
jokin tunnettu ja rakas.

Se oli Hans Nielsen Hauge, joka oli kotimatkalla.

Siinä kulkiessaan raittiitten, heiniltä tuoksuvien seutujen lävitse,
joilla kasvoi sekasin lehti- ja havumetsää, tunsi hän rintansa
onnekkaan keveäksi, oli kuin olisi hän jättänyt jälkeensä kaiken,
mikä oli raskasta ja mustaa tuolla turmeltuneessa kaupungissa.

Ja hän tunsi erityistä, sanomatonta rakkautta kaikkia kotona olijoita
kohtaan. Nyt he kaikki alottaisivat elämän, joka oli elämisen
arvoinen! Kaikki paha sekä ajatuksin että töin karkoitettaisiin,
kaikki maallinen olemus ja kaikki maallinen halu pysytettäisiin
loitolla -- hän ja hänen huoneensa tahtoivat palvella Herraa.

Hän tunsi erikoista halua ryhtyä laulamaan; hän tunsi halua tunnustaa
kaikelle maailmalle sen, mikä nyt oli tullut hänelle varmaksi
päätökseksi, ja sen, mikä täytti hänen mielensä.

Niinpä hyräili hän säettä vanhasta virrestä siinä kulkiessaan ja
tuntiessaan sydämessään iloa ja luottamusta. Täällä, vanhojen
tuttavien keskellä, täällä häntä ymmärrettäisiin; heidän
kaikkien kanssa tahtoi hän puhua Jumalan armosta ja kääntymyksen
välttämättömyydestä; heistä kaikista tulisi Jumalan lapsia ja heidät
johdettaisiin pois kadotuksesta!

Hän seisahtui, sillä laulu ja ripeä kävely hengästyttivät häntä; hän
pyyhkäsi takin hihalla hien otsaltaan ja istui tien viereen, suuren
puun varjoon, joka kasvoi aidan vieressä.

Hän riisui pois laukun; tekipä hyvää saada hetkisen levätä; ei
hänellä ollut aikaa kauan levollisena istua, sillä koti-ikävä paloi
mielessä.

-- -- --

Hän aukaisi laukun, etsi jotakin vaatteiden seasta ja otti esille
erään kirjeen.

Kirje oli isältä, viimeinen kirje, minkä hän oli saanut ollessaan
Fredrikstadissa.

Hän aukaisi ja luki sen uudestaan.

    'Rakas poikani Hans!

    Olen viime kirjeestäsi havainnut, että sinulla on suuri
    kiusaus ja sielun rauhattomuus niiden ihmisten tähden, joiden
    kanssa oleskelet Fredrikstadissa. Se on Jumalan koettelemusta
    mielialaamme nähden siinä, pidämmekö kiinni Hänestä ja luovummeko
    kaikesta maallisesta. Silloinpa me puhdistuneina siitä
    pääsemmekin.

    Mutta jos kiusaukset ovat niin suuret, ettet voi niitä voittaa,
    vaan synti saa vallan, silloin on parempi paeta pahaa kuin
    synnissä pysyä.

    Sen vuoksi, jos siten on asianlaita, neuvomme sinua, minä, rakas
    isäsi, ja äitisi, joka on suuressa tuskassa ja ahdistuksessa
    sinun tähtesi, tulemaan mieluummin tänne meidän ja sisarustesi
    luo kotiin, kuin jäämään sinne Fredrikstadiin.

    Kaikki me mielellämme suomme, että tulet kotiin ja voit täällä
    sydämen halulla olla, kun kaikki tiedämme, että olet hyvä työmies
    mitä maatyöhön ja muuhunkin tulee, jota nyt tarvitaan tähän
    vuoden aikaan, kuten heinänkorjuuta, elonleikkuuta ja ajoja.
    Samoin tarvitsee tavarasi täällä paraiten juuri sinun hoitoasi,
    kun olet tottunut sekä sepän että puusepän työhön ja muuhunkin.

    Mehiläispesuuksista, joita hoidit, on vaan kaksi kekoa jäljellä;
    kaikki muut ovat lentäneet metsään ja pysyneet poissa, eikä
    paljon kannata hoitaa sellaisia olioita, jotka lentävät niin
    kauas ja tuottavat niin vähän hedelmää kaikesta vaivasta. Että
    niistä on paljon vaivaa sanovat kaikki, jotka ovat mehiläishoitoa
    harjoittaneet.

    Näistä syistä ikävöimme me kaikki, minä isäsi ja rakas äitisi,
    että sinä tulisit tänne nyt heti, ellei sinulla ole voimaa ja
    henkeä Jumalan armosta kauemmin viipyä Fredrikstadissa, joka
    kuitenkin on kaupunki, missä nuorelle kansalle on kiusauksia,
    jopa vanhallekin kansalle, elleivät he pidä Jumalaa mielessään.

    Ja siis senvuoksi me toivotamme sinut tervetulleeksi kohta
    kotiin, jos Jumala suo.

    Isällisillä tervehdyksillä rakkaalle pojallemme minulta ja
    äidiltäsi ynnä siskoiltasi täällä Haugessa rakastava isäsi

    Niels Mikkelsen Hauge.

    Jälkikirjoitus.

    Ostahan samalla esiliina Anne-siskollesi, jos voit rouva Kruselta
    saamastasi rahasta sen tehdä. Hän on kovin sen tarpeessa ja
    sinähän osaat ostaa hyvää halvalla.

                                                  Sama.'

-- -- --

Hans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti
laukkuunsa.

Hänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän
yksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset
tutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului
hyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän
tunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan
maan tuoksun.

Kaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat
kyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja
siitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua
olisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden
kanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja
ryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.

-- -- --

Hans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta;
sitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.

Mutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli
laulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.

Hans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen,
istui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä
tulijat olivat oman kylän väkeä.

Nuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi
paitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti
voimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta
kuumuudesta huolimatta.

Kävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että
he lauloivat tuttua virttä.

Korkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat
laajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan
auringon alla.

"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!" -- kaikui innokkaasti tuulen
tuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi
käyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka
voivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse
levottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.

"Sielusta, mielestä olen mä sun!" -- laulu kaikui laajalti kautta
vainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen
silmissään sikäli kuin he lähenivät.

Hän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin
innostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä
voisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen
koko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla,
lammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta
hattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari,
Puukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo
oikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen
Syvertsen Gleng, soittoniekka!

Mutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi
nuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat
käsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla
kuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta,
vaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he
kaksi nähneet.

Hans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja
surua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng,
joka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen
nuoreen sydämeen -- hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja
Puukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena
ja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin --
hän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.

Nämä molemmat -- miten ihmeellistä -- olivat saaneet Jumalan armosta
iloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä
vihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan
tien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa
sielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin,
jotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.

Nyt he olivat saapuneet aivan hänen kohdalleen.

Hän tarttui hattuunsa heidän mennessä ohitse.

"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän hiljaisesti.

Nuo molemmat nyökkäsivät ja astuivat edelleen, yhä veisaten; mutta
äkkiä Kristen Gleng keskeytti kävelyn ja seisahtui, veisaten värssyn
loppuun saakka. Sitten tulivat molemmat hitaasti Hans Nielsenin luo.

"Sinäkö, Hans Nielsen, kuljetkin näillä teillä?" sanoi Kristen Gleng.

Hans Nielsen seisoi ja katseli ihmetellen.

"Minäpä niinkin", vastasi hän. "Olen kotimatkalla."

"Sillä matkalla mekin olemme", sanoi Puukenkä-Ingebrigt kuivalla,
särkyneellä äänellään. "Jumalamme luo", lisäsi hän vielä. Ja molemmat
he huokailivat.

"Lepäämään Karitsan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen haavoissa",
sanoi Kristen Gleng.

Hans Nielsen Hauge katseli vakaasti heitä molempia.

"Niin, Jumalan armon ihmeet ovat suuret", sanoi hän.

Puukenkä-Ingebrigt takkuisessa lammasnahkaturkissaan seisoi aivan
hänen edessään. Hiki juoksi hänen likaisilta kasvoiltaan ja hänen
pienet harmaat silmänsä olivat verestävät.

"Käänny, Hans Nielsen, ristiinnnaulitun Herran Kristuksen puoleen,
kun vielä on päivä", sanoi hän -- hän puhui melkein huutamalla.
"Sillä yö tulee, jolloin ei kukaan taida työtä tehdä!" Hän iski
sauvansa hietaan.

"Tee kääntymys, Hans Nielsen, että sinusta tulisi veljemme
Kristuksessa hänen haavainsa ja kärsimystensä tähden!"

Hän seisoi aivan lähellä.

Hans Nielsen katsahti häneen lämpöisin silmäyksin.

"Antakoon Jumala minulle siihen voimia", vastasi hän, puolittain
kuiskaten ja melkein kuin itsekseen.

Puukenkä-Ingebrigt tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

"Laskeudu Karitsan vereen!" huusi hän.

Kristen Gleng seisoi Haugen toisella puolella ja laski nyt kätensä
raskaasti hänen hartioilleen.

"Suurempaa syntistä kuin minä olen ei ole maailmassa!" sanoi hän.
"Sekä mitä tulee juoppouteen että saatanan kaikkiin kujeisiin
nuorison syntiin johtamiseksi. Sehän on laajalti tunnettua ja senhän
sinäkin, Hans Nielsen, tiedät. Mutta nyt on saatana paennut ja
Karitsan siunattu veri on pessyt kaikki minun syntini!"

Hans Hauge veti Glengin käden omaansa.

"Sinä siis olet nyt alkanut elämää Jumalassa, Kristen Gleng?" kysyi
hän.

"Aivan niin, Hans Nielsen -- elämää Kristuksen haavoissa", vastasi
Kristen Gleng.

"Hänessä meillä on pelastus!" sanoi Puukenkä-Ingebrigt.

"Käänny, Hans Nielsen, että sinä voit juoda kanssamme Kristuksen
verta!"

Ja taas hän pudisti Haugen kättä.

Hans Nielsen seisoi ja katseli Kristen Glengiä.

"Sinä olet siis luopunut synneistäsi?" kysäsi hän.

Kristen Gleng pudisti molemmin käsin hänen kättään.

"Älä kysy syntiäni", sanoi hän vapisevin äänin. "Jumala on sen
poispyyhkinyt, niin ettei sitä enää ole, ja jos se vielä tulisi, niin
se pestään Kristuksen haavoissa pois. Hänessä on autuus -- yksin
Hänessä."

"Hän on meidän puolestamme ristiinnaulittu", sanoi
Puukenkä-Ingebrigt. "Häneen ei saatana pysty!" Ja taaskin iski hän
sauvansa hietaan.

Hans Nielsen tunsi ahdistusta. Hän astui heidän välissään tielle.

"Kuka on teidät uskoon herättänyt?" kysyi hän.

Molemmat kääntyivät suoraan häneen.

"Hän, jota maailma vainoo", vastasi Puukenkä-Ingebrigt.

"Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi." --
Tämän sanoi Kristen Gleng salaperäisesti. Sitten kumartui hän Hans
Nielseniä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Hänen arvoisuutensa, pastori Seeberg!" kuiskasi hän.

Hans Nielsen Hauge veti syvän henkäyksen. Nyt hän ymmärsi.

"Seeberghän on virastaan erotettu", sanoi hän.

"Kirjanoppineet ja farisealaiset ovat hänet erottaneet!" vastasi
Ingebrigt.

"Hänet on erotettu Kristuksen haavain tähden", sanoi Kristen Gleng
veisaten. "Mutta nyt rupeaa elämä Kristuksen veressä kukoistamaan!"
-- Hän seisoi kädet lujasti ristissä.

"Me saarnaamme korvessa ja koko maailma on tuleva meitä kuulemaan!"

"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa", jatkoi
Puukenkä-Ingebrigt, "kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman
piti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi,
veli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa
meitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka
on meille suotu!"

"Hyvästi, Hans Nielsen!" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng -- "ja
Jumalan rauha olkoon kanssasi!"

"Samaa toivotan teille!" vastasi Hans Nielsen Hauge.

Nuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi,
jonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi
vainioille.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä
poltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut
itkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi
itsekseen:

"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä
minun tulee kulkea?"

Ja hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä
tuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi
syntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä
kuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui
häneen kuin tulen polttona.

Silloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia
noita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui
sanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä
katalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!

Hiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui,
asteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. "Kotiin,
kotiin!" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki
ilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa,
niin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään
huomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

-- -- --

Niels Mikkelsen Hauge tuli heinävinniltä ja laski juuri haravaa
kädestään välikköön, mennäkseen aamiaiselle, kun hän näki miehen,
laukku selässä ja sauva kädessä, saapuvan portille.

Hän tunsi tulijan heti. Sehän oli hänen poikansa Hans.

Niels Hauge jäi seisomaan ja katselemaan, kun Hans Nielsen aukaisi
portin hakasen ja astui pihalle.

"Älähän, luulenpa --" virkkoi hän, mutta vaikeni heti ja seisoi
odotellen.

Hans Nielsen pani hakasen varovasti paikoilleen, kääntyi ja astui
suoraan eteenpäin.

"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa, isä", sanoi hän ja ojensi kätensä.

Isä vastasi tervehdykseen ja katseli poikaansa sinisillä lempeillä
silmillään.

"Hyvää päivää ja tervetuloa kotiin", vastasi hän.

Hän seisoi hetkisen ja laski sitten kätensä irti.

"Vai tulit sinä kuitenkin", sanoi hän.

Hans Nielsen katsoi syvästi ja rehellisesti isäänsä.

"Tulinhan niinkin, isäni", vastasi hän sävyisästi. "Minun _täytyi_
tulla."

Isä vaikeni hetkiseksi.

"Sitä minäkin ajattelin", virkkoi hän sitten.

Sitten molemmat astelivat hiljaisesti tupaa kohden, isä edellä ja
poika hänen jälessään.

Kun he aukaisivat oven, seisoi äiti juuri takan ääressä, pisti ruokaa
padasta vatiin.

Kun hän näki poikansa, päästi hän kauhan kädestään ja löi kätensä
yhteen, mutta ei sanonut sanaakaan.

Poika tuli häntä kohden, otti äitiään kädestä ja veti hänet luokseen.

Äiti vilkasi isään.

"Me ymmärsimme sen", sanoi hän erityisen lempeästi.

Hans seisoi nyt, laukku selässä, hymyili ja katseli äitiään.

"No, Jumalan kiitos!" sanoi äiti, otti taasen kauhan ja nosti sillä
ruokaa padasta.

Isä oli asettunut istumaan.

"Panehan laukkusi pois", sanoi hän. "Sehän on raskas."

Hans Nielsen katseli halukkaasti ullakon aukkoa kohden, jossa hänen
makuupaikkansa ennen oli ollut.

"Onhan minulla ollut kannettavana sellaistakin, joka on raskaampaa",
sanoi hän.

Isä vilkasi äitiin.

"Saatpa panna senkin pois", vastasi isä hiljaisesti.

Hans Nielsen huokasi.

"Saattepa sitten auttaa minua", vastasi hän.

Nyt äiti katseli isää.

"Onhan se, joka auttaa", sanoi äiti lämpimin äänin.

"Meidän on se uskominen", sanoi isä.

Hans Nielsen Hauge tunsi erikoista rauhaa. Hän henkäsi vielä kerran
syvään; sitten astui hän ullakkoportaita kohden.

Isä hymyili.

"Sinä haluat sinne ylös", sanoi hän.

Hans Nielsen seisahtui portaille.

"Aivan niin -- siellähän on hyvä olla", vastasi hän. Sitten astui hän
portaita myöten, mukanaan laukkunsa.

Äiti katseli kauan hänen jälkeensä. Sitten iski hän silmää isälle.

"Jumalalle olkoon kiitos!" sanoi hän uudelleen.

       *       *       *       *       *

Oli tullut ilta.

Hans Nielsen Haugen entisessä ullakkokamarissa istui hän itse äitinsä
ja sisariensa, Annen ja Kaarinan, kanssa.

Ikkuna oli auki tyynenä kesä-iltana; hänen veljiensä äänet kuuluivat
ulkoa, heidän istuessaan ladon sillalla ja puhuessaan hiljaa illan
viileydessä.

Hans Nielsen istui ikkunan edessä olevan pöydän ääressä ja hänen
edessään oli hänen laukkunsa avattuna; äiti ja sisaret istuivat
tuoleilla vieressä.

Hans Nielsen otti esiin tavaroita laukusta.

"Tässä on äidille", sanoi hän. -- Siinä oli pussillinen kahvia ja
sokuria.

Äiti otti tavarat vastaan hymyillen.

"Tämä on hyvään tarpeeseen", sanoi hän.

"Ja tässä on Kaarinalle."

Hans otti esille esiliinan, ruskeapohjaisen, punakukkaisen.

Kaarina otti lahjansa. "Rakas Hans", sanoi hän, mutta ei kehdannut
esiliinaa koetella.

Hans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan
kuin muissa aatoksissa.

"Enpä tosiaan tiedä," sanoi Hans, "tarvitsetko sinä tällaista."

Hän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät
he illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.

Anne hymyili vakaata, hiljaista hymyään.

"No, voinhan toki joskus sen tarvita", vastasi hän ja otti lahjan
vastaan.

Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli
kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän
päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.

Tulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.

"Koko miesväelle", sanoi Hans Nielsen ja hymyili.

"Ei, eihän toki," sanoi äiti.

"Sinähän annat pois kaiken, mitä olet ansainnut", sanoi Anne
hiljaisesti.

Hans Nielsen katsahti heihin.

"Niinhän on tarkoituskin", sanoi hän.

Äiti katsoi häneen kysyvästi.

"_Sinäkö_ niin sanot", virkkoi hän. "Sinähän tahdoit, että jokaisen
tuli säästää."

Hans pani kätensä hänen kädelleen ja katseli äitiään lämpimästi.

"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti", vastasi hän. "Mutta nyt
teen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä,
tästälähin on oleva toisin, äitiseni, -- Jumalan avulla!"

Hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.

Anne-sisar katsoi häneen rakkain silmäyksin.

Mutta äiti loi silmänsä alas ja toinen sisar, Kaarina, istui
ihmetellen.

"Aivan niin -- hyvähän se on", sanoi äiti. "Mutta täytyypä ansaita
elääkseen."

Äiti katseli Annea aivan kuin tukea odotellen.

Hans Nielsen sulki laukkunsa.

"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni",
sanoi hän varmalla äänellä.

"Sen voi silti tehdä", sanoi äiti melkein surullisella äänellä.

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa", sanoi Hans Nielsen Hauge
vakavana. "Se on varma se, äitini."

Hän oli pannut laukun kiinni ja ripusti sen nyt seinälle.

Äiti katseli alaspäin, neuvottomana.

"Voineepa niinkin olla", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden
esiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.

Vallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta
kuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.

Äiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos
hän saisi siitä kuulla.

"Uutisviljelys ojan varrella -- jätätkö senkin maatumaan?" kysyi hän
äkkiä.

Hans Nielsen henkäsi kuuluvasti.

"Olen ajatellut myydä sen", sanoi hän.

Äiti vaikeni hetkiseksi.

"Ja mitä teet sen hinnalla?" kysyi hän sitten.

Hans Nielsen hymyili.

"Kyllähän siihen neuvo keksitään", vastasi hän. "Maailmassa on
kylläkin köyhyyttä."

"Jumala meitä _siitä_ varjelkoon!" sanoi äiti.

"Ja muita myös", lisäsi poika.

Taaskin vallitsi hiljaisuus.

"Mutta mehiläisesi?" uskalsi Kaarina kysäistä.

"Ne me pidämme", vastasi Hans. "Niistä voi paljon oppia", lisäsi hän.
"Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat
koonneet."

"Lakkaatko siis tekemästä työtä?" kysyi äiti, melkein hätääntyneenä.

"En, äitiseni", vastasi Hans Hauge. "Nythän me vasta rupeammekin
työhön -- me kaikki."

Äiti katseli häntä.

"Rupeatko sinä nyt meitä auttamaan?" kysyi hän.

"Tietysti me nyt kaikki autamme", vastasi poika.

Äiti nousi ylös.

"Täytyypä ajatella tulevaisuutta", sanoi hän ja huokasi samalla.

"Ja ijäisyyttä -- ensiksi", vastasi poika.

"Aivan niin, siinä olet oikeassa", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti
saamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.

Nuo kolme nuorta jäivät vielä istumaan.

Hans Nielsen katseli lempeästi molempia sisariaan.

"Me teemme kyllä työtä!" sanoi hän.

"Sitä kyllä saamme tehdä", vastasi Kaarina ja nousi seisomaan.

Hans Nielsen katseli häntä.

"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut", sanoi hän. "Sinä ymmärrät
minua kyllä, Anne" -- hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi
ylös lähteäkseen.

"Luulenpa ymmärtäväni", vastasi tämä.

Nuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos
hiljaiseen kesäiltaan.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän
aittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans
häntä.

Anne kääntyi veljeään kohti kuullessaan tämän tulevan.

"Rakas Hans", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä
hämärässäkin.

"Niin", sanoi Hans ja seisoi aivan sisarensa vieressä.

"Sinä olet aivan oikeassa", jatkoi Anne. "Mutta menettele hellävaroin
äidin suhteen -- tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli."

Hans Nielsen katsoi sisartaan.

"Sen otan kyllä huomioon", sanoi hän.

"Niin, kyllähän sen tiedän", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät
hitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan
pitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja
tuo nuori nainen.




KUUDES LUKU


Oli joulu 1795.

Pienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen
ja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä
laulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle,
kulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat
mustissa puvuissa.

Pienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta
ovella ja moni seisoi ulkopuolella.

Nyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan
kovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin
kuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten
puhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului
moniääninen huokaus hiljaisuudessa.

Äsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti
herätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.

Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä.
Ihmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan
tätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.

Vuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa,
joka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet
kirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he
eivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin
hänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet
tunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään
tahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä
tunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja
hyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja
ympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta
huolimatta.

Mutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa
sielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt
tieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti
kääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta
kuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme
tapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät
himojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen
maailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla
Jumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.

Niinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan
himoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena
Jumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka
mielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon
vapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia
muita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi
Seebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen
apostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja
kärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja
hänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.

Niinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa
kuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen
sitä voimaa, jonka tuleman piti.

-- -- --

Tulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet
kulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen
juostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin,
siinä tullessaan.

Tiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut
vastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot,
sikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui
syviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului
hänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva
sielunsa siten sai lepoa.

Mutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja
alkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.

Hevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä
kulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi
kävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.

Se oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle,
metsässä olevalle tuvalle.

Kuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään;
nyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.

Miksikä tuolla pienellä tuvalla oli niin paljon kansaa?

Hän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken.
Sillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen
uskovaisistaan, oli hänkin kuullut.

Hän kuuli tuon kuuluvan, innostuneen äänen rukoilevan tuolla sisällä;
hän pidätti tienhaarassa hevosensa, astui reestä, sitoi hevosen
aitaan, tyhjensi säkistä hevoselle syötävää ja pani sitten tyhjän
säkin hevosen selkään.

Sitten meni hän verkalleen ylös tuvalle johtavaa tietä ja seisahtui
miesten keskelle ulkosalle.

Pari heistä nyökkäsi vakavasti tervehdykseksi. He olivat hänet
tunteneet. Sitten he taasen seisoivat hartaina ja katselivat
alaspäin, kädet ristissä.

"Sillä kuten häntä vainotaan, siten sinuakin vainotaan, jos
vastaanotat armon Jeesuksen veressä" -- kuului tuolta sisältä.

Hans Nielsen Hauge kuunteli ja pani kätensä ristiin kuten muutkin.
Sanat, mitkä hän kuuli, olivat kuin Jumalan erikoisesti hänelle
sanomat.

Ja hän painoi päänsä alaspäin.

Sitten taasen kuului tuolta sisältä:

"Seuratkaamme siis, rakkaat, rakkaat ystävät, paimentamme, jonka
petolliset opettajat ja profeetat ovat heittäneet ulos; sillä hänen
luonaan on armo löydettävissä ja Jumalan sana puhtaana ja selkiänä.
Seuratkaamme Jumalan valitsemaa, vaikka ei hänellä enää olekaan
pappilaa, missä asuisi, eikä saarnatuolia lain mukaan; mutta armoa
Kristuksen veressä ei kukaan voi häneltä ottaa pois. Rakkaat, kalliit
ystäväni! Pysykäämme hänen veljinään Herrassa että hänen kanssaan
yhdessä voisimme juoda Karitsan verta autuudeksi ja kiittää Herraa
ijankaikkisesti!"

Hans Nielsen Hauge tunsi kuin pistoksen siinä kädet ristissä
seisoessaan.

Paimen, tuo Jumalan valittu, oli puhujalle ainoana Vapahtajana.
Sellaisen sanan käyttäminen syntisestä ihmisestä, vieläpä papista,
joka oli virastaan pidätetty virkavelvollisuutensa rikkomisesta,
tuntui hänestä Jumalan pilkkaamiselta. Mutta hän oli vaiti ja taasen
kuului tuo ääni sisältä, Kristen Glengin käheä juopporatti-ääni:

"Ja iloitkaamme ja riemuitkaamme että saamme kärsiä hänen kanssaan,
hänen, joka kärsii viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa
-- että me voisimme heidän kanssaan kerran kokoontua Karitsan
valta-istuimen ympärille!"

Kristen Gleng vaikeni -- hiljaisuudessa kuului tuolta sisältä
raskaita huokauksia. "Minun syntini, minun syntini!" kuului jonkun
vanhan ihmisen vapiseva ääni.

"Syntisi!" huudahti nyt Kristen Gleng. "Yksi ainoa pisara Karitsan
verta on kylliksi pesemään pois kaikki sinun syntisi! Kuka voi seisoa
omien tekojensa varassa? Sinä houkka! Kristus itse tekee hyvät työt
puolestamme -- muutenhan kaikki menehtyisimme helvetin vaivassa. Ei
suurempaa syntistä löydy kuin mitä minä olen ollut. Ja synti elää
vieläkin lihassani, sen tunnustan vapaasti Jumalan ja teidän kaikkien
edessä. Mutta mitäpä merkitsee nyt syntini! Olen pessyt itseni
Karitsan veressä nyt, huomenna ja joka päivä. Mitäpä siis synnistäni?
Ainoastaan suuri syntinen saa suuren armon, te hullut! Kiittäkää
siis Jumalaa siitä, että olette syntisiä ihmisiä, jotta voitte tulla
osallisiksi Jumalan armosta! Minä pukeudun Kristuksen haavoihin kuin
hääpukuun. Ellei sinulla sitä ole, heitetään sinut ulos Karitsan
häistä ikuiseen vaivaan!"

Hans Nielsen Hauge katseli lähellä seisovia, mutta ei kukaan
vastannut hänen katseeseensa.

Sitten hän surullisesta ravisti päätään, kääntyi ja meni hitaasti ja
hiljaisena takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta mennessään
päätielle johtavaa polkua kuuli hän tuon laulavan yksitoikkoisen
äänen, joka jatkui tuolla sisällä tuvassa, kuin painostuksena
rinnassaan ja tunsi melkein halua ruveta itkemään; niin valtavaa
surua hän tunsi.

Hän päästi hevosen hiljalleen irti, istui kuormalle ja ajeli kotia
kohden.

       *       *       *       *       *

Seuraavana yönä ei Hans Nielsen Hauge nukkunut.

Häneen oli tullut suuri ahdistus siitä, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut.

Koko syksyn ja talvenkin aikana oli hän hiljaisena toiminut talon
askareissa muiden mukana. Ahkerasti oli hän käynyt kirkossa ja
ahkerasti lukenut sekä raamattua että vanhoja postilloja. Oli
myöskin tavan takaa muiden kanssa kylällä puhunut hengellisistä
asioista, mutta enimmäkseen oli hän saanut osakseen pilkkaa, joka oli
saattanut hänet yhä syvemmin näkemään vallitsevan kevytmielisyyden ja
turmeluksen.

Näinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt
kuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä
saada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan
Jumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut
ajatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta
ja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala
löytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle
kuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana
sitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa
nähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja
puutteellisuudesta huolimatta.

Ja Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili
tuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa
toisiaan.

Ehkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen,
heidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun
toiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan
armoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta
ulossuljettaviksi.

Eikö ollutkin raamatussa, että "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat
valitut."

Voihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän
harrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei
kuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi
maistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt
ja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans
Nielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan
ja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi
kuuluvasti nyyhkyttää.

"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi
kylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon.
Jos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi
hän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois
Jumalan kasvoin edestä ja sanoa: "Siunattu ollos Sinä, joka minut
kiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä
vaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!"

Ja hän rukoili hiljaa: "Isä meidän, joka olet taivahissa", ja hän
tunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut
tuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan
Hänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.

Sellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa,
kädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja
Luojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan
ja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut,
tunsi hän suurta mielipahaa.

Ensiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut
tällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä
oli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä,
kuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli
menetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.

Toiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin,
joka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan
antamaksi opettajaksi maailmaan.

Mutta hän ei puhunut mitään vanhemmilleen eikä sisaruksilleen siitä,
mitä hän oli kokenut. Hän hoiteli talon töitä kuten ennenkin ja
vaikeni.

Kahdeksan päivää myöhemmin ajoi hän metsästä kotiin halkokuormaa.
Silloin tapasi hän tiellä kolme vastaan tulevaa miestä. He olivat
kaikki juovuksissa ja heidän joukossaan oli Kristen Gleng. Hans Hauge
säpsähti tämän nähdessään. Hän seisautti hevosensa heidän mennessään
ohitse.

"Jumalan rauhaa, Kristen Gleng!" sanoi hän.

Kristen Gleng seisahtui tylsänä ja tuijottavana.

"Jumalan rauhaa Kristuksessa, rakas veli", sanoi hän verkalleen ja
niiskotellen.

"Käänny, Hans Hauge!" Hän tuli Haugea kohden hoiperrellen. "Käänny,
että syntisi pyyhitään pois --", hän nikotteli taaskin ja huojui
seisoessaan.

Sitten alkoi hän veisata virttä venytellen.

Hans Nielseniä puistatti sisällinen vilu. Hän läimähytti hevosta ja
ajeli edelleen.

Ja hänen takanaan nuo kaksi muuta kävivät käsiksi Kristen Glengiin.

"Tule nyt, veli", kuuli hän heidän sanovan.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge sinä päivänä tuli kotiin, oli hän sangen
kalpea kasvoiltaan.

"Viluttaako sinua?" kysyi isä.

"Viluttaa", vastasi hän.

"Minulla on mielessä jotakin perin surullista", sanoi hän.

Isä katseli kysyvästi häneen.

"Minä näin Kristen Glengin ja kaksi hänen veljeään Kristuksessa!" --
jatkoi hän -- "ja he olivat kaikki humalassa."

Niels Mikkelsenin kasvot tummenivat.

"Vai sitä tietä se siis menikin", mutisi hän itsekseen.

"Niin käy kun on sellainen meno", sanoi äiti ja huokasi.

-- -- --

Kevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi.
Pappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla,
missä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.

Hans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä
maaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.

Kolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle
suoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden
nuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan
ottaa.

Noiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan
toimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen
ettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti
kaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi
ja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä
kirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:

    'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä
    ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut
    rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla
    suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä
    ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen
    apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'

Kirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän
ei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin
kieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle
riitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.

Oli tullut kevät vuonna 1796.

Huhtikuun ensi päivinä oli kevätkyntö alettu Haugen talossa.

Sää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi
oli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja
läiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret
ja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.

Routa oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen
kottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran
vakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä
viheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta
viserrystään puiden oksilta.

Oli huhtikuun 5:s päivä.

Haugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans
Nielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin
onnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta
ympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.

Siinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran
harmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi
tuttua virttä: "Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon." Ei hän laulanut
kaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin
itsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi
koko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä
päivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.

Kulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta
kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille
jotakin hyvää!

Hän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi
hänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana;
hänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.

Hän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen
oli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset
ja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden -- ja hänestä
tuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän
katseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin
keveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin
ihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän
kuuluvalla äänellä ja onnellisena:

    Vahvista varmaksi sielu ja mieli,
    että mä nään, mitä Henkesi voi!
    Aukaise, Herra, mun puheeni kieli,
    johda ja ohjaa mua heikkoa, oi!
    Itseni, kaikkeni annan mä sulle,
    kunpa vaan Sinussa olla mä saan;
    Silloin ei vaaroja sieluuni tulle,
    joita en voisi mä karkoittaa.

Sitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä
kalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen
tietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.

Suun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen
tietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi
tuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas
tuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut
Jumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä
Vapahtajansa kasvot.

Ei hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen
oli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi
syntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" huudahti hän itsekseen ja painoi ristissä
olevat kätensä rintaansa vastaan.

Silloin oli kuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt suuren rauhan hänen
mieleensä; hän hengitti monet kerrat syvään, aivan kuin heräten;
hän tiesi taaskin, missä oli ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ja
hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut kotiin pitkällisen poissaolon
jälkeen, sanomattoman onnellisena; hän tunsi olevansa onnellisempi
kuin muut ja haluavansa mielellään tehdä muille hyvää ja ottaa heidät
mukaansa autuuden maahan.

Hän henkäsi taaskin syvään ja ihmetteli, ja surunvoittoisin mielin
tunsi hän jälleen kaikki ympärillään olevat esineet.

Tuossa seisoi hevonen; se katsoi taaksepäin häneen odotellen. Tuossa
oli kotitalo; tuolla kaikki ihmiset syntineen ja suruineen ja vihdoin
kuolema!

Ja hänestä tuntui siltä, että heidän elämänsä ja ilonsa oli
ainoastaan elämää tuskassa ja ainoastaan hetkellistä iloa, siihen
ijankaikkiseen elämään ja siihen autuaalliseen iloon verraten, mitä
hän nyt tunsi mielessään. Ei maailmassa mikään ollut minkään arvoista
tähän sanomattomaan autuuteen verraten.

Ja hän ihmetteli; hän ei voinut käsittää, että hänessä aikaisemmin
oli palanut halu tämän maailman asioihin, ja hänestä tuntui kuin
olisi hän voinut lyödä itseään siitä, että hän oli laiminlyönyt
palvella rakasta ja yli kaiken hyvää Jumalaa, joka oli hänelle suonut
osallisuuden taivaalliseen valtakuntaansa.

Tällaisena hetkenä ei hän enää voinut tehdä työtä; aura sivuttain
käännettynä ja hevonen ohjakset irrallaan ajoi hän pihaan, riisui
hevosen ja meni kamariinsa. "Joko on valmista?" kysyi äiti hänen
mennessä ohitse. "On täksi päiväksi", vastasi hän. Sitten meni hän
edelleen portaita ylös ja heittäytyi vuoteeseensa. Silloin tunsi
hän kaikkien jäsentensä vapisevan. Mutta samalla kertaa tunsi hän
onnellista, leppoisaa rauhaa, joka sai hänet unhottamaan kaiken muun.

Silloin rukoili Hans Nielsen Hauge Jumalaansa. Rukoili kaikkien
niiden puolesta, jotka olivat vajonneet pahuuteen, että Jumala
armossa viivyttäisi rangaistustaan, että he voisivat tulla
kääntymykseen.

Ja hän kuuli sielunsa korvalla Jumalan äänen, joka vastasi hänen
rukoukseensa:

"Kenenkä minä lähetän kutsumaan minun suurelle ehtoolliselleni,
kutsumaan kaikilta kulmilta, pohjoisesta ja etelästä, idästä ja
lännestä?"

Hänen rintansa kautta kulki kuin tulen poltto, hänen siinä maatessaan
kädet ristissä rinnalla ja silmät auki. "Herra, lähetä minut!"
kuiskasi hän. Ja hän tunsi samalla, että hän voisi vaikkapa kuolla
pelastaakseen yhden ainoankin sielun.

Sitten puhui taasen Jumalan ääni, tällä kertaa aivan kuin hänen
omasta sisimmästään:

"Sinun pitää tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, kehoittaa heitä
kääntymykseen ja etsimään minua, niin kauan kuin minä olen läsnä, ja
sinun tulee liikuttaa heidän sydämiään niin, että he voisivat kääntyä
pimeydestä valkeuteen."

Hans Hauge ummisti silmänsä.

"Niin, aivan niin, Herra!" kuiskasi hän ja jäi kauaksi aikaa siten
makaamaan.

Kun äiti tuntia myöhemmin tuli ylös, nukkui hän. ja äiti ihmetteli
lapsen hymyä nukkuvan poikansa kasvoilla.

Äiti herätti hänet.

"Sinäpä nukut hyvät päivällisunet", sanoi hän.

Hans katsahti ihmetellen ympärilleen. Sitten hän muisti kaikki
ja hymyili. "Aivan niin, äitiseni", vastasi hän. "En ole pitkiin
aikoihin niin makeasti nukkunut."

"On mainio ilma", sanoi äiti.

"Niinpä on -- oikein siunattu ilma", sanoi Hans Nielsen Hauge ja
nousi hymyillen istumaan.

"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan",
sanoi äiti.

Hans Nielsen istui kuten ennenkin, onnellisesti hymyillen.

"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä", sanoi hän, "ja minä
tulen käyttämään tarkoin aikani."

Äiti katseli alaspäin, puhumatta mitään.

Ja Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja
kertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja
onnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei
olisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.

Niinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas
työhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan
vastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä
tuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman
asioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi
joku sielu mennä pois ennen kääntymystä.

Niinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan;
vaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän
illallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan
kanssaan.

Sisaret nousivat ylös ja seurasivat häntä ihmetellen.

Sitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki
sille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.

Siihen seisahtui Hans Nielsen Hauge.

Hän tarttui kummankin sisarensa käteen ja hänen silmissään oli
jotakin erikoisen lempeätä.

"Ainoastaan erään seikan tahdoin sanoa", sanoi hän lämpimällä
äänellään. "Minä uskon saaneeni rauhan Jumalani kanssa; jotta, jos
minä tänä yönä kuolisin, menisin minä autuuteen. Kunhan voisin siellä
tavata teidät molemmat."

Molemmat sisaret olivat hämmästyksissään ja vaikenivat.

Sitten Anne yhtäkkiä rupesi itkemään: "Jumala antakoon meille
armonsa, että niin tapahtuisi", sanoi hän. Ja kun toinen sisar
katsahti ylös oli hänenkin silmänsä kyynelissä. Mutta Hans Nielsen
Hauge silitteli Anne-sisarensa kättä tavan takaa.

"Tehkäämme työtä siinä mielessä", sanoi Hans iloisesti.

Ja nämä kolme sisarusta kävelivät kauan vainioilla sinä kevätiltana.

"Missä te olette olleet?" kysyi äiti, kun he tunnin kuluttua
palasivat.

"Me olemme kyntäneet ja kylväneet", vastasi Hans Nielsen Hauge ja
katseli hymyillen sisariaan.

Ja hekin hymyilivät.




SEITSEMÄS LUKU


Kevät edistyi.

Hans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut
kenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona
kevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen
onnen piirre, minkä kaikki huomasivat.

Äiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon
monissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi
järjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä,
oli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä,
viikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti
hymyillen.

"Mistä sinä olet niin iloinen?" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans
tuli työstään tupaan juomaan.

"Iloitsen Jumalan armosta, äitini", vastasi hän.

Äiti vaikeni.

"On kuin joisin elävää vettä" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään
ja seisoi, katsellen äitiään.

"Niin, Jumalan armo on suuri", vastasi vihdoinkin äiti. "Mutta maa on
kuitenkin täynnänsä surua ja syntiä."

"Mutta sitä ei ole taivaassa, äiti", vastasi Hans Nielsen Hauge.

Äiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut
väitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten
vuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.

Mutta vähän ajan kuluttua sanoi äiti:

"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?" Hän ei katsonut poikaan
puhuessaan.

Nyt poika oli hetkisen vaiti.

Hän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan
maallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin,
ja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä
oli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun
yhdessäoloon Jumalan kanssa.

"Meidän Herramme on ollut hyvä minulle", sanoi hän hiljaisesti.

Äiti teki töitään.

"Sehän on varsin hyvä asia", sanoi hän.

Hans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin,
joka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.

"Rakas äiti!" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin
lähellä silmät loistavina.

Äiti nosti silmänsä työstään.

"Rakas Hans!" sanoi hän. Sitten hän väsyneesti hymyili.

Sitten hän taas katseli työtään ja jatkoi sitä.

"Kunhan sinulle vaan ei mitään tapahtuisi", sanoi äiti hiljaisesti ja
lempeästi.

"Kunhan et vaan mene pois meidän luotamme?" sanoi hän vielä,
vapisevin äänin.

Ja taaskin lämpeni Hans Haugen mieli äitiään kohtaan.

"Kunpa sinullekin, äiti, tapahtuisi jotakin!" sanoi hän liikutettuna.

Äiti katseli häneen. Silmät kysyivät, mutta hän ei puhunut mitään.

Silloin sanoi poika:

"Sinä olet kastettu Mariaksi, äiti. Maria istui Vapahtajan jalkaan
juuressa; mutta oli toinen, jonka nimi oli Martta -- hän huolehti
enemmän maallisista asioista."

Ensimäisen kerran oli hän äidilleen tehnyt huomautuksen ja sen he
molemmat tunsivat.

Äidin kelmeille kasvoille ilmestyi vähän enemmän väriä.

Hän katsahti poikaansa äkkiä, mutta loi taas silmänsä alas ja jatkoi
työtään.

"Saapa vaan huolehtia", sanoi hän. "Niinkauan kuin täällä maan päällä
puuhailee", lisäsi hän hiljaisesti.

Sitten Hans Hauge silitteli äitinsä hartioita.

"Älä ole minuun pahastunut, äiti", sanoi hän.

Äiti loi silmänsä häneen ja hymyili sekä jatkoi sitten taas työtään.

Poika lähti pois hitaasti ja hiljaisena.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Haugessa oli syntynyt väsymätön halu tutkia Jumalan
sanaa, samalla kun hän tunsi etääntymistä kaikesta maallisesta.
Oli kuin hän olisi elänyt henkiolemustilassa. Päivätyön loputtua
meni hän mielellään heti ylös kamariinsa ja siellä voivat hänen
äitinsä tahi sisarensa aina tavata hänet, kumartuneena raamatun tahi
vanhan postillan yli. Oli kuin olisi henki ollut kysymyksessä hänen
valmistuakseen ja päästäkseen täyteen selvyyteen. Hänestähän oli
tuleva Jumalan todistaja maan päällä!

Yön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari
tuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.

Hän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta;
hän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että
hän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi
lihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.

Aterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti
häntä:

"Sinun täytyy syödä", sanoi hän.

"Sitähän teen", vastasi poika.

"Mutta sitähän sinä et tee", väitteli äiti.

Sitten söi hän vähäsen, tehdäkseen äidille mieliksi.

"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä", sanoi hän silloin mielellään.

Mutta äiti vilkasi toisiin ja ravisti päätään.

Taisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin
luonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja
ruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän
oli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän
väliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.

Isä, joka muuten ei yleensä paljon puhunut eikä erikseen pannut
huomiota lasten ulkonäköön, tarttui eräänä päivänä asiaan.

"Oletko sairas, Hans?" kysyi hän.

Hans hymyili.

"En ole", vastasi hän.

Isä katsoi häneen tutkivasti.

"Sinä olet kalpea", sanoi hän.

"Voihan niinkin olla", vastasi Hans. "Kysytään voimia tullakseen
Jumalan lapseksi."

Isä vaikeni ja katseli häntä.

"Vai niin", sanoi hän.

Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

"Saatpa lueskella kohtuudella. Ihmisen on vastattava myös
ruumiistaan."

Hans Nielsen astui lähemmäksi.

"Sielu on ensi sijalla", vastasi hän.

Isä katsahti alaspäin.

"Niinpä niin -- mutta" -- nyt hän taasen katsoi ylös. "Tee vaan niin,
mikä oikein on, Hans", sanoi hän hiljaisesti, lempeällä, vakaalla
äänellään. "Ehkäpä löytyy neuvo ruumiiseenkin nähden."

Silloin tarttui Hans Hauge isänsä käteen.

"Rakas isä", sanoi hän.

Ja he menivät kumpikin omalle taholleen.

Mutta sinä iltana tuli äiti itkenein silmin yläkamariin, jossa Hans
istui ja luki.

Hän tuli aivan lähelle, kumartui pojan yli ja kietoi käsivartensa
hänen ympärilleen.

"Rakas Hans, lopeta nyt", pyysi hän. "Tämä käy hullusti."

Ja hän purskahti itkuun.

Hans Nielsen käänsi kasvonsa hänen puoleensa.

"Ei, äiti", sanoi hän. "Kyllä kaikki hyvin käy."

Äiti nyyhkytti eikä päästänyt häntä.

"Ei," sanoi hän itkien. "Sinä luet järjen itseltäsi. Sinä luet
terveyden itseltäsi! Rakas Hans, lopeta nyt tämä homma!"

Silloin irroitti Hans Hauge vakavana äidin käsivarren kaulaltaan.

"Ei äiti! Siihen sinä et minua milloinkaan saa!" sanoi hän lempeästi,
mutta varmasti.

Äiti kääntyi hänestä.

"Sinä menet pois meiltä", nyyhkytti hän kädet silmillä.

"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!" sanoi Hans Nielsen
Hauge. "Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä."

Hän oli noussut seisomaan.

"Silloinhan täytyy kuolla", kuiskasi äiti.

"Se on vaan elämäksi, äiti", vastasi poika. "Hyvä Jumala! Muutama
vuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla,
mutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo
vai joutuuko se kadotukseen."

Sitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä;
poika seisoi ja katseli häntä odotellen.

Vihdoinkin äiti puhui:

"Kunhan vaan voisi", kuiskasi hän.

Sitten Hans Nielsen Hauge käänsi hänet itseensä päin.

"On vaan koetettava, äiti", sanoi hän. "On vain annettava itsensä
Jumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat
surut!"

Äiti syleili häntä.

"Oi, Hans, Hans!" nyyhkytti hän.

Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:

"Uskotko minun tohtivan!"

Hiljaisuus vallitsi. Poika seisoi ja tuki äitiään.

"Sen toki tohdit", sanoi hän vihdoin hiljaisesti.

"Sen kaikki tohdimme heti kun kadumme syntimme."

Äiti puristi Hansin kättä.

"Sinähän sen tiedät!" kuiskasi äiti.

Hans Nielsen Haugessa tuntui jotakin kummallista. Hänestä tuntui kuin
olisi hänen äitinsä hänen oma lapsensa.

Hän pani kätensä äidin pään päälle ja luki hiljaisesti "Isä meidän!"

Ja Jumalan rauha laskeutui tuohon pieneen kamariin.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Hauge oli alkanut kansanopetus-työnsä. Kevättyönsä
Norjan kristikansan keskuudessa ja omassa perheessään, ja siunaus
seurasi häntä.

Kesällä vuonna 1796 oli koko Niels Mikkelsenin perhe kääntänyt
mielensä taivaallisiin asioihin pois maailman menoista; he olivat
ruvenneet ymmärtämään, mitä Hans tahtoi ja että hänellä oli erikoinen
kutsumuksensa toimitettavana.

Isä, joka jo kauan oli ollut vakavaluontoinen mies ja joka kaikkein
ensimäiseksi oli ymmärtänyt poikansa, oli nyt, kun hän havaitsi, että
poika teki työtään terveellä ja vakavalla pohjalla, innokkain häntä
tukemaan ja vahvistamaan häntä hänen aikomuksessaan: herättää elävä
ja hedelmällinen usko Jumalaan kansan keskuudessa.

Kun äiti toisinaan murehti sitä, mitenkä heidän poikansa, joka oli
oppimaton mies, voisi ottaa tuon suuren vastuun, joka johtui Jumalan
sanan muille julistamisesta ja heidän sielujensa pelastukseen
johtamisesta, lohdutti isä häntä aina sillä, että Kristuksen
opetuslapsetkaan eivät olleet muuta kuin alhaisia, oppimattomia
kalastajia, ja "onhan talonpoika toki yhtä hyvä kuin kalastajakin",
lisäsi hän hymyillen.

"Ei kuitenkaan ihmisiä kalastamaan", vastasi silloin äiti.

"Mutta kylvämään Jumalan sanaa kautta maan", sanoi Hans Nielsen Hauge
itse, joka useinkin kuunteli näitä vakavia neuvotteluja hänestä
ja hänen tulevaisuudestaan. Mutta kun kyläläisiä, sukulaisia ja
muita tuli Niels Mikkelsenin luokse ja kun nämä puhuivat ja olivat
huolissaan siitä, mihin tämä kaikki johtaisi, silloin Niels Mikkelsen
aina vastasi:

"No, kyllä Hans asiansa toimittaa."

Nyt tapahtui kuitenkin sellaista, mitä vanhemmat vähimmin
ajattelivat, että nimittäin Hans Nielsen Haugen vakavimmin
valmistautuessa työhönsä tulikin kiusauksen pahin rajuilma hänen
päällensä.

Hän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: "monta on
kutsuttu, mutta harvat ovat valitut" olivat kuin tulikirjaimin hänen
sielunsa silmissä sekä öin että päivin.

Jos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja
etukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden,
jotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he
missään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin
hyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja
koettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen
olivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos
taasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi
ilman hänen apuaan; heidänhän _täytyi_ tulla pelastetuiksi.

Hän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä
ja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?

Silloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan:
"Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon
tulisivat", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi
hän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.

Vihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja
vanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun
he vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä
pois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala
kaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän
sen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui
nuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.

Mistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat
minun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka
he voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde
sinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi!
Mene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!

Hans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen
sydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.

Mutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin
olivat voitettavat.

Hän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria
kiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena
vaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta
asiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.

Hänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei
tuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi,
että tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin,
että synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa,
ja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen
ajatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä
ei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies,
että olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen
käsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän
ne pois.

Öisin hän makasi valveilla rukoillen; päivin hän teki raskainta
työtä. Mutta kun taistelua kesti liian kauan ja hän tunsi, että paha
ei tahtonut häntä jättää, silloin hän itki ja valitteli vuoteellaan
ja puheli äänekkäästi Jumalan kanssa:

"Rakas Isäni ja pyhä Jumala! En voi Sinua palvella enkä tunnustaa
Sinun nimeäsi ihmisten edessä tahi opettaa muita silloin, kun minua
itseäni pahat himot vaivaavat!"

Silloin hänestä tuntui kuin olisi Jumala vastannut:

"Sinun pitää vallita himosi eikä himosi sinua! Mene rauhaan ja
opi olemaan oma herrasi; mutta älä rukoile, että orjasi, himo,
otettaisiin sinulta pois. Joka päivä tulee hänen palvella sinua ja
sinun pitää olla hänen valtijansa."

Ja nuori mies, joka oli luullut voivansa karkoittaa maalliset asiat
tässä maailmassa, oppi taipumaan nöyryydessä Jumalansa edessä, oppi
käymään jokapäiväistä hengen ja lihan taistelua.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Hauge kirjoitti.

Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli tullut selville
kutsumuksestaan ja aivan tähän saakka -- nämä kaksi kuukautta,
mitkä olivat hänelle olleet kuin kokonainen elämä -- oli hän
tilaisuuden sattuessa puhunut ihmisten kanssa siitä, mikä oli hänen
sydämellään. Useat olivat heränneet hänen puheestaan, mutta useimmat
kohtelivat häntä ivaten ja pilkaten ja hänestä rupesi käymään
kaikenlaisia kummallisia huhuja paikkakunnalla. Oli jotain aivan
uutta ja ennen kuulumatonta, että alhainen talonpojan poika tahtoi
ruveta julistamaan Jumalan sanaa ihmisille, ja olipa niin tuoreessa
muistissa sekä Kristen Glengin että Puukenkä-Ingebrigtin sanan
julistus, ettei kukaan voinut ajatellakaan sellaisen voivan loppua
muuhun kuin intoiluihin ja erhetyksiin.

Hans Nielsen Hauge kirjoitti.

Hänestä oli ennen kaikkea tärkeätä, että ihmiset, ennenkun hän
julkisesti esiintyisi, olisivat täydellisesti ja totuuden mukaisesti
selvillä sekä hänen kääntymisensä historiasta että siitä, mitä hän
piti todellisena kristillisyytenä. Sittenpähän maailma voisi puhua
mitä pahaa vaan haluaisi. Kaikki he saisivat kuitenkin selvän ja
todellisen tiedon asiasta!

-- -- --

Oli tultu keskikesään vuonna 1796.

Haugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän
pöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä,
istui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän
nimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli
auki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona,
milloin sisällä.

Hans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä
kirjoitettuja papereita.

Nuo kaksi muuta istuivat vakaina kuunnellen; Hans Nielsen Hauge puhui.

Hän luki omaisilleen kirjaansa "Maailman turmeluksesta."

Nyt lopetti hän lukemisensa ja vilkasi kysyvästi noihin toisiin.

Oli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli
katseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen
lempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.

Isä puisteli hiljalleen päätään.

"Ne ovat kovia sanoja", lausui hän.

Hans Nielsen nyökkäsi päätään.

"Siinä on Jumalan oma tuomio vääristä ja farisealaisista Jumalan
sanan julistajista", vastasi hän.

Nyt puhui veli Mikkel Nielsen.

"Juuri niin on asianlaita", sanoi hän, "ja sen kaikki ymmärtävät,
että sinä vastustat sekä pappi Seebergiä että sitä kuollutta
kristillisyyttä, jota kirkoissa julistetaan. Mutta mahtaneeko sinun,
oppimattoman miehen, asiana olla niin ankarasti hätyyttää oppineita;
siitä seuraa vaan se, että he vainoovat sinua ja tekevät sinulle
kaikkea vahinkoa, minkä voivat. Siten on tätä ennen tapahtunut, siten
tulee kaiketi nytkin käymään."

"Aivan niin käykin", sanoi isä.

Hans Nielsen Hauge katseli isäänsä ja veljeään.

Sitten sanoi hän iloisesti hymyillen.

"Sellaista täytyy olla valmis kärsimään, jos tahtoo palvella Jumalaa
täällä maailmassa. Niin on tapahtunut ennenkin; enhän voi odottaa,
että minulle tapahtuisi toisin."

Hän istui paikallaan varsin levollisena.

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Isä istui kauan ja tuijotti eteensä. Sitten
sanoi hän sävyisästi:

"Ei -- tosiaankaan ei ole muuta odotettavissa." Ja hän huokasi syvään.

Sitten sanoi Mikkel-veli:

"Sinä joudut vankilaan, Hans!"

Hans katsoi suoraan veljeään.

"Niin tapahtukoon. Kristuksen opetuslapset joutuivat myöskin
vankilaan. He kuolivat Jumalan tähden!"

Mikkel Nielsen Hauge nyökkäsi.

"Niinpä niin", sanoi hän, "mutta millä tavalla luulet saavasi toimeen
sen, mitä aiot, kun istut vankilassa etkä saa kenenkään kanssa puhua,
etkä kenellekään kirjoittaa?"

Hansin kirkkaat, ymmärtäväiset silmät tarkkasivat kysyvästi veljeä.

Hans Nielsen Hauge oli vaiti.

Tämäpä oli väite, jota hän ei ollut ajatellutkaan.

"Eikä kirja siitä tule huonommaksi, jos pyyhitkin siitä pois nuo
kovat sanat pappeja vastaan", lisäsi Mikkel.

Hans Nielsen istui epäröivänä.

"Ehkäpä", sanoi hän vihdoin ja alkoi selailla kirjoittamiansa
papereita.

Sitten hän taasen vaikeni.

Hiki nousi hänen otsalleen.

Tulisiko hänen, oman itsensä vuoksi ja helpottaakseen työtään,
pyyhkiä siitä se, mikä on täyttä ja surullista totta? Tulisiko hänen
jättää sillensä se, että papit olivat väärentäneet ja kieltäneet
kristillisyyden sisimmän ytimen?

Tahi ehkäpä _hän_ ei ollutkaan kutsuttu tuomitsemaan niitä, jotka
Jumalan asettama hallitus oli pannut opettamaan Jumalan sanaa
maailmassa?

Hän pyyhki hien otsaltaan.

"Ehkäpä", sanoi hän. Ja vähän ajan kuluttua lisäsi hän:

"Saanpa miettiä tätä seikkaa!"

Ja nuo kolme miestä harkitsivat kirjoitusta päivän mittaan tunnin
toisensa jälkeen.

-- -- --

Hans Nielsen Haugelta meni neljätoista päivää ennenkuin hän tuli
tästä kohdasta lopulliseen päätökseen. Mutta kun hän vihdoinkin oli
tehnyt ratkaisunsa monen valvotun yön taistelun jälkeen, silloin
olikin hänessä vakaantunut se päätös, että kaikki saisi jäädä
sellaiseksi kuin hän ensin oli kirjoittanut.

"Ethän ole mitään pyyhkinyt?" kysäsi veli häneltä melkeinpä
hämmästyneenä.

"En", vastasi Hans Hauge. "Se, mitä kirjoitin, oli vuodatettu
sydämestäni ja se oli minun syvintä vakaumustani; sen vuoksi saapi
se olla semmoisenaan. Tiedäthän ettei ole hyvä tehdä omaatuntoaan
vastaan."

"Tee kuten tahdot", sanoi veli vakavana. "Mutta saatpa sitten myös
olla valmis vastaanottamaan yhtä ja toista."

"Olenpa kylläkin valmis", vastasi Hans Hauge ja ojensi kätensä
veljelleen. "Ja luulenpa, että tekisit kuten minä, jos olisit minun
sijassani."

Silloinpa Mikkel Hauge hymyili.

"Voisipa tosiaankin niin olla", sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian
kaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli
talonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.

Hän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha
mies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän
taas asteli aika vauhtia.

Kulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin,
saadakseen kirjansa painetuksi.

Kotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin
miettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut
jäykkä.

"Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä", oli hän sanonut.

"Mene sitten Jumalan nimeen", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut
eväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän
oli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar
tullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen,
katsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.

"Jumala olkoon kanssasi, Hans!" oli hän sanonut. "Minä rukoilen joka
ilta että sinulle kävisi hyvin."

Ja siitä oli hänen sielunsa saanut erikoista lohdutusta.

Sen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan
kuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä;
ja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä
iloiseksi.

-- -- --

Kello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli
kahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin
penikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli
tullut nälkä.

Hän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään
ja kaivoi ruuan esille.

Avattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan
käsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli
poissa.

Tulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta
ei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.

Hän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä
ja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin,
takaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.

Mutta hän ei löytänyt mitään.

Sitten istui hän pahoilla mielin ja mietiskellen tiepuoleen lepäämään.

Oliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat
varottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet
oikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä
toimeensa?

Hän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä
hänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä
työ, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin
monta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa
siihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena
sallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.

Näiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa.
Hän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.

Lopetettuaan ateriansa, lähti hän sivutietä erääseen taloon, jonka
omistajan hän tunsi; hänellä ei ollut halua tulla kotiin samana
päivänä, ja hän oli sitä paitsi sangen väsynyt pari kolme penikulmaa
käveltyään.

Talon isäntä oli kotona ja otti hänet hyvin vastaan. He joutuivat
puheisiin hengellisistä asioista ja siten päivä kului iltaan.

Juuri kun he asettuivat syömään illallista, ajoi joku tuntematon mies
taloon ja pyysi yösijaa.

"Saathan sen", sanoi isäntä.

Ja mies riisui hevosensa.

Kun hevonen oli saatu talliin ja miehen matkatavarat tuotu tupaan,
kutsuttiin vieraskin syömään illallista isännän ja Hans Nielsen
Haugen kanssa, joiden ateria oli jäänyt kesken.

Hän kiitti kutsusta ja pani eväspussinsa syrjään.

Mutta ennenkuin hän istui pöytään, aukasi hän eväspussinsa ja otti
sieltä esille jotakin.

"Tämän minä löysin tieltä, noin puoli penikulmaa täältä", sanoi hän
ja pani tukun papereita sivulla olevan astiakaapin päälle.

Paikallaan istuessaan Hans Nielsen Hauge sävähti. Hän kalpeni
huomattavasti ja punastui sitten.

"Minäpä olen juuri kadottanut eräitä papereita", sanoi hän.

Vieras ojensi hänelle paperipinkan.

"Sepä olisi kummallista", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge aukaisi ja luki. -- Siinäpä oli hänen oma
käsikirjoituksensa.

Hän jäi aivan hiljaa istumaan ja katseli alaspäin.

"Minun nämä tosiaan ovat", sanoi hän hiljaisesti.

Sekä talon isäntä että tuo vieras ihmettelivät. Heidän kummankin
mielestä tämä oli ihmeellinen sattuma. Silloin katsoi Hans Nielsen
heihin vakavasti.

"Minusta se on Jumalan ihme", sanoi hän. "En uskonut näitä papereita
enää ikinä näkeväni."

"Kutsu tapahtumaa miksi tahdot", sanoi vieras; "ihmeellistä se
kaikessa tapauksessa oli!"

Ja hilpeän mielialan vallitessa jatkettiin illallisen syöntiä.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge illalla oli mennyt vuoteeseensa ja
hänen laukussaan olivat nuo kalliit paperit, ei hän moneen tuntiin
saanut unta. Ajatukset palasivat aina vaan tuohon, näitä papereita
kohdanneeseen tapaukseen.

Tämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan.
Eikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut
viittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta
huolimatta.

Kun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa
loppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha
hänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän
käsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki
ne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja
työteliäisyydellään oli säästänyt.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset
isäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa
kohden.

Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi
erikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin
tomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa
ja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse
tiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt
kuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän
huomannut, että muuan mies -- matkamies, kuten hän itsekin -- tuli
kävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka
seisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin,
oli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.

Kun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen
luokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Oletko sairas?" kysyi
hän.

Hauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja
nousi seisomaan.

"En", sanoi hän hymyillen. "Ruumiini on aivan terve; mutta sielu
kyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin."

"Sen kyllä huomaan", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän
oli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.

"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun", sanoi Hauge rohkeasti, "että
nimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?"

Mies ei vastannut. He menivät hitaasti eteenpäin.

"Olisipa aika sinunkin ruveta rukoilemaan", lisäsi Hauge. "Ei kukaan
tiedä milloin hänen aikansa loppuu, ja silloin se on myöhäistä."

Mies pudisti päätään.

"Ei sinun pitäisi tällä tavalla yksin kuljeskella tiellä", sanoi hän,
"sairas kun olet."

"Enhän minä yksin kuljeskele", sanoi Hauge, "Jumala on kanssani."

Toinen katseli Haugea ja puisteli taaskin päätään.

"Sinähän olet järjiltäsi", vastasi hän.

Silloin vaikeni Hauge ja hetken aikaa kulkivat he ääneti tietä
edelleen.

Vihdoin seisahtui Hauge.

"Sinä olet ehkä tästä pitäjästä?" kysyi hän mieheltä.

"Olen kyllä."

"Olet ehkä talonpoika?" -- Hauge puhui kuin välinpitämättömästi.

"Olen niinkin."

"Sinä, kuten minäkin", sanoi Hauge.

Vieras katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. He kulkivat taasen
vaiti eteenpäin.

"Sinulla on ehkä talokin?" kysäsi Hauge taaskin.

"On minulla."

Vastaus tuli varmasti ja lyhyesti.

"Onpa sinulla sitten paljon huolehtimista."

Vieras katseli Haugea.

"Niinpä onkin", sanoi hän.

"Laiho on aika hyvää tänä vuonna", jatkoi Hauge. "Se, jolla on paljon
rukiita kylvössä, saa oivallisen sadon."

"Eipä se huonolta näytä." Ja taaskin vieras katseli Haugea.

"Rehun saanti on ainakin varma tänä vuonna", sanoi Hauge. "Sitä
saadaan sekä paljon että hyvää. Mutta lienee viisainta korjata se
nyt. Luulenpa, että kohdakkoin tulee sade."

"Olenpa siten jo tehnyt", sanoi vieras. "Apilas vaatii hyvän
kuivattamisen", lisäsi hän vielä.

Hauge nyökäytti päätään.

"Ei pitäisi kenenkään kylvää apilasta yksin", sanoi hän. "Timotei ja
apilas yhdessä antavat paremman sadon. Ja tavallisesti saa enemmän
maitoakin sekaheinillä syöttäen."

Vieras katseli Haugea ihmetellen.

"Vai niin luulet?" kyseli vieras.

"Olenpa siitä varmakin", sanoi Hauge. "Sen olen kokenut jo usean
vuoden aikana."

Vieras mies vaikeni ja ajatteli. Tämähän oli ihmeellinen mies! Joku
hetkinen sitten käyttäytyi hän kuin mielipuoli ja nyt puhuu hän
viisaammin kuin monet muut yleensä.

Keskustelu yhä vilkastui; se koski talonpojan kaikkia vaikeuksia,
kaikkia hänen raskaita toimiaan ja työtään, ja Hans Nielsen Hauge
osasi sekä puhua kaikesta tuosta että antaa hyviä neuvoja.

"Kyllä se käy, kunhan vaan pitää hyvää huolta kaikesta" sanoi hän
vihdoin. "Se on vaan ikävää, että juuri kun ihminen on huomannut ja
saanut kaikki luonnistumaan, tulee kuolema -- ja silloin ei ihmisellä
ole mitään iloa kaikesta tuosta."

Talonpoika seisahtui ja katseli häntä. Hänen kasvoilleen nousi
omituinen levoton ja kummasteleva ilme, mutta hän ei sanonut mitään,
vaan käveli eteenpäin.

Hauge käveli hänen sivullaan ja oli hänkin vaiti. Siten kävelivät he
monta minuuttia.

Sitten Hauge sanoi:

"Ja silloin voi ainoastaan yksi asia auttaa."

Talonpoika seisahtui ja katsoi häneen kysyvästi.

"Se riippuu siitä, onko ihminen työskennellyt sielussaankin samalla
tavalla, peratakseen sen kivistä ja rikkaruohoista kuin peltonsakin.
Muutoin jokainen tietää mihinpäin on menossa."

Talonpoika loi silmänsä alas.

"Sinäpä jotakin sanot", virkkoi hän.

"Muuten kaikesta seuraa vaan surkeutta", lisäsi Hauge. "Jos sielussa
saa versoa kaikki paha, niin elonkorjuun tullen ovat seuraukset
huonot."

He kävelivät yhä eteenpäin.

Talonpoika kulki vaiteliaana.

Hetkisen kuluttua hän seisahtui.

"Pelkäänpä, että on rikkaruohoa jokaisessa", sanoi hän vilkaisten
Haugeen.

"Onpa niinkin", sanoi Hauge.

"On mahdotonta saada sitä pois", sanoi talonpoika ja tuijotti eteensä.

"Tahtoisitko siis saada sen pois, jos voisit?" kysyi hän.

"Kukapa sitä ei tahtoisi?" vastasi hän. "Mutta sehän on mahdotonta --
ainakin minulle."

Hän käveli eteenpäin ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

Hauge kulki mukana. Hänen kasvonsa loistivat ilosta hänen siinä
kulkiessaan hiljaisesti hymyillen.

"Sinun pitäisi saada apua", sanoi hän.

Talonpoika hymyili väkinäisesti.

"Apuako!" huudahti hän. "Eihän suinkaan sellaiseen ole saatavissa
apua!"

Hauge käveli hänen sivullaan.

"Minullapa on ystävä, jolla on paljon valtaa", sanoi hän; "ehkäpä hän
tietäisi neuvon!"

Talonpoika seisahtui taaskin ja katseli Haugea.

"Jumala", sanoi Hauge, jonka siniset silmät kirkastuivat.

Silloinpa talonpoika katsoi alaspäin.

"Vai niin", sanoi hän. "Se mies on sangen kaukana."

Haugen katse lämpeni, hän laski kätensä talonpojan käsivarrelle.

"Eipä niinkään", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. "Minä uskon
että hän on aivan lähellä!"

Talonpoika kohotti katseensa.

"Mistä sinä sen voit uskoa?" kysyi hän.

"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin
kaiketi on sinunkin laitasi?"

Talonpojan suupielissä väreili hänen siinä seisoessaan.

"En", sanoi hän. "Sielussani tuntuu vaan kipua."

Hans Nielsen Hauge nyökkäsi päällään.

"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään
sieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada
sielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta
kun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan -- kunpa
tietäisit, minkä ilon se tuotti."

Hans piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.

Toinen katseli alas ja vapautui hiljalleen Haugen kädenpuristuksesta.

"Saatpa nyt jättää minut", sanoi hän. "Minä en enää puhu mitään."

Hän lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat
mielenliikutuksesta kalpeat.

Hans Nielsen Hauge seurasi vaiti ollen; vierettäin he astelivat
edelleen päivänpaisteessa.

Vähän ajan kuluttua seisahtui talonpoika eräälle portille.

"Tähän minä menen", sanoi hän.

"Vai niin", sanoi Hauge. "Tämä on kaiketi sinun talosi?"

"Niin on", sanoi talonpoika ja katseli talon rakennuksiin päin.

"Sepä on kaunis talo", sanoi Hauge. "Sen omistaja tulee hyvin
toimeen."

"No, jotakuinkin", vastasi talonpoika. Hän oli kädellään jo tarttunut
portin hakaseen lähteäkseen.

Silloin meni Hans Nielsen Hauge suoraan hänen luokseen ja ojensi
hänelle kätensä.

"Hyvästi, siis!" sanoi hän.

"Hyvästi!" sanoi mies. "Ehkäpä vielä tavataan."

"Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme, kun hän kutsuu meidät
täältä", sanoi Hauge. "Silloinpa olisimme me kumpikin iloiset."

Hän kääntyi mennäkseen.

Silloinpa talonpoika hellitti hakasen ja tuli Haugea kohden.

"Mitä tulee minun tehdä siihen päästäkseni?" kysyi hän.

Silloinpa Hauge hymyili.

Hän pani kätensä talonpojan käsivarrelle ja sanoi:

"Tulehan nyt, niin saamme miettiä keinoa siihen."

He menivät yhdessä eteenpäin. Talonpoika kyseli ja Hauge vastaili, ja
mitä pitemmälle he kävelivät, sitä innokkaammaksi kävi keskustelu;
talon toisensa jälkeen he sivuuttivat sitä huomaamattaankaan; yhä
valoisammaksi kävi tuntemattoman talonpojan kasvojen ilme. Hän oli
tavannut maailman ihmeellisimmän miehen ja oli saanut tuulahduksen
sellaisesta ilosta, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut, eikä hän
aikaisemmin ollut tietänyt sellaista iloa maailmassa löytyvänkään.

Vihdoinkin, kauan puheltuaan, olivat he puhelleet loppuun saakka ja
kävelivät hetkisen aivan vaiti.

Silloinpa talonpoika säpsähti.

"No jopa nyt jotakin!" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Hän oli
kävellyt koko penikulman kotoaan.

Silloin hymähteli Hans Nielsen Hauge.

"Tuostapa näemme", sanoi hän. "Siten käy, kun joutuu tekemisiin
Jumalan kanssa."

Sitten he erosivat ja Haugen täytyi luvata käydä talossa takaisin
tullessaan.

"Saanpa sitten nähdä, miten pitkälle olet päässyt kyntämisessä ja
kivien raivaamisessa", sanoi hän leikkisästi. "Ehkäpä minulla sitten
on mukanani kylvöä varten jyviäkin."

Ja nämä kaksi pienviljelijää lähtivät kumpikin omaa tietänsä.

       *       *       *       *       *

Tuolla kulkee mies laukku selässä Egeberg-tietä Kristianiaa kohden.
Hän seisahtuu äkkiä ja katselee epäröiden kaupunkia; sitten hän taas
lähtee kulkemaan.

Kulkija on Hans Nielsen Hauge.

Tämä rohkea talonpoika, joka eilen, täynnä uskoa ja luottamusta
Jumalaan ja omaan oikeaan asiaansa, oli julistanut Jumalan sanaa
muille, oli tänään suurimmassa sielun hädässä. Nähdessään kaupungin
monine rakennuksineen ja torneineen oli hänet vallannut selittämätön
kauhu! Mitä oli hänellä, tuntemattomalla talonpoikaispojalla,
tekemistä tuolla maan suurten ja voimallisten keskellä? Mitäpä voisi
hän yleensä saada aikaan, ja miten saisi hän aikaan sen, mitä halusi?

Ehkäpä kirjanpainaja, nähtyään hänen käsikirjoituksensa, kieltäytyisi
sitä painattamasta, esivaltaa peljäten. Ehkäpä hän ilmiantaisi
hänet piispalle ja sitten hänet vangittaisiin eikä hän saisi mitään
toimeen. Hänelle tulisi käymään aivan niin kuin hänen veljensä oli
ennustanut!

Hans Hauge oli ponnistellut tällaisia ajatuksia vastaan.

Eikö Jumala ollut selvästi osottanut, että hänen kirjansa olisi
painatettava? Ja eikö hän juhlallisesti ollut luvannut itselleen,
että hän tulisi uhraamaan kaikki seuratakseen tätä Jumalan selvää
sormenosotusta? Tapahtukoon siis mitä hyvänsä; hänen olisi
kärsittävä, mitä Jumala hänen kannettavakseen panisi.

Tämän päätöksen lohduttamana oli hän kulkenut eteenpäin; mutta pian
tulivat nuo kiusaavat ajatukset uudestaan toisessa muodossa.

Hänestä tuntui kuin olisi sisällinen ääni kysynyt:

"Mitä sinulla on tekemistä kirjoittamisen, rankaisemisen ja muitten
opettamisen kanssa?"

"Jumalan sana käskee siihen", vastasi hän itselleen.

"Niin, opeta siis hiljaisuudessa -- muusta ei ole mitään hyötyä",
sanoi sisäinen ääni hänessä.

"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä", lausui hän uudelleen
sisällisesti.

Suuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin
unessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko
meidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä
kaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan
kuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää
kuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi!
Ei ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja
nautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.

Hans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja
rakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen
oli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:

"Käänny takaisin ja mene kotiin!"

Äärimmäisessä hädässään huusi hän kovalla äänellä:

"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!" Sitten
tuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi
siihen pitkäksi aikaa istumaan.

Kun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä
levolliseksi -- se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän
tehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.

Uskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan
kaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino
oli.

No, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston
kirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.

Hauge kyseli tavan takaa, päämääräänsä päästäkseen, ja pian seisoi
hän, sydämen kuuluvasti pamppaillessa, Raatihuoneen kadun varrella
olevan Jens Örbeck Bergin kirjapainon ulkopuolella.

Hän tarttui varovasti oven ripaan ja astui sisälle.

"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän melkein vapisevin äänin.

Kirjanpainaja Berg, joka itse oli saapuvilla, seisoi pöydän ääressä,
joka oli Raatihuoneen kadulle päin olevan ikkunan vieressä ja selaili
joitakin papereita.

Hän katseli silmälasiensa yli Haugea.

"Ei", vastasi hän. Hän oli heti havainnut, että tulija oli
talonpoika; ne tulivat usein tuoden lauluja ja muutakin
painettaviksi, mutta niillä ei koskaan ollut millä maksaa.

Kirjanpainajan terävä vastaus vaikutti Haugeen kuin isku vasten
suuta. Hän jäi seisomaan oven suuhun aivan puhumattomana. Hän katseli
ujosti ympärilleen ja oli vaiti. Kirjanpainaja Berg katsahti taasen
tuohon nuoreen talonpoikaan.

"Emme me painata sellaista", sanoi hän. "Eikä minulla muuten ole
aikaakaan sinun kanssasi enää puhella."

Hän kokosi paperinsa, pisti ne taskuunsa ja meni ulos.

Hauge jäi vielä seisomaan nuorten miesten keskelle, jotka seisoivat
ja latoivat käsikirjoituksia, jokainen kirjasinlaatikkonsa ääressä.

Ei siinä paljonkaan puhuttu. Nuorukaiset vilkasivat häneen tavan
takaa ja hymyilivät.

Kun Hauge oli vähäisen päässyt entiselleen, otti hän esiin
kirjoituksensa.

Lähinnä oleva nuorukainen katseli kirjoituksia kauempaa.

"Sinulla taitaa olla viisuja?" kysäsi hän sitten.

Hans Hauge puisteli päätään.

"Eivät ne sellaisia ole", vastasi hän.

Nuorukainen tuli latomalaatikoltaan hitaasti laahustaen Haugen luo.

"Saanko katsoa", sanoi hän.

Hauge antoi hänelle kirjoituksensa.

Nuorukainen luki päällekirjoituksen:

"Mietelmiä maailman huonoudesta, laatinut 5 luvuksi ja lyhyesti
kirjoittanut vähän kokenut ja vähän kirjanoppinut nuorukainen Hans
Nielsen Hauge Rolfsöstä Tunen pitäjästä."

Nuorukainen luki tämän puoliääneen.

"Tämä taitaa olla hauska kertomus tahi rakkausjuttu", sanoi hän.

Hans Hauge punastui mielipahasta.

"Saatpa uskoa että se on hauska juttu", sanoi hän.

"Mutta rakkauskirja se tavallaan voi olla."

Nuorukainen rupesi selailemaan. Hän luki sieltä ja täältä. Mutta
sitten hän lopetti ja ojensi käsikirjoituksen takaisin Haugelle.

"Tämähän on jumalinen kirja", sanoi hän. "Sitä ei kannata painattaa.
Eihän kukaan sellaista osta."

Haugen siniset silmät välähtivät.

"Luulin eläväni kristityn kansan keskellä", sanoi hän ja hänen
äänessään oli omituinen sointu, jonka kaikkien täytyi huomata ja
ymmärtää.

Kirjanpainaja-nuorukainen hymyili.

"No niin, sinä olet nyt kirjapainossa", vastasi hän.

"Niinpä olenkin", vastasi Hauge, "ja juuri täällä kaiketi on
saatavissa apua Jumalan sanan levittämiseksi!"

Hän oli pannut käsikirjoituksensa taskuunsa.

Latoja ei vastannut heti. Hän katseli toisia, jotka hymyilivät.

"Täytyyhän jokaisen elää", vastasi hän. "Eihän voi painattaa
sellaista, jota ei kukaan osta."

Hauge oli lämmennyt.

"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Täytyy kunkin elää.
Ja johtuupa suuri edesvastuu painattaa sellaista, joka houkuttelee
kansaa hukkaamaan sekä sielunsa että ruumiinsa ja unhottamaan, että
löytyy sellaistakin, jota kutsutaan ijankaikkiseksi elämäksi --
tahi ijankaikkiseksi kuolemaksi. On synti ja häpeä, että sellaista
painetaan ja myydään."

Ei kukaan vastannut. Latojat seisoivat latomalaatikkojensa luona ja
tekivät työtään.

Mutta vähän ajan kuluttua sanoi se latoja, joka oli puhunut Haugen
kanssa:

"Etpä sinä näytä olevan pelkuri."

Hän ei katsonut Haugeen.

Hauge seisoi nyt levollisena. Oli kuin kaikki epäilys ja pelko olisi
poispyyhitty.

"En ole", sanoi hän. "Sen, joka tekee oikein, ei tarvitse mitään
peljätä. Muuten minulla on se, joka auttaa, jos hätä tulisi."

Nuorukainen katsoi häneen.

"Vai niin, kuka se on?" kysäsi hän. Häneen pälkähti ajatus, että
Hauge ehkä oli jonkun Kristianian mahtavan herran lampuoti.

"Jumala", vastasi Hans Nielsen Hauge värähtämättä ja silmiään
nuorukaisesta kääntämättä.

Tämä tuli omituisen näköiseksi kuultuaan Haugen sanat.

Hän yritti hymyillä.

"Eihän se ole huono ystävä", sanoi hän.

"Eipä ole", vastasi Hauge. "Se mies olisi hyvä olemaan ystävänä
yhdelle ja toisellekin."

He katselivat toisiaan, eikä kukaan vastannut.

Sitten sanoi vihdoin se, joka seisoi lähimpänä:

"Saatpa tulla huomenna puhumaan kirjanpainajan itsensä kanssa; häntä
ei voi enää tänään tavata."

"Aivan siten on Jumalammekin laita", vastasi Hauge. "Voipa tulla se
päivä, jolloin hän ei ole tavattavissa. On parasta pitää varansa."

Sen sanottuaan hän lähti.

"Sepä oli kummallinen mies", sanoi latoja toisille.

Toiset hymyilivät.

-- -- --

Seuraavan päivän aamuna ennenkuin kirjanpainaja Jens Örbeck Berg
vielä oli tullut konttoriinsa, tuli Hans Nielsen Hauge takaisin.

"Ei ole", vastasi pari latojaa hänen kysymykseensä. "Saatpa tulla
takaisin illalla. Mestari ei ole tänään päivällä tavattavissa."

Hauge meni.

Illan suussa tuli hän kolmannen kerran.

Silloin oli latomossa vaan yksi ainoa nuorukainen, sama, jonka kanssa
hän oli eilen puhunut.

"Eipä olisi hyvä, jos Jumala olisi niin vaikeasti tavattavissa kuin
kirjapainon mestari täällä", sanoi Hauge.

Nuorukainen nauroi.

"Mutta minusta hän nyt ei kuitenkaan pääse", jatkoi Hauge. Hän otti
esille käsikirjoituksensa ja alkoi selailla sitä.

Nuorukainen seisoi ja katseli.

Hauge istui siellä olevalle puutuolille.

"Kirjan täytyy tulla painetuksi, vaikkapa itse sen latoisin", sanoi
hän ja hymyili.

"Saisitpa sitten käydä opissa", sanoi nuorukainen. "Sepä kestäisi
monta vuotta."

"Mikäpä muu auttaisi", sanoi Hauge. Hän selaili taaskin ja luki.

"Sinä olet täällä luottamusmies, kuten huomaan", sanoi hän ja katsoi
lempeästi latojaan. "Ehkäpä sinä voisit antaa minulle neuvoja yhdessä
jos toisessakin."

Nuorukainen ei vastannut.

Sitten Hauge nousi ylös, meni pöydän luo ja ojensi nuorukaiselle
käsikirjoituksen.

"Luehan tuosta", sanoi hän. "Luuletko olevan vaarallista painattaa
sellaista."

Latoja luki. Se oli juuri eräs niistä kohdista, joissa oli
hyökkäyksiä papistoa vastaan ja jonka hänen veljensä oli kehottanut
pois pyyhkimään.

Latoja luki kauan. Vihdoin nosti hän silmänsä.?

"Sinäpä olet sotainen mies", sanoi hän.

"Täytyyhän olla sotainen siinä, missä on kysymys totuudesta ja
oikeudesta", vastasi Hauge.

Latoja katsahti häneen ja katseessa oli jotakin ihailua.

"Aivan niin", sanoi hän. "Jos se on totta, niin on se totisesti myös
sanottava."

"Totta se on", sanoi Hauge lämpimin äänin, "ja sanottava se on,
vaikkapa sitten joutuisin kuritushuoneeseen siitä!"

Latoja hymyili.

"Olet sotainen mies", sanoi hän uudelleen. "En muuten luule, että
siitä mitään vaaraa koituu. Ethän ole mitään nimiä maininnut, etkä
ketään erikseen syyttänyt; jos joku vaatisi sinulle rangaistusta,
niin täytyisi hänen myöntää olevansa syyllinen siihen, josta sinä
pappeja olet syyttänyt, mutta sitäpä en usko kenenkään tahtovan
tehdä."

Hän ojensi Haugelle käsikirjoituksen.

Hauge tuli sangen iloiseksi nuorukaisen sanoista.

"Siinäpä sinä totisesti olet oikeassa", virkkoi hän. "Sinä siis
uskot, että saan sen kuitenkin painetuksi."

Nuorukainen katseli muualle.

"Tulehan uudelleen huomenna, niin tapaat itse mestarin", vastasi hän
vältellen. "Kirjain painaminen tulee kalliiksi", lisäsi hän vielä.

"Niinpä asianlaita lienee", vastasi Hauge ja meni. Seuraavana päivänä
seisoi hän taasen kirjanpainaja Bergin latomossa. Berg oli itse
saapuvilla ja tervehti varsin ystävällisesti Haugea, tämän tullessa.

Hauge uudisti nyt kysymyksensä saisiko hän kirjansa painetuksi.
Kirjanpainaja vilkasi siihen nuorukaiseen, joka eilen oli puhunut
Haugen kanssa.

"Saanko nähdä käsikirjoituksen", sanoi hän ja ojensi kätensä.

Hauge antoi sen hänelle.

Berg istui kauan ja selaili, oli lukevinaan ja selaili taaskin.

Latomossa oli sangen hiljaista; kuului ainoastaan hiljaisia
kolahduksia kirjasinten sattuessa ladontahakoihin. Hauge tunsi
sydämensä pamppailevan. Nyt hänen kohtalonsa ratkaistaisiin.

Vihdoinkin laski kirjanpainaja käsikirjoituksen pöydälle, meni jo
mainitun nuorukaisen luo ja puhui kuiskien hänen kanssaan pari
minuuttia.

Hauge tunsi toivonsa nousevan.

Nyt kääntyi kirjanpainaja ja tuli hitaasti Haugen luo.

"Kyllä", sanoi hän. "Käy laatuun saada se painetuksi; mutta -- se
tulee maksamaan aika tavalla."

Haugessa tuntui ilon värähdys; mutta samalla kertaa nousi hänessä
salainen pelko: ehkäpä se maksaisikin paljon enemmän kuin mitä hän
omisti tahi voisi hankkia.

Kirjanpainaja vilkasi taasen nuorukaiseen.

"Kuinka paljon?" kysyi hän sävyisästi.

"No, kolmekymmentä riksiä vähintäin", vastasi hän.

Hauge henkäsi helpotuksesta. Mutta liikemies kun hänkin oli ja oli
saanut kokea sitä petkutusta, jota talonpoikiin nähden harjoitettiin,
ei hän ollut mitään huomaavinaan.

"Sepä on kovin kallista", sanoi hän.

Jens Örbeck Berg asettautui kovin vakavaksi.

"On tosiaan kallista painattaa kirjoja", sanoi hän ja meni takaisin
pöytänsä luo, missä käsikirjoitus oli. Hän siirteli sitä.

Hauge seisoi hetkisen.

"Eikö kävisi laatuun tehdä se kahdestakymmenestä riksistä?" kysyi hän.

Kirjanpainaja ravisteli päätään.

"Ei käy laatuun", sanoi hän ja vaihtoi taasen silmäyksen nuorukaisen
kanssa. "Mutta jos sinulla on vähän rahoja, niin olkoon menneeksi
kahdestakymmenestäviidestä."

Hauge, joka pelkäsi että asia raukeaisi, jos hän enemmän tinkisi,
suostui.

"Niinpä niin", sanoi hän. "Eihän siinä muu auta. Täytynee maksaa
kaksikymmentäviisi riksiä."

Kirjanpainaja nyökäytti päätään.

"Onko sinulla rahat mukana?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi Hauge. "Tahdotko etukäteen?"

"Tahdon", sanoi Berg. "Ainakin puolet. Se on tapana, kun olemme
tuntemattoman kanssa tekemisissä."

"Niinpä niin!" Hauge otti esille lompakkonsa ja maksoi 13 riksiä.
"Saatpa kirjoittaa kuitin", sanoi hän.

Jens Örbeck Berg kirjoitti, otti vastaan rahat ja antoi kuitin
Haugelle.

Silloinpa hymyili Hans Nielsen Hauge.

"Nythän minä uskon sinua paremmin kuin sinä minua", sanoi hän.
"Sinä saat kaikki, mitä minä olen kirjoittanut ja kaikki mukana
olevat rahani; minä saan vaan sanasi. Mutta eihän siitä vaaraa.
Jumala tuntee meidät molemmat. Hänen kanssaanhan meidän kuitenkin on
lopputili tehtävä."

Kirjanpainaja Berg ei tähän mitään vastannut.

Hän lukitsi rahat ja käsikirjoituksen pöytälaatikkoonsa.

Sitten Hauge lähti tyytyväisenä hyvin toimitettuun tehtäväänsä.

       *       *       *       *       *

Taaskin vaeltaa mies Kristianian ja Tunen pitäjän välisellä tiellä.
Hänellä on laukku selässä, mutta siinä ei ole muuta kuin evästä sen
verran, että se riittää, kunnes hän ehtii kotiin. Ja kallisarvoinen
käsikirjoitus on tuolla suuressa, vieraassa kaupungissa. Samoin
kaikki hänen rahansa. Ja Hans Nielsen Hauge tuntee taasen sielussaan
samaa levottomuutta ja epävarmuutta kuin ensi kerran, nähdessään
kaupungin rakennukset ja tornit.

Samoilla paikoilla, missä hän mennessään oli taistellut kovan
taistelunsa epäuskoa ja kuolemanpelkoa vastaan, ahdistivat kiusaukset
taaskin häntä.

Kuka oli hän, Hans Nielsen Hauge? Pieni matonen rajattoman suuressa
maailmassa, matonen, joka tänään eläisi ja huomenna ehkä katoaisi
pois!

Mikä varmuus oli hänellä ijäisestä autuudestaan?

Mistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä
sellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla
puutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi
hyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin
mitoin ja rajattomasti?

Häntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka
kulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!

Hän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois
minun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä
jättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään.
Ehkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä
kuolema hänet tapaisi.

Päivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja
hyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua
varjoon.

Metsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä
lintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä
alkoi kuulua.

Hans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti
yltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista
väsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien
havinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui
niin vilpoisalta.

Hän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi
vaan leppoisaa väsymystä.

Sitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi
pitkäkseen ja nukkui.

Ja nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista
pilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.

Sitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää
tietoisuutta levosta ja ilosta.

Aurinko oli jo laskussaan Haugen herätessä. Hän nousi heti ylös ja
katsoi ympärilleen vieläkin unen pökerössä. Sitten hän muisti kaikki.

Mutta kaikki raskaat ajatukset olivat kuin pois pyyhityt ja hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi maailmassa olevan kaiken hyvän
liittolaisena.

Ja metsän ympärillään, sinisen taivaan, puron, joka loristen juoksi,
ja kaiken sen iloisen linnun laulun, mikä nyt alkoi, kun auringon
paahde oli loppunut ja illan viileys oli alkanut -- kaiken tuon tunsi
hän Jumalan suurena armona, ijankaikkisen voiman ilmestyksenä.

Ja hän lauloi kuuluvasti kulkiessaan eteenpäin, sauva kädessä ja
laukku selässä. Ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää milloinkaan
mietiskelisi järkensä avulla hengellisiä asioita ja ijäisyyttä.
Emmehän voi käsittää pientä jyväistä maailmassa, mitenkä me sitten
voisimmekaan ymmärtää Jumalan olemusta ja luomisen salaisuutta.
Meidän asiamme on vaan ottaa vastaan ja nauttia kaikesta.

       *       *       *       *       *

Saavuttuaan kotiin Kristianiasta alkoi Hauge heti kirjoittaa uutta
kirjaa Jumalan viisaudesta. Vastustamattoman sisällisen voiman
ajamana ja täynnä palavaa totuuden rakkautta, joka antoi hänelle
melkein yli-inhimillisen kestävyyden ja hengen voiman, sai hän tämän
hyvin loppuun parin kuukauden kuluessa, ja samoihin aikoihin rupesi
hän pitämään hartaushetkiä, ensiksi omassa kodissaan, jossa hänen
sukunsa ja lähimmät ystävänsä kohta kokoontuivat hänen ympärilleen,
myöhemmin myöskin ympärillä olevissa taloissa kotipaikkakunnallaan,
jossa huhu hänen esiintymisestään heti herätti suurta huomiota.

On itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi
tuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen
vaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui
epätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi
mitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa.
Hänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta
toivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän
ei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle
Anne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli
viemään hänet ennenaikaiseen hautaan:

"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä;
oi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja
päästessäni pois kaikesta tästä!"

Silloin hymyili hänen kalpea sisarensa ja vastasi:

"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa
tässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä."

Silloin Haugella oli tapana tarttua sisarensa käteen ja sanoa:

"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet
niin paljon parempi minua!" Ja lohdutettuna hän aina poistui.

Paitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen
kyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän
uuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.

Tämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi
Seebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan,
mutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän
tuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta
kääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut
hyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa;
jos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati
hän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle,
että hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan
pastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä
nyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen
esiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.

Hans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä
levollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen,
meidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi
ettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen
erhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan
kuulemaan hänen hartaushetkiään.

       *       *       *       *       *

Oli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli
joukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine
kasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa
juhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita
ja odottavaisia.

Niitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli
tupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen
vaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia
penkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.

Kaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans
Nielsen Hauge pitämään hartaushetken.

Hän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa
kamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver
Graalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.

Oli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun
saapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.

Vihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten
hiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum
meni ulos vastaanottamaan tulijoita.

Kahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme
hännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.

Siinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen
Hans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.

Iver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä
ja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa
myöskin maallinen valta olisi edustettuna.

Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran
astuessa sisälle.

Hiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille
tuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.

Sitten astui Hans Nielsen Hauge sisälle.

Hänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät
suurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden
piirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.

Sitten hän alkoi puhua.

Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä
ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin
vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi
itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä,
Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.

Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui
itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan
välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni
sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.

Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan
kirkon puolesta maailmassa.

Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi
suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa
maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.

Silloin nousi pappi Urdahl seisomaan.

Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa
puolesta ja lausui:

"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt,
koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana.
Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan
että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun
mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta
sekaannusta seurakuntaan -- kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea
enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja
seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain
rangaistusta siitä."

Pappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.

Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat
ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa
alas.

Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja
lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:

"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua
pitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden
avulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja
ainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis
papilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi
oikeata oppia vastaan."

Hans Hauge katseli suurilla harmaan-sinisillä silmillään vapaasti
pappia.

Stevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes
katsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan
kruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:

"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä
läsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää", sanoi hän kylmällä
äänellä ja paikaltaan nousematta.

Kruununvouti Radich käytti nyt puheenvuoroa.

"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo", lausui
hän. "Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset
hartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat
pitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla."

Kruununvouti asettui istumaan ja pani käsivartensa ristiin.

Silloin nousi Hans Nielsen Hauge uudelleen seisomaan.

"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus", sanoi hän varsin
levollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. "Antakaa jonkun
tarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää,
mitä laki vaatii ja käskee." Hän katseli talonpoikia.

"Lue sinä, Iver Graalum", sanoi hän ja ojensi tälle paperin.

Silloin nousi Stevelin Urdahl äkkiä ylös ja ojensi kätensä.

"Ei, Hans Hauge", sanoi hän. "Sellaista lukemista ei sallita!"

"Eikö sallita?"

Hans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat
nousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.

"Ei sallita!" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. "Ei
ole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja
maallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra
kruununvouti?"

Kruununvouti Radich nyökkäsi päätään.

"Asetusta ei tässä lueta", sanoi hän päättävästi.

Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin
takaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.

"Kaikki esivalta on Jumalalta", sanoi hän sitten hiljaisesti, "ja
tehkööt he tiliä Jumalan kanssa."

Mutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat
yht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.

"Mistä te syytätte Hans Haugea?" kysyi hän harmistuneena. "Ja
mitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen
kaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta,
epäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen
ja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis
sellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa
hyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä?
Mutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia,
juoppoutta ja peliä -- sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin
sanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!"

Nousipa siitä suuri napina.

"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain,
joka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!"

"Sen me teemme!" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet
seisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja
suuressa arvossa pidettyä miestä.

Pappi ja kruununvouti katselivat toisiaan. Tätä he eivät olleet
odottaneet.

Hans Nielsen Hauge istui ja katseli alaspäin.

Silloin sanoi Stevelin Urdahl:

"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä.
Asia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on
oikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!"

Nuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver
Graalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.

"Hyvästi, Iver Graalum!" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan,
tarttuessaan ohjaksiin. "Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään
puhunut ja tehnyt."

"Enpä niinkään, pappi", vastasi Iver Graalum. "Sitä en koskaan tule
katumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet
kieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa."

Pappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista
ja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.

Mutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge
kaikille kuuluvalla äänellä:

"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy
jumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko
Norjan maan."

"Jumala on voimallinen", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset
silmänsä saivat lämpöisen sävyn.

"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen
voimastaan", sanoi Hans Nielsen Hauge. "Silloin ei mikään, eipä
epäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa."

Muutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi
Stevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen
käymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos
mahdollista, tulla yksimielisyyteen.

Hans Nielsen Hauge meni.

Pappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin
ystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin
kanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän
Haugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä
ja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että
hänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen
hartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä
Haugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja
Hans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.

He erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi
luvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa
koskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen
vaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen
vuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille
antanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.

Vastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä
siinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli,
mikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia
niitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä
intoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi;
itsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.

Tällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl
Hans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä
hartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen,
ja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden
kirjansa "Jumalan viisaudesta" painetuksi ja kiiruhtaakseen
ensimmäistä "Maailman huonoudesta"-nimistä kirjaansa, oli Tunen
pitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän
itse sanoi, "kuin Jumalan puutarha".

Kristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli
suunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä;
mutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan
kulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa
viipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä
sittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine
kirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi
käytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen,
ja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin
naapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.

Råden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen
suuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi
häntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta,
joka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran
hyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.




KAHDEKSAS LUKU


Hans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan
ulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen
Fredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils
Stillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut
seebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin,
Kristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa,
Askerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden
ihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan
kautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi
kesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti
osaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle
Holmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla
julistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä.
Syksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads
Möllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi
Ekerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.

Herätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä
vaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri
paikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa
ennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa
poika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista,
eräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen
sisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.

Haugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta
varovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin
varma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta
kristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua.
Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin
opettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta,
täysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä
paloi.

Mikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen
alituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin
todellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti
ja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä
yliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?

Nämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin
voimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla,
miten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia
ja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta,
esiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli
koko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa
kutsumuksessaan.

Silloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti
vaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle
vihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen
seasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen "Taulerin
kääntymishistoriasta" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun
dominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon
Nikolaus Baselilaisen kautta.

Jokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei
tuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut
saavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan
kanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä
kokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää
hänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo
oppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että
Jumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.

Tämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin
salama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin
odottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon
kyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja
julista minun käskyjäni!

Arpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen
tehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina
uhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.

Ja uusi Haugen tuuli alkoi siitä päivästä puhaltaa Norjan ylitse.

       *       *       *       *       *

Oli kolmas joulupäivä 1797.

Valtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli
paljon liikettä.

Ehtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine
aisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki
virsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin
talo, jossa oli mustanaan kansaa.

Tänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman
talon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.

Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan
alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla;
joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa
verhoamassa metsät.

Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta
suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli
Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa
edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä
epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo
toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli
Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.

-- -- -- Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon,
missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.

Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä
ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa.
Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina
katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli
mustanaan kansaa.

Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille;
hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.

Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli
ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.

He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi
porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja
ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.

Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta
hoitamaan.

Tultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.

"Jumalan rauhaa taloon", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.

Sitten astui hän tupaan.

Hän kätteli lähinnä seisovia.

"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti", sanoi hän hymyillen, kun
hän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels
Stillaugsenin, istumassa oven suussa.

Molemmat tervehtivät. Talon isäntä kutsui vierastansa syrjään.

"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat",
sanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.

"Ei, kiitoksia", vastasi Hauge hymyillen. "Tänä iltana tarvitsemme
hengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!"

Hän tarttui ystävällisesti sukulaisensa olkapäihin.

Tämä nyökäytti päätään.

"Kuten tahdot", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään;
nämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän
raamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.

Hetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja
hartaana hiljaisessa tuvassa.

Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa
elämämme synnistä.

Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti;
ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja
täyteläisenä, temmaten mukaansa.

Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen
käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät,
raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman
vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset
itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.

Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan
kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin
hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska
ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti
sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.

Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä
tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia,
huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen
suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.

Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa
ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja
useiden miesten kovaäänistä puhelua.

Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui
samalla ulos.

Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla
eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen,
joka verkalleen vastaili.

Silloin Hauge keskeytti puheensa.

"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin
ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann,
erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.

Isäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa
kohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.

Pappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään.
Hän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna
kasvoillaan.

"Mitä sinulla on tekeillä täällä?" kysyi hän terävästi.

Hans Nielsen Hauge nousi seisaalleen.

"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta
elämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan
mukaisesti", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan
pappiin.

"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?" kysäsi tämä terävästi
kuten ennenkin.

"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa",
vastasi Hauge sävyisästi. "Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja
käskyyn."

Pappi kohotti käsivarttaan. "Ei sanaakaan enempää", sanoi hän.
"Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta,
nyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun
seurattava minua."

Hän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka
seisoivat valmiina, käskyjä odottaen.

Kuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia
kohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.

Mutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden
sukulaistensa puoleen.

"Jätä kaikki tällainen, Ole", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa
Anne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.

"Jumala on puolustajani, ystäväni", lausui hän äänekkäästi ja katseli
kuulijakuntaansa. "Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää.
Totelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla;
ainoastaan Hän on heidän tuomarinsa."

Kääntyen pappiin päin, jatkoi hän: "minä seuraan pappia, antakaa
minulle vaatteeni."

Syvä äänettömyys seurasi.

Pappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta
lainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.

Pukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet,
joihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.

"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä", sanoi hän. "Pappi, minä olen
valmis."

Näin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka
poistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.

Jälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului
piiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten
vinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden
talonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. --

       *       *       *       *       *

Oli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen
päävahdin edustalle.

Kuului vahtihuuto.

Luutnantti kohousi papin reestä ja antoi tunnussanan.

"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän, kohottaen kätensä
lakkinsa syrjään.

"Hyvästi, herra luutnantti", vastasi pappi, "ja pitäkää tarkka vaari
vangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta."

"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne", vastasi
luutnantti. "Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari
päivää sotamiesten keskellä."

"Samaa minäkin ajattelen", vastasi pappi. "Ellei, on hänellä aikaa
enemmänkin. Jääkää hyvästi!"

Hän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja
hiljaisena sotamiesten välissä.

"Mars!"

Luutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan
pihalta.

Vahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa.
Linnanportti sulkeutui jyristen.

Hetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden
sotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä
sotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui
hiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.

"Missä on Hans?" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti
kotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.

Anne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen
äänettöminä.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi äiti, joka tuli ulos etehiseen.

"On, äiti", vastasi nimismies, Ole Nielsen. "On tapahtunut se, minkä
täytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse
haki hänet kruununmiesten kanssa."

Äiti pani kätensä ristiin.

"Taivaan Jumala", lausui hän, kalveten siinä seistessänsä.

Samalla kuului Niels Mikkelsenin syvä ja luottamusta herättävä ääni:

"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos", lausui hän, "että hän istuu
vankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin
voimia kestämään ja kärsimään ilolla."

Mikkel Nielsen, joka seisoi aivan vieressä, ojensi isälleen kätensä.

"Luota siihen, isä", lausui hän luottavasti. "Hans kyllä ajaa
asiansa!"

Äidin kasvot kirkastuivat ja molemmat sisaret tunsivat iloa ja lohtua.

"Niinkö sanot!" huudahti äiti.

"Niin", yhtyi isä puheeseen. "Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! --
Hän, Hans, selviytyy kyllä."

"Jumalan avulla", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat
ihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.

       *       *       *       *       *

Vankilassa laulettiin.

Raa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat
miehet.

Tämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia
sotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.

Hauge istui ääneti laulun kestäessä katsellen ristissä olevia käsiään.

Se, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole
koskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä
seurasi remakka nauru.

Hauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen
kasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja
silmänsä ihmeellisen kirkkaat.

"Mitä sinä siinä tähystelet?" tiedusteli sotamies raa'asti. "Etkö ole
koskaan ennen nähnyt ihmisiä?"

Hauge oikasihe ja katsoi edelleen toista silmiin.

"Sinä laulat kaunista laulua", sanoi hän.

Sotamies hymyili.

"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea
silmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.

"Niin, se oli oikein kaunis laulu", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin.
"Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!"

Hänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt
melkein tummat ja kumminkin niin lempeät.

Sotamies hypähti pystyyn.

"Pidä suusi hänestä, sinä!" kiljasi hän; veri syöksähti hänen
kasvoilleen.

Toiset jäivät äänettömiksi katsellen toinen toistansa.

Hauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä
sanoja lausuttukaan.

"Hän on ehkä kuollut?" kysyi hän hyvin hiljaa.

Sotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen
kasvojensa ilmeessä.

"Se ei sinua liikuta", vastasi hän; mutta ääni murtui.

"Ei, ei", lausui Hans tyyneesti. "Tulin vaan ajatelleeksi, että jos
hän vielä eläisi, niin -- niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin
iloinen."

Hiljaisuus vallitsi.

Hän, joka oli laulanut, istahti ja katsoi maahan.

"Lienee yhdentekevää sinulle millainen hän on", sanoi hän hetken
kuluttua.

Haugen katse oli jälleen maahan luotuna.

"Tuollaista ääntä kuin sinulla on", lausui hän, "voitaisiin käyttää
paremminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!"

"Sinusta pitää tulla lukkari, sinusta, 14", tokasi eräs joukosta.

He hymyilivät.

Hauge katsahti heihin.

"Ei juuri niin", sanoi hän.

"Pappi!" tokasi toinen.

Hauge hymyili vastustamatonta, voittavaa hymyilyänsä.

"Niin, jotain sen tapaista", sanoi hän.

Silloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli
laulanut, istui äänetönnä.

"Sinä olet hiton hieno, sinä", sanoi eräs. "Me olemme vain halpaa
väkeä me."

"Niin olen minäkin", vastasi Hauge; "vaan kuitenkin pidän itseäni
liian hyvänä laulamaan moisia lauluja."

He katsoivat häneen.

"Miksikä sinä istut täällä?" uteli eräs heistä. "Oletko varastanut?"

"Sinä olet juuri sellaisen näköinen", sanoi toinen.

Hauge ei vastannut heti.

"Minä lauloin kuten sinäkin -- ja niin pääsin tänne!" vastasi hän
vihdoin.

He hymyilivät.

"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin -- ja niin jouduin tänne." Hän
katsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.

He tuijottivat.

"Ah -- oletko sinä sanan lukija?" huudahti joku.

"Joutavia!" sanoi toinen.

Hauge ei vastannut, katsoi vaan suoraan eteensä.

"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on
hyvää", sanoi hän katsomatta kehenkään.

"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?" tokasi hän, joka istui
lähinnä Haugea.

Hauge tuijotti kauas.

"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei
heidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien --
niin lähettävät he sellaisen tänne", sanoi hän. "Niin -- siksi kai
tekin istutte täällä?"

Hän katsoi heihin.

Oli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi
poispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.

Toiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät
edestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa -- ja
istuutuivat jälleen.

Silloin saapui vankilan hoitaja ja kutsui kuutta vankia päivällisille.

Mutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä
kiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:

"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta
minusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi."

Sotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin
kasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.

"Ei, sitä en koskaan usko", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja
purskahti itkuun.

Hauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä
liikkui hyvyyden piirre.

"Minä uskon", sanoi hän aivan hiljaa. "Nyt olen varma siitä."

Toinen nieli kyyneleensä, kääntyi Haugeen ja sanoi:

"Äitini kuoli viime keväänä."

Hauge nyökäytti päätään ja sanoi:

"Mutta Jumala ei ole kuollut", vastasi hän; "turvaudu Häneen, niin
saatte ehkä jälleen yhtyä."

Toinen katsoi häneen avutonna.

"Sinun on autettava minua", sanoi hän.

"Sen olen tekevä", sanoi Hauge, tarttuen hänen käteensä.

Nyt seisoi vartija jälleen ovella.

"Mitä tämä on?" kysyi hän ankarasti.

Hauge kääntyi kysyjää kohti.

"Vain hyvää", vastasi hän ja hymyili vastustamatonta hymyänsä.

Ja molemmat vangitut seurasivat vanginvartijaa sisään.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta
mikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset
kääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta
tauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.

Illan tullen luki Hauge iltarukouksensa ääneen ja lauloi virren sen
jälkeen.

Pari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan
suunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.

Hauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään.
Silloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen
huusi hän:

"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi", puiden nyrkkiänsä
Haugen kasvojen edessä.

"Ei, ei", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui
heidän väliinsä.

Suuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä
puolesta että vastaan.

Vahti astui sisään.

"Täällä on oltava hiljaa", komensi hän.

Useat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen
lukemisestaan ja laulamisestaan.

Vahti iski silmäyksen Haugeen.

"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja", sanoi hän. "Sidomme sinut ja
panemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään
auttaisi, silloin olet saava pampusta!"

Hauge oli noussut seisaalleen.

"Saatte tehdä kuten haluatte", vastasi hän. "Mutta en ole koskaan
nähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko
teillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin
että olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen
jälkeen."

Hän seisoi pelotonna vahdin edessä.

Tämä katsahti Haugeen ivallisesti hymyillen.

"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?" vastasi hän. "Niin,
sen olet saapa."

Hän kääntyi ympäri ja lähti.

Hetken kuluttua palasi hän arestihuoneeseen kahden miehen seuraamana.

"Tule nyt", sanoi hän. "Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se
laulaa mielin määrin."

Hauge nousi vuoteeltaan.

"Jääkää hyvästi", sanoi hän toisiin kääntyneenä. "Toivottavasti
tapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla.
Rukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän
puolestanne."

Hiiskumatta sanaakaan sen lisäksi seurasi hän vahtia.

Hauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota "häkiksi" kutsuttiin ja johon
ainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä
avonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.

"Laula nyt", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa
kiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana
päävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.

Yön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti
vapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön
pimeään.

Yön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä "häkistä"
muurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen,
yksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.

Vahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma
vallitsi harmaiden muurien lomissa.

Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi --
rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.

       *       *       *       *       *

"Häkissä" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.

Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla
varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä.
Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta
ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta
kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja
onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä
Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat
ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen
jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani
kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat
niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi
Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa
vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui
valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät
kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien
kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu
suurta, pysyvää valoa kohti!

"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa
yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"

Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset,
onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen
sielunsa.

Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi
ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.

"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti
nousta pystyyn.

Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän
voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.

"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi
istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.

Aliupseeri katsahti ympärilleen "häkissä."

"Tämä on hävytöntä", sanoi hän. "Panna tänne ihminen talvisaikaan!
Huh!"

Hauge katsahti häneen ihmetellen. Löytyisikö täältä todella ihminen,
jolla oli sääliä rinnassa!

"Jumala sinua siunatkoon", mutisi hän.

Aliupseeri hymähti. Hän ei vastannut, vaan otti sen sijaan tinaisen
"taskumatin" povitaskustaan, pyöritti tulpan irti pullon suusta ja
ojensi sen Haugelle.

"Juo nyt", sanoi hän. Hauge katsoi pitkään häneen ja otti verkalleen
ojennetun esineen käteensä.

"Onko tämä viinaa?" kyseli hän.

"Juo nyt vaan", vastasi toinen. "Siinä on hyvää lääkettä!"

Hauge totteli. Hän maistoi vain ensin ja tunsi kuin tulen käyvän
lävitsensä. Se oli paloviinaa.

"Nyt lämpenet kohta", sanoi aliupseeri, vääntäen kiinni pullon
tulpan, jonka Hauge hänelle ojensi.

"Se oli varmaankin paloviinaa", sanoi Hauge, katsahtaen melkein
hellästi häneen.

"Sitä paholaista se on", vastasi tämä.

Hauge tunsi jälleen elonkipinän ja ruumiin lämmön palautuvan
ruumiiseensa.

"Niin, paholaisesta on paloviina kotoisin, mutta paha on pahalla pois
ajettava."

Toinen hymyili.

"Tulithan lämpimäksi", sanoi hän.

"Tulin todella", vastasi Hauge kohoutuen; "mutta oli eräs toinen
seikka, joka minua lämmitti paremmin kuin tuo lääke."

"Niinkö?" vastasi toinen.

"Sinun hyväsydämisyytesi", jatkoi Hauge.

Aliupseeri katsahti pitkään häneen, meni pöydän ääreen ja tarttui
lyhtyyn, jonka hän oli jättänyt kädestään.

"Ei tällainen sentään sovi", sanoi hän. "Täytyy sitä kuitenkin
menetellä inhimillisesti!"

"Ah", vastasi Hauge. "Ihmiset ovat joskus armottomampia kuin eläimet,
jolleivat tahdo pysyä lähellä Jumalaa!"

Toinen ei tähän vastannut mitään, avasi vaan tammioven ja sanoi:
"Tule nyt, sinun ei tarvitse istua täällä tänä yönä ja huomenna
viedään sinut kruununvouti Radichin luokse kuulusteltavaksi."

Haugen kasvot kirkastuivat.

"Sinä tulet kuin Herramme lähettiläänä", sanoi hän.

Aliupseeri hymyili. Silloin huusi joku ulkona:

"Korpraali Blegen!" -- Luutnantti seisoi ulkona pihamaalla odottaen.

"Täällä olen, herra luutnantti", vastasi aliupseeri.

"Joutuin!"

Luutnantti seisoi kärsimättömän näköisenä. "Kyllä, kyllä, herra
luutnantti!"

Molemmat astuivat ulos "häkistä", jonka korpraali Blegen lukitsi.

"Mars!"

Luutnantti tarttui sapeliinsa ja vanki, aliupseerin seuraamana,
astui päävahtia kohti, johon Hauge jälleen yöksi teljettiin entiseen
paikkaansa toisten vankien seuraan.

Seuraavana aamuna nähtiin reki päävahdin edustalla.

Hans Nielsen Hauge kutsuttiin ulos ja käskettiin astumaan rekeen.

Reen vieressä piti eräs sotilas ohjaksia ja eräs aliupseeri täysissä
tamineissa seisoi odottaen.

"Pidä vankia tarkasti silmällä, Blegen", käski luutnantti, "sinähän
tunnet tien?" Aliupseeri teki kunniaa. "Varmasti, herra luutnantti",
vastasi hän. Sitten hypähti hän Haugen viereen istumaan; sotilas
istuutui takaistuimelle ladattu kivääri käsivarrella;. hevosta
läimäytettiin piiskalla ja reki liukui eteenpäin epätasaisella tiellä
läpi Fredriksstadin linnan portin.

Portin sulkeuduttua laski Hauge kätensä hymyillen korpraali Blegenin
käsivarrelle.

"Tiesinhän että me vielä tapaisimme", sanoi hän hiljaa. "Jumalalla
on kyllä tässä oma tarkoituksensa", jatkoi hän puoliääneen. "Paha
karkoittaa pahan; vaan hyvä ja hyvyys tahtovat mielellään toisensa
tavata!"

Hän katseli suurilla, kirkkailla silmillään suoraan aliupseeria
silmiin.

Tämä kiristi suitsia. "Sittenpähän saamme nähdä", vastasi hän, ja
reki kulki hitaasti valtamaantietä pitkin vouti Radichin asuntoa
kohti, joka oli puolentoista penikulman päässä Fredriksstadista.
Matkalla jutteli Hauge korpraalin kanssa kaikista asioista
aina ymmärtäen johtaa keskustelut niin, että hän pääsi käsiksi
hengellisiin asioihin, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.

Kuulustelu kruununvouti Radichin luona oli tulokseton. Tämä, joka
tunsi Haugen, kuten tiedämme, hartauskokouksesta Graalumilla, koetti
vaikuttavasti katsoa Haugeen ja nuhdella häntä siitä, että hän oli
villinnyt kansaa. Hauge vastasi, ettei hän ollut julistanut muuta
kuin Jumalan sanaa, toiminut kristillisyyden mukaisesti ja saanut
Jumalan avulla kansan hylkäämään paheensa ja näkemään syntinsä. "En
voi havaita tämän olevan villitsemistä", sanoi hän lopuksi.

Kruununvouti Radichin ymmärrettyä, ettei hän kyennyt suoriutumaan
Haugen kanssa ja ettei hänellä ollut mitään pätevää syytä ja
oikeutta nuhdella häntä, lähetti hän jo seuraavana päivänä vangitun
takaisin Fredriksstadiin, jossa hänet teljettiin kaupungin yhteiseen
vankihuoneeseen myöhemmin kuulusteltavaksi piirin tuomarin, herra
Siewersin edessä.

"Sinä olet eriskummallinen mies", sanoi korpraali Blegen,
kyyditessään jälleen Haugea Fredriksstadiin. "Pääsisit heti huomenna
vapaaksi, jos vaan lupaisit jättää kaiken tällaisen, ja sinä
tahdotkin mieluummin vankilaan."

Hauge hymyili.

"Päivä on koittava, jolloin sinä tahdot tehdä samoin", sanoi hän,
"vaan sitä ennen on sinun opittava tuntemaan Jumala."

Korpraali Blegen istui ääneti koko välin ja ajatteli tätä. Hän tunsi
selittämätöntä vetovoimaa tähän voimakkaaseen, hiljaiseen mieheen,
joka mieluummin valitsi vankeuden ja rauhan Jumalan seurassa kuin
vapauden ja rauhan maailman kanssa.

Perille saavuttua ja Haugen maahan astuessa ojensi hän korpraalille
kätensä.

"Kiitos kaikesta hyvästä", sanoi hän. "Toivon tapaavamme siellä,
missä tosi onni on löydettävissä."

"Kiitos itsellenne", vastasi korpraali Blegen.

       *       *       *       *       *

Fredriksstadin kaupungin vankilan edustalla oli suuri ihmisjoukko
koolla. Tieto Haugen vangitsemisesta oli levinnyt salaman nopeudella
kaupungissa ja ympäristössä. Oli hyvin uutta ja ihmeellistä, että
mies, joka oli julistanut Jumalan sanaa, oli teljetty vankilaan;
kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä tuon ihmeellisen
miehen, josta kaikenmoisia viestejä alkoi kierrellä.

Tänään piti Hauge vietämän vankeudesta raatihuoneelle
kuulusteltavaksi. Todistajia oli suuri joukko sekä pappi
Feiermannilla, joka oli ilmiantanut Haugen, että Haugella itsellään
taas puolustuksekseen. Hurjia huhuja oli liikkeellä siitä, mitä
kullakin todistajalla olisi sanottavana.

Oli pakkanen. Ihmiset seisoskelivat, jalkojaan yhteen koputellen ja
palellen, pakkautuen niin lähelle toisiaan kuin suinkin vankilan
porttiholvissa.

"Hän sanoo, että hän voi tehdä ihmeitä", sanoi joku niistä, joka
seisoi lähinnä ovea.

Naurun rähinää kuului. Mies, joka oli puhunut, jatkoi: "Joka vaan
uskoo, voi vapaasti heittäytyä alas huoneiden katoilta satuttamatta
itseään --", jälleen hymyiltiin. "Jos hän loukkaantuu, silloin ei
hänellä ole oikeata uskoa!"

Mies tarkasteli lähinnä seisovia punanenäisenä.

Ihmiset pudistivat päätään ja mumisivat.

"Niin, eipä ole ihmeellistä, että hänet on vangittu", sanoi eräs
vanha eukko.

"Oh, hän kai on tehnyt jotain pahempaakin", sanoi eräs vanhus, joka
seisoi syrjemmällä. "Hän kuuluu olevan pahanlainen juomari. Hän ja
eräs toinen, jota sanotaan Glengin Kristeniksi, kuuluvat olevan
pahimmat koko Tunen pitäjässä."

"Ah!" huusivat monet. "Glengin Kristen, soittoniekka -- tuo naisten
naurattaja!"

"Niin, niin", sanoi eräs vanha akka ja solmitsi huiviansa lujemmin
päänsä ympärille. "Ei sitä voi tietää mitä tuollaiset ihmiset voivat
keksiä. Ne tulevat päästään piloille silloin, kun niistä tulee
uskovia!"

"Sanotaan, että hän rukoilee puujumalia", selitti eräs nuori mies
Kristianiasta.

"Hän kuuluu olevan puuseppä -- hän kai valmistaa niitä itse", tokasi
eräs merimies äänekkäästi. Kaikki hymyilivät.

"Hiljaa -- tuolla tulee tuomari" -- samalla oli aivan hiljaista.
Paikkakunnan tuomari Siewers tuli vankilasta monen seuraamana.

Ja jälleen tähystelivät sadat uteliaat silmät vankilan porttia,
josta joka silmänräpäys odotettiin Haugea tulevaksi. Kuului lyhyt
rummun pärinä vankilan sisäpihalta, joka kaikui komentosanoista.
Pieni sotilasosasto, kaikkiaan kaksitoista miestä, korpraalin, jolla
oli paljastettu sapeli kädessä, johtamana marssi vankilan portin
edustalle.

Kuolon hiljaisuus vallitsi ihmisjoukossa.

Heti jäljessä astui Hauge. Sotilaat nostivat kiväärit olkapäilleen
ja pieni joukkue marssi raatihuonetta kohti, Hauge keskellänsä,
suoraan ihmisjoukon halki, joka laineen tavoin läikähti sivulle ja
samalla taas sulkeutui yhteen, seuratakseen kuni leveä virta vangitun
talonpojan jäljissä.

Haugen kasvot ilmaisivat rauhaa ja levollisuutta hänen astuessaan
uteliaan ihmisjoukon läpi.

Hän kuuli pilkkasanoja lausuttavan ja näki hävyttömiä, nauravia
kasvoja, mutta hänen silmäyksensä oli kirkas eikä horjunut.

Silloin tällöin näki hän tuttuja, vakavia kasvoja ihmisjoukosta,
johon oli uskaltautunut muutamia hänen uskollisia ystäviään ja
uskonveljiään; silloin hän nyökäytti vakavasti ja hiljaisesti
päätänsä ja sai myöskin vastaanottaa takaisin ymmärtämyksen ja
ystävyyden hymyilyn.

Hauge ei ollut suutaan avannut, astuessaan kansanjoukon halki.
Nyt, huomatessaan suuren saattajajoukon kintereillään, sanoi hän
korpraalille, joka käveli hänen rinnallaan:

"Minua he saattavat; -- kunpa he yhtä mieluisasti seuraisivat Herraa
Kristusta!"

Korpraali nyökkäsi.

"Sepä näyttäisi ihmeelliseltä", sanoi hän lyhyesti.

       *       *       *       *       *

Oikeus istui.

Tuomari herra Siewers kirjurineen ja lautamiehineen istui suuren
pöydän ääressä. Hauge seisoi syytetyn paikalla; todistajien
penkillä istui vaatimattomia miehiä lähiseuduilta, näiden joukossa
Iver Graalum Tunesta, Kristen Baersö ja Kristen Stillaugsen
Fredriksstadista, Kristen Lyndeplads Tunesta, Elling Höidal ja
Paul Gundersen, Knut Eivindröd Glemmingestä, missä hartauskokous
kolmantena joulupäivänä oli pidetty, ja vielä useita miehiä ja
naisia, seudun parasta väkeä.

Tuomari kääntyi nyt Haugen puoleen.

"Nimesi?" kysyi hän.

"Hans Nielsen Hauge Tunen pitäjästä", vastasi Hauge rauhallisesti.

"Syntynyt?"

"Kolmas päivä huhtikuuta 1771", -- vastaili Hauge hiljalleen; hän
tunsi nyt selvästi, että hän seisoi siinä ikäänkuin joku pahantekijä.

"Vanhemmat?"

"Niels Mikkelsen ja Maria Olsdatter Hauge."

Hauge tunsi omituista painoa rinnassaan, mainitessaan vanhempiensa
nimet. Heidänkin täytyi kärsiä hänen kanssaan!

"Ei aikaisemmin syytetty eikä rangaistu?"

Haugen rinta paisui; silmien syvä sini välähti. Hän katsahti tuomaria
silmiin.

"Tätä kärsin minä Kristuksen tähden", sanoi hän niin kuuluvasti, että
sanat kantoivat yli koko suuren salin.

Tuomarin kasvoilla saattoi huomata tällä hetkellä eriskummallisen
ilmeen. Hän tuijotti lyötynä Haugeen.

"Suvainnet vastata ainoastaan minun kysymyksiini", sanoi hän
virallisella äänellä.

Hauge vaikeni.

Silloin loi tuomari katseensa papereihinsa.

"Ei siis aikaisemmin syytetty eikä rangaistu", saneli hän. Ja jatkaen
matalalla äänellä; "esillä oli ensikerran syytetty Hans Nielsen Hauge
ilman siteitä ja kahleita --"

Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.

"Onko siis totta, että sinä kolmannen joulupäivän iltana vastoin
pastori Feiermannin uudistettuja varoituksia pidit julkisen
hartauskokouksen Eivindrödissä Glemmingessä?"

Hans Nielsen Hauge oikasihe.

"Ei ole", vastasi hän hiljaisesti.

Tuomari tuijotti hämmästyneenä häneen.

"Etkö ole pitänyt mainittua hartauskokousta"? kysyi hän.

"Kyllä." Hauge katsoi tyyneesti tuomaria. "Mutta en pastori
Feiermannin uudistetuista varoituksista huolimatta. Päinvastoin.
Pastori Feiermann on antanut minulle suostumuksensa hartauskokouksen
pitoon aikaisemmassa tilaisuudessa."

Tuomari hätkähti ja katsahti oikeusmiehiin.

"Koska tämä tapahtui?" kysyi hän.

"Täällä Fredrikstadissa tänä vuonna helmikuussa", vastasi Hauge.

Tuomari merkitsi kirjoihin.

"Onko sinulla tähän todistajia?" kysyi hän. Hauge käänsi katseensa
todistajien penkkiä kohden.

"On", vastasi hän.

"Tuolla istuu Niels Baersö, jonka luona hartauskokous pidettiin.
Niels Stillaugsen, joka tuolla istuu, oli myöskin läsnä."

Tuomari kohousi seisoalleen.

"Niels Baersö ja Niels Stillaugsen, oletteko tämän todistajia?"

Molemmat nousivat pystyyn.

"Olemme", kajahti kummankin suusta samalla kertaa.

"Ja te voitte vahvistaa tämän sieluinne autuuden valalla?"

"Kyllä", kuului uudelleen molempien suusta.

"Hyvä on", sanoi tuomari. "Tulette sitten erikseen kuulusteltaviksi."

Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.

"Ja sinä et ole sen jälkeen saanut mitään kieltoa?" kysyi hän, lukien
Feiermannilta saamaansa syytöskirjoitusta.

"En", vastasi Hauge.

"Voitko tämän todistaa?"

Hauge vaikeni silmänräpäykseksi.

"Minä kiellän pastorin väitöksen siitä", vastasi hän. "Hänen
asiakseen tulee kai todistaa tämä?"

Tuomari hymyili.

"Niin tulee", vastasi hän.

"Sinä et siis ole saanut mitään kieltoa?"

"En." Haugen vakavat silmät katsoivat tiukasti tuomarin silmiin.
"En ole nähnyt enkä kuullut pastori Feiermannista sen päivän
jälkeen helmikuussa, jolloin hän antoi minulle luvan pitää
hartauskokouksen Baersön luona -- ennenkuin hän tuli Eivindrödiin nyt
viimeksi kolmantena joulupäivänä ja otti minut väkivallalla kiinni
sotilasvallan avustuksella Fredriksstadiin, missä minut pantiin
linnoituksen yksinäiseen vankilaan ilman lakia ja tuomiota. Minä
tahdon kysyä hyvältä kristilliseltä esivallalta, onko sellainen
oikein Jumalan ja Norjan lain mukaan?"

Tuomari punastui.

"Sinä et saa täällä kysellä, ainoastaan vastata", sanoi tuomari
ankarasti. "Oikeus on harkitseva ja tuomitseva mikä on väärää mikä
oikeata."

Hän kääntyi pöytäkirjurin puoleen ja saneli puoliääneen. Hän selaili
jälleen asiapaperia ennenkuin hän vastasi.

"Olkoon asia miten tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisi sinun
tietää, että asetus vuodelta 1741 kielsi sinua pitämästä julkisia
herätyskokouksia maallikkona. Etkö tiennyt sitä?"

"En", vastasi Hans Nielsen Hauge.

Kihlakunnan tuomari suurine ulkonevine silmineen ja kylmine
sotilaallisine kasvoineen hätkähti ja oikaisi valtavaa yläruumistaan.

"Sinäkö et tuntisi asetusta?" sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge seisoi siinä uljaana ja luottavana.

"Kyllä", vastasi hän. "Minä tunnen hyvin asetuksen, mutta sen verran
kuin sitä tunnen, ei se kiellä pitämästä hartauskokouksia paitsi
silloin, kun tämä tapahtuu kansan väärään oppiin johtamiseksi, ja
siihen en tunne itseäni syylliseksi."

Hän katsoi toivorikkaasti tuomariin.

"Vai niin? -- Silloin pastori Feiermann on toista mieltä", vastasi
tämä.

"Pastori Feiermann voi kovin vähän tietää siitä", sanoi Hauge.
"Hän ei kuullut sanaakaan hartauspuheesta, hän vain saapui
kruununpalvelijoiden kanssa ja vei minut mennessään."

Tuomari katseli jälleen asiakirjojaan.

"Mitä te oikeastaan teitte siellä Eivindrödissä?" kysyi hän sitten.

"Me keskustelimme meidän kristillisyydestämme, jumalattoman elämän
hylkäämisestä ja siitä miten voisimme tulla ahkeriksi hyviin töihin",
vastasi Hauge.

"Hm, -- oliko siinä kaikki?" kyseli hän.

"Oli." Hauge katsoi tuomaria suoraan silmiin.

"Sinä et saanut mitään kestitystä?"

"En yhtään mitään", vastasi Hauge. "En muuta kuin mitä pappi
Feiermann minulle antoi", lisäsi hän hymyillen.

Tuomari katsoi todistajia.

"Onko asianlaita sellainen?" kysyi hän kovalla äänellä.

"Kyllä", kaikui vastaus moniäänisesti.

"Hm!"

Tuomari yskäsi, kääntyi kirjurinsa puoleen ja puheli matalalla
äänellä hänen kanssaan. Tuomari kääntyi jälleen Haugen puoleen.

"Mutta kun sinä nyt et muuta opeta kuin mitä Jumalan sana neuvoo --
miksikäs sitten ryhdyt toisia opettamaan? Meillähän on kirkkoja ja
vihittyjä pappeja, joiden kutsumus se on."

Hauge katseli vakavasti tuomaria.

"Siksi", vastasi hän, "että raamattu kehoittaa meitä neuvomaan ja
tukemaan toisiamme."

Tuomari nyökäytti hiukan päätään.

"No niin, niin" sanoi hän. "Me kuulustamme nyt todistajia!"

Hän antoi viittauksen vahdille ja Hauge vapautettiin kuulustelusta ja
vietiin vahtitupaan.

Koko päivä kului todistajien kuulustelussa, ja lopputulos kaikista
kuulusteluista oli, että Haugesta levitetyt huhut todistettiin perin
pohjin vääriksi.

Tuomari, joka enemmän ja enemmän tuli vakuutetuksi siitä, että
hänellä oli käsiteltävänään täydellisesti viaton ja kunnianarvoisa
henkilö, lähetti toisinnon eli kopion kuulustelusta läänin
maaherralle, Anders Hofgaardille, ja panetti Haugen jälleen kaupungin
vankilaan siksi kunnes maaherra tulisi antamaan päätöksensä.

Kesti neljätoista päivää, ennen kun maaherran päätös asiasta saapui;
mutta kun se vihdoinkin tuli, sisälsi se määräyksen, että Hauge on
heti vapaaksi laskettava.

Maaherran virasto lausui vaan vaatimuksen, että Hauge yleensä
pysyttelisi kotosalla isänsä luona ja ettei hän saisi liikkua Tunen
pitäjän rajojen ulkopuolella ja että hän ylipäänsä koettaisi pitäytyä
vapaana esivallan epäluuloista. Itse tuomari julisti Haugelle nämät
vaatimukset vankilassa.

Hauge vastasi tuomarille:

"Mitä siihen tulee että minun olisi pysyttävä kotona isäni luona"
-- sanoi hän, "niin olen tehnyt lupauksen Jumalalleni palvellakseni
Häntä ja lähimmäisiäni; siitä olemme isäni kanssa samaa mieltä. Pysyä
Tunen pitäjän rajojen sisällä -- sitä en voi luvata; minä vaadin
vapauttani, kuten kuka muu tahansa asettuakseni mihin tahansa ja
tehdäkseni mitä työtä tahansa, sillä edellytyksellä ettei toimeni ole
ristiriidassa maan lakien kanssa. Mitä lopulta siihen tulee, että
minun on pysyttävä vapaana kaikesta epäluulon aiheesta esivallan
puolelta, niin näyttää tämä minusta liialliselta vaatimukselta,
koskapa paha aina on esiintynyt valheilla tosikristittyjä vastaan,
kuten nytkin on ilmennyt. Tästä kai herra tuomari on saanut täyden
selvyyden ja todisteet minua kuulusteltaessa vähän aikaa sitten.
Muutoin on minun mielipiteeni se, että kristillisen tuomioistuimen on
rangaistava ainoastaan julkista pahuutta ja annettava ajatuksien olla
rauhassa; siten tulee kaikki mikä on hyvää itsestään suojelluksi!"

Hän seisoi suorana tuomarin edessä, katsoen häntä niin sydämellisesti
ja kuitenkin niin pelottomasta silmiin, että tämän sydän vallan
lämpeni.

"Eikö olisi sentään parempi", sanoi tuomari Siewers, "että sinä
ottaisit nämä maaherran varoitukset huomioosi, kuin että jäisit
istumaan tänne vielä pitemmäksi aikaa saamatta ehkä koskaan enää
vapauttasi?"

Haugen kasvot tulivat vielä lempeämmiksi.

"Ei", vastasi hän. "On parhainta sekä maaherralle että minulle
menetellä omantuntonsa ja Jumalan käskyjen mukaisesti. Jos minun
täytyy istua vangittuna, niin suotakoon minun istua; minä tiedän
istuvani hyvän asian takia. Ja muilla perusteilla en lähde
vankilasta, kuin että minulla on täydellinen vapaus tehdä hyvää.
Vastaanottakaa, herra tuomari, kuitenkin kiitokseni hyvästä
tahdostanne ja hyvää tarkoittavasta neuvostanne!"

Tuomari hymyili ja pani kätensä Haugen olkapäille.

"Sinä olet yhtä itsepäinen kuin lempeä", sanoi hän vahvalla
bassoäänellään. "Saatpa tehdä kuten itse parhaaksi näet. Kun ei vain
meillä olisi pahempia kuin sinä täällä, niin ei olisi mitään vaaraa."

Hän löi vielä kerran Haugea olkapäille, nyökäytti ystävällisesti
päätänsä ja lähti.

Hans Nielsen Hauge jäi istumaan vankilaan. Seuraavana päivänä
toimitti hän maaherran virastolle "alamaisimman kirjelmän", jossa
hän selvästi ja suoraan lausui ajatuksensa siitä, kuinka järjetön on
tuollainen vapauttamisen ehto, ja lopetti seuraavalla tavalla:

    'Ja sitten saamme nähdä, ovatko ne, jotka ensinnä tahtoivat
    totella ja seurata kuninkaallisia määräyksiä, puhtaita heittämään
    ensimäisen kiven siihen, joka tahtoo, että Jumalan käsky
    Jeesuksen rakkaudessa on ensinnä täytettävä ja sen jälkeen
    kuninkaan. Minä olen toimittanut tehtäväni hiljaisuudessa
    anoville ystävilleni, kehoittamalla heitä tekemään samoin ja
    olemaan epäkristilliselle esivallalle alamaiset ruumiillisessa
    vaelluksessa, välttämään epäjärjestystä Jumalan sanan neuvon
    mukaan sekä rukoilemaan heidän puolestaan, jotta he saisivat
    armoa ja aikaa kääntymykseen, että valo koittaisi heidän
    pimitetyssä järjessänsä; silloin totuus yhdistäisi meitä
    parhaiksi ystäviksi Kristuksessa. Minä olen kaiken kristillisen
    esivallan alamaisin palvelija.

    Hans Nielsen Hauge.'

Haugen olo vankilassa ei kestänyt kauan. Jo kuusi päivää myöhemmin,
tammikuun 29 päivänä 1798, vapautettiin hänet ilman noita ennen
asetettuja ehtoja!

Kun häntä tultiin vapauttamaan vankilasta, kysyi hän pastori
Feiermannia.

"Hänen tulisi, apostolien tekojen 16 luvun 37 säkeistön mukaan, sen
jälkeen kun hän on minut viattomasti vanginnut, olla myöskin se, joka
minut johdattaisi ulos", sanoi hän.

"Siihen ei hän ikinä suostu", vastasi vanginvartija.

Hauge hymyili.

"Eipä toki", sanoi hän, "syntiensä katuminen ja pahojen tekojensa
sovittaminen ei ole sen tapaisen Herran palvelijan maun
mukaista; mutta samapa se voi olla. Minä olen jo niin tottunut
kunnianosoituksiin ja häväistyksiin, hyvään ja huonoon maineeseen
Herran Kristuksen tähden, että tämänkin asian jaksan helposti kantaa
ja hyvityksen kieltää itseltäni."

Niin seurasi hän vanginvartijaa ulos.

Mutta pappi Feiermann oli jo enemmän kuin kyllin saanut oikaisua
siinä mikä oli tapahtunut. Eikä siinä kyllin, että hänen valituksensa
Haugea vastaan oli havaittu aiheettomaksi ja jätetty huomiotta
esivallan puolelta, vaan myöskin maaherra Hofgaard oli niin
harmistunut Feiermannin häikäilemättömästä ja raa'asta menettelystä,
että hän myöhemmin asiaa selostaessaan kirjoitti kirjeen Kristianian
hiippakunnan hallinnolle, jossa kirjeessä hän syytti pappia
siitä, että tämä oli luvattomasti panettanut vankeuteen syyttömän
kansanmiehen, huomioonottamatta asianomaisen lain varsinaista
tarkoitusta ja rajoituksia.

Hauge oli niinmuodoin kunnialla kestänyt ensimäisen kokeensa ja
kärsinyt ensimäisen uhrikoetuksensa Jumalan asian edestä.

Hänen todistuksensa eivät jääneetkään hedelmiä kantamatta. Yhä
useampia henkilöitä sekä Fredriksstadissa että sen ympäristössä
liittyi liikkeeseen; niin vieläpä Fredriksstadin linnoituksen
varusväen keskuudessa oli muutamia, jotka Haugen rohkean ja samalla
hiljaisen käytöksen kautta tulivat voitetuiksi kristilliselle
elämälle. Eritoten oli hän syvästi vaikuttanut jo ennen
mainitsemaamme aliupseeriin John Thorgersen Blegeniin, joka oli
kotoisin Faabergista Guldbrandsdalista.

Tämä rehellinen ja rohkea mies tunnustautui pian avoimesti Haugen
opin kannattajaksi ja alkoi kohta vaikuttaa sotilasten keskuudessa.

Kun hänen päällysmiehensä saivat tästä vihiä, tuli siitä suuri hälinä.

Sen osaston kapteeni, johon aliupseeri kuului, kutsutti eräänä
päivänä hänet huoneeseensa ja teroitti hänelle ankarin sanoin, ettei
tahdottu tietää mitään hänen heräämisestään; ollen aliupseerina hänen
majesteettinsa ja valtion palveluksessa täytyy hänen pidättäytyä
kaikesta tällaisesta haaveilusta ja ainoastaan täyttää tehtävänsä
sotilaana.

Blegen vastasi, ettei hän voinut luvata tätä; pyhä henki vaati häntä
Jumalan sanan kautta todistamaan tovereilleen ainoasta tärkeästä.

Kapteeni kirosi tarttuen sapeliinsa.

"Minun täytyy", -- sanoi hän samatta kiroten -- "saada sinut heti
kuittaamaan pyhähenki!"

Hän huusi vahtia, käski tämän hakea välskäriltä oksennuspulveria ja
pakotti, sapeli kädessä, Blegenin nielemään sen.

"Mars! Nyt saat mennä matkaasi oksentamaan pyhänhenkesi", sanoi hän.

"Herra kapteeni", sanoi Blegen mennessänsä; "on synti, jota kutsutaan
synniksi pyhää henkeä vastaan ja jota ei anneta anteeksi tässä eikä
tulevassa elämässä -- se on pilkka; Jumalaa vastaan, herra kapteeni!"

Kapteeni kirosi hänen jälkeensä.

Eivät kirosanat eivätkä pahoinpitelyt auttaneet; Blegen pysyi
vahvasti kiinni uskossaan ja saikin siksi ennen vuoden loppua eron
virastaan. Hänen esimerkkinsäkin olisi voinut olla vaarallinen
koko armeijalle. Hän palasi jälleen Blegen-nimiselle talolleen
Faabergissa ja oli kuolemaansa saakka, Haugen uskollisimpia ystäviä
ja hengenheimolaisia.

Haugen vapauttaminen ja hänen oppinsa varma edistyminen ja menestys
näissä seuduissa herätti pastori Feiermannissa riehuvan harmin. Hän
ei voinut suorastaan vahingoittaa Haugea persoonallisesti sen jälkeen
mitä oli tapahtunut; mutta sitä pahemmin piteli hän "haugelaisia",
joita löytyi hänen seurakunnassaan. --

Eräänä sunnuntaina, kun muutamat heistä olivat päättäneet käydä
Herran ehtoollisella, mutta olivat tulleet liian aikaisin kirkkoon,
jonka vuoksi he pistäytyivät Niels Baersön luokse odottamaan, kysyi
pappi heiltä heidän sakaristoon tultuansa missä he olivat olleet.

"Niels Baersön luona", kuului vastaus.

Pappi tuli heti rajuksi.

"Vai niin!" huudahti hän.

"Vai sen laatuisia pyhiä te olette!"

He eivät vastanneet.

"Te juoksette kai Hans Nielsen Haugen perässä?" Pappi oli
tulipunainen kiukusta.

Eräs heistä vastasi hiljaisella sävyllä:

"Me olemme hänen veljiään Kristuksessa!"

Silloin joutui pappi Feiermann pois suunniltaan. Hän tarttui
piiskaansa, joka oli sakaristossa, ja alkoi läimiä sillä
rippivieraita. Hän iski heihin piiskan varrella mihin ja kehen vaan
saikin sattumaan.

"Ulos Jumalan huoneesta, te teeskentelijät!" kirkui hän. "Ulos!
Täällä ei ole teillä mitään tekemistä!"

Kauhistuneet ja säikähtyneet haugelaiset kiirehtivät pakoon niin
pian kuin suinkin kerkesivät, ja pappi paiskasi oven kiinni heidän
jälkeensä.

Ei ihme, että viha valtiokirkkoa kohtaan kasvoi niinä päivinä.
Ei ole ihme, että Haugen yksinkertainen, rehellinen ja uhrautuva
kristillisyys sytytti ilmiliekkiin hoidotta jääneen kansan!

Joku aika tämän tapahtuman jälkeen lähettivät muutamat miehet
Glemmingestä, arvattavasti pappi Feiermannin vaatimuksesta, uuden
valituksen Haugesta ja hänen vaikutuksestaan. Mutta tämä valitus ei
auttanut enempää kuin edellinenkään.

Maaherra Hofgaard liitti ilmoitukseensa asiasta hiippakunnan
hallinnolle pitemmän kirjoituksen, jossa hän lausui, että hänen
mielipiteensä mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, jos nyt jälleen
Haugea uhattaisiin, neuvoen luopumaan häntä kohtaan suunnitelluista
vainoista, koskapa muutoin niin suosittu mies saisi helposti aihetta
perustaa puolueen ja saada aikaan kapinallisia liikkeitä.

"Sitäpaitsi", kirjoitti hän, "näyttää minusta tämä uusi vastus
olevan aivan ainoa laatuaan, koska en minä monilla matkoillani
läänissäni ole kuullut minkäänmoista valitusta. Päinvastoin on Haugea
aina mainittu miehenä, jota jokainen rehellinen ja kunnianarvoisa
talonpoika kunnioittaa ja suosii.

"Ja vielä ovat minulle kunnioitetut perheenisät talonpoikaissäädystä
kertoneet, että he saavat kehitystä hengelliselle elämälleen
keskustellessaan Haugen kanssa ja kuullessaan hänen heille puhuvan,
ettei hän koskaan kehoita joutilaisuuteen, ettei hänen opetuksensa
maksa heille mitään ja että heidän mielestään on parempi pitää
sellaisia kokouksia, kuin että he korttipelin ja viinan ääressä
aikaansa kuluttaisivat, josta useimmin seuraa eripuraisuutta ja
meteliä; ja vielä sitten he ovat vakuutetut siitä, että sen jälkeen,
kun Haugen jumaliset kokoukset ovat tulleet käytäntöön, on seudulla
harvemmin kuin ennen havaittu tuollaisia pahamaineisia kokouksia.

"Onko siis ihme, että kansa sydämestään suosii tällaista heidän
keskuudessaan niin kunnioitettua miestä!"

Näin kirjoitti maaherra, ja seurauksena hänen neuvoistaan oli se,
että Haugea vastaan tehdyt syytökset raukesivat ilman muuta pappi
Feiermannin suureksi harmiksi.

Haugen vastauksena Feiermannin vainoon oli pienoisen kirjan
ilmestyminen nimeltä: "Totuuden tunnustaminen autuuden asiasta",
jonka hän sai painatetuksi Kööpenhaminassa, Kristianiassa asuvan
kirjakauppias Dyrendahlin toimesta. Kirjanen päättyy seuraavilla
sanoilla papeille:

"Jos olette Jumalan kutsumat, silloin teette Jumalan töitä ja
pidätte Jumalan sanan pyhänä ja kunniassa, saarnaatte sopivalla ja
sopimattomalla ajalla, rankaisette pitkämielisyydellä, ja huolehditte
rakkaudella niistä ihmisistä, jotka kulkevat onnettomuudessa ja
synnissä; heidän puolestansa te itkette Kristuksen kanssa, jos olette
oikeita paimenia, tietäen että teidän on kerran tili sieluista
tehtävä.

"Mutta nyt te olette palkkapaimenia ja saarnaatte maksusta.

"Omatuntonne voi todistaa, että te haette yhtä paljon, vieläpä
enemmän, omaa hyötyänne kuin Jumalan kunniaa ja kuulijainne ijäistä
pelastusta; sillä vaikkakin saarnaatte Jumalan sanaa oikein, niin
te kuulutte kumminkin niihin, joista Kristus sanoo: He sälyttävät
raskaat kuormat toisten hartioille, mutta eivät koske niihin itse
sormellansakaan.

"Sanankuulijoiden tulisi kai seurata saarnaanne eikä tekojanne; mutta
näin ei, sen pahempi, tapahdu; sillä he tahtovat oppia enemmän
elämästänne kuin saarnoistanne ja siksi te revitte rikki toisella
kädellä sen, minkä toisella olette rakentaneet.

"Sillä missä ahkera ja rehellinen työntekijä on, siellä näkyy
hedelmiä. -- -- --

"Mutta täällä saarnataan vuosi toisensa jälkeen ja kumminkin lisääntyy
paha aina enemmän.

"Siksi olette hyödyttömiä paimenia (Hes. 34), sokeita taluttajia ja
mykkiä koiria, jotka eivät osaa ulvoa.

"Siksi on teidän ensinnä itse käännyttävä ja sitten vasta
vahvistettava veljiä."

Käsikirjoitus tähän kirjaan oli Haugella valmiina jo helmikuussa
1798. Hän matkusti itse Kristianiaan saadakseen sen siellä
painetuksi. Täältä vetäytyi hän yli vuoriston Grundset Markediin,
Elverumissa Österdalenissa, jossa hän voitti monta ystävää.




YHDEKSÄS LUKU


Huhtikuussa 1798 lähti Hans Nielsen Hauge jälleen Kristianiaan,
missä hän edellisillä käynneillään oli voittanut monta ystävää;
seuralaisenaan ja apulaisenaan oli hänellä tällä kertaa mukanaan
seebergiläisen Niels Baersön poika Kristian Baersö, josta oli tullut
Haugen hengenheimolainen.

Ulkona Grönlandilla, eräällä maatilalla, jonka omisti pyöräseppä
Meier, piti Hauge herätyskokouksia, joihin saapui sekä vakavasti
etsiviä ihmisiä että uteliaita. Samoin piti hän kokouksia Anders
Kristofersen Gröndahlin luona Kudskebakkenilla Sagene nimisessä
etukaupungissa.

Toisena helluntaipäivänä oli Hauge ollut läsnä jumalanpalveluksessa
kaupungin kirkossa ja tuli hänen nyt iltapäivällä pitää hartauskokous
erään tuttavan luona Lakkegadenin varrella.

Kristian Baersö oli myöskin mukana; mutta heti heidän sinne
saavuttuansa ilmestyi sinne Akerin piirin kruununnimismies Knoph,
palvelijainsa seuraamana, vaatien Haugea puheilleen.

Tämä, hyvin arvaten nimismiehen asian, meni heti ulos hänen luokseen
ja kysyi mitä hän tahtoi.

"Oletteko Hans Nielsen Hauge?"

Nimismies teki kysymyksensä karkeasti.

Hauge vastasi, kuten tavallisesti, hiljaisesti ja lempeästi:

"Kyllä olen."

"Onko totta, että tulet pitämään julkisen hartauskokouksen täällä
tänä iltana?" kuului vielä karskimmasti.

"Kyllä se on totta."

"Siitä ei tule mitään. Minä vangitsen sinut tässä lain nimessä."

"Niin, niin", vastasi Hauge. "Saatte tehdä kuten tahdotte. Mutta
Jumalan lain nimessä ette sitä tee."

"Se on oleva minun eikä sinun asiasi", sanoi nimismies Knoph tuimasti.

"Suvaitse heti seurata minua."

Samalla tulivat isäntä ja Kristian Baersö ulos, kuultuansa viimeiset
kovat sanat.

"Seuraako hän mukanasi?" kysyi nimismies ja osoitti Kristian Baersötä.

"Kyllä", vastasi Hauge. "Hän on yksi veljistäni Herrassa."

"Sitten saa hänkin seurata sinua vankeuteen", sanoi nimismies.

"Kyllä", vastasi Kristian, "sen teen mielelläni."

Otettuansa lyhyesti hyvästit isännältä seurasivat molemmat
maallikkosaarnaajat ilman napinaa nimismiestä, joka vei heidät
kaupungin vankilaan, antaen samana iltana tiedon maaherralle asiasta.

Tiistaina aamupäivällä saapui maaherra omassa persoonassaan vankilaan
ja kutsutti Haugen ja Baersön eteensä.

Molemmat maallikkosaarnaajat astuivat hiljaisina sisään ja
tervehtivät.

Läänin maaherra katsoi kauan ja tutkivasti Haugea.

"Sinäkö siis olet Hans Nielsen Hauge?" kysyi hän.

"Kyllä -- se on nimeni", vastasi Hauge.

Maaherra oli hetken ääneti, katsoi jälleen Haugea, jonka suuret,
kirkkaat silmät eivät poistuneet hänen kasvoiltaan, ja sanoi:

"Sinua on syytetty irtolaisuudesta ja luvattomasta esiintymisestä;
on häpeä, että sinä, joka kumminkin olet kunnioitettavan talonpojan
poika, tahdot esiintyä sillä tavoin ja välttää rehellistä työtä
henkesi elatukseksi."

Maaherralla oli vakavat, harmaat silmät, ja hän puhui hyvin hitaasti,
painostaen joka sanaa.

"Seuraus tuollaisesta irtolaisuudesta on se, että sinä tulet
kuritushuoneeseen", lisäsi hän varottaen.

Hauge vaikeni, kunnes maaherra oli puhunut loppuun saakka. Sitten
otti hän askeleen eteenpäin ja seisoi uskaliaana tuon korkean
virkamiehen edessä.

"Maaherra sanoi, että minua on syytetty irtolaisuudesta", sanoi hän
rauhallisena ja kirkkaalla äänellä. "Sellainen syytös ei ole tosi,
tehköönpä sen sitten ken tahansa. Eikä sekään, että olisin laiskuri,
joka tahdon vetäytyä työstä."

Maaherra keskeytti hänet.

"Nimismies Knoph on ilmoittanut tämän minulle", sanoi hän jyrkästi,
"virkansa puolesta -- ja silloin lienee se kumminkin totta."

"Ei, sitä se ei ole", vastasi Hans Nielsen Hauge rohkeasti vetäen
paperin taskustansa ja astuen maaherran eteen.

"Tässä on minun laillinen passini matkaani varten Kristianiaan",
sanoi hän; "ja mitä työhöni tulee, olen koko kevään kyntänyt isäni
Haugen talossa Tunessa. Sen voi hän itse ja koko sen seudun väki
todistaa."

Hän asetti passinsa pöydälle maaherran eteen.

Tämä otti paperin ja tutki sitä tarkoin.

"Hm", sanoi hän ja ojensi paperin Haugelle takaisin. "Kyllä se
näyttää olevan järjestyksessä", mumisi hän.

"Mitä muutoin opetukseen ja julkisen sanan julistukseen tulee",
jatkoi Hauge, "niin en ole opettanut enkä julistanut muuta kuin että
meidän on pidettävä Jumalan käskyt pyhinä ja kunniassa, palveltava
Jumalaa ja opittava hyvää toisiltamme."

Hän seisoi odottaen maaherran vastausta.

"No niin", sanoi tämä ja katsoi häneen sivulta. "Tuo kaikki voi
kyllä olla oikein ja hyvää; en tahdo siitä vielä sen enempää sanoa;
huomenna tahi ylihuomenna on kruununvouti Hagerup tutkiva teitä
molempia; saamme sitten nähdä ovatko asiat aivan niin kuin sinä olet
ne tänään esittänyt."

Maaherra antoi merkin vanginvartialle ja molemmat vangitut vietiin
jälleen vankilaan.

Seuraavana päivänä kuljetettiin heidät kaupungin raatihuoneelle,
missä vouti Hagerup heti ryhtyi heitä kuulustelemaan.

Hans Nielsen Haugelta ensiksi kysyttiin:

"Mikä on sinun elinkeinosi?"

"Maamiehen työ isäni talossa, herra vouti", vastasi Hauge.

"Mitä asiaa on sinulla täällä Kristianiassa?"

Vouti katseli tutkivasti Haugea, jonka ulkomuoto silminnähtävästi
teki syvän vaikutuksen häneen.

"Minulla on muutamia kirjoituksia painossa", vastasi Hauge.

Vouti nyökäytti päätä.

"Hengellissisältöisiäkö?" kysyi hän.

"Niin."

Vouti nyökäytti jälleen.

"Oletko pitänyt puheita täällä?" kyseli hän edelleen.

"Kyllä olen", vastasi Hauge vapaasti. "Olen puhellut muutamien
ihmisten kanssa täällä kristillisyytemme velvollisuuksista."

Vouti nyökäytti kolmannen kerran.

"Eipä olisi, varsinkin muutamin paikoin, pois tieltä", sanoi hän
itsekseen.

Hän katsoi jälleen Haugeen.

"Mikä on sinun oppisi?" kysyi hän.

"Juuri se, mikä meillä on pienessä katekismuksessamme ja raamatussa",
vastasi hän.

"Etkö ole mitään muuta opettanut?"

"En, en mitään muuta", vastasi Hauge. Hän katsoi voutia suurilla
rehellisillä silmillään.

Vouti kääntyi kirjuriinsa.

"Tässä en löydä mitään väärää", sanoi hän. "Minä luulen, että olet
syytön, kelpo mies", jatkoi hän Haugen puoleen kääntyneenä.

Tämän kasvot kirkastuivat.

"Ja te olette oikeamielinen", vastasi hän.

"No niin, niin -- sitähän meidän tulee olla", vastasi vouti Hagerup.
"Hullusti kävisi muuten."

"Niin, koska niin on", sanoi Hauge, "pyydän voudilta lupaa saada
tehdä kysymyksen."

Vouti nyökäytti päätään myöntyvästi.

"Kysy sinä vaan."

Hauge astui askeleen eteenpäin.

"Tahtoisin kysyä", sanoi hän hiljaisesti, "onko kristillistä, että
ne, jotka juovat itsensä juovuksiin ja tappelevat niin että makaavat
kaduilla, saavat pitää vapautensa, kun minut, joka käyn kirkossa joka
kerran kun siellä saarnataan -- ja joskus, varsinkin iltasin, koetan
kehoittaa ja vahvistaa lähimmäisiäni laululla ja puheella valtion
voimassa olevan uskonnon mukaan, pannaan vankeuteen ja uhataan
kuritushuonerangaistuksella?"

Vouti hymyili.

"Ei, sitä ei voida millään muotoa kutsua kristillisyydeksi", vastasi
hän. "Se ei ole myöskään lain hengen ja tarkoituksen mukaisesti
oikein; me tulemme tekemään jotakin tässä asiassa."

Hän kohousi seisaalleen.

Hän ojensi Haugelle kätensä hyvästiksi ja poistui.

Seuraavana päivänä tuli hän takaisin ja kutsutti hänet yksin
luoksensa.

"Minulla on hyviä uutisia", sanoi hän hilpeästi. "Läänin maaherra
on samaa mieltä kuin minäkin. Te molemmat saatte jo tänään
jättää vankilan; mutta olkaa toki varovainen mies ja välttäkää
yhteentörmäystä esivallan kanssa!"

"Sitä en voi luvata", vastasi Hauge hymyillen; "mutta se ei ole
vaikea asia, kun esivalta on niin oikeudenmukainen kuin te."

Nyt hymyili voutikin.

"No niin, poikani, voisitpa sattua tapaamaan sellaisia, jotka ovat
pahempia."

Hauge pyysi nyt voudilta todistusta käytöksestään, jossa tämä
selittäisi vangitsemisen syyn.

"Sen teen ilolla", vastasi vouti, istui pöydän ääreen ja kirjoitti.

Saatuansa kirjoituksen valmiiksi, työnsi hän sen Haugelle. "Minä
luulen, että tässä on tarpeeksi", sanoi hän herttaisesti hymyillen.
Hauge otti paperin ja luki. Se sisälsi seuraavaa:

    'Hans Nielsen Hauge ja Kristian Baersö ovat tosin olleet
    vangitut, mutta ovat he havaitut ei ainoastaan syyttömiksi, vaan
    rehellisiksi ja Jumalan sanassa sielujen pelastukseksi hyvin
    valaistuiksi ja ovat he siksi päästetyt vapaiksi ja suositellaan
    heitä kaikille asianomaisille parhaiten. Kristianiassa huhtikuun
    20 p:nä 1798.

                                                  Hagerup,
                                                kruununvouti.'

Hans Nielsen Hauge astui voudin eteen ja ojensi hänelle kätensä.

"Tästä saatte kerran palkan Jumalalta", sanoi hän, sinisenharmaat
silmänsä loistavina. "Tällaista ei voi unhottaa."

Ja vouti ja vanki vaihtoivat sillä hetkellä veljeyssilmäyksen.

Seuraavana päivänä, kun Hauge ja Kristian Baersö vapaina miehinä
palasivat ystäviensä luokse Sageniin, alkoi Hauge jälleen väsymättä
pitää hartauskokouksia ja jatkoi tätä kokonaista 8 päivää, siksi
kunnes nimismies Knoph katsoi velvollisuudekseen toistamiseen
vangita hänet ja lähettää hänet sekä Kristian Baersön nimismiesten
välityksellä takaisin Tuneen.

Hauge totteli nöyrästi, ja pian tapahtui se ihme, että nimismiehet
antoivat hänelle itselleen määräyksen mukaan ja sallivat hänen
ominpäin ja vain luottaen hänen lupauksiinsa ja rehelliseen
käytökseensä matkata kotiinpäin kylästä kylään noita tuttuja seutuja.

Tällä vaelluksellaan kotiansa kohti oli Hauge eräänä iltana yöpynyt
erääseen hänelle siihen asti tuntemattomaan taloon, missä hän hyvin
sanoin ja maksulupauksin sai yösijan.

Iltamyöhällä tuli taloon paikkakunnan kansakoulun opettaja, joka
oli kuullut Haugen olevan siellä, ja alkoi heti kohta hyökätä
syytöksineen Haugen kimppuun, jota hän parjasi typeräksi harhaopin
levittäjäksi, pilkkasi Häntä kaikin ajateltavin tavoin, käyttäen
lopulta haukkuma- ja kiroussanojakin.

Hauge vastasi perin vähän tai ei mitään tähän kaikkeen, mutta lopuksi
puhkesi hän puhumaan levollisella, hillityllä äänellä, sanoen että
Jumalan sana, jonka koulunopettaja tietenkin tunsi paremmin kuin hän,
opetti meitä ettei meidän tulisi näin menetellä.

Silloin koulunopettaja hypähti pystyyn penkiltä, jolla hän istui, ja
kävi käsiksi Haugeen.

"Minäpä opetan sinua menettelemään!" kiljasi hän, antaen samalla
hänelle kovan iskun korvan juureen, niin että se soi.

Veri nousi Haugen päähän; hän nousi seisoalleen; voimakas talonpojan
poika seisoi siinä leveäharteisena ja voimakkaana, ihmeellinen palo
siniharmaissa silmissään. Vaan samalla oli hän jälleen voittanut
itsensä.

"Sellaista ei sinun olisi pitänyt tehdä", sanoi hän.

Hän katsoi talon emäntään, joka seisoi siinä säikähtyneenä ja
neuvottomana.

Koulumestari seisoi kokoonpuristetuin nyrkein hänen edessään. Nyt
avasi hän oven.

"Ulos heti!" huusi hän. "Täällä ei sinulla ole mitään tehtävää!"

Hauge katsahti emäntään.

"Oletko isäntä täällä?" kysyi hän koulumestarilta.

"Kyllä, sen verran olen täällä isäntä, että sinun on mentävä ulos
ja paikalla, muutoin saat lisää", vastasi hän, jälleen nyrkkiään
puistaen.

"On minullakin nyrkit", vastasi Hauge levollisesti, "mutta niitä en
käytä lyödäkseni niillä veljiäni!"

"Ulos!" kiljui koulumestari ja osoitti ovea, josta kylmä yöilma
tulvehti tupaan.

Hauge kääntyi hiljaisesti häneen.

"Sen teen minä; -- odota vaan, että saan maksetuksi emännälle
velkani", vastasi hän, otti kukkaronsa ja ojensi emännälle maksun,
josta olivat jo etukäteen sopineet.

Tämä vastaanotti arkaillen rahat.

Mutta Hauge puki päälleen rauhallisena takkinsa, kääntyi
koulumestarin puoleen, ja sanoi lämpimällä, hyväntahtoisella äänellä:

"Tuntuu hyvältä olla lämpimästi puettuna, kun on kylmä; samoin
myöskin olla varustettuna Kristuksen rakkaudella, niin että voin
sydämestäni rukoilla niiden puolesta, jotka hyökkäävät päälleni ja
vainoovat minua. Jumalan rauhaa, ja hyvästi jääkää!"

Hän kääntyi hiljaisesti ja poistui.

Silloin tapahtui jotakin harvinaista.

Koulumestari, joka oli tuijottanut masennettuna hiljaiseen,
rauhalliseen mieheen, purskahti yht'äkkiä itkuun niin hillittömään,
että hän vapisi.

"Oi Jumala, armahda minua!" pusertui hänen huuliltaan.

Sitten riensi hän ovelle Haugen perästä.

Hän huusi.

"Jaha!" vastasi Hauge ulkoa pimeästä.

"Onko sinulla anteeksiantoa minulle!" -- kuului nyyhkytysten keskeltä.

"Kyllä!" vastasi Hauge ulkoa.

"Jumala antaa anteeksi meille kaikille!"

Hauge kääntyi ja kulki edelleen.

"Ei, älä mene!" huudettiin hänen jälkeensä.

"Kyllä, niin on nyt tehtävä!" -- vastattiin kauempaa.

Koulumestari seisoi ulkona porraskivellä, kädet vaipuneina,
tuijottaen ääntä kohti.

"Mihin sinä menet?" huusi koulumestari.

"Sinne, minne Jumala tahtoo!" kuului vastaan.

"Tervetuloa perästä sinäkin!" oli viimeinen vastaus, jonka
koulumestari saattoi kuulla. Ja vieras yöpyi pimeään.

Sellainen oli Hans Nielsen Hauge.




KYMMENES LUKU


Väylällä Bergenin eteläpuolella oli purjealus.

Tuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet
ylös vedettyinä.

Peräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa
tuijottaen pohjoiseen päin.

Se oli Hans Nielsen Hauge.

"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla
hiljaisuudessa", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle
mahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen
menossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias
Möllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin,
missä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että
rauhallinen vaikutusala.

Tämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä
purjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta
saadulla passilla.

Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja
tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa
miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat
olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.

Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät
rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva
tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.

Haugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.

Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla
kaukaisessa kaupungissa -- kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.

Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan
Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä
näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut
ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan
kirkko rakennettaisiin.

Hän hengitti syvään.

"Koska luulet meidän saapuvan perille?" kysyi hän kapteenilta.

Tämä katseli aavaa merta ympärillään.

"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan
tyven yöksi."

"Niinkö?"

Hauge kääntyi hitaasti pois ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.

Kaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä
toimetonna!

Hänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi
uudelleen kapteenin puoleen.

"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?"
kysyi hän.

Kapteeni seisoi hetkisen.

"Onko sinulla niin kiire?" kysyi hän vihdoinkin.

"Kyllä", vastasi Hauge. "Minulla on tärkeä asia, jota ei tohdi
siirtää."

"Millä asialla sinä kuljet?" kysyi kapteeni. "Ei se kumminkaan taida
olla kuninkaan asiaa?" -- sanoi hän hymyillen.

"Ei", vastasi Hauge.

"Minä kuljen Herramme asialla."

Kapteeni hymyili.

"No, jos niin on", vastasi hän, "niin täytyy sinun päästä perille."

Hän silmäili rannikkoa pitkin.

"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene", sanoi hän. "Ehkäpä
voisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan
sinulle merkin."

Hauge kiitti.

Samana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman
päässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka
lähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana
pääsi Hauge lähtemään.

Seuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja
kiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti
poliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.

       *       *       *       *       *

Pyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla
Skinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin
pientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan
pienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat
näytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.

Hans Nielsen Hauge piti siellä hartauskokousta.

Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge
seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl,
pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin,
vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että
hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson
Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot
kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla,
erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti
nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli
kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli
vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt
omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.

Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja
taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana
istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.

Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa,
melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti,
paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja
pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön
valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti
tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito
Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka
kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin -- nyökäytti kuin
näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä.
Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei
imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja
synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen
vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta
ijankaikkiseen autuuteen.

Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua,
jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului
ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti
lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla,
tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen
suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien
olleensa läheisessä yhteydessä -- ikäänkuin silmä silmää vasten --
totuuden kanssa.

Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin
Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa
eikä tahtonut mennä.

"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä
suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.

Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan
käyristyneeseen vasempaan käteensä.

"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut
minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta
vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut
autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin
puhuvan -- oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli
mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"

Hän ei päästänyt Haugen kättä.

"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta
kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella.
Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"

Hän nousi tuoliltaan ja asetti sauvansa lähtökuntoon.

"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl", sanoi hän, kääntyneenä
hänen puoleensa, "vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!"

Hän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta
päätänsä itsekseen.

Ovella kääntyi hän vielä kerran ympäri.

"Tervetuloa tuvalleni", sanoi hän ja nyökäytti vielä kerran päätänsä.

Hauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren
Boesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.

Mutta Erik Svartstöl, aseseppä, ei ollut kauemmin "liian imelä".

Haugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko
ytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson
Traae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan
Bergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa,
jotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille
kannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.

Eräänä päivänä sai Hauge käskyn saapua raastupaan kirjoineen ja
esittää ne poliisioikeudelle.

Hauge totteli käskyä. Sillä kertaa ei kuitenkaan mihinkään
erityisempään ryhdytty häntä vastaan. Häntä ainoastaan kiellettiin
pitämästä rukouksia ja puhumasta sekä lukemasta kenenkään kanssa
jumalallisista asioista, jos hän tahtoi päästä istumasta vankeudessa.
Samalla sai hän käskyn saapua myöhemmin poliisimestarin ja
ylipoliisioikeuden eteen. Tämä kokous kului hyvin rauhallisesti.
Haugea tutkittiin hieman hänen oppiinsa nähden ja hän vastasi joka
kysymykseen raamattuun viittaamalla.

"Eihän ole vahingoksi", sanoi hän, "kun ihmiset neuvovat ja tukevat
toisiansa Herran pelossa, luopuvat paheista ja elävät kristillisesti."

Poliisimestari myönsi tämän oikeaksi. "Niin, jos voisit toimia
jotakin tämän tapaista", sanoi hän, "niin se olisi erinomaista;
silloin olisit kykenevämpi minua."

Hauge hymyili.

"Esivalta ei turhaan kanna miekkaa", sanoi hän. "Sen asia on
rangaista pahaa ja suojella hyvää!" Poliisimestari hymyili.

"Rangaista pahaa osaamme kyllä", vastasi hän; "mutta poistaa sitä --
se ei ole niin helppoa."

"Kyllä se käy", sanoi Hauge pelottomasti. "Kunhan vaan hyvää
suojellaan."

Poliisimestari hymyili jälleen.

"Sinä tarkoitat kyllä itseäsi, hyvä mies", lausui hän; "mutta
muistakaammepa asetusta 13 päivältä tammikuuta 1741, joka kieltää
maallikkoja pitämästä herätyspuheita ja sen tapaista. Seuratkaamme
lakia ja asetuksia!"

"Niin", vastasi Hauge. "Siellä löytyy vielä asetus, joka määrää
että jokainen, joka herjaa ja pilkkaa Jumalan sanaa, on pantava
häpeäpaaluun; jos sitä noudatettaisiin, niin pelkäänpä, että kaupunki
ja koko maa tulisi täyteen häpeäpaaluja!"

Poliisimestari oli voitettu. Hän taputti Haugea ystävällisesti olalle
ja antoi hänelle luvan mennä.

"Sinä olet saapa myöhemmin lopullisen päätöksen heti kun hiippakunnan
lausunto on saatu", sanoi hän.

"Minä toivon varmasti, että hiippakunnan päämies on oleva yhtä
oikeudentuntoinen kuin poliisimestarikin", vastasi Hauge, hyvästellen
ja lähtien.

Kun poliisimestari päivällisen aikaan käveli kotiinsa, kohtasi hän
torilla pitkän komean miehen, jonka koko Bergen tunsi. Mies oli vahva
ja leveäharteinen, korkealle kohotettu oli hänen otsansa ja ruskeissa
silmissä oli kotkankatse, joka tähysteli tarkasti eteensä. Nenä oli
mahtavan käyrä, kulmakarvat paksut ja tuuheat.

Hän oli ristikirkon tunnettu rovasti, Bergenin laillinen piispa,
Johan Nordahl Brun.

Poliisimestari seisahtui ja tervehti.

"Onko teidän korkea-arvoisuutenne vastaanottanut mitään maaherra
Hauchilta, joka koskee erästä matkustelevaa maallikkosaarnaajaa
itämaakunnista, talonpoikaa Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän,
senjälkeen kun tervehdykset olivat vaihdetut.

Piispa Brun kohautti päätään ja katsoi poliisimestariin voimakkain
katsein.

"Kyllä, herra poliisimestari, sen olen vastaanottanut ja antanut
myöskin vastaukseni asiassa", sanoi hän voimakkaalla äänellä.

Poliisimestari katsoi tuota mahtavaa pappia.

"Te toivotte siis, että hän saa olla vapaana?" kuulusteli hän.

John Nordahl Brun kohotti kaarevia kotka-kulmakarvojaan.

"Niin, tietäköön Jumalani ja Luojani, että minä niin tahdon", vastasi
hän voimallisesti.

"Jos kerran puolioppineet saavat painovapauden nojalla kirjoittaa
miljoonille Jumalan sanaa vastaan, niin saanevat kai oppimattomat,
jotka rakastavat Jumalan sanaa, omalla tavallaan puhua siitä vapaasti
yksityisissä taloissa ja kodeissa muutamille kymmenille sieluille!"

"Mutta hänen kirjansa, teidän korkea-arvoisuutenne?"

Brun hymyili.

"Ne ovat, kuten oppimattomalta mieheltä odottaa voikin,
epäjohdonmukaisia ja heikosti kokoonpantuja; mutta ne eivät sisällä
mitään Jumalan sanan vastaisia oppeja ja ovat siksi viattomia",
vastasi hän. "Hän kirjoittaa epäjohdonmukaisuuksia, se on totta;
mutta parhaimmallekin voi sellaista sattua. Sellaista on tapahtunut
itse confessionaru's Bastholmille!" -- Hän hymyili.

Sitten kaivoi hän hyvin arvokkaasti esiin nuuskarasian taskustaan,
tarjosi poliisimestarille ja taputti häntä olkapäälle.

"Tehkää te, mitä voitte tämän rehellisen miehen hyväksi", sanoi
hän äänekkäästi, "etteivät nuoret miehet häntä häiritse, kun hän
pitää puheitaan; sellaiset viattomat hartausharjoitukset ovat minun
mielestäni paljoa suositeltavampia kuin mässäykset juomingeissa ja
kevytmielisessä elämässä, joita enemmän suvaitaan vastoin lakia,
asetuksia ja Bergenin erinomaista poliisilaitosta."

Hän otti itse aikamoisen nuuskauksen, napsautti nuuskarasian kiinni,
pisti sen taskuunsa, ojensi poliisimestarille kätensä päätä nyökäten
ja astui eteenpäin.

Poliisimestari jatkoi naurahdellen matkaansa.

       *       *       *       *       *

Johan Nordahl Brun oli puhunut, ja Hans Nielsen Hauge sai täyden
vapauden julistaa jumalansanaa Bergenissä. Täällä viipyi hän aina
marraskuuhun saakka, jolloin hän jälleen purjealuksella lähti
kotimatkalle. Jos tyyni ilma oli viivytellyt hänen matkaansa
Bergeniin, niin tekivät marraskuun myrskyt samoin hänen kotimatkaansa
nähden. Hänen täytyi uudelleen astua avonaiseen venheeseen, ja
siinä hän saapui Stavangeriin, josta hän lähti maanteitse kulkemaan
Jaederen yli pitkin rannikkoa, pitäen kaikkialla hartauskokouksia ja
levittäen kirjasiaan.

Varsinkin viivähti hän Vansessa, jossa veljeysseurakunta oli
talonpoikiin voimallisesti vaikuttanut. Täällä kävi hän kuuluisan
Vansen esipapin, maisteri Peter Olivarius Buggen luona, joka itse oli
herrnhutilais-suunnan vaikutuksen alainen.

Bugge oli innostunut Haugen vaikutuksesta, jonka suuren merkityksen
hän hyvin oivalsi, ja heidän erotessaan sanoi hän:

"Joskin papit laumoissa nousevat sinua vastaan -- niin, vaikkapa
minäkin nousisin sinua vastustamaan, niin pysy vain loppuun asti
vahvana; sillä sinun on tulevaisuus!"

Vansesta vetäytyi Hauge Kristianssandiin ja sieltä edelleen Skieniin
ja Drammeniin, jossa hän jälleen kävi tervehtimässä ystäväänsä
Mölleriä.

Haugen poissaollessa tällä pitkällä matkallaan oli hänen oppinsa
tehnyt syvää juurta ja orastanut monissa Itä-Norjan seuduissa.
Kaikkialta sai hän kutsuja tulla pitämään kokouksiaan; hän lähti heti
Drammenista uusille matkoille.

       *       *       *       *       *

Oli kolmas joulupäivä 1798. Hoenin kartanolla, joka oli yksi
suurimmista Ekersin pitäjässä, seisoi talon omistaja, Kristofer Hoen,
veräjällä kädet taskuissa ja piippu suussa.

Tiellä piteli mies suitsista vallatonta hevosta. Reessä istuva mies
oli puettu sudennahkaturkkiin. Hän oli kookas ja voimakas, oikein
sotaurhon näköinen.

Parta aaltoili harmaan kellertävänä ja tuuheana korkeanenäisten
suorapiirteisten kasvojen reunustamana. Leveät nahkarukkasin peitetyt
kämmenet pitelivät ohjaksia ja piiskaa. Hän oli Ekersin tunnettu
nimismies Jens Gram.

Ääni hänen puhuessaan oli vienompi, kuin mitä olisi voinut olettaa
noin jättiläismäisellä miehellä olevan; silmät olivat kirkkaansiniset
ja kylmähköt.

Kristoffer Hoen seisoi vedellen savuja piipustansa ja katsellen
hevosta, jolla oli vaaleankeltainen karva, tähti otsassa ja valkoiset
kaviot.

"Sepä on hento hevonen sinulle", sanoi hän.

Nimismies Gram hymyili.

"Oh, menetteleehän tuo", vastasi hän.

Hoen sylkäsi lumeen.

"Niin", sanoi hän. "Jollei hepo vedä sinua, niin kyllä sinä aina
hevon vedät. Mutta nopeasti ei sillä matka suju."

Gram nauroi kylmän naurun.

"Eihän tässä niin kiirettä ole", sanoi hän.

Hoen nauroi iloista, terävää naurua.

"Eipä vaan -- sinä tuletkin enimmäkseen hyvissä ajoin sinne, minne
tulet", lausui hän.

"Voipa niinkin olla", vastasi nimismies Gram; hän oli valmis, istui
ja ohjasi hevostaan aikoen ajaa eteenpäin.

Kristofer otti piipun suustaan.

"Tiedätkö että Hans Hauge on tullut tälle kylälle?" kysäsi hän äkkiä.

Nimismies Gram kääntyi nopeasti.

"Vai niin", sanoi hän. "Koska sitten?"

"Hän tuli eilen", vastasi Hoen. Nimismiehen silmät tulivat
sinertävämmiksi.

"Missä hän asuu?" kysyi hän.

Kristofer Hoen pisti sammuneen piipun takkinsa taskuun.

"Minun luonani", vastasi hän mitä suurimmalla levollisuudella.

Nimismies punehtui hiusmartoa myöten.

"Sepä oli peijakas", karjasi hän.

Kristofferin tummansiniset silmät päivän paahtamilla kasvoilla
läikehtivät tummempaa liekkiä.

"Ei", sanoi hän. "Se hän ei ole. Hans Haugella ei ole mitään sen
'herran' kanssa tekemistä."

Gram hymyili ivallisesti vastaamatta.

Silloin Kristofer Hoen sanoi:

"Uudenvuoden aattoiltana on minun talossani hartauskokous. Olet
tervetullut."

Nimismies naurahti.

"Voipa tapahtua, että tulenkin", vastasi hän.

"Niin, tule sinä", sanoi Hoen.

"Minä olen lähettänyt tiedon papillekin. Sittenhän saamme nähdä, mitä
hullutusta Jumalan sanan kuulemisessa on, nimismies."

Nimismies Gram nyökäytti ja kiinnitti suitsia.

"Niin, silloinpa saamme nähdä", vastasi hän ja ajoi pois

Kristofer Hoen käveli hitaasti ylös talvitupaa kohti, mutta näki
nimismies, ohi ajaessaan, tielle päin antavassa ikkunassa vakavat
kasvot.

Siellä seisoi Hans Nielsen Hauge.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden aattoiltana oli hartauskokous Hoenilla. Suuri joukko
kylän parhaimpia ja arvossa pidetyimpiä talonpoikia oli noudattanut
Kristofer Hoenin kutsua. He täyttivät leveän, tilavan talvituvan
Hoenin kartanossa.

Pappi Frederik Schmidt, myöhemmin Eidsvoldin tapauksesta tunnettu
mies, oli myöskin saapunut ja hänen takanaan istui nimismies Jens
Gram virkansa puolesta, sotilaallisen voimakkaana ja varmana.

Pappi oli ottanut hänet mukaansa, jotta hän voisi tässä tilaisuudessa
vangita Haugen, jollei tämä vapaaehtoisesti tahtoisi luopua pitämästä
kokousta.

Kun Kristofer Hoen näki papin ja nimismiehen tulevan yhdessä, ymmärsi
hän kohta mikä ajatus heillä oli mielessä.

Kun hän vei heidän hevosensa talliin, sanoi hän omalla erikoisella,
hieman terävällä tavallaan nimismies Gramille:

"Täällä on runsaasti väkeä tänään; sinä olet tullut ehkä vangitsemaan
koko kyläkuntaa?"

"Eipä juuri niin -- minä tyydyn vähempäänkin", arveli Gram.

Tähän ei Hoen vastannut.

"Saatpa mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta tupa on täysi -- taitaa
jäädä niukalta sijaa sinun kokoisellesi jättiläiselle!"

Molemmat astuivat tupaan, isäntä edellä.

Kokouksen tuli alkaa; Kristofer Hoen sulki etehisen oven ja antoi
Haugelle merkitsevän silmäyksen. Hauge nousi kohta ja astui
paikallensa.

Hän mainitsi virren numeron ja katsahti ympärilleen alkaaksensa.

Silloin nousi pappi Schmidt seisoalleen tehden arvokkaan liikkeen
kädellään seurakunnalle.

"Minun seurakuntalaiseni", sanoi hän käskevällä äänellä.
"Ennenkuin täällä jatketaan toimitusta, tahdon lukea seurakunnalle
kuninkaallisen asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741; ehkäpä silloin
kaikki muu käy turhaksi!"

Hän yskäsi, veti kuninkaallisen asetuksen taskustaan ja luki sen
kovalla äänellä kuulijakunnan aivan äänetönnä kuunnellessa.

Luettuansa katseli hän ympärilleen voitollinen ilme kasvoillaan.

"Kuten tästä näette", jatkoi hän, "niin eivät tällaiset jumaliset
kokoukset ole luvallisia ja tällaiset maankiertäjämaallikot
saavat rangaistuksen lain ja oikeuden mukaisesti. Menkää siis
hiljaisesti kukin kotihinsa! Minä oletan, että te tätä ennen olette
tietämättömyydestä tehneet lakia ja hyvää järjestystä vastaan."

Hän jäi seisomaan.

Edelleenkin oli aivan hiljaista.

Silloin nousi Hauge seisalleen.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Minä
tunnen varsin hyvin tämän luetun asetuksen, eikä se liene siten
käsitettävä, että se kieltäisi kutsuvieraita kokoontumasta Jumalan
sanan ääreen; vaan jos niin on, että kristillisellä seurakunnalla
on niin epäkristillinen asetus, niin silloin tahtoisin huomauttaa
herra papille toista asetusta, ja te kuuluu": -- tässä korotti Hauge
ääntänsä -- "Sinun tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä!" Hän
istuutui.

Hyväksymisen mumina ja suhaus kuului seurakunnan kesken näiden Haugen
sanojen ohella.

Veri syöksähti pappi Schmidtin kasvoille. Hän kääntyi kiireisesti
Haugeen päin.

"Tämän kokouksen on hajaannuttava!" käski hän vallitsevasti. "Minä
vaadin lain nimessä tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan!" Hän huusi
tämän ja nimismies Gram, joka istui papin takana, nousi jättiläisenä,
heittäen vihaisen silmäyksen Haugeen.

Mutta nyt nousi Kristofer Hoen vuorostansa ja astui esille.

"Jo riittää!" sanoi hän. "Istu alas, sinä Gram! Vaikka olisit
kaksinkerroin pitempi, et saa ketään meistä ulos. Nämä talonpojat
ovat minun vieraitani ja tämä on minun taloni! Ainoa, johon sinulla
lienee oikeutta, on Hauge; mutta ensinnä on papin kuultava, mitä hän
puhuu -- se on lain ja oikeuden mukaista; sitten käyköön kuten käy!"

Talonpojat olivat vaan koko ajan odottaneet Kristofer Hoenin sanoja.
Nyt nousivat kaikki ja syntyi valtava melu.

"Kuulkaa häntä ensin!" huusivat he. "Papin pitää kuulla häntä!"

Huudot täyttivät tuvan ja pappi näki ympärillään vain närkästyneitä
kasvoja.

"Hyvä", sanoi hän. "En tahdo kenellekään vääryyttä. Antakaa minun
kuulla!"

Hän istahti, ja nimismies, joka oli seissut siinä uhkarohkean
ihmettelevänä puoleksi nauraen, istuutui samoin kuin pappikin.
Ja jälleen vallitsi kuolon hiljaisuus tuvassa. Nyt puhui Hauge
lämpimästi ja sattuvasti muutamien Ilmestyskirjan värssyjen johdosta.
Se sisälsi varoituksen suuren porton himoja vastaan, maailman kevyttä
elämää vastaan ja palavan kehoituksen parannukseen, etsimään Jumalan
valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan ja aina kehoittamaan toinen
toistaan hyvään.

Kun Hauge oli lopettanut katsoivat kaikki pappiin, joka oli koko ajan
istunut rypistetyin kulmakarvoin. Nyt nousi hän.

"Sen mukaan kuin nyt tässä olen kuullut", sanoi hän, "niin huomaan
minä, ettei Haugen esiintyminen ole ainoastaan lainvastaista, vaan
että hänen esitelmänsä, niin täyteen ahdettu väärinkäsitettyjä,
huonosti selitettyjä ja sopimattomasti käytettyjä raamatunlauseita
kuin se onkin, todistaa että hän itse pikemminkin tarvitsisi
opetusta, kuin että hänellä olisi kutsumusta opettaa toisia.

"Hän on saarnannut Ilmestyskirjasta. Jo tämä olisi kokeneelle ja
ymmärtäväiselle tarpeeksi todistamaan hänen kypsymättömyyttään
Jumalan sanan opettamisessa. Minun autuas isäni, joka oli
niin oppinut mies, ei uskaltanut koskaan ryhtyä selittämään
Ilmestysraamattua, sillä se on suljettu kirja. Mutta Hans Hauge tekee
sen! Hänelle ei mikään ole mahdotonta!"

Hauge, joka seisoi papin lähellä tämän puhuessa, astui nyt lähemmäksi
häntä, taputti häntä ystävällisesti olalle ja sanoi:

"Ei, ei! Ilmestyskirja ei ole suljettu kirja; sillä muutoin ei se
olisi saanut nimeä ilmestys. Me käytämme pyhää kirjaa ja puhumme sen
mukaan kuin saamme armoa Jumalalta, olkoonpa se sitten tämä tahi
joku toinen kohta raamatusta. Itsestämme emme ole mitään, minä Hans
Nielsen Hauge yhtä vähän kuin te; mutta Jumalan edessä ei ole mitään
mahdotonta -- Hänen henkensä ja voimansa loistaa sekä alhaisen että
ylhäisen ylitse."

Tähän ei voitu mitään vastata. Pappi puri huultaan ja vaikeni.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja oli jälleen mahtava Herran palvelija.

"Sen jälkeen kun järkevät selitykset ovat turhat", sanoi hän,
"täytyy minun nimismiehen kautta, maallisen oikeuden avulla, saattaa
tämä mies ulos pitäjästäni. Nimismies Gram, olkaa hyvä ja tehkää
velvollisuutenne!"

Gram astui Haugen eteen.

"Sinun pitää seurata minua", sanoi hän, ottaen häntä nutun hihasta
kiinni.

Hauge kääntyi, reippaammin kuin mitä nimismies oli odottanut, ja
vapautti kätensä.

"Nimismiehen ei tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi hän. "Minä olen
laille kuuliainen mies ja seuraan kyllä!"

Talonpoikien kesken kuului suurta nurinaa. "Tuollainen on liian
typerää!"

"Tehdä väkivaltaa rauhalliselle miehelle!" kuului kaikkialta.

Mutta kartanon omistaja Kristofer Hoen tuli heti paikalle ja asettui
seisomaan Haugen viereen.

"Laki saa kulkea kulkuaan", sanoi hän. "Mutta minä ajattelen, että me
muistamme, mitä pappi on tehnyt tänä päivänä. Hyvästi, sinä Hauge!
Sinun kanssasi on Jumala. Se on paljon parempi kuin sekä pappi että
nimismies yhteensä!"

Hän tarttui Haugen käteen ja puristi sitä kauan. Sitten lähti hän
nopeasti tuvasta.

Pappi, nimismies ja Hauge pujottelivat väkijoukon läpi ulos etehiseen.

Heidän tultuansa etehiseen ja saatuansa turkit yllensä, pysähtyi
kolme valjastettua hevosta portaiden edustalle. Papin, vallesmannin
ja viimeisenä Kristofer Hoenin oma hevonen.

Pappi asettui ensin paikoilleen. Kun nimismiehen tuli istuutua,
katsoi hän Haugea.

"Tule tänne", huusi hän.

"Ei", vastasi isäntä Hoen.

"Ei sovi papin eikä nimismiehen istua samassa reessä Hans Nielsen
Haugen kanssa. Minä olen halpa talonpoika, kuten hänkin; on parasta,
että minä olen nimismiehen renki tänään!"

Hän ajoi hevosen portaiden eteen.

"Tule tänne istumaan, sinä Hauge!" sanoi hän; hän piteli virmaa
hevostaan lujalla kädellä ja käänsi karhunnahkapeitteen syrjään.

Hans Hauge astui esiin.

"Istunko minä reen istuimella?" kysyi hän.

"Jo toki", vastasi Hoen.

"Kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja siten et pääse karkuun", lisäsi
hän hymyillen.

Nimismies seisoi tätä katsellen; oli paljon väkeä portailla.

"No, no", sanoi hän, heittäysi ajorekeensä ja istuutui. "Jos tahdot
ajaa vangittuja, niin sama se minulle." Hän tarttui piiskaansa ja
veti lakin korvillensa.

"Kyllä", vastasi Kristofer Hoen. "Kun Hans Nielsen Hauge on vankina,
voin minä hyvin olla nimismiehen renki ja ajopoika."

Kulkue lähti liikkeelle. Pappi ja nimismies edellä. Kristofer
Hoenin kulkiessa portaiden ohitse tervehti hän niitä, jotka lähinnä
seisoivat. "Tästä tulee jouluajelu!" sanoi hän.

"Älkää ajako liian kovaa!" huusi hän edellä ajaville. Miehet
portailla hymyilivät ja laskivat leikkiä keskenään. Hevonen,
jonka Kristofer Hoen oli tänään valjastanut rekensä eteen, oli
jalorotuinen, Ekerin pitäjän parhaita juoksijoita.

Kuljettiin portista ja pohjoista kohti valtamaantietä.

"Onnea matkalle", sanoi talonpoika, joka oli saattanut papin hevosta
läpi lumikinoksen.

"Kiitos!"

Pappi läimäytti hevostaan.

Ja nelistäen lähdettiin pohjoiseen.

Näin ajettiin neljännes sanaakaan hiiskumatta aina pappilaan asti.
Pappi nosti lakkiansa, tervehti ja käänsi kotiansa kohti; nimismies
ja Kristofer Hoen Haugen kanssa ajoivat eteenpäin. Koko matkan
juoksivat hevoset virmasti; Kristofer pysyttäytyi aivan nimismiehen
kintereillä. Aisakellojen kilinä ja hevosten kavioiden kopina huumasi
korvia. -- Täten kuljettiin kylän läpi ja noin puoli neljännestä
saattoi olla jälellä nimismiehen talolle. Silloin kumartui Kristofer
Hoen Haugen puoleen.

"Istu nyt hiljaa", sanoi hän matalalla äänellä. Samalla antoi hän
hevoselleen lievän iskun lanteille piiskansa siimalla. Se vavahti ja
riuhtasihe lentoon.

"Puoli tiestä!" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja
pyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.

Nimismies Gram pidätti hevostaan.

"Hei, seis!" huusi hän.

Mutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin
hilpeät kasvot.

Hoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä
hänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen
kääntyi ympäri reen takaistuimella:

"Tervetuloa perästäpäin", huusi hän hymyellen.

Nimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän
itse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten
välillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän
heistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin
ympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen
talon pohjoispuolella.

Nimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut
tavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä
varma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli
kulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen
piiriin.

Kumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi
ajettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä;
hänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi
hyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain
tapaisi hänet!

Vihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta,
olivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.

He olivat kyllä kaikki nähneet.

"Ajoiko hän kovasti?"

"Kyllä. Hänellä oli juoksijansa", kuului vastaus.

Vihdoinkin oli nimismies saapunut viimeiseen taloon Ekerissä.

Siellä selitettiin hänelle, että Kristofer Hoen oli jo puoli tuntia
sitten ajanut ohitse jonkun vieraan miehen seurassa. Hän ajaa
Rökeniin, oli hän sanonut.

Nimismies kiroili itsekseen ja ajoi Rökeniin.

Päästyään Ekerin pitäjän rajan ohitse ja saavuttuaan ensimäiseen
taloon Rökenissä, näki hän keltaisen juoksijan seisovan, hevosloimi
selässään, sidottuna portinpylvääseen.

Nimismies ajoi myöskin pihaan, sitoi hevosensa toisen viereen ja
astui tupaan.

Siellä istuivat Kristofer Hoen ja Hans Nielsen Hauge pöydän päässä ja
joivat kahvia.

"Tervetuloa perässä", sanoi Kristofer Hoen, kun näki nimismiehen
ovella.

Jens Gram meni tulipunaisena naamaltansa molempien eteen ja iski
nyrkkinsä pöytään, niin että kahvikupit tanssivat.

"Siitä saat vielä takaisin, Kristofer Hoen!" kiljasi hän.

Talonväki, joka istui uunin ympärillä, katsoi tätä hämmästyneenä.

Hoen siirsi paikkaa.

"Mitä nyt, vallesmanni?" sanoi hän ja näytti viattomalta. "Minä
kyyditsin hänet ulos pitäjästä, ja sehän minun pitikin tehdä", jatkoi
hän.

Nimismies ei vastannut hänelle, vaan kääntyi Haugen puoleen.

"Sinä lähdet minun kanssani", sanoi hän, -- "ja heti!" Hans Hauge
kaasi hyvin rauhallisena lisää kahvia kuppiinsa.

"En", vastasi hän. "Sitä en minä tee. Sinä et ole esivallan edustaja
täällä. Anna tämän pitäjän nimismiehen tulla minua vangitsemaan,
jos olen tehnyt jotakin luvatonta tässä pitäjässä. Meidän täytyy
noudattaa lakia, sekä sinun että minun."

Nimismies oli sanatonna. Hän ei voinut tehdä mitään, eikä hän
uskaltanutkaan; sillä Kristoferilla oli sukulaisia tässä talossa.

"No niin", vastasi hän ja kääntyi Kristoferin puoleen, "mutta tämä on
oleva sinulle kallis lysti!"

Hän kohotti jälleen nyrkkinsä. Nyt nousi Kristofer pystyyn.

"Ei, kuulkaa nyt, nimismies", sanoi hän. "Jos tällä tavoin asiaa
kiristät, niin olen vielä kerran pakoitettu olemaan kyytimies. Mutta
silloin olet sinä se, jonka kyyditsen pitäjästä. Nimismiestä, joka
hyökkää syyttömien kimppuun, emme tarvitse Ekerissä, ja minä olen se
mies, joka saan hänet seudulta poistetuksi, ole varma siitä."

Hän kääntyi, meni uunin luokse ja alkoi leikata tupakkaa piippuunsa.

Nimismies seisoi kauan äänetönnä ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten
kääntyi hän, sanaakaan hiiskumatta, läksi tuvasta hyvästi sanomatta,
istui rekeensä ja ajoi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Mutta silloin nuo hyväntahtoiset ihmiset tuvassa kaikki nauroivat,
eikä itse Hans Hauge voinut pidättää hymyilyänsä.

"Niin, tämä ei nyt ollut oikeastaan minun tahtoni mukaista, Kristofer
Hoen", sanoi hän.

"Mutta minun se oli", vastasi Hoen.

-- -- --

Enempiä esteitä ei Haugen vaikutukselle tällä kertaa asetettu.
Työtänsä jatkoi hän näillä seuduilla huhtikuuhun saakka, jolloin hän
viimeinkin matkusti kotiinsa.

Kotona nousi suuri ilo sekä hänen kotiperheessään että hänen
uskollisten uskonveljiensä keskuudessa. Suurin joukoin riensivät
he Haugen talolle, jossa he saivat vahvistusta vakaumukselleen ja
uutta uskallusta, voimaa kärsimään sen vuoksi, Hans Nielsen Haugen
sytyttävien puheiden kautta.

Mutta kotona oleilu ei kestänyt kauan. Kirje kirjeen perästä saapui
Haugen ystäviltä Bergenissä, jonne he pyytämällä pyysivät häntä
tulemaan.

Näiden kirjeiden joukossa oli myöskin yksi Samson Traaelta, joka
seurustelun kautta Haugen kanssa oli herännyt todelliseen kristityn
elämään. Tämä kirje liikutti Haugen sydäntä. Hänelle oli mahdotonta
vastustaa kutsua kauemmin.

Samson Traae kirjoitti m.m. seuraavasti:

    'Rakas veli!

    Sinä, joka olet siittänyt minut Kristuksessa ja synnyttänyt minut
    kuni äiti monin kärsimyksin, ennenkuin sait minut ohjatuksi
    hyvin muodostetuksi lapseksi Kristuksessa! Sitä rakkautta, jota
    tunnen sinua kohtaan, en voi kirjoittamalla kuvata. Kiitos
    sinulle ja Jumalalle, joka lähetti sinut tänne, minulle ja muille
    pelastukseksi!

    Minä näen sinut hengessä joka päivä; niin, minun sydämeni sulaa
    surusta ja ilosta muistellessani sitä suurta rakkautta ja
    hyvyyttä, jota minulle osoitit, josta rakkaudesta Jumala sinua
    palkitkoon ijankaikkisuudessa!

    Jollemme enää näkisi toisiamme tässä elämässä, niin suokoon
    Jumala, että näkisimme jälleen toisemme ijankaikkisuudessa!
    Kumminkin, minä ikävöin nähdä sinua jälleen.'

Hans Nielsen Hauge matkusti. Hänen kotona-oleilunsa ei ollut kestänyt
kuin kolme päivää.

Hans suuntasi kulkunsa ensinnä Drammeniin, missä hän sai uuden
passin pormestari Strömiltä, sieltä Ekeriin, jossa nimismies Gram
tällä kertaa otti hänet kiinni ja antoi hänen istua kolme päivää
vangittuna, ennenkuin hän ankaran valvonnan alaisena lähetti hänet
kruununvouti Colletin luokse Kongsbergissä. Täällä täytyi hänen
alistua tutkittavaksi, mutta sen jälkeen hänet maaherranviraston
määräyksestä laskettiin irti. Vaikutettuansa Kongsbergissä pitemmän
aikaa, vetäytyi hän edelleen länttä kohden Numedaliin, sieltä
Rollagiin, Noreen ja Opdaliin, jossa hän tapasi myöhemmin niin
kuuluisan nimismies Tollef Olsen Backe'n, joka aikoinaan oli Haugen
vaikuttavimpia hengenheimolaisia.

Opdalista kulki hän hiihtäen Hardangeriin ja sieltä edelleen
Bergeniin, jossa hän viipyi koko kevään ja kesän.

Haugen ystävät Bergenissä tekivät kaikkensa saadaksensa hänet
vakinaisesti asettumaan tähän kaupunkiin asumaan, jossa hän saisi
elää ja työskennellä rauhassa. Vanha palvelijatar Boes kutsuikin
hänet eräänä päivänä luoksensa; hänellä oli jotakin erikoista hänelle
sanottavaa.

Haugen tultua istui hän juhlapukuisena tuolissaan.

"Istuhan Hauge", sanoi hän. "Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa."

Hauge kävi istumaan; Vanhus yskäsi, otti sauvansa molempiin käsiinsä
ja alkoi:

"Niin, katsos Hauge", sanoi hän. "Minusta sinä saat niin paljon
kärsiä Herramme asian vuoksi; minua on kovin säälittänyt nähdä ja
kuulla kaikista kärsimistäsi vainoista ja vaivannäöistä."

Hän siirsi keppiänsä ja istui yläruumistansa keinutellen.

"Nyt on sillä tavoin, että minulla on sangen runsaasti omaisuutta,
sekä talo että turve, ja olen ajatellut, että kun minä pian pääsen
kotiin, niin saisit sinä kaiken minkä omistan -- jos tahtoisit
asettua tänne Bergeniin asumaan."

Hän katsoi ystävällisesti Haugeen.

"Mitä sinä tästä arvelet?"

Haugen kasvot olivat kalvenneet. Hänen silmänsä loistivat
omituisesti. Näytti siltä kuin kyyneleet olisivat pyrkineet esille.

Hän lausui hiljaisella äänellä:

"Vastaanottakaa kiitokseni kaikesta rakkaudesta ja hyvyydestä, jota
minulle osoitatte Jumalan asian tähden; mutta sitä jota minulle
tarjoatte, en voi vastaanottaa, en, vaikka tarjoaisitte minulle koko
Bergenin."

Vanhus säpsähti tuolissaan.

"Mitä sinä sanotkaan?" -- lausui hän.

"En, vaikka tarjoaisitte minulle koko Bergenin!" toisti Hauge
äänekkäästi.

"Ja miksi et?"

Vanhuksen suuret, harmaat silmät tuijottivat häneen silmälasien läpi.

"Juuri Jumalan asian tähden", vastasi Hauge päättävästi. "Minulle
olisi suuri ilo istua täällä Bergenissä hyvien ystävien ympäröimänä
ja nauttia hyvinvoinnista; mutta niitä kohtaan koko maassa, jotka
istuvat ja odottavat elävää Jumalan sanaa -- heitä kohtaan tekisin
kuoleman synnin asettuessani tänne rauhaan ja mukavuuteen. Silloin
istuisin kuin palossa ja helvetin liekeissä!"

Vanhus istui hetken äänetönnä. Sitten nousi hän tuoliltansa ja meni
suoraan Haugen luokse.

"Ei, salli minun tarttua käteesi", sanoi hän. Ja hän otti Haugen
käden käsiinsä.

"Sinä olet kelpo mies!" huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua! Ja
mene sinä sinne, johon sinun on mentävä! En tahdo kiusata sinua, niin
mielelläni kuin sen tekisinkin!"

Hauge lähti Bergenistä puolivälissä kesäkuuta, vaelsi Söndfjordin,
Nordfjordin ja Söndmören läpi, sieltä Nordmöreen ja Surendaliin,
missä hän Rindalenissa piti kokousta kirkon lähellä, mutta sai pappi
Finckenhagenilta käskyn poistua.

Surendalenista kulki Hauge maitse Trondhjemiin ja saapui sinne
elokuun alussa 1799.

Hänen kotoa poissaollessaan oli varsinainen vaino hänen
hengenheimolaisiaan kohtaan alkanut Itä-Norjassa.

Jo toukokuussa oli Peter Hansen Boer, joka piti kokouksia Ekerissä,
vangittu nimismies Gramin toimesta ja tuomittu kuritushuoneeseen
siksi, kunnes hän lupaisi jättää maallikkosaarnaajavirkansa. Kolme
päivää myöhemmin vangittiin myöskin neljä Haugen heimolaista, Berger
Vetle, Peder Mathiesen, Peder Nordlid ja Thorkel Gabestad, senjälkeen
kun he olivat pitäneet hartauskokouksia Hölandin kappelissa Hemnesissä.

Myöhemmin syksyllä joutuivat Haugen veli Mikkel ja hänen
sisarensa poika Paul Gundersen samoin vankeuteen ja tuomituiksi
kuritushuoneeseen samoilla ehdoilla kuin edellä mainitut.

Tiedon näistä vangitsemisista sai Hauge oleillessaan Trondhjemissa,
jossa samanlainen kohtalo häntä itseään odotti.

Hän kirjoitti heti ystävilleen lohduttavia kirjeitä, joissa hän
ilmaisi surunsa vihamiestensä pahansuovasta mielialasta ja ilonsa
siitä, että hänen ystävänsä saivat kärsiä hyvän asian tähden.




YHDESTOISTA LUKU


"Muuan niistä talonpoikais-saarnamiehistä, jotka ovat
tehneet häiriötään maan eteläosassa, kuten sanomalehdestä
'Intelligents-Sedlerne' on nähty, nimeltään Niels Iversen Riis,
19-vuotias, on eksynyt näihin seutuihin; tämä kutsumaton, syntiä
ja lihan himoja vastaan suurenmoisesti taisteleva saarnaaja on
kokoontuneille julistanut muka Jumalan sanaa. Kuulon mukaan on hänet
ensin vangittu Moldessa ja sitten tuotu tänne; täällä hänet on
sijoitettu talteen raatihuoneelle.

"Näkyy että liiallinen raamatun lukeminen, liiallinen rukoileminen ja
jumalisuus ovat sekoittaneet hänen aivonsa. Pyhä henki on muka hänen
päähänsä pannut nämä hullutukset.

"Järjelliset puheet eivät häneen mitään vaikuta eikä hän välitä
vastaväitteistä. Raamatunlauseilla hän vastaa jokaiselle, joka häntä
vastustaa.

"Lihan himoja hän erityisesti vihaa. Vankeus ei hänen mieltään
masenna; tarvitaan muka paljon enemmän marttyyrikruunun
ansaitsemiseksi. Hän luulee kärsivänsä Jumalan vuoksi.

"-- Kuuluisa Hans Nielsen Hauge, tuon koko maahan hajaantuneen pyhä
joukkueen ylimäinen pappi ja päämies, on myöskin saapunut tänne,
mutta ei ole vielä vangittuna. Sellaiset ihmiset voisivat tulla
vaarallisiksi yleiselle turvallisuudelle, jos vaan tahtoisivat, ja
mitäpä vakuuksia meillä on siitä, etteivät he joskus saa sellaista
päähänsä? Varsinkin jos joku raamatun paikka antaisi siihen tukea;
sillä raamatun avullahan voi todistaa mitä tahansa.

"Kaikessa tapauksessa ovat nämä sielullisesti heikot ihmiset
valistuksen vaarallisimpia vastustajia. Yleisö töllistelee heitä
ihmetellen ja he laittavat murtumattomia tokeita jokaisen rehellisen
kansanopettajan yrityksille hajoittaa se pimeys, jossa tietämättömyys
ja ymmärtämättömyys pitää yleistä kansaa.

"On sen vuoksi toivottavaa, että nämä pyhät maankiertäjät vakavilla
keinoilla seisautetaan ryntäyksessään ja todellisina irtolaisina
kuljetetaan kuritushuoneeseen."

Hans Nielsen Hauge taittoi sen numeron sanomalehteä "Trondhjemske
Tidende", jossa tämä kirjoitus oli, kokoon ja tuijotti ihmetellen
Lars Hemstadiin, joka oli tuonut sen hänelle.

"Niin suuri on pahuus", sanoi hän.

Lars Hemstad katsoi ystäväänsä ja opettajaansa luottavin katsein.

"Aivan niin", sanoi hän, "muutahan emme voi odottaakaan."

Hauge istui vielä hetkisen ja katseli surumielisenä eteensä.

Vihdoin nosti hän silmänsä.

"Koska sinä tulit tänne pohjoiseen päin?" kysyi hän.

"Eilen", vastasi Lars Hemstad. "Minut lähetettiin tänne Trondhjemiin
Inderöestä, jossa kruununvouti vangitsi minut. Kuljettaja, jonka tuli
minua seurata, jäi tien varteen, joten helposti olisin voinut mennä
menojani; mutta havaitsin oikeaksi tulla tänne ja ilmoittaa itseni,
ja niinpä meninkin suoraan läänin päämiehen, kreivi Moltken luo. Hän
päästi minut vapaaksi."

"Se oli oikein tehty!" sanoi Hauge. "Mutta Niels Riis, mitenkä hänen
on käynyt?"

"Hän on taasen vapaana", vastasi Lars Hemstad. "Hän joutui täällä
Trondhjemissa kuritushuoneeseen ja istui siellä kolme viikkoa;
sitten pääsi hän vapaaksi ja rupesi taasen saarnaamaan Meldalenissa.
Nimismies siellä tahtoi vangita hänet uudelleen, mutta Rigstadin
talon isäntä Mörker vapautti hänet väkivalloin ja sitten menivät
talonpojat miehissä papin luo ja vaativat hänelle vapautta. Ja sen
hän saikin!"

Hans-Hauge nyökäytti päätään.

"Niin pitkälle voi vääryys mennä", sanoi hän, "että ihmiset voivat
nousta tekemään väkivaltaa! Sellainen on pahasta, mutta hyvä on, että
kävi niinkuin kävi."

Hän kääri sanomalehden kokoon ja pani sen taskuunsa.

"Kyllä tuohon annan vastauksen", sanoi hän hiljaisella tavallaan;
"mutta ensin puhuttelen poliisimestaria saadakseni passini
merkityksi."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ilmoittautui Hauge poliisimestari Klingenbergille,
joka ilman muuta teki pyydetyn merkinnän. Mutta tuskin oli Hauge
päässyt oven ulkopuolelle ennenkuin muuan palvelija kutsui hänet
takaisin.

"Oletko sinä se tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Hauge?" kysyi
poliisimestari.

Hauge ei sitä voinut kieltää.

"Sittenpä saatkin ensin tulla mukaan läänin päämiehen luokse", sanoi
poliisimestari.

Erään palvelijan seuraamana ja yhdessä poliisimestarin kanssa vietiin
Hauge läänin päämiehen, kreivi Moltken luo.

Poliisimestari selitti kuka Hauge oli ja vaati, että hänet oli
vangittava ja passitettava kotiinsa irtolaisena.

"En voi käsittää, että sellainen olisi oikeutettua", sanoi Hauge
rohkeasti ja veti esiin passinsa.

"Poliisimestari on itse merkinnyt passini ja suonut minulle vapauden
oleskella Trondhjemissa ja täällä on minulla kaiketi oikeus oleskella
niin kauan kun en mitään riko maan lakia vastaan."

Poliisimestari katseli harmistuneena maallikkoa.

"Onhan niin", sanoi hän, "mutta irtolaisena rikot maamme lakia."

"En minä ole mikään irtolainen", vastasi Hauge. "Minä olen saapunut
tänne saadakseni kirjani painetuiksi ja siihen kaiketi minulla on
täällä lupa, kuten muuallakin valtakunnassa."

"Kenenkä luona kirjat painetaan?" kysyi kreivi Moltke.

"Kirjanpainaja Stefanssonin luona", vastasi Hauge.

"Kirjat pannaan sinettiin ja lähetetään sinun mukanasi pois", sanoi
läänin päämies.

Hauge katseli vakavasti kreivi Moltkea.

"Saatte tehdä niin kuin tahdotte ja katsotte oikeaksi", vastasi hän.

Läänin päämieheen, kreivi Moltkeen, vaikutti Haugen levollisuus ja
lempeys ihmeteltävällä tavalla.

Hän katsahti poliisimestariin. Sitten rupesi hän kävelemään
edestakaisin huoneessaan, mietiskellen.

Vihdoin kääntyi hän Haugen puoleen.

"Saat mennä", sanoi hän ja nyökäytti hänelle ystävällisesti.

"Kiitän läänin päämiestä", vastasi Hauge. "Mutta kirjat?"

"Ne voit painattaa."

Hauge meni, vilkaisten poliisimestariin.

Mutta kun Hauge oli mennyt, kääntyi hänen ylhäisyytensä kreivi Moltke
hitaasti poliisimestarin puoleen.

"Tahdonpa teille, Klingenberg, sanoa jotakin", sanoi hän melkein
liikutettuna. "Tämä Hans Nielsen Hauge on varsin ihmeellinen mies."

"Vaarallinen mies -- koskapa hän voi kääntää Teidän ylhäisyytennekin
mielen", vastasi poliisimestari.

Kreivi Moltke hymyili.

       *       *       *       *       *

Läänin päämiehen luota meni Hauge suoraan kirjanpainaja Stefanssonin
kirjapainoon, jossa pani kaikki toimeen saadakseen kirjansa
painetuksi. Hänen siellä ollessaan ilmoitettiin hänelle, että muuan
hänen ystävistään, Ole Rörsveen Stangesta, oli ollut siellä häntä
etsimässä. Hän oli luvannut tulla takaisin myöhemmin.

Hauge, joka oli hyvällä tuulella läänin päämiehen kanssa pitämänsä
keskustelun johdosta, kehoitti heitä ilmoittamaan hänelle, kun Ole
Rörsveen tulisi takaisin, mutta olemaan tälle ilmoittamatta, että hän
oli siellä.

Tämä Ole Rörsveen asui Bergenissä ja oli Haugen kaikkein parhaita
ystäviä siellä. Kun Hauge oli lähtenyt Bergenistä, valtasi hänet
sellainen ikävä saada taasen nähdä Haugea, että hän lähti matkalle
pohjoiseen päin, kaikkialla pyrkien, kysymällä Haugen matkoja,
perille.

Nyt, vihdoinkin, hän oli saapunut Trondhjemiin ja oli saanut selvän
siitä, että Hauge aikoi painattaa kirjoja Stefanssonin kirjapainossa.

Vähän ajan kuluttua tuli Ole Rörsveen takaisin ja Hauge näki hänet
ikkunasta.

Heti hyppäsi hän oven taakse ja piiloutui.

Ole Rörsveen tuli sisälle ja kyseli Haugea.

No, olihan hän siellä kyllä ollut.

Samassa Hauge hiipi takaapäin käsiksi Ole Rörsveeniin ja pani
molemmat kätensä hänen silmilleen.

Ole Rörsveen ihmetteli ja tahtoi päästä irti, mutta Hauge, joka oli
hyvin voimakas, piti kiinni.

Silloinpa Ole Rörsveen ymmärsi kaikki.

"Vai sinäkö se oletkin!" huudahti hän.

"Kuka 'sinä'", kysyi Hauge.

"Hauge tietenkin", vastasi toinen.

Silloin Hauge hellitti.

"Sinä kuitenkin tunsit minut", nauroi hän.

Ole Rörsveen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

"Enkö minä sinua tuntisi!" virkkoi hän. "Se, joka sinua on kerran
kuullut, tuntee sinut aina!"

Ja nämä kaksi ystävää lähtivät Stefanssonin kirjapainosta
sydämellisesti keskustellen.

"Rakas veli, mistä sinä olet tänne tullut?" kyseli Hauge, pannen
kätensä Ole Rörsveenin olalle heidän kävellessään.

"Minusta tuntui, että minun täytyi lähteä!" vastasi tämä. "Minä en
sinun tähtesi ole saanut rauhaa."

Hauge hymyili.

"Samanlainen olet kuin minäkin", sanoi hän.

"Niin, minun täytyi taasen saada puhua kanssasi", sanoi Ole Rörsveen.
"Tuntui muuten niin tyhjältä."

"Niin, niin", sanoi Hauge. "Meillähän on samanlainen luonne
ja rakastamme samaa Jumalaa -- eihän ole ihmeellistä, että me
mielellämme tahdomme olla yhdessä." He kävelivät hetkisen aivan vaiti.

Sitten sanoi Ole Rörsveen:

"Sinun pitäisi asettua vakinaisesti asumaan Bergeniin. Minulla on
monet tervehdykset sinulle siitä asiasta. Niitä lähettävät sekä
Samson Traae että neito Boes ja muutkin."

Hauge ei kohta vastannut.

Ihmeellinen lempeän valon piirre levisi hänen vilkkaille kasvoilleen;
hänen sinisenharmaat, suuret silmänsä säteilivät.

"Täytyy enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi hän vihdoin.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää tämän jälkeen seisoi Hans Nielsen Hauge lupauksensa
mukaan taasen läänin päämiehen virkahuoneessa.

Kreivi Moltke oli hyvin ystävällinen, pyysi häntä istumaan ja puheli
kauan hänen kanssaan.

"En voi muuta sanoa", lausui hän; "kuin että sinun vaikutuksesi
semmoisena, joksi sen selität, on hyvä!"

Hauge katsahti kreiviin.

"Aivan niin", sanoi hän.

"Niin totta kuin Jumalan sana on hyvää, sillä se on minun
ojennusnuorani ja johtotähteni. Ja se on kaiketi teidänkin!"

Hänen kasvonsa olivat lämminpiirteiset ja niillä oli sellainen täynnä
hyvyyttä oleva viehättävä hymy, jota oli vaikea vastustaa.

Kreivi ei vastannut Haugen puheisiin, vaan jatkoi entistä
ajatuksenjuoksuaan.

"Vieroittaa ihmisiä kiroilemisesta, juopumuksesta ja muista paheista
ei mitenkään voi olla pahasta", sanoi hän. "Toivoisin, että meillä
olisi monta sinun kaltaistasi!"

Hauge oli noussut seisomaan, sillä kreivi seisoi hänen edessään.

"Jumala on varmasti lähettävä useampia", sanoi hän.

"Minä en totisesti tule tekemään mitään esteitä asialle", vastasi
kreivi, "kunhan vaan noudatat maallista lakia ja asetuksia."

Hauge katsoi häntä rohkeasti.

"Sen teen", vastasi hän, "kaikessa, missä ne eivät ole Jumalan sanaa
vastaan."

Silloinpa kreivi Moltke hymyili.

"Tokkohan ne milloinkaan sitä ovat, ystäväni", vastasi hän.

Hauge vastasi vakavana.

"Se on toivottavaa", sanoi hän. "Mutta inhimilliset lait ovat
epätäydelliset, kuten kaikki ihmistyö, ja niitä täytyy muuttaa ajan
ja olojen mukaan, ja te, herra kreivi, jolla on valtaa ja vaikutusta,
tahtonette olla ensimäisiä koettamassa saada korjatuksi sen, mikä
niissä saattaa olla epäoikeutettua tahi sotia Jumalan puhdasta sanaa
vastaan!"

Kreivi hymyili taaskin.

"Nyt te tarkoitatte tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta",
sanoi hän.

"Saattaapa niinkin olla", sanoi Hauge päättäväisesti.

Kreivi Moltke nyökäytti päätään.

"Se asetus lienee vanhentunut", sanoi hän, "sen jälkeen, kun olemme
saaneet painovapauden. Mutta" -- hän katseli eteensä -- "sitä käy
tulkitseminen, sitä käy sovelluttaminen asianhaarain mukaan."

Hauge vaihtoi silmäyksen kreivin kanssa.

"Sitten se on hyvä asetus siellä, missä on hyvä ja kristillinen
esivalta, kuten täällä", vastasi hän; "mutta voi meitä siellä, missä
asianlaita on päinvastoin!"

Kreivi Moltke vaikeni hetkiseksi.

"On toivottavaa, että sellainen tuskin koskaan voi tulla
kysymykseenkään", sanoi hän vihdoin.

Hauge tuijotti eteensä.

"Olenpa kokenut kumpaakin", vastasi hän sävyisästi.

Läänin päämies taputteli häntä ystävällisesti hartioille.

"Niin, miten hyvänsä onkin", vastasi hän vakavasti, "niin tee sinä
vaan edelleenkin sitä, mikä on hyvää ja oikeata; siinä ei kukaan
sinua estä."

Hän ojensi Haugelle kätensä.

"Hyvästi, ystäväiseni", sanoi hän.

"Hyvästi ja Jumalan rauhaa, herra kreivi", vastasi Hauge. "Jumala
tulee kerran tämän teille palkitsemaan".

Hauge meni.

Mutta kun hän juuri oli saapunut ovelle, huusi kreivi hänelle.

"Hauge", sanoi hän. "Olisipa hyvä, jos sinä joskus matkallasi tulisit
Strindeniin, siellä sinulla olisi paljon tekemistä, varsinkin
kehoittamalla ihmisiä jättämään juopumispaheen, joka siellä tekee
hävitystä kuin rutto!"

Ja ovi meni kiinni talonpojan ja kreivin, maallikkosaarnaajan ja
läänin päämiehen välillä.

Mutta kun viimeksi mainittu meni asumukseensa, tapasi hän kadulla
piispa Schönheyderin.

"Tänä päivänä olen keskustellut merkillisen miehen kanssa", sanoi
kreivi Moltke hänen korkea-arvoisuudelleen.

Piispa Schönheyder säpsähti.

"Kenenkä kanssa, herra kreivi?" kysyi hän.

Kreivi hymyili.

"Erään teikäläisen kanssa", vastasi hän.

Hänen korkea-arvoisuutensa mietiskeli.

"Ei, tätä en ymmärrä", vastasi hän.

"Maallikkosaarnaaja Hans Nielsen Haugen kanssa", ilmoitti kreivi
Moltke.

Piispa Schönheyder astui askeleen taaksepäin ja katseli kreiviä
hämmästynein silmäyksin, paksujen, punertavan harmaitten
kulmakarvojen alta.

"Vai niin!" huudahti hän. "Se mies on vangittava!"

Piispa näytti miettivän.

Silloinpa hymyili kreivi Moltke.

"Ei toki", vastasi hän. "Hän on mainio ja hyödyllinen mies."

"Hänkö?"

Piispa katsahti taaskin ihmetellen, pää kenossa ja silmät
kulmakarvojen alla tulisina, maaherraa.

"Häntä siis suojellaan!"

Kreivi Moltke nyökäytti päätään.

"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi hän varmasti. "Hänelle
ainoastaan suodaan oikeutta. Mutta tutkikaa nyt itse. Hän on
ihmeellinen mies. Hyvästi, teidän korkea-arvoisuutenne."

Nuo kaksi mahtavaa ojensivat toisilleen valkoiset, pehmeät kätensä ja
menivät kumpikin kotiinsa.

Seuraavana päivänä saapui Hauge piispa Schönheyderin käskystä tämän
virkahuoneeseen. Kun Hauge oli saapunut sisälle, nojautui piispa
taaksepäin tuolissaan ja katseli häntä kauan. Hän tarkasteli Haugea
kiireestä kantapäähän tutkivasti. "Vai olet sinä Hans Nielsen Hauge!"
sanoi hän vihdoin.

"Niin olen."

Hauge vastasi hiljaisesti.

Piispa istui kauan ja katseli sitten taas häntä.

"Vai niin", sanoi hän.

Sitten asettui hän tuolille suoraan istumaan ja otti silmälasit
nenältään.

"Minä kuulin maaherralta, että sinä olet tullut tänne kääntämään
kansaa", sanoi hän tutkivasti.

"Puhumaan heidän kanssaan siitä, mikä on hyvää, ja saadakseni heidät
luopumaan siitä, mikä on pahaa", lisäsi Hauge sävyisästi.

Piispa katseli kauan eteensä.

"Niinpä niin", sanoi hän. "Itsessään se on kyllä hyvä työ. Mutta" --
hän katsoi nyt tiukasti Haugeen -- "onko sinulla myöskin kutsumusta
siihen?"

Hauge katseli piispaa suoraan silmiin.

"Jokaisen kristityn kutsumus ja velvollisuus on ohjata veljiään
hyvään", vastasi hän.

Piispa nyökkäsi päätään.

"Tavallaan, tavallaan", virkkoi hän. "Mutta ympäri maata
kierteleminen ja uhrautuminen toisten käännyttämiseksi, se vaatii
toki eri kutsumusta!"

"Aivan niin", sanoi Hauge.

Piispa katseli taasen häntä.

"Ja sinulla on tämä erikoinen kutsumus?" kysyi hän, eivätkä silmät
kääntyneet maallikon kasvoja katselemasta.

"Se minulla on", vastasi Hauge; hänen suuret kirkkaat silmänsä olivat
levollisesti tähdätyt piispaan. "Se on minulle suuren taistelun ja
kärsimyksen kautta selvinnyt."

Piispa loi silmänsä alas.

"Aivan niin", sanoi hän. "No, hyvä." Hän rykäsi ja nyökäytti päätään
usean kerran.

Sitten hän taasen loi silmänsä maallikkosaarnaajaan.

"Sittenpä sinun pitäisi ruveta koulumestariksi", sanoi hän. "Sillä
ken tahtoo esiintyä opettajana kristityssä maassa, sillä tulee olla
jokin varma, esivallan antama virka. Muuten loukkaa hän tammikuun 13
päivänä 1741 annettua asetusta."

"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi Hauge vakaasti,
"opettajaksi tuleminen vaatii monta vuotta, mutta asia, jonka
vuoksi minä teen työtä, ei siedä lykkäystä; on jo viimeinen aika
käsissä. On kuin maa polttaisi jalkojeni alla; kaikkialla tavataan
juopottelemista, kiroilemista ja kaikenlaisia paheita. Sellaista
täytyy kaikin voimin vastustaa ja se juurineen poistaa, sillä muuten
kohta koko kansa hukkuu."

Piispa rypisti kulmiaan.

"No niin", sanoi hän. "Jos ymmärrät ja osaat taidon parantaa
juoppouteen vajonneita, niin olet kunnon mies enkä tahdo sinua siitä
kieltää; mutta ihmisten paheista käännyttäminen kaikkialla ei käy
laatuun, ystäväni, sen saat kohdakkoin kokea." Hän nousi seisomaan.

"Sittenpä minulla kuitenkin on toisenlainen kokemus siitä lyhyestä
ajasta, minkä minä olen matkustanut", vastasi Hauge. "Tosin on niin,
etteivät, ikävä kyllä, kaikki käänny, mutta minä olen kuitenkin
Jumalan avulla kääntänyt monet pois paheista jumaliseen elämään, ja
silloinpa täytyy jatkaa tehtävää, vaikkapa monet pysyvät synnissä
eivätkä anna pelastaa itseänsä. Tekin toki jatkatte tointanne, herra
piispa, vaikkapa, kuten sanottu, ainoastaan harvat jättävät paheensa?"

Piispa rykäsi ja pyyhkäsi kasvojaan.

"Tietysti minä jatkan", vastasi hän; "tee sinä samoin, sikäli kuin
seuraat lakia ja sanaa. Mutta nyt hyvästi!"

Ja nämä molemmat miehet ojensivat toisilleen kätensä.

"Ihmeellinen mies -- hm -- varsin ihmeellinen mies", sanoi piispa
äänekkäästi itsekseen Haugen mennessä katua pitkin alas. "Mutta
samalla kertaa vaarallinen mies", lisäsi hän ottaessaan esille
nuuskarasiansa selvittääkseen ajatuksiaan.

Sitten alkoi hän valmistaa saarnaansa.

       *       *       *       *       *

Hans Hauge vaelteli Trondhjemin tienoilla kylästä kylään koko syksyn.
Kirjeellisesti oli hän saanut tiedon veljensä Mikkelin ja sisarensa
pojan Paul Gundersenin vangitsemisesta. Hän kirjoitti lohduttavia
kirjeitä takaisin, mutta jatkoi väsymättömänä vaikutustaan.

Meldalissa sai hän voimallisen ystävän, sittemmin valtiopäivämiehenä
toimineen Mikkel Grendahlin, joka myöhemmin uskollisesti taisteli
hänen asiansa puolesta. Mutta erittäinkin Leinstrandissa, Melhusin
pitäjän kappelissa, kantoi Haugen työ parhaan hedelmän. Täällä
asettui hän syksyllä marraskuussa asumaan talonpoika John Jonson
Skjeftestadin luo yhdessä jo ennen mainitun Lars Olsen Hemstadin
kanssa ja viipyi siellä yli talven. Hänen maallisena työnään
oli niiden kirjojen nitominen, jotka hän oli saanut painetuiksi
Stefansonin kirjapainossa Trondhjemissa; samalla aikaa matkusteli hän
ympäri seutua ja julisti Jumalan sanaa.

Talonpojat Leinstrandissa olivat tunnetut hurjasta elämästään; mutta
jo muutaman kuukauden perästä sen jälkeen, kun Hauge oli asettunut
sinne asumaan, tapahtui siellä suuri muutos, niin suuri, ettei
seurakuntalaisten mielestä voinut seutua tuntea samaksi.

Koko joukko niitä, jotka ennen olivat antautuneet juopotteluun ja
sitä seuraaviin paheisiin, liittyi Haugeen, ja heistä tuli hyviä
kansalaisia yhteiskunnassa. Käynnit hurjissa juopottelutilaisuuksissa
harvenivat huomattavasti ja sen sijaan kohousi virren veisuu
sunnuntai-iltoina yksinäisistä talonpoikaistaloista, ja saattueet,
jotka riensivät illoin kotia kohti, kulkivat hiljaisina, keskustellen
matalin äänin, kun sen sijaan ennen hälinä, huuto ja tappelu kuului
yli kylän läpi talvipimeän.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kylän pappi, Hans Eriksen Steenbuch
Melhusissa, alkoi huomata jäljet Haugen vaikutuksesta, ja ollen
kehittynyt rationalisti, päätti hän oitis "tukahduttaa pahan heti sen
orastaessa."

Kerta toisensa jälkeen jyristi tuo 77-vuotias vanhus saarnatuolista
herännäisyyttä vastaan; kerta toisensa jälkeen uhkaeli hän niitä,
jotka hartauskokouksia pitivät, vankeudella ja kuritushuoneella;
mikään ei auttanut. Hauge sai aina uusia ja uusia hengenheimolaisia
ja niiden joukossa itse Leinstrandenin nimismiehen, Iver Monsenin,
joka jyrkästi puolusti Haugea samoinkuin pitäjän esipappikin, ja
pitkässä kirjallisessa selityksessä koetti hän selittää papille, että
Haugen vaikutus oli täysin yhtäpitävää Jumalan sanan kanssa. Siten
kului marraskuu ja ensimäiset päivät joulukuuta. Mutta yhdeksäntenä
päivänä joulukuuta tapahtui jotakin, joka yhdellä iskulla teki
äkillisen lopun Haugen oleilusta Leinstrandenissa.

Mainittuna päivänä oli piispa Schönheyder tullut Melhusiin ollakseen
läsnä seurakunnallisessa kokouksessa.

Pappi Steenbuch valitti silloin hänelle kovasti Haugen vaikutusta,
jota hän oli koettanut turhaan pysäyttää. Piispa lupasi ottaa asiasta
kiinni ja antoi kirkossa lukea kuulutuksen, että jokaisen, joka
oli siinä pitäjässä pitänyt hartauskokousta, tuli saapua Melhusin
pappilaan piispan kuulusteltavaksi. Jo samana päivänä saapui Hans
Nielsen Hauge ja hänet päästettiin sisälle hänen korkea-arvoisuutensa
luokse, joka, yhdessä vanhan, huonokuuloisen pappi Steenbuchin
kanssa, odotti häntä papin kansliassa.

Hauge astui sisään hiljaisena ja rauhallisena, jommoinen hän aina
oli, odottaessaan hyökkäystä.

Piispa katsoi pappiin; he istuivat vastapäätä toisiansa kumpikin
suuressa tuolissaan.

Hauge tervehti kumpaakin kädestä. Pappi Steenbuchin kasvot tulivat
tulipunaisiksi valkoisen tukan kehyksessä.

Silloin puhui piispa.

"Sinä olet nyt siis keskittänyt vaikutuksesi tänne?" kysyi hän.

Hauge katsoi kiinteästi piispaan.

"Kyllä", vastasi hän. "Minulla on kai teidän korkea-arvoisuutenne
suostumus siihen?"

Pappi Steenbuch piti kättään korvan edessä kuulostellen.

"Suostumus? Sanoiko hän suostumus?" kysyi hän kovaäänisesti.

"Sitä en ole koskaan antanut!" lausui piispa Schönheyder voimakkaasti
ja asettui jälleen tuoliin istumaan.

Hauge jäi seisomaan ihmeissään.

"Kun me viimeksi tapasimme", sanoi hän tyynesti, "silloin ei ollut
toki mikään esteenä!"

"Esteenä?" Steenbuch kuunteli vaivaloisesti käsi korvan takana.

"Mikä oli esteenä?"

"Ei mikään!" Hauge huusi sen hänen korvaansa.

Pappi kohautti itseään, katsoi piispaan ja istuutui syvemmälle
tuoliin.

"Silloin olet häpeällisesti väärinkäsittänyt minut!" huusi nyt piispa.

"Hän on käsittänyt minut väärin!" huusi hän vielä kovemmin pappia
kohti.

Steenbuch nyökkäsi innostuneena.

"Luonnollisesti! Luonnollisesti!" sanoi hän. "Sellaiset ihmiset
käsittävät kaiken väärin!"

Haugen kasvot saivat hiukan punottavamman värin; mutta se häipyi heti.

"Teidän korkea-arvoisuutenne sanoi kumminkin selvästi, ettei teillä
ollut mitään minun vaikutustani vastaan", vastasi hän hiljaisesti.
"Se ei liene mikään väärinkäsitys!"

Piispan kasvot punottivat.

"Sitä en ole koskaan sanonut enkä tarkoittanut -- sillä tavalla",
huusi hän, jotta Steenbuch myöskin kuulisi sen. "Ainoastaan silloin,
kun pysyttäydyt lain ja asetusten pohjalla, on sinulla minun
hyväksymiseni, muuten ei luonnollisesti."

Hän nojautui tuolin selkänojaan ja vaihtoi silmäyksen Steenbuchin
kanssa, joka jälleen nyökytti päätänsä innostuneena.

Silloin sanoi Hauge:

"En tiedä olevani syyllinen lain ja järjestyksen vastustamiseen; minä
luulen paremmin tehneeni työtä sen ylläpitämiseksi."

Hän seisoi siinä lujana. Piispa nousi pystyyn.

"Hyvä mies", sanoi hän. "tämä kaikki on hyvin mahdollista; minä en
epäile sinun hyvää tarkoitustasi; mutta sinä kai tunnet asetuksen 13
päivältä tammikuuta 1741?"

"Kyllä", vastasi Hauge. "Se on vanhentunut asetus, joka mieluimmin
olisi poistettava, koska se sotii Jumalan käskyä vastaan!"

Piispa ojentausi suoremmaksi.

"Jumalan käskyä vastaan?!"

Hän katsoi pappi Steenbuchiin, joka kuunteli jännittyneenä.

"Hän sanoo, että asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 sotii Jumalan
käskyä vastaan!" huusi hän papille.

"Jumalan käskyä vastaan", toisti Steenbuch loukkaantuneena.

"Niin", vastasi Hauge. "Jumalan sana käskee kaikkia kristityitä
tekemään kaikkia ihmisiä onnellisiksi totuudesta ja julistamaan
sanaa kaikille; mutta asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 panee
rangaistuksen ja vankeuden niiden eteen, jotka seuraavat tätä käskyä.
Niin sotii kai asetus suoraan Jumalan sanaa vastaan!"

Piispa kääntyi pois hänestä, pudisti päätään ja istui.

"Et varmaankaan ole lukenut, mitä Paavali sanoo ensimäisessä
kirjeessään korintolaisille 7: 20", sanoi hän suutahtaneena:
"Jokainen pysyköön siinä kutsumuksessa, johon hän kutsuttu on."

"Aivan niin", sanoi Hauge. "Mutta 21 värsyssä sanotaan edelleen:
'kuitenkin jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä
mieluummin'."

Hänen silmiinsä tuli valoisa väre ja hänen kasvoilleen levisi lempeä
piirre.

"Ja minä olen tullut vapaaksi", sanoi hän. "Jumala on kutsunut minut
johonkin suurempaan; minä en voi nähdä lähimäisteni elävän synnissä
enkä olla vaiti."

Hän katsoi innostuneena eteensä.

Piispa rykäsi arvonsa tuntevasti.

"Se on toinen asia", sanoi hän. "Jos sinä olisit pysynyt kotonasi
ja siellä puhunut omaisillesi ja naapureillesi -- sillä nämä ovat
sanan oikeassa merkityksessä lähimäisesi -- silloin olisi kaikki
ollut hyvin; mutta kiertää maat ja mantereet ilman että siihen
on kutsumusta tahi määräystä, se sotii tammikuun 13 päivänä 1741
annettua asetusta vastaan samoin kuin se sotii lakia ja järjestystä
vastaan jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa!"

Steenbuch, joka suurella vaivalla oli kuunnellut, nyökäytti päätään.

"Yhteiskunnassa!" toisti hän. Sitten pani hän kätensä ristiin. Haugen
kasvoille levisi melkein huomaamaton hymyily.

"En ole koskaan ajatellut", sanoi hän, "että lähimäiseni olisivat
ainoastaan minun naapurini ja ne, jotka asuvat samassa pitäjässä
kuin minä. Kun Jumala käskee meitä rakastamaan lähimäisiämme kuten
itseämme, niin uskonpa Hänen tarkoittavan kaikkia ihmisiä ja niin
tahdon vastakin uskoa. Minulle on se, jonka viimeksi tapaan, minua
lähinnä; en minä voi rakastaa yksinomaan Tunen pitäjän kansaa
ja vihata Melhusissa ja Leinstrandissa olevia, enkä usko teidän
korkea-arvoisuutennekaan voivan niin tehdä!"

Hän katseli ankaraa pappien päämiestä rohkeasti.

Piispa Schönheyder kääntelihe toisen kerran ja raapasi äkkiä
tukkaansa.

"Sinä et tätä ymmärrä", sanoi hän. "Mutta sinä opit kohta
ymmärtämään. Minä vaadin tottelemaan kuninkaan lakia, ja ellei se
tapahdu heti paikalla, odottaa sinua ankara rangaistus. Ei esivalta
hukkaan miekkaa kanna!"

Hauge seisoi kuten ennenkin peruuttamattomana ja varmana, tietäen
asiansa oikeaksi.

"Siinä tehkää niin kuin teille parhaaksi näkyy ja siten että voitte
sitä puolustaa sydämessänne ja Jumalan edessä, jonka palvelija te
olette", vastasi hän varmasti. "Jumalan palvelijoita me kaikki
olemme."

"Jumalan palvelijoita!" sanoi nyt pappi Steenbuch, kun piispa vaikeni.

"Nyt, kun olen lukenut sinun kirjasi, huomaan minkä arvon sinä annat
Jumalan palvelijoille. Sinä käyt meidän kimppuumme mitä kiivaimmin,
sinä syytät meitä kaikesta ajateltavissa olevista paheista -- sinä
-- sinä!" Tuo vanha mies rupesi änkyttelemään eikä vihansa vuoksi
löytänyt sopivia sanoja.

Niels Hauge meni varsin levollisena aivan papin luo ja katseli häntä
silmiin kirkkain kasvoin.

"Teidän hyväarvoisuutenne erehtyy!" sanoi hän. "En koskaan ole
maininnut teidän nimeänne enkä koskaan ole teitä tuntenut silloin kun
kirjani kirjoitin, en teitä enkä hänen korkea-arvoisuuttaan, joten
siis aikomukseni ei ole ollut loukata ketään teistä."

Sanat lausui hän sävyisästi ja luottavasti.

Pappi vilkaisi piispaan.

"Ei, ei -- mutta --", hän rykäsi häpeissään ja asettui istumaan.

"Tämä on kyllä hyvä", sanoi piispa ja nousi seisomaan; "mutta
tämä ei ole pääasia. Kysymys on siitä, haluatko lakata pitämästä
hartauskokouksiasi vai etkö?"

Hauge oli hetkisen vaiti ja ajatteli. Sitten kääntyi hän puoleksi
poispäin.

"Sitä en voi luvata", sanoi hän. "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin
ihmisiä."

"Hyvä", sanoi piispa. "Sittenpä saat myös tyytyä siihen, että me
maallisen esivallan avulla panetamme sinut kiinni ja kuljetamme sinut
pois seudulta."

Terävillä silmillään hän katsoi Haugea kasvoihin.

Mutta kasvot olivat lempeät ja levolliset, aivan kuin ei mitään olisi
sanottu tahi tehty.

"Saatte menetellä niinkuin hyväksi ja oikeaksi huomaatte", vastasi
hän. "En minä tee vähintäkään vastarintaa."

-- -- --

Seuraavana aamuna papilta ja piispalta saamansa käskyn mukaan
vangitsi nimismies Hans Nielsen Haugen kuljettaakseen hänet
Leinstrandiin, jättäen samalla käskyn sikäläiselle nimismiehelle
kuljettaa hänet edelleen Trondhjemiin.

       *       *       *       *       *

Leinstrandin nimismies Iver Monsen seisoi juuri talonsa pihalla, kun
sinne ajoi reki, jossa istui kolme miestä.

Siinä oli Melhusin nimismies ja kaksi vangittua, nimittäin Hans
Nielsen Hauge ja Lars Olsen Hemstad. -- Iver Monsen jäi ihmetellen
seisomaan ja tuijottamaan.

Reki saapui aivan eteisen kohdalle ja nuo kolme miestä astuivat siitä.

Melhusin nimismies tervehti ja meni Iver Monsenia kohden. Nuo toiset
kaksi tervehtivät myöskin, mutta jäivät seisomaan.

Melhusin nimismies kertoi asiansa.

"Olen saanut tuotavakseni käskyn piispalta, että sinun on pantava
nämä kiinni ja lähetettävä ne edelleen Trondhjemiin", sanoi hän.

Iver Monsen ei vastannut. Hän meni Haugen luo ja tervehti näitä
molempia sydämellisesti kättä puristaen.

"Nyt me olemme vankeja", sanoi Hauge.

Silloin kääntyi Iver Monsen ja sanoi Melhusin nimismiehelle:

"Tervehdi ja sano puolestani, että minä en sellaista asiaa toimita.
Minä en vangitse viattomia."

Sitten kääntyi hän taas Haugen ja Hemstadin puoleen.

"Menkää sisälle lepäämään", sanoi hän, "niin vähän ajan kuluttua vien
teidät kotiin Skjefstadiin."

Melhusin nimismies asettui rekeensä ja tarttui ohjaksiin.

"Niinpä niin", sanoi hän. "Nyt minä olen tuonut ne tänne perille, nyt
on sinun asiasi joko kuljettaa heidät eteenpäin tahi päästää heidät
vapaiksi!" Hän ajoi pois.

Nimismies Iver Monsen hymyili.

"Niin, se jää sitten minun asiakseni", vastasi hän. Sitten lähti hän
näiden kahden miehen kanssa tupaan.

"Vai on Steenbuch taas ollut hommassa", huudahti hän tultuaan jälleen
Haugen ja Hemstadin luo.

"On ja piispa myöskin, vaikka hän olikin minulle toista luvannut",
vastasi Hauge asettuen istumaan. Iver Monsenin kasvot synkistyivät.
"Mutta minä en sinua täältä lähetä, siitä saat olla varma", sanoi hän
päättävästi. "Ennemmin tulkoon tänne uusi nimismies."

Hans Nielsen Hauge nousi seisomaan ja laski kätensä Iver Monsenin
leveille hartioille.

"Siitä sinua kiitän", sanoi hän lämpimästi. "Siinä teet kauniisti,
mutta ei sinun pidä meidän tähtemme nousta esivaltaa vastaan ja
menettää virkaasi."

"Mitäpä minä siitä välitän", vastasi Iver Monsen. "Olemme veljiä,
sinun tähtesi uhraan kaikki!" Haugen silmät kävivät lempeiksi.

"Sen tiedän", vastasi hän. "Kunhan se vaan on oikein."

Iver Monsen katsahti häneen.

"Eikö _se menettely_ olisi oikea?" kysyi hän ihmetellen.

"Ei", vastasi Hauge. "Kaikki esivalta on Jumalalta. Sitä meidän on
toteltava."

Iver Monsen kääntyi.

"Sittenpä minä eroan nimismiestoimestani", sanoi hän. "Tahdon kuulla
enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."

Hans Nielsen Hauge hymyili.

"Sinä olet kunnon mies, Iver Monsen", sanoi hän. "Ja hyvä olisi,
jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi. Mutta meidän on tehtävä
se, mikä on oikein. Nyt menemme minä ja Hemstad Trondhjemiin ja
ilmoittaudumme itse. Sillä tavalla pääsemme sekä sinä että me
tekemästä omaatuntoamme vastaan."

Iver Monsen teki monta vastaväitettä, mutta niistä ei ollut mitään
hyötyä. Hauge piti horjumatta kiinni päätöksestään, ja jo saman
päivän iltapäivänä lausuivat nuo molemmat maallikkosaarnaajat
hyvästit nimismiehelle ja rupesivat jalkaisin astelemaan Trondhjemia
kohden.

Oli tullut seuraavan päivän aamu.

Hauge ja Hemstad olivat jo kerinneet hyvän matkan tietään ja heidän
piti juuri pyrkiä erään sulan joen poikki.

Miehellä, jonka piti heidät viedä ylitse, oli paljon hommaa veden
äyskäröimisessä veneestä, joka vuoti paljon. Äkäisenä viskasi hän
äyskärin veneen kaaria vastaan, niin että kolisi.

"Luulenpa pirun olevan veneessä", huusi hän.

Hauge otti äyskärin levollisesti ylös.

"Ei ole", sanoi hän, "mutta se tuli sinuun, joka sitä kutsuit."

Mies vilkasi Haugeen.

"Taidatpa olla körttiläinen?" kysyi hän.

Hauge hymyili.

"Olenpa niinkin", sanoi hän. "Luen Jumalan sanaa."

Mies tuli sävyisemmäksi, vilkui taasen Haugeen asettaessaan istuimet
paikoilleen.

"Eihän sitä aina voi lukea", mutisi hän.

Hauge rupesi ajamaan pois vettä.

"Ei", sanoi hän. "Ethän voi aina syödäkään? Jos sitä yrität,
niin saatpa vatsasi piankin pilalle. Mutta jos syöt niin paljon
kuin sinulle on hyödyksi ja teet työtä ahkerasti, niin koituu se
paremmin hyväksi. Samoin on lukemisenkin laita. Jos sinä lakkaamatta
ahkeroitset lukea, niin ainoastaan väsytät itsesi hyödyttömästi.
Jos luet vähäisen ja yrität sen mukaisesti elää, niin voi se sinut
parantaa ja olla hyödyksesi sekä täällä että ijankaikkisuudessa."

Hauge ajoi vettä koko ajan, mutta mies oli vaiti.

"Soudahan nyt sinä", sanoi Hauge, "niin minä ajan pois vettä. Siten
jakelemme työmme veljellisesti ja tuletpa näkemään, että saamme pirun
pois veneestä."

Mies asettui airoille ja he pääsivät onnellisesti toiselle puolelle.
Mutta kun hän oli saanut runsaan maksun ja nuo kaksi miestä,
puristettuaan hänen kättään, lähtivät eteenpäin, tuijotti hän kauan
heidän jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän iltana oli Hauge taasen Trondhjemissa ja ilmottautui
yhdessä Hemstadin kanssa seuraavana päivänä maaherralle.

Kreivi Moltke itse oli matkoilla; kruununvouti, jonka luo heidät
osotettiin, pyysi heidän tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.

Kun he määräyksen mukaan uudelleen saapuivat kruununvoudin luo,
tapasivat he siellä maaherran sijaisen, Angellin. Tämä lähetti heti
hakemaan raatihuoneen vahtimestaria ja antoi panna heidät vankilaan.

"Niin vaarallisten rikollisten ei tule saada käydä vapaina", sanoi
hän kruununvoudille.

Vähän ajan kuluttua antoi Angell panna Haugen ja Hemstadin
tuomioistuimessa syytteeseen irtolaisuudesta ja tammikuun 13 päivänä
1741 annetun asetuksen rikkomisesta.

Heidät molemmat kuljetettiin takaisin Leinstrandiin, jossa
heidät maanantaina joulukuun 23 päivänä vietiin oikeuden eteen
kuulusteltavaksi.

Oli kutsuttu 36 todistajaa, joiden avulla toivottiin saatavan Hauge
todistetuksi syylliseksi monenlaisiin rikkomuksiin; mutta kuulustelun
tulos oli Haugelle ja Hamstadille loistava, kun heidän elämästään
kaikki todistivat ainoastaan hyvää. Ainoa, josta heitä voitiin
syyttää, oli se, että he olivat julistaneet Jumalan sanaa.

Nämä kaksi maallikkosaarnaajaa kuljetettiin taasen takaisin
Trondhjemiin, jossa he istuivat vangittuina aina seuraavan tammikuun
loppupuolelle, jolloin tuomio asiassa annettiin.

Hauge tuomittiin yhden kuukauden kuritushuonevankeuteen ja Hemstad
sotilaana yhden kuukauden linnoitustyöhön.

Hauge tyytyi valitusta tekemättä tuomioonsa. Hän valitsi tuon lyhyen
ajan vankeutta päästäkseen istumasta tutkintovankeudessa siihen asti
kunnes uusi tuomio ja uudet tutkinnot korkeammassa oikeudessa olivat
pidetyt.

"Ei kukaan voi sanoa minua riitapukariksi tahi oikeuden
vääntelijäksi", kirjoitti hän ystävilleen, "ei kukaan voine sanoa,
etten minä itse haluaisi teidän kanssanne kärsiä. Niinpä minun
esimerkkini, kuten teidänkin, tulee vahvistamaan totuutta. Sitä
paitsi tiedämme, että kerran tulee toinen tuomari ja silloin kukin
saa palkkansa ansionsa mukaan."

Hauge pantiin kuritushuoneeseen helmikuun 4 päivänä 1800. Nyt hän oli
kuudennen kerran vankilassa Jumalan sanan levittämisen vuoksi.

Koko vankeusaikansa oli hän hyvällä mielellä ja iloinen.

Hän teki työtä uusien kirjoitusten laatimiseksi ja kirjoitteli
ystävilleen.

"Häpeä kuritushuoneessa istumisesta", sanoi hän eräälle, joka kävi
hänen luonaan vankilassa, "on kuin nopeasti lentävä lintu pääni
ympärillä."

Ja piispa Schönheyderille, joka kävi hänen luonaan ja koetti saada
hänet muuttamaan mielipidettään, sanoi hän heidän erotessaan:

"Teidän korkea-arvoisuutenne! Minä istun mieluummin vankilassa ja
kärsin Jumalan sanan tähden kuin piispan puvussa sellaisena, joka
vainoo näitä Kristuksen vähäisiä maailmassa!"

Piispa ei sen enempää hyvästiksi sanonut.

Rangaistusajan loputtua lähti Hauge maantietä Dovren kautta
Kristianiaan; kaikkialla piti hän hartaushetkiä ja kaikkialla, missä
hän kulki, orasti Jumalan sana.

Nimismiehet, jotka olisivat kulettaneet häntä seudusta toiseen, jätti
hän sillensä selittäen, että hän tahtoi matkustaa kotiin, ja sitten
saapui hän huhtikuun alussa Kristianiaan.

Hän asettui tälläkin kertaa asumaan ystävänsä Gröndahlin luo,
jonka poika Anders nyt myös oli tullut uskonnolliseksi ja yhtynyt
haugelaisiin.

Gröndahlilta hän sai tietää, että hänen veljensä Mikkel edelleen oli
kuritushuoneessa uskollisena Jumalan kutsumiselle.

Samoin sai hän nyt sen surullisen tiedon, että hänen sisarensa Anne,
joka kauan oli ollut sairaloinen ja jota viime aikoina oli vaivannut
myös vaikeat hengelliset kiusaukset, ei enää voinut kauan elää.

Tämä ilmoitus teki syvän vaikutuksen Haugeen. Hän valmistautui heti
matkalle ja lähti Kristianiasta matkustaakseen kotiin.

"Tiedän kyllä varmasti, että tapaamme toisemme onnellisemmassa
maailmassa", sanoi hän Gröndahlille. "Mutta minä tahtoisin niin
mielelläni nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan vielä kerran; hän
oli kotolaisistani ensimäinen, joka kääntyi Jumalan puoleen ja hän
on ollut minulle valona ja tukena Jumalan ja hänen valtakuntansa
puolesta maailmassa."

Hänen silmänsä olivat lähtöhetkenä kyynelissä.

Kaksi päivää myöhemmin saapui hän enemmän kuin vuoden poissa oltuaan
takaisin Tuneen ja vanhempaansa taloon.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun 12 päivän iltapäivällä vuonna 1800 Hans Nielsen Hauge
saapui kotiinsa.

Nähdessään tutut rakennukset, tunsi hän omituista surunvoittoisuutta.
Tuolla sisällä, jossa hän oli elänyt niin monet vuodet onnellisena,
jossa hän oli taistelunsa suorittanut ja rauhan voittanut, siellä
makasi nyt hänen rakastettu sisarensa kuolemaisillaan. Sisarelle
kohta avautuisi suuri ihme; kohta olisi hänen taistelunsa loppuva,
hän menisi pois iloon, mutta veli ei saisi häntä seurata. Veljen
täytyi vielä kestää kärsimyksiä ja taisteluja ehkäpä montakin vuotta.

Hän henkäsi syvään tarttuessaan tuttuun oven ripaan; sitten avasi hän
hiljaa oven ja astui tupaan.

Tuvassa ei ollut ketään.

Takassa oli valkea, hiljaisuus ja rauha vallitsi; pöydällä oli
avonainen postilla.

Kamarin ovi oli raollaan; sieltä sisältä kuului jonkun lukevan ääni
ja Hauge tunsi sen äitinsä ääneksi.

Nyt vaikeni ääni; he olivat kyllä kuulleet hänen tulevan. Raskaita,
varovaisia askeleita kuului; ovi avautui kokonaan; harmaapartainen ja
kalpea mies sieltä tuli.

Se oli isä, Niels Mikkelsen.

Hän tunsi heti poikansa, vaikka olikin jo hämärä; hän sulki varovasti
oven jälkeensä ja astui esille.

"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän syvällä, raskaalla äänellä.

"Minä se olen, isä."

He seisoivat ja pitivät toistensa käsiä kauan.

"Jumalan kiitos", kuiskasi isä. "Hän on sinua niin kysellyt."

Ja hän huokasi kuin helpoituksesta.

Hans Hauge seisoi hetkisen ja tuijotti eteensä.

"Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän hiljaisesti.

"Meneehän se", vastasi isä. "Nyt se on ohitse, mutta hänellä on ollut
vaikeita kiusauksia. Ajattelimme jo kerran, että menettäisimme hänet."

Hans Hauge oli tullut varsin kalpeaksi. Nyt hymyili hän hiljaisesti.

"Ei toki", sanoi hän luottavasta. "Annea emme menetä."

"Emme", vastasi isä. "Jumalan voima voitti vihdoin. Nyt hän on
pahimmasta päässyt."

Isän silmät olivat kyynelissä.

Hans Nielsen Hauge vaikeni hetkisen. Sitten sanoi hän varsin hiljaa:

"Minä kuulin, että hän menee pois."

Isän silmät täyttyivät kyynelillä, jotka tippuivat maahan.

"Niin menee", sanoi hän.

"Eikö ole mitään neuvoa?" Hauge katseli isäänsä.

Niels Mikkelsen pudisti päätään.

"Lääkäri sanoo, ettei ole", vastasi hän.

Hans Hauge kumartui. Sitten pani hän kätensä ristiin.

"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoi hän.

Hän jäi niin kauan seisomaan. Hänen huulensa liikkuivat niinkuin hän
olisi puhunut itsekseen tahi jonkun toisen kanssa. "Niin, niin",
jupisi hän ja nyökkäsi moneen kertaan päätään.

"Jumalan ensimäinen elonkorjuu", kuiskasi hän.

Sitten nosti hän päänsä ja hänen siniharmaissa silmissään oli suuri
voima.

"Saanpa mennä sisälle", sanoi hän.

"Aivan niin", sanoi isä, joka katseli ovea. Ja Hans Nielsen Hauge
astui hiljaa huoneeseen. Mutta isä istui pöydän ääreen ja nojasi
kätensä raskaasti molempiin käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Kun Hauge astui sisälle, nousi äiti ylös ja meni sivulle. Hauge
tarttui hänen käteensä tullen hiljaa vuoteen ääreen.

Sairaan kasvoille levisi kuin jotakin kirkastettua tuntiessaan
tulijan.

Valkoinen, laiha käsi ojentui puolittain ja sairas hymyili.

"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän. Ääni oli heikko ja vapiseva.

Hauge irtautui äidin kädestä ja tarttui sairaan käteen. Sitten istui
hän vuoteen reunalle ja katseli kauan sairasta, jonka kättä hän
ehtimiseen silitteli.

"Jumalan kiitos, että saimme tavata toisemme, Anne", sanoi veli
sävyisästi.

"Aivan niin!" kuiskasi sairas. "Mutta kovallepa se otti!"

Hän katseli kuin kaukaisuuteen.

Hauge katseli häntä kauan.

"Kuulin siitä", vastasi hän. "Mutta sitten voimallinen Jumala voitti."

Sairas pani silmänsä kiinni ja makasi paikallaan.

"Niinpä niin", kuiskasi hän. "Jumalalle kiitos! Hän voitti!"

Hauge otti hänen kätensä kummankin kätensä väliin.

"Rakas sisareni!" kuiskasi hän.

Sairas avasi silmänsä ja hymyili. Sitten hän ne taas sulki.

Veli istui edelleen siinä.

"Ja sinä et pelkää kuolla?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

Sairas katsoi suurin ja lempein silmin.

"En, Hans", vastasi hän. "Nyt en minä enää pelkää." Hänen silmänsä
seurasivat äitiä, joka itkien oli kääntynyt ja meni ulos.

"Minä en nyt ole yksin", lisäsi hän. Hän makasi kauan tuijottaen
eteensä aivan kuin hän olisi jotakin erikoista ajatellut.

"Rakas Hans!" kuiskasi hän. "Sinun täytyy luvata pitää minua kädestä,
kun minä kuolen."

Veli nyyhkytti.

"Sen teen", sanoi hän ja hänen äänensä oli lempeä kuin äidin ääni.

Silloinpa itki Hans Nielsen Hauge.

"Yksin Jumala on väkevä", sanoi hän.

Tuli kuolinpäivä.

Sukulaiset olivat koolla. Sairas oli jokaiselta ottanut jäähyväiset.

Nyt makasi hän hiljaa Haugen käsi omassaan. Hengitystä tuskin kuului.
Kuoleman kalpeus oli tullut.

Hän oli juuri kysynyt Mikkel-veljeään, jonka kasvoja hän ei muiden
joukossa nähnyt.

"Hän istuu vankilassa uskonsa tähden", oli veli vastannut.

"Jumala häntä siitä siunatkoon", oli sairas itsekseen sanonut.

Vähän ajan kuluttua aukaisi hän taas silmänsä.

"Hans", kuiskasi hän.

"Tässä olen." Ja hän kumartui sisarensa ylitse.

"Kiitos, että johdit minut Jumalan luo!"

Hans tunsi sairaan käden heikkoa puristusta.

Haugen silmiin nousivat kyyneleet.

"Nyt sinä, rakas sisar, johdat minua", vastasi hän.

Taas vallitsi hiljaisuus.

Sitten sairas ummistetuin silmin kuiskasi:

"Sinä tulet kohta jälessä, Hans!"

Hans puristi sairaan kättä.

"Tulen heti, kun työni on suoritettu", vastasi Hans lujalla äänellä.

Sairas vaikeni. Oli kuin hän olisi nukahtanut. Mutta hetkisen
kuluttua aukaisi hän silmänsä.

"Nyt, Hans, tulee täällä pimeäksi", sanoi hän.

"Jumalan valo saapuu", vastasi veli.

"Niin, niin!"

Sairas sulki taasen silmänsä. Sitten hän hymyili.

"Nyt soivat kellot", kuiskasi hän. "Rukoile puolestani."

Hans Nielsen Hauge kumartui ja luki Isämeidän; hänen kaunis äänensä
oli selvä ja voimakas.

"Kiitos! Jumala siunatkoon" -- ja sairaan pää kääntyi sivulle päin.

"Uskotko elävään Jumalaan ja pelastukseen Jeesuksessa Kristuksessa?"
kysyi Hans Hauge lujalla äänellä.

Sisaren huulet liikahtivat.

"Uskon", sanoi hän tuskin kuuluvasti.

Hans Hauge jäi istumaan pitäen sisaren kättä omassaan.

Sisaren pää painui syvempään. Kuoleman varjo nousi hänen kasvoilleen.
Äkkiä nosti hän vapaan kätensä ja antoi sen taasen vaipua.

"Niin", sanoi hän taaskin selvästi ja pitkäveteisesti. Silmät
sulkeutuivat; sitten käänsi hän päätään ja kuoli.

Itkuun purskahdettiin hiljaisessa kammarissa. Silloin nousi Hans
Nielsen Hauge ylös. Hän pani kuolleen kädet ristiin.

"Mene rauhaan, rakas sisar!" sanoi hän.

Sitten pani hän omat kätensä ristiin.

Vähän sen jälkeen kuului kuolinhuoneesta laulua. Virsi "Jeesus,
sun kanssasi olla mä tahdon" kaikui yhden ainoan voimakkaan äänen
laulamana.

Hans Nielsen Hauge seisoi ja lauloi elämän kiitosvirttä kuolleen
sisarensa ruumiin ääressä.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun 18 päivänä haudattiin Anne Hauge. Seudulla vallitsi suuri
suru, sillä kaikki olivat vainajasta pitäneet hänen hyvyytensä ja
lempeän luonteensa vuoksi. Mutta kaikkein enimmin suri Hans Nielsen
Hauge.

"Kirkkain valo on täältä poissa!" kirjoitti hän Anders Gröndahlille
siinä kirjeessä, jossa hän ilmoitti sisaren kuolemasta. Hänelle oli
sisar ollut kuin Jumalan armon valossa kasvanut kukka; oli kuin elämä
olisi kadottanut kauneutensa sisaren kuoleman kautta.

Kaikkialla, missä hän kärsi asiansa tähden, vankilassa, pilkattuna,
vainottuna, näki hän aina sisarensa puhtaan kuvan ja kuuli hänen
lempeän äänensä, joka pyysi häntä kestämään loppuun asti Jumalan ja
Kristuksen tähden.

Nyt ei sisarta enää ollut. Nyt hän kutsui toisesta maailmasta. Näinä
päivinä täytyi Haugen useita kertoja taistella mielen masennusta
vastaan ja halua vastaan jättää kutsumuksensa. Mutta hänen luja
tahtonsa voitti.

Hän rupesi taas sisaren kuoleman jälkeen matkustamaan Tunen
ympäristössä ja lähti toukokuussa ensimäiselle ulkomaanmatkalleen
Köpenhaminaan, osittain saadakseen kirjansa painetuiksi, osittain
tutustuakseen Tanskan heränneisiin.

Vasta myöhään syksyllä palasi hän takaisin Norjaan.




KAHDESTOISTA LUKU


Kristofer Hoen Ekeristä tuli juuri ajaen Drammenista ja kääntyi
taloonsa. Oli kylmä joulukuun ilta; lunta oli äsken satanut. Oli
mainio keli. Hoen oli ajanut kotiin Drammenista puolessa tunnissa.
Mutta hänelläpä olikin seudun paras juoksija.

Juuri kun hän kääntyy avonaisesta portista paksussa lumessa, ajaa hän
erään miehen ohi, jolla on matkalaukku selässä.

Mies astuu sivulle lumeen ja tarttuu lakkiinsa.

Oli puolipimeä, mutta Kristofer Hoen pidätti äkkiä hevosensa ja
tähysteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän tuntenut nämä kasvot ja
lämmin mieliala valtasi hänet.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi mies, joka oli tervehtinyt.
Hän seisoi sauvaansa nojaten.

Kristofer Hoen pidätti ohjaksilla hevosta, joka tahtoi rynnätä
eteenpäin.

"Eikös se olekin rakkahin Hauge", huudahti hän.

Hans Nielsen Hauge -- hän se oli -- tuli nyt lähelle.

"Minähän se olen", sanoi hän. "Tulinpa pyytämään yösijaa."

Kristofer Hoen hymyili.

"Koko taloni on käytettävissäsi, jos tahdot", vastasi hän. "Istuhan
rekeen!"

Hänen oli vaikeata pidättää hevosta.

"Ajahan sinä vaan!" sanoi Hauge. "Kyllä minä perille löydän."

Ja kuuluisa juoksija riensi aika vauhtia pihaan.

       *       *       *       *       *

Kun Hans Nielsen Hauge oli päässyt tupaan, istuttiin penkille,
sytytettiin piiput ja Kristofer Hoen sanoi:

"Paraaseen aikaan tulit takaisin ohjaamaan meitä oikeaan; täällä on
paljon toisin kuin pitäisi olla."

"Vai niin." Hans Nielsen Hauge katsoi surumielin ystäväänsä.

"Niin on, jos oikein olen kuullut", vastasi Kristofer Hoen. Hän
katseli mietiskellen eteensä.

"Tiedät kaiketi, että Iver Roen on horjahtanut?" jatkoi hän.

Hauge nousi seisomaan.

"Mitä sanot!" huudahti hän ja kalpeni. "Onko Iver Roen hyljännyt
meidän asiamme. Istuuhan hän vankilassa. Hän kuten veljeni sekä Paul
Gundersen ja Torkel Gabestad."

Kristofer Hoen katsoi alaspäin.

"Iver Roen on päässyt kuritushuoneesta", sanoi hän hiljaa. "Hän
lupasi, ettei hän enää koskaan julistaisi Jumalan sanaa."

Ääni heikkeni. Tuo luja mies istui ja katseli alaspäin kuin
häpeissään.

Hauge pani kätensä ristiin.

"Luopunut", mutisi hän. Hänen huulensa vapisivat. Sitten purskahti
hän itkuun.

Kauvan vallitsi tuvassa hiljaisuus. Kristofer Hoen ei nostanut
silmiään. Hauge istui kasvot käsiin painuneina. Vihdoin loi hän
katseensa ylös.

"Armollinen Jumala tuomitkoon", sanoi hän. "Mitäpä me tiedämme."

Ja hän peitti taasen kasvonsa käsillään.

"Mutta tämä asia ei ole ainoa", sanoi nyt Kristofer Hoen karhealla,
vapisevalla äänellä. "On tullut niin paljon sekaannusta joukkoomme
sillä aikaa kun olet ollut poissa."

Hauge katsoi häneen melkein tuskaisena.

"Monet ystävät kautta maan ovat saaneet sen käsityksen, että nyt
tulee maailman loppu", sanoi Kristofer Hoen. "Ja he ovat lopettaneet
työn teon."

Hän katsoi Haugeen.

Tämä oli äkkiä noussut ylös.

"Niin käy, kun maassa ei ole jumalisia pappeja", huudahti hän palavin
silmin.

"Totisesti täytyy Jumalan koettelemusten tulla tämän kansan yli",
sanoi hän lujasti. "Niinkuin nyt eletään maalla ja kaupungeissa, ei
muuta voi odottaa, sillä synnin täytyy saada rangaistuksensa; mutta
sitä, milloin tuomion suuri päivä tulee, sitä ei kukaan tiedä."

Kristofer Hoen ravisti päätään.

"He olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että viimeinen tuomio
oli tuleva lokakuun neljäntenä päivänä; eräs veli Bergenistä oli
ennustanut tämän, mutta nyt on se muuttunut uudenvuoden illaksi."

Hauge hymyili surunvoittoisesti.

"Niin, niin!" sanoi hän liikutetulla äänellä. "Niin se käypi. Jumala
kyntää maan ja paholainen kylvää pahan siemenen siihen."

"Mutta tästä tulen tekemään lopun!"

Viimeiset sanat lausuttiin niin suurella voimalla, että Kristofer
hätkähti ja jäi tuijottamaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen
kuullut Haugen puhuvan niin tulisesti ja käyvän asioihin niin
tuimasti käsiksi.

"Minä matkustan heti sinne ylös", jatkoi Hauge, "parin päivän
perästä, heti kun olen suorittanut tehtäväni täällä Ekerissä."

Kristofer Hoen tarttui hänen käteensä.

"Niin pian et saa matkustaa", sanoi hän.

Hauge hymyili.

"Minä tulen kyllä takaisin", vastasi hän. "Minä varon asettumasta
tänne Ekeriin vakinaisesti."

"Kunhan vaan ei nimismies Gram asettaisi sinua tänne!" sanoi
Kristofer Hoen. "Hänellä on halua siihen."

Hauge nauroi.

"Ei, tällä kerralla ei hän tule minua vangitsemaan", vastasi hän. Ja
kun ei Kristofer Hoen mitään ymmärtänyt, jatkoi hän: "Minä tahdon
opettaa ystäviä tekemään työtä. Minä perustan paperitehtaan tänne
Ekeriin."

Kristofer Hoen jäi seisomaan ja katselemaan Haugea.

"Tänne pahimpien vihamiestesi keskelle!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Niin, juuri tänne!" vastasi Hauge. "On hyökättävä vihollisen
kimppuun hänen omassa maassaan!"

Kristofer Hoen istahti.

Hauge käveli edestakaisin tuvassa.

"Me tulemme näyttämään heille, että olemme hyödyllisiä kansalaisia,
emmekä irtolaisia ja haaveilijoita", sanoi hän. "Niinpä saanevat
he kerran silmänsä auki sekä nimismies Gram että pappi Schmidt ja
muutkin."

Hän istahti ja veti pitkään savuja piipustaan.

Kristofer Hoen istui ja mietiskeli.

"Niin, tuottaa oikeastaan iloa," sanoi hän, "saada sinut pysymään
täällä. Mutta mistä saat rahat."

Hauge katsoi häneen.

"Ne ovat jo minulla", vastasi hän tyynesti. "Meitä on kuusi mukana
tehdasyrityksessä. Mikkel veli ja Torkel Gabestad, siinä on kaksi,
Ole Foss ja Nils Braaten täällä Ekerissä on neljä, Sxören Stormoen
Numedalista ja Kristen Soiset Gausdalista, se tekee kuusi."

"Ja sinä ja minä, siitä tulee kahdeksan", tokasi Kristofer Hoen.

"Ei, ei", vastasi Hauge. "Minä osaltani tahdon olla vapaa mies,
tulla ja mennä niinkuin parhaaksi näen. Sinä tiedät että minä olen
irtolainen, minä."

Hän hymyili omaa hyvää hymyänsä.

"Niin, sinuapa ei helposti sidota", sanoi Kristofer Hoen ja löi häntä
olkapäälle.

"Ei, minulla on Herran siunattu levottomuus ruumiissani", vastasi
Hauge.

       *       *       *       *       *

Hauge viipyi muutaman päivän Ekerissä, siksi kunnes hän oli pannut
paperitehtaan rakentamishomman alkuun. Sitten lähti hän uuden vuoden
alussa ylängölle päin, Hallingdaliin, joutui kiinni Nesissä, mutta
vapautettiin jälleen. Sieltä meni hän Goliin ja yhä eteenpäin,
Hemsedaliin, koko ajan ohjaten ja vahvistaen heränneitä.

Hemsedalista meni hän suksilla tunturin poikki Holiin ja sieltä
edelleen Aaln pääpitäjään, jossa hän piti hengellisen kokouksen
kirkon lähellä.

Hänen puhuessaan saapui nimismies häntä vangitsemaan. Mutta hän ei
tällä kertaa ollut ottanut lukuun tunturikansan kuumaa verta.

Heti alkoi kansan joukosta kuulua napinaa ja useat tunkeutuivat
Haugen ympärille yht'aikaa.

"Anna hänen olla rauhassa", huusivat he. "Mene tiehesi, nimismies!"
huudettiin kansanjoukosta.

Muuan kunnon talonpoika, oikein suurikasvuinen mies, meni nimismiehen
luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Mene tiehesi!" huusi hän. "Kaikki jumalattomat saavat olla sinulta
rauhassa; mutta hänet, joka varottaa synnistä ja paheista, kehottaen
meitä tekemään hyvää, hänet tahdot sinä heittää vankeuteen. Sinä
osotat selvästi sallivasi syntiä ja jumalattomuutta ennemmin kuin
Jumalan pelkoa."

"Pysy poissa, nimismies! Muuten käymme käsiksi ja heitämme sinut
päistikkaa ulos."

Huuto kuului myrskynä.

Nimismies ja hänen apumiehensä jättivät Haugen ja vetäytyivät
syrjään, sillä kansa tunkeutui heitä kohden.

Silloin nousi Hauge tuolille seisomaan.

"Kuulkaa ystävät!" huusi hän lempeällä, kuuluvalla äänellään.

"Meidän ei tule tarttua miekkaan puolustamaan itseämme, vaan on
meidän kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen odotettava, mitä hän
sallii vihollistemme tehdä meille. Minun velvollisuuteni on seurata
nimismiestä, jos hänellä on esivallan käsky; sillä esivalta on
Jumalalta!"

Suuri melu muuttui hiljaisuudeksi. Hauge astui alas ja seurasi
nimismiestä hänen taloonsa Sundreen, kenenkään nostamatta kättään
tahi sanomatta uhkaavaa sanaa.

Sundressa pantiin hänet vankien huoneeseen.

Tuli seuraava päivä; iltapäivällä oli Sundreen kokoontunut paljon
ihmisiä. Useita Haugen ystäviä oli saapunut puhumaan hänen kanssaan,
mutta he eivät saaneet nimismieheltä lupaa mennä vankien huoneeseen.
Raaka uteliaiden joukko oli myöskin kokoontunut.

Oli sunnuntai; seudun irtain väestö oli kulkusalla huveja etsimässä.
Eräässä naapuritalossa piti olla tanssit illemmalla; nyt vietettiin
siihen mennessä aikaa töllistelemällä tuota omituista vierasta.

Nimismies tuli ja näki nuo monet ihmiset. Hän kuljeskeli heidän
luoksensa, kädet taskussa.

"Nyt täällä kohta pannaan tanssit toimeen", sanoi hän.

Hänen ympärillään olevat naureskelivat.

"Hans Hauge saapi sitten olla soittoniekka", sanoi muuan.

Taasen naureskeltiin.

"Eipä suinkaan", sanoi nimismies. "Siihen hän ei kelpaa; mutta
tanssia hänen täytyy seudun ripeimmän tytön kanssa."

Nauraa hohotettiin.

Nimismies ei vastannut. Hän meni vaan erään siinä seisovan nuoren
miehen luo ja puheli hiljaa hänen kanssaan.

Nuorukainen hämmentyi ja hymyili. Nimismies kuiskaili taaskin.

"Kutsu kaikki mukaan", sanoi hän kuuluvasti.

Nimismies kääntyi ja lähti pois hymyillen. Mutta nuorukainen
seisahtui ja huusi nimismiehelle:

"Kristen soittoniekka kaiketi myöskin?"

"Tietysti, sekä hän että viulu", vastasi nimismies.

Nuorukainen lähti, katseli hymyillen lähellä olevia, tavoitteli
erästä tyttöä ja meni sitten kiireesti tietä myöten alaspäin.

"Nyt täällä tulee hartaushetki", sanoi nimismies.

Sitten meni hän erään huonomaineisen joutolaistytön luo, joka seisoi
miesten keskellä leikkiä laskien.

"Meneppäs sinä, Kari, Hans Haugen luo", sanoi hän. "Sitten häntä
kyllä rupeaa tanssi miellyttämään."

Tyttö hymyili.

"Niinkö luulet, nimismies?" vastasi tämä.

Nimismies päästi kirouksen.

"No, tietysti saat hänet innostumaan", sanoi hän. Hän otti tyttöä
käsivarresta ja pyöritti häntä.

"No, tulehan nyt", sanoi hän. "Hän on nuori mies ja soittoniekkakin,
tuo Hauge."

Tyttö hymyili.

"Niin, ehkäpä", sanoi hän, katsahti hymyillen läsnäoleviin ja seurasi
nimismiestä. "Saapahan koettaa", sanoi hän. Sitten menivät nimismies
ja tyttö tupaan, jossa Hauge oli vankina.

"Täällä on muuan, joka haluaa tulla käännetyksi", huusi nimismies ja
pyöräytti tytön aivan Haugen luo pöydän päähän, missä tämä istui ja
kirjoitti.

Tyttö naureskeli; hän istui aivan Haugen viereen, mutta kasvot olivat
puolittain poiskäännetyt.

Sitten meni nimismies ulos ja paiskasi oven kiinni.

Hauge siirtyi ja katseli tyttöä.

"Onko sinulla minulle mitään asiaa?" kysyi hän lempeällä äänellä.

Tyttö hymyili, mutta ei katsonut häneen.

"Sinä olet ilman tyttöä tänä iltana, kertoi nimismies", sanoi tyttö
vihdoin ja hymyili.

Veri nousi Haugen päähän; sitten hän tuli aivan kalpeaksi.

Hauge katseli tyttöä kauan tämän siinä istuessa ja vilkuessa aivan
lähellä. Povella koristeet nousivat ja laskivat.

"Ja sinä tarjoudut sellaiseksi", sanoi Hauge.

Tyttö hymyili taasen, mutta väkinäisesti.

"Minä olen ilman miestä ja sinä ilman naista -- sehän sopii
mainiosti", sanoi tyttö rohkeasti.

Hauge kokoili papereitaan, mutta ei noussut paikaltaan.

"Aivan niin, minä olen ilman tyttöä ja tahdon sellaisena olla; mutta
oletko sinä tyttö, sinä?" sanoi hän surunvoittoisesti.

Nainen loi silmänsä alas.

"Olenhan toki", sanoi hän hiljaa ja hätäisesti.

Hauge nousi paikaltaan.

"Et ole", sanoi hän. "Minusta näyttää, että olet menettänyt parhaan,
minkä neito omistaa."

Kari Sundrestuen hätkähti. Hän kävi tulipunaiseksi.

"Mitä sanot", kuiskasi hän. Silmät harhailivat.

"Sinä, jonka tulisi olla Jumalan puhdas lapsi." -- Hauge seisoi ja
katseli häntä lempein, surumielisin silmin. "Voi, sellaista on synti!"

Hän seisoi kädet ristissä.

Kari Sundrestuen istui ja katseli alaspäin. Sormet hypistelivät
esiliinan reunusta. Ei hän saanut sanaakaan suustaan eikä tohtinut
nostaa päätään.

Samalla nousi hän seisaalleen poispäin kääntyneenä ja nojautuneena
huoneen perällä olevaa säilikköä vastaan.

"Nimismieshän se oli, joka -- -- --", virkkoi hän lyhyesti häpeissään.

Hauge astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Mene sinä kotiin äitisi luokse", sanoi hän, "ja rukoile
taivaalliselta isältä anteeksiantoa. Silloin ehkä tulet iloisemmaksi
kuin mitä olet ollut pitkiin aikoihin!"

Hauge päästi tytön käden.

Hän seisoi vielä hetkisen. Sitten lähti hän rivakasti tuvasta,
katsomatta jälkeensä.

Ulkona tungeskeltiin hänen ympärillään.

"No?" kysyi nimismies.

"Kerro nyt, Kari!" huusivat he hänen ympärillään.

Hän uursi tietä itselleen kädet silmien edessä.

"Älkää puhuko minulle! Ei, älkää puhuko minulle!" itki hän. Sitten
alkoi hän juosta pitkin katua ja tietä kotia kohti, itkien koko ajan.

Mutta samalla hetkellä kulki iloinen joukkue naapuritalosta
nimismiehen taloa kohti.

Soittoniekka viuluineen edellä, iloista nuorisoa, poikia ja tyttöjä
hauskassa seurassa perässä.

Naurua, rivoja sanoja ja kirouksia kuului hälinän keskeltä; hurja
tanssisävel vyöryi kuin kiihottava aalto kaiken ylitse.

Riennettiin kylän kujaa ylös pihaan päin. Nimismies avasi oven
selkoselälleen tupaan, missä Hauge istui.

"Täällä tulee pappi ja seurakunta", nauroi hän.

Ja sisään virtasi hurjistunut kulkue. Nimismies iloisen eukkonsa
kanssa etumaisena, soittoniekka ja nuoriso perässä.

"Nyt seuratkoon toisenlainen tanssi", sanoi hän Haugelle, joka seisoi
vakavana pöydän ääressä katsellen tätä kaikkea.

"Sinä saat nyt sietää meitä, niinkuin me olemme sinua sietäneet!"

"Sen olen kyllä tekevä", vastasi Hauge tyynesti ja istuutui.

Niin alkoi tanssi nimismiehen vankikopissa.

Tanssisävel pääsi vauhtiin; huuto ja hälinä paisui voimakkaaksi
hirsikaton alla.

Hauge istui rauhallisena, niinkuin ei mitään erikoista olisi
tapahtunut, katseli eteensä, mutta ei puhunut mitään.

Vihdoinkin, kun viuluniekka alkoi kolmannen kerran soittaa
norjalaista kansallistanssia ja neitoset seisoivat hehkuvina ja
hengästyneinä seinävierillä tahi istuivat poikasten polvilla, astui
nimismiehen emäntä tanakkana ja rehevänä Haugen luokse.

"Nyt täytyy sinun tanssia talonemännän kanssa!" sanoi hän, tarttuen
hänen käteensä.

Huuto ja nauru kohosi kuin myrsky nuorison keskuudessa.

"Tanssi nyt, Hauge!" huusivat he.

Hauge katsahti häneen, joka oli tarttunut hänen käteensä.

Silloin nousi hän seisaalleen.

"Sen teen mielelläni", sanoi hän, "kun vaan soittoniekka soittaa sen
säveleen, josta minä pidän!"

Hän kääntyi soittoniekan puoleen.

"Minkä sitten?" kysyi tämä.

"Tämän", vastasi Hauge -- hän piti kiinni edelleen nimismiehen
emännän kädestä ja seisoi nyt keskellä laattiaa.

"Soita nyt perästä aivan niinkuin minä alan!"

Ja niin kohoutui tuvassa yksinäinen laulu, laulettu Haugen
voimakkaalla, lämpimällä äänellä. Virsi kaikui valtavasti ja
liikuttavasti korkeassa tuvassa.

Yhdellä iskulla oli tullut kuolonhiljaisuus. Nimismiehen emäntä
repäsi pelokkaana kätensä Haugen kädestä ja jäi seisomaan kuin
halvattuna; viuluniekan viulu vaipui alas. Ja nuoriso ylt'ympäriinsä
seisoi häpeissään ihmetellen ja tuijotti häneen, joka lauloi.

Kun säkeistö oli lopussa, painuivat kaikkien katseet; hiljaisuus oli
painostava, niinkuin siellä, missä salama juuri on iskenyt maahan.

Hauge katseli ympärilleen noita monia nuoria ihmisiä.

"Nostakaa katseenne", sanoi hän. "Jumala, teidän isänne, on
puhutellut teitä. Ja sinä viulunsoittaja!" -- hän kääntyi tämän
puoleen -- "Jumalan ääni on voimallisempi kuin sinun tanssisi, ole
varma siitä!

"Tänään on sapatti, Hänen päivänsä, joka kuoli teidän tähtenne; tuon
terveiset teille Häneltä! Minä seison täällä tänään vangittuna ja
sidottuna teidän keskellänne, pilkattuna sen vuoksi, että tahdon
palvella Hänen asiaansa: ja kuitenkin olen minä, Jumalan olkoon
kiitos, vapaampi kuin te. Sillä te olette vielä synnin kahleissa;
mutta minä olen lunastettu Jumalan voimalla ja armolla Jeesuksessa!

"Tänään on pyhä päivä; mutta tällainen päivä ei ole aina
löydettävissä, jolloin Jumalan armo on meille avoin ja Kristus kutsuu
rakkaudessa teitä.

"Sillä on myöskin toisenlainen päivä, jona Jumalan poika tulee
tuomitsemaan ihmisiä. Silloin on liian myöhäistä. Silloin ovat kirkot
ainiaaksi suljetut. Silloin ei hyödytä enää tanssia pois aikaansa
elävän Jumalan kasvojen edestä, vaikka tuo suuri soittoniekka, jolla
on hevoskaviot, kenties soittaa sellaisen kuolontanssin, jota ette
hevin halua kuulla.

"Vai luuletteko ehkä, että tanssi sunnuntaina voi pyyhkiä pois sen
synnin, minkä olette tehneet koko viikon aikana? Että iloisuus
sunnuntai-iltana voi parantaa koko viikon surun ja sammuttaa
kaiken pahan omantunnon tulen? Ei, ei! Ei hehkua sammuteta siihen
puhaltamalla. Ei Jumalan valtakuntaan nauramalla päästä.

"Jeesuksen Kristuksen kuolema ja veri pelastaa meidät synnistä ja
kadotuksesta. Ajatelkaa sitä, niin luulen, ettette mene niin kevyesti
tanssiin pyhäpäivänä. Menkää nyt kotiin ja rukoilkaa kaikkivaltiaalta
Jumalalta apua ja armoa! Rukoilkaa minun puolestani, niinkuin minä
rukoilen teidän edestänne!"

Hauge oli sanonut sanottavansa, kääntyi ja meni hiljaa takaisin
pöydän päähän, mihin hän jäi seisomaan nojaten säilikköön alas
luoduin katsein.

Oli edelleen kuolon hiljaista.

Nimismies istui kumarassa katsellen sormiaan; hänen iloinen emäntänsä
seisoi hämillään uunin vierustalla ja tuijotti eteensä.

Toinen toisensa jälkeen hiipi ulos; sitten useita joukkueesta ja pian
oli tupa tyhjä.

Mutta ulkona olevat olivat peräti hämmästyksissään nähdessään tuon
äänettömän jonon, joka tuli tuvasta.

"Onko tanssi lopussa?" kysyi joku.

Vastausta ei kuulunut. Ja tuo ihmeellinen hiljaisuus levisi koko
talon ympärille talvi-iltana.

Silloin sanoi muudan vanha ukko:

"Tässä on tehty syntiä, kun tuollainen mies on vangittu! Sinun tulisi
hänet päästää, nimismies, sillä tässä on tehty suuri synti."

"Niin, niin", mumisivat toiset. Nuorten neitosten joukossa moni itki.

Nimismiehellä itsellään näytti olevan pahin olla. Tuntui, kuin olisi
tuo hiljainen, voimallinen mies, joka istui tuvassa kirjoittaen,
polttanut hänen sieluansa.

Jo samana yönä otti hän Haugen kopistaan ja lähetti hänet kolmen
miehen vartioimana neljän penikulman päähän Ringeriken pitäjään
suoraan vouti Hörbyn luo, joka seuraavana päivänä otti hänet
kuulusteltavakseen.

Hänen vartijoillaan oli mukanaan valituskirje Aalin papilta ja he
tiesivät muutenkin kertoa yhtä ja toista Haugesta, muun muassa että
eräs vaimo oli hirttäytynyt Haugen opin takia. Mutta Hauge näytti
toteen, että kaikki tyyni oli valhetta, ja vouti Hörby, joka oli sekä
oikeudentuntoinen että vakava mies, päästi Haugen vapaaksi ilman
muuta.

"Minä en tahdo olla mukana vangitsemassa siveellisiä ja eteen päin
pyrkiviä ihmisiä", sanoi hän. "Varsinkaan en niitä, joiden uskonnon
kunnioittamiseen yhdistyy lainkuuliaisuus."

Saatuaan passiinsa Hörbyn nimikirjoituksen, kulki Hauge edelleen läpi
Aadal-laakson ja eteläosan Aurdal-laaksoa, tällä kertaa uskollisen
ystävänsä Ole Rörsveenin seuraamana, joka auttoi häntä kantamalla
hänen kirjojansa. Sieltä kulki matka edelleen läpi pohjois-Aurdalin
Leirdaliin, sieltä Gudvangeniin ja sitten meritse Vossiin. Jonkun
ajan täällä oleiltuaan suuntasi hän kulkunsa Bergeniin, jonne hän
saapui puolivälissä maaliskuuta 1801.

Suuri ilo syntyi Haugen ystävien keskuudessa hänen tultuansa.
Vanha neiti Boes koetti jälleen kaikin voimin ehdottaa, että Hauge
asettuisi kokonaan Bergeniin asumaan ja tällä kertaa suostuikin Hauge.

Halu saada vakinainen toimi, joka voisi tukea sekä hänen
porvarillista asemaansa että auttaa häntä taistelemaan "väärää
hengellisyyttä" vastaan, joka oli alulla hiipimässä moneen ystävään,
oli tällä kertaa hyvin tuntuva ja vaikutti ratkaisevasti asiaan.

Hän vastaanotti lainana jonkunverran rahoja, jotka Maren Boes tahtoi
testamentata hänelle, ja pani niillä alkuun liikkeensä, joka oikeutti
hänet porvariksi Bergenin kaupunkiin.

Vossin papit koettivat kylläkin aluksi vahingoittaa häntä
lähettämällä valituksia piispa Johan Nordahl Brunille Bergenissä,
mutta tuo voimallinen Jumalan mies hylkäsi kantelut, niinkuin hän
jo kerran ennemminkin oli tehnyt, ja Hauge sai jatkaa vaikutustaan
rauhassa.




KOLMASTOISTA LUKU


Valtava hengellinen kuohunta kävi yli koko Norjan maan. Haugen
toiminta oli vaikuttanut kuten sade ja auringonpaiste janoavaan
maahan. Melkeinpä jokaisella seudulla alkoi hengellinen herätys
juurtua; "ystävät" saatettiin pian laskea tuhansissa ja jokainen
työskenteli kykynsä mukaan levittääkseen elävää uskoa Kristukseen.

On itsestään selvää, että monta rikkaruohoa kasvoi siinä puhtaan
viljan sekaan. Synnin tuska ja pelko sen rankaisemisesta ja taistelu
paheen ylivallasta vapautumiseksi saattoi sairaalloisissa ja
harhautuneissa mielissä pukeutua mitä kummallisimpiin muotoihin.

Ja kaikesta tästä sai Hans Nielsen Hauge aikalaistensa silmissä
kantaa syyn.

Eräässä pohjoisimmista tunturiseuduista Österdalenin ja Trondhjemin
rajalla asui Holtaalenin seurakunnassa Nordaunen talossa syvällä
Bukkhammer-tunturin kupeessa eräs mies, nimeltä Ole Nordaune. Tällä
Olella, joka oli nainut mies ja jolla oli monta lasta, oli talossa
luonaan vanhan tavan mukaan molemmat veljensä Esten ja Anders.

Nuo kolme veljestä olivat jättiläismäistä sukua, hyvin varustettuja
sekä ruumiin että hengen puolesta. Mutta tunturilaakson yksinäisissä,
painostavissa oloissa oli varsinkin Olesta tullut suljettu mies,
synkkä mieleltänsä ja eriskummallinen koko käytökseltään.

Niin tuli eräänä päivänä tuo merkillinen Hengen tuulahdus, jonka
Hauge nosti, sinnekin näiden pohjoisten seutujen puolille.

Kääntyminen synnistä ja usko elävään Jumalaan oli vaatimus, joka
asetettiin jokaisen eteen. Nordaunen väki tunsi vetoa tähän
ihmeelliseen voimaan; varsinkin Ole käänsi vakaasti mielensä Jumalan
puoleen, tutki omaatuntoansa ja etsi tietä autuuteen. Mutta vähän oli
hän lukenut ja vielä vähemmin ymmärsi hän niitä kirjoja, joita siellä
löytyi.

Siten kului kesä. Eräänä synkkänä syysiltana, kun veljekset istuivat
yhdessä puhellen näistä asioista pääsemättä syvempään selvyyteen,
nousi Ole veli äkkiä, meni säilikön ääreen, jossa hänen vanha
viulunsa riippui, otti sen alas ja tuli uunin ääreen, istahti ja
alkoi hypistellä kieliä.

Ole oli ollut kylän soittoniekka, ja monena hurjana yönä,
tappeluineen ja juopotteluineen, oli tuo vanha viulu laulellut
kiihoittavia säveleitään.

Nyttemmin oli se jo riippunut siinä jo monta vuotta käyttämättömänä;
sillä Olen mieli oli synkistynyt raskasmielisyydeksi, kuin musta
tunturi, jonka juurella talo sijaitsi. Ole vingutti muutamia
katkonaisia juoksutuksia eräästä kansantanssista.

"Sellaista on paholainen keksinyt", sanoi hän. Hänen silmissään
välkähti omituisesti.

Veli ojentautui ottaakseen viulun. "Ei, älä soita", sanoi hän "Sinä
olet jo kyllin kauan palvellut paholaista."

Ole katsoi veljeensä, sitten soitti hän muutamia vetoja. Oli kuin
tuli olisi syttynyt kielissä.

"Ei, ei!" pyysi veli. Ole soitti. Se leikkasi kuin hätähuuto hirsien
alla. Ja sitten hän polki tahtia.

"Sellaista on paholaisen työ", sanoi hän ja jätti viulun. Hikihelmet
valuivat hänen otsaltaan. "Heitä se tuleen"! sanoi Esten. Veli katsoi
häneen synkästi.

"Mahtaisikohan tuo palaa?" vastasi hän. "Paholainen pelastaa itsensä
ja omansa"!

Esten sieppasi käyrän ja viskasi sen uuniin. Se sähähti. Hartsi
savusi, syttyi ja rätisi. "Siinä meni paholainen", sanoi Ole.

Ja he istuivat molemmat katsellen kuinka käyrä paloi. "Heitä
viulukin, Ole!" sanoi sitten Esten. Ole silitteli viulun runkoa
jäykillä sormillaan. Hän katsoi Esteniä omituisin, surullisin
silmäyksin. Sitten nousi hän seisaalleen, otti viulun ja pani sen
tuleen.

Liekit tarttuivat siihen; viulun rinta halkesi paukahtaen; sitten
paloi se hiljalleen kokonaan. Silloin Ole Nordaune itki. "Nyt
pelastit sielusi!" sanoi veli.

Mutta talven kuluessa oli Ole Nordaune synkempi kuin ennen.

Kulkiessaan mumisi hän yksikseen, ja kun joku kysyi, ei hän vastannut.

Oli ilta joulun edellä. Ole Nordaune oli paneutunut levolle. Emäntä
ja palvelijatar olivat vielä ylhäällä. Emännän mentyä tuvasta
katsomaan elukoita yöksi, aikoi Ole vuoteessa maatessaan vavista.

"Tule tänne!" huusi hän palvelustytölle.

Tämä pelkäsi, kun hän näki miehen vapisevan.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.

"Tule tänne ja rukoile minun puolestani!" huusi hän.

Sitten tuli tyttö lähemmäksi.

"Rakas Jumala Jeesuksen nimessä!" sanoi hän.

"Ei, laskeudu polvillesi!" huusi mies ja veti tytön alas sängyn
viereen.

"Rukoile puolestani!" hän melkein huusi.

Tyttö taisteli vastaan. "Minä en osaa!" sanoi hän ja tahtoi nousta
ylös.

Silloin kohousi Ole Nordaune.

"Etkö osaa!" huusi hän. "Silloin on saatana sinun ruumiissasi!"
Samalla iski voimakas mies häntä päähän, niin että hän kaatui
seljälleen ja makasi kuin kuollut.

Siinä samassa tuli emäntä huoneeseen.

"Jeesuksen Kristuksen nimessä, mitä olet sinä tehnyt!" huusi hän.

Ole Nordaune istui kalpeana vuoteellaan.

"Paholainen oli hänessä!" sanoi hän kovin käheästi ja hiljaa.

Mutta emäntä itki ja vaikeroitsi; sillä vieläkään ei näkynyt
elonmerkkiä siinä, joka makasi.

Silloin nousi Ole. "Rukoile!" sanoi hän. "Tällaiseen tulee kyllä
neuvo. Jumalan sanalla on voimaa!"

Hän meni säilikölle, otti raamatun ja postillan ja asetti ne tytön
päälle. Vaan tyttönen makasi siinä edelleen hengetönnä.

Silloin nousi Ole.

"Minullapa on katkismuskin!" Meni pois ja otti pienen katkismuksen,
joka oli ikkunalaudalla ja asetti sen tytön päälle. Silloin avasi
tämä vihdoinkin silmänsä ja alkoi valitella.

"Siinä voit nähdä", sanoi Ole, -- "Jumalan sanalla on voimaa!"

Siten kului talvi edelleen.

Eräänä päivänä helmikuussa kolmen veljeksen istuessa tuvassa, sanoi
Ole Estenille: "Esten -- nyt repii saatana minua!"

"Minua myös!" vastasi Esten. "Tule, niin ajamme sen ulos!"

Samalla tarttui hän Olen käteen ja niin alkoivat he molemmat
hyppiä ylös ja alas suureksi ihmeeksi ja kauhuksi tuvassa olevalle
naisväelle. Huutaen juoksivat nämä edestakaisin.

Yhä hurjemmaksi ja hurjemmaksi kävi hyppy; hiki valui heistä.

"Nyt täytyy sen poistua!" huusi Ole.

"Oi, voi, sellaista tilaa!" vaikeroivat he.

Mutta nuo kaksi jatkoivat edelleen. Hiki valui vaahtona heistä.
Sitten kaatui Esten huutaen maahan ja Ole hänen päälleen.

"Aivan heti se lähtee!" huusi Esten. "Se repii ruumistani."

Silloin puri Ole veljeltään nenän ja ylähuulen, niin että veri
virtanaan valui.

"Minun täytyy saada se ulos!" huusi hän.

Hän istui kalpeana katsellen veljeänsä verivirta helmassaan.

"Niin, nyt se lähti", änkytti hän. Sitten otti hän nenän ja ylähuulen
laattialta ja heitti ne tuleen.

"Nyt olen päässyt paholaisesta!" sanoi hän.

Sitten nousi Ole veli, iski kiinni toiseen Anders nimiseen veljeensä,
joka oli seisonut ja katsellut tätä, veti hänet lieden ääreen ja
pakotti hänen panemaan oikean kätensä tuleen.

Anders huusi ja taisteli; mutta Ole, jolla oli karhun voimat, piti
hänestä kiinni.

"Nyt perkaamme sinun sielusi!" huusi hän.

Palvelustyttö, joka tuli jälleen sisään huudon kuultuansa, juoksi
esiin pelastaakseen Andersin; mutta silloin tarttui veli Esten
verisine kasvoineen häneen.

"Nyt on sinun vuorosi!" huusi hän.

Tyttö riistäytyi irti ja pujahti ulos ovesta. Mutta emäntä, joka
ymmärsi, että mies oli tullut mielipuoleksi, oli juossut naapuriin
apua hakemaan ja sieltä tuli monta miestä, jotka sitoivat Olen ja
veli Estenin ja salpasivat heidät. Kun Ole oli sidottu, pani hän
kätensä ristiin ja lankesi polvilleen.

"Nyt ovat täällä kaikki sielut pelastetut!" sanoi hän ja niin alkoi
hän laulaa virttä.

       *       *       *       *       *

Läpi koko talven vallitsi pimeyden henki Nordaunella. Ole varsinkin
oli synkkä ja suljettu. Hourupäisyys oli mennyt ohi, ja hän kulki
siellä puoleksi häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, puoleksi
epätoivoisena siitä, että tie Jumalan luokse oli häneltä suljettu.

Pitäjäläiset lähettivät erään jumalaapelkääväisen miehen puhumalla
oikasemaan häntä; mutta ei mikään auttanut. Vihdoin lähettivät
he hänen luokseen erään lukkarin Tolgenista, joka oli tunnettu
jumalisuudestaan ja suuresta raamatuntaidostaan.

Kun tämä lukkari saapui Nordauneen, tuli Ole Nordaune iloiseksi. Hän
nousi pöydän äärestä, jossa he juuri aterioitsivat, käski vieraan
istua peremmälle ja sanoi tarttuen tämän käteen:

"Nyt on Jumala itse tullut Nordauneen!"

Lukkari viipyi siellä kaksi päivää ja puheli Olen kanssa monesta
asiasta, vaan Ole ei saanut siitä rauhaa mieleensä, eikä paljon
ymmärtänyt siitä, mitä lukkari selitteli.

"Saatanan olet ehkä saanut ajetuksi ulos minusta", sanoi hän, kun
lukkari otti jäähyväisiä; "mutta Jumalaa et ele saanut sisään! Oi
et!" -- ja hän huokasi syvään.

Oli tullut kevät. Satanut lumi kohisi kuohuvina putouksina ja koskina
kaikkialla tuntureilla. Bukkhammer-tunturi kohousi sumuisena ja
keväänsinisenä laakson yli, kaikkialla koivikossa puhkesi elämä, ja
aurinko oli jo pehmittänyt paljaita maatäpliä, joilla kevätlämpäreitä
muodostui.

Eräänä päivänä, kun Ole työskenteli tuvassa valmistellen valjaita,
joita hän tarvitsi kevätkyntöön, ja hänen vaimonsa keitti puuroa,
avautui ovi varovasti. Kaksi vierasta tyttöä tuli sisään. He olivat
nuoria, ja valoisin, iloisin kasvoin he tulivat.

"Jumalan rauhaa taloon", sanoi ensiksi tullut.

"Jumalan rauhaa", sanoi toinen hiljaisemmin.

Sitten jäivät he seisomaan ovipieleen.

Ole Nordaune katsoi heihin istuimeltaan. Sitten huokasi hän syvään.

"Jospa voisitte hankkia sitä", sanoi hän, "olisitte tervetulleet!"

Vaaleampi tytöistä hymyili.

"Onpa siihen keino", vastasi hän.

Ole Nordaune oli laskenut työnsä pois. Vaimo pyysi vieraita peremmä
istumaan.

"Oletteko pitkämatkaisia?" kysyi Ole. Hän seisoi ja katseli heitä.

Kaukaa he olivat.

Hän katsoi vaaleampaa.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän.

"Randi", vastasi tämä. Sinisilmät olivat niin ystävälliset.

"Niinkö?" Ole seisoi ja tuijotti.

"Mistä olet?"

"Hevlestä, Rennebusta", vastasi hän. "Niinkö?" Ole istui, mutta
katseli tutkivasti molempia. "Entä toverisi?" kysyi hän vielä. "Minun
nimeni on Sara Ust", vastasi toinen. "Vai niin? Vingelenistä kai
sitten?" Taas katsoi hän tutkivasti tyttöön, joka oli vastannut. Tämä
hymyili.

"Niin", vastasi hän. "Sieltä olen." Ja hän katsoi vaaleampaan
toveriinsa. Ole Nordaune istui hetkisen ja katseli molempia.
"Menettekö kaupunkiin?" kysyi hän.

Vaaleaverinen Randi Hevle katsoi toista tyttöä ja hymyili.

"Emme", vastasi hän.

"Niinkö?" Ole Nordaune ihmetteli.

"Teillä on sitten ehkä tänne asiaa?" Hän katseli tutkivasti vuoroon
kumpaakin.

Randi Hevle nosti silmänsä.

"Kyllä -- sinulle", vastasi hän.

Hänen nuoret kasvonsa loistivat.

"Minulleko?" vastasi Ole. "Onko teillä minulle asiaa?"

Nyt molemmat tytöt katselivat häntä.

"Kyllä", vastasi Randi.

"Vai niinkö? Keneltä teillä on minulle sana?" Ole Nordaunen katse
etsi Randin silmäystä.

"Herraltamme!" Vastaus tuli niin selvänä ja lujana. Ja tytön
sinisilmät loistivat niin lempeästi ja luottavasti, että mies tunsi
lämpenevänsä.

Hän vilkasi loitompana olevaan vaimoonsa, joka koko ajan oli seisonut
uunin ääressä kuunnellen. Sitten synkistyivät hänen kasvonsa.

"Silloin teillä on ankara sana", sanoi hän. Samalla huokasi hän
raskaasti. Randi Hevlen kasvot saivat sanomattoman lempeän ilmeen.

"Ei", vastasi hän. "Vain hyviä sanomia!" Tämän sanoi hän pitäen
toista tyttöä kädestä. He istuivat kuten kaksi hyvää lasta siinä.

Ole Nordaune ravisti suruisesti päätään.

"Ei toki", huudahti hän. "Minä en kyllä ikinä pääse saatanan
kynsistä."

Nyt puhui tummempi tyttö.

"Jumala voi sinut vapauttaa!" sanoi hän. "Ei sinun tarvitse muuta
kuin tulla hänen luokseen!"

Ole Nordaune tuijotti eteensä. Suuret raskasmieliset silmät
synkistyivät.

Ja taas tuli raskas huokaus.

"Kyllä -- sen me sinulle opetamme", vastasi Randi Hevle. "Jos vain
sinä tahdot!"

Tumma verenpunotus nousi Ole Nordaunen jänteville kasvoille.

"Jos sinä voisit sen minulle opettaa", sanoi hän, "niin Jumalan
siunauksen --", hän keskeytti ja ääni vapisi.

Randi Hevle katseli alaspäin; istui ja katseli käsiään, jotka
lepäsivät hänen sylissään.

"Ei siihen tarvita muuta kuin seurata Kristusta ja sitä tietä, jota
hän kulki --", sanoi hän nöyrästi ja hiljaa.

"Niin, muuta ei tarvita", sanoi Sara Ust. Hän katsoi luottavasti
eteensä.

Kauan aikaa oltiin hiljaa. Vaimo uunin luona seisoi kalpeana ristissä
käsin ja tuijotti mieheensä, joka istui katse luotuna alaspäin.

"On vain kaduttava syntinsä ja sitten otettava koko sielullaan Jumala
vastaan -- sitten tulee kaikki siitä!"

Sanat kuuluivat vaatimattomina, mutta lämpiminä ja varmoina
hiljaisuudessa.

Siiloin Ole Nordaune nousi. Kädet olivat nyrkissä, katseessa oli
tuskaa.

"Oletko varma siitä?" hän huusi.

Randi Hevle nosti katseensa -- kirkkaana, varmana.

"Kyllä, olen varma!" vastasi hän.

"Minä olen itse kulkenut sen tien."

"Me molemmat olemme sen kulkeneet." Hän tarttui Sara Ustin käteen.

Ole Nordaunen nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat -- jotain hyvin
pehmeää ilmausi hänen kasvoilleen.

"Niin, niin", sanoi hän. "Te olette Jumalan lapsia, sen näen hyvin.
Mutta kuka on teidät siksi auttanut? Kuka Jumalan mies on teidät
siihen johtanut?"

"Hans Nielsen Hauge!" oli vastaus. Ja molempain nuorten kasvot
loistivat.

Silloin puhkesi Ole Nordaune itkuun. Ankaraan nyyhkyttävään itkuun,
joka vähitellen tyyntyi, kun hänen vaimonsa tuli ja pani molemmat
kätensä hänen kaulaansa, itsekin itkien.

"Vai niin", sanoi mies, "vai sanoi se mies teille sellaista!"

Hän tukahutti itkunsa. "Niin, silloinpa on ehkä meille kaikille apua
saatavissa!"

"Kyllä minä uskon, että me saimme sanan suoraan Herraltamme, Ole",
sanoi vaimo; hän seisoi pyyhkien kädellään kyyneleitä kasvoiltaan ja
suoristeli miehensä tukkaa, joka oli yhtenä pörröisenä kasana.

Ole Nordaune meni suoraan Randi Hevlen luo ja tarttui hänen käteensä.

"Teidän on jäätävä tänne!" sanoi hän voimakkaasti. "Te ette pääse
lähtemään, ennenkuin olette opettaneet meille saman tien kuin Hauge."

"Niin, jääkää tänne", sanoi vaimo.

       *       *       *       *       *

Nuo kaksi tyttöä jäivät, ja heidän yksinkertaisen
kristinuskon-julistuksensa vaikutuksesta pääsi Nordaunen väki
vähitellen sielunrauhaan ja uskoon.

Mutta noiden kahden talossa-olon viimeisenä iltana, kun he olivat
sanoneet hyvää yötä ja menneet ylös ullakolle, valvoivat Ole Nordaune
ja hänen vaimonsa kauan ja keskustelivat kuiskien kaikesta siitä
hyvästä, mitä heidän kauttaan oli taloon tullut, ja miten nyt oli
käyvä, kun tytöt lähtivät.

"He voisivat ehkä olla aivan erikoisia Jumalan enkeleitä", sanoi
Ole; "ihmettelen, eiköhän heidän ympärillään ole valoa yöllä, kun on
pimeä!"

Kari, vaimo, nousi ja meni sukkasillaan ullakonportaita ylös ja
lähestyi aivan hiljaa nukkuvia. Ole kädet ristissä odotti vuoteessaan
jännittyneenä.

Kari tuli pian hiljaa takaisin miehensä luo.

"Ei", sanoi hän. "Ei heillä ollut sädekehää; mutta he nukkuivat niin
Jumalan siunatusti!"

Ole nyökäytti päätään.

"Niin -- heillä on sielunrauha. Voivathan he sittenkin olla
enkeleitä."

Kuului kuiskaava rukous Nordaunen tuvassa; sitten oli kaikki hiljaa.

Seuraavana aamuna jatkoivat tytöt matkaansa. Ole ja vaimo Kari
seisoivat portailla hyvästiä toivottaen.

"Tervehdä Haugea", huusi Ole heidän peräänsä. "Että nyt on Jumalan
rauha tullut tähän taloon, ja viekää kiitos ja Jumalan siunauksen
toivotus hänelle, joka opetti meille tien!"

"Sen teemme!" vastasivat tytöt. He olivat jo veräjällä.

"Ja tervetuloa toistekin!"

Sen huusi vaimo.

"Kiitos, jos Jumala suo!" vastasi Randi Hevlen kirkas ääni.

Mutta Ole Nordaune seisoi kauan portailla ja katseli heitä.

"He olivat, kyllä kaksi Jumalan enkeliä", sanoi hän. Sitten hän
tähysteli ylös Bukkhammer-tunturille.

"Katsoppas, kuinka valoisaksi on Bukkhammeren tullut!" huudahti
hän. "Niin", vastasi vaimo. "On nyt valoisaa joka paikassa!" Kevät
oli tullut iloinensa tuntureille ja metsiin. Ja linnut lauloivat,
palattuaan pitkien matkojen takaa kotiin tutuille seuduille.

       *       *       *       *       *

Hauge oli asettunut Bergeniin. Monet syyt saattoivat hänet siihen.
Bergen oli hänelle tavallaan rauhallinen turvapaikka, jossa hän
saattoi työskennellä rauhassa; Bergen tarjosi hänen toimeliaalle
hengelleen suuren työalan maallisellakin alalla, ja Bergenin
kauppiaana kuului hänen ammattiinsa matkustaminen, ja hän päättikin
matkustaa pohjoiseen, jossa hän ei vielä ollut käynyt ja jossa hän
oletti löytyvän hedelmällisen maaperän Jumalan sanalle.

Mutta ennenkuin hän pohjoiseen lähti, matkasi hän Sognin,
Hallingdalin ja Numedalin kautta Ekeriin, jossa hän vielä
keskeneräisellä paperitehtaalla tapasi useita etevimpiä
kannattajiaan, muiden muassa Ole Olsen Bachen, joka hänen neuvostaan
asettui kauppiaaksi Drammeniin.

Varemmin, vuonna 1802 oli hän matkustanut pohjoiseen, mutta kreivi
Moltke oli karkottanut hänet Trondjemista, koska hän oli pitänyt
Haugea syyllisenä Nordaunen tapauksiin ja samoin vielä katsoi
hänen vaikutuksensa aiheuttaneen ne häiriöt, joita oli tapahtunut
Lexvikissä, jossa eräs Anders Hernes mielenhäiriössä oli tappanut
lapsen.

Hauge oli kärsinyt paljon näistä syytöksistä, mutta piispa Nordahl
Brun, jolle hän niistä puhui, rohkaisi häntä.

"Ei se voi olla sinun syysi", sanoi hän, "enemmän kuin minunkaan
syytäni kaikki se, mitä täällä Bergenissä tapahtuu. Eräänä päivänä,
kun olin saarnannut ja tullut ulos kirkosta, veti eräs sotilas, joka
myös oli ollut kirkossa, pistimensä ja pisti kuoliaaksi toverinsa,
joka kulki hänen edellään katua pitkin."

Kun Hauge oli jonkun aikaa viipynyt "tehtaalla", jatkoi hän matkaansa
Kristianiaan ja sieltä kotiin vanhempiensa luo Tuneen.

Myöhemmin matkusti hän pikkumaakuntien kautta ja kävi ystävänsä
Johan Sörbrödenin luona, jossa hän piti hartauskokouksen. Siitä hän
meni vuonon poikki Vallön suolakeittimöön, edelleen Skieriiin ja
ylös Holdeniin, jossa hän piti useita kokouksia Tvedtin, Klövdalin,
Ytterbön, Tuften ja Heisholdtin taloissa.

Holdenissa oli siihen aikaan pappina Braemer, innokas järkeisuskoinen
ja Haugen kiivas vastustaja.

Haugen kannattajat Holdenissa pyysivät häntä Tvedtin taloon Haugea
kuulemaan, mutta siihen ei pappi suostunut.

Kuitenkin saapui hän kesken hartauskokousta ja papin vuoksi uudisti
Hauge kaiken, minkä jo oli sanonut.

Kun Hauge oli lopettanut, nousi pappi ja meni suoraan hänen luokseen,
kasvot punaisina vihasta.

"Häpeä sellaiselle sanan saarnaajalle!" huusi hän. Ja samassa sylki
hän Haugea suoraan kasvoihin.

Läsnäolijat nousivat, ilmaisten harminsa ja inhonsa äänekkäällä
murinalla. Mutta Hauge pyyhki rauhallisesti kasvonsa, kääntyi
läsnäolevien puoleen ja sanoi:

"Minusta näyttää, että saamme laulaa virren: 'Poistu henki häijy!'"

Hän selaili rauhallisena virsikirjaansa ja ilmoitti virren numeron.
Pappi Braemer kuunteli hetken puristetuin nyrkein ja rypistetyin
kulmin. Sitten hän äkkiä kääntyi -- ja meni.

Mutta hän oli vannonut kostavansa Haugelle.

Seuraavassa hartauskokouksessa Heisholdtissa tuli juuri kokouksen
loputtua ilmoitus, että pappi ja nimismies tulevat juuri pihaan.

Hauge tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja kääntyi isännän Johannes
Heisholdtin puoleen.

"Nyt me olemme sekä sinä että minä kysymyksessä", sanoi hän hymyillen.

Johannes Heisholdt kalpeni.

"Tule", sanoi hän, "piiloutukaamme."

Hauge, joka katsoi velvollisuudekseen säilyttää vapautensa mikäli
se hänestä riippui, seurasi isäntää, joka riensi latoon, jossa he
piiloutuivat heiniin.

Piilopaikastaan saattoivat he hirsien raoista sekä nähdä että kuulla,
mitä tulijat tekivät. Pappi ja nimismies astuivat rattailta maahan ja
kysyivät heti, missä Hauge on.

Pihalla seisovat vastasivat, että hartauskokous on lopussa ja Hauge
on mennyt.

Pappi ja nimismies menivät tupaan. Hetken perästä tulivat he ulos ja
seisoivat portailla.

"Missä on Johannes Heisholdt?", kysyi pappi.

Ulkonaolevat katsoivat toisiinsa. Kukaan ei tiennyt mitään.

Mutta Johannes Heisholdt oli niin kalpea Haugen vieressä maatessaan,
että sen saattoi aivan huomata. Ja hänen sydämensä sykki niin
kuuluvasti, että Hauge kuuli sen.

"Mies-raukkaa sinua", kuiskasi Hauge, "kuinka sinä olet pelkuri!
Koetapa minun kättäni ja tunnustele, kuinka minun sydämeni sykkii
rauhallisesti."

Johannes Heisholdt yritti hymyillä.

Nyt he taas kysyivät isäntää. Silloin useat vastasivat, että hän
varmaankin on seurannut Haugea.

"Niin, niin", sanoi pappi. "Mutta te saatte kaikki rangaistuksen,
jotka olette antaneet huoneitanne hartauskokouksiin."

Sitten pappi ja nimismies poistuivat.

Hauge pääsi tällä kertaa häiritsemättä, mutta nuo viisi talonpoikaa
saivat maksaa suuret sakot.

Holdenista kulki Hauge Bön ja Silleffordin kautta Tinniin, siitä
Vestfjord-laaksoa myöten Mjösstrandin ja Raulandin kautta Haukelidiin
ja Röldaliin, Suledaliin ja Jelseen.

Joulun aikana 1802 tuli hän taas takaisin Bergeniin, jossa hänen
ystävänsä hänet sydämellisesti vastaanottivat.

Tehtyänsä pitemmän matkan pohjoiseen, lähti hän toisen kerran
Tanskaan, jossa hän uudisti ja laajensi tuttavuuttansa
Veljeysseurakunnan eri seurakuntien kanssa sekä Sjellandissa että
itse Juutinmaalla, jossa liikkeellä oli varsinainen tyyssijansa.




NELJÄSTOISTA LUKU


Oli lauhkea lokakuun päivä 1804, ilma oli tyyni ja kuulakka ja
kellastuneet lehdet putoilivat metsissä.

Maantietä pitkin kulki Ekerin paperitehtaalle päin juhlapukuista
väkeä, pari kolme yhdessä, useimmat matalalla äänellä keskustellen.
Naiset kantoivat virsikirjaansa kädessään; useilla miehistä oli
reppu selässään aivan kuin olisivat kaukaakin tulleet. Yksi ja
toinen hyvinpuettu mies silloin tällöin ajoi ohi kärryissään ja
tervehti tuttavallisesti kulkijoita; kaikilla oli jonkunlainen
odotuksen ja juhlamielen ilme kasvoillaan. Kaikki poikkesivat
valtatieltä paperitehtaalle, jossa isäntä Mikkel Nielsen Hauge kulki
juhlapukuisena edestakaisin ja otti vieraat vastaan. Sillä aikaa
Inger, hänen vaimonsa, työskenteli kiireissään keittiössä ja tuvassa,
jossa kaikki tehtaan väki häntä halusta auttoi.

Olipa syytä juhlimiseen tehtaalla tuona päivänä, sillä Hans Nielsen
Hauge oli kirjeellisesti ilmoittanut, että hän tulisi tervehtimään
veljeänsä, ennenkuin palaisi Bergeniin takaisin.

Jo useina päivinä oli huhupuheita kulkenut, että hän oli palannut
Tanskasta ja oleskeli Tunessa vanhempiensa luona, mutta nyt oli veli
Mikkel saanut siitä varmuuden viime kirjeen kautta, ja tieto hänen
tulostaan oli levinnyt kiihtyvällä nopeudella ympärillä oleviin
seutuihin.

Ja niinpä olivat ystävät läheltä ja kaukaa ajaen ja jalan matkalla
syksyisellä tiellä saadakseen nähdä ja kuulla häntä, jonka sana ja
työ oli muuttanut heidän koko elämänsä ja tuonut iloa, uskoa ja
toivoa heidän olemukseensa.

       *       *       *       *       *

Iltapäivään oli ehditty; mäellä tehtaan luona oli Mikkel Hauge itse
ja hänen rinnallaan Kristofer Hoen, Torleif Bache, Ole Gabestad,
Niels Braaten ja monta muuta Haugen parhaista ystävistä. Kaikki
seisoivat ja katselivat odotellen tielle päin.

Niels Braaten oli juuri tullut ja kertonut, että Hauge oli edellisenä
päivänä pitänyt hartauskokouksen Lars Baekken luona Hougsundissa ja
silloin sanonut, että hän tulisi paperitehtaalle seuraavan päivän
iltapuolella.

Yli tunnin oli nyt jännitettyinä katseltu odotellen tulijaa; hämärä
rupesi jo lähestymään, mutta ketään ei tullut.

"Ehkäpä jotain on saattanut tapahtua?" sanoi Mikkel veli katsoen
hieman huolestuneesti Niels Braateriin.

Tämä hymyili.

"No, Jumala elää vielä", vastasi hän.

"Niin, tapahtukoon Hänen tahtonsa", vastasi Mikkel Hauge.

Ja taas hän tähysteli heihin päin, kuten toisetkin.

Kuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin
tähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.

Jopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja,
ehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.

Ja kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku
joukosta tuntisi häntä.

Hän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin
katsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.

Vihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa
ylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan
katsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden
hiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.

He olivat tunteneet kasvot. Se oli hän!

Hän tuli reippaasti lähemmä noiden monien luo.

Jokaista tervehti hän kädestä, sanoi jonkun sanan ja kävi edelleen
katsellen.

Vihdoin tapasi hän veljensä, otti häntä lujasti kädestä ja jäi siten
seisomaan moniaan sekunnin ajaksi.

"Kiitos todistuksestasi, veli!" sanoi hän matalasti sointuvalla,
lämpimällä äänellään. "Jumala palkitkoon sinua siitä että kestit!"

Veljen silmiin nousivat kyyneleet, eikä hän vastannut mitään.

Mutta hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa Inger. Tämän hyvät kasvot
loistivat; hän tarttui molemmin käsin.

Haugen käteen. "Tervetullut ole sinä!" sanoi hän. "Ja Jumala
siunatkoon sinua!"

Hän ei tahtonut laskea kättä irti. Hauge nyökäytti päätään, kääntyi
ja tervehti Torleif Bachea, Niels Braatenia ja toisia.

"Täällä on kaikki hyvin", sanoi hän. "Tehdashan on käynnissä."

Hän hymyili ja meni sisään veljen seuraamana.

Ja pian täyttyivät huoneet sadoista ystävistä, joiden kasvot ilosta
loistivat, kun hän nyt oli tullut.

Puoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena
huoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan
hiljaisuuteen.

Silloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan.
Puhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia
loppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa,
eikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä
kiusauksien edessäkään.

Hän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen,
joka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan
siemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.

Puhe aikaansai suuren liikutuksen.

Sen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen
kanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana;
hän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.

Siten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat
lähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge
veljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi,
kiitollisena.

"Nyt, veli Mikkel", sanoi hän hymyillen. "Nyt olet kai iloinen?"

"Kyllä, niin olen", vastasi veli, "siitä varsinkin, että sinä olet
täällä."

Hans Nielsen Hauge pudisti päätään.

"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole
paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät
iloisiksi!"

Veli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan
julistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt
totuudesta, tarttui veljensä käteen.

"Jollet sinä olisi tullut", sanoi hän liikutettuna, "niin tokkopa
Jumala olisi ollut meitä niin lähellä."

"Voi Mikkel!" vastasi Hans. "Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman
minua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää
johonkin hyvään tässä maailmassa."

Ystävät seisoivat ympärillä ja kuuntelivat noita kahta.

Silloin sanoi Kristofer Hoen äkkiä:

"Kuinka monta kertaa olet nyt ollut vangittuna, Hauge?"

Hauge hymyili. Sitten laski hän sormillaan.

"Yhdeksän kertaa", vastasi hän, "ja Mikkel veli kahdesti: -- se on jo
hyvä alku!"

"Mutta nyt olet saanut olla melko kauan vapaana", sanoi Niels Braaten.

"Niin", vastasi Hauge. "En ole juuri istunut vangittuna."

"Sinä olet, Jumalan kiitos, ollutkin hyvä irtolainen", sanoi Mikkel
veli.

Silloin kaikki nauroivat.

"Niin", sanoi Kristofer Hoen. "Siitä tulee monta peninkulmaa."

Hans Hauge istui mietiskellen.

"Olen huvitellut laskemalla", sanoi hän; "siitä tulee melkein
viisitoista sataa penikulmaa."

Tuli huomattava hiljaisuus.

"Mutta -- niinpä onkin se ehkä pian lopussa", sanoi Hauge hyvin
hiljaa.

Kaikki katsoivat häntä.

Hän itse katseli vakavana eteensä.

"Voi tulla aihetta levätä kylliksi", sanoi hän. "Kunhan Jumalan sana
oikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut
vangituksi."

Ystävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa.
"Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit", sanoi Niels Braaten.

"Niin on tarkoituksenakin", vastasi Hans Hauge. "Niinpian kuin olen
valmis täältä lähtemään."

Hän istui hetkisen ja tuijotteli puoleksi surumielisenä eteensä.

"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen
kohtaamme", sanoi hän matalalla äänellä.

Ystävät loivat katseensa alas. Hetken vallitsi painostava hiljaisuus.

Silloin katsoi Hauge luottavasta veljeensä.

"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii", sanoi hän
ja hymyili.

Mikkel Hauge nyökäytti päätään.

"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa",
vastasi hän.

Hans Hauge nyökäytti päätään.

"Rukous ja työnteko -- niistä pitää tulla kansan tunnussana", sanoi
hän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia
käsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa
jättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.

"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle", sanoi
hän; "siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi
turmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille
sekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten
isännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta
palvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja
halukas kaikkeen hyvään työhön."

Hauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen
piirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta
sekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että
aineelliseksi edistykseksi.

"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan
kohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa
parantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen", sanoi
hän. "Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva
siemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin
Herran puutarha."

Ja Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa
Norjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli
hämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä
olevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen,
sekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta
kevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon
isännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt
hartauskokouksen.

"Heidänhän tuli nähdä", sanoi hän, "etten ole mikään irtolainen tai
haaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty,
joka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista."

       *       *       *       *       *

Hauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä
keskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä
katsomaan ja tervehtimään.

Neljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge
istui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli
Mikkel-veli kiireesti sisään.

"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans", sanoi hän. "Näen nimismiehen
tulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri
etsii."

Inger-emäntä oli noussut.

"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten
kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."

Mutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.

"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven
kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan
velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä.
Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman
sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."

Hän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä
loimu.

Mikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.

"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi", sanoi hän, "Jumalankiitos",
lisäten.

"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit
kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa
itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."

Mikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.

Mutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.

"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua", sanoi hän vapisevalla
äänellä.

"Kyllä", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Ei mikään maailmassa voi
Jumalan lapsia ijäksi erottaa!"

Inger laski kätensä hänen olalleen.

"Jumala siunatkoon sinua Hans, kaikesta", sanoi hän.

Nyt ajoi nimismies pihaan ja sieltä kuului puhetta.

Hauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli
jotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies
Gram tupaan.

Nimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten
Haugea.

"Saatpa istua peremmäksi", sanoi Inger-emäntä; hän asetti tuolin
esille.

"Kiitos, en tahdo istua", vastasi nimismies Gram. "Minulla on vain
sinulle asiaa", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.

Hauge nyökäytti päätään.

"Minä arvaan sen", vastasi hän sävyisästi.

Silloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat,
rehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset
silmät säihkyivät mielipahasta.

"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies", sanoi hän.
"Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!"

Silloin nousi Hans Nielsen Hauge.

"Ei, Inger", sanoi hän. "Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on
hyvää -- senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole
varma siitä."

Jens Gram muuttui kasvoiltaan veripunaiseksi.

"Ei, sellaista asiaa varten en _minä_ ole lähtenyt", vastasi hän;
"minä vain teen mitä laki käskee."

"Ja sen sinä teet ilolla", sanoi Hans Hauge. "Esitä vain asiasi."

Jens Gram pani hatun päähänsä.

"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua
kanssasi", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge ojensi veljelleen kätensä.

"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista", sanoi
hän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. "Pysykää Jumalassa",
sanoi hän, "niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta
paperitehtaasta, että se käy."

Hän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa
ja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.

"Jumalan rauhaa matkallesi!" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle.
"Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram."

Tämän hän huusi nimismiehelle.

Nimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui
taakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja
pian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä
kuistille seisomaan.

Kun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi
hän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.

"Aja vain rauhassa", vastasi tämä. "Minä istun turvassa täällä, sillä
minulla on hyvä omatunto."

Nimismies Gram löi taas hevosta.

"Tällä kertaa saatkin seurata minua", sanoi hän.

Hauge ei vastannut.

Mutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle,
sanoi hän:

"Sinä et viekään minua kruununvouti Collettin luo!"

Nimismies Gram nauroi.

"En", vastasi hän. "Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans
Hauge."

Hauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä,
heidän edelleen ajaessaan.

"Niin, niin, Jens Gram!" sanoi hän vihdoin. "Siitä saat tehdä tilisi
kerran Jumalasi kanssa. Minä en valita."

Ja kärryt kolisivat edelleen syksyistä tietä.

Iltapäivällä pantiin Hauge Jens Gramin käskystä Hougsundin vankilaan.

Kun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja
ojensi kätensä.

"Kiitos hyvästä ajosta, nimismies", sanoi hän.

Nimismies Gram kääntyi poispäin.

"Odotahan vähän", vastasi hän. "Saattaa tapahtua, että saat
painavampia kiitoksen aiheita." Samassa otti hän esille eräästä
laatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.

Hauge katsahti häneen.

"Voinhan minä kantaa nämä kahleet", sanoi hän hiljaisesti, "mutta
kerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt
minulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja
rukoilla vihamiesteni puolesta."

Jens Gram kääntyi äkkiä hänestä pois ja meni.

       *       *       *       *       *

Noin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä
tarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta
viranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen,
että yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten
pysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten
toimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi
käskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun
2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa
kuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.

Iltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin
kaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi
vanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen
vartalo.

Siinä talletettiin Hans Nielsen Haugea.

Puoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian
kaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.

"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan", oli Gram sanonut hänelle
jäähyväisiksi.

"Tapahtukoon Jumalan tahto", oli Hauge vastannut. "Niinkauan kuin
on elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa
kannettavakseni, tahdon kantaa."

Vankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa
hän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa
heitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo
tuoneekin. "Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo,
että tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä
kahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa", -- siten hän
lopetti kirjeensä.

Haugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa
Norjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan
johtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.




VIIDESTOISTA LUKU


On jouluaatto 1805.

Pitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti
keskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja
ylioikeuden asessori Jonas Collett.

He pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas
jatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas
joululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten
jalkojen alla.

Poliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä
asessori Collettin käsivarrelle.

"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori", sanoi
hän. "Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni
estäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla,
jota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se
on nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani
tutkijalautakuntaan."

Asessori Collet teki poistyöntävän kädenliikkeen.

"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra
poliisimestari", sanoi hän. "Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä
voitavani."

"Silloin on asia parhaissa käsissä", vastasi poliisimestari Wulfsberg
ja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.

"Herra poliisimestari", sanoi hän. "Oikeuskirjuri Aars -- mistä
syistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?"

Wulfsbergin kasvoille muodostui eriskummallinen ilme.

"Luultavastikin samoista syistä kuin minäkin", sanoi hän.

"Syistä!" -- Asessori Collett katsoi poliisimestariin. "Minä luulin,
että oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy."

Poliisimestarin silmät harhailivat.

"Sepä olikin pääsyy", vastasi hän. "Voinhan muuten meidän kesken
myöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan."

Collet asettui poliisimestarin eteen.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän.

Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän
vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.

Vihdoin tuli matalana:

"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin
ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen
sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen,
että hän kärsii viattomasti -- eikä silloin ole mieluista olettaa
päinvastaista!"

Poliisimestari hymyili.

"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan
erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa
hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän
todistettavasti on tehnyt."

Poliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.

"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys.
En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain
aivan toista se on -- mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän
saatte mainion tilaisuuden."

Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet
tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät
raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.

       *       *       *       *       *

Avaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa.
Vanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään
koppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä,
käänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän
seisoi kopin ovella.

"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi", sanoi hän.
Hänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa
kädessään.

Hauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat
lyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.

Hän seurasi hiljaa vanginvartijaa.

"Mene edellä", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge
pitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.

"Tässä", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven
edessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain
ja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja
johti Haugen sisään.

Pöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett.
Vanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.

Poliisimestari viittasi tälle.

"Odota siellä ulkona", sanoi hän. "Minä soitan sitten."

Vanginvartija teki kunniaa ja meni.

Poliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui
matalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa,
jonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona
hämärässä.

Vihdoin poliisimestari puhui.

"Tule lähemmä, Hauge", sanoi hän hiljaa.

Ja Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän
pöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan
kautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui
epäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä
kumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden,
sinisenharmaiden silmiensä katseessa.

Asessori Collett katsoi kauan ja terävästi häneen.

"Sinäkö siis olet Hauge?" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman
aleni.

"Kyllä, minä se olen", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla
äänellään.

Taas vallitsi hiljaisuus.

Sitten puhui poliisimestari:

"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet
tässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi."

Hauge katseli tutkivasti Collettia, jonka silmäys ei välttänyt.

"Sittenpä ehkä asia edistyy", vastasi hän.

Poliisimestari hymyili leveästi.

"Asessori ottaa minun paikkani", sanoi hän. "Kyllä asia sitten käy
paremmin."

Hauge ei hymyillyt.

"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä", sanoi hän. "Niitä
on paljon, joiden sietää istua täällä."

Wulfsberg katsoi asessori Collettiin.

"Sinun asiasi on ylen laaja asia", sanoi hän. "Se on paisuva hyvin
suureksi."

"Niin", vastasi Hauge, "se on suuri asia. Ja sillä on sellainen
ominaisuus, että se kasvaa."

Collett katsoi terävästi Haugea.

"Niin, sitäpä juuri pelätään", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge astui pakostakin askeleen lähemmäksi.

"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään
pelättävä asia", vastasi hän. "Jos se olisi saanut juurtua yli koko
Norjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa."

Hän sanoi tämän aivan hiljaa, mutta painavasti.

Nuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea
sangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi
kuin heidän.

"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen", sanoi Collett
hetken vaitiolon perästä.

"Kyllä, sen teen", vastasi Hauge.

"Etkä pelkää tutkimuksen tulosta?"

"En." Hauge hymyili. "Sitä varten on minulla liian hyvä puolustaja!"

Collett katsoi kysyvästi poliisimestariin.

"Mikä puolustaja?" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät
katsoivat niin lempeinä.

"Kylläpä asessori sen tietää", vastasi hän.

Collett rypisti kulmiaan.

"En", sanoi hän hieman terävästi. "En tunne puolustajaasi."

Hauge katsoi häneen.

"Sepä oli paha", vastasi hän, "Jumala on puolustajani, herra
asessori!" Äänessä oli innostuksen voimaa.

"No, no!" pääsi terävästi Collettin suusta. "Senhän jokainen voi
sanoa."

"Eipä", vastasi Hauge. "Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala
suokoon, että niin hyvin olisi!"

Taas tuli hiljaisuus. Wulfsberg katsoi alaspäin; Collett istui
sanatonna.

"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?" kysyi hän hetken
perästä.

"Näyttää", vastasi Hauge. "Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei
ole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa." Hän
vaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä
suuri suru.

"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua", sanoi hän. "On
niin monta, jotka tarvitsevat pientä apua."

Collett katsoi häneen hyvin pistävästi.

"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä
maassa?" sanoi hän.

Hauge pudisti surunvoittoisesti päätään.

"Niin ylpeä en totisesti ole", vastasi hän, "mutta saattaapa
tapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua
yksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen
ihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot
ovat, ja he ymmärtävät puhettani."

Collett rypisti kulmiaan.

"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan
ammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille", sanoi
hän.

"Niinpä tulisi asian olla", sanoi hän hiljaa. "Mutta valitettavasti
on niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia.
Senpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja
huonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa."

Collett oli vaiti.

Silloin katsoi poliisimestari Haugeen.

"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan", sanoi hän. "Samoin
olisi sinunkin tehtävä."

Hauge vastasi poliisimestarin katseeseen.

"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä
farisealaisia", vastasi hän; "he olivat aivan yksinkertaisia
kalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa
hänen oppiansa."

Collettin kasvoille nousi tummempi puna.

"Sinä pidät siis itseäsi apostolien veroisena?" kysyi hän terävästi.

Hauge kiinnitti lempeän katseensa asessoriin.

"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen
käskyjänsä", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.

Kului hetki aivan hiljaisuudessa.

Collett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan
hiljaisella äänellä.

Sitten hän taas kääntyi Haugen puoleen.

"Niin", sanoi hän virallisella äänenpainolla. "Huomenna astun
minä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on
harkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki,
jotta se edistyy ratkaisuun asti."

Hauge astui jälleen askeleen eteenpäin.

"Minä kiitän asessoria siitä", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan
sävyn. "Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa."

Collett nyökäytti päätään.

"Voisithan jotain askarrella", sanoi hän.

"Sepä käypi hankalaksi", vastasi Hauge. "Mustetta ja kynää ei minulla
ole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi
lukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä
ei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus
on aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat
silloin vallan."

Asessori katsoi poliisimestariin kysyvä katse silmissään.

"Varovaisuusnäkökohdat", sanoi tämä aivan hiljaa.

Collett nyökäytti ymmärtävänsä.

"Niin, niin -- muuta ei ollut", sanoi hän ja nousi.

Poliisimestari soitti; vartija tuli.

"Hyvästi!" Collett nyökäytti vähän vangille.

"Jumalan rauhaa ja iloista joulua", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja
seurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.

Mutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa
kahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson
Traae Bergenistä.

Hän pysähtyi, mutta vartija vei hänet heti edelleen.

"Suoraan eteenpäin!" komensi hän.

"Jumala siunatkoon heitä siitä", mumisi Hauge itsekseen.

Hetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään.
Talikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli
sen vieressä.

-- -- --

Kun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät
kuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:

"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän
pitäisi olla rikas mies."

Poliisimestari pudisti päätään.

"Ei", vastasi hän. "Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli
kaksi riksiä ja muutamia killinkejä."

Collett pysähtyi ja avasi silmänsä suuriksi.

"Niinkö", puhkesi hän sanomaan. "Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan
suuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan
se häntä kannattaa."

Wulfsberg pudisti päätään.

"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni
muukin tuosta miehestä", vastasi hän. "Mutta tehän voitte nyt panna
toimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon."

He olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä
odottamassa portilla.

Poliisimestari pysähtyi päästyään kohdalle.

"Ketä te etsitte?" kysyi hän.

Toinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät
laihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.

"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän
aralla äänellä.

Poliisimestari tarkasteli häntä.

"Ei", vastasi hän. "Se ei käy laatuun."

Surullinen ilme tuli miehen kasvoille.

"Vain pari sanaa", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi
poliisimestaria silmiin.

"Ei, ei", vastasi tämä.

"Mistä te tulette?" Hän tarkasteli heitä molempia.

"Bergenistä", vastasi mies.

"Meritsekö?"

"Ei, jalan", oli vastaus.

"Ja mitä asiaa?" Poliisimestari puhui tutkivalla äänellä.

"Tapaamaan Hans Haugea", vastasi kumaraselkäinen mies.

"Hm."

Poliisimestarin kasvoille tuli merkillisen lempeä ilme, joka
kuitenkin heti katosi.

"Ei", sanoi hän. "Se ei ole sallittua. En voi sallia sitä."

Hän kääntyi poispäin.

Kumaraselkäinen seisoi hetken, pani lakin päähänsä ja katsoi
toveriinsa -- toivoton katse. Sitten nuo kaksi miestä poistuivat.

Mutta poliisimestari Wulfsberg hellitti kaulaliinaansa portista ulos
astuessaan.

"Tämä on liikuttavaa", sanoi hän toverilleen.

Ja nuo kaksi virkamiestä tervehtivät kaikille puolille kulkiessaan
Raatihuoneenkatua Kirkkokadulle jouluaaton väkitungoksessa.

"Iloista joulua, herra poliisimestari!"

"Iloista joulua, herra asessori!"

He erosivat Itäkadun kulmassa.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Hauge istui kumartuneena pää käsien varassa kovalla
vuoteellaan kopissa.

Ruoka oli koskematta. Kynttilä paloi sydämen yhä mustana pitentyessä.

Hän istui kumartuneena suuressa taistelussa.

Tänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana,
tunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta
syvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.

Oliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna
valosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.

"Minä olen valo ja elämä", kuului vastaus syvällä hänen sielussaan.

"Niin, niin", kuiskasi hän. "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Mutta taas
tulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.

Hän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän
matkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi
sulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella,
olivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava
toimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa
odotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää
rakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. "Jumalani,
Jumalani, miksi olet minut jättänyt!" kuiskasi hän surussaan.

"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja
sanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!"

Kyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan;
olkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.

Kauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge
rukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli
kumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja
kiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.

Silloin -- äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten
sävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi
puhkesi kaikkialla riemusoittona.

Joulukellot ilmoittivat joulun sanoman suuressa kaupungissa.

Hans Nielsen Hauge vaipui polvilleen ristissä käsin. Kyyneleet
tulivat hänen silmistään. Hän tunsi sanomattoman onnen vapisuttavan
koko olentoansa; tuntui kuin kuulisi hän taivaan kellot
kaukaisuudessa.

Jumala oli antanut hänelle vastauksen. Jouluaaton vapahdussanoma oli
tullut hänen yksinäisyyteensä.

"Jumala, Jumalani!" kuiskasi hän itsekseen. "Ylistys ja kiitos
Sinulle ainainen!"

Ja ulkona kellot yhtyivät juhlariemuun, tulvehtien levisivät soinnut
pimeään kaupunkiin.

"Iloista joulua!" sanottiin tuhansissa valaistuissa kodeissa.
"Iloista joulua", kuiskattiin myöskin yksinäisen miehen sydämessä.

Hans Nielsen Hauge nousi ja seisoi suorana hämärässä kopissaan, jossa
viheliäinen talikynttilä paloi punertavin liekein.

Hän pani kätensä ristiin.

Hetkisen perästä kaikui laulu "Jeesus, sun luonasi olla mä tahdon",
raikkaana ja täyteläisenä ahtaassa kopissa raatihuoneen vankilassa.
Toisten koppien vangit kohottivat päitään ja kuuntelivat ihmetellen.
Vartija pysähytti askeleensa käytävällä.

Mutta ulkona talven kylmässä seisoi kaksi hiljaista miestä. He
tähystelivät Hans Nielsen Haugen kopin ikkunaan päin pimeässä. Ja he
kuulivat tuon äänen, jonka he olisivat tunteneet tuhansien joukosta,
äänen, joka oli avannut heidän silmänsä ja sielunsa ymmärtämään mikä
parasta oli elämässä.

He seisoivat ja kuuntelivat laulua; he tarttuivat toistensa käsiin,
kuten kaksi lasta vieraalla maalla kulkiessaan. Siten he seisoivat
sanattomina, kunnes viimeinen sävel oli häipynyt.

Mutta kun Hauge lohdutettuna ja vahvistettuna oli istuutunut, nousi
hän äkkiä ihmeissään.

Ulkoa hänen koppinsa alapuolelta kuului virrenveisuu. Kaksi laulajaa
siellä oli. Virsi kärsiviä varten, hyljättyjen tuskanhuuto Jumalan
puoleen.

Se kaikui selvänä ja kuuluvana illan pimeästä ja kylmästä.

Hans Nielsen Haugen valtasi suuri murhemieli. Ne olivat hänen
ystäviänsä, nuo kaksi, joiden kasvot hän oli luullut tunteneensa
raatihuoneen käytävässä. Nuo kaksi, jotka olivat kulkeneet tuon
pitkän matkan Bergenistä tunturien yli saadakseen puhua hänen
kanssaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän verta vuotanut sisällisesti.
Siinä hän istui eikä voinut auttaa, ei voinut päästä heidän luokseen,
ei saattanut lähettää lohdutuksen sanaa niille monille tuhansille,
jotka odottivat häntä!

Nyt laulu vaikeni ulkona; miehet seisoivat alakuloisina ja
kumaraisina ja tähystelivät heikosti valaistuun ristikkoikkunaan
tuolla korkealla harmaassa muurissa.

Mutta yht'äkkiä tuli enemmän valoa ikkunaan.

"Katso", huudahti toinen miehistä ja tarttui toisen käsivarteen.

Tuo pieni valopilkku kasvoi; yksinäinen talikynttilä mustuvine
sydämineen kohotettiin ikkunaan, ja se loi lämmintä, punertavaa valoa
ulos pimeään.

"Katso", huudahti vielä toinen miehistä -- ja puhkesi itkuun.

Siellä Hans Nielsen Hauge julisti valon voittoa pimeydessä ja
vankilan yksinäisyydessä.

"Jumalan olkoon kiitos!" mumisi Samson Traae -- hän seisoi kädet
ristissä ja tähysteli ylös.

Valo ylhäällä ikkunassa vaipui ja hävisi; ilta pimeni pimenemistään,
mutta nuo kaksi miestä seisoivat yhä tähystellen, onnellisina ja
kiitollisina. He olivat saaneet viestin tuolta sisältä, viestin joka
puhui järkähtämättömästä uskosta Jumalaan, viestin, siitä, että valo
on varmasti voittava. Ja tämän viestin he tahtoivat kulettaa talosta
taloon koko maassa, missä vain veljiä oli!

Heidän vielä vaiti siinä seisoessaan, tuli tuo pieni valo jälleen
ristikkoikkunaan ja loisti kuten äskenkin ulos, Sitten tuli esiin
käsi pitäen kynttiläsaksia; se puhdisti kyntilän ja silloin pieni
liekki loisti kirkkaasti ja säteillen.

Molemmat miehet huudahtivat. He olivat ymmärtäneet. Jumalan
seurakuntaa tuli puhdistaa täällä maanpäällä, Jumalan valo oli
puhtaana pidettävä, jotta se voisi kirkkaasti ihmisille valaista.

"Näitkö hänet?" kuiskasi Samson Traae.

"Kyllä, kyllä", vastasi kumaraselkäinen; hän taisteli itkua vastaan.

Nyt puhkesi virsi tuolla ylhäällä.

"Jumala ompi linnamme", kuului sieltä. Ja pieni valo loisti virren
aikana, vapisevan käden sitä pidellessä, kunnes viimeinen säe oli
vaiennut.

Sitten valo hitaasti vaipui ja hävisi.

Miehet seisoivat ja puristivat toistensa käsiä kauan.

"Iloista joulua, Hans Hauge! Jumala antakoon sinulle iloisen joulun
siellä sisällä!"

Ja hitaasti poistuivat miehet, Samson Traae edellä ja Ole Rörsveen,
kumarahartiainen, jälessä. Tämä viimemainittu oli sama mies, joka oli
vaeltanut Bergenistä Trondhjemiin tavatakseen Haugea, sama mies, joka
oli saanut selkänsä kumaraksi kantamalla Hans Nielsen Haugen kirjoja
satoja penikulmia tunturien yli ja laaksojen halki koko maan ristiin
rastiin.

Mutta poliisimestari Wulfsberg ja asessori Collett kuuntelivat
jouluvirttä kumpikin kirkkaasti valaistussa kodissaan ja menivät
jouluaamuna kirkkoon nauttiakseen Jumalan sanan lohdutusta ja
kuunnellakseen pelastussanoman julistusta, sillävälin kun hän, jolle
Jumalan sana oli kaikki kaikessa, istui eroitettuna ja suljettuna,
odottaen ja odottaen oikeutta tuskassaan ja kärsien niiden puolesta,
joita hän omikseen kutsui.




KUUDESTOISTA LUKU


Oli kulunut kaksi vuotta. Hans Nielsen Hauge istui edelleen kopissaan
Kristianian raatihuoneen vankilassa.

Asessori Collett oli toteuttanut aikeensa panna tutkimuksen toimeen;
sadoilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta koko maassa oli
vaadittu selityksiä, sadoittain kuulusteluja pidetty.

Hans Nielsen Haugea itseään oli tutkittu pääkuulustelussa, ja
vihdoinkin oli tutkijakunta saanut syytekirjansa valmiiksi. Sen
tuloksena oli, että Hauge oli esiintymisestään asetettava syytteeseen
oikeudessa.

Haugen puolustajaksi määrättiin prokuraattori Lumholtz ja asia pääsi
siis nyt varsinaisesti alkuun.

Uusia kuulusteluja toimitettiin koko maassa, todistajia kuultiin
sadottain, tällä kertaa sitäkin enemmän, kun tietysti puolustajakin
haastatti asiaan joukon sellaisia todistajia, joiden lausunnot
kävivät Haugelle edulliseen suuntaan. Tämä oli aikaisemmin
johdonmukaisesti jätetty tekemättä valmistavaa todistusaineistoa
kootessa. Tutkijakunta oli katsonut olevansa enemmän Haugen syyttäjä
kuin puolueeton oikeuslaitos.

Näiden kahden raskaan odotusvuoden aikana oli Haugesta tullut
ruumiillisesti murtunut mies. Yksinäinen vankeuselämä ilman
toimintaa, ilman säännöllistä ravintoa, ilman raitista ilmaa kävi
hänelle, ulkoilman ja toiminnan miehelle, murhaavaksi.

Hän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta
ravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot
laihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut
avuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli
epätoivon partaalla.

Veljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt
viranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta
vastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua
alaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen
kanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään
oli prokuraattorilla seuralainen.

Hän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen,
vahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja
miellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.

Tämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut
vielä koskaan puhutellut häntä itseään.

Prokuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli
mieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut
monta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut
Bullin käymään hänen luonaan vankilassa.

"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys", oli hän sanonut, "ja
lisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä
pikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan.
Päämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena
lakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi
mieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän
kuolee ennenkuin saa tuomionsa."

Näiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt
mukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän
Raatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään
pihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Haugen kopin ovessa kalisivat avaimet.

Kalpea, kumarainen vanki kellankalpeine kasvoineen ja suurine
uneksivine silmineen nousi vuoteelta, jolla oli maannut.

Tulivatko ne nyt kertomaan jotakin hänen asiansa jatkamisesta? Joko
nyt vihdoinkin varsinainen oikeudenkäynti alkaisi?

Joka kerta, kun vankilan ovi näinä pitkinä vuosina oli avautunut
aikana, mikä ei ollut ohjesäännössä määrätty, oli hänellä ollut tämä
puoleksi pelonalainen, puoleksi toivorikas tunne, ja joka kerta oli
hänen toivonsa pettänyt. Vihdoin sairaus ja alakuloisuus olivat
lyöneet lähtemättömän leimansa tähän niin vahvaan ja elinvoimaiseen
mieheen.

Vartija tempasi kopin oven auki.

Poliisimestari itse korkean virkapukuun puetun miehen seuraamana
astui koppiin.

Hauge, joka istui vuoteellaan, nousi seisomaan.

"Hyvää päivää, Hauge", sanoi poliisimestari, "oikeusneuvos Bull on
tullut sinua katsomaan."

"Hyvää päivää!" Hauge vastasi hitaasti, heittäen tutkivan katseen
korkeaan vieraaseen.

Oikeusneuvos Bull jäi hetkiseksi seisomaan ja katsoi kumaraista
olentoa. Katsoi sitten poliisimestariin ja taas Haugeen.

"Mutta tämä mieshän on sairas", sanoi hän.

Poliisimestari ei vastannut. Hauge seisoi kumarassa.

Silloin oikeusneuvos astui lähemmä ja antoi Hangelle kättä.

"Minua ilahuttaa, että sain tavata sinua", sanoi hän. "Todentotta,
jos voin tehdä jotakin asemasi parantamiseksi, niin sen teen. Tämähän
on surullista ja puolustamatonta."

Hän silmäsi taaskin poliisimestari Wulfsbergia, josta tuntui pahalta.

Hauge katsoi melkein ihmetellen korkeaan mieheen eikä päästänyt hänen
kättään.

"Jumala siunatkoon teitä näistä sanoista", vastasi hän. "Nyt voin
taas ruveta uskomaan ihmisiin."

Oikeusneuvos Bull laski kätensä hänen olalleen.

"Usko sinä Jumalaan", sanoi hän -- "se on parempi!"

Hauge loi silmänsä ylös -- lapsen silmäys.

"Sen teen", vastasi hän, ja nyt oli hänen äänessään jonkun verran
entistä sointua; "Hänen sanansa tähden istun minä täällä; mutta on
niin vaikeata oppia odottamaan!"

Kasvot suurine vaaleanharmaine silmineen tuijottivat kyyneleettöminä.
Oikeusneuvos Bullin tummat, vakavat silmät katsoivat häneen.

"Usko kuolemaan asti -- eikö niin?" kysyi hän.

"Niin", vastasi Hauge. "Kunpa vaan kuolema tulisi. Se olisi Jumalan
hyvä lahja!"

Oikeusneuvos Bull nyökkäsi itsekseen.

"Mutta kaikki ystäväsi tuolla ulkona!" sanoi hän. "Eläthän juuri
heidän vuokseen?"

Hauge huokasi syvään.

"Jospa sitä voisin!" huudahti hän vapisevin äänin. "Mutta minä olen
kuni katveeseen joutunut puu -- minussa ei ole enää hedelmää. Olen
hedelmätön puu Jumalan puutarhassa."

Hän ratkesi itkemään.

Tuli pitkä äänettömyys. Poliisimestari seisoi puoleksi oveen päin;
oikeusneuvos Bull katseli taukoamatta kumaraista miestä; hänen korkea
vartalonsa oli solakka; mutta kasvot olivat saaneet voimakkaamman
värin ja ruskeat silmät alkoivat säihkyä.

"Etkö pääse koskaan ulos?" kysyi hän vihdoin. "Etkö saa hengittää
raitista ilmaa?"

Poliisimestari aikoi vastata, mutta keskeytti, sillä Hauge päästi
samalla syvän, nyyhkyttävän huokauksen, mikä kaikui kauan huoneessa.

"En ole nähnyt aurinkoa kohta lähes neljään vuoteen", vastasi hän;
hän katsoi ylös suureen mieheen, joka nyt kumartui hänen ylitseen.

Poliisimestari Wulfsberg kääntyi nyt oikeusneuvos Bulliin.

"Täällä on käskyn mukaan ankarin valvonta", sanoi hän.

Oikeusneuvos Bull ei vastannut. Hän meni Haugen luo, joka nyt oli
kyennyt hillitsemään itsensä ja sanoi ojentaen kätensä.

"Kuule nyt. Älä menetä rohkeuttasi. Tässä on tehtävä jotakin. Niin
totta kuin tässä maassa on vielä oikeutta!" Viimeiset sanat lausui
hän kuiskaamalla itsekseen.

"Hyvästi tällä kertaa!" Hän nyökkäsi vangille. "Ei kulu kauan
ennenkuin saat kuulla minusta."

Hän kääntyi äkkiä, ennenkuin Hauge oli ehtinyt kiittää, ja meni
poliisimestarin seuraamana ulos kopista.

"Kohta neljä vuotta mies tuomitsematta, kenties viaton mies -- ja
sitten tämä!"

Bull puheli puoleksi itsekseen, puoleksi kääntyneenä poliisimestariin
päin.

"En voi käsittää, kuinka te voitte puolustautua omantuntonne edessä
--." Hän oli kiihkoissaan.

Poliisimestari seisahtui.

"Minulla on määräykseni, herra oikeusneuvos", vastasi hän hämillään,
"minun ei ole helppoa puuttua asiaan."

"Eipä kyllä, mutta te voitte lähettää ilmoituksen", vastasi
oikeusneuvos Bull.

"Se on nyt lähinnä toisten tehtävä", vastasi Wulfsberg.

"Tarkoitatteko puolustajaa? Todella, tahdonpa käydä käsiksi häneen
tästä." Bull pani virkapukunsa nappia kiinni. "Muutoin tahdon siihen
nyt itsekin kajota! Tämä on häpeäksi norjalaiselle oikeudenhoidolle!"
Hän kääntyi poliisimestariin ja antoi hänelle kättä.

"Kiitän teitä, Wulfsberg", sanoi hän. "Hyvästi!"

Poliisimestari seurasi häntä portaille.

"Älkää Jumalan tähden luulko, että minä --" hän ei päässyt etemmä,
sillä Bull keskeytti:

"En suinkaan; minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua muutoksen
aikaansaamiseksi", vastasi hän ja astui portaita alas eteiseen, missä
tapasi prokuraattori Lumholtzin odottamassa häntä. Poliisimestari
seisoi tervehtien ylimmällä portaalla.

"No, herra oikeusneuvos?" sanoi Lumholtz heidän astuessaan portista
ulos. "Minkä vaikutuksen saitte päämiehestäni?"

Bull seisahtui.

"Hän on rehellinen ja viaton mies", vastasi Bull, "ja on häpeä, että
häntä vainotaan ja pidetään vankeudessa vuosikausia mielipiteittensä
vuoksi!"

"Ilahuttavaa kuulla", vastasi prokuraattori Lumholtz.

"Mutta minua vähemmän ilahuttaa kuulla, ettei ole tehty mitään, ei
puolustajan eikä hallituksen puolelta, jotta olisi saatu hänelle
siedettävät vankeusolot", sanoi oikeusneuvos Bull jotenkin terävästi.
"Sehän olisi kumminkin ollut puolustajan ensimäinen velvollisuus."

Prokuraattori Lumholtz punastui.

"Olen aivan äskettäin nimitetty", vastasi hän; "minun täytyy myöntää,
että asian laajuus on saanut minut unhottamaan syytetyn terveysolot."

"Se voi kääntää asian nurin, rakas herra prokuraattori", vastasi
Bull. "Mitä hyödyttää teitä voittaa asia kuolleen miehen hyväksi?"

Prokuraattori Lumholtz vaikeni; ääneti kulkivat he edelleen.
Erotessaan ojensi Bull Lumholtzille kätensä.

"Tehkää te nyt tehtävänne, niin teen minä omani", sanoi hän. "Tämä
mies _ei saa_ istua kauemmin tällä tavalla; se olisi oikeusmurhan
valmistamista!"

Hän kääntyi ylös Itäkatua pitkänä ja solakkana päivänpaisteessa.

       *       *       *       *       *

Kreivi Moltke oli juuri ottanut oikeusneuvos Bullin vastaan
virkahuoneessaan. Nyt istuivat molemmat vastakkain mukavissa
tuoleissaan.

"Millä voin tänään palvella teitä, rakas herra oikeusneuvos?" kysyi
kreivi Moltke.

"Rakas herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull. "Tulen tänään
luoksenne asiassa, joka mielestäni koskee kummankin meidän
virkatoimiamme, ja olen pahoillani siitä, etten aikaisemmin ole
saanut aihetta koskettamaan sitä."

Kreivi Moltke kävi tarkkaavaksi.

"Kiihoitatte uteliaisuuttani, rakas herra oikeusneuvos", sanoi hän.
"Mikähän asia se olisi?"

Hän nykäsi tuolinsa lähemmä.

"Olen tullut puhumaan teille Hans Nielsen Haugesta", sanoi nyt Bull;
hänen voimakkaat kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi.

Kreivi Moltke ojensi kätensä.

"Oh, tuosta uskonnollisesta haaveilijasta", sanoi hän hymyillen.

Oikeusneuvos Bull nyökkäsi.

"Olkoonpa niin", vastasi hän. "Häntä voi kyllä siksi sanoa."

"Olen kuullut miehestä Trondhjemista", sanoi kreivi Moltke. "Hän
kuuluu olevan hyväätarkoittava mies; mutta hänen oppinsa on, kuten
tiedätte, saanut aikaan joukon lahkoja ja aiheuttanut koko joukon
hämminkiä maassa."

Oikeusneuvos Bull nyökkäsi uudelleen.

"Saattaa olla", vastasi hän hitaasti. "Minä puolestani olen nyt,
kuten varmaan tiedätte, herra kreivi, kaiken uskonnonpakon vastustaja
ja vihaan ihmisten vainoamista heidän vakaumuksensa vuoksi;
siispä, jos asia olisi minun vallassani, laskisin huomispäivänä
tuon onnettoman ihmisen vapaaksi. Mutta kuitenkin kaikitenkin --
vaikkapa hallitus katsoisikin tarpeelliseksi pitää hänet säilössä --
sillä ei ole kumminkaan ei oikeudellista eikä siveellistä oikeutta
riistää häneltä henkeä ja elämää yksinäisessä vankeudessa mitä
epäedullisimmissa oloissa."

Kreivi Moltke katseli hiukan hämmästyneenä oikeusneuvosta, joka puhui
kovemmalla äänellä kuin hänellä oli tapana.

"Olette liikutettu, herra oikeusneuvos", sanoi hän hymyillen.

"Niin olenkin, herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull, "ja
liikutetuksi tulisitte tekin, jos voisin saada teidät käymään tämän
murtuneen miehen luona hänen vankilassaan. En käytä mielelläni
sanaa 'raakalaisuus', herra kreivi; tahtoisin mielelläni sen sanan
pyyhityksi nykyaikaisen oikeudenkäyttömme sanakirjasta."

Kreivi Moltke oli hämmästyksissään.

"Herra oikeusneuvos", puhkesi hän sanomaan, "kun teidänlaisenne mies
käyttää niin kovia sanoja, niin ei kaikki liene kuten olla pitäisi.
Annan heti tutkia asiaa."

"Kiitän teitä, herra kreivi", vastasi Bull. "Mutta emmekö voi
olla yksimielisiä siitä, että jos olisi ollut puhe meistä
jommastakummasta, olisimme samojen olosuhteiden vallitessa jo
kauan sitten päässeet vapaiksi takuuta vastaan, sitä suuremmalla
syyllä, kun ei meidän lainkuuliaisuutemme saata olla suurempi
kuin tämän uskonnollisen haaveilijan, hän kun on uhrannut koko
elämänsä juurruttaakseen ihmisiin hyvää ja velvoittaakseen heitä
kuuliaisuuteen Jumalaa ja esivaltaa kohtaan."

Kreivi Moltke nyökäytti.

"Siinä olette todella oikeassa", vastasi hän. "Se, mitä aikaisemmin
mieskohtaisesta olen kuullut tästä miehestä, sopii siihen, mitä nyt
kerrotte."

Oikeusneuvos Bull nousi.

"Näin ollen ehdotan, herra kreivi", sanoi hän, "että hänelle heti
myönnetään joitakin huojennuksia."

"Mitä?" kysyi kreivi Moltke.

"Voinko minä -- jos hän lupaa, ettei karkaa -- ottaa hänet luokseni
Töieniin tekemään työtä puutarhassani?" kysyi oikeusneuvos Bull
hymyillen. "Siten saadaan yksi tie ja kaksi asiaa. Hän voisi
sittemmin, kun on tullut jonkun verran voimiinsa, auttaa teitäkin,
herra kreivi, milloin missäkin toimessa!"

Nyt naurahti kreivi Moltke.

"Ehdotuksenne on omintakeinen", vastasi hän, "ja yhtä rakastettava
kuin jalo. Hyvä -- teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin
siihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos -- niin, eihän
minun tarvitse sanoa --."

Molemmat miehet löivät kättä.

Oikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen
myöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.

"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne", huusi kreivi Moltke
vielä portailta hänelle.

"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä", kuului
vastaus alhaalta.

Ja molemmat ylhäiset herrat läksivät kumpikin omaa tietään.

Kahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut
Kristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas
Dronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle.
Vaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan
ja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen
hengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.

Se oli Hans Nielsen Hauge.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Haugen asia oli pannut koko Norjan liikkeelle. Melkein joka ainoassa
kylässä koko maassa saattoi hänen vangitsemisensa ja vuosikausia
kestänyt oikeudeton vankeutensa mielet kuohuksiin. Mutta ei missään
tehnyt kukaan hänen tuhansista puoluelaisistaan ainoatakaan laitonta
tekoa; he osottautuivat päinvastoin suuren ahdingon aikana mitä
tyyneimmiksi ja kuuliaisimmiksi kansalaisiksi.

Mikäli hallitus siis Haugen vangitsemisella ja syytteen nostamisella
oli toivonut voivansa masentaa hänen asiaansa, niin täytyy sanoa,
ettei tarkoitusta ensinkään saavutettu; päinvastoin: vangitseminen
ja sen seuraukset olivat enemmän kuin mikään muu omansa todistamaan,
että Haugen oppi oli hyvä ja haugelaisuuden terve edistys tänä
pitkänä ahdinkoaikana oli ratkaiseva voitto Hans Nielsen Hangelle
itselleen ja paras asiallinen todistus siitä, että syyte häntä
vastaan oli sekä aiheeton että väärä.

Sadoilla ja taas sadoilla kutsutuilla todistajilla oli vain hyvää
kerrottavana syytetystä, ja tutkimukset olisivat jo vuonna 1808
johtaneet vapauttamiseen kaikissa tärkeimmissä kohdissa, jollei 1808
ja 1809 vuosien sota olisi tullut väliin sitoen niin kaikki mielet,
että kaikki muu jäi unhotuksiin.

Kaksi pitkää, raskasta vankeusvuotta oli Haugen siis taaskin täytynyt
kestää, tosin lievemmässä muodossa kuin kaksi ensimäistä, mutta
kumminkin ilman toivoa saada päätöstä asiassaan.

Mutta hänen terveytensä kävi yhä huonommaksi; häntä vaivasi
verensylky ja keripukki, ja niistä vapaahetkistä huolimatta,
joita hän silloin tällöin sai Töienissä tai toimittaessaan niitä
pikkuaskareita, joita kreivi Moltke huvikseen toisinaan antoi hänelle
tehtäväksi, saattoi kumminkin joltisenkin varmasti päättää, että
jatkuva vankeus piankin oli laskeva hänet hautaan.

Hänen hengenvoimansa tylsistyivät tietysti näissä oloissa; ystävät
saattoivat huolella huomata tämän niistä kirjeistä, joita hän sai
luvan lähettää; jopa oli hänen puhdas, evankelinen uskonsakin
vaarassa sekottua ja heikontua niiden järkeisopillisten teosten
vaikutuksesta, joita hänen tuomarinsa ja muutkin huolehtivat toivat
hänen luettavakseen vankilaan.

Hänen veljensä Mikkel Hauge oli kahdesti jättänyt hakemuksen hänen
vapaaksi laskemisestaan takausta vastaan, mutta tuloksetta; kreivi
Wedel-Jarlsberg oli hakemusta mitä lämpimimmin puoltanut ja siihen
oli liitetty mitä kauneimmat lausunnot Buskerundin ja Kristianssandin
maaherroilta; mutta hakemus hyljättiin, kun nähtävästi peljättiin,
että Haugen vangitsemisen tuottamat erinomaiset tulokset
haihtuisivat, jos hänet taas laskettaisiin vapaaksi.

Silloin tapahtui toisena sotavuonna jotakin, joka kerrassaan muutti
Haugen aseman, niin omituinen ja harvinainen tapahtuma, että se on
tässä erikseen kerrottava.

       *       *       *       *       *

Oli muuan tammikuun viimeisiä päiviä 1809.

Kristianian raatihuoneen edessä seisoi kaksivaljakkoinen reki. Pitkä
mies puettuna sudennahkaturkkiin ja suuriin matkasaappaisiin nousi
juuri reestä, tervehti sivumennen vartijaa, joka teki kunniaa, ja
nousi portaita.

Tultuaan ylös suureen käytävään, kysyi hän poliisimestaria, joka oli
tavattavissa.

Kaksi minuuttia myöhemmin istui oikeusneuvos Bull, sillä hän se
oli, poliisimestarin huoneessa vastapäätä tätä, joka suurella
mielenkiinnolla kuunteli, mitä tulijalla oli kerrottavana.

"Niinpä niin, rakas herra poliisimestari", sanoi oikeusneuvos Bull,
"nyt luulen vihdoinkin keksineeni keinon Haugen pelastamiseksi."

Wulfsberg katsoi ihmeissään häneen.

"Iloitsisin suuresti", sanoi hän. "Minun täytyy tunnustaa, että tämä
onneton mies minua erinomaisesti säälittää."

"Minua myös ilahuttaa, että tekin olette tullut niin pitkälle",
vastasi Bull, "vahinko vaan, että Ingstad ja Collet yhä edelleenkin
ovat häntä vastaan."

Poliisimestari kohautti olkapäitään. "Hehän ovat nyt hänen
tuomareitaan", vastasi hän.

Bull hymähti.

"Hänen vanhurskaita tuomareitaan", sanoi hän. "Sen verran heistä;
mutta kuulkaa nyt, mitä olen tuuminut."

Poliisimestari nyökkäsi; Bull nykäsi tuolinsa lähemmä.

"Kuten jo kaikki tiedämme", sanoi hän hiljaa ja vilkasi ympärilleen,
"on sota edellisenä vuonna ehkäissyt kaikki elinkeinomme siihen
määrään, että sitä täytyy sanoa arveluttavaksi, ja kuten ehken
tiedätte, on viljan puute suolan puutteen ohella pahin. Nyt on,
kuten tunnettua, Hauge erinomaisen käytännöllinen mies, joka on
pannut monta liikeyritystä tässä maassa toimeen ja erittäinkin tiedän
hänen ottaneen tutkimuksensa esineeksi suolakeittimön Vallössa ja
muuallakin. Olemme usein puhelleet tästä. On yleensä ihmeellistä,
millainen äly ja kyky tällä uskonnollisella miehellä on kaikkeen,
mikä voi hyödyttää maan taloudellista edistymistä; minusta näyttää
tämä hengellisen ja aineellisen yhtymä melkein ihanteelliselta. Se
lähenee minun käsitykseni mukaan todellista kristillisyyttä."

"Varmaan." Poliisimestari nyökkäsi leikitellen nuuskarasiallaan.

"No hyvä!" -- jatkoi Bull. -- "Mitä sanotte, jos tämä mies
asetettaisiin hallituksen käytettäväksi suolakeittimöiden
aikaansaamista varten pitkin rannikkoa, jotenka pelastuisimme
hädästä ja saisimme oman avun vastaisia aikoja varten? Ettekö
luulisi hallituskunnan tahtovan halulla tarttua tilaisuuteen, kun
siitä saattaa olla silmiinpistävä etu? Ja ettekö luule, että Hänen
Majesteettinsa ilolla suostuisi siihen?"

Bull katseli suurin loistavin silmin yhä poliisimestaria.

Tämä katsoi alas kuin miettien.

"Tuuma on oivallinen", vastasi hän vihdoin, "ja minä luulen, kuten
tekin, että hallituskunta kyllä suostuu siihen sitäkin suuremmalla
syyllä, kun sillä nyt varmaan on myötätuntoa miestä kohtaan; mutta
kumminkin tuottaa se jonkun verran vaikeuksia."

"Mitä vaikeuksia?" Bull kysyi melkein kärsimättömänä.

Poliisimestari vilkasi ylös.

"Täytyy kai asettaa tuntuva takaus?" sanoi hän hitaasti. Hän heitteli
nuuskarasiaa sormiensa välissä.

"Kuinka suuri?"

Kysymys tuli lyhyesti ja voimakkaasti. "No -- vähintäin tuhannen
taaleria", vastasi poliisimestari.

Bull muuttelehti tuolillaan.

"Olipa siinä riittämään asti", sanoi hän. "Mutta samapa se; minä
takaan tämän summan, jos vain hallitus suostuu ehdotukseeni
suolakeittimöistä."

Poliisimestari Wulfsberg sai suuret silmät.

"Jopa jotakin!" huudahti hän. "Niin, sehän muuttaa asian! Mutta --"

Hän tuijotti eteensä.

"On kumminkin vielä jotakin, joka mielestäni saattaa tulla esteeksi!"
Hän katsoi alaspäin.

"Mikä vielä?"

Bull näytti kärsimättömältä.

Wulfsberg nosti raskaat silmänsä vinojen silmäkulmiensa alta.

"Oletteko varma, että Hauge itse suostuu tähän?" kysyi hän.

Bull tuijotti ihmeissään.

"Hauge itse", uudisti hän.

"Niin." Poliisimestari nousi istumasta. "Mieskö, joka teidän
mielestänne on kärsinyt niin mahdottoman oikeusloukkauksen, tahtoisi
nyt hädän hetkellä astua vastustajaansa palvelukseen! Hänen sijassaan
minä miettisin asiaa; niin, jopa sen hylkäisin, herra oikeusneuvos!"

Syntyi pitkä äänettömyys. Bullin suuret, kirkkaat silmät sumeutuivat,
hän katsoi kauan suoraan eteensä.

"Olette oikeassa", sanoi hän. "Tätä en, merkillistä kyllä, ole tullut
ajatelleeksi." Taaskin hän vaikeni. "Olemmehan kaikki ihmisiä",
jatkoi hän. "Olisihan melkein yli-inhimillistä, jos hän suostuisi!"

Hän nousi.

"Hänen nykyisessä tilassaan, näiden monien vuosien kärsimysten
perästä, kaikkien näiden turhien anomusten perästä saada oikeutta --
minun täytyy tunnustaa: hänen sijassaan kieltäytyisin minäkin! Hän
pitää sotaa Jumalan rangaistuksena kansalle, pelkkänä rangaistuksena,
joka vihdoin on tullut. Ei minua kummastuttaisi, jos hän hylkäisi!"

Hän seisoi hetken aikaa ääneti ja katsoi alas. Sitten ojensi hän
poliisimestarille kätensä.

"Niin", sanoi hän. "Mutta aion kumminkin koettaa. Tahdon kaikissa
tapauksissa tehdä, mikä minusta riippuu."

Hän sanoi jäähyväiset ja meni.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Hauge istui kyyryissään kopissaan, hänellä oli kylmä;
silmät tuijottivat sumeina eteensä; kellankalpeat kasvot kertoivat
sanomattomista kärsimyksistä.

"Herra, kuinka kauan? Herra, kuinka kauan?" Tätä sanaa oli hän nyt
vuosikausia mutissut itsekseen joka päivä; hän kuiskaili sitä nyt
koneellisesti, ajatuksettomasti. Hän pani kätensä ristiin sitä
tietämättään.

Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge odottaen Jumalan hetkeä.

Hänen voimansa oli murtunut; mutta hänen silmäyksensä oli kääntynyt
ylös sen Voimallisen puoleen, joka tahtoo kuulla ennemmin tai
myöhemmin rukouksen.

Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge ja odotti uskollisesti Jumalaansa.

-- -- -- Kuului askeleita; avaimet natisivat, kuten tavallista; joku
tuli.

Se oli oikeusneuvos Bull, joka vartijan seuraamana astui sisään.

"Voit mennä", sanoi Bull tähän kääntyen. "Haluan puhutella Haugea
kahdenkesken."

Vartija tervehti ja meni. Ovi painui raskaasti kiinni hänen perässään.

"Hyvää päivää, Hauge!" Bull ojensi Haugelle kätensä. "Mitä sinulle
kuuluu tänään?"

Hauge katsahti ylös; raskas silmäys.

"Kuten muinakin päivinä", vastasi hän. "Kun en ole Töienissä
hyväntekijäni luona, on minulla aina samanlaista."

Bull istahti tuolille, Hauge istui vuoteellaan.

"Minulla on jotakin erityistä tänään sinulle puhuttavana", alkoi
Bull. "Ja minä käyn kohta asiaan. Norja on hädässä. Viljan ja suolan
puutteessa. Aiotaan perustaa suolakeittimöitä ympäri maata; mutta
mies niitä perustamaan -- olet sinä!"

Hän katsoi lujasti Haugeen.

Kalpea punerrus nousi Haugen kellahtaville kasvoille. Sumentuneet
silmät sinertyivät.

Hän katsoi Bulliin saamatta sanaakaan sanotuksi.

"Minä!" kuiskasi hän pitkän perästä.

"Niin, sinä", vastasi Bull. "Sinä olet ainoa mies, joka kykenet
tähän!"

Hauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan.
Veri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte
vaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.

Bull nousi.

"Ymmärrän", sanoi hän. "Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on
tapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan
kosto tullut!"

Hauge vaikeni yhä. Ei katsonut ylöskään.

"Ei, ei!" jatkoi Bull. "Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta
siitä seuraisi pitkäaikainen vapaus."

Hän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi
suorempana kuin pitkiin aikoihin.

"Rakas herra oikeusneuvos!" sanoi hän hitaasti ja melkein
vaivaloisesti. "Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että
sitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos
hätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen
rakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä
jotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!"

Kalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen
sumentamin silmin!

Oikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat
onnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.

"Toden totta, Hauge", huudahti hän. "Sinä olet Jumalan mies maan
päällä." Hän tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä molemmin käsin.
Ja hän hengitti taas syvään vapauttavin tuntein siitä, että toki oli
olemassa todellisia vilpittömiäkin ihmisiä.

Kahdeksan päivää myöhemmin laskettiin Hans Nielsen Hauge vapaaksi
vankilasta oikeusneuvos Bullin tuhannen taalerin takausta
vastaan, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut umpeen, matkusti tuo
vaarallinen rikoksellinen kuninkaan asioissa valtion apurahalla
ympäri maata opettamassa kansaa auttamaan itseänsä ja kohentamassa
sen taloudellistakin uskoa, niinkuin hän oli rakentanut sen
hengellistäkin.




KAHDEKSASTOISTA LUKU


Oli elokuu 1809.

Tutkijakunnalla oli assesori Collettin puheenjohdolla ensimäinen
istuntonsa Haugen asiassa.

Jäsenet olivat jo kaikki saapuneet, kun äkkiä läänin maaherra
ilmoitti saapuvansa.

Asessori Collett nousi istuimeltaan ja lähti kreiviä vastaan.

"Mikä saattaa meille kunnian saada herra kreivi luoksemme tänään?"
kysyi hän, ojentaessaan kätensä.

Kreivi tervehti toisia jäseniä armollisella päännyökähdyksellä, astui
keskelle huonetta ja sanoi:

"Olen saanut tietooni, että Hans Nielsen Haugen asiaa varten
asetetulla tutkijakunnalla on tänään ensimäinen istuntonsa toukokuun
5 p:nä annetun kuninkaallisen käskyn johdosta."

"Asia on niin, herra kreivi", vastasi asessori Collett, joka
sillävälin oli käynyt paikalleen.

Kreivi Moltke kumarsi.

"Kiitän ilmoituksesta, herra asessori", sanoi hän -- pieni hymy
värähti hänen suupielissään. "Mutta silloin kai olisi suotava, että
syytetty itse olisi paikalla?"

Asessori Collett nousi puoleksi istualtaan.

"Luonnollisesti, herra kreivi", vastasi hän. "Hänet kutsutaan
iltapäiväkokoukseen edelleen kuulusteltavaksi."

Kreivi Moltke hymyili nyt avoimesti.

"Se olisikin ehkä sitä tarpeellisempaa", sanoi hän, "kun varmaankaan
ei moneen vuoteen ole mitään tehty tässä merkillisessä asiassa."

Asessori Collett punastui.

"Siihen on ollut syvät syynsä, herra kreivi", vastasi hän lyhyesti.
"Sota --"

Kreivi Moltke kumarsi taas.

"Luonnollisesti", vastasi hän. "Sota on pakottanut kaikki
valtiomiehet toimimaan aivan erikoisella tavalla; se on vaatinut
maan kaikki voimat vihollista vastaan tai yhä kasvavan hädän
lievittämiseen."

Collett silmäsi varsin terävästi kreiviin.

"Tiedämme kyllä, mikä on velvollisuutemme", sanoi hän. "Vanki tulee
heti paikalla kutsuttavaksi kuulusteluun jo tänään."

Kreivi Moltke astui lähemmäksi.

"Siihenpä taitaa tulla vaikeuksia", vastasi hän rauhallisesti. "Ja
juuri siitä syystä on minulla ollut tänään kunnia saapua tähän
istuntoon." Hän katseli ympärilleen kuin mies, joka tietää asemansa
ja valtansa.

"Kuninkaallisen hallituskunnan jäsenenä ja hänen korkeutensa prinssi
Kristian Augustin puolesta on minun ilmoitettava, että Hans Nielsen
Hauge on hallituskunnan käskystä vapautettu vankeudesta ja on nyt
Egersundissa."

Asessori Collett oli ensin tullut punaiseksi ja sitten kalpeaksi
kasvoiltaan.

Hän nousi tuomari-istuimeltaan.

"Herra kreivi!" sanoi hän -- ääni oli käheä tukahutetusta kiukusta.
"Tätä hallituskunnan toimenpidettä vastaan panen tämän tutkijakunnan
esimiehenä vastalauseeni."

Kreivi Moltke kumarsi mitä rauhallisimmin. "Siihen on teillä oikeus,
herra asessori", vastasi hän. "Hallituskunta tietää kyllä, miten
puolustaa tekojaan."

Asessori Collett kumarsi jäykästi.

"Saanen kai pyytää armollisinta selitystä, millä syillä hallituskunta
on ryhtynyt sellaiseen erikoiseen toimenpiteeseen", sanoi hän.
Samalla hän silmäsi Ingstadiin ja toisiin tovereihinsa.

Kreivi Moltke nyökäytti päätään.

"Syyt eivät ole salaisia", vastasi hän. "Erinomaiset olot vaativat
erikoisia toimenpiteitä. Sota on saanut viljan ja suolan puutteen
mitä korkeimmilleen. -- Oli löydettävä mies, joka voi järjestää
suolakeittimöitä pitkin rannikkoa. -- Hans Nielsen Hauge oli ainoa
siihen sovelias."

Collettin kasvoille ilmestyi ivallinen hymy.

"Kansanpelastaja vankilasta", sanoi hän itsekseen.

"Niin vankiloista kuin tuomiosaleistakin", vastasi kreivi Moltke;
hänen silmiinsä syttyi tumma loiste. "Hallituskunnalla ei ole
käskyläistensä joukossa ketään kunnollisempaa eikä uhrautuvaisempaa
miestä kuin Hans Nielsen Hauge. Pyydän teitä kiinnittämään
huomiotanne tähän. Ja saanpa omasta puolestani lisätä jotain: Hans
Nielsen Haugen kannattajat ovat osottautuneet olevansa Norjan
parhaita kansalaisia; tuskinpa erehdyn, kun sanon, että he ovat se
suola, joka pitää Norjan kansan puhtaana ja turmeltumattomana tässä
suuressa koettelemuksessa, joka nyt ja vastaisina aikoina koettelee
maatamme."

Hän vaikeni.

Collett katseli suuttuneena eteensä.

"Herra kreivihän puhuu kuin paras puolustusasianajaja", sanoi hän
ivallisesti.

Kreivi Moltke katsoi terävästi asessoriin.

"Eipä millään muotoa, herra asessori", vastasi hän. "Haugen toiminta
ja siitä syntyneet hedelmät ovat hänen parhaat puolustajansa. En
epäile, ettei häntä voisi tuomita yhden ja toisen kieron lakipykälän
nojalla, jota selitetään vain muodollisesti; mutta miten Norjan kansa
ja tulevaisuus on sen tuomion hyväksyvä -- sitäpä epäilen."

Hän kumarsi.

Silloin nousi Collett.

"Herra kreivi", sanoi hän kalpeana kiukusta. "Me olemme täysin
valmiit vastaamaan tuomaritoimestamme. Mutta kun vanki on vapautettu,
eikä ole täällä, emme mitään enempää voi tehdä. Siitä esteestä,
joka täten on pantu tuomaritoimemme täyttämiselle, on hallituskunta
vastuussa."

Kreivi Moltke kääntyi.

"Luonnollisesti", vastasi hän, kumarsi vielä kerran ja lähti.

       *       *       *       *       *

Hans Nielsen Hauge oli perustanut suolakeittimöitä Lillesandiin,
Svanöhön ja muihin paikkoihin, ja oli nyt Egersundissa samaa
tarkoitusta varten. Oleskelu raittiissa ilmassa, vapaus ja
onnellistuttava tunto siitä, että voi tehdä jotain ihmisten hyväksi,
oli jo alkanut parantaa hänen vointiansa.

Silloin sai hän Egersundiin kirjeen oikeusneuvos Bullilta, joka
hänelle ilmoitti, että hänen on oitis matkustettava Kristianiaan,
jossa hänen läsnäolonsa on välttämätön, kun hänen asiansa nyt
todenteolla on jälleen esille otettu ja pontevasti aiotaan saattaa
päätökseen.

Hauge lähtikin heti matkaan, saapui Kristianiaan lokakuun 2 p:nä 1809
ja esiintyi tutkijakunnan edessä saman kuun 11 p:nä.

Tutkijakunnan esimies, asessori Collett, ei puhunut sanaakaan Haugen
vapauttamisesta; kuulustelu kävi tavalliseen tapaansa kaikkien
muodollisuuksien mukaan. Mutta kun istunto oli loppunut ja Hauge
puolustajansa kera aikoi poistua, koputti asessori nuijallaan pöytään
ja antoi läsnäolevalle vartijalle viittauksen.

"Vielä on yksi asia jälellä", sanoi hän. "Minä vaadin tutkijakunnan
nimessä jyrkästi, että Hans Nielsen Hauge tästedes säilytetään
vangittuna, kunnes tuomio hänen asiassaan on langennut."

Kaikki olivat vaiti.

Hauge kääntyi Collettiin päin astuen lähemmä.

"Minä olen, kuten asessorikin kyllä tietää, vapautettu takausta
vastaan ja minulle on uskottu kuninkaallisen majesteetin asioita
tehtäväksi maassa", sanoi hän sävyisällä tavallaan. "Suolakeittimöt,
jotka olen järjestänyt toimeen, eivät voi tulla toimeen ilman minun
valvontaani. Pyydän sentähden saada olla vapaana."

Collett yskäsi kuivasti.

"Sellainen pyyntö on vastoin kuninkaan tahtoa, eikä siihen voida
myöntyä", vastasi hän. "Tämän vuoden toukokuun 5 p:nä annetun
kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on kuninkaan tahto, että sinun on
oltava vangittuna, kunnes asiasi on ratkaistu."

Hauge vaihtoi silmäyksen puolustajansa kanssa. Mutta ennenkuin tämä
ehti puhua, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Surumielinen, syvä katse
oli tullut hänen silmiinsä.

"Jos tämä on hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisin tahto ja
toivomus", sanoi hän, "silloin on minun toteltava."

Hän kääntyi enempää puhumatta ja kulki ovelle päin, puolustajansa
seuraamana. Poliisin saattamana meni hän sitten suoraan
raatihuoneeseen, jossa hänet pantiin entiseen koppiinsa.

Mutta kun asessori Collett samana päivänä jätti oikeussalin, kohtasi
hän eteisessä oikeusneuvos Bullin.

Tuo suuri mies voimakkaine, suuripiirteisine kasvoineen ja tulisine
silmineen oli kuohuksissa.

"Olen kuullut", sanoi hän, "että te olette vanginneet Haugen
uudelleen -- huolimatta minun antamastani riittävästä takauksesta ja
hallituskunnan määräyksestä."

Collettin silmät kiilsivät vihastuksesta.

"Kyllä", vastasi hän. "Hänen majesteettinsa määräyksestä toukokuun 5
päivältä tänä vuonna."

"Tuo viaton mies! Tuo mies, joka, huolimatta vuosikausien
pahoinpitelystä, uhrautuu maansa puolesta, kun se on hädässä." Bullin
ääni tuli teräväksi ja hänen silmänsä säkenöivät. "Silloin minun
on sanottava eräs asia teille, herra asessori. Teiltä puuttuu tuo
ylevä hienotuntoisuus, jota vaaditaan korkeammassa asemassa olevalta
tuomarilta. Se, mitä tässä olen kuullut, on raakaa, kiittämätöntä
ja sivistyneelle kansakunnalle valistuneella yhdeksännellätoista
vuosisadallamme sopimatonta."

Hän kääntyi ja meni enempää sanomatta, jättäen hölmistyneen
asessorin, joka ei ollut odottanut sellaista tuolta muuten niin
rakastettavalta ja hienotunteiselta mieheltä.

       *       *       *       *       *

Haugen uudistunut vankeus joudutti nopeasti hänen jo suuresti
heikontuneen terveytensä sortumista, johon lisäksi koskivat
kuolemantapaukset hänen perheensä keskuudessa. Niinpä kuoli vuoden
1810 alussa hänen lankonsa ja uskollinen työtoverinsa, kauppamies
Loose, ja seuraavan vuoden alussa sai hän isältään tiedon, että hänen
äitinsä oli kuollut lyhyen sairauden perästä, joka alkoi jouluaattona
ja päättyi tammikuun 3 päivänä 1811.

Hauge oli koko vuoden 1810 sairastanut verensylkyä ja keripukkia;
syksyllä sairastui hän vakavaan tautiin, joka kesti useita kuukausia
ja vei hänet lähelle kuolemaa.

Kaikki nämä ankarat kokemukset edistivät suuresti tuon luonnostaan
elinvoimaisen miehen murtumista, niin että syksyllä 1811 katsottiin
parhaaksi laskea hänet, huolimatta tutkijakunnan vastaväitteistä,
vapauteen, kun oltiin selvillä siitä, että vankeus on tappava hänet,
ennenkuin tuomiota ehditään langettaa.

Hänen veljensä Mikkel Hauge osti silloin Bakken talon Sagenilla,
ja sinne muutti Hauge syksyllä 1811 ja pysyi siellä, kunnes tuomio
langetettiin joulukuun 4 päivänä 1813.

Tuomio oli kaksi vuotta vankeutta linnatyössä. Useat Haugen ystävistä
kehottivat häntä anomaan armahdusta, jonka hän varmaankin olisi
saanut, mutta Hauge oli päättänyt valittaa asiasta ylirikosoikeuteen.

"Minä tahdon nähdä korkeimman oikeuden tuomion siitä, että olen
syyllinen", sanoi hän. "Jos se havaitsee minut siksi, saanpa silloin
kärsivällisesti kantaa rangaistuksen, vaikkapa se tuottaisi minulle
kuolemankin."

Sota Ruotsin kanssa ja vuoden 1814 tapaukset estivät Haugen asian
käsittelyä joulukuuhun asti 1814.

Oli tullut jouluaaton aatto.

Hauge oli päivää ennen saanut kutsun saapua ylioikeuteen kuulemaan
tuomiotansa.

Hän läksi siis varhain aamulla joulukuun 23 päivänä kaupunkiin.
Hän oli turvallisella mielellä, ja hänen kasvoillaan loisti
rauha. Hän oli asiansa Jumalan kanssa sopinut ja oli halukas ja
valmis kristillisellä kärsivällisyydellä kantamaan, mitä hyvänsä
tulisikin. Äitinsä ja rakkaan sisarensa Annen kuolemaa ajatellen ei
hän enempää toivonutkaan kuin että kuolema pian vapauttaisi hänet,
että hän taasen pääsisi kohtaamaan nuo rakkaansa. Hän hengitti kuin
kirkkaampaa ilmaa; halu maalliseen elämään oli kuin kuollut hänestä;
ihmisten elämää täällä alhaalla hän katseli kuin kirkastetusta
etäisyydestä. Ja silloin tunsi hän sielussaan sitä viileyttä ja
onnellista lepoa, joka tulee sille, joka on tehnyt tilinsä ajallisen
elämän kanssa.

Yhdentoista aikaan seisoi Hauge oikeuden edessä, jonne useita hänen
ystäviään, niiden joukossa oikeusneuvos Bull, oli saapunut.

Oikeuden puheenjohtaja nousi ja hiljaisuuden vallitessa julistettiin
tuomio.

Se kuului:

1. että Hans Nielsen Hauge itse vastoin tammikuun 13 päivänä 1741
annettua asetusta oli matkustellut ympäri maata ja puhunut Jumalan
sanaa;

2. että hän oli kehottanut muita tekemään samaa;

3. että hän kirjoituksissaan oli esittänyt raskaita syytöksiä
hengellistä säätyä vastaan, joista syytöksistä kuitenkin saattaa
olettaa, etteivät ne perustuneet pahaan aikomukseen, sekä etteivät
ne, oikeassa yhteydessään luettuina, olleet siihen määrään
loukkaavia, kuin miltä ne ensi näkemältä ja erikseen otettuina
näyttivät.

Oikeus katsoi, että nämä rikokset, katsoen lainlaadinnan lievään
henkeen haaveilijoita kohtaan, on sovitettava, ei ruumiillisella
rangaistuksella, vaan rahasakoilla.

Kaikkien kuulijain kasvot kirkastuivat, kun esimies lausui nämä sanat.

"Senvuoksi tuomitaan Hans Nielsen Hauge maksamaan Kristianian
köyhäinkassaan tuhannen hopeataaleria sekä kärsimään kaikki kulut
asiassa. Muutoin saa hän olla vapaa enemmistä syytöksistä tässä
asiassa."

Salissa kävi tukahutettu mumina, kun tuo oli julistettu.

Haugen ystävät riensivät hänen ympärilleen ja onnittelivat häntä.
Mutta Hauge vastasi aivan hiljaa.

"Kaikkitietävän Jumalan tuomioon vetoan tästä tuomiosta; nyt vain
iloitsen siitä, että kaikki pahat syytökset minua vastaan ovat maahan
lyödyt."

Oikeusneuvos Bull tuli nyt Haugen luo ja löi häntä olalle.

"Hauge", sanoi hän. "Minä ja moni muu kanssani pidämme sinua
täydellisesti syyttömänä ja viattomasti väärin kohdeltuna miehenä.
Ole hyvällä mielellä. Tuleva aika on vahvistava sen, mitä tässä olen
sanonut. Ja nuo vaivaiset sakkorahat kyllä saadaan suoritetuksi." Hän
ojensi Haugelle kätensä.

"Sitä en epäile", vastasi Hauge hymyillen. "Tosin ei itselläni ole
killinkiäkään, mutta apu on kyllä tuleva."

Ja apu tuli.

Kun tieto Haugen lopullisesta tuomiosta tuli maassa tunnetuksi, tuli
rahoja virtanaan ystäviltä, ja ennen pitkää oli tuo melkoinen summa
suoritettu ja Hauge nyt kymmenen vuoden vankeuden jälkeen vapaa mies.

Silloin kirjoitti hän ystävilleen:

"Mihin ovat nyt joutuneet nuo kaikki pahat syytökset, joilla monet
vaivasivat itseään, saadakseen minut ainakin elinkautiseen vankeuteen?

"Mitä hyödyttävät nyt nuo monet kirjoitukset, joilla monet ovat
itseänsä väsyksiin asti vaivanneet ja kiusanneet minua noin
kuudellasadalla kysymyksellä, kuulustelleet yhtä monta todistajaa,
toivoen voivansa saada rangaistavia paheita minussa toteennäytetyksi?

"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty, että hän on minut varjellut
paheista, niin että syyttäjäni eivät löytäneet muuta kuin Jumalan
sanan harjoitukset ja ne kirjat, jotka olin kirjoittanut, joihin oma
todistukseni oli riittävä, kun sanoin, että olin ne kirjoittanut.

"Rukoilin ahdistuksissani, kun vastustajani minua sortivat ja minä
olin heidän vallassaan, että Herra minut asiassani vapauttaisi; minä
sydämestäni kiitän häntä, kun hän pelasti minut, ja sitä tahdon
edelleen tehdä; siihen antakoon hän itse armoa minulle.

"Tervehdin teitä Jeesuksen nimessä ja rukoilen, että saisitte elää
hyvin, kunnes ijäisyydessä kohdataan, pysyen minä teidän ystävänänne
Herrassa."

Tuomion jälkeisenä päivänä oli paljon Haugen ystäviä kokoontunut
hänen luokseen Bakkehaugenille. Oli jouluaatto, ja jouluvirsi kohosi
kirkkaana ja onnekkaana noiden iloisten ihmisten huulilta.

Silloin kääntyi Hauge äkkiä Ole Rorsweenin puoleen, joka nytkin oli
siellä.

"Muistatko tuota silloista jouluaattoa, Ole?" kysyi hän.

Ole Rorsween, kumaraselkäinen, hymyili.

"Kyllä, Hauge", vastasi hän. "Sitä pientä jouluvaloa, jonka sinä
iltana ikkunaasi kohotit, en milloinkaan unhota."

"Niin, nyt on valo voittanut", sanoi Hauge; "nyt on se pidettävä
puhtaana, jotta se voi loistaa kirkkaana yli koko maan!"

Mutta illalla, kun ystävät olivat sanoneet jäähyväiset ja Hauge
oli kotona emännöitsijänsä Andrea Nyhusin kanssa, joka oli häntä
uskollisesti sairauden aikana hoitanut, sanoi Hauge hänelle:

"Sinä uskollinen, nyt kun minä olen vapaa mies, tahdon pyytää sinulta
sitä, jota kauan olen ajatellut -- että sinä tulisit vaimokseni
Jumalan ja ihmisten edessä. Minä tiedän, että sinä et minua jätä, ja
sinä olet tullut minulle niin rakkaaksi."

Andrea Nyhus, orpo, katsoi mieheen, joka hänestä oli kaiken
vapahduksen ja hyvyyden ilmestys maanpäällä.

"Kyllä, sen tahdon", vastasi hän hiljaa.

Tammikuun 27 päivänä 1815 vihittiin Hauge avioliittoon, mutta tämä
onnellinen avio ei tullut pitkäaikaiseksi. Ennen vuoden loppua kuoli
Andrea Hauge, synnytettyään joulukuun 12 päivänä 1815 pojan.

Hän kuoli pitäen Haugen kättä omassaan, iloisena ja onnellisena kuin
lapsi, joka pääsee joulun iloon.

Vuonna 1817 meni Hauge uuteen avioliittoon Ingeborg Marie Olsdatterin
kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Ekerin paperitehtaalla. Tästä
aviosta syntyi kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.

Samana vuonna, 1817, muutti Hauge Bredtvedt-nimiseen taloon Ekerissä,
minkä talon hän oli ystävien avustuksella ostanut. Täällä eli hän
lopun ikänsä täydessä rauhassa; hänen terveytensä oli ainiaaksi
murtunut, eikä hän enää katsonut voivansa jatkaa matkustamistansa.
Mutta kotoansa johti hän kirjoitustensa ja kirjeittensä kautta koko
tuota hänen vaikutuksestansa syntynyttä uskonnollista liikettä,
samoinkuin hän myöskin alituisesti keskusteli niiden monien ystävien
kanssa, jotka kaikilta Norjanmaan kulmilta tulivat häntä katsomaan ja
puhuttelemaan.

Näiden ystävien joukkoon luki hän ilolla entisen hyväntekijänsä,
oikeusneuvos Bullin, joka usein kävi hänen luonansa ja puheli hänen
kanssaan asioista, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat.

Muuten eivät ainoastaan haugelaiset käyneet Bredtvedtissa. Haugesta
oli vapauttamisensa jälkeen tullut koko maassa tunnettu henkilö,
jonka luona kävi sekä pappeja että virkamiehiä. Niinpä vuonna 1815
suurkäräjäin koossaollessa tulivat piispa Bugge ja professorit
Hersleb ja Stenersen sekä 15 pappia samalla kertaa tapaamaan tuota
merkillistä maallikkoa.

Kun Bugge näki tuon kumartuneen, raihnaisen miehen, tarttui hän tämän
käteen ja sanoi suuresti liikutettuna:

"Tämän olet sinä kärsinyt Kristuksen tähden, Hauge!"

"Ja ilolla", vastasi tämä.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten
tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi
ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää;
sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.

Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen
visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä
ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.

Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon
paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät,
suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan.
Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.

Siinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.

"Isä", sanoi poika, "nyt ovat kukat heränneet!"

Hän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.

"Niin", vastasi Hauge hymyillen. "Nyt ne ovat heränneet."

Poika katsoi isäänsä.

"Kuka on ne sitten herättänyt?" kysyi hän.

"Jumala on sen tehnyt, poikaseni." Hän katsoi tähän kalpeana,
onnellisesti hymyillen.

"Hm." Poika ajatteli.

"Missä niiden vuode on tähän asti ollut?" kysyi hän jälleen.

Hauge hymyili.

"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat
ne nukkuneet koko talven."

"Hm." Poika ajatteli taas.

"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?" kysyi hän. Sinisilmät
katsoivat suurina isää.

Ihmeellinen, surumielinen piirre levisi Haugen laihoille kasvoille.

"Kyllä, lapseni -- sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala
levittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme."

"Onko meillä siellä maassa sänky?" Kysymys oli niin kummasteleva.

"On."

Hauge tarttui pojan käteen.

"Sitä kutsumme haudaksi."

"Siellä on kai kylmä talvella?"

Poika näytti olevan huolissaan.

"Ei, siellä on rauhaisa ja hyvä olla."

Kauan oltiin vaiti.

"Mutta kun aurinko tulee -- nousemmeko ylös sitten taas?"

"Kyllä, poikani. Näethän, että kukatkin nousevat maasta."

"Miten ne voivat sen tehdä?"

Kysymys oli hyvin innokas.

"Siten, että niillä on elämän itu itsessään." Hauge katsoi poikansa
kirkkaisiin sinisilmiin.

"Niinkö!" Poika tarttui isänsä käteen, ja he kulkivat edelleen.

Poika oli kauan vaiti.

"Menetkö sinä pian maahan, isä?" kysyi hän hetken perästä. Haugen
kasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.

"Kyllä", vastasi hän. "Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne
kuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee
jälleen."

"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?" Poika seisoi isäänsä päin
kääntyneenä ja katsoi häneen.

"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen
aikansa tulee."

"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä", sanoi poika
kuni kokemuksesta.

"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani."

Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa
elossa oleva lapsistansa.

Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä
puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan
tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan
väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko
sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi
jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää
mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.

Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului
lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti
ja tummeni kasvoiltaan.

Se oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.

Hauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa
vastaanottamaan.

Bache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.

Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen
puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi
Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.

Bache tarttui ojennettuun käteen.

"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti
värähtäessä.

Haugen katse pysyi rauhallisesti hänen silmiinsä suunnattuna.

"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä", vastasi
hän hiljaa.

Bache ei vastannut. Renkipoika otti hevosen; he menivät molemmat
huoneeseen.

Mutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa,
katsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein
katsein.

"Pysytkö yhä edelleen epäkristillisessä aikomuksessasi?" kysyi hän.

Bache punastui.

"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi'," sanoi hän varmasti.

Jonkunlainen elämän voimien verestyminen tuli Haugen kasvoilla
näkyviin.

"Minä en tuomitse", vastasi hän. "Mutta Jumala tuomitsee lakinsa
kautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden
tähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet
tekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja
vähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia
hengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit
hänen käskynsä!"

Bache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt
kasvonsa käsiinsä ja itki.

Kauan aikaa oltiin vaiti.

Sitten sanoi Bache vihdoin matalalla äänellä:

"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona
valmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut."

Hauge katsoi häneen.

"Sinä olet itse valinnut hänet", vastasi hän. "Olet itse Jumalan
kasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä,
että ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan -- sinä saat kantaa
ristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee."

Bache nousi.

"En _voi_ sitä, Hauge", vastasi hän. "Vaimoni tekee minut pahaksi."

Hauge oli myöskin noussut. Hänen väsyneet silmänsä säihkyivät.

"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli", sanoi
hän voimakkaalla äänellä. "Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa
pakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin _sinä_
teet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen
tukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan
edessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan
päällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on
paettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!"

Hän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen
vastata, mutta Hauge jatkoi:

"Ja hänet, jonka sinä aiot naida -- hänet sinä teet osalliseksi
synnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?"

Hän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui
pöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.

"Hauge!" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut
päätään.

"Minun täytyy päästä vuoteeseen", mumisi hän. "Pyydä vaimoani
tulemaan tänne."

Hän oli aivan näännyksissä.

Muutaman minuutin kuluttua oli Hauge vuoteessa.

Hänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi
vaiti ja synkkänä vieressä.

"Ei ole enää mitään sanottavaa", sanoi Hauge heikosti hymyillen.
"Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä
tarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä."

Hän hengitti raskaasti.

Silloin nousi Bache:

"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä."

Hauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.

"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän
sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri
pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi
Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.

Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui
Haugen käteen.

"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän
murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet
tehnyt meille!"

Ja hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.




LOPPU


Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin;
päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat
välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo
paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin
aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen.
Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa.
Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja
katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä,
mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet,
vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän
syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja
täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven
kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria
sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta
iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi
metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa
kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden
kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma
linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen
yksinpä vuorillakin!

Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat
tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle
lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa
kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona
eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut
vierailulle taloon.

Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä,
mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle
ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain
portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja,
ihmisen lopullinen paras ystävä.

Hans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena.
Yö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen;
nyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.

"Tänään on sunnuntai", sanoi hän heikolla äänellä; "minun
kärsimykseni lepää tänään."

Hänen silmänsä tuijottivat sinertäen kauas.

"Aivan niin", sanoi hänen vaimonsa -- "tänään on sinun parempi olla."

Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään hiljaisesti.

"Kohta on se täytetty", sanoi hän kuiskaten.

Hänen vaimonsa kasvoilla tuntui väristys; hän vuodatti kyyneleitä.

Hans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan
kohden.

"Ja katso -- kaikki oli sangen hyvää", sanoi hän ihmeellisen
voimallisella äänellä. "Minun työni on loppuun suoritettu tässä
maailmassa; minä halajan lepopäivääni!"

"Aivan niin!" sanoi hänen vaimonsa. "Kaikki on hyvin." Hän kuivasi
kyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.

Hans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä
ja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.

"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa", sanoi hän syvästi huokaisten --
"pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!"

"Voi kyllä niin käydä", vastasi hänen vaimonsa: "mutta eihän _Jumala_
ole poissa -- kyllä hän tahtoo omiaan auttaa."

Hans Nielsen Hauge hymyili ja hänen vaimonsa tunsi heikon
kädenpuristuksen.

"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Jumala elää, älkäämme
sitä unhottako!" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat
hiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.

Hans Nielsen Hauge nukkui.

Ja hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä
omassaan.

Äkkiä aukaisi sairas silmänsä ja katseli vaimoaan ihmetellen.

"Siinäkö vielä istut?" kysyi hän. "Minä luulin yön jo tulleen ja että
meidän piti nukkua."

"Ei toki, nyt on päivä", sanoi hänen vaimonsa. "Olet nukkunut
kokonaisen tunnin."

Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.

"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä
kestää ainiaan."

Ja hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.

Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan
voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin
tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu
ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön,
makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa.
Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen
vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä;
ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä
ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.

Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti;
vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä.
Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna,
suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.

"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi
hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet
ristissä.

Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli
sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa
silmissään.

_"Seuratkaa Jeesusta!"_ sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama
viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.

Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden
lävitse, jotka ympärillä seisovat.

Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen
kalpeille kasvoilleen.

"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!" huudahti hän ja hänen
silmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.

Silloin kumartui hänen vaimonsa hänen ylitsensä.

"Nyt Jumala tahtoo ottaa sinut luokseen", sanoi hän.

"Niin tahtoo", kuului kuin häipyvä ääni. "Rukoile kanssani."

Hänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki
hänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.

"Isä meidän, joka olet taivaissa", -- mies ja vaimo rukoilivat.
Mutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin
rukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana
kuolonhiljaisuudessa.

Siten kuoli Hans Nielsen Hauge.

Hän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta
kansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja
ehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka
panee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli
uhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa
voittoon.

       *       *       *       *       *

Akerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen
muistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan
kristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on
unhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.








End of the Project Gutenberg EBook of Hans Nielsen Hauge, by Jakob B. Bull

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56258 ***